[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCyQlHWUltNo6bUbWjGmDkCcN3ybsnHo-uFTl0RN029w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2408,"Silkkilaiva","Elenius, Emil",1877,1949,"2408-elenius-emil-silkkilaiva","2408__Elenius_Emil__Silkkilaiva","Kertomus","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1922,null,37957,225223,false,64025,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Silkkilaiva: Kertomus\" by Emil Elenius is a novel written in the early 20th century. It explores maritime themes and the history of a ship named \"Silkkilaiva\" (Silk Ship), initially called \"Anna Marja,\" and the events surrounding its captain's ominous legacy. The narrative seems to focus on the interactions and superstitions of the local islanders concerning the ship and its captain as well as introducing multiple characters that relate to the sea and maritime life.  The opening of the story establishes a haunting atmosphere as the existence of ghost ships and their impact on local seafarers is introduced. The narrative begins with the backstory of \"Silkkilaiva,\" highlighting how it once bore the name of \"Anna Marja\" but gained its nickname after a series of tragic events linked to its captain. We meet the lighthouse keeper, Penna, on a fog-laden night, carrying out his watch while growing increasingly fearful of the ghostly presence of the \"Silkkilaivan\" captain. The tension escalates as Penna finds himself confronted by an unseen entity, raising a sense of dread about the ghostly lore surrounding the ship and its fate. Through vivid descriptions and a mix of local mythology, the book immediately draws readers into a compelling maritime world rooted in mystery and superstition. (This is an automatically generated summary.)",[],230,"Saaristoon sijoittuva romaani käsittelee merenkulkijoiden uskomuksia haaksirikkoutuneista aavelaivoista. Tarina keskittyy Anna Marja -alukseen, joka saa tuhonsa jälkeen nimen Silkkilaiva, ja jonka perämiehen uskotaan houkuttelevan muita laivoja karikoille sumuisina öinä. Teos yhdistää saaristolaiselämän kuvauksen jännitykseen ja kansanperinteeseen.","Emil Eleniuksen 'Silkkilaiva' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2408.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SILKKILAIVA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nEMIL ELENIUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Anna Marja.\n  II. Vanhoja papereita.\n III. Hampuria.\n  IV. Juudaksen epistola.\n   V. Havukkavuoren ukko.\n  VI. Laskiainen kirkkotarhassa.\n VII. Kosinta.\nVIII. Piki-Juosepin onnellinen laivarikko.\n  IX. Saaren uusi puoti.\n   X. Ylös herraa vastaan tuuliin.\n  XI. \"Anna-Marjan\" tuho.\n XII. Hullu-Juoseppi.\nXIII. Sameli ja Havukanvuoren ukko.\n XIV. Jauhokuli rannalla.\n  XV. Piki-Juosepin loppu.\n\n\n\n\nI luku.\n\nSUMUKELLO.\n\n\nLaivan nimi ei alunperin ollut \"Silkkilaiva\", vaan _Anna Marja_.\n\nVasta kuoltuaan sai se nimen \"Silkkilaiva\".\n\nNiinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. --\n\"Turskalaiva\", \"Talilaiva\", \"Vaskilaiva\", \"Nahkalaiva\" ja monet muut\novat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.\n\nSaarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä,\nsillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja\nsaarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.\n\nKummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä\nkutsuttaisiin omilla nimillään!\n\nYhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja\nsumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!\n\n\"Silkkilaiva\" on niistä pahin.\n\nMonta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt\nsumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä\nsoitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.\n\nSaari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen\nsärkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat\nosaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja\nsumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja\nkalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.\n\nKun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse\nnäy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on\nvartiovuoro, sumukelloa.\n\nKun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava\nmäärättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan lyöntiä minuutissa, että\nse tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa\nlähestyvät.\n\nMutta \"Silkkilaivan\" perämies viis välittää säännöistä -- tahallaan se\nsoittaa väärin tai ei soita ensinkään.\n\nJumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin\nsumukellon piiriin!\n\nNe ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon\nnäkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä\nsyntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan\nnuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa\nkuulua airon kolketta ja \"Silkkilaivan\" perämies sieltä maihin soutaa\nja kysyy soittajalta: \"Miksi sinä sumukelloa soitat?\"\n\nEi semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!\n\nEi sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!\n\nMitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua\nvanhemmat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pimeä syysyö.\n\nKello lähenteli kahtatoista.\n\nPenna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.\n\nHeikko tuuli puhalteli lännestä.\n\nSakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.\n\nNiin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis\npuolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.\n\nNäki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi\nloistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan\nraskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.\n\nMeressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.\n\nPenna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin\ntuulensuojaisella puolella.\n\nKellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.\n\nKello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja\nkantavampi ääni kuin siinä.\n\nPenna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna\n-- öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut -- tapulin vieressä.\n\nHän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.\n\nHän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten\npalan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan\nvaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan\nvähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti\nja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas\nvyöryvää kumeaa lyöntiä.\n\nNäin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla,\nsillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.\n\nSyys oli jo pitkällä.\n\nOli jo marraskuun loppuviikko käsissä.\n\nIlma oli kostea ja kolea.\n\nPennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.\n\nIsoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja\nsattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.\n\nPenna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.\n\nHän ei ajatellut mitään -- ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä\ntarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.\n\nHän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä\nhartioihinsa tai tupakoi.\n\nKellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti\nPenna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.\n\nPala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan\nkerran -- pari -- kolme.\n\nKello soi itsekseen hyristen.\n\nTuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.\n\nKellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja\nmöyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.\n\nEi saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se\nsuoraan selältä.\n\nJoka tapauksessa se läheni lähenemistään.\n\nPenna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa\nsellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa\naivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja\nherättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti\nvoimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.\n\nKahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi,\nettä airojen kolke kuuluu yhä.\n\nSe tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi\nolla jo soutajaa kauempana.\n\nSe soutaa jo kuivalla maalla!!\n\nSe soutaa jo ihka tapulin juurella -- kolke kuuluu tapulissa tai sen\njalkakivissä!\n\n-- Hoi!, huusi Penna.\n\n-- Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään\nei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.\n\nPenna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin\njo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee\nvain peljännyt.\n\nPenna huutaa rojautti taas hätäisenä: \"Hei!\" ja soutaja vastasi samalla\ntavalla: \"Hei!\"\n\n-- Kuka sinä olet? huusi Penna.\n\n-- Olenpahan vaan... Miksi sinä kelloa soitat?\n\n-- Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle...\n\n-- Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja\nlaivoineni upposin. Minä olen sen \"Silkkilaivan\" perämies ja tahdon\ntietää, miksi sinä nyt kelloa soitat...\n\nTuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin\nmuistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin\nselvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on\ntavallista vikkelämmin pois jouduttava.\n\nPäästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille,\nmitä oli kuullut ja lisäsi: \"Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä\njos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene.\"\n\nKun tiedettiin \"Silkkilaivan\" perämiehen harva se syksy käyvän\nkummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua\nlähteä vahtiin.\n\nJokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte,\njolloin niinikään \"Silkkilaivan\" perämies nousi maalle sumukellotapulin\nluona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan.\nSoittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin\ntammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle\nja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa\nvahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä\nmenettäneenä ikiajoiksi. -- --\n\nPennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha\nrasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle\nei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.\n\nRasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan\nikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.\n\nLuukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.\n\nMiehet istuivat vuoteittensa reunoilla.\n\nKello löi kaksitoista.\n\n-- Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi\nvartiovanhin.\n\n-- Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin\nniin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten\nmene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi\ntakaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja\ntapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä\ntälle loistolle enää tule.\n\nNiin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän\nvahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi\nkarvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.\n\nToiset panivat tupakaksi.\n\nTuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea -- ja totta puhuen sitä Penna\nyrittikin -- kun Anttu palasi.\n\nSyntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen\njälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään\nastui loistonpäällikkö -- eikä \"Silkkilaivan\" perämies, niinkuin miehet\nensin luulivat.\n\nPäällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra,\njonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja\nkun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen\nepäselvissä asioissa hommailevan kanssa.\n\n-- Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi\nhän tupaan tultuaan.\n\n-- \"Silkkilaivan\" perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon,\neikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.\n\n-- Höö -- vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai\nkummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään\nmennyt...\n\n-- Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein\nsama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja -- ja\nvastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin -- antavat kellon\nolla tänä yönä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja\nAnttu, että menköön leipä kunhan järki jää.\n\nPäällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:\n\n-- Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan\nkuuntelemaan kun minä soitan \"Silkkilaivalle\"!\n\nMiehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen\netemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi\nrohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.\n\nKuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä\njotain laulua, jolloin joku sanoi: \"Nyt se pelkää, koska laulaa.\" --\nLopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä -- jotain marssia se\nvihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä\nmitään.\n\nLopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä\ntuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään\nasti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.\n\nÄänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä\nyönä ketään vahtiin.\n\nMutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa\nlukkoon, kumahti sumukello.\n\nKumahti kerran.\n\nKumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.\n\nOven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni.\nMiehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.\n\nSe oli kamala yö.\n\nKamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.\n\nSe yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän\nnähden.\n\nKukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt\netteikö se olisi \"Silkkilaivan\" perämies.\n\nKoko yön se soitti, herkeämättä.\n\nSe ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä\nmittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.\n\nKello ei soinut vaan se ulvoi.\n\nSeinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin\ntuntiennäyttäjä muulloin.\n\nKoko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat,\nkoko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän,\nhyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.\n\nSe oli vasta soittoa!\n\nMiehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä\nmikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.\n\nKukaan ei rohjennut käydä maata.\n\nEikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.\n\nOmassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänellä\nUutta testamenttia.\n\nAamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata,\nja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen\nreunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.\n\nNiin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!\n\nPäivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.\n\nMeri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää\nvihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä\nja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.\n\n\"Silkkilaivan\" perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää\nnäkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki,\nolisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen\nmaissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä\nkummitusjuttu.\n\nMutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että\nkellon se oli käynyt rikki soittamassa.\n\nNähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.\n\nVanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.\n\nKului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät\nentiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.\n\nHe sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että\nse ulottui aina vahtituvalle asti.\n\nPorstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi\nvalaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä\nja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran\nsiunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia\nmeni kahdeksaan lyöntiin.\n\nNiin, niin! Totta se on!\n\nMuistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin\npitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului\ntuskin puolen kilometrin päähän!\n\nKului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.\n\nTalvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina,\nkun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.\n\nSitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki\nsylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet\ntapuliin soittamaan eikä \"Silkkilaivan\" perämies sittemmin ole enää\nmaissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin\nTuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin\nviimemainitulla oli paljon selvitettävää \"Silkkilaivan\" peräkajuutassa.\nHeistä ja heidän osuudestaan \"Silkkilaivan\" tuhoon kierteli aikanaan\njuttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain\noikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia\nvuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa\nja neljä neljättä.\n\n\n\n\nII luku.\n\nVANHOJA PAPEREITA.\n\n\nSiihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.\n\nHänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla.\nTalosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella\nasuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli\nviisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja\npuutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan\naidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.\n\nPuutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon\nraivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.\n\nTalo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla\nuseimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä\nlammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä\npieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja\nitäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa\noli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin\nsataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi\nkävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään.\nPortin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta\ntuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.\n\nTämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä,\nettä meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen\nkuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki\nkauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan\nankkurissa sataman edessä.\n\nSameli oli nimittäin kauppias.\n\nJo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet,\nvaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut\noikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski\ntarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen\nkirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan\nväärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.\n\nSameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa\nrehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä\nlaskea että kirjoittaa -- rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut\nhänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti\nhankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli\ntapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin\npäätteli Sameli.\n\nSameli istui puotikamarissaan.\n\nHänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista\nvaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen \"MATMORS HUSHÅLLSBOK\" niinkuin sen\nkanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat\ntummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa\nrahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman\nkauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:\n\n    \"Kirjoittaa on minulla\n    mieli tämän\n    maailman surkeudesta.\"\n\nViivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi\n\"Laivojeni tilikirja\" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä\nja viimeisenä -- aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa\njärjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään\nsuoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin\nsuvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon\nylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen,\nolivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja\nkreditlehtiä.\n\nMilloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla\nolevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä\nensin hetkiseksi -- ja tällä kertaa pitkäksi aikaa -- noihin ensi\nlehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin\ntiedottomaksi rukoukseksi.\n\nNiitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.\n\nHänen suurta voimaansa.\n\nHänen viisauttaan.\n\nHänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.\n\nHänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella\nkaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä\ntullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli\nmatala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä\ntäynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta\npaitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja,\njosta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin\nkuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään\nhautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat\ntuulessa.\n\nSitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei\nhän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt\npitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.\n\nNo, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina -- noin kymmenenä\nviimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan \"tämän\nmaailman surkeudesta.\"\n\nJuuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon\nmietelmän ja aakkoset.\n\nSiitä on siis kymmenen vuotta!\n\nKymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta\nrantahiekassa!\n\nPaljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin\ntalossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli\nsieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan\naikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä\nse tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken,\njoka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli\nkekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa\nkirjoitustaitoa.\n\nSameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin\nSameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli\nitse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.\n\nPihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan\nkahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä.\nSen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin\nalimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja\nniin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen\nneljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja\nkeskeytti -- antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää\nja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella\nvalkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan\nhousunkauluksen alla ja katseli.\n\nIsävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.\n\nSameli perässä.\n\nSisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:\n\n-- Sameli, paljonko kello on.\n\n-- Kohta viisi.\n\n-- Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?\n\n-- Miksen minä näe -- näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.\n\n-- Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja\nkahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty\nyhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja\nne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä.\nSinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.\n\nTultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen\nkaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen,\nja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös\nkellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki\nylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen\nlyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen\nviitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen\nviisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa\nhyvänsä!\n\nSeuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen\nruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra\nopetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren\nensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot\ntäyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot\npäättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat\nensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla\nvanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä -- niin\n-- paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli\nisävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan -- ylin numero\nsiellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!\n\nNäkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii\nvain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin\nison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen\nranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin\nkirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä\nseinähirressä.\n\nSameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja\nsiniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille.\nEnsimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:\n\nKuunari \"Aina\".\n\nDebet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän\nLastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan\nkaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi\nmarkkaa.\n\nKredit-puolella näkyivät kuunari \"Ainan\" tulot.\n\nNäkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja\nlisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa\ntuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.\n\nSitten seurasi kuunari \"Lintu\".\n\nSitten priki \"Rakkaus\".\n\nSe purjehtii vieläkin.\n\nSitten kuunari \"Anna-Marja\", josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut,\nettä sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan\nkolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.\n\nSe oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.\n\nSe oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili\nSameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon\nvalmistamalle, hän pani nimeksi \"Anna-Marja\".\n\n\"Anna-Marja\" oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan\nlaivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut\nainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan\nValtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan\nvertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä\nSamelin rikkautta enemmän kuin \"Aina\", \"Lintu\" ja \"Rakkaus\" yhteensä.\nVarsinkin \"Lintu\" niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään\nse menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin\nRistnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa\nEnglannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä\nja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan\ntyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten\nvirolaisille polkuhinnasta.\n\nToista oli \"Anna-Marja!\"\n\nOstajia sillä olisi ollut kaikkialla, missä se vain näyttäytyi, mutta\noli Samelin isävainaja sanonut jokaiselle kosijalle: \"Ennenhän minä\nmyyn itseni sikopaimeneksi, kuin luovun 'Anna-Marjasta'. Ei sitä\nrahaa ole vielä maailmaan lyötykään, eikä lyödä, jolla minä möisin\n'Anna-Marjan'!\"\n\nNiihin sanoihin sisältyi vihjaus Samelin äitivainajaan, ja kukapa sen\ntietää, vaikka sanoja olisi tarkoittanut, että laiva on hänelle yhtä\nrakas kuin vaimo, jonka nimi myös oli Anna-Marja.\n\nSaaren pappi oli eräillä joulukesteillä Samelin kotona ennen hyvinä\naikoina, jolloin perhe oli vielä koossa ja kaikki elossa ja talossa oli\npaljon muitakin vieraita, sanonut juhla-aterian aikana: \"Ei tämä hyvä\nisäntämme pidä emännästäänkään niin hyvää huolta kuin tuosta kauniista\nkauniin emäntänsä kaimasta, joka kelluu tuolla ulkona satamassa\ntalvilepoon asettuneena!\"\n\nVanha pastori, se oli vain jäänyt Samelille mieleen, oli istunut lasi\nkoholla isä-vainajan vieressä pöydän yläpäässä ja puhunut muutakin,\njoka ei ollut jäänyt mieleen. Mitä lienevätkin olleet täysikäisten\nasioita!!\n\nSiellä on nyt juhlijoista suurin osa, missä kaikki muutkin entisten\naikojen ihmiset!\n\nHän itse on nyt täysikäinen ja hallitsee omaisuuttaan täysikäisten\ntavalla ja ymmärtää täysikäisten asioita.\n\nNumerot ja merkinnät kirjassa kuunari \"Ainan\" ajoilta ovat nyt hänelle\nyhtä selviä kuin \"Anna-Marjan\" kuluneen kesän purjehdukset, jotka\nhän on tähän samaan kirjaan merkinnyt, mihin nuo isä-vainajansa\nsanelematkin.\n\nSyksy on jo pitkällä.\n\nPurjehduskausi on lopussa.\n\nSameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on\nkerääntynyt hänen kaappiinsa.\n\nKauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.\n\nHän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.\n\nNiin niin...\n\nMitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman\nelämänsä?\n\nUsein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän\ntaloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama\nvanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä\nalkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli\nyhtä tyhjä.\n\nIsä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta\nhailiverkostaan puhuessaan, että \"joka sillä tavalla verkkonsa tai\npurjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä\".\n\nIsä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka\npaikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: \"Tästä meidän\nSameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!\" ja että \"Kun minusta\naika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät\nne sitä tietään!\"\n\nSameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi\nisä-vainajansa huolen alaisena.\n\nNe vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat\nne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä\ntäytenä paistaa.\n\nKuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä\nmukana \"Anna-Marjassa\" huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa\nisänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta \"Anna-Marjan\" päämiehenä.\n\nHänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.\n\nHän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja\nsäntillisesti -- omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa\nhän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta\nsiinä hän pettyi surkeasti. \"Anna-Marjan\" kannella ei ole riehunut\nkoskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta\npalattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti\nlaivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan.\nSinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli\nristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan\navonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.\n\nHarmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella\npuolen maapalloa.\n\nMikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!\n\nJa hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta\non niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe\npienintäkään vikaa ja vilppiä missään!\n\nKun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi\nedes vaikenevan hyväksymisen!\n\nMutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: \"Tuollako tavalla\nmies on seilannut koko matkan?!\"\n\nSitten kannelle päästyään hän jatkoi: \"Ethän sinä miesparka taida osata\nvielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!\"\n\nPäällepäätteeksi hän omakätisesti avasi piikvallin lokin auki, käänsi\nvallin oikeinpäin ja pani lokin jälleen kiinni kahveliin. Joku miehistä\nennätti kiivetä ylös mastoon ja ottaa kiinni lippuliinan irtonaisen\npään ja tuoda sen alas omaan kiinnityspaikkaansa.\n\nSameli itse seisoi kädet taskussa koko ajan laivan perällä ja katseli\nmerelle. Hän miltei itki.\n\nKoko ajan kulki ukko-vainaja ympäri laivaa etsien vikoja, ja niitä\nhän löysi toisen toisensa perästä: missä oli purje huolimattomasti\nkääritty, missä raaka vinossa, missä köysi liian tiukalla, missä liian\nhöllällä tai väärässä paikassa.\n\nUkon puoliääniset ivalliset huomautukset ja naurun hörähdykset\nkuuluivat siellä ja täällä. Muun muassa hän sanoi, katsoessaan\nisostaluukusta ruumaan, kun se hänen mielestään oli likainen: \"Niin on\nlaiva sisältäkin likainen kuin olisivat maamiehet sillä purjehtineet\nkoko kesän sontaa pelloilleen!\"\n\nSitten hän pani miehet työhön ja laivaa pestiin koko sen päivän sisältä\nja ulkoa.\n\nKyllä Sameli tiesi, mitkä vaatimukset laivan puhtauteen nähden hänen\nisällään oli.\n\nHän muisti senkin kerran, kun oltiin Loviisasta kotiin lähdössä ja\nlaivaan tuli eräs kotisaarelainen, joka oli monta vuotta purjehtinut\nulkovesillä ja oli nyt paluussa kotiinsa ja pyysi mukaan. Isä-vainaja\nalkoi puhua muista asioista pyrkijän kanssa ja tarjosi tupakkaa, kyseli\nulkomaan kuulumisia ja muuta ja kun sitte pyrkijä sylkäisi laivan\nkannelle, sanoi isävainaja: \"Niin -- olisihan tässä meidänkin veneessä\npäässyt, olisihan tässä tilaa ollut ja ainahan merimiehestä apua on,\nmutta me ei itsekään vielä tiedetä, mihin mennään. Luultavasti ei tule\nmatkaa kotiin vielä. Varmimmin sinä luotsien mukana pääset.\" -- Mies\nmeni, ja heti sen jälkeen nosti isä-ukko merestä viisi ämpärillistä\nvettä siihen syljen kohdalle, ja koko ajan sai hän, Sameli, joka siihen\naikaan oli vielä pieni pojan nallikka, harjalla sysätä sitä kohtaa,\njossa sylki oli ollut.\n\nNiin!\n\nSellainen oli isä!\n\nSamelilta jäi hänen kiitoksensa ja tunnustuksensa saamatta niiksi\npäiviksi.\n\nSetä-vainaja oli ainoa, jonka hän kuuli kerran häntä puolustavan.\n\nSe oli isä-vainajan viimeinen talvi.\n\nOli joulujen väliviikot.\n\nSetä istui iltaa isä-vainajan luona.\n\nIsä-vainaja taas alkoi tapansa mukaan soimata ainoaa poikaansa Samelia\nhokien tapansa mukaan: \"Tämä meidän Sameli, se ei osaa hoitaa rahaa,\neikä se osaa hoitaa tavaraa. Miten käyneekään, kun kerran kaikki\njoutuu sen hoitoon!\" johon setä-vainaja oli painavasti sanonut:\n\"Sameli on vielä nuori. Hän on varsa ja länget eivät ole vielä hänen\nkaulassaan. Annahan ajan kulua, ehkä hän hoitaa asiansa paremmin kuin\nsinä. Nyt hän tietää, että sinä pidät kaikesta huolta ja että valta\non sinulla ja että kaikki mitä on, on sinun eikä hänen, mutta annahan\nolla kun kaikki jää hänen niskoilleen ja hänen omakseen ja hänen\nvallittavakseen, niin eiköhän Herra anna hänelle uutta sydäntä kuin\nennen Iisraelin Taavetti-kuninkaalle.\" -- Isä-vainajakin oli silloin\nhymähdellyt tyytyväisenä, täyttänyt lasit uudestaan kuumalla teellä,\njohon sekoitettiin molempiin laseihin pari isoa palaa sokeria ja hyvä\nkulaus konjakkia molempiin, ja kehoittanut setä-vainaata ryyppäämään ja\nsanellut: \"Ei tästä Sameli-pojasta mitään tule! Kallesta olisi tullut\nmies, jos olisi elänyt! Sameli on tullut äitiinsä ja on liian ujo,\nhitainen ja saamaton -- ei siitä miestä tule, älä luulekaan!\"\n\nSameli istui yksin pienessä puotikamarissaan. Pöydällä sihisi\npieni koreajalkainen ja valkeakupuinen öljylamppu ja seinällä\nnaksahteli vanha kello. Avonaisesta laivojen tilikirjasta heijasteli\nkellertävänpunaista valoa Samelin hymyileville kasvoille. Hän painoi\nnyrkillään tilikirjaa, jonka juuri oli sulkenut, ja hymähti ääneen:\n\"Samelista tulee kuin tuleekin mies ja on jo tullutkin\", kun hänestä\ntuntui kuin isä-vainaja olisi seisonut siinä juuri hänen takanaan ja\npudistanut epäilevästi harmaata päätään. Sameli kääntyi sitä katsomaan\nja näki samassa oven aukenevan ja sisään astuvan naapurin pojan,\nikätoverinsa, joka oli neljä vuotta ollut ulkomerillä, purjehtinut\nympäri maapallon pariin kolmeen kertaan ja äskettäin tullut kotiin.\n\nHän oli Piki-Juoseppi, köyhä kalastajan poika.\n\n-- Iltaa Sameli.\n\n-- Iltaa, iltaa.\n\n-- Mitäs sinä täällä yksin istut kuin tonttu nurkassa.\n\n-- Enhän minä yksin ole. Keittiössä laittaa täti illallista ja...\n\n-- Mikä täti?\n\n-- Hele-täti, joka hoitaa täällä emännyyttä.\n\n-- Hele-täti?\n\n-- Niin niin. Entä sitte?\n\n-- Ei sitte niin mitään. Hoitakoon vain -- jonkunhan täällä on emäntänä\noltava, kun et sinä kykene akkaa ottamaan. Lähde tansseihin! Esulla on\ntanssit. Siellä on paljon tyttöjä ja poikia.\n\n-- En viitsi lähteä.\n\n-- Et viitsi!?\n\n-- Niin. Aamulla on noustava varhain ylös riisumaan \"Anna-Marjaa\"\ntalviasuun, jos on kaunis ilma, että voi kuivata ja tuulettaa purjeita,\nennenkuin korjaa ne pois.\n\n-- Niin sinä olet kuin isä-vainajasikin: aina vain \"Anna-Marja\"\nja \"Anna-Marja\"! Ei mitään suussa ja mielessä kuin se ainainen ja\niankaikkinen \"Anna-Marja\"! Joutaisi upota jo koko laiva, vai seuraako\nsitä kirous, että aina kolmanteen ja neljänteen polveen on sinun sitä\npalveltava! --\n\nSameli istui kämmenet otsalla ja sormet hiuksissa ja tuijotti lampun\nliekkiin, joka punaisena kuulsi kuvun läpi. Piki-Juoseppi ravisti\nSamelia olkapäästä ja sanoi:\n\n-- Kuule, mies. Esulla on tanssit ja siellä on ainakin yksi\n\"Anna-Marja\"! Tule pois! Saat sinä ainakin katsella sitäkin\nAnna-Marjaa! Kerkeät sinä istua puotikamarissa vanhanakin -- älä sitä\npelkää! Ehkä tarpeeksikin! Tule pois!\n\n-- Ketäs muita tyttöjä siellä on kuin Sipin Anna-Marja?\n\n-- Onhan siellä -- kuka niitä suittaa luetella. Lukkarin Ranssiina,\nja...\n\n-- Entä onko Anttilan Leena?\n\n-- On, on. Ja Jaakkolan Marjastiina, ja Kiiskin Loviisa, ja Tommilan\nLiisa ja...\n\n-- Tanssittaakos sitä Anna-Marjaa kuka?\n\n-- Kysy, että puhaltaako se tuuli koskaan sen sinun \"Anna-Marjasi\"\npurjeisiin!\n\n-- Kuka sitä tanssittaa?\n\n-- Kuka ennättää. Minä enimmäkseen -- ei se kaikille menekään. Ylpeä\nkuin joutava, vaikka on köyhä kuin kirkon rotta.\n\n-- Mitä minä siellä. -- Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.\n\n-- Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun\npuotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja\nraamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri.\nAjattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata\nmuiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään.\n-- No -- avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten\nkurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun\npäälle että: \"Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran\npätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla\", niinkuin pappi sanoi\nennen rippikoulussa, jos muistat. -- Ja eikä minulla ole aikaa sinua\nenempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää\nkuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.\n\nSameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa\njälleen ja otti kynän käteensä.\n\nPiki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi\novenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:\n\n-- Jaaha! -- Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää\nkelpaa toisten joukkoon! Ylpeä -- teiskailija -- sinusta -- on tullut\n-- kuin isäsi. -- Höö -- muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan\nsaraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat\nhiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan\nja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten:\n\"Herra tulee!\", katosi jok'ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi\noli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!\n\nSameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.\n\n-- Älähän mene! Minä tulen!\n\nHän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja\nseurasi Piki-Juoseppia.\n\nParikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.\n\nKuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova\nitätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli\nhumahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan\nja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri\nsivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa\nroudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon.\nKauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko\nkirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin\nsilmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä\ntaloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin\nRistianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen\nja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin\nsaatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian\nluki mielikohtaansa Raamatusta: \"-- -- ettäs kuulit emändäs ääntä ----\nööö-ööö -- ettäs kuulit -- -- öö -- -- Ja Aadamille sanoi hän:\nettäs kuulit emändäs ääntä -- -- ja söit -- -- kirottu olkoon -- --\".\nRistian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla\nyksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se\non Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet.\n-- -- \"Niin näes\", selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä\nRistian nuoremmille, \"Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä\nsyystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä -- tuot' noin -- oli ollut\nkuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se\nkelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne,\nsillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!\"\n\nKujalla tuli vastaan milloin supattelevia ja nauraa kikattelevia\ntyttöparvia, milloin hoilaavia ja meluavia poikajoukkoja.\n\nKoirat tappelivat kujan risteyksellä ja täyttivät ilman haukkumisellaan\nja ulvomisellaan.\n\nJossain paukahti pistooli.\n\nTanssipaikan luona joku iloikseen ja toisten iloksi ampui kerran ja\nampui toisenkin.\n\nTuli leimahti ja laukaukset kaikuivat vuorissa kylän ympärillä.\n\nMelkein kaikilta, paitsi meren puolelta, ympäröi kylää nimittäin lähes\nsata metriä korkeat vuoret.\n\nKylä oli itään ja etelään viettävän mäen rinteellä -- satama oli\nviimemainitulla suunnalla.\n\nSameli ja Piki-Juoseppi, jotka olivat lähteneet Samelin kotoa, siis\nkylän pohjoisimmasta päästä ja miltei rannasta, olivat vähitellen\nkohonneet ylemmä ja ylemmä. He lähestyivät kylän korkeinta kohtaa,\njossa tanssitalo oli. Sieltä oli laaja näköala yli tuulisen ja kuohuvan\nja kuun loisteessa välkkyvän meren, joka näkyi reunimmaisten talojen\nkattojen yli.\n\nSiinä pysähtyivät miehet katselemaan hetkiseksi merelle. He olivat\nkävelleet ääneti siihen asti. Sameli oli yrmeällä tuulella. Sikäli kuin\nkuun heikossa valossa voi nähdä vavahteli hänen leukansa, kun hän,\nkädet tiukasti lyhyen turkkitakkinsa taskuun työnnettyinä, hartiat\nja niska eteenpäin ojennettuina, puoliääneen, miltei sähisten, sanoi\nPiki-Juosepille, kumppanilleen:\n\n-- Jumal'auta, jos sinä vielä kerran sanot minua herraksi, niin -- --\n\n-- No mitä sitte!\n\n-- Sitä että silloin en takaa mitä teen. Varo sanojasi mies!\n\n-- No mikäs sinä muuta olet kuin herra! Sinulla on laivoja ja sinulla\non puoti! Sinä olet kauppias ja kauppiaat ovat herroja! Toistahan tässä\nmuut...\n\n-- Sinä olet kateellinen...\n\n-- Jos olenkin, niin on syytäkin!\n\n-- Minä en kärsi kateellisia -- etenkin entisissä hyvissä ystävissäni.\nSinun on tultava rikkaaksi. Minä autan sinua. Minä otan sinut \"Anna\nMarjan\" päämieheksi. Saat keväällä alottaa. Sinähän olet kokenut\nmerimies.\n\n-- Sinun palvelukseesi?\n\n-- Niin.\n\n-- Kiitos paljon! Ohho! Vai sinun palveluksessasi minun pitäisi\nrikastua. Sanos, kuka rikastui isäsi palveluksessa. Isäsi laitokset ja\nviritökset olivat kuin hämähäkin kinoja ja hän itse iso hämähäkki, joka\nimi kuiviin sen onnettoman, joka hänen verkkoihinsa kiinni sotkeutui.\nEnsin otti rahat ja laivarikkosaaliit, sitte hopealusikat, sitte\nkultaiset tai hopeaiset kihla- ja vihkisormukset, sitte vaskikattilat\nja niin edespäin, minkä irti sai ja viskasi kuivan miehen tunkiolle.\nSellaisia te Heikkilät olette, niin monta kuin teitä onkin.\n\n-- No jos isäni on jonkun köyhdyttänyt, teen minä hänet jälleen\nrikkaaksi. Saat hyvän palkan. Pääasia on, että lopetat tuon\nherroittelemisesi, kun teen sinusta itsestäsi herran.\n\n-- Suostun kauppoihin sinun kanssasi vain yhdellä ehdolla.\n\n-- No!\n\n-- Lainaa minulle rahaa niin paljon, että saan oman jaalan.\n\n-- Oman jaalan!\n\n-- Niin.\n\n-- Paljollako sinä sen saisit?\n\n-- Minulla on tiedossa naapurikylässä hyvä jaala, jonka saan neljällä\nja puolella. Kun itselläni on hiukan säästöä, riittää kun saan sinulta\nkolme.\n\n-- Hyvä on. Tule huomenna meille lukkarin kanssa, niin tehdään\nvelkakirja. Ja nyt kait ollaan sitte selvät? Vai mitä?\n\n-- Selvä, selvä, -- Et sinä sentään niin ylpeä ole kuin luulisi. Minä\nensin ajattelin, että sinä tarjoat minulle puotiapulaisen paikkaa. Jos\nniin olisit tehnyt ja puheesi ei olisi maistunut leikille, niin sitte\nolisi kävelty vähän tuonne syrjemmä tästä valtakadulta ja sitte olisit\nsaanut varmasti viimeisen selkäsaunasi.\n\nSameli nauroi.\n\n-- Jaa, jaa, ei se ole mitään naurettavaa! Sinä et ymmärrä! Sinä et\nolekaan saanut kokea sitä mitä minä.\n\n-- Minä nauran vain sitä, että olisikohan se jaala luionnut teloiltaan\nnaapurikylästä tuon uhkaamasi selkäsaunan jälkeen -- paremmin.\n\n-- Ei se luionnut ole vieläkään.\n\n-- Ei, ei, mutta minkä minä kerran olen tullut sanoneeksi, vaikka näin\nkylän raitillakin, niin se niin myös on. Kuulehan nyt mitä sanon: Jos\nhuomenna on kirkas ilma, niin kuivataan ja riisutaan \"Anna-Marjasta\"\npurjeet. Siihen menee koko päivä. Minä tahtoisin olla itse mukana sitä\njaalaa ostamassa, kun se kerran minun rahoillani ostetaan. Koputellaan\nja tarkastetaan se miehissä. Täytyy katsoa, minkämoiseen asuun rahansa\npanee.\n\nPiki-Juoseppi yritti puhua.\n\n-- Älähän nyt, jatkoi Sameli melkein kuiskaamalla ja hypisteli Juosepin\ntakin lievettä. Annahan kun puhun loppuun, sano sitte vasta, mitä\nsinulla on vielä sanottavaa. -- Niin -- ja kun minä kerran annan rahat,\nniin minun on katsottava, että minä niistä rahoistani saan hiukan\nhyötyäkin. Sitä vartenhan niitä rahoja onkin, ja jokaisen on katsottava\neteensä. Maksathan sinä niistä korkoa?\n\n-- No se on tietty. Sano vain mitä pyydät.\n\n-- Minä en pyydä enempää kuin muutkaan, päin vastoin vähemmän. Eihän\nsitä moni voi rahaa toiselle lainata, ja se, joka lainaa, ottaa puolet\naluksen kesätuloista. Eikä se paljo olekaan. Niin teki isänikin ja\nköyhänä olisi kuollut, ellei rahoistaan huolta olisi pitänyt. \"Täytyy\nkatsoa kenelle antaa ja mitä siltä saa\", sanoi isä-vainaja. Sinä olet\nalkava mies ja sinua pitää auttaa. Ei kukaan pääse alkuun, jos ei\nkukaan auta. Ei paraskaan. Mitä sinä meinaat, olisiko sinun mielestäsi\nliikaa, jos maksaisit joka kolmannen jaalakuorman tulot minulle niin\nkauan kuin minun rahani ovat kiinni sinun jaalassasi? Minä kyllä\nhommaan sinulle purjehdittavaa ja katson, ettei sun tarvitse purjehtia\ntyhjänä. Minä annan sinulle työtä ainakin ensi kesäksi ja jos Jumala\nsuo, seuraaviksikin. Saat ensi keväästä heti meren auettua ruveta\nkuljettamaan romurautaa ja muuta laivarikkotavaraa, jotka huusin\nviimeisessä tullin panemassa huutokaupassa. Maksan minä sen minkä\nmuillekin. Älä pelkää, että minä tahdon sinua orjuuttaa ja pakottaa\nilmaiseksi purjehtimaan, mutta ymmärräthän sinä, että jos minun rahani\nlähtevät seilaamaan, on minun saatava niistä nauttiakin. Jokainenhan\ntekee omalleen mitä tahtoo. Kun jaala on maksettu, saat sille tehdä\nmitä tahdot, mutta niin kauan on minullakin sanottavaa.\n\n-- Joka kolmas reisu koroista?\n\n-- Niin. Huomaa, että Markun-Aape ottaa joka toisen ja muut eivät\nsinulle rahoja voi antaa. Kun pääset jaloillesi, tee sinä samalla\ntavalla. Sitä tietä on jokainen mennyt. -- No, mitäs tuumaat?\n\n-- Mitä hittoa tässä oikein tekisi?!\n\n-- Se on sinun asiasi.\n\n-- Sinä olet -- sanon sen niin että kuulet -- susi!\n\n-- Sano, sano mitä sanot, mutta hiukan hiljemmin.\n\n-- Sinä olet susi! Niin piru vie oletkin! Isäsi penikka! Hän nylki\nisä-vainajani putipuhtaaksi. Auttoi niinikään häntä jaalan kaupassa ja\nseilautti koko kesän laivarikkoromujaan mantereelle koroista ja myytti\njaalan syksyllä huutokaupalla!\n\n-- Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen\nsanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan!\nSinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava -- katso eteesi sinä\nparemmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä\nisä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan.\nMinä en myös pakota sinua mihinkään -- etkä liioin voi sinä pakottaa\nminua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja,\ntai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja\nminä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut\npojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme,\nlienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä -- jos minä mikään\nherra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka\noli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin\nme molemmat yhteensä -- joka onkin varma kuin tyhjä -- mitä isiemme\nsilloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä\novat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen\nkirjan etukanteen että: \"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman\nsurkeudesta\", ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa\nse, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä\njaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin\nisä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei\nsiitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua\nja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta\nsinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla\nja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä\nkerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!\n\n-- Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!\n\n-- Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän\nperintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä\nmistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla\nja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin\nviinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin\nmitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki\njaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen\nmarkan viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen\ntoisen laivan ja niin edespäin.\n\n-- Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla...\n\n-- Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla\ntavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä\nomalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae\nmantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on\nyhden jaalan hinta, ellei enemmän.\n\n-- Rahoja naimaan!\n\n-- Minä en käske enkä kiellä.\n\n-- Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.\n\n-- Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa!\nTiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla\non ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse\nlainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun\nkanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi\njohtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä\nvirttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse\ntahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle\nhyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle\nantaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä\nJumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan\nsinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta\nrahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia.\nLupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus\nei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi\nlupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.\n\n-- Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.\n\n-- Pahempi se on.\n\n-- Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen.\nKylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.\n\n-- Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota\nmonta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.\n\n-- Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen --\nsusi -- noin nuorella iällä!\n\n-- Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua\nsudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi\nenkä täksi.\n\n-- Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät\nsudet kuolisi nälkään...\n\n-- Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin\nsusiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. -- Kas kas kuinka kirkas\nkuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita\nkuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä\ntaidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.\n\n-- Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan...\n\n-- Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla -- katsomaan. Kaikkeen sitä pitää\nlähteäkin -- hulluttelemaan -- täys'ikäisen miehen.\n\n-- Täys'ikäisen -- venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät\nkävelemään tanssitaloa kohti.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nHAMPURIA.\n\n\nKisatupa oli vanha ja iso -- ainakin neljä syltä nurkkien väliä.\n\nPermanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat -- ja ovat vielä\ntänäänkin -- kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat\npingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon,\nkarvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja\nkului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli\nkoko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön\npermannot.\n\nNyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen\njäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa\noli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen\npermannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.\n\nTalossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen\noli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen\nainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen,\nmätäni ja raunioitui -- pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen\ntanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen\nleveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat,\nmutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi.\nIkkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän\nmuutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. -- Niin -- olihan\nunohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat\nsäilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli,\nettä ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin\nvesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan,\nsinertävän ja kellertävän sekoituksin.\n\nSilloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin\nkunnossa, vaikka asukkaat \"yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet\npitkälle matkalle\", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika,\nSamelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen\nvanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin\nottavansa \"hyyryn pitkän matkan laivaan\", mutta sitä ennen haluavansa\nnähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä,\ntanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti\nviulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon\nmuuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen\nnyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään,\noli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin\nmusteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla\nhiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista.\nKukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei\njättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi -- nimittäin niiden harvojen, jotka\nkirjoitusta osasivat lukea -- eihän niitä koko saarella juuri muita\nollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja\ntullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä\nhänen kanssaan ja kysäisivät että \"Kuules Esa, mitä sinä oikein\nkirjoitat?\", johon saivat vastaukseksi: \"Juudas Iskariotin Epistolaa.\"\n-- Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle\nasti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois\nhampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen\nkertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun\nniin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja\nnaurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan,\nvaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että \"Mitäs sinä, Esa,\noikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?\"\n\nEsaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä\nKokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut\nainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt\nmerille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut\naste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat\nkaukovesillä.\n\n\"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?\",\nsanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä\nsyrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.\n\n\"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!\"\nsanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on\nheitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat,\ntoivotetaan onnea sanomalla: \"Terveeksi\", ryypätään ja taas sanoo joku:\n\"Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole\nollutkaan -- eikä tule olemaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää\nhylkeenrasvanhajua ja lämpöä.\n\nTupa oli lämmin.\n\nLiikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.\n\nTupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti\npunertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.\n\nEsa, pelimanni, entinen \"ulkovesien laivan aliperämies\", niin piti\nhäntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja\nPiki-Juosepin astuessa sisään.\n\nEsa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella\njonkun virityssoinnun.\n\nTytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat\nseisoivat.\n\nOli väliaika.\n\nNäki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään\ntullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi\nupporikas.\n\nHeti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä\nkuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki\nrahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime\naikoina seuranneet.\n\nPenkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita\ntyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.\n\nEsa vilkaisi Sameliin ja sanoi:\n\n-- Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!\n\n-- Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja\nlisäsi: -- Tämä Sameli seilaa itätuulta!\n\nSitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka\ninhosta ja saneli:\n\n-- Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen\nhautajaisissa!\n\nSananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku\nkysyi:\n\n-- Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?\n\n-- Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa\nmeillä oli laivassa kokki -- älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en\nminä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole,\nvaikka sinua Kokiksi kutsutaan -- musta kuin neekeri, sillä neekeripä\nhän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me\nlähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni\nhurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti.\nTuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen\nmustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille\nryypyt ja sanoi, että \"Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset\". Ja\nsitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa\nsyödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä\nsiinä tirskuko, kuin mitkäkin -- västäräkit.\n\n-- Ole nyt!\n\n-- Narraa meitä!!\n\n-- Vaipa tämä nyt osais narrata!!\n\n-- Niin, en minä teitä narraa. -- Ja sitte seuraavana aamuna nousi\nmusta aurinko taivaalle...\n\n-- Musta aurinko -- ole nyt!\n\n-- Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.\n\n-- Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole\nmilloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.\n\n-- Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka\nkantilta.\n\nLiittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:\n\n-- Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon.\nKukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!\n\n-- Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä\netempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa\netelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy\ntänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy\ntänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!\n\n-- On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.\n\nTytöt nauroivat.\n\n-- Älkää naurako, sanon minä!\n\nTytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että\nPiki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan\nsille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin\npappi kinkereillä.\n\n-- Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä\nkolme aurinkoa -- yhden kerrallaan -- ja tässä tuvassa on vähän\nmonta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt\nniin kaukana kuin minä kerran \"Meretär\"-nimisellä fregattilaivalla,\nnimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko\npaistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja\nlaskee itään...\n\n-- Ooo!\n\n-- Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä\nasia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun\nse taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu\nmustaksi -- taivas -- ilma -- pilvet -- ihmiset -- laiva -- purjeet --\ntähdet -- kuu --\n\n-- No mitenkä siinä voi hengittää?!...\n\n-- Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai\nmeinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka\nsamanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.\n\n-- Se on sitte vain tavallinen yö.\n\n-- Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei\nsinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta.\nKaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa,\npikimustaa. -- Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran\nsuotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon\neteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. -- Näkee, näkee! Näkeehän\nsitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja\ntarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä\nnäkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla -- niinkuin välistä\ntäälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu -- ja -- ja -- silloin\non kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että\naurinko nurjalta puoleltaan.\n\n-- Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!\n\nNauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut\nselvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava\npoikajoukko.\n\nKun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa\nahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja\nalkoi puhua kuolemastaan.\n\nNiin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.\n\nNiin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe\nalkoi aina: \"Kun Esasta aika jättää...\"\n\nPiki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen\nmielialansa kehittymistä tälle asteelle. \"Kukas tietää, ehkä se\nsittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet,\nvanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut\nolisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää\nnurjalta puolelta!\"\n\nNiin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:\n\n-- Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää...\nJa kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä.\nEi sitä saa haudata maahan -- kirkkomaahan -- tai muuhun maahan. Se\npitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!\n\n-- Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin\nherättäen häntä -- älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai\nväsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!\n\n-- En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä\nminä sanon sinulle!\n\n-- No!?\n\n-- Sinulla on se \"Anna-Marja\". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha\nlaiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva!\nIsäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet.\nHän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle\nnyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika\njättää, niin ota sinä minun ruumiini \"Anna-Marjaan\" ja avaa purjeet,\nnosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut\nluukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula\njalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi:\n\"Antaa mennä!\" -- jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä.\nLaiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet\nja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset\nhautajaiset \"Anna-Marjan\" kannella!! Lupaatko sinä?!\n\n-- Lupaan, lupaan!\n\n-- Lupaatko sinä?!\n\n-- Lupaan, lupaan!\n\n-- Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!\n\n-- Johan minä olen sanonut että lupaan...\n\n-- No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. -- -- Ei! Kuulehan vielä!\n\n-- No?\n\n-- Sinulla on \"Anna-Marja\"?\n\n-- On, on...\n\n-- Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. -- Ota sinä se\nmyös!\n\nKaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.\n\n-- Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä\nhaastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!\n\n-- Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.\n\n-- Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan\nme toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan\nteille hampuria ja sen päälle en mitään!\n\nEsa asetti viritetyn viulunsa polvelleen -- tai oikeastaan vasemmalle\nkäsivarrelleen, joka nojasi polveen -- ja alkoi soittaa hampuria.\nNotkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!\n\nTanssijat alkoivat järjestäytyä.\n\nAnna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta\nja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman\nmääräämänä pariksi.\n\nPiki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo\nlöytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän\nsilmäyksen.\n\nPiki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut\nsyrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.\n\nPian oli tanssi täydessä käynnissä.\n\nTyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja\nhulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota\npeukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.\n\nKeltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset\nsilkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja\nsilmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.\n\nEsa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.\n\nHän nousi seisoalleen.\n\nViulu nousi leuan alle.\n\nViulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.\n\nHänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.\n\nHän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.\n\nMuuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.\n\nHän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.\n\nHän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä\nhän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia -- elettyjä\nmerimiestansseja ja kauniita tyttöjä -- siellä ja täällä.\n\nHän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä\ntanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.\n\nSilloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä\npermantoa -- muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden\nsutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkin\nAnna-Marja vierellään.\n\nHe kävelivät käsitysten.\n\nHe eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli\ntähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.\n\nTuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.\n\nJossain haukkui koira.\n\nMeri jymisi ja pauhasi kylän edessä.\n\nSameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.\n\nJossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka\noli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.\n\nSieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.\n\nHän lauloi:\n\n    Sant Tuomaasta hurrikaani\n    lens kuohuissa Atlannin.\n    Se turmaa laivan vaani --\n    söi meiltä jo mesaanin. --\n    Ohoi, ohoi, ohoi!\n\n    Viiskymmentä kynttä raastoi\n    mersseiliä kokoon päin.\n    \"Ohoi!\" -- se nuorin haastoi --\n    alas vierisi syrjittäin. --\n    Ohoi, ohoi, ohoi!\n\n\n\n\nIV luku.\n\nJUUDAKSEN EPISTOLA.\n\n\nEnnenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä\naliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen\nhänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti \"Juudaksen\nepistolaksi\".\n\nEsa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä\nkertaa kirjoita -- hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään\nkirjoitettavaa -- tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.\n\nVihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty\nkirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät\nvain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta\ntaivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä,\njota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla\nyhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen\nmolemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä\nvasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet:\n\n    RALL VO\n\nViivoja kulki pitkin arkkia, yhdeksän yhdensuuntaista, toisistaan yhtä\nkaukana olevaa selvää vesileimaviivaa. Niiden kanssa ristiin, siis\npoikki arkin, kulki vieri vieressä toisia vesileimaviivoja. Niitä oli\nlukematon määrä. Näistä vesileimaviivoista ei ollut kirjoittajalle\nmitään apua, koska Esa ei niitä nähnyt kirjoittaessaan. Tästä\njohtui, että isokirjaimiset ja vahvaviivaiset rivit Esan vihossa\nolivat vinoja ja käyriä. Eri asiain väliin veti Esa aina vieläkin\npaksumman viivan, yli vihon lehden, reunasta reunaan, ja kun Esa ei\nkäyttänyt viivoitinta, olivat nämäkin viivat käyriä ja epätasaisia\n-- mutta selviä, ja sehän oli pääasia. Näin sopi yhdelle lehden\nsivulle vain seitsemäntoista riviä ja toisille vieläkin vähemmän,\nhiilellä kirjoittaen puolta vähemmän. Vihko oli lujasti kokoon ommeltu\npurjelangalla ja purjeneulalla, käyttäen apuna purjekinnasta eli\npirunhanskaa, niinkuin purjeenompelussa ainakin. Vihossa oli kahdeksan\nlehteä, ja kanteen oli merkitty:\n\n    JUUDAKSEN EPISTOLA XXI LUKU\n\nVihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.\n\nPaperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta\nmerimiesarkussaan.\n\nVihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä\nrahatkin.\n\nPaperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma,\ntiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen\nviimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta\nneljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin\nepävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain\nyksitoista sanaa:\n\n    \"Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa.\n    Vita-Martille puolikko ohria velkaa.\"\n\nEsa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä.\nEnnättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin\nJumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo\nvuosikymmeniä sitten lähteneet \"pitkälle reisulle\", eikä Esa-vainajan\nmuistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana\nmerkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi.\nSilmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on\nsuorittamatta mikä ei.\n\nAsiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat,\nvelat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan\nEsalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä\npaitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:\n\n    \"Vuonna 1836:\n\n    Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.\n\n    Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty\n    silakoita velkaa Eskon Mihkelille.\"\n\nja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:\n\n    \"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa.\"\n\nAsiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät --\njokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi\nviroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä,\nmillä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja\nvahvemmalta.\n\nAsiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia,\nniinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.\n\nEsa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut\nmietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja\nmessinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle\notsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä\nja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha\nlangennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!\n\nPiki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin\npaljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin,\nkuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että\nhänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä\nmaahan, se on juonut sen.\n\nJuoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän\nsellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun,\nhankkiakseen muka tarpeita -- nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta\npieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka\nomat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja\nPiki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin.\nEsa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa\n-- ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä\njaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja\nnäyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut,\nettä kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat\nkysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä\ntultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun\nJuoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että\nne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: \"Syrjäisille! Vai\nsyrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen,\njonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä\nolisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe\noli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita\nrahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja\nettä ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä\nuteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa\nhuomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään\nniinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle\nja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että\njääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse\nota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. -- Nyt tänään päätin,\nettä asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä\npiti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on\nvelkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta\nolisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa\nantanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä\ntalo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret\njaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea!\nMutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja\nettä jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä\ntuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi\ntulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän\nhätyytetä! Vai syrjäinen! No no -- odotetaan nyt vain vielä tuleeko\nsinusta miestä vai ei.\"\n\nPiki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta\nmuuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista.\nIlmankos hän humalapäissään kehuikin: \"Kun Esasta aika jättää, niin\nmihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!\"\n\nSilloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan\nsilmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten\nmonivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita\nniitäkin, joita pidettiin rikkaina!\n\nSangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä\nvarten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.\n\nEsa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt\npäähän nimittää muistikirjojaan \"Juudaksen epistolaksi!\"\n\nKuka hänen tietää -- eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.\n\nEhkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti\noman muistikirjansa kanteen:\n\n\"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta.\"\n\nSiihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja \"tämän maailman\nsurkeutta\" leikilliseltä kannalta!\n\nSeuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!\n\n\n\n\nV luku.\n\nHAVUKKAVUOREN UKKO.\n\n\nSyksy oli jo ohi.\n\nSatama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.\n\nSatamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta\nkolmannen jäävän seisovaksi.\n\nJaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille\nteloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja,\nkajuutan kantta ja kaikkea.\n\nViimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko\nsaari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia\nkinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin\ntarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli\ntarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena\nja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.\n\n\"Anna-Marja\" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.\n\nHeti sataman suulta alkoi sula meri.\n\nLumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla\nnäytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.\n\nMeren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren\nitärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.\n\nKun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike\nkylien välillä maisin -- koska niissä oloissa vesitse liikkuminen\noli vaikeaa ja mahdotontakin -- yli vuorien johtavaa niin kutsuttua\nylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan,\nnoin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja\nsalaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän\npäivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui\nja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina,\njolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista\ntielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa,\njoka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain\npehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä\nUkko apulaisineen takoo kultaa.\n\nMikä lätinä ja loiskina!!\n\nUkon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.\n\nTarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja\nkaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.\n\nUsein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren\nympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa\nkokoamassa!\n\nTurha toivo!\n\nUnelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille\nkultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!\n\nHeti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee\nUkko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa\nvaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat\nja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma.\nKävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät\nilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja\nsavessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää\nkävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja\njyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita,\nvedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai\npelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille\non yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He\novat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee\nkappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei\nheille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun\nlaivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle\nhyvänsä siltä väliltä.\n\nMitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon\naarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt\nyksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin\nsaakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain\nlukemisesta syntyvää helinää kuunnella.\n\nYön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan,\nvarsinkaan yksin.\n\nNiin, yksin ei ensinkään.\n\nUkko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle\nihmiselle -- toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin\nesimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina\nheidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen\nPiki-Juosepin jaalan oston.\n\nVanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.\n\nOli joulujen väliin sattunut sunnuntai.\n\nJo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta\njaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.\n\nPiki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä\nja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.\n\n-- Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot,\njotka rahain saantiin sisältyivät.\n\nSameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat\ntoisiinsa.\n\n-- Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!\n\n-- Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja...\n\n-- No annahan kuulua.\n\n-- Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.\n\n-- Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta\non hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme\nmiestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu\nja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren\nhinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua\nniinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa\nhaukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on.\nMilloin sinä joutaisit.\n\n-- Vaikka heti.\n\n-- Sitä parempi. Minäkin olen valmis.\n\n-- Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi\najaa.\n\n-- Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan,\nniin onhan lunta. Lunta on -- älä pelkää, että reen jalas missään\nkiveen kirahtaa.\n\n-- No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla...\n\n-- Ajetaan hiljemmin siinä.\n\nSamelilla oli hyvä hevonen.\n\nKesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, sillä\nSameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!\n\nPian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla,\njonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli\nedessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja\nalamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin\njärven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.\n\nJuhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.\n\nKului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun\npihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti,\nvarsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava\nHavukkavuoren nokan alus.\n\nHevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi\nselkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin\nperäti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä\nvieraiden kantapäitä.\n\nMarkku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: \"Huuti, tuhmat! Ootteko\nhiljaa!\" ja vieraille ystävällisesti: \"Käykää sisään, käykää sisään!\"\nja sisään päästyä: \"Heittäkää turkit naulaan\", ja sen perästä: \"Käykää\nperemmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!\"\nja sitten emännälleen: \"Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että\nlämpiävät!\" ja vieraille, näiden istuuduttua:\n\n-- Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin --\nhe he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt\njaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?\n\n-- Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo\nlumen tulo viimeinkin.\n\n-- Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!\n\n-- Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt\ntekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole\nhevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.\n\n-- Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä\ntalvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut\nmetsään.\n\n-- Liikaa lunta -- he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he!\nMinä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea,\nmitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi\nmoitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin\nliian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan\nole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan\nparahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on --\nhe he! Vanha Moos-Ville-vainaja -- kadonnut jo minun nuoruudessani\n-- sanoi aina, että \"Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa\nkesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan\nsellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta\nmilloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!\" --\nSe oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No --\nmitä minun pitikään sanoa -- poltattehan te tupakkaa?\n\n-- Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat\nSameli ja Juoseppi.\n\n-- No se on hyvä se!\n\nMarkku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.\n\n-- Meillä on piiput!\n\n-- Sitä parempi -- he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?\n\n-- Poikamiehinä, poikamiehinä.\n\n-- Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla,\nPiki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua -- he he! -- ja kutsun\nminäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää\nyritä merille?\n\n-- Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä\nkannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on\nmieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan\nkosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä\nolisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.\n\n-- Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin\nsinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten\nkanssa että ilman -- he he -- mutta minä olen aina sanonut, että \"vasta\nsitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii\nsanansa\". -- Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua\nvedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt\npäivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt.\nMennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma\nkeittää kahvia.\n\nRantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan\nvalkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi\noli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja\nosaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja\nmuut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja\nvalkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.\n\nJaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.\n\nSameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla.\nPisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä\nruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa\nkaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä\nkaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä,\nlaitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja\nvantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.\n\nTarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa\nistutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.\n\nRyypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa\naluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen\nvalmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:\n\n-- Siinä on tavallisen paljo mätää!\n\n-- Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan\nviinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei\nmeinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt\nsitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin\njalalle, ettette onnu -- puoleen ja toiseen -- vaan kävelette\nmiesten tavalla. -- Pahinta on -- sanon sen suoraan ja peittelemättä\nniinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä -- että mätää on hiukan\nmastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä,\nmikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä,\nmissä ei moitittavaa ole. -- No niin -- kippis vaan ja terveeksi\n-- Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri\nsiitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla,\nkahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan,\nihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova\nja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään\nsillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on -- ei\nsen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä\nsuuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en\nkäske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa\nsanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi\nolin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia\nhintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella\nkuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun\nnimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti\nrahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.\n\n-- Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän\nsaa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei\nvastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi.\nKahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi\nasti!\n\nMiehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin\ntai lattiaan. Viimein sanoi Markku:\n\n-- Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla\nniinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt\nsiitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta\nolkoon vain jaala niinikään teloillaan.\n\nJuoseppi katsoi Sameliin.\n\nSameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä\ntoisen polven päälle.\n\nTaas pitkähkö vaitiolo.\n\nUlkona tavisteli hevonen aisanperiä. \"Hevosella lienee vilu\", ajatteli\nSameli ja sanoi Juosepille:\n\n-- Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka\nlähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.\n\n-- He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä\njuomatta, sanoi Markku nauraen. -- Missä se mamma viipyneekin. Johan\nnyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa\nja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.\n\nMarkku meni emäntää kiirehtimään.\n\nVai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan\nhierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella\nkahden kesken.\n\nNe sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa\ntapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta\nkeväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.\n\nMarkku palasi.\n\n-- Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa -- vai tarkkuuttako\nse lienee -- he he -- pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo\npöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks\nkaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa\nsuuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua -- niin -- vot sulle\nkelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat,\nkun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko\nturhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin\ntuolla tuvassa meidän pojille, että \"Keväällä pojat kirves käteen\nja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja\nuusi keulapuomi metsästä -- onhan näitä -- niin seilataan vanhalla\n'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!\" He\nhe -- paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!\n\nEmäntä toi kahvit pöytään.\n\n-- Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen.\n-- Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa\nnäköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella\nikäänsähän se naimaankin meni -- sieltä toisesta kylästä ja perusti sen\nkauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.\n\n-- Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan\nilmaiseksi tuon meidän \"Marketan\". Tarjoavat kahta tuhatta.\n\n-- Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä\npelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa\nsilmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta\nnähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.\n\n-- He he -- nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne\nymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy.\nPankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä\non kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen\nja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta\nja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen...\n\n-- Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.\n\n-- Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi -- jos\nsittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan.\nPalssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se\nkahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän\nvahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän\nalla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella --\nhe he!\n\n-- Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä \"Marketastakin\", sanoi\nJuoseppi juonnin ajalla.\n\n-- Jaa -- haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani\n\"Marketasta\"!\n\n-- Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt\nsen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa\nvoisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?\n\n-- Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin,\nmiten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja\ntykö.\n\n-- Paljoko sitä pitäisi?...\n\n-- No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs\nsanot kolmannesta osasta?\n\n-- Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo\nyhtä ja toista muutakin...\n\nMarkku näki kuin lasissa nuo Juosepin \"muut lupaukset\". \"Arvasinhan\nminä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on\nSameli: pistää nokkansa joka reikään.\" -- Ääneen sanoi Markku:\n\n-- Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä\nettä silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta\nmarkat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon\nriitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni\nensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä\nannan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja\nteet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi\nminulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä\nkauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No -- mitä\nmietit! Lyö kauppa kiinni!!\n\nJuoseppi katsahti Sameliin.\n\nSameli sanoi:\n\n-- Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske\nenkä kiellä.\n\nPiki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.\n\n-- Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!\n\nSameli eroitti kädet ja sanoi: \"Onneksi olkoon!\"\n\nMarkku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja\nsanoi:\n\n-- No -- lykkyä nyt vain sinulle ja \"Marketalle\"!\n\n-- Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat\nryypyt menemään.\n\nMarkku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan\nkatsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:\n\n-- Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.\n\n-- Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan\nnaapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan.\nKyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään -- hölmö\nmiesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat\nlaulavan että:\n\n    Viisas niinkuin ruusunnuppu,\n    kaunis niinkuin koulumestar...\n\nHe he -- ne tytöt osaavat aina laulaa!\n\nKoulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka\njälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä.\nVierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis.\nMarkku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten\notettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin\nryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai\nPiki-Juoseppi aiheen sanoa näin:\n\n-- Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa\ntuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy\nummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi.\nSilloin minä tulen tänne ja lykkään \"Marketan\" mereen ja vien kotiin ja\nvedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta\nkorjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet\ntämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että \"Kenenkäs jaala tämä\non, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja\nsamanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!\" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään,\nniin minä teen!\n\nVielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan\n\"Markettaa\", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin,\nettä jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän\nmietti: \"Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.\", mutta kun hän muisti,\nkuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina\npurjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän\nkuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.\n\nAlkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään.\nUseat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he\nolleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään.\nHe olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita\nja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä\nkalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa\nja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain\nkapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen\nnurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja\nrekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin\nymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen\nja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. \"Tytöt -- katsos Sameli --\ntirkistelevät ikkunoista!!\" --\n\nHevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta\nylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli\nniittyjä -- nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli\ntaas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten\npainuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli\nniin kapea -- sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku -- että\noli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli\npimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.\n\nSiihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli,\nnykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:\n\n-- Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua\nauttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät\nsilmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten\nelämä miksi hyvänsä.\n\n-- Mitäs sinä oikein tarkoitat?\n\n-- Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä\nsilmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi\nminun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin\ntee!\n\n-- Sinä olet humalassa. Älä huuda!\n\n-- En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua\najoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä\nolet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on\nvaroitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se\nmieleesi!!\n\n-- Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin\nisäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!\n\n-- Piki-Juoseppi! -- Piki-Juoseppi! -- Älä anna käsien valtaa -- älä\nanna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!\n\nSaavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi\nsinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten\nvuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi\nHavukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren\nnenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä\nyhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.\n\nJäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta\nrinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi\nja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat\ntapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta\nalas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin,\nkun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä\npahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.\n\n-- Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.\n\n-- No?\n\n-- Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään\nsiitä ohi.\n\n-- Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?\n\n-- Niin.\n\n-- Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat\npeitossa.\n\n-- Ei se mitään...\n\n-- Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja...\n\n-- Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä,\nmihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä\nnähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee -- kun Havukkavuoren\nUkko leipiä paistaa -- ymmärrätkö sinä.\n\n-- Ole joutavoimatta!\n\n-- Ole itse!\n\n-- Ei se ole henkeä keitään vienyt.\n\n-- Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle\ntietäjälle -- kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua -- joka\nyritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen\nHavukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle,\nTervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä\nluki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:\n\n    Luolehetar luonnon tyttö,\n    Manun eukon palkkalainen,\n    joka oot vuoren vartijana,\n    rahapurnun paimenena,\n\nja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti\nkallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan\nmitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan,\nkun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen\nomalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa\noli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli\neksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana\n-- ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan.\n-- Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa\nrantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi\nsiitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun\nsitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan\njoku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat -- yksin tietäjän\nvaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat\noli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi\neikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään.\nIsä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja\njuhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän\nhopeaa ja sanoi:\n\n    Pysy siellä,\n    kun pysytän!\n    Ole siellä,\n    kun oletan!\n\nja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. -- So, Polle!\nSeisopas vähän!\n\nSameli pysäytti hevosen kokonaan.\n\nPahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten,\noksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun\npaisteessa.\n\nKuului kultavasarain läiske.\n\n-- Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.\n\n-- Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?\n\n-- Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!\n\n-- No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!\n\nKuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen\nperästä sitäkin kirkkaammin.\n\nKammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden\nvarjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko\nja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.\n\n-- No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. --\nEi tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.\n\nÄänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.\n\nSameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä\npäivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat\nja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä\nvalereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja\njoista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.\n\nPiki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka\nhän sanoin koetti esiintyä rohkeana.\n\n-- Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri\nkuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja\nheinäkulia.\n\nSe raastoi voimiensa perästä.\n\nSen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti,\nkuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella,\nsillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen\nkeulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran,\nlöi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja\nhevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli\nohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet\ntätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi\nylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin\npysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän\nkasvojaan.\n\nLopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on\nylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.\n\nHevonen juoksi tasaista ravia.\n\nNäytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.\n\nSameli pysäytti hevosen.\n\nMies näytti pysähtyneen.\n\nHevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se\nleijaili kuun kirkkaassa valossa.\n\nMiehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies\nsieltä oikein tulee.\n\nMies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: \"Hyvää iltaa\", johon\nSameli ja Juoseppi vastasivat.\n\nMies oli Jyrin Tuomas.\n\nTunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisi\nHavukkavuoren Ukon metkuja.\n\n-- Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.\n\n-- Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa\nminulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas\nkuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.\n\nJyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.\n\nHän jatkoi matkaansa.\n\nSameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.\n\nSuon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla\nkorkea Havukkavuoren seljänne.\n\nSuolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja\nvarpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.\n\n-- Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.\n\n-- Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.\n\n-- Näitkö sinä sen itsensä?!\n\n-- No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei\nole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei\nihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä\nHaukkavuoren Ukosta!\n\n-- Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!\n\n-- Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! --\n\n-- Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana\ntarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli\nja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin\nliepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin\nerehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin,\nitse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt\ntässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin\nvarovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä\nvoi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.\n\nSameli veti ohjaksista.\n\n-- Soo hevonen! Alas taas ravata!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.\n\nPuhalteli lounattuuli.\n\nSameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi\nmatkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja\nummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus\najaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja\nvetää omille teloille kotirantaan.\n\nSameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti,\nnähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt\nlumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen\njälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja -- tärkein seikka\nkaikesta -- mistä luolan suusta se on mennyt sisään.\n\nSuuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan\nnäkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan\nkuusen oksassa.\n\nSiinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet\ntien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois\ntieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja\nlyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa\nriippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi\naivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.\n\n-- No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.\n\n-- Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. -- Ajattele ensin mitä sanot!\nOlisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi\nolisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen\non! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi\npettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista\nkuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat -- kun\nhuomasi ne arvottomiksi -- tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman\nerehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi\nälytään!\n\nSellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren\nUkosta!\n\n\n\n\nVI luku.\n\nLASKIAINEN KIRKKOTARHASSA.\n\n\nTalvi oli kulunut laskiaiseen.\n\nSamelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.\n\nSe maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.\n\nKun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja\nhymyilevine kasvoineen.\n\nSe seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten\nkanssa ja illalla rahoja lukiessa -- venäläisissä paperirahoissa hän\ntarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan\nnäköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä\nAnna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin\nröyhkeä ja lihallinen -- se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta\nparempaa ei löytynyt -- eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon\nnäköistä leveää rouvasihmistä.\n\nRahoja laskiessaan ajatteli Sameli: \"Jos olisi minun vallassani, toisin\npuotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin:\nNämä ovat sinun!\" --\n\nKun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan\njauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi\nSameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli\nAnna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi\nAnna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.\n\nHän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen\nedes yhden tapauksen, jolloin -- jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa\n-- olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja\nauttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi\nhymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla,\nkun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään\nAnna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia\ntapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran\ntaas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.\n\nEi ainoaakaan löytynyt!\n\nSameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet\nolisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.\n\n-- -- Esimerkiksi -- -- keväällä monta vuotta sitte -- --\nverkkorannalla -- -- hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla\nSimonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa\nodotellessa, -- -- toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin\nsinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin -- --\nmuistatko --. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina\nmielessäni, enkä nyt vasta...\n\nSameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja\nniiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan\nkanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä\nAnna-Marjalta, \"ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi\nminua mielestään pois ajaa -- eikä tahdokaan sitä tehdä.\" --\n\nSameli tahtoi päästä varmuuteen.\n\nViis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus\nsiitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole\nvarmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee -- niin, niin --\nketä ajattelee.\n\nHän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kun\nAnna-Marjan kanssa kahden joutui.\n\nJoulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä\nkummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.\n\nTänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.\n\nTänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.\n\nNäin ei saa jatkua!\n\nVuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.\n\nJospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!\n\nViime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.\n\nViime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle\nyhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän\njuttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa -- vaikka se\nolisi sitte itse Piki-Juoseppi!\n\nNiin, niin!\n\nPiki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.\n\nHän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!\n\nParasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan\njaalalla, jonka hänelle ostin.\n\nSitävarten sen hänelle ostinkin!\n\nTänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta\nsanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla\nkuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta\nhänen saatettavakseen.\n\nTänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille,\nmokomallekin naisten viettelijälle, että: \"En tule sinun kanssasi!\nSameli saattaa minut kotiin!\"\n\nNiin, siitä sait! -- Mokomakin Piki-Juoseppi!\n\nJa Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!\n\nSille en sano muuta kuin: \"Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!\" --\nYmmärtäköön siitä itse lopun!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää\nkauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia\nruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen\nnyrkkinsä sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!\n\nSyytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!\n\nEttä sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee\nkilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos\nkerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!\n\nYmmärrä ja pidä varasi!\n\nMinä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan\nsinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä\nsumussa, milloin voin karata kimppuusi.\n\nNäin se käy:\n\nJumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.\n\nSumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.\n\nSilloin minä olen \"Anna-Marjoineni\" saapuvilla.\n\nMuista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan\nvastaakaan.\n\nMuista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston\nhuipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun\njaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.\n\nSieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan\n\"Anna-Marjani\" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.\n\nKuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko\nvauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä\nkerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja\nvedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!\n\nTiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!\n\nKevät on matalain ja sakeain sumujen aika!\n\nNiin!\n\nTänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä\nloput itse!!\n\nJumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja\nkulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:\n\n-- Kuules, Riko?\n\n-- No?\n\n-- Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo\nmukanaan?\n\n-- Miks'ei olisi! Olishan se!\n\n-- Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.\n\n-- Saahan sen tietää.\n\n-- Saako!?\n\n-- Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas\nlaskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin\ntämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja\npakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta.\nTietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä,\neikä ole sitte tarvis tietääkään. No?\n\n-- Sinä olet lysti poika!\n\n-- Tiedän minä muutakin.\n\n-- No?\n\n-- Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta\nvainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita,\nkulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen\non syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki\nviisaampia kuin nyt...\n\n-- Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies.\nEn minä sitä tahdo tietää.\n\n-- No mitäs sitte?!\n\n-- Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä\nsitä voi keneltäkään kysyä.\n\n-- No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!\n\n-- No?\n\n-- Sinä olet -- hunningolle menossa!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää\nennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja\nettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin\neksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas\nmies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja\nhiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.\n\n-- Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut\nsamaan hätään, missä minä nyt olen.\n\n-- Hätään!? Onko jotain varastettu?\n\n-- Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen,\nja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä\nmennä minne haluat.\n\nSameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.\n\nKun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen\ntulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.\n\nVaikeinta oli keksiä asia.\n\nJos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös\nolemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.\n\nHän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi -- niin mitä hän\nsitten lainaisi?\n\nKirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara,\nhohtimet...\n\nEi sovi!\n\nTätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli\njo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää\nseuraava juttu:\n\nJo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan \"Anna-Marjan\"\nhuippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan -- ei niin mistään.\nAamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista\npyytää lainaksi tuo kinnas.\n\nHyvä on.\n\nRohkeasti vain sisään!\n\nOnneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.\n\nSamelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat\nselviksi supistuivat sangen vähiin.\n\nHän vain kysyi:\n\n-- Kuules, Anna-Marja?\n\n-- No?\n\n-- Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?\n\n-- Menetkö sinä?\n\n-- Menen.\n\n-- Minä en voi mennä.\n\n-- Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?\n\n-- Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.\n\n-- Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo\npuhuttavaa.\n\n-- Ei. Ei. Ei. -- Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde\nmihinkään -- kuuletko?\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että en lähde. -- Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn\nmaata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt.\nTyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa\nlaskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että\nnyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. -- Pitäkööt --\n\"Pitäkööt minun puolestani\", -- sanoin heille. -- Jo sunnuntaina\nkävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää\nsunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että\npitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. -- En minä mene\nmihinkään.\n\n-- Et mihinkään!?\n\n-- En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata.\nÄlä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on\nparempi. Antaa toisten pitää lystiä!\n\n-- Mutta olethan sinä aina ennen ollut -- joka laskiainen.\n\n-- Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!\n\n-- Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi\nollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä...\n\n-- Et ole ollut?!\n\n-- Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.\n\n-- Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä\nLiiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. -- -- Sehän on kiertänyt kuin\nkinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. -- Mene nyt vain\nkotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun\nkivistää päätäni. -- Mitä tuijotat! Totta se on -- ja on niin vilu ja\naivastuttaa. -- Taidan tulla sairaaksi.\n\nAnna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon\npalvelijaa.\n\nSamelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja\nhymykuopattomat posket.\n\nAnna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.\n\nAnna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille\naikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei\nSamelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei\nmitään, ei mitään varoituksia -- esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen,\nniinkuin oli tarkoitus ja aikomus. --\n\nMokomakin!\n\nMenköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!\n\nSamelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan\nkävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.\n\nLuulee vielä, että olen rakastunut!\n\nYlpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä\nikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!\n\nTulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!\n\nLuulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!\n\nParempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!\n\n\"Ota sinä tämä Anna-Marja\", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja\nminäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin\npilata koko elämäni rauhan.\n\nOnni että pääsin näin helpolla eroon.\n\nHyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä --\nainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.\n\n-- Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyi\nAnna-Marja.\n\n-- Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.\n\n-- Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt\nja asia, jota kannattaa noin miettiä!\n\n-- Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin -- illalliselle -- ja\nmaata -- ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. -- Hyvää yötä sitten!\nVäsyttää ja nukuttaa tässä minuakin -- eikä minulla oikeastaan sen\nenempää sanottavaa ollutkaan -- eikä se kävely ja laskiaistanssi niin\nvälttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa --\nturhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta\nkun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän\nsukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi...\n\n-- Niin -- niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä,\nhyvää yötä.\n\nSameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä\noli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti\nmerimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten\npeljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja\nasettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle\nvahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä\nainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään\nmissä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman\nuusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan\ntuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja\nantanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja\nsitten -- mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki\nsen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan,\njossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.\n\nSameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena\nsilmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.\n\nPahin oli menemättä.\n\nHänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä\nvauhtia.\n\nTuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa\nkeinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen\nkorvaansa huutanut: \"Mene ulos! Sinua narrataan!\"\n\nSameli läksi ulos.\n\nOli jo pimeä.\n\nIkkunoista paistoivat tulet.\n\nLapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa\npuvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat\ntytön puvuissa -- siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat\nsiepata naamareita toisiltaan.\n\nEsalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä.\nSieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.\n\nSameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata\nkotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan\nkohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi,\nnähtävästi laskiaistansseihin menossa.\n\nSameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.\n\nHänen oli mahdoton hillitä itseään.\n\nHän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla,\nmutta vihaisella äänellä:\n\n-- Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!\n\n-- Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa\nmatkaansa ohi Samelin.\n\nSameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:\n\n-- Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä\nnyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.\n\nPiki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:\n\n-- Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata\nseinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi\nkätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Mihin minun on sinua seurattava?\n\n-- Mihin hyvänsä!\n\nSameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois\ntanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä\nyhtä äänettömänä hänen rinnallaan.\n\nKirkon portti tuli heitä vastaan.\n\nSe oli auki.\n\nHe kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.\n\nSakastin portaat tulivat vastaan.\n\nHe nousivat portaita ylös.\n\nSakastin lukittu ovi tuli vastaan.\n\nSiinä ne pysähtyivät.\n\nTuuli rumisutti kirkon peltikattoa.\n\nTuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli\nsaranoissaan.\n\nTuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.\n\nNe kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten\nkuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.\n\nYlempää -- jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle\njääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta -- kaksi kolme\ntai neljä koputusta ja taas hiljaa -- vai kuuluiko se ylhäältä\nkellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko\nse kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään\nhartioihinsa -- lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää\nmistä se kuuluu!\n\n-- Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja\nliikutettuna ja nojautui lähemmä.\n\n-- Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.\n\n-- Mitä pakoon, ketä pakoon, -- rakas ystävä mitä pakoon?\n\n-- Itseämme.\n\n-- Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen\n-- rakkaani.\n\n-- Enhän minä murheellinen olekaan.\n\n-- Sitte en ole minäkään. -- Minä olen niin onnellinen.\n\n-- Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?\n\n-- Ei. Tämä on niin rauhallinen!\n\n-- Niin on. Täällä on hyvä olla.\n\n-- Ja tänne ei tule ketään muita.\n\n-- Mistäs tiedät?\n\n-- Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!\n\n-- Oletko ennen ollut täällä?\n\n-- Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!\n\n-- Milloin?\n\n-- Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit -- tai kun\ntäällä on kypsiä vattuja -- lapsena -- ennen vanhaan -- istuttiin tässä\nportailla -- laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin\npäivän muuten vain paistaa lekotella...\n\n-- Entä näin talvella -- yöllä -- myrskyssä ja laskiaispyryssä tai\nmuuten...\n\n-- E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa -- ei kesäyönäkään! Herra\nJumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi\nkirkkotarhan -- vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin,\nolen kuin turvassa. -- Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat\ntuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne\ntanssivat hampuria! --\n\n\n\n\nVII luku.\n\nKOSINTA.\n\n\nTuvassa oli kangaspuut.\n\nAnna-Marja kutoi kangasta.\n\nOli keskipäivä ja kevät.\n\nAurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän\nkutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä\ntuolilla, istui Sameli.\n\nSameli oli puheliaalla tuulella.\n\nHäh tunsi olevansa onnellinen.\n\nHänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.\n\nEttä hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.\n\nEttei mikään paha ajatus häntä vaivaa.\n\nEttä hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että -- että\n-- että -- Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun -- jos nimittäin\nihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa -- niinkuin laivasta,\ntalosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa\nja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja,\nolet minun!\n\nSinä olet minun!\n\nSinä olet minun!\n\nJa jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!\n\nEi sitä muutenkaan voi sanoa.\n\nJa asiahan onkin tärkeä, eikä sana.\n\nSamelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen\npuheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä,\nhän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.\n\nSameli pani tupakaksi.\n\nSilmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran\npauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua\nsuksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä,\nkasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja\nAnna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli\nhänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan\nmatkaltaan vanhalla \"Anna-Marjalla\".\n\nSamelillakos oli puhetta!\n\nTöin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!\n\nSameli pani tupakaksi.\n\nHän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia\nihania savuja.\n\nAnna-Marja kysyi:\n\n-- Miksi et sinä haasta, Sameli?\n\n-- Haastako?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.\n\n-- Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa\nmielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä\najattelet!\n\n-- Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.\n\nJa Anna-Marjakos siitä nauramaan.\n\nHänen naurunsa soi ja helisi.\n\nSe miltei pyörrytti Samelia.\n\nSamassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä\nkolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että\nSameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.\n\n-- No meni se sinne nyt kuitenkin -- lopultakin, sanoi Sameli.\n\n-- Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. -- Se meni\nsinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!\n\n-- Ei tuo mitään ollut!\n\n-- Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!\n\n-- Niin, niinkuin se entinen morsian.\n\n-- Mikä morsian?\n\n-- Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian\nniinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.\n\nEmäntä istui ja kehräsi.\n\nTytär kutoi kangasta.\n\nKuului ulkoa koiran haukunta.\n\nKuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.\n\nTulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.\n\nEmäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.\n\nTytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin\nhänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein\nsulhasten jalkoihin, yli tuvan.\n\nIski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: \"Katsos, katsos, miten\nkutoo!\", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: \"Mitäs tämä nyt on, mutta\nolisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta\naina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki,\nniinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata.\"\n\n-- Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.\n\n-- Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!\n\n-- Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!\n\n-- Niin -- no -- enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.\n\n-- Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?\n\n-- Kun tulisin kosimaan!\n\n-- Tulisit tai menisit?\n\n-- En.\n\n-- Et ottaisi!?\n\n-- En.\n\n-- No miten sitte?\n\n-- Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut\nvalinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin\nanna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan.\nNiin minä tekisin ja teen.\n\n-- Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa\nuskollisuutta ja luvata olla aina hyvä -- jo ennen sitä.\n\n-- Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.\n\n-- Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä\nrakastamiseen!\n\n-- Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko\nääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle\nhyvänsä niin sanotakaan!\n\n-- Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua\nmiellyttää, sanot sinä: \"Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat.\" --\nHyi, mikä sinä olet!\n\n-- Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara\nmiellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?\n\n-- Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!\n\n-- No -- voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.\n\n-- Tuoda!?\n\n-- Niin niin!\n\n-- Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!\n\n-- Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.\n\n-- Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!\n\nHe nauroivat molemmat.\n\nAnna-Marjan äiti tuli tupaan.\n\nHe istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.\n\nKangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi\npuoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen\nkiinni, ja kangas kasvoi.\n\nAnna-Marjan äiti parsi verkkoa.\n\nAnna-Marjan isä oli Virossa.\n\nKissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.\n\nIkkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.\n\nKissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.\n\nAnna-Marja keskeytti kutomisensa.\n\nHän katseli onnellisena ulos ikkunasta.\n\nIkkunalaudalla kukki punainen verenpisara.\n\nValkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.\n\nIkkunan takana kukki omenapuu.\n\nAnna-Marja työnsi ikkunan auki.\n\nLämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.\n\nIkkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon\nhuikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva\nomenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä\ntoisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin\nirtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa\nniitä jo oli kirjavanaan.\n\nPihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia\nomenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle\nkimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen\nkulkeva valkea yksinäinen pilvi.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nPIKI-JUOSEPIN ONNELLINEN LAIVARIKKO.\n\n\nKeväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät\nkorjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi\nulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut\npurjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin\nja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli\npurjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.\n\nVapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle\nomalla aluksellaan.\n\nApulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi\npalkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.\n\nPiki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.\n\nSen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansa\nSamelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.\n\nKohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen\nseuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.\n\nSen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikä\nAnna-Marjaa.\n\nPiki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.\n\nKun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oli\nJuoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.\n\nSamoin lähtöään.\n\nLähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti\ntyyniä.\n\nSen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.\n\nKerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli\nvalmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.\n\nMyös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.\n\nKun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen\nSamelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista\npurjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai\nkalliolle.\n\nSydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut\nomalta.\n\nHän ei saanut rauhaa missään.\n\nRannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo\nlähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että \"Näettehän,\nettä on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!\" ja toiseen osaan: \"Enhän\nminäkään utele mihinkä muut menevät.\"\n\nEräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi\nkello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.\n\nNäytti tulevan länsituuli.\n\nPiki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.\n\nNäytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää\ntuntiakaan.\n\nHän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja\nasian selvittäisi.\n\nEi tullut ajatuksia loikomalla.\n\nHän istui tunnin keinutuolissa.\n\nSama tulos.\n\nSiihen kului pari tuntia.\n\nHän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti,\nniin eiköhän pää selviä.\n\nHän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.\n\nHän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten\ntänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.\n\nJos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen\npantu, ennättää sen huomennakin.\n\nTämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille\nvilpitöntä iloa.\n\nHän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä\niltana jaalalle.\n\nLaskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan\nleppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin)\nja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset\nvoisikin hillitä.\n\nSamelin laita oli miltei sama -- se ero vain, ettei hän tuntenut mitään\nvelvollisuuksia lähetä Juoseppia.\n\nHänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan\nkuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden\nkorot, kuin meni -- meni -- puhuttelemaan -- miestä joka oli ärjäissyt\nhänelle: \"Pois tieltä!\" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että\nhenki oli mennä.\n\nEi!\n\nEi sinä ilmoisna ikinä!!\n\nLähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa\nhyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen\nkauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule\ntyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla\nrauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.\n\nJa ellei sata riitä, ottakoon kaksi!\n\nSameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea\nvelvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.\n\nTämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti\nhäntä vielä enemmän.\n\nKokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli\nmuodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.\n\nSamelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi\non sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin\nrantakäräjillä.\n\nSe ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin\nSameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää\nhyväkseen tämänlaista asetta.\n\nTahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.\n\nPuotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.\n\nHän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään\nkahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:\n\n-- On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel,\nmitä se lurjus pitääkin suustaan päästää -- toisista ihmisistä --\nniinkuin sinustakin -- sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla\nja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo\nnanna-vainaja sanoi että \"Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!\" -- Että\nkaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa\npulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!\n\n-- No -- mitä nyt sitten!?\n\n-- On näes sanonut -- vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut -- eikä\nnäiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan\nnämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on\nkaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle\nsilmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee,\nettä yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. -- On näes\nsanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen\nAnna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa -- että pitää sen\npalkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi\naviosäädyn jäseneksi. -- Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen,\njoka niin sanoo! -- Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle\nmitään pahennusta tule... Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin\nHerra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja\nlahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!\n\nSameli koetti nauraa.\n\n-- Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle\nonkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne.\nPitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai\nlahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle\nsata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja\nkaukana.\n\n-- Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä\nnyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai\nhaistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun\nrahoissasi!\n\nSameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli\nseurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on\nmaailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein\nja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista\nparia, mikä heistä tulisi.\n\nSamelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi\nilmaisukeinoiltaan.\n\nTäysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea\nsitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että\nsillä parhaillaan isketään sodassa!!\n\nSotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin,\njolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.\n\nPiki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana,\njolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.\n\nPiki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa,\nnosti kaikki purjeet tuuleen -- tai oikeastaan tyyneen -- ja ankkurinsa\nja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi\nsuoraan itään -- ilman päämäärää.\n\nNähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli\nsitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen\nsilmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.\n\nUlompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka\nkiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri\nkuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä.\nVähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin\nisopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun\nnokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi\nryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina\n-- vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli\nsyöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi\nitse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa\nkajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen\nkokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.\n\nErään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain.\nItsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle\nkertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi\nlykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa\nluvatonta liikettä.\n\nIhme ja kumma!\n\nHelmari ei liiku!\n\nJuoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.\n\nHelmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.\n\nPiki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen\nkelluvan jo kaukana.\n\nPitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen\nliikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.\n\nAlusta ei voitu enää ohjata.\n\nIso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jolla\nJuoseppi koetti ohjata.\n\nPojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet\nkannelle.\n\nYö oli kulunut.\n\nPäivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.\n\nJaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että\nidässä alkaa kohota näkyviin maa -- iso asuttu saari meren keskellä,\nJuosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan\nnaapurisaari.\n\nHidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit\nmereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.\n\nSe oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin\nja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan,\nmutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että\nalus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin\nalas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan\nreivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen\nalus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje\nveti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa\nalkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita.\nPannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä\nsilakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä\nja käytiin maata.\n\nUlkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja\nkohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla\nlähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla\nvahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla.\nKerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita\nnäkyvissä -- ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi\npyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.\n\nJuosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt\nja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.\n\nHän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja\nlaskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti\nhohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän\nmetsän takaa korkeat vuoret.\n\nSe oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.\n\nPaidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.\n\nJolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.\n\nPojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.\n\nJuoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli\nkullanhuuhtojan vati kädessään.\n\nHän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta,\nvalikoimatta, ja alkoi huuhtoa.\n\nHuuhtoi ja huuhtoi.\n\nVettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.\n\nHiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin\npohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.\n\nVadissa oli kultaa!\n\nPäivä paistoi.\n\nVesi oli lämmintä.\n\nPäivä paistoi ja kulta kiilsi.\n\nJuoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.\n\nMinkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kun\nJuoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.\n\nVadissa ei ollut enää kultaa.\n\nSiinä oli jalokiviä.\n\nJuoseppi heräsi.\n\nHän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.\n\nKumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.\n\n-- Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.\n\n-- Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.\n\n-- Onko näkynyt muita aluksia.\n\n-- Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain\nviittoivat.\n\nJuoseppi nousi kannelle.\n\nTuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.\n\nPeräpurje oli parista paikkaa revennyt.\n\nVanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka\nolikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti\nmennä kelvottomaksi.\n\nSaari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja\nsiellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan\nlähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään\nmahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin\nsatamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.\n\nJaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa -- välimatka rantaan\non jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle\najettumista -- ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se\nvasta viime yönä alkoi.\n\nJokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.\n\nAnkkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.\n\nPäinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan -- vanha,\npuolimätä alus ruostuneine nauloineen -- mitä se kestäisi!\n\nJuoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja\nlyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain\nlaahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain\nlaineisiin.\n\nKylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan,\nsillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen\nsaarelainen. --\n\nSen myönsi Piki-Juoseppi.\n\nErään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa\npurjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa\nistuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti\nJuoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia\non olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että\nmitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa.\nJuosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta\nmahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin\nettä tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset\nveneillään tänne tai eivät.\n\nSaarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan\nja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.\n\nHeidät oli siis jo maalta huomattu.\n\nJuoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä\nrannalla hommaillaan.\n\nSiellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.\n\nHyvä on!\n\nVastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.\n\nRaketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville\nkiville, ennenkuin se pohjaa!\n\nRannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti.\nUseimmat olivat tulleet vain katsomaan.\n\nJoku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se\nhuusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.\n\nMies huusi uudestaan.\n\nErotti jo sanat:\n\n-- Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!\n\nKirves esille!\n\nJuoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen\nmennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen\notteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot\nnurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat\nsaivat viskellä niitä mereen.\n\nKivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta\njaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se\nei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.\n\nJoka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle\npäin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta\npaikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien\navonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.\n\nJaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.\n\nEi ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle.\nSe olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen\nylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen\nmukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.\n\nRyskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta.\nPohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili\nkaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä\nkappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat\nkuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi\npolttopuuta!\n\nJaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.\n\nRannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan,\nmutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin\nmukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti\nlujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja\nköytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria\nkatsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se\nhyväksyttiin.\n\nKöysi ei ollut paljon yläpuolella vettä -- aika ajoin laineet kävivät\nsiitä yli.\n\nEnsin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.\n\nMaallemeno oli miltei vaaratonta:\n\nKöydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli\njaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan\nitsesi miltei läpi veden maalle -- varmasti, jos kohta hitaasti,\nvarsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin\nmereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin\nkämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan\njoutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy\nmaata kohti. Silloin se vei mukanaan -- ei muuta kuin ennätä muuttaa\nkäsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!\n\nKun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä\nlähtönsä suhteen.\n\nMaalta täytyi kiirehtiä.\n\nSe ei auttanut.\n\nMitä hän siellä oikein hommaili\n\n-- Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!\n\nJuoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.\n\nJo näkyy.\n\nHän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös\nkelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen\nkeulan eteen pohjaan -- yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt\naluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.\n\nPiki-Juoseppi vedetään maalle.\n\nHän selittää maalle päästessään:\n\n-- Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin\ntämä jaala miehissä maalle.\n\nSitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan.\nKivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju\nmaalle.\n\nKetju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.\n\nAlus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten.\nVäkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan\nlaineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että\nvoimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison\nkiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää,\nja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.\n\nPiki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan\npelastumisesta.\n\nLäpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.\n\nVäkijoukko -- miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä\ninnokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa\nvastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.\n\nKuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti\nlöytämänsä saaliin nimen.\n\n-- Kaaren tykky!\n\n-- Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!\n\n-- Vesitynnyri -- maavettä vielä sisässä!\n\n-- Hei! Silakkapytty!\n\n-- Leipäpussi tulee täällä!\n\n-- Kajuutan katto!\n\n-- Koija, tyyny, peite...\n\n-- Kompassi -- kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!\n\n-- Peräpeili nimilautoineen!\n\nJa niin edespäin.\n\nPiki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään\nainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää\nhuomiotaan häneen.\n\nLaivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut\nmääräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan,\nmutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan\nsen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin\nja laivarikko on laivarikko -- se on enemmän kuin häät, enemmän kuin\ntalkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä -- \"eikähän sitä\nihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin\nnautintoa kuin leipä\", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava\naikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: \"On siinäkin tuhmaa hommaa!\nTyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella\nitseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. -- Sitä\nenemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän\npyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!\" --\n\nEräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.\n\nTarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:\n\n-- No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin\nmennäkään!, ja nauroi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus\ntoteutui täsmälleen.\n\nPiki-Juosepista tuli sen saaren asukas.\n\nSe tapahtui näin.\n\nNoin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa\nleivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.\n\nEi niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.\n\nEivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei\nsylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.\n\nJuosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän\nansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut\ntulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi\nitsekin otti osaa pelastustyöhön.\n\nKun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta\nkukin kotiinsa.\n\nPiki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja\nvarakkaimpaan taloon, kauppiaalle.\n\nKaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen\nkalastajan tytär samalta saarelta.\n\nKauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja,\nsitten purjehtija, sitten kauppias.\n\nSaaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut\nkirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän\noli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti\nensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja,\ntupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi\nmyös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen\nkauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät\naittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä,\nsairastelematta ja mitään valittelematta. \"Kuoleman syy tuntematon\",\nniin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä\nkuunaria -- tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan\nniinkutsuttu kuutto -- suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin\ntavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme\nja puoli viikkoa -- tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua\n(\"Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva,\njos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!\", oli\nkauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin\npuotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää\nsitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan\nlievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua -- ja\nkaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään\ntalon hoidossa ja kaupanpidossa.\n\nLeski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran\nostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä\nhyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat\nkosintaintoiset miehet -- ymmärtäähän tuon! -- sanoivat leskelle\nsuoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: \"Paljon paremmin -- paljon\nparemmin!!\" -- unohtamatta sentään lisätä, että: \"Miestä olisi sentään\naina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!\",\nmihin leski lisäsi, että: \"Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala,\nkuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin\nvanhenee, eikä sille ruojaa mitään!\"\n\nLeski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan\nystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin\ntämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin\nkuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään,\nterveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.\n\nMantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. \"Aina ne raahataan\ntänne meille!\", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia\nvieraita tuotiin ja niin nytkin.\n\nMantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa\npahvisissa soikeissa kehyksissä useita -- voi kuinka monta! --\nnorjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien --\nperämiesten ja kapteenien -- valokuvia.\n\nNiistä ei kestään ollut pitempää iloa.\n\nYön tai kaksi viipyivät ja menivät.\n\nEikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.\n\nToista oli Piki-Juosepin!\n\nHän tosin ei ollut kapteeni -- ei edes perämies, mutta -- oman\nlaivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä -- ja mikä\noikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?\n\nMies.\n\nMies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää -- erotus vain\nlaivan koossa.\n\nNiin se on.\n\nKapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja\najatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran\nerehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän\nole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni\nkapteenikaan, johon Manta selitti, että: \"Se ei meinaa kerrassa mitään!\nKapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!\"\n\nEnsi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille\nkonjakkiryypyt.\n\nSaunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat\nvaatteet.\n\nJuoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja\nne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt -- housut ja takin hihat\nolisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.\n\nJuosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat\nliian isot -- molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.\n\nKylvyn jälkeen oli vankka ateria -- Juoseppi söi kamarissa ja pojat\ntuvassa.\n\nSyönnin ajalla kysyi leski:\n\n-- Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta\njohtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka\npäättyi näin onnettomasti?\n\n-- Pietariin, ostamaan tavaraa.\n\n-- Oletko sinäkin sitten kauppias?\n\n-- En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani\nsäästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa\nkulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa\nkerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden\nkotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja\nhuomasin, että siellä on vain yksi kauppias. --\n\n-- Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!\n\n-- Vai niin! -- Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun\nse saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta\nkelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia\nruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa\nkulista. --\n\n-- Neljäkymmentä markkaa!!\n\nLeski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti\nvieläkin kerran: -- -- Neljäkymmentä markkaa!!\n\n-- Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja\npäässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja\npäätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne\ntoista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän\njaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. --\n\n-- Se on oikein!\n\n-- Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että\nrahat.\n\n-- Rahatkinko?!\n\n-- Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat\nmukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan\nkappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä\npiloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin\ntaskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan\nkukkarossa. -- Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa\ntunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa\netsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.\n\nLoppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla -- etsimässä\nolematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.\n\nMasentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:\n\n-- Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!\n\nToisin kuitenkin kävi.\n\nKylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä\nhöyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.\n\nSeuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen\nvielä loikoessa vuoteessaan.\n\nKahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja\ntulineuvot.\n\n-- No, tulepas kahville kapteeni!\n\nMyöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika,\nporsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut\nhaukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.\n\nMutta nyt!\n\nSana kapteeni soi kuin linnun liverrys.\n\nTarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi\nlähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.\n\nMaissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen,\n\"matruuseille\", niinkuin Manta sanoi, työtä.\n\nJuoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa\nkävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän\nasiaa puotiin -- tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.\n\nManta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka\noli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille\nsilkkinauhaa ja nappeja:\n\n-- Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti\nvaroittavasti nenäänsä.\n\nPojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata,\nvanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.\n\nKaikki meni hyvin.\n\nUusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.\n\nKun myrsky -- joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen -- meni\nohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan\npurjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat\nkullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli \"ONNETAR\".\n\nSe oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki\nmestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion\nmukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.\n\nPerällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen\nportaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!\n\nKeulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten -- hm -- ikäväähän\ntuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin\nkaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.\n\nTäällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä -- missä ja milloin lieneekin\nsitten herännyt ja syntynyt -- ajatus, että tämä laiva taitaakin olla\noma. Ja talo kuin herraspytinki!\n\nViisi kamaria -- valkeat kaakeliuunit! -- ja tupa.\n\nPitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.\n\nNavetta lehmineen.\n\nHevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.\n\nKellarit.\n\nPellot.\n\nNiityt.\n\nMetsät.\n\nJa Manta itse!\n\nNiin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!\n\nPiki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.\n\nMyrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.\n\nLaivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.\n\nJuhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla\n\"puotipoikana\".\n\nSyyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi -- \"nuorimies, merimies Juoseppi\nMatinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti\", kuulutettiin\nkristilliseen avioliittoon.\n\nSe oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi\nsanattomiksi.\n\nSitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.\n\nOli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen\njuotava.\n\nVoi voi!\n\n-- Mokomakin pojannulikka! -- Josta ei tiedä onko se kala vai lintu!\nKastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus\nlieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin\ntaskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei\nvaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi.\nNäkihän tuon nyt jokahinen!\n\nNeljän viikon perästä olivat häät.\n\nNiin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli\nkohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän\nparhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy\nveloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet\njaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.\n\nSyksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen\nnupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle\nvivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen\nruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle\nhongalle ja tervalle.\n\nKotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti\njälleen itään, omalle maallensa.\n\nMaksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:\n\n-- Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja\nsytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.\n\nRannassa oli miehiä rantakäräjillä.\n\nNiille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:\n\n-- Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.\n\nJuoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje\ntoisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen\niltaa painui idän alle.\n\n\n\n\nIX luku.\n\nSAAREN UUSI PUOTI.\n\n\nPiki-Juoseppi ei jättänyt uhkaustaan toteuttamatta.\n\nJo seuraavana keväänä hän toi kuutollisen tavaraa ja avasi\nkotisaarellaan uuden puodin, entisessä kotitalossaan, jonka hän yksin\nomisti.\n\nHänen vaimonsa Manta hyväksyi mielihyvin tämän yrityksen. Tottuneena\nhoiteli Manta nuoremman poikansa kanssa vanhaa puotiansa. Vanhempi\nvietiin hoitamaan uutta.\n\nPiki-Juoseppi itse purjehti \"Onnettarella\" kaiken kesää, kuljettaen\ntavaraa molempiin puoteihin. Samalla hän osteli kaikilta ulkosaarilta\nhylkeennahkoja, kuutinnahkoja, hylkeenrasvaa ja silakoita ja vei niitä\nmyytäväksi kaupunkeihin, Viroon ja Venäjälle silakoita, Suomeen nahkoja\nja rasvaa.\n\nJuoseppi oli synnynnäinen kauppias ja hän ennätti kaikkialle.\nLaivarikoissakaan ei enää laivanhylkyjen huutajana rehennellyt Sameli\nyksin, vaan oli siellä nyt toisena Piki-Juoseppi, joka teki aina\nkorkeimmat tarjoukset ja hyötyi sittenkin.\n\nTalvet vietti Juoseppi vaimonsa luona ja teki hevosella jäätä pitkin\nkerran tai pari kertaa kuussa matkan entiselle kotisaarelleen\ntarkastamaan puotiansa. Siihen aikaan nimittäin olivat jäät meressä\npysyvämpiä kuin nyt. Kerran tai pari miesmuistissa oli niin sanottu\nrikostalvi, jolloin jää oli liikkeellä ja rikkinäistä tai ei\nollut jäätä ensinkään. Syksyisin viipyi Juoseppi kotisaarellaan\nviikkokaupoilla. Tuli lokakuun puolivälissä tuoden puodin talvivaraston\nviimeisen täydennyksen \"Onnettarella\" ja jäi saareen jäiden tuloon\nasti, ei kuitenkaan koskaan ohi joulun, sillä sen hän aina vietti\nkotonaan.\n\nJuosepin ilmaantuminen puoteineen kotisaarelle tuotti paljon huolta\nSamelille.\n\nKauppa hänen puodissaan hiljeni hiljenemistään, sillä tahallaankin\nhalvensi Juoseppi hintojaan alemma Samelin hinnoista.\n\nKilpaveljet eivät kohdanneet toisiaan silmästä silmään missään, ja jos\nsattumalta kohtasivatkin, eivät edes tervehtineet toisiaan. Keskustelu\nheidän välillään oli kuitenkin vilkasta. Sitä käytiin jo aikaisemmin\nalkaneella tavalla: molemmat pommittivat toisiaan laskemalla kyliin\nliikkeelle juorujen kuljettamia pistopuheita ja loukkauksia toisistaan.\n\nSameli oli siinä etevämpi kilpailijaansa. Hänen lausuntonsa olivat\njo lähtiessään pisteliäitä, mutta matkalla Samelin suusta Juosepin\nkorviin oli niihin kerääntynyt hyvä annos suolaa kärkiin. Ne pistivät\nja kirvelivät päämaaliin jouduttuaan. Juoseppi oli kuitenkin etevämpi\ntekojensa häikäilemättömyydessä ja vei surkeilematta päätökseen kaikki\naikomuksensa. Juosepilla oli omantunnon asettamat tekojen rajat\nhämärät ja sangen liikkuvaiset laajuuteen nähden. Piki-Juoseppi tunsi\nheikommuutensa sanan käytössä ja käytteli sitäkin häikäilemättömämmin\nomia keinojaan.\n\nKerran kuitenkin sattuivat Sameli ja Piki-Juoseppi samaan huoneeseen.\n\nSe tapahtui sinä syksynä, jolloin Piki-Juosepin kotisaarella oleva\npuoti oli toiminnassa ensimmäistä vuottaan.\n\nOli kuntakokous.\n\nKunnantuvalla oli jo useita miehiä odottamassa kokouksen alkua, kun\nsisään astui parvi naapurikyläläisiä, joukossa Piki-Juoseppi, joka\nirvisti pahasti nähdessään Samelin istuvan vastapuolella tupaa.\nJuoseppi istuutui penkille tovereineen. Tuvassa oltiin miltei vaiti.\nLopulta alkoi Juoseppi sanomalla vierustoverilleen:\n\n-- Kuulin tuolla rannassa, että täällä kylässä ovat suolan hinnat\nlopultakin halvenneet.\n\nSe oli tarkoitettu Samelille.\n\nSameli sanoi vierustoverilleen:\n\n-- Oletkos sinä kuullut, kuinka rotat naapurikylässä ovat viimeaikoina\nlihoneet?\n\n-- En. Mikäs siihen olisi syynä?\n\n-- No kun siellä jauhot ovat niin halpoja, niin ei köyhimmänkään\ntarvitse olla nälässä.\n\nSe oli tarkoitettu Juosepille.\n\nKoko tupa nauroi.\n\nJuoseppi sanoi toverilleen:\n\n-- Minä tässä mennä yönä näin vähän kummallista unta. --\n\n-- No?!\n\n-- Olin olevinani eräällä pihalla. -- Maltas -- en taidakaan muistaa\nminkälainen se oli. -- Siinä oli olevinaan vihreä portti -- pihalla\nkivitystä kuin kaupungin kadulla. (Juoseppi kuvaili Samelin pihaa.)\n-- Heti oikealla jauhoaitta ja sen molemmat ovenpielet jauhoissa\nsiitä, että niihin oli lyöty tyhjennettyjä jauhosäkkejä. -- Ovessa\nalhaalla kissanovi -- ja minä katselin ja katselin, että mikäs sieltä\nkissanovesta itseään vetää ulos. Katsoin lähempää ja näin että se oli\nrotanluuranko, jolla oli nahka päällä ja vähän vielä henkeä sisässä.\nSe pääsi yli kynnyksen ja raahasi itseään portaille, eikä eteenpäin\npäässytkään. Kumarruin lähemmä ja kuulin, että se vikisi surkeasti.\nNiinkuin usein käy, että eläimet minulle unessa haastavat ja minä\nniille, niin nytkin. Minä kysyin: \"Mikä sinulla on, kun olet noin\nlaiha?\" -- \"Nälkä\", sanoi se, \"en ole saanut enää en niin suurusta\nsuuhuni sen jälkeen, kun sinne toiseen kylään tuli se uusi puoti.\" Heti\nne läksivät sinne -- kaikki toiset rotat. -- Pyysivät minuakin. En\ntuhma osannut mennä. Sanoin toisille: \"Kyllä tännekin vielä jauhoja\ntuodaan, kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan kunhan Juoseppi tännekin\npuotinsa laittaa! -- En ole suurustakaan saanut kuuteen viikkoon.\" --\nSitte se kuoli ja minä heräsin.\n\n-- Vai niin. Mitähän tuo merkinnee.\n\n-- Hitto hänen ties, mutta jotain se merkitsee -- ihan varmasti.\n\"Perästä kuuluu\", sanoi torventekijä.\n\nSameli sanoi vieruskumppanilieen:\n\n-- Kuulehan!\n\n-- No?\n\n-- Saaren paras kuppaaja ja hieroja, tämä Eljaksen Ieva, kävi tässä\neräänä päivänä meillä puodissa ja oli niin hyvillään. Kysyin Ievalta,\nettä: \"No?! Mitäs nyt, kun Ieva on noin hyvillään?!\" -- Ieva vastasi\nettä: \"Mikäs on olla hyvillään, kun saaressa on nyt toinenkin\nhieroja ja parempi kuin minä.\" -- \"Vai niin\", sanoin minä, \"vai on\njo ilmaantunut toinen hieroja. No eihän siitä luulisi Ievalle iloa\nolevan\", sanoin minä, \"kun leipä menee.\" \"Eipäs menekään\", kehui Ieva,\n\"kun se toinen hieroja ei hierokaan ihmisiä, vaan se hieroo kauppaa\nsiellä puusniekan puodissa.\"\n\n-- Puusniekan puodissa? Missä se on?\n\n-- Ei suostunut ilmoittamaan Ieva, enkä minä häneltä sitä viitsinyt sen\nenempää udella.\n\nSiitäkös seurasi naurun röhinä!\n\nMonet läksivät oikein ulos nauramaan, kun kokouksen puheenjohtaja ja\nvallesmanni olivat saapuneet, eikä tuntunut oikein luvalliselta niin\nkovaääninen röhönauru sisällä. Ulkona monet vääntelehtivät naurussaan,\nniin että sydänalaan koski vielä seuraavana päivänä.\n\nSiitä päivästä alkaen sanottiin Piki-Juosepin uutta puotia \"puusniekan\npuodiksi\".\n\nPiki-Juoseppi ei voinut vastata Samelille samalla mitalla takaisin,\nmutta kun joka tapauksessa mitata piti, mittasi hän toisilla mitoilla\nja myöhemmin. Mittaustilaisuutta hän sai vaania kauan, mutta sillä\nvälillä tapahtui jotain muuta, ja hauskempaa, jota emme voi sivuuttaa.\n\n\n\n\nX luku.\n\nYLÖS HERRAA VASTAAN TUULIIN.\n\n\nOli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui\nnaapurikylään.\n\nSameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille\nnimittämällä hänen puotiaan \"puusniekan puodiksi\". Se nimi jäi\nnimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi\nvastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi\nhintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja\nsyksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä \"Onnetar\", kuutto, jossa\noli kullatut mastojen nupit.\n\nJuhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet\nsiihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin\nhän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai\nlähelle niitä.\n\nPuoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin\nvanhasta paikasta naapurisaarelta.\n\nManta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla\njaloillaan juhannuksen jälkeen.\n\nKun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran\nkapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä\nmuuksi.\n\nUudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. \"Helpotetaan,\nhelpotetaan!\", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan\ntai kainostelematta sanoi: \"Siellä naapurikylässä kuuluu saavan\nhalvemmalla.\"\n\nPiki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi\nkilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin\nvasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa\nryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa\nnyt ovat.\n\nNe olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.\n\nHalpaa oluttakin!\n\nSitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.\n\nSalaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.\n\nSamelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja -- hintoja hän alensi kuitenkin\nsangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa -- teräviä pilalauseita\nnaapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille\nja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat\nkuluttamistaan henkisestikin.\n\nSamelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen.\n\"Anna-Marja\" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja\nterävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet\nkuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että\nse olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen\npikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan,\nettä \"Anna-Marja\" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi\ntai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin,\nLyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä\nvieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa,\nrommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.\n\nSameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse \"Anna-Marjan\" päämiehenä.\n\nKun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja,\ntäytyi \"Anna-Marjan\" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä\nValtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin\nsyksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.\n\nJuhannuksen tienoissa varustettiin \"Anna-Marjaa\" ensi kertaa pitemmälle\nmatkalle ilman Samelia.\n\nSameli päätti jäädä kotiin.\n\nHänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha\n\"Anna-Marja\" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.\n\nSameli itse jäi kotiin.\n\nSe herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.\n\nToiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän\npelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä\njättää saarta sinä kesänä.\n\nPian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan\nsiinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.\n\nNiin se oli.\n\nHääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan\nkuulutettu -- ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.\n\nSiitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan\nkankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla\nviittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli\naina hänen mielessään.\n\nToisinaan tapahtui kummallisia asioita.\n\nEräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän\nkuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin\nAnna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja\nsanonut: \"Voi voi! Vähenee päivä päivältä!\" -- Ihan selvänä kuului\nAnna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei\nnähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä\nlankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.\n\nMissään ei näkynyt Anna-Marjaa.\n\nSameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki\nasiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.\n\nSiitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö\nvai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa,\nhän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä\nhänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.\n\nVastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.\n\nSameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian\nkylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja\nkun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon,\nalkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista,\neräistä laskiaistansseista, luulotteluja -- päteviä hänen mielestään\n-- Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen\nrotevasta omastatunnosta rakkausasioissa -- vieläpä nyt naineenakin\nmiehenä. -- Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin\nmerenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus,\nettä jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi\nviikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja\nellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja,\njoilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät.\n\"Anna-Marja on nainen!\", huusi joku hänen mielikuvissaan. \"Muista\nlaskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit!\nVoisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan\nPiki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!\"\n\nSamelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi\njoutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää\nhänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!\n\nNäin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin\nelintapoihinsa \"pappilan kautta\", niinkuin hän itselleen sanoi.\n\nHäät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten\ntarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen\nsoittaa, veden pauhata!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.\n\nHailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.\n\nParhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin\nilmat sen sietivät.\n\nKalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat\ntuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.\n\nPari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa -- oli\nollut pelkkää tyyntä -- nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan\nruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei\nriittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.\n\nNyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen\npitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa\nvuoteessaan.\n\nAnna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina\nhän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle,\noli ilma mikä hyvänsä -- ellei myrsky ollut.\n\nKirkontornissa soivat lauantaikellot.\n\nSilloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.\n\nAnna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä\nkesäasunnokseen.\n\nHän pesi parhaillaan sen permantoa.\n\nSameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja\nkatsellen Anna-Marjan hommailua.\n\n-- Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.\n\n-- No mitenkä niin?, kysyi Sameli.\n\n-- Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan\nvuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole\ntarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa\ntoisensa jälkeen!\n\n-- Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle\nkateellinen.\n\n-- Teille!?\n\n-- Niin.\n\n-- Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?\n\n-- On.\n\n-- Kosimista?!\n\n-- Niin, niin, kuulithan.\n\n-- Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja\nkalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!\n\n-- Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on\npäätettävä.\n\n-- Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.\n\n-- Ei mitään!\n\n-- Niin.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä -- kenen kanssa\nhyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.\n\n-- Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän\nvälillämme -- on -- tapahtunut -- emme voi olla yhteenkään menemättä.\n\n-- Tapahtunut?! Herra Jumala! -- Mitä sinä tarkoitat...?!\n\n-- Silloin laskiaisiltana -- kirkon-sakastin portailla -- ja monta\nkertaa -- sinä talvena -- ja seuraavana keväänä ja kesänä -- sylissä\nistumisia -- suutelemisia -- ja hiukan puheitakin. --\n\n-- Voi, voi, -- kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi\nminua!\n\n-- Lapsellinen?!\n\n-- Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista\nmennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!\n\n-- Niin minä luulen -- enkä jätä sinua muille.\n\n-- Muille!?\n\n-- Niin.\n\n-- Eihän sinun ole tarviskaan jättää!\n\n-- Eikö!\n\n-- Ei -- jos se minusta riippuu -- enkä minäkään halua jäädä toisten\nvietäväksi. -- Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä\nsinä. Usko se!\n\n-- Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.\n\n-- Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan\nmennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime\nyönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän\nluo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti,\nettei minun tarvisi turvautua koskaan -- vieraaseen ihmiseen.\n\n-- Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?\n\n-- Et -- niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.\n\n-- Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?\n\n-- Ei. -- Ei vähääkään.\n\n-- Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.\n\n-- Nyt päätettävä!\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä\nja päättää.\n\n-- Kyllä sinä olet. -- Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko\nkasvosi -- kaikki muu paitsi kielesi. \"Naisen kieleen ei saa luottaa\",\nsanoo aina Esa.\n\nAnna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi\nääneen.\n\n-- Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.\n\n-- Esa on viisas mies!\n\n-- Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja\npalasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa\nei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei\nole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa\nsoittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.\n\n-- Esa ei ole rakastanut?!\n\n-- Niin, niin -- tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!\n\n-- Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: \"Ota sinä tämä Anna-Marja!\"\n-- Etkö muka muista?\n\n-- Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun\npaikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.\n\n-- Piki-Juoseppi!\n\n-- Niin, niin.\n\n-- Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani\nolisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?\n\n-- Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi -- kuka\nhyvänsä, tarkoitan minä.\n\n-- Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt\net mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain\nkerrankin sen tietää! -- Hyvästi sitten!\n\nSameli alkoi poistua.\n\n-- Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! -- Tule sisään niin istutaan ja\njutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri...\n\nAnna-Marja nauroi.\n\nSameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.\n\nAnna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.\n\n-- Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi -- ei minua ole koskaan\nnäin naurattanut. -- Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja\nräpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni\nkuoliaaksi! -- No -- haasta nyt.\n\n-- Minä haastoin jo.\n\n-- Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit -- liikaakin. Ota\nvain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia\njälleen alusta. -- No! Joko peruutat vai?!\n\n-- Sinähän Piki-Juosepista aloit.\n\n-- Minä sanoin vain että \"kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä\"! -- En\nmitään muuta.\n\n-- Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi\nistunut joku muu, kuka hyvänsä.\n\n-- Sinä olet ylpeä ja itserakas!\n\n-- Olin se kuin olin.\n\n-- Etkä tunnusta olleesi väärässä?\n\n-- En.\n\n-- Ei puhuta sitten mitään.\n\n-- Ei puhuta.\n\n-- Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin\nverkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun\nisäsi \"Anna-Marjan\", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella.\nSousimme likeltä \"Anna-Marjaa\", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan\nperällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi\njonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja\npäätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär -- en koskaan -- en koskaan --\nen koskaan...\n\n-- Mitä \"en koskaan\"! -- Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin\njuuri että ei haasteta mitään.\n\n-- En minä haasta.\n\n-- Mitä sinä teet?\n\n-- Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. -- En koskaan katsele\ntoista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin\nsoutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi:\n\"Siinä se on kaunis laiva!\" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta\nsilloisen Anna-Marjan sydän sanoi: \"Voi kuinka kaunis on tuo poika!\" --\nkuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja -- sinähän\n-- olet -- ruma -- hah -- hahhah. --\n\n-- Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?\n\n-- Sanoo -- sanoo! -- Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!\n\n-- Kyllä muistan minäkin sen illan. -- Minä katselin sitä tyttöä\nhaapiossa...\n\n-- Katselit -- katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua\nsieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti,\nkäännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: \"Saatana kun\nei tule tuulta mistään!\" -- Hahhahhah -- kyllä minä muistan -- älä\nluulekaan...!\n\n-- Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut... En minä\nmuita ole koskaan ajatellutkaan.\n\n-- Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän\nsiitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo\ntänä iltana.\n\n-- Puhu sinä itse äidillesi.\n\n-- No puhun -- mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.\n\n-- Jätetään huomiseen.\n\n-- Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä.\nMene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa\ntervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.\n\n-- Minä menen.\n\nSamelin vaikein matka alkoi.\n\nHän käveli hitaasti.\n\nHän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja\nmiettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän\nedessä.\n\nHän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin\njuuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja\ntavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja\nheitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa\ntakiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli\nolisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei\nAnna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä\nsinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät\nsokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.\n\nAnna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla\nsiveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.\n\nHaapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän\ntienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva\npainui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.\n\nAnna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.\n\n-- Joutua työlle, sanoi Sameli.\n\n-- Jumal'antakoon, vastasi isä.\n\n-- Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.\n\n-- Onhan se tavallinen, sanoi isä.\n\nPitkä vaitiolo.\n\nSameli tupakoi.\n\nIsä tupakoi ja tervaa.\n\nSameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla\nilmaisisi asiansa.\n\nKumpikaan ei virka mitään.\n\nTuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.\n\nJossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti\njossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan\nnostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle\nja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.\n\nSameli alkaa puhua.\n\nHänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku\nmuu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee\nlausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.\n\n-- Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän -- niinkuin yhteen\n-- menosta. --\n\nSiinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain\nhaapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.\n\n-- Päätettiin mennä naimisiin...\n\nSillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta\nja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä\nkuitenkin puhumaan.\n\n-- Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä\nyrityksestä.\n\nIsä puhuu tervatessaan:\n\n-- Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa\non jo tehty.\n\nKoko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää\npaljon, ei puhuttu mitään.\n\nSitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan\nsaraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:\n\n-- No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä\non siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän,\naamuvarhaisesta asti. -- No, lähdetäänpäs sitten ylös.\n\nIsä vei Samelin kamariinsa.\n\nSiellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi\nteetä.\n\nIsä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:\n\nIsä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. -- Ei mutta, pitihän minulla täällä\nkaapissa olla -- vähän. -- Enkös arvannutkin -- vähän konjakkia pullon\npohjassa vielä. -- Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria.\n-- Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no\n-- anna mennä vain!\n\nSameli: Kiitos! Riittää jo!\n\nIsä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. --\nKuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.\n\nSameli: Saa nyt nähdä.\n\nIsä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin -- eikä se lakkaa,\nennenkuin sataa.\n\nSameli: Niinhän sitä sanotaan.\n\nIsä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee\nsateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.)\nIlmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?\n\nSameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.\n\nIsä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.\n\nSameli: Ainahan niistä selviää. Vanhat seprat. --\n\nIsä: Taitaa olla jo ikää sillä \"Anna-Marjallakin\".\n\nSameli: Kyllähän sillä taitaa olla.\n\nNiin kului ilta.\n\nIltainen syötiin keittiössä neljän kesken: Anna-Marjan äiti ja isä,\nAnna-Marja itse ja Sameli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin illalla juttelivat Sameli ja Anna-Marja kauan aikaa aitan\nportailla istuen, mutta kun alkoi tulla vilu, siirtyivät he sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHäät vietettiin samana kesänä, heti kuulutusten jälkeen.\n\nNiin meni kesä.\n\nSameli jäi kotiin, joka kerta kun \"Anna-Marja\" sinä kesänä läksi\nmatkalle.\n\nSijaisekseen laivaan oli hän saanut appensa, luotettavimman miehen,\nvarmimman mitä ajatella voi.\n\nVielä puuttui laivasta perämies, sillä entinen oli edellisenä syksynä\neronnut ja lähtenyt ulkomaille.\n\nAsiaa pohdittiin Samelin puotikamarissa.\n\n-- Olisi minulla tiedossani eräs mies, sanoi isä, -- mutta hän on ollut\njo niin kauan maissa, että ei tiedä haluaako hän enää lähteäkään -- on\nnainut ja asettunut venemestariksi.\n\n-- Tämä Simen Anttuko?\n\n-- Niin.\n\n-- Sehän on liian ryyppyihin menevä, epävarma.\n\n-- Hyvä merimies! Olen minä purjehtinut hänen kanssaan ennen.\n\nKun Anttu asui ihan naapurissa, antoi Sameli kutsua hänet puheilleen.\nHetken perästä hän istui kolmantena pienessä matalassa kamarissa,\njoka oli kuin isonpuoleinen kajuutta. Anttu oli hienossa humalassa --\ntapansa mukaan.\n\nSameli sanoi:\n\n-- Mitäs sanot Anttu siihen, jos läksisit perämieheksi \"Anna-Marjaan\"?\n\n-- \"Anna-Marjaan\".\n\n-- Niin.\n\n-- Perämieheksi?\n\n-- Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.\n\n-- No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee\nkapteeniksi?\n\n-- Tämä.\n\n-- Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin\nennenkin yhdessä. -- Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa\nfregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa\nHampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma!\nKuulehan -- sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään:\nSe on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen -- ei se mitään\noikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä --\nsateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon.\nUkkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin\nrastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla\neteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri\nvain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana.\nSuurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään,\nmitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman\nkorkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata,\nkääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain\nraa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin,\njos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi\nkaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten\npuhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana\nolevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin\nmiehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja\nelävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista\noli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut\nniin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas\nmurti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka\nalhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine\nselkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi\nluisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja -- piuuu! --\nkatkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että\nnaukui -- ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka\nolet seilannut vain tällä \"Anna-Marjalla\", et tiedäkään niistä asioista\nmitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen\nkanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan...\n\n-- Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta\nkyllä sovitaan.\n\n-- Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta\nsovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!\n\n-- Hyvä on. Se on sitten päätetty?\n\n-- Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa\nkuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän\nkatsella ympärilleen.\n\nAnttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä\nollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina\nlauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon\nmuuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa\ntarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:\n\n-- Ei me vielä vanhoja olla -- vai mitä! Me ollaan oltu maissa\nparikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan\ntuuliin!! -- Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!\n\n\n\n\nXI luku.\n\n\"ANNA-MARJAN\" TUHO.\n\n\nOli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.\n\n\"Anna-Marja\" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.\n\nSe oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi\ntyhjänä, pohjakuormassa.\n\nTullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se \"pohjakuorma\"\noli.\n\nSe näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta,\njossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran\nlikööriä, ja minkä verran silkkiä -- naisten silkkihuiveja ja\nsilkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja\nhopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa\noli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään,\nvaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:\n\n        \"10 ankkuria märkää,\n    65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk.\"\n\nSiten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen\nerikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle,\nSamelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin\ntullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla\njoutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti\npohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin\nnähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta\nkun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot\nkorkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri,\nolivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: \"Es kan schon sein\", ja\nmenivät matkaansa. -- Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja\nosaksi edellisenä päivänä.\n\nYö oli pimeä.\n\nLeuto joulukuinen länsituuli puhalteli.\n\nTaivas oli tähdetön, pilvessä.\n\nSatamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia\nlähtövalmiina kuin \"Anna-Marja\".\n\nLaivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla.\n\"Anna-Marjan\" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen\nvaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.\n\n\"Anna-Marja\" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön\nhumu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä.\nNiiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului\nlaulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet\nlyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.\n\n\"Anna-Marjan\" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä\nkeulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu\nvalaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia\npikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.\n\nLuotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos\nsatamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat\nalkavat.\n\nLuotsin vene on laivan kupeella.\n\nLaivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja\nasetetut paikoilleen.\n\nLuotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.\n\nHän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.\n\nKaikki muut valvovat.\n\nPäämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.\n\nHän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin\nja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies,\nAnttu.\n\n-- Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään -- ainakaan huomenaamuna.\n\n-- No?\n\n-- Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat\npäättäneet, ettei lähdetä.\n\n-- Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei\nsumua tule.\n\n-- Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä.\nLaivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se\ntietää tuhoa laivalle.\n\n-- Taikauskoa.\n\n-- Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta\nminun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on\nmaailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva\nikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille -- eikä\nainoakaan mies siitä.\n\n-- Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.\n\n-- Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä\nsikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin\nhyvänsä. Parasta jäädä tähän. -- Tulehan itse katsomaan niin näet,\nmitenkä rotat menevät.\n\nPäämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin\npäähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.\n\nKeulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli\nlaivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan.\nLäheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo\nkaamea majanmuutto.\n\nAnkkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena\nperäkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia.\nSe näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos\nrotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä\nhiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset\nolivat jo uineet näkymättömiin.\n\n-- No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.\n\n-- Paljon niitä olikin!\n\n-- Asia on selvä -- sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu\nväkineen.\n\n-- Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin\nkädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja\npani tupakaksi.\n\nMiehet katselivat synkeinä päämiestään.\n\n-- Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.\n\n-- Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi,\nannan minä tästä -- hän veti pistoolin taskustaan -- ja tästä -- vetäen\npistoolin toisesta taskustaan -- ensimmäiselle miehelle, joka yrittää\nlähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset\nmiehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa\njuomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä\nkallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä\nlähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä\nriittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen\nkotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin\nonhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on\nmeren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen\nsen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla\nvirkeinä.\n\nPuhe teki vaikutuksensa.\n\nPian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja\nskanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä,\nettä \"Anna-Marjaa\" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on\nkallis kuorma mukanaan.\n\nMolemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan\nsilkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse\nsinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta,\nsaaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.\n\nSamelin laskujen mukaan olisi \"Anna-Marjan\" pitänyt tulla tänään\nnäkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen\nlaskujensa ja tietojensa mukaan \"Anna-Marjalla\" ole mitään asiaa\nviipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut\npuhaltaa.\n\nRannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.\n\nHäntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla,\njonka vertaa ei tunnettu. -- \"Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa\nluultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla,\nkoska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti\nhevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!\", ajatteli Piki-Juoseppi.\nJos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän\nampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.\n\nIlta hämärtyi.\n\nLaivaa ei näkynyt.\n\nUseilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan\npurjetta.\n\nSuuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.\n\nPian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle\nkuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.\n\nPiki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään.\nJo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän\nläksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää\nnäköpiiriin asti.\n\n-- Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.\n\n-- Ei näkynyt mitään.\n\n-- Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos\ntulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi\nnäy!\n\n-- Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi.\nNiiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä \"Anna-Marja\" sen mukaan\ntietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä\nomasta ikkunasta \"Anna-Marjan\" ankkurissa oman valkaman edessä.\n\nYöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät\nrusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi\npuutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli\nsilloin: \"Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei\nollut lämmittänyt hänen kamariaan.\n\nJuoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa\nkeittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan\nmakaamaan tupaan.\n\nItse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti\nkuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä\niltana konjakkia.\n\nHän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas\nmaisteli lasista.\n\nOli lämmin ja hyvä olla. \"Kestäisi tätä vain loppumattomasti!\", sanoi\nhän itselleen.\n\nPiki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.\n\nHän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.\n\nKerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan,\nluokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän\ntorkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei\noltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja\nveti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan,\nhiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia.\nJutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja\nsähisi itsekseen: \"Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa\nsilmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta\nei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä,\nniin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin\nsata markkaa!\"\n\nPiki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä\nottanut luokseen ketään iltaa istumaan.\n\nKello läheni kymmentä.\n\nKoko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa\nnykyisen \"Anna-Marjan\" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella\najettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin\nvuodeksi.\n\n\"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan\nvuotta\", mietti hän.\n\nAsia olisi saatava jotenkuten estetyksi.\n\nAika alkaa olla myöhä.\n\n\"Anna-Marja\" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran\nvientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille,\nvoi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!\n\nJuoseppi ei ollut tuhma!\n\nEihän toki!\n\nEi hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään\nillan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se\nherättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka\nmahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen\nluokseen.\n\n\"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn\nkuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin.\nOdota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!\", puheli Juoseppi\nitsekseen.\n\nKello löi kymmenen.\n\nJuoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.\n\nKoko kylä nukkui.\n\nEi kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.\n\nLänsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.\n\nJuoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.\n\nToimeen!\n\nHän meni jälleen kamariinsa.\n\nHän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti\nkynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa,\nkeveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti\nsaaren tyyntä itäsivua.\n\nHän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.\n\nEi näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla.\nEi ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan\n\"Anna-Marjaa\" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästi\nristiin rastiin.\n\n\"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään\" -- riemuitsi Juoseppi,\n\"mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa\nPohjoisriville! -- Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että\n'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki\nmyöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä\nminuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut.\"\n\nNiin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja\nkuusiset airot notkuivat.\n\nKoskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.\n\nAlkoi kuulua jo jytinä ja kumina.\n\nAallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja\nkaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo\nummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.\n\nAikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon\nsäännölliset kumahdukset.\n\n\"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin\netköhän vaikene!\"\n\nJuoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin\nkiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa\nolisikaan astelemaan kellotapulia kohti.\n\nMuutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat\nvielä tänäkin päivänä.\n\nLoiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen\naskeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen\nvieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli\nmuuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.\n\nJuoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja\noikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan\nlyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.\n\n-- Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.\n\n-- Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.\n\nHänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli\nsittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan\nillalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut\nsaanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut\nkoko ajan.\n\n-- Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?\n\n-- No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa\npäästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello\nmahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?\n\n-- Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse.\nEi tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.\n\n-- Vai on se vasta niin vähän!\n\n-- Niin vähän se on.\n\n-- Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä\nkiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun,\nkun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut\nhyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen\nkiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin\ntekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on\ntunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa\niltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis\nkello on puoli kaksitoista.\n\n-- Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään\nkelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.\n\n-- Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin\nsaatanalla.\n\n-- Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja\nveti konjakkipullon taskustaan. -- Maistas tästä, niin lämpenet!\n\n-- Kiitos. -- No se teki hyvää!\n\n-- Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.\n\n-- Enhän minä sitä pelkää.\n\n-- No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle\nmaistumaan, niin aletaan toinen!\n\n-- Kiitos vain. Hyvää se oli.\n\n-- Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.\n\n-- No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä.\nMitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?\n\n-- Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän\nvain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti\npistin pari pulloa taskuuni ja läksin.\n\n-- No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies\nsaarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.\n\n-- Mitäs turhia haastat.\n\n-- Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidän\nIeva-Liisalle...\n\n-- No, jätä joutavat ja ota ryyppy.\n\n-- Maltahan -- soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen\npitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen\nääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan,\nkun vanha ääni loppuu.\n\nTuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea\nlyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita,\netteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.\n\nSitten ryypättiin taas.\n\nPian tuli siihen uusi vahtimies.\n\n-- No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.\n\n-- Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.\n\n-- Kaksitoista!\n\n-- Niin niin.\n\n-- Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa\ntulijalle. -- Ota ryyppy viluusi sinäkin.\n\n-- Kiitos vain -- kyllä tätä menee.\n\nRyypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä\nJuosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli\nparempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun\nloistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. \"Saahan sieltä käydä\nvälillä soittamassa. Käydään vuorotellen\", oli Juoseppi sanonut,\nesittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.\n\nSoittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat\nmiehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua.\nEtteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi\nJuoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi\nja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi\nmiehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun\nhuulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat\nsyvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon\nja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei\nnäkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla\nporstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli\nsammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi,\nsulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.\n\nLoiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli\nvalkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota\nhän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot.\nNenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos\nkylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko\nkoetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin\nenemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa\njuonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren\nsaarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman\npuutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi\nhänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa\nteen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän\nlyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa:\nHän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa.\nLaivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut\nsaarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä.\nTalvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen\nkuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.\n\nPiki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista\nnäkyi tulta.\n\nJuoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.\n\n-- Kuka siellä? kysyi ukko.\n\n-- Minä vain. -- Avaa ovi.\n\nUkko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi\ntulijan.\n\n-- Aa!! Vanha tuttava, perhana!\n\n-- Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!\n\n-- Jumal'antakoon, käy sisään. -- No mitä helkkaria sinä tähän aikaan\nyöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?\n\n-- Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja\nkun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä\nyksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin,\nettä onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin\nmenisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen,\nelleivät henkeäkin. -- Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt\nsoutamaan kahdeksaa kilometriä!\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys\ntäällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin,\nettä tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista.\nOli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole\nkuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon,\nettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia\ntupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä\nja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee!\nKöyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on\nteidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!\n\n-- Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä\nsyystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että\nminä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi!\nOho! Kyllä minä tiedän!\n\nPiki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.\n\n-- He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.\n\n-- Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn\nkatsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä\nkiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon\nsoittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen\nyön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa...\n\n-- Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään\ntulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on\nkaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet\nulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi.\nRaotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!\n\n-- He, he! Aina sinä osaat sanoa!\n\nHetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.\n\nJuominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.\n\nSilloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan\nsikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä.\nPuoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön\nkuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän\nhiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin\nkuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui\nylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi\nkiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.\n\nPäivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun\nvahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas\nja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki\nloiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi\nkatsomaan, missä on vika.\n\nHän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin\nmakaamasta ja herätti heidät.\n\nSamassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina\nosuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat\nvedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston\nmiehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat \"Paholaisen\noinaat, mitä ovatkin tehneet!\" ja kokoontuneina sumukellon luo\nkatselemaan.\n\nMastot tunnettiin \"Anna-Marjan\" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä\nja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen\nheittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan.\nPerämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto\noli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä\nmolemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos\nmuita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt.\nAinoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä\nole löydetty tähän päivään asti.\n\nPäällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.\n\nPiki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.\n\nHän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä,\nja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että\nPiki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille\nvihainen, mutta sanoi sitten, että \"jos itse kykenette hillitsemään\nkielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään\".\n\nMiehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi\npimeyteen.\n\nPari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.\n\nMiehet istuivat Juosepin puotikamarissa.\n\nLoistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe\nei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:\n\n-- Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä\n\"Anna-Marjan\" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön\ntuhosta.\n\n-- Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla\ntodistajia.\n\n-- Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää\nennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi\nluultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto\nolisi palanut.\n\nJuoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että\nloiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat\nvirantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.\n\nVanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja\npommitti häntä ahdistuksillaan.\n\n-- Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä,\nminkä sinä viime yönä murhasit. -- Sitten sinut tuomitaan maksamaan\nvahingonkorvaus ainakin laivasta -- tavarasta hän ei voine korvausta\nvaatia. -- Se käy sinulle sangen raskaaksi. -- Se oli kallis yö sinulle.\n\nJuoseppi ei jaksa virkkaa mitään.\n\n-- Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin\nanoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen\nlaivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole\nkuollut.\n\n-- Tietävätkö ne jo että minä -- tuota epäilevätkö ne minua?\n\n-- Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä\naion ilmoittaa... Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan\nminä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat...\n\n-- Paljonko sinä tahdot?\n\n-- Tuhat markkaa.\n\n-- Kertakaikkiaanko?\n\n-- No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna\nnyt ensin se tuhat.\n\n-- Tehdään vain ihan selvä kauppa.\n\n-- No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.\n\n-- Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. -- Minä\nmaksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei\nsinussa ole vilppiä.\n\n-- Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.\n\nPiki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi\nloistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten\nitsekseen: \"Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut\nhumalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!\"\n\n\n\n\nXII luku.\n\nHULLU-JUOSEPPI.\n\n\nSinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo\najettiin hevosilla yli meren.\n\nPiki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan\njäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan\nMantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.\n\nAlkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin\nloistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin\nloistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.\n\nLoistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät -- hän otti nyt jo\nviisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa\ntäsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.\n\nJuoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni\nkokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni\nsanomalla itselleen: \"Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!\", mutta siitähän\nsynkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!\n\nMatinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle,\npäästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon\nkuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista\nkuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen,\nsen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle,\nsäännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa\nja iloinen seura -- hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla\nteltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä\nkireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen\nkääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet\npitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä\nkoiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän\npalasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus,\nunettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei\nrohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi\nvähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään\njoku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä\nkauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan\naukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli\nhät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon\nvaloa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi\nryypiskellä -- täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä\nja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.\n\nJo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen\nluokseen.\n\n-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.\n\n-- Iltaa iltaa.\n\n-- Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat.\n-- Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa\nloiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä\nveroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta...\n\n-- Hylkeenpyynnissä minä olin.\n\n-- Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.\n\nPiki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet\ntiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja\nlaittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja\npoikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin,\nolivat tytötkin humalassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.\n\nHän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi\nelää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa,\nodottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen.\nPerille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi\noli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt \"Onnettarella\",\nsanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen\ntoraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli\nkoko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa\nkotoaan tänne.\n\nManta kannatti kaikki tavarat, tyhjät säkit ja laatikotkin jaalaan,\nteki puodin aivan putipuhtaaksi ja aitat myös. Kaikki otettiin: hyllyt,\ntiskit, vaa'at, mitat, tuolit, pöydät ja mitä hyvänsä puotiin kuuluvaa\noli. Sitten sulki Manta ovet, jätti avaimet eräälle naapurille ja meni\npoikineen ja tavaroineen omalle saarelleen.\n\nPiki-Juoseppi oli lähtenyt tietämättä itsekään minne kääntyä, --\nläksihän vain minne tuuli parhaiten vei, pois maalta, niinkuin silloin\nensimmäisellä jaalallaan.\n\nKesät pitkät hän purjehti satamasta satamaan. Joka satamassa hänen\ntäytyi vaihtaa miehiä, sillä kukaan ei voinut purjehtia yhtä matkaa\npitemmältä. Häntä alettiin yhtä usein nimittää Hulluksi-Juosepiksi kuin\nPiki-Juosepiksikin.\n\n\n\n\nXIII luku.\n\nSAMELI JA HAVUKKAVUOREN UKKO.\n\n\nLähes kymmenen vuotta on kulunut.\n\nSameli on vanhettunut. Hänellä on iso punertava parta, mutta hiuksissa\non paljon harmaata ja päälaki kiiltää paljaana. Silmät ovat säilyneet\nparhaiten: ne hymyilevät yhä niinkuin ennenkin.\n\nSamelilla on ollut asiaa naapurikylään.\n\nHän palaa sieltä hevosella ajaen talvi-iltana, kuutamossa.\n\nHän on saapunut Liivalahdenjärvelle ja hevonen ravaa jäätä pitkin.\n\nSameli muistelee iltaa, jolloin hän ajoi tästä kerran ennen, vuosia\nsitten, Piki-Juosepin kanssa ja Havukkavuoren Ukko oli siepannut heiltä\nheinäkulin ja hevosloimen tuolla ylempänä pykälässä.\n\nTämä johtui Samelille mieleen erikoisesti siitä syystä, että\näsken päivällä, kun hän menomatkallaan juuri ajoi hiljakseen alas\nHavukkavuoren pykälästä, tuntui kuin joku olisi seisonut reen\nkannaksilla ja puhutellut häntä ja hän vielä siihen jotain vastannut,\nja kun hän oli äkkiä vilkaissut, että kukas sinne reen kannaksille\nhyppäsi, jolla on niin outo ääni, oli se kadonnut heti ja keskustelu\ntaittunut siihen.\n\nHevonen alkoi nousta ylämäkeä.\n\nHavukkavuoren pykälä lähestyi.\n\nNo niin!\n\nSiellä se taas tuntuu seisovan reen kannaksilla, mutta Sameli ei\nuskalla katsoa taakseen, ettei kävisi kuin päivällä, sillä hänellä on\nhalu kuulla, mitä sillä Ukolla on sanottavaa.\n\nSamelin onnistui olla katsomatta taakseen, ja keskustelu sujui esteettä.\n\nSameli: Sinäkös se oletkin, Piru itse?\n\nUkko: En minä Piru ole. Minua sanotaan Havukkavuoren Ukoksi, vaikka ei\nse minun oikea nimeni ole.\n\nSameli: Mietitkö sinä mitään pahaa minun suhteeni?\n\nUkko: En. Minä olen sinun ystäväsi. Minä laitan vielä sinulle joskus\npidot. -- Olen minä asunut ennen sinua lähempänäkin, vanhassa petäjässä\npuutarhassasi, lähellä rannanpuolista porttia, siinä petäjässä,\njonka juurella on pöytä ja penkkejä kesäiltoja varten. Asuin siinä\nväliaikaisesti monta vuotta -- jo isävainajasi aikana -- vaikka tämä\nHavukkavuori olikin jo silloin vakinainen asuinpaikkani. Kun sitten\nalkoi se Piki-Juoseppi kuutamoisina syysiltoina hiipiä puutarhaasi ja\nsiellä emäntäsi hänet kohtasi puiden varjossa ja alkoivat pitää sen\nsipinää ja sen supinaa myöhään yöhön asti, aloin minä karttaa pihaasi.\n\nVaro Piki-Juoseppia!\n\nSameli: Piki-Juoseppia!\n\nUkko: Niin. Minä olen sinun ystäväsi ja hyvä oli, että rupesit\nkantamaan uhria minulle -- anna kultaa paremminkin kuin hopeaa. Niin\nisäsi antoi ja toi siankintun jouluaattoiltana.\n\nMinä laitan sinulle vielä kerran pidot!\n\nMutta Piki-Juoseppi ei ole sinun ystäväsi -- ei ole koskaan ollutkaan,\nvaikka niin olet luullut.\n\nSanoit kerran emännällesi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana näin ikään:\n\"Piki-Juoseppi ja minä olimme aina ennen hyviä ystäviä.\" Minä nauroin\nsilloin ja emäntäsi nauroi kanssa.\n\nPiki-Juoseppi syöttäisi sinut koiralleen milloin vain, kesällä tai\ntalvella.\n\nPiki-Juosepin ainoa rukous on, että hän saisi elää niin kauan että\nlöytäisi sopivan tilaisuuden tappaa sinut.\n\nÄlä pelkää niin paljon vihamiehiäsi kuin kadehtijoitasi.\n\nEi viha pure eikä syö, vaan kateus!\n\nÄlä pelkää vihamiehiäsi, vaan kadehtijoitasi!\n\nNe sinut syöttäisivät koirilleen, vaikka jo tänä iltana. Piki-Juoseppi\non sinun kadehtijasi!\n\nKateellinen ei lepää yöllä eikä päivällä. Hän toimii aina sinun\nvahingoksesi.\n\nUnessakin hänen ajatuksensa repivät ja syövät sinua ja tahtovat tuhota\nsinun yrityksesi ja aikomuksesi.\n\nPäivänsä hän kuluttaa viritellen ansoja sinun tiellesi, tuhotakseen\nsinun kotielämäsi noituakseen sinut keppikerjäläiseksi, polttaakseen\nsinun talosi, puutarhasi ja metsäsi, hävittääkseen sinun rahasi.\n\nMikään ei tuota hänelle suurempaa nautintoa kuin nähdä elonlankojen\nperheessäsi taittuilevan, yksi toisensa perästä, niin että talosi\nseisoisi lopulta apo autiona, typö tyhjänä, vuotavin katoin, särkynein\nikkunaruuduin, lahovin seinin ja murenevin savupiipuin.\n\nHänen suurin hekumansa olisi nähdä sinut itsesi raatona rannalla, meren\najona aalloilla.\n\nHänelle on suurin ilo ja nautinto johtaa sinun laivasi harhaan ja meren\npohjaan kaikkine miehineen ja kalleine kuormineen.\n\nPiki-Juoseppi kadehtii sinun rikkauttasi ja yhä enenevää\nrikastumistasi, ja hänpä se upottikin \"Silkkilaivan\"...\n\nSameli: Piki-Juoseppi!\n\nNäin huudahtaessaan katsahti Sameli taakseen, mutta eihän siellä ketään\nreen kannoilla seisonut, eikä mitään puhetta kuulunut.\n\nHevonen vain oli seisahtunut Havukkavuoren pykälän jyrkimmässä paikassa\nja haukkoi lunta tien sivusta, ja hän, Sameli itse, oli hiukan\ntorkahtanut.\n\nSameli sipaisi piiskalla hevosta ja ajoi kotiin täyttä laukkaa koko\nmatkan.\n\n\n\n\nXIV luku.\n\nJAUHOKULI RANNALLA.\n\n\nOli lauantai-iltapäivä myöhään seuraavana syksynä.\n\nTuuli puhalsi koillisesta ja kuljetti mukanaan sakeaa meripöllyä.\n\nMonta päivää oli ollut pakkanen, niinkuin koillistuulilla marraskuussa\naina.\n\nRannoille syntyi aaltojen hyrskeistä jäävalli, jossa oli kiinni\njäätyneenä hatrua. Sataman hiekkarannalle syntyvässä jääpenkereessä\ntaas oli miltei yhtä paljon hiekkaa kuin jäätäkin. Joka laine viskasi\nylös veden mukana hiekkaa, joka jäätyi kiinni penkereen jäälle.\n\nSatamassa ankkuroitujen alusten keuloihin muodostui jääpartoja,\nketjuissa kiikkui isoja jääkimpaleita.\n\nSameli istui lämpöisessä tuvassaan ja vuoleskeli nuorimmalle pojalleen,\nPennalle, laivaa.\n\nPenna istui jakkaralla ja katseli.\n\n-- Mikähän sille laivalle pantaisiin nimeksi?, kysyi Penna.\n\n-- Eipä tiedä, vaikka pantaisiin \"Kotimatka\".\n\n-- \"Kotimatka\" -- eihän se mikään laivannimi ole! Pannaan \"Ukoksi\",\nniinkuin isänkin uusi laiva.\n\n-- Ei kahta \"Ukkoa\" saa olla samassa talossa.\n\n-- Sitten ei Penna muuta nimeä muistakaan!\n\nSamelilla on kaikkiaan kolme poikaa. Vanhin on kymmenvuotias ja hänen\nnimensä on Johannes.\n\nKeskimmäinen poika, joka on vuotta nuorempi Johannesta, on nimeltään\nAnterus.\n\nMuut pojat ovat ulkona kylän poikain kanssa juoksemassa. Penna vain on\nkotona. Hänellä on yskää ja äiti ei laske ulos.\n\nÄiti panee leipiä uuniin paistumaan ja palvelustyttö näyttää hänelle\ntulta päreellä. Vaikkei vielä olekaan hämärä, on päivä pilvinen ja ilta\nlähenee ja leivinuuni on jo pimeä.\n\nPuotikello soi.\n\nSameli lähtee puotiin.\n\nPalkattua puotiapulaista ei nimittäin heillä ole. Milloin Sameli\non pois kotoa, hoitaa kauppaa Anna-Marja. Toisinaan käy myymässä\nJohanneskin. Kun ostajia ei ole, on puodin ovi lukossa ja puotiin\npyrkijän on soitettava kelloa, nykäistävä eräästä nuorasta, joka panee\nkellon tuvassa soimaan.\n\nPuotiin oli tullut Eljaksen Ieva, hieroja ja kuppari, jolla oikeastaan\nei ollutkaan mitään ostettavaa, vaan kerrottavaa -- tuotavana tärkeitä\ntietoja silkkilaivan uppoamisesta.\n\nIeva haastaa hätäisesti ja supatellen ja vähän väliä hokien: \"Niin --\nenkös minä arvannut!\" -- tai: \"Ilmankos minä näin sellaista unta sinä\nyönä, jolloin silkkilaiva upposi!\"\n\n-- Olin eilen illalla hieromassa loistonpäällikköä Pohjoisrivillä,\nsupattelee Ieva, ja kuppaamassa harteisiin. Sitä on ruvennut vaivaamaan\nhengenahdistus ja jäseniä on ruvennut särkemään. Sitä täytyy käydä\nkerran viikossa hieromassa, joka perjantai-ilta. Viinaa sillä on aina\njoka kerta mukanaan saunassa. Sanoo, että \"jos ei viina ja sauna\nauta, niin tulee kuolema\". Taisi olla jo vähän humalissaan, koska\nrupesi haastamaan, mitenkä Piki-Juoseppi juotti Jyrin Tuomaan ja\nhänet humalaan ja sitten sammutti tulen, ja kun ei ollut sumukellon\nsoittajaa, eikä tuli palanut, niin siitä syystähän se \"Silkkilaiva\"\najoi Rivinsäärelle. Tätä minä vain tulin sinulle sanomaan. Että\nkaikkea sitä pitää kuullakin vielä vanhoilla päivillään! Mutta\nälä sinä Sameli sano kenellekään keltä sinä kuulit tämän! Olkoon\nniinkuin minä en tietäisi mitään. Ja jos minut käräjiin viet, niin\net sinä minusta mitään hyödy. \"Minä en tiedä siitä asiasta mitään\",\nsanon minä tuomarille ja vannon myös. Sellaisista hullunpäistä, kuin\nPiki-Juoseppi, ei tiedä mitä ne tekevät kun pääsevät linnasta. Ja\nsaathan sinä todistajaksi sen Jyrin Tuomaan ja loistonpäällikön.\nMielellään päällikkö sanoi tulevansakin, kun ei muka Piki-Juoseppi\nhänelle enää maksa sovintorahoja, vai äänettömyyspalkkaa, vai mitä se\nlie. Niin se sanoi päällikkö, kun sitä illalla hieroin, että kolme\nmiestä heitä ainakin tulee todistamaan ja mielellään tuleekin. -- On\ntämäkin aikaa -- että voi voi!\n\nIeva puhui paljon ja perinpohjin selväksi kaikki mitä oli sanonut se,\nja mitä se, näiden pitkien vuosien kuluessa.\n\nIevan haastaessa oli ennättänyt ilta hämärtyä, oli jo miltei pimeä.\nSameli seisoi jälleen yksin puodissaan, miettien mitä tekisi.\n\nHän muisti, että Piki-Juoseppi oli päivemmällä yrittänyt lähteä\npurjehtimaan, mutta meripöllyn vuoksi palannut takaisin satamaan.\n\nSameli käveli kotoaan rantakujaa pitkin. Hän meni katsomaan, onko\nPiki-Juoseppi aluksessaan.\n\nSameli tuli luotsisillalle, jolta oli hyvä näköala satamaan.\n\nRannassa ja luotsisillalla oli muitakin miehiä. Yleisenä puheenaiheena\noli kysymys: Mihin Piki-Juoseppi mahtanee yritellä?\n\nPiki-Juosepin alus oli ankkurissa sataman suulla. Sieltä kuului ketjun\nhelinää ja puhetta. Pari miestä heitti ketjua lisää ankkurin jälkeen.\nPiki-Juoseppi jäi yöksi satamaan ja jäätävä olikin, vaikka meripöllyä\nei olisi ollutkaan. Eihän kukaan lähde merelle syysyönä! Kiittää\nonneaan, että on satamassa!\n\nSameli jutteli hetkisen miesten kanssa ja palasi sitten kotiinsa.\n\nKoko illan hän oli kuitenkin levoton.\n\nHänen piti välttämättä päästä Piki-Juosepin puheille!\n\nHän jo aikoi jättää asian huomiseen -- ja jos hän sen huomiseen olisi\njättänyt, olisi se jäänyt kokonaankin.\n\nSitä pelkäsi hän itsekin.\n\nHän ajatteli, että jos aamulla on tuuli sopivalta puolelta ja selvä\nilma, lähtee Piki-Juoseppi liikkeelle jo ennen päivän valkenemista.\n\nSamelin mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän voinut lykätä asiaa\ntuonnemmaksi.\n\nHän meni keittiöön ja sanoi vaimolleen\n\n-- Kuules, Anna-Marja, minulla olisi vähän asiaa Piki-Juosepille. Minä\najattelin käydä nyt sen puheilla, koska se taitaa olla aluksessaan.\n\n-- Piki-Juosepille asiaa!\n\n-- Niin.\n\n-- Ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, ettet voi sitä toimittaa\nhuomennakin.\n\n-- On se. Huomenna voi Piki-Juoseppi olla muualla.\n\n-- Mitä asiaa sinulla on niin tärkeää, ettet voi huomiseksi jättää.\n\n-- Kyllähän kuulet sitten perästä.\n\n-- Ota nyt ainakin joku muu kanssasi. Älä mene yksin. Mene pyytämään\nvaikka vanhaa Esu-setää mukaasi.\n\nNoin puoli tuntia sen jälkeen sousi Sameli setänsä Esun kanssa\nPiki-Juosepin kuutolle.\n\nKuuton kannella oli sattumalta yksi laivamiehistä. Hän laski\nköysiportaat kuuton kupeelle, sillä kuutto oli tyhjä ja hyvin korkea.\n\nSameli ja Esu kiipesivät kannelle.\n\n-- Hyvää iltaa!\n\n-- Jumal'antakoon!\n\nMiehet kättelivät toisiaan.\n\nSitten sanoi Esu laivamiehelle:\n\n-- Tuulta lisää, tuulta lisää.\n\n-- Niin lisää! Koko illan se on vaan sitä parantanut ja pakkasta\nlisännyt ja meri pöllyää ihan yhtä mittaa. Niin on nytkin sakea, ettei\nmaalta tulet näy.\n\nSameli sanoi laivamiehelle:\n\n-- Onkohan kapteeni itse laivassa?\n\n-- On, on. Täällä se on kajuutassa. Käykää tänne vain!\n\nKajuutassa paloi lamppu. Piki-Juoseppi loikoili koijassa vasemmalla ja\npoltti sikaria. Vastakkaisella puolella loikoi koijassa toinen Juosepin\nlaivamiehistä ja kuorsasi.\n\nKajuutta oli tupakan savua täynnä ja siellä oli hiostavan lämmin.\n\nSiitä huolimatta paloi tuli kamiinassa, oikealla, ja kamiinalla porisi\nvesikattila.\n\nMiehet olivat äskettäin syöneet iltasensa ja keittivät teetä.\n\nViimeiseksi laskeutui kajuuttaan kannella ollut mies ja veti luukun\nkiinni.\n\nKuutto huojui laineissa koko joukon.\n\nPiki-Juoseppi katsoi tulijoihin pitkään ja hämmästyneenä, ikäänkuin\nepäselvillä siitä, näkeekö näkyjä vai oikeita ihmisiä. Lopulta hän\nkapsahti ylös, tekeytyi iloiseksi ja sanoi:\n\n-- No jopas tuli harvinaisia vieraita tähän taloon. Ei ole noita\nmiehiä ennen nähty tässä kajuutassa! Laittakaapas pojat tee pöytään ja\nsukkelaan. Tulittekin paraaseen aikaan! Meillä oli tässä juuri iltateen\naika.\n\nJuotiin teetä ja pakinoitiin.\n\nJuteltiin tämän ja muiden syksyjen tuulista ja ilmoista.\n\nJokainen koetti muistaa ilmojen puolesta mitä harvinaisimman syksyn.\n\nLaivarikoistakin puhuttiin -- kaikista muista paitsi \"Silkkilaivan\".\nEttä se kuitenkin oli kaikkien mielessä, näkyi siitä, että niin\nuseita sellaisia laivarikkoja johtui mieleen ja puheeksi, jotka\ntapahtuivat lumipyryssä ja joissa laiva tuhoutui kaikkine miehineen.\n\"Silkkilaivan\" muistaminen ilmeni myös siinä, että vältettiin kertoa\nniistä laivarikoista, jotka olivat tapahtuneet Pohjoisrivin tienoilla,\netenkin Rivinsäärellä. Moneen teelasiin oli jo sekoitettu viinaakin ja\nkeskustelu luisti yhä vilkkaammin.\n\nTunti kului kuin siivillä ja pian oli kello kymmenen.\n\nEsu alkoi torkkua.\n\nHän ei enää kertonut mitään, kuunteli vain ja torkkui. Hän istui pöydän\nkulmalla, oikea käsi ja kyynärvarsi pöydällä ja käsi kuuman lasin\nympärillä, josta hän joskus ryyppäsi. Vasen käsi oli polvella. Hän\nkoetti kuunnella tai ainakin oli kuuntelevinaan -- todellisuudessa hän\nei tuosta toisinaan hyvinkin kovaäänisestä keskustelusta enää kuullut\nmitään, etenkin kun välistä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hän ei edes\nnähnyt kunnolleen. Silmiä oli vaikea pitää auki ja vähän väliä pää\npainui alaspäin ja retkahti rintaa kohti. Silloin Esu taas ryyppäsi ja\nvirkistyi hetkiseksi. Kun hänen lasinsa tyhjeni, sanoi hän:\n\n-- Jaa-a. Minä ainakin lähden kotiin makaamaan!\n\nPiki-Juoseppi tyrkytti Esulle vielä ryyppyä, mutta tämä ei huolinut.\n\nSameli ihmetteli, että hän ei ollut koko illassa muistanut asiaansa.\nNyt hän oli hiukan humaltunut ja leppynyt ja ajatteli jo lähteä Esun\nkanssa pois ja nousi sitä varten, kun Juoseppi sanoi ivallisesti\nhymyillen:\n\n-- Sinulla, Sameli, oli luultavasti asiaakin. Jää sinä vielä\njuttelemaan. Antaa Esun mennä yksin.\n\nSamelin mieli kuohahti tuosta ilkeästä naamasta ja ivallisesta äänestä,\nja hän päätti puhua suunsa puhtaaksi ennenkuin lähtee.\n\n-- Saahan näistä meidän pojista toinen mennä viemään Esua sinun\njollallasi, sanoi Juoseppi Samelille. Tuohan se sen takaisin, että\npääset omalla jollallasi maihin.\n\nMolemmat laivamiehet läksivät auttamaan Esua alas jollaan, ja\ntyötä olikin saada humalainen ja uninen vanhus heiluvasta laivasta\nköysiportaita pitkin alas vielä pahemmin kiikkuvaan ja hyppivään\njollaan.\n\nSameli jäi hetkeksi Juosepin kanssa kahden kajuuttaan ja sanoi:\n\n-- Asia olisi sitä laatua, että se olisi kahden kesken puhuttava. Sinun\nmiehesi voivat tulla takaisin heti, ainakin toinen.\n\n-- No se käy kyllä laatuun. Minä käsken miehet panemaan toista ankkuria\neteen. Siinä on niillä työtä pitkäksi aikaa.\n\nEsua saattaneen miehen soutu kuului auki jääneestä kajuutan luukusta.\nMies tuntui palaavan. Pian hän nousi kannelle. Juoseppi nousi myös\nkannelle ja kuului antaneen seuraavia määräyksiä: \"Pane sinä sen jollan\npesti kiinni vanttiin ja anna jollan jäädä kupeelle. Kauppias lähtee\nkohta maihin. Ja nyt menkää keulaan molemmat ja pankaa toinenkin\nankkuri eteen. Tuulta lisää, eikä tiedä mitä yö tuo tullessaan.\nSyksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella.\"\n\nMiehet kävivät työhön ja pian alkoi ankkurikela kilkattaa.\n\nPiki-Juoseppi laskeutui alas kajuuttaan.\n\n-- No -- sanoi hän -- annas kuulua sen asiasi.\n\n-- Asia on pian sanottu. Sinä upotit sen \"Anna-Marjan.\"\n\n-- Ooho!! Ei vähä mitään! Johan sinä olet tullut hulluksi!! Ammu\nveikkonen vähän hiljemmin!\n\nHetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Juoseppi:\n\n-- Mistä sinulle sellaisia on päähän tullut! Heitä hiiteen jo koko\nlaiva, tai tulet hulluksi!\n\n-- Ei sitä niin vain sovi heittää. Muista, että siinä meni vaimoni\nisä ja paljon muita ihmisiä, lukuunottamatta kalliita tavaroita. Minä\nvaadin sinua vastuuseen koko laivasta!\n\nSameli löi nyrkkiään pöytään, että lasit hyppivät.\n\n-- So, so! Sinä et ole nyt kotonasi. Puhupas vähän hiljemmin, en minä\nkuuro ole, enkä vielä niin hullukaan kuin luullaan!\n\nSameli nousi seisomaan nyrkit sojossa ja hyökkäysasennossa.\n\n-- Sinä saatanan liittolainen! Minä viskaan sinut mereen kuin koiran\nraadon!!\n\n-- Älä anna mies käsien valtaa! Puhu vain suulla, ei nyrkeillä, ja\nminulle, ei pöydälle!\n\nPiki-Juoseppi veti koijasta päänsä aluksesta ladatun pistoolin ja\nväänsi hanan vireeseen ja saneli:\n\n-- Käy istumaan, sanon minä, ja puhu ihmisiksi! Minä olen pitänyt\nsinua -- roistoa -- koko illan vieraanani kuin vanhaa ystävää ainakin,\nja kiitokseksi tämä rupeaa haukkumaan. -- Humalainen -- sika -- mikä\nolet! Istu, sanon minä! No niin. -- Tämän pistoolin nimessä vaadin minä\nsinulta selvitystä solvaavasta syytöksestäsi! Näytä toteen sanasi tai\nperuuta!\n\n-- Lähempiä selvityksiä saat talvikäräjillä, joihin sinut manuutan,\nja syytän siellä sinua \"Anna-Marjan\" tuhosta. Juotit sioiksi loiston\nhoitajat ja loiston päälliköt ja sammutit loiston ja teit sumukellon\nmykäksi. Selvityksiä voit sitten käräjillä kysyä loistonpäälliköltä ja\nJyrin Tuomaalta, jotka manaan todistajiksi. En minä niin paljon välitä\nlaivasta ja tavaroista kuin ihmisistä. Sinähän tiedät, että perämiehen\nleski kuoli miltei mielisairaana surusta ja vuosi sen jälkeen anoppini\nsamalla tavalla ja vaimoni ei ole vieläkään päässyt entiselleen. Joka\nhetki pelkään hänenkin menettävän järkensä. Näet siis, kuinka monien\nihmisten henki ja terveys vaativat kostoa. -- Sattumalta sain tänä\niltana tietää asian ja tulin varoittamaan, ettet lähtisi mihinkään\nseilaamaan, varsinkin karkaamistarkoituksessa, sillä asiasi siitä vain\npahenee. Ymmärräthän sinä, ettet sinä tästä enää mihinkään pääse!\n\nAse Piki-Juosepin kädessä oli jo aikoja sitten painunut alas.\n\nHän istui ja tuijotti permantoon. Hän tunsi olevansa mennyt mies.\nKeulanpuolelta kuului ankkurikelan kilkatus. Siellä yhä kelattiin\nentistä ketjua lyhyemmäksi, että toisen ankkurin voisi heittää mereen.\n\nTuuli tuntui yltyvän. Se humisi ja vihelsi kuuton mastoissa ja köysissä.\n\nKauan istuivat miehet vaiti.\n\nPiki-Juoseppi tuijotti käsi otsalla.\n\nLopulta sanoi Sameli rauhallisena:\n\n-- Ei minulla muuta ollutkaan ja kun olen sanonut sanottavani, niin nyt\nlähden kotiini. Hyvästi vain!\n\nJuoseppi ei vastannut siihenkään mitään.\n\nKun Sameli nousi lähteäkseen, nousi Piki-Juoseppikin ja seurasi Samelia\nkannelle.\n\nSameli pistäytyi vielä keulassakin katsomassa miesten hommaa ja\nsanomassa niille hyvästi. Keulakantta valaisi lyhty. Toinen ankkuri oli\njo laskettu mereen ja parhaillaan heittivät miehet molempien ankkurien\nketjuja ulos, toinen mies toista ketjua ja toinen toista. Aika roikina\nja helinä kävi!\n\nSillä aikaa hommaili Piki-Juoseppi omia hommiaan.\n\nHän antoi Samelin jollan mennä menojaan. Tätä ei enää näkynyt, ei\nkuulunut. Juoseppi seisoi keulapartuunien luona ja piteli jotain köyttä\nkäsissään. Näytti siltä kuin hänen käsissään olisi ollut auki päästetty\njollan pesti ja hän kohteliaana ja palvelevaisena isäntänä siinä\npitelee köysiportaiden kohdalla Samelin jollaa valmiina. \"Hyvää yötä!\",\nkuului Sameli sanoneen miehille keulassa ja lähestyi Piki-Juoseppia,\njoka sanoi:\n\n-- Päästin jo jollasi pestin auki. Astuhan alas jollaan, niin viskaan\npestin jälkeesi. -- No niin. Mene Herran nimessä!\n\nSameli heittäytyi tottuneen merimiehen liikkeellä yli laivan partaan\nja alkoi laskeutua, ja kun hän oletti, että jolla on todellakin\nköysiportaiden kohdalla, pudottautui hän alas ja huomasi vajoavansa\njääkylmään veteen, joka sieltä ja täältä hyökkäsi puremaan hänen ihoaan\nja sitten virtasi vaatteiden läpi kaikkialle.\n\n-- Minä putosin mereen -- tuohan jolla tännemmäs!, sanoi Sameli. -- Tuo\nlyhty keulasta, että näen! Auta hyvä mies, minä uppoan!!\n\nSitten ei kuulunut enää mitään.\n\nKeulassa työskennelleet miehet eivät tienneet asiasta mitään.\nAvunhuutoa eivät he kuulleet, sillä meri kohahteli keulan edessä\nja ketju helisi. Toinen kuitenkin keskeytti työnsä ja sanoi: \"Minä\nkuulin, niinkuin joku olisi huutanut apua!\" -- Sitten kuuntelivat he\nhetken, mutta kun ei mitään enää kuulunut, jatkoivat työtään. Työnsä\njälkeen he kävelivät perälle, vetivät ohimennen köysiportaat sisään,\nsammuttivat lyhdyn ja menivät kajuuttaan. Siellä Piki-Juoseppi, heidän\n\"kapteeninsa\", jo oli makuulla, kasvot seinään päin. Unisena hän\nmörähti: \"Sammuttakaa tuli ja käykää maata\", ja niin tapahtuikin.\n\nNiin sammui viimeinen tuli satamassa. Kylä oli ollut jo kauan pimeä.\n\nMyrsky kiiti yli pimeän ja kuohuvan meren ja kiidätti mukanaan\nmeripöllyä kuin jäätynyttä sumua, jonka läpi ei näkynyt ainoakaan tuli\ntai tähti. Se riehui yli jääsohjuisen meren, niinkuin oli vuosituhansia\ntehnyt ennen ja tekee vuosituhansia tämän jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToinen kuuton miehistä heräsi päivän koitossa ennen muita ja nousi\nkannelle.\n\nTuuli oli miltei kokonaan lakannut.\n\nMeripölly oli hävinnyt.\n\nEi ollut pilviäkään.\n\nTaivas oli kirkas.\n\nKaakossa alkoi päivä jo sarastaa.\n\nMutta mikä musta esine kuultaa tuolta rannalta, tuulen alta?!\nSehän on jolla!\n\nMeriajolla oleva jolla.\n\nMies meni sisään ja herätti toiset.\n\n-- Siellä näkyy olevan yksi jolla ajautuneena rannalle tuolla\nsatamassa, suoraan tuulen alla tästä.\n\n-- Jolla!, säpsähti Piki-Juoseppi.\n\nPian olivat kaikki kolme jalkeilla ja kannella.\n\n-- Jolla pakana se on kuin onkin!, sanoi Piki-Juoseppi. -- Mitäs\nhelkkaria me nyt tehdään!, pääsi häneltä heti sen jälkeen.\n\n-- Mitäs se meihin kuuluu, oli se kenen jolla hyvänsä. Meillä ainakin\non jolla tallella tässä kannella.\n\n-- Minä vain ajattelin, sanoi Piki-Juoseppi, -- että jos se on sen\nSamelin jolla, että jos sille on käynyt joku vaara eilen täältä\nlähtiessään, kun se oli hutikassa ja oli niin kova aalto. Ei se voi\nmikään muu olla kuin Samelin jolla, ja nyt taitaa olla sen miehen asiat\nhuonosti. Pankaas oma jolla mereen niin lähdetään ottamaan selvää\nasiasta.\n\nJolla oli pian meressä.\n\nPantuaan vähän vaatetta lisää päälleen, sousivat miehet maihin,\nluotsisiltaan.\n\n-- Ennenkuin mennään rantaan katselemaan, niin mennään ensin ottamaan\nselvää onko Sameli tullut yöllä kotiinsa vai ei, sanoi Piki-Juoseppi.\n\nHän toivomalla toivoi sisimmässään, että Sameli olisi pelastunut, että\nhän olisi jaksanut uida maalle. Hän katui eilistä tekoaan.\n\nPiki-Juoseppi ei rohjennut eikä voinut mennä Samelin kotiin, vaan meni\nmiehineen Esun luo, joka olikin jo valveilla ja keitti aamukahviaan.\n\n-- Onkohan Sameli päässyt yöllä kotiinsa? kysyi Piki-Juoseppi Esulta.\n\n-- Minä en tiedä. Miksi sinä sitä epäilet?\n\n-- Kun oli yöllä niin kova laine ja mies oli humalassa ja kun nyt\nnäyttää, niinkuin jokin jolla olisi ajautunut maalle sataman rantaan.\nLähdettiin heti tänne, kun nähtiin se jolla. Jos sinä kävisit siellä\nSamelin kotona.\n\n-- Minä käyn paikalla, sanoi Esu. -- Odottakaa te täällä sen aikaa.\n\nEsu meni, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi. Vähän ajan perästä hän\npalasi mukanaan Anna-Marja, joka sanoi itku kurkussa ja käsiään\nväännellen:\n\n-- Herra Jumala kuitenkin! Mitäs te oikein olette nähneet?! Sameli ei\nole kotona, ja minä olen koko yön levottomana odottanut saamatta unta\nsilmääni. Sanokaa, hyvät miehet, mitä Samelille on tapahtunut, vaikka\nse olisi mitenkä pahaa!?\n\n-- Me ei tiedetä yhtään enempää kuin sinäkään, sanoi Piki-Juoseppi.\n-- Tullaan suoraan aluksesta ja nähtiin joku merenajojolla sataman\nrannalla ja nyt olisi lähdettävä sitä katsomaan, olisiko se sinun\nmiehesi jolla. Ajateltiin, että ehkä tämä Esu lähtee mukaan, kun ei\nteillä tämän likeisempiä miessukulaisia taida elossa olla.\n\n-- Lähdetään paikalla katsomaan mitenkä asiat ovat, sanoi Esu.\n\n-- Ja minä lähden mukaan, sanoi Anna-Marja.\n\n-- Mene sinä vain kotiin, sanoi Esu -- Rannassa voi olla sellaista\nnähtävää, joka ei sovi sinun silmillesi.\n\n-- Minä tahdon nähdä! Minä tahdon nähdä!! Minä en tiedä miten on käynyt\nSamelille, ja minä en mene kotiin, ennenkuin näen ja tiedän. Mennään\npian, Herra Jumala, kuinka minua peloittaa!!\n\nAnna-Marjaa ei voinut Esu estää lähtemästä. Anna-Marja miltei juoksi.\nToiset tuskin mukana pysyivät, varsinkaan vanha Esu, joka jäi\nviimeiseksi ja paljon jälkeen toisista. Tuolla Anna-Marja jo juoksee\nlähellä jollaa, pysähtyy sen luo -- tarkastelee sitä hetken, mutta\nsitten alkaa, oikea käsi otsallaan, tuijottaa ohi jollan, pitkin\nrantaa, johonkin pisteeseen muutama askel jollasta eteenpäin. Sitten\nsyöksyy hän kohdalle, lysähtää kädet ristissä polvilleen jääpenkereelle\nja tuijottaa alas veteen.\n\nPian ovat saapuvilla miehetkin.\n\nHe näkevät Anna-Marjan edessä harvan ummikkaan sinne tänne\nheilutteleman vatsallaan pohjahiekalla makaavan miehen ruumiin,\njonka kädet ovat koukussa ja kämmenet kahden puolen päätä. Laine\nläikkyy siitä yli. Maihin tuleva laine lykkää sitä hiukan maihin päin\nja ulos menevä ulos päin. Sen harteilla on iso mykeväpäällyksinen\njäämöhkäle, yön kuluessa syntynyt. Sen reunojen alapinnasta riippuu\nkymmeniä nousevan auringon valossa kimaltelevia jääkynttilöitä, joista\nvesipisarat helminä tippuvat aina laineen paetessa.\n\nMiehet paljastavat päänsä ja seisovat mykkinä kuin Anna-Marjakin,\njoka kumartuu yhä syvemmä ja syvemmä ja kädet polvilla puristuvat yhä\nlujemmin ja lujemmin ristiin.\n\nMiehet näkevät, että vainajan lyhyt turkki on tuolla lähempänä jollaa,\nmyös merenajona. Vainaja on siis meressä riisunut turkin päältään,\nvoidakseen paremmin uida. Hän oli tunnettu parhaaksi uimariksi\nsaaressa. Hän on uinut matalaan veteen saakka, sillä muutoinhan hän\nolisi uponnut syvemmälle ja jäänyt sinne. Hän on jäisessä vedessä niin\nkohmettunut, ettei ole jaksanut nousta tämän jääpenkereen yli kuivalle\nrannalle, vaan on väsynyt ja aallon lyömänä kaatunut takaisin veteen.\n\nEsu on lähestynyt Anna-Marjaa, kumartunut hänen puoleensa, laskenut\nkätensä hänen olkapäälleen ja sanonut: \"Anna-Marja -- Sameli on\njättänyt meidät\" jolloin Anna-Marja kohottautuu suoraksi, nauraa\nhohottaa ja sanoo:\n\n-- Tuoko olisi Sameli! Ohho, vähänpä teillä on älyä! Eihän tuo ole kuin\nmikä lienee merenajona tullut jauhokuli, jota meri heiluttelee!\n\nSitten meni hän kotiinsa, lastensa luo, eikä antanut tuoda ruumista\nkotiin, ei pitää hautajaisia kotona, eikä itse ottanut osaa\nhautajaisiin.\n\nHän selitti, että Sameli on omalla kuunarillaan, \"Anna-Marjalla\"\npitkällä reisulla ja tulee kotiin ja tuo paljon silkkiä.\n\n\n\n\nXV luku.\n\nPIKI-JUOSEPIN LOPPU.\n\n\nMerelläkin on toisinaan tyyntä, keväin, syksyin ja kerran keskikesällä,\nellei oteta lukuun talvityyntä, joka on maaliskuussa.\n\nKeskikesän tyyni on heinä- ja elokuun vaiheessa ja kestää se useita\npäiviä, toisinaan viikonkin.\n\nSilloin loppuu laine niin tarkoin, että vain rannoilla tarkkaan ja\nkauan katsottuna huomataan, että meri hiukan ja hitaasti nousee ja\nlaskee. Se liikkuu niin vähän, että on aivan läheltä katsottava\nvesirajaa kiven tai kallion kupeessa, jotta liikkeen huomaa.\n\nSitä on sanottu meren hengitykseksi sen nukkuessa. Toisinaan tämä\nhengitys tunniksi tai pariksi vilkastuu -- sanotaan sen johtuvan siitä,\nettä jossain satojen kilometrien päässä tuulee ja aaltoilee. Meri\nuneksii silloin kaukaisista tuulista.\n\nYöt päivät on meri niinä aikoina kirkas kuin kuvastin.\n\nEi erota missä taivas ja meri yhtyvät. Kaikki on yhtä ja samaa\ntaivasta, tai yhtä ja samaa merta. Purjelaivat ja -veneet seisovat\npaikallaan kristallikirkkaassa avaruudessa, johon ovat eksyneet,\neivätkä enää löydä oikeaa suuntaansa. Vain auringon tai kuun noustessa\nja laskiessa näkyy taivaan ja meren saarre, sekin vain sillä kohdalla,\nmissä aurinko tai kuu nousevat.\n\nEräänä sellaisena keskikesän tyynenä nähdään Piki-Juosepin kuutto\nSuomenlahden laajimman ulapan keskellä mustine runkoineen, valkeine\nkajuuttoineen, tummanharmaine purjeineen, joista joka-ikinen on auki\nja riippuu velttona. Vuorokausimääriin ei ole ainoakaan tuulenhenkäys\npuhaltanut sen purjeisiin. Laine on niin lopussa, ettei alus yhtään\nheilu. Reivinauhat riippuvat hiljaa. Ainoakaan ei niistä kertaakaan\ntapaa purjeeseen, vaikka riippuu niin lähellä purjekangasta, että\ntuskin tavallinen purjelanka sopisi väliin.\n\nLaiva kuvastelee itseään veteen.\n\nSe on kuin jättiläispeilin päällä.\n\nKuvastuva laiva näkyy yhtä kirkkaana kuin oikeakin. Runko kuvastuvassa\nlaivassa näyttää olevan yhtä kovaa ja sileää kuin oikeassakin, samoin\njoka purje, joka nuora ja rungon yksityiskohdatkin, kuten piipattimet,\nlaitasaumat pikiriiveineen, naulojen kannat ja purjeet niin tarkkaan,\nettä erottaa kuvastavan laivan purjeissa paikkatilkut, liikkien\nkuluneet osat, kasatilkut ja kasarenkaat, reivinauhat ja kaikki ihan\nylintä raakapurjetta myöten.\n\nJa mastojen kullatut nupit!\n\nNekin välkkyivät keskipäivän auringossa yhtä kirkkaina alhaalla kuin\nylhäälläkin.\n\nTekisi mieli uskoa, ettei se mikään oikea laiva olekaan, ei enemmän\ntuo, jonka mastot ovat ylöspäin, kuin tuokaan, jonka mastot ovat\nalaspäin, vaan että jossain näköhermoissa kuvastelee peritty kuva\nmuinaisajoilta laivasta, jota ei enää ole elävien joukossa, vaan\njoka kuuluu vainajien ja ammoin kuolleiden joukkoon, -- etenkin kun\näänettömyys sen ympärillä on niin syvä.\n\nEi kuulu mitään.\n\nLokit ja tiirat eivät lennä näin ulos ulapalle, jossa ei ole ainoaakaan\nkaria, eikä niiden ääni kuulu tänne luodoilta ja saarilta, jotka ovat\njossain tuon kristallikirkkaan tyhjyyden ja äänettömyyden takana ja\njosta ei mikään ääni kanna tänne.\n\nTuntuu kuin korvat olisivat jääneet kotiin.\n\nOdottaisi, että edes tuo korkealla heloittava aurinko ei olisi noin\nääneti.\n\nTuntuu siltä, että ainakin sen pitäisi kulkiessaan, vaikkapa miltei\nkuulumattoman hiljaa suhista ja palaessaan ritistä ja sihistä.\n\nKun korvilla ei ole mitään tekemistä, katselevat silmät sitä\nhartaammin, ja harhailtuaan ympäri pysähtyy katse erääseen pienen\npienoiseen tummaan pisteeseen, auringon hohtavasta pyörästä suoraan\nalas.\n\nLähempää katsoen se on jaala, jonka kannella kolme nuorta miestä syö\npäivällistä, joka on katettu kajuutan katolle -- keitettyjä perunoita,\nniiden päällä keitettyjä silakoita, paistinpannulla käristettyä\nsianläskiä ja leipää.\n\nTyyni on siellä yhtä raukea kuin kuutonkin luona, purjeet yhtä\nvelttoina ja alus yhtä hiljaa ja kuvastelee veteen -- jos se mitään\noikeaa vettä tuollainen onkaan -- yhtä tunnontarkasti itseään kuin\nkuuttokin, se erotus vain, että täällä toki kuuluu ääntäkin.\n\nMiehet nimittäin keskustelevat syödessään.\n\nPanevat ensin ruokaa suuhunsa ja sitten sanovat jotakin veltosti\nja laiskasti, sillä tässä kuumuudessa ei viitsisi keskustella,\neikä ole keskusteltavaakaan, sillä ajatukset eivät toimi. Sanoohan\nvain joku heistä jonkin yksinäisen huomion kuorimastaan perunasta,\nsulaan sianrasvaan kastamastaan keitetystä silakasta, leivästä tai\nläskinpalasta, joka putosi veitsenkärjestä kannelle, herättämättä\ntoisissa sen suurempaa osanottoa pilkan tai naurun muodossa, sillä\nkukaan ei viitsi seurata tapauksia, jotka eivät tapahdu itselle, ja jos\nsen näkeekin, ei viitsi ajatella loppuun asti, mitä näki.\n\n-- Onkohan tuolla meressä halko, vai muuta merenajoa, sanoo vanhin\njoukosta. Jotain nimittäin kiiluu hänen silmäänsä mereltä hänen\nedestään.\n\nToiset eivät viitsi kääntää itseään, katsoakseen, mistä on kysymys,\neikä edes ajatella sen enempää koko huomautuksesta.\n\nPitkään aikaan ei virka kukaan mitään.\n\nSyönti on jo lopetettu aikoja sitten.\n\nVanhin loikoo kajuutan katolla selällään, kädet päänaluksena ja\nkatselee tummansinistä taivaan korkeinta kupua ja oman aluksensa\nmastoja ja purjeita. Nuoremmat ryhtyvät korjaamaan pois astioita ja\nruuan jätteitä. Siinä hommassa he hiukan vilkastuvat ja toinen sanoo\nvanhimman äskeiseen huomioon halosta tai muusta merenajosta:\n\n-- Jaa, että mikä halko? -- Tuoko, jolla on kaksi mastoa ja purjeet?\n\nVanhin kuulee tämän, kohottaa päätään, tähystelee äskeistä löytöään ja\nsanoo:\n\n-- Kas pakana, kun minä äsken luulin, että se on jokin halko tai muu\nsellainen tuossa muutaman sylen päässä ja tämähän onkin matkojen päässä\nja taitaa olla kuutto. -- Mikähän sitäkin kuljettaa, kun ei sillä\nnäy olevan tuulta enemmän kuin meilläkään, eikä sitä aamulla eikä\nsyömäänkään käydessä vielä näkynyt.\n\n-- Virta. -- Virta tuopi -- vastasi toinen sangen veltosti.\n\nNiin oli asia.\n\nNäkymätön ja kuulumaton merivirta kuljetti aluksia toisiansa kohti.\n\nMeressähän usein kulkee kaksi virtaa vastakkain ja yhdyttyään ottavat\nuuden, molemmille yhteisen suunnan.\n\nToinen virroista kuljetti jaalaa toiseen suuntaan kuin mihin sen olisi\npitänyt mennä, poispäin kotoa.\n\nToinen vastaan tuleva virta kuljetti kuuttoa, jolla ei mitään omaa\nsuuntaa nykyään ollutkaan, tavallaan oikeaan suuntaan, sen entistä\nkotia kohti, sillä se oli Piki-Juosepin kuutto \"Onnetar\", jonka jo\ntunsi kullatuista mastojen nupeistakin.\n\nJaalaa kuljetti länteen menevä itävirta.\n\nKuuttoa kuljetti itään menevä länsivirta.\n\nIllalla, jo kauan ennen auringonlaskua olivat virrat kohdanneet\ntoisensa ja kääntyivät suuressa kaaressa kohti etelää. Sillä hetkellä\nolivat alukset likimpänä toisiaan. Välimatka oli tuskin kahta\nmeripenikulmaa.\n\nJaalassa olivat miehet silloin kaikki kannella seisomassa ja\ntähystelemässä kuuttoa, sillä mitä lähemmäksi se tuli, sitä tutummalta\nse alkoi näyttää.\n\nHe vaihtoivat ajatuksiaan siitä jo sangen vilkkaasti.\n\n-- Jos tämä ei ole meidän entinen \"Onnetar\", niin sitten ei mikään,\nsanoi vanhin.\n\n-- Sitä minäkin olen katsellut jo kauan, sanoi keskimmäinen.\n\n-- Mutta missä on Piki-Juoseppi ja hänen miehensä!?, huudahti kolmas,\nnuorin.\n\nHe nimittivät Piki-Juosepiksi isäpuoltaan, kuin mitäkin vierasta\nhenkilöä, ja nykyään olikin yhdentekevää, nimitti häntä miksi hyvänsä.\nHän ei ollut enää kenenkään ystävyyden ja osanoton tarpeessa!\n\n-- Siellä ei näy tosiaankaan olevan ainoaakaan elävää olentoa, ja\njotain sieltäkin olisi jo pitänyt ennättää näkyä, sanoi keskimmäinen.\n\nMiehet olivat tarkastelleet nimittäin kuuttoa jo ainakin tunnin.\n\nJostain syystä, nähtävästi virran hitaasta pyörteestä, kuutto\nparhaillaan kääntyi ympäri myötäpäivää -- perä oli jo jaalaan päin --\nnäkyi sen nimilauta, jota ei voinut lukea tänne asti, ja hakkilaudan\nyli melkein veteen asti riippuva jalusnuora kaikkine pohteineen --\nkuutto näyttää siis viimeksi purjehtineen myötätuulta, ja siitähän...\n\n-- Siitähän on jo viikko!!, huudahti nuorin.\n\nViikko takaperin oli puhaltanut länsituuli, joka eräänä yönä loppui, ja\nnyt ei näytä olevan tietoa tuleeko tuulta ennen tuomiopäivää.\n\nMiehiä ihan kammotti nähdä lähellään purjealus, jossa ei edes\nperäpurjeen jalusnuoraan ole koskettu viikkokauteen!\n\nKuutto kääntyi yhä. Jo alkoi tulla näkyviin sen ylihangan puoli.\n\n-- Mitä helkkaria tuolla vokkaraa'an ylihangan puoleisessa nokassa\nriippuu?!, huudahti vanhin.\n\nSe ei voinut olla mikään muu kuin hirtetty ihminen. Käsivarret\nriippuivat selvästi kahden puolen ja jalat ojentunein polvin ja pää,\njoka oli eteenpäin kumarassa -- kaikki näkyi selvästi näinkin kauas.\n\nKiireen kaupalla panivat miehet jollansa vesille, ja vanhin ja\nkeskimmäinen sousivat katsomaan, mitenkä asiat ovat kuutolla. Nuorin\njäi vahtimaan jaalaa.\n\nLähemmä tultua nähtiin, että ei kukaan muu kuin Piki-Juoseppi itse\nsiinä riippunut puolivälissä raa'an nokkaa ja laivan parraspuuta.\n\nAinoaakaan elävää olentoa ei laivalla näkynyt.\n\nHuutoon ei sieltä kukaan vastannut.\n\nTirkistettiin yli laivan partaan kannelle. Siellä ei näkynyt laivan\njollaa. Asia oli selvä: Piki-Juosepin toverit olivat jo jossain\nkaukana lännessä aluksen jättäneet ja soutaneet ties minne, mutta\nse asia ei Piki-Juosepin poikapuolista ollut ensinkään selvä, oliko\nheidän isäpuolensa itse itsensä hirttänyt, vai olivatko hänet sinne\nvetäneet hänen omat miehensä. Tämä asia ei selvennyt ikinä vainajan\npoikapuolille, jotka eivät koskaan tavanneet niitä miehiä, jotka olivat\nottaneet osaa Piki-Juosepin viimeiseen retkeen. Nämä miehet tiesivät\nkyllä osan asiaa, nimittäin, että sinä yönä, jolloin tyyni tuli,\nolivat kuutossa muut makaamassa ja Piki-Juoseppi itse pitämässä vahtia\nja että hänet päivännousun tienoissa, kun tultiin kannelle, nähtiin\nriippumassa raa'an nokassa ja että sillä hetkellä miehet kauhuissaan\njättivät aluksen. Hekään eivät olleet nähneet itse tapausta: Kuinka\nPiki-Juoseppi puolenyön tienoissa vaaniskeli ja kuunteli kajuutan\nluukulla tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan muu koko laivassa valvo\nja sitten päästi auki naakelistaan vokkaraa'an ylihangan prassin,\nkiipesi ylös vokkaraa'alle, jonka ylihangan nokkaan päästyään hän\nveti ylös prassin, laittoi siihen silmukan, sovitti sen kaulaansa,\nlaskeutui riippumaan raa'an nokkaan, sitten molemmin käsin prassiin\nja vuorotellen käsiään prassissa muutellen antoi itsensä käsivarassa\nhiljalleen ja äänettömästi valua alaspäin, kunnes nuora alkoi tiukata\nkurkkua, jolloin hän päästi kätensä irti ja jäi riippumaan puoliväliin\nraa'an nokkaa ja kuuton parrasta. Heikko ähkäisy, joka silloin syntyi\nhänen kurkussaan ja puhaltautui viimeisen ilman kanssa ulos keuhkoista,\nei kuulunut kajuuttaan ja jos kuuluikin, oli se liian heikko\nherättääkseen sikeästi nukkuvat miehet.\n\nKauan eivät voineet Piki-Juosepin poikapuolet olla niin lähellä alusta,\nsillä riippujasta läksi epämiellyttävä löyhkä. He soutivat vähän matkan\npäähän kuutosta neuvotellakseen, mitä ruumiille ja kuutolle olisi\ntehtävä.\n\nNuorempi esitti, että heistä jompikumpi kiipeää raa'alle, leikkaa\nköyden poikki ja antaa ruumiin pudota mereen ja sitten viedään kuutto\nkotiin.\n\nVanhempi oli sitä mieltä että kuutto on ruumiineen päivineen upotettava.\n\n-- Sehän olisi suuri vahinko! Vielähän tuolla purjehtisi monta kesää,\nkun sitä korjailisi, sanoi toinen.\n\n-- Tämän jälkeenkö?! Ei ikinä!!, sanoi vanhin.\n\n-- No vaikka myisi sitten sen. Saisihan siitä rahaa.\n\n-- Tämä kuutto on meille ollut olematon jo vuosikymmenen, enemmänkin.\nSe saa sitä olla edelleenkin. Me ei tulla siitä sen rikkaammiksi eikä\nköyhemmiksi, vaikka annetaan sen pohjaan mennäkin.\n\n-- Antaa sitten mennä minunkin puolestani. Mitä tuumannee vain kolmas\nmies.\n\nSoudettiin takaisin jaalalle, jossa jatkettiin neuvottelua, jonka tulos\noli, että kuutto kauheine isäntineen on hävitettävä -- polttamalla.\n\nJaalassa oli miehillä tuohia, joita mantereelta toivat kotiin\nkattotarpeiksi, sillä heidän saarellaan ei kasvanut tarpeeksi koivuja.\nNäitä tuohia otettiin jollaan ja tervapytty. Sitten soudettiin kuutolle\ntakaisin.\n\nTervanhajun turvissa voitiin nousta kuuton kannelle, sillä nyt ei\nriippujasta lähtevä löyhkä niin pahasti tuntunut.\n\nTuohet asetettiin alas ruomaan, perälle kajuutan seinää vasten\nja keulaan tupattiin toinen osa tiukalle keulapiikkiin, ahtaalle\nkeulapuun ja kannen väliin ja eräs lankku vinosti pystyyn tueksi,\netteivät syttyessään ja palaessaankaan tuohet vieriäisi sieltä alas.\nMolemmissa paikoissa voideltiin tuohia tervalla että sitäkin iloisemmin\nsyttyisivät.\n\nSitten noustiin kannelle, jossa myös ryhdyttiin loppuvalmistuksiin.\nRiippuja oli vokkaraa'an nokasta lähtevässä prassissa, ja raa'an\nnokka, koska viimeksi oli purjehdittu myötätuulta ja raa'at olivat\npoikki laivan prassattuina, oli partaan ulkopuolella ja olisi riippuja\npudonnut mereen, kun nuorat palaessaan taittuu. Irroitettiin siis\nvokan alihangan prassi ja annettiin sen juosta vapaaksi, jolloinka\nraaka kääntyi purjeineen, sillä Piki-Juoseppi itse viimeistä kertaa\nruumiinsa painolla veti ylihangan prassista ja laskeutui samalla alas\nja raaka kääntyessään toi hänet partaan sisäpuolelle, miltei ison\nluukun karvelin viereen. Niin alas laskeutui Piki-Juoseppi, että hänen\njalkansa koskettivat jo kantta. Siihen se jäikin, hiukan etukumaraan\nasentoon, kädet kankeina riippuen, pää kumarassa, kuin katsellen alas\nruomaan.\n\n-- Hyvä tulee, hyvä tulee, sanoi vanhin päästäessään alihangan prassia\nja huomatessaan isäpuolivainajansa vetävän ylihangan prassia. --\nEipä olekaan tähän asti meitä nähty näin yhteisessä työssä, samoissa\nprasseissa!\n\nAlihangan prassi kiinnitettiin jälleen naakeliinsa ja laiva oli valmis\npoltettavaksi.\n\nMolemmat miehet laskeutuivat vielä kerran alas ruomaan, sytyttivät\ntoinen keulassa ja toinen perällä tuohet palamaan ja sitten kiireen\nkaupalla kannelle ja jollaan ja omaan jaalaan.\n\nKansiluukut oli jätetty auki.\n\nPian niistä alkoi nousta savua.\n\nEnsin hienoja vaaleita kiemuroita, jotka kujeillen pyörivät ylös\nkiiriessään.\n\nSitten tuprahteli suurempia ja suurempia, ja mustempia ja mustempia\nsavupilviä, lopulta hulmahti savun mukana liekki, toinen ja kolmas --\nyhä korkeampia ja korkeampia.\n\nYks kaks remahtivat tuleen kaikki purjeet. Koko laiva oli savun ja\ntulen sisässä.\n\nKuului liekkien huminaa, ritinää ja räiskettä. Lokkeja putoili paukkuen\nkannelle, kun nuorat paloivat, samoin kasarenkaita palavista purjeista.\nRoikinalla putosivat kahvelit alas. Liekit nousivat yhä korkeammalle.\n\nJo syöksyi liekki sieltä ja täältä läpi rungon. Isoja aukkoja ilmaantui\naivan vesirajaan.\n\nVantit, jotka siihen aikaan olivat tervattua liinaköyttä, paloivat\nsamaan aikaan kuin muutkin köydet, ja kun kansi ja kansipiitat alkoivat\nmuuttua kekäleiksi ja karreksi, ei mastoille jäänyt mitään tukea.\nEnsin retkahti keulamasto alihangan puolelle raakoineen. Ei kaatunut\nkuitenkaan heti, mutta kallisti kuuttoa niin paljon, että vesi pääsi\nsyöksymään laitoihin palaneista aukoista koskina sisään. Koko alus\nalkoi horjua. Savu muuttui höyrynsekaiseksi. Liekit hävisivät. Koko\nalus ja koko se paikka jäi valtavan höyrypilven sisään, ja kun se alkoi\nhälvetä ja seurata savupilviä ylös taivaalle, ei merenpinnalla enää\nnähty muuta kuin muutamia savuavia ja höyryäviä kekäleitä.\n\nSavupilvet nousivat yhä korkeammalle ja korkeammalle ja alkoivat\nlopulta hiljakseen painua itää kohti. Ylhäällä näytti siis puhaltavan\nlänsituuli.\n\nJolla oli jo aikoja sitten soutanut takaisin jaalalle. Kaikki kolme\nnuorta miestä seisoivat vaieten ja katselivat laivanpaloa ja sen\nhäviämistä.\n\nKun kaikki oli ohi, sanoi vanhin, tupaten valkeaan savipiippuunsa\ntupakkaa:\n\n-- Ukko sai komean hautajaiskokon!\n\nNiin se olikin!\n\nEi sitä kuka hyvänsä sen näköistä uhrisavua kuoltuaan saakaan!\n\n\n\n"]