[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTEgonu2i-Rrdhs88_M1ajeb1eQPSVhYMIxkseVfr_7w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2411,"Kirjallinen sitoumus","Sims, George R.",1847,1922,"2411-sims-george-r-kirjallinen-sitoumus","2411__Sims_George_R.__Kirjallinen_sitoumus",null,"novelli",[],[],"fi",1881,1889,3226,20792,false,[],[],[],"Englantilaiseen Slokumin kylään sijoittuva novelli kertoo nuoresta Jaakko Meadovsista, joka rakastuu myllärin tyttäreen Jennyyn. Isän vastustuksen vuoksi Jaakko joutuu jättämään kotikylänsä ja lähtemään merille, mutta palaa vuosien kuluttua takaisin vaatimaan lupaustaan.","George R. Simsin 'Kirjallinen sitoumus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2411. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KIRJALLINEN SITOUMUS\n\nKirj.\n\nGeorge R. Sims\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSlokum'in kylä kammoi oikein kammomalla Jaakko Meadovs'ia. Selitykseksi\nniille lukijoille, jotka eivät tunne Slokumia, tahdon mainita että se\non hyvin pienoinen kylä, joka sijaitsee eräässä lounaisen piirikunnan\nkauniimpia seutuja. Siinä on kahdeksantoista taloa, joista kaksi on\nravintolaa, kirkko ja kolme kauppapuotia. Etevin mies Slokumissa oli\ntietysti pappi, mutta rikkain ja mahtavin oli mylläri, mestari Martti,\njonka talo oli noin neljänneksen päässä kylästä.\n\nSanoessani häntä rikkaaksi, käytän tätä sanaa suhteellisessa\nmerkityksessä. Hän oli rikas slokumilaisten käsityksen mukaan.\n\nNo, Jaakko Meadovs ja mylläri eivät ollenkaan voineet elää sovinnossa\nkeskenään. Jaakko oli nimittäin erään ravintolan-isännän poika\nSlokumista ja myllärin opissa Martti mestarin luona.\n\n\"Kyllä hän saa varoja hankkiaksensa itsellensä kerran myllyn,\njuuri samallaisen kuin Martti mestarilla on, ja samankaltaisilla\nuusimuotisilla siivillä varustetun,\" kehahteli hänen isänsä.\n\nEi viipynyt kauan ennenkuin tuo isällinen ennustus toteutui. Vaikkapa\nei Jaakko saanutkaan myllyä, sai hän sitävastoin tuntea sitä useampia\n\"siipiä\", vieläpä toisinaan itsekin aika lailla siipeensä, sillä hän\nantautui tappeluun jokaisen miespuolisen, taisteluun kykenevän henkilön\nkanssa paikkakunnalla; epäilemättä olisi hän ollut valmis aloittamaan\ntappelun itse myllärinkin kanssa, joll'ei tämä olisi ehkäissyt kaikki\ntällaiset aikeet ja hillinnyt nuorukaisen mahdollisesti tähän suuntaan\ntähtäilevän kunnianhimon, antamalla hänelle ensiksi kelpo löylytyksen\nhiiliraudalla ja ajamalla hänet sitten pois luotansa, syystä että\nJaakko oli ruvennut pakinoimaan rakkaudesta myllärin kauniille Jenny\nnimiselle tyttärelle.\n\nJenny oli pieni, iloinen, ruskeasilmäinen tyttö, joka äsken oli\ntäyttänyt kuusitoista vuotta, eikä tuon nuoren hulivilin, Jaakko,\nMeadovs'in, jolla oli pulska ulkomuoto, ollut lainkaan vaikea saada\nhänet houkutelluksi rupeamaan hänen morsiameksensa.\n\nVaikka Jaakko olikin taipuvainen kaikellaisiin hurjiin vehkeisiin\nja tappeluihin, mikä lähinnä oli seurauksena voimakkaasta\nruumiinrakennuksesta ja nuorekkaasta, tulisesta luonteenlaadusta, oli\nhän mieleltään kuitenkin turmeltumaton, ja uskollinen sydän sykki hänen\nrinnassansa; hän olisi mielellään mennyt halki tulen ja veden, jos vaan\nsiten olisi luullut miellyttävänsä myllärin tytärtä.\n\nNiin pian kuin mylläri huomasi, mistä päin tuuli puhalsi, ja että\nJaakko jo oli kokoonpannut suunnitelman miten hän ja morsiamensa\nyhdessä lähtisivät karkuun viimemainitun isän luota, päätti hän\nymmärtävänä isänä sekoittaa hiukan jokapäiväistä todellisuutta nuorten\nromantillisiin haaveiluihin.\n\nMuutamana kesäpäivän iltana, kun Jaakko sen sijasta että olisi ollut\nmyllyssä, oleskeli kyökissä, kuiskutellen helliä rakkauden sanoja\nJennyn korvaan ja pureskellen samalla omenakakkua, tuli Martti mestari\nihan odottamatta joukkoon kolmanneksi. Mylläri sai kohennusraudan\nkäteensä ja läimäytteli sitä oikein uskosta nuoren rakastajan selkään\nsillä välin kun Jenny juoksi ruokakomeroon ja sulki oven jälkeensä.\nSieltä tapasi tuntia myöhemmin isä tyttärensä. Jenny tosin itki\nvieläkin, mutta näytti kuitenkin saavan vähän lohdutusta omenakakun\njäännöksen syömisestä.\n\nMylläri puhui hänelle järkeviä sanoja ja sanoi että Jaakko oli\npahanpäiväinen laiskuri, jota ei kukaan kunniallinen tyttö voisi ottaa\nmieheksensä.\n\nTätä kuullessansa alkoi Jenny taas itkeä ja itki niin kauan, että\nmylläri suuttui oikein silmittömästi ja vannoi lopuksi että kyllä\nhän tekisi lopun tuollaisista rakkaudenjutuista. Jaakko lähetettiin\nkotiinsa ja mylläri vakuutti tyttärellensä että, jos tämä kertaakaan\npuhelisi tuon lurjuksen kanssa, pääsisi hän kylään palvelustyttönä\nelättämään itseänsä sen sijasta että nyt sai myllyssä hienona naisena\noleskella.\n\nJa Jaakko meni kotiinsa isänsä tykö, mutta vannoi kostavansa koko\nmaailmalle. Kotona sai hän taas korvapuustin, koska oli tullut\npalveluksestansa pois ajetuksi, ja tämä viimeinen rangaistus oli syynä\nettä hän nyt ryhtyi uuteen tuumaan.\n\nHänen kävi kiukuksi että häntä tuolla tavalla kohdeltiin. Ei ollut koko\nSlokumissa sitä nuorta miestä, jota hän ei ollut painissa ja tappelussa\nvoittanut; nyt alkoi hän ikävystyä tuollaisiin huvituksiin, eikä hän\nnyt enää saanut Jennyäkään tavata. Hän päätti lähteä merelle.\n\nHän oli lukenut niin monta hauskaa kertomusta niistä seikkailuista\nja vaaroista, jotka merimiestä hänen elämässänsä usein kohtaavat.\nSellainen elämä sopisi hänelle; se olisi jotakin toista kuin tuo\nyksitoikkoinen elosteleminen Slokumissa.\n\nLuotettavan sanansaattajan avulla -- hän oli nimittäin luvannut eräälle\nmyllyssä palvelevalle poikaselle aimo selkäsaunan jos tämä kieltäytyisi\nrupeamasta hänen asiamieheksensä -- onnistui hänen lähettää Jennylle\nkirje, jossa hän kertoi päättäneensä lähteä pois kotimaastansa ja\nsamalla ilmoitti paikan, missä he määrättyyn aikaan kohtaisivat\ntoisensa sanoaksensa toisillensa jäähyväiset.\n\nKuinka olisi Jenny saattanut kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä?\n\nPoika parka! Täytyihän hänen nyt lähteä pois kodistansa ja tapahtuihan\nse kaikki Jennyn tähden.\n\nSamana ehtona otti hän koiransa mukaansa, mennäksensä, niinkuin sanoi,\nhiukan jaloittelemaan joen rannalle. Kauniilla, rauhallisella paikalla\nnoin puolentoista neljänneksen matkalla myllystä tapasi hän Jaakon,\njoka jo oli siellä häntä odottamassa.\n\nJaakko selitti nyt tarkoin laveat tuumansa tytölle -- kuinka hän aikoi\nmennä merimieheksi erääsen laivaan, mikä purjehtisi noihin kaukaisiin\nmaihin, joissa kultaa, hopeata ja timantteja löytyy yhtä paljon ja\nyhtä yleisesti kuin marjoja Slokumin mäillä Syyskuussa. Hän lupasi\ntulla kotiin rikkaana miehenä ja naida sitten Jennyn. Mutta Jennyn piti\nmyöskin luvata pysyä hänelle uskollisena. Jaakko oli nykyään lukenut,\njossakin kirjassa muutamasta nuoresta ritarista, joka otti osaa\nristiretkiin ja ennen lähtöänsä vaihtoi valoja armaansa kanssa. Jaakko\noli tarkasti kopioinut nämät lupaukset, kirjasta nähdessään kuinka\nkäytännöllisiä ne olivat sellaisissa tapauksissa.\n\nTällainen hyvästijättö tuntui hyvin romantilliselta ja Jenny, joka oli\naivan ihastuksissaan, oli altis lupaamaan mitä hyvänsä.\n\nJaakko luki ääneensä rakkaudenvalat hänelle ja Jennyn verevät kasvot\nmuuttuivat ihan kalpeiksi, kun hän ehti loppuun, sillä nuo nuoret\nrakastavaiset keskiajan päivinä olivat pergamentille piirrettyjen\nlupaustensa alle verellään nimensä kirjoittaneet.\n\n\"Jaakko, sitä en minä voisi tehdä,\" virkkoi Jenny kauhistuen, sillä hän\naavisti, että ainoastaan verenpunainen allekirjoitus tyydyttäisi hänen\ntulista rakastajaansa.\n\n\"Niin, mutta sinun täytyy,\" sanoi Jaakko. \"Katso tähän! Olen\nkirjoittanut valat paperille, sillä en voinut saada pergamenttia, ja\nleikkasin haavan sormeeni sekä kirjoitin alle verelläni, ja nyt on\nsinun vuorosi. Tässä ovat sinun lupauksesi valmiiksi kirjoitettuna,\nniin ett'ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin piirtää nimesi. Minulla on\nkynä muassani.\"\n\n\"Voi, Jaakko, en minä saata; rakas Jaakko, älä minulta sellaista pyydä!\"\n\n\"Sinä petollinen nainen, et siis rakasta minua! En huoli siis elää\nenää. Heti hukutan itseni.\"\n\nJaakko teki teaatterillisen liikkeen jokea kohden. Jenny parkasi ja\ntarttui hänen takkinsa liepeesen.\n\n\"Jaakko, rakas Jaakko, et saa hukuttaa itseäsi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on sinun kirjoittaminen nimesi!\" huusi rakastaja.\n\"Yksi, kaksi\" --\n\n\"Teen kaikki, mitä tahdot, Jaakko, mutta et saa heittäytyä jokeen.\"\n\nJaakko poistui kappaleen matkan rannasta.\n\n\"Kirjoitan ihan heti, Jaakko,\" sanoi Jenny. \"Mutta olen niin\npelästyksissäni etten saata pitää kynää kädessäni. Tule, mennään tässä\nkedon poikki, niin saamme jutella asiasta.\"\n\nJenny tahtoi vaan saada Jaakon pois houkutelluksi tuon vaarallisen joen\nläheisyydestä.\n\nHe kävelivät nyt hitaasti pitkin ketoa, ja Jaakko uudisti romantilliset\nvalansa iäisestä uskollisuudesta ja kuvaili morsiamellensa niitä\nkauniita kapineita, joita hän toisi hänelle tulijaisiksi kaukaisesta\nlännestä.\n\nKun he menivät pensas-aidan ohitse, huomasi Jenny kauniin ruusun.\n\nHän muisti, että nuoret naiset romaaneissa tavallisesti antoivat\nlemmityillensä ruusun jäähyväishetkellä; rakastaja säilytti sitä vielä\nkauan aikaa, sittenkuin se oli kuihtunut, ja katseli sitä usein niissä\nkaukaisissa maissa, joihin rakastajat aina matkustavat.\n\nHän päätti antaa Jaakolle ruusun.\n\nHän nousi varpaillensa ulottuaksensa siihen ja ojensi pienen, valkoisen\nkätensä sitä poimiaksensa; äkkiä hypähti hän taaksepäin kirkaisten\nkivusta.\n\nRuusuja vartioivat terävät piikit, ja sellaiseen oli myllärintytär\nsormensa satuttanut, niin että siitä vertä vuoti.\n\n\"Se on hyvä merkki\", huudahti Jaakko katsellen tuota haavoitettua\nsormea, jota Jenny hänelle näytti odottaen sulhasensa surkuttelevan\nhänen onnettomuuttansa. \"Se on hyvä merkki, nyt sinä voit verellä\nkirjoittaa nimesi.\"\n\nNyt kun kipu oli ohi ja sattumus oli hankkinut hänelle tarvittavan\nnesteen, ei Jennyllä enää ollut mitään verukkeita, joita olisi esteeksi\nilmoittanut. Jaakko otti kynän taskustansa, ja Jenny kasti sitä\npienoiseen punaiseen veripisaraan ja piirsi puolittain pelonalaisena,\npuolittain ujostellen ja vapisevalla kädellä nimensä paperille.\n\nSitten antoi Jaakko hänelle jo aikaisemmin allekirjoittamansa rakkauden\nsitoumuksensa ja sai Jennyltä sijaan äsken allekirjoitetun asiakirjan.\nEnnenkuin hän kätki sen poveensa -- sillä siellä oli tuo nuori\nritarikin omaansa säilyttänyt -- luki hän sen ääneensä Jennylle:\n\n    \"Nyt sydän sykkii tulta\n    Ja vannon itkien:\n    Jos mull' on toinen kulta,\n    Kun tulet jällehen,\n\n    Niin työnnä säälimättä\n    Sä miekkas rintaani\n    Ja surmaa empimättä\n    Myös toinen armaani.\"\n\n\"Se on kauheaa, Jaakko\", äänsi Jenny, kun hänen rakastajansa pisti\nsitoumuksen poveensa.\n\nMutta Jaakko lohdutti ja rauhoitti häntä. Se oli ainoastaan muodon\nasia, ja jotakin, joka oli aivan tavallista nuorten lempiväin kesken,\nvarsinkin kun niillä oli ankarat, luonnottomat isät.\n\nSitten käyskentelivät he sinne tänne ihanoilla kedoilla ja toistelivat\nlupauksiansa ikuisesta, muuttumattomasta uskollisuudesta, kunnes\naurinko, joka taivaanrannalla oli jo alhaalla, muistutti Jennylle,\nettä oli aika erota lempensä esineestä ja mennä ankaralle isälle teetä\nkeittämään. Hartaasti syleillen ja yhä uudistaen lupauksiansa erosi\nnuori pari toisistansa.\n\nSeuraavana päivänä tiesi koko Slokumin kylä, että sen tiranni, sen\nhurjin tappelija Jaakko Meadovs oli mennyt merelle.\n\nTuo juhlallinen sitoumus pysyi salaisuutena, joka oli kätketty\nmyllärintyttären ja erään toisen tytön poveen. Jennyn paras\nystävätär oli Maggie Smith, sepän tytär; ja hänelle uskoi Jenny tuon\nromantillisen tapauksen muutamana kesä-iltana hämärissä, kun he\nistuivat yhdessä ja söivät piimää samasta vadista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisi vuotta oli jättänyt jälkensä Slokumiin, samoin kuin vuodet\njättävät jälkensä useimpiin muihinkin seutuihin, vähitellen muutellen\nasiain vanhaa järjestystä. Useiden majojen ikkunoissa näkyi uusia\nlasten kasvoja ja monetkin vanhat ryppyiset kasvot eivät enää\nolleet nähtävinä vanhoilla paikoillaan. Pienoiset tytöntallukat\nja poikanulikat olivat kasvaneet ja oli heistä tullut impiä ja\nnuorukaisia, nämät olivat taas muuttuneet vaimoiksi ja miehiksi ja\nolivat he edesvastauksessa noista ennen mainituista uusista kasvoista.\nViisi vuotta oli myös vaikuttanut tuntuvia muutoksia pitäjässä. Se oli\nsaanut uuden papin ja kaksi uutta myömälää. Jaakko Meadovs'in isä oli\nsiirtynyt asumaan erääsen suureen kaupunkiin. Mylläri, Martti mestari,\noli myöskin muuttanut pois, mutta sellaiseen maahan, jota ei millekään\nkartalle ole merkitty, ja jonne kaikilla Slokuminkin asukkailla kerran\non maksuton matka.\n\nMahtavin mies kylässä oli nyt Juha Hodges, jolla oli talo lähellä\nmyllyä, ja joka -- sittenkuin oli saanut perinnön pohjoisessa\npiirikunnassa kuolleen setänsä jälkeen -- oli parannellut peltonsa ja\nnäytti paisuvan Slokumin Rotschild'iksi. Juha oli hyvin tarkka laskija\nja varovainen, sekä tiesi säntilleen kuinka monta hernettä menee\nvakkaan.\n\nMyllärin pellot ulottuivat Hodges'in maatilan rajalle, ja kun mestari\nMartti kuoli aikoi Hodges ensin tarjoutua ostamaan ne Jennyltä.\n\nMutta asiaa tarkemmin mietittyänsä tuli hän siihen päätökseen, että sen\nvoi edullisemmalla tavalla järjestää. Miksi ei hän voisi ottaa tyttöä\nvaimokseen ja siten saada vainiot ilmaiseksi?\n\nHän oli kaunis mies, eikä ollut ketään, jota hänen tarvitsi luulla\nkilpailijaksensa. Huhu tosin tiesi kertoa, että ihana myllärintytär\nnuorempana oli ollut mieltynyt tuohon tyhjäntoimittajaan Jaakko\nMeadovs'iin, joka oli lähtenyt merelle ja josta viiteen vuoteen ei\noltu mitään kuultu; mutta siitä oli jo niin kauan, ja syynä siihen,\nettä Jenny sittemmin oli hylännyt niin monta hyvää naimatarjousta, oli\nvarmaankin se seikka, ett'ei Slokumissa ollut ketään, joka häntä olisi\nvoinut miellyttää.\n\nJuha Hodges päätti kaikissa tapauksissa koettaa onneaan. Koe tehtiin\nja onnistui oivallisesti. Jenny oli aikoja sitten lakannut Jaakkoa\nmuistelemasta. Tuota typerää sitoumusta, jonka alle hän oli nimensä\npiirtänyt, piti hän nyt lapsellisuutena. Jos Jaakko ei ollut hukkunut,\noli hän varmaankin mennyt naimisiin ja asettunut asumaan kaukana\nSlokumista.\n\nJenny ei ollut saanut riviäkään häneltä koko aikana; turhaa oli häntä\nenää ajatella.\n\nTuo nuori tilanomistaja, hänen naapurinsa, tuli juuri sopivaan aikaan.\nJenny oli väsynyt yksinään myllyä hoitamaan; se tarvitsi miehen hoitoa.\n\nJuha Hodges oli juuri sopiva mies, eikä Jenny osoittanut\nkylmäkiskoisuutta eikä suuttumusta kun Juha rupesi häntä hellillä\nsilmäyksillä katselemaan. Ja kun Juha pian sen jälkeen kosi, antoi\nJenny myöntymyksensä epäröimättä kauemmin kuin mitä yleinen tapa\nSlokumissa vaatii nuorilta kainoilta tytöiltä.\n\nHeidän kihlaus-aikansa meni menoaan niin tasaisesti ja rauhallisesti\nkuin myllyn sivutse juokseva joki, ja hääpäivä pian määrättiin.\n\nNyt tapahtui, että tarinaa Jennyn kihlauksesta Jaakko Meadovs'in kanssa\nruvettiin kertoilemaan vähä ennen tuota juhlallista päivää, ja Jaakosta\ntuli päivän puheaine.\n\nMahdollista on, että Maggie Smith, joka oli kutsuttu morsiuspiiaksi,\noli juorunnut ja kertonut ihmisille tehdystä sitoumuksesta, joka\nverellä allekirjoitettiin.\n\nOlipa senkin asian kanssa miten oli, mutta varma on, että juttu tuli\ntunnetuksi. Vanhoja kertomuksia Jaakon hillitsemättömästä hurjuudesta\nja rajuudesta alkoi jälleen liikkua, ja saapuivat ne Juha Hodges'inkin\nkorviin.\n\nHän nauroi luonnollisesti sellaiselle arvelulle, että joku uskaltaisi\nsekauntua hänen asioihinsa; mutta eipä todellakaan tuntunut hupaiselta\ntietää, että hän oli hankkeissa naida tytön, jonka entisellä sulhasella\noli rajaton lupa laskea hänestä niin paljon vertä, kuin vaan haluaisi.\n\nJenny oli vihoissaan siitä, että tuo juttu oli tullut tunnetuksi;\nylimalkaan paheksui hän kovin että Jaakon nimeä ja hänen häitänsä\nmainittiin samalla kerralla. Slokumin kaltaisessa vähäisessä kylässä\non kaikki aihe juoruamiseen oikein virkistävä seikka, ja juoruämmät\npanivat enemmän lisää kuin jättivät mitään pois. He kertoelivat niin\npaljon Jaakko Meadovs'ista ja hänen sitoumuksestansa ett'ei peninkulman\nympäristöllä ollut sitä miestä, vaimoa tai lasta, joka ei koko juttua\nolisi juurtajaksain tuntenut.\n\nNiin valkeni vihdoin se Kesäkuun päivä, jolloin kirkonkellot iloisesti\nilmoittivat, että myllärintytär ja Juho Hodges viettivät häitänsä. Koko\nkylä oli liikkeellä. Tytöt ja nuoret miehet koreilivat valkoisilla\nkokardeilla, ja myllyssä oli oikea juhlallisuus vietettävä. Sinne oli\nkokounnuttava vihkimisen jälkeen. Lato oli lakaistu, sillä siellä oli\ntansittava iltapäivällä, ja vanha sokea Taneli, joka soitti viulua,\nsaisi taas muutamia markkoja ansaituksi.\n\nMylly oli tyhjänä vihkimistä toimitettaessa; kotona ei ollut\nketään muuta, paitsi muuan Bill niminen poikanen, joka oli jätetty\nkotimieheksi.\n\nBill vietti aikaansa etsimällä ruokakomerosta herkkupaloja, kun hän\näkkiä kuuli oven takanansa aukenevan. Hän paiskasi komeron oven joutuin\nkiinni, kääntyi ympäri ja näki edessänsä leveähartioisen, ahavoittuneen\nmerimiehen.\n\n\"Halloo! poika!\" sanoi merimies. \"Missä mylläri on?\"\n\n\"Myllärikö?\" vastasi poika. \"Hän on kuollut aikoja sitten.\"\n\n\"Vai kuollut!\" virkkoi merimies, \"mies raukka, olisin niin mielelläni\nlikistänyt hänen kättänsä. Muistatko minua? Annapas kun katson, olethan\nsinä pikku Bill!\"\n\nPojan silmät suurenivat suurenemistaan ja ehdottomasti aukasi hän\nsuunsa. Olihan hänen isoäitinsä vielä edellisenä päivänä puhellut\nJaakko Meadovs'ista ja Jennystä, eikä pojalla enää ollut epäilystäkään\nsiitä kuka vieras oli.\n\n\"Missä on Jenny?\" kysyi vieras sitten ja katseli ympärilleen tuolla\nvanhalla tutulla paikalla.\n\n\"Jenny,\" änkytti poika, \"minä menen heti noutamaan häntä tänne.\" Ja\nennenkuin merimies kerkesi sanaakaan sanoa, hyökkäsi Bill ulos ovesta\nja riensi kirkolle niin joutuin kuin hänen jalkansa vaan jaksoivat\njuosta.\n\nHääväki tuli juuri riemusta loistavin kasvoin kirkosta, kun poika ehti\nheidän luoksensa.\n\n\"Voi, neiti Jenny!\" huusi poika, jonka silmät kauhusta olivat\nliikkumattomina päässä. \"Nyt hän on tullut.\"\n\n\"Kuka? Kuka on tullut?\" sanoi morsian, ja kävi kasvoiltansa yhtä\nvaalakaksi kuin nauharuusu hänen puvussaan.\n\n\"Jaakko Meadovs!\" huusi poika.\n\nJenny pyörtyi ja sulhasen polvet tutisivat. Häävieraat katselivat\ntoisiansa mykkinä kauhistuksesta. Maggie Smith hoiteli morsianta ja\npyysi häntä rauhoittumaan.\n\nSotaneuvottelu pidettiin. Mitä oli tehtävä? Sulhanen ilmoitti suoraan,\nettei hän millään ehdoilla menisi takaisin myllyyn tullaksensa siellä\nmurhatuksi.\n\nEi kuitenkaan kauan viipynyt, ennenkuin Jenny tyyntyi ja teki\nehdoituksen. Jos vaan onnistuttaisiin pysyttää Jaakko tietämätönnä\nsiitä mitä oli tapahtunut, niin kyllä hän sitten keksisi jonkun\nkeinon millä tuosta kutsumattomasta vieraasta päästäisiin. Äkkiä\njuolahti sukkela ajatus muutaman häävieraan mieleen. Voitiin mennä\nhänen taloonsa, joka oli läheisyydessä, ja siellä morsian ja Maggie\nvaihtaisivat pukuja. Maggie ottaisi Jennyn seppeleen ja olisi morsiamia\nolevinaan, ja Jenny olisi morsiuspiikana. Sitten kai joku keino\nkeksittäisiin, miten Jaakosta päästäisiin.\n\nMorsian ja sulhainen suostuivat tuumaan -- tietysti välttääksensä\npahentavaa häiriötä hääpäivänä. Jenny ja Maggie menivät naapurivaimon\ntaloon ja vaihtoivat vaatteita. Kaikki lupasivat pitää asiata salassa,\nja nyt meni koko joukko myllylle, Maggie ja sulhanen käsi kädessä.\n\nJaakko seisoi ovella heitä odottamassa. Hän oli kuullut kellojen\nsoivan; tyhjä talo ja iloinen kellojen soiminen olivat saaneet hänen\nkummia aavistamaan.\n\nOlisiko mahdollista, että hän oli tullut kotiin tavataksensa Jennyn\ntoisen morsiamena?\n\nMorsiuspari vapisi, nähdessään tuon päivettyneen merimiehen ja sulhasen\nhampaat kalisivat hänen suussansa, mutta niin pian kuin Jaakko huomasi\nettä Jenny oli ainoastaan morsiuspiikana syleili hän häntä koko seuran\nnähden.\n\n\"No, tyttöseni, et liene luullut kohtaavasi minua enää? Vai kuinka?\"\n\nJa hämillään oleva, punastunut Jenny änkytti ettei hän ollut sitä\nluullut.\n\nKaikki tervehtivät sitten Jaakkoa ja hän kertoi ansainneensa paljon\nrahoja ja tulleensa kotiinsa sinne asettuaksensa. Hän oli ensin käynyt\ntervehtämässä vanhaa isäänsä ja sitten heti lähtenyt Slokumiin. Ja\nkummallisia tarinoita kertoi Jaakko vaiheistansa merimatkoillaan.\n\nJaakko puheli lainkaan taukoamatta koko hääaterian aikana; hän laski\nleikkiä kaikista asioista, mutta enin sen sitoumuksen johdosta, jonka\nJenny ja hän verellänsä olivat allekirjoittaneet.\n\nHeti sen perästä huomautti muuan läsnäolijoista että kaikki tietysti\noli vaan leikkiä -- eihän Jaakko voinut pitää sellaista sitoumusta\nväkäisessä aikomuksessa tehtynä.\n\n\"Enkö voi?\" huusi Jaakko tuiman näköisenä, heilutellen hurjasti\npöytäveistänsä. \"Jumala varjelkoon sitä, joka olisi ottanut pienen\nJennyni minulta.\"\n\nJaakko vaati että Jennyn tuli istua hänen vieressänsä ja pian sen\njälkeen kietoi hän käsivartensa Jennyn vyötäisille.\n\nHän pilkkasi ylkämiestä siitä että tämä näytti nyrpeytyneeltä; mutta ei\ntosiaankaan ollut Hodges'in hupaista katsella kuinka vieras merimies\njulkisesti esiyntyi hänen vaimonsa sulhasena.\n\nAterian päätyttyä tahtoi Jaakko välttämättömästä, että Jenny tulisi\nnäyttelemään hänelle vanhoja tuttuja paikkoja. Hänellä olisi Jennylle\nniin paljon sanomista. Juuri kun he olivat saapuneet rauhaiselle\npaikalle ja Jaakko hellästi likisti Jennyn kättä sanoen häntä pieneksi\nvaimoksensa, huokasi ylkä raukka, joka oli hiipinyt heidän perässään,\nniin syvästi, että Jaakko hänet huomasi.\n\n\"Mitä sinä täällä hiivit vakoilemassa?\" kiljasi Jaakko kiukustuneena.\n\"Mene vaimosi tykö. Kyllä minua hävettäisi, jos tuolla tavalla\njättäisin vaimoni yksinään olemaan hääpäivänänsä.\"\n\n\"Niin -- mutta -- minä --\" änkytti Juha Hodges.\n\n\"Kuule nyt, kumppani\" sanoi Jaakko, \"jos vielä kerran tapaan sinut\nvakoilemasta, niin saat kunniallisen selkäsaunan omana hääpäivänäsi.\"\n\nAllapäin luikki Juha tiehensä ja meni latoon, jossa tanssia pyörittiin\ntäydessä vauhdissa; huomatessaan Jaakon ja Jennyn tulevan sisään rupesi\nhän Maggieta liehakoimaan, ja nyt oli Jennyn vuoro olla mustasukkaisena.\n\nAsema alkoi tuntua molemmista tukalalta, mutta mitä he voivat tehdä?\nJaakko oli niin kiivasluontoinen. Jokainen ihminen Slokumissa tunsi\nJaakon, eikä kukaan rohjennut häntä ärsyttää. Kun vieraat vihdoin\nrupesivat poistumaan, virkkoi Jaakko, kuinka hän ja Jenny, yljän ja\nmorsiamen sieltä mentyä, häiritsemättä juttelisivat entisistä päivistä.\nMutta niillä ei näkynyt olevan mitään kiirettä ja Jaakko vihjasi jo\nuseammin kuin kerran Hodges'ille haluavansa jäädä kahdenkesken Jennyn\nkanssa.\n\nHodges ei näyttänyt sitä huomaavan.\n\nKun vihdoin kaikki vieraat olivat menneet matkoihinsa ja ainoastaan\nJaakko, Jenny, Hodges ja Maggie Smith olivat jälellä, eikä Jaakolla\nnäkynyt mitään aikomusta olevan siirtyä paikaltaan, joutui Hodges\nkokonaan epätoivon valtaan sekä päätti juosta läheisimpään\npoliisiasemaan ja pyytää apuväkeä, jotka voisivat suojella häntä ja\najaa pois Jaakon.\n\nMutta tämä säästi häneltä sen vaivan tekemällä itse lopun tuosta\ntuskallisesta tilasta. Hän talutti Maggien ja Hodges'in ulos huoneesta\nja sulki oven.\n\nJuha Hodges juoksenteli sinne tänne niinkuin riivattu, kiljui, hakkasi\nnyrkeillänsä ovea ja potki siihen, mutta Jaakko ei hänestä enää\nrahtuakaan piitannut, vaan meni Jennyn luo, joka vapisi kuten pienoinen\nsäikähtynyt lintu.\n\n\"Jenny\", sanoi hän lempeästi, \"en ole saanut hetkeäkään puhua kanssasi\nkahdenkesken, ja jo tänä yönä täytyy minun lähteä Slokumista. En voinut\nlähteä matkalle, ennenkuin olin puhutellut sinua ja siitä syystä olin\npakoitettu viskaamaan ulos tuon narrin. Jenny, sano minulle puhdas\ntotuus, rakastatko minua vielä?\"\n\n\"Sanon sinulle totuuden, Jaakko. Viisi vuotta on aikaansaanut muutoksen\ntunteissani sinua kohtaan.\"\n\n\"Se on luonnollista, tyttöseni! niin on minunkin laitani, mutta tahdoin\nolla rehellinen sinua kohtaan ja pitää lupaukseni. Tunnen tytön jota\nrakastan enemmän kuin sinua, Jenny, mutta en tahtonut sanoa hänelle\nsanaakaan, ennenkuin olin kohdannut sinua. Kas tässä, Jenny, ota tämä,\nja Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nJaakko veti lakkaristansa vanhan kuluneen paperiliuskareen. Se\noli sitoumus. Ilosta huudahtaen tarttui Jenny siihen ja repi sen\nkappaleiksi.\n\n\"Oi, Jaakko!\" huudahti hän, \"olet ottanut kiven sydämmeltäni.\nPelkäsimme, että tappaisit meidät, jos saisit tietää, että olimme\npettäneet sinua. Minun häissäni sinä tänään olet ollut.\"\n\n\"Mitä hullutusta!\" kiljasi Jaakko; \"sinunko häissäsi?\"\n\n\"Juuri niin, ja Juha Hodges on minun mieheni, ja sinä olet\nhäpeällisesti häntä kohdellut, ja Maggie on ainoastaan morsiuspiika; me\nvaihdoimme vaatteita ja muuta semmoista.\"\n\nJaakko heittäysi tuolille istumaan ja oli tukehtua naurusta, kyyneleet\nvaluivat pitkin hänen poskiansa. Sitten juoksi hän ovelle, avasi sen ja\npäästi Hodges'in sisään.\n\n\"Tule tänne, vanha poika\", sanoi Jaakko; \"pyydän sinulta anteeksi;\nmutta kyllä se oli oma vikasi. Tuhat tulimmaista, kumppani, luulitko\nsinä Jaakko Meadovs'ia sellaiseksi verikoiraksi? Olet menettänyt\npaljon aikaa ja siihen olen niinä syypää, senpätähden sanon nyt hyvää\nyötä, tarjoan Maggielle käsivarteni ja saatan häntä hänen kotiinsa\nkaupunkiin.\"\n\nJuha Hodges huokasi jälleen syvästi, mutta tällä kerralla lähti\nrinnastansa huojennuksen huokaus. Viimeinkin sai hän pitää vaimonsa\nrauhassa eikä hänen enää tarvinnut pelätä tulla murhatuksi\nhääpäivänänsä.\n\nHän puristi sydämmellisesti Jaakon kättä, jonka jälkeen merimies, viime\nkerran katsahtaen petollisen morsiamensa kirkkaisin silmiin, meni\npois Maggien kanssa eikä edes huoannutkaan jäähyväisiä sanoessaan.\nHänkin oli iloinen, kun oli niin helpolla päässyt järjettömästä\nnuoruuden lupauksestansa; sillä eräässä pohjoisessa maassa tunsi\nhän ruskeasilmäisen tytön, joka oli oleva hänelle uskollisempi kuin\nmyllärintytär Slokum'issa, vaikka viimemainitun uskollisuuden-lupaus\noli ollut verellä allekirjoitettu.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]