[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5MbMWNne8UB8lU-6IO4T77o2B4DiImUxLsv4nfJnt7k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2409,"Hullu kreivi","Temme, Jodocus D. H.",1798,1881,"2409-temme-jodocus-d-h-hullu-kreivi","2409__Temme_Jodocus_D._H.__Hullu_kreivi","Erään saksalaisen oikeusvirkamiehen muistiinpanoja","novelli",[],[],"fi",1862,1888,24429,156516,false,null,[],[],[],"Saksalainen oikeusvirkamies saa vieraakseen papin, jota painaa rippisalaisuuden alainen tieto kauheasta rikoksesta. Kertomus pohtii moraalista kamppailua virkavelvollisuuden ja omantunnon välillä murhatutkimuksen edetessä.","Jodocus D. H. Temmen 'Hullu kreivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2409. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","HULLU KREIVI\n\nErään saksalaisen oikeusvirkamiehen muistiinpanoja\n\n\n[Kirj.\n\nJodocus D. H. Temme]\n\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nSyyskuussa vuonna 18 -- eräänä aamupäivänä ilmoitettiin minulle, että\nnoin viiden peninkulman päässä rikosasiain-oikeuston istuntopaikalta\nolevan kylän katoolilainen pappi tahtoi puhutella minua.\n\nMinä en tuntenut häntä vielä persoonallisesti. Monenlaatuisesta\nvirallisesta kirjevaihdosta olin oppinut pitämään häntä hurskaana,\nJumalaa pelkääväisenä ja lähimmäisiään kohtaan hellänä ja lempeänä\nmiehenä. Myös tiesin hänen olevan koko seudussa yleisesti kunnioitettu\nja arvossa pidetty. Tämä tosiasia ansaitsi sitä enemmän huomiota, koska\nhänen seurakuntansa oli ainoa katoolilainen meidän muutoin kokonaan\nprotestanttisessa seudussamme.\n\nKookas, kaunis ukko astui huoneeseni. Hänen rehellinen, arvokas ja\nlevollinen ulkomuotonsa osoitti täydellisesti, että kaikki, mitä\nhänestä olin kuullut, oli totta. Hänen käytöksessänsä ei huomannut\nmitään, joka olisi muistuttanut tavallista saamatonta maapappia;\npäinvastoin voi siitä päättäen arvata hänen olevan tosin tavoiltaan\nyksinkertaisen, mutta myös elämän koulussa sivistyneen miehen.\n\nHän näytti olevan tavattomassa mielentilassa, ikäänkuin olisi häntä\njuuri äsken kohdannut joku tavaton ja samalla tärkeä tapaus.\n\n\"Tulen teidän luoksenne virka-asiassa, herra oikeusneuvos\", aloitti\nhän. \"Se koskee niinhyvin teidän, kuin minunkin virkaani.\"\n\nKysyväisesti katsahdin häneen ja pyysin hänen ilmoittamaan asiansa.\n\n\"Asia koskee rippi-isän tointani\", pitkitti hän. \"Te tunnette\nrippisalaisuuden ankaruuden.\"\n\n\"Tunnen sen, ja kunnioitan sitä, samoin kuin lakikin tekee.\"\n\n\"Sen tiedän. Ei mikään laki pakoita minua ilmoittamaan, mitä\nsynnintunnustuksena minulle on ilmoitettu.\"\n\n\"Niin on asia.\"\n\n\"Mutta mitenkä silloin\", sanoi hän \"kun on kysymys rikoksesta,\nkauheasta rikoksesta.\"\n\n\"Laki ei siinä suhteessa tee mitään eroitusta\", vastasin minä.\n\n\"Eikö sittenkään, jos on kysymys murhasta?\"\n\n\"Ei sittenkään.\"\n\n\"Mutta jos synnintunnustus koskee murhaa, jota vielä voisi tapahtumasta\nestää?\"\n\n\"Laki ei siinäkään suhteessa tee mitään eroitusta\", sanoin minä. \"Mutta\ntoinen kysymys on, mitä sellaisessa tapauksessa kunnon mielien omatunto\nvaatii --\"\n\nHän keskeytti minut.\n\n\"Älkää sanoko enempää. Minulla on kahtalaiset velvollisuudet, ihmisenä\nja pappina, ja molemmat ovat minulle pyhät.\"\n\n\"Ja kumpaa niistä\", kysyin minä häntä terävästi silmäillen, \"pidätte\npyhempänä?\"\n\nHän ojensi minulle kätensä eikä luonut alas kauniita, kirkkaita,\ntummansinisiä silmiään.\n\n\"Olin jo tänne tullessani päättänyt mitä tehdä\", sanoi hän. \"Mutta\nmieltäni rauhoittaakseni täytyi minun vielä tiedustella kelvollisen\nja kunnollisen tuomarin ajatusta asiassa. Sanoistanne ja katseestanne\nvoin huomata että olen oikeassa. Siis kuulkaa minua nyt. -- Olen viime\nyönä saanut tietooni kauhean kaksoisrikoksen, vieläpä ollut näkemässä,\nmurhan, joka jo on tehty ja jonka uhrin minä tapasin viimeisissä\nhengenvedoissa, sekä murhan, joka nähtävästi heti ensimäisen uhrin\nkuoltua on täytäntöön pantava.\"\n\n\"Voitaisiinko toinen murha vielä saada estetyksi?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Toivottavasti\", vastasi hän. \"Ja juuri siinä tarkoituksessa olenkin\ntänne tullut.\"\n\n\"Ette siis vielä ole antaneet asiasta tietoa millekään virkakunnalle,\nette edes poliisillekaan?\"\n\n\"En kenellekään. Syyn tiedätte osaksi: tahdoin ensin saada kuulla\nteidän mielipiteenne siitä, miten minun tulee käyttäytyä. Siis voitte\nainoastaan te nyt ryhtyä asiaa tutkimaan, kuin myös, jos se on\nmahdollista, pelastusta toimeen saamaan, torjumaan toista rikosta.\"\n\n\"Missä on rikos tehty?\" kysyin niinä. \"Missä aiotaan toinen rikos\ntoimeenpanna?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Kuinka? Sanoittehan että itse olitte rikosta näkemässä?\"\n\n\"Niin olin, tuntemattomain ihmisten kuljettamana tuntemattomaan\npaikkaan, tuntemattomain ihmisten tykö.\"\n\nEpäröiden täytyi minun silmäillä häntä. Oliko hänen aikomuksensa\nminulle jotakin tarinaa uskotella. Vai puheliko hän jonkun\nmielenhäiriön vaikutuksesta. Mutta silmäni kohtasivat mitä\nrehellisimmät, luotettavimmat, kirkkaimmat silmät.\n\n\"Kertokaa\", pyysin minä häntä. \"Mutta niin täydellisesti kuin suinkin\nja ajanmukaisessa järjestyksessä.\"\n\n\"Siihen tarvitaan pitkä aika\", huomautti hän.\n\n\"Sitä selvemmäksi on asia tuleva.\"\n\nHän kertoi:\n\n\"Pappila, jossa asun, on yksinäinen talo, lioin 200 jalan etäisyydessä\nkylästä. Olin eilen illalla yksinäni kamarissani; kello lienee ollut\nnoin yhdeksän paikoilla. Rukoilin iltarukoustani ja olin juuri\npäättänyt tämän toimen Yht'äkkiä kuulin taloni läheisyydessä vaunuilla\ntavattoman nopeasti ajettavan. Muutamain silmänräpäysten kuluttua\nolivat ne ehtineet minun talon kohdalle ja pysähtyivät portille.\nAvasin akkunan, nähdäkseni kuka niissä oli, sillä ketään en odottanut.\nMutta ulkona oli pilkkoisen pimeä; taivas oli kokonaan pilvessä. En\nnähnyt mitään ja aioin kysyä, kuka siellä oli. Samassa tuokiossa oli\npalvelijani jo avannut oven.\"\n\n\"Onko herra pastori kotona?\" kysyi vieras miehenääni rengiltä.\n\n\"On kyllä,\" oli vastaus.\n\n\"Voitteko heti johtaa minut hänen luoksensa?\"\n\n\"Tulkaa muassani.\"\n\nKohta sen jälkeen astui levättiin puettu mies huoneeseni. Hän oli jo\nikävoitto mies; paljastetussa päässään oli vaan vähän lumivalkoisia\nhiuksia. Vartalonsa oli kuitenkin voimakas, kookas ja harteva. En\ntuntenut häntä. Tosin en voinut hänen kasvojansa juuri ollenkaan nähdä;\nnäkyvissä oli ainoastaan otsa leveä ja kulmikas, sekä tuuheat, harmaat\nkulmakarvat, joiden alla silmät näkyivät syvistä kuopista. Kaikki muu\noli paksun leveälaskoisen punaisen huivin peittämänä, mikä epäilemättä\noli kääritty kasvojen ympäri juuri salataksensa niitä. Hänellä näytti\nolevan kiiru.\n\n\"Oletteko te pappina tässä seurakunnassa?\" kysyi hän minulta.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Katoolilaisen seurakunnan pappi?\"\n\n\"Niin olen. Täällä on ainoastaan yksi katoolilainen pappi.\"\n\n\"Oletteko valmis lähtemään pyhää ehtoollista antamaan eräälle kuoleman\nkielissä kamppailevalle?\"\n\n\"Se on velvollisuuteni.\"\n\n\"Voitteko heti tulla mukaani?\"\n\n\"Jos asianlaita on niin kiireellinen.\"\n\n\"Kuolema saattaa jo tänä yönä tapahtua, ja luultavaa on, että niin\nkäykin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa lähden heti paikalla.\"\n\n\"Minulla on vaunut täällä.\"\n\n\"Mihinkä meidän on meneminen?\"\n\n\"Sinne lienee täältä pari tai kolme peninkulmaa.\"\n\nTuo vastaus näytti minusta kummalliselta, koska seurakuntani\nulkopuolella kolmen peninkulman päässä en tietänyt ketään katoolilaista\nolevan. Huomautin hänelle tuota seikkaa.\n\n\"Kuka sairas on?\" lisäsin siihen.\n\n\"Me olemme matkalla\", vastasi hän minulle. \"Sairas on eräs nainen ja\nhänen tilansa huononi äkkiä. Meidän täytyi pysähtyä muutamaan kylään.\"\n\n\"Mikä on kylän nimi?\" kysyin minä.\n\n\"Sitä en tiedä; en ole nimeä tiedustellut. Minun täytyi heti sinne\nsaavuttuamme kiiruhtaa tänne. Sairas halusi itse kiihkoisasti oman\nkirkkonsa viimeistä lohdutusta.\"\n\n\"Oman kirkkonsa?\"\n\n\"Niin, sillä hän on katoolilainen.\"\n\n\"Te ette siis liene katoolilainen?\"\n\n\"En ole?\"\n\n\"Saanko tietää sairaan nimen?\"\n\n\"Ikävä kyllä, ei minua ole käsketty sitä ilmoittamaan.\"\n\n\"Käskettykö?\"\n\n\"Niin; minä olen palvelijana siinä perheessä, johon nainenkin kuuluu.\"\n\nSilmäilin häntä tarkemmin. Hyvin kyllä hän voikin olla palvelija. Laaja\nlevätti antoi myös aihetta siilien luuloon; samoin leveä, kulmikas\notsa, joka kyllä ilmaisi voimakasta, lujaa tahtoa, mutta ei sivistyneen\nhengen ajatuksia.\n\nEnempää en tahtonut häneltä kysellä; minun tuli kunnioittaa salaisuutta\nja yksinomaisesti pitää huolta ammattini toimittamisesta. Mutta\nkaikissa tapauksissa oli tässä jotakin salaperäistä, ja, jos ei ole\npakoitettu, ei kukaan ainakaan mielellään antaudu yksinään outoihin\nseikkailuihin. Päätin ottaa lukkarini mukaani, jonka todistus tosin ei\nollut välttämätön, vaan joka kuitenkin tavallisesti oli kumppaninani\nkäydessäni kuolevien luona.\n\n\"Laittaudun matkalle ja lähetän sillä välin sanan lukkarille\", sanoin\nvieraalle.\n\nHavaitsin hänen hämmästyvän.\n\n\"Tarvitaanko häntä välttämättömästi kysymyksessä olevaan toimeen?\"\nkysyi hän.\n\n\"Ainakin on tavallista, että hän on sellaisissa mukana.\"\n\n\"Emmekö viivy kovin kauan häntä odottaessamme?\"\n\n\"Sitä en luule; hän asuu kylässä ihan lähellä pappilaa.\"\n\nMuutamissa silmänräpäyksissä olin hankkiutunut valmiiksi lähtöön.\nKaikki, mitä tarvitsin, oli minulla kotonani, myös kirkkopuku sekä pyhä\nrippileipä ja pyhä öljy. Pukeuduin kirkkopukuuni.\n\n\"Lähtekäämme matkalle\", sanoin sitten.\n\nLähdimme ulos. Ulkona pihalla seisoi palvelijani lyhty kädessä. Hän\nkatseli minua hiukan arvelevaisesti, ja vilkutti silmillänsä merkiksi,\nettä tahtoi puhutella minua kahdenkesken.\n\nKäskin vieraan mennä edeltä ja lupasin itse tulla heti perästä.\n\n\"No, mitä nyt, Pekka?\" kysyin rengiltä.\n\n\"Se on kummallinen kapine tuolla ulkona.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Suuret komeat vaunut, joiden eteen kaksi hevosta on valjastettu, ja\novatpa ne kumpikin kolmen tai neljän sadan taalerin arvoiset. Ja kuski\nistuu jäykkänä paikallansa ja on niin kaapuunsa kääriytynyt, ettei\nhäntä itseään lainkaan voi nähdä, ja kun puhuttelin häntä, en saanut\nmitään vastausta. Ei hän edes liikahtanut, ja näytti aivan siltä, kuin\nhän ei olisi kuullut minua.\"\n\n\"Hän ei arvatenkaan sinua ymmärtänyt; lie ovat vieraita tällä\npaikkakunnalla.\"\n\n\"Vieraitako?\"\n\n\"He ovat matkalla.\"\n\n\"Oi, herra pastori, se ei voi olla totta. Olkootpa vaunut vieraita,\nsitä en tiedä, vaikka kyllä ne ihan täsmälleen soveltuvat täkäläisiin\nraitioihin. Mutta hevoset eivät ole vieraita; ne ovat tämän maakunnan\nvarsoituslaitoksesta, näinhän itse niihin poltetut merkit, ja mitä\nvaljaisiin tulee ovat ne ihan samallaiset kuin näillä tienoin\nkäytetään. Koska ajaja ei tahtonut näyttää kasvojansa minulle, katselin\nminä kaikkea muuta sitä tarkemmin.\"\n\nHuomiota ansaitseva oli rengin ilmoitus kaikissa tapauksissa; tulin yhä\nenemmän vakuutetuksi siitä, että olin joutunut sekauntuneeksi johonkin\nsalaisuuteen. Mutta minun oli tehtävä velvollisuuteni, enkä sitäpaitsi\nvoinut huomata tässä olevan mitään vaaraa itselleni.\n\nMenin vaunujen luo. Renki oli lyhtyineen minua seurannut. Lyhdyn\nvalossa saatoin nähdä todeksi mitä hän oli kertonut. Komeat\nmatkavaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi pulskaa, voimakasta\nhevosta, seisoivat portilla. Ajaja, kokonaan kaapuunsa kääriytyneenä,\nistui kutsinlaudalla. Mutta ei kuitenkaan ollut mitään, joka epäluuloja\nolisi voinut herättää.\n\nVieras seisoi jo avatun vaununoven vieressä.\n\n\"Siis ajamme ensin kylään, lukkaria noutamaan\", lausuin minä.\n\n\"Tietysti\", vastasi hän.\n\n\"Lukkarin talo on --\"\n\n\"Jotta voisitte näyttää minulle missä se on, suvainnette, että istun\nkanssanne vaunuihin\", keskeytti hän minut.\n\nSuostuin siihen asiaa enemmän ajattelematta ja astuin vaunuihin.\n\nHän hyppäsi heti jälestäni niihin.\n\n\"Aja\", huusi hän ajajalle paiskaten samalla vaununoven voimakkaasti\nkiinni, niin ett'en voinut olla säpsähtämättä.\n\nIstuin synkässä, mitä pilkkoisimmassa pimeässä; ei valon sädettä, ei\npienintäkään tuiketta kohdannut siellä silmääni!\n\nJa kuitenki seisoi epäilemättä renki lyhtyinensä vielä ihan vaunujen\nvieressä, ja tuskin kolmea askelta etäämpänä olivat asuinhuoneeni\nkirkkaasti valaistut akkunat.\n\n\"Olenko äkkiä tullut sokeaksi?\" ajattelin minä ensimäisessä\npelästyksessäni. Asetin käteni ihan silmieni eteen; mutta en nähnyt\nmuuta kuin synkän pimeyden.\n\nMutta ajoihan ajaja lukkarin luo, jonka oli tuleminen mukaamme.\n\nNiin, hänen _olisi pitänyt_ sinne ajaa. Niin pian kuin vaunut olivat\nliikkeelle lähteneet, vierivät ne nopeasti, niin tuimaa vauhtia\nkuin hevoset vaan voivat juosta. Mutta ne eivät olleet kääntyneet\nvasemmalle, niinkuin olisi pitänyt, jos kylään aiottiin. Me kuljimme\ntoista tietä.\n\nJa nyt valtasi minut uusi pelästys. Samoin kuin en voinut mitään nähdä,\nniin en myöskään kuullut enää mitään, en hevosten jalkojen töminää enkä\nvaunujen ratasten vierimistä. Ainoastaan lakkaamaton, yhä yhtäläinen\nkumea kohina soi yhtämittaa korvissani.\n\nOliko tämä kuurouden tunne? Olinko yht'äkkiä tullut kuuroksikin?\n\nLukkarin talon sivutse olisimme aikoja sitten ehtineet, vaikkapa\nolisimmekin kylään ajaneet. Mutta nähtävästi ei oltu lukkaria haluttu\nottaa kanssamme. Tahdottiin minua yksinäni. Mihin? Minkätähden?\nMinkälaista salaisuutta varten?\n\nMinä olin vankina, turvatonna vankina, tuntemattomain ihmisten\nvallassa, eroitettuna kaikista muista ihmisistä, tietämättä missä olin,\naavistamatta mihin minua vietiin.\n\nMutta ainoastaan hämmästykseni ensimäisinä silmänräpäyksinä olin minä\npelästynyt. Minulla ei ollut rahaa eikä omaisuutta, jota minulta\nvoitiin rosvota, minulla ei ollut ketään vihamiestä, joka olisi\ntaitanut tahtoa kostaa minulle. Kaikissa tapauksissa olin Jumalan\nkädessä.\n\nOlin vieraan kanssa yksinäni vaunuissa; hän oli istautunut minun\nviereeni. Ympärilleni koettelemalla, olin tullut siihen vakaumukseen,\nettei vaunuissa ollut ketään kolmatta henkilöä eikä mitään muuta\nesinettä.\n\n\"Me emme ajaneetkaan kylään\", sanoin minua vieruskumppanilleni.\n\n\"Emme ajaneet\", vastasi hän.\n\nHän lausui nuo sanat lyhyesti; mutta minä olin ne kuullut. Olin kuullut\nmyös omat sanani. En siis ollut kuuro. Siis en myöskään liene tullut\nsokeaksi. Olin ainoastaan vanki, joka oli suljettu kaikesta, mikä\nulkona tapahtui, joka ei ketään ihmistä, ei mitään puuta, ei yhtään\ntähteä saanut nähdä, joka ei mitään ääntä, ei hiiskahdustakaan saanut\nkuulla, jotta ei tietäisi, jotta ei koskaan voisi arvata, mihin hän oli\nviety. Ja -- minun täytyi uudestaan kysyä itseltäni -- mihin vietiin\nminua, mitä tuli minun tehdä?\n\nEikö ollut mahdollista, että seurakumppanini jollakin tavoin vahingossa\nsaattaisi ilmaista salaisuuden?\n\n\"Olitte luvanneet minulle ottaa lukkarini mukaamme\", lausuin hänelle.\n\n\"Sanoittehan itse, ettei häntä välttämättä tarvita\", vastasi hän\nkuivakiskoisesti.\n\n\"Minkätähden valhettelitte minulle?\"\n\n\"Suokaa se minulle anteeksi, herra pastori.\"\n\n\"Ettekö ilmoita minulle syytä?\"\n\n\"En uskalla; mutta kyllä saatte sen tietää, kun olemme määräpaikkaamme\nehtineet.\"\n\n\"Mihinkä viette minua?\"\n\n\"En sitäkään voi teille sanoa; minua on kielletty sitä ilmaisemasta,\nja rehellisen palvelijan tulee välttämättä osata olla vaiti. Älkää\nsiis minulta enää mitään kyselkö, jos rohkenen pyytää. Olkaa\nkuitenkin vakuutettu, ett'ei teille mitään pahaa tapahdu. Onneton,\nkuoleman kielissä kamppaileva pyytää ja tarvitsee teidän viimeistä\nlohdutustanne, virkistystä teidän kirkkonne sakramentin kautta. Kun sen\nolette hänelle antaneet, viedään te yhtä turvallisesti, kuin tuotukin\nolette, takaisin pappilaanne, ja kiitokset ja siunaukset ovat teidän\nsaattajinanne. Tyytykää tähän vakuutukseeni.\"\n\nHän puhui rehellisesti ja luotettavaisesti, ja täten rauhoittuneena en\nkysynyt häneltä mitään enempää.\n\nJonkun ajan kuluttua kuulin hänen raskaasti hengittävän, ikäänkuin\nolisi nukkunut. Minä en voinut nukkua, vaan täytyi minun pysyä\ntarkkaavaisena, jotta ehkä näkisin tai kuulisin jotakin merkkiä, joka\nvoisi saattaa minut oikealle tolalle, aprikoidessani, mihinkä seutuun,\nmihinkä ilmasuuntaan vaunumme oikeastaan kulkivat.\n\nKaikki tarkkaavaisuuteni oli kuitenkin turha. En nähnyt muuta kuin\npilkkoisen pimeän ympärilläni enkä kuullut muuta kuin vaunujen iäti\nyhtäläisen kohinan.\n\nSillä tapaa olimme matkustaneet luullakseni noin pari tuntia, kun\nyht'äkkiä kohina muuttui kumeammaksi, oneammaksi; se oli jyrisevän\nukkoisen kaltainen, joka ikäänkuin liikkui meidän allamme syvyydessä.\nMutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja.\n\nOlimme arvatenkin ajaneet pitkin kapeaa siltaa.\n\nSe oli ensimäinen muutos. Kohta sen perästä havaitsin toisen. Kohina\nmuuttui jälleen jymiseväksi ukkoiseksi; mutta nyt se ei kuulunut\nsyvyydestä, vaan sivulta, vaunujen molemmilta puolilta.\n\nKuljimme epäilemättä kahden rakennuksen välistä.\n\nVaunut pysähtyivät, kenties puolen minuutin ajaksi.\n\nSitten liikkuivat ne hitaammin.\n\nKumea, ukkoisen kaltainen jyminä muuttui jyrisevämmäksi; olimme\nvarmaankin kapeassa, ehkä kokonaan peitetyssä läpikäytävässä.\n\nYht'äkkiä seisahtuivat vaunut. Liike, kohina ja jyminä taukosivat\nkerrassaan; en kuullut mitään enää, en ääntä, en hiiskaustakaan.\n\nHeti sen jälkeen ja ihan takanani luulin äkkiä tuntevani kovan, raskaan\ntömäyksen.\n\n\"Olemme holvikäytävässä, takanamme on ovi paiskattu kiinni\", ajattelin\nitsekseni.\n\nVieras oppaani vieressäni oli jälleen liikahtanut. Kuulin hänen\nkopeloivan vaununovea, josta olimme tulleet, ikäänkuin aikoisi hän\navata sen. Mutta hän ei avannut.\n\n\"Olemmeko määräpaikallamme?\" kysyin minä.\n\n\"Olemme\", vastasi hän. \"Mutta saanko pyytää teiltä jotakin?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Älkää puhutelko täällä ketään, paitsi kuolemanteossa olevaa sairasta.\nSe on kuolevan levon tähden.\"\n\n\"Olen kunnioittava kuolevan lepoa\", sanoin minä hänelle, \"mutta muutoin\nteen, mitä velvollisuuteni minulta vaatii.\"\n\nKuitenkin tuntui minusta, kuin tulisin täällä näkemään seikkoja, jotka\ntaitaisivat vaatia minunkin sekauntumista niihin, ja joiden suhteen en\nainakaan tahtonut edeltäkättä mihinkään sitoutua.\n\nSaattajani odotti vielä pari silmänräpäystä, sitten aukaisi hän\nvaununoven.\n\nHeikko valo kohtasi silmiäni, mutta sen avulla ei voinut mitään\nselvästi eroittaa.\n\nOppaani hyppäsi alas vaunuista ja puhui sitten hiljaan muutamia\nsanoja. Toinen ääni vastasi hänelle lyhyesti. En sanaa, en tavuakaan\nymmärtänyt, en edes voinut, eroittaa, mitä kieltä he käyttivät.\n\nSaattajani tuli jälleen luokseni vaunujen tykö.\n\n\"Rohkenenko pyytää teitä astumaan alas vaunuista?\"\n\nHän ojensi minulle kätensä, johon nojautuneena astuin pois vaunuista.\n\nHavaitsin olevani heikossa puolihämärässä, jonka avulla voin enemmän\naavistaa ja arvata mitä esineitä oli ympärilläni, kuin niitä todella\nnähdä. Ainoastaan yksi ainoa, himmeä valon haamoitus tunkeutui eräästä\ntuskin puoleksi avatusta, pienoisesta salalyhdystä. Se oli tumman\nmiesolennon kädessä, joka mies näytti olevan kaapuun kääriytyneenä.\n\nHän oli ainoa ihmisolento, joka paitsi minua ja seuraajaani oli\nholvikäytävässä.\n\nTämä holvilla katettu ala näytti minusta pitkältä, mutta kapealta,\nkatetulta ja suljetulta porttikäytävältä. Muurit olivat tummat.\nKuulemani tömäys oli arvatenkin syntynyt sen oven kiinnipaiskaamisesta,\njonka kautta tähän käytävään olimme tulleet.\n\nMinulla ei ollut aikaa kauemmin ympärilleni katsella.\n\n\"Menkää tuon miehen mukana\", sanoi saattajani, osoittaen miestä, joka\nkädessänsä kantoi salalyhtyä ja nyt lähti liikkeelle.\n\n\"Kohtaanko teitä vielä\", kysyin tähänastiselta matkakumppaniltani.\n\n\"Minä vien teidät takaisin kotiinne. Kun olette toimittaneet tehtävänne\ntuolla sisällä, tuodaan te takaisin tänne.\"\n\nSeurasin miestä, joka kantoi salalyhtyä eikä vieläkään ollut avannut\nsitä enemmän kuin mitä se oli auki sitä ensi kerran huomatessani.\n\nSen valossa voin ainoastaan huomata, että hän oli keskikokoinen mies ja\nettä hänellä oli yllään tummanvärinen levätti, samallainen kuin niillä\nkahdella miehellä, jotka minut tänne olivat tuoneet.\n\nKymmenen askelta kuljettuamme oli vasemmalla puolen porttikäytävää\nmuurissa aukko. Oppaani meni siitä sisään ja minä hänen jälessänsä.\n\nOlimme tulleet toiseen kaitaiseen, suoraan käytävään.\n\nÄänettöminä astelimme sitä pitkin. Oppaani ei sanonut sanaakaan, enkä\nminäkään häntä puhutellut. Tarpeettomasti en tahtonut, noudattaen\nedellisen oppaani neuvoa, ryhtyä kenenkään kanssa sananvaihtoon.\n\nTämä käytävä oli pitkä ja tuntui minusta kuin ei se ikinä loppuisi.\nSiinä ei ilmauntunut minkäänlaista vaihtelevaisuutta; kaikkialla\nvallitsi syvä hiljaisuus.\n\nVihdoin tulimme kiviportaiden luo, jotka johtivat sivulle päin\nkäytävästä. Astuimme portaita myöten ylöspäin. Ne olivat jyrkät,\nkorkeat ja kapeat, ja päättyivät ylhäällä taas ahtaasen käytävään,\njossa kauan kävelimme. Sen molemmilla puolilla näin ovia; silmäni\nolivat jo paremmin tottuneet tuon epävakaisen valon häilyvään\ntuikkeesen. Täälläkin vallitsi syvä hiljaisuus.\n\nSittenkuin uutta opastani seuraten lähdin tälle kävelylle tässä oudossa\nrakennuksessa en ollut muuta ääntä kuullut, kuin omat askeleemme,\nja samoin kuin kumppanini hiljaan, tuskin kuuluvasti asteli, samate\nvoin tuskin eroittaa omien askeleitteni töminän muureista takaisin\nkajahtelevan.\n\nEmme myöskään olleet sanaakaan vaihtaneet.\n\nKäytävän lopulla tulimme eräälle ovelle. Oppaani oli seisahtunut.\nValo hänen lyhdyssänsä oli nyt ensi kerran häilymättä; nyt vasta voin\nesineitä ympärilläni selvemmin tarkastaa. Mutta en juuri paljon nytkään\nnähnyt. Seisoimme leveän, korkean oven edessä. Palvelija oli tarttunut\noven tukevaan, messinkiseen ripaan, ikäänkuin avataksensa ovea. Mutta\nhän ei heti avannut; ensin kuunteli hän ovella. Seisoimme hiljaan ja\näänettöminä siinä; minä en kuullut mitään. Mutta oppaani näytti jotakin\nkuulevan.\n\nÄkkiä eroittivat minunkin korvani oven toiselta puolilla jotakin,\nnaisen äänen, joka puheli jotakin heikosti, hiljaan, sortuneella\nsoinnulla, mikä kuului ikäänkuin rukoilevalta. Hän lausui ainoastaan\nmuutamia sanoja, joista kuitenkaan en yhtään ymmärtänyt. Ääni oli\nniin heikko ja hiljainen, ja se, joka puhui, oli jonkun matkan päässä\novesta, ikäänkuin kokonaan toisessa päässä suurta huonetta.\n\nHän oli lakannut puhumasta. Miehen ääni vastasi hänelle.\n\nOppaani kävi levottomaksi, maltittomaksi, kuullessaan tämän äänen, ja\nalkoi rämistellä lyhtyänsä, jota räminää ei kuitenkaan kuultu oven\ntoisella puolella. Tarkoituksensa näkyikin vaan olevan estää minua\nkuulemasta puhelevan sanoja, vieläpä hänen ääntänsäkin.\n\nÄänen kuitenkin kuulin. Se tuntui soinnukkaalta miesääneltä. Se lausui\nmyöskin sanojaan hiljaan ja verkalleen. Kuitenkaan en nytkään voinut\neroittaa ainoatakaan sanaa.\n\nMutta mies näkyi hylkäävän naisen rukouksen; nainen puhui jälleen,\nja, vaikka en nytkään sanaakaan ymmärtänyt, nuo heikot, hitaasti\nja vaivaloisesti, pitkäin väliaikain perästä uudistetut rukoilevat\näänet ikäänkuin vihloivat sydäntäni. Hän oli se kuoleman teossa oleva\nsairas, jonka luo minua oli kutsuttu, jolle minun tuli tarjota uskonnon\nviimeistä lohdutusta, kirkon viimeistä virkistävää tukea. Hän voi\nenää puhua ainoastaan suurella ponnistuksella, kuolevaisella äänellä;\njokaisen toisen tai kolmannen sanan jälkeen täytyi hänen pysähtyä,\nhengittääksensä jälleen ilmaa rintaansa. Nyt oli hän lausunut hartaan,\nrukoilevan pyynnön, elämänsä viimeisen anomuksen. Se oli hylätty, hän\nuudisti sen. Tulisikohan se vielä kerran hylätyksi?\n\nKuka oli mies, jota hän noin rukoili. Kuka oli tuo kuoleva rukoileva\nnainen? Mitä anoi hän noin hartaasti?\n\nMies vastasi hänelle vielä kerran, vieläkin matalammalla äänellä kuin\nensi kerralla, mutta -- sen voin kuulla -- ystävällisellä äänellä.\nKuitenkin oli hän jälleen hylännyt kuolevan pyynnön.\n\nNainen itki ääneensä; itku kuului tuskalliselta, peloittavan kamalalta.\nSe lähti taudin raatelemasta rinnasta. Olisi luullut kivenkin siitä\nheltyvän, niinkuin sananlaskussa niin osaavaisesti sanotaan.\n\nMies polki kiivaasti jalallansa.\n\nItku taukosi.\n\nOppaani koputti ovelle, jonka takana seisoimme.\n\nHuoneesta, oven toiselta puolelta ei enää kuulunut mitään. Mutta tätä\nhiljaisuutta kesti ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Sitten kuulin\nnopeita, vaikka keveitä ja hiljaisia askeleita. Heti sen perästä kuulin\nyhtä hiljaan jonkun oven avattavan ja heti jälleen suljettavan. Kaikki\noli jälleen hiljaista.\n\nOppaani aukasi sivuoven.\n\nSydämeni tykytti tavallista kovemmin.\n\nAvatulta ovelta peräytyi hän askeleen taapäin ja antoi minulle,\nsanaakaan virkkaamatta, kädellänsä merkin, että astuisin sisään.\n\nOlin ehdottomasti katsahtanut häntä kasvoihin. Tähän saakka olin ollut\nhänen takanansa, eikä hän kertaakaan ollut kääntynyt minun puoleeni.\nNäin kalpeat iäkkäät kasvot. Nopeasti kääntyi hän jälleen poispäin\nminusta, etten voinut kasvojansa enempää tarkastaa.\n\nMenin huoneesen ovesta, jonka saattajani sulki jälestäni.\n\nAinoastaan yksi ainoa valo, maitolasisen kuvun alla oleva lamppu,\njoka oli peitetty harmahtavalla harsolla, levitti epäiltävää hohdetta\nympärillensä.\n\nKuitenkin voin eroittaa missä olin, sillä olin tullut vieläkin\nsuuremmasta pimeydestä.\n\nOlin suuressa, avarassa, korkeassa huoneessa, joka muodosti\nsäännöllisen neliön. Seinät olivat peitetyt tummanvärisillä,\nvillaisilla tapeeteilla; ne näyttivät vanhoilta, vaatteesen oli\nneulottu kuvia; nämät olivat jo kellastuneet ja voi niitä siis pimeässä\nsiitä syystä vielä vähemmin selvästi eroittaa. Luulin kuitenkin\nhavaitsevani pukuja ja kuvauksia raamatun kertomuksista. Epäilemättä\nolivat ne taidokkaasti tehdyt, olivat aikoinaan olleet tämän huoneen\narvokkaimpana kaunistuksena. Ne olivat varmaankin vielä nykyaikana\narvollisia muistoja muinaiselta ajalta. Huoneen korkea katto oli\nvalkoinen ja koristivat sitä taiteelliset veistoteokset.\n\nHuonekaluja ei tässä salissa ollut monta. Pari tummanruskeaa, melkein\nmustaa, isoa kaappia, joissa myös oli koristuksena vanhanaikaisia\nleikkauksia, oli seinän luona. Erään sivuseinän vieressä riippui iso\nkapea peili kullatuissa puitteissa; sekin näkyi niinkuin kaikki muukin\ntässä huoneessa, olevan alkuaan vanhoilta ajoilta.\n\nAivan perällä, vastapäätä ovea, josta olin huoneesen tullut, seisoi\nseinän vieressä sänky, jolla olivat korkeat, valkoiset uutimet.\n\nSiellä oli ennen kuulemani ääni puhunut. Siellä oli myöskin ainoa\nelämä, mitä huoneessa olikaan. Eiköhän jo kuolemakin ollut siellä?\n\nVuoteen uutimet olivat syrjään vedetyt.\n\nSen pääpuolessa istui tuolilla naisihminen.\n\nHän oli sisään astuessani noussut seisomaan ja astui nyt hiljaan\nmuutamia askeleita minua vastaan. Sitten viittasi hän minulle, mitään\nvirkkaamatta, tulemaan lähemmäksi.\n\nAvarassa, korkeassa, vanhanaikuisessa huoneessa vallitsi syvä\nhiljaisuus. Se oli tuo omituinen hiljaisuus, joka on tavallinen\nsairashuoneissa, joiden kynnyksellä jo kuolema seisoo; hän lienee jo\nastunut kynnyksen ylitse ja seisonee jo lähellä, ihan sairaan vuoteen\nääressä.\n\nLähenin mainitsemaani naista.\n\nHän oli vanha, puvusta päättäen palvelijatar; kenties oli hän\nmyös jotakin muuta. Hänen kasvoissaan ilmauntui jonkunlainen luja\nvaitolevaisuus; kuitenkin luulin niissä havaitsevani murheenkin\nilmauksen. Hän katseli minua epäluulolla, jota kyllä turhaan koetti\nsalata. Sitten lausui hän matalalla äänellä, viitaten vuoteelle:\n\n\"Tuossa on sairas.\"\n\nHeti sen perästä kysyi hän:\n\n\"Voinko jäädä tänne?\"\n\nHän tarkoitti ripityksen aikaa.\n\n\"Eikö sairas\", kysyin vastaukseksi häneltä, \"halua jäädä kahden kesken\nkanssani?\"\n\nNainen mietti hetkisen.\n\n\"Taitaa niin olla\", sanoi hän, \"menen sentähden viereiseen huoneesen.\nJos minua tarvitsette, voitte koputtaa ovelle.\"\n\nHän osoitti tapeettiovea, jota en tätä ennen ollut huomannut. Sitten\nmeni hän jälleen vuoteen viereen, järjesteli patjoja, lausui pari sanaa\nhyvin hiljaan ja meni sitten ulos tapeettiovesta.\n\nAstuin nyt vuorostani vuoteen viereen.\n\nLumivalkoisilla patjoilla näin naisen kasvot, jotka olivat milt'ei\npatjoja valkoisemmat. Ne olivat yhtä kuihtuneet ja laihtuneet, kuin\nkalpeatkin. Kuitenkin olivat ne ihanat kasvot.\n\nHän oli hereillään, tuo sairas, mutta hän ei liikahtanut; ainoastaan\nsuuret tummansiniset silmänsä käänsi hän minun puoleeni. Hän katseli\nminua niillä kirkkaasti, kiitollisesti, alttiiksi antautuneella\ntyyneellä levollisuudella.\n\nVielä noin nuorena, makasi hän kuolinvuoteellansa; hän tiesi että\nhänen täytyi kuolla; sen huomasin jo hänen silmäyksestänsä, joka\nosoitti kiitollisuutta siitä uskonnon lohdutuksesta, jota olin hänelle\ntuomassa. Siitä tuo hiljainen, selkeä, alttiiksi antautuva levollisuus.\nSe vihloi sydäntäni, mutta täytti sen samalla ihmettelyllä.\n\nYhden seikan äkkäsin vielä, äsken vuodatettujen kyynelten jäljet\nsairaan kasvojen valkoisella, hienolla, läpikuultavalla iholla.\n\nHän se siis oli, jonka olin vast'ikään kuullut itkevän ja rukoilevan.\n\nKuinkapa olisikaan ollut mahdollista, että vanha palvelijatar olisi\nollut itkijänä?\n\nSilmiensä katse pyysi minua istautumaan tuolille, jonka hoitajatar oli\njättänyt.\n\nIstuin siihen.\n\n\"Haluatte katoolilaisen kirkon sairaanlohdutusta?\" kysyin sitten.\n\n\"Rukoilen sitä, kunnianarvoinen herra. Minun on kuoltava. Pyhän\nuskontomme sakramenttein vahvistamana voin erota tästä maailmasta\nkeveämmällä ja rauhallisemmalla mielellä.\"\n\nHän lausui nämät sanat hiljaan, hitaasti ja ponnistuksella, pitäen\npitkiä väliaikoja, aivan niinkuin olin hänen jo ennen kuullut puhuvan;\nmutta kuitenkin myös täydellisesti sillä selkeällä, rauhallisella\nalttiiksi antaumuksella, jota hänen ulkomuotonsa osoitti.\n\nRyhdyin siihen pyhään toimitukseen, jota varten olin tullut, kuulin\nhänen rippinsä, sekä annoin hänelle ehtoollisen ynnä pyhän öljyn.\n\nMitä hän minulle ripissänsä kertoi -- sitä en voi nyt enkä milloinkaan\nilmoittaa; siitä ei myöskään olisi apua sen selvittämiseen, mitä\noikeuden on ilmi saatava. Mutta sen todistuksen olen velkapää antamaan\ntälle onnettomalle, kurjalle lapselle -- hän oli nimittäin lapsi niin\nviattomuudeltaan ja puhtaudeltaan kuin vuosiltaankin, ollen vasta\nyhdeksäntoista vuotias -- sen todistuksen olen velvollinen hänestä\nlausumaan, ettei mitään tahraa ollut hänen sydämmeensä tai siveyteensä\ntarttunut, etten milloinkaan keveämmällä sydämmellä ole synninpäästöä\njulistanut. Keveämmällä sydämmellä, sanon minä, ja kuitenkin oli\nsydämmeni niin raskas, ajatellessani, että tämän puhtaan olennon niin\nvarhain, niin nuorena oli elämästä eroaminen.\n\nMutta minun on ilmoittaminen, mitä asian valaisemiseksi on\ntarpeellista. Sitä ei tiedossani ole paljon.\n\n\"Te olette katoolilainen?\" oli toinen kysymys, jonka tein hänelle.\n\n\"Niin olen\", oli hänen vastauksensa.\n\n\"Milloin olitte viime kerran ripillä ja Herran ehtoollisella?\"\n\n\"Viisi vuotta sitten.\"\n\n\"Ja miksi ette niin pitkän ajan kuluessa ole ripillä käyneet?\"\n\nEpäilemättä oli hän odottanut tätä kysymystä; kuitenkaan ei hän\nminulle heti vastannut. Vähän ajan perästä lausui hän sitten, ja jalo\npäättäväisyys ilmauntui hänen äänessänsä:\n\n\"Kunnianarvoinen herra, en voi vastata tuohon kysymykseen. Luultavasti\nteette vielä ja täytyy teidän tehdä monta kysymystä, joihin en mitään\nvastausta saata antaa. Mutta älkää kuitenkaan luulko, että siten koetan\nsalata teiltä jotakin synneistäni, koetan tehdä itseäni paremmaksi kuin\nolen. Jumala on todistajani; hänen eteensä astun lyhyen ajan kuluttua.\nHän tuntee kaikki ajatukseni, kaikki tekoni. Kuinka voisin siis tällä\nhetkellä koettaa teeskennellä, valhetella? Mutta juhlallinen --\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Epäilemättä oli hän aikonut lausua sanan lupaus;\nmutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta.\n\n\"Suuri, pyhä velvollisuus\", pitkitti hän, \"pyhin velvollisuus mitä\nihmisellä olla taitaa, kieltää minua ripissäkään ilmoittamasta\nsellaista, jota muutoin minun tulisi teidän kysymyksiinne vastata,\njotta voisitte oikeammin tuomita minun sisällistä tilaani. Suvaitte kai\nminun olla puhumatta sellaista, jota en saa sanoa.\"\n\nTämä kysymys oli minulle vanhalle kokeneelle miehelle outo, sentähden\nen heti voinut vastata; minun täytyi ensin asiaa miettiä.\n\nÄänettömyyteni peloitti häntä. Kuinka hurskas tämä jalo lapsi olikin!\n\n\"Ette siis voine minulle synninpäästöä julistaa?\" kysyi hän arasti.\n\nOlin tehnyt päätökseni.\n\n\"Jos paljastatte minulle sydämmenne\", sanoin minä, \"jos ette salaa\nmitään, mikä omaatuntoanne loukkaa, ja sitä ette varmaankaan tee! --\"\n\n\"En, sitä en millään muotoa ole tekevä\", vakuutti hän juhlallisesti.\n\n\"Niin olkaa puhumatta kaikesta\", jatkoin minä, \"josta omassatunnossanne\nvoitte otaksua, ett'ei minun sitä tarvitse tietää.\"\n\nSiten rauhoittuneena tunnusti hän syntinsä.\n\nSelvästi voin katsella tähän sydämmeen. Se oli hurskas, nöyrä, kaunis\nsydän. Hänellä ei ollut muuta kuin heikkouksia omallatunnollaan, ja\nainoastaan yhdestä seikasta voi hän syyttää itseänsä.\n\nJa tätä kohtaa kertoessani tahdon käyttää hänen omia sanojaan.\n\n\"Olen ollut kiittämätön\", sanoi hän. \"Ja kiittämättömyyteni kautta olen\nsaattanut kunnollisen, jalon ihmisen onnettomaksi; olen saattanut hänet\nturmioon, kauhistavaan turmioon. Oma sydämmeni raatelee minua. Isäni --\nEi. Sitä en voi teille ilmoittaa. Hengelläni saanhan siitä nyt vastata.\"\n\nHän oli käynyt hyvin levottomaksi, ja minun täytyi häntä säästää.\nKunnioitin sitäpaitsi hänen salaisuuttansa.\n\nKuitenkin tuli hän yhä rauhattomammaksi.\n\n\"Ja siinä ei ole kaikki\", sanoi hän. \"Minun kuolemani tulee olemaan\nsyynä toisen ihmisen kuolemaan. Se toinen --\"\n\nTaas vaikeni hän. Mutta hänen levottomuuteensa näkyi äkkiä ankara\npelästys yhdistyvän. Ja pelkoansa vastaan taisteli hän, taisteli\nomantuntonsa kanssa, sekä toiselta puolelta lupauksensa kanssa, jota\nhän ei voinut rikkoa.\n\n\"Täytyykö minun ilmoittaa teille rikoksen, kunnianarvoinen herra?\"\nkysyi hän.\n\n\"Oletteko itse siinä osallinen?\"\n\n\"En, en.\"\n\n\"Onko se jo tapahtunut?\"\n\n\"Ei, mutta --\"\n\n\"Se on siis vast'edes tapahtuva?\"\n\nHän ei vastannut mitään.\n\n\"Ja voisiko teidän ilmoituksenne estää sitä tapahtumasta?\"\n\nHän ei nytkään mitään vastannut; ankaran sisällisen taistelunsa tähden\nhän ei voinut mitään vastata.\n\nSamassa tuokiossa luulin havaitsevani jotakin liikantoa tapeetin\ntakana, sen oven luona, josta vanha hoitajatar äsken oli mennyt ulos.\nSiellä kuunteli joku levottomuudella meidän puhettamme. Olikohan\npalvelijatar siellä?\n\nMyös sairaskin oli risauksen huomannut ja näytti hetkisen kuuntelevan.\nSitten ilmauntui hänen kalpeissa kasvoissansa luja päättäväisyys. Mutta\nsamalla ei hän voinut salata tuskallista tunnetta, joka myöskin näkyi\nhänen mielensä vallanneen.\n\n\"Älkää minulta enempää kyselkö?\" rukoili hän.\n\nEn sitä voinutkaan.\n\n\"Teidän omatuntonne ratkaiskoon mitä voitte ilmoittaa\", sanoin minä,\n\"ja Jumala, jonka kasvojen edessä te --\"\n\nMyös tätä lausettani en voinut lopettaa katsoessani tuota vielä niin\nnuorta, sisällisen tuskansa kanssa taistelevaa kuoleman teossa olevaa\nnaista.\n\nMutta en voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että oli kysymys\nkammoittavasta, kammoittavimmasta rikoksesta, murhasta, joka voitaisiin\nvielä saada estetyksi, ja joka siis oli estettävä, johonka osalliseksi\ntekisin itseni, jos en kaikesta voimastani koettaisi saada sitä\nestetyksi.\n\n\"Omatuntoni\", sanoin minä, \"samoin kuin teidänkin omatuntonne vaatii,\nettä vielä kysyn teiltä yhtä asiaa. Onko kysymys ihmishengestä?\"\n\nHän vavahti kuullessansa tuon kysymyksen, ja hänen kätensä, joita hän\npiti ristissä, rinnallansa, puristivat toisiansa suonenvedontapaisesti;\nmutta hän ei vastannut mitään.\n\n\"Ja onko pelastus vielä mahdollinen?\" pitkitin minä.\n\n\"Oi, Jumalani, Jumalani!\" huokasi kuoleva itseksensä.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin jälleen, \"tutkikaa omaatuntoanne. Voitteko\nastua Jumalan eteen niin suuri synti omallatunnollanne, että olette\nuhranneet kanssa-ihmisen elämän, kun olisitte voineet sen pelastaa? Ja\njos Herra sallisi teidän vielä elämään parantua, eikö tämä synti olisi\nkirouksena, kamalana, kauhistavana kirouksena koko elämänne aikana;\nvoisitteko enää milloinkaan vapaasti katsoa ketään ihmistä silmiin?\"\n\nHän vapisi, ikäänkuin kuolemankamppauksessa. Mutta miten taisin karttaa\nnoita hänen ruumiinsa tuskia, jos tahdoin pelastaa hänen sielunsa?\n\nMutta turhaan olin puhunut.\n\nViimeiset elinvoimansa oli hän koonnut; hän hillitsi ruumiinsa\nvavistuksen.\n\n\"En voi teille enempää sanoa\", lausui hän lujuudella, jota ei\nkuolemakaan voinut järkähdyttää. \"Jumala kyllä on rikoksen estävä, jos\nse ei ole sallittu tapahtuvaksi. Onhan jo kylliksi siinä, mitä minun\nkanssani on tapahtunut.\"\n\nMinkä raskaan, peloittavan vallan alaisena tämä onneton olikaan? Mitä\nhän kertoi, mitä hän salasi, sitä ei enää voinut pitää hänen vapaan\ntahtonsa asiana.\n\nAnnoin hänelle taivaan siunauksen, annoin hänelle Herran ehtoollisen,\npyhän öljyn viimeisen virvoituksen.\n\nHän jaksoi pitää voimansa koossa niin kauan kun tuota pyhää toimitusta\nkesti. Sitten vaipui hän voipuneena vuoteellensa; hän oli murtunut; hän\nlepäsi siinä ikäänkuin kuolleena. Oliko hän jo kaikista vaivoistansa\nvapautettu.\n\nTapeettiseinä aukesi äkkiä; mutta ei siltä kohdalta, josta vanha\npalvelijatar oli poistunut. Vuoteen toisella puolella oli samallainen,\npuolittain salattu ovi. Siitä oli hiljaan naisolento huoneesen astunut.\n\nHän oli nuori nainen, kuolonkalpea kasvoiltaan. Kuolemankauhistus oli\nnoilta kasvoilta riistänyt kaiken värin, kaiken veren.\n\n\"Pelastakaa minut!\" rukoili hän astuen luokseni.\n\nHän huusi nuo sanat, mutta huusi ne juuri kuin pelästyksen\ntukehduttamalla äänellä. Ja samalla kun hän näytti aikovan heittäytyä\njalkaini juureen, näkyi toinen ajatus syntyvän hänen mielessänsä.\n\nHän kääntyi sairaan vuoteen puoleen.\n\n\"Tämä jalo, tämä onneton nainen on rukoileva puolestani.\"\n\nMutta hän huomasi, kuinka sairas makasi ikäänkuin hengetönnä.\n\n\"Hän on kuollut!\" huusi hän kauhistuneena ja riensi minun tyköni\ntakaisin, tarttuen käsiini.\n\n\"Pelastakaa minä! Minä olen turmion oma. Hän on myrkytetty, ja hänen\nkuolinhetkensä on oleva minunkin kuolemani hetki. Älkää sysätkö minua\nluotanne.\"\n\nSuonenvedontapaisesti likisti hän käsiäni.\n\nTuo toinen tapeettiovi avautui jälleen. Vanha palvelijatar syöksi\nsisään.\n\n\"Onneton!\" huusi hän naiselle.\n\nKookas kaunis mies tuli hänen jälestänsä. Hän näytti olevan noin\npuolivälissä neljättäkymmentä. Hänen kasvonsa olivat ylpeät ja jalot,\nmutta kalpeat, samoin kuin edessäni olevan naisen.\n\nKatsanto synkeänä astui hän viimemainitun luo.\n\n\"Pois!\" huusi hän tälle.\n\nHän sanoi ainoastaan tuon yhden ainoan sanan.\n\nTuolta onnettomalta naiselta näkyi peloittavin kauhu riistäneen\npuhelahjan, melkeinpä tajunnankin. Hän meni horjuvin askelin huoneesta,\nsamasta ovesta, josta oli tullutkin.\n\nTuo kookas mies astui sairaan vuoteen luo ja kumartui sen ylitse.\n\n\"Hän elää,\" lausui hän sitten äänellä, sellaisella ikäänkuin itse olisi\nkuoleman kourista pelastunut.\n\nJa samassa tuokiossa avasi sairas ihanat silmänsä. Hän oli ollut\ntainnoksissa.\n\n\"Minä elän vielä,\" huokasi hän hiljaan, ja hänen silmänsä katselivat\nmitä autuaallisinta, pyhintä onnellisuutta ilmaisten miehen silmiin.\n\nTämä tarttui hänen käsiinsä, jotka hän vielä piti ristissä, ja painoi\nhuulensa niihin. Hän näytti aikovan jotakin sanoa.\n\nHoitajatar oli tullut huoneesen miehen jälessä, hän oli astunut hänen\nviereensä ja kosketti häntä hiljaan kädellänsä. Mies katsahti taaksensa\nja havaitsi minut.\n\n\"Oletteko tehtävänne täällä jo toimittaneet?\" kysyi hän minulta.\n\n\"Olen,\" vastasin minä. \"Toimeni olen täyttänyt mitä tulee tuohon jaloon\nsairaasen, jonka Jumala sallikoon vielä jatkaa hänen nuorta, ihanaa\nelämäänsä. Mutta --\"\n\n\"Mutta?\" keskeytti hän minua synkeänä, milt'ei uhaten.\n\nUusi ajatus, päätös oli äkkiä herännyt mielessäni. Hänen uhkaava\nkatseensa ei voinut sitä kuolettaa. Eiköhän juuri tämä mies ollut se\npeloittava valta, joka piti sairaan tahtoa vankinaan?\n\n\"Mutta\", sanoin minä levollisesti, \"teidän kanssanne, hyvä herra, olisi\nminulla vielä vakava, tärkeä sana puhuttavana.\"\n\nHurja salama leimahti hänen silmissänsä. Hän teki äkkinäisen liikkeen,\nnäyttäen ensin aikovan hyökätä minua ja sitten sairaan vuodetta\nkohtaan. Jyrkästi hillitsi hän sitten itsensä. Mutta ylpeästi,\nkäskevästi, uhkaavasti huusi hän minulle:\n\n\"Toimenne olette täällä tehneet. Menkää pois täältä.\"\n\nLauhkeammin lisäsi hän sitten.\n\n\"Olen kiitollinen teille täällä käynnistänne. Saatte nyt lähteä\nkotiinne.\"\n\nYlhäinen viittaus kädellä osoitti minulle samalla, että saisin mennä\ntieheni.\n\nKuitenkaan en olisi tahtonut luopua aikeestani, mutta näin samalla\nsairaan vaivaloisesti liikahduttavan päätänsä. Hän loi rukoilevan\nkatseen minuun ja sitten tuohon ylpeään, ylhäiseen mieheen, joka oli\nsellaista iloa osoittanut havaitessaan hänen vielä hengittävän, joka\nsellaisella rakkaudella oli hänen käsiänsä suudellut, jota hän mitä\nhartain lempi silmissänsä oli katsellut. Siinä silmänräpäyksessä\nselvisi minulle paljon.\n\nTuo mies oli juuri se, jolta hän äskettäin, ennenkuin minä tulin\nhuoneesen, niin hartaasti, kyyneliä vuodattaen, viimeiset kyyneleensä\nvuodattaen, jotakin oli anonut. Tämä mies oli hylännyt hänen pyyntönsä.\nEikö hän juuri liene rukoillut sen hengen puolesta, joka oli joutuva\nrikoksen uhriksi? Eikö hän juuri liene rukoillut tuon onnettoman,\nmyöskin niin nuoren ja kauniin naisen hengen puolesta, jonka äsken olin\nnähnyt, joka minulta oli pelastusta rukoillut? Mutta siinä tapauksessa,\nmitä hän häneltä oli voinut kieltää, soisiko hän sitä minulle,\nventovieraalle henkilölle? Hänen hurja katseensa oli osoittanut,\nhänellä olevan intohimoisen, raivoisan, itsepintaisen luonteen.\n\nJa sitäpaitsi, tuliko minun hänelle ilmaista, että sairas, että kuoleva\nnainen kuitenkin oli pettänyt hänen luottamuksensa? Tuliko minun pettää\nsairaan luottamuksen hänen elämänsä viimeisten silmänräpäysten aikana.\n\nRakkauden Jumala on antava minulle anteeksi, että vaieten poistuin\nhuoneesta. Kuoleva nainen heitti minulle vielä kiitollisen silmäyksen.\n\nAlakuloisena lähdin tuosta kärsimyksen, rikoksen, kuoleman korkeasta\nsalista.\n\nSalin ulkopuolella oven luona odotti minua sama mies, joka oli minut\nsinne tuonut. Suljettuna oli hänellä salalyhty kädessänsä. Hän avasi\nsitä nyt melkein vieläkin vähemmin kuin ennen. Sitten johti hän minua\näänettömänä samoja käytäviä takaisin, joita olimme tulleetkin. Synkkä\npimeys ja synkkä äänettömyys vallitsi nytkin ympärillämme.\n\nAlimmaisen käytävän loppuosasta poikkesimme porttikäytävään, johon\nvaunut olivat jääneet. Samat vaunut seisoivat siellä vielä; sama\nroteva, leveähartioinen vanha mies, joka minut oli tänne tuonut, seisoi\nvielä vaununovella, sama ajaja istui vielä kutsinlaudalla. Olivatko\nhevosetkin samat, sitä en voinut nähdä.\n\nVanha mies auttoi minut vaunuihin, astui itse jälestäni niihin ja sulki\nvaununoven. Jälleen olimme täydellisessä pimeydessä, kättä silmäin\nedessä en voinut eroittaa. Vaunut lähtivät liikkeelle ja tuo kumiseva\nkohina alkoi taas soida korvissani.\n\nPimeyttä ja kohinaa kesti siksi, kunnes vaunut pysähtyivät. Silloin\navasi saattajani vaununoven. Hän lausui taas ensimäiset sanansa tällä\nkertaa, sillä turhaan olin vaunuissa muutamia kertoja koettanut\naloittaa puhelua hänen kanssansa; hän ei ollut minulle kertaakaan\nvastannut. Mykkä oli istunut vieressäni.\n\n\"Rohkenenko pyytää, että tässä astuisitte alas vaunuista?\" sanoi hän.\n\"Pyydän ett'ette pahaksu vaikka en vie teitä ihan kotiinne saakka.\nToinenkin pyyntö on minulla vielä tehtävä teille. Kuolevalle tekemänne\npalvelus ei voi millään tavalla tulla palkituksi. Mutta jakakaa tämä\nseurakuntanne vaivaisille.\"\n\nHän painoi raskaan rahakäärön käteeni. Vaivaisianne varten täytyi minun\nottaa se vastaan.\n\nAstuin alas vaunuista, jotka pikaista vauhtia palasivat takaisin.\n\nYmpärilläni oli vielä synkkä yö. Tummat pilvet lepäilivät vielä\nsynkeinä taivaalla, ja vaikka havaitsinkin olevani autiolla,\nasumattomalla kankaalla, tunsin seudun, vieläpä yön pimeässäkin. Olin\nnoin kymmenen minuutin matkan päässä kodistani, jonne nyt riensin.\n\nRenkini, joka oli ollut valveilla koko ajan, avasi minulle portin.\nKello oli jo lyönyt kolme aamulla. Siis täydelleen kuusi tuntia olin\nollut poissa. Silmäilin kotiin tultuani rahoja, jotka olin saanut\nvaivaisille jaettavaksi; niitä oli sata kappaletta Friedrichsd'oria.\n\nNyt täytyi minun siekailematta panna toimeen päätöksen, joka\npaluumatkalla oli vahvistunut järkähtymättömäksi. Unta en sitäpaitsi\nolisikaan silmiini saanut. Käskin renkini toimittamaan minulle kylästä\nheti ajoneuvot, ja ajoin sitten tänne, ilmoittamaan teille mitä oli\ntapahtunut.\n\nSen olen tehnyt, sillä se oli, huolimatta kaikesta muusta, minun\nvelvollisuuteni. Päättäkää nyt itse lakien mukaan mitä enempää on\ntehtävä.\n\nPappi lopetti kertomuksensa.\n\nHän oli ilmoittanut minulle kaksinkertaisen rikoksen, kaksoismurhan.\nMyös minusta näytti, ett'ei sitä seikkaa voinut epäillä. Salaperäistä\noli tosin kaikki, epäiltävää oli paljon. Kuinka nimittäin voi toisen\nnaisen elämä riippua toisen elämästä? Mutta tuo toinen, se, jolle tämä\nhengellinen mies oli tarjonnut uskonnon viimeisen lohdutuksen, oli\nmyrkytetty, häntä vastaan oli rikos toimeenpantu; tuo toinen, jonka\nelämä riippui hänen elämästänsä, oli niin sanonut, lisäten vielä, että\nhänen itsensäkin oli kuoleminen. Minkätähden? Kenen käden kautta? Se\noli ensimäinen, se oli tärkein ongelma tässä hämärässä jutussa. Mutta\nsaiko sitä sentähden olla uskomatta, että se oli niin pulmallinen?\nOlihan kuoleva itse sitä todeksi vakuuttanut. Ja eikö papin arvostelu\nollut oikeutettu mitä tuli tuohon ylpeään, intohimoiseen ja\nkiivasluontoiseen mieheen, joka arvatenkin oli tuon salaperäisen talon\nisäntä?\n\nPappi itse oli heti ensi silmänräpäyksestä alkaen näyttänyt minusta\nluotettavalta, tunnolliselta ja arvokkaalta mieheltä, jollaisena häntä\nmyös yleinen mielipide kunnioitti.\n\nApuun oli kiiruhdettava, ainakin oli vielä tekemätön rikos saatava\nestetyksi. Pikainen, heti aikaansaatava apu oli tarpeesen. Minun oli\nse toimeenpantava. Rikosasiain tuomarin käytettävänä oli poliisivoima.\nMutta oliko apu enää mahdollinen? Oliko toinen rikos vielä estettävissä?\n\n\"Arveletteko että sairaan kuolinhetki oli jo lähellä?\" kysyin papilta.\n\n\"Mitään varmaa käsitystä ei minulla ole siitä asiasta.\" selitti hän.\n\"Omituisen kuiva iho, lyijyväri, joka useat kerrat äkkiä levisi\nkasvoille, syvät mustat juovat silmien ympärillä, itse silmien\nerinomainen kiilto, kaikki tuo saattoi minut alussa sairaan tilan\nsuhteen yhtä epäileväksi kuin hämmästyneeksi. Kun kuulin puhuttavan\nmyrkytyksestä, täytyi minun ajatella hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, joka\nkenties jo kauankin turmelevaisesti oli vaikuttanut tuossa hennossa\nruumiissa. Mutta myrkytyksiä tunnen ainoastaan lukemisen kautta.\"\n\nApu voi siis vielä olla mahdollinen.\n\nMutta oliko se ylimalkaan mahdollinen? Mihin oli auttamaan riennettävä?\nSe oli tällä hetkellä tärkein, tuon toisen pulmallisen ongelman kanssa\nyhteydessä oleva arvoitus.\n\nPappi ei siitä asiasta ollut voinut mitään sanoa. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, mihin hän oli viety; hänellä ei ollut vielä\naavistusta siitä, missä hän oli ollut. Ei minullakaan. Luulin\nainoastaan olevani varma siitä, että rikoksen paikka oli etsittävä\nminun oikeusalueeltani. Tämä oli laaja; etenkin sille suunnalle,\nmissä katoolilainen pappila sijaitsi, ulottui se kahdentoista\npeninkulman päähän, luettuna Oikeuston istuntopaikalta. Kylään\noli viiden peninkulman matka siitä. Kuusi tuntia oli pappi ollut\npoissa. Vähintäänkin puoli tuntia oli hän oleskellut sairaan luona.\nMatka edes ja takaisin ei siis kumpikaan ollut täyttä kolmea tuntia\nkestänyt. Vaikkapa hevoset olisivatkin lakkaamatta ja sangen nopeaan\njuosseet, enempää kuin neljä peninkulmaa eivät he missään tapauksessa\nolleet voineet keritä. Oikeusalueeni tunsin tosin jotenkin tarkkaan;\nmutta päästäkseni tässä asiassa selville, siihen ei minulla ollut\nminkäänkaltaista johtoa tai viittaa.\n\nEivät muutkaan oikeuston jäsenet eikä sihteeri voineet arvata paikkaa\ntai henkilöitä, joista nyt oli selko saatava, jotka tavalla tai\ntoisella olisivat olleet heille tunnetut tai joista olisivat kuulleet.\n\nMutta oikeustoon kuului vielä eräs vanha toimitusmies. Hän oli pisimmän\najan, useita vuosia siellä ollut, ja oli ehkä enemmän kuin tuhat kertaa\nmatkustanut koko oikeusalueen kaikille suunnille ristiin ja rastiin.\n\nHän tunsi jok'ainoan kylän, jok'ikisen seudun siinä, useimmat henkilöt,\ntuhannet seikat.\n\nMinä kutsutin hänet luokseni; hänelle sai pappi jälleen kertoa kaiken,\nmikä koski paikkaa, henkilöitä ja olosuhteita. Hän kuunteli kaikkea\ntarkasti. Voi lukea hänen kasvoistansa, kuinka hänen mielessänsä\nselkeys ja hämärä vaihtelivat. Vihdoin kun pappi oli lopettanut\nkertomuksensa, pääsi selkeys hänessä voitolle. Mutta hänellä oli vielä\nmuutamia kysymyksiä tehtävänä.\n\n\"Ettekö luulleet olevanne jossakin vanhassa linnassa?\"\n\n\"Todellakin antoi kaikki mitä siellä näin aihetta sellaiseen luuloon\".\n\n\"Tuota kookasta, ylhäistä miestä arvelitte linnan isännäksi?\"\n\n\"Niin arvelin.\"\n\n\"Kuinka oli hän puettu?\"\n\n\"En ottanut siitä niin tarkkaa vaaria, muistelen että hänellä oli\nyllään lyhyt, tiukasti ruumiin mukainen, musta samettitakki, joka oli\npunoksilla varustettu.\"\n\nVanhan toimitusmiehen silmät välähtelivät kirkkaammin.\n\n\"Oliko hänellä viikset?\" kysyi hän.\n\n\"Mustat, viikset.\"\n\n\"Hänen olennossansa ilmautui jotakin sotilaan tapaista?\"\n\n\"Niin ilmauntui, ja käskeväistä samalla.\"\n\n\"Oikein --\"\n\n\"Te tunnette hänet. Tunnette kai siis myös linnan?\" täytyi meidän kysyä.\n\nHän ei tahtonut vielä selvästi ilmaista ajatustansa.\n\n\"Tuosta toisesta nuoresta naisesta en tiedä mitä ajattelisin,\" lausui\nhän arvelevaisesti päätänsä pudistellen; \"mutta kaikki muu soveltuu\nhyvästi arveluuni, linnan isäntä, tuo vanha nainen -- hän on siellä\nemännöitsijänä -- tuo vanha palvelija. Niin, niin, hän se kuitenkin on.\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyimme me.\n\n\"Hullu kreivi se on.\"\n\n\"Hullu kreivi?\"\n\nNiin huudahti pappi, niin huudahdin minä. Emme tähän saakka kumpikaan\nolleet vielä kuulleet sanaakaan hullusta kreivistä.\n\n\"Kuka on hullu kreivi? Missä hän asuu?\"\n\n\"Hän asuu Vohwinkel'in linnassa.\"\n\n\"Vohwinkelin linna on muistaakseni tämän oikeusalueen äärimmäisessä\nkulmassa,\" sanoin minä.\n\n\"Niin on, noiden kahden joen välissä, jotka siellä läheisyydessä\nyhtyvät.\"\n\n\"Se on, kuten olen kuullut, kuuden peninkulman päässä minun kylästäni\",\nhuomautti pappi.\n\n\"Niin on asianlaita, mutta hullulla kreivillä on hyviä juoksijoita.\"\n\n\"Ja kuka hullu kreivi on.\"\n\n\"Hänen nimensä on kreivi Vohwinkel. Hän on asunut neljä vuotta\nVohwinkelissä. Mistä hän on tullut, missä hän ennen on ollut, ei\ntiedetä, eikä myöskään, mitä hän aikaisemmin on toiminut. Arvelen\nvaan että hän epäilemättä on ollut soturi, ja arvatenkin ylhäinen\nupseeri. Vaikka ei hän vielä iältään vanha ole. Olen ainoastaan kerran\nnähnyt hänet, mutta voin kuitenkin hänestä huomata, sillä itsekin olen\nnuorempana ollut sotilaana.\"\n\n\"Ja miksi sanotaan häntä hulluksi kreiviksi?\"\n\n\"Paikkakunnan väestö kertoo hänen todellakin olevan mielenviassa ja\nusein oikein raivoisana.\"\n\n\"Oliko hän jo sellainen tänne tullessaan?\"\n\n\"Niin luullaan. Varmuudella ei hänestä mitään tiedetä. Hän ei\nseurustele kenenkään ihmisen kanssa; hän ei päästä ketään linnaansa.\nIhmiset pelkäävät häntä; he eivät uskalla mennä linnaa likellekään, he\nuskovat, että hän heitä vahingoittaisi tai että muulla tavalla heitä\njoku onnettomuus kohtaisi.\"\n\n\"Onko hän itse antanut syytä tuollaiseen luuloon?\".\n\n\"En ole mitään siitä kuullut. Mutta en sitä usko. Hän tekee päinvastoin\nköyhille paljon hyvää, ja ne henkilöt, jotka ovat hänen työssänsä, ovat\ntyytyväiset häneen. Hän kuuluu olevan hyvin äveriäs.\"\n\n\"Nuo molemmat naiset linnassa, mitä yhteyttä on heillä hänen kanssansa?\"\n\n\"Minä en tiedä useammasta kuin yhdestä; hän on kreivin kanssa tänne\ntullut. Ei hänkään tule ihmisten näkyviin muuta kuin ani harvoin. Ne,\njotka ovat hänet nähneet, sanovat hänen olevan ihmeenkauniin, mutta\nkalpean, kovin kalpean. Sellainen hän on ollut jo silloin, kun hän\nneljä vuotta sitten tänne tuli, ollen silloin vielä melkein lapsi. Ei\nkukaan ihminen ole nähnyt hänen milloinkaan nauravan.\"\n\n\"Ja mikä on hänen suhteensa kreiviin?\"\n\n\"Siitä asiasta ei mitään tiedetä. Ympäristössä sanotaan häntä\nainoastaan 'kalpeaksi neideksi'. Muutamat arvelevat häntä hänen\nveljentyttäreksensä, toiset luulevat että neiti on kreivin oma tytär.\"\n\n\"Onko kreivillä muita omaisia luonansa?\"\n\n\"Ei ole, ainoastaan palvelijoita: vanha emännöitsijä ja kaksi vanhaa\npalvelijaa.\"\n\n\"Ettekö hänestä mitään muuta tiedä?\"\n\n\"En mitään. Eivätkä muutkaan ihmiset hänestä sen enempää tiedä.\nTosin en ole sitten puolen, kolmatta vuoden ollut siinä seudussa;\nylimalkaan tapahtuu siellä harvoin rikoksia. Mutta nyt muistan,\nneljännesvuosi sitten tapasin täällä lähistössä Vohwinkelin kylän\niäkkään kylänvanhimman. Kysyin häneltä, mitä hänen hullu kreivinsä\naskaroi. Hän vastasi minulle, että kreivin luona tapahtuu kummallisia\nasioita. Mutta enempää ei hän ruvennut siitä asiasta pakinoimaan. Hän\non varovainen mies. Mutta jos häntä laillisesti kuulustellaan, niin\nkyllä hän totuuden sanoo.\"\n\nEi siis vanha toimitusmieskään juuri paljon tietänyt; mutta kuitenkin\ntarpeeksi, että voitiin päästä tolalle, jota aluksi oli kuljettava.\nOdottamattoman nopeasti oli tämä tola selville saatu.\n\nHeti oli ryhdyttävä sitä myöten pyrkimään eteenpäin.\n\nPuolen tunnin kuluttua olin valmiina matkaan. Vanhan toimitusmiehet\notin mukaani, lisäksi vielä erään kirjurin ja kaksi oikeudenpalvelija.\nPari santarmia saivat käskyn tulla jälestäni.\n\nVanha pappi ei lähtenyt mukaani.\n\n\"Minä olen tehnyt mitä omatuntoni vaati minulta,\" sanoi hän. \"Enemmät\ntoimenpiteet eivät soveltuisi minun hengelliselle ammatilleni, eivätkä\nsitäpaitsi olisi asialle miksikään hyödyksi.\"\n\nHän oli oikeassa.\n\nMe matkustimme ylimääräisellä postilla.\n\nMinä katsoin olevan kaikista tärkeintä päästä niin pian kuin\nmahdollista määräpaikalle. Yksitoista peninkulmaa oli meillä\nmatkustettavana, oikeusalueeni melkein äärimmäiseen kohtaan. Enin\nsyrjässä se kaikissa tapauksissa oli, sekä myöskin toimitusmiehelle\nvähimmän tuttu. Vanha toimitusmies oli ollut oikeassa, juuri\nVohwinkelin tienoilla tapahtui vähin rikoksia. Minä en ollut vielä\nmilloinkaan siellä käynyt.\n\nAlkoi jo olla ilta, kun me näimme matkamme päämäärän edessämme. Olimme\njo enemmän kuin tunnin ajan ajaneet kolkkoa, autiota, harmaata nummea.\nAlussa ei mitään muuta voinut eroittaa niin kauas kuin silmä kantoi;\nainoastaan muutamia vaivaiskasvuisia kuusia rajoitti toisinaan siellä\ntäällä ryhmittäin näköpiiriä. Sitten alkoi ilmanrannalla näkyä tumma\njuova, alhaalla olevan sadepilven kaltainen, joka aikoo yöllä nousta\nja maata kastaa. Se rupesi vähitellen yhtymään teräväksi kolmikulmaksi\nja nyt alkoi muutakin näkyä paitsi harmaa nummi. Tummia, mataloita\npensaita ilmauntui molemmilla puolilla; maaperä muuttui mustaksi, siinä\noli rämemaata, nummimaan kanssa vaihdellen. Yksi ainoa kapea tie johti\ntuonne perille. Pensaat osoittivat noiden molempien jokien juoksua,\njoiden sanottiin yhdistyvän heti Vohwinkelin toisella puolella.\n\nSeutu pysyi synkkänä, surullisena, autiona. Ei mitään taloa ollut\nnähtävänä, ei mitään pelloksi muokattua maata, ei niittyä, ei laidunta.\nEi mitään ääntä kuulunut läheltä eikä kaukaa, ei lintua eikä muuta\neläintä ollut nähtävänä, ihmisen läheisyyttä ei täällä näkynyt olevan\najattelemistakaan.\n\nTässä maan sopessa asui hullu kreivi.\n\nTuo tumma juova taivaanrannalla tuli lähemmäksi. Se yleni korkeammalle.\nHuomasimme hiukan ylhäisemmällä maalla laajan kuusimetsän. Se oli\nvielä ulohtaalla, toisella puolella molempien virtojen yhtymäpaikkaa,\nniinkuin seutua tunteva toimitusmies tiesi ilmoittaa.\n\nMyös meidänkin läheisyydessä tuli yht'äkkiä jotakin muutakin näkyviin.\nEtäältä emme olleet voineet sitä nähdä, koska kuusimetsä kohosi sitä\nkorkeammalle. Pensaat, joiden välitse olimme tulleet, olivat sitä\nlähemmäksi tultuamme peitelleet.\n\nKun tie kääntyi, oli äkkiä edessämme omituinen näky; kummallinen\nrakennusten sekasorto oli siinä nähtävänä: pitkiä muureja,\nkorkeita kattoja, teräviä torneja, nurkkia, kulmia; harmaita,\ntummia, rappeutuneita rakennuksia; kirkkaita, kiiltävän loistavia,\nuudenaikaisia rakennusten levypuolia. Kaikki näytti ensin silmissämme\nkirjavalta ja hurjan sekasortoiselta.\n\nTäällähän sopii hullun asua.\n\nMutta kun likemmäksi kerkisimme, kun tarkemmin silmäilimme, eroitti\nsilmä paremmin.\n\nSuuri, vanha ritarinlinna oli edessämme, ääretön rakennus, joka ehkä\noli alkuaan kuudennentoista vuosisadan ensi puoliskolta, levykatot\njättiläiskorkeat ja jyrkästi nousevat, tornit terävät kulmiltaan ja\nharjoiltaan. Ympärillä oli taloushuoneita, suurempia ja pienempiä,\nkaikilta vuosisadoilta alkuansa; vanhimmat lienevät rakennetut samaan\naikaan kuin vanha linnakin.\n\nTämän vanhan linnan vieressä, ihan sen sivulla kohosi uudenaikaiseen,\nmitä miellyttävimpään muotoon rakennettu aatelinen linna, jonka\nlevysivu pitkänä, kirkkaana ja kiiltävänä huikaisi silmiämme. Se oli\nkreivinlinna; mutta olisi siinä sopinut ruhtinaankin asuntoa pitää.\nTuo kaunis ja muhkea rakennus oli nähtävästi kokonaan uusi, ja näytti\ntuskin vielä, tai ainakin juuri äsken valmistuneelta.\n\nOliko mielipuoli sen rakentanut? Hullu kreivikö?\n\nMyös vanha toimitusmies hämmästyi.\n\nKun hän puoli kolmatta vuotta sitten oli viimeksi täällä käynyt,\nsilloin ei hän ollut tuosta uudesta rakennuksesta vielä merkkiäkään\nnähnyt. Kuinka paljon jäntevyyttä, mutta myös kuinka paljon rahoja ja\nmuita varoja oli tarvittu, jotta se sittemmin oli kohonnut tuonne noin\nkomeaksi?\n\nMutta tuo ihana, mahtava, muhkea rakennus seisoi autiolla, kolkolla\nnummella ja sen loistavista saleista ja kiiltävistä akkunoista näki\nainoastaan tummia, synkkiä pensaita ja vaivaiskuusia. Ja kuinka\nkammoittavalta näytti siinä vieressä tuo vanha, harmaa, rappeutunut\nritarilinna.\n\nTäällä sopi kuitenkin mielipuolen oleskella. Jos missään, niin tottapa\ntäällä oli hullun kreivin asuntopaikka.\n\n\"Vohwinkelin linna!\" sanoi toimitusmies. \"Täällä hän asuu.\"\n\nMeidän täytyi ajaa linnan sivutse. Kylänvanhin, jota tahdoin\nedeltäkäsin puhutella, asui Vohwinkelin kylässä, jonne oli linnasta\ntuskin neljänneksenkään matka.\n\nSe oli pienoinen kalastajakylä, joka pääasiallisesti sai elantonsa\nnoista kahdesta joesta, jotka sen läheisyydessä yhdistyivät.\n\nTapasimme kylänvanhimman asunnossaan. Hän oli ymmärtäväinen mies, joka\noli hankkinut itsellensä enemmän tietoja kuin mitä oli tavallista\nhänen vertaistensa joukossa, mutta samalla oli hän myös varovainen\nja vähäpuheinen. Huomasin heti että hän, tahtoessani häneltä tietoja\nkreivi Vohwinkelistä ja hänen asioistansa, ei tahtonut puhua suutansa\noikein puhtaaksi.\n\nHän lausui että kreivi oli hyvin kunnollinen ja hyvin rikas herra,\njoka teki paljon hyvää kylän sekä lähiseudun köyhille. Olipa kylä\nhänen kauttansa päässyt jonkulaiseen varallisuuteenkin, semmetikin\nuuden linnarakennuksen kautta, joka hiljakkoin oli valmistunut ja\njohon enemmän kuin kahden vuoden ajan useita satoja vieraita työmiehiä\noli tulvaillut, mestareita, kisällejä, päiväpalkkalaisia, varakkaita\nkeinottelijoita, eteviä taiteilijoita. Kaikki olivat paljon rahoja\nkäyttäneet. Ei ollut niillä tienoilla ketään, joka ei tavalla tai\ntoisella ollut kiitollisuuden velassa kreiville, eikä yksikään ihminen\nvoinut hänestä mitään pahaa sanoa.\n\n\"Mutta sanotaanhan häntä hulluksi kreiviksi\", huomautin minä.\n\n\"No, hänellä on nyt tuollainen nimi; hän on sen saanut, ennenkuin\nihmiset häntä oikein tunsivat. Silloin luulivat he häntä hulluksi\nja mielipuoleksi. Mutta hän ei ole muuta kuin viheliäinen, onneton\nihminen, niin äveriäs kuin onkin.\"\n\n\"Ja mitä puuttuu häneltä hänen rikkaudessaan?\"\n\n\"Sen tietää ainoastaan hän itse ja Jumala taivaassa sekä kenties vielä\neräs toinenkin.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\nKylänvanhin ei vastannut mitään.\n\nUudistin kysymykseni.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän. \"Minä en tiedä mitään varmuudella. Juolahti vaan\nnoin muutoin mieleeni tuommoinen ajatus.\"\n\n\"Ihmiset kuuluvat kuitenkin häntä pelkäävän,\" sanoin minä; \"kuuluvatpa\nhe ainoastaan vastahakoisesti kulkevan hänen linnansa ohitsekin.\"\n\n\"Semmoinen oli asianlaita, kun häntä ei vielä tunnettu. Sittenkuin\ntuota uutta linnanrakennusta alettiin, ei kukaan enää häntä kammoksu.\"\n\n\"Nähdäänkö kreiviä usein?\"\n\n\"Tuskin milloinkaan; hän poistuu harvoin linnastansa, ja linnaan ei\ntule kukaan ihminen.\"\n\n\"Mistä siis nuo tiedot hänestä on saatu, ja kenen kautta tekee hän\nhyvää ihmisille, jos ei häntä kukaan näe eikä puhuttele?\"\n\n\"Vanhan palvelijansa, vanhan Juhan kautta, ja aikaisemmin varsinkin\nneiden kautta.\"\n\n\"Kalpean neiden?\"\n\n\"Siksi häntä ihmiset sanovat. Hän näyttää aina niin kalpealta ja\nmurheelliselta. Hän on todellinen enkeli.\"\n\n\"Sanoitte äsken, että hänen kauttansa aikaisemmin kreivin\nhyväntekeväisyys on tapahtunut.\"\n\n\"Niinhän sanoin.\"\n\n\"Ja, minkätähden ei nyt enää?\"\n\n\"Neittä ei ole enää pitkiin aikoihin näkynyt.\"\n\n\"Onko hän matkustanut pois?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mikä häntä siis vaivaa?\"\n\n\"Sitä asiaa ei tarkoin tiedetä.\"\n\n\"Siitä siis kuitenkin puhutaan?\"\n\n\"Puhellaan sitä kaikellaista.\"\n\n\"Ja mitä esimerkiksi?\"\n\n\"En minä niistä puheista välitä. Kaiketikin lienee neiti raukka\nsairaana.\"\n\nNähtävästi hän Varovaisesti ja itsepintaisesti karttoi lausua\ntodellista ajatustansa. Sitä tärkeämpää laatua se siis lienee ollut;\nsitä tärkeämpi oli minulle saada se selville. Mutta saatoin ainoastaan\ntoista tietä päästä tarkoitukseni perille.\n\n\"Kuinka kauan on kreivi ollut täällä?\" pitkitin jälleen kysymyksiäni.\n\n\"Hiukan enemmän kuin neljä vuotta.\"\n\n\"Oliko hän ennen käynyt täällä?\"\n\n\"Ei koskaan.\"\n\n\"Mistä hän tuli?\"\n\n\"Kokonaan toisesta maakunnasta; sinne kuuluu olevan pari sataa\npeninkulmaa täältä.\"\n\n\"Onko hän sitten yhtämittaa oleskellut täällä?\"\n\n\"Tietääkseni ei hän ole päivääkään täältä poissa ollut.\"\n\n\"Tiedetäänkö, mikä oli syynä siihen, että hän muutti tänne asumaan?\"\n\n\"Siitä asiasta ei mitään tiedetä. Mutta tämä linna on ikivanhoista\najoista ollut hänen sukunsa omaisuutena, se on heidän sukulinnansa,\njosta heidän sukunimensäkin on alkuansa. Niin kauas kuin muistetaan,\nei kuitenkaan kukaan suvun jäsenistä ole täällä asunut; linna on\naina ollut autiona ja tyhjänä, ei edes mikään linnanvouti, ei kukaan\nihminen ole siinä asunut tai edes siitä huolta pitänyt. Suvulla on\nsuuria tiluksia siinä kaukaisessa maakunnassa ja siellä luultavasti\nVohwinkelit ovat tähän saakka asustaneet. Täällä ei oltu miesmuistiin\nmitään heistä kuultu, ei edes tiedetty oliko linnalla enää ketään\nomistajaa. Silloin tuli neljä vuotta sitten ensiksi äkkiä vanha Juha,\nlaitatutti kylästä kutsutun väen avulla vanhassa linnassa pari huonetta\nkutakuinkin asuttavaan kuntoon ja matkusti sitten jälleen pois. Mihin\ntarkoitukseen hän huoneita laitatti, siitä ei hän ollut sanaakaan\nvirkannut. Hän ei puhunut eikä ylimalkaan puhukaan sanaakaan, mitä\nhänen ei välttämättömästi ole tarvis lausua. Mutta neljän viikon\nperästä tuli hän tänne takaisin kreivin seurassa, ja siitä ajasta on\nkreivi ollut täällä.\"\n\n\"Oliko kreivillä muita seurassansa paitsi Juha?\"\n\n\"Olivathan nuo muutkin, jotka vielä täällä ovat?\"\n\n\"Ja keitä ne ovat?\"\n\n\"Neiti, eräs vanha emännöitsijä, toinenkin iäkäs palvelija ja vanha\najaja.\"\n\n\"Mutta eikö kreivin tykönä ole vielä muutakin väkeä?\"\n\n\"Onhan niitä, hän on ne myöhemmin luoksensa ottanut.\"\n\n\"Onko hän naimaton.\"\n\n\"On.\"\n\n\"Eikö hän ole naimisissa ollut?\"\n\n\"Ei, sen mukaan mitä täällä tiedetään.\"\n\n\"Kuka tuo neiti on?\"\n\n\"En tiedä hänestä mitään.\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Häntä sanotaan Maria neideksi.\"\n\n\"Eikö hänen sukunimeänsä tunneta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitä yhteyttä on hänellä kreivin kanssa?\"\n\n\"Siitä ei mitään tiedetä.\"\n\n\"Eikö siitä asiasta ole mitään arvelujakaan?\"\n\n\"Ei mitään. Kreivin väestä ei kukaan ole siitä mitään hiiskunut. Kun\ntoiset luulevat, että hän on kreivin sukulainen, veljentytär tai\nvieläpä hänen oma tyttärensäkin, niin luulevat he vaan sitä, tietämättä\nitsekään minkätähden niin luulevat.\"\n\n\"Kuinka vanha hän on?\"\n\n\"Hän lienee yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuotias. Hän näytti\nolevan noin viidentoista vuoden iässä, hän oli vielä melkein lapsi,\ntullessaan tänne neljä vuotta sitten.\"\n\n\"Melkein lapsi. Siis lienee hän vielä myöhemminkin opetusta saanut?\"\n\n\"On kyllä, mutta ainoastaan kreiviltä itseltään; kreivi kuuluu olevan\noppinut herra. Ja uskonnon opetusta kuuluu neiti jo aikaisemmin\nsaaneen. Hän oli jo ripillä käynyt, tänne tullessaan.\"\n\n\"Onko hän täällä kirkossa käynyt?\"\n\n\"Ei ole; sanotaan hänen olevan katoolilaisen.\"\n\n\"Onko kreivi myös katoolilainen?\"\n\n\"Ei hän ole. Mutta kirkossa ei ole häntäkään nähty, eipä myös ketään\nhänen väestään.\"\n\n\"Mitä tiedetään kreivin entisestä elämästä?\"\n\n\"Olen kuullut, että hän on ollut upseeri.\"\n\n\"Eikö nyt viime aikana ole linnassa mitään erinomaisempaa tapahtunut?\"\n\n\"En minä mitään tiedä.\"\n\n\"Arvelitte neiden olevan sairaana.\"\n\n\"Niin arvelin syystä, ettei hän pitkiin aikoihin ole ollut näkyvissä.\"\n\n\"Eikö ole kuulunut, että lääkäriä olisi linnaan noudettu.\"\n\n\"Ei. Mutta vanha emännöitsijä on itse noin puoleksi lääkäriä; sairaat\nnäillä tienoin saavat aina apua häneltä.\"\n\n\"Tämä siis lienee neidenkin lääkärinä?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Mutta jos nyt linnassa neidelle jotakin pahaa olisi tehty?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nHän oli kuitenkin käynyt levottomaksi tuota kysyessäni.\n\n\"Jos hän olisi myrkytetty?\"\n\nKylänvanhin kalpeni.\n\n\"Kuulkaa kylänvanhin, te tiedätte jotakin?\"\n\n\"En tiedä, en, herra oikeusneuvos.\"\n\nHän oli käynyt yhä rauhattomammaksi. Minun oli käyttäminen tilaisuutta.\nHän oli pakoitettava luopumaan varovaisesta, pelokkaasti varovaisesta\nharvasanaisuudestaan. Syyn siihen taisin arvata. Kreivi oli tuon\nviheliäisen kylän hyväntekijä. Häntä ei saatu vahingoittaa, häntä\nvastaan ei saanut mitään puhua. Sitä enemmän oli arvatenkin häntä\nvastaan sanottavaa, ja jotta se ilmi saataisiin, oli saatava toinen,\nsuurempi pelko vaikuttamaan.\n\n\"Kylänvanhin, linnassa on tapahtunut rikos.\"\n\n\"Minä en sitä tiedä, herra oikeusneuvos.\"\n\n\"Mutta minä tiedän, kylänvanhin. Yhdentoista peninkulman päässä\ntäältä olen minä siitä tiedon saanut, ja näyttääpä epäilyttävältä\nettä te täällä paikalla ette ole siitä tietävinänne. Minä olen täällä\nasiaa tutkiakseni. Saatatte itsenne suorastaan epäluulon alaiseksi,\njos ette te virkamiehenä anna minulle tässä toimessa kaikkea apua\nmitä voitte. Ensimäinen apu, jota vaadin teiltä, on siinä, että\ntäydellisesti, verukehtamatta kerrotte minulle kaikki mitä linnasta\ntiedätte, sikäläisistä henkilöistä ja oloista, sen asukkaiden elosta ja\ntoiminnasta. Tähän saakka olette olleet liiaksi umpimielinen.\"\n\nSilloin näytti hän, hiukan aikaa mietittyänsä, tehneen päätöksensä. Hän\nhuomasi että tosi oli kysymyksessä ja hän oli, huolimatta äskeisestä\nteeskennellystä tietämättömyydestään, kuitenkin rehellinen mies ja\ntunnokas virkamies.\n\n\"Kysykää minulta, herra oikeusneuvos,\" sanoi hän.\n\nMinä kyselin häneltä, ja hän vastasi vilpittömästi, ihan vilpittömästi.\n\n\"Minkäkaltainen mies on kreivi?\"\n\n\"Kreivi on kunnon mies.\"\n\n\"Mutta miksi sanotaan häntä hulluksi kreiviksi?\"\n\n\"Hänen mielentilansa ei todellakaan liene oikein suunnillaan. Ihmiset\nkertoilevat, että hän jo heti tänne tulonsa jälkeen neljä vuotta sitten\nuseina öinä toisinaan linnan takaisessa puutarhassa, toisinaan joen\nrannalla olevissa pensastoissa nähtiin juoksentelevan sinne tänne,\nvääntelevän käsiänsä, ääneensä itkevän ja itseksensä puhelevan. En\ntahtonut tuota alussa ottaa uskoakseni, sillä olin muutamia kertoja\nnähnyt häntä päivällä, ja hän oli näyttänyt minusta vallan järkevältä\nmieheltä, vaikkakin näytti sangen kalpealta ja katseensa oli niin\nomituinen. Silloin tapahtui että eräällä pienellä matkalla myöhästyin\nja tulin vasta puoliyön aikana kylään takaisin. Oli juuri täysikuun\naika. Kuu oli kuitenkin enimmäkseen pilvien peitossa. Olin yksinäni.\nOllessani vielä noin neljänneksen matkan etäällä linnasta, tuolla\nulkona nummella, kuulin yht'äkkiä likelläni äänekästä itkua. Sitä ennen\nen ollut risahdustakaan kuullut. Sitä kummallisemmalta se kuului, noin\näkkiä, yön hiljaisuudessa, juuri puoliyön aikana, keskellä autiota\nkangasta. Se kuului sivulta päin pienestä pensaikosta, joka oli aivan\njoen äyräällä. Minusta tuntui alussa kovin kammoittavalta. Ajattelin\nhullua kreiviä, siksi häntä ihmiset jo silloin nimittivät. Mutta hän\noli aina nähty ja kuultu ainoastaan linnan läheisyydessä ja aina\noli vanha palvelija Juha ollut aivan likellä häntä, käskien ihmiset\npoistumaan, jos he pyrkivät lähestymään. Kuinka olisi hän tänne,\nnäin kauas linnasta, keskellä yötä kankaalle tullut? Sitäpaitsi,\nvaikka kuu juuri sillä hetkellä kirkkaasti paistoi, en ympäristössä\nvoinut ketään ihmistä havaita, en sitten myöskään kuullut muuta kuin\nnyyhkimisen. Se kuului veden luota; kuinka helposti eikö siellä olisi\nonnettomuus voinut tapahtua? Rohkaisin mieleni ja menin pensastoon, ja\nyhden pensaan kohdalta, ihan rannan äyräältä, kuulin edelleen miehen\nniihkutusta. Nähdä en voinut mitään.\"\n\n\"Kuka siellä?\" huusin ääneeni, ennenkuin menin aina pensaalle saakka,\njoka oli tuskin kymmenen askelta minusta. En saanut mitään vastausta,\nmutta itku ei tauonnut. Huusin vielä kerran. Itkemistä kuului yhä\nedelleen, ja vastausta en nytkään saanut.\n\nRohkaisten mieleni, menin lähemmäksi. Kuu paistoi vielä kirkkaasti, ja\nsen valossa näin yht'äkkiä kreivin. Hän makasi maassa; hänen kätensä\nolivat ikäänkuin vetotaudissa tarttuneet kahteen pensaan oksaan; hän\ntutisi kauheasti ja nyyhkytti yhä ääneensä.\n\nKahdenvaiheella, palaisinko takaisin vai puhuttelisinko häntä, huomasin\nnyt, että mitä hänestä oli puhuttu oli totta. Ei ollut kuulunut,\nettä häntä tuollaisissa tiloissa mikään onnettomuus olisi kohdannut.\nSitävastoin olisi minun äkillinen ilmauntumiseni voinut saattaa hänet\nraivoon. Päätin hiljaisuudessa hiipiä tieheni. Mutta, vaikka hän ei\nollutkaan minua kuullut, oli hän äkkiä nähnyt minut. Kiivaasti hypähti\nhän seisalleen ja ennenkuin ennätin tuon taivaallista ajatella seisoi\nhän edessäni. Hän on suuri, voimakas mies. Yön pimeydessä, autiolla\npaikalla, kuutamossa, peloissani näytti hän minusta kahta vertaa\nsuuremmalta. Ja samalla näytti hän niin kuolonkalpealta, ja kasvonsa\nolivat niin muuttuneet ja silmänsä tujottelivat hurjasti ja sekavasti\nminuun.\n\n\"Mitä haet täältä?\" huusi hän minulle.\n\nOlin hämmästynyt, sitä en kiellä.\n\n\"En mitään, armollinen herra, tulin vaan sattumalta tänne.\"\n\n\"No, korjaa luusi täältä.\"\n\nTuota ei tarvinnut hänen minulle kahdesti sanoa, ja kiiruhdin minä\nsieltä joutuin ja hiljaisuudessa. Takaani en kuullut enää mitään. Hän\nei ollut tullut jälessäni, mutta hän ei enää itkenytkään.\n\nHetken perästä, päästyäni aikaa sitten maantielle, seisahduin\nkuuntelemaan.\n\nSilloin kuulin toiselta puolelta ritinää, ja heti sen perästä\ntoiseltakin. Nopeita askelia läheni linnasta ja kankaan keskiosasta.\nMinun läheisyydessäni kohtasivat ne toisiansa. Kaksi miestä puheli\nkeskenänsä. En ymmärtänyt heidän sanojansa, vaan tunsin äänestä toisen,\nse oli Juha, kreivin vanha palvelija; hän puheli ajurin kanssa. Minun\nei tarvinnut olla epätiedossa, mitä heillä sydänyöllä oli nummella\ntekemistä. Menin heidän luoksensa.\n\n\"Etsittekö herraanne?\" kysyin Juhalta, jonka tunsin.\n\nHän näytti epäröivän, vastaisiko kysymykseeni myöntäväisesti.\n\n\"Löydätte hänet tuolta pensaston takaa joen rannalla\", sanoin minä\nkuitenkin.\n\nHe kiiruhtivat molemmat sinnepäin.\n\nEn mennyt heidän jälestänsä; mutta linnan lähistössä kätkeysin\nodottamaan heidän tuloansa. Neljännestunnin kuluttua palasivat he.\nVanha Juha talutti herraansa käsivarresta; ajuri käveli kymmenen\naskelta heidän takanansa. Minä en ollut tarpeeksi likellä voidakseni\ntarkoin nähdä; mutta minusta näytti kuin olisi kreivi ollut niin\nheikko, ettei hän yksin voinut kävellä ja että palvelijan täytyi tukea\nhäntä käsivarrellansa. He menivät ääneti linnaan.\n\n\"Oletteko myöhemmin mitään sellaista huomanneet?\" kysyin\nkylänvanhimmalta.\n\n\"En sellaista. Mutta kaksi kertaa olen havainnut jotakin muuta, mikä\nnäytti minusta vielä kamalammalta. Kaksi vuotta myöhemmin tulin\nsemmoista ensi kerran nähneeksi. Oli lämmin kesäpäivä, Heinäkuussa.\nNeiti oli ollut sairaana, pitkään aikaan ei oltu häntä nähty; sanottiin\nhänen maanneen vaarallisesti sairastuneena ja kauan oli epäilty hänen\nparantumistansa. Kreivi oli sentähden kiitollisuuden osoitukseksi ja\nneiden paranemisen viettämiseksi toimeenpannut erityiset juhlalliset\npidot.\"\n\nKatsoin olevan syytä keskeyttää kylänvanhimman kertomusta.\n\n\"Ettekö todellakaan tiedä mitään lähempää neiden ja kreivin\nkeskinäisestä välistä?\"\n\n\"Ei kukaan ihminen tiedä siitä mitään varmuudella. Ihmiset luulevat,\nettä neiti on hänen tyttärensä tai veljentyttärensä, niinkuin jo\nsanoin. Mutta en ollenkaan usko heidän olevan sukua toisillensa.\nEpäilemättä on heidän välinsä aivan erityistä laatua. Luulen joskus\njotakin erinomaisempaa tapahtuneen, mikä --. Mutta voittehan itse tehdä\narvelujanne, minun edelleen kertoessani.\n\n\"Neiti kuuluu jo sairautensa aikana pyytäneen kreiviä, että jos hän\nparanisi, hänen parantumistansa siten vietettäisiin, että kylän ja koko\nseudun köyhät kutsuttaisiin linnaan saamaan jokainen häneltä lahjan.\nKreivi oli siihen suostunut. Tieto siitä oli levinnyt koko ympäristöön,\nja pian saivat ihmiset tietoonsa päivän, milloin lahjain jakaminen\ntapahtuisi. Suuri joukko köyhiä ihmisiä oli kokountunut linnan\nedustalle.\n\n\"Minäkin olin sinne mennyt, pitääkseni, jos niin tarvittaisiin,\njärjestystä väkijoukossa. Niitä voi odottaa muualtakin tuleviksi kuin\nainoastaan kylästä; sanoma kreivin aikomuksesta oli laajalle levinnyt;\nvoi siis muista seuduista kokountua monenlaista roskaväkeä. Todella\nolikin siellä paljon outoja ihmisiä.\n\n\"Nojautuneena kreivin käsivarteen tuli neiti väkijoukkoon. Oli\nensimmäinen kerta, kun kreivi niin suurelle ihmispaljoudelle ja niin\njulkisesti näyttäytyi; uuden linnan rakentamistyöt olivat jo kauan\naikaa sitten aloitetut; mutta ainoastaan harvat työmiehistä taisivat\nsanoa häntä nähneensä, ja aina olivat he häntä vaan vilaukselta\nnähneet, sattumalta. Kun työväki illalla oli rakennuspaikalta lähtenyt\ntai koska he päivällisaikana olivat, sieltä poissa, ylimalkaan silloin\nkun kreivi voi otaksua ettei siellä ketään ollut, oli hän toisinaan\npikimmältään pistäytynyt rakennustöitä tarkastamaan. Hän oli arasti\nvetäytynyt jälleen pois, jos hän huomasi siellä jonkun. Siellä\nollessaan olivat työmiehet sentähden myöhemmin hänen lähestyessänsä\npiiloutuneet, ja he olivat silloin voineet nähdä, kuinka hän\nkaikkea tarkoin tutkisteli, kuinka hän oli tyytyväinen rakennuksen\nedistymiseen; mutta kuinka myös nuo kalpeat kasvot kävivät yhä\nmurheellisemmiksi. Muuan työmies, joka hänet tuollaisessa tilaisuudessa\noli nähnyt, sanoi minulle myöhemmin, että kreivi näytti hänestä\nikäänkuin ihmiseltä, joka omaa hautaansa rakennutti, joka maltittomasti\nodotti sen valmistumista, ja jota kuitenkin pelko ja kauhu ahdisti sitä\najatellessaan, että se kerran oli valmistuva, ja että tuo aika läheni\nlähenemistään.\n\n\"Tuona päivänä, jolloin hän neiden seurassa astui ulos linnasta, näytti\nhän hyvin onnelliselta. Hänen kasvonsa olivat kyllä kalpeat, kuten\naina, mutta hän käveli suorana kuin tervein, reippain mies, ja kun hän\nkatseli neiden silmiin, joissa mitä puhtain ilo ilmausi siitä että hän\ntaas ensimäisen kerran saattoi astua ulos lämpöiseen ilmaan, Jumalan\nauringon kirkkaasen valoon ja että hän nyt saisi lievittää kaikkein\nnoiden kurjien ihmisten puutetta, silloin voi nähdä, kuinka myös\nkreivin silmät säteilivät, ja kuinka hän niitä ei taitanut kääntää pois\ntuosta kauniista naisesta, joka käveli hänen sivullansa.\n\n\"Ja neiti -- nuo hienot kasvot olivat vieläkin vaalakammat kuin kreivin,\nniissä näkyi vielä selvät jäljet hänen äskeisestä sairaudestansa.\nTuskin olisi hän voinut yksikseen kävelläkään; hänen täytyi nojautua\nkreiviin. Mutta luulin huomaavani, kuinka mielellään hän sitä teki,\nja kun hän silmäili kreiviin ja näki kuinka tämän silmät lakkaamatta\nkatselivat häntä, silloin näytti minusta, kuin tuo säteilevä riemu\nhänen kasvoissansa olisi alkuansa vielä jostakin muustakin, kuin hänen\nparantumisestansa ja tilaisuudesta hyväntekeväisyyteen.\n\n\"Hän antoi jokaiselle. Thaaleria vähemmän ei ollut kukaan saanut.\nKreivi ojensi hänelle rahoja pivon täydeltä, eikä neiti ollut\nsallinut että niitä kenenkään toisen käden kautta vaivaisille\njaettaisiin. Lahjaa antaessaan osasi hän sen ohessa kullekin sanoa\nystävällisen, lohduttavan sanan. Lahjansaaneet ohjattiin sitten erääsen\nsivurakennukseen, jossa vielä heille ruokaa ja juomaa tarjoiltiin.\n\n\"Viimeisiä lahjan-ottajia oli eräs vanhanpuoleinen, ryysyinen, vieras,\nminulle kokonaan outo mies. Hän oli työmiehen puvussa, mutta voi\nkuitenkin huomata hänessä vanhan, rappiolle joutuneen sotilaan. Hän\nontui, hänellä oli isot, harmaat viikset, pöhöttyneet kasvot, joissa\nuseiden ryyppyjen seuraukset kuvautuivat, ja vanhaan repaleiseen\ntakkiinsa kiinnitettynä oli hänellä muistoraha viimeisestä sodasta.\nHän oli viimeisiä tänne saapuneista, siksi oli hän myös viimeisiä\nväkijoukossa. Heti sinne tullessansa olin minä häntä tarkastanut\nja luulin havainneeni, että hän yht'äkkiä muuttui niin omituisen\nlevottomaksi, nähtyänsä kreivin läheltä. Hän oli silloin pari kertaa\nkoettanut tunkeutua väkijoukon lävitse lähemmäksi; mutta yritys\nei ollut onnistunut, ja vihdoin näytti siltä kuin olisi hän ollut\ntyytyväinenkin siihen, että vasta kaikkein muiden perästä tulisi hänen\nvuoronsa astua kreivin eteen.\n\n\"Kun hän nyt tuli esille, tapahtui jotakin aivan erinomaista,\nkauhistavaa. Hän oli seisonut toisen ihmisen takana, niin että\nkreivi ja neiti eivät olleet häntä nähneet. Yht'äkkiä astui hän\nesiin. Neiti huomasi hänet ensin; nuot pöhöttyneet, punaiset kasvot\npitkine viiksineen olivat äkkiä ihan hänen edessänsä. Hän säikähtyi\nkovasti. Mutta nähtävästi ei ainoastaan siitä syystä. Hän havaitsi\nmyös muistorahan miehen rinnalla ja nyt vapisi hän niin kovasti, että\ntuskin voi pystyssä pysyi. Käsivartensa vaipuivat alas; raha, jota hän\npiti kädessänsä antaaksensa sen vanhalle soturille, putosi maahan.\nNäytti siltä, kuin olisi hän tahtonut parkaista kauhistuksesta mutta ei\nvoinut. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän hojeltui taapäin ikäänkuin\ntainnoksiin mennen.\n\n\"Muuan noista köyhistä naisista, jotka vielä olivat läheisyydessä,\ntarttui häneen auttaaksensa häntä pystyssä pysymään.\n\n\"Kreivi ei sitä voinut. Hänkin oli nähnyt vanhan soturin. Hänen kasvonsa\nkävivät kalpeiksi, ja hän tuijotteli mieheen, ikäänkuin hän olisi\naaveen nähnyt.\n\n\"Silloin asettui vanha sotamies asentoon, nosti kätensä lakkinsa\nreunalle ja sanoi käheällä äänellä:\n\n\"'Herra eversti tuntee minut vielä.'\n\n\"Yht'äkkiä muuttuivat kreivin kasvot hohtavan, tumman punaisiksi.\nNe olivat ikäänkuin tuokiossa ajettuneet, silmät olivat käyneet\npunertaviksi. Hirmuisella nopeudella näytti kaikki veri hänen\nruumiistansa nousseen päähän. Hän pyyhki kädellänsä kasvojansa, sitten\npuristi hän nyrkkejänsä. Näytti siltä kuin olisi hänen mielensä tehnyt\ntarttua käsillänsä johonkin. Mutta hän hoiperteli taapäin ja kamalasti\nparkaisten kaatui hän maahan.\n\n\"Vanha palvelija Juha oli seisonut hänen takanansa. Nyt kiiruhti hän\nkreivin luo, hän kumartui hänen ylitsensä. Vanhalle sotamiehelle huusi\nhän:\n\n\"'Taivaan tähden, menkää tiehenne täältä.'\n\n\"'Vai niin', mutisi vanha sotamies itseksensä ikäänkuin olisi joku asia\nhänelle selvinnyt.\n\n\"Hän otti maasta thaalerin, joka oli hänelle aiottu ja lähti kävelemään\npois.\n\n\"Minä käskin myös ne pari muuta henkilöä, jotka siellä vielä olivat,\npoistumaan; myöhemmin saisivat he jälleen tulla, silloin saisivat he,\nmitä heidän osaksensa oli määrätty.\n\n\"Poistuin itsekin, sillä voin nähdä, kuinka vanha Juha halusi kaikkia\nvieraita todistajia pois sieltä.\n\n\"Menin vanhan soturin perässä. Uteliaaksi tulleena kysyin häneltä,\noliko hänellä mitään papereita, jotka osoittaisivat mikä mies hän\noli. Hän oli todellakin vanha sotamies. Useita vuosia oli hän ollut\nsotapalveluksessa, viime sodassa oli hän saanut haavan jalkaansa ja oli\nsenjohdosta saanut eron sotapalveluksesta ynnä vähäisen eläkkeen.\n\n\"Hän oli renttumainen mies, jonka oli rappiolle saattanut irstas,\nkiertelevä elämä sekä juoppous. Kotoisin oli hän kaukaisesta\nmaakunnasta. Kysyin häneltä, mitä varten hän oli tänne tullut.\n\n\"'Minäkö?' huudahti hän rehennellen. 'Minä olen ollut avullisena\nvieraiden kapinoitsijain kukistamisessa; minäkin olen siten ollut\nosallisena isänmaani pelastamisessa. Jokaisen oikean isänmaanystävän\ntulee olla minulle siitä kiitollinen.'\n\n\"'Siitäkö syystä kiertelette ympäri maata?'\n\n\"'Juuri siitä syystä. Vanhan soturin thaaleri on ainoastaan yksi\nthaaleri kuukaudessa, ja hallitus ottaa kyllä rahoja, mutta ei ole\nkernas niitä antamaan.'\n\n\"'Siitä syystä olette siis tänne tulleet?'\n\n\"'Niin olen; minä olin kuullut tämänpäiväisestä juhlallisuudesta ja\nrikkaasta kreivistä, ja koska ajattelin että rikas ylhäinen kreivi\nepäilemättä on todellinen isänmaan ystävä, niin tulin minäkin tänne.'\n\n\"'Mutta tunnettehan kreivin jo vanhastaan?'\n\n\"'En ollut kuullut hänen nimeänsä; ihmiset olivat vaan kertoilleet\nhullusta kreivistä.'\n\n\"'Sanoitte kreiviä herra everstiksi?'\n\n\"'Onhan hän ollutkin everstinä ja viime sodassa oli hän husaarirykmentin\npäällikkönä.'\n\n\"'Oletteko olleet hänen väessänsä?'\n\n\"'En ole; minä olin jalkaväessä.'\n\n\"'Mutta hän tunsi teidät?'\n\n\"'Tunsipa kyllä, luulenpa hänen minut tuntevan.'\n\n\"Hän lausui nuo sanat kerskailevaisesti, mikä olikin hänen luonteensa\nmukaista, mutta samalla salaperäisesti.\n\n\"'Missä hän on tullut teidät tunteneeksi?' kysyin häneltä edelleen.\n\n\"Hän oli miettiväisesti silmäillyt eteensä. Äkkiä katsahti hän minuun\nviekkaasti salaperäisen näköisenä.\n\n\"'Kuulkaapa nyt, herra kylänvanhin, kyllä minun täytyy ensin kysyä\nherra everstiltä, saanko jutella mitään entisistä oloista. Onko teillä\nminulle vielä jotakin sanottavaa, herra kylänvanhin?'\n\n\"Annoin hänen mennä matkoihinsa.\n\n\"Hän meni linnan sivurakennukseen, johon muita oli ohjattu ruokaa ja\njuomaa nauttimaan. Hän arvatenkin meni sinne pääasiallisesti ryypyn\nhalusta.\n\n\"Kenties myös jostakin muusta syystä. Hänellä oli tiedossa joku kreiviä\nkoskeva salaisuus, ainakin tiesi hän jotakin, josta hän arveli, että\nkreivi ei haluaisi sitä yleisesti tiettäväksi. Vaitiolostansa toivoi\nhän saavansa palkinnon ja sentähden ei hän ruvennut minulle mitään\njuttelemaan.\n\n\"Mutta saadaksensa palkinnon täytyi hänen viettää ainakin tämä päivä\nkylässä ja mitä olin arvannut tapahtuikin.\n\n\"Illalla ilmoitettiin minulle, että hän oli kapakassa juovuksissa ja\npiti pahaa elämää. Menin sinne ja käskin hänen tulla muassani kotiini,\nluvaten samalla että hän saisi siellä viettää yötä. Kapakassa olisi\nhänen pitänyt siitä maksaa, ja arvatenkin toivoi hän saavansa minulta\nvielä lisäksi ryyppyjä, ja tietysti ilmaiseksi. Niinpä tuli hän\nvastustelematta kanssani, ja minä annoin hänelle juotavaa, jotta saisin\nhänen paremmin puhumaan suunsa puhtaaksi, ja valmis hän olikin pian\nkertoilemaan, kerskailevainen kun oli.\n\n\"'Kyllä kai saitte kuumasti otella viime sotaretkellä?' kysyin häneltä.\n\n\"'Saimmepa kyllä. Nuo salaliittolaiset, kapinoitsijat, miksi heitä\nsanotaan, olivat, hurjia poikia. Mutta ovatpa he saaneetkin\nrangaistuksensa.'\n\n\"'Oliko kreivi Vohwinkel myöskin tuolla sotaretkellä?'\n\n\"'Olipa niinkin. Vieläpä everstinä, niin nuori kuin vielä olikin.\nMutta hän olikin kelpo upseeri. Ja ettekö ole kuulleet puhuttavan\nhänen husaareistansa? He olivat kuin paholaiset noiden kapinallisten\nkintereillä, ja missä jonkun heistä saivat kiinni -- noiden roistojen\nvangiksi ottamisesta ei heidän joukossansa ollut puhettakaan -- he\nottivat heidät kiinni ja kun tämä ilmoitettiin everstille -- hui, tämä\nei kärsinyt katsoakaan ketään kapinoitsijaa, silloin toimeenpantiin --'\n\n\"Hän keskeytti puheensa naurahtaen itseksensä.\n\n\"'Mitä silloin toimeenpantiin?' kysyin minä.\n\n\"Hän naureskeli yhä iloisemmin itseksensä.\n\n\"'Minkätähden nauratte?' kysyin häneltä.\n\n\"'Te tahdotte tietää, mitä silloin toimeenpantiin?'\n\n\"'No niin.'\n\n\"'Pilkkaan ampumista.'\n\n\"'Kuinka?'\n\n\"'Pilkkaan ampumista.'\n\n\"'En ymmärrä teitä.'\n\n\"'Niinpä niin ja olikihan se hiukan omituista, ja kreivillä oli jo\nsilloin luoti päässänsä ja kyllä minä voin käsittää syyn, minkätähden\ntäkäläiset ihmiset sanovat häntä hulluksi kreiviksi.'\n\n\"'Onko kreivillä luoti päässä?'\n\n\"'Kiväärinluoti. Hän sai sen heti muutamassa ensimäisistä kahakoista.\nJuuri silmäkulmaan oli se tunkeutunut. Lääkärit koettivat ottaa sitä\npois, mutta eivät saaneet sitä käsiinsä; se oli kätkeytynyt kalloluun\nsuojaan, eivätkä he millään veitsellä eikä millään koneella voineet\nsitä tavoittaa. Luultavasti se on siellä vieläkin, sillä --'\n\n\"Hän keskeytti taas naurahtaen puheensa.\n\n\"'Minkätähden arvelette sen vielä siellä olevan?' kysyin minä.\n\n\"'No niin, lääkärit sanoivat, etteivät he sellaista tapausta olleet\nkoskaan ennen nähneet; tuo onneton eversti kuuluu myös tuota kohtausta\njoksikin aivan erinomaiseksi luulevan. Vanhaksi hän kyllä voinee luoti\npäässä elää; mutta mitä hänen järkeensä tulee -- no, herra kylänvanhin,\ntiedättehän niillä nimellä ihmiset täällä häntä mainitsevat. Ja siitä\najasta alkaen -- hän oli joutuisasti jälleen parantunut -- ja kun hän\nmuutamien viikkojen perästä jälleen taisi rykmenttihinsä saapua ja\nkun sitten hänen husaarinsa saivat kapinoitsijoita käsiinsä, -- siitä\nalkaen ei hän enää suvainnut heitä nähdä, vaan he vietiin rintaman\ntaakse ja --'\n\n\"Hän vaikeni jälleen.\n\n\"'Ettehän vaan minulle tarinoita kertone', kysyin minä häneltä.\n\n\"'Mitä?' huudahti hän melkeinpä suuttuneena. 'Olinhan itse kerran\nsellaisessa tilaisuudessa saapuvilla. Oltiin lähellä muutamaa\ntalonpoikaiskylää, keskellä vuoristoa ja metsän sydämmessä; meidän\nrykmenttimme oli käsketty husaareihin yhdistymään ja oli meidän siitä\nsyystä metsän halki mentävä. Se oli täynnä kapinoitsijoita. Mutta nuo\nveitikat eivät tulleet näkyviin; kaikkialla seisoivat he piiloutuneina\nkallioiden ja puiden taakse, edessämme, takanamme, molemmilla puolilla\nmeistä. Niin lähettelivät he meidän joukkoomme luoteja luotien perästä\nja riveistämme kaatui mies miehen perästä. Se oli kirottua marssia,\nkirottua taistelua -- taistelusta ei kuitenkaan ollut puhettakaan,\nemmehän edes nähneetkään vihollista. Me menetimme kauhean paljon väkeä.\nMe, jotka jälelle olimme jääneet, saavuimme vihdoin harvempaan osaan\nmetsästä. Edessämme, ihan metsän rinteessä, oli kylä. Siellä luulimme\nlepoon pääsevämme. Mutta nuo näkymättömät viholliset vainosivat meitä\nsielläkin. Moni heistä joutuikin sen kautta turmion omaksi. Kylän\ntoisella puolella tuli meidän husaareihin yhdistyä. Nämät olivat\nkuulleet ampumisen metsässä. He olivat verkalleen lähemmäksi tulleet,\nolivat erityisissä osastoissa metsään tunkeutuneet, ja yht'äkkiä\nolivat ne kapinoitsijat, jotka liian kauas, aina kylään saakka, olivat\nuskaltaneet, satimessa, ja siitä satimesta eivät he päässeet. Hui,\nherra kylänvanhin, kyllä silloin oli iloista, kun husaarit toivat\nheitä, nimittäin meidän ja husaarein mielestä. Noista veitikoista ei\nasia lie tuntunut aivan hauskalta; he tiesivät, mikä kohtalo heillä oli\nedessänsä.'\n\n\"'Herra eversti, mitä näiden miesten kanssa on tehtävä?' kysyivät\nhusaarit everstiltään.\n\n\"Tässä tilaisuudessa näin everstin ensimäisen ja viimeisen kerran,\nkunnes hänet tänään jälleen olen nähnyt. Niin, niin, ja minä tunsin\nhänet heti, ja tunsipa hänkin minut. Luulenpa kyllä hänen tunteneen.\nHän näytti silloin aivan samanlaiselta kuin nykyäänkin; en unhoita\nhäntä eläissäni. Uupuneena istui hän hevosen selässä Olipa hänellä\nsyytäkin näyttää väsyneeltä. Oli kuuma päivä, ja husaareilla oli\nmyöskin ollut pitkä matka ratsastettavana ja heidänkin oli täytynyt\npitkin matkaa kapinallisten kanssa taistella. Hänen kasvonsa olivat\nlumenvalkoiset, ja kalpeista kasvoista tippui hiki. Ja nyt tuotiin\nvangitut kapinoitsijat hänen eteensä.\n\n\"'Miten menettelemme heidän kanssansa, herra eversti?'\n\n\"Hän katseli heitä tuimasti.\n\n\"Oli siinä joukossa oikeita ryökäleitä, mutta oli siinä kauniitakin\nmiehiä. Kaiken-ikäisiä niitä oli; olipa siinä vanhoja valkohapsisia\nmiehiä ja oli muuan poikakin, noin neljäntoista tai kolmentoista\nvuotias. Hänkin oli ampunut; kasvot ja kädet olivat hänellä ruudista\nmustina. Ainoastaan harvoilla oli univormut; useat näyttivät olevan\nlähiseudulta kotoisin, kenties muutamat siitä kylästä, jonka tykönä\nolimme. Niin olikin asianlaita.\n\n\"Eversti katseli heitä kauan, sanaakaan sanomatta. Sitten salamoivat\näkkiä hänen silmänsä ja nuo lumivalkeat kasvot kävivät punaisiksi.\nSitten viittasi hän meihin jalkamiehiin ja sanoi ainoastaan nämät pari\nsanaa:\n\n\"'Nuo urheat krenatierit eivät varmaankaan pitkään aikaan ole pilkkaan\nampuneet.'\n\n\"Hän osoitti kädellänsä erästä vähäistä rotkoa, joka takanamme\nkallioiden välissä näkyi.\n\n\"Siinä oli husaareille kylliksi ja meille myöskin.\n\n\"'Vapaaehtoisia esille!' huudettiin meidän riveissämme.\n\n\"Minä astuin ensimäisenä esille. Minun jälestäni tuli useita muita.\n\n\"Vangitut olivat rotkoon vietävät.\n\n\"Äkkiä alkoi kylästä päin kuulua melua. Talonpoikaistyttö tuli sieltä\njuosten, nuori tyttö, kahdentoista tai kolmentoista vuotias. Hän\nväänteli käsiänsä, hiukset riippuivat hajallaan kasvoilla; hän huusi\nJumalalta ja kaikilta pyhiltä apua, armahdusta. Näin syöksi hän esille.\n\n\"'Isäni! Veljeni!' huusi hän.\n\n\"Hän riensi rotkoon vietävien miesten luo; hän syleili erästä vanhaa,\ntalonpoikaispukuun vaatetettua miestä, syleili myös mainitsemaani\nneljäntoista vuotiasta poikaa, joka seisoi vanhan miehen vieressä.\nHe olivat hänen isänsä ja hänen veljensä. He seisoivat eturivissä ja\nolivat ensimäiset, jotka ammuttaisiin. Tyttö kietoi käsivarsillansa\nmolempia.\n\n\"'Isäni! Veljeni! En päästä teitä. Kuolen teidän kanssanne.'\n\n\"Minuakin väristytti silmänräpäyksen ajan luissa ja ytimissä.\n\n\"Husaarit raastoivat tytön erilleen noista kahdesta vangitusta.\n\n\"Hän heittäysi everstin hevosen eteen.\n\n\"'Ajatelkaa Jumalaa! Ajatelkaa Jumalaa!' huusi hän.\n\n\"'Pois!' huusi eversti tyyneesti.\n\n\"Husaarit ajoivat vangituita rotkoon.\n\n\"Vapaaehtoiset aikoivat seurata heitä.\n\n\"Tyttö hyökkäsi meidän luoksemme. Minä seisoin ensimäisenä. Hän tarttui\nminun käsivarteeni, minun käteeni; hän tahtoi ryöstää minulta kiväärin;\nhän silmäili minua. -- Hui, saakeli soikoon, mitä ajattelenkaan! --\n\n\"Vanha sotamies keskeytti äkisti kertomuksensa. Jotakin aivan\nerinomaista oli nähtävästi hänen mieleensä johtunut. Hän katseli\nikäänkuin ihan kummastuneena eteensä, yht'äkkiä näytti hän tuntevan\nkauhistusta mielessänsä. Häntä pudistutti ja hän sanoi kokonaan\nerinkaltaisella äänellä:\n\n\"'Herra kylänvanhin, käskekää minulle tuotamaan lasi vettä; minun tulee\nniin vari.'\n\n\"Kysyin häneltä, mitä ihmeellistä hän oli tullut ajatelleeksi.\n\n\"'Ei mitään, ei mitään!' sanoi hän pudistaen päätänsä.\n\n\"Töin tuskin voin enää saada sanaakaan hänen suustansa.\n\n\"'Tulivatko tytön isä ja veli ammutuiksi?' täytyi minun häneltä kysyä.\n\n\"'Molemmat.'\n\n\"Enempää ei hän enää hiiskunut. Hän joi kiiruusti pari lasillista vettä;\nsitten täytyi minun vielä antaa hänelle ryypyn, ja sen jälkeen paneutui\nhän levolle.\n\n\"Seuraavana aamuna oli hän varhain jäähyväisiä sanomatta mennyt\nmatkoihinsa. Oli nähty hänen menevän kreivin linnaan. En ole saanut\ntietää pääsikö hän kreivin puheille, en ole hänestä myöskään sen\nkoommin kuullut. --\"\n\nKylänvanhin oli myös maininnut toisesta tai oikeammin kolmannesta\nkerrasta, jolloin hän olisi erityisessä tilaisuudessa kreiviä\nkohdannut. Vaadin häntä minulle siitäkin kertomaan.\n\n\"Siitä ei ole vielä pitkä aika\", sanoi hän. \"Se tapahtui kahdeksan\npäivää sitten tästä päivästä lukien. Kreivin luona ei ollut koko\nsillä ajalla, kuin hän täällä on oleskellut, keitään vieraita käynyt.\nMuutamia kuukausia sitten saapui sinne äkkiä kaksi naista ynnä heidän\nseurassansa herrasmies. He tulivat loistavissa ajoneuvoissa, paljon\narkkuja, kirstuja ja lippaita mukanansa. He olivat ajaneet suoraan\nlinnalle, vanhan linnan luo; uusi ei ollut silloin aivan valmis, eikä\nsiinä vieläkään kukaan asu. Mutta heitä ei oltu linnassa vastaanotettu.\nKreivi ei ollut tullut edes nähtäviinkään. Vanha Juha oli tullut\nvaunujen tykö ja puhellut herrasväen kanssa; vaunut olivat sitten\najaneet kylän ravintolaan.\n\n\"Heitä oli vanhanpuolinen nainen, nuori nainen ja nuori upseeri. Vanha\nnainen oli hyvin ylhäinen ja ylpeä. Hän oli empinyt astuisiko ollenkaan\nsisään tuohon kehnoon ravintolaan ja oli palvelijoillensa heti palannut\nlinnaan ja pyytänyt saada puhutella kreiviä. Vanhan Juhan oli useat\nkerrat täytynyt kulkea edestakaisin heidän välillänsä. Vihdoin oli\nnainen päästetty kreivin luo ja ollut, hänen puheillansa tuskin\nneljännestunnin ajan. Sitten oli hänen täytynyt palata kylään takaisin.\n\n\"Kylässä oli sillä välin saatu tietää, että tuo vanhanpuoleinen nainen\noli kreivin sisar; leskeksi jäänyt paroonitar von Mühlen. Nuorempi\nnainen oli hänen tyttärensä, ja upseeri oli tyttären sulhainen. Hän oli\nsamalla sukua paroonittarelle ja kreivillekin. Hänenkin nimensä oli\nkreivi Vohwinkel.\n\n\"Herrasväki, niin ylpeää ja ylhäistä väkeä kuin lienee ollutkin, oli\nollut pakoitettu viettämään ensimäisen yön tuossa pahanpäiväisessä\nkapakassa, mutta ei ollut siellä kenenkään ihmisen kanssa puheisiin\nantautunut. Mutta kamarineitsyen oli pitänyt emännältä kysellä\nkaikellaista. Niinpä sitäkin, kenen parissa kreivi linnassa elelee.\n\n\"'Ei hänellä ole muuta seuraa kuin neiti, vanha emännöitsijä, vanha Juha\nja muu palvelusväkensä', oli emäntä hänelle vastannut.\n\n\"'Eikö linnassa käy keitään muita?'\n\n\"'Ei kukaan', vastasi emäntä.\n\n\"'Eikö kreivi käy naapuristossa vierailemassa?'\n\n\"'Ei kenenkään luona.'\n\n\"'Eikö hänellä ole mitään seuraa?'\n\n\"'Ei mitään.'\n\n\"'Mikä on neiden nimi?'\n\n\"'Neiti Maria. Hänen sukunimeänsä ei tunneta.'\n\n\"'Minkälainen asema hänellä on linnassa?'\n\n\"'Sitä ei tiedetä.'\n\n\"'Mitä ihmiset puhuvat hänen ja kreivin keskinäisestä suhteesta?'\n\n\"'Se asia ei ole kenellekään selvänä. Neiti lienee kreiville jollakin\ntapaa sukua, ja sitä seikkaa ei tahdota julkisesti tunnetuksi. Niin\npaljon on varmaa, että neiti on kelpo nainen, ja että kreivi on\nerinomaisesti häneen mieltynyt; omaa tytärtänsä hän ei voisi enemmän\nrakastaa.'\n\n\"'Eikö ole kuulunut puheita että kreivi aikoisi mennä naimisiin?'\n\n\"'Kenen hän sitten naisi?' oli emäntä vuorostansa kysynyt.\n\n\"Kamarineitsyt ei ollut siihen mitään vastannut. Mutta hän oli edelleen\nkysellyt:\n\n\"'Mistä syystä kreivi, koska hän kuitenkin elelee neiden kanssa vaan\nkahdenkesken, on rakennuttanut tuon suuren, muhkean, uuden linnan?'\n\n\"'Onhan kreivillä rahoja tarpeeksi niin tehdäksensä?' oli emäntä\nvirkkanut.\n\n\"'Niin, rikas hän on, oikein suunnattoman äveriäs', selitti\nkamarineitsyt. 'Mutta kuitenkin on mahdoton käsittää minkätähden hän\nsuotta aikojaan tähän autioon ja syrjäiseen seutuun on rakentanut tuon\nkalliin linnan. Olisihan hän siitä hinnasta voinut maailman ihanimmassa\nseudussa ostaa mitä suurimman linnan. Eikö kreivi milloinkaan ole\nsukulaisistansa puhunut?'\n\n\"'Tähän saakka ei ole varmuudella edes tiedettykään, onko kreivillä\nsukulaisia.'\n\n\"'Eivätkö ihmiset sano kreiviä hulluksi kreiviksi?'\n\n\"'Niinhän häntä sanotaan.'\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"'Ihmiset olivat aluksi, hänen tänne tullessansa, luulleet että hänen\npäänsä on hieman vialla.'\n\n\"'Eikö hän todella ole mielenhäiriössä tai kerrassaan mielipuoli?'\n\n\"'Jumala varjelkoon, hän on järkevin ja kunnollisin ihminen koko\nmaailmassa. Mutta lienee hän ajoittaisin sairaana.'\n\n\"Oli näyttänyt siltä, ikäänkuin kamarineitsyt ei olisi ollut oikein\ntyytyväinen tuohon vastaukseen. Mutta enempää ei hän ollut kysellyt.\n\n\"Toisena aamuna oli paroonitar von Mühlenin tytär yksinään lähtenyt\nkävelylle. Hän oli tehnyt kävelymatkan kylän ympäri, ja oli siten\ntullut kreivin linnallekin. Linnan takana on pienoinen puutarha\nkorkeine, varjoisille puineen. Puutarhassa, puiden siimeksessä, istui\nMaria neiti.\n\n\"Hän oli siihen aikaan oikein terve ja voimissaan. Hiljainen ja\nmurheellinen hän aina oli; eikä tosiaankaan kukaan ihminen ole vielä\nnähnyt hänen nauravan. Mutta siihen aikaan olivat hänen poskensa\ntodellakin punakat, ja ihmiset olivat väärässä, kun kuitenkin häntä yhä\nkalpeaksi neideksi nimittivät.\n\n\"Tuo toinen neiti, paroonittaren tytär, oli ulkopuolella kiertänyt\npuutarhan aitausta ja saapunut vihdoin avoimelle portille. Siitä\noli hän mennyt puutarhaan sisään, ja nyt vasta oli hän linnanneiden\nhuomannut. Tai kenties lienee hän teeskennellyt, ollen hänet nyt vasta\nhuomaavinaan.\n\n\"Mutta olipa miten oli, neljännestunnin kuluttua olivat molemmat nuoret\nneidet yhdessä istuneet, sitten olivat he käsi kädessä kävelleet\nedestakaisin puutarhassa ja sitten oli nähty heidän yhdessä linnaan\nmenevän.\n\n\"Linnasta ei vieras neiti enää ollut takaisin tullut. Sitävastoin oli\ntuntia myöhemmin vanha Juha kreivin vaunuissa ajanut kylän ravintolaan\nja noutanut sieltä linnaan vanhan paroonittaren ja nuoren upseerin\nkaikkine heidän kaluineen ja kapineilleen.\n\n\"Kaikki olivat he sinne jääneet, ja kauan siellä viipyivät. Mutta ei\nheistä mitään kuulunut.\n\n\"Mutta siitä alkaen ei linnanneiteä ole enää terveenä nähty. Mitä\nhänelle on tapahtunut, sen tietää Jumala. Neljätoista päivää\nsukulaisten saapumisen jälkeen näin hänet jälleen ensi kerran. Meillä\noli kaikilla ennen ollut ilomme hänestä, että hän niin hyvältä ja\nterveellä näytti. Myös kreivi oli ikäänkuin hänen kauttansa viime\naikoina näyttänyt vähemmän synkkämieliseltä; hän oli enemmän liikkunut\nihmis-ilmoissa kuin muulloin; hän oli useat kerrat neiden kanssa ollut\nkävelemässä tai ajelemassa, ja kun neiti asteli nojautuneena hänen\nkäsivarteensa tai istui hänen vieressänsä vaunuissa, olisi tosiaankin\nvoinut luulla näkevänsä kauniin, nuoren avioparin yhdessä, niin\nnäyttivät he yhteen sopivan. He näyttivät tosin aina kalpeilta, ja he\nolivat myös hiljaiset, ja vakaiset, mutta saattaahan tuollainen nuori\npari jo olla jotakin kadottanut, mikä sen sydämmeen on kiinni kasvanut\nja mikä siltä joksikin ajaksi on kaiken riemun ja kaiken hymyilyn\nkasvoista ryöstänyt. Muutamia kertoja olin myös näkevinäni, kuinka\nhe toisiaan äänettömällä sisällisellä onnellisuudella katselivat,\nenkä voi kieltää, että omituinen ajatus päähäni pälkähti, kun kuulin\nkerrottavan, että rouva von Mühlenin kamarineitsyt oli ravintolan\nemännältä kysynyt, eikö olisi mitään puheita kuulunut siitä, että\nkreivi aikoisi mennä naimisiin.\n\n\"Mutta kuinka täytyi minun pelästyä, kun neljätoista päivää myöhemmin\nnäin neiden ensi kerran jälleen. Tulin kävelleeksi linnan sivutse\nlikeltä puutarhaa. Hän oli siellä; mutta hän näytti taas niin\nkalpealta, melkein samallaiselta kuin kaksi vuotta aikaisemmin,\njolloin hän kovasta taudistaan toinnuttuaan astui linnan edustalle\nkokountuneiden köyhien ihmisten joukkoon. Ja samassa lepäsi syvä\nsurumielisyys, tuollainen oikein sydäntä kouristeleva murhe hänen\nkasvoillansa, koko hänen olennossansa. Hän käveli hitaasti edestakaisin\nruusujen keskellä, jotka juuri silloin parhaillaan kukoistivat. Mutta\nhän ei uskaltanut silmäillä noita ihanoita, terveyttä hehkuvia,\npunaisia kukkia, ja jos hänen silmänsä sattumalta kohtasi jonkun\nniistä, silloin näytti hän säikähtyvän, ikäänkuin olisi joku hänelle\nhuutanut: \"kun ruusut ovat lakastuneet, silloin on sinunkin elämäsi\naika loppunut.\" Tuo vieras neiti käveli hänen sivullansa, ja näytti\nhänkin kovin murheelliselta ja huolestuneelta, ikäänkuin olisi hän\nsamaa ajatellut tai ehkäpä sen tiennytkin, mikä minulle noin muutoin\nvaan oli mieleen juolahtanut. Mutta eräässä lehtimajassa istui vanha\nparoonitar, ja kun minä hänet näin, silloin alkoi vasta päässäni oikein\nhurjat ja kauhistavat ajatukset pyöriä. Hänellä on rumat, ilettävät\nkasvot, ja hänen silmistänsä näyttää itse kavaluus kurkistelevan.\nViekkailla silmillään, huulet lujasti yhteen puristettuina, katseli\nhän yhtämittaa ja väijyen tuota onnetonta, sairasta neiteä, juuri kuin\nolisi hän koettanut laskea, kuinka kauan tuo nuori tyttö vielä jaksaisi\nelossa pysyä. Arvelin mielessäni, että taisipa hänellä päässään vielä\nolla muitakin laskuja.\n\n\"Kuusi viikkoa jälemmin, tästä päivästä kahdeksan päivää sitten, näin\nneiden vielä kerran. Oli jälleen lämmin, paahteinen päivä. Meillä\noli pitkän ajan ollut kylmiä sade-ilmoja. Siitä syystä hän ei liene\npitkään aikaan ollut ulkona Jumalan vapaassa ilmassa, ja hän oli ensi\nkerran taas puutarhassa. Mutta kuinka olikin hän jälleen muuttunut!\nHän ei taitanut enää kävellä; kreivi ja vanha Juha kantoivat häntä\nnojatuolissa. Ja siinä lepäsi hän kuin jo puolittain kuolleena.\nVanhan Juhan silmissä kiiluivat kyyneleet; hän oli kääntänyt kasvonsa\npoispäin, ettei sairas niitä näkisi. Mutta kreivi -- voi, minä en\nole eläissäni ketään ihmistä nähnyt, jossa niin selvästi on ollut\nhavaittavana murheen, kaihon ja pelon vaikutusta, ja kuitenkin koetti\nhän kaikin voimin hillitä itseänsä, ett'ei neiti hänen mielentilaansa\nhavaitsisi.\n\n\"Hän oli sen kuitenkin nähtävästi huomannut; hän näki myös jotakin\nmuutakin. Ruusut puutarhassa olivat kuihtuneet ja lakastuneet; useat\neivät kylmässä sateessa olleet kukoistukseen päässeetkään, silmikot\nriippuivat kuolleina ja mustina oksilla. Sen kaikki hän näki tuo\nsairas, ja hän silmäsi tyyneellä alttiiksiantaumuksella taivasta kohti;\nmutta kyynel oli kuitenkin hänen silmäänsä noussut, ja vanha Juha\nhuomasi sen, eikä hän voinut enää kasvojansa poispäin kääntää, ja he\nkatselivat toisiansa itkusilmin niin murheellisesti, tuo nuori nainen\nja tuo vanha mies. Kreivi seisoi heidän luonansa hiljaisena, vaikka\nmurhe ja kauhu kuvautuivat hänen kasvoissansa, -- ja minusta näytti,\nkuin olisi hän kuitenkin kaikista enin kärsinyt.\n\n\"Silloin oli myös hänen sisarensa, tuo vanha paroonitar, puutarhaan\ntullut. Hän yhtyi rivoine kasvoinensa toisiin ja lausui muutamia\nsanoja sairaalle, ja hänen kasvonsa koettivat tekeytyä niin makean\nystävällisiksi; mutta minusta tuntui kuin ei mitään rumempaa ja\nilettävämpää voisi ikinä nähdä.\n\n\"Sama ajatus lienee kreivinkin päähän pälkähtänyt, ja luultavasti vielä\njotakin muuta; sillä äkkiä ikäänkuin vavahti koko hänen ruumiinsa;\nhänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, kuin silloin, jolloin hän vanhan\nsoturin oli nähnyt; silmistä säihkyi aivan kuin salamoita. Pelkäsin\njo, että hänen jälleen kävisi samoin kuin vanhan soturin kohdatessaan.\nMutta hän kykeni tällä kerralla paremmin hillitsemään itseänsä, kenties\njuuri tuon sairaan tytön vuoksi. Hän meni nyt nopeasti pois, takaisin\nlinnaan.\n\n\"Samana iltana, tai paremmin sanoen seuraavana yönä tapahtui se\nkauhistava seikka, josta vielä aion kertoa.\n\n\"Olin jo vuoteellani, kun paroonitar von Mühlenin kamarineitsyt syöksi\nasuntooni. Aivan hengästyneenä vaati hän päästä heti minun puheilleni.\nNousin kiiruusti ylös, puin vaatteet ylleni ja annoin hänen tulla\nluokseni. Hän pyysi minun heti tulemaan kanssansa linnaan, siellä\ntapahtuisi muutoin onnettomuus. Matkalla sinne lupasi hän minulle\nlähemmin asiasta kertoa. Lähdin heti hänen mukaansa, ja hän kertoi\nminulle seuraavaa.\n\n\"Hänestä oli koko illan tuntunut niinkuin olisi talossa jotakin\nkammoittavaa tekeillä. Paroonitar oli ollut pelonalaisena; hän ei\nollut mennyt ulos kamaristansa; hän oli myös puhellut paljon ja\nsalaisesti tyttärensä kanssa. Tytär oli kirjoittanut pitkän kirjeen\nsulhaisellensa, upseerille, joka jo useita viikkoja sitten oli\nmatkustanut pois. Muuan linnan palvelijoista oli käsketty heti samana\niltana viemään kirje postiin.\n\n\"Sairas oli ehtoopäivällä käynyt heikommaksi. Hänellä oli ollut ankaraa\nrinnan-ahdistusta; oli jo muutamia kertoja luultu ett'ei henki häneen\nenää lainkaan palaisi. Hänen omasta pyynnöstänsä oli kreivi käskenyt,\nettä hän ahtaasta kammiostansa kannettaisiin erääsen suurempaan saliin,\nniin sanottuun tapettisaliin, jossa hän saisi hengittää vapaampaa ja\nraikkaampaa ilmaa. Kreivi oli siellä vanhan emännöitsijän Margarethan\nkanssa lakkaamatta ollut hänen luonansa.\n\n\"Vanha Juha oli huolestunein, pelokkaisin kasvoin hiljaan kulkenut\nhuoneesta huoneesen ja oli siellä täällä katsellut ympärillensä\njuuri kuin hakisi hän jotakin. Nähtävästi oli hänellä ollut jotakin\nsydämmellään; hän oli tahtonut puhua; mutta ei ollut saanut sanaa\nsuustansa, ja oli raskaasti huokaten jälleen mennyt matkoihinsa.\n\n\"Paroonitar oli siitä hetkestä tullut vieläkin pelokkaammaksi.\nIllallinen oli hänelle ja hänen tyttärellensä, kuten tavallisesti\nMaria neiden sairastumisen jälkeen, tuotu heidän kammariinsa. Tuskin\nkumpikaan oli siihen koskenut. Sitten kuin se oli jälleen pois\nkannettu, oli paroonitar yksinään lähtenyt ulos huoneesta, vaan\nneljännestunnin kuluttua oli hän aivan kalpeana takaisin tullut.\n\n\"'Pankaamme joutuin kapineemme kokoon', oli hän sanonut. 'Meidän tulee\npuolessa tunnissa ehtiä täältä pois lähteä.'\n\n\"'Miksi niin?' oli hänen tyttärensä pelästyneenä kysynyt.\n\n\"'Henkemme riippuu siitä.'\n\n\"'Mitä on tapahtunut?'\n\n\"'Minun veljeni --'\n\n\"Hän oli katsahtaen kamarineitsyeesen vaiennut. Kaikki kolme olivat\nsitten äänettöminä laittaneet kapineita kokoon, paroonittaren\ntuontuostakin kehoittaessa heitä pitämään kiirutta.\n\n\"Mutta ennenkuin he olivat saaneet työnsä valmiiksi, oli äkkiä ovi\navautunut ja kreivi huoneesen astunut. Hän oli näyttänyt kamalalta;\nkasvot kalmankalpeina, silmät veristyneinä.\n\n\"Nuo kolme naista olivat ehdottomasti lakanneet työstänsä, he olivat\npelosta ikäänkuin jähmettyneinä.\n\n\"Ääneti oli hän silmäillyt noita kokoon sullotuita tavaroita. Sitten oli\nhän kääntynyt paroonittaren puoleen:\n\n\"'Sisar Amalia, sinun on tultava minun kanssani.'\n\n\"Hän oli lausunut nuo sanat aivan maltillisesti; mutta niin jäisellä\ntyyneydellä, että se oli juuri kuin kohmetuttanut kamarineitsyeen\nsydäntä.\n\n\"Paroonitar ei ollut voinut virkkaa sanaakaan; hän oli vaan, kuten apua\netsien, tarttunut tyttärensä käteen.\n\n\"Tytär oli itsekin vavissut, niin että tuskin oli voinut pystyssä pysyä.\n\n\"Kreivi oli hetkisen odottanut vastausta.\n\n\"'Sinun on tuleminen minun kanssani', oli hän sitten ankarasti sanonut.\n\n\"Paroonitar oli puoliääneen kysynyt: 'Mihinkä?'\n\n\"'Sen saat nähdä.'\n\n\"'Veli --' oli vanha nainen rukoillen ääntänyt.\n\n\"'Ei sanaakaan!' oli kreivi kiivaasti hänet keskeyttänyt.\n\n\"Silloin oli paroonitar antanut viittauksen kamarineitseelle, ja tämä\nkäsitti hänen käskevän häntä hankkimaan apua.\n\n\"Neitsy oli huoneesta lähtenyt. Mutta mistä, keneltä oli hänen apua\netsittävä? Linnassa oli muita ainoastaan sairas, emännöitsijä ja vanha\nJuha. Vanha Juha oli ainoa, jonka puoleen hän taisi kääntyä. Hän etsi\nhäntä kaikkialla, hänen kamaristansa, kreivin huoneista; hän ei häntä\nlöytänyt. Hän ajatteli hädissänsä poliisia, minua, kylänvanhinta, ja\npäätti rientää minun tyköni. Hän kiiruhti linnan tavalliselle portille,\nhän löysi sen suljettuna. Mutta kun hän lukkoa ravisteli, avattiin\nportti ulkopuolelta ja vanha Juha seisoi hänen edessänsä. Hänen\nvieressänsä olivat hevoiset valjastettuina vaunujen eteen, joita hän\nnäytti vartioivan.\n\n\"'Mihin nyt?' kysyi hän kamarineitseeltä.\n\n\"'Herra Juha, auttakaa, pelastakaa!'\n\n\"'Onko kreivi paroonittaren luona?'\n\n\"'On.'\n\n\"'Silloin on apu myöhäistä.'\n\n\"'Rukoilen teitä Jumalan nimessä, herra Juha.'\n\n\"'Ei ole apu enää mahdollinen.'\n\n\"'Kreivi oli niin kauhistavan näköinen.'\n\n\"'Niin, niin, juuri sentähden.'\n\n\"Kamarineitsyt aikoi syöstä hänen sivutsensa.\n\n\"'Mihin aivotte?' kysyi Juha häneltä.\n\n\"'Kylänvanhimman luo, koska te ette tahdo auttaa.'\n\n\"'Taivaan tähden!' oli hän äkkiä pelästyneenä huudahtanut. 'Mutta olkoon\nmenneeksi!' oli hän sitten sanonut. 'Menkää vaan, joutukaa.'\n\n\"Hän oli päästänyt hänet menemään. Sitten oli kamarineitsy rientänyt\nminun luokseni.\n\n\"Tätä kertoili hän minulle, kiiruhtaessamme yhdessä linnaan päin.\n\n\"Minun tuli auttaa, mutta miten? Kreivi tunsi minut hyvin, hän tiesi,\nettä minä olin järjestyksen valvoja kylässä. Mutta maatilallansa,\nomassa linnassansa, oli hän itse järjestyksen valvoja. Paitsi sitä\nolin minä yksinäni, ja mistä taisin minä noin äkkipikaa yöllä hankkia\nriittävää apua?\n\n\"Päätin puhutella ensin vanhaa Juhaa.\n\n\"Hän oli vielä portilla, ja hänen vieressänsä olivat kuomivaunut, joiden\nkutsilaudalla paroonittaren palvelija istui.\n\n\"Kutsuin Juhan tulemaan syrjään.\n\n\"'Mitä on täällä tehtävä?' kysyin häneltä.\n\n\"Hän näkyi jo asiaa miettineen.\n\n\"'Menkäämme yhdessä tuonne sisään', sanoi hän. 'Jos ei vaan nyt olisi\nliian myöhäistä; yksinäni en voinut mitään tehdä.'\n\nMutta jo oli liian myöhäistä.\n\n\"'Kaikkivaltias Jumala!' huudahti lähellämme kamarineitsyt. Hän oli\njotakin kammoittavaa nähnyt.\n\n\"Myös mekin sen näimme.\n\n\"Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti esineitä ympärillämme.\n\n\"Portti, jonka edessä seisoimme, johti erääsen vanhan linnan\nsivurakennukseen. Seisoimme juuri vastapäätä uutta linnaa. Se oli jo\nmuutamia viikkoja ollut täysin valmiina ja seisoi heleässä kuutamossa\nloistavana edessämme, kirkkaine muurineen, suurine kiiltävine\npeiliakkunoineen, korkeine harjoineen, joiden reunoilla seisoi\ntaidokkaasti tehtyjä kuvia marmorista.\n\n\"Mutta ylinnä harjalla kuvien keskellä liikkui jotakin. Kaksi\nihmisolentoa oli siellä. Kuu valaisi heidätkin kirkkaasti, mutta\nsamalla kammottavasti.\n\n\"Kreivi oli siellä sisarineen.\n\n\"Hän veti, hän laahasi sisartansa perässänsä harjan reunalle.\n\n\"Kuinka oli paroonitar häntä sinne seurannut? Oliko kreivi jo hänen\nhuoneestansa alkaen väkivaltaisesti hänet sinne raastanut?\n\n\"Hän oli voimakas mies, ja mielipuolella ihmisellä on kaksinkertaiset\nvoimat.\n\n\"Kuunvalossa voi selvästi nähdä hänen kookkaan, rotevan vartalonsa,\nmutta myös nuo kalmankalpeat kasvot ja nuo tummat silmät niissä. Hän\noli kauhistavan näköinen.\n\n\"Paroonitar makasi kokoonkyyristyneenä hänen jaloissansa.\n\n\"Ei ääntäkään kuulunut.\n\n\"Emme mekään tuolla alhaalla sanaakaan puhuneet. Ei kukaan meistä olisi\nsitä voinut. Seisoimme siellä pidättäen hengitystämme emmekä muuta\nkyenneet kuin katselimme järkähtämättä tuonne ylös harjalle, jossa joka\nsilmänräpäys jotakin hirmuista saattoi tapahtua.\n\n\"Kreivi tempasi paroonittaren makaamasta ylös seisomaan.\n\n\"Paroonitar parkasi kauheasti ja hänen äänensä kajahteli vanhan linnan\nmuureista ja torneista.\n\n\"Kreivi nosti hänet ilmaan, viskataksensa hänet sitä voimakkaammin alas.\n\n\"'Rudolf!' huusi paroonitar kuolontuskan läpitunkevalla äänellä.\n\n\"'Rudolf, muista äitiämme!'\n\n\"Kreivin käsivarret vajosivat alas.\n\n\"'Pakene', sanoi hän, laskien sisarensa alas harjalle.\n\n\"Paroonitar poistui.\n\n\"Kreivi jäi käsivarret ristissä liikkumatonna seisomaan. Nuo kalpeat\nkasvot, nuo tummat silmät katselivat synkeästi kuun valaisemaan yöhön.\n\n\"'Hän on pelastettu!' sanoi syvästi hengähtäen vanha Juha minulle.\n'Menkää nyt, mutta ihan läheltä rakennuksia ettei kreivi teitä huomaa.\nSe ei olisi hyvä.'\n\n\"Minä menin, mutta lyhyen matkan etäisyyteen jäin seisomaan; minun\ntäytyi tietää, mitä vielä tapahtuisi.\n\n\"Lyhyen ajan kuluttua kannettiin pari matka-arkkua vaunuihin. Sitten\nnäin kaksi naista nousevan ajoneuvoihin, ainoastaan kaksi, ja ne\nnäyttivät minusta olevan paroonitar ja hänen kamarineitseensä. Vanha\nJuha auttoi heitä vaunuihin ja sulki heidän jälkeensä vaununoven.\nVaunut kiitivät nopeasti pois. Vanha Juha palasi takaisin linnaan.\nParoonittaren tytär ei ollut matkustanut heidän kanssansa. Hän oli\njäänyt linnaan; mistä syystä, siitä en voinut päästä selville.\n\n\"Kotiini mennessäni, katsahdin vielä taakseni uuden linnan harjaan päin.\nNuo kiviset kuvat seisoivat siellä yksinään; kreivi ei ollut enää\nheidän luonansa.\"\n\nKylänvanhin lopetti kertomuksensa.\n\nEnsi kysymys, mikä minulla nyt oli tehtävä hänelle, koski neiti von\nMühlen'iä.\n\n\"Mitä olette sittemmin paroonittaren tyttärestä kuulleet?\"\n\n\"En rahtuistakaan. Ylimalkaan en ole sittemmin linnasta mitään tietoja\nsaanut.\"\n\n\"Ette liene myös ketään linnan väestä nähneet?\"\n\n\"Varsinaisista linnan-asukkaista en ketään.\"\n\n\"Keitä tarkoitatte puhuessanne linnan varsinaisista asukkaista?\"\n\n\"Kreiviä, molempia neitiä, jos he molemmat siellä vielä ovat, vanhaa\nemännöitsijää ja vanhaa Juhaa. Ainoastaan he asuvat linnassa, nimittäin\nvanhassa linnassa, sillä uudessa ei asu ketään ihmistä. Kaikki muu\nkreivin väki asuu syrjärakennuksissa, itse vanha ajurikin, jonka kreivi\non tuonut tänne muassansa. Yksistään tämä ja vielä eräs toinenkin\niällinen palvelija uskaltavat linnassa käydä, ja luulenpa, että\nainoastaan harvat heistä ovat nähneet linnaa sisäpuolelta.\"\n\n\"Oletteko,\" kysyin edelleen, \"viime aikana kuulleet, että kreivin luona\njälleen olisi tuttavia käynyt tai linnaan muutoin vieraita henkilöitä\nsaapunut?\"\n\n\"En ole mitään semmoista kuullut.\"\n\n\"Vielä kysymys: Mikähän lienee syynä että kreivi tähän syrjäiseen\nseutuun on rakennuttanut tuon kalliin linnan?\"\n\n\"Ihmiset puhelevat kaikellaista siitä asiasta\", vastasi kylänvanhin.\n\"Useimmat arvelevat vaan umpimähkään siinä juuri olevan todistuksen\nsiitä, että kreivi ei ole täydellä järjellään. Mutta minulla on omat\najatukseni asiasta.\"\n\n\"Mitä siis luulette?\"\n\n\"Olen jo useampia vuosia hiljaisuudessa itsekseni ajatellut, että Maria\nneidestä vielä kerran on tuleva kreivitär, ja että uudessa linnassa\nalkaisi sitten kokonaan toinen elämä kuin mitä nyt vanhassa vietetään.\"\n\nJa nyt hän ehkä oli kuollut tuo onneton Maria neiti, ja kenen käden\nkautta? ja kuka oli hän oikeastaan?\n\nMinun oli vielä tehtävä kysymys kylänvanhimmalle.\n\n\"Onko kreivillä muita läheisiä sukulaisia paitsi sisarensa ja tuo nuori\nkreivi Vohwinkel, joka paroonittaren seurassa oli täällä?\"\n\n\"He kuuluvat olevan hänen likeisimmät sukulaisensa\", sain vastaukseksi.\n\"Kylän vanha koulunopettaja vakuuttaa saaneensa muutamia kertoja\nkreivin suvusta tarkempia tietoja. Hän arveli myös, että eiköhän rouva\nvon Mühlen, jota sanotaan itaraksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, liene\ntoimeenpannut kihlausta tyttärensä ja nuoren kreivin välillä siinä\ntarkoituksessa, että kreivin suuri omaisuus hänen kuoltuansa pysyisi\nhajoomatta. Sillä että kreivi ei enää menisi naimisiin --\"\n\nHän keskeytti tässä puheensa.\n\nEn kysellyt häneltä enempää. Arvatenkin oli hän samaa mieltä kuin\nminäkin; mutta hän ei tahtonut lausua ajatustansa julki. En minäkään\nvielä tahtonut julkisesti ilmoittaa epäluuloani; minun oli ensin\nkoetettava sitä tarkemmin vahvistaa.\n\nMutta kaikissa tapauksissa ja edellä kaiken muun oli minun koettaminen\npelastaa.\n\nMutta kuinka? Miten oli toimeen ryhdyttävä?\n\nEttä olin tullut oikeaan paikkaan, siitä ei ensinnäkään ollut mitään\nepäilystä. Myöskin kylänvanhin oli siitä vakuutettu, sittenkuin olin\nhänelle ilmoittanut katoolisen papin kertomuksen. Mutta ei hänkään\ntietänyt parempaa neuvoa, kuin minäkään.\n\nAluksikin, siitä emme voineet olla erimieltä, oli pääasiana päästä\nlinnaan ja kreivin luo. Mitä sittemmin, sittenkuin kerran kreivin tykö\noli päästy, oli tehtävä, se riippui ilmauntuvista asianhaaroista.\n\nKäskin kylänvanhimman johtaa minua linnaan.\n\nNoita molempia santarmeja, jotka olivat minua seuranneet ja tällä välin\nkylään saapuneet, olin jo edeltäpäin käskenyt, että asettautuisivat\nlinnan läheisyyteen vakoilemaan.\n\nSihteerini, vanhan toimitusmiehen ja molemmat oikeuspalvelijat otin\nmukaani.\n\nOli jo jotenkin myöhään illalla, kun lähdimme matkalle.\n\nTiellä emme ketään kohdanneet.\n\nEmme myöskään linnan luona, kun sinne pääsimme, tavanneet ketään\nihmistä. Ainoastaan nuo kaksi santarmia olivat siellä määräykseni\nmukaan ja ilmoittivat, ett'ei heidän siellä ollessansa ollut mitään\nmainittavaa tapahtunut.\n\nHe olivat asettuneet jonkun matkan päähän linnasta, niin ett'ei heitä\nhämärissä sieltä voitu nähdä, mutta he sitävastoin voivat tarkastaa\nlinnaa eri puolilta.\n\nEnsiksi ryhdyin lähemmin tarkastamaan linnaa, tai oikeammin noita\nerityisiä linnanrakennuksia. Kello oli silloin kymmenen illalla.\n\nKaikki oli siellä synkkään hämärään peitettynä ja mitä syvimmässä\nhiljaisuudessa. Sisällä ei kaikkialla liene yhtä hiljaista ollut\neikä varmaankaan monen siellä olevan ihmisen sydämmessä, jotka sillä\nhetkellä noiden synkkien muurien takana oleskelivat. Viha, kosto,\nkuolonpelko, kuolon taistelu, mikä kaikki siellä lieneekin sydämiä\nvavistuttanut ja raivostuttanut.\n\nVanhan linnan oikealla puolella oli uusi, erillään siitä, noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä vanhasta; mutta korkean sillanholvin\nkautta siihen yhdistettynä. Holvissa oli suljettu käytävä, jota myöten\nvoi päästä toisesta rakennuksesta toiseen.\n\nIlta oli pimeä, kuu ei loistanut, ei yhtäkään tähteä näkynyt pilvien\npeittämällä taivaalla. Siitä syystä lepäsi myöskin uusi linna edessämme\ntäydelliseen pimeyteen verhottuna eikä voinut mitään eroittaa sen\nloistosta ja sen kaikista rikkauksista. Kuitenkin taisi sen suuren\nsuurista haahmopiirteistä, sen hämmästyttävästä laajuudesta päättää,\nettä todellakin oli mahtava, komea rakennus edessämme. Olinhan\nsitäpaitsi siitä sivu ajaessamme, jolloin vielä oli kirkas päivä, sen\nsellaiseksi havainnut.\n\nEi yhtään akkunaa, ei pienintäkään paikkaa tuossa avarassa\nrakennuksessa ollut valaistu. Eihän siinä kukaan asunutkaan,\nkylänvanhimman kertomuksen mukaan.\n\nMutta lepäsipä vanha linnakin täydellisesti yhtä pimeänä ja hiljaisena,\nja siellä asui kreivi sekä hänen kanssansa tuo onneton, jonka elämä oli\nmenetetty, ja tuo toinen, joka oli samalla kerralla hänkin menettävä\nelämänsä. Olivatko he jo sielläkin levolle menneet, olivatko nuo kaksi\nnuorta naista jo vaipuneet siihen ijäiseen lepoon, josta he eivät enää\nelämään heräisi? Ja nuo muut, kreivi, vanha palvelija Juha, vanha\nemännöitsijä? -- siinähän ne olivat kaikki, jotka tuossa suuressa,\nvanhassa rakennuksessa asuivat.\n\nSe lepäsi koko äärettömässä laajuudessansa edessämme, harmaine\nmuurineen, esiinpistävine sivurakennuksineen ja kulmineen, korkeine\nterävine kattoineen, syrjineen ja tornineen. Kaikki tämä kuvautui\nhämärässä yössäkin nähtäväksemme.\n\n\"Jokohan linnan asukkaat nukkuvat?\" kysyin kylänvanhimmalta.\n\n\"Sisäpuolella on piha\", vastasi tämä, \"johonka päin kaikkien asuttujen\nhuoneiden akkunat ovat.\"\n\nSiitä syystä ei koko rakennuksessa näkynyt yhtään ainoaa valaistua\nakkunaa.\n\nKylänvanhin johti minut eräälle linnan sisäänkäytävälle, jonka muodosti\neräs sivuovi muutamaan matalaan torninkaltaiseen eturakennukseen.\n\nVastakkaisella puolella oli kylänvanhin osoittanut minulle toisen\nsisäänkäytävän, varsinaisen pääsisäänkäytävän, niinkuin hän sanoi, jota\nkuitenkaan hänen tietääksensä ei koko kreivin siellä-olon aikana ollut\nmilloinkaan käytetty. Se oli korkea, laaja, holvikas porttikäytävä;\nraskas raudoitettu portti oli sitä sulkemassa. Tuosta porttikäytävästä\nolivat arvatenkin edellisenä yönä ne suljetut vaunut ajetut, joissa\nkatoolilainen pappi linnaan tuotiin ja sieltä takaisin vietiin.\n\nTuon kapean portin, josta yritimme sisään, havaitsimme lukituksi. Vanha\nrautainen helistinlaitos oli siinä vieressä; kylänvanhin soitti sitä.\n\nHieno kellon ääni helähti kaukana meistä, siis etäällä rakennuksen\nsisäosissa, ainoastaan kerran, eikä silloinkaan kovasti. Sitten oli\ntaas kaikki hiljaista. Sitä ennen emme olleet mitään kuulleet, sen\nperästä emme taaskaan kuulleet mitään.\n\nNiin seisoimme siinä odottavina, kuulisimmeko jotakin, avattaisiinko\nportti, päästettäisiinkö meitä sisään, mitä saisimme nähdä, mitä\nlopullisesti tapahtuisi.\n\nPitkän ajan vallitsi hiljaisuus. Vihdoin luulimme kuulevamme\nvitkallista, hiljaista astumista; ihan varmoja emme olleet tuon asian\nsuhteen, sillä niin äänettömästi tuntui joku siellä liikkuvan. Emme\nolleet erehtyneet.\n\nPienoisen portin vieressä oli muurissa ahdas akkuna, niin ahdas,\nett'ei laihinkaan ihminen siitä aukosta olisi voinut tunkeutua sisään.\nKuitenkin oli se varmuuden lisäämiseksi kahdella vankalla rautaisella\nkallerikangella varustettu. Tuon akkunan takana kuului silmänräpäyksen\najan hiljaista ritinää. Ajattelin, että joku koetti sieltä katsoa,\nkuka ulkona oli soittanut. Puoli minuuttia senjälkeen avautui portissa\nvähäinen luukku.\n\n\"Kuka on siellä?\" kysyi ääni luukusta.\n\nNähdä ei voitu mitään; kysyjällä ei ollut lyhtyä eikä muuta valoa\nmuassansa.\n\n\"Vanha Juha!\" kuiskasi kylänvanhin minulle.\n\nOlin arvannut, että hän ensiksi esiyntyisi. Kylänvanhimmalta olin jo\nedeltäpäin saanut tietää, että hän toimitti portinvartijan virkaa.\nOlin tuohon seikkaan perustanut koko tuumani, jos minun silloisessa\ntilassani ylimalkaan voi olla puhettakaan ennakolta suunnitetusta\ntuumasta.\n\nEnsiksi käskin kaikki seuraajani astumaan kappaleen matkaa syrjään\nsieltä. Sitten kysyin minä vanhalta palvelijalta hänen nimeänsä.\n\n\"Nimeni on Juha\", vastasi hän.\n\n\"Te olette kreivi Vohwinkelin palveluksessa?\"\n\n\"Minä olen herra kreivin palvelija.\"\n\n\"Voitteko nyt heti viedä minut herra kreivin puheille?\"\n\nIlmoitin hänelle samalla nimeni ja virkani.\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi hän, \"herra kreivi ei voi ottaa teitä vastaan;\nhän ei päästä ketään luoksensa.\"\n\n\"Minä olen virkani puolesta täällä.\"\n\n\"Ei se vaikuta mitään muutosta.\"\n\n\"Minä saatan ja minun täytyy vaatia päästä kreivin puheille, lain\nnimessä.\"\n\n\"En voi sittenkään päästää teitä sisälle.\"\n\n\"En siis taitane muulla tavalla kuin väkivallalla tunkeutua sinne.\"\n\nHän ei vastannut mitään.\n\n\"Minulla on santarmeja mukanani\", sanoin minä, \"ja minä voin tilata\ntänne niitä enemmänkin. Voin kutsua koko kylän avukseni.\n\nHän ei nytkään heti mitään vastannut, ja hän näytti miettivän, mitä hän\nminulle vastaisi.\n\n\"Herra oikeusneuvos\", sanoi hän sitten, \"minä en tiedä, mitä teillä\non täällä tekemistä; mutta jos te jyrkästi vaaditte tulla sisään\npäästetyksi, jospa vielä väkivaltaa käytätte tänne päästäksenne, niin\npelkään että olette aikaansaava suuren onnettomuuden.\"\n\nMiehen äänestä saattoi kuulla hänen puhuvan suuren sisällisen tuskan\nvaltaamana.\n\nMitä hän minulle sanoi, sitä olin pelännyt, olin ollut pakoitettu sitä\npelkäämään. Olin kuitenkin jo päättänyt mitä tässä tilaisuudessa olisi\nminun tehtävä.\n\n\"Juha\", sanoin minä vanhalle palvelijalle, \"te olette vanha,\nuskollinen palvelija teidän herrallenne, mutta te olette myös tunnettu\nrehelliseksi kunnon mieheksi, joka kunnialla on vanhentunut, ja ettekä\nsuinkaan vanhoina päivinänne rupea enää rikokseen osalliseksi.\"\n\nHän ei nytkään minulle vastannut.\n\n\"Voinko uskoa että niin on asianlaita?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Voitte kyllä, herra oikeusneuvos\", vastasi hän, mutta sanat lausuttiin\nalakuloisella äänellä.\n\n\"Noh hyvä, siis olette myös muutamiin kysymyksiin antava vastauksen,\njoihin kysymyksiin vastaaminen ei ole ketään vahingoittava, vaan voi\nestää suuren onnettomuuden tapahtumasta.\"\n\nHänen jatkuvaa vaitioloansa pidin myöntymyksen merkkinä ja pitkitin\npuhettani:\n\n\"Sanoitte äsken, ett'ette tiedä mitä minulla on täällä tekemistä?\"\n\n\"Niin sanoin.\"\n\nHänen äänensä oli hiukan epäröivä.\n\n\"Kuitenkin tiedätte sen hyvin kyllä; minun tarvitsee vaan sanoa\ntietäväni ketä te edellisenä iltana olitte tähän linnaan noutamassa \"\n\nNyt kuulin, kuinka hän syvästi hengähti.\n\nKuinka mielelläni olisin halunnut lukea hänen kasvoistansa hänen\najatuksiansa, jos yön pimeydessä olisin voinut nähdä tuon vanhan,\nkunnon miehen kasvoja.\n\n\"Vastatkaa minulle ensiksikin siihen kysymykseen\", pitkitin minä,\n\"olenko saapunut tänne aikanani, ennenkuin on myöhäistä?\"\n\n\"En tiedä --\" yritteli hän vielä kiertelemään.\n\n\"Onko kuolema käynyt täällä sitten viime yön?\" kysyin minä.\n\n\"Ei ole\", vastasi hän.\n\n\"Neiti Maria siis vielä elää?\"\n\n\"Hän elää vielä.\"\n\n\"Mutta parannuksesta ei ole toivoa?\"\n\n\"Ei ole toivoa, jos ei Jumala ihmettä tee.\"\n\n\"Ja milloin voi hänen kuolemaansa odottaa tapahtuvaksi?\"\n\nHän ei enää empinyt, vastaisiko minulle vai olisiko vastaamatta.\n\n\"En tiedä, onneton neiti on jo sanonut minulle jäähyväiset.\"\n\nHän lausui nuo sanat melkein sortuneella äänellä ja varmaankin olivat\nkyyneleet nousseet hänen vanhoihin silmiinsä.\n\n\"Milloin sanoi hän teille jäähyväiset?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Kolme tuntia sitten.\"\n\n\"Ja sittemmin ette ole häntä nähneet?\"\n\n\"En ole.\"\n\n\"Ettekö myös ole hänestä mitään kuulleetkaan?\"\n\n\"Ainoastaan kreivi ja vanha Margaretha ovat hänen luonansa. Ei\nkumpikaan heistä ole sittemmin käynyt ulkona huoneesta.\"\n\n\"Luulitteko sairaan pian kuolevan, lähteissänne hänen luotansa\nviimeisen kerran?\"\n\n\"Niin luulin. Mutta hänen sairautensa on niin kummallinen. Jo kahdeksan\npäivää sitten arvelin, ett'ei hän voisi enää elää kahdeksaa tuntiakaan.\"\n\n\"Tiedättekö mitä tautia hän sairastaa?\"\n\nHän ei mitään vastannut.\n\n\"Te ette sitä minulle ilmoita\", pitkitin minä, \"mutta mitä on tapahtuva\njos hän kuolee?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Sen kyllä tiedätte.\"\n\nKuulin hänen jälleen raskaasti hengittävän.\n\n\"Ja teidän tulee estää sitä tapahtumasta. Sen te taidatte.\"\n\n\"Sitä en voi\", vakuutti hän nopeasti.\n\n\"Te kyllä voitte ja teidän täytyy\", väitin minä jälleen. \"Te olette\noikeudelle, te olette tuolle onnettomalle, jonka henki on vaarassa, te\nolette tuolle kuolevalle sairaalle, vieläpä itse herrallennekin olette\nvelkapää sitä tekemään.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista!\" huusi hän ja kuulin jälleen hänen äänessänsä\nsen kauhistuksen, jolla hän nuo sanat lausui.\n\n\"Eikö se ole mahdollista? Mikä on kreivin aikomus?\"\n\n\"Sitä en voi teille sanoa.\"\n\n\"Hyvä. Mutta kaikissa tapauksissa on hän estettävä aikomustansa\ntäyttämästä.\"\n\n\"Se ei käy milloinkaan päinsä. Te ette tunne kreiviä.\"\n\n\"Päästäkää minä linnaan ja minä olen pitävä huolta kaikesta mitä sitten\non tehtävä.\"\n\n\"En, en! Minä en uskalla päästää teitä tänne sisään.\"\n\n\"Miksi ette sitä uskalla?\"\n\n\"Minä olen isäntäni palvelija.\"\n\n\"Ja te ette tahdo pettää isäntäänne?\"\n\n\"Jos tahtoisinkin sitä tehdä, niin ei se mitään auttaisi; onnettomuus\ntulisi sen kautta vieläkin suuremmaksi. Tässä ei auta mikään petos, ei\nmikään väkivalta.\"\n\n\"Tuo onneton lienee siis kokonaan kreivin vallassa?\"\n\n\"Hän pitää häntä salpojen takana; kaikki ovet hänen jälkeensä ja\nitsensäkin jälkeen on hän lukinnut ja teljennyt. Ei kukaan pääse tuon\ntoisen neiden tykö eikä kreivinkään tykö. Kolme tai neljä ovea olisi\nensin murrettava; siihen kuluisi tunteja, ja jo ensi minuuttein jälkeen\nolisi kaikki liian myöhäistä.\"\n\n\"Todellakin liian myöhäistä?\" täytyi minun kuitenkin kysyä.\n\n\"Niin, se on ihan epäilemätöntä.\"\n\n\"Teidän herranne on mielipuoli!\" huudahdin minä.\n\n\"Hän on onneton ihminen\", virkkoi vanha palvelija, \"ja viimeisinä\nkahdeksana päivänä on näyttänyt siltä kuin ei taivaalla olisi enää\nmitään osaa häneen, ikäänkuin hänen mielensä ja järkensä olisivat ihan\nsoaistut. Ja kuitenkin on hän toisinaan jälleen niin hyvä ja kelpo\nmies, ja hänen järkensä on niin selvä ja terävä. Mutta tuo yksi paha\najatus ei vaan ota erotaksensa hänestä, tuota yhtä kauhistavaa tekoa\nhän ei vaan voi jättää tekemättä. Se pitää häntä vangittuna, niinkuin\nitse Saatanan kynsillä.\"\n\n\"Ettekö tiedä mitään keinoa?\"\n\n\"En mitään. Eihän tuo onneton kuoleman kourissa oleva sairas voi tietää\nmitään keinoa parantuaksensa. Tässä on pelastus aivan mahdoton.\"\n\nOliko hän oikeassa? Minä pelkäsin niin olevan. En minäkään mitään\nkeinoa tietänyt, mielipuolta vastaan, joka mielenvikaisen raivolla ja\nitsepintaisuudella oli päättänyt uhrinsa kuoleman ja jolla hallussansa\noli hänen uhrinsa suojeluksetta, turvatonna. Vanha palvelija oli\noikeassa, tässä ei auttanut mikään viekkaus, ei mistään väkivallasta\nollut enää apua ja, jos tuon onnettoman sairaan viimeinen tuskallinen\nrukouskin oli turhaan kaikunut, kuinka voivat silloin enää vieraat\nrukoukset ja varoitukset mitään auttaa? Mielipuoli ei kaikista noista\nrahtuakaan piittaisi.\n\nOlihan hän hullu kreivi!\n\nJa kuitenkin oli minun vielä yritys tehtävä. Jos se ei onnistunut,\nturmella, pahemmaksi tehdä ei se asian -- laitaa kuitenkaan missään\ntapauksessa enää voinut, ja olinpa sitten ainakin tehnyt kaikki, mitä\nolin kyennyt tekemään.\n\n\"Menkää herranne luo ja ilmoittakaa hänelle että vaadin päästä hänen\npuheillensa\", sanoin minä vanhalle Juhalle. \"Ilmoittakaa hänelle minun\nnimeni ja virkani; sanokaa hänelle että minä tulen hänen luoksensa\nrikosasiain tuomarina; että minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle\ntehtävänä, ja että minun tulee heti saada puhutella häntä.\"\n\n\"Hän ei päästä teitä puheillensa\", vastasi vanha palvelija.\n\n\"Päästättekö te minua linnaan?\" kysyin vielä kerran häneltä.\n\n\"En.\"\n\n\"No hyvä, menkää siis ilmoittamaan herrallenne mitä äsken sanoin.\"\n\nHän oli tehnyt päätöksensä.\n\n\"Saanko ilmoittaa herra kreiville mitä olemme keskenämme puhelleet?\"\nkysyi hän vielä minulta.\n\n\"Miten vaan itse hyväksi näette, kun minä vaan voin päästä hänen\npuheillansa.-'\n\nHän lykkäsi tuon pienen luukun jälleen kiinni ja meni. Hänen askeleensa\nkuulin rakennuksen sisällä hitaasti poistuvan; hän aprikoi luultavasti\nkävellessänsä, mitä hänen tuli sanoa ja mitä hänen oli tekeminen.\n\nMitä minä aioin? Siitä ei ole paljon sanomista. Se oli jos niin\ntahdotaan, melkein ainoastaan hukkuvan oljenkorsi. Se oli melkein\nainoastaan sielutieteellinen ongelma, jota aioin koettaa selvittää. En\naikonut muuta kuin koettaa puhua kreiville järjen kieltä, koettaa saada\nhäntä sitä käsittämään.\n\nHänelle oli jo niin usein koetettu sitä tehdä; mutta mitä mielipuoli\nottaa sellaisesta huoliaksensa.\n\nNiin, mutta ainoastaan hänen jokapäiväiset, tavalliset seurustelijansa\nolivat koettaneet saada häntä järkipuheilla taivutetuksi; nuo puheet\nolivat heidän seurassansa käyneet hänelle jo liian jokapäiväisiksi.\nVanha katoolilainen pappi oli siellä tosin ollut; mutta kreivi ei\nollut sallinut hänen mielipidettänsä lausua; eikäpä pappi ollutkaan\njäntevästi koettanut saada suutansa puhtaaksi puhua.\n\nJos minä nyt tulen hänen luoksensa, aivan äkkiä, jota hän pari\nminuuttia aikaisemmin ei osannut lainkaan odottaa, jos tulen\nrikosasiain tuomarina, jonka asemaa koko maailma pelkää, kenties, tosin\nainoastaan kenties, tekisi se häneen jonkunlaisen vaikutuksen, joka,\noikein käytettynä, vielä toivotuita hedelmiä kantaisi.\n\nPari minuuttia ennenkuin vanha palvelija oli portilta poistunut\nolin ruvennut kuulemaan linnan toiselta puolelta ääntä, joka läheni\nlähenemistään. Pian olin alkanut eroittaa läheneväin vaunujen ritinää.\n\nHeti senjälkeen, kuin palvelija oli luotani mennyt, tuli kiiruhtaen\ntoinen santarmeista tyköni. Hän ilmoitti minulle, että juuri äskettäin\nherrasväen ajoneuvot olivat pysähtyneet linnan läheisyyteen ja\nettä niistä oli astunut alas herrasmies ja nainen, jotka olivat\nlähteneet kiertämään linnaa ja joiden tarkoitus nähtävästi oli päästä\nlinnaan sisälle. Hänen kumppaninsa oli lähtenyt kulkemaan herrasväen\njälkeen nähdäksensä mihin he menisivät; hän oli rientänyt luokseni,\nilmoittaaksensa minulle asiasta.\n\n\"Te ette tunteneet niitä henkilöitä, jotka vaunuista astuivat?\" kysyin\nminä häneltä.\n\n\"He olivat minulle ihan oudot.\"\n\n\"Kuulitteko heidän puhelevan?\"\n\n\"He puhelivat hiljaan keskenänsä; en ymmärtänyt mitä he sanoivat.\"\n\n\"Näkivätkö he teitä tai teidän toverianne.\"\n\n\"Eivät nähneet --\"\n\nKeitähän ne olivat, jotka tähän aikaan juuri nyt linnaan aikoivat?\nTunsin mielessäni aavistuksen heräävän. Jos se oli oikea, niin uhkasi\nasemamme muuttua uudestaan vaikeaksi, yhä vaikeammaksi.\n\nVälttämätöntä oli että estäisin nämät uudet tulokkaat linnaan\npääsemästä.\n\nHe olivat menneet sen toiselle puolelle. Jos ei heillä ollut ketään\ntuttavaa linnassa, joka odottaisi heidän tuloansa ja päästäisi heidät\nsisään, täytyisi heidän kuitenkin, linnaan päästäksensä, tulla sille\nportille, jonka takana minä seisoin. Jos linnassa sitävastoin heillä\noli joku tuttava, joka oli yksissä tuumin heidän kanssansa, voivat he\nkuitenkin muista sisäänkäytävistä, varsinkin pieneen linnan puutarhaan\njohtavasta ovesta tulla sisäänpäästetyiksi.\n\nKun aioin lähteä heitä vastaan, lähenivät he jo sitä paikkaa missä minä\nynnä santarmi seisoimme, kookas, näöltään laiha nainen ja keskikokoinen\nherrasmies. He olivat tummanvärisessä matkapuvussa; herralla näytti\nminusta olevan sotilaan ryhti. Enempää en voinut pimeässä eroittaa.\nNainen kulki nojautuneena herran käsivarteen.\n\nHe lähestyivät äänettöminä.\n\nMinä menin heitä vastaan, käskettyäni santarmin jäämään paikallensa.\n\nHe näyttivät hämmästyvän ja jäivät seisomaan. Heillä ei siis ollut\nmitään aavistusta minun ja seuralaisteni siellä olosta.\n\n\"Kenen luo aiotte mennä?\" kysyin minä. Huomasin kuinka herra pikaisella\nsilmäyksellä mitteli minua kiireestä kantapäähän.\n\n\"Kuka antaa teille oikeuden tuollaisen kysymyksen tekemiseen?\" lausui\nhän sitten sangen ylhäisesti.\n\n\"Virkani\", vastasin minä. \"Minä olen rikosasiain tuomari.\"\n\nNainen säpsähti ja astui askeleen taapäin. Myös herrakin näytti\nhämmästyvän, eikä hän aluksi näkynyt tietävän mitä sanoisi.\n\nAavistukseni oli ollut oikea. Sillä välin olin saanut tilaisuutta\nlähemmin tarkastella noita molempia. Hämäryydestä huolimatta olin\nvoinut vähitellen yhä paremmin eroittaa heidän kasvonpiirteitänsä.\n\nNaisella olivat iäkkäät, laihat, kalpeat kasvot, suuret, tummat,\nsyvällä olevat silmät. Herra oli nuori, kaunis, reipas mies; hänellä\noli todellakin soturin ryhti.\n\nMutta mihin enempiin toimiin oli nyt kaiken tämän johdosta ryhdyttävä?\nLinnassa oli tapahtunut murha, tuo onneton Maria neiti oli myrkyllä\ntapettu. Kuka oli, kenen täytyi olla murhaaja? Mitkä olivat minun\nvelvollisuuteni oikeuden nimessä murhaajaa vastaan?\n\nMutta eivätkö nämät olleet myöhempiä kysymyksiä? Tällä hetkellä oli\nkysymys ainoastaan pelastamisesta, kysymys tuon naisen tyttären\npelastuksesta, kysymys tuon herran morsiamen pelastuksesta, jonka\npelastamiseksi nämät molemmat epäilemättä olivat tänne rientäneet.\n\nJa kuitenkin, minä olin myös, minä olin samalla myös rangaistustuomari.\n\nNuori mies oli äskeisestä hämmästyksestänsä tointunut.\n\n\"Oletteko täällä virkanne puolesta?\" kysyi hän. Hänen äänensä ei ollut\nenää niin ylhäinen kuin se vastikään oli ollut.\n\n\"Niin olen\", vastasin minä.\n\n\"Ja teillä on toimia tässä linnassa?\" pitkitti hän.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Rohkenenko kysyä, mistä syystä?\"\n\nLuulin havaitsevani että nainen vavahti nojautuessaan yhä edelleen\nhänen käsivarteensa. Nainen ei ollut vielä sanaakaan virkkanut.\nKuinka olisikaan hän sitä taitanut? Minun täytyi kuitenkin, sitä\nvälttämättömämmin, saada puhella hänen kanssansa.\n\n\"Kyllä piakkoin saatte siitä tiedon\", vastasin minä tuolle nuorelle\nmiehelle.\n\nSitten käännyin naisen puoleen.\n\n\"Onko minulla kunnia puhutella rouva paroonitar von Mühlen'ia?\"\n\n\"Minä olen paroonitar von Mühlen\", vastasi hän minulle vapisevalla\näänellä, joka turhaan koetti vakauntua.\n\n\"Olette siis herra kreivi Vohwinkel'in sisar?\"\n\n\"Kreivi Vohwinkel on veljeni.\"\n\n\"Ja tämä herra --?\" Nyt käännyin tuon nuoren miehen itsensä puoleen:\n\"Teidän nimenne, hyvä herra, on myös kreivi Vohwinkel ja olette te\nupseeri ja sukua tämän linnan omistajalle.\"\n\n\"Niin on asianlaita. Mutta minä tahtoisin teiltä kysyä --\"\n\nHänen äänensä soi jälleen niin ylhäiseltä.\n\n\"Mistä minä tämän kaiken tiedän?\" keskeytin minä hänet.\n\n\"En sitä. Mutta kuka teille on antanut oikeuden tällaiseen\ntutkistelemiseen?\"\n\n\"Juuri minun virkani tutkintatuomarina?\"\n\n\"Minunko tutkijanani? Meidänkö tutkijanamme?\"\n\n\"Herra kreivi, tutkintotuomarin on tapa kysellä, mutta ei vastata.\nSe on hänen oikeutensa ja hänen velvollisuutensa. Mutta kaikissa\ntapauksissa kääntäkäämme nyt huomiomme toiseen, pulmallisempaan\nesineesen. \"Armollinen rouva, olettehan täällä pelastaaksenne\ntyttärenne hengen?\"\n\n\"Tiedätte siis senkin, hyvä herra?\"\n\n\"Niinkuin kuulette. Saanko luvan kysyä, mikä on teidän tuumanne, mitä\napukeinoja on teillä siinä suhteessa?\"\n\n\"Hyvä herra --!\"\n\n\"Rouva paroonitar, minä olen samaa tarkoitusta varten täällä. Vielä\nsaattaa se onnistua. Tyttärenne elää vielä. Tuo toinenkin onneton on\nvielä hengissä.\"\n\n\"Hyvä herra, nämät ovat asioita, joista puhun ainoastaan veljeni\nkanssa. Perheelliset asiat eivät ole mitään rikosasioita.\"\n\nMuuta vastausta ei hän tässä asiassa minulle antanut. Hänen äänensä\noli jälleen rohkea, vieläpä samalla ylpeäkin. Nainen oli jälleen\ntäydellisesti tolkullansa. Hän tarkasteli asemaansa minua kohtaan ja\npiti nyt ainoastaan sitä silmällä. Hän itse oli itseänsä likempänä\nkuin tyttärensä; siitä syystä saattoi hän nyt vaan itseänsä ajatella\neikä voinut minun kanssani mihinkään yhteisiin tuumiin ryhtyä. Kuinka\nolivat nämät asiat voineet minun tietooni tulla? Hänen piti koettaa\nsaada minut syrjäytetyksi; samoin kuin minä tahdoin estää häntä\nlinnaan pääsemästä. Siinä tarkoituksessa oli hänen ensin koettaminen\nylpeydellänsä nolostuttaa minua.\n\nNiin selitin mielessäni nopeasti hänen sydämmensä ajatukset. Mihinkä\nkauhistavaan sydämmeen enkö nyt ollut luonut katsahdusta, jos olin\noikeassa? Minun täytyi saada selvemmin tietää, oliko arveluni oikea.\nMinun oli heti tehtävä hänen ylpeydellensä jyrkkää vastarintaa.\n\n\"Armollinen rouva\", vastasin minä kylmäkiskoisesti hänen suurellisiin\nsanoihinsa, \"rikos-asiain tuomareilla ovat toisellaiset kokemukset.\nPahimmat rikokset ovat useinkin, valitettavasti kyllä, kauhistavia\npahoja tekoja oman perheen keskuudessa.\n\n\"Te saatte kokemuksenne väestön alhaisimmista kerroksista,\" sanoi hän\nvieläkin suurellisesti.\n\n\"Vähimmin niistä\", vastasin minä hänelle. \"Saanpa niitä tästäkin\nlinnasta.\"\n\n\"Kuinka, hyvä herra?\"\n\n\"Te pelkäätte tyttärenne hengen olevan vaarassa, rouva paroonitar.\nSiitä syystä olette täällä.\"\n\n\"Veljeni on onneton mies.\"\n\n\"Sangen onneton mies. Se on varma. Varsinkin sittenkuin hänelle kalliin\nolennon ilman pelastumisen toivoa täytyy nopeasti lähenevää kuolemaa\nodottaa.\"\n\n\"Kyllä kai se seikka on hänen surullista tilaansa pahentanut.\"\n\n\"Uskallanko kysyä, armollinen rouva, missä suhteessa tuo onneton,\nkuoleman teossa oleva nainen on teidän veljeenne?\"\n\n\"Veljeni ei ole siitä seikasta antanut minulle mitään selityksiä.\"\n\n\"Olen kuullut, että mainittu nainen on talonpojan tytär.\"\n\n\"En ole hänen isäänsä tuntenut.\"\n\n\"Hänen isänsä kuuluu kapinoitsijana tulleen ammutuksi.\"\n\nTuo ylpeä, kovasydämminen vaimo ei heti sopivaa vastausta löytänyt.\n\n\"Ja kuten herra kreivi, teidän veljenne, näki hänen isänsä ammuttavan,\nniin täytyy hänen myös nyt nähdä tämän tyttären kuolevan. Hänen\nsylissänsä, hänen sydämmellänsä on tuon ammutun talonpojan tytär\nkuoleva. Kyllä kai on hän halunnut toisella tavalla neitoa syleillä,\nlikistää häntä haavoitettua sydäntänsä vastaan, jotta hän sen\nparantaisi. Mutta niin ei ollut sallittu tapahtuvaksi. Vieras käsi,\nkauhistava käsi on estänyt tuon aikomuksen toteutumasta. Kuoleman käsi,\narmollinen rouva.\"\n\nOlin vihdoinkin sanoillani satuttanut tuohon vanhaan naiseen. Kuinka\nhänen kasvonsa kävivät vieläkin kalvakammiksi, kuinka hänen silmänsä\ntuskallisesti tuijottelivat ympärillensä, kuinka hän turhaan koetti\ntyyntyä, sitä kaikkea en voinut hämärässä eroittaa. Mutta kuinka hän\nankarasti vapisi, sen näin selvästi, ja turhaan yritteli hän saamaan\nlausutuksi sanan suustansa, yhden ainoankaan sanan.\n\nSanani olivat myös erääsen toiseen sattuneet.\n\nNuori upseeri oli äkkiä irroittanut naisen käden omastansa. Hän\ntuijotteli paroonittareen, näin, kuinka hänen äkkiä vaalenneet kasvonsa\nikäänkuin kauhistuneina yhä olivat käännetyt paroonittaren puoleen. Sen\nnäin minä vaikka yö olikin pimeä. Kauhistava aavistus oli nähtävästi\nvallannut nuoren upseerin, minun sanani olivat arvatenkin sytyttäneet\nhirvittävän valon hänen mielessänsä.\n\n\"Jumalani!\" kuulin hänen hiljaan itseksensä äännähtävän.\n\nSitten seisoi hän ikäänkuin horjuen alallaan. Hän näytti jotakin\ntuumivan, mutta ei voinut päästä mihinkään päätökseen.\n\nVanha Juha oli sillä välin palannut.\n\nHän ei tällä kerralla avannut portissa olevaa luukkua, vaan aukasi\nnyt itse portin ja astui siitä ulos. Oliko hänen aikomuksensa päästää\nminut linnaan? Oliko kreivi hänelle luvan siihen, sellaisen määräyksen\nantanut?\n\nHän säikähti, nähdessään minun uudet seuralaiseni, isäntänsä molemmat\nsukulaiset. Hän tunsi heidät. Heitä hän ei suinkaan näyttänyt\nodottaneen.\n\nAstuin hänen luoksensa.\n\nNainen ja upseeri ensi hämmästyksessään, jossa vielä olivat, eivät\nseuranneet minua.\n\n\"Minkä viestin tuotte minulle?\" kysyin vanhalta palvelijalta.\n\n\"Minulla on lupa laskea teidät sisään.\"\n\n\"Saanko ottaa väkeni mukaani?\"\n\n\"Voitte ottaa ne, jos niin haluatte. Mutta jos rohkenen pyytää, niin\ntulkaa aivan yksinänne. -- Kuitenkin, minä näen nuoren herra kreivin\ntuossa. Hänen läsnäolonsa voisi olla hyödyksi. Ottakaamme hänet\nmukaamme.\"\n\n\"Eikö myös rouva paroonitarta?\" kysyin häneltä.\n\n\"Ei, ei!\" huusi hän kiivaasti.\n\nNopeasti olin tehnyt päätökseni.\n\n\"Minä tulen kreivin kanssa mukaanne,\" sanoin minä vanhalle Juhalle.\n\nJuha meni paroonittaren ja tuon nuoren upseerin tykö, jotka vielä\nolivat äskeisellä paikallansa.\n\nMenin edeltäkäsin kaukaisemmassa etäisyydessä olevain miesteni luo,\nilmoitin heille, että yksinäni menisin linnaan ja käskin heidän siinä\nodottamaan takaisintuloani.\n\nSaapuessani sitten jälleen tuolle pienelle portille, seisoivat jo\npalvelija ja nuori upseeri siellä vartomassa minua.\n\nRouva von Mühleniä en enää nähnyt; hän oli arvatenkin joutuisasti\nmennyt matkoihinsa. Oliko hän mennyt takaisin vaunuihinsa? Mikä\noli niin äkkipikaan muuttanut hänen aikomuksensa? Sananiko? Vai\noliko palvelija jotakin ilmoittanut hänelle? Vai olisiko itse nuori\nkreivi, hänen oma sukulaisensa, hänen tuleva vävypoikansa, aavistavan\nsydämmensä pakoituksesta puhunut jotakin hänelle? Mutta sillä hetkellä\nen pitänyt enempää lukua rouva paroonittaresta.\n\nVanha Juha vei upseerin ynnä minut linnaan, sulkien jälestämme\nporttisen, josta olimme sisään käyneet.\n\nOlimme ihkasen pimeässä.\n\nJuha otti jotakin akkunalta, se oli pieni suljettu lyhty. Hän avasi\nsen. Seisoimme lyhdyssä palavan kynttilän kirkkaassa valossa.\n\nSe lienee ollut sama lyhty, joka edellisenä yönä oli valaissut\nkatoolilaista pappia.\n\nKatselin tarkemmin nuorta upseeria, joka seisoi vieressäni. Hänellä oli\nkaunis vartalo, jalot, rehelliset ylimyksen kasvot. Synkkä murhe lepäsi\nhänen kasvoinsa piirteissä.\n\nSilmäilin myös vanhaa Juhaakin. Hänenkin kasvonsa osoittivat\nrehellisyyttä, herättivät luottamusta, niin harmaat, kuihtuneet ja\nkovettuneet kuin olivatkin. Ne näyttivät minusta oikein todellisilta,\nkunniallisilta, rohkeilta ala-upseerin kasvoilta.\n\nSiitä holvitetusta alasta, jossa olimme, alkoi pitkä käytävä. Lyhdyn\nvalossa ei voinut eroittaa sen loppua. Se oli kai jälleen sama käytävä,\njota edellisenä yönä papin oli täytynyt kulkea; me olimme vaan sen\ntoisessa päässä.\n\nVanha palvelija johti meitä siihen.\n\n\"Mitä olette puhelleet kreivin kanssa?\" kysyin minä kulkeissamme.\n\n\"Ilmoitin hänelle heti teidän tulonne, -- arvelin sen olevan parasta.\"\n\n\"Ilmoititteko myös syyn minun täällä olooni?\"\n\n\"Hän tiesi, hän arvasi sen.\"\n\n\"Ja hän suostui heti päästämään minut linnaan?\"\n\n\"Hän käski että päästäisin teidät hänen tykönsä, hän tahtoisi teitä\npuhutella. Hän antoi tämän käskyn melkein heti, ainoastaan lyhyen\nmiettimisen perästä.\"\n\n\"Eikö hän mitään enempää sanonut?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Lausuitte minulle sen toivomuksen että tulisin yksinäni. jättäen\nväkeni ulkopuolelle.\"\n\n\"Ajattelin että kreivi mieluummin puhuttelisi teitä kahden kesken.\"\n\n\"Ja mistä syystä tahdoitte että nuori kreivi tulisi mukaamme?\"\n\n\"Herra kreivi rakastaa häntä. Olen varma että tieto hänen\ntäälläolostansa tekee kreiviin hyvän vaikutuksen.\"\n\n\"Te ette tiedä mitä kreivi aikoo minulle sanoa?\"\n\n\"Hän ei siitä asiasta sanaakaan virkkanut.\"\n\n\"Eikö teillä ole siinä suhteessa mitään arvelujakaan?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nVanhan palvelijan vastaukset olivat lyhyet; mutta hän ei näyttänyt\nmitään salaavan. Luultavasti hänestä itsestäänkin tuntui\nselittämättömältä arvoitukselta, kuinka kreivi ilman pidempiä mutkia\noli suostunut laskemaan minut puheillensa, ja hän mietiskeli, miten tuo\narvoitus olisi selitettävä.\n\n\"Te viivyitte kauan poissa\", huomautin minä hänelle.\n\n\"Kreivi oli pannut oven salpaan\", vastasi hän, \"ja kauan viipyi\nennenkuin hän avasi minulle sen.\"\n\n\"Missä hän oli?\"\n\n\"Sairaan luona.\"\n\n\"Ja miltä hän näytti?\"\n\nVanha mies pudisteli surullisesti päätänsä.\n\n\"Hän näytti tuiki murtuneelta, hänen hengityksensä oli hätäinen\nja kuuma. Mikä asia? kysyi hän minulta kiivaasti. Kun sitten olin\nilmoittanut teidän tahtovan saada puhutella häntä, katseli hän\nmuutamien silmänräpäyksien ajan äänetönnä eteensä ja sitten sanoi hän:\nLaske herra ruskeaan saliin.\"\n\nMinulla ei ollut tällä kertaa enää mitään kysyttävää palvelijalta, ja\nsittenkuin olimme lyhyen ajan kulkeneet eteenpäin tuossa ahtaassa,\nautiossa, holvitetussa käytävässä, saavuimme me, samoin kuin pappi\nedellisenä iltana, portaiden tykö ja noustuamme niitä ylös tulimme\ntoiseen käytävään sekä sitten tumman, korkean, leveän kaksipuolisen\noven tykö, joka oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Näin sen\npikimmältään lyhdyn valossa sivu mennessämme.\n\nSiinä oli se ovi, josta katoolilainen pappi oli astunut sairaan luo.\nMe olimme sairashuoneen läheisyydessä, lähellä sitä huonetta, jossa\nonneton Maria neiti odotti kuolemaa.\n\nViisi tai kuusi askelta siitä eteenpäin oli muurissa toinen ovi. Myös\nsenkin oli pappi nähnyt.\n\nSen eteen pysähtyi lietsarimme.\n\nMitä syvin hiljaisuus vallitsi täälläkin. Seisoessamme yhdessä kohdin\nemme minkäänlaista ääntä voineet kuulla. Minä kuitenkin kuulin hieman\nsydämmeni tykytystä. Tilamme ja hetken omituisuus, tuo vanha linna,\nsynkeä ja autio käytävä, kuoleman välitön läheisyys, ajatus että\nnyt olin pääsemäisilläni sen raskaan rikoksen jäljille, jota varten\ntänne olin tullut, odotus saada nähdä mitä kaikkea vielä tapahtuisi,\nvieläpä meitä ympäröivä syvä hiljaisuus, kaikki tämä oli saanut mieleni\ntavattomaan kiihoitukseen.\n\nRikosasiain tuomarin on tosin aina säilytettävä verensä kylmänä,\nsydämmensä levollisena, päänsä selkeänä.\n\nAinoastaan silmänräpäyksen ajan tätä vaan kestikin.\n\nVanha Juha oli avannut oven, jonka edessä seisoimme.\n\n\"Astukaa sisään\", sanoi hän hiljaan kuiskaten.\n\nNeljä vahakynttilää kahdessa suuressa, hopeaisessa haaraisessa\nkynttiläjalassa seisoi pyöreällä pöydällä huoneen keskellä ja valaisi\nhuonetta, johon nyt sisään astuimme.\n\nSe oli iso, nelikulmainen, vanhanaikaiseen tapaan sisustettu huone.\nSeinät olivat peitetyt kudotuilla, ruskeilla tapeeteilla. Lattia oli\nväritetty sinisiin ja valkoisiin kulmioihin. Katto oli taidokkaasti\nvalmistettua marmoriseko-teosta.\n\nVanhanaikaiset sohvat, nojatuolit, pöydät ja suuret kultapuitteiset\npeilit soveltuivat hyvin yhteen muun sisustuksen kanssa.\n\nKaikki näytti olevan varsin kallista.\n\n\"Pyydän että herrat odottaisivat täällä. Minä menen herra kreiville\nilmoittamaan teidän täällä olonne,\" sanoi vanha Juha ja poistui samasta\novesta, mistä oli meidät huoneesen päästänyt.\n\nHuoneella oli ilman sitä vielä kaksi muutakin ovea. Toinen oli siitä\nvasemmalla puolella; se johti arvatenkin sairaan huoneesen, toinen oli\nviimemainittua vastapäätä.\n\nMuurissa vastapäätä sairaanhuoneen ovea oli kaksi akkunaa. Esiriiput\nraskaasta tummanvärisestä silkistä peittivät niitä.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi täälläkin. Olin vielä kuullut vanhan Juhan\naskelten poistuvan; sitten olin ollut kuulevinani, kuinka joku\novi avattiin. Sittemmin ei mitään ääntä enää ollut kuultavana. Ei\nedes senkään oven takaa, jonka arvelin sairaanhuoneesen johtavan.\nOlin hetkisen kuunnellut sen luona; en ollut pienintäkään risausta\neroittanut.\n\nOlin aivan ehdottomasti asettunut kuuntelemaan. Kuka voisi olla\nsitä tekemättä, ensi silmänräpäyksessä, astuessaan kuolinhuoneen\nhiljaisuuden, sen salaisuuksien ja kauhujen läheisyyteen.\n\nSitten oli ikäänkuin häpeän tunne minut vallannut. Poistuin ovesta\nniin kauas kuin taisin, astuen sitten erään vastapäätä muurissa olevan\nakkunan luo, katsellen siitä ulos pimeään yöhön.\n\nAluksi en nähnyt mitään, kuin juuri yön pimeyden. Sitten alkoivat\nsilmäni eroittaa. Uusi linna oli edessäni; voin katsella koko sen\nlevypuolta pitkin. Sen korkea laakea katto siihen pystytettyine\nkuvapatsaineen kuvautui yhä selvemmin yön taivasta vastaan.\n\nTuo suuri juhlallinen rakennus rupesi minusta yön hiljaisuudessa ja\nhämärässä melkein aaveentapaiselta näyttämään.\n\nEikö täällä kaikki ollut niin salaperäistä? Ja enkö todellakin ollut\nrikoksen ja kauhistuksen paikassa?\n\nKreivi Vohwinkel, tuo nuori upseeri, oli kerallani tullut akkunan tykö.\n\nHänenkin kasvoissansa kuvautui kauhistuksen, ankaran sisällisen tuskan\nilmaus. Mitä minun sanani hänen sukulaisellensa, tuolle hirvittävälle\nrouvalle, olivat saaneet hänen aavistamaan, sen olivat muutamat vanhan\nJuhan sanat epäilemättä hänen mielessänsä muuttaneet järkähtymättömäksi\nvarmuudeksi.\n\nHänen täytyi keventää sitä painoa, joka ahdisti hänen rintaansa.\n\n\"Herra oikeusneuvos\", sanoi hän minulle melkein ikäänkuin rukoillen,\n\"sallitte kai kuolleiden levätä rauhassa?\"\n\n\"Etupäässä on minun tehtäväni täällä pelastaa vielä pelastettavissa\nolevan ihmishengen\", vastasin minä hänelle.\n\n\"Siitä olen minä huolta pitävä\", lausui hän. \"Setäni rakastaa minua;\nhän päästää minut kyllä puheillensa eikä varmaankaan voi olla\nrukouksiini suostumatta.\"\n\n\"Sitten\", sanoin minä, \"vainoo maallinen rangaistustuomari ainoastaan\nelossa olevia syyllisiä.\"\n\n\"Oi, hyvä herra\", huudahti hän, \"ja kuinka usein eikö myös todellisten\nsyyllisten ohella myös viattomia? Jokainen toimi, johon täällä voitte\nryhtyä, on samassa myös puukon-isku jaloa ja onnetonta setääni vastaan.\"\n\n\"Ja onko hän kokonaan syytön?\" kysyin minä.\n\n\"Setänikö syypää siihen mitä täällä on tapahtunut?\"\n\nMinun täytyi hänen sydäntänsä raskauttaa vieläkin enemmän kuin se jo\nennestään oli. En muuta voinut. Kiivas paheksumisen tunne, tai, jos\nniin mieluummin sanotaan, ankara katkeruus oli minut äkkiä kokonaan\nvallannut.\n\n\"Myös siihen\", vastasin minä. \"Kuka on tuo onneton, jonka nuori elämä\nvielä tänä yönä on joutuva kamalan kuoleman uhriksi? -- Te ette voi\nminulle vastata. Olen juuri siinä herättänyt mielessänne ajatuksen,\njota ette vielä ole miettineet. Peloittaako tämä ajatus teitä? Ja ette\nkuitenkaan voi sitä luotanne karkoittaa? Te, herra kreivi, tahdoitte\nrangaistus-oikeutta vastaan tehdä syytöksen, että se syyllisen ohessa\nmyös liian armottomasti kohtaa syytöntä. Mutta kuinka monta syytöntä\npahantekijä itse välittömästi vetää mitassansa turmioon, eikä edes aina\nomaan turmioonsa, sitä ette olleet ajatelleet. Tuo kuolemaisillaan\noleva neiti tuossa toisessa huoneessa, tuskin kahdenkymmenen askeleen\npäässä meistä, eikö hän ole sen vangitun kapinoitsijan tytär, joka\nvietiin rykmentin rintaman taakse ja siellä ammuttiin? Ja mikä teko oli\ntämä, eikö se ollut selvä rikos? Ja olisiko hän, jos tuota rikosta ei\nolisi tapahtunut, rauhallisesta, yksinkertaisesta elämästänsä tullut\npois syöstyksi, kuollaksensa tänä yönä täällä, kaukana kodistansa,\nviheliäisenä turvatonna orpona, mitä kurjimman kuoleman?\"\n\nNuori upseeri oli liikutettu. Olin todellakin hänen mielessänsä\nherättänyt ajatuksia, joista hänellä aikaisemmin tuskin oli ollut\naavistustakaan.\n\n\"Se tapahtui sodassa\", koetti hän vielä puollustukseksi lausua.\n\n\"Mutta se tapahtui vastoin sodan tapoja\", sanoin minä.\n\n\"Ne olivat kapinoitsijoita.\"\n\n\"Kohtelivatko kapinoitsijat siten omia vankejaan? Vai onko hallituksen\nsotaväellä etuoikeus menetellä petomaisemmin, julmemmin kuin\nkapinoitsijat?\"\n\nHän ei vastannut mitään.\n\n\"Mutta jos tietäisitte\", sanoi hän, \"kuinka paljon onneton setäni\nsittemmin on katunut ja kärsinyt --\"\n\n\"Minä tiedän\", keskeytin minä hänet, \"tunnen hänen surkuteltavan\ntilansa.\"\n\n\"Ja millä rajattomalla rakkaudella ja huolellisuudella hän on holhonut\ntuon onnettoman, ammutun talonpojan tytärtä!\"\n\n\"Arvaan senkin. Mutta eikö kaiken tämän rakkauden ja vaivannäön\nloppupäätöksenä ole tuon tytön ennenaikainen kauhistavainen kuolema?\"\n\n\"Oi, hyvä herra, te olette oikeudeton setääni vastaan. Minun on häntä\npuollustaminen -- Mutta en kuitenkaan sitä tee, minä en voisi tehdä\nsitä niin hyvin, kuin tuo uskollinen palvelija, joka juuri tulee\ntuolla takaisin. Hän on ollut todistajana kaikkeen. Hän kykenee teille\nkertomaan. Juha, tule lähemmäksi, kerro tälle herralle setäni kaikesta\nrakkaudesta tuota onnetonta Mariaa kohtaan, hänen onnettomuudestansa,\nhänen kärsimyksistänsä.\"\n\nVanha palvelija oli huoneesen palannut. Hänen kasvoissansa ilmauntui\nmitä synkin surullisuus.\n\n\"Ilmoittakaa meille ensin, minkä sanan te meille tuotte,\" sanoin minä\nhänelle.\n\nUkko kykeni tuskin surun ahdistamana saamaan sanaa suustansa.\n\n\"Minä tulen kuolevan enkelin vuoteen äärestä\", sanoi hän.\n\n\"Ja Luise?\" huudahti upseeri.\n\nNeiti von Mühlenin, hänen sukulaisensa ja morsiamensa nimi oli Luise.\n\n\"Neiti Maria rukoili niin hartaasti hänen puolestansa että kivenkin\nolisi täytynyt heltyä\", sanoi palvelija. \"Ja heltyi myöskin jalo\nherrani. Minä olin hänelle sanonut että te olitte täällä, että hänen\njo senkintähden pitäisi ymmärtää hänen syyttömyytensä. Kuoleva Maria\nvakuutti neiti Luisen syyttömyyttä. Kreivi ei enää, vastustellut.\nVoitte mennä morsiamenne luo. Huoneen ovi on avoinna ja tiedättehän\nhänen huoneensa. Herra kreivi toivoo vaan, että te molemmat ette vielä\ntänä yönä täältä lähde.\"\n\nNuori upseeri riensi ulos ovesta.\n\n\"Siten on siis ainakin täksi hetkeksi minunkin tehtäväni täällä\nloppunut\", sanoin minä vanhalle palvelijalle.\n\n\"Herra kreivi haluaa kuitenkin teitä puhutella\", vastasi hän.\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Sitä hän ei minulle sanonut. Hän käski minun pyytää teitä odottamaan\nhäntä muutaman silmänräpäyksen ajan, hän lupasi heti tänne tulla.\"\n\nMinä olin suostuvainen odottamaan.\n\n\"Mutta kertokaa minulle sillä välin kreivistä ja Maria neidestä\",\nsanoin minä palvelijalle. \"Kuulittehan että nuori kreivi pyysi myös\nteidän sitä tekemään.\"\n\n\"Ja minä voin sen tehdä, juuri nyt hänen kuolinhetkellänsä. Hän oli\naina enkeli, ja kuinka suuresti onkin kreivi häntä rakastanut!\"\n\n\"Että hän on ammutan kapinoitsijan tytär, sen te kai tietänette?\"\n\n\"Tiedän myös, miten tämä kapinoitsija tuli ammutuksi.\"\n\n\"Se oli surullinen tapaus. Minä olin siinä saapuvilla. Sydämmeni vuotaa\nverta kun sitä jälleen muistelen. Mutta onneton herrani oli jo sitä\nennen saanut luodin päähänsä. Ja tapahtuipa monesti että hänen järkensä\nikäänkuin sekautui. Niinpä silloinkin, kun nuo kapinalliset ammuttiin.\nSiksipä eivät mitkään rukoukset eivätkä mitkään muistutukset voineet\nauttaa; ne olisivat tehneet hänen mielensä vieläkin ankarammaksi\nja itsepintaisemmaksi. Mutta en koskaan eläissäni unhoita sitä\nsilmänräpäystä, kun laukaukset olivat kajahtaneet, ja se ala-upseeri,\njoka kapinoitsijoita ammuttaessa oli ollut päällikkönä, tuli takaisin\nilmoittamaan että everstin käsky oli täytetty. Myös kreivikin on siitä\nsilmänräpäyksestä alkaen koko iäksensä tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta\nminä kerron kaikki seikat siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat.\n\nRykmentti oli sillä ajalla kun ampuminen tapahtui pysynyt liikkumatonna\npaikallaan.\n\nSyrjässä siitä, erään orjantappurapensaan vieressä, makasi erään\nammutun kapinoitsijan tytär ikäänkuin hengetönnä maassa. Hän oli\ntainnoksissa. Kreivi ei ollut hänestä mitään välittänyt, ja everstin\nkäskyttä ei kukaan muu uskaltanut rivistä astua.\n\nLaukauksien kajahdus herätti tytön jälleen tolkullensa; kun ala-upseeri\nlausui everstille ilmoituksensa, hypähti tyttö jaloillensa.\n\n\"Isäni! Veljeni!\" kiljasi hän.\n\nNuo sanat vihloivat meidän kaikkien sydämmiämme. Myös kreivinkin\nsydäntä; äkkiä hänenkin sydäntänsä.\n\nHän oli äänetönnä, synkkänä, juuri kuin mietteisiinsä vaipuneena\nistunut hevosensa selässä. Sellaisena oli hän ilmoitusta kuunnellut;\nhänen kasvoinsa juonteissa ei ollut mitään muutosta tapahtunut.\n\nKun tyttö kiljahti, oikasi eversti ikäänkuin säpsähtäen itseään\nsatulassa. Hän silmäili tyttöä; hän katseli häntä kummastuneena, juuri\nkuin ei olisi hän häntä sitä ennen ollenkaan nähnyt. Sitten yht'äkkiä\nhän kalpeni ja hänen kasvoissansa kuvautui kauhistava tuska. Hän oli\nunohtanut, mitä oli tapahtunut; nyt se vasta hänen mieleensä johtui;\nhänellä oli tuskin ollutkaan siitä mitään tietoa, hän oli toiminut\ntolkutonna ollen; nyt vasta, siinä silmänräpäyksessä selkeni hänelle\nkaikki.\n\nTyttö yritti hyökkäämään rotkoon, siihen paikkaan, missä hänen isänsä\nja veljensä olivat ammutut. Sotamiehet, jotka sieltä vakaina ja\nhiljaisina palasivat, estivät häntä sinne menemästä. Ainoastaan yksi,\neräs raaka veitikka, joka sitäpaitsi lienee liian paljon väkeviä\njuonut, pilkkasi häntä sivu marssiessansa.\n\n\"Älä itke, lintuni. Voihan sinusta nyt tulla rykmentin tytär. Olethan\nsinä kyllin kaunis siksi kelvatuksesi.\"\n\nKreivi oli nuo sanat kuullut.\n\nMutta samalla oli hän myös painanut kannuksensa hevosen kylkiin,\nniin että tämä hurjasti eteenpäin karkasi. Siinä tuokiossa oli hän\nsotamiehen vieressä. Hänen sapelinsa viilsi jo ilmaa tuon raa'an\nsotamiehen päätä kohden; hän aikoi lyödä hänet kuoliaaksi siihen\npaikkaan. Mutta ajoissa hillitsi hän itsensä, käsi sapelilleen vaipui\nalas, kreivi ohjasi hevosensa syrjään, astui maahan ja meni tytön luo.\n\n\"Sinä olet minun tyttäreni\", sanoi hän hänelle.\n\nSitten viittasi hän minua luoksensa.\n\n\"Pidä huolta hänestä, Juha. Hän on tästä päivästä alkaen minun\ntyttäreni.\"\n\nHän lausui nuo sanat niin omituisesti, niin lempeästi ja kuitenkin\nniin arasti, ja kumminkin jälleen niin selkeästi ja niin vakaasti.\nLuultavasti selkeni nopeasti selkenemistään hänen mielessään\npäätöksensä, ja hän havaitsi, kuinka paljon hänellä oli nyt\nhyvitettävänä, palkittavana, ja se tahto vakautui vakautumistaan\nhänessä, että hän tekisi kaikki, mitä voisi, korvataksensa sen häviön,\nminkä oli aikaansaanut.\n\nHän oli toinen ihminen siitä silmänräpäyksestä alkaen.\n\nVielä samana iltana pyysi hän komentavalta kenraalilta virkavapautta.\nHän taisi sen tehdä vahingoittamatta kunniaansa. Sotaretki oli\nlopussaan; me olimme vaan olleet takaa ajamassa pakenevia vihollisia.\nPääkortteri ei ollut kaukana meistä. Hän oli lähettänyt pyyntönsä\nratsastavan sanansaattajan kanssa kenraalille. Tunnin kuluttua tuli\nairut takaisin tuoden kenraalin vastauksen muassaan. Virkavapaus oli\nmyönnetty.\n\nSydänyöllä olimme jo matkalla; hän ei ollut kenellekään jäähyväisiä\nsanonut.\n\nHän ei ollut sanaakaan sen enempää virkkanut, kuin mitä hänen\nvälttämättömästi täytyi virkkaa saadaksensa matkaanlähtöä varten\nkaikki mitä tarvittiin reilaan. Minä olin pitänyt huolta matkapuuhain\ntoimeenpanosta, ja kun kaikki olin valmiiksi saanut, menin minä hänen\nhuoneesensa, siitä hänelle ilmoittamaan. Hän istui tuolilla, kasvot\nkäsiin kätkettyinä; upseerin univormunsa oli hän vaihtanut tavalliseen\nsiviilipukuun.\n\n\"Vaunut odottavat\", sanoin minä.\n\nHän nousi ylös. Mutta hän seisoi kumaraisena ja köyryselin, enkä ikinä\neläissäni oli murheellisempia kasvoja nähnyt.\n\nMinun täytyi itkeä, nähdessäni hänet tuollaisena.\n\nHän tarttui käteeni.\n\n\"Niin, Juha, kaikki on hukassa. Tästä päivästä alkaen olen minä\nainoastaan perikatoon joutunut ihminen.\"\n\nMinun oli taluttaminen häntä ulos.\n\nUlkona vaunujen luona hän pysähtyi.\n\n\"Onko hän tuolla sisällä?\" kysyi hän.\n\n\"On, herra kreivi.\"\n\n\"Kiitos sinulle, kiitos Juha! Kunpa vaan Jumala minulle vielä armonsa\nsoisi!\"\n\nHän astui vaunuihin. Minunkin täytyi niihin astua.\n\nVaunuissa tyttö jo istui, noiden molempain ammuttujen tytär ja sisar.\n\nHän istui kreivin vieressä ja minä molempia vastapäätä. Niin ajoimme\näänettöminä ulos yön hiljaisuuteen.\n\nMinä olin ampumapaikalla ottanut tuon itkevän lapsen luokseni.\n\nHän oli myös hiljaan kamalassa kaihossansa. Hänen silmänsä eivät enää\nitkeneet; sitä katkerammin kai itki hänen sydämmensä.\n\n\"Onko sinulla vielä äiti elossa?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Ei\", oli hänen hiljainen vastauksensa.\n\n\"Eikö sinulla ole sisaruksiakaan?\"\n\n\"Ei sisaruksiakaan enää.\"\n\n\"Olet siis nyt aivan yksinäsi maailmassa?\"\n\n\"Kyllä kai hyvä Jumala pian ottaa minutkin tykönsä.\"\n\n\"Sinun on tultava Herran kanssa. Sinä olet oleva hänen tyttärensä,\nniinkuin hän sinulle on sanonut.\"\n\n\"Ja hän on riistänyt minulta minun isäni!\"\n\n\"No tule sitten _minun_ kanssani. Kenen luo voisit sinä tänne jäädä?\"\n\nHän ei voinut kenenkään tykö jäädä; olin hankkinut hänestä tietoja.\nHänellä oli kylässä ainoastaan kaukaisia sukulaisia. Hänen isänsä oli\nollut köyhä työmies. Kylä oli sodan kautta joutunut häviön partaalle;\nsiellä vallitsivat ainoastaan köyhyys, kurjuus ja murheet. Kukapa\nsiellä olisi voinut ottaa huolta pitääksensä tuosta onnettomasta,\norvosta, vieraasta lapsesta?\n\nHänellä ei ollut mitään vastausta annettavana minun kysymykseeni. Hänen\nonnettomuutensa kautta olivat hänen ajatuksensakin epäselvät.\n\nHän tuli muassani, mihin minä häntä johdatin; ei hänellä ollut mitään\nselvää tahtoakaan. Hän ajatteli ainoastaan isäänsä, veljeänsä, jotka\nhän oli kadottanut. Siten lähti hän meidän mukaamme.\n\nKolmantena päivänä olimme saapuneet eräälle kreivin maatilalle.\nPysähdyimme sinne.\n\nKreivi oli koko matkalla tuskin yhtään sanaa sanonut, tytölle ei\nainoatakaan. Hän oli ajatuksissansa, hajamielisenä, vaiti itsekseen\nistunut. Että hänen mielessänsä liikkui surullisia ajatuksia, sen\nvoi hyvin hänen muodostansa huomata. Muutamia kertoja olivat hänen\nsilmäyksensä kohdanneet sivullansa istuvaa lasta. Ensi kerralla\noli hän juuri kuin pelästyksestä säpsähtänyt, hänen oli täytynyt\nnopeasti silmänsä toisaalle kääntää. Myöhemmin voi hän tyttöä\nkatsella. Kummalliset tunteet liikkuivat varmaankin silloin hänen\nsydämmessänsä. Sillä vihdoin alkoi näyttää siltä, kuin tuon hiljaisena\nja murheissaan hänen vieressänsä istuvan turvattoman tyttöraukan näky\nolisi vuodattanut lohdutusta hänen sydämmeensä. Silloin oli kai hänessä\nlujentumistansa lujentunut tuo jalo päätös, että hän koko elinkautensa\nolisi tuon tytön suojelijana, että hän palkitseisi hänelle kymmenen-,\nsadan-, tuhannenkertaisesti mitä häntä ja hänen omaisiansa vastaan oli\nrikkonut, ja että hän siten rakentaisi sovinnon tytön kanssa, itsensä\nkanssa ja iankaikkisen, oikeutta valvovan Jumalan kanssa taivaassa.\n\nLapsi oli harvoin uskaltanut kreiviin katsahtaa. Jos hänen silmänsä\ntapasivat kreivin, säpsähti hänkin; mutta hänkin ainoastaan alussa. Kun\nhän yhä edelleen näki kreivin murheelliset, alakuloiset kasvot, näytti\nhän vihdoin rupeavan tuntemaan sääliväisyyttä häntä kohtaan; minusta\nnäytti kuin olisi tytön sydämmeen omaistensa murehtimisen lisäksi vielä\nuusikin murhe ilmauntunut.\n\nNiin saavuimme kreivin maatilalle.\n\nVanha kunnon Margaretha oli siellä. Hän oli jo ollut kreivin aikaisin\nkuolleen äidin imettäjänä. Hänen haltuunsa lapsi jätettiin.\n\n\"Pidä huolta hänestä, kuten minun omasta lapsestani\", ne olivat\nensimäiset sanat mitkä kreivi maatilalle saapuessamme Margarethalle\nlausui.\n\nSitten sulkeutui hän kamariinsa, eikä nähnyt eikä puhutellut ketään\nihmistä.\n\nToisena päivänä sai hänen kova sairautensa vallan hänessä, jota hän\nsitten säännöllisesti muutamia kertoja vuodessa on sairastanut. Hän\nkärsii sitä kristillisellä alttiiksi-antaumuksella, katsoen sitä vielä\ntänään, niinkuin ensi kerrallakin, rangaistukseksi, jonka taivas\nhänelle on lähettänyt. Tuo hänen tautinsa on, lääkärein selityksen\nmukaan, seurauksena luodista, joka hänen päähänsä on ammuttu. Nyt\nkertomani toinenkin tapaus lienee kai sekin osaltansa vaikuttanut.\n\nVasta kahden vuorokauden kuluttua oli hän jälleen parantunut selkeään\nmielentilaan. Hän oli hiljainen, niinkuin oli ennenkin ollut, mutta hän\noli muuttunut leppeämmäksi.\n\n\"Kuinka on lapsen laita?\" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.\n\n\"Hän on levollinen.\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Maria.\"\n\n\"Onko hän luonteeltaan hyvä?\"\n\n\"Hän on hurskas ja lempeä niinkuin enkeli.''\n\n\"Niinkuin kärsivä enkeli kaiketikin?\"\n\nPuoleksi kysyi hän sitä, puoleksi sanoi hän nuo sanat vaan itseksensä.\n\n\"Suostuuko hän näkemään minua?\" kysyi hän sitten ja näin, kuinka\nsisällinen rauhattomuus hänet valtasi, hänen odottaessansa minun\nvastaustani.\n\n\"Toivon hänen suostuvan\", vastasin minä.\n\n\"Toivot sitä? Onko hän puhunut minusta?\"\n\n\"Sanoin hänelle teidän olevan sairaana; pyysin häntä rukoilemaan teidän\nparantumistanne. Hurskaiden lasten rukouksia kuulee Jumala, ja sanoin\nettä te olette niin hyvä ja kelpo herra.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi? mitä lapsi tuohon virkkoi?\" kysyi kreivi.\n\n\"Hän meni kamariinsa yksinään, ja varmaankin on hän siellä rukoillut\npuolestanne.\"\n\n\"Senkö puolesta, joka häneltä kaikki on ryöstänyt?\"\n\n\"Sanoin hänelle vielä, että jos joku rukoilee sen puolesta, joka\nhänelle pahaa on tehnyt, sellainen rukous on armaalle Jumalalle\nkaikkein otollisin.\"\n\n\"Nouda lapsi tänne, mutta ainoastaan jos hän suosiolla tahtoo kanssasi\ntulla.\"\n\nMenin tytön luo.\n\n\"Herra kreivi haluaa puhutella sinua, Maria.\"\n\nHän säikähtyi kovasti.\n\n\"Hän haluaa sitä niin hartaasti. Tekisi hänelle hyvää hänen ankaran\nsairautensa jälkeen saada itse nähdä, että sinun on täällä hyvä olla.\"\n\nHän oli vielä kahden vaiheella.\n\n\"Mutta hän ei tahdo sinua pakoittaa, minun tulee tuoda sinut hänen\nluoksensa ainoastaan jos vapaasta tahdostasi tahdot kanssani tulla. Hän\nmuistutti sitä nimenomaan.\"\n\nSilloin nousivat jo kyyneleet hänen silmiinsä.\n\n\"Tulenhan kanssanne!\" huudahti hän.\n\n\"Mutta sinun pitää olla ystävällinen tuota onnetonta Herraa kohtaan.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", sai hän nyyhkimisiltänsä vaivoin sanotuksi.\n\n\"Mutta sitten et saa itkeä.\"\n\nHän oli jo kyyneleensä pyyhkinyt pois, tuli mukaani ja kulki rohkeasti\nvieressäni. Mutta tullessamme kreivin kamariin, vapisi hän niin\nankarasti että minun täytyi tukea häntä.\n\nKreivi tuli häntä vastaan ja suuteli häntä otsalle.\n\n\"Juha on puhunut minulle hyvää sinusta\", lausui hän. \"Pysy\nkunnollisena, niin ei Jumala ole sinua hylkäävä, ja sinulla on aina\noleva menestystä elämässäsi.\"\n\nEnempää ei kreivi voinut puhua, sillä hän oli niin liikutettu.\n\nLapsen silmissä kiiltelivät jo jälleen kirkkaat kyyneleet; hän ei\nvoinut saada sanaakaan lausutuksi.\n\nKreivi viittasi minulle, että veisin lapsen jälleen pois.\n\n\"Näethän, kuinka hyvä hän on\", sanoin ulkona tytölle.\n\n\"Ja hän on niin kalpea ja kipeä\", virkkoi tyttö.\n\nHän ajatteli vaan kreivin kivuloisuutta.\n\nJa samoin myös toisena ja vielä seuraavinakin päivinä.\n\n\"Miten on herran laita?\" oli seuraavana aamuna hänen ensimäinen\nkysymyksensä. \"Suostuukohan lapsi jälleen tyköni tulemaan\", kysyi\nkreivi puolestansa.\n\nMinun täytyi jälleen viedä tyttö kreivin tykö. Maria tuli mielellään\nkanssani. Kreivi näytti terveemmältä. Saatoin nähdä, että tyttö oli\nsiitä hyvillään. Kreivi voi nyt levollisesti hänelle puhella. Lapsi\nsilmäili tarkkaavaisesti niitä kauniita ja outoja esineitä, joita\nhuoneessa oli nähtävänä. Kreivi selitti hänelle mitä ne olivat. Ja\nvielä suuremmalla tarkkaavaisuudella kuunteli hän kreivin selityksiä.\n\n\"Onko sinulla halua oppimaan?\" kysyi kreivi häneltä.\n\n\"Opin mielelläni\", vastasi tyttö.\n\n\"Mitä olet jo oppinut?\"\n\nEi sitä paljon ollut. Lukemaan, kirjoittamaan ja hiukan lukua laskemaan\noli kylän koulunopettaja häntä opettanut. Vähäsen uskontoa oli pappi\nsiihen lisäksi liittänyt. Hän oli katoolilainen ja paikkakuntansa\nkatoolilaisten tavan mukaan oli hän jo kahdentoista vuoden ikäisenä\nehtoolliselle laskettu.\n\nSiihen aikaan oli hän kahdentoista ja puolen vuoden vanha.\n\nPuolen tuntia viipyi hän sillä kerralla kreivin luona.\n\nPari kertaa oli hän äkkiä vavahtanut, ikäänkuin yht'äkkiä kummallisia\najatuksia olisi päähänsä pälkähtänyt. Mutta luultavasti ei ollut kreivi\nosannut puhettansa sovittaa oikein hänen käsityksensä mukaan. Ja pian\noli tuo hämmästys jälleen ohitse.\n\nSiten kului vielä kolme, neljä päivää. Lapsi oleskeli yhä kauemmin\nkreivin tykönä; kreivi näkyi jo häneen tottuneen eikä tyttö häntä enää\nniin paljon vierastanut; olipa hän jo monta kertaa oikein tuttavallinen\nkreiviä kohtaan.\n\nMutta kun sitten noiden päiväin kuluttua tulin noutamaan häntä\nkreivin luo, tapasin hänen katkeria kyyneliä vuodattamassa, mitä\nkiihoittuneimmassa mielentilassa.\n\n\"En voi enää tulla hänen tykönsä\", huudahti hän.\n\n\"En saa sitä tehdä. Hän on tappanut minulta isäni, tappanut veljeni.\nMinun täytyy mennä pois täältä. Olen huono lapsi, kun vielä olen\ntäällä. Tahdon takaisin omaan kylääni vieraiden ihmisten luona\npalvelemaan.\"\n\n\"Hän on niin hyvä. Hän tahtoo sinulle kaikki palkita, kaikki jälleen\nhyväksi tehdä,\" koetin minä häntä rauhoittaa.\n\nKaadoin vaan öljyä tuleen.\n\n\"Rikkauksillansa, rahoillansa!\" huusi hän. \"Verta rahalla! Heidän\nverensä! Tahdon pois, minun täytyy päästä pois!\"\n\nEi mikään auttanut. Kreivin sairaus, hänen hyvyytensä tyttöä kohtaan\noli muutamien päivien aikana tukehduttanut tytössä ajatuksen että\nkreivi oli hänen isänsä, hänen veljensä murhaaja. Mutta elossa tuo\najatus kuitenkin aina oli ollut ja vihdoin puhkesi se jälleen ilmi; se\ntahtoi ylläpitää hirvittävän oikeutensa.\n\nSain lapsen viimeinkin ainakin hetkeksi rauhoitetuksi.\n\nMutta kreivin luona eivät rauhoittavat puheeni onnistuneet. Tullessani\nsinne ilman lasta, selittäessäni hänelle syyn minkätähden tulin\nyksinäni, joutui kreivi jälleen levottomuuteen, sieluntuskaan, niin\nettä pelkäsin hänen tautinsa piankin taas uudistuvan.\n\nSe vaikutti että lapsi vielä samana päivänä jälleen tuli hänen tykönsä.\nOlin mennyt tytön luo ja kysyin häneltä:\n\n\"Maria, tahdotko huomenna palata kylääsi takaisin?\"\n\n\"Minun täytyy. En voi jäädä tänne.\"\n\n\"Etkö siinäkään tapauksessa, että poislähtösi tuottaisi tuolle hyvälle\nherralle kuoleman?\"\n\nTytön kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Kerroin hänelle miten kreivin\nlaita oli.\n\n\"Sinä olet kristitty ja tahdot pahan pahalla palkita?\"\n\nMinun ei tarvinnut tehdä enempää, kuin virkkaa nuo pari sanaa.\n\n\"Minä tulen hänen luoksensa,\" huusi hän, \"jos hän tahtoo minua vielä\nnähdä.\"\n\nMikä kelpo, jalo sydän sykki tuon nuoren tytön rinnassa!\n\nVein hänet jälleen kreivin luo.\n\nTyttö oli kaikki unhottanut. Hän näki ainoastaan tuon sairaan miehen,\njoka tahtoi olla hänen hyväntekijänsä, joka häntä rakasti, josta hän ei\nenää kyennyt sydäntänsä luovuttamaan.\n\nJa kreivi --? Olin itkemäisilläni, nähdessäni hänen sydämmensä ilon ja\nliikutuksen.\n\nJa niin ovat he sitten olleet, kumpikin itseksensä, molemmat toistensa\nkanssa. Kreivi ei voinut enää tulla toimeen ilman Mariaa; tyttö halusi\nolla vaan hänen luonansa. Kreivi oli levoton; synkkä suru, mitä\nkamalimmat ajatukset valtasivat hänet, kun hän oli yksinään, kun Maria\nei ollut hänen luonansa. Mutta nähdessään tuon nuoren tytön, oli kaikki\nmurhe kerrassaan kadonnut. Lapsesta oli tullut kreivin hyvä enkeli.\nEikä Maria mitään muuta onnellisuutta tunnetut, kuin olla kreivin\nenkelinä; hän oli ainoastaan silloin onnellinen ja tyytyväinen, kun\nnäki kreivin onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta oli väliaikoja, jolloin\nnuo murheelliset ajat jälleen palasivat ja jolloin hän kreivissä näki\nainoastaan isänsä ja veljensä murhaajan, omaistensa pyövelin. Silloin\noli hän onneton. Hän ei voinut suvaita kreiviä silmissänsä, hän kirosi\nhäntä, hän sadatteli häntä. Ja silloin kreivi vaipui taas onnettomaan\ntilaansa, hänen tautinsa sai hänet jälleen valtaansa. Mutta elää eivät\nhe voineet toisittansa, ja toisena tai jo heti seuraavana päivänä\ntäytyi heidän jälleen olla yhdessä.\n\nTällainen oli heidän välinsä kauan.\n\nKreivi ei voinut laskea häntä luotansa, jotta hän jossakin\nkasvatuslaitoksessa olisi saanut opetusta nauttia. Opettajattarien\nja opettajien täytyi linnaan tulla. Itse oli kreivi avullisena häntä\nopetettaessa. Koko hänen sydämmensä oli lapseen kiintynyt.\n\nEnsimmäisinä vuosina olin iloissani että niin oli laita. Kyllä tyttö\ntekee hänet vielä terveeksi, ajattelin minä. Kreivistä on jälleen\ntuleva, mitä hän ennen oli, urhoollisin sotilas, hienoin kavaljeeri.\nMuuta en ollut asiasta ajatellut. Tyttö oli kahdentoista vuoden\nikäinen lapsi; lapsi hän oli tullessaan neljäntoista vuoden vanhaksi.\nKreivi oli kolmenkymmenen, kolmenkymmenen kahden vuoden vanha mies.\nHän oli ylhäinen, rikas kreivi, joka olisi voinut saada prinsessan\npuolisoksensa; tyttö oli päiväpalkkalaisen, ammutun kapinoitsijan\norvoksi jäänyt lapsi.\n\nMutta tyttö ei aina ollut lapsena, ja hänestä tuli kaunis neiti,\nkauneimpia mitä nähdä taidetaan, ja hänen sydämmensä oli tullut yhä\noivallisemmaksi, viisaammaksi ja lempeämmäksi. Silloin vasta taisi\nkreivi omassa sydämmessänsä havaita, että ja minkätähden ei hän ikinä\nvoinut tytöstä luopua. Ja myös tyttökin sen nyt huomasi ja käsitti että\nsydämmensä oli kreiviin kiintynyt, niinkuin kreivin sydän häneen.\n\nJa kun hän sen havaitsi, silloin elpyi hänen isänsä ja veljensä muisto\nyhä useammin ja yhä valtavammin hänessä ja samalla mitä katkerin\nsisällinen soimaus siitä, että oli heidän murhaajansa sydämmeensä\nsulkenut eikä voinut enää repiä pois häntä sieltä. Hän tunsi itsensä\nniin onnettomaksi, kuin vaan ihminen voi tuntea.\n\nKreivi huomasi puolestansa hänen mielentilansa ja näki myös syyn\nsiihen, ja he molemmat olivat onnettomimmat ihmiset maailmassa.\n\nJa kuitenkaan eivät he voineet toisistansa luopua.\n\nTyttö oli ja pysyi kreiville hänen ainoana enkelinänsä.\n\nJa enkelinsä tahtoi hän luonansa pitää.\n\nJa Maria tahtoi hänen luonansa olla. Ei ketään muuta maailmassa olisi\nhän suonut sijaansa.\n\nNiin tulivat lie lopuksi tänne, tähän yksinäisyyteen, jossa kukaan\nei heitä tuntenut, jossa he eivät ketään nähneet. Ainoastaan vanha\nMargaretha ja palvelijoista kolme vanhinta ja uskollisilta sai tulla\ntänne heidän mukaansa.\n\nTäällä on kaikki pysynyt entisellään. He rakastivat vaan toisiansa\npäivä päivältä yhä hellemmästi, kuten jalo mutta onneton morsiuspari,\njoita onnettomuus yhä sydämmellisemmin ja lujemmin toisiinsa yhdistää.\n\nOikein onnettomia ovat he olleet, ja sellaisina on heidän täytynyt\npysyä aina tähän onnettomaan hetkeen saakka. Maria ei voinut\nvastaanottaa hänen kättänsä; kreivi ei saattanut uskaltaa tarjota sitä\nhänelle.\n\nKuitenkin kerran hän uskalsi sen tehdä, ainoastaan yhden ainoan kerran,\nmutta ei sitten enää. Neiti oli ikäänkuin kuolleena vaipunut hänen\neteensä; kreivi oli kuolemantuskassa polvistunut hänen viereensä.\nHän oli kaikilla sanoilla, joita tuskissaan voi löytää, rukoillut\nhäneltä anteeksi, vannonut ettei hän koskaan enää sillä tavalla\nhäntä murheuttaisi ja kauhistaisi. Ja neidellä oli enkelintapaisessa\nhyvyydessänsä ja rakkaudessansa ainoastaan lohdutuksen sanoja hänelle\nsanottavana; olihan hänen sydämmensä kokonaan kreivin oma, ainoastaan\nyksinomaan kreivin oma, ja oli kai kerran se aika tuleva, jolloin hän\nvoisi karkoittaa mielestänsä nuo murheelliset ajatukset, jotka vielä\nkammoittavina. olivat kreivin ja hänen välillänsä. Ja kun tuo aika\nolisi tullut, lupasi, hän itse kreiville siitä ilmoittaa.\n\nMutta se aika ei ole tullut.\n\nTuo onneton lapsi kuihtui ja lakastui. Ja enemmän ja enemmän on kreiviä\nhänen tuskallinen sairautensa ahdistanut.\n\nSydämmessään ei hän kuitenkaan ollut kaikista toiveistansa luopunut.\nSiitä syystä onkin hän kai ainoastaan neittä varten rakennuttanut tuon\nkauniin linnan tähän viereen.\n\nYhteen aikaan kukoisti jo Maria neiti jälleen täydessä terveydessä.\nAloin jo hiljaisuudessa mielessäni riemuita. Ajattelin, että kyllä\nvielä voi kaikki hyväksi muuttua.\n\nSilloin saapui todellinen onnettomuus tänne, saatana hiipivän,\nväijyvän, teeskentelevän naisen haamussa; saapui tänne salakavala\nmurha. -- Oi, hyvä herra, sitä, mikä nyt seurasi, mielenraivoa,\nenkelinhyvyyttä, vihaa, kurjuutta, viheliäisyyttä, sitä en minä vanha\nmies jaksa kestää, se on meidät kaikki lopullisesti tuhoava. -- --\"\nVanha palvelija ei voinut enempää kertoa. Sydämmeni ei sallinut minun\nhäneltä enempää kysellä.\n\nYmpärillämme oli hiljaisuus yhä vallinnut. Ei risaustakaan ollut\nmistään kuulunut. Tätä hiljaisuutta jatkui yhä. Vanha palvelija rupesi\nkäymään maltittomaksi. Levottomasti sanoi hän minulle:\n\n\"Kreivi lupasi lyhyen ajan perästä tulla tänne; hän käski minun täällä\nvartoa häntä.\"\n\nVihdoin hän tuli. Hän oli kookas, sangen pulska mies. Noissa\nkalpeissa kasvoissa ilmauntui jalous, mutta myöskin synkeä murhe.\nSaman vaikutuksen teki koko hänen ryhtinsä. Kaikki hänessä ilmaisi\nylhäistä aatelismiestä, urhoollista upseeria; mutta myöskin onnetonta\nihmistä, jonka sydän oli surujen raatelema. Ei hänessä voinut havaita\njälkeäkään mielenvikaisuudesta, ei hetkellisestä eikä aikaisemmasta.\nHän astui kumaraisena huoneesen; ensi tuokiossa näytti hän minusta\nolevan ikäänkuin kauhistuksissaan, juuri kuin olisi hän ollut jonkun\näskeisen hirvittävän tapauksen tai jonkun kammoittavan teon vaikutuksen\nalaisena. Sellaisia ajatuksia ensi näkemällä mielessäni heräsi. Mutta\nheti sen jälkeen oli hän tointunut. Hänen vartalonsa suoreni. Niin\nasteli hän verkalleen, arvokkaasti minua kohti. Jotakin erinomaista\nluulin näkeväni hänen kasvoistansa, jotakin sellaista, mikä ilmaisi\nharvinaista, hurjaa päätöstä.\n\nKävellessään oli hän heittänyt minuun nopean, epäluuloisen silmäyksen.\nSitten puhutteli hän minua.\n\n\"Te etsitte täältä rikosta, hyvä herra?\"\n\n\"Olen iloitseva\", vastasin minä hänelle, \"jos etsimiseni tuottaisi\nminulle sen vakaumuksen, että minulla ei mitään syytä ole ollut\notaksumaan rikoksen tapahtuneen.\"\n\n\"Te etsitte siis kuitenkin?\"\n\n\"Virkani vaatii minun sitä tekemään.\"\n\n\"Ja jos ette tuota vakaumusta voisi saada?\"\n\n\"Sitten täytyy minun menetellä, niinkuin laki ja velvollisuuteni\nminulle määräävät.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Selville saatavat asianhaarat osoittanevat mitä minun on täällä\ntekeminen.\"\n\n\"Etsittekö myrkkyä?\"\n\n\"Tähän saakka en ole vielä mitään erityistä täältä etsinyt.\"\n\n\"Mutta jos teidän täytyisi etsiä todistuksia myrkytykseen? Miten\nsilloin menettelisitte?\"\n\n\"Lääkärein lausunto on ensin ratkaiseva, onko minulla syytä semmoiseen\netsimiseen.\"\n\n\"Vai niin! -- Tuleeko teidän nyt heti paikalla toimeen ryhtyä?\"\n\n\"Kunnioitan kuolevien viimeistä lepoa, jälkeen jääneiden ensimäistä\nmurhetta.\"\n\nHänellä näytti olevan minulle enempikin sanottavaa ja näkyi hän\nmiettivän mitä sanoja käyttäisi ajatuksiansa julkaistaksensa.\n\nMutta hän tuli keskeytetyksi.\n\nSairashuoneen ovi avautui. Se tapahtui varsin kiiruusti, mutta mitään\ntöminää synnyttämättä. Muuan vanha rouvas-ihminen ilmautui ovelle.\n\nKreivi oli joutuisasti kääntynyt hänen puoleensa. Nainen heitti\näänettömänä häneen tuskallisen silmäyksen.\n\n\"Hän kuolee!\" huudahti kreivi hillityllä äänellä.\n\n\"Minun piti teitä pyytää,\" kuiskasi nainen hiljaan, \"tulemaan hänen\nluoksensa. Pelkään että hänen viimeinen hetkensä on tullut.\"\n\nHän kääntyi takaisin sairashuoneesen, kreivi riensi nopeasti edellä.\n\n\"Antakaa anteeksi, hyvä herra,\" kerkesi hän minulle huutaa mennessään.\n\nKiiruissaan oli hän oven jättänyt auki jälkeensä. Myös tuolla iäkkäällä\nnaisella, vanhalla Margarethalla, oli luultavasti muuta ajattelemista\nja tekemistä, kuin muistaa oven sulkemista.\n\nSiten tulin tahtomattani olemaan liikuttavan kohtauksen näkijänä. Aioin\nensin sulkea oven, mutta en kuitenkaan uskaltanut, peläten häiritseväni\nkuolevata. Tahdoin mennä pois, mutta en sitä taitanut; olin kuin\npaikalleni naulittu, kuullessani rakkauden ja murheen pyhimpiä sanoja.\n\nSairaan vuoteen voi avatusta ovesta nähdä. Häntä itseään en voinut\nnähdä, sillä kreivi seisoi oven edessä. Hän oli hiljaan, varpaillansa\nkiiruhtanut sinne ja seisoi pääpuolessa. Hänen vieressänsä, jalkain\npuolella seisoi vanha nainen.\n\nKreivi oli kumartunut sairaan puoleen.\n\nHuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, lähenevän kuoleman hiljaisuus.\n\nKuulin hiljaisimmankin sanan, mikä lausuttiin.\n\n\"Pelastus lähestyy,\" puhui sairas heikolla, mutta kuitenkin selkeällä\nja erinomaisen lempeällä äänellä. \"Minun täytyy saada kuolla sinun\nsyliisi, jalon hyväntekijäni sylissä. Olet minulle sen luvannut,\"\n\nKreivi nyyhkytti silmänräpäyksen ajan ääneensä. Sitten voi hän niin\npaljon hillitä itseänsä että sai itkunsa tukahdutetuksi.\n\nHän laskeutui vuoteen ääreen polvillensa. Näin kuinka hän oli tarttunut\nkuolevan molempiin käsiin.\n\n\"Maria, enkelini, rakastettuni!\"\n\nMurhe valtasi hänet kuitenkin jälleen. Hän ei saattanut enempää sanoa.\n\nSairaalla oli vielä viimeisilläänkin voimaa puhua lohdutuksen sanoja\nhänelle.\n\n\"Rauhoitu, rakas Rudolf. Lupasithan että saisin rauhassa kuolla, että\nsaisin kuolla sinun sylissäsi, sinun sydämmelläsi. Olethan sentähden\nkaikkiin pyyntöihini myöntynyt. Täytä siis nyt vielä viimeinen\nrukoukseni. Sano minulle, että uskot meidän kerran vielä yhdistyvämme\nautuaitten elämässä.\"\n\nKreivi oli malttanut mielensä.\n\n\"Oi, sinä pyhä enkeli, sehän on ainoa lohdutus, ainoa toivo, mihin\nsydämmeni vielä voi kiintyä!\"\n\n\"Siis, jalo mies, saamme siellä jälleen nähdä toisemme. Ja minä olen\ntuova vastaasi lepytetyt henget, rakkaudessa, onnessa. -- Haa, ne\ntulevat jo, minä näen heidät! He hymyilevät minulle, he siunaavat minua\nsiitä, että sinulle jo täällä olen tuottanut heidän anteeksi antonsa,\nilmoittanut sinulle heidän sovintonsa sinun kanssasi. He ovat tuossa!\n-- Minä kuolen, Rudolf!\"\n\nHän lausui nuo viimeisetkin sanat lempeästi, rauhallisesti, autuaitten\nlevollisuudella.\n\n\"Maria, minun Mariani!\" huusi kreivi.\n\nMutta hän tukehdutti kohta tuskanhuutonsa.\n\nHän oli taas noussut seisalleen; hän kumartui jälleen alas kuolevan\npuoleen ja asetti hänen päänsä käsivarrellensa.\n\nNäin nyt ihmeen-ihanat, kuolevat enkelinkasvot. Luulin näkeväni kuinka\nhänen raukenevat silmänsä vielä hymyilivät kreiville.\n\nKreivin molemmat kädet olivat jälleen tarttuneet sairaan käsiin; ne\nolivat valkoiset ja laihtuneet.\n\nKuoleva puhui vielä kerran.\n\n\"Jää hyvästi, Rudolf. Siunaa muistoani!\"\n\n\"Siunaa sinä minua, enkeli!\" huusi kreivi.\n\nKuoleva ei voinut enää mitään vastata. Hänen kätensä puristivat\nsuonenvedontapaisesti kreivin käsiä. Kuolemankamppaus oli alkanut. Yksi\nainoa syvä huokaus vielä ja tuo jalo sielu oli vaivoistansa päässyt.\n\nVanha nainen oli rukoillen vaipunut polvillensa vuoteen viereen ja\nnäytti yhä rukoilevan.\n\nKreivi piti ääneti ja liikkumatonna ruumista sylissänsä. Kuolleen kädet\nnäyttivät vielä likistävän hänen käsiänsä.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua irtautui hän niistä. Sitten painoi hän\nsuudelman vainajan kasvoille ja asetti hänen päänsä käsivarreltansa\njälleen patjoille.\n\nHänen liikkeensä olivat levolliset ja rauhalliset niinkuin pyhässä\npaikassa.\n\nKuinka pyhä onkin tosiaan jalon ihmisen kuolin huone!\n\nHetken kuluttua oikasi hän itsensä jälleen suoraksi. Hänen silmäyksensä\nolivat yhä kiintyneet kuolleen kasvoja katsomaan.\n\n\"Ei milloinkaan ole jalompaa ja onnettomampaa sydäntä elänyt!\" sanoi\nhän. \"Ja minä --?\"\n\nHänen vartalonsa kohosi vieläkin pystymmäksi.\n\nHän näki rukoilevan vanhan naisen sivullansa.\n\n\"Margaretha\" sanoi hän lempeästi hänelle, \"nouse ylös ja vie muille\nkuolonsanoma. Mutta ei kukaan saa tänne tulla, kuulitko?\"\n\nVanha nainen meni huoneesta.\n\nKreivi katseli ääneti hänen jälkeensä.\n\nSitten kääntyi hän sen avonaisen oven puoleen, jonka luona minä\nseisoin. Hän tuli ovelle.\n\nHänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta rauhalliset. Ainoastaan\nkuivissa kyynelettömissä silmissä olin jälleen havaitsevinani jotakin\nomituista, jotakin hurjaa. Hän kääntyi puoleeni sillä täydellisellä\nlevollisuudella, mikä ilmauntui hänen kasvoissansa.\n\n\"Hyvä herra, ettekö suostu vielä muutamia minuutteja täällä odottamaan?\"\n\nKumarsin myöntyväisesti.\n\nHän kääntyi taas sairashuoneesen takaisin ja sulki oven jälkeensä.\n\nKävelin hiljakseen edestakaisin. Joukko ajatuksia tulvasi mieleeni.\nKoetin niitä järjestellä. Mitä täällä tämän perästä oli jälleen\ntapahtuva? Mihin toimiin oli minun sitten ryhtyminen? Tehtyä rikosta,\nmurhaa oli lähemmin tutkittava. Mitä häiriötä siten tuottaisin\ntähän taloon, jossa kuolema oli käynyt! Itse kreiviäkin tuli minun\nkuulustella. Ruumiin avaaminen ja tarkastaminen oli välttämättömän\ntarpeellista. Tuolla onnettomalla vainajalla ei vielä kuoltuansakaan\nolisi rauhaa! Ja miten kreivi olisi käyttäytyvä ja eiköhän hänen\nmielenvikaisuutensa kohtaukset kaiken tämän kautta jälleen puhkeaisi\nilmi! Kylmä väristys pudistutti ruumistani, tätä kaikkea ajatellessani.\nMutta minä olin rikosasiain tuomari. Minun oli tekeminen mitä\nvelvollisuuteni vaati. Oikeudella tuli olla oikeutensa.\n\nNeljännestunti lienee jo lähes kulunut siitä kun kreivi palasi\nkuolinhuoneesen. Hän oli pyytänyt minua vartomaan vaan muutamia\nminuutteja. Kuuntelin, kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään. Siellä\noli hiljaista ikäänkuin kuolema siellä yksin hallitsisi. Kaikkialla\nympärilläni vallitsi hiljaisuus.\n\nEn ollut myös ennenkään mitään kuullut. Oven narina, kun kreivi\nsulki sen mennessänsä tyköäni, oli viimeinen ääni mikä korvaani oli\nkoskettanut, paitsi mitä omat liikuntoni synnyttivät. Ainoastaan\nkerran, kohta oven sulkemisen jälkeen, olin ollut kuulevinani jotakin\nryminää sen toiselta puolelta, sairashuoneesta. Se näytti kuuluvan\nkuolinvuoteen luota, juuri kuin siellä jotakin työnnettäisiin, jotakin\nnostettaisiin. Mutta tuo ääni oli niin epäselvä, niin epämääräinen\netten lähemmin voinut eroittaa mikä siihen oli syynä. Kukapa kuolleen\nlepoa häiritsisi? ajattelin minä enkä pitänyt siitä enempää lukua.\n\nSittemmin en ollut mitään kuullut.\n\nÄkkiä kajahtivat kaikuvat, kiivaat, sekavat äänet korvaani: kimeä\nhuuto, kuului siltä kuin jos olisi se ollut jonkun naisen hätähuuto;\nmuiden äänien huutoja, ovien aukitempomisia ja kiinni paiskaamisia;\nuseiden ihmisten sikisokin juoksemista. Kaikki tapahtui talossa, mutta\nkaukaisemmassa etäisyydessä; likeisimmässä lähistössäni vallitsi\nrauhallisuus kuten ennenkin; sairashuoneesta ei mitään liikuntoa\nkuulunut. Kuunnellessani kajahti uudestaan naisäänen hätähuuto; se\nkuului jo kauempaa, miesten äänet huutelivat sillävälin, myöskin\npoistuen. Myös ulkoa luulin kuulevani äänien toisiinsa sekauntuen\nhuutelevan! En voinut mitään ymmärtää.\n\nJotakin tavatonta oli tapahtunut ja tapahtui paraikaa. Äänistä päättäen\ntäytyi sen olla jotakin hirvittävää.\n\nOliko tuon onnettoman kreivin, huolimatta siitä levollisuudesta, jolla\nhän minua oli puhutellut, huolimatta siitä ylevästä mielen voimasta ja\nlempeydestä, jolla hän kuolevalle oli lausunut viimeiset jäähyväiset,\noliko hänet jälleen huimannut joku noista hänen sairautensa\nsynnyttämistä surullisista ja hurjista mielenjohteista, jotka hänelle\nolivat tuottaneet \"hullun kreivin\" nimen? Ja mitä oli hän tuossa\nkammoittavassa tilassa toimeenpannut? Mitä peloittavaa ja kauhistavaa\ntyötä hän vielä nyt paraillaan puuhasi? Kahdesti olin kuullut naisäänen\nhätähuutoja. Oliko hänen sisarentyttärensä hengellänsä saanut maksaa\nsen rikoksen, joka vainajaa vastaan oli tehty. Sellainen oli useita\nviikkokausia kreivin mielipuolisuuden päätös ollut. Oliko hän uudestaan\nmielipuolen raivoon joutuneena nyt pannut päätöksensä täytäntöön? Mutta\nkuolevalle oli hän toisin luvannut. Mutta mitä merkitsevät mielipuolten\nlupaukset?\n\nLuokseni ei kukaan tullut. Yleisessä kauhussa olin minä jäänyt kokonaan\nunhotuksiin. Minun oli hankittava itse itselleni tietoja siitä mitä\noli tapahtunut. Lähinnä kai saisin niitä sairashuoneesta. Avasin siis\nmainitun huoneen oven ja astuin sisään.\n\nSiellä vallitsi puolihämärä niinkuin ennenkin. Mutta kreiviä en siellä\nnähnyt. Menin lähemmäksi kuolinvuodetta. Mutta vuodekin oli tyhjä.\nKuollut ei ollut enää siinä. Eikä hän ollut koko siinä huoneessakaan.\nHuone oli tyhjä, minä olin siinä ainoa ihmisolento.\n\nMelkeimpä kammoittavalta alkoi minun tuntua tuossa kuolinhuoneen\nyksinäisyydessä.\n\nMissä oli ruumis? Missä oli kreivi? Oliko hän vienyt ruumiin muassaan?\nJa mihin hän oli sen vienyt! Hän oli varemmin, silloin kun vanha Juha\nkanssani puheli, pidemmän ajan, tavattoman kauan viipynyt poissa. Mitä\nhän sillä ajalla oli puuhaillut? Mitä valmistellut?\n\nMinun tuli hankkia itselleni enempiä tietoja. Mutta miten ja\nkeneltä? Tuossa suuressa, laajassa, monimutkaisessa keskiaikaisessa\nrakennuksessa, jossa en teitä enkä käytäviä tuntenut, josta nekin\nharvat henkilöt, jotka siellä asuivat, olivat poistuneet, jättäen minut\nyksinäni, kerrassaan minut unhoittaen?\n\nKuolinhuoneesta saatoin päästä ulos ainoastaan yhtä tietä, nimittäin\nsiitä ovesta, josta olin sinne tullutkin. Mitään muuta uloskäytävää en\nvoinut havaita.\n\nPalasin siis takaisin siihen huoneesen, jossa olin tähän saakka ollut\nja josta olin nähnyt Maria neiden viimeisen kuolonkamppauksen.\n\nKauhistus valtasi minut jälleen siihen huoneesen astuessani.\n\nKirkas tulenhohde tunkeusi häikäisevänä vastaani. Se kohtasi silmiäni\nhuoneen akkunoista.\n\nRiensin akkunan tykö.\n\nTulipalo oli melkein välittömästi edessäni, tuskin kahtakymmentä\naskelta minusta. Uusi linna paloi, tuo muhkea, ääretön loistorakennus,\nmikä vasta muutamia viikkoja sitten oli saatu täydellisesti valmiiksi.\n\nEnsi silmänräpäyksessä en voinut käsittää mitä oli tapahtunut.\n\nSilloin kuulin askeleita takanani. Ne olivat tulleet kuolinhuoneesta.\n\nVanha palvelija Juha seisoi vieressäni ja hänen kasvoissansa, jotka\nolivat aaveenkaltaisen kalpeat, ilmauntui kuoleman kauhu.\n\n\"Pelastautukaa!\" huusi hän. \"Joutukaa, tulkaa kanssani!\n\n\"Mitä on tapahtunut, Juha?\"\n\n\"Näettehän että uusi linna on tulessa. Myös vanhakin on tulen uhriksi\njoutuva. Täällä ei jää kiveä kiven päälle.\"\n\n\"Mutta kuka linnan on sytyttänyt? Miten se oli mahdollista?\"\n\n\"Tuolla ulkona saatte enemmän tietää, herra! Nyt on meidän vaan huolta\npitäminen pelastumisestamme!\"\n\nHän tarttui käteeni ja veti minua muassaan huoneesta, käytävään, josta\nsinne olimme tulleet, portaita alas ja alakerrassa eräästä pienestä\novesta, jota en varemmin ollut nähnytkään.\n\nOlimme ulko-ilmassa.\n\nMutta edessämme oli mitä peloittavin, mitä kauhistavin näytelmä!\n\nEdessämme kohosi kaikessa korkeudessaan ja leveydessään kreivin uusi\nlinna. Se oli kaikessa korkeudessaan ja leveydessään liekkien vallassa.\n\nVahvat muurit törröttivät tummina siinä. Mutta niiden sisässä riehuivat\nliekit. Akkuna akkunan vieressä oli selkeästi ja kirkkaasti valaistu,\npitkin rakennuksen koko majesteetillista leveyttä, kolmessa toinen\ntoisensa päällä olevassa korkeassa rivissä. Se oli ihmeteltävän\nkamala, hirmuinen, suurenmoinen näky. Nuo suuret loistavat peililasit\nolivat halkeilleet. Hurjasti rätisivät ja räiskivät liekit rakennuksen\nsisällä. Hurjasti ja kuitenkin samalla niin hiljaan, niin hiljaan!\nKuoleman hiljaisuus vallitsi ympärillä. Paljon ihmisiä seisoskeli\nlinnan ympärillä; kylästä asti olivat he jo kerinneet tänne rientää.\nMutta he seisoivat kaikki mykkinä kauhistuksesta, pelästyksen\nrampaamina.\n\nPelastamisesta ei muutoin voinut ollakaan mitään toivoa.\n\n\"Juha, taivaan tähden, kuka tähän on syypää?\"\n\nVanha palvelija ei näkynyt uskaltavan minulle mitään vastata.\n\n\"Juha, missä on kreivi?\"\n\n\"Tuolla,\" vastasi hän hiljaan, viitaten palavaan linnaan.\n\n\"Ja neiden ruumis?\"\n\n\"Siellä hänen kanssansa.\"\n\n\"Oletteko nähneet kreivin siellä yhdessä ruumiin kanssa?\"\n\n\"En. Mutta minä etsein häntä kuolinhuoneesta. Sieltä en häntä löytänyt.\nJa ruumis oli hänen kanssansa kadonnut. Kauhea ajatus valtasi mieleni.\nUusi linna oli aiottu neiden asunnoksi, siellä oli hänen häähuoneensa\noleva. Riensin ovelle, joka yhdistää sen vanhaan linnaan. Ovi oli\nsuljettu. Olin ihan pyörällä päästä säikähdyksestä. Kerroin tuon\nkamalan asian toisillekin. Silloin huomasi Margaretha ensimäisen\ntulenhohteen. Hän kiljasi kauhusta. Kiiruhdin vielä kerran ovelle;\naioin murtaa sen auki. Mutta yritykseni oli turha. Äkkiä selkeni\nminulle kaikki. Käskin muiden pitämään huolta pelastuksestansa, itse\nnoudin teidät.\"\n\nMinullekin oli koko asia selvänä.\n\nSiitä syystä oli kreivi ollut niin kauan poissa. Hän oli tehnyt\nvalmistuksensa tulipaloa varten ja hänen tarvitsi, neiden kuoltua,\nsytyttää tuli vaan, jotta koko rakennus heti kaikilta puolilta olisi\nliekkien vallassa,\n\n\"Varmaankin on hän jo useita päiviä tätä valmistellut,\" sanoi vanha\npalvelija.\n\n\"Siis selkeässä mielentilassa?\"\n\n\"Ihan selkeässä, järkevässä mielentilassa. Hän ei voinut elää neiden\nkuoltua. Hän tahtoi kuolla neiden kanssa, morsiushuoneessa!\"\n\nMutta eikö tämä ollut mielipuolen, eikö tämä ollut hullun kreivin tekoa?\n\nLiekit olivat käyneet hurjemmiksi ja äänekkäämmiksi ja nuoleskelivat jo\nseiniä akkunoiden ulkopuolelta.\n\nNyt olivat ne jo ehtineet rakennuksen katolle, sen harjalle ja\nkiertelivät korkeina patsaina siellä seisovia yleviä veistoskuvia.\n\nSilloin näkyi katolla jotakin liikkuvan veistoskuvien välillä, ilmoille\nkohoavien tulipylväiden välillä.\n\nKaksi ihmisolentoa oli siellä.\n\nMutta toinen heistä vaan itse liikkui -- se oli kreivin kookas, roteva\nvartalo.\n\nSylissään kantoi hän kuollutta rakastettuansa.\n\nKreivi seisoi suorana, pää pystyssä, Lujasti sydämmellensä näytti hän\nlikistävän kuollutta armastansa.\n\nVielä kerran ympäröivät heitä raivoavat liekit. Kiviset kuvat heidän\nympärillänsä horjuivat.\n\nKreivi seisoi vakaana, liikkumatonna, pitäen sylissänsä, sydämmellänsä\nkuollutta naista.\n\nRakennuksen harja horjahti, ruskui ja rymähti äkkiä alas.\n\nEi näkynyt enää kivisiä kuvia, ei näkynyt enää kreiviä eikä kuollutta\nneittä. Riehuvain liekkein joukkoon olivat ne kaikki kadonneet. Sinne\noli myös mennyt elämä ja kärsimykset.\n\nAinoastaan rakkaus elää vielä kuolemankin jälkeen -- ainoastaan rakkaus\nja rauha.\n\nKreivi oli surmannut neiden isän ja veljen. Siitä syystä eivät kreivi\nja Maria eläissänsä voineet olla toistensa omat.\n\nTuolla ylhäällä, niinkuin Maria oli viimeisellä elonhetkellänsä\nkreiville sanonut, tuolla ylhäällä oli rakkaus heille kaikille tuova\nsovinnon ja antava rauhan. --\n\nRikos-asiain tuomarilla on vielä hiukan tähän lisättävää. Kun\nmyrkytetyn ruumis paloi, hävitti tuli myöskin myrkyn ruumiissa. Siis\nei ollut mitään riittävää todistusta siitä että rikos todella oli\ntapahtunut. Siis ei mitään tutkintoa myöskään rikoksen toimeenpanijaa\nvastaan voitu aloittaa.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]