Kirjallinen sitoumus

KIRJALLINEN SITOUMUS

Kirj.

George R. Sims

Suomennos

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.

Slokum'in kylä kammoi oikein kammomalla Jaakko Meadovs'ia. Selitykseksi niille lukijoille, jotka eivät tunne Slokumia, tahdon mainita että se on hyvin pienoinen kylä, joka sijaitsee eräässä lounaisen piirikunnan kauniimpia seutuja. Siinä on kahdeksantoista taloa, joista kaksi on ravintolaa, kirkko ja kolme kauppapuotia. Etevin mies Slokumissa oli tietysti pappi, mutta rikkain ja mahtavin oli mylläri, mestari Martti, jonka talo oli noin neljänneksen päässä kylästä.

Sanoessani häntä rikkaaksi, käytän tätä sanaa suhteellisessa merkityksessä. Hän oli rikas slokumilaisten käsityksen mukaan.

No, Jaakko Meadovs ja mylläri eivät ollenkaan voineet elää sovinnossa keskenään. Jaakko oli nimittäin erään ravintolan-isännän poika Slokumista ja myllärin opissa Martti mestarin luona.

"Kyllä hän saa varoja hankkiaksensa itsellensä kerran myllyn, juuri samallaisen kuin Martti mestarilla on, ja samankaltaisilla uusimuotisilla siivillä varustetun," kehahteli hänen isänsä.

Ei viipynyt kauan ennenkuin tuo isällinen ennustus toteutui. Vaikkapa ei Jaakko saanutkaan myllyä, sai hän sitävastoin tuntea sitä useampia "siipiä", vieläpä toisinaan itsekin aika lailla siipeensä, sillä hän antautui tappeluun jokaisen miespuolisen, taisteluun kykenevän henkilön kanssa paikkakunnalla; epäilemättä olisi hän ollut valmis aloittamaan tappelun itse myllärinkin kanssa, joll'ei tämä olisi ehkäissyt kaikki tällaiset aikeet ja hillinnyt nuorukaisen mahdollisesti tähän suuntaan tähtäilevän kunnianhimon, antamalla hänelle ensiksi kelpo löylytyksen hiiliraudalla ja ajamalla hänet sitten pois luotansa, syystä että Jaakko oli ruvennut pakinoimaan rakkaudesta myllärin kauniille Jenny nimiselle tyttärelle.

Jenny oli pieni, iloinen, ruskeasilmäinen tyttö, joka äsken oli täyttänyt kuusitoista vuotta, eikä tuon nuoren hulivilin, Jaakko, Meadovs'in, jolla oli pulska ulkomuoto, ollut lainkaan vaikea saada hänet houkutelluksi rupeamaan hänen morsiameksensa.

Vaikka Jaakko olikin taipuvainen kaikellaisiin hurjiin vehkeisiin ja tappeluihin, mikä lähinnä oli seurauksena voimakkaasta ruumiinrakennuksesta ja nuorekkaasta, tulisesta luonteenlaadusta, oli hän mieleltään kuitenkin turmeltumaton, ja uskollinen sydän sykki hänen rinnassansa; hän olisi mielellään mennyt halki tulen ja veden, jos vaan siten olisi luullut miellyttävänsä myllärin tytärtä.

Niin pian kuin mylläri huomasi, mistä päin tuuli puhalsi, ja että Jaakko jo oli kokoonpannut suunnitelman miten hän ja morsiamensa yhdessä lähtisivät karkuun viimemainitun isän luota, päätti hän ymmärtävänä isänä sekoittaa hiukan jokapäiväistä todellisuutta nuorten romantillisiin haaveiluihin.

Muutamana kesäpäivän iltana, kun Jaakko sen sijasta että olisi ollut myllyssä, oleskeli kyökissä, kuiskutellen helliä rakkauden sanoja Jennyn korvaan ja pureskellen samalla omenakakkua, tuli Martti mestari ihan odottamatta joukkoon kolmanneksi. Mylläri sai kohennusraudan käteensä ja läimäytteli sitä oikein uskosta nuoren rakastajan selkään sillä välin kun Jenny juoksi ruokakomeroon ja sulki oven jälkeensä. Sieltä tapasi tuntia myöhemmin isä tyttärensä. Jenny tosin itki vieläkin, mutta näytti kuitenkin saavan vähän lohdutusta omenakakun jäännöksen syömisestä.

Mylläri puhui hänelle järkeviä sanoja ja sanoi että Jaakko oli pahanpäiväinen laiskuri, jota ei kukaan kunniallinen tyttö voisi ottaa mieheksensä.

Tätä kuullessansa alkoi Jenny taas itkeä ja itki niin kauan, että mylläri suuttui oikein silmittömästi ja vannoi lopuksi että kyllä hän tekisi lopun tuollaisista rakkaudenjutuista. Jaakko lähetettiin kotiinsa ja mylläri vakuutti tyttärellensä että, jos tämä kertaakaan puhelisi tuon lurjuksen kanssa, pääsisi hän kylään palvelustyttönä elättämään itseänsä sen sijasta että nyt sai myllyssä hienona naisena oleskella.

Ja Jaakko meni kotiinsa isänsä tykö, mutta vannoi kostavansa koko maailmalle. Kotona sai hän taas korvapuustin, koska oli tullut palveluksestansa pois ajetuksi, ja tämä viimeinen rangaistus oli syynä että hän nyt ryhtyi uuteen tuumaan.

Hänen kävi kiukuksi että häntä tuolla tavalla kohdeltiin. Ei ollut koko Slokumissa sitä nuorta miestä, jota hän ei ollut painissa ja tappelussa voittanut; nyt alkoi hän ikävystyä tuollaisiin huvituksiin, eikä hän nyt enää saanut Jennyäkään tavata. Hän päätti lähteä merelle.

Hän oli lukenut niin monta hauskaa kertomusta niistä seikkailuista ja vaaroista, jotka merimiestä hänen elämässänsä usein kohtaavat. Sellainen elämä sopisi hänelle; se olisi jotakin toista kuin tuo yksitoikkoinen elosteleminen Slokumissa.

Luotettavan sanansaattajan avulla – hän oli nimittäin luvannut eräälle myllyssä palvelevalle poikaselle aimo selkäsaunan jos tämä kieltäytyisi rupeamasta hänen asiamieheksensä – onnistui hänen lähettää Jennylle kirje, jossa hän kertoi päättäneensä lähteä pois kotimaastansa ja samalla ilmoitti paikan, missä he määrättyyn aikaan kohtaisivat toisensa sanoaksensa toisillensa jäähyväiset.

Kuinka olisi Jenny saattanut kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä?

Poika parka! Täytyihän hänen nyt lähteä pois kodistansa ja tapahtuihan se kaikki Jennyn tähden.

Samana ehtona otti hän koiransa mukaansa, mennäksensä, niinkuin sanoi, hiukan jaloittelemaan joen rannalle. Kauniilla, rauhallisella paikalla noin puolentoista neljänneksen matkalla myllystä tapasi hän Jaakon, joka jo oli siellä häntä odottamassa.

Jaakko selitti nyt tarkoin laveat tuumansa tytölle – kuinka hän aikoi mennä merimieheksi erääsen laivaan, mikä purjehtisi noihin kaukaisiin maihin, joissa kultaa, hopeata ja timantteja löytyy yhtä paljon ja yhtä yleisesti kuin marjoja Slokumin mäillä Syyskuussa. Hän lupasi tulla kotiin rikkaana miehenä ja naida sitten Jennyn. Mutta Jennyn piti myöskin luvata pysyä hänelle uskollisena. Jaakko oli nykyään lukenut, jossakin kirjassa muutamasta nuoresta ritarista, joka otti osaa ristiretkiin ja ennen lähtöänsä vaihtoi valoja armaansa kanssa. Jaakko oli tarkasti kopioinut nämät lupaukset, kirjasta nähdessään kuinka käytännöllisiä ne olivat sellaisissa tapauksissa.

Tällainen hyvästijättö tuntui hyvin romantilliselta ja Jenny, joka oli aivan ihastuksissaan, oli altis lupaamaan mitä hyvänsä.

Jaakko luki ääneensä rakkaudenvalat hänelle ja Jennyn verevät kasvot muuttuivat ihan kalpeiksi, kun hän ehti loppuun, sillä nuo nuoret rakastavaiset keskiajan päivinä olivat pergamentille piirrettyjen lupaustensa alle verellään nimensä kirjoittaneet.

"Jaakko, sitä en minä voisi tehdä," virkkoi Jenny kauhistuen, sillä hän aavisti, että ainoastaan verenpunainen allekirjoitus tyydyttäisi hänen tulista rakastajaansa.

"Niin, mutta sinun täytyy," sanoi Jaakko. "Katso tähän! Olen kirjoittanut valat paperille, sillä en voinut saada pergamenttia, ja leikkasin haavan sormeeni sekä kirjoitin alle verelläni, ja nyt on sinun vuorosi. Tässä ovat sinun lupauksesi valmiiksi kirjoitettuna, niin ett'ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin piirtää nimesi. Minulla on kynä muassani."

"Voi, Jaakko, en minä saata; rakas Jaakko, älä minulta sellaista pyydä!"

"Sinä petollinen nainen, et siis rakasta minua! En huoli siis elää enää. Heti hukutan itseni."

Jaakko teki teaatterillisen liikkeen jokea kohden. Jenny parkasi ja tarttui hänen takkinsa liepeesen.

"Jaakko, rakas Jaakko, et saa hukuttaa itseäsi."

"Siinä tapauksessa on sinun kirjoittaminen nimesi!" huusi rakastaja. "Yksi, kaksi" –

"Teen kaikki, mitä tahdot, Jaakko, mutta et saa heittäytyä jokeen."

Jaakko poistui kappaleen matkan rannasta.

"Kirjoitan ihan heti, Jaakko," sanoi Jenny. "Mutta olen niin pelästyksissäni etten saata pitää kynää kädessäni. Tule, mennään tässä kedon poikki, niin saamme jutella asiasta."

Jenny tahtoi vaan saada Jaakon pois houkutelluksi tuon vaarallisen joen läheisyydestä.

He kävelivät nyt hitaasti pitkin ketoa, ja Jaakko uudisti romantilliset valansa iäisestä uskollisuudesta ja kuvaili morsiamellensa niitä kauniita kapineita, joita hän toisi hänelle tulijaisiksi kaukaisesta lännestä.

Kun he menivät pensas-aidan ohitse, huomasi Jenny kauniin ruusun.

Hän muisti, että nuoret naiset romaaneissa tavallisesti antoivat lemmityillensä ruusun jäähyväishetkellä; rakastaja säilytti sitä vielä kauan aikaa, sittenkuin se oli kuihtunut, ja katseli sitä usein niissä kaukaisissa maissa, joihin rakastajat aina matkustavat.

Hän päätti antaa Jaakolle ruusun.

Hän nousi varpaillensa ulottuaksensa siihen ja ojensi pienen, valkoisen kätensä sitä poimiaksensa; äkkiä hypähti hän taaksepäin kirkaisten kivusta.

Ruusuja vartioivat terävät piikit, ja sellaiseen oli myllärintytär sormensa satuttanut, niin että siitä vertä vuoti.

"Se on hyvä merkki", huudahti Jaakko katsellen tuota haavoitettua sormea, jota Jenny hänelle näytti odottaen sulhasensa surkuttelevan hänen onnettomuuttansa. "Se on hyvä merkki, nyt sinä voit verellä kirjoittaa nimesi."

Nyt kun kipu oli ohi ja sattumus oli hankkinut hänelle tarvittavan nesteen, ei Jennyllä enää ollut mitään verukkeita, joita olisi esteeksi ilmoittanut. Jaakko otti kynän taskustansa, ja Jenny kasti sitä pienoiseen punaiseen veripisaraan ja piirsi puolittain pelonalaisena, puolittain ujostellen ja vapisevalla kädellä nimensä paperille.

Sitten antoi Jaakko hänelle jo aikaisemmin allekirjoittamansa rakkauden sitoumuksensa ja sai Jennyltä sijaan äsken allekirjoitetun asiakirjan. Ennenkuin hän kätki sen poveensa – sillä siellä oli tuo nuori ritarikin omaansa säilyttänyt – luki hän sen ääneensä Jennylle:

    "Nyt sydän sykkii tulta
    Ja vannon itkien:
    Jos mull' on toinen kulta,
    Kun tulet jällehen,

    Niin työnnä säälimättä
    Sä miekkas rintaani
    Ja surmaa empimättä
    Myös toinen armaani."

"Se on kauheaa, Jaakko", äänsi Jenny, kun hänen rakastajansa pisti sitoumuksen poveensa.

Mutta Jaakko lohdutti ja rauhoitti häntä. Se oli ainoastaan muodon asia, ja jotakin, joka oli aivan tavallista nuorten lempiväin kesken, varsinkin kun niillä oli ankarat, luonnottomat isät.

Sitten käyskentelivät he sinne tänne ihanoilla kedoilla ja toistelivat lupauksiansa ikuisesta, muuttumattomasta uskollisuudesta, kunnes aurinko, joka taivaanrannalla oli jo alhaalla, muistutti Jennylle, että oli aika erota lempensä esineestä ja mennä ankaralle isälle teetä keittämään. Hartaasti syleillen ja yhä uudistaen lupauksiansa erosi nuori pari toisistansa.

Seuraavana päivänä tiesi koko Slokumin kylä, että sen tiranni, sen hurjin tappelija Jaakko Meadovs oli mennyt merelle.

Tuo juhlallinen sitoumus pysyi salaisuutena, joka oli kätketty myllärintyttären ja erään toisen tytön poveen. Jennyn paras ystävätär oli Maggie Smith, sepän tytär; ja hänelle uskoi Jenny tuon romantillisen tapauksen muutamana kesä-iltana hämärissä, kun he istuivat yhdessä ja söivät piimää samasta vadista.

Viisi vuotta oli jättänyt jälkensä Slokumiin, samoin kuin vuodet jättävät jälkensä useimpiin muihinkin seutuihin, vähitellen muutellen asiain vanhaa järjestystä. Useiden majojen ikkunoissa näkyi uusia lasten kasvoja ja monetkin vanhat ryppyiset kasvot eivät enää olleet nähtävinä vanhoilla paikoillaan. Pienoiset tytöntallukat ja poikanulikat olivat kasvaneet ja oli heistä tullut impiä ja nuorukaisia, nämät olivat taas muuttuneet vaimoiksi ja miehiksi ja olivat he edesvastauksessa noista ennen mainituista uusista kasvoista. Viisi vuotta oli myös vaikuttanut tuntuvia muutoksia pitäjässä. Se oli saanut uuden papin ja kaksi uutta myömälää. Jaakko Meadovs'in isä oli siirtynyt asumaan erääsen suureen kaupunkiin. Mylläri, Martti mestari, oli myöskin muuttanut pois, mutta sellaiseen maahan, jota ei millekään kartalle ole merkitty, ja jonne kaikilla Slokuminkin asukkailla kerran on maksuton matka.

Mahtavin mies kylässä oli nyt Juha Hodges, jolla oli talo lähellä myllyä, ja joka – sittenkuin oli saanut perinnön pohjoisessa piirikunnassa kuolleen setänsä jälkeen – oli parannellut peltonsa ja näytti paisuvan Slokumin Rotschild'iksi. Juha oli hyvin tarkka laskija ja varovainen, sekä tiesi säntilleen kuinka monta hernettä menee vakkaan.

Myllärin pellot ulottuivat Hodges'in maatilan rajalle, ja kun mestari Martti kuoli aikoi Hodges ensin tarjoutua ostamaan ne Jennyltä.

Mutta asiaa tarkemmin mietittyänsä tuli hän siihen päätökseen, että sen voi edullisemmalla tavalla järjestää. Miksi ei hän voisi ottaa tyttöä vaimokseen ja siten saada vainiot ilmaiseksi?

Hän oli kaunis mies, eikä ollut ketään, jota hänen tarvitsi luulla kilpailijaksensa. Huhu tosin tiesi kertoa, että ihana myllärintytär nuorempana oli ollut mieltynyt tuohon tyhjäntoimittajaan Jaakko Meadovs'iin, joka oli lähtenyt merelle ja josta viiteen vuoteen ei oltu mitään kuultu; mutta siitä oli jo niin kauan, ja syynä siihen, että Jenny sittemmin oli hylännyt niin monta hyvää naimatarjousta, oli varmaankin se seikka, ett'ei Slokumissa ollut ketään, joka häntä olisi voinut miellyttää.

Juha Hodges päätti kaikissa tapauksissa koettaa onneaan. Koe tehtiin ja onnistui oivallisesti. Jenny oli aikoja sitten lakannut Jaakkoa muistelemasta. Tuota typerää sitoumusta, jonka alle hän oli nimensä piirtänyt, piti hän nyt lapsellisuutena. Jos Jaakko ei ollut hukkunut, oli hän varmaankin mennyt naimisiin ja asettunut asumaan kaukana Slokumista.

Jenny ei ollut saanut riviäkään häneltä koko aikana; turhaa oli häntä enää ajatella.

Tuo nuori tilanomistaja, hänen naapurinsa, tuli juuri sopivaan aikaan. Jenny oli väsynyt yksinään myllyä hoitamaan; se tarvitsi miehen hoitoa.

Juha Hodges oli juuri sopiva mies, eikä Jenny osoittanut kylmäkiskoisuutta eikä suuttumusta kun Juha rupesi häntä hellillä silmäyksillä katselemaan. Ja kun Juha pian sen jälkeen kosi, antoi Jenny myöntymyksensä epäröimättä kauemmin kuin mitä yleinen tapa Slokumissa vaatii nuorilta kainoilta tytöiltä.

Heidän kihlaus-aikansa meni menoaan niin tasaisesti ja rauhallisesti kuin myllyn sivutse juokseva joki, ja hääpäivä pian määrättiin.

Nyt tapahtui, että tarinaa Jennyn kihlauksesta Jaakko Meadovs'in kanssa ruvettiin kertoilemaan vähä ennen tuota juhlallista päivää, ja Jaakosta tuli päivän puheaine.

Mahdollista on, että Maggie Smith, joka oli kutsuttu morsiuspiiaksi, oli juorunnut ja kertonut ihmisille tehdystä sitoumuksesta, joka verellä allekirjoitettiin.

Olipa senkin asian kanssa miten oli, mutta varma on, että juttu tuli tunnetuksi. Vanhoja kertomuksia Jaakon hillitsemättömästä hurjuudesta ja rajuudesta alkoi jälleen liikkua, ja saapuivat ne Juha Hodges'inkin korviin.

Hän nauroi luonnollisesti sellaiselle arvelulle, että joku uskaltaisi sekauntua hänen asioihinsa; mutta eipä todellakaan tuntunut hupaiselta tietää, että hän oli hankkeissa naida tytön, jonka entisellä sulhasella oli rajaton lupa laskea hänestä niin paljon vertä, kuin vaan haluaisi.

Jenny oli vihoissaan siitä, että tuo juttu oli tullut tunnetuksi; ylimalkaan paheksui hän kovin että Jaakon nimeä ja hänen häitänsä mainittiin samalla kerralla. Slokumin kaltaisessa vähäisessä kylässä on kaikki aihe juoruamiseen oikein virkistävä seikka, ja juoruämmät panivat enemmän lisää kuin jättivät mitään pois. He kertoelivat niin paljon Jaakko Meadovs'ista ja hänen sitoumuksestansa ett'ei peninkulman ympäristöllä ollut sitä miestä, vaimoa tai lasta, joka ei koko juttua olisi juurtajaksain tuntenut.

Niin valkeni vihdoin se Kesäkuun päivä, jolloin kirkonkellot iloisesti ilmoittivat, että myllärintytär ja Juho Hodges viettivät häitänsä. Koko kylä oli liikkeellä. Tytöt ja nuoret miehet koreilivat valkoisilla kokardeilla, ja myllyssä oli oikea juhlallisuus vietettävä. Sinne oli kokounnuttava vihkimisen jälkeen. Lato oli lakaistu, sillä siellä oli tansittava iltapäivällä, ja vanha sokea Taneli, joka soitti viulua, saisi taas muutamia markkoja ansaituksi.

Mylly oli tyhjänä vihkimistä toimitettaessa; kotona ei ollut ketään muuta, paitsi muuan Bill niminen poikanen, joka oli jätetty kotimieheksi.

Bill vietti aikaansa etsimällä ruokakomerosta herkkupaloja, kun hän äkkiä kuuli oven takanansa aukenevan. Hän paiskasi komeron oven joutuin kiinni, kääntyi ympäri ja näki edessänsä leveähartioisen, ahavoittuneen merimiehen.

"Halloo! poika!" sanoi merimies. "Missä mylläri on?"

"Myllärikö?" vastasi poika. "Hän on kuollut aikoja sitten."

"Vai kuollut!" virkkoi merimies, "mies raukka, olisin niin mielelläni likistänyt hänen kättänsä. Muistatko minua? Annapas kun katson, olethan sinä pikku Bill!"

Pojan silmät suurenivat suurenemistaan ja ehdottomasti aukasi hän suunsa. Olihan hänen isoäitinsä vielä edellisenä päivänä puhellut Jaakko Meadovs'ista ja Jennystä, eikä pojalla enää ollut epäilystäkään siitä kuka vieras oli.

"Missä on Jenny?" kysyi vieras sitten ja katseli ympärilleen tuolla vanhalla tutulla paikalla.

"Jenny," änkytti poika, "minä menen heti noutamaan häntä tänne." Ja ennenkuin merimies kerkesi sanaakaan sanoa, hyökkäsi Bill ulos ovesta ja riensi kirkolle niin joutuin kuin hänen jalkansa vaan jaksoivat juosta.

Hääväki tuli juuri riemusta loistavin kasvoin kirkosta, kun poika ehti heidän luoksensa.

"Voi, neiti Jenny!" huusi poika, jonka silmät kauhusta olivat liikkumattomina päässä. "Nyt hän on tullut."

"Kuka? Kuka on tullut?" sanoi morsian, ja kävi kasvoiltansa yhtä vaalakaksi kuin nauharuusu hänen puvussaan.

"Jaakko Meadovs!" huusi poika.

Jenny pyörtyi ja sulhasen polvet tutisivat. Häävieraat katselivat toisiansa mykkinä kauhistuksesta. Maggie Smith hoiteli morsianta ja pyysi häntä rauhoittumaan.

Sotaneuvottelu pidettiin. Mitä oli tehtävä? Sulhanen ilmoitti suoraan, ettei hän millään ehdoilla menisi takaisin myllyyn tullaksensa siellä murhatuksi.

Ei kuitenkaan kauan viipynyt, ennenkuin Jenny tyyntyi ja teki ehdoituksen. Jos vaan onnistuttaisiin pysyttää Jaakko tietämätönnä siitä mitä oli tapahtunut, niin kyllä hän sitten keksisi jonkun keinon millä tuosta kutsumattomasta vieraasta päästäisiin. Äkkiä juolahti sukkela ajatus muutaman häävieraan mieleen. Voitiin mennä hänen taloonsa, joka oli läheisyydessä, ja siellä morsian ja Maggie vaihtaisivat pukuja. Maggie ottaisi Jennyn seppeleen ja olisi morsiamia olevinaan, ja Jenny olisi morsiuspiikana. Sitten kai joku keino keksittäisiin, miten Jaakosta päästäisiin.

Morsian ja sulhainen suostuivat tuumaan – tietysti välttääksensä pahentavaa häiriötä hääpäivänä. Jenny ja Maggie menivät naapurivaimon taloon ja vaihtoivat vaatteita. Kaikki lupasivat pitää asiata salassa, ja nyt meni koko joukko myllylle, Maggie ja sulhanen käsi kädessä.

Jaakko seisoi ovella heitä odottamassa. Hän oli kuullut kellojen soivan; tyhjä talo ja iloinen kellojen soiminen olivat saaneet hänen kummia aavistamaan.

Olisiko mahdollista, että hän oli tullut kotiin tavataksensa Jennyn toisen morsiamena?

Morsiuspari vapisi, nähdessään tuon päivettyneen merimiehen ja sulhasen hampaat kalisivat hänen suussansa, mutta niin pian kuin Jaakko huomasi että Jenny oli ainoastaan morsiuspiikana syleili hän häntä koko seuran nähden.

"No, tyttöseni, et liene luullut kohtaavasi minua enää? Vai kuinka?"

Ja hämillään oleva, punastunut Jenny änkytti ettei hän ollut sitä luullut.

Kaikki tervehtivät sitten Jaakkoa ja hän kertoi ansainneensa paljon rahoja ja tulleensa kotiinsa sinne asettuaksensa. Hän oli ensin käynyt tervehtämässä vanhaa isäänsä ja sitten heti lähtenyt Slokumiin. Ja kummallisia tarinoita kertoi Jaakko vaiheistansa merimatkoillaan.

Jaakko puheli lainkaan taukoamatta koko hääaterian aikana; hän laski leikkiä kaikista asioista, mutta enin sen sitoumuksen johdosta, jonka Jenny ja hän verellänsä olivat allekirjoittaneet.

Heti sen perästä huomautti muuan läsnäolijoista että kaikki tietysti oli vaan leikkiä – eihän Jaakko voinut pitää sellaista sitoumusta väkäisessä aikomuksessa tehtynä.

"Enkö voi?" huusi Jaakko tuiman näköisenä, heilutellen hurjasti pöytäveistänsä. "Jumala varjelkoon sitä, joka olisi ottanut pienen Jennyni minulta."

Jaakko vaati että Jennyn tuli istua hänen vieressänsä ja pian sen jälkeen kietoi hän käsivartensa Jennyn vyötäisille.

Hän pilkkasi ylkämiestä siitä että tämä näytti nyrpeytyneeltä; mutta ei tosiaankaan ollut Hodges'in hupaista katsella kuinka vieras merimies julkisesti esiyntyi hänen vaimonsa sulhasena.

Aterian päätyttyä tahtoi Jaakko välttämättömästä, että Jenny tulisi näyttelemään hänelle vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä olisi Jennylle niin paljon sanomista. Juuri kun he olivat saapuneet rauhaiselle paikalle ja Jaakko hellästi likisti Jennyn kättä sanoen häntä pieneksi vaimoksensa, huokasi ylkä raukka, joka oli hiipinyt heidän perässään, niin syvästi, että Jaakko hänet huomasi.

"Mitä sinä täällä hiivit vakoilemassa?" kiljasi Jaakko kiukustuneena. "Mene vaimosi tykö. Kyllä minua hävettäisi, jos tuolla tavalla jättäisin vaimoni yksinään olemaan hääpäivänänsä."

"Niin – mutta – minä –" änkytti Juha Hodges.

"Kuule nyt, kumppani" sanoi Jaakko, "jos vielä kerran tapaan sinut vakoilemasta, niin saat kunniallisen selkäsaunan omana hääpäivänäsi."

Allapäin luikki Juha tiehensä ja meni latoon, jossa tanssia pyörittiin täydessä vauhdissa; huomatessaan Jaakon ja Jennyn tulevan sisään rupesi hän Maggieta liehakoimaan, ja nyt oli Jennyn vuoro olla mustasukkaisena.

Asema alkoi tuntua molemmista tukalalta, mutta mitä he voivat tehdä? Jaakko oli niin kiivasluontoinen. Jokainen ihminen Slokumissa tunsi Jaakon, eikä kukaan rohjennut häntä ärsyttää. Kun vieraat vihdoin rupesivat poistumaan, virkkoi Jaakko, kuinka hän ja Jenny, yljän ja morsiamen sieltä mentyä, häiritsemättä juttelisivat entisistä päivistä. Mutta niillä ei näkynyt olevan mitään kiirettä ja Jaakko vihjasi jo useammin kuin kerran Hodges'ille haluavansa jäädä kahdenkesken Jennyn kanssa.

Hodges ei näyttänyt sitä huomaavan.

Kun vihdoin kaikki vieraat olivat menneet matkoihinsa ja ainoastaan Jaakko, Jenny, Hodges ja Maggie Smith olivat jälellä, eikä Jaakolla näkynyt mitään aikomusta olevan siirtyä paikaltaan, joutui Hodges kokonaan epätoivon valtaan sekä päätti juosta läheisimpään poliisiasemaan ja pyytää apuväkeä, jotka voisivat suojella häntä ja ajaa pois Jaakon.

Mutta tämä säästi häneltä sen vaivan tekemällä itse lopun tuosta tuskallisesta tilasta. Hän talutti Maggien ja Hodges'in ulos huoneesta ja sulki oven.

Juha Hodges juoksenteli sinne tänne niinkuin riivattu, kiljui, hakkasi nyrkeillänsä ovea ja potki siihen, mutta Jaakko ei hänestä enää rahtuakaan piitannut, vaan meni Jennyn luo, joka vapisi kuten pienoinen säikähtynyt lintu.

"Jenny", sanoi hän lempeästi, "en ole saanut hetkeäkään puhua kanssasi kahdenkesken, ja jo tänä yönä täytyy minun lähteä Slokumista. En voinut lähteä matkalle, ennenkuin olin puhutellut sinua ja siitä syystä olin pakoitettu viskaamaan ulos tuon narrin. Jenny, sano minulle puhdas totuus, rakastatko minua vielä?"

"Sanon sinulle totuuden, Jaakko. Viisi vuotta on aikaansaanut muutoksen tunteissani sinua kohtaan."

"Se on luonnollista, tyttöseni! niin on minunkin laitani, mutta tahdoin olla rehellinen sinua kohtaan ja pitää lupaukseni. Tunnen tytön jota rakastan enemmän kuin sinua, Jenny, mutta en tahtonut sanoa hänelle sanaakaan, ennenkuin olin kohdannut sinua. Kas tässä, Jenny, ota tämä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Jaakko veti lakkaristansa vanhan kuluneen paperiliuskareen. Se oli sitoumus. Ilosta huudahtaen tarttui Jenny siihen ja repi sen kappaleiksi.

"Oi, Jaakko!" huudahti hän, "olet ottanut kiven sydämmeltäni. Pelkäsimme, että tappaisit meidät, jos saisit tietää, että olimme pettäneet sinua. Minun häissäni sinä tänään olet ollut."

"Mitä hullutusta!" kiljasi Jaakko; "sinunko häissäsi?"

"Juuri niin, ja Juha Hodges on minun mieheni, ja sinä olet häpeällisesti häntä kohdellut, ja Maggie on ainoastaan morsiuspiika; me vaihdoimme vaatteita ja muuta semmoista."

Jaakko heittäysi tuolille istumaan ja oli tukehtua naurusta, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa. Sitten juoksi hän ovelle, avasi sen ja päästi Hodges'in sisään.

"Tule tänne, vanha poika", sanoi Jaakko; "pyydän sinulta anteeksi; mutta kyllä se oli oma vikasi. Tuhat tulimmaista, kumppani, luulitko sinä Jaakko Meadovs'ia sellaiseksi verikoiraksi? Olet menettänyt paljon aikaa ja siihen olen niinä syypää, senpätähden sanon nyt hyvää yötä, tarjoan Maggielle käsivarteni ja saatan häntä hänen kotiinsa kaupunkiin."

Juha Hodges huokasi jälleen syvästi, mutta tällä kerralla lähti rinnastansa huojennuksen huokaus. Viimeinkin sai hän pitää vaimonsa rauhassa eikä hänen enää tarvinnut pelätä tulla murhatuksi hääpäivänänsä.

Hän puristi sydämmellisesti Jaakon kättä, jonka jälkeen merimies, viime kerran katsahtaen petollisen morsiamensa kirkkaisin silmiin, meni pois Maggien kanssa eikä edes huoannutkaan jäähyväisiä sanoessaan. Hänkin oli iloinen, kun oli niin helpolla päässyt järjettömästä nuoruuden lupauksestansa; sillä eräässä pohjoisessa maassa tunsi hän ruskeasilmäisen tytön, joka oli oleva hänelle uskollisempi kuin myllärintytär Slokum'issa, vaikka viimemainitun uskollisuuden-lupaus oli ollut verellä allekirjoitettu.

Loppu.