[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYHtqWRgFawKDxhSwRj4znac-ypsNQffUMeta5njGraA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2405,"Jäätynyt mies","Rauanheimo, Yrjö",1904,1949,"2405-rauanheimo-yrjo-jaatynyt-mies","2405__Rauanheimo_Yrjö__Jäätynyt_mies","Seikkailuromaani","romaani",[],[],"fi",1948,null,16974,110311,true,[],[],[],"Seikkailuromaanissa rahtilaiva Minnehaha on matkalla Kotkasta New Yorkiin, kun miehistö kohtaa Atlantin sumun ja jäävuoret. Tarina saa yllättävän käänteen, kun esiin nousee arvoituksellinen ”Jäätynyt mies”, jota filmiyhtiö tavoittelee ja jota suunnitellaan kuljetettavaksi takaisin Suomeen.","Yrjö Rauanheimon 'Jäätynyt mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2405. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JÄÄTYNYT MIES\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nYRJÖ RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1948.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU\n\n\n-- Luuletko, että saamme sen tänään näkyviin?\n\n-- En tiedä, mutta jo olisi aika.\n\n\"Minnehaha\" kynti merta raskaasti keinuen. Meren pinta oli yhtä harmaa\nkuin yllä oleva taivas. Idässä oli tosin vaaleampia pilvenriekaleita,\njotka lupasivat selkenemistä, mutta etelän taivas oli aivan\nlyijynharmaa. Kolme viimeistä päivää oli ollut aivan samankaltaista:\nlievää tuulta, sumua, pilvistä ja kosteaa, niin märkää kuin vain\nmerellä voi olla. Edellisenä päivänä olivat \"Minnehahan\" kapteeni ja\nensimmäinen perämies vielä saaneet kuin varkain päivän korkeuden\notetuksi, mutta tänään ei laivan asemaa saataisi tarkalleen lasketuksi,\nsiitä oli ensimmäinen perämies varma. Loki osoitti tosin jonkinlaisella\ntarkkuudella kuljetun matkan määrän, mutta kaikki oli epävarmaa.\nKomentosillalla odotettiin sen takia auringon ilmaantumista kuumeisella\njännityksellä.\n\n\"Minnehaha\" oli kymmenentuhannen tonnin kantoinen rahtialus. Se oli\nmatkalla Kotkasta New Yorkiin selluloosalastissa. Kapteeni Grant oli jo\nkymmenen vuoden ajan kulkenut tällä linjalla. Hän tunsi Kotkan yhtä\nhyvin kuin New Yorkinkin ja eräät väittivät jo, että hänen\nsuomenkielentaitonsakin oli huomattava. Hän oli harmaantunut meren\npalveluksessa, mutta vaikka hän ylettyi tuskin ensimmäisen perämiehen\nJacksonin olkapäihin saakka, oli hänessä voimaa ja reippautta aivan\ntarpeeksi. Hän oli vanhan koulun merimiehiä ja useammin kuin kerran oli\nhän ottanut luulot pois räyhääviltä lämmittäjiltä.\n\nMiehet seisoivat komentosillalla ja loivat silloin tällöin katseita\neteläiselle taivaalle.\n\n-- En minä muuten välittäisi, kapteeni sanoi, mutta huomenna olemme jo\nNew Foundlandin sumualueella. Jää on hyvää kesällä kuumuudessa, mutta\nen minä sittenkään rakasta jäävuoria. Niitä on nyt ympärillämme aivan\ntarpeeksi.\n\n-- Tämä onkin surkein aika tällä linjalla. Talven myrskyt eivät ole\nmitään tämän jännityksen rinnalla. Nämä huhtikuun sumut ja nämä\nhuhtikuiset jäävuoret tekevät minut vielä kerran hulluksi.\n\nKapteeni Grant loi perämieheensä arvostelevan silmäyksen ja hymyili.\n\n-- En nyt sentään uskoisi, että te pelkäätte.\n\n-- En minä pelkääkään, herra kapteeni. Minä en pelkää mitään, mutta\njoka kerta, kun vapaavahdillani käännän itseäni vuoteessa, tuntuu\nminusta siltä, kuin kylkemme raaputtaisi jäävuorta vastaan. Olen kerran\nhypännyt hyttini lattialle ja kurkistanut pyöröaukosta merelle, sillä\nolisin miltei voinut vannoa, että jääpalaset kilisivät kannella.\n\n-- Parasta lienee, ettette ollenkaan ajattele jäävuoria, Jackson. Minä\ntunsin kerran erään kapteenin, joka ajatteli niitä niin, ettei häntä\nvoitu käyttää keväällä Atlantilla. Hän näki jäävuoria unissaan, näki\nniitä valveilla ollessaan -- ja antoi sitten laivansa kerran törmätä\nsellaiseen. Hän oli sadatellut niitä niin monen monta kertaa, että\nkerran sellainen vedenalainen jäävuori repi hänen laivansa pohjan auki.\nJa vielä sellaisena aikana, jolloin kukaan ei enää niitä näillä tienoin\nodottanut.\n\n\"Minnehahn\" ruosteiset kyljet kyntivät syvän vaon harmaaseen,\nkuolleelta näyttävään mereen. Etukannelle satoi harmaata kuohua. Meri\nnäytti elottomalta, mutta se eli kuitenkin niinkuin se aina tekee.\nRaskaassa lastissa oleva laiva kiipesi aaltojen harjoille, jotka\nmuistuttivat lyijyvuoria, porhalsi sitten seuraavaan laaksoon ja\nsavupiipusta kohosi mustaa savua likaisille aalloille ravinnoksi. Vesi\nkuohui keulassa ja kohina kuului komentosillalle saakka, missä\nruorimies sormillaan pyöritti naurettavan pientä ruoriratasta.\nEtukannella käveli puosu raikasta ilmaa haukkaamassa. Laivakeittiöstä\nkuului astioiden kalinaa ja ruorimies keskittyi kokonaan ajatukseen,\nmitä tänään saataisiin päivälliseksi.\n\nPilvissä välkähti hieman. Jossain oli hienoinen rako. Kapteeni ja\nperämies kohottivat sekstanttinsa kuin yhdestä sopimuksesta, mutta\nlaskivat ne pian jälleen alas.\n\n-- Ei kannata. Mennään merenkulkuhyttiin. Kapteeni astui edellä ja\nperämies seurasi perässä. Samalla hetkellä astui toinen perämies\nkomentosillalle.\n\n-- Saitteko mitään? hän kysyi heiltä ohimennen.\n\n-- Koeta itse, niin näet, mutisi ensimmäinen perämies. Kiipeä ylös\ntaivaalle repimään pilviä.\n\n-- Oi, aurinko oi, sulovoimasi näytä, hyräili toinen perämies\nvirnistellen.\n\nPäivästä tuli ilta ja illasta yö.\n\nKello yksi yöllä herätti vahtina ollut ensimmäinen perämies ja haki\nkapteenin.\n\n-- Nyt sitä on koko maailman täydeltä, hän ilmoitti.\n\nKapteeni nousi huokaisten. Hän tiesi tarkalleen, minkälainen ilma yöllä\noli. Sumutorvi oli jo kerran rääkynyt.\n\nJa sumua olikin koko maailman täydeltä, kuten perämies oli ilmoittanut.\nKomentosillalla ei nähnyt muuta kuin kompassivalon hehkun. Ruorimies\nnojasi pieneen rattaaseensa ja hänen silmänsä tuntuivat suuntautuvan\neteen keskelle. Etukannelta kuului askeleita. Perämies oli lähettänyt\nkaksi miestä sinne tähystämään ja komentosillan toisessa päässä\nhäämöitti kolmen tähystäjän haamu.\n\n-- Pitäisi olla kissan silmät, perämies sanoi.\n\n-- Mitä te niillä tekisitte? Kissakin tukehtuisi tähän paksuuteen.\n\nSumu oli todellakin niin paksua, että se tarttui kurkkuun. Lämpimät\nmerivirrat sulattelivat etelään päin valuvia jäävuoria ja aikaansaivat\nkaloistaan kuuluisaa New Foundlandin matalikon. Näkyi kaikkialla\nvilkkuvia valoja, jälleen ulvahduksia. Kaiken yllä karjui \"Minnehaha\"\nkuin kuolemanhädässä. Sen vauhti oli hiljennetty mahdollisimman\nvähäiseksi. Kolmaskin perämies oli nyt komentosillalla.\n\nPäällystö seisoi hievahtamatta paikallaan. Kukaan ei enää kuullut\netukannella seisovien tähystäjien huutoja. Sieltä kuului kuin tahdissa:\nvasemmalla, oikealla, vasemmalla oikealla!\n\n-- Olemme aivan kalastuslaivueen keskellä, mutisi ensimmäinen perämies.\n\n-- Kunpa tämä edes olisi ainoa, kapteeni huokasi raskaasti.\n\nKello kuusi olivat äänet etääntyneet kauaksi taakse. Komentosillalla\nhengitettiin keveämmin. Puoli seitsemän, jolloin sumu alkoi jo\nnäyttäytyä kouraantuntuvana massana, kohdattiin jälleen muutamia\nmatalikon kalastajia, ja kello kahdeksan aamulla meni kapteeni\nhyttiinsä nukkumaan. Näytti siltä kuin sumu viimeinkin hälvenisi.\nKapteeni Grant oli purjehtinut näillä vesillä jo siksi monta vuotta,\nettä hän tiesi sumun tulevan jaksoittain. Sumualueessa saattoi olla\nkymmenen kilometrin pituisia aukkoja, mutta sitten saattoi sumu jälleen\nlyödä koko maailman harmaaksi. Mutta sumua oli joka tapauksessa enemmän\nkuin aurinkoa.\n\nJa toden totta -- kello yksitoista aamupäivällä kynti \"Minnehaha\"\naurinkoista merta. Perämiehet hyräilivät komentosillalla, ensimmäinen\npuhdisti sekstanttiaan ja toinen lauloi ikuista lauluaan auringosta.\n\nPian nähtiin ensimmäinen suuri jäävuori. Sitten niitä ilmaantui\nnäkyville yhä useampia. Kerran näytti aivan siltä, kuin olisi laiva\njoutunut niiden muodostaman kehän keskelle. Ensimmäinen perämies\najatteli mielessään, miten monta he mahtoivat sivuuttaa yöllä niihin\ntörmäämättä, ja hänen mieleensä hiipi kauhu, joka oli jäävuortakin\nkylmempi.\n\nSinisenvihreinä ne kelluivat aurinkoisella merellä. Matkustaja olisi\nehkä pitänyt niitä kauniinakin, mutta merimies piti niitä käärmeinä,\nhaikaloina ja kuolemantuojina. Ne kelluivat kuin oman arvonsa tuntien\nlaiskasti ja leikitellen. Auringonvalossa näyttivät toiset niistä\nsatulinnoilta, eräät olivat tasaisia huipultaan ja eräät taas teräviä\nkuin neulat. Joskus kuului kuin kanuunanlaukauksia, ja silloin\ntiedettiin laivalla, että joku osa oli lohjennut ja alkanut oman\nvaelluksensa sulamispaikkaansa kohti.\n\nVielä kello kaksi päivällä paistoi aurinko täydeltä terältään. Aurinko\nolisi ehkä voinut olla lämminkin, mutta jäävuorista henki kylmyyttä,\njoka tunki luihin ja ytimiin asti. Jos meri jonkin aikaa oli puhdas\njäävuorista, saattoi seuraavasta kylmästä henkäyksestä päätellä, että\nuusi vuori oli tulossa näköpiiriin.\n\nKello kolme sivuutettiin kaksi jäävuorta. \"Minnehaha\" muutti jälleen\nsuuntaansa, niinkuin se oli saanut tänä päivänä lukemattomia kertoja\nennenkin tehdä. Tällä kertaa päätti kuitenkin ensimmäinen perämies\nsuunnata kurssin hieman lähemmäksi ajan säästämiseksi. Ellei hän olisi\ntätä päätöstä tehnyt, olisi maailma ollut erästä merkillistä tapahtumaa\nköyhempi.\n\nHöyry sihisi virkeämmin putkissa, miehet olivat jo uskaltautuneet\nmaalaamaan etukannelle, ja laivalla vallitsi rauha ja tyytyväisyys.\n\nKunnes sitten komentosillalle yhtäkkiä kantautui huuto, joka miltei\nmuistutti kirkaisua. Huutaja oli norjalaissyntyinen matruusi Rasmussen,\njoka tuijotti ällistyneenä lähestyvään jäävuoreen, niin ällistyneenä,\nettä hänen siveltimensä oli pudonnut kannelle.\n\n-- Siellä on vene! hän huusi. -- Vene ja jotain muuta!\n\nPerämies katsahti osoitettuun suuntaan, ja hänenkin mielenkiintonsa\nheräsi. Todellakin! Jäävuori oli nyt korkeintaan viidenkymmenen metrin\npäässä. Perämies kopeloi vapisevin käsin kiikarin esiin. Sitten hän\nhuusi:\n\n-- Siellä on kuollut mieskin! Mies ja vene! Näen ne aivan selvästi. Se\nmies on jäätynyt kiinni.\n\nKapteeni oli komentosillalla puolen minuutin kuluttua. Hän tarttui\nkiikariin, mietti hetkisen ja antoi sitten merkin konehuoneeseen.\n\"Minnehahan\" koneiden raskas taonta pysähtyi hiljalleen. Kuuli, miten\npotkurinakseli värähteli pari kertaa, miten potkuri pyöri yhä\nlaiskemmin ja miten keulan kuohu hiljeni. \"Minnehaha\" liukui hitaasti\neteenpäin. Sitten pantiin koneet käymään taaksepäin, ja laiva pysähtyi\nja keinui aalloilla paikallaan.\n\nMerellä toimitaan nopeasti. Tuskin olivat koneet ruvenneet käymään\ntaaksepäin, kun jo kolmas perämies istui veneessä ja komensi pojat\nsoutamaan jäävuorta kohden. Veneessä oli sahoja, kirveitä ja tuuria.\n\"Minnehaha\" oli niin useana talvena taistellut Suomenlahdella jäitä\nvastaan, että laivalla oli siihen työhön kokonainen aseistus. Kapteeni\noli viimeiseksi kehoituksekseen huutanut, että heidän tuli toimia\nvarovaisesti. Perämiehen oli tuotava vainaja ja veneen jäännös\nmahdollisimman ehjänä laivaan, mikäli mahdollista, yhdessä\njääkimpaleessa.\n\nLaivan miehistö oli miltei kokonaan kerääntynyt kannelle tätä\nmerkillistä näytelmää seuraamaan. Ja merkilliseltä kaikki tuntuikin.\nOliko kyseessä jonkin haaksirikon viimeinen näytös? Oliko mies\npelastautunut veneellä jäävuorelle ja jäätynyt sitten kiinni siihen?\nKapteeni ja ensimmäinen perämies pohtivat ja kinastelivat kiivaasti.\nKolmas perämies oli jo päässyt vuoren kupeeseen kiinni ja kiipesi\nensimmäisenä sen reunalle. Miehet hakkasivat kirveillään jäävuoren\nkupeeseen portaita päästäkseen lähemmäksi ruumista. Viimein oli saatu\nmuodostetuksi jonkinlainen tasainen lava, jonka päällä oli helpompi\ntyöskennellä. Kaksi miestä sahasi ja kolme iski tuurilla ja kirveillä\nisoja palasia vuoren kyljestä pois. Perämies oli kiivennyt hieman\nylemmäksi ja antoi sieltä ohjeita.\n\nVuoren pinta oli niin liukas, että hänen täytyi olla polvillaan.\n\n-- Mitenkähän ne mahtavat saada tuon palan veneeseen? arveli\nensimmäinen perämies, kun näki, että miehet olivat irroittaneet suuren\nsuorakaiteen muotoisen palan jäävuoren kyljestä.\n\n-- Jos ne asettavat sen aivan veneen keskelle, tulee se kyllä laivaan.\nJa sitä paitsi -- hehän voivat uittaa lohkareen veneen perässä.\n\nMutta kolmas perämies oli päättänyt tuoda saaliinsa ehjänä laivaan.\nLaivalta nähtiin, miten veneeseen ensin heitettiin laudankappaleita ja\nmuita haaksirikkoutuneen veneen osia ja miten näiden päälle sitten\nvarovaisesti nuorien avulla laskettiin jäämöhkäle, joka kätki sisäänsä\nonnettoman vainajan jäännökset. Vene eteni sitten jäävuoresta hitain\nvedoin. Veneessäolijat istuivat varovaisina paikoillaan, sillä painon\nlisäys oli nyt tuntuva. Pieninkin varomattomuus olisi aiheuttanut\njäisen kylvyn kaikille.\n\n\"Minnehahn\" kannella oltiin jo valmistauduttu nostoon. Köydet ja taljat\nselvitettiin. Nostovintturiin laskettiin höyryä ja muutamissa\nminuuteissa saatiin möhkäle kannen tasolle. Vielä hetken köyden ja\ntaljan kitinää ja möhkäle oli kannen sisäpuolella. Sitten ohjattiin se\nkeskemmälle kantta ja laskettiin varovaisesti ykkösluukun päälle.\n\nVene seurasi perässä. Kolmas perämies kiipesi kannelle. Hän oli aivan\nkalpea, eikä kukaan veneessä olleista miehistä puhunut sanaakaan.\nVallitsi hiljaisuus ja tunnelman kaameutta lisäsi vielä se, että\nkapteeni ja ensimmäinen perämies paljastivat hitaasti päänsä. Miehet\ntekivät samoin, ja niin seisoi ihmettelevä ja kummasteleva joukko\nhaaksirikkoutuneen ruumiin ääressä.\n\n-- Parempaa kirstua ei luonto olisi voinut hänelle laatia, kapteeni\nkuiskasi. Katsokaa, jäähän on aivan kristallinkirkasta.\n\n-- Mies näyttää ihan elävältä, kuiskasi perämies käheällä äänellä.\nKatsokaa hänen laihoja kasvojaan.\n\nJäämöhkäle oli todellakin kirstun muotoinen. Se oli sahattu taitavasti\nerilleen jäävuoresta. Jääkirstun sisällä lepäävä mies piti kädessään\nlaudanpalaa, joka varmaankin oli lohjennut veneestä. Kun kapteeni Grant\nkumartui lähemmäksi, tuntui hänestäkin, että mies oli elävän näköinen.\nKasvoja peitti pitkä parta, silmät olivat ummistuneet ja kasvoista\nsaattoi nähdä, että mies oli pitkän aikaa saanut nähdä nälkää. Mutta\nkuolleen iho oli kuitenkin omituisen tuoreen näköinen. Kädessä näkyivät\nkaikki suonet. Jää oli niin kirkasta, että se tuntui lasilta.\n\n-- Kauniimpaa kirstua ei Luoja olisi voinut laatia, mutisi kapteeni\nvielä kerran.\n\nAurinko teki jo laskuaan. Etäisyydessä sattuivat sen säteet jäävuoreen,\njoka muuttui miltei punaiseksi. \"Minnehahan\" koneet kävivät jälleen\ntäydellä vauhdilla. Komentosillalla tuijotti kapteeni etukannen\nluukulla lepäävää jääkirstua, jonka peitteeksi oli asetettu\npurjekangas.\n\nRadiohytistä lähetti sähköttäjä avaruuteen ensimmäistä tiedonantoa\nmaailmalle. Pohjois-Atlantilla olevien laivojen sähköttäjät istuivat\nkuulotorvet korvissa ja ihmettelivät. He katsoivat almanakkaa\nseinällään. Oli huhtikuun viides päivä. Ja sitä paitsi -- eihän\n\"Minnehahan\" sähköttäjä voinut laskea leikkiä kuoleman ollessa\nkysymyksessä.\n\nYhdysvaltain rannikkovartioasemalta kantautui tieto silmänräpäyksessä\nNew Yorkiin. Lehtien toimitussihteerit valmistautuivat vuoden\nmerkillisimmän uutisen julkaisemiseen. Hinaajia tilattiin,\nsatamaviranomaisille soitettiin ja kokeneetkin reportterit kilpailivat\nsiitä, kuka pääsisi hinaajalla \"Minnehahaa\" vastaan sataman edustalle.\n\nMutta jäisessä kirstussa oleva mies lepäsi hiljaa paikallaan.\n\n\n\n\nIII LUKU\n\n\nHuhtikuun 23 päivänä vuonna 1854 julkaistiin eräissä ruotsalaisissakin\nlehdissä selostus Franklinin naparetkikunnan katoamisesta. Kirjeen oli\nlähettänyt eräs Englannissa asuva ruotsalainen, joka jo usean vuoden\naikana oli toiminut Göteborgs Tidningen'in kirjeenvaihtajana. Koska\nuutisella (oikeammin ulkomaankirjeellä) on tärkeä merkitys ns.\nJäätyneen Miehen salaisuuden selvityksessä, julkaisemme sen tässä\nkokonaisuudessaan. Kirje kuului seuraavasti:\n\nLontoo, huhtikuun 1 päivänä vuonna 1854.\n\nEilen, maaliskuun 31 päivänä pyyhki Englannin amiraliteetti\nlopullisesti pois luetteloistaan sir Franklinin ja hänen upseeriensa\nnimet. Luetteloihin merkittiin lyhyesti sanat: \"Ovat otaksuttavasti\nkuolleet.\" Kaikki täkäläiset lehdet kirjoittavat, että on turhaa enää\netsiä jälkiä kadonneista, sillä kaikki ovat miltei varmasti saaneet\nsurmansa. Jotta lukijamme täysin käsittäisivät tähän uutiseen liittyvän\nmurhenäytelmän syvyyden, kerromme tässä jonkin verran Franklinin\nretkikunnasta ja niistä jäljistä, joita on retkikunnasta tavattu.\n\nToukokuun 19 p:nä vuonna 1845 purjehti jo silloin kuuluisa napaseutujen\ntutkija, sir John Franklin luoteisväylää etsimään. Franklinin\nkomennossa oli kaksi erikoisesti tätä tarkoitusta varten varustettua\nlaivaa Erebus ja Terror, hänen miehistönsä oli koottu Englannin\nlaivaston parhaimmista voimista ja hänellä oli mukanaan ruokavaroja\nkolmen vuoden pituista napamaissa oleskelua varten. Matkalle lähti\nkaikkiaan 129 miestä, joista ei tähän mennessä ole yksikään palannut.\nKatoaminen on sitä salaperäisempi, kun näillä seuduilla, missä\nFranklinin otaksutaan oleskelleen, on usean vuosikymmenen ajan\npurjehtinut valaanpyytäjiä.\n\nFranklinin saamat viralliset ohjeet määräsivät hänen purjehtimaan\nWalkerin nientä kohti (74 astetta pohjoista leveyttä ja 98 astetta\nläntistä pituutta). Sieltä piti hänen kääntyä lounaaseen ja pyrkiä,\nmikäli mahdollista, lähelle Kanadan rannikkoa. Ellei täältä löytyisi\nkulkuväylää, kehoitettiin häntä jatkamaan matkaansa pitkin Wellingtonin\nkanaalia, jota ei vielä ole täysin tutkittu. Täkäläiset tiedemiehet\nolettavat nimittäin, että meri on pohjoisnavan tienoilla avoin ja että\nWellingtonin kanaali juuri johtaa tähän avomereen.\n\nLähdön aikana laskelmoitiin, miten kauan Franklin viipyisi\npurjehduksellaan. Toivorikkaimmat laskivat, että Franklin saavuttaisi\njo vuoden kuluttua Beringin salmen, varovaisimmatkin olivat sitä\nmieltä, että Franklin olisi saavuttanut päämääränsä kahden vuoden\nkuluttua.\n\nLaivat purjehtivat ensin Grönlantiin, missä täydennettiin varastoja.\nHeinäkuun kymmenentenä ne jatkoivat matkaansa ja saapuivat sitten\nMelvillen lahteen. Tällöin näki eräs valaanpyytäjä ne. Heinäkuun 30\npäivän tienoilla kohtasi laivueen jälleen eräs valaanpyytäjä.\nRetkikunnan jäsenet olivat reippaassa kunnossa. Miehet odottivat vain\npurjehduksen alkua.\n\nTämä onkin kaikki, mitä retkikunnasta tällä hetkellä tiedetään.\nSyksyllä vuonna 1851 herätti suurta huomiota pienen ilmapallon\nlaskeutuminen lähelle Gloucesteria. Ilmapallon gondoliin oli\nkiinnitetty kortti, missä oli seuraava kirjoitus:\n\n\"Erebus: läntinen pituus 112 astetta, pohjoinen leveys 70 astetta.\nSyyskuun 3 p:nä 1851. Olemme kiinni jäissä.\"\n\nTäkäläinen amiraliteetti ilmoitti heti, ettei se ollut antanut\nretkikunnalle mukaan ilmapalloja eikä liioin sellaisia kojeita, joilla\nilmapallo olisi voitu täyttää. Valitettavasti ei näitä leikinlaskijoita\nole koskaan saatu kiinni.\n\nMutta vielä suurempaa hämmästystä herätti vuonna 1852 merkillinen\nkertomus, jonka todenperäisyyttä ei voida epäillä, niin merkilliseltä\nkuin se tuntuneekin.\n\nHuhtikuussa vuonna 1851 oli englantilainen priki \"Renovation\" matkalla\nIrlannista Quebeciin. Eräänä aamuna tapasi se silloin suuren jäävuoren\nlähellä New Foundlandin matalikkoa. Laiva sivuutti jäävuoren, joka oli\nsiitä noin viiden kilometrin päässä. Prikin vauhti oli kahdeksan\nsolmua. Kello kuusi aamulla oli kannella vahdissa ensimmäinen perämies\nRobert Simpson ja eräs matkustaja J.S. Lynch. He näkivät silloin\nmerkillisen näyn:\n\nJäävuoren huipulla aivan lähellä toisiaan oli kaksi laivaa, joista\ntoinen oli kallellaan, mutta toinen aivan pystyssä. Ne olivat mustiksi\nmaalatut, mutta eivät näyttäneet haaksirikkoutuneilta. Laivaveneitä ei\nerotettu, eikä laivoilla liioin näkynyt minkäänlaista elämää. Laivat\nnäyttivät naparetkeilijöiden laivoilta. Näytti siltä, kuin miehistö\nolisi ne jättänyt ensin kuitenkin laitettuaan kaiken kuntoon. Ne olivat\nnäkyvissä noin tunnin ajan ja katosivat sitten \"Renovationin\" perän\npuolelle. Laivan miehistössä on monta silminnäkijää, ja jäävuorta\ntarkasteltiin myös kaukoputken avulla. Valitettavasti oli laivan\nkapteeni sairas eikä sallinut sitä, että olisi käännytty lähemmäksi.\nEttä laivat eivät olleet näköharhoja, tuli täydelleen todistetuksi.\nSaman jäävuoren, jolla laivat olivat, näki myös eräs lähistöllä ollut\nwismarilainen priki \"Doktor Kneip\".\n\nJ.S. Lynch kirjoitti näystä irlantilaiseen \"Daily Timesiin\" toukokuun\n2 p:nä vuonna 1851, mutta siihen aikaan ei kukaan kiinnittänyt\nkirjoitukseen huomiota. Amiraliteetti kuuli asiasta vasta vuonna 1852,\nsiis kaksi vuotta sitten, jolloin kaikkia asianomaisia kuulusteltiin\ntarkasti. Kun kyselyjä toimeenpantiin molemmin puolin Atlanttia,\nhavaittiin, etteivät laivat voineet olla valaanpyyntialuksia.\nKaikesta päättäen olivat ne siis kadoksissa olevat Erebus ja\nTerror. \"Renovationin\" kapteenia on perästä päin surettanut oma\nvälinpitämättömyytensä, sillä amiraliteetti oli luvannut 20.000 punnan\nsuuruisen palkinnon sille, joka avustaisi retkikuntaa sen hädässä, ja\n10.000 puntaa sille, joka toisi tiedon sen kohtalosta.\n\nTämän yhteydessä haluamme mainita, että amiraliteetti on lähettänyt\nuseitakin retkikuntia kadonneita etsimään. Täkäläinen hallitus on\ntehnyt kaikkensa, jotta onnettomat pelastuisivat ankaran napamaan\nkynsistä. Haluamme myös lausua tunnustuksemme lady Franklinille, joka\non uhrannut kaikki varansa etsijäretkikuntien varustamiseen silloinkin,\nkun amiraliteetti jo heitti kaiken toivon. Jumala siunatkoon tämän\nylhäisen naisen lempeää sydäntä!\n\nGöteborgs Tidningen lisää ulkomaankirjeeseen seuraavat rivit:\n\nKirjeenvaihtajamme on edellisessä selostanut Franklinin retkikunnan\nonnettoman lopun. Mekin haluaisimme kiinnittää lukijaimme ja\nporvariston sekä laivapiirien huomion yllämainittuun suureen palkintoon,\nsillä se on todella olemassa. Mutta tehtävä on vaikea, pelastaja voi\nitse joutua tuhon omaksi, kuten seuraava tapaus osoittaa:\n\nSatamastamme lähti vuonna 1848, siis kuusi vuotta sitten,\nvalaanpyyntialus Sirius Huippuvuoren tienoille valaanpyyntiä\nharjoittamaan. Paluun oli määrä tapahtua seuraavana vuonna. Mukana oli\nmyös tiedemiehiä. Ehkä on parasta, että luettelemme aluksen koko\nmiehistön, sillä voi olla, että nämä rivit sattuvat jonkun murehtivan\näidin kyyneleisiin silmiin.\n\nLaivan kapteenina oli norjalainen Askarson, perämiehinä\nsundsvallilainen Åström ja hudiksvallilainen Ström. Tiedemiehinä\nseurasivat mukana korkeastioppinut tohtori ja ritari Torsten Grip sekä\nsuomalainen oppinut, maisteri Karl Simolin. Miehistöön kuuluivat\nharppuunamiehet, leikkaajat ja hylkeenpyytäjät Valli, Siksius, Röd,\nRåhberg, Torkkeli, Spång ja Vahlström. Miehet olivat eri puolilta\nNorjaa, Suomea ja Ruotsia.\n\nKesällä 1849 saapui Gripin omaisille kirje Huippuvuorilta erään\nnorjalaisen valaanpyytäjän mukana. Grip mainitsee kirjeessään mm.\nseuraavaa:\n\n\"Olemme talvehtineet täällä. Valaanpyynti ei ole oikein hyvin\nonnistunut, mutta hylkeitä ja jääkarhuja olemme saaneet sen enemmän.\nOlemme maisteri Simolinin kanssa keränneet paljon kasveja ja tehneet\nhavaintoja eläimistöstä. En olisi ikinä voinut luulla näitä napamaita\nnäin lohduttomiksi. Olin tulla talvella hulluksi, mutta Simolinin hyvä\ntuuli pelasti minut. Olimme kerrankin miltei neljä kuukautta majamme\nseinien sisäpuolella, ja ulkopuolella puhalsi myrsky miltei\nlakkaamatta. Kylmyys on ollut kauhea. Ennen talvehtimistamme teimme\npitkän matkan Simolinin kanssa kahden kesken sisämaan jäätikölle. Matka\noli rasittava, vaikka liikuimmekin eteenpäin hyvin hitaasti ja\nhitaammin se olisi sujunut, ellei Simolin olisi tuon tuostakin minua\nauttanut. Sairastuin ankarasti. Simolin laati silloin lumimajan,\nhoiti minua ja kun sitten hitaasti toivuin, lähti hän omalle\ntutkimusmatkalleen, sillä hän oli todella uupumaton. En ikinä ole\nnähnyt niin kestävää ja vahvaa miestä ennen. Olen hänelle kiitollinen\nhengestäni, enkä tule koskaan unohtamaan näin jaloa ystävää. Simolin\noli poissa kolme vuorokautta ja luulin hänen jo eksyneen, kun hän\nsuureksi riemukseni palasi. Hän oli kuitenkin jollakin tavoin\nmuuttunut, sillä hänen avomielisyytensä oli muuttunut juroudeksi. Hän\nkiiruhti kaikin voimin kanssani laivaleiriä kohti. Hänen silmissään oli\nouto loiste, niin että pelkäsin hänen rasittuneen liikaa ja\nsairastuneen.\n\nSitten tuli kevät jälleen, ja saatoimme aloittaa pyyntimme. Kesäkuun\nalussa tapasimme Huippuvuorien pohjoispuolella norjalaisen\nvalaanpyyntialuksen \"Hvalenin\", jonka kanssa purjehdimme yksissä pitkän\naikaa, sillä seura täällä napamaissa on kalliimpi kuin kulta.\n\nJärjestelimme parhaillaan kivennäiskokoelmaamme Simolinin kanssa yhtenä\npäivänä, kun norjalaisen aluksen kapteeni tuli tavanmukaiselle\nvierailulle. Me työnsimme kivenkappaleet pois ja rupesimme\nkuuntelemaan, mitä tällä hyvällä kertojalla oli sydämellään.\nKunnianarvoisa harmaapartainen mies kertoi, että jos hän olisi\nnuorempi, niin hän lähtisi etsimään kadonnutta kuuluisaa englantilaista\nupseeria, ritaria ja tiedemiestä, herra Franklinia, jonka sanotaan\nkadonneen ikipäiviksi jossain Amerikan pohjoisrannikolla. Hän oli\ntavannut toukokuussa toisen norjalaisen valaanpyytäjän ja saanut\nkuulla, että Franklinin löytämisestä ja auttamisesta maksettaisiin\nkokonaista 20.000 puntaa, mikä on hyvin suuri rahasumma. Sillä tulee jo\nmoni mies rikkaaksi.\n\nUkon kertomus vaikutti niin merkillisellä tavalla meidän kapteeniimme,\nettä hän oikein hyppi tuolillaan. Hän ei ole vanha ja hänellä on\nseikkailunhalua. Hän sanoikin heti, että sellaista palkkiota\nkannattaisi yrittää, mutta norjalainen kapteeni sanoi, että monet\nvalaanpyyntialukset ovat olleet ja ehkä vieläkin ovat Amerikan\npohjoisrannikolla etsiskelemässä. Englannin laivasto on myös lähettänyt\nsinne fregattejaan.\n\nMeidän kapteenimme ei vain hellittänyt. Kun norjalainen ukko oli\npoistunut, kutsui kapteeni kaikki miehet puheilleen, ensin yhden\nkerrallaan ja sitten kaikki yhdessä. Hän kertoi heille, mitä\nnorjalainen kapteeni oli sanonut, ja nyt kuvastui miesten kasvoilla\nerilaisia ilmeitä. Toiset olivat heti halukkaita lähtemään, toiset taas\nmiettivät. Heillä oli kaikesta päättäen koti-ikävä. Kun sitten\nkapteenimme kuitenkin vielä tehosti, kuinka suuri summa 20.000 puntaa\noli ja sanoi, että oli oikeastaan sama, pyysimmekö valaita\nHuippuvuorien luona tai Grönlannin lähistöllä, taipuivat\nepäuskoisimmatkin.\n\nAinoastaan Karl Simolin oli purjehduksen jatkamista vastaan. Hän väitti\nensin syyksi koti-ikävää, mutta kyllä kai hänellä oli toisiakin syitä.\nJoka tapauksessa saimme puhua hänelle kauan aikaa, ennen kuin hän\nsuostui. Uskon, etten minäkään olisi lähtenyt, jos hän olisi jäänyt.\nKun kapteeni sitten lupasi, että ehkä jo jouluna olisimme kotona, että\nvain 'katsoisimme ympärillemme', kuten hän purjehdustamme nimitti,\nalkoi nuori rakas ystäväni taipua.\n\nOstamme norjalaiselta kapteenilta lisää ruokavaroja, ja huomenna\nlähdemme purjehduksellemme länttä kohti. Tämä pieni seikkailu ei\noikeastaan häiritse minun sielunelämääni. Saamme Simolinin kanssa\nkivikokoelmamme kuntoon, järjestämme kasvit ja lintumme. Huomenna se\nseikkailu sitten alkaa. Olkaa huoletta siellä kotona. Jumala on ollut\ntähänkin asti kanssamme.\"\n\nTämä on viimeinen kirje, joka \"Siriukselta\" on saatu, emmekä ole\nkuulleet kenenkään muunkaan saaneen myöhemmin minkäänlaista tietoa\nkadonneista. Katoamisesta on nyt kulunut viisi vuotta, joten pelkäämme,\nettä rakkaitten maanmiehiemme ja näiden urhoollisten, tieteen puolesta\nuhrautuneitten miesten luut valkenevat jossain napamaan valkoisessa\nyössä. Karl Simolinin vanhemmilta on Helsingistä saapunut kirje, joka\noli osoitettu maaherralle, mutta ei siinä ollut muita tietoja kuin mitä\nyllä tohtori Gripin kirjeestä luemme. Simolin oli vain maininnut, että\nhän oli tehnyt suuren löydön, ja nyt murehditaan yliopistopiireissä\nHelsingissä syvästi sitä, ettei hän ole voinut jättää suurta\ntieteellistä löytöään jälkimaailman tietoon.\n\nKaupungissamme on kerätty rahoja kadonneitten merimiesten leskille ja\norvoille. Lausumme hartaasti tuntemamme osanottomme Suomen kansalle,\njoka kadotti niin pystyvän ja lupaavan tiedemiehen kuin maisteri,\nkorkeastioppinut herra Karl Simolin oli.\n\n\n\n\nIV LUKU\n\n\nSandy Hookin edustalla vallitsi kevyt autere, jonka nouseva aurinko oli\nnostanut meren pinnasta. Valtamerilaivat ulvoivat miltei kuin\nleikillään, sillä autereen korkeus ei ollut kuin kymmenen metriä meren\npinnasta, ja jättiläislaivojen rungot nousivat suoraan siitä taivaita\nkohden. Matkustajat seurasivat huvittuneina elämää alhaalla meren\npinnalla. Tuossa tuli moottorikuunari puuskuttaen. Vain sen mastojen\nhuiput pistivät esiin. Olisi voinut luulla haamulaivan kummittelevan\nmerellä, niin outo oli näky. Hinaajat kirkuivat jossain majakkalaivan\nlähellä sydäntäsärkevästi.\n\nLuotsi kiipesi Queen Maryn kannelle. Kolmas perämies oli vastassa,\npuristi kättä ja kysyi, mikä meteli majakkalaivan ympärillä vallitsi.\nEihän heillä ollut erikoisia kuuluisuuksia matkassaan.\n\n-- \"Minnehaha\" tuo tänään tänne sen jäätyneen miehen. Ettekö ole mitään\nkuulleet?\n\nQueen Maryn perämies muisteli nähneensä jonkin uutisen, jossa puhuttiin\njääpalasessa olevasta kuolleesta miehestä. Aivan oikein. Laivan oman\nsanomalehden uutisosastossa oli se ollut lihavalla painettuna.\n\n-- Sanomalehtimiehiäkö? perämies kysyi halveksuvan näköisenä. Hän olisi\npuolestaan ollut valmis heittämään kaikki uteliaat sanomalehtimiehet\nmereen.\n\n-- Kuusi hinaajaa iltapäivälehdistä. Kannella on valokuvaajia, että\nvilisee. Paramountin uutiskatsaus on myös tuonut omat miehensä. Ne\ntulevat oikein lautalla. New Yorkin satamassa odottaa tuhansia ihmisiä.\nSanomalehdet ovat pullistua tiedonhalusta.\n\nLuotsi lähti kipuamaan korkealla kuumottavalle komentosillalle.\n\nJa totta olikin, että newyorkilaisten lehtien toimituksissa vallitsi\nkuumeinen jännitys. Olihan kyseessä uutinen, jolla ei ollut\nvertaistaan. Toimitussihteerit laskivat sormillaan, miten monta henkeä\noli haastateltava. \"Minnehahan\" kuva oli jo valmiina, samaten kuva\nkapteeni Grantista. Sen verran tiedettiin jo, että kolmas perämies oli\nhakannut ruumiin irti jäästä. Häntä oli siis ensi kädessä lypsettävä.\nPäätoimittajat soittivat tuon tuostakin toimitussihteereille.\nSatamareportterista oli sinä päivänä tullut lehtien suurin herra. Hänen\nensimmäistä tiedoitustaan odotettiin jännityksellä. Jokaisen hinaajan\nkyljessä oli kiinni pikamoottorivene. Heti kun \"Minnehaha\" ilmestyi\nnäkyviin sumusta, ryhtyisivät hinaajat parveilemaan sen ympärillä.\nSitten tunkeutuisivat sanomalehtimiehet nälkäisten haukkojen tavoin\nkannelle. Ja sitten nopeasti takaisin, niin nopeaan kuin hinaajat\njaksaisivat ajaa. Kaikki oli valmiina.\n\nMutta Evening Standard veti kaikkia muita lehtiä nenästä. Jos Sandy\nHookin ulkopuolella sumussa harhailevat reportterit olisivat\nvaivautuneet kuuntelemaan meren ja ilman ääniä, he olisivat voineet\nkuulla lentokoneen surinan sumusireenien ulvonnan keskeltä. Evening\nStandard'in toimitussihteeri ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan.\nHän oli vuokrannut nopean lentoveneen, lähettänyt parhaimman\ntoimittajansa matkaan, ja lentokone oli kohdannut \"Minnehahan\" kaukana\nmerellä. Verraten kovasta aallokosta huolimatta oli lentovene\nlaskeutunut onnellisesti ja toimittaja haettiin laivan veneellä\nperille. Kapteeni Grant tervehti toimittajaa ystävällisesti, pyysi\nmerenkulkuhyttiin aamiaiselle, ja toimittaja Stephens sai kolmessa\nminuutissa haluamansa tiedot. Hänestä oli tärkeintä tietää, milloin\n\"Minnehaha\" saapuisi Sandy Hookin majakkalaivan luo, siis paikalle,\nmissä hänen kilpailijansa odottivat. Kapteeni laski ja Stephens huokasi\nhelpotuksesta. Hänellä oli neljän tunnin etumatka.\n\nPuolessa tunnissa oli Stephens valokuvannut ja haastatellut kaikki\nasiaankuuluvat henkilöt. Sitten nostettiin purjekangaspeite jääkirstun\nyltä ja toimittaja huudahti hämmästyksestä. Hän otti hatun pois\npäästään, mikä sekin puolestaan osoitti järkytyksen suuruutta, sillä\namerikkalainen reportteri syökin hattu päässä. Nopea filmirullan\nvaihto, valokuvauskoneen naksutus, ja toimittaja oli valmis.\n\nKoko ajan kierteli lentovene \"Minnehahan\" yläpuolella kuin saalistaan\nvartioiva haukka. Kapteeni Grant lähetti savuraketin ilmaan, ja\nlentovene laskeutui, sillä tästä merkistä oli sovittu. Stephens\nsoudettiin lentokoneeseen, hän huiskutti kättään, ja moottorien ulvonta\nkasvoi miltei kimeäksi vingunnaksi. Lentovene kohosi.\n\nKahden tunnin kuluttua sylkivät \"Evening Standardin\" rotaatiokoneet\nlehtiä ulos leveästä nielustaan sen kun ehtivät. Painos nousi...\n500.000... 2.000.000... mutta sittenkään eivät numerot riittäneet.\nKadulla miltei tapeltiin näistä erikoisnumeroista. \"Evening Standardin\"\npäätoimittaja ja toimitussihteeri kävelivät sihteerin huoneessa\nedestakaisin. Hymy loisti heidän kasvoillaan, sillä he ajattelivat\nkilpailevien lehtien toimittajia, jotka vielä odottivat sumussa Sandy\nHookin edustalla. Nyt oli kilpailijat kerrankin lyöty!\n\nMuitten lehtien toimitussihteerit repivät hiuksiaan ja raivosivat.\nMiten tämä oli mahdollista? \"Evening Standard\" julkaisi toisenkin\nnumeron, johon oli säästetty vähemmän tärkeät haastattelut. Painos\nnousi nyt neljään miljoonaan, sillä ihmisten tiedonjano oli sammumaton.\n\"Jäätynyt mies! Jäätynyt mies!\" huusivat lehtipojat kaduilla.\n\"Vuosisadan suurin löytö!\" \"Evening Standardin\" päätoimittajalle tuli\nkiireellinen sähkösanoma Chicagosta. Se kuului näin:\n\n    Älkää missään nimessä salliko että jää sulatetaan ruumiin\n    ympäriltä piste koettakaa saada ruumis viedyksi rockefellerin\n    säätiön laboratorioon piste ruumista säilytettävä jäähuoneessa\n    piste tulen heti lentoteitse piste hicks.\n\n-- Kuka tuo Hicks on?\n\nPäätoimittaja käveli levottomana huoneensa lattialla.\n\n-- Lääkäri, kirurgi ja omituinen kokeilija, vastasi toimitussihteeri,\njoka oli kaikkitietävä kuin tietosanakirja. Pannaanko sähkösanoma\nkolmanteen painokseen?\n\n-- Tietysti. Sihteeri! Miss Madison!\n\nMiss Madison juoksi hengästyneenä huoneeseen.\n\n-- Soittakaa heti terveydenhoitoviranomaisille ja lukekaa heille\ntohtori Hicksin pyyntö. Ellei se auta, ottakaa puhelu kuvernöörille,\nniin minä puhun. Onko selvä?\n\n\"Evening Standard\" oli miljoonalehti, ja sillä oli oma\nlääketieteellinen osastonsa, jota kolme lääkäriä toimitti. Kymmenen\nminuutin kuluttua he toivat toimitussihteerille kuusi koneella\nkirjoitettua liuskaa, jotka sisälsivät tarkat henkilötiedot tohtori\nHicksistä sekä hänen kokeilujensa tulokset. Vain loppu näytti\nkiinnostavan toimitussihteeriä.\n\n\"Tohtori Hicksillä on Chicagossa oma laboratorionsa. Hän on ollut\naikaisemmin Voronovin ja Steinachin työtoveri sekä on suorittanut\nlukuisia nuorennusleikkauksia. Hänen laboratorionsa sijaitsee kaupungin\nulkolaidalla, ja pääsy sinne on tuottanut kaikille kävijöille\nylipääsemättömiä vaikeuksia. Laboratorion yhteydessä on eläintarha,\njossa pääasiallisimpina asukkaina ovat apinat. Marsuja on eläintarhaan\ntuotu viime kuussa sata kappaletta. Chicagon lääkäripiireissä ei Hicks\nole erikoisesti suosittu tylyn käytöksensä takia. Hän on suorastaan\najanut pois luotaan lääkäreitä, jotka ovat käyneet kyselemässä neuvoja.\nHänellä on vain yksi apulainen.\n\nEdelleen tiedetään, että hän hankki laboratorioon viime vuonna suuren\njäähdytyskammion, mutta sitä hän tarvitsee rauhasten ja apinain ruhojen\nsäilytyspaikkana kuuman kesän vallitessa. Kylmiö on varsin suuri,\nmikäli tiedetään.\n\nEdelleen tiedetään, että tohtori Hicksillä on verraten runsaasti rahoja\nkäytettävänään. Tämä onkin välttämätöntä, sillä kokeilut ja\nnuorennusleikkauksiin tarvittavat rauhasmäärät maksavat suuria summia.\nHuhutaankin, että tohtori Hicks ottaa varakkailta potilailta\nsatatuhatta dollaria leikkauksesta.\"\n\n-- Varsin mielenkiintoista, varsin mielenkiintoista, toimitussihteeri\nmutisi. -- Menkää nyt huoneeseenne ja kirjoittakaa kaikki tämä, mitä\nnäissä liuskoissa on, mutta lyhyemmin ja paremmin. Julkaiskaa se numero\nkolmosessa. Mutta kirjoittakaa nopeasti.\n\nLääkärit poistuivat, ja toimitussihteeri luuli saavansa olla rauhassa,\nmutta silloin astui huoneeseen Stephens, joka puhui:\n\n-- En ikinä unohda sen kuolleen kasvoja. Hän makasi jäissä ja totta\nvieköön -- olisin voinut lyödä kuukauden palkan vetoa, että hän oli\nelävä ja nukkui vain.\n\n-- Höpsis, sihteeri vastasi ja kohautti olkapäitään. -- Mene syömään\naamiaista. Sen sinä olet tänään ansainnut.\n\nPäätoimittaja soitti sitten ja ilmoitti, että New Yorkin\nterveysviranomaiset suostuivat ruumiin kuljettamiseen Rockefellerin\nsäätiön laboratorioon. Sitä vastoin ei ollut ollenkaan varma,\nlaskettaisiinko Hicksiä laboratorioon. Vielä epävarmempaa oli se,\nsaisiko Hicks suorittaa ruumiinavauksen, mihin hän kaikesta päättäen\npyrki. -- Hicks on täällä joka tapauksessa myöhään illalla, joten\npitäkää, pojat, varanne. Häntä on haastateltava.\n\nHicks saapui yksityiskoneella paljon aikaisemmin kuin oli luultu.\n\"Evening Standardin\" toimittajat eivät saaneet häntä lentokentältä\nkäsiinsä, mutta lohduttivat itseään sillä, etteivät muittenkaan lehtien\ntoimittajat onnistuneet yrityksissään. Rockefellerin säätiön tutkimus-\nja laboratoriorakennuksen eteen kerääntyi sitten joukko toimittajia ja\nvalokuvaajia, mutta he saivat kuulla, että laboratoriossa oli\nparhaillaan kokous, jonne ei sivullisia laskettu.\n\nKokouksessa oli läsnä kaksikymmentäviisi lääkäriä. Alussa oli heitä\nvain viisi, mutta kun kuultiin Hicksin merkillisestä suunnitelmasta,\nsaapui saliin lääkäreitä kaikilta osastoilta. Mikrobinmetsästäjät\njättivät mikroskooppinsa ja liuoksensa, solukudosten kasvattajat\npurkkinsa, tautientorjujat riisuivat käsistään kumihansikkaansa ja\njaloistaan kumisaappaansa. Kuminaamarit riisuttiin myös, ja niin marssi\nkokoushuoneistoon lääkäri toisensa jälkeen. Hicks seisoi katederiin\nnojaten ja puhui innokkaasti käsillään viittoen. Hänen punainen\ntukkansa, joka muistutti liekkiä, heilui koko ajan käsien tahdissa,\nsilmistä sinkoili kipinöitä ja äänenpaino oli mahdollisimman\nvakuuttava.\n\nKaiken puhetaitonsa Hicks tarvitsikin, sillä se ehdotus, jonka hän\nesitti, oli niin merkillinen, etteivät nämä kokeneet tiedemiehet olleet\nmoisesta kuulleet. Hicks toisti ehdotuksensa uudelleen, ja niille\ntiedemiehille, jotka olivat saapuneet myöhemmin saliin, hän toisti\naikaisemmat vakuutuksensa:\n\n-- Olen nyt kolmen vuoden ajan kokeillut apinoilla laboratoriossani,\nkuten herrat ehkä tietävät. Suuri maailma -- taikka sanokaamme nyt\nvaikka chicagolaiset -- tässä tohtori levitti vaatimattomasti käsiään,\non ollut siinä luulossa, että olen yksinomaan kiinnostunut\nnuorennusleikkauksiin, mutta se on suuri erehdys. Olen eristänyt\nlaboratorioni yksinomaan sen takia, että olen siinä viime aikoina\nsuorittanut kokeiluja, jotka, niin uskon, ovat ainutlaatuisia alallaan.\n\nKaksi vuotta sitten pälkähti päähäni kokeilla, miten paljon apinat\nkestävä kylmyyttä. Hankin laboratoriooni oivallisen jäähdytyslaitoksen.\nKolme ensimmäistä apinaa kuoli miltei heti, kun lämpötila aleni\ntiettyyn asteeseen. Merkitsin lämpötilat, taikka oikeammin sanottuna\npakkasasteet, muistiin ja jatkoin kokeiluja. Apinavarastoni oli miltei\nlopussa, kun sain aatteen.\n\nValitsin uhriksi rotevakasvuisen simpassin Bimbon. Annoin sen ensin\nasteittain tottua kylmyyteen. Apina ei ole pakkasmaiden eläin, kuten\nherrat tietävät. Kahden kuukauden kuluttua ryhdyin kokeeseen. Nukutin\nBimbon kloroformiannoksella, ja kun se oli nukkunut, niin jäädytin sen\nsuureen jääkimpaleeseen. Sen ruumiin ympärillä oli joka puolella noin\npuolen metrin jääkerros. Valvoin itse tarkasti, että kylmyys pysyisi\njäähuoneessani määräasteessa, ja neljännen päivän aamulla astuin --\ntäytyy myöntää jonkin verran hermostuneena -- Bimbon ruumiin ääreen.\n\nOnneksi älysin sulattaa ruumiin hitaasti. Kohotin lämpöä asteittain.\nTämä sulatus kesti kokonaisen vuorokauden. Bimbo makasi nyt pöydällä\nsulaneena. Sen turkki oli vielä aivan läpimärkä, mutta lämpöä edelleen\nkohottamalla sain sen kuivaksi ja ruhon jonkin verran lämpimäksi.\nAnnoin sitten sille hieman hierontaa, tehän tiedätte, hyvät herrat,\nvaltimot ja laskimot ja niin edespäin. Olin valmistanut lihaksia varten\nerikoisen liuoksen, joka toistaiseksi ainakin pysyy salaisuutenani.\nSydämeen ruiskutin adrenaalia ja odotin sitten, mitä tapahtuisi.\n\nPuolen tunnin odotuksen jälkeen värähteli Bimbon pää...\n\nSalissa kuului kiivasta supinaa. Lääkärit puistivat päätään, eräät\nnauroivat ja eräät osoittivat suuttumusta.\n\n-- Niin, Bimbon ruumis elikkä ruho värähteli. Silloin tiesin olevani\noikeassa. Annoin sille lisää ruiskutuksia. Lämpöä lisättiin nyt\nhuomattavasti, ja uskokaa minua, hyvät herrat, kolmen tunnin kuluttua\njoi Bimbo jo lämmintä maitoa tilkkasen. Se oli ollut neljä päivää\nkylmässä kirstussaan. Se oli niin jäätynyt kuin eläimen ruho vain voi\nolla. Ja kuitenkin se elää vielä tänäkin päivänä.\n\nSalissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Viimein nousi takimmaiselta\ntuolilta kuuluisa japanilainen tiedemies, professori Jakato, ja sanoi\nmurteellisella englanninkielellä:\n\n-- Mutta, herra, se ei voi olla mahdollista. Ette voi herättää\nkuollutta henkiin.\n\nMies jatkoi samaan hengenvetoon, sillä hän havaitsi, että muitakin\nvastustavia ääniä kuuluisi:\n\n-- En tiedä, mutta mahdollista se vain oli. En ollenkaan väitä, että\nBimbo oli kuollut. En väitä pystyväni herättämään kuolleita henkiin.\nMutta ellei Bimbo ollutkaan kuollut jääkirstuunsa? Jos sen ruumis oli\nvain jäätynyt? Jospa se oli vain turruksissa? Meidän on kokeiltava,\nhyvät herrat. En ole tähän päivään mennessä hiiskunut kenellekään\nnäistä kokeiluistani, enkä sitä olisi tänäänkään tehnyt, ellei\nmielessäni olisi valtava ajatus.\n\nJos saan luvan, aion sovelluttaa kokeiluani edelleen. Aion sovelluttaa\nkokemuksiani tähän onnettomaan haaksirikkoiseen, joka on sortunut\nnapamaiden vastuksiin. Jos minulle annetaan lupa, yritän. Muuta en voi\nsanoa, hyvät herrat. Pyydän vain lupaa.\n\nPuheensorina oli nyt kasvanut äänekkääksi. Saliin kokoontuneet lääkärit\npuhuivat käsillään ja kielillään. Pieni juutalainen kirurgi Cohen\ntuntui olevan Hicksin kannalla. Hän nousi ja ehdotti:\n\n-- Minä puolestani suostuisin tähän tohtori Hicksin kokeiluun. Emmehän\nme mitään häviä. Hän ei ryhdy ruumiinavaukseen. Hänhän vain sulattaa\nruumiin ja se olisi joka tapauksessa tehtävä, ennen kuin ruumis voidaan\nhaudata. Tämä ei ole ruumiin häpäisemistä. Tieteen hyväksi on tehty\npahempaakin.\n\nHicks katsoi odottavana ammattiveljiinsä.\n\nViimein nousi professori Luther ja sanoi:\n\n-- Uskon, että suostumme kokeiluun. Minä puolestani suostun vain sillä\nehdolla, että tohtori Hicks sallii parin kolmen muun lääkärin valvoa\nkokeilua.\n\n-- Saatte vaikka jokainen olla läsnä kokeilussa, ilmoitti Hicks\nriemuissaan. Katsokaa, hyvät herrat, minä en voi luvata mitään. Emmehän\nollenkaan tiedä, missä ja millä tavalla tämä mies on joutunut\njääkuoreensa. Emme tiedä edes milloin. Hänhän on saattanut olla jo\nkuollut ennen jääkuoren muodostumista. Kuten jo sanoin, en lupaa\nmitään, mutta kiitän arvoisia herroja osoittamastanne luottamuksesta.\n\nSuurin osa läsnäolijoista poistui päätään pudistaen. Professori Cohen\ntuli Hicksin luo, puristi hänen kättään ja sanoi vakavasti:\n\n-- Jos te onnistutte, tulee teistä maailman kuuluisin tiedemies. Mutta\nte ette onnistu.\n\nHicks hymyili.\n\nRockefellerin säätiön valtavissa laboratoriosaleissa keskeytettiin työ.\nSäätiön laboratorio, joka on maailman suurin, on varustettu kaikella\nsellaisella, jota lääkärit tarvitsevat myös kokeiluihinsa.\nJäähdytyshuonetta valitti Hicks ensin liian pieneksi, mutta se haitta\nsaatiin poistetuksi. Nyt seisoi Hicks neljän lääkärin kanssa\njäähdytyshuoneen ulkopuolella ja tarkasteli lämpömittarin hiljaista\nkohoamista.\n\nKuusi astetta kylmää... neljä astetta... kaksi astetta... yksi aste.\n\n-- Riittää hetkeksi, sanoi Hicks ja väänsi kampea. Lääkärit poistuivat.\nKun he aamulla yksi toisensa jälkeen kokoontuivat oven eteen,\nhavaitsivat he, että Hicks seisoi yhä samalla paikalla, mihin he olivat\nhänet edellisenä yönä jättäneet.\n\n-- Meidän on odotettava iltaan, kuiskasi Hicks käheällä äänellä.\n\n-- Ettekö ole ollenkaan nukkunut?\n\n-- Saan nukkua haudassa. Tämä on paljon tärkeämpää. -- Hicksin ääni oli\nsortunut ja hänen kätensä vapisivat hetken kiihkosta. -- Kyllä minä\njaksan, jos vain herrat jaksavat odottaa. On odotettava ainakin iltaan\nsaakka. Voimme nyt pistäytyä katsomassa ruumista.\n\nJäähdytyshuoneen ovi avattiin varovaisesti. Huoneessa vallitsi hämärä,\nsillä katossa oleva sähkölamppu oli hiessä. Kaikki kokoontuivat\njääkirstun ääreen.\n\nJää oli sulanut huomattavasti. Nyt sitä tuskin enää oli kymmentä\nsenttiäkään. Haaksirikkoutunut makasi selällään.\n\nJään läpi näkyivät hänen omituiset vaatteensa, jotka oli valmistettu\nnahoista. Jonkinlainen turkki oli tehty jääkarhun nahasta, jonka\nkarvat oli ulospäin käännetty. Jaloissa oli nahkaiset housut.\nHaaksirikkoutuneella ei ollut kenkiä, mutta jalat oli kiedottu\nupokkaisiin, jotka olivat ehkä hylkeennahkaiset. Hän oli siis\npukeutunut nahkoihin kiireestä kantapäihin saakka.\n\nKasvoilla oli rauhallinen ilme, ja mies näytti todellakin nukkuvan.\nVahva musta parta peitti kokonaan kasvojen alaosan ja posket olivat\nkuopalla. Lääkärit katsoivat tätä omituista näkyä hetkisen aikaa\nhiljaisuuden vallitessa ja sitten he poistuivat. Vain Hicks jäi\npaikalle.\n\nKello kuusi illalla kohotti Hicks lämmön kolmeen asteeseen nollan\nyläpuolelle, kello seitsemän neljään asteeseen, kello kahdeksan viiteen\nasteeseen ja kello yhdeksän kymmeneen asteeseen. Hänelle oli pyynnöstä\ntuotu vettä, kloorivettä ja ruiskutukseen tarvittavia ruiskuja. Hänellä\noli matkalaukkunsa vierellään ja siitä nosteli hän pulloja pienelle\npöydälle jäähdytyshuoneen edustalla.\n\nKello kymmentä yli yhdeksän tempaisi hän oven auki ja astui sisään\nlääkärien seuraamana. Kaikki olivat hiljaa. Kuului vain Hicksin raskas\nhengitys. Hän oli kalpea, mutta hänen kätensä eivät vapisseet.\n\nHaaksirikkoutuneen turkispuku näytti kuivalta. Hellästi riisui Hicks\nkaiken hänen yltään. Turkiksien alla oli villainen ihokas ja villaiset\nhousut. Ne olivat lääkärien mielestä omituisen kömpelösti kudotut.\nHicksin sormet liikkuivat nopeasti ja herkästi. Kaikesta huomasi, että\nhän oli tottunut kirurgi. Hän hieroi miehen niskaa, käden valtimoita ja\nsydämen kohtaa. Hänen sanattomasta viittauksestaan ryhtyi kaksi\nläsnäolevaa lääkäriä hieromaan jalkoja. Hieromista jatkettiin kymmenen\nminuuttia. Sitten ruiskutti Hicks adrenaalia rintaan sydämen kohdalle.\nSalamannopeasti hän vaihtoi ruiskua ja pisteli teräväkärkisellä\nruiskullaan lihaksiin omaa liuostaan. Liuosta tuli niin runsaasti, että\nosa siitä valui lattiallekin. Lääkärit olivat vetäytyneet taemmalle ja\nseurasivat vakavin kasvoin Hicksin toimia.\n\nHicks pyyhki hikeä otsaltaan ja käski avata oven. Ovesta tullut kuiva\ntuulahdus tuntui vapauttavalta jäähdytyshuoneen kosteuden ja tunkkaisen\nilman jälkeen.\n\nSitten asetti Hicks kätensä rinnalleen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Odottakaamme.\n\nNäky oli todellakin merkillinen eikä siitä puuttunut kammottaviakaan\npiirteitä. Keskellä matalaa jäähdytyshuonetta makasi pitkällään\npöydällä miehen ruumis. Huoneen taustalla seisoi neljä valkopukuista\nlääkäriä haudanhiljaa ja ruumiin pääpuolessa tohtori Hicks\nliikahtamatta, kädet ristissä rinnallaan.\n\nKului kaksikymmentä minuuttia. Hicks uudisti ruiskutuksen. Juuri kun\nhän painoi ruiskun vasemman käden hauislihakseen, liikahti oikea käsi!\n\nLääkärit vetäytyivät kauemmaksi. Heidän kasvoiltaan kuvastui ääretön\nhämmästys ja ällistys. Hicks puri huulensa lujemmin yhteen ja jatkoi\nruiskutuksiaan.\n\nOlivatko he nähneet harhanäkyjä? Mies makasi aivan liikkumattomana.\nProfessori Cohen pyyhki silmiään. Hän oli jännityksen aiheuttamasta\nhiestä aivan läpimärkä, ja hiki valui hänen silmiinsäkin. Mutta\nsittenkin! Eikö haaksirikkoutuneen poskille ollut noussut jonkinlaista\nlievää punaa?\n\nKului vielä kymmenen minuuttia, ja silloin tapahtui ihme: mies avasi\nsilmänsä!\n\nHicks kumartui salamannopeasti miehen ylle ja ryhtyi hieromaan. Hän\nkehoitti toisia tulemaan apuun, ja nyt hieroi kolme paria tottuneita\nkäsiä miestä lämpimäksi. Hänen silmänsä olivat avautuneet, mutta\nsulkeutuivat sitten jälleen. Poskille oli noussut puna. Mies eli --\nsiitä ei enää ollut epäilystäkään. Kysymys oli vain siitä, saataisiko\nhänessä säilytetyksi se hento elämänliekki, joka oli jälleen syttynyt\npalamaan.\n\n-- Kuumaa maitoa! Hicksin ääni oli entistä väsyneempi ja käheämpi. Joku\nojensi lääkekupin, joka oli puolillaan kuumaa maitoa. Hicks avasi\nmiehen suun ja kaatoi maidon sisään. Maitoa valui hieman suupielille.\n\n-- Nyt te, hyvät herrat, tiedätte kaiken, mitä pitää tehdä. Tiedätte\nsen yhtä hyvin kuin minäkin. Ehkä professori Cohen ottaa nyt komennon\nkäsiinsä. Minua pyörryttää.\n\nHicks olisi kaatunut, ellei eräs lääkäreistä olisi tullut apuun. Hänet\ntalutettiin ulos huoneesta. Käytävässä olevat sairaanhoitajat saapuivat\npaareineen. Cohen puhui nopeasti ja käskyt sinkoilivat joka suunnalle.\n\n-- Huone ykkönen. Walters ja Wright vuoroon. Sairaanhoitajattaret Mull\nja Seeman vuoroon. Kaksi miestä sijoitettava oven eteen. Kaikilta pääsy\nkielletty siksi, kunnes toisin määrätään. Paarit, huopia ja lämmintä\nlihalientä.\n\nJäähdytyshuoneessa vallinnut hiljaisuus oli yhdellä iskulla muuttunut\nkiiruhtamiseksi ja hälinäksi. Mies makasi edelleenkin silmät kiinni,\nmutta hänen rintansa kohosi ja laski säännöllisesti.\n\nTohtori Walters ja Wright astuivat paarien luo ja sairaanhoitajat\ntarttuivat niihin. Sairaanhoitajatar Seeman puhui jotain\ndesinfioimisesta, mutta siihen tokaisi Cohen äkäisesti:\n\n-- Jos mies on elänyt jään sisällä niin kyllä hän on puhtaana pysynyt.\n\nKulkue lähti vaeltamaan huone ykköstä kohti. Käytävillä vallitsi kohu,\nsillä tieto ihmeestä oli levinnyt jo jokaiseen soppeen. Cohen oli\nkaikesta päättäen antanut muitakin määräyksiä, sillä hetken kuluttua\nkuului poliisiauton sireenin ääni. Säätiön rakennusten eteen\nmuodostettiin nopeasti poliisiketju.\n\nCohen tunsi newyorkilaisensa.\n\n\n\n\nV LUKU\n\n\n\"Minnehaha\" oli saapunut New Yorkin satamaan huhtikuun kahdeksantena\npäivänä 1938. Yhdeksäntenä päivänä oli tohtori Hicks suorittanut\nihmetekonsa.\n\nKymmenennen päivän iltana puhui haaksirikkoutunut, jota nyt kaikkialla\nmaailmassa kutsuttiin vain \"Jäätyneeksi Mieheksi\", ensimmäiset sanansa.\nHicks istui vuoteen ääressä. Hän ei liikahtanutkaan. Toisella kädellä\npiti hän kiinni miehen valtimosta ja toisella viittasi ovella\nseisovalle sairaanhoitajattarelle. Jäätyneelle Miehelle annettiin lisää\nlihalientä. Hicks sanoi vain yhden sanan: Kastela.\n\nHetken kuluttua kuului seinissä olevista mikrofoniaukoista\nyksitoikkoinen ääni kutsuvan tohtori Kastelaa. \"Kastela, Kastela,\nKastela\" kaikui käytävissä. \"Tohtori Kastele\" löytyi lopulta\nrakennuksen mikrobiosastolta. Hän tarttui puhelimeen ja sai määräyksen\nkiiruhtaa huone ykköseen.\n\nKastela oli suomalainen lääkäri, joka opiskeli jo toista vuottaan\nsäätiön stipendiaattina laboratoriossa. Muita pohjoismaisia lääkäreitä\nei tällä hetkellä laboratoriossa ollutkaan. Hicks oli kuullut miehen\nmumisevan joitakin sanoja ja oli sen verran kielimies, että arvasi\npuheen olevan jotakin skandinaavista kieltä. Kastela oli suomalainen,\nmutta kaipa hän sentään ruotsia osasi.\n\nKastela astui hieman arastellen sisään. Hän tiesi astuvansa huoneeseen,\njossa lepäsi maailman kuuluisin mies.\n\n\"Jäätynyt Mies\", josta puhuttiin kaikkialla. Hicks viittasi hänet\nlähemmäksi ja kuiskasi:\n\n-- Mitä kieltä hän puhuu?\n\nJäätynyt Mies avasi jälleen huulensa ja soperteli jotain. Sanat\ntuntuivat vyöryvän raskaina möhkäleinä hänen suustaan, ja Kastelan oli\nkumarruttava lähemmäksi, ennen kuin hän erotti selviä sanoja.\n\n-- Suomea ja ruotsia sekaisin, hän kuiskasi Hicksille.\n\n-- Mitä hän sanoo?\n\n-- En saa oikein selvää. Hän tahtoo kai vettä.\n\nHicks viittasi jälleen, ja mies sai juoda jälleen, mutta lasissa oli\njotain muutakin kuin vettä. Miehen poskille nousi jälleen väriä. Hän\njatkoi soperteluaan.\n\n-- Kysykää häneltä jotakin.\n\nKastela kysyi:\n\n-- Oletteko suomalainen?\n\nJäätynyt mies nyökkäsi.\n\n-- Väsyttääkö teitä?\n\nMies nyökkäsi jälleen.\n\n-- Kuunnelkaa nyt. Teidän ei tarvitse vastata kysymyksiini, jos\ntunnette itsenne heikoksi. Jos jaksatte, niin vastatkaa lyhyesti. Mikä\non nimenne?\n\n-- Karl Simolin.\n\n-- Miten jouduitte jäälautalle?\n\n-- En minä muista mitään. Grip kuoli, sen muistan. Me emme löytäneet\nFrankliniä... (Mies sulki silmänsä ja näytti kokoavan voimia.) Minä\nolin viimeinen... kaikki muut kuolivat... minä sanoin sen heille...\n\nHicks nosti miehen pään hieman korkeammalle. Kastelan kysyvään\nkatseeseen hän vastasi:\n\n-- Kysykää vain. Hän on tosin hieman heikko, mutta valtimo lyö jo\nsäännöllisesti.\n\n-- Olitteko monta päivää jäävuorella?\n\n-- Minä en muista.\n\n-- Oletteko merimies?\n\n-- Minä olen oppinut maisteri. Missä minä nyt olen?\n\n-- Älkää ajatelko sitä. Te olette turvassa. Missä laivanne\nhaaksirikkoutui?\n\n-- Jäät rikkoivat sen Kap Walkerin luona.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Ettekö tiedä? Se on siellä pohjoisrannikolla.\n\n-- Mikä oli laivanne nimi?\n\n-- \"Sirius\". Valaanpyytäjä Göteborgista. Kapteeni Askarson. Hän kuoli\nensiksi.\n\n-- Voitteko muistaa, koska haaksirikko tapahtui?\n\n-- Heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä. Me pelastimme kaikki tavarat\njäälle. Minun kokoelmani särkyivät. Railo repesi meidän ja laivan\nväliin. Gripkin kuoli.\n\n-- Koska jouduitte jäävuorelle? Kuinka monta päivää arvelette\najelehtineenne?\n\n-- Minä en muista.\n\nKastela mietti hetkisen ja arveli sitten, että mies oli ponnistustensa\njohdosta osittain kadottanut muistinsa. Hän aloitti tämän vuoksi\nuudelleen helpommilla kysymyksillä:\n\n-- Missä olette syntynyt?\n\n-- Turussa.\n\n-- Koska olette syntynyt? Voitteko muistaa?\n\n-- Olen syntynyt kesäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1821.\n\nKastela hätkähti. Mies houri. Hän loi jälleen kysyvän katseen tohtori\nHicksiin ja sanoi:\n\n-- Hän taitaa houria. Osittainen muistin menetys. Hän väittää\nsyntyneensä vuonna 1821. Silloinhan hän oli sataseitsemäntoista vuotta\nvanha!\n\nHicks hätkähti myöskin. Hän koetti uudelleen valtimoa ja loi mieheen\ntutkivan katseen. Kastelalle hän sanoi: -- Jatkakaa vielä hetki.\n\n-- Muistatteko, koska purjehduksenne alkoi?\n\n-- Me nostimme purjeet Huippuvuorilla kesäkuun 15 päivänä vuonna 1849.\n\nKastela loi hämmästyneen katseen ympärilleen, hieraisi otsaansa kuin\npahoja näkyjä karkoittaakseen ja sano nopeasti Hicksille:\n\n-- En käsitä tätä. Hänhän elää kokonaan toisessa vuosisadassa. Eikö hän\ntarvitse lepoa? Hän väittää purjehtineensa Huippuvuorilta vuonna 1849\nTeen nyt hänelle vielä yhden kysymyksen ja sitten saatte itse päättää,\nkannattaako kyseleminen enää. Ponnistukset ovat kai vaikuttaneet liian\nvoimakkaasti.\n\nHicks mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:\n\n-- Kysykää häneltä, milloin haaksirikko tapahtui.\n\n-- Milloin te sanoitte haaksirikon tapahtuneen. Heinäkuussa -- minä\nvuonna?\n\n-- \"Sirius\" haaksirikkoutui heinäkuussa vuonna 1850.\n\nMiehen ääni toisti tämän yksitoikkoisesti kuin olisi hänen kurkussaan\nollut kone, joka puhui.\n\nKastela tulkitsi vastauksen Hicksille, joka yht'äkkiä löi kämmenensä\npolvea vasten ja sanoi kiihtyneenä:\n\n-- Mitä hän puhui Franklinistä. Luulin kuulleeni sellaisen sanan äsken.\n\n-- Mitä te puhuitte Franklinistä äsken?\n\n-- Me olimme matkalla häntä etsimään... Askarson tahtoi niin... Minä\nsanoin, että he ovat hulluja... Mutta nyt he ovat kaikki kuolleet...\n\nKastelan kasvoilta kuvastui nyt niin suuri hämmästys, että Hicks nousi\nseisomaan. Kastela tulkitsi jälleen, mutta hänen äänensä vapisi.\n\nHicks ei enää pysynyt paikoillaan. Hän käveli edestakaisin lattialla ja\nhengitti raskaasti. Viimein hän pysähtyi ja sanoi ilmeisen hartauden\nvallassa:\n\n-- Me olemme joutuneet merkillisen tapahtuman todistajiksi. Luulen,\nettei ihmiskunnan historiassa ole milloinkaan tämänkaltaista\ntapahtunut. Tuo mies tuossa, tuo Jäätynyt Mies on ollut jäähän\nhautautuneena kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta! Hän on kokonaan toisen\nvuosisadan lapsia. Ja me olemme herättäneet hänet kuolleista. Minä olen\nherättänyt hänet jälleen henkiin. Minä!\n\nHicks melkein huusi viimeisen sanansa.\n\nKastela painoi päänsä alas. Hänen mieleensä tulvailivat tuhannet asiat.\nVuoteessa lepäävä hengittävä mies oli siis syntynyt Turussa vuonna\n1821. Mutta hän oli vielä aivan nuori. Ikuinen nuoruus. Kuka siitä\nolikaan puhunut? Gagliostro? Kastela hieroi polttavia ohimoitaan.\n\n-- Walters saa antaa hänelle hieman unilääkettä tänä iltana, sisar.\nMutta varovaisesti, ymmärrättekö?\n\nSitten he poistuivat huoneesta. Kastela kulki edellä pää riipuksissa.\nHicksin silmistä kuvastui uhmaa.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\n\nJäätynyt Mies ei tiennyt tästä hälystä mitään. Hän ei tiennyt, että\nhänen nimensä oli nyt kaikkien huulilla, hän ei aavistanut, että\ntuhannet ihmiset olivat kärsivällisesti vuorokausikaupalla odottaneet\nlaitoksen ovien edustalla saadakseen tietoja hänen toipumisestaan.\nOnnellisinta näin olikin, sillä hän oli vielä hyvin heikko.\n\nNeuvottelun jälkeen päätettiin, että hän saa olla rauhassa pari päivää,\njonka aikana hänelle annettaisiin ravintoruiskutuksia. Verenkierto\nosoitti hänessä epäilyttäviä heikentymisen merkkejä. Kaksi verensiirtoa\noli jo toimitettu ja silloin hän aina vaipui horrostilaan.\n\nHän palasi vain hitaasti elämään, takaisin siihen elämään, joka hänen\nkohdaltaan sammui kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta sitten.\n\nTuli ilta, illasta yö ja yöstä aamu. Yhä odottivat tohtorit Hicks ja\nKastela. Kun sitten vielä oli kulunut yö ja oli tullut uusi aamu, astui\ntohtori Kastela varovaisesti potilaansa huoneeseen. Huoneessa vallitsi\nsyvä hiljaisuus. Vuoteen ääressä istui sairaanhoitajatar, joka näytti\nkalpealta ja rasittuneelta. Tohtori Kastela ryhtyi hiljaisella äänellä\npuhumaan.\n\n-- Miten hän nyt jaksaa. Valtimo?\n\n-- Tässä on joskus henki kurkussa, kun ei tiedä, milloin hän saattaa\nkuolla. Olen elämässäni hoitanut paljon ihmisiä, mutta en koskaan\nsellaista ihmistä, jolla on kolmikymmenvuotiaan ruumis ja 117 vuoden\nikä hartioillaan. Hän vaikuttaa väsyneeltä ja kerran, kun hän oli\ntajuissaan, tarttui hän käteeni ikäänkuin jotain peläten. Mies parka!\nHänen kokemuksensa ovat mahtaneet olla kauheat! Nyt hän taas näyttää\nheräävän.\n\n-- Ehkä on parasta, että poistutte. Mies voi olla peloissaan, kun näkee\npaljon ihmisiä ympärillään.\n\nJäätynyt Mies oli avannut silmänsä. Hän tuijotti jonnekin etäisyyteen.\nKärsimysten jäljet näkyivät selvästi hänen kasvoillaan ja tohtori\nKastelan sydämen täytti syvä sääli onnetonta maanmiestään kohtaan.\nHaaksirikkoutunut voihkaisi syvään, yritti kohottaa päätään, mutta se\noli hänelle ylivoimainen ponnistus.\n\nTohtori Kastela koetti puhua mahdollisimman rauhallisesti.\n\n-- Me olemme nyt kahden kesken. Kaikki muut ovat poissa. Voitte aivan\nrauhassa puhua minulle murheistanne.\n\nVuoteesta kuului hiljainen voihkaisu. Sitten alkoi Jäätynyt Mies puhua\nja sanat tippuivat hitaasti hänen huuliltaan.\n\n-- Minä näin heidän kaikkien kuolevan yksitellen. Se oli kauheaa. En\nvoinut auttaa heitä, sillä olin itse niin heikko.\n\nÄäni häipyi. Tohtori Kastela muutti nopeasti puheenaihetta.\n\n-- Älkäämme puhuko niin ikävistä asioista. Puhutaan Turusta, siitä\nteidän synnyinkaupungistanne. Minäkin olen kotoisin ihan sieltä\nläheltä, Raisiosta, jos muistatte?\n\n-- Raisiosta? Kyllä minä muistan. Siellä on suuria tammia. Minä leikin\nsiellä usein pienenä.\n\n-- Missäpäin te Turussa asuitte?\n\n-- Siinä lähellä tuomiokirkkoa. Isällä oli siellä kultasepänliike. Se\nmeidän vanha rakennus paloi suuressa tulipalossa. Minä olin silloin\nseitsenvuotias ja kun koetettiin pelastaa lehmiä, paloi minulta toinen\nkäsi aika pahasti. Katsokaa! Katsokaa, tuossa on vielä merkki.\n\nJäätynyt Mies ojensi hitaasti kätensä tohtoria kohden.\n\nTohtori Kastela ei ollut uskoa silmiään. Tämähän oli merkillistä. Mies\noli siis nähnyt Turun palon!\n\n-- Sanoitte olevanne maisteri. Missä te opiskelitte?\n\n-- Minä luin Helsingissä, kun se meidän yliopistomme muutti sinne.\nTunnetteko te niitä tuttujani Turussa? Miten jaksaa korkeastioppinut\nystäväni, ritari ja neuvos Blaadh? Hän asuu myös siinä kirkon lähellä.\n\nTohtori Kastela olisi nauranut, mutta nyt ei sopinut nauraa. Eihän hän\nvoinut tuntea 1850-luvun ihmisiä.\n\n-- Tunnetteko panimomestari Lundströmin? Onko siitä pitkä aika, kun\nviimeksi olitte Turussa?\n\n-- Olin siellä vuosi sitten.\n\nNyt tuli Jäätyneeseen Mieheen eloa. Hän korotti ääntääkin ja vaikutti\ninnostuneelta.\n\n-- Silloinhan te tiedätte, voiko Betty-mamselli hyvin? Täytyyhän teidän\nhänet tuntea. Hän laulaa joka soaréessa mamselli Lindenin kanssa.\n\n-- Ikävä kyllä en tunne häntäkään.\n\nHaaksirikkoutunut huokasi hiljaa, mutta nyt hän oli saanut\npuheenaiheen, joka nostatti punan hänen poskilleen.\n\n-- Se on kummallista. Minä näen hänet aina silmieni edessä. Minulla oli\nkuva hänestä, mutta se jäi laivalle. Siellä jäätiköllä, missä aina\ntuuli ja oli niin kylmä, minä näin hänet päivin ja öin. Hän piti minua\nkädestä kiinni ja hän lohdutti niin... mutta sanokaa minulle, herra,\nmiten noin paljon valoa on saatu mahtumaan tuon lampun sisään? Täällä\non niin ihmeellisiä esineitä ja minä olen monasti miettinyt, että,\nettä... olenko minä jossain muussa maailmassa. Joskus minä ajattelen,\nettä olen taivaassa. Hyvä herra, täällä on niin kummallista. Minä\nkuulen, että he puhuvat englantia, minä osaan sitä hieman, mutta heillä\non niin omituiset puvut ja heillä on niin omituisia esineitä.\n\nJäätynyt Mies oli puhunut liikaa, sillä vuoteesta kuului jälleen syvä\nvoihkaisu ja tohtori Kastela kumartui lähemmäksi potilastaan.\n\n-- Hyvä ystävä, älkää kiihtykö. Maisteri Simolin, en oikein tiedä,\nmistä aloittaisin. Oletan, ettei teille ole kukaan kertonut, että\nelämme vuodessa 1938. Meillä on siis, ajatelkaa sitä, vuosi 1938. Mutta\nälkää nyt sentään liiaksi pohtiko tätä asiaa. Kun voimistutte, selitän\nteille enemmän.\n\nJäätyneen Miehen silmiin oli tullut pelokas ilme. Hän puhui nyt kuin\nkuiskaten:\n\n-- Hyvä herra, älkää laskeko leikkiä. Minähän tiesin, että tässä oli\njotain omituista. Minun rintaani on niin painanut viime öinä. Hyvä\nherra, minä olen paljon kärsinyt. Säälikää minua. Sanokaa minulle\ntotuus. Missä minä olen... onko tämä joku uusi olotila. Te sanoitte\nkerran, että minä olen sairaalassa.\n\n-- Niin, te olette sairaalassa, sanoi tohtori Kastela ja hän koetti\nepätoivoisesti etsiä oikeita sanoja. Teidät löydettiin ajelehtivasta\njäävuoresta. Jos teidän väittämänne ovat oikeat, on oletettavissa, että\njäätikkö, jossa vaivuitte uneen, on lohjennut mereen ja lähtenyt\najelehtimaan, kuten niin usein tapahtuu. Te olette nukkunut\nkahdeksankymmentäkahdeksan vuotta jään sisällä ja herättyänne olette\nsiirtynyt uuteen vuosisataan. Noin vain yks'kaks'.\n\nTässä tohtori Kastela naurahti hermostuneesti.\n\n-- Älkää nyt ottako tätä asiaa niin vakavasti. Teidän tulee nyt vain\nsopeutua uuteen elämäänne. Kaikki tulee varmastikin tuntumaan hyvin\nihmeelliseltä... Älkää pelätkö mitään. Te olette varmasti yhtä elävä\nkuin minäkin olen. Teidän suhteenne on luonto vain harjoittanut\njonkinlaista koirankuria. On tapahtunut ihme ja sen ihmeen suoritti\ntohtori Hicks, jonka olette huoneessa nähneet aikaisemmin, mutta jota\nte ette tunne.\n\nJäätynyt Mies oli kuunnellut tohtori Kastelan pitkää selitystä\nsamanlaisella kiinnostuksella kuin lapsi seuraa sadunkerrontaa. Hänen\nmielenkiintonsa oli jälleen herännyt.\n\n-- Onko hän se sama mies, joka pisteli minua niin kipeästi neuloilla.\nMinä näin hänet, vaikkeivat silmäni olleet auki. Hän ei tiennyt, että\nseurasin hänen työtään. Minä halusin huutaa, mutta sanat eivät nousseet\nhuulilleni... Kuulkaa, hyvä herra... voitteko te kirjoittaa Turkuun ja\nilmoittaa Betty-mamselille, että minä olen pelastunut ja että kirjoitan\nhänelle, kun tulen terveeksi?\n\nJäätynyt Mies voihkaisi jälleen, mutta hänen huulensa mutisivat:\n\n-- Kirjoittakaa hänelle, että tulen pian Turkuun.\n\n-- No niin, nyt me sitten nukumme. Sisar tuo teille unilääkkeen ja\nhuomenna keskustelemme jälleen.\n\nTohtori Kastela nousi ja poistui hiipien huoneesta. Hän oli ikäänkuin\npyörryksissä. Tämä kävi yli hänen ymmärryksensä. Mies eli ajatuksissaan\ntoisessa vuosisadassa eikä tuntunut käsittävän, että hänen kohdallaan\noli elämän kirjoissa tapahtunut ihme.\n\nKesti vielä kauan, ennenkuin Jäätynyt Mies alkoi tajuta, että hän oli\njoutunut kokonaan toiseen aikaan kuin se oli, minkä hän muisti. Kaikki\noli uutta. Oudot äänet, oudot esineet, kadulta kaikuva humu, kaikki\nnämä sekoittivat aluksi hänen päänsä.\n\nHän tuntui olevan hiljainen mies ja vastaili vain harvakseen hänelle\ntehtyihin kysymyksiin. Ulkopuolinen elämä ei tuntunut häntä paljoakaan\nkiinnostavan, hän eli vain ajatuksissaan. Eräänä päivänä, jolloin hän\njo tuntui olevan siinä kunnossa, että hänet uskallettiin laskea ulos,\ntohtorit Kastela ja Hicks veivät hänet autoajelulle. Jäätynyt Mies\nistui heidän välissään aivan jäykkänä ja mikä oli ihmeellisintä: hän ei\nollut ollenkaan kiinnostunut nähtävyyksistä. Hän tuntui hieman\npelkäävän ja tohtorit havaitsivat, että hän oli kiusaantunut melusta ja\nbensiinin katkusta.\n\nAutoja ajoi pitkin Broadwayta. Ihmisiä oli kadulla mustanaan, autoja\noli loppumaton jono. Heidän autonsa kulki niin hiljaa, että\njalankulkijat sivuuttivat sen. He istuivat kaikki ajatuksissaan.\nViimein Jäätynyt Mies huudahti heikosti. He olivat ajaa jalankulkijan\nyli. Sitten hän vaipui takaisin istuimelle ja huokasi.\n\n-- Onko täällä aina näin kova meteli? Onko ihmisillä aina näin kova\nkiire tässä uudessa maailmassa? Ovatko he onnellisia?\n\nKastela naurahti ja kysyi tohtori Hicksiltä:\n\n-- Hän kysyy, ovatko nämä kaikki ihmiset onnellisia. Mitä minä vastaan\nhänelle?\n\n-- Kysykää te vuorostanne häneltä oliko hän onnellinen omalla\nvuosisadallaan, vastasi tohtori Hicks.\n\n-- Eikö onni ole suhteellinen käsite, maisteri Simolin? Oletteko te\nkoskaan ollut onnellinen?\n\nJäätyneen Miehen vastaus oli niin hiljainen, ettei sitä tahtonut\nkorviahuumaavan melun keskeltä erottaa.\n\n-- Minä olin onnellinen, ennenkuin lähdin tälle matkalle, tälle\nmatkalle, josta on muodostunut niin järkyttävä elämys. Ei, en minä nyt\nole onnellinen. Minä en kuulu tähän maailmaan. Nuo pilviähipovat talot\non rakennettu vastoin Jumalan käskyä. Ne ovat Baabelin torneja. Te\nolette keksineet paljon, mitä minun yksinkertainen järkeni ei käsitä.\n\nTohtori Kastela kuunteli häntä ihmeissään.\n\n-- Ettekö te ollenkaan innostu? Eikö tämä kaikki ihmetytä teitä? Me\nnäytämme teille nyt maailman suurinta kaupunkia. Kymmenen miljoonaa\nihmistä, maailman korkeimmat rakennukset, maailman vilkkain katuelämä.\nEtte missään muualla voisi saada parempaa käsitystä, mitä ihmiskunta on\naikaansaanut niiden vuosien aikana, jolloin olette nukkunut. Ajatelkaa:\nsilloin kun vaivuitte horroksiin oli tällä paikalla vain pikkuinen\nkaupunki ja nyt...\n\n-- Niin nyt, sanoi Jäätynyt Mies, joka tuntui ajattelevan kaikkea\nmuuta. Onko Turku tullut suureksi tällä välillä? Koska minä pääsen\ntakaisin Suomeen?\n\n-- En nyt muista, miten paljon asukkaita Turussa tällä hetkellä on,\nmutta paljon suurempi se nyt on kuin teidän lapsuudessanne. Ette enää\ntuntisi vanhaa kotikaupunkianne. Siellä on telakoita, siellä on suuria\nrakennuksia, niin suuria, että teitä huimaisi, jos katolle\nkiipeäisitte.\n\nJäätynyt Mies tuntui ikäänkuin heränneen. Hän näytti nyt vasta\ninnostuvan.\n\n-- Onko siellä vielä Lundströmien talo jäljellä? Onko Betty... hyvä\nherra... minä aina unohdan. Voi Betty-parka! Hän kärsi varmastikin...\nenkä minä voinut hänelle kirjoittaa... Koska minä pääsen Suomeen\ntakaisin? Miten kauan kestää, ennenkuin ensimmäinen laiva lähtee\nsinnepäin?\n\nKastela esitti tämän kysymyksen tohtori Hicksille. Sitten ryhtyivät\nmolemmat herrat autossa neuvottelemaan ja Kastela sai kuulla, että\nkapteeni Grant oli ilmoittanut, että hän ottaisi mielellään onnettoman\nhaaksirikkoisen mukaansa lähtiessään \"Minnehahallaan\" takaisin Kotkaan.\nLähdön oli määrä tapahtua jo kahden päivän perästä. Tohtori Hicks\nmainitsi vielä, että he aikoivat kuljettaa Jäätyneen Miehen kaikessa\nhiljaisuudessa laivaan. Autossa he sopivat vielä niinkin tärkeästä\nasiasta, että tohtori Kastela seuraisi Jäätynyttä Miestä takaisin\nSuomeen. Kastelan stipendiaattiaika oli muutenkin loppumassa ja joka\ntapauksessa oli tärkeää, että Jäätyneen Miehen askeleita oli valvomassa\njoku henkilö, johon hän jo oli tässä uudessa, ihmeellisessä maailmassa\nennättänyt tutustua.\n\n-- Hyvä on sitten, sanoi tohtori Kastela. Mutta hieman äkkiä tämä\npäätös tehtiin.\n\nTohtori Hicks ilmoitti, että asia oli juolahtanut hänen mieleensä vasta\nsamana aamuna.\n\nMolemmat miehet vaipuivat sitten ajatuksiinsa. Jäätynyt Mies ei\nainakaan heidän ajatteluaan häirinnyt. Hän istui jäykkänä heidän\nkeskellään ja vaikka he myöhemmin päivällä näyttivät hänelle Bronxin\nkuuluisan eläintarhan sekä Battery Parkin maailmankuulun akvaarion,\njonka olisi luullut maisteri Simolinia kiinnostavan, koska hän oli\nilmoittanut olevansa luonnontieteilijä, ei Jäätynyt Mies kertaakaan\nhuudahtanut ihastuksesta.\n\nTohtori Hicks ei malttanut olla kysymättä ammattitoveriltaan:\n\n-- Eikö hän ole ollenkaan kiinnostunut näkemästään?\n\n-- Ei ollenkaan, vastasi tohtori Kastela. Minusta tuntuu kuin olisi\nhänen ruumiinsa jo sulanut, koskapa hän jo elää, mutta hänen sielunsa\non vielä jäässä.\n\nSitten osoitti hän sanansa Jäätyneelle Miehelle.\n\n-- Maisteri Simolin, teille on tarjottu suuria summia erään filmiyhtiön\ntaholta. Te ette tietenkään käsitä, mitä tämä kaikki merkitsee, mutta\nminä voin asian havainnollistamiseksi mainita, että saisitte paljon\nrahaa, jos suostuisitte filmiyhtiön tarjoukseen. Teille annettaisiin\nrahat shekkinä, Suomen rahana, dollareina, niin, vaikkapa vanhoina\nespanjalaisina kultarahoina...\n\nJäätynyt Mies hätkähti. Hän tuntui muistelevan jotain. Sitten hän\nkohautti olkapäitään.\n\n-- Mitä minä kullasta... minulla on sitä liikaakin... niin, voi... en\nmuista... olen nähnyt jossakin kultaa kokonaisen vuoren... hyvät\nherrat, mennään takaisin... minua niin pyörryttää.\n\nNiin he sitten ajoivat takaisin sairaalaan ja tohtori Kastela lähti\ntulipalokiireellä järjestämään matkaansa, joka oli pudonnut hänen\neteensä kuin salama kirkkaalta taivaalta.\n\nKului kaksi päivää ja maisteri Karl Simolin eli Jäätynyt Mies, millä\nnimellä häntä koko maailma nyt kutsui, nojautui _Minnehahan_\nparraspuuhun ja tuijotti synkkänä sataman öljyiseen veteen. Hän ei\nitsekään tiennyt oliko hän iloinen kotimatkansa johdosta.\n\n\n\n\nVII LUKU\n\n\nJäätynyt Mies oli nyt siis paluumatkalla Suomeen. Laivalla oli annettu\nankara määräys, ettei häntä saanut puhutella. Simolin tuntui kärsivän\njostain syystä eikä hänen alakuloisuuttaan saatu parannetuksi. Kapteeni\nGrantin ja tohtori Kastelan kanssa hän keskusteli, mutta heti kun\ntilaisuus tuli, vetäytyi hän hyttinsä yksinäisyyteen.\n\nVähitellen alkoivat Suomen rannat näkyä. Tultiin ulkoreittiä Kotkan\nedustalle ja kun Karl Simolin näki ensimmäisen vihreän saaren, tuntui\nsiltä kuin olisi häneen tullut uutta eloa. Hän seisoi komentosillalla\nkapteeni Grantin vierellä ja tuijotti autereiseen etäisyyteen. Kapteeni\nGrant osoitti kädellään lähestyvää kaupunkia ja sanoi:\n\n-- No niin, herra Simolin. Tämä on siis teidän matkanne pää. Aloitatte\nsitten uuden elämän ja kaikki kärsimyksenne ovat muistoja vain. Eikö\nole hauskaa palata kotiin?\n\nSimolinin katse synkkeni, kun hän vastasi:\n\n-- Minulla ei ole enää kotia. Kaikki ystäväni ovat kuolleet. Eihän\nkukaan voi elää niin vanhaksi kuin minä.\n\nSitten hän naurahti hermostuneesti ja jatkoi:\n\n-- Kyllä minusta sittenkin on hauskaa päästä takaisin synnyinmaahani.\nSiellä Amerikassa oli sellainen häly, että pääni oli alituiseen kipeä.\n\n-- Niin, tuolla on sitten Kotka, herra Simolin. Oletteko koskaan\nkäyneet siellä?\n\n-- En koskaan. Eihän sitä vielä ollutkaan, kun olin Suomessa viimeksi.\n\nTieto tämän maailman kuuluisimman miehen tulosta kotimaahansa oli\nkerännyt Kotkan miljoonamöljälle suunnattoman vastaanottajajoukon.\nTohtori Kastela oli kuunnellut radiota ja tiesi kertoa senkin, että\nsiellä oli jopa soittokunta vastassa. Kapteeni Grant puisti päätään.\nJotain oli nyt keksittävä, jotta Jäätynyt Mies saataisiin salaa junaan.\nHän keksikin lopuksi keinon. Puolisen kilometriä ennen laituriin\nsaapumista kitisivät \"Minnehahan\" venetaljat. Veneeseen laskeutuivat\nsitten ensimmäinen perämies, soutajat sekä Simolin ja tohtori\nKastela. Vene etääntyi nopeasti laivasta ja maihin laskettiin kauaksi\nodottavien parvesta. Niin saatiin Jäätynyt Mies junaan. Aivan huomiota\nherättämättä tämä ei kuitenkaan tapahtunut, sillä junan lähtiessä\nkohotti asemalle rynnännyt väkijoukko huikean eläköönhuudon Jäätyneen\nMiehen kunniaksi. Puhkuen lähti juna sitten liikkeelle. Se vihelsi\nkimeästi ja Jäätynyt Mies nosti kädet korvilleen.\n\nHän istui liikahtamatta koko ajan, ei puhunut paljoa ja niin saavuttiin\nviimein Helsinkiin. Tohtori Kastela vei hänet poikamiesasuntoonsa ja\nkaikille haastattelijoille ilmoitettiin lyhyesti, milteipä töykeästi,\nettä maisteri Simolin tulisi lähitulevaisuudessa esitelmöimään\nkokemuksistaan.\n\nLehdissä oli hänestä kuitenkin jo valokuvia ja yksi ja toinen utelias\nkierteli tohtori Kastelan asunnon edustalla saadakseen edes vilaukselta\nnähdä tämän maailman yhdeksännen ihmeen. Kun Suomen lehdet jo olivat\njulkaisseet yksityiskohtaisia sähkösanomia hänen pelastuksestaan ja\nhorrostilasta herättämisestään ja kun Suomen kansa on tunnetusti\nrauhallista, sai maisteri Simolin kuitenkin olla verrattain rauhassa.\nJoskus, aikaisin aamulla, teki hän ystävänsä tohtorin kanssa\nkävelyretkiä keväisessä Helsingissä. Hän muisteli menneitä ja ihmetteli\nkaupungin kasvua. Hänhän oli opiskellut Helsingissä 1840-luvulla,\njolloin kaupunki oli pieni. Päivisin hänet nähtiin vanhalla\nhautausmaalla, missä hän innokkaasti tutki vanhoja hautapatsaita. Kun\nhän sitten löysi jonkun jo ammoin kuolleen ystävänsä haudan, nähtiin\nhänen paljastavan päänsä ja vaipuvan tuskallisiin mietteisiin.\n\nHänen terveytensä oli täydelleen palannut, sen saattoi tohtori\nKastela lääkärinä todistaa. Useat tiedemiehet niin Suomessa kuin\nnaapurimaissakin olivat esittäneet pyyntöjä, että he saisivat alistaa\nmaisteri Simolinin lääkärintarkastuksen kohteeksi, mutta tohtori\nKastelan kanta oli aina jyrkkä. Hän vastasi alituisesti kaikille:\nOdottakaa! Tähän saivat uteliaat tyytyä.\n\nKun Jäätyneen Miehen alakuloisuus ei näyttänyt häipyvän ja kun hän\nalituiseen halusi matkustaa Turkuun, syntymäkaupunkiinsa, päätti\ntohtori Kastela viedä hänet sinne.\n\nNiinpä siirrymmekin nyt Turkuun, vanhan tuomiokirkon katveeseen. Nyt on\njo kesäkuu, puut ovat täydessä lehdessä ja sunnuntairauha vallitsee\nAurajoen kaupungissa.\n\nHe kulkivat vierekkäin pitkin kaupungin katuja ja tarkastelivat niitä\njäännöksiä, joita vielä oli säilynyt Turun palosta. Jäätynyt Mies ei\nmonta sanaa puhunut, mutta Kastela puolestaan koetti innokkaasti\nselitellä hänelle kaupungin uusinta historiaa ja sen niin\nsivistyksellistä kuin taloudellistakin nousua. Kun Jäätynyt Mies yhä\nedelleen vaikeni, kysyi tohtori Kastela häneltä:\n\n-- Vieläkö muistatte näitä paikkoja?\n\n-- En tunne enää näitä paikkoja täällä, vastasi Jäätynyt Mies\nhiljaisella äänellä. Olen joskus leikkinyt tuolla joen mutkassa, mutta\nkaikki tuntuu unennäöltä. Katsokaa, tuolla joen toisella puolella oli\npanimomestari Lundströmin pieni talo. Siellä asui Betty... niin siellä\nasui Betty... hän oli nuoruuden rakastettuni, tiedättehän?\n\n-- Ymmärrän, että muistot kirvelevät. Mutta emmeköhän jatkaisi matkaa\nedelleen?\n\n-- Voisimmekohan mennä hautausmaalle, sanoi Jäätynyt Mies kuin empien.\nHehän ovat kaikki siellä... tarkoitan, siellä ovat kaikki, jotka joskus\ntunsin.\n\nTohtori Kastela vei ystävänsä hautausmaalle. He kulkivat paadelta\ntoiselle ja Jäätynyt Mies nyökytti silloin tällöin surullisesti\npäätään. Viimein löysivät he myös haudan, jonka yksinkertainen,\npuolittain sammaleen peitossa oleva kirjoitus kertoi, että kiven alla\nlepäsivät vuonna 1855 kuolleet kultaseppämestari John Simolin ja hänen\nvaimonsa Ulrika. Kuin yhteisestä sopimuksesta paljastuivat molempien\npäät.\n\nJäätynyt Mies oli pitkän aikaa hiljaa. Viimein hän lausui hiljaisella\näänellä:\n\n-- Kahdeksankymmentä vuotta he ovat siis olleet haudassaan. He\nodottivat minua kotiin, he kärsivät ehkä enemmän kuin minä.\n\n-- Kaikkihan me kerran muutumme tomuksi, koetti tohtori Kastela häntä\nlohduttaa. Minä tunnen liikkuvani täällä kuin vieraassa maassa ja te\nolette kuin kotonanne täällä.\n\n-- Mutta, hyvä tohtori, minähän olen täällä kuin kotonani. Tännehän,\ntähän hautausmaahan minäkin kuulun. Ellei kohtalo olisi minun\nkohdallani leikkinyt näin omituisella tavalla, olisi tuossa\nhautapaadessa myös minun nimeni. Onhan vain sattuman oikku, ettei isäni\nja äitini nimen alla ole kirjoitusta: \"Oppinut maisteri Karl Simolin,\nsyntynyt kesäkuun 4 päivänä vuonna 1821. Kuollut...\" niin -- koskapahan\nhe varmasti uskoivat minut kuolleeksi? Ehkäpä he toivoivat viimeiseen\nsaakka. Ja, eikö olekin niin, ettei rakkaus, ettei rakkaus koskaan\nkuole?\n\nHiljaisuus vallitsi jälleen kirkkomaalla. Silloin tällöin katkaisi\nlinnun liverrys hiljaisuuden ja hiekka narahteli heidän jalkojensa\nalla. Jäätynyt Mies vakuutti ystävälleen, että hän voisi kulkea\nhautausmaalla vaikka kokonaisen viikon.\n\n-- Tehän ymmärrätte, että täällä lepäävät kaikki ne ihmiset, jotka\ntunsin, joiden kanssa olin yhteydessä ja jotka olivat ystäviäni.\n\nTohtori Kastela, joka havaitsi, miten kiihtynyt Simolin oli, koetti\nkääntää puheen muualle.\n\n-- Tehän kysyitte minulta kerran New Yorkissa, tunsinko ritarin ja\nneuvoksen Blaadhin. Hänen hautakivensä on tuossa, sanoi Kastela ja\nosoitti kookasta patsasta lehmuksen varjossa.\n\nHe astelivat nyt nopeasti ja Jäätynyt Mies kertoi, miten raatimies\nBlaadh oli auttanut häntä opiskelussa ja miten hän oli ollut tosi\nystävä. Hän vaipui mietteisiinsä ja lausui sitten harvakseen:\n\n-- Muistan kuin eilisen päivän, kun hän minua hyvästeli. Milloin se\nolikaan? Joskus vuonna 1848. Oh, miten aika rientää!\n\nTohtori Kastela naurahti.\n\n-- Kyllä aika teidän kohdallanne todella on rientänyt. Siitähän on jo\nyhdeksänkymmentä vuotta, jolloin viimeksi näitte ystävänne. Hän\nnäyttää kuolleen vuonna 1850, siis samana vuonna jolloin te nukahditte\njäävuoreen. Nyt on meillä vuosi 1938. Koko sen ajan, siis 88 vuotta,\njonka tekin nukuitte Prinsessa Ruususen unta, on hän levännyt tässä\npaaden alla. Niin, todellakin, kyllä aika rientää!\n\nHe naurahtivat sitten molemmat, mutta Jäätynyt Mies näytti silmillään\netsivän jotain. Hän sanoi sitten, että hän halusi vielä nähdä erään\nhaudan ja tohtori selitti ymmärtävänsä häntä.\n\n-- Te haluatte varmaankin nähdä mamselli Lundströmin haudan. Mutta\njospa hän menikin naimisiin, kun teitä ei kuulunut ja silloinhan hänet\non haudattu johonkin muualle ja jollakin toisella nimellä?\n\nJäätynyt Mies tuntui kiihtyneeltä.\n\n-- En usko, sanoi hän. Sellainen rakkaus kuin mikä oli meidän\nvälillämme, ei koskaan kuole. Tuolla oikealla on Lundströmien\nsukuhauta. Sen muistan varmasti, sillä jo nuoruudessani kävin Bettyn\nkanssa täällä.\n\nKuin yhteisestä sopimuksesta ryhtyivät linnut silloin laulamaan joka\npuussa ja joka pensaassa. Ilma oli täynnä säveleitä ja hetki tuntui\ntohtori Kastelastakin juhlalliselta. Jäätynyt Mies luki harvakseen\npaadesta nimiä.\n\n-- Panimomestari Lundströmin nimi, hänen vaimonsa nimi, pienenä\nkuolleen lapsen nimi ja tuossa alimmaisena... Katsokaa, onhan tuossa\nBetyn nimi! Betty on siis haudattu tähän! Oh, rakas Betty!\n\nHän näytti niin kiihtyneeltä, että tohtori Kastela oikein pelästyi.\n\n-- Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Menneet ovat menneitä, emmekä saa heitä\nheräämään paaden alta. Hän syntyi siis vuonna 1828?\n\n-- Niin, hän oli minua seitsemän vuotta nuorempi.\n\n-- Ja hän kuoli... hän näyttää kuolleen vuonna 1890.\n\nJäätynyt Mies puhui edelleen kiihtyneenä.\n\n-- Hän kuoli naimattomana. Oh, Betty, sinä et siis voinut unohtaa\nminua! Sinä odotit, mutta minä en tullut koskaan takaisin. Sinä odotit\nkirjettä, mutta sillä aikaa minä lepäsin jääkirstussani...\n\nJäätyneen Miehen oli vallannut syvä liikutus. Kaikki he, joita hän oli\npitänyt rakkaimpinaan, olivat siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen jo\nkauan aikaa sitten. Jäätynyt Mies ei tahtonut eikä voinut käsittää,\nettä hän oli siirtynyt jo toiseen vuosisataan. Hän oli yhä vielä aivan\nsama mies kuin vuonna 1850, jolloin hän uinahti horrostilaan. Vain\nvaatteet hänen yllään olivat toiset kuin ne, jotka hänellä oli yllään\nsilloin, kun hän jätti hyvästit nuoruudenrakastetulleen, mamselli Betty\nLundströmille Turussa vuonna 1848. Miltei kokonainen vuosisata oli\nkulunut siitä. Jäätynyt Mies tajusi, että hän oli yhä vielä nuori ja\nettä elämä pursui hänen suonissaan, mutta että tuossa paaden alla ei\nollut hänen nuoruudenrakastetustaan enää jäljellä muuta kuin maatunut\nmaallinen maja. Mamselli Betty ei enää siis voinut nauraa, hän ei enää\nvoinut kiertää pehmeitä käsivarsiaan rakastettunsa kaulaan.\n\nMutta vielä oli kohtalolla, joka niin ihmeellisesti oli ohjannut\nJäätyneen Miehen elämän kulkua, eräs yllätys hänelle tarjottavana.\n\nJäätynyt Mies mutisi hiljaa:\n\n-- Oh, Betty, miksi jätin sinut ollenkaan! Olen niin yksin, niin yksin.\n\nSilloin kuului kevyitä askeleita heidän takanaan ja heleä tytönääni\nsanoi anoen:\n\n-- Anteeksi, saanko laskea nämä kukat?\n\nJäätynyt Mies heräsi kuin unesta äänen kuullessaan. Hän hätkähti,\ntuijotti tyttöä kuin jotain kummallista ilmestystä ja hieroi sitten\notsaansa. Lopulta hän astui lähemmäksi tyttöä, tarttui häntä olkapäistä\nkiinni ja puolittain huusi:\n\n-- Mutta sehän on Betty!\n\nTyttö kirkaisi pelästyneenä ja tohtori Kastela tempaisi kädet pois\ntytön olkapäiltä. Jäätynyt Mies huohotti:\n\n-- Ettekö te olekaan Betty? Tehän olette aivan Bettyn näköinen... Oh,\nmiksi minua näin kiusataan.\n\nTohtori Kastela koetti nyt pelastaa kiusalliseksi muodostuneen\ntilanteen ja selitti innokkaasti, miten hänen ystävänsä tässä kadotti\nhieman malttinsa, mutta että kyllä hän pian saisi tasapainonsa\ntakaisin. Sitten kysyi hän ikäänkuin varovaisesti, oliko tyttö\nmahdollisesti paaden alla lepäävien henkilöiden sukulainen. Kun tyttö\nnyökäytti päätään, kysyi Jäätynyt Mies kiihtyneenä häneltä, kuka hän\noli.\n\n-- Minun nimeni on Betty Lundström.\n\nJäätyneen Miehen suusta purskahti silloin vuolas sanatulva:\n\n-- Sanoinhan minä sen. Sinä olet Betty... sinun silmäsi ovat aivan yhtä\nkauniit... sinun hiuksesi yhtä pehmeät.\n\nTohtori Kastelasta tuntui jo, että tilanne oli kehittymässä\nnaurettavaksi. Hänen ystävänsä käyttäytyi kuin mielipuoli. Hän sanoi\nnopeasti:\n\n-- Kuulkaapa nyt, neiti Lundström. Ystäväni tässä on hieman\nhermostunut. Hän luulee teitä aivan toiseks henkilöksi... hän pitää\nteitä jonkinlaisena kummituksena.\n\n-- Minuako? Sehän on hassua. Olenko minä kummituksen näköinen?\n\nTyttö purskahti nauruun ja nauru tuntui ikäänkuin puhdistavan\njännittyneeksi käyneen ilmapiirin.\n\n-- Älkää pahastuko, neiti. Hän on aivan vaaraton. Tämä on vähän liian\npitkä juttu selitettäväksi, mutta kun sanon teille, että hän on\nniinkutsuttu Jäätynyt Mies, niin ehkä alatte käsittää.\n\n-- Oh, onko tämä Betty-romanttisen nuoruudenrakkaus? No, nyt alan\nkäsittää.\n\nSitten hän lisäsi naivisti: Ja noin komea mies!\n\nTohtori Kastela jatkoi nopeasti puhettaan:\n\n-- Minusta tuntuu, neiti, kuin te tietäisitte paljon näistä asioista.\nMutta eikö teidänkin mielestä tämä ole hieman sopimaton paikka\ntämänkaltaiselle jutustelulle? Emmekö voisi mennä johonkin kahvilaan\ntai ravintolaan keskustelemaan kaikessa rauhassa? Katsokaa, me olemme\nvain käynnillä täällä Turussa.\n\nNyt oli neiti Lundströmkin innostunut ja hän selitti vilkkaaseen\ntapaansa, että hänen perheensä suorastaan tappaisi hänet, ellei hän\nveisi Jäätynyttä Miestä kotiin. Hän kertoi, että heidän perheessään oli\nkeskusteltu miltei lakkaamatta maisteri Karl Simolinista ja hänen\nmerkillisestä kohtalostaan. Perheen keskuudessa kulki polvesta polveen\nkertomus mamselli Betty Lundströmin onnettomasta rakkaudesta.\n\nTämä uuden, ties kuinka monennen polven edustaja, tämä neiti Betty oli\nkovin tarmokas nuori nainen. Hän pakotti näin äkkiä löytämänsä vieraat\nmiltei juoksujalkaa kiiruhtamaan kotiinsa. Kun he saapuivat sinne, oli\nperhe kerääntynyt päiväkahville. Siinä istuivat isä Lundström, äiti\nLundström ja eräs serkku. Betty ryntäsi sisään kuin tuulispää ja veti\nmolemmat vieraansa mukanaan. Hän huuti jo ovelta, että nyt he saisivat\nsellaisen vieraan, jonka vierailu merkittäisiin Lundströmin perheen\naikakirjoihin.\n\nIsä Lundström nousi kohteliaana miehenä tarjoamaan vieraille tuolia,\näiti Lundström koetti ohjata heidät kahvipöytään, mutta Jäätyneen\nMiehen katse oli lakkaamatta suuntautunut Bettyyn, joka perhosen lailla\npyöriskeli permannolla ja jonka suu kävi lakkaamatta.\n\n-- Ajatelkaa, äiti ja isä, että löysin nämä vieraat hautausmaalta\nsieltä meidän sukuhautamme viereltä. Ja tiedättekö keitä he ovat? Tämä\ntässä on maisteri Karl Simolin, niinkutsuttu Jäätynyt Mies...\n\n-- Oh! sanoi äiti Lundström ja putosi istumaan tuolille.\n\n-- Oh! sanoi myös isä Lundström ja horjahti keinutuoliin.\n\n-- Niin, ja tämä tässä on maisteri Simolinin ystävä, tohtori Kastela.\n\nMolemmat vieraat kumarsivat. Pian oli alkujäykkyys voitettu ja kun äiti\nLundströmin siunailut olivat päättyneet, voitiin jo ryhtyä\nrauhallisesti keskustelemaan. Ensin selvitettiin hieman lisää maisteri\nSimolinin onnetonta kohtaloa, sitten suuntautui keskustelu ikäänkuin\nvaroen mamselli Bettyyn, jota suvun keskuudessa kuuleman mukaan aina\noli kutsuttu Betty-romanttiseksi.\n\nKastela sytytti savukkeen ja sanoi:\n\n-- Tämä on varsin mielenkiintoista.\n\nJäätynyt Mies oli jo rauhoittunut ja uteli kaikenlaista.\n\n-- Te olette siis ystäväni ja hyväntekijäni panimomestari Lundströmin\njälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.\n\n-- Niin olen, vastasi isä Lundström. Minä olen hänen pojanpojanpokansa.\nSuvussa kerrotaan, että porvari Lundström laittoi hyvää olutta.\n\nPikkuneiti Betty ei nyt malttanut olla puuttumatta keskusteluun.\n\n-- Meillä on paljon perhemuistoja, sillä isä on hyvinkin sukurakas.\nTiedättekö, me olemme jo vuosikausia, niin vuosikymmeniä tässä suvussa\npuhuneet Betty-romanttisesta. Muuta nimeä ei hänelle ole koskaan\nannettukaan. Sama Betty-romanttinen on juuri teidän entinen\nmorsiamenne, maisteri Simolin.\n\nJäätynyt Mies vetäytyi jälleen kuoreensa, mutta sitä ei tämä iloinen\nsirkkunen huomannut.\n\n-- Hänen elämäntarinansa oli niin hurjan romanttinen. Kun te olitte\nkadoksissa, odotti hän vain eikä uskonut teidän kuolleen. Hän jäikin\nsitten vanhaksipiiaksi koko elämänsä ajaksi. Ja, ajatelkaa Jäätynyt\nMies... anteeksi maisteri Simolin... ajatelkaa, että hän suri\nkadonnutta nuoruudenrakkauttaan, että hän sulki pianonsa kannen ja\nkieltäytyi laulamasta niissä juhlissa eli soareissa, joissa hän ennen\noli niin innokkaasti esiintynyt. Hän kirjoitti päiväkirjaansa, että\nkaikki ilo oli elämästä kadonnut. Hän oli niin romanttinen, että siitä\nhän sai nimensäkin.\n\nJäätynyt Mies huokasi, tohtori Kastela rupesi hermostumaan, mutta nyt,\nkun perhe oli päässyt vauhtiin, sateli Jäätyneelle Miehelle\nkaikenlaisia kysymyksiä -- niin sopivia kuin sopimattomiakin. Isä\nLundström ei malttanut olla kysymättä, muistiko maisteri Simolin vielä\nnuoruudenrakkautensa ulkonäön. Hän sai heti vastauksen:\n\n-- Miksi en muistaisi? Pelästyin, kun tapasin hautausmaalla neiti\nLundströmin. Hän on aivan ilmetty kuva mamselli Bettystä, sellaisena\nkuin minä hänet muistan. Olisin miltei voinut vannoa, että haudan\nportit olivat avautuneet.\n\n-- Yhden suvussamme täytyy aina kantaa nimeä Betty. Siitä on tullut\ntraditio, selitti isä Lundström innokkaana. Ja kun oikein ajattelen ja\nmuistelen hänestä tehtyä silhuettikuvaa niin havaitsen, että kyllä nämä\nBetyt ovat kovasti toistensa näköiset. Mutta sellaistahan sattuu usein\nsuvuissa. Voi mennä sukupolvia ja sitten ilmestyy sukuun esimerkiksi\nisoäidin äidin ilmetty kuva.\n\nYleistä ällistystä herätti sitten toteamus, että Betty-neiti oli miltei\npäivälleen sata vuotta nuorempi kuin Jäätynyt Mies. Tätä päiviteltiin\nkovasti, varsinkin kun äiti Lundström, joka hänkin silloin tällöin sai\nsanan väliin, totesi, että maisteri Simolin näytti vielä aivan nuorelta\nmieheltä. Tähän tohtori Kastela puolestaan huomautti, että Jäätynyt\nMies oli tällävälin ennättänyt vetää sievoiset nokkaunet -- kokonaista\n88 vuotta!\n\nNyt rupesi Betty-neiti jälleen puhumaan ja kertoi miten häntä myös oli\nkoulussa ruvettu kutsumaan Betty-romanttiseksi. Se oli kuuleman mukaan\njännää ja kivaa. Koko Turku oli kuuleman mukaan seurannut jännityksellä\nJäätyneen Miehen löytöä ja henkiinherättämistä. Heistäkin, sanoi isä\nLundström, oli tullut ikäänkuin kuuluisia. Hän kiitti kovasti siitä\nkunniasta, mikä oli tullut heidän talonsa osaksi.\n\nVierailla tuntui olevan kiire junalle. Jäätynyt Mies näytti yhtäkkiä\nmuistavan jotain. Hän pyysi saada haltuunsa mamselli Bettyn\npäiväkirjan, sikäli kuin se vielä oli tallella ja kun asiassa oli\npidetty lyhyt perheneuvottelu, se haettiin esiin juhlallisesti ja\nojennettiin hänelle. Jäätynyt Mies tuntui liikuttuneelta. Hän puristi\nkirjan rintaansa vasten ja syvään kumartaen katosivat ystävämme sitten\novesta ulkoilmaan.\n\nLundströmin luona ei sinä iltana menty tavalliseen aikaan nukkumaan.\nSekä äiti Lundström että Betty olivat soittaneet kaikille mahdollisille\ntuttavilleen, että he tulisivat kuulemaan hienoja uutisia ja kahvia\njuotiin sinä iltana Lundströmin kotona monta pannullista. Isä Lundström\noli kiireesti lähtenyt kerhoonsa ja sinä iltana halusivat kaikki kerhon\njäsenet, kärtyisimmätkin, kuulla vain isä Lundströmiä. Ja kyllä isä\nLundström puhuikin!\n\nMutta junassa istui Jäätynyt Mies nurkassaan ja luki ahnaasti mamselli\nBetyn päiväkirjaa. Tohtori Kastelalla taasen olivat toiset,\nkäytännöllisemmät ajatukset mielessään. Hän tajusi, ettei Jäätynyttä\nMiestä enää kauankaan voitu pitää piilossa, niin suureksi oli yleisön\nmielenkiinto jo muodostunut. Mitä tehdä? Viimein keksi hän aatoksen:\nMessuhalli! Sinne mahtuisi niin tiede- kuin sanomalehtimiehetkin.\nTohtori Kastela ryhtyi jo suunnittelemaan tilaisuuden ohjelmaa ja laski\nmietteissään keitä sinne kutsuttaisiin vieraiksi.\n\nJäätynyt Mies ei tiennyt näistä aatoksista mitään. Hän oli nukahtanut\npenkilleen ja hänen huulillaan karehti onnellinen hymy. Hän eli unessa\nuudelleen nuoruutensa onnelliset päivät, ihanat ja rakkaudentäyteiset\npäivät mamselli Betty Lundströmin seurassa.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\n\nVaikka Jäätynyt Mies oli päättänyt karttaa julkisuutta, oli hän jo niin\nsuuresti kiintynyt tohtori Kastelaan, että hänen täytyi lopulta suostua\nMessuhallin esitelmätilaisuuteen. Kaipa hän jo itsekin tajusi, että jos\nhän lopultakin kertoisi suomalaiselle kuulijakunnalle seikkailuistaan\nja ihmeellisestä kohtalostaan, hän pääsisi rauhaan, sellaiseen\nrauhaan, jota hän niin kiihkeästi kaipasi. Hän halusi nyt elää vain\nmuistoissaan. Niinpä siis siirrymmekin nyt Messuhalliin ja annamme\nensiksi radioreportterin kertoa, mitä hän siellä näki ja kuuli.\nRadioreportteri, joka tavallisesti oli tyyni kuin viilipytty, sai tällä\nkertaa oikeata lämpöä ääneensä. Näin hän kuvasi tapahtumaa:\n\n-- Olen monta kertaa selostanut täältä kopista Messuhallissa vietettyjä\njuhlatilaisuuksia, mutta tämänkaltaista en vielä ole kokenut. Ihmiset\neivät malta oikein pysyä tuoleillaan, he kurkistelevat ja minusta\ntuntuu kuin he oikein hyppelisivät. Kaikkien katseet ovat suuntautuneet\npuhujakorokkeelle. Korokkeella on kaksi tuolia. Toisella istuu maailman\ntämän hetken kuuluisin mies, toiseen nojautuu maisteri Simolinin,\nsanoisinko holhooja, tohtori Kastela.\n\nNiin, täällä näkyy olevan paljon diplomaatteja, puhumattakaan siitä,\nettä täällä on miltei koko Suomen tiedemieskunta. Varsinkin\nlääketieteellisen tiedekunnan miehet ovat joukolla saapuneet tähän\nainutlaatuiseen tilaisuuteen... Kas niin... nyt nousee Jäätynyt Mies\nylös, kumartaa... ja parilla askeleella on hän puhujalavalla. Olen aina\nkuvitellut häntä kokoonkäpristyneeksi ja kärsimysten runtelemaksi\nmieheksi, mutta tuo mies tuolla on kaunis kuin Apollo. Hänellä on uljas\nryhti eikä hän ole lainkaan hullumman näköinen. Arvelisin hänen\npituudekseen noin 190 senttiä. Hän on harteikas ja jos joku minulle\nsanoisi, että hän on jo täyttänyt 117 vuotta, niin väittäisin, että se\non mieletöntä. Mutta kuitenkin se on totta.\n\nJäätyneellä Miehellä on edessään joukko puheliuskoja ja niitä hän nyt\nparhaillaan järjestelee tuolla. Kas niin, nyt hän alkaa...\n\nRadiossa kuului puheensorinaa, paperin kahinaa ja sitten vallitsi\nhiljaisuus, syvä hiljaisuus. Jäätynyt Mies oli ryhtynyt puhumaan. Hänen\näänensä oli aluksi epävarma, mutta sitten paisui ääni voimakkaaksi!\n\n-- Olen syntynyt Turussa kesäkuussa vuonna 1821. Olen tämän nyttemmin\ntarkistanut. Poikasena Turussa telmin niinkuin muutkin, kävin siellä\nlukion ja tulin ylioppilaaksi tavallisessa järjestyksessä täällä\nHelsingissä. Pääaineina olivat luonnontieteet, etenkin geologia,\ntarkemmin sanottuna mineralogia. Tein useita tutkimusmatkoja\nnaapurimaihin, ja kävin pari kertaa Huippuvuorilla. Kohtalokkaalle\nviimeiselle retkelleni lähdin Huippuvuorilta kesäkuun puolivälissä\nvuonna 1849. Etsiessämme Franklinin retkikuntaa, joka oli hävinnyt\njäljettömiin, kärsi laivamme haaksirikon jäiden puristuksessa Kap\nWalkerin luona heinäkuun puolivälissä vuonna 1850. Koko miehistö\nmenehtyi...\n\nSalissa oli kuulunut voimakas kohahdus, kun Jäätynyt Mies kertoi\nsyntymävuodestaan sekä myöskin silloin kun hän ilmoitti, minä vuonna\nhän lähti viimeiselle purjehdukselleen. Puhe oli tähän saakka ollut\nasiallinen, mutta kun hän sitten siirtyi kuvaamaan laivansa tuhoa sekä\nmiehistön kärsimyksiä matkalla ihmisten ilmoille, tuntui siltä kuin\nääni olisi jonkin kerran vapissut. Erikoisesti hän tuntui olevan\nkiintynyt laivan kapteeni Askarsoniin, matkalla mukana seuranneeseen\ntohtori Gripiin sekä vanhaan puosu Sikstukseen, jotka olivat viimeiset\neloonjääneet. Jäätyneen Miehen kuvaus heidän viimeisistä hetkistä oli\nniin elävä, että voimme mielikuvituksessamme siirtyä sille jäälautalle,\njolle onnettomat haaksirikkoiset ajalehtivat, ennenkuin kuolema heidät\nkohtasi. Koettakaamme siis eläytyä näiden onnettomien kohtaloon ja\nunohtakaamme hetkeksi se, että kaikki kärsimykset ovat jo ohi ja\nunohtakaamme myöskin se, että Jäätynyt Mies seisoo edelleenkin\nMessuhallin puhujalavalla ja pitää kuulijakuntaansa suuressa\njännityksessä. Olemme nyt siis jäälautalla.\n\n_Kapteeni Askarson_: Vielä yksi jääteli tuohon majaamme ja sitten on\nmeillä tuulensuoja. Kyllä nyt osaakin tuulla!\n\n_Tohtori Grip_: Kasvoni ovat aivan jäässä. En enää kestä kauempaa.\nMontako päivää olemme olleet jo tällä lautalla?\n\n_Jäätynyt Mies_: Herra sen tietää. Minulta jäi kellokin laivaan. Mutta,\nei auta murhe markkinoilla. Koetetaan pystyttää kunnollinen maja.\nSikstus, antakaa tänne se hakku.\n\n_Sikstus_: Kyllä tämä tästä nousee. Kunpa olisi vähän purjekangasta,\nniin laittasin herroille sellaisen talon, että kestäisi vaikka\nviisikymmentä vuotta. Minun kieleni on kuin nahkapala. Tuosta kirotusta\nlumen syömisestä menee suolet sekaisin.\n\n_Jäätynyt Mies_: Kun saamme tämän majan rakennetuksi, ei ole\nhätäpäiviäkään. Silloin revimme veneestä lautoja ja keitämme kahvia,\nkuulkaa pojat, lämmintä kahvia...\n\nSuurella vaivalla olivat haaksirikkoiset rakentaneet jääteleistä ja\nlumesta majan. Veneen istuinpenkit hakattiin nyt kahvipuiksi. Oli\nkulunut kaksi päivää ja tohtori Grip heikkeni hetki hetkeltä. Hän\nvoihkaisi ja se herätti Jäätyneen Miehen, joka korjasi hänen asentoaan.\n\n_Jäätynyt Mies_: Onko näin parempi?\n\n_Tohtori Grip_: Vietkö terveisiä... niin, jos nyt itsekään pääset\nperille... voimme yhtähyvin ajautua aina Golf virtaan saakka... kuule,\nanna vettä.\n\n_Jäätynyt Mies_: Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että vain ihme voi\nmeidät tästä pelastaa. Nyt jo on pakko jakaa neljännesannoksia. Vielä\nviikko ja sitten on ruoka lopussa. Sikstus oli eilen nähnyt jääkarhun,\nmutta mitä sekään hyödyttää, kun aseet jäivät \"Siriukseen\". Mutta\ntuossahan toiset jo tulevatkin. Mitä saitte?\n\n_Sikstus_: Ei mitään. Me ajoimme kapteenin kanssa takaa erästä\njääkarhua ja juuri kun olin päässyt lähelle ja huitaisin kirveelläni,\nniin se mulahti railoon. Sinne se meni ja kumma oli, ettei se pannut\nvastaan.\n\n_Kapteeni Askarson_: Nämä myrskyt ovat sellaisia, ettei niitä koskaan\nunohda. Tuntuu kuin tuulisi joka puolelta. Lumi lentelee tuolla ulkona\nsellaisena pyrynä, että se salpaa hengityksen. Joskus tuntuu siltä kuin\nmiljoona neulaa pistäisi ihoa samalla kertaa. Oh, tämä on kauheata!\n\n_Jäätynyt Mies_: Meidän on luotettava Jumalaan ja rukoiltava, että joku\nvalaanpyytäjä huomaisi meidät. Muuta pelastusta meillä ei ole.\n\n_Tohtori Grip_: Voih, kun koskee... Minä en unohda koskaan sitä hetkeä,\njolloin Äström putosi railoon. Muistatteko? Hän huusi, hän vaikeroi,\nemmekä me voineet häntä auttaa. Se oli kauheata!\n\n_Jäätynyt Mies_: Ei kannata muistella sitä.\n\n_Kapteeni Askarson_: Ja miten Torkkeli kuoli. Hän piti kädestäni kiinni\nkuin pikkulapsi ja itki. Ja Ström ja Valli... he olivat uljaita miehiä.\nKun he tiesivät, ettei vene kannattanut kaikkia, he kipusivat railon\nreunalle, huiskuttivat meille kättään ja lähtivät kävelemään suoraan\nlumipyryn silmään. He tiesivät kulkevansa kuolemaansa kohden, mutta he\nvain hymyilivät meille. Niin, tuo Sikstushan heidät viimeksi näki.\n\n_Sikstus_: Niin, he olivat reiluja poikia. On se kumma, että minä,\nvanha mies, olen kestänyt näinkin kauan. Mutta minussa ei olekaan\nkoskaan ollut liikaa lihaa.\n\n_Tohtori Grip_: Jos joku teistä pääsee elävänä tästä valkoisesta\nkadotuksesta, niin vieköön sanan perille, että kuolimme kuin miehet.\nVoih, kun taasen koskee! Minä tunnen, etten enää kestä kauempaa...\nkadotan pian tajuni, mutta sitä ennen... niin, miehet, tahdon kiittää.\nEmme löytäneet Franklinia... ehkä hän on jo kuollut?\n\nGrip kuoli seuraavana iltana. He hautasivat hänet jäätelien alle. Kului\nvielä kolme tuskantäytteistä päivää ja yötä. Jäinen myrsky oli rikkoa\nheidän jäälauttansa. Joka päivä se pieneni ja lohkeili. Nyt oli jo\nruokakin lopussa. Haaksirikkoiset istuivat kokoonkääristyneinä\nlumimajansa lattialla. He olivat kadottaneet kaiken toivonsa. Puhe kävi\nmajassa kankeasti, sillä jokainen oli jo heikentynyt. Myrsky raivosi\nedelleenkin sammumattomalla raivolla. Se ulvoi majan ulkopuolella, se\nsalpasi hengityksen ja jos uskalsi majan ulkopuolelle, sai pitää\nvaransa, ettei se kaatanut miestä ja vienyt mukanaan.\n\n_Kapteeni Askarson_: Myrsky on yhä vain yltynyt. Ei ole nyt menemistä\nulos. Ilma on niin täynnä lentelevää lunta ja jäätä, että siitä voisi\nkirveellä hakata paloja pois. Voi, voi! Kyllä kai tästä nyt loppu\ntulee, ellei muuten, niin hukumme, sillä myrsky rikkoo ennemmin tai\nmyöhemmin lautan.\n\n_Sikstus_: Meillä ei siis enää ole ruokaa. Meillä ei ole enää mitään.\nPian syömme pieksumme. Sitten rupeamme puremaan käsivarsiamme. Minä\ntiedän, sillä olen kerran ollut avoveneessä kaksikymmentä vuorokautta\nHuippuvuorten eteläpuolella. (Tässä Sikstuksen ääni tuli aivan kimeäksi\nja hän näytti kadottaneen järkensä valon), sitten me kumarramme\nkauniisti toisillemme... ja sitten me tanssimme, ja sitten me kiitämme\nja sanomme: sinä olet reilu mies, terve vaan, terve, siellä alhaalla\ntavataan... Minä syön saappaanpohjia! Minä menen kotiin!\n\n_Jäätynyt Mies_: Rauhoittukaa, hyvä Sikstus. Oh, hän kadottaa pian\njärkensä! Kapteeni, pitäkää hänestä kiinni.\n\n_Sikstus_: Eläköön \"Sirius\" ja sen reippaat pojat! Eläköön kaikki\nrasvansyöjät! Voih, voi voi! Kuka antaa vanhalle kiltille puosulle\nviinaa?\n\n_Kapteeni Askarsson_: Pitäkää häntä kiinni! Se hullu menee ulos! Mikä\nhäneen meni? Kuulkaa! Nyt vesi liikahti. Oh, Herra, armahda minua!\nKuulkaa, miten hän huutaa! Oh, tämä on kauheata!\n\n_Jäätynyt Mies_: Herra olkoon hänen sielulleen armollinen.\nRukoilkaamme.\n\nNyt on enää kaksi jäljellä \"Siriuksen\" miehistöstä. Simolin eli\nJäätynyt Mies ja kapteeni Askarson. He olivat aivan turtuneita. Nälkä\nja kylmyys suorittivat viimeisiä tuhotöitään heidän ruumiissaan. Pieni\nvalaanrasvalyhty valaisi majaa, missä he lepäsivät huohottaen. Askarson\noli tuskin enää tajuissaan. Tuuli ulvoi ulkona suden lailla. Napamaiden\nmyrsky oli saanut heidät kylmiin kynsiinsä eikä aikonut hellittää\notettaan. Kapteeni Askarson voihki lakkaamatta.\n\n_Kapteeni Askarson_: Voih! Herra, anna meille anteeksi syntimme\nniinkuin mekin annamme... Elämä oli joskus kaunista... kun valas\nsuihkutti ja jäävuoret kimmelsivät etäisyydessä... kun saimme palkkamme\nja kun Göteporin ihmiset tulivat katsomaan meitä... Oh, en jaksa enää.\nOnko kuolema kivuton, maisteri?\n\n_Jäätynyt Mies_: Sanovat, että ihminen vain nukkuu pois. Minä näin\njuuri ihanan unen... minut vihittiin maisteriksi ja kuoro lauloi niin\nkauniisti. Antakaa tänne kätenne, kapteeni. Te olette olleet hyvä mies\nja minä kiitän teitä.\n\n_Kapteeni Askarson_: Ääneni on enää vain kuiskaus, mutta kai vielä\nkuulette minua, maisteri. Te olette urhoollisin maisteri, jonka olen\ntavannut... Kuuletteko kuinka urut soivat? Eikö se ole ihanaa?\n\n_Jäätynyt Mies_: Se on vain tuuli, joka laulaa Sikstuksen haudan yllä.\nMutta ihanalta se kuulostaa.\n\nValaanpyytäjä \"Siriuksen\" miehistö oli tuhoutunut viimeiseen mieheen.\nKapteeni Askarson siirtyi hiljaa pois ja hänen kätensä lepäsi maisteri\nSimolinin kädessä.\n\nMutta nythän olemme kokonaan unohtaneet sen, että Jäätynyt Mies yhä\nvielä seisoo Messuhallin puhujakorokkeella. Lienee parasta, että\nsiirrymme Messuhalliin ja siellä kuuntelemme, miten radioreportteri\nparhaillaan kuvaa Jäätyneen Miehen liikutusta hänen puhuessa\ntovereittensa kauheasta kohtalosta. Jäätynyt Mies pyyhki hikeä\notsaltaan.\n\nSalissa on niin hiljaista, että voisi kuulla hiiren juoksun lattialla.\nEsitelmöitsijä pitää pienen tauon ja jatkaa sitten, nyt jo tyyntyneenä:\n\n-- En muista enää, mitä sitten tapahtui. Muistan vain viimeisillä\nvoimillani lapioineeni lunta kapteenin ruumiin päälle. Sitten muistan\ntaivaltaneeni eteenpäin. Raahasin mukanani veneen jätettä. Kuulin aina\nkuin jonkun kutsuvan minua, lauloin ja puhuin itsekseni. Aina, kun\nputosin polvilleni, vaivuin rukoukseen. Sitten muistan vielä, miten\nputosin veteen. Lautta oli varmaankin saapunut jonkinlaiseen avoveteen\npikkulauttojen väliin, sillä tunsin kuin olisi aalto heittänyt minut\nkorkealle jäätelille. Jotain rysäyksen tapaista olin vielä kuulevinani.\nViimeinen huoleni koski venettä, josta jo kauan aikaa sitten olimme\npolttaneet kaiken käyttökelpoisen. Tunsin takertuneeni siihen, tunsin,\nmiten se kohosi jäävuorta ylemmäksi.\n\nNiin, tunsin, miten väsymys lopulta täytti ruumiini ja sieluni. Oli\nniin suloisen lämmin. Yhtä lämmin kuin silloin, kun heräsin\nvalkopukuisten olentojen seisoessa ympärilläni.\n\nYleisö kohisi nyt entistä kiihkeämmin. Kuului, miten jotkut naiset\nnyyhkyttivät salissa. Ehkä tämä kohina aiheutui jännityksestä, ehkä\nsäälistä. Jäätynyt Mies siveli nyt otsaansa ja hänelle tuotiin\nlasillinen vettä. Sitten vallitsi taasen aivan hiirenhiljaisuus ja\nJäätynyt Mies jatkoi puhettaan:\n\n-- Nämä naparetket ovat vaikeita. Ennenkuin lopetan tällä kertaa,\nkerron teille vielä erään seikkailuni jäätiköllä, jolloin kylläkin oli\nkiinteätä maata jalkojeni alla. Kuten jo teille kerroin, lähti\nvalaanpyytäjälaiva \"Sirius\" kohtalokkaalle matkalleen Huippuvuorilta,\nmissä siihen aikaan ystäväni Gripin kanssa suoritin geologisia\ntutkimuksia. Asuimme teltassa jäätiköllä korkeiden vuorien juurella ja\neräänä päivänä yllätti lumimyrsky meidät. Eksyin toveristani ja pelko\ntäytti mieleni.\n\nHarhailin edestakaisin ja huutelin Gripiä, mutta vain myrsky vastasi\nminulle. Pyryä oli ilmassa niin paljon, että se tunkeutui suuhunkin.\nNyt ei enää auttanut karttakaan, vielä vähemmän kompassi, sillä\nmagnetismi oli tehnyt kompassin hulluksi. Lopulta havaitsin, että\nlähellä oli vuorenseinä ja ennenkuin päivä oli tullut pimeäksi, ennätin\nnähdä, että vuoren kupeessa oli musta reikä. Päätin pujahtaa siitä\nsisälle ja katsoa, mitä siellä oli. Yhtä kiihkeästi kaipasin myös\nsuojaan myrskyltä, joka jo rupesi ihan heittelemään minua.\n\nJäätynyt Mies kuvasi sitten, miten hän sai lamppunsa sytytetyksi ja\nmiten hän koetteli kädellään niljaisia seiniä. Hän havaitsi tulleensa\nsuureen luolaan, jonka toista päätä hän ei nähnyt. Lunta oli ahtautunut\nluolan suulle, mutta sisällä oli lattia aivan kuiva. Hän totesi, että\nluola oli aivankuin häntä varten luotu ja päätteli, ettei hän ainakaan\njanoon kuole, kun kerran ulkona on lunta. Ruokaa ei hänellä ollut\nmukanaan, mutta hän muisti kokemuksestaan, etteivät nämä myrskyt\nyleensä kestäneet paria päivää kauempaa. Eniten oli hän huolissaan\nGripistä, mutta kertokaamme hänen omilla sanoillaan:\n\n-- Peevelin liukasta siellä oli, anteeksi vain sanontatapa. Lamppukin\nsammui siinä kahakassa. Kas niin, nyt se syttyi uudestaan, mutta\ntörmäsin samalla voimakkaasti seinään siinä tanssiessani. Mutta mitä\nihmettä tämä oli!\n\nTässä Jäätynyt Mies vaikeni hetkeksi ja tuntui siltä kuin hän olisi\nankarasti muistellut jotain. Ehkäpä tämä oli juuri se asia, jota hän\nheräämisestään saakka oli koettanut saada mieleensä. Mutta annetaan\nhänen edelleen puhua!\n\n-- Olin siinä tanssiessani siis horjahtanut ja etsinyt seinästä tukea.\nSillä kohtaa oli seinä nyt paljas ja jotain kimmeltävää oli joutunut\npienen tuikkuni valoon. Kohotin tuijua... minähän olen geologi,\noikeastaan mineralogi... niin, havaitsin, että se oli... se oli kultaa!\nSe oli kultaa! Sitä oli seinässä monen metrin paksuinen suoni ja se\ntuntui juoksevan äärettömyyksiin saakka. Nyt minä muistan...\n\nSitten tapahtui salissa jotain järkyttävää. Parhaiten on tämän\ntapauksen, joka vieläkin kulkee kansan suussa, kuvannut paikalla ollut\nradioreportteri, joka oli nyt lopultakin kadottanut maankuulun\nrauhallisuutensa ja joka nyt kiljui mikrofoniin, niin että se oli\nhaljeta.\n\n-- Niin, tapahtuu jotain aivan järkyttävää... Jäätynyt Mies on\npysähtynyt keskelle lausettaan... hän tuli aivan kuolonkalpeaksi...\nnäen sen aivan selvästi täältä... hän takertuu puhujapöytään... kansan\non vallannut kiihtymys... jotkut tuolta takaa pyrkivät lähemmäksi...\ntohtori Kastela syöksyy paikalle... nyt Jäätynyt Mies kaatuu... ei,\ntohtori Kastela saa hänestä viime hetkellä kiinni... hän puolittain\nraahaa esitelmänpitäjän tuoliin. Jäätynyt Mies on pyörtynyt. Jännitys\non ollut hänelle liian voimakas.\n\nKansa huusi nyt kuin parhaimmassakin urheiluottelussa. Kuului kiihkeitä\nhuutoja. Kutsuttiin lääkäriä, sillä kaikki eivät tietäneet, että\ntohtori Kastela oli lääkäri. Juhlan toimitsijat olivat kuitenkin\nnopeita ja järkeviä miehiä. He rauhoittivat kymmenessä minuutissa\nhermostuneen ihmisjoukon.\n\nEsitelmätilaisuus Messuhallissa päättyi siis näin dramaattisella\ntavalla. Jäätynyt Mies pyörtyi ja tuli tajuihinsa vastaa Punaisen\nRistin sairaalassa, mihin hänet oli kiireellä viety. Hän hymyili jo ja\nilmoitti, ettei häntä mikään vaivannut. Vuoteen ääressä istuivat\nsairaalan ylilääkäri ja tohtori Kastela. Ylilääkäri ojensi lasin\nJäätyneen Miehen suun eteen ja kehoitti häntä ottamaan siitä kulauksen.\nJäätynyt Mies katseli lääkettä epäillen ja kysyi, mitä siinä oli?\n\n-- Minä voisin antaa sille jonkun ihmeellisen nimen, selitti\nylilääkäri, mutta kun olen rehellinen mies, sanon, että siinä on\ntavallista konjakkia. Mutta hyvää konjakkia, lisäsi hän sitten.\n\nJäätynyt Mies oli vieläkin hieman pökerryksissä ja hän kysyikin heti,\nmitä siellä Messuhallissa oikein tapahtui. Kastela selitti käsiään\nlevitellen, että Jäätynyt Mies oli pyörtynyt kuin pikkulapsi hänen\nkäsivarsilleen.\n\n-- Olit puhunut tasaisella rauhallisella äänellä ja olin sinusta oikein\nylpeä, mutta sitten rupesit yhtäkkiä hourimaan ja puhumaan jotain\nkullasta ja sitten puheesi loppui lyhyeen kuin kanan lento. Mitä sinä\noikein tarkoitit sillä, että löysit eräästä Huippuvuoren luolasta\nkultaa?\n\nJäätynyt Mies ähkyi ja puhkui, sillä hän ei ollut tottunut väkijuomien\nkäyttöön.\n\n-- No niin, nyt on jo parempi olla. Tuntuu siltä kuin olisi muistini jo\nkokonaan palautunut. Kyllä minä löysin sieltä kultaa, veli Kastela.\nElleivät kaikki geologiset sekä prospäkkärivaistoni petä, on siellä\nkultaa enemmän kuin on yhdelle miehelle tarpeellista ja hyvää. Minusta\ntuntui kuin olisi se jättiläissuoni ulottunut vaikka kuinka pitkälle.\n\nYlilääkäri, joka korvat höröllä oli kuullut tätä Jäätyneen Miehen\nselitystä, kysyi että mistä hän niin varmasti tiesi, että se oli\noikeata kultaa. Saattoihan se aivan yhtä hyvin olla kissankultaa?\n\n-- Pyh! Totta kai minä osaan eroittaa oikean kullan kissankullasta.\nMinulla oli repussani malmivasara ja sillä naputtelin palan irti luolan\nseinästä. Punnitsin sitä kädessäni, naputtelin sitä ja totisesti -- se\noli kultaa, hyvät herrat! Sitä on siellä vaikka kuinka paljon, sanoi\nJäätynyt Mies lopuksi välinpitämättömällä äänellä.\n\nTohtori Kastela ei tuntunut oikein pitävän tästä välinpitämättömästä\nsuhtautumisesta näin vakavaan asiaan.\n\n-- No niin, se on siellä ja sinä olet täällä ja kaikki on hyvin. Äsh,\neipä kaikki olekaan hyvin. Se kulta pitäisi saada tänne.\n\nSitten syntyi tästä asiasta herrojen kesken kiivas väittely. Kastela\nväitti, että kulta on aina hyvä olemassa, ylilääkäri lausui sellaisen\ntoivomuksen, että hän saisi leikata metrin pituisen palasen siitä\nkultasuonesta, sillä hänellä oli sellaisia koneita ja aparaatteja\ntiedossa, joilla kovasti autettaisiin sairaita potilaita, mutta\nJäätynyt Mies selitti, ettei hän halunnut sitä kultaa ja ilmoitti\nkinastelun lopuksi, että siellä oli hänen laskujensa mukaan niin paljon\nkultaa, että sitä riittäisi puolelle maailmalle.\n\n-- Vieläkö muistaisit sen luolan paikan? kysyi tohtori Kastela.\n\n-- Vaikka unissani. Teltan paikan muistan hyvin eikä sieltä ollut\nmontaa sataa metriä luolaan. Miksikö en kertonut löydöstäni laivan\nmiehistölle tai edes Gripille? Siihen aikaan olin ahne ja itsekäs. Nyt\nolen kuolleista herännyt mies, jolla ei ole mitään halua omistaa\nkultaa.\n\nSitten komensi ylilääkäri Jäätyneen Miehen nukkumaan ja herrat sulkivat\noven hiljaa jäljessään.\n\nJäätyneen Miehen elämä on tosiaan ollut ihmeellinen ja yhä\nihmeellisemmäksi se näytti kehittyvän. Nyt hän muisti suunnattoman\nkultasuonen olemassaolon. Hän ei itse siitä välittänyt, mutta tohtori\nKastelalle se antoi ajattelemisen aihetta.\n\nKastela oli toiminnan mies. Tuskin hän oli päässyt työhuoneeseensa, kun\nhän jo kiivaasti tarttui puhelimeen ja soitti johonkin numeroon. Hän\npuhui nopeasti ja rummutti samalla sormillaan puhelinkonetta. Toisessa\npäässä oli joku majuri Lujas.\n\n-- Kuule, Lujas. Täällä on Kastela. Niin, Kastela. Terve! Olitko äsken\nMessuhallissa? No, mitä arvelit? Niin, olihan se omituinen juttu...\nomituisinta siinä asiassa on, että se on totta... kyllä se on totta.\nKuule nyt tarkasti: meidän pitää huomenna pitää pieni kokous. Sinä\nhoidat sen. Ota yhteys johonkin ulkoministeriön mieheen, tutki vähän\nkaivostekniikkaa... niin kaivostekniikkaa... joku Suomen Pankin mies\nmyös mukaan... No niin, itsehän sinä tämän paremmin ymmärrät. Pistä\ntoimeksi ja ilmoita heti minulle! Selvä.\n\nTuskin oli tohtori Kastela ennättänyt laskea kuulotorven käsistään, kun\npuhelin jälleen soi vimmatusti. Se oli maaseutupuhelu. Toisessa päässä\nBetty-neiti ja puhelu tuli Turusta.\n\n-- Voi kun hän oli suloinen, mutta mitä hänelle tapahtui?\n\n-- Kuka puhuu?\n\n-- Täällä on Betty Lundström Turusta. Mitä hänelle tapahtui? Sanokaa\npian!\n\n-- Hän sai sellaisen pienen pyörtymiskohtauksen... halloo... taisi\nmennä poikki... no eipä ollut väliä... sellainen pieni tytönheilakka.\n\nRiisuutuessaan tohtori Kastela ryhtyi filosofoimaan ja mietti\nkummissaan, että ei suinkaan vaan tytönheilakka aikonut panna hänen\n117-vuotiasta kasvattipoikaansa päästä pyörälle. Jospa veri huuti\nsukupolvien takaa. Ehkä Betty-mamsellin sielu oli siirtynyt\nBetty-neitiin? Hän aikoi juuri nukkua näihin omituisiin mietteisiinsä,\nkun puhelin pirisi ja majuri Lujas ilmoitti, että asia oli selvä.\nKokous pidettäisiin kello kymmenen Suomen Pankissa ja majuri Lujas sai\nmääräyksen hankkia kokoukseen hyvät kartat Huippuvuorista.\n\nJa sitten tohtori Kastela nukkui, nukahti tyytyväisenä, sillä hän oli\nomasta mielestään tehnyt oivallisen päivätyön.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\n\nNiin he sitten kokoontuivat Suomen Pankin johtokunnan huoneessa:\nJäätynyt Mies, majuri Lujas, tohtori Kastela, pankin johtokunnan\nedustaja ja maan kultavarojen hoitaja, kaivosteollisuuden edustaja\nkulkulaitosministeriöstä ja muuan mies, joka toi salkussaan suuren\nmäärän karttoja. Ne levitettiin pöydälle ja herrat syventyivät suurella\ninnolla niihin, Jäätynyt Mieskin, joka ei koskaan elämässään ollut\nnähnyt niin suuria karttalehtiä ja niin huolella piirrettyjä\nkarttakuvioita.\n\nPuheenjohtajaksi valittiin majuri Lujas. Hän oli hieman karkeatekoinen\nmies, jota toveripiireissä joskus kutsuttiin \"terrieriksi\" hänen\nuskomattoman tarmonsa ja itsepäisyytensä vuoksi. Kerrottiin, ettei hän\njättänyt mitään asiaa puolitiehen, vaan että hän selvitti hänelle\nmäärätyn asian tai sitten kuoli.\n\nPuheenjohtaja pyysi ensin Jäätynyttä Miestä kertomaan kultalöydöstään.\nSilloin tällöin otsaansa hieroen, ikäänkuin muistiaan pusertaen, kertoi\nJäätynyt Mies, miten hän oli luolan seinää vastaan horjahdettuaan\npaljastanut valtavan kultasuonen.\n\n-- Te kai voitte kartalta suurin piirtein osoittaa, missä luola\nsijaitsee.\n\nSen Jäätynyt Mies teki. Läsnäolijoissa herätti ihmetystä se varmuus ja\nhuolettomuus, millä Jäätynyt Mies suhtautui asiaan. Tuntui siltä kuin\nei häntä olisi löytö laisinkaan kiinnostanut ja hän sanoikin suoraan,\nettä ellei tohtori Kastela olisi häntä yllyttänyt, olisi hän mieluummin\nunohtanut koko jutun.\n\nTämän jälkeen tuli majuri Lujas juhlalliseksi ja oikein seisaalleen\nnousten piti osanottajille puheen. Löytäjäpalkkion saisi maisteri\nSimolin määrätä miten suureksi halusi.\n\nTällä kohtaa nosti Jäätynyt Mies katseensa lattiasta ja hymähti\nsurumielisesti. Hän teki kädellään ikäänkuin torjuvan liikkeen ja\nvaipui jälleen ajatuksiinsa.\n\nKaivosteollisuuden edustajan lausunto oli mielenkiintoinen. Hän\nnimittäin selitti, ettei paikalle tarvinnut viedä suurtakaan koneistoa,\nsillä jos suoni kerran oli maanpinnan päällä näkyvissä, saataisiin\nkulta sieltä pois verrattain nopeasti ja vähällä vaivalla.\n\nKarttamies kokosi sitten karttansa, herrat nousivat pöydän äärestä ja\nlähtivät syömään yhteistä aamiaista.\n\nAamiaisen kuluessa sovittiin sitten laivan hankinnasta, miehistön\notosta ja kaikista yksityisseikoista.\n\nKaivosteollisuuden edustajan esityksestä päätettiin työläisiksi valita\npolyteekkareita, jotka opiskelivat vuoritekniikkaa. He olivat\nluotettavaa, innostunutta väkeä. Joukkoon oli tietysti otettava mukaan\nmuutamia vuori-insinöörejäkin, joiden kokemusta siellä kyllä\ntarvittaisiin. No niin, tämäkin asia luvattiin hoitaa.\n\nJäätynyt Mies esitti, että ostettavalle rahtilaivalle annettaisiin nimi\n\"Sirius\", mihin majuri Lujas, joka oli kyynillinen mies, kohautti\nolkapäitään ja sanoi, että laivan sai hänen puolestaan nimittää vaikka\nOrioniksi, mitä hällä väliä. Kun hän sitten kuitenkin kohtasi Jäätyneen\nMiehen surullisen, hieman moittivan katseen, punastui hän jostain\nomituisesta syystä. Ehkäpä hän käsitti, että tässä hänen edessään\nseisoikin nyt mies, joka oli kotoisin vähän toisesta maailmasta kuin\noli se karski sotilasmaailma, mistä hän oli kotoisin.\n\nTapahtumat kehittyivät sitten hurjaa vauhtia. Huippuvuorille saavuttiin\nsellaisena aikana, jolloin niillä rannikoilla liikkui mahdollisimman\nvähän väkeä. \"Sirius\" saattoi olla ulkonäkönsä puolesta vaikka joku\nniistä hiililaivoista, jotka sikäläisistä kaivoksista hakivat hiiltä.\n\nTyötä oli jo tehty monta päivää, ennenkuin ensimmäiset kultamöhkäleet\nsaatiin laivan ruumaan. Mutta sitten olikin koko kaivoskoneisto jo\nmontteerattu paikalleen ja polyteekkarit huhkivat tässä napamaiden\nkylmyydessäkin vain ohut paita päällään.\n\nTyö oli sangen raskasta, sillä kulta on painavaa metallia. Ensimmäisen\nviikon aikana todettiin, että koko työ saataisiin suoritetuksi, jos\nkaikki kävisi hyvin, kolmen viikon kuluessa.\n\nJäätynyt Mies kulki kaivospaikalla tavanmukainen alakuloinen ilme\nsilmissään. Vain kerran hän kiusotteli tohtori Kastelaa.\n\n-- Sinä nauroit minulle silloin, kun sanoin, että täällä oli kultaa\nvaikka puolelle maailmalle, mutta enkö ollutkin oikeassa?\n\nKaivoksessa teki työtä kaksitoista miestä, heistä neljä insinööriä,\njotka työskentelivät siinä, missä muutkin. Enempää väkeä ei tarvittu ja\nnämä kaksitoista miestä raatoivat yötä päivää saadakseen kullan esille.\n\n\"Sirius\" oli ankkuroitu syrjäisen vuonon pohjukkaan. Pannujen alla\npidettiin lakkaamatta tulta, sillä eihän Koskaan voinut tietää, mitä\ntäällä pohjoisessa, kaiken sivistyneen maailman ulkopuolella, saattoi\ntapahtua. Paikka oli niin autio, että tohtori Kastela epäili, ettei\nsiellä ollut käynyt ihmisiä sitten tohtori Gripin ja maisteri Simolinin\nvuonna 1848 suorittaman tutkimusmatkan jälkeen. Yksinäiset jääkarhut\nkiertelivät pientä kaivosleiriä ja joku valas näkyi silloin tällöin\navoveden reunassa.\n\nKullankaivajat viettivät sangen eristettyä elämää. Kerran viikossa\nlähetti majuri Lujas radioteitse Helsinkiin tiedon työn edistymisestä.\n\nJäätynyt Mies harhaili päiväkaupalla jäätiköllä. Häntä oli varoitettu\npoistumasta liian kauaksi leiriltä, mutta hän tunsi voimiensa\npalautuneen ja olihan hän sitäpaitsi kokenut napaseudun kävijä.\n\nSinä iltana oli \"Siriuksen\" skanssissa kova puheenporina. Työvuorosta\nvapaana olevat miehet olivat kaikki kokoontuneet juttelemaan ja\njoukkoon liittyivät myös laivan kapteeni Kurki, seurueen helsinkiläiset\njäsenet ja Jäätynyt Mies ystävineen. He olivat kaikki kuin tovereita.\n\"Siriuksella\" ei ollut mitään arvoasteita, sillä kaikki tiesivät\ntyöskentelevänsä yhdessä ja tämä tietoisuus loi tähän joukkoon, jonka\njäsenet oikeastaan vasta Helsingin rannassa olivat tutustuneet\ntoisiinsa, toveruuden lujan leiman.\n\nInsinööreistä vanhin totesi kahvia hörppiessään, että kyllähän hän\nkaivosinsinööriksi opiskeli, mutta ei opiskellessaan tiennyt, että\nsaisi itse vielä tavaran louhiakin. Tälle huomautukselle naurettiin ja\neräs toinen insinööri väitti, että hänen selkänsä oli kolmesta kohtaa\nmennyt poikki. Tämän hän kuitenkin laski vain plus-puoleksi, sillä\nsehän todisti, että tavara oli puhdasta.\n\nJäätynyt Mies istui skanssin nurkassa ja hymähti.\n\n-- Kyllä se melkein puhdasta kultaa on, hyvät miehet. Se on oikein\nharvinainen suoni, kuten jo olette havainneet.\n\n-- Kyllähän minäkin kullan ominaispainon tiedän, sanoi eräs\npolyteekkari, mutta en sittenkään olisi uskonut, että se on niin\nvietävän painavaa. Mitenkäs on, kapteeni, eikö tämä laiva jo pian\nuppoa?\n\nKapteeni Kurki otti piipun suustaan, loi hieman julmistuneen katseen\nuskaliaaseen keltanokkaan ja lausui sitten harvakseen:\n\n-- Ette te niin paljon kultaa löydä, että \"Sirius\" siitä uppoaisi.\nMinua vain pelottaa se, että pian alkaa rajumyrskyjen aika. Tämä vuono\non verrattain suojainen, mutta olen kuullut rumia juttuja näistä\nnapameren myrskyistä.\n\nKaikki katsoivat nyt Jäätyneeseen Mieheen, joka havahtui ja katsahti\nhieman hölmistyneenä ympärilleen. Kun kapteeni uudisti kysymyksensä,\nselitti hän, että napaseudulla tuulee joskus niin lujasti, että sielu\nirtaantuu ruumiista. Hänen kertomansa mukaan oli niillä vesillä moni\nlaiva kohdannut tuhonsa. Hän kehoitti kapteenia varmuuden vuoksi\nlaskemaan myös peräankkurin. Napameren virrat ovat niin oikullisia,\nselitti hän, että ne kääntävät laivaa, minne tahtovat. Sitten ovat\nvielä nousu- ja laskuvesi lisäkiusana.\n\n-- Niin, kyllä minä huokaan helpotuksesta, kun saan laivan takaisin\nHelsinkiin, murahti kapteeni ja proiskautti oikein mehevän\ntupakkasyljen sylkykuppiin.\n\nLopulta kapteeni Kurki nousi ja ilmoitti mennessään, että ilmapuntari\noli laskenut huolestuttavalla tavalla ja että hänen paikkansa oli\nkomentosillalla.\n\nYövuorossa olevat miehet raatoivat kahta kovemmin saadessaan tietää,\nettä myrsky oli nousemassa. Kaikkia rupesi vaivaamaan pelko, että\nmyrskysää saattoi ajaa heidät vuonon ja kaivoksen lähettyviltä pois.\nMajuri Lujas päätti seuraavana aamuna, että töitä tehtäisiin nyt\nkolmessa vuorossa.\n\nKolme miestä louhi lakkaamatta. Heidän kätensä olivat veriset, heidän\nselkiään pakoitti, mutta he purivat hampaansa yhteen.\n\nYhä ankarimmiksi kävivät ilmojen merkit. Ilmapuntari laski edelleen ja\nkapteeni ryhtyi kaikkiin varokeinoihin. Aallot vuonolla olivat joskus\nniin ankaria, ettei kultaa voitu veneillä kuljettaa kerrallaan kuin\naivan pienissä määrin. Tohtori Kastela auttoi laivamiehiä kullan\nsiirrossa laivaan, olipa itse kapteenikin monta kertaa kultamöhkäleitä\nnostamassa.\n\nKuumeinen kiire ei tauonnut kuin joskus öiksi, jolloin vapaana olevat\nmiehet kokoontuivat joko laivan skanssiin tai sitten kaivoksen\nedustalla olevaan suureen telttaan.\n\nNyt he olivat parhaillaan teltassa. Kahvipannu porisi ja miehet\nporisivat. Ulkona puhalsi kova tuuli, mutta sisällä oli lämmintä.\nVietettiin pientä juhlaa, sillä oli kulunut täsmälleen kolme viikkoa\nsiitä päivästä, jolloin \"Sirius\" oli saapunut Huippuvuorille.\n\nMiehet keskustelivat hiljaisella äänellä. Jäätynyt Mies oli ainoa, joka\nei puuttunut keskusteluun. Hän oli päivä päivältä tullut yhä\nalakuloisemmaksi. Hän oli aina ollut harvapuheinen, mutta nyt ei hänen\nsuustaan tahtonut saada yhtään sanaa.\n\nTohtori Kastela seurasi levottomana ystävänsä surumielisyyttä. Mikään\nei tuntunut enää piristävän Jäätynyttä Miestä. He asuivat laivalla\nsamassa hytissä ja ikäänkuin salavihkaa oli tohtori seurannut ystävänsä\npuuhia. Joskus, kun Jäätynyt Mies luuli ystävänsä jo nukkuvan, otti hän\nkaapistaan esille haalistuneen kirjan, jonka tohtori tiesi olevan\nmamselli Betyn päiväkirjan. Sitä Jäätynyt Mies sitten tuntikaupalla\ntutki. Ehkäpä hän löysi siitä lohtua sielulleen, sillä tohtori kuuli\nhänen monta kertaa onnellisesti huokaisevan. Edellisenä yönä oli\ntohtori herännyt siihen, että Jäätynyt Mies oli unessa kohonnut\nvuoteessa istualleen. Hän oli ikäänkuin tuijottanut eteensä, ojensi\nkätensä ja kuiskasi sitten:\n\n-- Betty, sinä kutsut. Minä tulen luoksesi, vaikka minun pitäisi\nkävellä aaltojen yli, Betty, minä tulen.\n\nSitten hän oli vaipunut takaisin pitkälleen ja hänen kasvoillaan oli\nniin onnellinen hymy, että se tohtorin mielestä oli taivaan esimakua.\n\nKului jälleen päivä, joka oli täynnä lentelevää lunta. Vain suurilla\nponnistuksilla kultaa yleensäkin enää saatiin laivaan ja majuri Lujas\narveli jo, että työt oli keskeytettävä. Kapteeni Kurki ei enää\nmalttanut pysyä hytissään. Hän valvoi nyt lakkaamatta ja keikkui\nkomentosillalla öin ja päivin.\n\nMyrsky alkoi jo osoittaa sellaista voimaa, että jotain oli tehtävä.\nKapteeni lähti sysipimeässä yössä etsimään majuri Lujasta, mutta\nhavaitsikin hämmästyksekseen, että komentosillalle oli saapunut\nvieraita, Jäätynyt Mies ja tohtori Kastela. Lumimyrsky tuntui kiihtyvän\nminuutti minuutilta. Komentosillalla oli miltei pimeätä. Vain\nkompassilampun heikko valo osoitti sillan ääriviivat.\n\nHetken kuluttua kompuroi myös majuri Lujas komentosillalle. Hän tuntui\npärskyttelevän lunta pois suustaan.\n\nKapteeni kuuli, että hänen miehistöään liikkui kannella ja käski\nkiinnittää luukkujen peitteet hyvin kiinni. Hetken neuvoteltuaan\ntoisten kanssa antoi hän määräyksen, että molemmissa ankkureissa piti\nlisätä kettinkiä.\n\nMajuri Lujaksen kysymykseen ilmoitti kapteeni, että tilanne oli viime\ntuntien aikana huomattavasti huonontunut. Nyt oli jo kyseenalaista,\npääsisivätkö he lainkaan pois vuonosta. Meri painoi vuonon suulta\nhirmuisella väellä ja voimalla.\n\nJäätynyt Mies antoi neuvon, että \"Sirius\" nostaisi heti ankkurinsa,\nkunhan vain maissa olevat miehet oli saatu laivaan. Hänen mielestään ei\nkaivoskoneitakaan kannattanut ottaa mukaan. Hänen mielestään oli\nolemassa sellainen mahdollisuus, että he voisivat risteillä vuonon\nulkopuolella odottamassa myrskyn laantumista, mutta toiselta puolen oli\nolemassa myös sellainen mahdollisuus, että jäät tukkisivat vuonon ja\nsiinä tapauksessa saisivat he odottaa vuonossa yli puolen vuoden ajan.\n\nHe neuvottelivat vielä hetken ajan ja huusivat toisilleen, kun myrsky\npyrki sieppaamaan sanat heidän suistaan. Majuri Lujaskin suostui\nsiihen, että seuraavana aamuna lähdettäisiin.\n\n-- Kyllä minua kuitenkin harmittaa, sanoi hän. Työhän jää tällä tavoin\nkesken.\n\nTohtori Kastela esitti kantansa olevan, että paikalta oli lähdettävä\nmahdollisimman nopeasti pois. Oli olemassa sellainen vaara, että jäät\npuristaisivat laivan rikki. Jäätynyt Mies sanoi silloin:\n\n-- Otetaan tämä asia rauhallisesti. Täällä napaseudulla esittää onni\nniin suurta osaa. Siinä, missä toinen laiva puristuu jäissä, siinä voi\ntoinen löytää railon ja purjehtia kaikessa turvassa.\n\n-- Ja siihen railopeliinhän minä en luota! kivahti kapteeni Kurki.\nSehän on kuin joutuisi laivalla ajamaan katu pitkin.\n\nLoppupäätökseksi tuli siis se, että huomisaamuna lähdettäisiin. Majuri\nLujas lähti järjestelemään papereitaan ja Jäätynyt Mies sekä tohtori\nKastela siirtyivät yhteiseen hyttiinsä.\n\nHe istuivat kojujensa laidoilla ja puhuivat siitä, miten innostuttavaa\ntyö oli ollut. Taikka oikeamminkin vain tohtori Kastela puhui. Jäätynyt\nMies istui hiljaa ja hänen silmissään oli niin kauaksi etäisyyteen\nsuuntautuva ilme, että tohtori Kastelaa se rupesi pelottamaan. Hän\nkoetti kääntää puheen toisaalle ja vakuutti, ettei merkinnyt mitään,\nettä he nyt poistuivat, sillä he tiesivät paikan ja saattoivat tulla\ntänne uudelleen. Jäätynyt Mies vaikeni yhä ja lopulta hän ikäänkuin\nkuiskasi:\n\n-- Kuule, uskotko, kun sanon sinulle, että näin eilen Betyn tuolla\njääaavikolla. Hän ilmestyi eteeni pyrystä ja hän oli aivan kalpea.\nHänen hiuksensa liehuivat tuulessa ja hän kutsui minua nimeltä. Myrsky\nvei hänen sanansa, mutta hän ojensi kätensä minua kohden ja katsoi\nminuun niin anovasti.\n\n-- Mies hyvä, mitä sinä hourit? Olen jo pitkän aikaa ajatellut, että\nteimme väärin, kun otimme sinut tänne mukaan. Sinut olisi pitänyt\njättää lepäämään Helsinkiin. Kyllä me tämän paikan sinun osviittojesi\nmukaan olisimme muutenkin löytäneet. Koeta nyt rauhoittua, hyvä mies.\nAnnan sinulle bromia.\n\nJäätynyt Mies puisti vain päätään. Hän eli jo ikäänkuin toisessa\nmaailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Siriuksella\" oli arveltu, että heti aamulla päästäisiin lähtemään,\nmutta  toisin kävi. Koko yö purettiin kaivoskalustoa. Kultaa jäi luolan\nsuulle suuri määrä. Aamuyöllä heitettiin sen päälle viimeiset\njäälohkareet ja sitten kiiruhtivat miehet rantaan. Jäätynyt Mies oli\nyksinään jäänyt luolalle laskemaan, miten paljon kultasuonesta vielä\noli jäljellä.\n\nMeren raivo oli nyt saavuttanut huippukohtansa. Tuulta tuli nyt joka\npuolelta ja lumi lenteli niin sameana pilvenä, että silmät sokaistuivat\nja sitä tarttui kurkkuunkin. Miehet kompuroivat pimeässä vähäisiä\ntavaroitaan kantaen ja ainoastaan huutamalla pysyttiin tuntumassa.\nJäätynyt Mies oli varoittanut miehiä eksymisen vaaroista, sillä hän\nselitti, että eroaminen toisista tietäisi varmaa kuolemaa. Ei\nkenelläkään ollut mahdollisuutta yksinään pelastua jäätiköltä.\n\nTilanne laivalla oli kehittynyt yhä jännittyneemmäksi. Myrsky tempoi\nlujasti kettingeissä. Kapteenin hermostuneisuus kasvoi, sillä vuonon\nsuussa näytti meri olevan vain lentelevää vaahtoa. Valtavia rymähdyksiä\nkuului myös sieltäpäin ja silloin tiedettiin laivalla, että suuret\njäätelit hakkautuivat rantakallioihin pieniksi siruiksi.\n\nJäätyneelle Miehelle oli jätetty vene rannalle, sillä hän ei vieläkään\nollut liittynyt toisten seuraan. Aamu hämärsi jo ja tohtori Kastela\nkoetti tuijottaa hämärän ja lentelevän lumen läpi rannalle, missä pieni\nvene keikkui levottomana.\n\nJäätynyttä Miestä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut.\n\nKomentosillalla tuntui olevan hätä käsissä. Majuri Lujas, kapteeni ja\ntohtori Kastela huusivat toisilleen kiihtyneitä neuvoja.\n\n-- Ellei hän pian tule, täytyy meidän jättää hänet, sanoi majuri Lujas\nvihaisena.\n\n-- Ei koskaan, sanoi tohtori Kastela ja puri hampaansa yhteen.\n\n-- Mitä hiivattia hän siellä kuhnii! Mutta tuolla hän jo onkin! Kyllä\nhän huudon kuulee. Huutakaa te kapteeni, teillä on kovin ääni.\n\nKapteeni Kurki ryhtyi huutamaan ja hänen äänensä oli voimakas kuin\nsumusireenin.\n\n-- Tulkaa pian! Meillä on kiire, huusi kapteeni.\n\nKuin jostain äärettömyyksistä kuului Jäätyneen Miehen ääni:\n\n-- Menkää te vain, ystävät. Minä jään tänne.\n\nNyt kasvoi tohtori Kastelan hermostuneisuus kiehumapisteeseen. Hän\nasetti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi niin, että keuhkot olivat\nhaljeta:\n\n-- Mitä sinä sanot?\n\n-- Minä jään tänne. Onnea teille, rakkaat ystävät. Viekää terveisiä...\nterveisiä...\n\nÄäni häipyi pyryyn. Komentosillalla seisovat miehet jäykistyivät\nhämmästyksestä. Oliko Jäätynyt Mies kadottanut järkensä. Mitä hän\ntarkoitti sillä, että hän jäisi yksinään jäätikölle? Hänellähän oli\nvielä oivallinen tilaisuus soutaa laivalle. Majuri Lujas, toiminnan\nmies, huusi lopulta alakannelle, että miehet laskisivat isoveneen\nvesille ja antoi vielä sellaisenkin määräyksen, että maisteri on\ntuotava sieltä vaikka väkipakolla, ellei hän muuten suostu lopettamaan\nkujeitaan.\n\nKesken hänen puhettaan katkesi keula-ankkurin kettinki. Kuului valtava\nkalina, kun kettingin pää iski laivan rautaisia kylkiä vasten. Nyt\nolivat jo minuutit kalliita. Kapteeni havaitsi, että jos he yleensä\naikoivat pelastua, oli heidän hakattava myös peräankkurin kettinki irti\nkiinnityksestään.\n\nHe huusivat kaikki nyt toisilleen. Ulos vuonosta! Se oli ainoa\npelastuksenmahdollisuus.\n\nTohtori Kastela oli aivan epätoivoinen.\n\n-- Emmehän me voi häntä sinne jättää! huusi hän.\n\n-- Haetaan hänet sitten myöhemmin pois! karjui majuri Lujas.\n\nKastela koetti vielä huutaa rannalle.\n\n-- Me tulemme sinua noutamaan. Pysy rohkeana!\n\nJa jälleen tuli Jäätyneen Miehen ääni lentävän kuohun ja sokaisevan\nlumen läpi. Nyt se tuli aivan selvänä, ikäänkuin tuuli olisi ottanut\nsanat siivilleen ja kantanut ne myrskyn läpi. He kuulivat hänen sanansa\nkirkkaina:\n\n-- Hyvästi, rakkaat ystävät, hyvästi! Minä jään tänne...\n\nSitten ääni katkesi. Tohtori Kastela painoi päänsä alas ja hänen\nhuulensa mutisivat rukousta.\n\n-- Emmekö voi tehdä mitään? Mehän ajaudumme rantaan.\n\n-- Saa nähdä... saa nähdä jos selviämme tuonne vuonon suulle. Enempää\nei näistä koneista saa irti. Kas, nyt oli meri viedä puosun! Pitäkää\nlujasti kiinni. Jos me tästä selviämme hengissä, niin...\n\nKapteeni karjui voimiensa takaa määräyksiä. Kannella juoksivat miehet\npelästyneinä. Insinöörit ja polyteekkarit olivat tulleet kannelle\nöljyvaatteissaan. He kerääntyivät ryhmään komentosillan luo ikäänkuin\nmääräyksiä odottaen. Jokainen koetti pitää kiinni, mistä sai. Laiva\nvaappui keinun tavoin, \"Sirius\" puuskutti ja huohotti hirmumyrskyn\nkynsissä. Tuuli ja aallot olivat nyt yhdessä niin voimakkaat, että\nlaiva vain metri metriltä pääsi avomerta kohden. Peräankkurin kettingin\nannettiin mennä. Miehet pitivät nyt huohottaen kiinni vanteista ja\nmistä vain kiinni saivat. Suuret aallot syöksyivät laivan kannelle ja\nlaiva kiemurteli vesimassojen painon alla kuin kuolemankouristuksessa.\nLämmittäjät työskentelivät kuin raivopäiset ja insinööritkin olivat\nmenneet pannuhuoneeseen auttamaan.\n\nKapteeni seisoi komentosillalla kylmän päättävän näköisenä, majuri\nLujaksen huulilla karehti hienoinen hymy, nyt kun hän sai katsoa vaaraa\nsilmästä silmään ja tohtori Kastela koetti viimeiseen saakka seurata\nystävänsä pyrystä silloin tällöin erottuvaa hahmoa. Jäätynyt Mies\nnäytti huiskuttavan jäähyväisiä ja kaikki tuntui tohtorista kuin\nilkeältä unennäöltä.\n\nTuuma tuumalta, metri metriltä höyrysi \"Sirius\" kovasti vaappuen vuonon\nsuuta kohden. Kaikki riippui nyt koneista. Jäämeren hirmumyrsky oli\nyllättänyt heidät, niin valmistautuneita kuin he olivatkin olleet sitä\nvastaanottamaan. Tämänkaltaiseksi he eivät sitä kuitenkaan olleet\nkuvitelleet.\n\nIlma oli nyt täynnä lentelevää kuohua ja lunta. Kaikkialla rytisi ja\npaukkui, sillä jäätelitkin olivat sekaantuneet tähän kaameaan leikkiin.\n\nSitten rupesi lasti siirtymään. Painavat metallikappaleet alkoivat\nruumassa hakata laitoja ja kapteeni Kurki kuuli altaan kumeita ääniä.\nNyt vasta kapteenikin kalpeni. Hän tiesi merimiehenä, mitä nuo kumeat\näänet allapäin merkitsivät.\n\nMajuri Lujas oli hyökännyt radiohyttiin. Vähän ajan kuluttua saapui\nsinne kovasti huohottaen myös kapteeni. Hän oli lyönyt otsansa\nmerenkulkuhytin seinään ja veri valui hänen silmilleen.\n\nMajuri Lujas oli vieläkin aivan tyyni. Tosin olivat hänen huulensa\npuristuneet yhteen, mutta pelon merkkiäkään ei hänessä havainnut. Hän\nsaneli rauhallisena kalpealle sähköttäjälle:\n\n-- Ilmoittakaa, että hirmumyrsky on yllättänyt meidät ja että koetamme\npäästä ulos vuonosta. Tilanne on kriitillinen... äsh... sanokaa, että\nkyllä me uskomme pärjäävämme... annamme tiedoituksia nyt\nyhtämittaisesti... ilmoittakaa, että kuuntelevat koko ajan...\n\nKapteeni Kurki oli kadottamassa mielenmalttinsa. Hän huusi kovalla\näänellä, että vettä oli ruumassa jo neljä jalkaa ja että lasti oli\nsiirtymässä. Sitten hän karjaisi majuri Lujakselle:\n\n-- Tämä näyttä pahalta, hiivatin pahalta!\n\nMajuri Lujas jatkoi edelleenkin samalla rauhallisella äänellä:\n\n-- Olemme saaneet vuodon... ilmoittakaa... lasti siirtyy... tilanne\ntullut pahemmaksi... ilmoitetaan edelleen, jos jotain tapahtuu.\n\nVieläkin kerran tempaistiin hytin ovi auki. Ovenkahvasta piti nyt\nkiinni vettävaluva insinööri, joka katkonaisesti huutaen sai sanotuksi,\nettä vettä oli pannuhuoneessa jo pari jalkaa. Pian se nousisi\ntulipesiin ja silloin olisi kaikki selvä.\n\nYhtäkkiä karjaisi silloin majuri Lujas:\n\n-- Pitäkää kiinni! Nyt laiva kaatuu... Nopeasti, sähköttäjä: -- Laivan\nkallistuskulma on jo suuri... näyttää siltä kuin kaatuisimme... missään\ntapauksessa emme enää selviä tästä... majuri Lujas lähettää\nterveisiä... ilmoittakaa, että kuolimme kuin miehet... terveisiä...\n\nSitten kuului valtava rysähdys.\n\nSe oli \"Siriuksen\" ja siinä olijoiden loppu. Juuri vuonon suulla\naiheutti lastin siirtyminen repeämän laivan kyljessä. Vesi virtasi\nsisään ja laiva kaatui.\n\nValtavat vesivuoret hautasivat laivan alleen. Monen miljaardin arvoinen\nkultalasti vaipui urhoollisten miesten kanssa syvyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvät lukijani! Te olette nyt seuranneet Jäätyneen Miehen ihmeellisiä\nelämänvaiheita. Olette tutustuneet merkilliseen ihmiskohtaloon. Kysytte\nnyt, arvoisat lukijat, miten Jäätyneelle Miehelle kävi? Pelastuiko hän\nHuippuvuorilta kotimaahan, vai menehtyikö hän siihen hirmumyrskyyn,\njoka upotti \"Siriuksen\" kultalasteineen.\n\nEn voi antaa teille vastausta kysymykseenne. Jos kuitenkin ryhtyisin\narvailemaan tai päättelemään, niin uskoisin, että hän jäi\nvapaaehtoisesti jäätikölle. Hänhän oli jo pitemmän ajan ollut\nalakuloinen ja tässä tilassa nähnyt jopa näkyjäkin, näkyjä\nnuoruudenrakastetusta, joka häntä kutsui luokseen. Ehkäpä Jäätynyt Mies\nmyös tajusi, ettei hän kuulunut meidän vuosisataamme. Hän kaipasi sinne\nrajan toiselle puolelle, minne hänen ystävänsä jo vuosikymmeniä sitten\nolivat siirtyneet. Hänet oli liian nopeasti siirretty vuosisadasta\ntoiseen, jotta hän olisi voinut viihtyä kiihkeässä ajassamme.\n\nHän katosi jäähän, samaan jäähän, josta hänet löydettiinkin. Mutta --\nkukapa tietää? Ehkäpä hänet taasen sadan vuoden kuluttua herätetään\nhorrostilastaan?\n\nJoka tapauksessa suljemme nyt kohtalon kirjan siltä kohdalta, missä\nkerrotaan Jäätyneestä Miehestä. Mahdollisesti lastenlastenlapsemme\njoskus vielä kuulevat hänestä.\n\n\n\n"]