Hansikas; Koulussa
Kaksi lyhyttä kertomusta sisältävä suomennosvalikoima. Avaustarinassa metsänvartija Konrad tutkii salaperäistä laukausta ja löytää ihmisruumiin synkän maineen saaneen pyökkipuun juurelta.
'Hansikas; Koulussa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2406. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
HANSIKAS
Suomennos
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.
I.
"Salakyttiä!" ajatteli metsänvartija Konrad, kuullessansa pyssyn pamahtavan.
Hän riensi sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut, vaikka hän olikin aseetonna, sillä hän tuli suoraa tietä läheisestä pienestä kaupungista, johon oli jättänyt pyssynsä korjattavaksi.
Jos salakytät metsästivät hänen alueellansa, ei hän tosin nyt voinut heitä ahdistaa, vaan hän taisi kuitenkin seurata heidän jälkiänsä; jos ampujat eivät olleet salakyttiä, tahtoi hän kuitenkin tietää, kuka oli ampunut. Sillä oikealla metsänvartijalla ei ole lepoa, ennenkuin hän tietää, kuka on polttanut ruutia niissä metsissä, jotka ovat hänen valvontansa alaisia, sekä miksi se on tapahtunut.
Saattoihan olla mahdollista, että joku oli murhannut itsensä. Konrad oli jo kaksi kertaa, aikaisin aamusella käyskellessään metsässä, nähnyt isosta pyökkipuusta sellaisia hedelmiä riippuvan, jommoisia puu tavallisesti ei ilmoille tuonut. Ensi kerralla roikkui siinä köyhän talonpojan ruumis, toisella kerralla oli siinä hirttäytyneenä hyvin puettu herrasmies, josta ei vieläkään tiedetty, kuka hän oli ollut, ja minkätähden hän tuossa kauniissa, suloisessa metsikössä väkivaltaisesti oli lopettanut päivänsä.
Tuo iso, vanha, lehtevä pyökki keskellä metsää houkutteli vaeltajaa levähtämään siimeksessään, ja metsänvartijalla oli tapana keväisin aina syödä aamiaisensa tämän puun juurella. Mutta nuo itsemurhaajat olivat viime aikana katkeroittaneet häneltä tämän viattoman nautinnon; ja joka kerta kun hän kulki tuon tuuhean pyökkipuun ohitse, tuntui hänestä, kuin täytyisi hänen välttämättä nähdä ihmisruumiin riippuvan alas sen alimmaiselta oksalta.
Se oli tosiaankin turmiollinen puu, niin kaunis kuin itsessään olikin. Ihmiset olivat ruvenneet käyttämään sitä hirsipuuksi ja metsänvartija tunsi tarkoin sen paikan, jossa nuora, jonka hän itse oli poikki leikannut, oli ollut sidottuna oksan ympärille.
Laukaus oli kuulunut pyökkipuun läheisyydestä, ja metsänvartija, joka ensin vaan oli ohjannut kulkuansa siihen suuntaan mistä oli pamauksen kuullut, rupesi pahinta aavistamaan, kun hänen askeleensa johtivat häntä tuon pahamaineisen pyökkipuun luo.
"Herra Jumala!" huudahti hän ehdottomasti, rientäen tuon onnettomuutta tuottavan puun tykö.
Vietoksella, jonka epätasaiseksi tekivät puun ryhmyiset juuret, makasi ihminen. Leveä verivirta, joka oli vuotanut hänen rinnastansa, oli tahrinut aivan punaisiksi sekä kuolleen vaatteet että viheriät sanajalat. Ruumis oli jo kylmä ja kankea – silmät olivat jo lakastuneet.
Kuolleen kasvojen muoto näytti melkein iloiselta, niinkuin kaikilla, jotka kuolevat äkillisesti ammuttuina; jos nimittäin sopii sanoa iloiseksi kuolleen ihmisen muotoa, mikä kuolon tuskissa ei ole vääntynyt! Laukaistu pyssy oli pitkänään ruumiin vieressä ja sen piippu lepäsi hänen käsivarrellaan.
Metsänvartija oli nähnyt monta ruumista; hän oli ollut sodassa ja – niinkuin jo on mainittu, – oli hän pyökkipuun oksilta leikannut alas kaksi hirttäytynyttä itsemurhaajaa. Kuolleen ihmisen ruumis ei siis voinut peloittaa häntä; mutta nähdessään tämän kuolleen kalpeni hän kuitenkin.
Vainaja oli nimittäin hänen isäntänsä, koko seudussa rakastettu ja kunnioitettu parooni von Teskow, joka oli antanut hänelle metsänvartijan viran eikä ainoastaan siten häntä auttanut, vaan myös usein antanut hänelle rahoja etukäteen, kun hän oli pulassa, sekä päälle päätteeksi maksoi kustannukset Konradin pojan puolesta, kun tämä opiskeli metsästystiedettä.
Parooni von Teskow oli onnellinen puoliso, hänellä oli suuri maaomaisuus ja oli hän terve ja mieleltään iloinen. Vielä edellisenä päivänä oli metsänvartija ajatellut, nähdessään isäntänsä ajavan komeissa vaunuissa ohitse: "hän ansaitsee sen onnen, jonka Herra hänelle on suonut." – Nyt näki hän hyvän isäntänsä ruumiin ja paroonin oman pyssyn makaavan siinä vieressä.
Kun Konrad oli tullut vakuutetuksi, että henki oli jo paennut murhatun rinnasta, riensi hän lähimmäiselle metsänhakkuupaikalle, kutsumaan sieltä työmiehiä avuksi.
Hämmästyksissään ei hän ollut katsellut ympärillensä, ja kukapa etsii murhaajaa hänen uhrinsa luota? Hän ei ollut huomannut, että muutamien askelten päässä kuolleesta makasi naisolento, tainnoksissa, ikäänkuin kuolleena. Rehevästi kasvavat korkeat sanajalat olivat salanneet hänet metsänvartijan silmiltä ja naisen yksinkertainen viheriä puku ei pistänyt silmään maan vihannan värin keskeltä.
Metsänvartijan huudot kajahtelivat läpi metsän ja kutsuivat työmiehiä hänen luoksensa, hänen ollessansa vielä kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.
He riensivät onnettomuuden paikalle, ja murhe ja raivo valtasi heidän mielensä, kun he näkivät tuon surullisen näyn.
Metsänvartijan hurjat huudot olivat kuitenkin herättäneet pyörtyneen naisenkin, sillä kun työmiehet hänen käskystään etsivät soveliaita puita laittaaksensa niistä paaret vainajalle, eivät he nähneet ketään ihmistä läheisyydessä.
Metsänvartija otti muutamia oksia, jotka hän pisti maahan voidaksensa muistaa ruumiin asennon, sekä missä asennossa hänen pyssynsä oli ollut, koska hänen tietysti täytyi selittää nuo seikat oikeuden edessä.
Sitäpaitsi piirusti hän paremmaksi varmuudeksi eräälle lehdelle lompakossansa vainajan asennon, kun hän löydettiin; ja sittenkuin tämä surullinen tehtävä oli suoritettu pantiin ruumis varovaisesti paareille, sekä tutkittiin sen ohessa vainajan taskut.
Kello, rahakukkaro ja sormukset olivat jälillä.
Kun nyt ruumista verkalleen kannettiin linnaan, ja kaksi työmiestä lähetettiin läheiseen pikkukaupunkiin noutamaan sieltä lääkäriä ja lakimiestä, kiiruhti metsänvartija edeltä, aikoen niin varovaisesti kuin mahdollista antaa paroonittarelle tiedon tuosta kamalasta tapauksesta.
Metsä, jossa kuollut oli löydetty, oli vähäisen K:n kaupungin ja Teskovin linnan keskivälissä, noin puolen peninkulman päässä molemmista.
Rouva von Teskow oli puutarhassa, metsänvartijan sinne saapuessa. Viimemainitun kalpeat, kauhistuneet kasvot ilmaisivat heti, että hän toi surusanomaa; mutta tuskin oli hän vapisevalla äänellä virkkanut ensimäiset sanat, ennenkuin paroonitar muuttui ihan vaaleaksi kasvoiltaan.
Ei sanaakaan, ei mitään pelästyksen huudahdusta, ei mitään tuskan äännähdystä lähtenyt hänen huuliltaan. Ei mikään keskeyttänyt kamalaa kertomusta, joka niin äkkiä avasi leveän mustan juovan hänen elämän-ilonsa eteen ja kääri leskenhunnun onnellisen nuoren rouvan päähän.
Nyt lähestyi murheellinen ruumiinsaattoväki ja kantajat laskivat väsyneinä paaret alas juuri paroonittaren eteen.
Kylmänä, jäykkänä ja ikäänkuin vaipuneena ajatuksiinsa, jotka näyttivät liitelevän kauas, kauas pois muihin esineisiin, tuijotteli nuori rouva sanomattoman murheen murtamana ylös taivaasen päin. Äkkiä oikaisi hän kuitenkin kookkaan vartalonsa, astui paarien luo ja polvistui niiden ääreen, kalpeampana kuin kuollut miehensä. Hän katseli häntä kasvoihin ja kumartui eteenpäin suudellaksensa hänen kylmiä huuliansa.
Metsänvartijan samoin kuin muidenkin miesten silmissä kiilsi kyyneleitä. Vanha Konrad kääntyi poispäin, jotta ei näkisi tuota äänetöntä murhetta, jota hän luuli mielipuolisuuden enteeksi.
Silloin nousi paroonitar seisomaan, hänen huulensa näkyivät hiljaan, kuulumattomasti lausuvan jonkun rukouksen, mutta kyyneltä ei vieläkään näkynyt hänen silmissänsä.
Hän käski miesten kantaa ruumiin puutarhasta ylös linnaan, jonka jälkeen hän riensi omiin huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Ei kukaan tiedä, itkikö hän siellä vai rukoili varma vaan oli, että hän oleskeli koko päivän suljettujen ovien takana. Hän ei lainkaan ilmoittanut haluavansa vielä kerran nähdä ruumista, ei myöskään tiedustellut, mihinkä loppupäätökseen ensimäisessä tutkinnossa oli tultu hänen miehensä kuolemasta. Hän järjesteli kuitenkin seuraavana päivänä kaikki mitä tarvittiin hautajaisia varten; mutta hänen kasvoistansa saattoi huomata, ett'ei hän hevin pääsisi murheestansa vapaaksi.
Sekä lääkäri että lakimies tulivat jo ensimäisen tutkimuksen jälkeen siihen vahvaan vakaumukseen, että parooni ei ollut itseään tappanut. Ruumiinleikkaus osoitti että luoti oli mennyt ylhäältä alaspäin rinnassa, mikä oli mahdotonta, jos parooni itse olisi suunnannut pyssyä. Sitäpaitsi ei voitu ymmärtää mitään syytä itsemurhaan.
Parooni von Teskowin ulkonaiset olot olivat, niinkuin jo on mainittu, loistavat; hänen mielenlaadussansa ei löytynyt rahtuakaan synkkämielisyyttä, eikä viime aikoina ollut mitään tapahtunut, mikä olisi voinut saattaa häntä alakuloiseksi.
Siis ei siinäkään suhteessa ollut todennäköistä, että vainaja itse olisi lyhentänyt elämänsä.
Se asento, missä hän tavattiin, osoitti sitäpaitsi, samoin kuin ruumiinleikkaus, ettei hän minkäänlaisen varomattomuuden kautta ollut joutunut tapaturman uhriksi; sillä pyssy ei voi laueta, jos ei lipasinta kosketeta ja se ei ollut voinut tapahtua paroonin käden kautta eikä puun juurta vastaan, koska luoti oli tullut ylhäältä eikä alhaalta.
Siis näistä asianhaaroista päättäen oli parooni tullut murhatuksi.
Mutta tämäkin otaksuminen ei näyttänyt oikein todenmukaiselta. Paroonin pyssy oli äsken laukaistu ja haavassa löydetty luoti soveltui täydellisesti sen mukaan. Ruumiissa ei havaittu mitään jälkiä ulkonaisesta väkivallasta, ja vaatteet eivät olleet ollenkaan epäjärjestyksessä, mikä epäilemättä olisi ollut laita, jos jotakin taistelua olisi tapahtunut; ei myöskään häneltä ollut mitään ryöstetty. Ei tiedetty paroonilla olleen ketään vihollista, ja sitäpaitsi olisi luodin, jos sen olisi lähettänyt joku väijyksissä olija, täytynyt kulkea toista suuntaa. Liivi oli hieman korventunut, joka osoitti että laukaus oli ammuttu hyvin läheltä.
Koko seutu, josta hän oli löydetty, tutkittiin tarkoin, mutta ei tavattu mitään merkkiä, joka olisi antanut aihetta otaksumaan että kaksintaistelu olisi tapahtunut, eikä myöskään että toinenkin laukaus olisi ammuttu.
Ei myöskään ollut luultava että parooni olisi ampunut murhaajaansa, mutta ei olisi osannut, sillä hän oli parhaimpia ampujia; eikähän sitäpaitsi metsänvartija ollut kuullut muuta kuin yhden laukauksen. Myös olivat työmiehet eräässä metsänhakkuupaikassa nähneet vainajan noin puolen tuntia ennen kuin tuo murhaava laukaus oli ammuttu.
Sanalla sanoen – kaikki näytti kuitenkin viittaavan siihen, että luoti oli tullut hänen omasta pyssystänsä.
Lausuttiin kaikellaisia arveluja ja luuloja; oikeus teki kaikki mitä taisi saadaksensa asian selville. Tiedusteltiin kaikilta haaroilta mitä tuttavia paroonilla oli ollut sekä kuulusteltiin kaikkia niitä, joiden kanssa hänellä, tavalla tai toisella, oli ollut jotakin tekemistä, mutta kaikki turhaan.
Muutamat halonhakkaajat vakuuttivat kyllä, että silloin tällöin olivat nähneet paroonin metsässä erään naisen seurassa, sekä että molemmat aina silloin olivat ohjannet kulkunsa sellaisin paikkoihin, joissa metsä oli tihein. Kaupunkilaiset luulivat tietävänsä, että hän viime aikoina tuontuostakin olisi ollut siellä iltasin, mutta ei kukaan tietänyt mitään varmuudella ja kaikki nuo hajanaiset innoitukset eivät vähintäkään valaisseet asiaa. Sillä ei kukaan voinut sanoa, mitä parooni oli toimittanut kaupungissa, eikä kukaan ollut siitä erittäin lukua pitänyt, koska oli niin tavallista kohdata häntä siellä jakelemassa lahjoja tarvitseville. Ei kukaan myöskään voinut tarkemmin selittää, minkä näköinen se nainen oli ollut, joka oli ollut hänen kanssansa metsäkävelyillä, sillä olivathan he molemmat aina nähtävästi koettanet karttaa etteivät tulisi huomatuiksi; ja koska paroonin oli ollut tapana usein kävellä siellä rouvansa kanssa, niin oli kai otaksuttava, että rouva se oli aina ollut joka oli nähty hänen seurassansa.
Paroonitar von Teskow kieltäytyi jyrkästi antamasta mitään tietoja, ja sääliväisyys hänen onnettomuuttansa kohtaan vaati, että tyydyttiin turhiin kysymyksiin, joihin vastaaminen luultavasti ei kuitenkaan olisi lainkaan asiaa valaissut.
Noin neljätoista päivää paroonin kuoleman jälkeen, kun metsänvartija paneutui pitkäkseen ruohikkoon lähelle pyökkipuuta, aprikoidaksensa siinä, josta voi nähdä sen paikan mistä ruumis oli löydetty, hetkisen tuota pulmallista arvoitusta, löysi hän naisen hansikkaan, syvälle kaivautuneena sammalihin ja ruohoihin.
Kaupunkilaisia kävi useinkin tässä metsässä, varsinkin viime ajalla, jolloin uteliaisuus houkutteli monta sinne. Ei siis ollut mitään kummallista, että joku oli kadottanut sinne hansikkaansa.
Mutta – tämä hansikas ei levännyt kepeästi ruohikolla, vaan se oli syvästi painettu sinne, niin että näytti siltä, kuin olisi joku käsi aikonut tarttua kiinni maahan ja sitten takaisin vetäytyessään jättänyt hansikkaan jälkeensä siihen.
Metsänvartija meni metsäkoiransa seuraamana paroonittaren luo ja pyysi jotakin vaatetta, mikä oli ollut hänen miehensä yllä kuolinhetkellä, antoi koiransa sitä sitten haistella ja käski koiran etsiä.
Sitä ennen oli Konrad jo piiloittanut hansikkaan huoneesen.
Koira juoksi nuuskien ympäri huoneita, löysi hansikkaan ja toi sen isännälleen, ikäänkuin varmana siitä ett'ei isäntä ollut voinut mitään muuta tarkoittaa.
Paroonitar oli ensin ollut hyvin kummastuksissaan metsänvartijan pyynnöstä ja toimista; mutta nyt nousi äkkiä hänen kasvoihinsa hehkuva punastus, ja hän joutui niin hämilleen, että vanha mies ehdottomasti loi silmänsä hänen käteensä, katsoaksensa sopisiko hansikas siihen.
Paroonitar otti hansikkaan, katseli sitä ja viskasi sen sitten kauas luotansa inhomalla, juuri kuin olisi käärmesen kädellänsä koskenut.
Sitten silmäili hän surumielisesti Konradia ja virkkoi hiljaan:
"Kätkekää se! – Tiesinhän minä jo heti, että hän oli murhattu."
Ja nämät sanat hän puhui niin hiljaan, että se oli oikeastaan vaan kuiskuttamista.
Metsänvartija seisoi kuin kivettyneenä. Nuo sanat tuntuivat hänestä vieläkin synkemmältä arvoitukselta, kuin paroonin kuolema oli ollutkaan.
"Älkää puhuko löydöstänne kenellekään," lisäsi paroonitar vielä, tällä kerralla kiivaasti ja kovemmalla äänellä. "Jumala on kyllä rikollista rankaiseva!"
"Mutta, armollinen rouva!" änkytti vanhus. Vaan enempää hän ei sanonut, sillä hän ei uskaltanut pitkittää.
Jos rouva tiesi jotakin murhasta, niin olihan hän silloin osallinen siihen. Minkätähden oli hän muutoin kieltäytynyt tietoja antamasta, jos hän oli varma siitä, ettei hänellä itsellään ollut mitään pelättävää? Eikö ollut luonnollista että vaimo kiihkoisesti haluaisi, jotta miehensä murhaaja saataisiin ilmi ja tulisi kärsimään laissa määrätyn rangaistuksen? Jos ei hän sitä tehnyt, silloin ei hän milloinkaan ollut miestänsä rakastanut – silloin...
Metsänvartijaa rupesi vapisuttamaan, eikä hän rohjennut enempiä johtopäätöksiä tehdä.
Paroonitar näkyi arvaavan, mitä vanha mies ajatteli, joka ei suinkaan liene ollutkaan niin erittäin vaikeata, sillä ukon silmät olivat häneen luotuina ja niissä ilmauntui kaikki pelästyksen, epäilyksen ja soimauksen merkit.
"Konrad", sanoi paroonitar nyt päättäväisesti, vetäen vanhaa metsänvartijaa hiukan syrjään. Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, hänen puhuessaan, ja ukko huomasi selvästi, mikä sisällinen taistelu hänellä oli kestettävä jokaista sanaa sanoessaan. "Konrad, te olitte mieheni uskollisin palvelija... Hän oli usein hyväätekeväinen teitä kohtaan... Tahdotteko nähdä hänet häväistynä kuolemansa jälkeen?"
"Armollinen rouva paroonitar!... minä..."
"Minä en tunne murhaajaa," jatkoi paroonitar puhettansa. "Minä en tiedä, ottiko hän itse hengen itseltänsä vai oliko hänen kuolemaansa syynä joku onneton sattumus... Oli miten oli! – mielelläni tahtoisin että asia jäisi iäksi kaikeksi pimeyteen. – Mieheni oli rikollinen... hän rikkoi sen valan, jonka hän puolisona oli vannonut minulle ja – Jumala rankaisi häntä siitä. Ei mikään maallinen oikeus voinut häntä rangaista. Mutta se on varma, että, jos syyllinen saataisiin ilmi, vainajan nimi kaiken maailman silmissä tulisi häväistyksi. Jättäkäämme siis koko asia Jumalan haltuun, joka kaikki sovittaa."
Metsänvartija käsitti nyt, miksi paroonitar ei ollut vuodattanut kyyneltäkään nähdessään miehensä ruumiin, miksi hänen murheensa oli paremmin näyttänyt katkeruudelta, ja miksi hän ei itse ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin murhaajan ilmi saamista varten.
Konrad kätki hansikkaan poveensa ja lähti paroonittaren luota sydämmessään syvästi liikutettuna.
Kahdeksan päivää myöhemmin matkusti rouva von Teskow pois paikkakunnalta eikä milloinkaan enää astunut jalallansa siilien linnaan, jossa hän kaksitoista vuotta oli elänyt onnellisena miehensä kanssa, mutta jossa sittemmin myös oli nähnyt onnensa häviön ja vihdoin miehensä ammutun ruumiin.
II.
Pyydämme lukijoitamme nyt tulemaan kanssamme erääsen pienoiseen taloon K:n kaupungissa.
Kolme vuotta oli kulunut parooni von Teskowin äkillisen kuoleman jälkeen.
Vaikka tuo selittämätön tapaus siihen aikaan oli herättänyt ääretöntä huomiota, oli se nyt jo melkein kokonaan unhotuksiin joutunut.
Talo, johon nyt pyydämme lukijaa astumaan, on keskellä pientä puutarhaa, jonka huolekas hoito todistaa että se henkilö, joka täällä asuu, on harras kukkain ystävä ja taitava niitä hoitamaan.
Tuon pienoisen talon akkunat ovat kirkkaiksi hivutettu; ainoastaan kaksi niistä on poikkeuksena ja eroavat siinä suhteessa muista. Näyttää siltä kuin olisivat nuo kaksi ehdoin tahdoin jätetty likaisiksi, jotta puhtaiksi pestyjen kirkkaus sitä paremmin silmään pistäisi.
Astumme taloon. Käytävän lattia on valkoiseksi pesty. Ovet vasemmalla ja portaat oikealla puolella sopivat hyvin yhteen akkunain hauskan muodon kanssa. Mutta oikeanpuolisesta ovesta tunkeutuu sangen kummallinen, katkera haju vastaamme. Se ei ole apteekin yrttituoksu, vaan kaikellaisten kaasujen, happojen ja poltettujen tai korvennettujen raaka-aineiden pistelevä lemu.
Avaamme huoneesen johtavan, kaapinoven tapaisen oven, jossa huoneessa kaikellaisia kapineita säilytetään. Sillä tuo nelisnurkkainen kammio, jota seinät ympäröivät ja jossa on keitintakka, ei ole asuinhuoneen, eikä kyökin eikä tallin kaltainen, vaikka siinä on vähän kaikkiin noihin vivahtavaa. Liesi on akkunan alla; siitä johtuvat putket kulkevat uuniin; savu on mustannut sekä akkunanruudut että kartiinit.
Sulatinkauhoja, tislaimia sekä kaikenlaatuisia ja kaikenkokoisia laseja, joissa on happoja ja muita nesteitä, on takka, uuni ja akkunanlaudat täynnä. Lämpömittareita, metallilevyjä – sanalla sanoen kaikkia mahdollisia aineksia kemiallisiin ja fysikallisiin kokeisiin on täällä hajallansa; niiden joukossa tomuinen kirja. Ja keskellä tuota tieteellistä rojukammiota huomaamme kaksi elävää olentoa, jotka molemmat näyttivät sellaisilta kuin voisi niitä lukea huoneen kaluston joukkoon.
Ne olivat mies ja kissa.
Mies on viidenkymmenen vuotias, kalpea ja kuivettunut, ikäänkuin olisi hän, jonkun onnistuneen kokeen kautta, muodostunut happojen, luiden ja pergamenttikappalten sekoituksesta.
Tämä mies on herra Bartels, kaikkein näiden aarteiden Polykrates, pikkukaupungin korkeasti oppinut kemista, joka kahdenkymmenen vuotisen uutteran työn jälkeen on tekemäisillään keksinnön, mikä on tekevä hänen nimensä kuolemattomaksi.
Toinen olento, kissa, on laadussaan oivallinen. Tosin näkee siellä täällä hänen turkissaan vahingoittuneita paikkoja, jotka osoittavat että isäntä silloin tällöin on käyttänyt sitä kokeisiinsa; mutta kissa hankkii itse itselleen korvauksen tuollaisista vahingoista siten, että syö suuhunsa herransa aamiaisen, jonka tämä enimmiten unhoittaa, puuhaillessaan alinomaa uusia kemiallisia kokeita.
Herra Bartels asettautui asumaan K:n kaupunkiin noin kolmekymmentä vuotta sitten, perustaaksensa siellä, kotikaupungissaan, apteekin. Hän oli tutkinut lääketiedettä ja saanut tohtorin arvonimen. Mutta, lieneekö syy ollut siinä ett'eivät sairaat kääntyneet hänen puoleensa apua etsimään vai oliko vaikuttavana syynä hänen mielihartautensa kemiallisiin kokeisin – varma vaan on, että hän tuli K:n kaupunkiin ja sai luvan perustaa apteekin sinne, vaikka siellä jo entuudestaan oli sellainen. Mutta hänen käytettävinänsä olevat varat eivät kuitenkaan olleet niin suuret, että hän olisi kyennyt kilpailemaan entisen apteekkarin kanssa, joka oli hyvissä varoissa, ja sitäpaitsi kerrottiin, että hänen lääkkeensä usein olivat kokonaan toisellaisia, kuin mitä resepti määräsi. Herra Bartels myönsikin usein parantavansa lääkärin määräyksiä, mutta valitti ihmisten olevan niin kiittämättömiä etteivät tahtoneet tunnustaa hänen hyvin tehneen. Vuoden kuluttua oli hänen pieni omaisuutensa muuttunut kaupaksi käymättömiin apteekkitavaroihin, ja hän oli pakoitettu pyytämään kilpailijaltansa työtä voidaksensa elää.
Vanhempi apteekkari oli ymmärtäväinen mies eikä hän millään ehdolla olisi suostunut päästämään Bartels'ia apteekkiinsa pilaamaan hyvää liikettään. Hän oli kuitenkin yhtä hyväsydämminen, kuin ymmärtäväinen, ja keksi siis toisen keinon auttaaksensa Bartels'ia.
Apteekkarin tytär oli jo kauan ollut suuresti mieltynyt tuohon oppineesen mieheen, joka ei voitonhalusta eikä kateudesta, vaan pelkästä ihmisrakkaudesta oli ruvennut hänen isänsä kilpailijaksi. Sääliväisyys lisäsi nyt hänen mieltymystänsä, ja vanha Bornstedt, joka alussa oli pelännyt Bartels'ia, antoi nyt siunauksensa heidän yhdistykseensä; sillä hän oli vakuutettu, että Bartels oli oleva yhtä hyvä aviomies, kuin hän oli huono apteekkari.
Bornstedt oli rikas; hänen ei siis tarvinnut pitää lukua varallisuudesta. Rouva tohtorinna oli hänen tyttärellensä sopiva arvonimi ja Bartels rakasti tätä tytärtä, vieläpä enemmänkin – hän kerrassaan jumaloi häntä.
Bornstedt myöntyi siis heidän naimiseensa, mutta kuitenkin täytyi Bartels'in ensin suostua muutamiin ehtoihin, jotka hän määräsi.
Ensimäinen ehto oli, että Bartels ei koskaan saanut perustaa apteekkia eikä valmistaa mitään lääkkeitä; toinen ehto oli, että hänen vaimonsa – isänsä kuolemankin jälkeen – saisi hoitaa omaisuutta.
Bartels suostui ensimäiseen ehtoon; toinen ehto sai hänet oikein ihastuneeksi, koska se vapautti hänet ainoasta huolesta mikä hänellä oli ollut naimista ajatellessa, – nimittäin miten hän voisi oikein hoitaa talouttansa, hänen ja vaimonsa yhteiseksi hyväksi.
Häät siis pidettiin. Bornstedt osti tyttärellensä ja vävyllensä sen pienoisen talon, jonka ulkomuotoa ja sisustaa äsken olemme kuvailleet, ja he elivät siellä sanomattoman onnellisina.
Bartels teki työhuoneessansa kemiallisia kokeita oikein sydämmensä pohjasta ja kun hänen vaimonsa pyysi häntä olemaan sisällä muissa huoneissa tuntui hänestä kuin olisi hän astunut uuteen maailmaan. Heidän avioliitossansa ei ollut, niin kauan kuin vaimo eli, yhtään ainoita pilvistä, synkeätä hetkeä.
Heidän oltuansa kaksikolmatta vuotta naimisissa kuoli Bartels'in vaimo. Häntä suremaan jäi lesken kanssa kaksi tytärtä, joista nuorin oli äidin kuollessa kolmentoista vuotias; vanhempi oli jo silloin ollut kaksi vuotta naimisissa.
Harvoin lienee ollut kaksi sisarta, joiden luonteet ja koko olemus olivat niin kokonaan erinkaltaiset, kuin oppineen miehen molempain tytärten oli. Paljon erillaisuutta taipumuksissa olivat he jo luonnostaankin saaneet, mutta paljon oli myös kasvatus vaikuttanut.
Hermine Bartels, vanhempi sisar, oli saanut kasvatuksensa nuorelta maailmalliselta, iloiselta äidiltään, oli ollut äidin-isänsä hemmoittelema nukki ja isänsä epäjumala, sekä tuli hänestä, täysikasvuiseksi varttuessaan, seudun enin ylistetty kaunotar.
Adèle Bartels oli syntynyt äidin-isän kuoleman jälkeen, jolloin hänen vanhempansa jo olivat alkaneet elää niukemmin.
Rouva Bartels oli huomannut, että se virheellinen kasvatus, jonka Hermine oli saanut, oli tehnyt hänet itserakkaaksi, ylpeäksi, kiekailevaksi ja sydämmettömäksi, sekä että hän oli laiminlyönyt kylvää uskonnon siementä tyttärensä sydämmeen, vastaisen elämän-onnen perustukseksi. Mutta mitä nuori äiti kokemattomuudesta oli laiminlyönyt vanhempaa tytärtä kasvattaessaan, sitä koetti hän, niin paljon kuin mahdollista oli, silmällä pitää nuoremman tyttärensä kasvatuksessa. Adél'estä tuli tavoiltaan yksinkertainen, kodikas ja ahkera tyttö, joka, vaikka vielä olikin nuori – niin, äitinsä kuollessa aivan lapsi – surevan isänsä kodissa täytti talonemännän velvollisuudet.
Hermine oli, niinkuin jo mainittiin, mennyt naimisiin kaksi vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Rikas ja ylhäissukuinen tilanomistaja siinä seudussa oli pyytänyt häntä vaimoksensa, ja turhamielisyys sai tytön suostumaan. Ajatus että häntä naimisensa jälkeen sanottaisiin armolliseksi rouvaksi oli lumonnut hänen nuoren sydämmensä, vaikka herra Stechow, hänen ylkänsä, oli ihan täyteen kolme kertaa häntä vanhempi.
Hermine tuli armolliseksi rouvaksi, sillä vanhemmat eivät raskineet kieltää hemmoitetulta lapseltansa mitään. Nuori rouva siirtyi asumaan miehensä maatilalle; ja kun hän sitten entisen ritaritilan omistajattarena kävi tervehtimässä vanhempiansa K:n kaupungissa, tuli hän aina ajaen komeissa vaunuissa eikä puhunut mistään muusta kuin aatelisista maatiloista naapuristossa, kalliista vaatteistansa ja koruistansa sekä kuinka häntä ihailivat kreivit ja paroonit.
Mutta käynnit vanhempainsa kodissa harventuivat harventumistaan. Hermine lakkasi myöskin noutamasta vanhempiaan ja sisartansa maatilalleen; näytti siltä kuin jos hän – rikkaana armollisena rouvana ollessaan – olisi häpeillyt että oli syntynyt niin halpasukuisista vanhemmista.
Kolmetoista kuukautta häiden jälkeen kuoli Stechow ja Hermine oli nyt leskenä. Hänen miehensä oli kuollut liian runsaan päivällisen nauttimisen seurauksista. Hermine tuli testamentin nojalla koko hänen omaisuutensa omistajattareksi. Mutta sen sijasta että olisi muuttanut vanhempainsa luo asumaan, tai pyytänyt heitä muuttamaan luoksensa, – niin, seurustelemattakaan edelleen heidän kanssansa, matkusti hän, muutamia viikkoja miehensä kuoleman jälkeen, pääkaupunkiin ja asettui sinne asumaan.
Muutamia kuukausia sinne muuttamisensa perästä sai hän tiedon että äitinsä oli kuollut. Kun siihen aikaan ei ollut rautateitä, oli hänen mahdoton ehtiä kotiin peijaisiksi, ja siis jäi hän pääkaupunkiin.
Eräänä päivänä – joku aika sen jälkeen kun surusanoma kotoa oli saapunut – ilmoitettiin hänelle, että hänen puheillensa pyrki nuori mies, joka sanoi nimensä olevan Kaarle Konrad ja olevansa vanha tuttava hänelle.
Hermine punastui. Kaarle Konrad ei voinut olla kukaan muu kuin Teskowin linnan vanhan metsänvartijan poika, joka ennen usein oli käynyt hänen vanhempainsa luona ja kesillä tuonut hänelle ja hänen pikku sisarellensa mansikoita, kukkia y. m. – Hän tiesi, että tämä nuorukainen parooni von Teskowin kustannuksella harjoitteli opintoja M:ssä.
Kaarle ja Hermine olivat saman-ikäisiä, ja olivat olleet lapsina leikkikumppaneita. Ja vaikka hän oli paljon tuttavallisemmalla kannalla Herminen kahdeksan vuotta nuoremman sisaren kanssa, ei Hermine kuitenkaan voinut olla häntä vastaanottamatta, vaikka häpesikin palvelijoitten edessä, kun vieraana vastaanotti salissansa metsänvartijan pojan.
Kaarle astui sisään. Hän ei viiteen vuoteen ollut nähnyt Hermineä. Sillä kun hän viimeksi oleskeli M:ssä e hänellä ollut aikaa käydä rouva Stechowin luona, ja sitäpaitsi oli hänen isänsä evännyt häntä käymästä tervehtimässä tuota "suurellista rouvaa."
Nuori mies oli nyt palannut pääkaupunkiin muutamiksi päiviksi suorittaaksensa siellä tutkintonsa, ja koska hän tiesi, että Hermine'n äiti oli kuollut, arveli hän olevansa velvollinen käymään ilmoittamassa osanottoansa tyttären luona.
Asunnon komeus ja mukavuus, se koreus joka ympäröi nuorta leskeä ja vihdoin hänen, murhepuvun kautta, yhä enentynyt kauneutensa, teki häneen kerrassaan lumoavan vaikutuksen.
Hän ei uskaltanut puhutella tuota ylhäistä rouvaa niinkuin entistä leikkikumppaniansa. Hän ilmoitti änkyttäen syyn tuloonsa, mutta esiyntyi sitä tehdessään niin ujosti ja kömpelösti, että Hermine hymyillen antoi hänen siinä seisoa ja yhä uudelleen punastua. Ja kun rouva alentuvaisella ystävällisyydellä oli kiittänyt häntä hänen surukäynnistänsä, meni Kaarle hänen luotansa, suuttuneena itseensä että oli niin naurettavasti esiyntynyt.
Hän tunsi että hän ylhäisen rouvan salissa oli käyttäytynyt kuin kömpelö talonpoika. Hehkuvin poskin ja Herminen kuva sydämmessään pakeni hän pois, hiipiäkseen jälleen illalla, pimeän tultua, hänen portillensa, jossa seisoi vakoillen rouva Stechowin varjoa, joka toisinaan näyttäytyi akkunoissa.
Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen palasi Hermine maatilallensa. Hänestä oli tullut täydellinen ylhäisen maailman nainen. Mutta mitään erityistä hauskuutta hän ei tuntenut vanhempainsa kodissa käynneistänsä, koska sekä isä että sisar olivat muuttuneet hänelle melkein vieraiksi.
Hermine punastui, kun isä otti hänet vastaan paitahihasillaan, ja isän syleilyksestä tarttui hänen vaatteisiinsa hirmuinen tulikiven ja happojen haju. Hänen kahiseva silkkipukunsa ei sitäpaitsi oikein soveltunut sisaren karttuunihameen rinnalle, samoin kuin Herminen hohtavan valkoiset, melkein läpinäkyvät, kalliilla sormuksilla koristetut kädet eivät oikein soveltuneet sisaren käsien viereen, jotka kotoisesta työstä olivat käynet hiukan koviksi ja karkeiksi.
Molempain sisarten luonteet ja elämän-käsitys olivat sitäpaitsi kokonaan erinkaltaiset. Hermine loukkauntui huomatessaan sisarensa "jokapäiväisen ajatustavan", ja Adèle tunsi katkeran murheen mielessään, kun havaitsi että Hermine'n kalliin silkkipuvun alla ei mitään sydäntä tykyttänytkään; ja kun tuo rikas rouva lähti talosta tuntui Adèlesta, ikäänkuin joku paino olisi vieritetty pois hänen sydämmeltänsä.
Taas kului jotenkin pitkä aika. Bartels ja Adèle eivät kuulleet muuta Herminestä, kuin mitä K:n pikkukaupunki muutoin kuuli tuosta kauniista, rikkaasta ja ylhäisestä nuoresta leskestä, kuin äkkiä tuli sana, että hän oli sairaana ja halusi luoksensa sisarensa Adèlen.
"Armollinen rouva sairastaa hermokuumetta", sanottiin. "Hän kuuluu hourailevan oikein kauheasti. Lääkäriä on lähetetty noutamaan M:stä. sillä täällä K:ssa asuvan lääkärin hoidettavaksi ei hän tahdo antautua." Vaikka sisaret jo kauan olivatkin olleet vieraita toisillensa, heräsi kuitenkin Adèlen sydämmessä, kun hän sai tiedon Herminen sairaudesta, kauan nukuksissa ollut tunne sisarenrakkaudesta; ja vaikka hänen olikin vaikea jättää palvelustytölle huolenpito isästä ja taloudesta, niin ei hän kuitenkaan silmänräpäystäkään empinyt rientääksensä sisarensa tautivuoteen ääreen.
Hermineä voi tuskin tuntea, niin vaaleaksi oli hän muuttunut. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja Adèleä väristyttivät ne hurjat haaveilut, joita houraileva väliin ilmi lausui.
Kirouksia kaikille avioliitoille... Sanoja mitä hehkuvimmasta lemmestä... Kauhun huutoja jonkun verisen aaveen vuoksi... kaikki nämät olivat nähtävästi ilmauksia osaksi synkeästä unelmasta.
"Armollinen rouva on aivan kauhea", kuiskasi Herminen kamarineitsyt Adèlelle. "Hänen hirmuinen raivonsa saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän on kiinnittänyt, tuon julman murhajutun Teskowin metsässä niin lujasti päähänsä, jotta voisi luulla hänen olleen itse läsnä sen tapahtuessa."
Adèle valvoi yöt päivät sairaan luona ja hänen onnistui paremmin kuin itse tohtorin lievittää noita kamaloita hourauksen kohtauksia.
Sairaalla oli hansikas kätkettynä vuoteesensa ja Adèle huomasi, että, kun hän luuli olevansa yksinään eikä kenenkään häntä katsovan, silmäili hän sitä hansikasta omituisella mielenliikutuksella. Väliin suuteli hän sitä ja väliin vavahti hän äkkiä, jonka jälkeen järjettömät houraukset jälleen saivat hänessä vallan.
Adèle otti kerran hänen nukkuessaan häneltä pois hansikkaan; mutta sairas säpsähti säikähdyksestä, kun hän huomasi kadonneen sen kapineen, joka tähän saakka oli antanut hänen murheellensa niin runsasta ravintoa. Hän etsi sitä yhä lisäyntyvällä levottomuudella ja kysyi vihdoin Adèleltä, oliko hän löytänyt hansikasta. Sisar vastasi että hän arvatenkin oli nähnyt unta, sanoi että hansikasta, jota hän kaipasi, luultavasti ei ollut olemassa muualla kuin hänen mielikuvittelussansa ja että se epäilemättä oli yhteydessä hänen houreittensa kanssa.
Potilas hengähti syvästi; hänestä näytti ikäänkuin olisi hän herännyt pitkästä ja kamalasta unesta. Hänen sisarensa lempeä puhuttelu ja hymyilevä katsanto, hänen puhuessaan sairaan haaveiluista, näytti vihdoin rauhoittavan Hermineä.
"Hän ei siis ole kuollut?" kysyi hän äkkiä hiljaisella, vapisevalla äänellä. "Siis on kaikki tyyni ollut pelkkiä unelmia."
"Kuka olisi kuollut?... Ei kukaan ole kuollut, joka jollakin tavalla olisi sinun kanssasi tekemisessä."
"Elääkö parooni von Teskow?"
Adèle vapisi, huomatessaan tuon kuumeentapaisen kiihkon, jolla kysymys lausuttiin, ja sentähden ei hän uskaltanut antaa kieltävää vastausta, sillä hän hyvin kyllä ymmärsi, että hänen sisarensa elämä tai kuolema riippui tämän kysymyksen vastaamisesta.
"Mitäpä hänelle olisi tapahtunut?" oli hänen kartteleva vastakysymyksensä.
"Oi, Jumalani, mikä kauhea unennäkö!" nyyhkytti Hermine, kätkien kasvonsa patjoihin.
"Tuo onneton on ollut rakastunut häneen" ajatteli Adèle, "ja hirmuinen murha on sekoittanut hänen ajatuksensa."
Hermine uudisti kysymyksensä von Teskowista niin usein ja sellaisella arkuudella, että lakimies jo paljon vähemmästäkin olisi ruvennut epäluuloja saamaan.
Adèle arveli kuitenkin että tuohon – niinkuin hän luuli – häpeästä värähtelevään ääneen oli syynä se seikka, että Teskow oli ollut nainut mies ja että Hermine vapisi ja punastui häpeästä, katumuksesta ja omantunnon vaivoista, syystä että oli rakastanut toisen puolisota.
Tauti oli nyt kuitenkin kukistettu ja paraneminen edistyi päivä päivältä. Adèle piti parhaana, niin kauan kuin Hermine ei vielä ollut täydellisesti terve ja kunnes hän oli päässyt entisiin voimiinsa, pitää salassa paroonin kuolemaa ja tapaa, jolla hän oli kuollut.
Vihdoin oli päivä tullut, jolloin tuo vaarallinen koetus oli tehtävä, ja Adèle pelkäsi että hänen sisarensa kenties uudestaan olisi joutuva tautivuoteelle.
Kuitenkin – vaikka hän odottikin raivoisaa murheen ilmausta, niin tapahtui kuitenkin jotakin, joka oli paljon enemmän kuin mitä hän oli arvannut pelätäkkään.
Hän oli tuskin lausunut ensimäiset sanat, ennenkuin Hermine kalpeni. Vavistus, ikäänkuin kuolemankauhun synnyttämä, pudistutti hänen ruumistansa, ja hänen polvensa vapisivat.
"Rauhoitu", kuiskasi sisar sääliväisesti, "olihan hän kaikissa tapauksissa sinulta menetetty."
"Sinä tiedät siis!" kiljasi Hermine ja hänen kätensä tarttuivat suonenvedontapaisesti sisaren käsiin. "Sinä tiedät kaikki?... Puhu!... Sano!"... huusi hän sanomattomassa kauhussa. "Ovatko he jo käyneet täällä oikeudesta?... Onko kaikki saatu ilmi?"
"Hermine... rauhoitu!" rukoili pelästynyt sisar. "Sinä näet unta!... Mitä oikeudella on sinun kanssasi tekemistä ja miksi vapiset?"
Hermine tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän itse epäillyt, uneksiko vai oliko valveilla.
"Eikö ole löydetty jotakin hansikasta?" kysyi hän vavahtelevin huulin. "Minä tarkoitan",... korjasi hän sitten puheensa kun näki Adèlen vaalenevan, "minusta tuntui sairauteni aikana kuin olisi minulla ollut hansikas vuoteessani."
Adèle pudisti kieltäväisesti päätänsä. Hänestä tuntui hyvin tuskalliselta nyt, kun itsekin oli joutunut selittämättömän pelon valtaan, näyttäytyä levolliselta. Hän ymmärsi, että jos Hermine saisi nähdä hansikkaan, joka oli saattanut hänet niin levottomaksi, voisi se olla viimeinen isku hänen terveydellensä.
"Puhut jälleen juuri niinkuin hourailisit", virkkoi hän pakoitetulla levollisuudella.
Hermine rauhoittui vähitellen jälleen. Vielä samana päivänä pyysi hän saada kaikki ne sanomalehdet, jotka hänen sairautensa aikana olivat ilmauntuneet, ja sulkeutui niiden kanssa huoneisiinsa. Tämä lukeminen näytti tehneen hänelle hyvää, sillä tavatessaan taas Adèlea oli hän koko joukon tyyneempi. Synkkä surumielisyyden pilvi lepäsi tosin hänen selittämättömän kalpeissa kasvoissa; mutta saattoi kuitenkin huomata, että myrsky tuossa rauhattomassa sydämmessä oli vaan ajaksi asettunut, vaan ei suinkaan vielä loppuun raivonnut.
Neljätoista päivää myöhemmin ylläkerrotun tapauksen jälkeen vei Hermine sisarensa K:n kaupunkiin, syleili isäänsä taas ensi kerran useiden vuosien perästä todellisella hellyydellä ja sanoi jäähyväiset, koska oli päättänyt tehdä matkustuksen Italiaan siellä täydellisesti tervehtyäksensä.
III.
Kaarle Konradista tuli kuninkaallinen alajahtimestari kuninkaallisessa metsästyslaitoksessa R:ssä, ainoastaan puolen peninkulman päässä pikkuisesta K:n kaupungista.
Kuninkaallinen metsästyslaitos oli sekä Stechowin kuin myös Teskowin metsäin rajalla, niin että Kaarle saattoi joka päivä käydä vanhaa isäänsä tervehtimässä sekä myös oleskella sen naisen läheisyydessä, jonka kuva ei vielä ollut haihtunut hänen sydämmestänsä.
Kaarlen ensi ajatus, kun hän sai mainitun virkapaikan, oli se että hän, niin usein kuin vaan halusi, taisi käydä isänsä luona, sekä myös Adèle Bartels'in tykönä, tarvitsematta näitä käyntejänsä varten pyytää erityistä lupaa.
Adèlen oli hän nähnyt tämän vielä pienenä lapsena ollessa ja hän muisteli häntä niinkuin nuorempaa sisarta.
Hänen toinen ajatuksensa peitti ensimäisen ikäänkuin hehkuvalla laavavirralla. "Hermine asuu Stechowissa!" huudahti ääni hänen sydämmessänsä ja nuoren miehen posket hehkuivat kun hän muisteli sitä päivää, jolloin oli seisonut niin punastuneena ja ujona nuoren lesken edessä.
Adèlen kuva lepäsi hänen sydämmensä pohjalla, mutta Herminen kuva eli hänen unelmissansa. Toinen kuvastui hänen sielussansa, kun hän tunsi itsensä iloiseksi ja riemulliseksi kotia muistellessaan; toinen liihoitteli hänen ympärillänsä, ikäänkuin aallottaren viehättävällä tanssilla, ja sai hänen verensä kuohumaan.
Kun hän K:n kaupungissa jälleen näki Adèlen, tunsi hän ikävöimisen pois hänen luotansa, juuri kuin koti-ikävän. Hän havaitsi itsensä muuttuneeksi. Hänestä tuntui että hänen sydämmensä ei ollut puhdas, että hän ei ansainnut tuon hurskaan, viattoman lapsen rakkautta, että jotakin vierasta oli hiipinyt heidän entisen molemminpuolisen ystävyytensä väliin.
Adèle tunsi että Kaarle oli vierauntunut hänestä ja murehti sitä sydämmessänsä. Sillä hän piti hänestä oikein sydämmellisesti, ja nyt selkisi hänelle, että tämä lapsuudenlempi oli lisäyntynyt samassa määrässä kuin hänen ymmärryksensä oli kehittynyt.
Eräänä päivänä kun Kaarle oli viipynyt kauan hänen luonansa ja taas, niinkuin aina, johtanut puheen hänen sisareensa, vaikka hän koetti tekeytyä niinkuin tapahtuisi tuo vaan sattumalta, kertoi Adèle hänelle nuo omituiset asianhaarat Herminen sairauden aikana.
Kolme vuotta oli nyt kulunut parooni von Teskowin kuolemasta. Hermine oli, terveydeltään täydellisesti parantuneena, palannut takaisin Italiasta. Adèle on nyt jo kauan ollut rauhoittuneena sisarensa sekä ruumiillisen että sielun tilan suhteen.
Ainoastaan se seikka, että päivän sanomalehdet jälleen olivat ottaneet puheeksi tuon vanhan murhajutun ja että Teskowin tila oli ilmoitettu myötäväksi, herätti nuo vanhat muistot hänen mielessänsä.
"Tuo kauhea murhatapaus vaikutti niin hirmuisesti sisareni hermoihin", kertoi Adèle, "että hän pahoin sairastui ja meillä jo oli syytä pelätä ettei hän taudistansa toipuisikaan. Minä epäilin siihen aikaan", lisäsi Adèle hymyillen, "että Hermine olisi ollut ihastunut parooni von Teskowiin. Kaiketikin hän lienee ollut erinomaisen hyvä mies, tuo parooni, sillä kysyttäköönpä keneltä hyvänsä – kaikkialla oli hän ylistetty ja kaivattu. Myös olivat kaikki ihmiset tuosta onnettomuudesta kauhistuksissaan."
"Teskow oli hyväntekijäni", huudahti Kaarle, jonka Adèlen ensimmäiset sanat jo olivat saaneet liikutetuksi. "Rukoilen jokapäivä Jumalaa, että saisin kostaa hyväntekijäni kuoleman. Hän oli liian uskonnollinen mies, voidakseen itse surmata itsensä. Sitäpaitsi oli hän niin onnellinen ett'ei olisi sitä tehnyt. Epäilemättä tuli hän murhatuksi."
"Omituista on, että tuota asiaa ei ole voitu saada selville" huomautti Adèle miettiväisestä.
"Täytyy melkein ihmeen tapahtua, jos mieli totuuden tulla päivänvaloon", virkkoi Kaarle; "sillä asiaa on kyllin tutkittu, mutta yhtä hämärä se on sittenkin."
Sitten puhelu keskeytyi, ja kun Kaarle sanoi jäähyväiset ja heti sen perästä jo matkusti maantiellä, seurasi Adèlen kuva hänen muassansa ja hän kysyi itseltänsä, minkätähden hän ei ollut jäänyt sinne missä hänellä oli niin hyvä olla, ja miksi hän ei ollut etsinyt onneansa sieltä, missä se epäilemättä oli löydettävissä.
"Sinä rakastat häntä", sanoi sisällinen ääni hänelle "On jotakin, joka vetää sinua hänen luoksensa, ja tervehtiväthän hänen silmänsä niin iloisesti sinua, kun sinut huomaavat. Miksi siis säilytät mielessäsi tuon ylhäisen ja turhamielisen Herminen kuvaa, joka niin usein onnellisuuttasi on häirinnyt?"
Vielä hän ei ollut uskaltanut jälleen nähdä Hermineä, sillä hän pelkäsi samallaista vastaanottoa kuin kerran pääkaupungissa. Ja juuri tuo arkuus ylläpitikin rauhattomuutta hänen sydämmessänsä ja esti sitä avautumasta sille, jonka oma se jo kauan oli ollut.
"Sinä rakastat Adèlea, mutta sinä ajattelet hänen sisartansa", sanoi hän itseksensä. "Sinun täytyy jälleen tavata Hermine, tehdäksesi lopun tuosta lumouksesta."
Nyt oli päätös tehty. Hän meni seuraavana päivänä Stechowiin, vakaasti päättäytyneenä koetella sydäntänsä ja Herminen läsnä ollessa kysyä itseltänsä, voisiko hän vannoa uskollisuutta Adèlelle.
Hermine oli paljon muuttunut. Hänen kauneutensa oli menettänyt huikaisevan kirkkautensa, mutta sen sijasta saanut jotakin suloista ja lempeää, mikä kun siihen lisäksi tuli surumielisyyden vivahdus teki hänet sanomattoman miellyttäväksi.
Hän eleli, kesäkuukausina, jotka hän vietti maatilallansa, varsin yksinkertaisesti; ja myös hänen puvustansakin saattoi huomata että tuo ennen niin kiekaileva kaunotar ei janonnut uusia voittoja.
Hermine vastaanotti Kaarlen ystävällisellä suopeudella ja Kaarlen oli nyt helppo saada puhelu heidän välillänsä aikaan. Hänen oli nyt mahdotonta itsellensä selittää sitä ujoutta, joka edellisellä kerralla oli hänet vallannut, ja hänen täytyi nauraa itseänsä, kun hän muisti kuinka Herminen paljas näkeminen oli muutamia vuosia sitten saattanut hänet kokonaan hämmentymään.
Keskustelu kosketti ensin ainoastaan joutavia asioita, kun se yht'äkkiä muuttui hämmästyttävän vakavan luontoiseksi. Kaarle mainitsi, ikäänkuin sivumenneen, että Teskowin tila sanomalehdissä tarjottiin myötäväksi. Hän näki Herminen kalpenevan, kun kuuli tuon nimen, ja hän muisti nyt Adèlen sanat, että Hermine oli ollut erittäin ihastunut parooni von Teskowiin.
"Tunsitteko paroonin?" kysyi hän. Ja kun Hermine ääneti päätänsä nyökäyttäen vastasi myöntäen, virkkoi Kaarle, että Teskow epäilemättä oli tullut murhatuksi.
Hermine näytti hämmästyvän yhä enemmän; hänen mielenliikutuksensa oli niin silmäänpistävä, että Kaarle, juuri kuin jonkun selittämättömän aavistuksen pakotuksesta, alkoi puhua yhä lämpöisemmin, yhä kiihkoisemmin, ikäänkuin olisi hän tahtonut selitystä tuohon vavistukseen, tuohon hämmästykseen, tahtonut tietää, miksi Hermine pelästyi ja niinkuin pahantekijä loi silmänsä maahan.
"Hän oli minun hyväntekijäni!" huudahti hän yhä lisäyntyvällä kiihkolla. "Hän murhattiin ja minä olen itsekseni vannonut kostaa hänen kuolemansa. Ennen tai myöhemmin olen kai löytävä syypään, jotta voin jättää hänet oikeuden käsiin. – Ei koskaan vielä ole kukaan murhaaja voinut karttaa rangaistustansa."
Hermine näytti olevan maahan kukistumaisillaan hänen tutkistelevain silmäinsä edessä. Hän rupesi yhä enemmän vapisemaan ja hänen viimeiset voimansa loppuivat.
"Oi, kyllä huomaan", huusi Kaarle yltyvällä lämpöisyydellä, "että tekin olette häntä suuresti arvossa pitäneet, Ja kukapa taisikaan häntä tuntea, rakastamatta häntä?"
Hermine kätki kasvonsa nenäliinaan. Kyynelvirta tulvasi hänen silmistänsä ja sanaakaan sanomatta riensi hän ulos huoneesta.
"Kummallista!" mutisi Kaarle itsekseen hämmästyneenä, ja kamala aavistus heräsi hänen mielessänsä. Hän oli tosin ensin aikonut vaan tutkistella, oliko Herminen sydämmessä ollut hellempiä tunteita parooni Teskowia kohtaan, sekä yhä enemmän tullut siihen vakaumukseen että hän puhui henkilön kanssa, joka oli rakastanut hänen hyväntekijäänsä; mutta tuo vavistus... tuo kauhistus... tuo pakeneminen huoneesta – kaikki tuo näytti hänestä kummalliselta.
Pudistaen päätänsä lähti hän linnasta ja meni metsään. Siellä tapasi hän isänsä.
Hän kertoi, mitä oli tapahtunut, ja kertomuksessaan ilmauntuivat ne tunteet, jotka olivat saattaneet hänen mielensä kuohuksiin.
Vanha metsänvartija kuunteli jännitetyllä tarkkuudella ja hänen otsansa rypistyi.
"Sinä rakastat Hermineä", virkkoi hän äkkiä, pojan vaiettua, ja hän katseli poikaansa tutkivaisesti silmiin.
Kaarle säpsähti.
"En rakasta", sanoi hän, "se on ohi." Silloin tarttui isä hänen käteensä, talutti hänet tuon vanhan pyökkipuun luo ja kertoi, mitä oli kuullut murhatun leskeltä paroonin uskottomuudesta häntä kohtaan.
Jälleen oli muutamia kuukausia kulunut. Kaarle ei ollut, sittenkuin kävi Stechowissa, nähnyt Adèlea.
Hermine oli ollut syynä hänen hyväntekijänsä kuolemaan – hän oli kenties itse hänet murhannut. Oikeuden miekka riippui hänen ylitsensä; ja Adèle – oli Herminen sisar, ehkä hänen uskottunsa.
Mutta ei. Adèle oli epäilemättä viaton. Hänen puhdas sydämmensä ei voinut tietää sellaisesta teosta... se ei saattanut kätkeä sellaista salaisuutta.
Muutamana päivänä oli Kaarlella jotakin toimittamista kaupungissa. Hänen täytyi välttämättä mennä Bartelsin talon ohitse. Mutta hän hiipi siitä sivutse, kuten pahantekijä vankilan ohitse.
Adèle ja Hermine olivat akkunassa. He olivat nähneet hänet ja huomanneet kuinka arasti hän käänsi pois silmänsä.
Adèle näytti kalpean näköiseltä; kyynel kiilsi hänen silmissänsä ja vaikka Kaarle ei sinnepäin katsonut, havaitsi hän kuitenkin kyyneleen ja ymmärsi, että se oli vuotanut hänen tähtensä.
Seuraavana päivänä sai hän tietää, että Hermine oli lähtenyt Stechowista, matkustaaksensa ulkomaalle, ja levisi huhu että Stechow oli myötävä niinkuin Teskowkin.
Kahdeksan päivää myöhemmin sai nuori jahtimestari kirjeen, jonka kuoressa oli ulkomainen postimerkki.
Kirje oli Hermineltä. Julkaisemme sen tässä, sana sanalta:
'Arvatenkaan ette kummastu', kirjoitti Hermine, 'kuullessanne
että ainiaksi olen muuttanut pois kotipaikaltani, olettehan
osoittaneet sekä minulle että sisarelleni arvanneenne minun
salaisuuteni, joka oikeuttaa teidät työntämään luotanne vanhimmat
ystävänne.
Siinä silmänräpäyksessä kuin sain tietää sisareni surevan teidän
kylmäkiskoisuuttanne, päätin matkustaa ulkomaille, ilmoittaen
kuitenkin Adèlelle, mikä seikka on saanut teidät niin äkkiä
karttamaan isäni taloa, jossa teitä siihen asti aina on kohdeltu
kuin omaista. Nyt, kun jo olen ehtinyt rajan toiselle puolelle,
tahdon teillekin paljastaa sen salaisuuden, joka on elämäni
onnettomuus ja jonka rasittava taakka ei koskaan ole minulle
lepoa suova.
Minä olin onnettomana syynä sen miehen kuolemaan, jota rakastin
ylitse kaiken maailmassa. Kohtalo vaati, että opin tuntemaan
mitä todellinen rakkaus on vasta sitten, kuin kuolema oli
minulta vienyt puolison, jonka kanssa vaan turhamielisyydestä
olin naimisiin mennyt ja jonka rinnalla en milloinkaan oppinut
käsittämään avioliiton pyhyyttä. Mieheni kuolema vapautti minut
vihatuista kahleista; tunsin itseni vapaaksi eikä minulla ollut
– niin leski kuin olinkin – mitään käsitystä avioliiton
velvollisuuksista, tarkoitan rakkauteen perustuvan avioliiton
pyhiä, molemminpuolisia velvollisuuksia.
Silloin opin tuntemaan Teskowin. Tiesin hänen olevan
onnellisissa naimisissa; mutta turhamielisyyteni sai minun
kuitenkin riemuitsemaan kun huomasin voivani itseeni kiinnittää
tuon miehen, enkä silloin lainkaan ajatellut, kuinka siten
häiritsin kahden siihen saakka toisiansa rakastavan puolison
onnellisuuden sekä että Teskow minua rakastamalla välttämättä oli
tuleva onnettomaksi.
Minä rakastin – rakastin ensimäisen rakkauden koko
tulisuudella, koko sen sanomattomalla ikävöimisellä, ja Teskow
rakasti minua. En ollut näkevinäni hänen otsansa syviä kurttuja,
kun hänen silmänsä siirtyivät minusta hänen rouvaansa; mutta nyt,
sittenkuin synti on uhrin vaatinut, muistan ne vallan hyvin.
Menin usein kävelemään Teskowin luona olevaan metsään, jossa jo
lapsuudesta alkaen tunsin jok'ainoan jalanlevyisen kohdan. Siellä
kohtasin joskus paroonin. Aluksi kohtasimme toisemme sattumalta
– sitten sovimme keskenämme, milloin ja missä tapaisimme
toisemme.
Tuona onnettomana päivänä oli Teskow kovin alakuloinen. Hän
näytti taistelleen ankaran taistelun itsensä kanssa, ja kun
tervehdin häntä iloisesti, niinkuin tavallisesti, vastasi hän
vaan syvästi huoaten.
Suokaa minun ainoasti lyhyesti koskettaa tätä asiaa. Teskowilla
oli omantunnon vaivoja; hänen vaimonsa oli saanut vihiä meidän
keskinäisestä välistämme, ja hänen salaisesti vuodattamansa
kyyneleet samoin kuin hänen murheellinen katsantonsa eivät olleet
jääneet Teskowilta huomaamatta. – Hän oli nyt tullut sanomaan
minulle jäähyväiset.
"Koko minun olentoni, koko olemukseni riippui niistä hetkistä,
joina näin hänet. Ne olivat päivieni auringonpaiste. Ajatus että
menettäisin hänet... että olisin pakoitettu eroamaan hänestä
tuntui minusta katkerammalta kuin kuolema."
Ponnistin kaiken taitoni, kaikki viehätyskeinoni,
karkoittaakseni pois pilvet hänen otsaltansa. Koetin hyväilemisiä
ja hyväilysanoja. Näin hänen horjuvan, mutta – hän taisteli
vielä.
Uupuneena istautui hän erään pyökkipuun juurelle. Hän oli
nähtävästi väsyksissä ja alakuloisena. Hiki valui hänen
otsaltansa, mutta hän karttoi katsoa minua silmiin.
Silloin tartuin minä hänen pyssyynsä.
"Luoti tästä", sanoin minä, "on tappanut monta metsävuohta ja
hirveä; mutta se ei ole koskaan ollut niin julma että olisi vaan
haavoittanut eläinraukkaa, tappamatta sitä. Sinä olet hyvä
ampuja; mutta minun sydämmeeni olet osannut huonosti. Se vuotaa
vertä. – Jos ei se saa elää, niin tapa se heti."
"Hermine", sanoi hän katsahtaen ylös, "minulle olisi pyssynluoti
hyväteko, eikä sinulle."
Hän veti pyssynpiippua puoleensa... laukaus pamahti... hän
kaatui pitkäkseen ja leveä verivirta vuosi hänen rinnastansa.
Pakene! oli viime sana kuolevan huulilta.
Kauhistuksen valtaamana hypähdin taapäin, tuijotin häneen
ikäänkuin olisin nähnyt aaveen, koetin paeta, mutta vaivuin
maahan pyörtyneenä.
Olivatko sormeni koskettaneet lipasinta hänen pyssyssänsä?...
Vai laukesiko pyssy jonkun sattumuksen kautta?... Sitä en
tiedä... Yhdentekevä onkin, tapahtuiko se niin tai näin. Olen
kuitenkin ollut syynä hänen kuolemaansa.
Havahtuessani tainnostilastani, kuulin minä äänekkäitä
avunhuutoja. Pakenin sieltä, niinkuin raivotarten vainoamana,
sillä pelkäsin että minua luultaisiin Teskowin murhaajaksi...
pelkäsin oikeastaan enemmän häpeää kuin omantunnon vaivoja.
Saavuin kotiin – ja huomasin kadottaneeni hansikkaan.
Häpeän punastus poskillani täytyy minun tunnustaa että silloin
vapisin enemmän pelosta että tulisin ilmi saaduksi, kuin
aikaansaamani onnettomuuden tähden... että lain aave seisoi
uhkaavampana edessäni kuin hänen kalpea kuvansa – sanalla
sanoen – että pelko oli murhetta suurempi.
Adèlelta olette kuullut loput. – Älkää vaatiko että kuvailisin
teille, miten myöhäinen katumus on muuttanut sydämmeni. – Kärsin
rangaistukseni.
Olen nyt matkustamalla ulkomaalle ainaiseksi poistunut noiden
surullisten muistojen näkymöltä; mutta pelko että sattumus kerran
saattaa keko salaisuuden ilmi ei anna minulle rauhaa ollenkaan.
Muistan että Teskow juuri ennen kuolemaansa suuteli käsiäni
ja että leikilläni virkoin, jotta hän suuteli ainoastaan
hansikastani. – Molemmat nuo hansikkaat, jotka silloin olivat
käsissäni, ovat kauan sitten kadonneet: toisen otti Adèle minulta
sairauteni aikana, toista ei ole vielä löydetty. En pääse koskaan
lepoon, ennenkuin tuo hansikas, joka voi saattaa salaisuuteni
julki, jälleen on käsissäni; ja nämät kädet ovat vapisevat aina
siihen saakka pelosta että rikoksen häpeä on minua kohtaava.
Paitsi omaiseni ja te, Kaarle, ei kukaan tunne salaisuuttani.
Olen jättänyt toisen hansikkaan isäni haltuun.
Jos teitä ilahduttaisi rauhoittaa omaisiani, niin koettakaa
saada tietoa tuosta kadonneesta hansikkaasta. – Luulen melkein
voivani osoittaa teille tietä, sillä – hirveä aavistus sanoo
minulle, että tämä hansikas on vainajan lesken hallussa.
Suokaa minulle anteeksi!
Hermine Stechow.'"Kiitos Jumalalle!" huudahti Kaarle, luettuansa tämän kirjeen. "Se oli Jumalan sallimus, eikä mikään murha."
Kun vanha metsänvartija oli lukenut kirjeen, pani hän kätensä ristiin ja luki sanattoman rukouksen; sitten antoi hän pojallensa hansikkaan, jotta tämä antaisi sen vanhalle Bartels'ille.
Bartels oli siitä hetkestä saakka, kun Hermine oli paljastanut hänelle ja Adèlelle sydämmensä, ollut kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan ollut ennen ollut tekemisissä ulkonaisen maailman kanssa. Kaikki mitä siellä tapahtui, osoittautui hänelle isommassa mitassa kuin muille ihmisille. Hän oli siitä syystä nyt niin säikähdyksissään ett'ei hänellä ollut mitään rauhaa. Mielikuvituksissaan oli hän yhä näkevinään, miten oikeudenpalvelijat ympäröivät hänen talonsa, etsiäksensä hänen tytärtänsä. Jokaisen ihmisen katsannossa luuli hän lukevansa tämän moitteen: "Sinä olet kätkijä... sinä kätket pahantekijää... Sinä olet yhtä rikollinen kuin varastetun tavaran kätkijä, ja vielä enemmän."
Hän säilytti tuota turmiokasta hansikasta povellansa, ja siellä poltti se niinkuin tuli. Ei edes laboratoriossaan löytänyt hän mitään huvitusta. Kesken kaikkia kokeitansa koetteli hän kädellänsä poveansa, tunnusteluksensa, oliko hansikas siinä vielä jäljellä.
Eräänä päivänä kuuli hän kiivaita, nopeita askeleita työhuoneensa ulkopuolella. Hän säpsähti.
Ovi temmattiin äkkiä auki... kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa. – Mies astui sisään – hän vapisi kuin haavanlehti.
"Kuninkaallinen alajahtimestari", ajatteli hän, "joka ei niin pitkään aikaan ole ollut täällä, koska hänellä oli epäluuloja Hermineä kohtaan; epäilemättä on hän nyt saanut tietoonsa toisen hansikkaan ja tulee vertailemaan sitä siihen joka on täällä."
"Minulla ei ole mitään", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Voitte hakea, mistä haluatte. Miten minä olisin saattanut löytää hansikkaan?... Enhän koskaan käy metsässä."
Vanhuksen oli vaikea sanoa tällaista hätävalhetta; mutta hän teki sen kuitenkin lapsensa tähden.
Kaarle katseli häntä syvästi liikutettuna; mutta hänen täytyi samalla kertaa nauraa ukolle, joka pelästyksissään jo ilmoitti salaisuuden, ennenkuin kukaan oli sitä häneltä kysynyt.
"Minkä hansikkaan?" kysyi hän hymyillen.
Vanhus seisoi kuin kivettyneenä. Hän huomasi nyt vasta, kuinka varomaton oli ollut, eikä hämmästyksissään tietänyt mitä sanoisi.
Silloin veti Kaarle toisen hansikkaan lakkaristansa, ja Bartels itki ilosta, hänen kertoessaan hänelle, että paroonitar von Teskow oli jättänyt tämän hansikkaan melkein heti miehensä kuoltua metsänvartija Konradille, sekä ettei hän ollenkaan millään tavoin aikonut vainota Hermineä. Nyt lohkesi hänen sydämmeltänsä paino, jota tuon vanhan miesraukan viaton sydän ei olisi kauan jaksanut kantaa.
Vapisevin käsin haki hän esille tuon turmiokkaan hansikkaan ja antoi sen Kaarlelle, joka sitä vastaanottaessaan liikutettuna katseli tätä äänetöntä todistajaa nuoren sydämmen hairahduksista ja iäkkään isänsydämmen murheesta.
Ukko näytti käsittävän mitä liikkui vieraansa mielessä ja virkkoi lempeällä äänellä:
"Eikö totta, herra Konrad, te säälitte sydämmestänne sitä onnettomuutta, joka on pimentänyt vanhuuteni päivät? Kuitenkin olette olleet väärässä, kun niin pitkän ajan olette olleet täällä käymättä epäilyksien tähden, jotka..."
"Oi, herra Bartels, teidän tulee antaa minulle anteeksi", lausui Kaarle; "sydämmessäni taisteli niin useita ristiriitaisia tunteita."
"Älkäämme enää puhuko siitä!" sanoi Bartels, ojentaen nuorelle miehelle kätensä, jota tämä likisti, sanoen:
"Kun nyt näen teidät rauhoittuneena ja tyytyväisenä, toivon ettette hylkää pyyntöäni, joka jo kauan on asunut huulillani ja jonka hyväksymisestä koko elämäni onni riippuu."
Bartels nyökäytti ystävällisesti päätänsä, niinkuin jo edeltäkäsin olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli, ja myöntynyt nuoren miehen pyyntöön.
"Ennenkuin tulin luoksenne, kävin tyttärenne puheilla. Olemme avanneet sydämmemme toisillemme ja olen häneltä vastaanottanut..."
Hän ei ennättänyt puhua loppuun, sillä ovi avattiin ja Adèle, joka jossakin asiassa tahtoi puhutella isäänsä, astui sisään. Hän oli kuullut Kaarlen viimeiset sanat, ja hänen poskillensa nousi heleä punastus, kun Kaarle silmänräpäyksen vaiti oltuansa, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:
"Olen häneltä vastaanottanut vakuutuksen hänen sydämmensä rakkaudesta ja suostumuksen ruveta vaimokseni. Toivon että te siunauksellanne vahvistatte onnellisuuteni."
"Kaikki tämä on jo pitkät ajat ollut oman sydämmeni harras toivomus", sanoi vanha Bartels sulkien heidät molemmat syliinsä.
Kaarle viipyi koko päivän tuossa pienessä huoneessa K:a kaupungissa ja samana iltana kirjoitti hän Herminelle kirjeen, täynnä kunnioitusta ja osanottavaisuutta, jonka hän lähetti yhdessä paketin kanssa, mikä sisälti nuo molemmat hansikkaat.
Muutamia kuukausia myöhemmin Kaarle ja Adèle yhdistettiin avioliittoon, joka tuli yhtä pitkäaikaiseksi ja riemulliseksi kuin Herminen oli ollut lyhyt ja iloton. Vanha Bartels muutti nuoren pariskunnan hauskaan kotiin, jossa hän, lastensa hellästi hoitamana, vietti loppupäivänsä, antautuen vuosi vuodelta yhä enemmän kemiallisiin tutkimuksiin. Hän oli lopuksi tekemäisillään tärkeän keksinnön tuossa tieteessä, kun kuolema äkkiä lopetti kaikki hänen tieteelliset kokeensa.
Mitä Hermine Stechowiin tulee, voimme lisätä, ett'ei hän koskaan enää palannut kotimaahansa, vaan oli kuolemaansa saakka Florens'issa, viettäen hiljaista elämää ja ollen hyväntekeväisyytensä tähden kaikkien rakastamana.
Loppu.
KOULUSSA
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.
Joulukuun 15 päivä oli käsissä. Kouluilla oli silloin oleva joulujuhla. Harvinaisella innolla olivat lapset tänä aamuna nousseet ylös vuoteiltansa. Viimeksi kuluneina viikkoina oli ylösnouseminen noina pimeinä aamuina tapahtunut kylläkin vitkallisesti. Ja äidillä oli ollut täysi työ saadaksensa pienokaisensa puetuiksi sekä säännöllisesti pestyiksi ja kammatuiksi ja keritäksensä varustaa heidät voileivällä tai muutamilla perunoilla, ennenkuin heidän kello 8 oli saavuttava kouluun. Nyt oli kello tuskin lyönyt 5, ennenkuin nuo ennen aamuisin niin uneliaat silmät olivat ihan avoimina. Eivät siinä auttaneet mitkään huomautukset, että heillä vielä oli hyvä aika uinahtaa hetkisen. Ylös oli noustava, jotta ehdittäisiin tulla oikein täyteen reilaan kello seitsemäksi, jolloin juhla oli alkava.
Kirkkaasti loistivat kynttilät uudesta komeasta kansakoulurakennuksesta kauas ulos tielle tuona varhaisena talviaamuna. Siellä sisällä seisoi joulukuusi koristettuna sadoilla kynttilöillä ja kimaltelevilla hopeasäikeillä, joita viimemainittuja pieninkin ilmanlöyhäys huoneessa pani hiljaiseen liikkeesen ja jotka, ikäänkuin hienona hopeaverkkona kuusen tummilla oksilla, alinomaa vaihtelevissa väreissä heijastuttivat valoa.
Iloisesti hämmästyneinä astuivat lapset huoneesen. Useat heistä olivat tosin ennenkin olleet saapuvilla koulun joulujuhlissa, mutta monta oli niitäkin, jotka nyt ensi kerran saivat osaa ottaa sellaiseen nimenomaan lapsia varten toimeenpantuun juhlallisuuteen. Kaikille oli kuitenkin juhla tuossa uudessa, korkeassa, avarassa huoneuksessa jotakin uutta. Koulu oli ainoastaan yhden lukukauden työskennellyt noissa uusissa huoneissa. Ennen oli se ollut sijoitettuna useampiin vähempiin huoneuksiin, joissa ainoastaan yksi tai kaksi luokkaa oli saattanut olla yht'aikaa koossa. Nyt oli seurakunta lahjoittanut lapsillensa tämän pulskan rakennuksen ynnä sen korkeat, isot salit. Tätä saivat nuo pienoiset, vieläpä kaikkein köyhimmätkin pienoiset sanoa heidän taloksensa, heidän omaksi kouluksensa. Tänne tulivat he kuin kotiinsa. Kuinka hyvin olivatkin he tänne jo kotiutuneet. Kaikki nuo monet iloiset kumppanit, olivathan ne täällä juuri kuin heidän sisaruksiansa. Kaikki tunsivat toisensa niin hyvin, ja täällä oli heillä yhdessä monta kertaa ollut niin sanomattoman hauskaa. Mutta samalla kertaa muistutti täällä kaikki heille työstä, järjestyksestä ja ahkeruudesta. Kartat seinillä, iso musta taulu jokaisessa luokkahuoneessa, luvunlaskukehys palloineen, säännöllisesti rivitetyt penkit, kaikki nuo näyttivät vaativan tarkkuutta ja herättivät lapsissa vastuunalaisuuden tunteen ja samalla myös jonkunlaisen ylpeyden tunteen siitä, että kukin sai olla yksi niiden monien joukossa, joilla oli oikeus sanoa koulua heidän kouluksensa.
Tänä päivänä olivat kaikki penkit pois siirretyt. Ainoastaan yksi ajatus synnytti vielä levottomuutta. Se oli ajatus todistuksesta, joka tänään oli antava tiedoksi, miten oli käytetty niitä tilaisuuksia hyödyllisten tietojen hankkimiseen, jotka täällä olivat olleet kullekin tarjona. Tänään saisivat isä ja äiti nähdä, kuinka tyytyväinen opettajatar oli lapsen edistymiseen ja oliko lapsi käyttäytynyt hyvin koulussa. Ja kun nyt muistui mieleen monta laiminlyömistä ja monta hyvin ansaittua nuhdetta, niin rupesi pienoinen sydän kiivaasti tykyttämään, juurikuin tulisi nyt kunkin omatunto asetettavaksi esille ikäänkuin avattu kirja kaikkien tarkastettavaksi, jotka halusivat sitä lukea.
Mutta pian unhottui tuo levottomuus. Kaikki se outous ja tavallisesta poikkeava, mitä nyt koulussa ilmaantui, valtasi ajatukset. Kaikki lapset olivat juhlapuvussa. Melkein kaikilla oli ihan uudet vaatteet; jos ei muuta, niin ainakin uusi esiliina tai uusi korea kaulahuivi, jota ei suinkaan tarvinnut kaulassa pitää täällä sisällä, missä oli tarpeeksi lämmin, mutta jonka kuitenkin juhlallisuuden kunniaksi piti olla näkyvissä. Useilla oli myös jaloissa jalkineet, jotka jo hajunsakin kautta juorusivat että ne tänään ensi kerran olivat käytännössä. Ja kaikkien silmät loistivat niin iloisina. Lieneekö noiden monien kynttiläin valo vai juhlallinen tunne joulun läheisyydestä vaikuttanut tuon kimaltelevan loiston lasten silmissä? Näyttipä opettajatarkin tänään niin lempeältä ja ystävälliseltä. Eivät koskaan olleet lapset ajatelleet, kuinka hyvä hän oli ja kuinka paljon kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä hän oli heille osoittanut. – Ja sitten, ajatelkaapa kaikkia noita useita lämpöisiä, oivallisia hameita ja röijyjä ja housuja ja sukkia ja vanttuita y.m., joita muutamat ystävälliset rouvat itse olivat valmistaneet ja edellisenä päivänä antaneet heille joululahjoiksi, jotta kaikki voisivat tänään esiyntyä siisteinä ja eheisiin vaatteisin puettuina. Kylläpä ihmiset kuitenkin olivat hyviä ja kilttejä, ja kuinka hupaista olikin jouluna! – Mutta ensiksi ja viimeksi katselivat lasten silmät joulukuusta, jonka ympärille he olivat rinkiin järjestetyt, pienoisimmat etumaisina ja suuremmat laajemmassa piirissä pienten takana.
Nyt istautui muuan opettajattarista harmonion ääreen ja sen sävelten säestäminä lauloivat he:
"Kuningas kunnian, Halumme ainian On sankari tää suuri Ja voimallinen juuri; Hän meitä suojeleepi, Vahvasti varjeleepi."
Niin täällä, tällä juhlahetkellä saattoivat lapset oikein tuntea hänen läsnäolonsa. Hänen suuri rakkautensa, hänen valtansa ja kirkkautensa oli niin elävänä heille, ja he olivat kynttilöiden valossa näkevinään merkin siitä, miten hän, joka oli sanonut itsensä maailman valkeudeksi, ympäröi heitä rakkaudellansa. Nyt luettiin tuo kaunis kertomus Jesuksen syntymisestä, ja enkelein ylistyslaulua: "kunnia olkoon Jumalalla korkeudessa" eivät lapset koskaan olleet niin hyvästi käsittäneet.
Ylt'ympäri huoneessa seisoi lasten vanhempia ja muita omaisia. Olipa joku vähäinen veli tai sisarkin päässyt mukaan äidin käsivarrella ja ojenteli halukkaasti pienoisia käsiänsä loistavaa kuusta kohti. Äidit olivat hetkeksi irroittautuneet kodin vaivoista ja huolista. Niitä riitti kyllä vuoden muiksi päiviksi. Nyt oli lapsilla joulu, ja heidän riemunsa oli kaksinkertainen, kun tiesivät että äiti oli muassa ja otti osaa siihen. Moni ahavoitunut merimies pyyhki silmiänsä ja ajatteli kiitollisesti huoaten kestämiänsä vaivoja tuolla ulkona ulapalla ja säästämiänsä rahoja, joista hänen vaimonsa ja lapsensa olivat voineet elää ja pysyä terveinä ja hyvissä voimissa täällä kotona, tarvitsematta kokea ja kestää tätä kovaa työtänsä ja puutteitansa. Kuinka hyvältä tuntuikin olla jälleen kotona heidän luonansa, nähdä lasten ilon ja ajatella, kuinka onnellisia he olivat, jotka saivat käydä koulua ja oppia niin paljon hyvää ja hyödyllistä, – nähdä mitä rakkautta koulu lahjoitti noille pienokaisille, tarjotessaan heille sellaisen iloisen juhlahetken, josta heille täytyi jäädä ihana muisto koko elämän ajaksi.
Nyt johtivat opettajattaret lapsia erityisiin luokkahuoneisiin, joissa he saivat leikitellä ja joissa karamalleja, omenoita ja muita makeisia jaettiin heille. Opettajattaret johtivat leikkejä ja ottivat itse niihin osaa. Kaikki kävi säännöllisesti, ja ilman hälinättä ja rähinättä, vaikka enemmän kuin 100 lasta oli kokountunut joka huoneesen. Ilo oli ylimmillään. Toinen leikki aina toista hauskempi seurasi järjestyksessä, useimmat varustettuina sanoilla ja nuoteilla, joita lapset lauloivat leikin tahdin mukaan. Leikkien välillä laulettiin toisinaan muutamia lauluja, jotka sisällöltään olivat isänmaallista tai muuta vakavampaa laatua. Muuan pikkuinen poika astui esille ja luki korkealla äänellä:
"Täss' aprikoitsen, miksi mieheks tulla,
Kun suuremmaksi ehdin varttumaan.
Ois prinssinä kuun kai hauskuutta mulla,
Ja äiti sais lahjaks tähtiä vaan.
Mut liian kauas kuuhun täältä lienee,
Ja tietä sinne tuskin isä tiennee!
Tai sotilaaksi! Mutta kuinka voisin
Lähettää surmanluodin ihmiseen!
Tai ehkä laivan isäntänä oisin,
Vaan pannen makeisia lastikseen.
Mut meritautia jos sairastaisin,
Niin koltin uuden ehkä tahroaisin.
Maanmiehenä mun lienee paras olla:
Niin suuret karjalaumat omistan,
Ja vaunut vartoo mua kartanolla,
Niiss' provastille vieraaks' matkustan.
Niin, jotain suurt' on minust' tuleminen,
Mut kirjoitust' on ensin oppiminen!"Sitten seurasi jälleen muutamia leikkejä. Nyt astui esille muuan vanhemmista tytöistä ja kertoi Topelius'en kauniin "Tähtisilmä" nimisen sadun.
Mutta tämän kaiken tapahtuessa on meillä aikaa katsella lapsia. Kuinka iloisilta ja tyytyväisiltä he kaikki näyttävät! Useat heistä ovat meille tutut, ja niiden joukossa tuo pienoinen Eva Kivi, entinen kyökissämme kävijä, johon hän melkein joka päivä saapui koreinensa. Emmepä nyt olleet häntä tunteakkaan! Kasvot ja kädet ovat puhtaiksi pestyt; tuo ennen niin pörhöinen tukka sileäksi kammattu. Ja tuo ennen niin repaleinen ja kaikkea muuta kuin siisti puku on vaihdettu uuteen pukuun, josta hame on niin täydellinen, että se koskee lattiaan joka kerta kun Eva leikissä pyörähtää. Käsi soluu alinomaa taskuun ja Evan täytyy notkistua paljon oikealle päin, ulottuaksensa kädellään sen pohjaan. Aivan uutta hauskuutta tuntee hän antaessaan sormensa lipua pitkin tuota liukasta uutta vaatetta. Ei koskaan ennen ollut hänellä muistaaksensa ollut uutta hametta. Tähän saakka oli hän aina käynyt muiden lasten käytetyissä vaatteissa ja ne oli hän kerjäämällä saanut, saaden usein lisäksi kuulla tiuskumista tai muistutuksen, että olihan hänellä isä ja äiti elossa ja että heidän pitäisi varustaa häntä vaatteilla ja ruoalla.
Aivan totta! Koko viimekuluneena syksynä oli Eva Kivi harvoin nähty kulkemassa kerjuulla. Hänellä oli ollut muuta tekemistä nyt, kun hän kävi koulua.
Olipa hauskaa, että hänen vanhempansa olivat ruvenneet käsittämään, jotta jo oli aika heidän ajatella lapsensa kasvatusta ja pitää häntä työssä! Tai oikeammin, äiti kai sitä oli ajatellut. Sillä ukko Kivi, suutari, oli hiljainen ja siivo olento, joka aikoja sitten oli huomannut mitä hänen oli uhrattava kotirauhan tähden. Hän oli sentähden valmistanut vaimollensa lujan ja tukevan tohvelin, jonka vallan alla hän kaikessa hiljaisuudessa pysyi "lästissänsä", antaen vaimonsa hallita ja vallita kaikkea. Ja vaimo pitikin valtikkaa talossa oikein tositavalla, kuitenkin enemmän kielellään kuin kädellään, sillä harvoin oli hänellä aikaa ryhtyä mihinkään työhön muiden tärkeämpäin velvollisuuttensa tähden. Hänen piti saada sanoa sanansa kaikissa asioissa, mitkä koskivat hänen naapureitansa ja kaikesta mikä tapahtui hänen näköpiirissänsä. Ja sitä oli hänen tekeminen niin laajaksi kuin mahdollista. Sentähden oli hänellä harvoin aikaa olla kotona. Miehen ja lasten vaatteita ei hän joutanut ajattelemaan. Kun ne olivat loppuun kuluneita, niin ett'eivät enää pysyneet koossa, viskattiin ne rikkaläjään ja lapset lähetettiin kylälle hankkimaan toisia. Samoin oli ruoan laita. Harvoin sai ukko Kivi maistaa muuta keitettyä paitsi kahvia. Mutta sitä tavaraa oli onneksi yltäkyllin talossa, sillä pannu oli aina lämpöisenä takalla.
Olikohan se ajatus, että kansakoululapsilla oli se etu muiden lasten suhteen, jotta köyhimmille heistä jouluksi lahjoitettiin lämpöisiä vaatteita, saanut Kiven eukon luopumaan periaatteistansa lähettäessään Evan kouluun? Hyvin mahdollista.
Mutta kas tuossa, siinähän itse eukko seisoo ovella ihan lähellämme! Hän on joutunut vilkkaasen keskusteluun naapurinsa, Seppälän eukon kanssa. Viimemainittu on tarkkuudella kuunnellut kertomusta Tähtisilmästä. "Ajatelkaapa", sanoi hän, "kuinka paljon kaunista ja hyvää lapsemme nykyään saavat oppia koulussa ja miten kilteiltä he kaikki näyttävät! Ja kuinka paljon vaivaa lieneekin ollut opettajattarilla meidän mellastelijoistamme ja varsinkin opettaessaan heille niin monta laulua ja leikkiä, paitse kaikkea muuta!"
"Kauniisti ovat he niitä opettaneet", vastaa Kiven eukko. "Sellaista äkseerausta koulussa! Onko nyt tarkoituksena että heidän pitää oppia täällä tanssimaankin? Mellastamaan ja leikkimään lapset kyllä oppivat, tarvitsematta kalliisti palkattujen opettajattarien ohjata heitä sellaiseen, ja sellaistako varten tämä komea kouluhuone on rakennettu? Eipä ole kumma että se on maksanut suuria summia. Ikäänkuin ei huonompi kelpaisi köyhän miehen lapsille! – Ja sellaista jaaritusta kun he täällä muutoin oppivatkin. Mitä proksutusta se oli, jota tuo tyttö tuossa oli ulkoa oppinut? Mutta sen minä sanon, että kyllä katkismuksen oppiminen olisi toista. Se ei enää kelpaa.
"Kaikesta saattaa jo huomata, että maailman viimeiset ajat ovat käsissä, kun ihmiset ovat tulleet niin kevytmielisiksi, ett'eivät he enää vaadi jotta lapset oppisivat katkismusta! Niinpä niin! Täällä on nyt Eva kulkenut enemmän kuin kolme kuukautta eikä hän osaa muuta kuin ensimäisen pääkappaleen vähässä katkismuksessa. Kun minä olin siinä iässä, jossa hän nyt on, osasin minä koko katkismuksen. Mutta totta totisesti on Evan opittava ainakin kolmanteen pääkappaleesen tämänkeväisiksi lukukinkereiksi. Vaan täällä oppivat lapset ainoastaan laiskottelemaan! Jos ei tässä itse rupea vaivaa näkemään lapsiaan opettaaksensa, niin ei niiden opetuksesta ole mihinkään. Siitä syystä aion ainakin minä ottaa tyttöni pois tästä koulusta, jossa hän ei mitään opi.
"Mutta lukeehan hän tällä Piplian historiaa. Ja kyllä hän katkismustakin oppii, jos hän kauemmin saa täällä koulua käydä. Ylemmässä kansakoulusta luetaan koko katkismus. Tosin sitä ei lueta ulkoa, mutta niin että lapset ymmärtävät sitä paremmin kuin me ulkoa lukemisellamme olemme sitä ymmärtäneet. Ja kaikki mitä he oppivat katkismuksesta saavat he sovitella raamatunlauseilla ja raamatun kertomuksilla. Sen kautta he ymmärtävät katkismuksen yhteyden raamatun kanssa.
"Sitäpaitsi oppivat he täällä niin paljon muuta hyödyllistä. He oppivat kirjoittamaan ja lukua laskemaan ja vieläpä ylemmässä kansakoulussa sitten lisäksi historiaa, maantietoa y. m. Olempa usein oikein ihmeissäni huomatessani, kuinka paljon meidän Paavomme, joka käy ylempää kansakoulua, jo tietää."
"Sinä puhut niinkuin sinulla on ymmärrystä. Mutta etpä sinä koskaan olekkaan käsittänyt miten lapsesi olisivat kasvatettavat!"
Enempää ei Kiven eukko kerinnyt sanomaan, sillä nyt oltiin aikeissa lopettaa juhlallisuus jakamalla lapsille todistukset ja rukouksen pitämisellä isossa salissa. Kaikki lapset kokountuivat siis sinne jälleen kuusen ympärille.
Kyllä oli monta sellaista, joiden todistukset tänä päivänä eivät olleet heille mitään kunniadiploomeja. Laimiinlyöminen, tottelemattomuus ja laiskuus saivat nyt hyvin ansaitun muistutuksen. Olipa toki tyhmästi tehty, että niin oli käytetty äsken loppunutta lukukautta, jotta sellainen muistutus juuri tänään tuli murheellansa sekoittamaan iloisia joulutunteita. Mutta vakuutus siitä että tämä tappio oli hyvin ansaittu, että opettajatar sen kautta tahtoi antaa kehoituksen ahkerampiin ponnistuksiin ensitulevana lukukautena, herätti myöskin lasten mielissä vakavan halun, vakavan päätöksen, että ensituleva joulujuhla oli oleva sekoittumaton, puhdas ilojuhla, koska sen päätöksenä oli oleva hyvä todistus.
Pienoiselle Eva Kivelle oli tämä juhlallisuus viimeinen samoin kuin se oli ollut ensimäinen mihin hän oli osaa ottanut. Usein nähdään hänen jälleen kulkevan talosta taloon anoen vaatteita ja ruokaa. Mutta nyt hän tekee tuollaiset retket raskaammilla askeleilla kuin ennen, sillä hän on oppinut häpeämään kerjäilemistänsä. Katkeralta tuntuu saada alinomaa kuulla: "Mitä tekevät isäsi ja äitisi? He ovat terveitä ihmisiä. Minkätähden eivät he elätä lapsiansa? Ja olethan jo itsekin siksi iso, että voisit johonkin työhön oppia." – Vaan kukapa häntä työhön opettaisi! Mutta mitä on hän oppiva tuosta toimettomasta kuljeskelemisesta sinne tänne ja kaikesta siitä mitä hän silloin saa nähdä ja kuulla, kun ei kukaan ohjaa hänen ajatuksiansa hyvään päin, eikä kehitä niitä hyviä taipumuksia, jotka varmaankin ovat hänen sieluunsa kätkettyinä? Niin, mitä seurauksia on Kiven eukon kasvatustapa lopullisesti tuottava?
Sen saa tulevaisuus osoittaa!
Loppu.