Kamaloita kuvia

KAMALOITA KUVIA

Rikosasia-kertomus

Kertonut

J. D. H. Temme

Suomennos

Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1889.

SISÄLLYS:

I. Onneton tyttö.

II. Ylhäinen herra.

III. Köyhä rouva.

IV. Hikoileva parooni.

V. Vanha synnintekijä.

VI. Oppinut professori.

VII. Hengellinen herra.

VIII. Halpamainen renttu.

IX. Isä ja poika.

X. Äiti ja tytär.

I.

Onneton tyttö.

Tiefenhausenin kylässä oli kirjavaa ja äänekästä markkinaelämää; väkijoukkojen tulvailemista ja rähisemistä oli kestänyt varhaisesta aamusta; laskeutuva iltahämärä oli tapaava sen vieläkin meluavampana, iloisempana ja kirjavampana. Kapakoista kaikui tanssisoitanto, pitkillä kylänkaduilla rupesivat nuo synkemmät varjot lukuisien markkinakojujen välillä päästämään irrallensa riemua ja hupaisuutta. rakkautta ja elämää, huutoja ja huokauksia sekä niin paljon muuta, mikä kirkkaalla päivällä joko vapaaehtoisesti tai pakosta oli syrjässä ja hiljaisuudessa pysytellyt.

"Murhatöiden laulajattarien" äänet alkoivat myöskin soida heleämmästi.

    Taas, kun synkkä oli yö,
    Tehtiin julma murhatyö.
    Veli veljen kuristaa,
    Rahat hältä anastaa.

Laulajattaren vieressä oleva korkea, kiiltävä vahavaate osoitti kauhistavassa muodossa tuota julmaa veljenmurhaa.

Kaksi nuorta miestä, jotka kulkivat siitä ohi, pysähtyivät.

"Vuoden perästä samaa taas!" naurahti toinen, ikäänkuin ennustavalla äänellä.

"Hyi," sanoi toinen, ylpeästi ja ylenkatseellisesti, "luulen että murhatulla veljellä oli kaksikymmentä taaleria lakkarissansa!"

"Ja niin vähästä rosvo ja murhaaja!" virkahti toinen jälleen.

Ensimäinen puhujista oli vankkaruumiinen ja halpamaisen näköinen nuorukainen; toinen oli pitkä, solakka nuori mies, jonka kasvot olivat jalotekoiset, mutta näyttivät hurjan elämän kautta veltostuneilta.

Molemmat menivät edelleen väkijoukon läpitse kylän toista päätä kohden.

Eräälle toiselle korkealle ja kiiltävälle vahavaatteelle oli toinen murhajuttu kuvattu, mutta siinä vieressä ei seisonut ketään laulajatarta, vaan eräs raajarikkojen, Shartenmeyer niminen mies seisoi siinä laulaen lauluaan. Laulun nimi oli:

"Joseph Brehmin, Reutlingin entisen apupapin elämä ja kuolema."

    Kuullos, kuullos ihmislapsi!
    Shartenmeyer harmaahapsi
    Kertoo jutun verisen,
    Joka murtaa sydämmen.
    Kyll' on ajat kamaloita,
    Papit kun on murhaajoita!
    Äsken – Herra mielens ties! –
    Mestattihin pappismies.

Eräs pappismies, jolla oli muutamia naisia seurassansa, tunkeutui väkijoukon kautta. He eivät kuitenkaan lähenneet kuvaa, vaan koettivat niin pian kuin mahdollista päästä siitä ulommaksi.

Pappi oli iso, voimakas, kaunis mies, jolla oli hurskaat kasvot ja pitkä, keskeltä jakauksella jaettu tukka. Naiset, jotka olivat hänen muassansa, katselivat häntä ihastuksella, varsinkin silmäili eräs nuori, miellyttävän näköinen ja kaino tyttö hellästi häntä.

"Jouduttakaamme askeleitamme, rakkaat ystävät," sanoi pappi, "päästäksemme pois tästä helvetin tulikivilätäköstä. Eikö ole kauhistavaa, että kaikkialla koetetaan hengellisen säädyn arvoa halventaa! Mutta miten muuten voisi ollakaan, kun juutalaiset jo pääsevät meidän hallitsijoiksemme!"

"Niin, herra pastori," vakuutti muuan vanhanpuoleinen rouvas-ihminen, joka asteli aivan hänen takanansa, "maailma tulee päivä päivältä pakanallisemmaksi."

"Pakanallisemmaksiko, rakas ystävä? Juutalaiseksi se muuttuu."

"Tosi kyllä, pakanoita ei ole täällä meidän maassamme, ja ulkomaalla me niitä käännätämme."

"Mutta juutalaiset tulevat yhä röyhkeämmiksi."

Pappi lausui nämät sanat kovemmasti.

Joukko talonpoikaisia vaimoja oli tunkeutunut hänen läheisyyteensä, omakyläläisiä ja vieraita. Edelliset katselivat hengellistä paimentansa pyhällä hartaudella, vieraat taas uteliain silmin.

"Se on meidän uusi pappimme – todellakin mies Herran sydämmen mukaan. – Kyllä sen voi päältäkin nähdä. – Katsokaa hänen autuaallisia silmiään. – Ja kuinka tuo kahtaalle kammattu tukka tekee hänet niin hartaan näköiseksi!"

"Ja mitä hän juutalaisista sanoo, hyvä serkku, se koskee meidän uutta tilanhaltijaamme, joka näinä päivinä linnan on ostanut. Hän kuuluu olevan varsin rikas juutalainen, rakas serkku."

"Mutta aina on häpeä, että juutalainen saa olla kristittyjen alamaisten isäntänä."

Pappi oli nämät sanat kuullut; hän pysähtyi ja kääntyi talonpoikaisnaisten puoleen.

"Niin, kylänvoudin emäntä, se oli totisesti Jumalalle otollinen sana. Häpeä, hirmuinen häväistys on sellainen juutalaishallitus. Herramme ovat he ristiinnaulinneet, nyt naulitsevat he meidän pyhän uskontomme ristinpuuhun. Ja mistä ovat lie saaneet rikkaan mammonansa? Ovatko he sitä muulla tavalla ansainneet kuin nylkemällä köyhiä kristityitä, varsinkin viettelemällä viattomia, maailman temppuja tuntemattomia, kunnollisia maalaisia, jotka –"

Pappi vaikeni äkkiä, hänen terveet, punakat kasvonsa muuttuivat äkkiä vaaleiksi, hänen suora vartalonsa koukistui.

Toisella puolella kylätietä käveli nainen ohitse. Hän oli puettu niinkuin parempaan porvarissäätyyn kuuluvien oli tapana olla vaatettuna, mutta erittäin yksinkertaisesti, melkeinpä köyhästi, musta villainen hame yllä, harmaa leveäreunainen olkihattu päässä ja harmaa saali hartioilla. Kädessä oli hänellä pieni punainen mytty. Hän oli nuori; hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä näkyi väsymyksen ja myös tuskallisen murheen jälkiä, ja vartalostaan voi huomata hänen olevan raskaana. Hän näytti uupuneelta ja äsken kylään tulleelta, sillä hänen kenkänsä olivat aivan tomuiset maantiellä kävelemisestä.

"Mikä vaivaa herra pastoria?" huusivat maalaisvaimot säikähtyneinä.

"Oletteko pahoinvoipa, korkeasti kunnioitettava ystävä," kysyi huolestuneena vanhempi nainen, joka tulla lynkytteli hänen takanansa. Nuorempi, kaunis nainen oli hempeän pelon valtaamana asettunut hänen viereensä.

"Mikä minua vaivaa?" virkkoi pappi, vetäydyttyään muutaman markkinakojun taakse. "Te kysytte, olenko pahoinvoipa? Niin olen. koko olentoni on tuskan ja murheen murtamana, minun sydämmeni itkee vertä. Ja saattaako toisin olla, katsellessani tätä syntistä maailmaa, nähdessäni kuinka kristinuskoa halveksitaan ja julkea juutalaisuus yhä enemmän mahtavuudestaan ylvästelee? Tulkaa, rakkaat ystävät. Mutta te, kunnon vaimot, rukoilkaa, valvokaa ja rukoilkaa!"

Hän meni edelleen naisten kanssa; tuo nuorempi, kaunis oli jäänyt hänen sivullensa ja silmäili viehättyneenä ylös hänen kasvoihinsa. Maalaisvaimot katselivat riemukkaalla ihastuksella hänen jälkeensä.

"Siinä on pappia!"

"Ja tuo, joka hänen vieressänsä kävelee, on hänen morsiamensa; hänestä tulee meidän pastorimme rouva. Eikö hän ole kaunis! Ja rikas, sangen rikas, paikkakuntamme rikkaimman tilanomistajan tytär. Ja hän on niin hurskas. Heistä tulee Jumalaa pelkäävä pariskunta."

Vanha raajarikko lauleli korkean, kirjavan vahavaatteensa edessä:

    Kaikk' ol' kansa kauhussansa,
    Koska näki kuolemansa;
    Kamalalta tuntui niin,
    Papin pää kun katkaistiin.
    Kuvattu on nähtäväksi,
    Kuinka sieluns täältä läksi.
    Nyt mä kerron säntilleen
    Pahattekons kaikkineen.

Vieras nainen oli väsynein askelin ja murheisin kasvoin kulkenut tietä eteenpäin; hengellistä herraa hän ei ollut nähnyt, eikä myöskään naisia, jotka häntä ihailivat. Samoin olivat huomaamatta jääneet emännät, jotka häntä jumaloivat.

Mutta jotakin muuta havaitsi hän äkkiä, ja hänen ihanat kasvonsa saivat ylt'yleensä purppuranhohteen, muuttuaksensa heti sen perästä vaaleiksi, kuin puhdas lumi talvella. Hän aikoi paeta muutaman markkinakojun paltinaverhon suojaan, samoin kuin hurskas pappi muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin oli tehnyt; mutta hän ei sitä voinut, hänen vapisevat jalkansa olivat ikäänkuin rampautuneet.

Äsken mainitsemamme nuori mies kookkaine, solakkaine vartaloineen ja ylimysmuotoisine, veltostuneine kasvoineen seisoi hän hänen edessänsä. Hän oli yksinänsä; hänen halpamaisen näköinen kumppaninsa ei ollut enää hänen muassaan.

Jos vieras nainen hänet äkkiä huomatessaan näytti kokonaan joutuneen häpeän ja pelästyksen valtaan, valtasi nuoren miehen, hänen seisoessaan naisen edessä, tuskallinen hämmästys ja murhe. Ensi silmänräpäyksessä oli hän tahtonut kiiruhtaa naista syleilemään, sitten näytti hän haluavan vajota maan alle, salataksensa itsensä häneltä.

"Marianne!"

"Rudolf!"

He huusivat molemmat toistensa nimet murheellisen rakkauden äänellä, ja samaa kuin äänikin lausuivat heidän silmäyksensä, heidän toisiansa katsellessaan. Mutta toisiansa eivät he syleilleet, ja seuraavassa tuokiossa olivat heidän silmänsä maahan luotuina.

Sitten tarttui nuori mies tuon vieraan naisen käteen ja ääneti talutti hän häntä pois kadulta ja väentungoksesta, muutaman puutarhan aitauksen taakse, jossa saivat olla rauhassa ja häiritsemättöminä. Naisen täytyi siellä kivelle istautua.

"Levähdä, Marianne. Olet väsynyt. Noudanko virvoituksia sinulle?"

Mies lausui nuo sanat sydämmellisellä, hartaalla rakkaudella. Hänen äänessänsä ilmauntuvaa tunteellisuutta ei olisi voinut odottaa, kun näki hänen veltostuneet kasvonsa, joissa, vaikka niiden piirteet olivatkin alkuaan jalotekoiset, tavallisesti ilmauntui jotakin, mikä varsin tuntuvasti vivahti halpamaisuuteen.

Nainen oli istautunut.

"Kiitän sinua kaikesta, Rudolf; tarvitsen nyt ainoastaan lepoa."

Luultavasti tarvitsi hän kuitenkin muutakin. Kyyneleitä alkoi vieriä hänen silmistänsä, kun hän oli päässyt kovalle kivelle levähtämään.

"Marianne", huusi nuori mies, "mikä on pakoittanut sinua tänne tulemaan?"

Nainen ei voinut hänelle vastata; mutta hänen täytyi äänekkäämmin itkeä.

"Sinä olet onneton?"

Nainen nyökäytti päätänsä, jota nojasi käsiinsä.

"Ja onnettomuutesi on pakoittanut sinut tänne tulemaan?"

"Niin on asianlaita?" kuiskasi hän hiljaan.

"Ja kenen luo aiot mennä?"

Nainen pudisti päätänsä merkiksi, ett'ei hän voinut sitä sanoa.

"Mutta yhteen kysymykseen tulee sinun minulle vastata, Marianne. Oletko naimisissa?"

"En."

Nuori mies asteli kiivain askelin edestakaisin naisen edessä; hänen huulensa olivat lujasti yhteen likistyneet, tuskallisesti ja vihaisesti.

"Mikä on sen roiston nimi, joka sinut on onnettomaksi saattanut?"

Nainen pudisti taas päätänsä.

"Hän on sinut hylännyt?"

"Ei ole."

"Haa, aiotko mennä hänen luoksensa?"

Nainen oli vaiti.

"Niin, sinä aiot hänen tykönsä. – Ja minä tulen kanssasi. Hylännyt hän ei sinua ole, mutta jättänyt; ja sinun onnettoman täytyy häntä etsiä ja rukoilla että hän sinut jälleen armoihinsa ottaisi. Ja eikö sellainen jättäminen ole hylkäämistä? Mutta ei, Marianne, sinua ei hän saa hylätä. Minä tulen kanssasi, Marianne, ja olipa hän kuka hyvänsä tuo ihminen, joka uskaltaisi syöstä sinut, onneton hyvä Marianne'ni, kurjuuteen ja häpeään, taivasten kautta, hänellä ei olisi hetkeäkään enää elettävänä. Sano minulle hänen nimensä, Marianne; vie minut hänen tykönsä. Sinä et vastaa minulle? Sinun täytyy; en luovu enää sinusta."

Marianne käänsi kauniit, murheelliset kasvonsa nuoren miehen puoleen.

"Kuule, Rudolf; en voi sinulle mainita hänen nimeänsä; et voi seurata minua hänen luoksensa. En tiedä, onko hän minut hylännyt; ainoastaan häneltä itseltänsä voin saada sen tietää. Melkein sitä pelkään. Mutta olipa miten oli, kaikki, mitä minulla hänen kanssansa on puhumista tai tekemistä, saatan ainoastaan hänen kanssansa kahden kesken toimittaa."

"Ja miksi kahden kesken hänen kanssansa?"

"Kunniani sitä vaatii."

"Sinun kunniasi!" huudahti nuori mies.

"Rudolf! Arveletko, että onneton vietelty nainen on kaikki menettänyt? – myös oman, sisällisen kunniansa? – että hän auttamattomasti on halpamaisuuteen vajonnut? Ei, Rudolf; voin olla hylätty, kurjuuteen ja häpeään ihmisten silmissä tuomittu, ja se olisi onnettomuus sekä minulle että sille viheliäiselle olennolle, jota sydämmeni alla kannan; mutta onnettomuudessa säilytän tahratonna sisällisen kunniani. Mutta jos pakoituksilla tai uhkauksilla koettaisin tuon häpeän päältäni poistaa, tai rukoilisin armona viettelijältäni ett'ei hän minua hylkäisi – silloin täytyisi minun kaiken ikäni punastua itseni edessä häväistykseni, häpeäni tähden, en voisi ketään kunniallista ihmistä enää kasvoihin katsoa. Ei, Rudolf, jätä minut, älä enää koeta saada minulta tietää mitä en voi sinulle ilmoittaa."

Nuoren miehen täytyi tyytyä siihen.

"Mutta jos hän sinut hylkää, Marianne?" kysyi hän. "Miten sinun sitten käy?"

"En tiedä," huokasi hän raskaasti ja katkerasti.

"Tahdotko silloin hyväksesi käyttää apuani?"

Naisen mieleen näkyi äkkiä jotakin muistuvan, josta hän säikähti; hänen täytyi tuohon nuoreen mieheen tutkivaisesti, epäluuloisesti syrjästä katsahtaa.

"Sinunko apuasi, Rudolf?"

"Muuta sinulle ei ole tarjona, tyttö raukka."

"Ei olekaan, ei kerrassaan mitään koko maailmassa. Mutta sinä, Rudolf! Olen kuullut sinusta asioita, jotka –"

Nuori mies rypisti otsaansa.

"Jätetään se toistaiseksi, Marianne; puhukaamme sinusta. Tiedän kyllä, etten ole, niinkuin minun pitäisi. Mutta apuani ei tule sinulta puuttumaan. Voisinpa sinun tähtesi muuttua toiseksi ihmiseksi. Olen sinua rakastanut, Marianne. Jumala tietää, että rakastan sinua vieläkin. Ainoastaan sinun tähtesi olen tullut semmoiseksi, kuin olen tullut. Mutta ei, tuon viheliäisen, tuon – sana on sanottava – tuon katalan kautta on minusta tällainen tullut, hänen kauttansa, joka on syynä meidän kaikkein onnettomuuteemme, kurjuuteemme ja surkeuteemme, myös sinunkin onnettomuuteesi, tyttö poloinen –"

"Hän on isäsi, Rudolf!"

"Ja sinun isäsi murhaaja sekä meidän onnemme, siveytemme ja kunniamme surmaaja. Kuinka vihaan, kuinka halveksin häntä! Minä olen rappiolle joutunut ihminen, olen –. Mutta vaikkapa olisin saastainen rosvo ja murhamies, en olisi niin kehno, kuin hän, ja vaikkapa en olisikaan hänen kauttansa sellaiseksi tullut, vaikkapa olisikin se yksistään ja ainoastaan minun vikani, vapaasti saattaisin häntä kuitenkin silmiin katsoa, niinkuin kunniallinen mies roistoa."

Nuori mies oli joutunut sanomattomaan mielenkuohuun ja mielikarvauteen.

Tyttö oli noussut kiveltä ja pyysi että Rudolf jättäisi hänet nyt yksinään.

"Mihin aiot?" kysyi mies.

"Yksinäni täytyy minun tietäni kulkea."

"Etkö jää yöksi kylään?"

"En, täällä voitaisiin tuntea minut."

"Ja tuonne kai vielä vähemmin haluat?"

Rudolf osoitti kädellänsä kylän päähän, pitkin kylätietä.

"En, en," huusi Marianne, ikäänkuin sisällisellä kauhulla.

"Kyllä arvasin; se on myöty, jälleen myöty. Eräs juutalainen on siellä vast'edes asuva. Hän on jo siellä. Ja myös –"

Hän katkaisi puheensa; jostakin syystä näytti hän käyvän levottomaksi.

"Mitä aioit sanoa, Rudolf?"

"Oi, minun täytyy se sinulle sanoa. Miksi sitä sinulta salaisin. Myös äitisikin on siellä."

Tyttö kalpeni ja täytyi hänen jälleen kivelle istua.

"Äitinikö täällä? Tuolla, tuolla? Mistä syystä hän sinne on tullut? Mitä hän täällä tekee?"

"Linnan uusi, juutalainen omistaja pitää pidot uudella tilallaan."

"Ja äitini on siellä?"

"Hän on siellä."

"Pidoissa?"

"Ja sitäpaitsi –"

Rudolf tuli keskeytetyksi.

Tuo roteva, häijyn näköinen mies, joka varemmin kylän kadulla oli ollut hänen seurassansa, ilmautui aitauksen taakse, hiipien, mutta kiirutta pitäen. Hän taputti hiljaan käsiänsä, nähdessänsä nuoren miehen.

Tämä säpsähti, katsahti taaksensa ja keskeytti puheensa.

"Myöhemmin, Marianne; missä tapaan sinut jälleen?"

"Sitä en tiedä."

"Minun täytyy kohdata sinua vielä tänä iltana."

Marianne näytti miettivän.

"Olkoon menneeksi; olemmeko petäjistössä turvassa, ettemme tule häirityiksi? Muistathan vielä pienen petäjämetsän? Se on linnan ja –"

Marianne vaikeni äkisti.

"Ja pappilan välillä," jatkoi Rudolf; "olimmehan lapsina niin usein siellä."

"Niin olimme", virkkoi Marianne huoaten.

"Ei sinne ketään tule, ei varsinkaan tänä iltana; eihän sinne ole mitään tietäkään. Milloin kohtaan sinut siellä?"

"Kello lienee nyt kuuden paikoilla, aurinko laskee kohta; kahdeksan aikana olen siellä."

"Kahdeksan aikana? Minulle se on liian varhaista, voitko vasta kymmenen aikana tulla?"

"Olkoon niin; siis kymmenen aikana."

"Vielä yksi pyyntö, Marianne, älä virka kenellekään että olet minua nähnyt."

Sitten he erosivat. Tyttö meni aitausta pitkin, jonka luona oli seisonut ja poistui siten yhä enemmän kylän markkinaelämästä. Nuori mies riensi entisen toverinsa luo, joka maltittomasta näytti häntä vartovan.

"Mitä tietoja tuot?"

"Olemme joutuneet satimeen."

"Hui hai!"

"Poliisineuvos on täällä."

"Niin, markkinoilla."

"Ja hänellä on muassaan valepukuisia santarmeja ja poliisipalvelijoita."

"Sama se, ei meistä kukaan tiedä."

"Fischer ei ole vielä saapunut. Kenties on hän vangittu ja tunnustanut kaikki?"

"Hiisi vieköön! Kuka on nähnyt poliisineuvoksen ja hänen väkensä?"

"Minä itse."

"Missä?"

"Täällä kylässä, tuolla ensimäisessä kapakassa."

"Tietävätkö toiset siitä?"

"Olen heille heti asian ilmoittanut ja käskenyt heidän kylästä poistumaan, jotta ei heitä nähtäisi."

"Se oli järkevästi tehty. Missä he nyt ovat?"

"Petäjikössä, jossa meidän oli määrä tavata."

"Hyvä. Lähden katsomaan poliisineuvosta. Minua he eivät tunne. Mutta sinulle on minulla vielä toimi annettava."

"Nytkö vielä?"

"Meillä on vielä aikaa, olipa poliisineuvos saanut tietoa tuumistamme tai oli saamatta. Näetkö tuota naista tuolla?"

"Tuolla puutarhan aitauksen takana; olihan hän äsken sinun luonasi."

"Juuri sama."

"Sievä tyttö."

"Mene hänen jälestänsä."

"Hän lienee kai sinun armaasi ja on tullut tänne sinun tähtesi."

"Hänen ei tule nähdä sinua; mutta sinä et saa päästää häntä silmistäsi, vaan on sinun otettava selko mihin hän menee ja mitä hän tekee. Puolen tunnin kuluttua kohtaamme taas täällä toisemme."

He erosivat. Tuo halpamaisen näköinen mies meni pitkin puutarhan aitausta nuoren tytön jälkeen. Rudolf ohjasi askeleensa jälleen kylään päin.

Aurinko oli laskeunut. Iltahämärän lyhyt ja epävakava valo alkoi väistyä yön synkemmän hämärän tieltä. Myömälät pitkän kyläkadun varrella olivat jo valaistut. Illalla sytytettyjen lyhtyjen välissä kuljeskelivat tuhannet ihmiset, ilon ja hupaisuuden yhä suuremmaksi paisuessa, sinne tänne.

Nuori mies kartti lyhtyjen valoa, hän meni hiipien ja varovasti markkinakojujen takapuolelta. Siellä täällä pysähtyi hän syvän varjon peitossa oleviin paikkoihin, joista saattoi silmäillä väkijoukkoon kadun valaistulla puolella. Tarkaten ja tutkivaisesti katseli hän sinne ja lienee kai pari kertaa tuttuja kasvoja nähnyt, joilta ei tahtonut tulla huomatuksi; hän vetäytyi ehdottomasti takaperin heidät nähdessään, mennen sitten eteenpäin kylän toista päätä kohti.

Kylän ensimäinen kapakka oli siellä, hiukan syrjässä kadusta. Markkinoiden melua ei siellä kuulunut, vaan elämää ja liikettä oli siellä kylliksi.

Nuori mies lähestyi sitä varovaisesti ja hän taisi sen tehdä, tulematta huomatuksi siinä täydellisessä pimeydessä, joka jo vallitsi. Hiljaan hiipi hän syrjärakennuksien ohitse, varsinkin tallien; siellä toivoi hän arvatenkin tapaavansa ajureita tai ehkäpä santarmejakin, joiden pakinoita voisi salaa kuunnella; mutta ei kuullut mitään. Sitten meni hän lähemmäksi päärakennusta. Suuri ravintolahuone oli alakerrassa; sinne saattoi ulkoa kirkkaasti valaistuista akkunoista katsoa. Kenenkään huomaamatta astui hän akkunan tykö ja katseli huoneesen.

"Myös poliisineuvoskin! Lemke on oikeassa. Hän ei ole täällä markkinain vuoksi. Eikä Eischer ole vielä tullut. Hyvin todennäköistä on että ovat saaneet hänet vangiksi; hän on tunnustanut; hankkeemme on saatu ilmi. Mitä nyt? Mutta miksi on poliisineuvos täällä? tai vielä täällä? Vai lieneekö hän ollut jo juutalaisen luona? Hän puhelee tuolla jonkun kanssa. Kukahan se lienee? – Tuhat tulimmaista –"

Nuori mies hypähti taapäin.

"Hänkö täällä? oliko se todellakin hän? Se ei ole mahdollista."

Hän meni jälleen akkunan luo, katsahti vielä kerran siitä sisään ja peräytyi sitten hitaasti.

"Hän se on. Mikä hänet lienee tänne tuonut? Ei ole epäilemistä enään, ett'emme olisi petetyt. Mitä nyt, mitä nyt? Mutta ainoastaan nykyinen tuumamme on tullut ilmi; toinen on alkuun pantava, nyt heti. – Mutta mikä? – Linnassa eivät he vielä ole olleet, Juutalainen ei olisi päästänyt heitä luotaan, ja is – tuo tuolla ei olisi niin hevin sieltä irroittunut. Juutalainen ei siis aikeestamme vielä mitään tiedä. Mitä nyt? Professorini muistuu mieleeni; hänen kanssansa olisi jotakin aikaansaatava. – Hitto vie, se käy laatuun. Nopeasti toimeen, Lemken täytyy auttaa. Nyt hänen luoksensa, hän odottaa jo minua. Siellä saan samalla tietoja Mariannesta. Tyttö raukka! Hän oli niin kunnollinen ja hyvä tyttö ja aina niin onneton! Ja hänen äitinsä täällä! Ja isäni tuolla huoneessa! Koko tämä kurjuus täällä koossa! Jälleen täällä! Kurjuuden alkuunpanija ja uhri! Mitä tästä syntyy? kuinka tämä päättyy? Jumala tietää, ja paholainen ohjaa."

Hän meni ravintolan pihasta, kiersi kylän syrjäpolkuja pitkin, joita tuskin voi huomata. Hän löysi ne, niitä etsimättä; siis tunsi hän nähtävästi tarkoin kylän ja sen ympäristöt. Muutamien minuuttein perästä oli hän puutarhan aidan luona, jonne oli jättänyt kumppaninsa.

Tämä odotti jo siellä.

"No, Lemke, mihin hän meni?"

"Hän on mennyt papin luo."

"Tuon ulkokullatun veitikan tykö, jonka vanha Shartenmeyer täältä peloitti?"

"Juuri hänen tykönsä ja sen roiston kanssa on hän jossakin tekemisessä."

"Papinko kanssa?"

"Ja vaikkapa hän on tai on ollut sinun armaasi, niin kyllä hänessä papin henttua on enemmän."

"Taivaan herra! Pappi on vasta lyhyen ajan ollut täällä; siihen saakka oli hän kandidaattina – Mutta kerro."

"Minä menin tytön jälkeen ja tavoitin hänet pian. Pysyttelin kolmekymmentä askelta hänen takanansa, aina siten, että jos hän olisi taaksensa katsahtanut, minä olisin voinut näkyvistä puikahtaa. Ainoastaan kaksi kertaa katsahti hän taaksensa, sitten, kun ei ketään jälessänsä huomannut, ei hän enää katsellut. Kylän aitauksen päässä poikkesi hän eräälle polulle vasemmalla puolella; tien näkyi hän tuntevan, sillä hän kulki varmasti ja joutuin. Äkkiä alkoivat hänen askeleensa käydä hitaammiksi, hänen tullessaan erään yksinäisin talon läheisyyteen. Tunsin talon, se oli pappila, tuolla petäjikön tiellä, missä –"

"Kyllä tiedän, jatka vaan."

"Talo oli kirkkaasti valaistu, sisältä tunki kuuluviin paljon ääniä, niinkuin kuului, naisten ääniä. Hengellisellä herralla oli luultavasti vieraina nuo naiset, joiden parissa näimme hänen kävelevän tuolla markkinakojujen välillä. Kaunottaresi – mikä onkaan hänen nimensä?"

"Sano häntä minun sisarekseni."

"Hitto vieköön, sinunko sisaresi? Todellakin sinun sisaresi ja papin –?"

"Kerro vaan edelleen."

"Poltamme tuon roiston talon, sillä –. Mutta kuule nyt mitä tapahtui. Tyttö näytti tuntevan talonkin, pappilan; kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammin hän käveli. Useat kerrat hän pysähtyi; epäilemättä oli tämä käynti hänelle tukala ja vastahakoinen. Jo oli tullut pimeä; puiden siimeksessä, jossa kävelimme, oli vieläkin pimeämpi; saatoin siitä syystä mennä häntä lähemmäksi, mutta kaksikymmentä askelta pysyin yhä hänen takanansa. Kuitenkin voin kuulla hänen huokaavan; tuntuipa minunkin sydämmessäni tuskalliselta, miten tuskalliset lienevät siis hänen sydämmensä tunteet olleet? Vihdoin kulki hän suoraan, mutta verkalleen taloa kohti; näytti siltä kuin olisi hän vaan puolittain rohkaissut sydämmensä, mutta ennenkuin hän oli ovelle ehtinyt, tuli joku huoneesta häntä vastaan. Se oli pappi itse. Eräässä noista kirkkaista akkunoista olin juuri silmänräpäystä ennen huomannut miehen pään, ja arvelin tunteneeni papin. Tiedäthän että minulla on hyvät silmät. Tuo roisto oli epäilemättä tähystellyt tyttöä; hänen täytyi siis tietää, että tyttö oli siellä, oli siis häntä odottanut. – Kuule Wagner, kyllä kai on naurettavaa, jos me rupeamme puhumaan pahasta omastatunnosta; mutta luulenpa että maailmassa on vielä suurempiakin lurjuksia, kuin me olemme. Ja sellainen on varmaankin tuo tuolla. – Tyttö ei saanut päästä huoneesen, naiset siellä eivät saaneet häntä nähdä. Kenties olikin hänellä rikas morsian luonaan, tai nainen jota hän siksi toivoi. Jos silloin yht'äkkiä tuo hyljätty morsian olisi huoneesen astunut! – Onko hän todellakin sinun sisaresi, Wagner?"

"Niinkuin jo sanoin."

"Tyttö parka!" Pappi ikäänkuin lensi häntä vastaan, mutta niin hiljaan, ett'ei hänen askeleitansa kuulunut. "Marianne", kuiskasi hän hänelle, "Jumalan nimessä, mitä olet tehnyt?"

Pappilassa on puutarha, jonka aitauksen taakse minä piilouduin. Siten saatoin mennä lähemmäksi ja kuulla jok'ikisen sanan.

Tyttö ei vastannut hänelle mitään, luultavasti oli hänen mielensä liian liikutettu.

Pappi tarttui hänen käteensä ja talutti häntä nopeasti puutarhaan; portti oli avoinna. Pappilan huoneuksesta ei heitä enää voitu nähdä ja minä taisin päästä vieläkin likemmäksi heitä.

"Mitä sinä täällä tahdot?" kysyi pappi. "Etkö ole saanut minun kirjettäni?"

"En ole saanut sinulta yhtään ainoata kirjettä," vastasi tyttö; "moniin monituisiin kirjeisiini en mitään vastausta. Siitä syystä olen tänne tullut."

"Nyt sinä et puhu totta," sanoi pappi, "minä olen sinulle kirjoittanut, että rauhoittuisit, että luottaisit minuun; lupasin hetimiten tulla luoksesi."

"En ole riviäkään sinulta saanut,"

"Ja sitten tahdoit saattaa minut onnettomaksi."

"Minäkö sinut?"

"Tähän kotiini tahdoit sinä tunkeutua! juuri nyt, kun luonani on vieraita, seurakuntani arvokkaimpia ja hurskaimpia naisia. Heidän keskuuteensa tahdoit sinä astua, sinun tilassasi, tahdoit hyökätä kimppuuni, muistuttaa minua sanastani, pakoittaa minua siten siinä pysymään. Onneton, soaistu, etkö voi käsittää, että siten kaikki olisi menetetty, että kumpikin siten olisimme joutuneet turmioon?"

Tuo veitikka melkein räyhäsi innossaan; sen hän taisi tehdä, koska tietysti tunsi puhuteltavansa luonteen, ja sellaisen kurjan olennon tilan hän varmaankin tunsi. Ehkäpä tuo tyttö ei olekkaan ainoa, jonka hän on vietellyt. Mitä taitaa tyttö tehdä? Hänen ainoana tarkoitusperänänsä on tulla viettelijänsä kautta jälleen kunniaan autetuksi. Siis täytyy hänen aina myöntyä, tyytyä kaikkeen, sillä pieninkään sana jollekin kolmannelle ja mies on hukassa ja tyttö hänen kanssansa. Siis voi mies uhata ja peloittaa häntä. Voi, kyllä tuommoinen ulkokullattu pappi on koko joukon huonompi kuin me.

"Enhän minä aikonut hyökätä kimppuusi, Frans", sanoi tuo onneton tyttö itkien. "Luulin tapaavani sinut täällä yksinäsi. Nähdessäni että sinulla on vieraita luonasi, aioin jo palata takaisin. Mutta en voinut, olen liian väsynyt, jalkani eivät jaksaneet minua enää kauemmaksi kantaa. Olen kävellyt koko päivän ja koko eilispäivän myöskin; ainoastaan ensimäisen päivän riitti rahani kyydillä ajamiseen. Sentähden päätin hiljaisuudessa istua täällä puutarhassa ja vartoa, kunnes vieraasi olisivat täältä lähteneet."

"Puhutko totta?" kysyi pappi.

"Olenko sinulle koskaan valhetellut, Frans?"

"Tahdon sinua uskoa. Jää siis tänne lehtoon odottamaan. Enintään tunnin perästä olen minä yksinäni ja tulen sinun tykösi."

"Uskallanko pyytää sinulta ainoastaan lasin vettä? olen niin uuvuksissa."

"Minä tuon sen sinulle."

Pappi meni pari askelta hänen luotansa, sitten kääntyi hän takaisin hänen tykönsä.

"Onko sinua kukaan kylässä nähnyt?" kysyi hän.

"Ei kukaan", vastasi tyttö.

"Olit kai kieltänyt sisaresi kellekään ilmoittamasta että olitte tavanneet toisenne kylässä?"

"Niin tein."

"Sinulla siis on kuitenkin vielä enemmän valtaa hänen ylitsensä kuin papilla! Mutta onko hän sinun sisaresi? No olkoonpa minun puolestani sekin asia miten hyvänsä. Kaikissa tapauksissa on hän onneton olento – kuule, jos todellakin tahdot hänen parastansa – tuo pappi kysyi niin väijyvällä äänellä oliko häntä kukaan nähnyt – ja tyttö on siellä kokonaan hänen vallassansa, hän on yksinään, pappila sijaitsee ihan erillään muista taloista, yö on niin pimeä. Ja irti tahtoo pappi päästä entisestä armaastansa. – Minua alkaa jo peloittaa tuon tyttö paran kohtalo. Pappi on aika lurjus, teeskentelevä roisto. –"

Tuo nuori mies, jolle hänen kumppaninsa kaikkea tätä kertoi – Wagneriksi oli kumppani, Rudolfiksi tuo onneton tyttö häntä nimittänyt – oli käynyt levottomaksi, mutta eräs toinen seikka oli vielä enemmän hänen mielensä vallannut.

"Meillä on vielä tunti aikaa", sanoi hän, "ja vielä enemmänkin. Kello on nyt seitsemän, yhdeksän aikana tulee meidän työmme olla valmiina. Sitten olkoon Jumala papille armollinen! – Nyt ensin omiin toimiimme! olet oikeassa, me olemme petetyt; niin ainakin luulen. Poliisineuvos on täällä ja hänen seurassansa tuo vanha santarmikapteeni kaupungista."

"Mitä hittoa, hänkin täällä?" huusi kummastuneena Wagnerin kumppani, "siinä tapauksessa on heillä epäilemättä jotakin erityistä tekeillä."

"Niin arvelen minäkin, ja siis täytyy meidän kaikissa tapauksissa luopua, jos ei juuri aikomuksestamme, niin kuitenkin alkuperäisestä tuumastamme ja suunnitella toinen."

"Niin täytyy tehdä."

"Olen jo miettinyt uuden tuuman."

"Annappa kuulla".

"Aikomuksestamme, että salaisesti tunkeutuisimme linnaan, on meidän luopuminen; koko linna on oleva vartioittuna."

"Se on varma."

"Siis on toisella tapaa pääsy sinne hankittava."

"Mutta eihän ainakaan väkivallalla. Meitä on vaan neljä, kun Fischer ei ole saapunut."

"Salaa hiipimisen ja väkivallan välillä on vielä keskellä jotakin muutakin."

"Ja mitä?"

"Viekkaus. Olen kertonut sinulle eräästä professorista, jonka tänään olen oppinut tuntemaan."

"Hän on tarpeeksi tyhmä, ollaksensa oppinut professori, arvelit sinä."

"Hänen tyhmyytensä on meitä hyödyttävä."

"Tyhmyydestä on muutoin hyötyä ainoastaan tyhmille itsellensä."

"Hänellä on muassansa suosituskirje juutalaiselle."

"Ahaa, juutalaisesta on tullut parooni, nykyään kai lienee hänen nimensä parooni von Ritterhelm."'

"Se hänen nimensä on."

"Ja siis tulee hänen suojella oppineita ja taideniekkoja. Myös typeriä professorejakin."

"Minun täytyy koettaa hankkia itselleni hänen suosituskirjeensä."

"Esiyntyäksesi professorina?"

"Niin, juutalaisen luona."

"Siellä on paljon vieraita."

"Juuri sentähden. Koronkiskureja, pettureita! – Kyllä he saavat hämmästyksellä minua katsella. Sinä tulet muassani palvelijanani. Minä tunnen tarkoin linnan kaikki sopukat; meidän tulee kahden suorittaa koko toimi; muut kaksi voivat odottaa ulkona. Mutta meidän on nopeasti ja pian toimiin ryhtyminen. Mene nyt sinä heidän luoksensa petäjistöön ja selitä heille meidän uusi tuumamme. Minä menen tapaamaan professoriamme. Puolen tunnin kuluttua olen luonanne."

Nuo kaksi veijaria erosivat; toinen palasi kylään takaisin, toinen poistui siitä yhä kauemmaksi.

II.

Ylhäinen herra.

Kylän toisessa päässä olevan parhaan kapakan kirkkaasti valaistussa ravintolahuoneessa istui isojen ja vähäisten pöytien ääressä joukko vieraita. He olivat tulleet takaisin markkinoilta ja aikoivat ehkä vielä sinne, vaikka ilta jo oli varsin hämärä. Keskustelu oli yhtä vaihtelevainen kuin äänekäs.

Huoneen keskellä pienen pöydän luona istui muuan yksinäinen herrasmies. Hän tupakoi tyytyväisen näköisenä isosta visapääpiipusta ja täytti tuontuostakin lasiansa viinipullosta, joka oli hänen edessänsä pöydällä.

Hänen vieressänsä seisoi toinen herra, maltittoman näköisenä, hattu kädessä, ikäänkuin hän joka silmänräpäys aikoisi mennä tiehensä, mutta ei pääsisi lähtemään. Hän näytti vartovan tuota istuvaa herraa.

"Jo kai on aika", sanoi hän hänelle.

Istuva herra näytti vähät välittävän hänen hoputtelemisestansa.

"Emmehän suinkaan jätä pulloa oman onnensa nojaan," vastasi hän levollisesti.

"Mutta palaammehan tänne jälleen."

"Tosi kyllä, mutta milloin? – Ja toisekseen, onko niin varma että me palaamme tänne takaisin."

"Jätämmehän vaunut ja kaikki tänne."

"Ottakoon hiisi, hyvä ystävä, kun on tällainen toimi suoritettavana, niin ei kukaan ihminen voi taata, että hän takaisin pääsee. Veli vaina–"

"Luulenpa todellakin teidän arvelevan vaaraan joutuvamme."

"Henkeänsä pitää aina ajatella ja muistaa että se on valtiolle säilytettävä. Sentähden pidän aina pistoolini ladattuina tässä rinnallani. Ja – ottakoon hiisi – siitä syystä juokaamme täällä ensin rauhallisesti pullomme tyhjäksi, ystävä kulta; sillä kuka tietää saammeko mitään sen kirotun juutalaisen luona."

"Tiedämmehän että hänen luonansa tänään on joukko vieraita."

"Ja huonoa viiniä. Juodaan siis nyt."

Hän tyhjensi lasinsa ja toinen teki samoin, toivoen siten pikemmin pääsevänsä lähtemään.

Kolmas herra, joka juuri äskettäin oli huoneesen tullut, astui heidän luoksensa.

"Kolme olen tavannut," sanoi hän.

"Kutka ne ovat?" kysyi seisova herra.

"Tavatut ovat Fredrik Lemke, Emil Apelt ja Adolf Kollman."

"Wagner puuttuu siis vielä?"

"Tiedättehän herra poliisineuvos, ett'ei kukaan väestämme häntä tunne, onpa itse nimikin kaupungin veijariseuroissa tuntematon."

"Eikö noita kolmea ole nähty jonkun oudon seurassa?"

"He kuljeksivat vaan yksinään. Kohdatessaankin toisiaan menivät he aivan kuin ventovieraat ihmiset toistensa sivutse."

"Missä näitte heidät?"

"Kylässä markkinakojujen välissä."

"Eiväthän he vaan liene tunteneet teitä?"

"Kuinka se olisi mahdollista näissä valepuvuissa, herra poliisineuvos?"

"He ovat mestarillisia roistoja, joilla ovat ilveksen silmät."

"Poliisin tulee olla vielä mestarillisempi."

"Emmekä kuitenkaan ole saaneet selkoa Wagnerista."

"Ottakoon hiisi!" virkkoi pullon ääressä istuva herra, "jos en olisi täällä tunnettu, niinkuin kirjava koira, kyllä minä Wagnerin löytäisin. Mutta, niinkuin asianlaita on, en uskalla näyttäytyä tuolla väkijoukossa, sillä silloin olisi hankkeemme heti kaikkein tiedossa."

"Sitä tärkeämpi on että nyt heti lähdemme, herra kapteeni", sanoi poliisineuvos.

"Ottakoon hiisi – en tiedä miksi hoputtelette, ystävä kulta? Vasta yhdentoista aikana aikovat rosvot murtautua linnaan, ja nyt on kello kahdeksan."

"Mutta rosvot ovat voineet muuttaa tuumansa, varsinkin kun Fischer ei ole heidän luoksensa saapunet. Ja parooni Ritterhelm ei vielä tiedä mitään koko asiasta."

Kapteenin kasvot julmistuivat äkkiä.

"Herra poliisineuvos, tahdotteko pienessä asiassa olla mielikseni?"

"Mikä se olisi?"

"Älkää enää sanoko tuota kirottua juutalaista parooniksi."

"Mutta onhan hän parooni."

"Ottakoon hiisi – kirotun, koronkiskomisella kokoonhaalitun rahansa kautta! Häpeä on että arvonimensä, vieläpä säätynsäkin, nykyään voi ostaa. Sellainen tapa vie aateliston perikatoon, se karkoittaa kaikki jalot aatteet maailmasta. Ottakoon hiisi!"

Vihoissansa nakkasi hän kurkkuunsa täyden lasillisen viiniä.

"Jumalalle kiitos," sanoi poliisineuvos.

"Mitä herra? Mistä syystä? Senkötähden että aatelisto joutuu perikatoon?"

"Jumala varjelkoon, herra parooni, sehän olisi poliisilta sopimaton toivomus."

"Aivan oikein. Ja nyt lähdetään. Mutta jos tuolla juutalaisella rahaparoonilla ei ole hyvää viiniä – ottakoon hiisi, silloin on piru hänet korjaava. – Poliisikomissario, antakaa minulle hattuni."

Sitten nousi hän tuoliltaan ja kaikki kolme lähtivät liikkeelle mennäksensä ulos huoneesta. He muodostivat omituisen kolmikunnan, nuo kolme herraa.

Poliisikomisaario oli pitkä, laiha ja kalpea mies; valepuvussansa näytti hän terävine silmineen uskonvimmaiselta pappismieheltä.

Poliisineuvos, pyöreä, hyvässä lihassa oleva herra oli aina, omassa puvussaankin ja kotielämässään, varakkaan liikemiehen kaltainen, joka oli tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan.

Kapteeni, jota poliisineuvos äsken oli parooniksi sanonut, oli ulkomuodoltaankin kummallinen veitikka. Hän näytti ijältään olevan puolivälissä kuudetta kymmentä; päässä oli hänellä vaan vähän ihan harmaita hiuksia; hänen paisuneet ja samalla veltot kasvonsa, suuri vatsa, ohuet sääret, joutuisa mutta kuitenkin horjuva käyntinsä, kaikki osoitti hänen olevan rappeutuneen mässääjän; äärettömän pitkät, vielä mustat, arvatenkin väritetyt viikset ja suuret vedenväriset, yhäti pyörivät silmät antoivat aihetta otaksua häntä pelkuriksi.

Kun nuo kolme herraa olivat ehtineet huoneen ovelle, seisahtuivat he äkkiä. Ovi avattiin juuri heidän edessänsä ja kaksi vierasta, jotka aikoivat huoneesen astua, seisoivat heidän vastassansa.

Toinen niistä oli laihanpuolinen, keski-ikäinen herrasmies, kumaraselkäinen, kasvot harmaanväriset, nenä pitkä ja viisto, ja kaulassa täysisininen liinainen. Hän silmäili huoneesen sangen ylpeällä ja sangen tyhjällä. sekä oppineelta näyttävällä katsannolla.

Toinen oli vanhanpuoleinen herrasmies, muodoltaan, samoin kuin käytökseltään hieno, täysiverinen ylimys.

Hän tuli tuon ylpeän ja oppineen herran jälestä. Kun hän yht'äkkiä oven avautuessa näki edessänsä nuo kolme herraa, näytti hän ehdottomasti säpsähtävän ja hänen hienot, kalpeat kasvonsa vavahtivat. Heti sen perästä astui hän kuitenkin levollisen ja välinpitämättömän näköisenä toverinsa seurassa noiden kolmen herran sivutse huoneesen.

Kaksi niistä, poliisineuvos ja poliisikomisaario, olivat kuitenkin tuon säpsähdyksen havainneet.

"Mitä se oli?" virkkoi poliisikomisaario. "Hänen asiansa eivät liene oikein reilassa."

"Mutta toisen ovat sitä paremmin", vastasi poliisineuvos. "Se on varmaankin täydellinen professori, joka arvatenkin tutkii rikos lakia ja vallintolain oppia. Ja nuo molemmat olivat tuttavia. Mutta miten on teidän laitanne, herra kapteeni?" täytyi hänen kummastuneena kapteenilta kysyä. "Tunsitteko noita herroja?"

Kapteeni katseli todellakin kaikilla ihmettelemisen merkeillä noiden kahden vieraan jälkeen.

"Ottakoon hiisi", sanoi hän, "luulin toisen niistä olevan – mutta se ei ollut mahdollista!"

"Keneksi häntä luulitte?"

"He, he, se on naurettavaa – luulin häntä pojakseni."

Hän nauroi ja poliisineuvoksen täytyi myös naurahtaa.

"Ettehän ainakaan professoria pojaksenne luulleet; hän näytti jo olevan alulla viidettäkymmentä, ja kuinka te olisitte niin oppineen pojan saaneet?"

"Tarkoitin tuota toista."

"Sehän oli vielä vanhempi; hän voisi olla teidän vanhempi veljenne."

Kapteenin kasvonjuonteet liikahtivat kummallisella tavalla, hänen kuullessansa tuon huomautuksen.

"Hyi hiisi! hyi hiisi!" virkkoi hän.

Sitten menivät kaikki kolme ravintolasta.

Nuo kaksi herraa, jotka ravintolasaliin olivat astuneet, katselivat ympärillensä missä näkisivät tyhjän pöydän.

"Tuolla", sanoi vanhempi, hieno ja hilpeä herra, osoittaen sitä pöytää, jonka äärestä kapteeni ja poliisineuvos juuri äsken olivat lähteneet. He istautuivat pöydän luo; se oli erillään muista.

"Minua pahoittaa, ett'ette voi koko iltaa parissani olla," sanoi vanhempi herra.

"Niinkuin jo olen selittänyt, on se mahdotonta," vastasi oppinut herra.

"Valitettavasti täytyy minun siitä ilosta luopua, ja kuitenkin olin ollut niin iloissani toivoessani saada pidemmän ajan pakinoida teidän arvoisenne miehen kanssa."

"Te olette liian kohtelias, herra parooni."

"Mutta vasta puoli yhdeksän aikana olette ilmoittaneet saapuvanne linnaan? Ja siihen saakka –"

"Kello yhdeksän ajaksi olen minä kutsuttu. Olin kirjoittanut lipun parooni Ritterhelmille, jossa pyysin häntä määräämään ajan, milloin saisin suosituskirjeeni hänelle jättää. Hän kutsui minun saapumaan tänä iltana, lisäten että tapaisin hänen luonansa pienen, mutta hauskan seuran."

"Teidän suosituskirjeenne on Alexander von Humboldtin kirjoittama."

"Niin on, ja katson itseni onnelliseksi, kuuluessani tämän tieteiden ruhtinaan ystävien joukkoon."

"Tuo hyvä Humboldt erehtyy valitettavasti toisinaan ystäviä valitessaan."

"Hm, hm!" rykäsi loukkautuneena ja hämillään oppinut herra.

"Pyydän ett'ette sanojani väärin ymmärrä, herra professori. Arvokkaampaa ystävää, kuin te, ei hänellä voi olla kaikkien tuttaviensa joukossa."

"Varsin kiitollinen olen hyvästä ajatuksestanne, herra parooni."

"Mutta tuo herra von Ritterhelm! Onko herra von Humboldt antanut teille lähempiä tietoja hänestä?"

"Ei sanottavasti. Sanoessani olevani tieteellisellä matkalla, tutkiakseni tiedettäni varten vanhoja kirjastoja –"

"Te olette rikoslaki-oikeuden professori?"

"Niin olen."

Lihavan poliisineuvoksen tarkka silmä oli siis ollut oikeassa.

"Ja vanhojen kirjastojen tomusta löydätte aineksia tieteesenne?" kysyi parooni.

"Uusia aineksia löytyy ainoastaan sieltä", vakuutti rikoslakioikeuden professori.

"Eikä yleisessä elämässä ja liikkeessä?"

Professori katsahti parooniin kummastuneena ja sitten sääliväisesti:

"Elämä", virkkoi hän ylevällä itsetietoisuudella, "kuuluu ainoastaan oppimattomaan ja siitä syystä hedelmättömään käytäntöön. Tieteelle ja opille voi ainoastaan vanha klassillinen aika tarjota virvoittavaa ja ravitsevaa maitoa."

"Rupean todellakin käsittämään," sanoi parooni. "Rohkenenko pyytää että pitkittäisitte."

"Kun minä siis", pitkitti professori, "olin Alexander von Humboldtille ilmoittanut matkani tarkoituksen ja hänelle sanonut, että kävisin tässäkin seudussa, virkkoi hän että tällä paikkakunnalla sijaitsee Hohenhorstin linna, jonka äskettäin eräs hänen tuttavansa, parooni Ritterhelm on ostanut; parooni oli hänelle vakuuttanut että se sisältää arvokkaan, vanhan kirjaston. Hän tarjoutui itse antamaan minulle suosituskirjeen paroonille, joka jonkun ajan oli pääkaupungissa elänyt ja oli varsin miellyttävä mies kotielämässään."

"Enempää hän teille siis ei ole parooni Ritterhelmistä sanonut?"

"Ei mitään sen enempää."

"Ettekö muutoinkaan ole mitään mainitusta paroonista kuulleet?"

"En mitään. Alexander von Humboldtin suosituskirjeessä oli minulle tarpeeksi. Mutta te olette niin arvelevaisen näköinen."

"Tiedättehän että herra von Ritterhelm on juutalainen?"

"Minulla ei ole mitään uskonnollisia ennakkoluuloja."

"Ja sitäpaitsi äsken aateloittu?"

"Minulla ei ole myöskään mitään ennakkoluuloja säätykysymyksissä."

"Se on ikävä asia, sillä siinä tapauksessa teillä ei ole paljon toivoa päästä professoriksi preussilaiseen yliopistoon. Ystävänne, Alexander von Humboldt, ei elä iankaikkisesti ja Preussillä on niin oivallisia yliopistoja, Berliinissä, Breslaussa, Hallessa –"

Professori kävi hiukan levottomaksi.

"Niin, ne ovat mainioita yliopistoja," virkkoi hän.

"Ja nyt," pitkitti parooni, "täytyy minun valitettavasti vielä lisätä, että parooni Ritterhelm on tunnettu koronkiskuri."

"Siitä ei varmaankaan pääkaupungissa mitään tiedetty."

"Mutta sitä paremmin se seikka täällä tunnetaan."

"Hm, hm. Mutta yleisen rikoslaki-oikeuden mukaan ei ole selvillä, onko koronkiskominen rikoksellista."

"Lakimme ja tuomarimme ovat siinä asiassa selvillä ja – huomasitteko, kuinka äskettäin ehdottomasti säpsähdin, astuessamme tähän huoneesen?"

"Te hämmästyitte, kun nuo kolme herraa niin odottamatta tulivat vastaamme ovella."

"Aivan oikein. Ettekö tiedä, keitä nuo kolme herraa elivät?"

"En tuntenut heitä."

"Kaksi heistä oli ylhäisiä poliisivirkamiehiä ja kolmas santarmikapteeni maakunnan pääkaupungista."

"Ja tiedättekö myös, missä tarkoituksessa nuo herrat täällä ovat?"

"Pakostakin täytyy minun sen arvata, en voi siinä suhteessa pettyä. Eilen olin kaupungissa poliisipresidentin luona käymässä; siellä kuiskuteltiin salaa vieraiden kesken herra von Ritterhelmistä. Poliisipresidentti, joka on ystäväni, ilmoitti minulle vihdoin salaisuutena, että parooni von Ritterhelm on lukuisan väärentäjä-joukon päällikkönä, joka joukko harjoittaa väärien pankinsetelien valmistamista ja levittämistä."

Professori pelästyi.

"Väärien pankinsetelien?" huudahti hän.

"Niin, miksi ei koronkiskuri myös voisi valmistella vääriä pankinseteleitä?"

"Väärentäjä?"

"Eikö totta, herra professori, siinä on rikos, jonka suhteen ei saata olla eri mieliä."

"Rikosasioita koskeva lainkäytös rankaisee rahanväärentäjiä kuoleman-rangaistuksella. Nyt on tosin eri mieliä –"

"Jätetään riitakysymykset sikseen, herra professori. Presidentti mainitsi vielä lisäksi, että tuo parooni, voidaksensa rikostansa vapaammin harjoittaa, oli ostanut tämän yksinäisen vanhan linnan syvine kellareineen ja maanalaisine holvineen, kuin myös että näinä päivinä koko väärentäjäjoukko täällä kokountuisi."

"Taivasten tekijä," sanoi professori. "Juuri tänä iltana on seura koossa paroonin luona."

"Siksipä ovat jo tänään nuo virkamiehetkin täällä."

"Ja minä olen myös sinne kutsuttu."

"Se on hävyttömyys paroonin puolelta."

"Mutta minulle on sanottu, että parooni on koonnut linnan entisen omistajan velkojat, maksaaksensa heille heidän velkansa."

"Se on kyllä älykäs juttu, minkä parooni on yleisöön levittänyt. Mutta että poliisi ei sitä juttua usko, sen olette nähneet, tai paremmin sanoen tulette näkemään jos menette sinne Humboldtilaisine suosituskirjeinenne."

"Hm, hm!"

"Asia alkaa näyttää teistä arveluttavalta."

"Tosiaankin –"

"Joka pahantekijäin joukossa tavataan, voi itse tulla epäluulon alaiseksi."

"Luuletteko todellakin –?"

"Luulen että poliisi vangitsee kaikki, jotka linnassa tavataan. Siitä syystä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa teille mitä poliisipresidentti salaisuutena on minulle tiedoksi antanut."

"Mutta Humboldtin suosituskirje?"

"Taidatteko todistaa että olette sama henkilö, jolle se on annettu? onko teillä esimerkiksi passia?"

"Ei ole."

"Ikävä asia, mutta minulla on teille ehdoitus tehtävänä."

"Sanokaa vaan."

"Olen tuttu noiden poliisivirkamiesten kanssa."

"Te tunnette siis heidät?"

"Ettekö huomanneet, kuinka he minut nähdessänsä hämmästyivät?"

"Huomasin kyllä."

"Tietysti eivät he mielellään olisi suoneet että olisin heidät tuntenut."

"Se on luonnollista."

"Yhden heistä tunnen hyvinkin, nimittäin santarmikapteenin. Se on parooni von Horst, Hohenhorstin linnan entinen omistaja."

"Kuinka? Tämän linnan ja omaisuuden, mikä nyt on parooni Ritterhelmin hallussa?"

"Aivan saman. Mainittu parooni Horst oli aina kevytmielinen ihminen, joka on kaikki omaisuutensa tuhlannut."

"Ja joutunut toisinaan tuollaisten koronkiskurien valtaan?"

"Toisinaan niinkin."

"Ja nyt aikoo vangita seuraajansa, omaisuutensa nykyisen omistajan?"

"Suurella mielihyvällä hän sen tekee, arvaan minä. Mutta muutoin on hän hyväluontoinen ihminen ja on hän epäilemättä oleva iloissaan, saadessansa asettaa kirjaston ja mitä tietoaarteita linnassa muutoin on teidän käytettäväksenne. Sallitteko, että mainitsen hänelle teidän toivomuksenne?"

"Olen oleva teille siitä kiitollinen."

"Minun täytyy kuitenkin teiltä pyytää, että uskotte minulle Humboldtin suosituskirjeen hänelle näytettäväksi. Hän on oleva sitä enemmän mielissään,kun hän näkee, kenelle suurelle oppineelle hän on tilaisuudessa palveluksen tekemään, ja missä arvossa tiede pitää sen kirjaston, joka on hänen ja hänen esi-isiensä kokoama."

Professori oli jo vetänyt esille taskukirjansa ja ottanut sieltä tuollaisen pienen, hienokirjaimisen lippusen, jonka kaltaisia jaellessaan Humboldt, kuten tunnettu, ei kitsastellut. Hän antoi sen paroonille.

Parooni pisti sen lompakkoonsa ja mutisi hampaittensa välissä: täytyy kai olla tuollaisiakin hassuja, jotka periaatteellisesti ylenkatsovat virkeää elämää ja eloisaa liikettä ja ainoastaan ymmärtävät tonkia menneiden vuosisatojen tomussa ja liassa. Kuinka on oikeus sillä tavalla pystyssä pysyvä? Mutta mitäpä se minuun tulee?

"Jäätte kai tänne ravintolaan täksi illaksi?" kysyi hän professorilta, seisomaan nousten.

"Niin luulen."

"Pyydän teidän niin tekemään, jotta teidät varmasti tapaan tuodessani kapteenin vastauksen."

"Kohtaatte minut täällä; en mene talosta minnekään."

"Näkemään siis!"

Ja parooni meni matkoihinsa, ja kun hän professorille oli selkänsä kääntänyt, hymyilivät hänen koko kasvonsa.

III.

Köyhä rouva.

Huononpuoleiset, avoimet vankkurit liikkuivat pitkin pölyistä ja alinomaa mutkittelevaa ja kaarittelevaa maantietä. Pienissä vankkureissa istui vanhanpuoleinen rouva osaksi murhepuvussa; hän oli kaiketi ollut leskenä jo useampia vuosia; kuihtuneet kasvot osoittivat, että hän pitkinä vuosina oli runsaasti saanut kokea kärsimyksiä ja puutetta. Ahtaalta kutsinlaudalta, joka oli sijoitettu vankkurien etupuolelle, ohjasi iäkäs talonpoika väsynyttä hevosta.

Ilta oli jo käsissä; aurinko oli jo puolen tuntia sitten vajonnut mailleen. Vaunut kulkivat hitaasti yhä enenevässä hämärässä. Maantiellä oli hiljaista ja yksinäistä; ainoastaan muutamat jalkamiehet tulivat vankkureita vastaan; he katsoivat niiden jälkeen, niinkuin olisivat ne sillä tiellä olleet outoja, vaan ei harvinaisia esineitä.

Tien hiljaisuuteen alkoi jonkun ajan kuluttua kaukaa tunkeutua melua; kuului kaikuvaa soitantoa, sekaisin huutavien äänien surinaa ja kaikenlaista muuta hälinää.

"Tuossa on Tiefenhausenin kylä", virkkoi ajaja; "niillä on siellä tänään markkinat."

"Minä tiedän sen", vastasi rouva. "Kulkeeko tämä tie kylän kautta?" kysyi hän sitten.

"Ei, armollinen rouva."

"Sitä parempi."

Mutta vankkurit kulkivat läheltä kylän sivutse; saattoi nähdä valaistujen markkinakojujen rivit ja tanssi-talojen kirkkaat akkunat. Saattoi eroittaa tanssisoiton säveleet, tanssivien huutoja, ihmisjoukkojen hurjaa kirkumista, rähinää ja naurua kaduilla, murhatöiden laulajattaren käheän äänen, joka kertoi tuosta kamalasta veljenmurhasta sekä vanhan raajarikon surumielisen bassoäänen, joka lauloi Reutlingenin apupapin julmasta lapsenmurhasta.

Vankkurit kulkivat edelleen; ne jättivät kylän ja sen markkinarähinän yhä kauemmaksi jälkeensä. Jo olivat ne poikenneet vanhalta maantieltä ja kulkivat nyt uudempaa, hyvässä kunnossa pidettyä tietä, joka muutamien minuuttien matkan suorana ojentautui avointen peltojen välillä ja sitten vähäisen vesakon läpitse. Tuon vesakon keskeltä näkyi toisinaan puiden oksien välistä yksinäinen valaistu rakennus.

"Pappila," sanoi ajaja naiselle.

"Niin on," vastasi rouva, niinkuin sekin olisi ollut hänellä ennestään tiedossa.

"Papilla näkyy olevan vieraita tykönänsä", pitkitti puhelias ajaja. "Hän on ollut täällä vasta kolme kuukautta; hän kuuluu olevan sangen ankara ja hurskas mies."

Vankkurit kulkivat kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen askeleen päässä pappilan ohitse tuon vähäisen metsikön poikki ja kuljettuansa sitten ainoastaan muutamia minuutteja tasangolla olivat ne yht'äkkiä pienoisen vuoren edessä. Vuorta ylös johti tie, aluksi paljaalla, alastomalla kalliopohjalla; ainoastaan muutamia suuria, korkeita kiviä, irtautuneita kalliolohkareita, oli hajallaan molemmilla puolilla. Sitten keskipaikoilla vuorenrinnettä mentiin synkän hongikon sivutse. Heti sen perästä alkoi tiheä lehtimetsä, joka peitti vuorta aina harjalle saakka. Mitään taloja ei enää ollut tiellä näkynyt, sittenkuin pappilan ohi oli tultu. Mutta juuri ennenkuin lehtimetsään tultiin, teki tie jyrkän käänteen ja ylhällä vuorella voi nähdä ison valaistun rakennuksen, joka näkyi ikäänkuin astuvan esille korkeiden puiden ja jylhäin kallioiden seasta.

"Hohenhorstin linna", sanoi ajaja vankkureilla istuvalle naiselle; "kyllä kai armollinen rouva sen tuntee?"

"Tunnen kyllä", vastasi rouva ja syvä, murheellinen huokaus kohosi hänen rinnastansa.

"Ette liene pitkään aikaan olleet täällä, armollinen rouva?" kysyi ajaja edelleen.

"En kahteentoista vuoteen, Martti."

"Se on pitkä aika, sen kuluessa voi paljon muuttua."

"Jumala sen tietää," huokasi nainen surullisesti.

Kylän markkinamelu oli jo kauvan sitten hälvennyt kuuluvista. Metsän hiljaisuudessa ja hämärässä jatkoivat vankkurit kulkuaan vuorta ylös, mukavasti luikertelevaa tietä pitkin. Hämäryys tuli kuitenkin ylhäällä poistetuksi, kun tie siellä suoraan johti kirkasta, leveää ja korkeaa valonloistetta kohti. Siinä oli Hohenhorstin linna, joka jo alhaalta oli nähty, mutta siellä takapuolelta. Etusivu, joka nyt oli matkustajain edessä, todisti valomerellään omistajan rikkaudesta ja komeilevaisuudesta.

Ajaja katseli äänettömällä ihastuksella linnaa. Vankkureilla istuvan rouvan silmiin nousi kyyneleitä.

Vankkurit saapuivat avoimelle, avaralle pihalle. Kirkas valaistus näytti täällä omituisen kuvan. Pihan molemmilla puolilla oli linnaan kuuluvia vanhoja rappeutuneita syrjärakennuksia, joista muutamat olivat korjausten alaisina. Ainoastaan harvat akkunat olivat täällä valaistut. Kun nyt tultiin lähemmäksi itse linnaa, nähtiin siinäkin kirkkaan valaistuksen avulla paljon vajavaisuuksia muureissa, särkyneitä osia, vanhoja portaita, ovia ja akkunoita, mutta melkein kaikkialla valmistuksia ja alkua korjauksiin sekä uudistuksiin. Keskimäinen osa ynnä sen suuri pääovi olivat jo kokonaan ja vallan komeiksi korjatut. Uusi omistaja oli lyhyen ajan innolla ahkeroinut laittaa kaikkea, mitä täällä useiden vuosien kuluessa oli laiminlyöty ja häviöön joutunut, niin paljon kuin mahdollista, aluksi välttämättömimmät kohdat, jälleen hyvään, vieläpä loistavaankin kuntoon.

Tässä komeuden ja rappeutumisen sekasorrossa vallitsi ylhäisen talon hiljaisuus.

Uupunut hevonen oli vetänyt viheliäiset vankkurit aina linnan valaistulle, korkealle pääovelle saakka; sisäänkäytävällä seisova palvelija oli niiden lähetessä kelloa kilistänyt. Samassa tuokiossa ilmauntui kookas, paksu, kultanauhoilla koristettu ovenvartija, joka nopeasti oli kammiostansa esille rientänyt. Nähdessään vähäiset vankkurit, meni hän verkalleen niiden luo, ja tultuansa niiden kohdalle, kysyi hän niissä istuvalta rouvalta: "Kenen luo aiotte?" Leskenvaatteisin puettu rouva vastasi: "Minä olen rouva von Horst, herra von Ritterhelm on minut tänne kutsunut."

Hän lausui nuo sanat levollisella, selkeällä arvokkaisuudella ja ne näyttivät ovenvartijassa kunnioitusta vaikuttavan, mutta ei eräässä toisessa.

Kellon soidessa oli useampia palvelijoita kartanolle tullut; ne näkyivät tahtovan vaan näytellä itseään tulijalle ja olivat kaikki loistavissa puvuissa; ainoastaan yhdellä oli yllään musta hännystakki, valkoinen liivi ja valkoinen kaulaliina; hänen kasvoissansa ilmauntui selvästi juutalainen alkuperä. Tämän puoleen kääntyi ovenvartija, sanoen:

"Jean, ilmoittakaa armollisen rouvan saapuneen."

"Armollisen rouvan?" murahti Jean, heittäen päätänsä taapäin ja sorahtaen kuin kaartinluutnantti. "Mikä on nimi? Vai niin, rouva von Horst? Niin, niin, nyt muistan. Armollinen rouva odottakoon täällä, minä menen häntä ilmoittamaan."

Hän asteli ylpeästi ylös leveitä portaita, jotka johtivat linnan ylempiin osiin ja jätti rouvan vankkureille istumaan. Viiden minuutin perästä tuli hän takaisin isoisempana ja röyhkeämpänä kuin oli ollut mennessään.

"Armollinen rouva seuratkoon minua."

Jäykkänä seisoi hän vankkurein vieressä; armollisen rouvan täytyi avutta niiltä alas kiivetä. Se tuntui hänestä raskaalta, mutta ainoastaan hänen sydämmessänsä; sen voi havaita siitä jalosta vihasta, mikä kuvautui hänen kalpeissa murheellisissa kasvoissansa. Hän näkyi taistelevan mielessänsä, seuraisiko hän tuon uudesti syntyneen, kullankiiltoisen linnan raakaa, suurellista palvelijaa, vai ei. Mutta sitä hänen ei tarvinnutkaan tehdä.

Palvelijoista oli muuan heti, hänen saavuttuansa, kadonnut ja rientänyt erääsen syrjärakennukseen. Sieltä palasi hän nyt takaisin, iäkäs vaimo-ihminen muassaan.

Viimemainittu astui rouva von Horstin tykö; hänen silmänsä olivat jo täyttyneet kyyneleillä, kun hän näki nuo viheliäiset ajoneuvot, joissa matkustaja oli sinne saapunut. Nähdessään rouvan kalpeat, kuihtuneet kasvot, täytyi hänen ääneensä itkeä.

"Onneton armollinen rouva!"

Hän koetti suudella rouvan kättä.

Rouva von Horstin kasvoissa ilmautui surunsekainen ilo.

"Vanha Margaretha, vielähän sinä elät? Oi, sinä rakastat minua yhä vieläkin."

"Olen aina teidän uskollisin palvelijattarenne!"

"Sinä olet uskollinen sydän. Ja nyt tiedän, mihin majoitun."

Rouva kääntyi suurellisen herra Jean'in puoleen.

"Sanokaa herrallenne, että kiitän häntä siitä asunnosta, jonka hän linnassaan on aikonut suoda minulle, ja pyydän hänen ainoastaan suostumaan siihen, että asun vanhan Margarethan kanssa hänen tuvassansa."

"Hyvä Jumala, kuinka vähään tyytyväinen armollinen rouva onkin," sanoi juutalainen palvelija olkapäitänsä kohottaen, ja ääneensä nauraen meni hän jälleen ylös portaita sisälle linnaan.

Mutta rouva von Horst tarttui vanhan Margarethan käsivarteen. "Tule, minä tuen sinua. Totta kai otat minut luoksesi asumaan?"

"Oi, rakas, armollinen rouva paroonitar", huusi vanha vaimo, "eihän minulle iloni enää mitään rauhaa suonut kuultuani, että saisin jälleen nähdä entisen emäntäni. Olin pyytänyt palvelijoita, että heti ilmottaisivat minulle, kun te tänne saavutte Mutta ahdasta ja kurjaa on teidän asua minun tuvassani."

"Mutta siellä kohtaan minä rakkautta, ja sydämmeni kenties huojentuu, puhellessani sinun kanssasi vanhoista ajoista."

He tulivat vanhan entisen palvelijattaren asuntoon. Se oli muutamassa sivurakennuksessa oleva tupanen; ahdas se oli ja köyhältä se näytti, mutta kaikki oli siellä puhdasta ja mukavaa.

"Tämä on yhä sama vanha tupasi", sanoi paroonitar.

"He ovat sallineet sen jäädä minun haltuuni", vastasi vanha vaimo, "kaikki ne isännät, jotka teidän jälkeenne ovat tällä linnalla olleet. Te olitte, lähtiessänne täältä, pyytäneet sen suosion vanhalle palvelijattarellenne."

"Ovatko he sinua muutoin hyvästi kohdelleet, Margaretha?"

"Niin hyvästi kuin laatuun kävi. Parooni Aukustilla ei lopulla ollut itselläänkään mitään, kyllä kai armollinen rouva sen tietää."

"Kyllä tiedän", huokasi paroonitar.

"Sentähden täytyi hänen myödä linnan kaikkineen herra Ehrenthalerille. Se oli pelaaja. – Ihmiset sanoivat että hän pelissä myös oli nylkenyt Aukusti paroonia ja voittanut häneltä sillä tavalla puolen linnaa. No, tuo herra vietti täällä aluksi hurjaa ja loistavaa elämää; mutta muutamien vuosien kuluttua alkoivat hänenkin asiansa joutua yhä enemmän rappiolle, ja puoli vuotta sitten möi hän linnan ja kaiken omaisuuden niiden nykyiselle omistajalle."

"Ja miten tämä sinua kohtelee?" kysyi rouva von Horst.

"Hyvästi ja kristillisesti, armollinen rouva, vaikka hän onkin juutalainen ja vaikka hänellä on röyhkeitä, ylvästeleviä palvelijoita. Ei hän salli minulta mitään puuttua. Mutta vanha hyvä aika ei kuitenkaan koskaan enää palaa takaisin. On jo melkein kaksitoista vuotta kulunut sittenkuin te täältä muutitte, ja parooni Kustaa vainaja on jo kaksikymmentä vuotta ollut kuolleena. Siitä ajasta alkaen ovat kaikki asiat täällä menneet vaan takaperoisesti. Kustaa paroonin kuoltua täytyi teidän, suvun sääntöjen mukaan, luovuttaa linna ja omaisuus hänen veljellensä, teidän lankomiehellenne parooni Aukustille, koska teillä oli ainoastaan yksi tytär, mutta hänellä oli poika. Saitte kuitenkin te ja lapsenne asua täällä. Kyllä kai teistä tuntui raskaalta, ajatellessanne kuinka tuo hyvä, onneton Kustaa parooni oli henkensä menettänyt, ja että teidän täytyi asua täällä, saman miehen luona, joka sillä tavalla oli veljensä –. Mutta minä tuotan teille murhetta laverrellessani täten vanhoista tapahtumista. Suokaa minulle anteeksi, rakas armollinen rouva."

"Puhukaamme yhä edelleen vanhoista ajoista; kyllä ne toivat muassaan paljon kovaa, raskasta ja hirmuista, mutta niiden muisteleminen ei raskauta mieltä puoleksikaan niin kovasti kuin murheellinen nykyisyys."

"Niin", sanoi vanha, palvelijatar, "voin kyllä ajatella, kuinka raskaalla sydämmenne on tuntunut, kun näette tämän ihanan, suuren hovin, jonka hallitsijattarena ennen olette olleet, ventovieraiden ihmisten hallussa. Ja surkeinta on, että juuri juutalainen täällä nyt vallitsee."

"Juutalainen tai kristitty, se on, Margaretha, yhdentekevä, jos hän vaan alustalaisiansa kohtaan on hyvä ja kunnollinen isäntä. Emme voineet täällä enää pysyä, vanha sukumme on turmeltunut. Jo appi-isäni oli alkanut mässäämisellä ja tuhlaamisella hävittää Horstien suurta omaisuutta. Miehelläni, niin kunnollinen, uljas ja jalo kuin hän olikin, ei ollut tarpeeksi jäntevyyttä sitä jälleen entiselleen parantaa; hän oli ainoastaan sotamies ja ainoastaan jalomielinen ja antelias. Hänen onnettoman kuolemansa jälkeen tuli lankoni herraksi täällä. Hän tuhlasi muutamissa vuosissa kaikki, hänen täytyi luopua talosta ja tiluksista; minäkin menetin siten kurjan turvapaikkani täällä. Sitten on meidän täytynyt yhä enemmän joutua perikatoon. Lankoni itse, koska oli upseerina ollut mukana sotaretkellä ja koska kuului vanhaan, ylhäiseen aatelissukuun, sai viran santarmiväessä; varsinaisessa sotaväessä ei mikään upseerikunta tahtonut häntä vastaanottaa; siten täytyy hänen nykyään silmällä pitää varkaita, rosvoja ja kulkulaisia. Hänen ainoa poikansa sillä välin – lapsena oli hänellä oivalliset hengen ja sydämmen taipumukset, hyvästi kasvatettuna ja hyviä esimerkkejä nähden olisi hänestä voinut tulla jotakin erinomaista, hän olisi saattanut meidän sukumme nimen jälleen kunniaan nostaa, sen entisen loiston jälleen palauttaa. Mutta isän johdatettavana, jonka luona hän näki ainoastaan kevytmielisyyttä, paheita ja halpamaisuutta, täytyi hänestä tulla tyhjäntoimittaja, joka ajelehtaa maailmalla eikä kukan tiedä miten ja missä, ja jonka suhteen vaan saa olla pelonalaisena, että kenties hänestä jotakin vielä kuulee. Sitten olen vielä minä jälellä ja minun –"

Paroonitar pysähtyi äkisti puheessaan. Hänen kalpeissa kasvoissansa oli syvän surun ilmaus saanut vallan. Äkkiä vavahtivat ne ikäänkuin tuikean tuskan vaikutuksesta.

Vanha Margaretha oli kuunnellut hänen sanojansa mitä eloisimmalla osanottavaisuudella. Myös hänetkin näkyi äkkiä tuskallinen tunne vallanneen.

"Missä on neiti Marianne?" kysyi hän hiljaan, niinkuin olisi hän kysymystänsä tuskin uskaltanut lausua.

Paroonittaren silmistä tulvasi kyyneleitä.

"Minä en sitä tiedä."

"Hyvä Jumala – teidän lapsenne. – Ettekö tiedä?"

"Minun lapseni! Minun ainoa lapseni! Hän on poissa, jo useampia päiviä on hän ollut poissa, eikä kukaan ihminen tiedä mitään hänestä, ja pelkäänpä minulta salattavan jotakin hänen suhteensa."

"Onneton Marianne. Mutta kertokaa, armollinen rouva. Mitä on tapahtunut?"

"Sitähän en tiedä enkä voi sitä ymmärtää; hän oli aina niin kelpo tyttö, hänellä oli ainoastaan liian hellä, liian herkkä-uskoinen ja luottavainen sydän. Oi, pelkäänpä että hän sen kautta on joutunut vieraiden pahuuden uhriksi! Sekin olisi hänen syynsä, tuon ihmisen, joka murhasi oman veljensä, turmeli ja perikatoon saattoi oman poikansa, joka meidät kaikki on syössyt syvimpään kurjuuteen, häpeään ja turmioon."

Murhe oli saanut tuon onnettoman rouvan kiihkoon; hänen täytyi koettaa malttaa mieltänsä, ennenkuin levollisemmin taisi jatkaa:

"Minä olin köyhä leski; mieheni ei ollut minulle mitään jälkeensä jättänyt. Minulla ei ollut mitään, paitsi turvapaikka tässä linnassa. Lankoni vietti täällä hurjaa elämäänsä, eikä koettanutkaan hankkia pojallensa mitään kasvatusta, mitään sivistystä. Siis ei voinut tyttärenikään saada mitään parempaa opetusta; hän oli tilaisuudessa saamaan ainoastaan sitä oppia, mitä minä hänelle voin antaa. Kun lankoni möi tämän linnan ynnä siihen kuuluvat tilukset, täytyi minunkin lapsineni lähteä täältä. Hädissään turvautuu kaikkeen. Minä sain paikan emännöitsijänä muutamalla maatilalla, mutta lastani en sinne voinut mukaani ottaa enkä ansainnut niin paljoa, että olisin voinut hänen elantoansa muualla kustantaa. Siis täytyi minun suostua lankoni tarjoukseen, kun hän lupasi ottaa Mariannen luoksensa. Hän oli santarmiston kapteenina muuttanut kaupunkiin ja lupasi minulle pitää huolta siitä että lapseni saisi säätyynsä sopivan kasvatuksen. Jätin hänelle lapseni, joka silloin oli kymmenen vuotias. Lupaustansa hän ei ole pitänyt. Samoin kuin oman poikansa, antoi hän minunkin tyttäreni kasvaa mitään huolta heidän kasvatuksestansa pitämättä. Asuen kaupungista kahdenkymmenen peninkulman matkan päässä, sain liian myöhään asiasta tiedon. Mitäpä minä muutoin olisinkaan voinut tehdä, yksinäinen köyhä leski kun olin, joka tuskin taisin itseäni elättää. Kun asiasta sain tiedon oli tyttäreni jo lähtenyt hänen luotansa Hän oli ajanut pois kotoa poikansa, joka oli huonoihin kujeisiin antautunut, ja oma elämänsä oli sen jälkeen käynyt yhä säännöttömämmäksi ja hurjemmaksi. Silloin ei tyttärenikään enää ollut voinut hänen luonansa toimeentulla. Hänen ylpeytensä, hänen lapsellinen rakkautensa ei sallinut hänen tulla minun tyköni, ollaksensa minulle rasitukseksi. Päästäksensä opettajattareksi tai seuraneideksi oli hän liian vähän oppinut. Niin oli hänkin pakoitettu toisellaista toimeentuloa etsimään. Hän oli aikaisemmin tutustunut erään maaseudulla olevan kirkkoherran rouvan kanssa, joka oli kunnollinen nainen. Tämän puoleen hän kääntyi. Rouva oli äsken tullut leskeksi, oli sitäpaitsi kivuloinen ja oli hänellä paljon lapsia. Häntä auttaaksensa oli hallitus jättänyt hänelle vielä kahdeksi vuodeksi edelleen tulot kirkkoherran virasta ja määrännyt kirkkoherran tointa hoitamaan erään nuoren pappismiehen, jonka rouvan täytyi ottaa luoksensa asumaan. Kivuloisena ollen ei leski yksinään voinut hoitaa laajaa taloutta; hän otti auttajaksensa Mariannen, joka jo ennen lankoni tykönä oli taloutta hoitanut. Marianne oli siellä iloinen ja tyytyväinen; kirjeet, jotka hän minulle kirjoitti, todistivat sitä. Noin puoli vuotta sitten näkyi kuitenkin joku muutos hänessä tapahtuneen; hän kirjoitti minulle harvemmin, eikä hänen kirjeissänsä enää ollut entistä raikkautta ja eloisuutta. Minä mainitsin hänelle kirjeissäni siitä, mutta hän vakuutti olevansa yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin ennenkin, kertoen että kirkkoherran rouva oli kelpo nainen, joka rakasti häntä kuin lastansa, häneltä ei puuttunut mitään, ja jos hän toisinaan oli mieleltään vakavampi kuin ennen, niin oli siihen luonnollisena syynä perheemme murhetuttavat olot ja se seikka, että hän täysikasvuiseksi tultuaan oli ruvennut niitä paremmin käsittämään. Minä rauhoituin. Äkkiä sain juuri toissa päivänä kirkkoherran rouvalta kirjeen, jossa kerrottiin että Marianne kolme päivää takaperin oli hänen luotansa, hyvästiä sanomatta, tietämättömiin kadonnut. Rouvasta oli hän jo pari kuukautta näyttänyt alakuloiselta, sitten yhä surullisemmalta; rouva oli kysynyt häneltä syytä siihen, mutta saanut vaan karttavia vastauksia. Koska rouvan kivuloisuus viime aikana oli yhä enentynyt, ja hänen huolehtimisensa omain lastensa tulevaisuudesta siitä syystä yltynyt, ei hän kenties niin tarkoin ollut huomiotansa kääntänyt tyttäreni muuttuneesen mielentilaan kuin olisi pitänyt; sitä katkerammin hän nyt katui tätä huolettomuuttansa. Ainoa toivonsa oli, että Marianne oli tullut minun tyköni; jos ei niin ollut tapahtunut, ei hän lainkaan voinut aavistaa, mihin hän oli mennyt, samoin kuin hän ei myöskään tietänyt ilmoittaa mitään varmaa syytä hänen poistumiseensa. Minä tahdoin heti matkustaa kirkkoherran lesken luo; kirje, arvelin minä, jättää niin paljon seikkoja hämäriksi, joita äidinsilmän täytyy tarkoin nähdä. Mutta se olisi ollut kolmen päivän matka, minulta puuttui varoja siihen, ja minun täytyi tänään saapua tänne, jos en tahtonut menettää niitä rahoja, jotka minulle vielä olivat tulevia. Huomenna ne saan, sitäpaitsi olen täällä melkein puolitiessä, silloin olen heti sinne matkustava. Mitä olen saava tietää? Kun vaan löytäisin lapseni jälleen!"

"Herra parooni von Ritterhelm kutsuu armollista rouvaa teetä juomaan!" sorahti ylpeästi kamaripalvelija Jean tuvan ovelta.

"Lausukaa herrallenne kiitokseni," sanoi paroonitar.

"Kiitokset? Mitkä kiitokset?" örähti palvelija paiskaten oven kiinni.

Paroonittaren täytyi hiljaisuudessa itseksensä itkeä.

IV.

Hikoileva parooni.

Hohenhorstin linnan uudesti kuntoon korjatun osan koreimmassa salissa seisoi vakakynttiläin loistavassa valossa pienoinen herra, jolla oli pyöreä, pullea vatsa, käyrä selkä, pitkä itämainen nenä ja sangen viisaannäköiset mutta myös tyytyväiset kasvot.

Hänen edessänsä seisoi kumaraisessa asennossa toinen mies, jonka koko olento näytti vilpittömältä, suoralta ja rehelliseltä.

Tuo pienoinen herra, jolla oli pitkä nenä, käyrä selkä ja niin edespäin, piti paperia kädessään; hän oli siihen heittänyt nopean, mutta tutkivaisen silmäyksen. Sitten kääntyi hän tuon toisen, vilpittömältä näyttävän herran puoleen.

"Kiitän teitä, hyvä herra räntmestari, te olette täydellisesti käsittäneet tarkoitukseni, ylimalkaan olen aivan tyytyväinen teihin. Olette jo melkein puoli vuotta olleet minun palveluksessani, ja olen koko sillä ajalla oppinut tuntemaan teidät aina uskolliseksi ja rehelliseksi palvelijaksi. Sellaisena teitä minulle suositeltiinkin; pitkittäkää samalla tavalla, ja minä olen aina oleva teille armollinen herra. Lienette kai tekin puolestanne minuun tyytyväinen?"

"Tietysti, armollinen herra", vakuutti räntmestari.

Armollisen herran kasvoihin nousi hieno punastus ikäänkuin hetkellisen mielipahan vaikutuksesta.

"Mitä merkitsee: tietysti?" kysyi hän nopeasti, äkkiä muuttuneella äänellä. Mutta sitten pitkitti hän arvokkaasti, niinkuin ennen: "Tapani on kohdella väkeäni niin, että he ovat minulle kiitolliset, ja niinpä toivon, että tekin, hyvä räntmestari, minulle vielä usein ja kauan tilaisuutta suotte, ansaitakseni teiltä kiitosta."

"Olen jo suuressa kiitollisuuden velassa teille, armollinen herra," virkkoi räntmestari.

"No, se ilahduttaa minua."

"Varsinkin," jatkoi räntmestari, "siitä moninaisesta hyvyydestä, jota jo tällä lyhyellä ajalla, sittenkuin tämä linna on tullut omaksenne, olette alustalaisillenne osoittaneet. Edelliset omistajat, samalla kun epäsäännöllisen elämänsä ja tuhlaavaisuutensa kautta saattoivat itsensä perihäviöön, koettivat ainoastaan alamaisiansa kaikin tavoin rasittaa ja myöskin häviölle saattaa. Sydämmeni on usein sitä nähdessäni ollut pakahtumaisillaan. Mutta te, herra parooni, autatte noita köyhiä ihmisiä kaikin tavoin parempaan toimeentuloon, ja muutamain vuosien kuluttua olette näkevä ainoastaan hyvinvoipia ja onnellisia ihmisiä ympärillänne."

"Aivan niin," huudahti parooni, mielihyvissään käsiänsä hieroen. "Te olette oivallinen ihminen, rakas räntmestari."

"Ja erään hyväntyön kautta, herra parooni," pitkitti räntmestari puhettansa, "olette te teille erityisessä määrässä Jumalalta palkan ansainneet."

"Mikä se on?"

"Että olette tuolle köyhälle ja arvossa pidettävälle rouva von Horstille lahjoittaneet niin kauniin summan."

Paroonin kasvoihin nousi jälleen hieno punastus, mutta tällä kertaa se ei ollut mielipahan, vaan sisällisen tyytyväisyyden vaikuttama.

"Se oli rouvalle taivaallisen ja maallisen oikeuden mukaan tulevakin," sanoi hän.

"Tosin taivaallisen oikeuden kannalta katsoen, vaan ei suinkaan maallisen oikeuden mukaan", vastasi räntmestari. "Hänellä oli kyllä oikeus tyttärinensä asua tällä tilalla; mutta sitä ei oltu kauppakirjaan kirjoitettu, hänen kevytmielinen lankonsa ei ollut siitä maininnut omaisuutta myödessään, siis ei hän linnan ostajilta voinut sitä oikeutta vaatia, ja herra von Ehrenthal kieltäytyikin todella sitä hänelle myöntämästä. Te olette nyt vapaaehtoisesti hänelle tämän oikeuden myöntäneet ja ostatte sen häneltä sellaisella summalla, että jalo rouva, niin vähät vaatimukset kuin hänellä ovat, voi sen koroilla huolettomasti elää. Tuo työnne ansaitsee Jumalalta palkan."

"Hm, hm, hyvä räntmestari," sanoi parooni, "mitään palkkaa en ole sen suhteen ajatellut. Mutta täytyy pitää kunniastaan huolta, ollessaan aatelismies ja – teille voi sen sanoa, sillä te olette vaitelias kelpo mies – oltuansa juutalainen. Pidä aina kunniaasi silmällä, se on minun mielilauseeni. Siitä syystä maksan tilan muillekin velkojille täydellisesti heidän saatavansa, vaikka he lain ja kauppaehtojeni mukaan olisivat oikeutetut minulta saamaan ainoastaan puolet saatavistaan. Voin sen tehdä, sillä olen rikas, ja se on minulle kunniaksi."

"Teissä elävä oikeudentunto on saattanut teidät niin tekemään, herra parooni."

"Mitä? mikä on oikeudentunto maailmassa?"

"Te tahdotte peitellä kyvyttänne –"

"Tahdonko niin tehdä? Olisinhan silloin kummallinen ihminen. Niinpä niin, Alexander von Humboldt – tiedättehän että hän lähettää luokseni kuuluisan oppineen – no, mikä hänen nimensä onkaan? olenpa nimen kokonaan unhoittanut. Mutta se ei mitään merkitse. Olen kutsunut miehen täksi illaksi luokseni teelle ja olen saava hänestä kunniaa. Siis, Alexander von Humboldt virkkoi usein minulle: te olette kummallinen ihminen, parooni, ja minä vastasin hänelle: miksi olisi rikkailla englantilaisilla loordeilla yksinomainen oikeus olla kummallisia ihmisiä? Minkätähden ei rikas saksalainen parooni myöskin saisi olla kummallinen ihminen? Ja hän nauroi ja sanoi, että se oli nerokkaasti sanottu. – Niin, niin, hyvä räntmestari, sentähden olen tämän tilan kaikille velkojille ehdoksi pannut, että jos täyden suorituksen tahtovat saada, tulee heidän itse tänä iltana luokseni saapua, vastaanottaaksensa huomenna rahansa. Jos annan hyvät rahani pois, niin tottapa niiden edestä saanen olla hiukan kummallinen ihminen."

Parooni nauroi itse. Kunnon räntmestari pudisti hiljaan päätänsä, silmäillessänsä nauravaa paroonia, joka hänkin oli kunnon mies ja samalla, jospa ei ollutkaan mikään kummallinen ihminen, kuitenkin oli narri. Sellaisia narreja on tosiaankin monta.

Räntmestari aikoi lähteä.

"Onko armollisella herralla vielä jotakin käskettävää?"

Parooni palautti jälleen arvokkaan, juhlallisen ryhtinsä.

"Kiitän teitä, herra räntmestari; pyydän vaan vielä, että tämän talon arvon mukaisesti pidätte huolta vieraistani. Pitäkää silmällä ett'ei kohteliaisuutta heitä kohtaan missään suhteessa puuttuisi; kamaripalvelijani Jean on tosin taitava toimessaan, mutta vielä liian röyhkeä. Ja tiedättehän, kello yhdeksän aikana nautitaan tässä salissa teetä luonani, odotan silloin teitäkin tänne. Näkemään."

Parooni nyökäytti poistuvalle räntmestarille armollisesti päätänsä.

"Olen rikas mies, onnellinen mies", sanoi parooni tyytyväisenä, yksin jäätyänsä. "Juutalainenko? Lapseni ovat juutalaisia ainoastaan puoleksi, lapsenlapseni eivät ollenkaan."

Kamaripalvelija Jean astui sisään, osoittaen isäntäänsäkin kohtaan ylhäistä huolimattomuutta.

"Muuan vieras herra tahtoo puhutella herraa."

"Silläkö tavalla sinä vieraita ilmoitat?" tiuskasi parooni vihaisesti. "Etkö ole kysynyt hänen nimeänsä? Etkö osaa sanoa: armollinen herra?"

"Ei vieraskaan sanonut: armollinen herra! Ja mikä hänen nimensä on? hän on sanonut olevansa poliisineuvos kaupungista ja että hänen tulee saada puhutella herra von Ritterhelmiä."

Herra von Ritterhelm säpsähti.

"Poliisineuvos? Mitä hänellä on minun kanssani tekemistä?"

"Sitä hän ei ole minulle sanonut."

"Käske hänen tulla tänne."

"Tännekö, jossa kohta kokountuu teeseura, johon pian saapuu paroonitar ja pääkaupungista tänne rientänyt tytär?"

"Saata poliisineuvos työkammiooni."

Palvelija meni.

"Kyllä minä toki olen koko narri," soimasi hänen mentyänsä parooni itseänsä, "kun sallin tuon törkiön täällä minullekin röyhkeillä. Mutta rouvani sitä tahtoo ja Jean tuntee ylhäisten herrain tavat."

Hän lähti salista ja meni käytävän toisella puolella sijaitsevaan, myöskin sangen koreaksi sisustettuun työkammioonsa. Muutamain silmänräpäysten kuluttua, astui pyöreä, lihakas poliisineuvos tavallisella luontevalla tavallaan hänen luoksensa.

"Oletteko herra von Ritterhelm?"

"Minä olen parooni von Ritterhelm. Ketä on minun kun–"

"Olemme kai kahdenkesken?"

"Niinkuin näette, hyvä herra."

Paroonin ryhti oli yhä vielä juhlallinen ja arvokas.

"Poliisi", sanoi poliisineuvos, "tarkoittaa puhuessaan kahdenkesken olemisesta, ett'ei kukaan kuuntelija voi olla läheisyydessä."

"Meitä ei täällä ollessamme kukaan voi kuulla; mitä haluatte, hyvä herra?"

"Olette joku aika sitten ostaneet tämän linnan ynnä siihen kuuluvat maatilat?"

"Puoli vuotta sitten."

"Ja aiotte huomenna maksaa linnan entisille velkojille heidän saatavansa?"

"Niin on asianlaita."

"Maksaminen tapahtuu kai täällä?"

"Velkojat ovat tänne kutsutut, ja useimmat ovat jo saapuneet. Uskallanko kysyä, mitä poliisilla –?"

"Teillä lienee tarvittava summa puhtaassa rahassa täällä?"

"Puhtaassa rahassa, kultaa ja hyviä pankinseteleitä. Minä rakastan puhdasta rahaa ja hyviä pankinseteleitä."

Kun rahasta ja pankinseteleistä tuli puhe, unhoitti tuo hyvä parooni jo puolittaan arvokkaisuutensa.

Poliisineuvos pitkitti:

"Teillä on nuo rahat – pankinsetelit niihin luettuina – makuuhuoneessanne säilytettynä?"

"Aivan niin, suuremman varmuuden vuoksi."

"Makuuhuoneenne sijaitsee alakerroksessa?"

"Juuri niin, linnan takasivulla. Mutta saanko luvan kysyä herra poliisineuvokselta, mitä tämä –?"

"Myöhemmin puhumme siitä. Makuuhuoneenne akkunat ovat vahvoilla rautaisilla ristikoilla varustetut?"

"Erittäin lujilla ja vahvoilla ristikoilla."

"Ovelle voi päästä ainoastaan pitkin suljettua käytävää?"

"Käytävä on aina suljettu."

"Onko makuuhuoneenkin ovi aina suljettu?"

"Ainoastaan minulla tai kamaripalvelijallani Jeanilla on sen avain."

"Kenellä se nyt on?"

"Minulla."

"Pyytäisin että johtaisitte minut sinne."

Parooni katsahti äkkiä epäluuloisesti poliisineuvokseen; johtaisiko hän tuon oudon miehen rahainsa talletuspaikalle! Saattoihan kuka hyvänsä sanoa itsensä poliisineuvokseksi; hän ei häntä tuntenut.

"Minkätähden juuri sinne?" huudahti hän pelokkaasti, hädissään kaiken arvollisuutensa unhoittaen.

"Te ette luota minuun," naurahti poliisineuvos.

"Jumala varjelkoon, kyllä minä –" koetti parooni selittää.

"Älkää olko millännekään, herra parooni; te olette oikeassa. Tulen tosin antamaan teille tietoja varkaista."

"Taivasten tekijä! varkaistako?"

"Mutta te ette tunne minua, ja voisitte siis helposti luulla minua itseänikin varkaaksi."

"Herra varjelkoon."

"Mutta tunnettehan kuitenkin parooni Horstin?"

Herra von Ritterhelm kalpeni.

"Parooni von Horstinko! Jumala armossansa –"

"Hän on nykyään santarmiston kapteenina."

"Sitä pahempi –"

"Ja hän on teille ilmoittava minun virkani."

"Onko hän siis täällä?"

"Odotan häntä joka silmänräpäys saapuvaksi, hän erosi minusta tänne tullessamme lyhyeksi ajaksi; luulenpa että hän aikoi pistäytyä pappilaan, jonka ohitse tulimme."

Parooni Ritterhelm näytti pelästyneeltä ja katseli epäluuloisesti poliisineuvosta.

"Kyllä tuo Horst saattaa santarmiston ja poliisit kauniisen arvoon", sanoi poliisineuvos itseksensä; ääneensä virkkoi hän: "teillä on tänä iltana vieraita luonanne?"

"Niin on," sanoi parooni, jälleen arvokkaana ryhdiltään.

"Teidän salongissanneko?"

"Tapani on vastaanottaa vieraani salongeissani", vastasi herra Ritterhelm.

"Onko sali yläkerroksessa?"

"On."

"Vieraanne viipynevät kai luonanne aina puoliyöhön saakka?"

"Vieraani viipyvät minun tykönäni niin kauan kuin heidän haluttaa täällä oleskella."

"Itsekin olette siis puoliyöhön asti vieraittenne seurassa?"

"Herra poliisineuvos, poliisikin saattaa saada ihmisen kärsivällisyyden loppumaan."

"Epäilemättä", naurahti poliisineuvos. "Mutta nyt ei minulla enää ole paljon kysyttävää jäljellä."

"Jumalalle kiitos."

"Kuitenkin täytyy minun vielä yhtä seikkaa teiltä tiedustella. Makuuhuoneessanne sanotaan olevan säilytettynä neljättäkymmentä tuhatta taaleria?"

"Pitääkö minun siihen vastata."

"Jos ette tahdo, voitte olla vastaamatta. Minulla on ainoastaan kunnia ilmoittaa teille, että mainitut rahat, olipa niitä sitten paljon tai vähän, tänä yönnä aiotaan teiltä varastaa."

"Vai niin? Todellakin?" sanoi parooni hymyillen puolittain levottomasti, puolittain viekkaasti.

"Todellakin. Varkaita on neljä, ne ovat kaupungin mainioimmat ja rohkeimmat varkaat, viidennen olemme tänä aamuna kiinni saaneet. Nuo neljä muuta saapuvat tänä ehtoona neljännes yli kymmenen erikseen, eri teitä, linnan takasivulle ja aikovat murtautua makuuhuoneesenne. He tuntevat akkunaristikkojen lujuuden, eivätkä koetakkaan niitä rikkoa. Mutta toisen akkunan alla, sen alla joka on vasemmalla puolella jos seisotaan linnan ulkopuolella tänne päin kääntyneinä, on muurissa juuri peruskiven yläpuolella heikko kohta. – Kenties tuo seikka on teillekin tuntematon?"

"En ole siitä sanaakaan kuullut", sanoi parooni, joka poliisineuvoksen ilmoitusten johdosta oli epäluulonsa ja kaiken muun unhoittanut.

"Muuan varkaista näyttää sitä tarkemmin täällä paikat tuntevan," huomautti poliisineuvos. – "Tuolta heikolta kohdalta aikovat varkaat murtaa muurin rikki, tarvittavilla koneilla ovat he varustetut; he eivät näy pelkäävän tulevansa häirityiksi. Te itse, herra parooni, olette täällä ylhäällä vieraittenne tykönä, teidän väkenne palvelee vieraitanne tai on muissa toimissa kiinni; jos heistä joku on joutilaana, niin on hän epäilemättä kylässä markkinoilla. Jos muuri ei voi tehdä koneille vastarintaa ja rosvot kerran huoneesen pääsevät, niin ei mitkään muutkaan salvat voi heitä estää rahoja anastamasta ja yön pimeässä voivat he sitten turvallisesti rientää rahoinenne metsien ja vuorten suojaan. Kello yhdentoista aikana toivovat he olevansa saaliillensa täydellisessä turvassa. Semmoinen on heidän tuumansa." Paroonin otsaan alkoi ilmauntua hikihelmiä. "Ettekä edes kysy, miten minä olen saanut niin tarkan tiedon heidän tuumastansa?" virkkoi poliisineuvos.

"Kuinka olette siitä tiedon saaneet?" kysyi parooni nolostuneena.

"Sanoin teille, että yksi varkaista, viides heistä, on vangittu. Se tapahtui seuraavalla tavalla. Poliisi – hyvän poliisin tulee aina olla tarkkaavainen ja valpas, vaikka tosin muuan ministeri kerran arveli, että riippuu ainoastaan siitä, onko poliisimiehiä tarpeeksi lukuisasti. Mutta ministereillä onkin, sivumennen sanoen, etuoikeus puhua tyhmyyksiä, joita pidetään viisauksina, ja sanoa typeryyksiä, joita nerokkaiksi ylistetään. Poliisimme pitää muun muassa huolta siitä, että valepukuinen poliisivirkamies kaikkina aikoina on postikartanoa vartioimassa. Tänään varhain aamulla huomasi vartijana oleva poliisimies, juuri kuin ensimäinen posti teki lähtöä, neljä hyvin puettua nuorta herrasmiestä, jotka yksitellen olivat tulleet ja tekeytyivät niinkuin ei kukaan heistä pitäisi toisista vähintäkään lukua; kuitenkin olivat he tuontuostakin antaneet toisillensa salaisia merkkejä. Nähtävästi olivat he kaikki jotakin odottaneet. Vihdoin oli heidän, kun ei kukaan heidän luoksensa tullut, täytynyt sieltä lähteä. Poliisivirkamies ei ollut ketään heistä tuntenut, ja siinä olikin virhe, että oli asetettu sellainen poliisimies vartijaksi, joka vasta lyhyen ajan oli kaupungissa ollut. Viisi minuuttia vaunujen lähdettyä tuli hengästyneenä viides hienosti puettu nuori herra postin pihalle rientäen, hän oli myöhästynyt ja näytti olevan siitä kovin pahoillaan. Mutta poliisivirkamies tunsi hänet, hän on vaarallisimpia varkaita koko kaupungissa ja on vasta äskettäin päässyt kuritushuoneesta. Poliisimies vangitsi hänet, minä kuulustelin häntä ja puolen tunnin perästä – hän mutkitteli kyllä aika lailla, mutta samoin kuin ei hän ollut vasta-alkaja ammatissaan, niin en minäkään ole ensikertalainen omassa ammatissani – puolen tunnin perästä olin pinnistänyt hänestä kaiken sen mitä minulla on ollut kunnia tässä teille ilmoittaa. Laadin nopeasti suunnitelman, miten minun oli menetteleminen; tarvitsin siihen santarmiston apua, jota minun oli pyydettävä kapteenilta, ja hän itse tahtoi välttämättömästi saada olla seuralaisenani. Nyt tiedätte kaikki, ja nyt on vaan kysymys, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä."

Paroonin epäluulo oli kadonnut; mutta hän oli myös, sittenkuin oli saanut kaikki tietää, tullut yhtä levolliseksi ja nopeaneuvokkaaksi kuin tavallisesti.

"Hyvä herra", virkkoi hän, "olen teille ja teidän poliisinne huolenpidolle suuressa kiitollisuuden velassa; nuo roistot olisivat helposti voineet viedä minulta 40,000 taaleria. Teidän käytettäväksenne asetan taloni ja väkeni, ainoastaan yhdessä kohdassa tulee teidän sallia minun tehdä oman pääni mukaan."

"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi poliisineuvos.

"Te aiotte tänä yönä vangita varkaat, vai kuinka?"

"Epäilemättä."

"Minun makuuhuoneessani?"

"Aivan niin; annamme sen tähden heidän rauhassa murtaa muurin, ryömiä aukosta huoneesen ja –"

"Vangitsette heidät, sittenkuin he kaikki siellä ovat; niin olin minäkin asian ajatellut. Mutta nyt on teidän myös sallittava, että minä sitä ennen ja mieluummin nyt heti noudan rahani makuuhuoneestani tänne työkammiooni, jossa ne ovat paremmassa turvassa."

"Aion sitä itsekin teille ehdoittaa," sanoi poliisineuvos; "pirulla saattaa olla juonensa."

"Niin menkäämme nyt heti alas makuuhuoneeseni."

"Mutta teidän on toimitettava asia siten, ett'ei siitä kukaan, eivät teidän vieraannekaan, mitään huomaa; varkaat eivät saa lainkaan havaita että olette varuillan: ne, vaan on heidän luuleminen ett'ei heillä ole mitään pelättävää."

"Ryhtykää siinä suhteessa toimenpiteisiinne, teillä on tarpeeksi aikaa; kello on vasta neljänneksen vailla yhdeksän. Kun olette valmis, pyydän teitä kunnioittamaan minua tulemalla salonkiin teetä juomaan."

"Otanko santarmikapteenin mukaani?" kysyi poliisineuvos.

"Jos häntä miellyttää tavata luonani kaikki velkojansa, joita hän on pettänyt, niin –"

"Saadaksensa lasin hyvää viiniä," virkkoi poliisineuvos, – "ja sitä tietää hän teillä saavansa, ei hän tuollaisista pienistä vastahakoisuuksista mitään välitä."

"No, ottakaa hänet mukaanne."

V.

Vanha synnintekijä.

Pappilassa vieraana olevat hurskaat naiset hankkiutuivat eroamaan. He kokoilivat kapineitansa, huiveja, saaleja, hattuja, hansikoita ja auringon-varjostimia.

"Mutta tahdotteko nyt kaikin mokomin näin varhain lähteä, kunnioitettavat naiset?"

"Ei tämä ole varhaista, herra pastori, ilta on jo myöhäiseen kulunut."

"Mutta nauttikaahan vielä lasillinen viiniä, tai kupillinen suklaata?"

"Me olemme jo kylliksi kaikkea nauttineet."

Kaunis nuori nainen sanoi:

"Kuinka monta ja kaunista, aineellista niinkuin hengellistä ravintoa olemmekin täältä saaneet."

Se oli sama nuori nainen, joka markkinoilla myömäläin välissä niin herttaisen säädyllisenä ja kainona oli astellut papin sivulla ja sitten, kun pappi, nähdessään onnettoman Mariannen kulkevan siitä läheltä kantaen pientä punaista myttyään, äkkiä oli muuttunut kalmankalpeaksi, niin hellästi huolestuneena oli tunkeutunut lähemmäksi häntä. Nytkin puhui hän säädyllisesti, kainosti ja hellästi.

Nuori pappi katseli häntä hellästi silmiin ja kuiskasi hänelle hiljaan:

"Oi rakkaani, tulkoot nämät hengelliset ja aineelliset ravinnot tämän pöydän ääressä teille jokapäiväisiksi."

Tyttö loi ujosti silmänsä alas, mutta pöydän alla heidän kätensä kohtasivat ja likistivät toistansa.

Muuan vanhanpuoleinen nainen oli vakoilevalla silmällä kaikki huomannut; se oli sama nainen, joka tuolla markkinakojujen välissä oli vakuuttanut, että maailma tulee päivä päivältä yhä pakanallisemmaksi, ja joka myös niin huolestuneena oli huomauttanut papin pahoinvoinnista. Hän seisoi nyt par'aikaa erään naishenkilön vieressä, joka ei enää ollut nuori, mutta kuitenkin vielä vallan sorea muodoltaan ja jonka koko olennossa kummallisella tavalla maailmalliset ja hengelliset taipumukset näkyivät yhdistyneen. Puvusta päättäen ynnä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla hän kaikkea katseli, oli hän papin kunniallinen emännöitsijä. Molemmat naiset olivat kiintyneet matalaääniseen, tuttavalliseen keskusteluun.

"Huomasitteko, neitsy Lisbeth?" kysyi vanhanpuoleinen nainen, salaisesti likistäen emännöitsijän kättä.

"Nuo kaksi nuorta näkyvät todellakin jo kaupoista sopineen, rouva Rose," vastasi emännöitsijä.

"He ovat ainakin hyvällä alulla, ja jos te vaan, mitä pastoriin tulee, teette parastanne – oi, hän on niin hurskas, pyhä mies; jospa vielä saisin nähdä tyttäreni täällä hänen vaimonansa. Tiedättehän, että minä olen rikas, neitsy Lisbeth; tyttäreni voisi pitää emännöitsijän, joka hoitaisi koko taloutta; tässä meidän kesken sanoen, se olisi välttämätöntäkin, sillä hän on liian vähän oppinut taloutta hoitamaan; eikä hän sitä tarvitsekaan, onhan hänellä rahoja – te jäisitte tänne emännöitsijäksi, neitsy Lisbeth, ja mistäpä toisen niin uskollisen ja kokeneen ihmisen voisi saadakaan. – Mutta tuolla ovat jo toiset lähdössä; Herraan nimessä kuinka kiiru niillä nyt tänään on. No, me pidämme yhtä, neitsy Lisbeth."

Sitten sanoivat kaikki jäähyväisensä ja pappi ja emännöitsijä saattoivat heitä portille. Siellä kohtasi salaisesti kaksi hellää kättä taas toisensa, ja rouva Rose vakuutti neitsy Lisbeth'ille vielä kerran ystävyyttänsä.

Mutta äkkiä he kaikki säikähtyivät. Vesakosta, joka pappilaa ympäröi, astui maalattuine vahavaatteineen ennen mainittu vanha raajarikko esille ja lauloi surullisella äänellään:

    Neljäkymment' vuotta sitten
    Syntyi joukkoon elävitten
    Joseph Brehm – niin nimi on.
    Lapsi oli viaton.
    Vanheni ja kouluun pääsi,
    Niinkuin isän tahto sääsi.
    Hyvin käytti itseään,
    Oppi siellä mielellään.

"Tämä on kauheata," huusivat naiset, "se on hävytöntä, Jumalan pilkkaamista."

Pappi oli käynyt kalmankalpeaksi, ja emännöitsijä oli säikähdyksestä kiljaisten rientänyt takaisin huoneesen. Naiset kiiruhtivat nopein askelin kylään päin.

Raajarikko lauleli kuitenkin levollisesti edelleen, niin että heidän kaikkein täytyi sitä vielä kauan kuulla:

    Kaikki hyvin käyvän näytti.
    Tehtävänsä hyvin täytti,
    Pääsi kohta lukioon,
    Vihdoin yliopistoon.
    Papiksi hän aikoo päästä,
    Eikä vaivojansa säästä,
    Lukee, lukee päivät, yöt,
    Joutuin sujuu siten työt.

    Mutta koska vuodet kulki,
    Luonnon viat joutui julki.
    Ylpeä ol' luonteltaan;
    Ylenkatsoi muita vaan.
    Kitsas oli rahoistansa,
    Tuskin ruokki ruumistansa.
    Hyvähän ei tosiaan
    Johda liika ahneuskaan.

    Tutkittaissa oppiansa
    Kiitettihin taitoansa;
    Papiksi hän vihittiin,
    Saarnalupa annettiin.
    Ihastuipa kaikki kansa,
    Kuullessansa saarnojansa;
    Kohtapa hän määrättiin
    Apupapiks Reutlingiin.

    Hurskas oli tavoiltansa –

Laulajan täytyi lakata laulamasta. Neitsy Lisbeth tuli ulos hänen luoksensa:

"Tässä saatte viisi groschenia ja menkää nyt tiehenne."

"Ettekö tahdo lauluani loppuun kuunnella? Se on kaunis laulu."

"Se häiritsee pastoria hänen kirjoittaessansa saarnaansa valmiiksi ylihuomiseksi."

"Vai niin, täällä asuu pappi? Kyllä minun siinä tapauksessa täytynee lauluni päähän asti laulaa."

"Ei se ole tarpeellista."

"Kuka tietää? Ette suinkaan te ole papin rouva, mutta olette kuitenkin niin sievä ja verevä, ja kuka' tietää –"

"Menkää tiehenne täältä."

"No, olkoon menneeksi. Hyvästi sitten, toisella kerralla laulan enempi."

Neitsy Lisbeth oli tosin ankaralla äänellä viimeiset sanansa sanonut, mutta ei kuitenkaan voinut salata mielihyväänsä kuullessansa raajarikon imartelevia sanoja ja tuo vanha veitikka sen kyllä huomasi.

Raajarikko meni ja emännöitsijä palasi taloon takaisin. Ovelle jäi hän mietiskellen seisomaan ja siinä seisoessaan puheli hän puoliääneensä itseksensä: "Täällä ei ole tänään kaikki niinkuin olla pitäisi; jotakin on tapahtunut, ei itse talossa mutta täällä lähistössä. Pappi kävi pari kerta ulkona ja viipyi kummallakin kerralla kauan. Ja kun hän toisen kerran oli poissa, oli lautaselta kadonnut palanen leivoksesta. Onkohan hänellä täällä kukaan kätkettynä? tuolla pensastossa kenties? tai ehkäpä täällä puutarhassa? Olisiko se joku lemmitty? – Kyllä hänestä sitä voisi luulla. – Mutta hän näytti niin hätäyntyneeltä takaisin tullessaan; kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet. Kyllä hän koetti sitä salata, mutta minua hän ei petä. Koko illan oli hänessä niin omituinen rauhattomuus. Sillä tavalla ei ketään ihmistä odoteta, sillä tavalla pelätään jotakin. Mitä se lieneekin? – Ja juuri tänä ehtoona on hänelle jotakin kummaa tapahtunut. Tuo mamselli Rosa sitten! Niin, kyllä kai pappi mielellään ottaisi tuon rikkaan perijän, ja kyllähän nuo ylpeät ihmiset kernaasti näkisivät tyttärensä pastorin rouvana. Mutta sitten en minä enää monta päivää saisi viipyä täällä pappilassa. Ei tuon vanhan eukon lupauksiin ole ollenkaan luottamista. Vaan noista asioista on myöhemmin huoli pidettävä; jospa nyt vaan saisin tietää mitä täällä on tapahtunut. – Ehkäpä menen puutarhaan katsellakseni siellä vähän ympärilleni."

Hän aikoi todellakin lähteä puutarhaan, mutta samalla kuuli hän sisältä askeleita lähestyvän ja tekeytyi nyt ikäänkuin olisikin hän juuri sisään tulemaisillaan. Ovella kohtasi hän mieshenkilön.

"Tekö Risto näin myöhään menette ulos? Mihin nyt on matka?"

"Menen kylään markkinoille?"

"Näin myöhäänkö nyt sinne menette ja varemmin ette sinne aikoneet lähteä?"

"Niin, neitsy Lisbeth, mutta herra pastori kysyi minulta äsken, enkö haluaisi sinne mennä."

"Vai niin, kysyikö hän itse teiltä?"

"Hän sanoi tietävänsä, että olen säännöllinen, raitis ihminen, joka ei väärin käyttäisi hänelle tarjona olevia huvitilaisuuksia. Sellaiselle miehelle sanoi hän mielellänsä suovan tilaisuutta huvittelemaan itseänsä."

"Niin, kyllä herra pastori on oikeassa; hän on hurskas, oivallinen mies."

"Se on totta, se, neitsy Lisbeth. Hyvää yötä nyt."

"Hyvää yötä, Risto. Aiotteko kauan viipyä ulkona?"

"Herra pastori sanoi minulle että saisin viipyä niin kauan kuin itse haluaisin."

"Ja miten pääsette jälleen sisälle?"

"Pastori lupasi itse avata minulle oven; hän sanoi että hän kaikissa tapauksissa valvoisi yön saarnaansa kirjoittaaksensa."

"Vai niin, hyvää yötä, Risto."

Risto meni.

Neitsy Lisbeth seisoi jälleen mietiskellen: "pastori on toimittanut Riston pois kotoa. Varmaankin on hänellä jotakin tekeillä, eikä hän tahdo että ketään todistajaa olisi saapuvilla; sentähden renki lähetettiin näin myöhään markkinoille. Saapa nähdä, eikö hän lähetä minuakin pois täältä? Ja hauska on nähdä, minkä verukkeen hän siihen keksii? Kyllä minä olen valmis menemään, mutta sitten? – Puutarhaan en nyt saata mennä; hänellä ei saa olla vähintäkään epäluuloa minua kohtaan!"

Hän palasi taloon takaisin ja meni, puoliääneensä erästä hengellistä laulua hyräillen, kammioonsa päin. Mutta sinne päästäksensä oli hänen mentävä pastorin työhuoneen ohitse, ja kun hän sen kohdalle oli ehtinyt, avautui ovi, ja pastori seisoi kynnyksellä.

"Te olette hurskas, kuten aina, neitsy Lisbeth."

"Mitäpä muuta näin hurskaassa huoneessa voisi ollakaan, herra pastori?"

"Aivan oikein, ystävällinen emännöitsijäni. – Mutta minun on pyydettävä teidän suosiollista apuanne muutamassa asiassa, hyvä Lisbeth."

"Niin hyvän herran edestä teen minä kaikki, mitä vaan voin."

"Olen jo kauan sitten tuolle vanhalle, rehelliselle Margarethalle, joka yhä linnassa asuu, luvannut että kävisin hänen luonansa hengellisiä neuvojani antamassa. Hän tarvitsee niitä sitä enemmän kun hän on pakoitettu asumaan siellä tuon jumalattoman juutalaishallituksen alaisena, ja tänä iltana, jolloin siellä uhkeita, hekumallisia pitoja vietetään, kaipaa hän epäilemättä enemmän kuin muulloin hengellistä lohdutusta. Menkää antamaan sitä hänelle minun nimessäni, koska itse tänään olen estetty syystä että minun täytyy saarnaani valmistaa, ja sanokaa hänelle että lupaan ensi päivinä itse käydä hänen luonansa. Rukoilkaa oikein kauan tuon oivallisen vaimon kanssa. Vaikka tulisittekin vasta myöhään kotiin niin kyllä vielä tapaatte minut työtä tekemässä."

Hurskaasti oli pappi puhunut, ja hartaasti oli emännöitsijä häntä kuunnellut.

"Kiitän teitä tästä rakkaasta toimesta," virkkoi hän, "ja lähden heti matkalle."

Niin hän tekikin. Hän nouti hatun ja liinasen omasta huoneestansa; sitten lähti hän talosta kaikuvilla askeleilla. Ulkona poikkesi hän linnaan vievälle tielle. Ainoastaan kerran, muutaman puun takana, vilkasi hän nopeasti pappilaan päin ja näki papin varjon akkunassa.

"Hän katselee jälkeeni, menenkö todellakin täältä pois, ollaksensa varma että hän on täällä yksinään. Hänellä on varmaankin jotakin pahaa tekeillä. Mitä se nyt sitten lieneekin? Kyllä minä siitä selvän otan; luulkoonpa hän nyt vaan olevansa täydessä turvassa."

Emännöitsijä pitkitti matkaansa ja vasta sittenkuin hän oli kokonaan metsän puiden suojaamana, eikä pappilasta kukaan olisi voinut häntä nähdä, eikä kukaan saattanut hänen liikkeitänsä kuulla, pysähtyi hän kuunnellaksensa, tuliko kukaan hänen jälestänsä. Hän ei mitään kuullut. Nyt poikkesi hän varovaisesti muutamalle syrjäpolulle, jota myöten hän pappilan puutarhan sivutse toiselta puolelta taisi päästä takaisin pappilaan. Se oli harvoin kuljettu, tuskin huomattava polku; pappi, joka vasta lyhyen ajan oli täällä ollut, sitä tuskin lienee tuntenutkaan. Talon läheisyydessä jäi hän puutarhan aidan viereen seisomaan, sieltä voi hän nähdä osan puutarhasta ja kaksi sivua pappilasta.

Hän ei havainnut mitään erinomaista; puutarha oli vallan pimeä. Pappilassa oli papin työhuone vielä valaistu, aivan samoin kuin hänen lähtiessäänkin. Liikuntoa, käyntiä, ääntä ei hän mistäkään kuullut.

"Missähän pastori nyt on? Olisikohan hän vielä työhuoneessansa? vai lienekö hän jättänyt vaan kynttilän palamaan sinne, luulotellaksensa ihmisille että hän on siellä? Jospa huomaamatta voisin pujahtaa sisään! Mutta se ei ole mahdollista."

Hän kuunteli vielä tarkemmin; mutta kaikki oli hiljaista ja levollista; ei pienintäkään risausta voinut hän kuulla.

"Jos uskaltaisin! Tämä hiljaisuus on melkein kauhistavaa. Papilla oli jotakin tekeillä ja hän tahtoi kaikin mokomin päästä meistä erillensä. Nyt on hän jo ollut ainakin kymmenen minuuttia yksikseen, ja tämä kuolonhiljaisuus! – Minä uskallan."

Hän kohotti jalkaansa, mennäksensä lähemmäksi taloa, mutta asetti sen taas joutuin maahan takaisin, sillä äkkiä kuuli hän jotakin liikettä.

Pappilan rakennus ei ollut aivan kiinni puutarhassa; molempain välillä oli tyhjä paikka, jonkunlainen piha, joka leveydeltään oli noin kaksitoista tai viisitoista askelta. Tähän paikkaan johti pääovi rakennuksesta ja melkein suorastaan sitä vastapäätä oli aidan ympäröimän puutarhan portti. Puutarhassa, noin kymmenen askeleen päässä portista, oli lehto; kaksikymmentä askelta kauempana siitä oli akkunoilla ja akuttimilla varustettu puutarhahuone, jonka voi sulkea; jälleen kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mutta takaisin pappilan rakennukseen päin, oli vanha talli, joka sijaitsi muutamassa puutarhan kolkassa ja jota moneen vuoteen ei oltu käytetty ja jossa ainoastaan säilytettiin vanhoja kuluneita kapineita. Siinä oli kaksi ovea, joista toinen johti pihaan, toinen puutarhaan, ja molemmat olivat aina suljetut.

Tuosta tallista luuli emännöitsijä nyt kuulevansa liikettä. Tarkkaan ei hän voinut sitä eroittaa, koska hän vielä oli kahdenkymmenen askeleen päässä siitä. Lähemmäksi ei hän rohjennut mennä; jokainen askel, jok'ikinen liikahdus olisi saattanut tulla kuulluksi, jos tallissa tai muutoin lähistössä joku sattuisi olemaan.

Ja joku siellä todellakin oli.

Emännöitsijä kuuli vielä kerran jotakin, tällä kerralla selvemmin. Toinen tallinovista avattiin hiljaan ja kohta sen perästä se jälleen yhtä hiljaan painettiin kiinni; sitten kuuli hän jonkun nopein askelin sieltä rientävän.

Emännöitsijä ei voinut nähdä mitään. Pihalle johtava ovi oli avattu, ja sinne oli joku poistunut. Tuolla ulkona, puutarhan aidan takana, jossa hän seisoi, ei hän voinut nähdä kartanolle, mutta hänen tarkka kuulonsa oli tuntenut askeleet.

"Hän se oli! Mitä oli pastorilla tallissa tekemistä ja niin salaisesti? Ja mihin hän nyt sieltä meni? En kuule enää hänen askeleitansa."

Ehdottomasti tunsi hän ruumiinsa vapisevan.

"Jospa menisin hänen jälkeensä! Mutta minun täytyisi mennä tallin ohitse, ja jos hän ei olisikaan siellä yksinään ollut, jos vielä joku muukin olisi! Hän ei sulkenut ovea, vaan painoi sen ainoastaan kiinni, arvatenkin tulee hän takaisin; minä odotan."

Kauan ei hänen tarvinnutkaan vartoa. Jo muutamain minuuttein perästä palasivat nuo nopeat askeleet jälleen takaisin; pastori tuli pappilasta päin ja meni tallin ovea kohden; se vedettiin hiljaan auki ja painettiin jälleen yhtä hiljaan kiinni. Sitten ei emännöitsijä enää mitään kuullut.

Mutta hän tahtoi välttämättä kuulla enemmän. Rohkaisten sydämmensä, hiipi hän tallin lähelle kuulumattomin askelin, vaikka sydämmensä kovasti tykytti. Ihan tallin tykö hän ei voinut päästä, puutarhan aita eroitti hänet vielä noin kymmenen askelta tallin seinästä.

Mutta kuitenkin kuuli hän ääntä sieltä, kumeaa, epämääräistä, mutta kuitenkin tahdikasta ääntä, ikäänkuin joku siellä tekisi työtä.

"Mitä hän siellä tekee?"

Emännöitsijä kuunteli niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.

"Alhaalta ääni kuuluu; rivakasti hän työtä tekee; raskasta kai se lienee, koska ähkyy sitä tehdessään. Mutta mitä se on?"

Yht'äkkiä selkisi asia hänelle.

"Hän kaivaa kuoppaa!"

"Mistä syystä pastori kuoppaa tallissa kaivanee, mitä hän sinne aikonee kätkeä?"

Emännöitsijän ajatukset pakoitettiin kääntymään toiselle tolalle. – Askeleita lähestyi, ne tulivat kylästä päin ja menivät pappilan rakennusta kohti, jonka eteen ne pysähtyivät.

Työnteko tallissa taukosi, työntekijä oli arvatenkin kuullut askeleet, hän oli siis, niin kiintyneenä työhönsä kuin olikin, kuitenkin tarkalla korvalla kuunnellut, kuuluisiko ulkoa mitään risahdusta. Hän kuunteli kaiketi nyt yhtä kiihkeästi kuin emännöitsijä, mutta epäilemättä toisellaisilla tunteilla.

Minuutin ajan oli kaikki hiljaista. Askeleitakaan ei enää kuulunut.

Sitten kuului illan hiljaisuudessa pappilan rakennuksen sisällä kello soivan. Se, joka talon kohdalle oli tullut, oli epäilemättä havainnut oven suljetuksi ja vetänyt kellon nauhasta.

Heti sen perästä syntyi tallissa jälleen hiljaista liikuntoa; kohta avattiin vielä hiljemmin tallin ovi, mutta ei pihalle johtava, vaan se vastaisella puolella oleva, josta pääsi puutarhaan.

Sillä puolella seisoi emännöitsijä ja taisi pensas-aidan läpi nähdä, kuka ovesta ulos astui; hän voi hänet tuntea, sillä Syyskuun ilta ei ollut ihan pilkkosen pimeä: se oli todellakiin pastori; emännöitsijä ei ollut erehtynyt hänen askeleittensa suhteen. Painaen oven jälkeensä hiljaan kiinni, hiipi hän tuskin kuultavasti pensas-aidan vieritse aina puutarhan keskipaikoille ja meni sitten, niinkuin hän sieltä olisi tullutkin, tavallisilla askeleilla puutarhasta pihalle johtavalle portille.

"Onko siellä ketään?" kuuli emännöitsijä hänen portilla kysyvän.

"On," vastasi outo ääni. "Tämä kai on pappila?"

Mutta emännöitsijälle tuo ääni ei ollutkaan vieras.

Hän hämmästyi.

"Kuinka tuo tänne tulee? Mitä hän täältä etsii?" mietiskeli emännöitsijä.

Mutta pian sai hän syytä pelästymään ja vihastuneena itseksensä huudahtamaan: "Herra Jumala, tuo kevytmielinen ihminen saattaa minut kerrassaan turmioon."

"Kyllä tämä on pappila", oli pappi vastannut.

"Vai niin, ja te kai lienette herra pastori itse?"

"Niin olen, onko teillä asiaa minulle?"

"Ei minulla mitään asiaa ole, aioin vaan käydä tervehtimässä täällä vanhaa tuttavaa, erästä neitsy Lisbeth'iä. Hän oli entiseen aikaan kaunoinen kamarineitsyt tuolla linnassa; nykyään kuuluu hän olevan papin hurskaana kyökkipiikana. Luulenpa varmaan että hän sellaisenakin on erinomaisen miellyttävä, ja koska satuin kulkemaan tästä sivutse eikä vanhoja ystäviä saa unhoittaa, ottakoon hiisi, niin –"

"Tuo inhoittava ihminen", huokasi emännöitsijä, milt'ei itkien kiukusta.

Mutta pappi keskeytti levollisesti santarmikapteenin pakinan.

"Hyvä herra, emännöitsijäni, joka muutoin on kauttaaltaan kunniallinen henkilö, ei tällä hetkellä ole täällä, vaan on Jumalalle otollisessa toimessa muutaman vanhan naisen luona, jolle hän minulta on vienyt lohdutuksen ja toivon sanoja."

"Ottakoon hiisi," nauroi kapteeni, "tahtoisinpa nähdä häntä tuossa Herralle otollisessa toimessa. Mutta vahinko, ett'ei hän ole kotona. No, mitäpä siitä, voinhan huomenna tulla takaisin tänne. Sanokaa hänelle tervehdyksiä par–. No niin, ei sekään ole tarpeellista. Hyvää yötä, herra pastori."

Ja santarmikapteeni meni menoaan.

"Tuo vanha syntipukki", ähkyi emännöitsijä raivostuneena hänen jälkeensä.

VI.

Oppinut professori.

Kello yhdeksäksi ehtoolla oli parooni Ritterhelm kutsunut vieraansa teetä nauttimaan.

Linnan tornissa oli kello lyönyt yhdeksän; useimmat kutsutuista olivat ja koreaan salonkiin saapuneet. Parooni ei itse vielä ollut siellä; rouva paroonitar vastaanotti vieraita hänen sijastansa. Paroonitar oli kookas, lihava nainen; ympärimitaten oli hän miestänsä paljon tukevampi, hänen iso itämainen nenänsä veti hänen miehensä nenälle vertoja. Muutoin oli hän parhaassa seurapuvussa.

"Herrat suokoot miehelleni anteeksi," virkkoi hän. "Muuan odottamaton kiireinen asia on estänyt häntä täällä olemasta; odotan häntä nyt kuitenkin joka silmänräpäys saapuvaksi."

Paitsi linnan haltijatarta oli siellä ainoastaan herroja. Rouva von Horst oli kieltäytynyt tulemasta; hän oli pitänyt parempana oleskella vanhan Margarethan tykönä.

"Saatan arvata, armollinen rouva", sanoi muuan herroista, "miten teidän kunnioitettavan puolisonne aika, katsoen hänen moniin ja suuriin toimiinsa, usein on täperällä ja aina on hänelle kallis."

"Aivan niin, herra parooni, miehelläni on alinomaa toimia", vastasi rouva.

Herra, joka äsken oli puhunut, oli aatelismies naapuristosta, joka hänkin tahtoi nostaa täällä saatavansa.

Eräs toinen herra oli muiden vieraiden välistä esille tunkenut, ikäänkuin olisi hänellä täällä jonkunlainen etuoikeus. Hän oli pitkä, laiha mies ja puettuna vanhaan takkiin, joka ei ollut aivan puhdaskaan.

"Herranen aika!" huudahti hän, "sehän on selvä että aika on hänelle kallis tuolle rakkaalle herra parooni von Ritterhelmille. Hän on varmaankin saanut viimeisen postin ja tietää millä kannalla ovat korot ja valtion velkakirjat. Vanhurskas Jumala, mitä noista valtionvelkakirjoista puhunkaan? Ei niillä paljon saata toimia; ei mitään kurssin vaihteluja."

Tarpeetonta lienee lukijoille ilmoittaa kuka tuo herra oli. Parooni Horst, linnan entinen omistaja, jonka velat nyt aiottiin maksaa, oli raha-asioissansa joutunut sekä kristittyjen että juutalaisten käsiin.

Paroonitar oli väistynyt pois hänen tieltänsä ja asettanut hienoimmalla Kölnin vedellä kastellun nenäliinansa kasvojensa eteen.

Toinenkin vieras oli hänen luoksensa astunut, pyöreä mies, jolla oli kukoistavat, rehelliset, miellyttävät kasvot. Hän oli pankkiiri kaupungista ja tunnettiin siellä armottomaksi koronkiskuriksi. Mutta sitä ei voinut noista vilpittömistä kasvoista huomata.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "minä olen rehellinen, suorapuheinen ihminen, joka en osaa imarrella; mutta sanoa täytyy minun teille mitä sydämmelläni on. Teidän miehenne on jalomielisin ihminen kaikista mitä koskaan olen tullut tunteneeksi; kuka, niinkuin hän, olisi suostunut maksamaan meille, vaikka laki ei häntä siihen velvoita, kaikki saatavamme, vieläpä maksamattomina olevat korotkin, sillä eikö totta, korot tulevat myös –?"

"Minun tietääkseni on kysymys ollut ainoastaan veloista eikä niiden koroista."

"Mutta korot kuuluvat niihin; koko maailmassa on tapa semmoinen! Herra parooni von Ritterhelm on niin rikas mies, miljoonain omistaja; hän ei varmaankaan tahdo että me köyhät ihmiset korkomme –"

Hän tuli keskeytetyksi. Parooni Ritterhelm, joka poliisineuvoksen seurassa huoneesen astui, tervehti vieraitansa kohteliaasti; sitten meni hän rouvansa luo, suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

"Kallis Amaliani, kiitän sinua, että sinä tällä ajalla niin oivallisesti olet pitänyt huolta talon kunniasta."

Paroonitar kiitti häntä hellällä pään-nyökkäyksellä.

"Parooni, näen että te myös olette täydellinen gentlemanni", virkkoi naapuristosta kotoisin oleva aatelismies.

"Täydellinen narri hän on", murisi tuo laiha juutalainen partaansa, "kun vielä kehtaa suudella tuota vanhaa rivoa akkaa kädelle."

Mutta kaupungista saapunut pankkiiri ja koronkiskuri kysyi yksinkertaisesti:

"Eikö totta, herra parooni, te suoritatte myöskin maksamattomiksi jääneet korot?"

Tuo näytti suopeasta herra von Ritterhelm'istäkin jo liikoihin menevän.

"Taivasten tekijä", huudahti hän, "korkoja; mitä korkoja tässä on kysymyksessä?"

"Mitä korkoja kysymyksessä on, herra parooni –" aikoi tuo kelpo pankkiiri ruveta selittämään.

Silloin parooni, jonka nimi ennen aateloimista oli ollut Abraham Heller, suuttui vieläkin enemmän.

"Tahdotteko opettaa minulle, mitä koroilla tarkoitetaan –! Kyllä minä ilman teidän neuvoittanne sen tiedän –"

"Aleksis!" varoitti paroonitar, joka ei milloinkaan arvoansa unhoittanut.

"Sinä olet oikeassa, Saara – Amalia piti minun sanoa. Hyvät herrat, suokaa anteeksi että vähän kiivastuin ja silmänräpäykseksi unhoitin, mitä vieraitteni suhteen olen velkapää. Mielipahakseni täytyy minun teille selittää, että kaikissa tarjouksissani tämän maatilan velkojille koroista ei lainkaan ole puhetta ollut. Ainoastaan eräälle köyhälle, kovaakokeneelle rouvalle, Horstin leskelle, aion vielä korotkin maksaa, se on sydämmeni määräämä velvollisuus. Mutta en kenellekään muulle, ja jos joku vaan kerrankaan korkoja linnan entisen omistajan veloista vaatii, niin hänelle en maksa äyriäkään enemmän, kuin mitä laki pakoittaa minun maksamaan."

Hän kumarsi pankkiirille, joka ääneti vetäytyi syrjään.

Parooni kääntyi jälleen vaimonsa puoleen.

"Eikö Irmgard vielä ole tullut?"

"Minäkin odotan häntä levottomasti; jo muutamia tunteja sitten olisi hänen pitänyt saapua."

"Rauhoitu, Amalia; tiedäthän että säännöllisyys ei ole hänen avujaan; ja onhan sitäpaitsi kreivi hänen seurassansa."

"Odotatteko vielä muita vieraita saapuvaksi?" kysyi naapuristosta kotoisin oleva aatelismies.

"Me odotamme tytärtämme?"

"Onko hänen nimensä Irmgard?"

"Siksi hän on kastettu."

"Vai niin, hän on kastettukin! Ja onpa se kaunis nimi hempeälle linnan neidelle. Mutta puhuittehan myös jostakin kreivistä?"

"Niin, kreivi Heirsberg'istä, joka on luutnanttina kaartissa."

"Tuleeko hän tyttärenne seurassa?"

Paroonitar kävi hiukan levottomaksi.

"Asia on niin", virkkoi parooni, "että tyttäreni on hiukan emansipeerattu."

"Ja hänen kamarineitsyensä on mukana," lisäsi paroonitar.

"Ja kutsi ja sitäpaitsi vielä muuan palvelija," liitti siihen parooni.

"Onpa siinä", sanoi aatelismies, "jo tarpeeksi turvaa, jos emansipeerattu nainen ylimalkaan turvaa tarvitseekaan."

Parooni Ritterhelm oli tullut hieman hämilleen. Kääntääkseen puhelun toiselle tolalle, virkkoi hän:

"Odotan sitäpaitsi vielä erästä toistakin vierasta; minä olen tuttavuudessa Alexander von Humboldtin kanssa. Olette kai hänestä kuulleet? Häntä nimitetään tieteiden kuninkaaksi; Berlinissä on hän todellisena salaneuvoksena ja sanotaan ylhäisyydeksi."

"Varrotteko häntä tänne?"

"En juuri häntä; mutta erästä mainiota professoria, jonka Humboldt on minulle suosittanut, herra – mikä hänen nimensä nyt onkaan? Nimen olen kokonaan unhoittanut."

"Jälkimaailma on myöskin unhoittava kuuluisain professoreimme nimet."

"Hyvin sanottu; oivallisesti! Mutta tämä on todellakin kuuluisa mies, rikoslaki-oikeuden tutkija. Minulla on täällä linnassa vanha kirjasto, sitä aikonee hän tutkia."

Kuultiin vaunujen ajavan pihalle.

"Siinä kai professori jo tuleekin," arveli herra von Ritterhelm.

"Mainiot professorit tulevat jalkaisin", huomautti hänen naapurinsa.

Paroonitar oli astunut akkunan luo.

"Se on Irmgard", sanoi hän.

Parooni tuli hyvin iloiseksi.

"Saattepa nähdä, herra von Lindenfels, kuinka nainen saattaa säädyllisesti olla emansipeerattu," virkkoi hän naapurillensa.

"Sehän tietty, se riippuu verestä," vastasi herra von Lindenfels.

"Ja kaunis on tyttäreni, ja kreivi Heirsberg kuuluu maan vanhimpaan aatelistoon."

"Vai niin, saanen siis luvan toivottaa onnea –"

"Pyydän, herran nimessä, ett'ette puhu siitä niin että vaimoni kuulee."

Kamaripalvelija Jean tempasi salin puoliovet sepposten selälleen.

Neiti Irmgard, paroonin tytär, astui huoneesen nojautuneena nuoren kaartin-upseerin käsivarteen.

Hän oli vielä matkapuvussansa; vieraista ei hän siis näyttänyt paljon välittävän.

Mutta kaunis nainen hän todellakin oli, eräs noita ihastuttavia kaunottaria, joilla, kumma kyllä, rumien juutalaisten vanhempien avioliitto monestikin on siunattu.

Kreivi Heirsberg oli sievä, nuori kaartinluutnantti.

Neiti tervehti hyvin kasvatetun naisen täydellisellä ja hilpeällä arvokkaisuudella vanhempiansa ja vieraita. Äitinsä syliin hän heittäytyi.

"Lienet kai ollut huolissasi minun tähteni, rakas äiti."

Täydellisesti emansipeerattu hän ei siis kuitenkaan ollut.

"Sinä saavut niin myöhään, Irmgard."

"Siihen olemme molemmat syypäät, kreivi ja minä. Ilta oli kaunis, ilma niin leuto, me matkustimme vuorien ja laaksojen poikki, ystävällisten kylien ohitse, joissa pojat ja tytöt laulelivat, hiljaisten talojen sivutse, joissa jo kaikki olivat levolle menneet, sekä viimeksi markkinapaikan kautta, jossa kynttilät paloivat niinkuin jouluna. Silloin rupesimme kumpikin haaveksimaan. Sellaista ei pääkaupungissa saa nähdä. Käskimme kutsin ajaa hitaammin; tahdoimme kauemmin tuota herttaista oloa nauttia."

"Kunniani kautta, meidän täytyi niin tehdä," vakuutti kaartinluutnantti.

"Parooni, te olette onnellinen isä," virkkoi herra von Lindenfels paroonille.

"Eikö totta, eikö totta, herra von Lindenfels? Oi, minä olen liikutettu, ja tiedättekö, herra von Lindenfels, minä maksan teillekin kaikki suorittamattomiksi jääneet korot; oikein totta, sen teen. Minä olen sanassani pysyvä mies."

Kamaripalvelija Jean astui sisään, ja hopeaisella, kullatulla tarjottimella ojensi hän herrallensa pienen kirjeen.

"Tämä on eräältä herralta, joka odottaa tuolla ulkona eikä ole nimeänsä ilmoittanut."

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on laihanpuolinen, keski-ikäinen herra, jolla kaulassa on täysisininen huivi."

"Vai niin, se on epäilemättä tuo kuuluisa professori! – Aivan oikein, tämä on ystäväni Alexander von Humboldfin käsialaa. Tuntevatko herrat tieteiden kuninkaan käsialaa? Hän on Berliinissä kuninkaallinen todellinen salaneuvos ja sanotaan ylhäisyydeksi, siis on hän arvoltaan ministerin tai kenraaliluutnantin vertainen. Eipä luulisi, että niin viisas mies kirjoittaisi näin huonoa käsialaa! – Jean, pyydä että herra professori astuisi sisään; aukaise molemmat ovet."

Jean tempasi molemmat puoliovet auki ja hänen mainitsemansa herra astui sisään.

Kamaripalvelija ei kuitenkaan ollut häntä täydellisesti kuvaillut, kun ei ollut mitään maininnut vieraan käyrästä selästä, harmaista kasvoista ja pitkästä, viistosta nenästä.

Professori astui huoneesen levollisesti, kuten kuuluisan oppineen sopiikin.

"Suokaa anteeksi, herra parooni, että tuntemattomana tunkeudun täten luoksenne."

Mutta parooni huudahti, todellakin ihastuneena:

"Olkaa sydämmellisesti tervetullut, hyvä herra professori; olen iloissani että saan tilaisuuden oppia tuntemaan niin mainiota tiedemiestä, jota ystäväni Humboldt on minulle niin lämpöisesti suosittanut."

"Olette hyvin ystävällinen, herra parooni. – Tässä kai minulla on kunnia nähdä teidän arvossa pidetyn puolisonne ja miellyttävän tyttärenne?"

"Vaimoni ja tyttäreni."

"Mitä pirua," arveli itseksensä poliisineuvos – hän oli tähän asti hiljaan ja muiden huomaamatta kaikkea tarkastellen kuten hyvän poliisimiehen sopii eräässä huoneen sopessa oleskellut – "mitä pirua, tuossahan on juuri sama kankea herra, joka sen ylhäiseltä näyttävän vanhan herran parissa oli kylän ravintolassa. Sama se kai lienee. Siis todellakin professori ja vieläpä kuuluisakin? No, nuo kuuluisat professorit ovat viattomia ihmisiä poliisin silmissä! – Mutta mihin on santarmikapteeni jäänyt? Olisiko hän kuitenkin todellakin niin herkkätuntoinen, ettei tahtoisi tulla tähän seuraan, vai mistä syystä hän viipyy? Mutta eihän tuo kevytmielinen ihminen voinut matkalla olla pistäymättä pappilaan, tavataksensa, niinkuin sanoi, entistä armastansa."

Kamaripalvelija Jean astui jälleen huoneesen ja meni herransa luo.

"Herra parooni von Horst on käskenyt ilmoittaa itsensä."

"Siis kuitenkin," sanoi parooni von Ritterhelm. "Pyydä herra paroonin astumaan sisään."

Salissa oli sillä välin hälinää syntynyt. – "Parooni von Horst? Mikä parooni Horst? Ei suinkaan Hohenhorstin linnan entinen omistaja?"

"Juuri sama," sanoi herra von Ritterhelm.

"Se sama, joka meidät kaikki on pettänyt? – Se on mahdotonta!"

"Hänen täytyy maksaa minulle minun korkoni," huusi kaupungista kotoisin oleva koronkiskuri.

"Jos vielä kerran hiiskutte sanaakaan koroistanne," vastasi koronkiskurille herra Ritterhelm, "niin ette saa mitään. Vieraitani en salli kenenkään loukata."

"Te olette kelpo mies, parooni," virkkoi herra von Lindenfels.

"Narri, oikein aika narri hän on", huudahti puoliääneen Moses Liebmann, sama, jonka tieltä paroonitar vähää ennen oli väistynyt.

"Niin erinkaltaisia ovat maailman mielipiteet," sanoi professori itseksensä.

"Mutta mitä tuolla herra Horstilla on täällä tekemistä?" kysyivät jotkut talon isännältä.

"Hyvät herrat, hän haluaa kai käydä minuakin tervehtimässä."

"Hän on santarmiston kapteeni," sanoi joku.

"Niin on, sen mukaan kuin minäkin olen kuullut."

Ruvettiin silmäilemän siihen loukkoon, jossa poliisineuvos istui.

"Nyt menee päin mäntyyn", kiukutteli hän itseksensä. "Kuinka olinkaan niin kevytmielinen; minun ei olisi pitänyt päästää tuota ihmistä tänne. Nyt voi koko hankkeemme tulla tunnetuksi."

Mutta hänen kasvonsa pysyivät yhtä välinpitämättömäin näköisinä kuin ennenkin, ja läsnäolijain kysyväiset silmät kääntyivät taas pois hänestä, tosin vaan neuvottomina ja epäröiden.

Santarmikapteeni, parooni von Horst astui sisään; hän oli porvarillisessa puvussa ja puku oli hiukan kulunut; koko tuo rappiolle joutunut mässäri näytti kyllin kuluneelta. Mutta hän oli maailmassa elänyt ja hänellä oli maailman kokemusta. Tyyneesti meni hän linnan omistajan tykö, joka isännän kohteliaisuudella oli astunut häntä vastaan; isäntä esitti hänet sitten molemmille naisille.

Sitten oli hän jälleen kevytmielinen, rivo keikari. Hänen velkojansa seisoivat hänen ympärillänsä, jotka hänen tähtensä vuosikausia olivat saaneet olla rahojansa paitsi, jotka, jos asia hänestä olisi riippunut, eivät milloinkaan olisi rahojaan takaisin saaneet ja nytkin eivät saaneet niistä korkoja; tuo hyvänsävyisen näköinen koronkiskuri kaupungista puristi suonenvedontapaisesti nyrkkiään taskussansa. Herra von Horst katseli velkojiaan pitkin riviä, toista toisensa perästä, vitkallisesti, ivallisesti, sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut heille sanoa: te saiturit, joiden kaikkien on täytynyt totella tuon vanhan juutalaisen määräystä, joiden pitää kursailla häntä ja hänen paksua eukkoaan, saadaksenne mitättömät, rahanne takaisin! Toivoisin että ne häneltä sitä ennen varastettaisiin, häneltä ja teiltä!

Hän oli siinä linnassa, siinä talossa, joka ennen oli ollut hänen omansa, jota vuosisatojen kuluessa hänen esi-isänsä, hänen vanha, jalo sukunsa oli hallinnut Ja nyt oli linnassa toinen hallitsija, tuo vanha juutalainen ja hänen paksu rouvansa.

"Ottakoon hiisi – herra parooni, te olette laittaneet nämät huoneet oikein ruhtinaallisen komeiksi," sanoi hän herra von Ritterhelmille, silmäillen ympärillensä.

Tuntuiko se tuosta suopeasta herra von Ritterhelmistäkin olevan liikaa? – Ainakin hän huudahti jonkunlaisella kiivaudella:

"Ruhtinaallinen komeus! mitä on ruhtinaallinen komeus? Alamaiset kurjuudessa, siinä ruhtinaiden komeileminen."

Kapteeni oli taas saanut toisen asian ajatustensa esineeksi.

"Mutta, ottakoon hiisi, herra parooni, teidän tyttärenne ei kauneuteen katsoen tarvitse väistyä kenenkään kuningattaren tieltä."

"Niin, niin", virkkoi herra von Ritterhelm hyvillä mielin, "minun Irmgard'ini on todellinen timantti."

"Irmgard! Hitto vieköön, siinäpä romantillisen ylhäinen nimi. Viimeisen täällä asuneen aatelisneiden nimi oli Marianne. Porvarillinen nimi! hm, hm!"

Ainoastaan hm, hm, siinä oli kaikki, jota hänellä oli sanomista, muistellessaan tuota hänen syystänsä onnettomaksi joutunutta Mariannea.

Hän oli jälleen katsellut ympärillensä jotakin uutta löytääksensä; hän meni kaartinluutnantin tykö.

"Ahaa, siinähän on kumppani. Meidän pitää tulla tuttaviksi. Mikä on nimenne, herra toveri?"

Hän puhui ystävällisellä äänellä; olihan hän kapteeni ja puhuteltu oli luutnantti, joka siis oli arvoltansa alempana.

Mutta luutnantti kohosi seisomaan ylpeän näköisenä.

"Minä kuulun kaartiin. Muutoin olen minä kreivi Heirsberg."

Minä kuulun kaartiin. Tuon lausumattomaksi jääneen lisäyksen: mutta en santarmistoon, voi selvästi ymmärtää upseerin ylpeästä äänestä; se oli kylläkin loukkaava.

"Hm, hm," sanoi kapteeni, kääntyen poispäin. Vasta sitten sanoi hän itseksensä: "Kylläpä kaarti rehentelee! Mutta kyllä minä vielä tuolle poikanulikalle näytän."

Ja heti sen perästä ei hän enää voinut vastustaa haluansa antaaksensa syrjä-iskun suurelliselle luutnantille; kamaripalvelija Jean tarjosi hänelle teetä.

"Saako olla?" kysyi tuo pöyhkeä veitikka lyhyesti ja ikäänkuin halveksien.

"Kuulutteko tekin kaartiin?" kysyi häneltä santarmikapteeni. "Kiitos teestänne, sitä en halua."

Kaartinluutnantti kävi kasvoiltansa tulipunaiseksi, neiti Irmgard kalmankalpeaksi. Mutta santarmikapteeni meni nauraen talon isännän luo.

"Rohkenen kai pyytää teiltä lasin viiniä, parooni. Hohenhorstissa on aina ollut hyvin varustettu viinikellari."

"Mitä haluatte, burgunderia, vanhaa Reinin viiniä tai samppanjaa?" kysyi herra von Ritterhelm.

"Ylitä ensin, toista sitten, hyvä parooni."

"Oivallisesti."

Jean sai viittauksen isännältään.

Santarmikapteeni meni poliisineuvoksen luo, ja molemmat puhelivat lyhyen ajan hiljaan keskenään.

"Kaikki valmiina arvatenkin, hyvä poliisineuvos?"

"Niin on."

"Ja miten."

"Tunnette kai tämän rakennuksen kaikin puolin?"

"Olen täällä syntynyt ja kasvanut, vieläpä vanhentunutkin. Oi, poliisineuvos, jos vielä olisin nuori hulivili, en varmaankaan toimisi täällä yhdessä poliisin kanssa; vaan saisi kenties poliisi minun tähteni tekemistä. Mutta kertokaa minulle, miten tuumanne nyt on."

"Varkaat aikovat murtautua herra von Ritterhelmin makuuhuoneesen."

"Se oli ennen minun makuuhuoneeni."

"Minä olen asettanut sinne kaksi santarmia. Kaksi muuta –"

"Seis, herra poliisineuvos, mikä harmaa, viistonenäinen veitikka tuo on, joka hiipii ympärillämme"?

"Tuoko, jolla on sininen kaulahuivi?"

"Juuri sama. Hän pysytteleikse tässä meidän läheisyydessämme ja näyttää tahtovan kuunnella puhettamme."

"Hui hai, herra parooni, se on viaton olento, rikoslaki-oikeuden professori."

"Siinä tapauksessa hän tietysti ei kuuntele mitä me pakinoimme. Mutta enkö jo ennen ole tuota ihmistä nähnyt?"

"Hän oli äsken ravintolassa."

"Aivan oikein, ja hänen seurassansa oli eräs vanhanpuoleinen herra."

"Jota te luulitte pojaksenne."

"Hitto vieköön – erehdykset ovat mahdollisia. – Mutta jatkakaa kertomustanne."

"Kaksi muuta santarmia," pitkitti poliisineuvos, "seisovat käytävässä makuuhuoneen edessä ja voivat tarpeen vaatiessa heti tulla noiden kahden makuuhuoneessa olijan avuksi. Muut santarmit ja poliisipalvelijat olen asettanut ympäri linnan, mutta sellaisiin paikkoihin, joissa he voivat olla salassa. Käsky on heillä päästää joka ihminen, joka vaan haluaa, tänne tulemaan; mutta ei ketään pois täältä. Niin pian kuin vähänkään hälinää syntyy tai muutoin jotakin epäluulonalaista tulee huomatuksi on meille tänne heti tieto annettava. Siten toivon että nuo lurjukset nyt vihdoinkin joutuvat kiinni. Kaikissa tapauksissa ovat rahat turvatut. Herra von Ritterhelm on tuonut ne tänne työhuoneesensa, josta niitä ei kukaan tiedä hakea."

"Hm, hm," sanoi santarmikapteeni, "mitä rahoihin tulee, ystäväni – ymmärrättehän, totta sanoakseni, niin suon ne yhtä kernaasti kelle lurjukselle hyvänsä kuin tälle juutalaiselle isännällemme. Mutta eikö tuo sinihuivinen professori ole kuitenkin kuunnellut puhettamme? Hän hiipi äkkiä pois täältä."

"Hän hiipii aina, ja tällä kerralla vaan isännän tykö. Mutta, kaikissa tapauksissa, voimmehan pitää häntä silmällä."

"Tehkäämme niin. Ja nyt, onko meillä vielä pitempi aika käytettävänä?"

"Kenties puoli tuntia. Nyt on kello neljänneksen vailla kymmenen; kello neljänneksen yli kymmenen ovat rosvot täällä."

"Tuo kirottu pöyhkeilevä veitikka ei vielä ole viiniä tänne tuonut."

"Onhan teillä jälestäpäinkin aikaa viinin juomiseen; sittenkuin työ on tehty. –"

"Mitä hittoa! – Ymmärrättehän, ystäväni, tunnen tänään kummallisen halun ruumiissani. Omituiselta tuntuu nähdä jälleen tämä vanha linna, josta tuo rikas juutalainen aikoo rakentaa uuden mahtavan palatsin. Ja kaikki minun vanhat velkojani täällä! Ja tuo ylpeä neiti Irmgard typerän kaartinluutnantin kanssa, joka ei vielä koskaan ole ruutia haistanut! Ja tuo kirottu vanha juutalainen itse kirottuine rahoinensa! Nuo varkaat, jotka aiomme ottaa kiinni! Niin, ottakoon hiisi, me otamme heidät kiinni! Ei kukaan pääse meidän käsistämme! Pistoolini ovat hyvästi ladatut ja ne ovat aina muassani. Minä sanon teille, ystäväni, minulla on niin hurja, palava halu ryhtymään johonkin vaaralliseen toimeen, ja sellainen halu tekee ihmisen niin kirotun janoiseksi. – Ahaa, tuossa tuo roisto tulee vihdoin viineinensä."

Kamaripalvelija tuli, tuoden pullon viiniä ja yhden lasin.

"Mihin käskette tämän asettamaan."

"Tähän pöydälle."

Santarmikapteeni täytti lasin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella!

"Ottakoon hiisi! – hyvää Chambertiiniä – sellainen rikas juutalainen –"

Hän täytti ja tyhjensi lasinsa vielä muutamia kertoja. – Tuo hurja toimimisen halu näkyi todellakin hänessä polttelevan. Sitten meni hän herra von Ritterhelmin luo.

"Parooni, teillä on erittäin hyvin varustettu viinikellari."

"Maistuuko teille minun Chambertiinini?"

"Ottakoon hiisi –. Minkähänlaista teidän vanha Reinin viininne onkaan!"

"Saatte heti koettaa. – Jean, pullo Johannisbergeriä herra von Horstille."

Santarmikapteeni oli keskeyttänyt professorin ja talon-isännän keskinäisen puhelun. Professori virkkoi nyt:

"Kaikki on täällä luonanne erinomaista, herra parooni; siispä olenkin utelias päästä kirjastoonne tutustumaan."

"Niin, niin," vastasi parooni, "siellä löydätte kenties montakin aarretta."

"Sitä en ole silmänräpäystäkään epäillyt, ja jos ei se olisi liian rohkeaa, niin pyytäisin, – mutta sitä en uskalla."

"Pyytäkää, pyytäkää herra professori. Niin mainiolta oppineelta ja ystävältäni Alexander von Humboldtilta en voi mitään kieltää."

"Oi, herra parooni, tekisitte minut niin äärettömän onnelliseksi, jos jo tänä iltana voisin kirjastoanne päästä vaan silmäilemään, aarteitanne vaan ulkopuoleltakaan saisin tähystellä. Kuinka ne unissakin tulevat silmissäni pyörimään!"

"Ottakoon hiisi", – mutisi santarmikapteeni puoliääneen, "nuo vanhat, siannahkaiset kirjainkannet!"

"Älkää herra parooni", pitkitti professori, "lainkaan itseänne vaivatko; kamaripalvelijanne voi minut sinne ohjata."

Jean tuli juuri takaisin tuoden pullon Johannisbergeriä.

"Jos niin haluatte, hyvä herra professori," sanoi parooni Ritterhelm.

"Tekisitte minut niin äärettömän onnelliseksi!"

"Jean, ohjaa herra professoria kirjastohuoneisiin, työkammioni kautta!"

"Kuinka kiitollinen olenkin teille, herra parooni!"

Näin sanoen meni jo professori kamaripalvelijaa seuraten ulos huoneesta. Hänen kasvoissansa kuvautui mitä autuaallisin onnellisuus.

Mutta santarmikapteeni sanoi: "Tuolla miehellä on hiton omituinen maku. Mutta noudattakoon kukin omaa mieltänsä."

Sitten maistoi hän Johannesbergeriä.

"Ottakoon hiisi, herra parooni, mikä verrattoman hieno juoma!"

VII.

Hengellinen herra.

"Tuo inhoittava syntipukki," huokasi papin emännöitsijä vielä toistamiseen.

Mutta kaikki hänen ajatuksensa kääntyivät jälleen kohta kokonaan toisiin asioihin –.

Santarmikapteeni Horst, jonka aikana hän Hohenhorstin linnassa oli ollut kenties liiankin miellyttävänä kamarineitseenä, oli jotakin iloista nuottia hyräillen kulkenut edelleen metsikön kautta linnalle johtavaa tietä.

Niin kauan kuin hänen askeleitansa vielä voitiin kuulla, oli pappi seisonut puutarhan portilla, samalla paikalla, josta hän kapteenin kanssa oli puhellut; epäilemättä kuunteli hän poistuvan miehen askeleita. Kun nämät niin kauas olivat ehtineet, ettei niitä enää voinut kuulla, lähti hän paikaltansa.

"Mihinkään hän nyt menee? Mitä hän nyt aikoo tehdä?" mietti kiihkoisessa mielenjännityksessä neitsy Lisbeth itseksensä.

Hän oli sillä välin hiipinyt tallin luo, niin lähelle kuin taisi päästä. Mutta pappi ei enää palannutkaan talliin takaisin, vaan kulki verkalleen puutarhahuoneelle.

Tuo pienoinen huoneus oli täydelliseen hämäryyteen peitetty. Olivatko varjostimet vedetyt kiinni akkunain eteen vai olivatko ne avoimina, sitä ei yön pimeässä voinut eroittaa; kuitenkaan ei missään tapauksessa siellä sisällä mikään kynttilä palanut, sillä ainakin olisi sen voinut jostakin varjostinten raosta huomata.

Puutarhahuoneen ovelle pysähtyi pappi ja näytti siinä muutamain silmänräpäysten ajan kuuntelevan. Sitten kuultiin oven lukossa avain kääntyvän. Ovi aukeni ja painettiin jälleen kiinni, sekä, niinkuin kuului, lukittiin sisäpuolelta. Mitään ihmisen ääntä ei ollut kuulunut, ei papin eikä muidenkaan.

Emännöitsijä hehkui pelkästä uteliaisuudesta; pelko ja kammo olivat hetkeksi hänestä poistuneet; hänen täytyi vaan saada selko siitä salaisuudesta, joka tässä piiloutui. Mitä oli tapahtunut? Mitä vielä oli tapahtuva?

Hän seisoi lähellä tallia, joka salasi sen mitä jo oli tapahtunut. Muutamia askeleita astumalla saattoi hän päästä sinne sisään! hänen tarvitsi vaan kiertää pappilan rakennuksen ympäri, niin oli hän pihalla ja siellä olevan tallinoven kohdalla; suljettuun puutarhahuoneesen eivät hänen askeleensa voineet kuulua.

Mutta nykyisyys teki hänet vielä uteliaammaksi; hänen täytyi tietää mitä puutarhahuoneessa tapahtui. Päästäksensä aivan sen läheisyyteen, olisi hänen täytynyt mennä sisään puutarhaan. Mutta silloin olisi joka askel voinut saattaa hänet ilmi; sentähden palasi hän puutarhan ulkopuolella pitkin aitauksen viertä takaisin ja saattoi siten päästä noin kahdenkymmenen askeleen päähän huoneuksesta. Sitten kuunteli hän jännitetyin korvin.

Kautta yön hiljaisuuden tunkeutui ääniä hänen korvaansa; ne tulivat puutarhahuoneesta; joku ääni puhui siellä, mutta hiljaan; ei voitu eroittaa kuka puhui, eikä, mitä puhuttiin. Miehen ääni se tuntui olevan; emännöitsijä luuli sitä papin ääneksi, olihan pappi siellä sisällä.

Mutta äkkiä kuuli hän toisenkin äänen; se oli naisen ääni, sen suhteen ei voinut erehtyä. Miehen ääni vastasi, ja nyt voi kuuntelija selvästi tuntea papinkin äänen.

Emännöitsijä vapisi, mutta vihasta ja mustasukkaisuudesta.

"Kenen kanssa hän puhuu? kuka on hänen luonansa? kenen kanssa hän oleskelee suljetun oven takana? niin salaisesti? sydänyöllä? Olisiko se Rose? – Ei, ei, menihän hän äitinsä kanssa ja noiden muiden seurassa pois. Ja onhan hän säännöllinen ihminen, joka tahtoo päästä papin vaimoksi ja jonka pastori aikoo naida. – Mutta kuka se on? Pastori vei leivosta salaisesti ulos! Mutta tuo kaivaminen tallissa! Herra Jumala, järkeni pysähtyy kerrassaan. Kun vaan voisin kuulla, mitä he keskenään juttelevat."

Hän kuunteli, ponnistaen kuuloaistiaan niin paljon kuin mahdollista. Mutta kuitenkaan ei hän kuullut muuta kuin selittämättömiä kuiskauksia, joita vuorotellen miehen ja naisen ääni sopottivat. Miehen äänen tunsi hän papin ääneksi, siitä ei enää ollut mitään epäilystä; mutta naisääntä ei hän tietääksensä ollut koskaan ennen kuullut. Sanoja ei hän voinut eroittaa. Rakkauden kuherrusta, lemmensanoja! sanoi hänelle muutamia kertoja hänen mustasukkaisuutensa; mutta ainoastaan se sitä sanoikin. Mutta kuiskutusten väliajat sitä luuloa vahvistivat. Kerran luuli hän kuulevansa suutelemista.

Hän mieli jo raivostuneena rientää esille.

Silloin aukesi puutarhahuoneen ovi.

"Nyt tuopi hän hänet ulos; saan nähdä hänet; minä menen heidän jälkeensä."

Mutta pappi tuli yksin ulos, sulki huolellisesti oven ja meni jälleen vanhalle tallille ja talliin sisään.

Poltteleva uteliaisuus kiihoitti emännöitsijää hiipimään sinne päin takaisin; mutta uteliaisuus houkutteli häntä myös puutarhahuoneelle. Hänen täytyi tietää, mitä, kuka puutarhahuoneessa oli; hänen täytyi saada se tietää, vaikkapa tulisi itsekin huomatuksi.

Hän hiipi pitkin aidan vierustaa rakennuksen takasivulle ja sen ympäri. Täällä tapasi hän pihalla puutarhan portin raollaan, hän saattoi avata sen hiljaan, niin ettei mitään risahdustakaan kuulunut, ja painaa sen yhtä hiljaan kiinni ja oli sitten puutarhassa. Kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä hänestä oli puutarhahuone, hän ohjasi askeleitansa sinne. Vasemmalla puolella hänen edessänsä oli talli, johon pappi oli mennyt; jos hän suoraa tietä olisi kulkenut, olisi hänen täytynyt mennä sen sivutse; hän suuntasi sentähden kulkuansa oikealle puolelle.

Samassa tuokiossa tuli pappi ulos puutarhan ovesta; emännöitsijä ei siis päässyt edemmäksi. Onneksensa seisoi hän taajan pensaan vieressä, jonka takana hän pysyi liikkumattomana.

Pappi oli jättänyt tallin oven auki ja meni nyt takaisin puutarhahuoneelle. Hänen oli kulkeminen läheltä sitä paikkaa missä emännöitsijä seisoi; mutta hän ei tätä huomannut. Sitä tarkemmin katseli emännöitsijä häntä. Papin kasvot näyttivät lumenvalkoisilta, hänen rintansa kuului läähöttävän. Hän kantoi jotakin kädessään; pensaan läpi ei emännöitsijä voinut eroittaa mitä se oli. Mentyänsä emännöitsijän ohi, pisti pappi tuon kapineen poveensa; puutarhahuoneen oven hän sitten avasi ja sulki sen sitten jälkeensä. Ja nyt oli kaikki taas hiljaista.

Mutta emännöitsijä oli nyt puutarhassa ja taisi tyydyttää uteliaisuuttansa kaikilla haaroilla ja mietiskeli vaan, mihin ensin kääntyisi. Hän meni tallille ja silmäili tuosta avoimeksi jätetystä ovesta sisään, läpitunkemattomaan pimeyteen. Kauhu valtasi hänet jälleen; papin salaperäinen työ tuolla tallissa johtui taas hänen mieleensä; hän muisti niin elävästi hänen ähkymisensä ja että hän siellä oli kaivanut arvatenkin kuoppaa maahan. Sellainen uteliaisuus, joka saa ihmiset kauhistumaan, on polttelevin, kerrassaan vastustamattomin. Hänen täytyi mennä talliin sisään; hän teki sen varovaisesti, askel askeleelta, edestäpäin aina jalallansa koetellen. Silloin astui hän jollekin, mikä oli lattiaa korkeammalla; se tuntui pehmeältä, nuoskealta, jalat vaipuivat siihen sisään.

"Äskettäin ylös luotua multaa!" virkkoi hän itseksensä.

Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta tunnusteleva jalka ei tavannut mitään pohjaa enää, ei laisinkaan. Hän tunnusteli tarkemmin.

Hän tunsi koko ruumiissansa kylmän väristyksen.

"Siinä on laaja, syvä hauta ja vielä avoinna!"

Hän riensi takaisin, pois tallista, hän tahtoi kiiruhtaa pois koko puutarhasta, hänen rintansa läähötti ankarammin kuin mitä papin rinta vastikään oli läähöttänyt.

Mutta uteliaisuus havahtui hänessä uudestaan, pelon ja kauhistuksen uteliaisuus.

Hän hiipi pensaiden, puiden ja säleistöjen suojassa jälleen takaisin puutarhahuoneelle. Ainoastaan viiden askeleen päähän hän taisi päästä; niin laajalta oli huone avoimen nurmikon ympäröimänä. Mutta nyt oli hän tarpeeksi lähellä, voidaksensa ymmärtää mitä siellä sisällä puhuttiin.

"Luotathan nyt jälleen minuun, Marianne?" virkkoi papin ääni.

"Tiedäthän, että teen sen mielelläni. Enhän olisi tullut tänne sinun jälkeesi, jos vaan ainoallakaan rivillä olisit vastannut kirjeisiini", vastasi naisen ääni.

"Jätetään entisyys siksensä; sinä rakastat minua yhä vieläkin –"

"Niin teen, armas Frans'ini."

"Ja kolmen kuukauden kuluttua – niin kauan täytyy meidän vielä kuitenkin vartoa –"

"Kyllä minä nyt käsitän sinun syysi", keskeytti tyttö hänet.

"Olemme me Jumalan avulla –"

"Frans!" kiljasi äkkiä naisen ääni äärettömintä kauhistusta ilmaisten.

"Mies ja vaimo!" lausui pappi sanojensa päätteeksi, mutta kumisevalla äänellä, ikäänkuin hurjan raivon ja ankaran ruumiillisen ponnistuksen vaikutuksesta.

"Frans, Frans!" huudahti vielä kerran naisen ääni, mutta sortuneena ja kähisten, juuri kuin olisi hänen ollut vaikea saada noita sanoja sanotuksi ja kuin olisi samalla hänen kurkkuansa kovasti kuristettu.

Kalpeana säikähdyksestä pakeni emännöitsijä poispäin minkä kerkisi.

"Murha!" luuli hän vielä kuulevansa takanaan huudettavan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä ei hän enää mitään kuullut siitä mitä tuossa pimeässä puutarhahuoneessa enempää tapahtui.

Puutarhan aitauksen ulkopuolella kuului syvä bassoääni laulavan:

    Kuullos, kuullos ihmislapsi,
    Shartenmeyer harmaahapsi

Sitten pitkitti tuo vanha raajarikko runopukuista kertomustansa tarkkaan siltä kohdalta, jossa hänen pari tuntia varemmin oli täytynyt laulunsa keskeyttää:

    Hyvin käytt' itseänsä,
    Kaikki oli mielissänsä;
    Niin hän hoiti toimiaan:
    Hurskas mies, niin sanotaan.
    Monen vuoden päästä vasta
    Saatiin selko asiasta
    Että pappi saitur' on,
    Tekopyhä kunnoton.

    Vaimon nai hän kaunokaisen,
    Mutta ahneutensa sai sen
    Kodistansa poistumaan;
    Sopua ei tullutkaan.
    Eron otti vaimostansa. –
    Hoitamahan taloansa
    Otti tytön verevän.
    Mitä silloin mietti hän?

    Yhä sitten eespäin vielä
    Kulki pappi pahan tiellä.
    Kertoo huhu vallaton:
    Tyttö raskaana jo on.
    Seikkaa salata he koitti,
    Mutta mitä sillä voitti:
    Tyttö lapsen synnyttää,
    Pappi silloin säikähtää.

    Kaikk' ois voinut hyväks' tulla,
    Mutta tuolla riivatulla
    Miel' ei johda sinne päin.
    Mielessänsä mietti näin:
    Raha voisi mennä turhaan,
    Mieluummin mä pennun murhaan.
    Niin hän mietti, paatunut,
    Jonk' on piru riivannut.

    Raukka tuskin eloon pääsi,
    Kun jo kuolemahan sääsi
    Hänet pappi arvokas,
    Paholaisen oppilas.
    Paikkaan synkkähän sen kantoi,
    Sinne sitten kuolla antoi,
    Lähti toimeen totuttuun,
    Sidottuans lapsen suun.

Laulaja taukosi hetkeksi laulamasta. Emännöitsijä seisoi vielä ja kuunteli, pidättäen hengitystänsä. Laulun kuullessansa oli hän seisahtunut, eikä ollut uskaltanut paikaltansa liikahtaa, ei mennä jälleen lähemmäksi puutarhahuonetta, kuullaksensa mitä siellä vielä tapahtuisi, eikä rientää pois, paetaksensa tältä kauhun ja murhan paikalta. Hän oli näkevinänsä murhatapauksen, murhaajan, kuristetun naisen, haudan tuolla pimeässä tallissa. Siten oli hän tahdotonna, päättämätönnä, aistimet ja ajatukset puolittain sekauntuneina, seisonut.

Silloin vaikeni vanhan raajarikkeisen ääni. Hän saattoi jälleen jotakin muutakin kuulla. Hän kuunteli ja hän kuuli taas ääniä puutarhahuoneesta; ne olivat inhimillisiä, mataloita, mutta hirvittäviä, kamaloita ääniä. Heikko vaikeroiminen tunkeusi hänen korvaansa, ainoastaan muutaman silmänräpäysten ajan, tuskin viitenä tai kuutena sekuntina. Sitten kuului syvä, raskas huokaus; enempää ei hän kuullut. Se oli ollut huokaus, jolla ihmisen elämä päättyi.

Emännöitsijä tahtoi paeta; mutta seisoi kuitenkin ikäänkuin rampautuneena. Vasta vieläkin hirmuisempi pelästys oli antava hänelle voimia pakenemiseen.

Puutarhahuoneen ovi avautui hiljaan; pappi ilmauntui ovelle ja katseli ja kuunteli kaikille puolille. Hänen kasvonsa näyttivät yön pimeässä valkoisilta kuin kääreliina. Hän palasi huoneesen takaisin, oven jätti hän jälkeensä auki.

Emännöitsijä kohotteli jalkojansa paetaksensa; hän riensikin jo muutamia askeleita poispäin. Sitten pakoitti uteliaisuus hänet vielä kerran pysähtymään; hänen piti saada tietää mitä vielä tapahtuisi.

Pappi tuli vielä kerran puutarhahuoneesta ulos; hän kantoi jotakin olkapäällänsä, jotakin isoa, mustaa esinettä.

Emännöitsijä voi eroittaa naisen vaatteita ja ihmisen ruumiin. – Ei mikään maallinen valta olisi kyennyt häntä enää pidättämään, hän pakeni minkä jalat jaksoivat.

Muuan pienoinen pirtti johti puutarhan takapuolella suorastaan metsikköön. Jalkapolku johti sieltä suoraan Hohenhorstin linnaan. Sitä tietä lähti emännöitsijä rientämään.

Takanaan kuuli hän vielä kauan, oman sydämmensä tykytyksen ohella, vanhan raajarikon äänen, joka oli lauluansa uudelleen aloittanut:

    Vaikka hiljaan rikos hiipi,
    Kohtas sitä koston siipi.
    Kohta korviin poliisin
    Saapui murhajuttukin.
    Koht' on pappi vankilassa,
    Lakimiehet tutkimassa.
    Ja kun loppui tutkinto,
    Tuli kuolontuomio.

    Kuule, mikä kirvejyske!
    Mitä tarkoittaapi ryske?
    Mestauslava laitetaan,
    Jolla pappi rangaistaan.
    Koitti hetki murheellinen,
    Mestauspäivä juhlallinen;
    Väkitungos aaltoilee,
    Tuomittua vartoilee.

    Kuului huokausta monta;
    Moni itki onnetonta,
    Joka, vaikka pappikin,
    Joutui pirun pauloihin.
    Moni kiitti entisyyttä,
    Moitti ajan syntisyyttä,
    Koska kansan johtajat
    Lapsiansa surmaavat.

    Tuodaan pappi rattahilla,
    Santarmit on ympärillä.
    Puettuna valkoisaan
    Brehm on viime matkallaan.
    Kaksi pappismiestä hällä
    Neuvojan' on tiellä tällä.
    Näky tää on kamalaa.
    Kaikkia se kauhistaa.

    Ottaa, astuin rattahilta,
    Hyvästit hän saattajilta;
    Astuu jaloin horjuvin
    Lavalle hän vihdoinkin.
    Kuului silloin valitusta
    Väkijoukost' ahdatusta,
    Moni sydän vapisee,
    Pyövelikin kalpenee.

    Armos anna, suuri Luoja!
    Pyövelillä surman tuoja
    Miekkansa nyt välkähtää,
    Kaulahan jo särähtää.
    Kaula katkes, pää se vieri,
    Alas tantereelle kieri.
    Ihmiskullat, muistakaa,
    Murhamiehen kuolemaa!

VIII.

Halpamainen renttu.

Parooni Ritterhelmin luo kokountunut seura oli käynyt iloisemmaksi, vilkkaammaksi. Teenjuomisen oli jo yleisesti täytynyt väistyä viinien tieltä; ja kapteeni Horst oli jo aikaa sitten saanut tovereita, jotka pullojen sisällystä kehuivat. Olipa herra Moses Liebman'illakin lasinsa, ja saattoi hän sen ilman omantunnon vaivoitta tyhjentää, jota hän ahkerasti tekikin.

"Antakaa väkevämpää lajia herra Liebman'ille!" oli parooni Ritterhelm kaikella arvokkaisuudellaan sanonut selvästi ja kovalla äänellä kamaripalvelija Jeanille, jolloin tosin rouva paroonitar oli hiukan punastunut, mutta tytär suuresti riemastunut.

"Näethän, isä kulta, minun tekisi mieli suudella sinua!" huudahti hän. "Sinä olet todellakin kelpo mies, joka ymmärrät itse elää ja suot toistenkin elää!"

Mutta herra Moses Liebmann ei sanonut enää: hän on narri, suuri narri!

Muutoin ei neiti vielä itse juonut mukana, hän poltteli vaan hienoja sigarrettejaan, joita kaartinluutnantin tuli hänelle sytyttää. Olihan hän emansipeerattu nainen, niinkuin hänen äitinsä oli sanonut, ja pitihän sellaisen luonnollisesti tupakoida.

Kaartinluutnantti poltti samaa lajia.

Santarmikapteeni ei enää pitkään aikaan ollut ainoa, joka viinejä maisteli, sanoimme äsken. Mutta hän joi yhä vaan tuota oivallista johannisbergeriä. Vaan sitä ei hän enää kauan saanut pitkittää. Neiti istautui hänen läheisyyteensä.

"Tuo mies miellyttää minua", oli hän äidillensä sanonut; "minun pitää oppia häntä lähemmin tuntemaan."

"Mitä ajattelet, Irmgard; hän on rappiolle joutunut aatelismies!"

"Siis opin minä kerran lähemmin tuntemaan rappiolle joutunutta aatelismiestä; eilispäivän aatelisia tunnen jo kyllikseni. Ja, totta pulmakseni, nykyaikana tarvitaan ainoastaan rahoja jos mielii aateliseksi päästä, ja rahaa voi jokainen lurjus ansaita, vieläpä tuollainen katala koronkiskurikin ja Moses Liebmann, joka juo vaan väkeviä viinejä. Mutta tuommoinen oikea rappiolle joutunut aatelismies on aina erityisen lajinen renttu, jota kyllä ansaitsee erityisesti tarkastaa."

"Kreivi, tulkaa kanssani," virkkoi hän sitten kreivi Heirsbergille, joka alinomaa hänen ympärillänsä liehakoi.

Kaartinluutnantti melkein säpsähti.

"Neiti Irmgard, minä olen kaartinupseeri."

"Olettehan sen jo hänelle itselleenkin sanoneet; mutta mitä te olette, on hänkin ollut."

"En kuitenkaan luulisi, neiti –"

"Että pidän teidät ja hänet yhdenvertaisina. Sitä en tee. Mutta tunnettehan sparttalaisten kasvatuksen, ja minä tahdon kasvattaa teidät sparttalaiseksi."

"Sparttalaiseksi!" naurahti hän sitten iloisesti itse. "Kaartinluutnantti sparttalaisena!"

Mutta kaartinluutnantti virkkoi hyvillä mielin:

"Tahdotteko todellakin ruveta minua kasvattamaan?"

"Johan sen kuulitte", sanoi neiti, nojautuen hänen käsivarteensa, ja niin menivät molemmat sen pöydän luo, jonka ääressä santarmikapteeni istui pienoisen piirin keskustana, jonka hän tai oikeammin hänen läsnäolonsa oli sinne koonnut, ja jossa hän, kaikesta entisyydestä huolimatta, kuitenkin suurinta ääntä piti, tapansa mukaan, jota sitäpaitsi Johannisbergeri nyt oli kiihoittanut.

"Ottakoon hiisi, maailma huonontuu huononemistaan. Mihin vaan katsookin, kaikkialla näkee vaan veijareita. Ennen olivat asiat toisin."

"Te ette ennen kuuluneetkaan santarmistoon, herra parooni", virkkoi herra von Lindenfels, joka oli tuttava hänen kanssansa, koska he varemmin useita vuosia olivat olleet naapureita.

"Hui, hai, Lindenfels, mutta minä elin maailmassa silloin, niin hyvin, kuin tänäänkin. Ja miten eikö aatelistomme joudu yhä enemmän häviöön! Katsahditte minuun niin kummallisesti, Lindenfels. Ottakoon hiisi, kyllä tulee vielä teidänkin vuoronne, tulee teidän kaikkien vuoronne, jos ette tahdo polttaa paloviinaa, tai ostaa osakkeita tai rakentaa rautateitä. Sillä siinä on meidän aikamme kirous, että talonpoikain nylkeminen ei enää käy laatuun, ja että aatelistonkin vielä lisäksi täytyy veroa maksaa, niinkuin jokaisen porvari- tai talonpoikaislurjuksen. Silloin täytyy aatelismiehen joutua rappiolle. Tarkoitan muutoin vanhaa aatelistoa, herra parooni von Ritterhelm, ja sitäpaitsi vanhaa kristillistä tai, jos niin haluatte, saksalaista."

"Herra kapteeni on leikillisellä tuulella," nauroi herra von Ritterhelm.

"Niinkö luulette? Huvittaako teitä minun leikkini?"

"Oikein oivallisesti."

"No, kilautetaan sitten sille asialle. Teidän vanha Reinin viininne on erinomaista."

"Mutta ettekö tahdo maistella minun samppanjaanikin?"

"Samppanjaako? Kiitos, mutta sitä en halua."

"Siis ette tahdo kilistää lasianne minun kanssani, herra von Horst?" kysyi häneltä ystävällinen, soinnukas ääni.

Neiti Irmgard oli istautunut hänen viereensä, vaikka hän pakinoimisen innossa ei ollut sitä huomannut.

"Armollinen neiti, se on suurin onni, mikä minua täällä vielä voi kohdata," virkkoi tuo yhtä kohtelias, kuin sisällisesti raaka santarmikapteeni.

"Mutta, hyvä herra, minä juon ainoastaan samppanjaa ja kilistän ainoastaan sampanjalasilla."

"Jean, lasi samppanjaa", oli santarmikapteeni jo itse käskenyt.

Hän kilautti lasiansa tuon kauniin neiden lasiin.

"Oi, minusta tulee jälleen nuori, armollinen neiti –"

"Olettehan jo ennenkin tässä samassa linnassa nuorena olleet?"

"Ottakoon hii–. Mutta ei niin onnellisena."

"Teillä oli hyvä vaimo."

"Hän kuoli liian aikaisin."

"Teillä oli kukoistava poika; uskallanko kysyä, missä hän nyt on?"

"Ottakoon – Sitä en tiedä. Mutta kilauttakaamme vielä lasejamme, armollinen neiti, teidän kukoistavan kauneutenne kunniaksi."

Hänen mielessänsä oli kuitenkin jotakin herännyt, joka vastusti puhelun pitkittämistä; se näytti hänessä käyvän yhä virkeämmäksi, ja samppanja lie osaltansa siihen vaikuttanut. Kilistettyänsä neiden kanssa kääntyi hän hiukan pahanilkisessä, vaan vielä enemmän uhmailevassa mielentilassa kaartinluutnantin puoleen.

"Kilistäkäämmepä mekin maljojamme, herra luutnantti. Kyllähän sen voitte tehdä, vaikka olettekin kaartista."

Luutnantti kilautti lasinsa santarmikapteenin lasiin ylhäisen näköisenä ja ääneti.

Kapteeni pitkitti yhä kiihoittuneemmassa mielentilassa: "Oi, herra luutnantti, kaartien kanssa olen jo usein kilautellut, olenpa kerran aseitakin niiden kanssa kilistellyt. Mutta se oli toinen kaarti; se oli Waterloon luona, ja sitä kaartia sanottiin Ranskan vanhaksi kaartiksi. Ne olivat huimia miehiä. Ei silloin viinit valuneet, kun niiden kanssa yhteen iskettiin, mutta veri vuoti virtoina, ja – ja –"

Hän hämmentyi; hänen silmänsä alkoivat äkkiä niin kummallisesti kiilua, ja hän näytti olevan kahdenvaiheella, puhuisiko enemmän. Sisällinen pakko näytti vaativan sitä tekemään; joku muu tunne hänen mielessänsä näytti estelevän häntä siitä. Hän tyhjensi lasinsa nopeasti pari kertaa.

"Ottakoon hiisi!" huusi hän sitten äkkiä kiivaasti, ikäänkuin hän ei enää tuota sisällistä pakkoa voisi vastustaa, ikäänkuin sen, mitä hän kauan oli mielessänsä salannut, nyt äkkiä täytyisi tunkeutua ulos julkisuuteen. "Ottakoon hiisi, minä olen päässyt siitä saatuani pari haavaa, mutta minun veljeni hän jäi paikalle, ottakoon hiisi, ja se tapahtui siten – Mutta kas, nyt kutsuu minua minun virkani."

Hän tuli keskeytetyksi. Poliisineuvos, joka vähän aikaa ennen kamaripalvelija Jeanin kautta oli salista ulos kutsuttu, palasi nyt takaisin, meni kiireisin askelin santarmikapteenin luo ja virkkoi: "Minulla on muutamia sanoja teille sanottavana."

Kapteeni nousi ylös ja molemmat vetäytyivät hiukan syrjään.

"Mitä hänelle äsken mieleen johtui?" kysyivät toiset keskenään.

"Viini hänestä puhui!" arveli kaartinluutnantti ylenkatseellisesti.

"Kyllä se oli jotakin muuta", sanoi neiti, "saattoi nähdä hänessä sisällisen taistelun, niinkuin olisi huonompi ja parempi luonto hänessä kamppailleet."

"Niin asianlaita todellakin oli, armollinen neiti", sanoi herra von Lindenfels. "Hän aikoi kertoa meille tapauksen, jonka hänen suustansa ainoastaan halpamielisyys, sanoisinpa melkein itse halpamielisyyden hengetär voi kertoa. Entiseen aikaan kertoi hän sitä pohjattomassa kevytmielisyydessään joka kerta kun viini oli hänessä vaikuttanut, hän ikäänkuin hankki mainetta sitä kertomalla. Myöhempinä vuosina on hän siitä harvemmin maininnut; jotakin on, arvelen minä, hänen sydämmessään liikkunut, joka on estellyt häntä kertomasta, vaikka hän tosin vuosi vuodelta on käynytkin yhä kevytmielisemmäksi ja halpamaisemmaksi. Jokaisessa ihmisessä näkyy kumminkin jotakin olevan, mikä hänen vanhentuessaan tulee hänelle pyhemmäksi, tai vähemmän soveliaaksi pilkan esineenä käytettäväksi."

"Siis ei hän arvatenkaan, kun hän nyt tuli keskeytetyksi, sitä enää meille kerro?" lausui neiti.

"Kuka tietää! hän on tänään niin omituisen kiihottuneessa mielentilassa."

"Te kai tuntenette tuon tapauksen, herra von Lindenfels?" kysyi neiti.

"Tunnen kyllä, se koskee hänen vanhempaa veljeänsä."

"Voittehan te siis sen meille kertoa?"

"Pyydän saada päästä sitä tekemästä."

Neiti ei enää yrittänyt kehoittaa herra Lindenfelsiä kertomaan, eikä kukaan muukaan sitä tehnyt.

Herra von Ritterhelm näkyi sitäpaitsi tulleen uteliaaksi saamaan tietää, mitä santarmikapteeni ja poliisineuvos keskenään pakinoivat. Molemmat puhelivat vilkkaasti keskenään; hän meni heidän luoksensa.

"No, hyvät herrat, mitä uutta?"

"Varkaat ovat jo täällä," vastasi poliisineuvos.

"Ovatko he jo vangitut?"

"Näettehän!" huudahti santarmikapteeni innokkaasti, "juuri minun mielipiteeni. Miehet ovat vangittavat tai ammuttavat. Mutta poliisineuvos ei siihen suostu."

"Olenhan teille selittänyt miksi en minä sellaista tuumaa hyväksy", vastasi poliisineuvos.

"Ja mitä syitä ne ovat?" kysyi herra von Ritterhelm.

"Santarmit ovat nähneet vasta kaksi odotetuista varkaista hiipivän linnan ympäri; kaksi muuta puuttuu vielä. Jos vangitsemme nyt nämä tiedossa olevat, tietävät nuo kaksi muuta olla varoillansa, ja toinen noista kahdesta on juuri vaarallisin veitikka koko varasjoukossa, joka myös on tämänpäiväisen murtovarkaus-yrityksen toimenpanija, ja jota sitäpaitsi emme vielä tunne, josta meillä ei edes ole aavistustakaan kuka hän oikeastaan on. Nuo kaksi, jotka tunnemme, voimme varmasti minä päivänä hyvänsä otattaa kiinni kaupungissakin."

"Kyllä minun mielestäni herra poliisineuvos on oikeassa", huomautti linnan isäntä.

"Tässä on vielä huomattava", pitkitti poliisineuvos, "että nuo kaksi varasta tosin alussa ovat nähdyt makuuhuonen läheisyydessä; mutta sittemmin ovat he vaan oleskelleet toisella puolella, linnan vasemman syrjärakennuksen likeisyydessä."

"Vasemmanko syrjärakennuksen?" kysyi herra von Ritterhelm säpsähtäen.

"Juuri siellä missä teidän työhuoneenne ja nykyään rahannekin ovat."

Mutta linnan isäntä oli asiaa miettinyt ja naurahti nyt levollisesti.

"No niin, antakaapa heidän vaan sinne pyrkiä; siellähän on myös kirjastohuone ja siinä on professori, ihan työhuoneeni vieressä. Onpa Jean sitäpaitsi jättänyt välioven auki, kuten hän minulle sanoi. Menkäämme siis levollisesti takaisin vieraitteni luo, hyvät herrat."

"Professori viipyy jotenkin kauan kirjastossanne," arveli poliisineuvos.

"Hän on hyvin oppinut herra."

"Mutta kun hänen aikomuksensa vaan oli pintapuolisesti tarkastaa –"

"Ruokahalu kasvaa syödessä, ja kun kirjoista on kysymys, ovat tuommoiset oppineet herrat ihan tyytymättömiä," vastasi herra von Ritterhelm.

He palasivat muun seuran tykö takaisin, santarmikapteeni sen ohella samppanjansa luo ja keskeytynyttä kertomustansa jatkamaan. Herra von Lindenfels oli oikein hänestä sanonut. Hän heitti rivakasti pari lasillista samppanjaa kurkkuunsa; sitten katsahti hän ympärillensä, olisiko hänellä tarkkaavia kuulijoita. Kaikki katsoivat jo vartoen häneen. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan alkoi siitä jatkaen, missä hän äsken oli keskeytynyt:

"Ottakoon hiisi, kuinka jäin minä elämään ja miten näette te minut täällä, kaunis neiti? Minä olen ollut muassa sotaretkellä ranskalaiskoiria rastaan; en kuitenkaan vuonna 1813, silloin oli veljeni sodassa. Hän oli vanhempi minua, mutta ei ollut naimisissa; kihloissa hän tosin oli. Mutta minä olin kuitenkin nainut mies ja minulla oli jo poika, ja minua enin rakasti vanha, kelpo äitini, joka epäilemättä olisi murheesta kuollut, jos en olisi takaisin tullut, ja sodasta ei jokainen tule takaisin, ottakoon hiisi. Siis oli minulla puolison-, isän- ja pojanvelvollisuudet, jotka vaativat minua kotona pysymään. Mutta vuonna 1815, kun toisen kerran taistelu leimahti, silloin sanoi veljeni Kustavi minulle, hän oli terveenä ja hyvissä voimin takaisin palannut: 'Veli Aukusti', virkkoi hän minulle, 'tällä kertaa täytyy sinunkin tulla mukaan; isänmaa tarvitsee kaikki poikansa!' Hän oli rohkea, kelpo mies, tuo veljeni Kustavi, ja koska hän terveenä oli sotaretkeltä palannut, niin sanoi äitini minulle: 'Aukusti, sinä voit tällä kerralla myöskin mukaan mennä, ei kai siellä mikään paha sinua kohtaa.' Mutta veljelleni sanoi hän: 'Kustavi, sinun huostaasi uskon nuorimman poikani, hän on sinun nuorempi veljesi.' Ottakoon hiisi, niin hän sanoi, ja veljeni lupasi pitää huolta minusta ja minä lähdin sotaan ja pääsin luutnantiksi samaan komppaniaan, jossa veljeni oli kapteenina, ja veljeni on rehellisesti pitänyt äidillemme antamansa lupauksen, sen hän on tehnyt, ottakoon hiisi! – Saatte heti kuulla. Kesäkuun 15 päivänä nimittäin – rykmenttimme oli jo muutamia päiviä seisonut etuvartijossa, ihan vastapäätä ranskalaisia, ja joka yö täytyi puolen komppaniaa mennä vahtiin vihollista tarkastamaan ja nuo kirotut ranskalaiset ampuivat aivan säännöllisesti joka yö kuoliaaksi sen upseerin, joka vahtia komenti. Miten se aina heille onnistui, sitä en ymmärrä. Kesäkuun 15 päivänä täytyi siis jälleen puoli komppaniaa mennä sinne ja oli juuri sen osan vuoro, johon minä kuuluin, ja koska yliluutnantit jo kaikki olivat ammutut ja minä olin aliluutnanteista vanhin, niin, ottakoon hiisi, olisi minun mentävä vahdiston komentajaksi Se oli sama, kuin tulla ammutuksi, ja tuo seikka rasitti mieltäni ankarasta, sillä ei suinkaan ole niin aivan hauskaa että keskellä yötä hengen pois puhaltaa mieheltä vihollisen luoti, jota ei näekään, ja minun täytyi ajatella rakasta vaimoani ja poikaani, joka jo silloin oli kaunis veitikka, ja äitiäni, jonka myös kohtaloni hautaan saattaisi. Tuota kaikkea en voinut ajatuksistani karkoittaa ja veljeni sen kyllä huomasi."

"No, veli Aukusti", sanoi hän, "ethän toki pelänne?"

"Minäkö pelkäisin," vastasin minä, "ottakoon hiisi, silloin tunnet minut huonosti, jos niin luulet Mutta minun täytyy ajatella vaimoani ja lastani, ja edeltä kaikkea hyvää äitiämme, jolle sinä olet luvannut pitää huolta nuoremmasta veljestäsi."

"Hm," sanoi hän, "taitaa siis olla parasta, että minä menen sinun puolestasi. Tosin minullakin on vaimo, ja lapsen hän myöskin minulle pian lahjoittaa –"

"Mutta", vastasin minä, "te olette vasta lyhyemmän ajan olleet naimisissa, ja lastasi et vielä lainkaan tunne." Veljeni oli nimittäin neljä kuukautta ennen sotaretkelle lähtöämme viettänyt häitänsä.

"No niin," sanoi Kustavi, "näen ett'et, mielelläsi lähde, ja kyllä minä menen sinun edestäsi."

"Mutta, veli Kustavi," varoitin minä häntä, "ole varoillasi, ne ampuvat sinut kuoliaaksi."

"Minä en pelkää heitä," huudahti hän, "eikä hän pitänyt lukua varoituksistani; hän rupesi etuvahdiston päälliköksi, ja meni sinne yöksi, ja, ottakoon hiisi, hän ei tullut takaisin; ranskalaiset olivat ampuneet hänet kuoliaaksi ja minä elän vielä. Mutta minun syyni se ei ollut, olinhan minä häntä varoittanut, vaan hän ei varoituksistani välittänyt."

Santarmikapteeni lopetti kertomuksensa, tultuansa puhuessaan yhä enemmän ja enemmän kiihoittuneeksi. Hän silmäili nyt kuulijoihinsa, toiseen toisensa perästä, nähdäksensä minkä vaikutuksen kertomuksensa oli heihin tehnyt. He istuivat ääneti hänen ympärillänsä, silmät alas luotuina; neiti oli sanaakaan virkkamatta poistunut hänen vierestänsä ja käveli edestakaisin huoneessa. Silloin näytti santarmikapteeni kuitenkin hiukan kummastuvan.

Entiseen aikaan oli hän usein juttuansa kertonut, mutta ainoastaan hurjissa seuroissa, kumppaneiden parissa, jotka suureksi osaksi eivät olleet paljon parempia häntä itseään; he olivat sille nauraneet ja pitäneet häntä toisinaan kenties pilkkanaankin; hajamielisyydessään ei hän ollut sitä huomannut, vaan oli itse heidän huonoihin leikkipuheisiinsa yhtynyt ja heidän kanssansa nauranut. Ja nyt tuo äänetön ja kuitenkin niin soimaavainen hiljaisuus hänen ympärillänsä! Ensin kävi hän kalpeaksi, sitten tummanpunaiseksi kasvoiltansa, tarttui lasiinsa, mutta laski sen heti jälleen pöydälle. Hän heitteli vihaisia silmäyksiä ympärillensä; lopuksi kiinnittäen tuimat katseensa kaartinluutnanttiin, jonka kanssa hän näytti aikovan riitaa etsiä.

Silloin astui kamaripalvelija Jean jälleen sisään.

"Rouva von Horst," ilmoitti hän isännällensä.

"Pyydä häntä astumaan sisään."

"Hän ei tahdo tulla, ja haluaa ainoastaan saada tuolla ulkona puhutella herra kapteeni von Horst'ia."

Santarmikapteeni vaaleni jälleen.

"Ottakoon hiisi – onko hänkin täällä? Niin, Meneehän hänelläkin vielä joitakin saatavia. Mutta miksi hän minua tahtoo puhutella? Mitä minulla hänen kanssansa on tekemistä?"

Hän lausui nuo sanat puoliääneen, raivostuneena kun vielä oli. Kuitenkin nousi hän ylös ja meni palvelijan seuraamana salista, mutta voitiin huomata hänestä, kuinka viha hänessä yhä vaan yltyi; sehän olikin luonnollista, sillä hän oli tullut käsittäneeksi oman hajamielisyytensä, ainakin osan siitä; hän oli kiukustunut itseensä ja siirsi vihansa ja kiukkunsa toisten niskoille.

Päätänsä pudistellen katselivat saapuvilla olijat hänen jälkeensä. Kun ovi oli hänen jälkeensä suljettu, ei tuo emansipeerattu neiti enää voinut hillitä itseänsä, vaan huusi:

"Hyi, hyi! Ja tuo on olevinaan vanha aatelismies!"

"Ja", liitti hänen isänsä siihen, "sittenkuin hän tuolla tavalla oli veljensä murhannut – voiko hänen käytöstänsä siveellisesti muulla sanalla nimittää? – otti hän tämän omaisuudet haltuunsa, otti murhatun leskeltä ja orvoksi jääneeltä lapselta kaikki, hekumassa hävitti ja tuhlasi kaiken, antoi heidän nähdä nälkää, työnsi heidät ulos maailmalle, pakoitti heidät vieraitten ihmisten luona palvelemalla elatusta hankkimaan."

"Ja nyt", virkkoi neiti, "seisoo hän tuon onnettoman edessä silmä silmää vastaan, hänen edessänsä, jolta hän kaikki on ryöstänyt, täällä, jossa tuo onneton nainen kerran eli onnellisena, nauttien rakkautensa ja loistonsa onnellisuutta. Ja yhtä röyhkeänä kuin tavallisesti meni hän uhriansa kohtaamaan. Mutta röyhkeys ja halpamielisyys ovat sisaruksia ja halpamielisyyteensä on hän niin vajonnut, että hän kaikesta tuosta rehentelee, juuri kuin yhtä monesta sankariteosta."

"Pelkurimaisuudestaankin sotamiehenä, upseerina hän ylpeilee," huudahti kaartinluutnantti.

Silloin ryhtyi herra von Lindenfels jälleen puheesen.

"Miehen kunniaa voitte syystä solvaista, mutta ette hänen rohkeuttansa. Hajamielisetkin ihmiset voivat olla urhoollisia, myös tämä herra von Horst on ja on aina ollut urhoollinen. Hän on sen todistanut Lignyn, Waterloon ja Issyn luona sekä monessa uhkaavan vaaran tilaisuudessa. Vieläpä sekin teko, että hän veljensä edestänsä uhrasi, ei ollut pelkurimaisuutta, se oli ainoastaan ilkeää, muista lukua pitämätöntä itsekkäisyyttä, joka on halpamielisyyden ensimmäinen perustus, josta se hänessäkin on sitten yhä enemmän ja enemmän kehittynyt ja muodostunut."

"Ja mihin se hänet lopuksikin johtaa?" kysyi neiti; "minkälaiseksi tämä ihminen vielä on tuleva?"

"Kysykää: mitä voi hänestä tulla?" vastasi herra von Lindenfels. "Minkälaisen lopun voi tuollainen ihminen saada?"

IX.

Isä ja poika.

Santarmikapteeni von Horst oli raivostuneena mennyt kohtaamaan kälyänsä, jonka kamaripalvelija Jean erääsen sivuhuoneesen oli ohjannut.

Siellä tapasi hänet santarmikapteeni.

Hän odotti lankoansa murheellisen näköisenä, ja hänen murheesensa oli vielä pelkokin liittynyt.

Kiihoittuneessa raakuudessaan ei kapteeni huomannut hänessä kumpaakaan.

"Miksi te minua täältä etsitte, käly?" kysyi hän häneltä vihaisesti.

"Sain juuri tietää että olette täällä – lanko", vastasi vapiseva rouva melkein nöyrästi.

"Ja silloin te heti riensitte minua täältä hakemaan, omilla silmilläni saadaksenne nähdä, niiltä minä näytän entisen omaisuuteni keskellä, joka vielä varemmin oli teidän omaisuutenne, ja jonka minun täytyi menettää, niinkuin tekin sen olitte menettäneet. Olettehan, hyvä kälyseni, olleet aina niin tuntehikas nainen!"

"Lanko," sanoi rouva rukoillen, "en tosiaankaan ole tullut teitä soimataksenne; älkää tekään minua loukatko. Minulla on välttämätön pyyntö lausuttavana."

"Tahdotte kai todistuksen minulta, paljonko olen teille velkaa?"

"Tahdon ainoastaan saada teiltä tietoja lapsestani."

Santarmikapteeni joutui hämilleen. Hänelle näytti äkkiä jotakin mieleen johtuneen.

"Teidän lapsestanneko?"

"Mariannestani."

"Mutta tiedättehän, käly, että hän ei enää pitkiin aikoihin ole luonani ollut."

"Mutta voisihan kuitenkin teillä hänestä tietoja olla."

"Hän ei ole minulle kirjoittanut."

"Ettekö muutoinkaan ole hänestä mitään tietoa saaneet? Neljä päivää sitten on hän kirkkoherran rouvan luota, jossa hän on ollut, tietämättömiin kadonnut."

"Hm, ottakoon hiisi, saattoihan sen arvata", murahti santarmikapteeni.

"Tiedätte jotakin hänestä, lanko?"

"Hm, tiedänhän minä."

"Ettekä ole minulle sitä heti ilmoittaneet?"

"Hm, kälyseni –"

Tuo raaka mies oli nyt todellakin hämillään.

"Lanko", huusi rouva, "älkää kiusatko minua kauemmin."

"Niin, käly, jos sitä kaikin mokomin tietää tahdotte – Teidän Mariannenne on antanut vietellä itsensä, ja kun hän ei voinut häpeäänsä enää kauemmin salata –"

"Onko hän kuollut?" kiljasi äiti.

"Sitä en tiedä; mutta hän on todellakin ollut poissa kolme tai neljä päivää; eräs santarmi on kertomuksessaan siitä minulle maininnut; onneksi ei hän ollut tunnettu siellä aatelisella nimellään, ja siis ei tämä juttu nimeämme häväise."

Rouva von Horst oli vaipunut muutamalle tuolille istumaan, hän oli kuin huumautunut, tainnoksiin menemäisillään, mutta äkkiä kavahti hän jälleen ylös, niinkuin naarasjalopeura, jolta poikansa, ainoa poikansa on ryöstetty.

"Katala!" huusi hän. "Siitä sinä vaan huolehdit. Se oli sinun ilosi, ett'ei aatelinen nimi ole häpeään joutunut, tuo nimi, jonka sinä hajamielisyydelläsi, paheillasi ja rikoksillasi jo aikoja sitten olet tehnyt kunniattomaksi ja ylenkatsotuksi. Sinä veljesi murhaaja; sinä vieraan omaisuuden anastaja, sinä saamamiestesi pettäjä: Olet koko perheesi häpeään, meidät kaikki kurjuuteen syöstänyt, sinä olet myös onnettoman lapseni kuolemaan saattanut! Oi, kuinka onnellisina olisimmekin voineet elää, minä hänen kanssansa, ja nyt! Mutta olethan omankin poikasi tehnyt pahantekijäksi, viheliäiseksi varkaaksi! Kaikkialla, mihin vaan kätesi ojennat, mihin vaan silmäyksesi ulottuvat, kylvät sinä häpeää ja turmiota, sinä joka olet kaiken häpeän ja turmion todellinen ruttopaise. Ja yhä vielä pidät sinä päätäsi korkealla –"

Hän vaipui jälleen uupuneena tuolille takaisin.

Santarmikapteeni käveli huoneessa levollisesti edestakaisin.

"Hitto vieköön, kylläpä osaa pauhata!"

Sitten hän seisahtui. Ulkona oli yht'äkkiä omituista hälinää syntynyt. Kuultiin kuinka siellä juostiin sinne tänne ja huudeltiin.

"Hollaa, varkaat ovat tiedossa," sanoi santarmikapteeni; "sinne täytyy minunkin rientää. Pistoolini!"

Hän veti pistoolinsa esille, joita hän piti povessansa takkinsa alla.

"Hyvästi, käly, koettakaa nyt rauhoittua."

Hän tempasi oven auki – –

Salissa oli keskustelu santarmikapteenista jo loppunut. Herra von Ritterhelm oli muistanut erästä toista vierastansa.

"Kylläpä professori todellakin viipyy kauan kirjastossa. Niinpä niin, sanoinhan minä että ruokahalu kasvaa syödessä. Täytynee minun kuitenkin kutsua hänet pois sieltä; tuo onneton ihminen voisi noiden rikkaiden aarteiden joukossa, joita hän siellä löytää, kuolla nälkään ja janoon. Ahneus on paha vika."

Hän nauroi omalle sukkeluudellensa; sitten huusi hän eräälle palvelijalle:

"Käske Jean'in mennä kirjastoon ja pyytää herra professoria tänne tulemaan; samppanja odottaa jo häntä."

"Samppanja," sanoi isäntä sitten kääntyen vieraittensa puoleen, "on 'kulta'-sanan kanssa koko maailmassa tehokas taikasana; eivät oppineetkaan sitä saata vastustaa. Ja molemmat saavat puhelahjan liikkeelle. Olen hyvin utelias kuulemaan tuota professoria, kun samppanja irroittaa hänen kielensä kantimen; alussa oli hän liian jäykkä. Tiedättehän, hyvät herrat, että on monellaisia professoreja; ystäväni Alexander von Humboldt lajitteli niitä moniin luokkiin, joiden joukossa olivat myös karkeatapaiset ja hienokäytöksiset; esimerkiksi kertoi hän hauskan jutun vanhasta maapallon ympäripurjehtijasta Reinhold Forster'ista, joka, niinkuin tiedätte, myöhemmin oli luonnontieteiden professorina Hallessa. Kun kuningas Fredrik suuri kerran tuli Halleen, esiteltiin hänelle sikäläiset professorit. Jokaiselle lausui hän jonkun armollisen, nerokkaan sanan. Samoin vanhalle Forster'illekin, joka puolestansa tahtoi sanoa kuninkaalle jotakin kohteliasta, vaikka se tuli hänen omaan tapaansa. 'Teidän Majesteettinne', virkkoi hän juhlallisesti, 'olen matkoillani nähnyt viisi kuningasta, kolme villiä ja kaksi kesyä, mutta niin jaloa hallitsijaa, kuin teidän Majesteettinne, en ole vielä tavannut.' Niin sanoi vanha Forster. Mutta Fredrik suuri kääntyi seuralaistensa puoleen ja virkkoi: 'kyllä Forster on oppinut professori, mutta aika tolvana hän on koettaessaan olla kohteliaana'."

Parooni Ritterhelm nauroi ääneensä; hän oli sangen hyvillä mielin. Vieraat nauroivat myöskin.

Heidän kaikkien nauraessa, astui kamaripalvelija Jean saliin, mutta yksin ja hyvin arvelevaisen näköisenä.

"Mihin professori jäi", huusi parooni von Ritterhelm hänelle.

"Armollinen herra, en voi professoria löytää."

Parooni säikähti.

"Miks'et löydä?" – Mutta hän rauhoittui jälleen. "Mitä sinun sanasi merkitsevät."

"Ne merkitsevät etten löydä häntä, herra parooni," vastasi palvelija, joka ei vielä ollut voinut pelästymisensä vaikutuksesta vapautua. "En vastaustakaan saanut, kun koputin työhuoneenne ovelle, josta olin laskenut herra professorin sisään. Ja kun sitten koetin avata ovea, oli se suljettu, sisäpuolelta. Silloin huusin minä avaimen reijästä: 'Avatkaa, herra professori, herra parooni pyytää teitä tulemaan samppanjalle', mutta en sittenkään saanut vastausta, vaikka kyllä kuulin liikettä huoneesta, ja minä huusin vielä kerran enkä saanut mitään vastausta ja kaikki oli hiljaan aivan kuin haudassa ja minä ajattelin itsekseni, että eiköhän herra professoria ole joku onnettomuus kohdannut, ja juoksin tänne siitä ilmoittamaan herra paroonille."

Parooni oli käynyt kalpeaksi.

"Onnettomuus?" huusi hän. "Voi, kunpa ei vaan tuo onnettomuus olisi juuri minua kohdannut! Menen katsomaan."

Hän kiiruhti ovelle.

Kun hän avasi sen, astui joku häntä vastaan, laiha herra, jolla oli harmaat kasvot, pitkä viisto nenä, täysisininen huivi kaulassa; se oli professori, tuo haettu, tuo kaivattu, ja kuitenkin –

"No, taivasten tekijä", huusi parooni huojentuneesta rinnasta, "tässähän te –"

"Tässähän te olette, herra professori," aikoi hän nimittäin huudahtaa. Mutta samalla oli hän herraa lähemmin silmäillyt ja hän vaikeni hämmästyen.

Mutta herra sanoi kohteliaasti:

"Suokaa anteeksi että rohkenen vielä näin myöhään luoksenne tunkeutua. Minä olen professori –"

"Mutta olittehan te jo tunti sitten täällä, herra professori!" huusi parooni.

"Siinä asiassa täytyy minun kuitenkin vakuuttaa että olette väärässä," virkkoi professori, joka nyt todellakin oli todellinen professori. "Mutta ennen kaikkea pyydän teitä suosiollisesti ilmoittamaan, kenen kanssa minulla nyt on kunnia puhella?"

"Minä olen parooni Ritterhelm."

"Olen suuresti iloissani saadessani tehdä tuttavuutta kanssanne. Alexander von Humboldt –"

"Mutta, arvokas herra", huusi parooni, "ettekö todellakaan olleet tunti sitten täällä ja ettekö ole sittemmin oleskelleet kirjastossani?"

"En minä täällä ole ollut, herra parooni."

"Annoittehan minulle suosituskirjeen Alexander von Humboldtilta!"

"Oi, tuo suuri roisto!"

"Hyvä herra, Alexander von Humboldt on suuri oppinut, mutta ei mikään suuri –"

"Mutta tuo toinen on suuri roisto, ja huomaan mielipahakseni että epäluuloni toteutuu."

"Mikä epäluulo?"

"Kuulkaa minua, kunnioitettu herra parooni!"

"Mutta lyhyesti, hyvä herra."

"Lyhyesti ja selvästi. Kohtasin nimittäin tänään oudon, varsin ymmärtäväisen näköisen herrasmiehen, joka esitteli itsensä minulle parooni Reiter'inä, ja jolle minä sitten myöskin mainitsin nimeni, lisäten vielä että olin aikeissa käydä täällä linnassa ja että minulla oli linnan isännälle suosituskirje Alexander von Humboldtilta. Silloin varoitti hän minua kavahtamaan teitä ja ilmoitti minulle, että te olette koronkiskuri –"

Parooni raivostui.

"Minäkö koronkiskuri?"

"Ja väärennettyjen pankinsetelien valmistaja."

"Taivasten tekijä, mitä tämä –"

"Ja että poliisi vielä tänä iltana aikoo vangita teidät –"

"Jumala varjelkoon –"

"Mutta asia rupesi minusta myöhemmin näyttämään arveluttavalta, ja kun tiedustelin teistä lähemmin muilta henkilöiltä, sain kaikilta kuulla, että herra von Ritterhelm, kunnon mies sanan täydessä merkityksessä –"

"Ja Humboldtin kirje?" huusi parooni, jossa jälleen hätä pääsi vallalle.

"Sen sai tuo niin sanottu parooni Reiter houkutelluksi minulta."

Parooni kävi kalmankalpeaksi.

"Kaikkivaltias Jumala, tuo varas, tuo rosvo!" huusi hän. "Hän on minun työhuoneessani. Ei, hän ei ole siellä enää; hän on poissa, poissa minun rahoineni. Voi minua, minä olen mennyt mies! Voi minua, voi minua! Minä revin hiukset päästäni, minä –"

Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat tulleet hänen luoksensa; kaikki olivat lähemmäksi tulleet.

"Aleksis," sanoi paroonitar, "rauhoitu."

"Voi, miksi minä rauhoittuisin? Rauhoittua kun minulta on varastettu kolmekymmentä ja viisi tuhatta taaleria puhdasta rahaa, kullassa ja pankinseteleissä, oikeissa pankinseteleissä. Minä rakastan kultaa ja pankinseteleitä. Minä olen taattu mies. Mitä sanonkaan, taattu mies? minä olen lyöty mies, sortunut mies, kerjäläinen! Saara, armaani, minä olen kerjäläinen."

Hän oli tarttunut vaimonsa käteen ja itkien istahti hän nyt eräälle tuolille.

Tuota heikkoa miestä, jolla tähän saakka oli ollut vaan menestystä, oli kerran onnettomuus kohdannut.

Hänen tyttärensä tarttui hänen toiseen käteensä.

"Isä, sinä olet rikas, mitä sinulle on kolmekymmentä tuhatta taaleria –?"

Parooni kavahti jälleen ylös.

"Kolmekymmentä viisi tuhatta niitä oli. Ja mitä ne minulle ovat? Sitä sinä voit kysyä, sinä et ole niitä työlläsi ansainnut, säästänyt, groscheni groschenilta koonnut. Mutta minä olen sen tehnyt, ja sydämmeni on kiinnitetty niihin."

"Mutta ovatko rahat todellakin varastetut, isä?"

"Haa, tässä minä istun, niinkuin narri, niinkuin vanha vaimo, sen sijasta että ajaisin varasta takaa. – Pois, pois, rientäkää ottamaan häntä kiinni!"

Hän riensi salista.

Poliisineuvos oli jo kauan sitten sieltä mennyt ja ottanut kamaripalvelija Jeanin mukaansa. Toiset herrat menivät paroonin kanssa.

Ainoastaan nuo molemmat naiset jäivät saliin, jai heidän seuraksensa jäi tuo oppinut ja kohtelias todellinen professori. Hän teki heille syvän kumarruksen lausuen:

"Epäilemättä herra parooni von Ritterhelmin kunnioitettu puoliso ja arvokas tytär? Olen äärettömästi iloissani saadessani tulla teidän arvokkaasen tuttavuuteenne ja yhtä paljon surkuttelen sitä häiriötä, jonka tuloni täällä on aikaansaanut. Olen itse rikoslakioikeuden professori, ja voin siis tarkoilleen laskea, mitä tuollainen varkaus merkitsee, jota vanhojen lakien mukaan olisi täytynyt selittää sangen suureksi, ja joka keisari Kaarlo viidennen oikeusjärjestyksen mukaan hengenasioissa epäilemättä olisi kuolemalla rangaistu. –"

"Herra Jean," oli poliisineuvos kysynyt kamaripalvelijalta heidän rientäessään ulos, "kuinka monta sisäänkäytävää on kirjastoon?"

"Kaksi, herra poliisineuvos, toinen paroonin työhuoneen kautta, joka on sen vieressä, ja toinen suorastaan käytävästä."

"Työhuoneen oven havaitsitte suljetuksi?"

"Sisäpuolelta, herra polisineuvos."

"Olitteko toisen oven tykönä?"

"Juoksin sinne ennenkuin riensin paroonin luo; se oli myöskin suljettu."

"Mihin päin ovat kirjaston akkunat?"

"Linnan pihalle, kirjasto täyttää sivurakennuksen koko vasemman puolen."

"Ja työhuoneen akkunat?"

"Ne ovat linnan vasemmalle puolelle."

"Siellähän on linnan puutarha?"

"Juuri ikkunain alla on muuan lehto."

"Ja iltaisin siellä harvoin käy ihmisiä?"

"Tuskin milloinkaan."

"Voisi siis työhuoneen akkunoista helposti ja huomaamatta päästä pakenemaan?"

"Ne ovat korkealla, herra poliisineuvos, ensimäisessä kerroksessa."

"Mutta köysiportaita voidaan käyttää."

"Vanhurskas Jumala, herra poliisineuvos –"

He olivat saapuneet erään vartijana olevan santarmin luo.

"Onko mitään tapahtunut?" kysyi häneltä poliisineuvos.

"Ei mitään, herra poliisineuvos."

"Kohta jotakin tapahtuu. Rientäkää tuonne alas ja käskekää miehittää ulkopuolelta koko linnan vasen sivu, varsinkin lehdon ympäriltä; mutta nopeaan, hiljaan ja kenenkään huomaamatta. Lähettäkää heti kolme miestä tänne luokseni; toiset kolme asettakaa portaita vartioimaan."

Santarmi kiiruhti alas.

"Nyt, herra Jean, menkäämme ensin käytävään johtavalle kirjaston ovelle; onko teillä avain muassanne?"

"Se riippuu herra paroonin työhuoneessa."

"Siis työhuoneesen. Sieltähän kuulitte kolinaa? Kuuluiko se akkunan luota?"

"Ei juuri sieltä; mutta loukosta missä paroonin kirjoituspulpetti on."

"Vai niin, tuo kolina kuului kai siltä, kuin olisi jotakin rikki murrettu?"

"En minä voinut eroittaa mitä se oli."

"Onko paroonin pulpettilaatikko luja?"

"Se on vahvasta mahonkipuusta ja varustettu kahdella lukolla."

"Hyvä! Tuolla lurjuksella on ollut lähes tunnin aika; mutta hän on ollut yksinään, ja hänen on täytynyt liikkua varovaisesti; siis on vielä toivoa, ett'ei hän ole kerinnyt pois pakenemaan."

Nuo kolme miestä, jotka tuo poislähetetty santarmi oli käskenyt sinne rientämään, saapuivat nyt; niitä oli yksi santarmi ja kaksi poliisikersanttia, kaikki kolme hyvin varustettuina. Poliisineuvos määräsi kullekin paikkansa; santarmin asetti hän työhuoneen ovelle, toisen kersantin varsinaiselle suorastaan käytävään johtavalle ovelle ja toisen muutamaan käytävän mutkaan, josta voi pitää molempia ovia silmällä. Kaikki miehet olivat hyvillä aseilla varustetut.

"Te ammutte ainoastaan siinä tapauksessa", sanoi poliisineuvos, "kun teidän täytyy tehdä se omaksi puolustukseksenne."

Sitten astui hän työhuoneen ovelle, jonka luona kaikki nämät määräykset oli lausunut, koetti avata sitä, mutia se oli vielä suljettu.

Oven eteen asetettu santarmi oli kiväärillä varustettu.

"Lyökää kiväärin perällä ovi rikki," virkkoi poliisineuvos.

Santarmi otti kivääriänsä piipusta kiinni.

Samassa silmänräpäyksessä nousi ulkona kauhea meteli; se kuului selvästi työhuoneen akkunain alta.

"Hän kiipee takaisin akkunasta sisään!" huusivat useat äänet. "Pitäkää varanne siellä sisällä! Hän on jo jälleen akkunassa."

"Voi hittoa," kirosi poliisineuvos. "He ovat juuri parhaasen aikaan sinne saapuneet, mutta he ovat olleet varomattomia, hän on heidät huomannut ja palannut takaisin samaa tietä. Nyt on täällä toimiin ryhdyttävä. Lyökää ovi pirstaleiksi, santarmi. Jos pääsemme sisään, ennenkuin hän akkunasta on huoneesen takaisin päässyt, on hän kahden tulen sekä taivaan ja maan välillä, ja me otamme hänet kiinni, kykenemättä hän edes vastarintaa ajattelemaankaan."

Santarmi iski kiväärinsä perällä oveen ja antoi jalallansa samalla aimo potkauksen. Vahva ovi ei horjahtanut. Hän iski iskemistään yhä huimemmasti ja oven yläpuolesta kirposi suuri osa maahan. Mutta aukko oli liian pienoinen, jotta siitä olisi voitu sisään tunkeutua. Hän iski yhä uudelleen. Puoli ovea makasi maassa ja esteettömästi saattoi nyt työhuoneesen päästä.

"Haa", huusi poliisineuvos, "nyt on hän satimessa. Hän on neljäs, tai oikeammin viides rosvojoukosta, tuo tuntematon. Olen helkkarin utelias tietämään mikä mies hän oikeastaan on."

Santarmi oli jo työhuoneesen tunkeutunut; poliisineuvos meni perässä. Jean, tuo röyhkeä kamaripalvelija, oli heti kun kiväärin perällä ruvettiin jyskyttämään pötkinyt käpälämäkeen.

Poliisineuvos ja santarmi huomasivat huoneen tyhjäksi ja yhden akkunan olevan avoinna; köysiportaat riippuivat vielä alas avonaisesta akkunasta. Kirjoituspulpetin laatikko oli auki murrettu.

"Saakeli vieköön; hän on kuitenkin päässyt pakenemaan!"

Samassa kuulivat he pitkän kirjastohuoneen toisessa päässä oven äkkiä auki temmattavan, ja melkein samassa silmänräpäyksessä hurjan kiljahduksen ja nopeita, kiivaita harppauksia.

"Auttamaan! Varas täällä!" huusi poliisikersantti, joka oli ollut vartijana kirjastohuoneen oven edessä.

"Hän on koettanut vielä päästä pakoon", sanoi poliisineuvos. "Kersantin on hän paiskannut kumoon. Mutta portailla odottaa häntä kolme kivääriä."

Niin olikin asianlaita. Varas oli tuolla ulkona samassa tuokiossa tullut hätyytetyksi kun hän köysiportaita myöten yritti laskeutumaan työhuoneen akkunasta puutarhaan. Silloin oli hän jälleen paennut takaisin ja päässyt huoneesen jälleen, ennenkuin ovi vielä oli täydellisesti särjetty. Hän oli rientänyt kirjastohuoneesen, oli sisäpuolelta riuhtaissut auki sen oven ja hurjalla odottamattomalla rynnäköllä kaatanut poliisikersantin ja oli sitten yhtä hurjasti portaille hyökännyt.

Tunsihan hän täällä jokaisen oven, jok'ainoan kiven.

Silloin näki hän nuo kolme kiväärin piippua portaiden keskipalkoilla; hän pakeni takaisin.

Parikymmentä askelta syrjässä hänestä aukeni ovi. Hän silmäili sinnepäin, näki valaistun huoneen ja keskellä huonetta naishenkilön. Hän ryntäsi sinne.

Kummallinen vaisto johtaa usein kuolemantuskassa olevia ihmisiä.

Myös mieshenkilökin tuli näkyviin huoneessa, mutta hän oli enemmän varjossa. Juuri hän oli oven avannutkin.

"Kas noin, tuossahan se roisto onkin!" huusi mies. Varas ei enää voinut päästä takaisin; kaikkialla hänen takanansa oli santarmeja, poliisikersantteja, kiväärejä; hänen edessänsä oli vaimo-ihminen, naisellinen sydän, pelonalainen ja kenties sääliväinen. Tuosta yksinäisestä miehestä ei hän lukua pitänyt. Ja yht,'äkkiä tunsi hän naisen.

"Täti!" yritti hän huutamaan.

Silloin kohotti huoneessa oleva mies kätensä ja kädessä kiilsi ase – pistoolin suu. Varas katsahti nyt mieheenkin. Tädin mainitseminen kuoleutui hänen huulillensa.

"Kuolema roistolle, rosvolle", huusi hurjassa innossa mies, santarmikapteeni von Horst.

"Isä!" huusi varas. "Isä, älä ammu poikaasi!"

Se oli myöhäistä.

Sormi oli jo pistoolin liipasinta koskettanut; pistooli laukesi. Varas kaatui ammuttuna lattiaan ja vertä tulvasi rinnasta.

Isä oli poikansa ampunut.

X.

Äiti ja tytär.

He seisoivat ruumiin ympärillä.

He seisoivat kuoleman ympärillä, kuoleman kauhistus kalpeissa kasvoissansa.

Kalpein kaikista oli santarmikapteeni von Horst. Mutta hän oli kuitenkin ensimmäinen, joka tointui kauhistuksestaan.

"Hyvä niinkin!" sanoi hän, äänellä, joka tosin oli melkein soinnuton.

Sitten kääntyi hän levollisesti parooni von Ritterhelmin puoleen.

"Herra parooni, oletteko jo katsoneet, onko rahanne tallella?"

"Sitä en tosiaankaan ole tullut ajatelleeksi", vastasi parooni.

"Santarmi, tarkastakaa ruumiin vaatteet."

Aukaisten kaatuneen miehen takin, veti santarmi sen povitaskusta isollaisen raskaan mytyn esille.

"Tässä on teidän rahanne, herra parooni; laskekaa ovatko siinä kaikki."

Parooni luki rahat nopeaan. Kultarahat olivat koskemattomina kääryissään; pankinsetelit olivat koteloissa, joita ei oltu avattu ja joihin oli kirjoitettu niiden summat.

"Ei mitään puutu", sanoi hän.

Santarmikapteeni astui sitten poliisineuvoksen luo. Hänen kasvoistansa voi huomata että hän oli tehnyt jonkun järkähtämättömän päätöksen. Mutta, kun hän koetti sitä ilmi lausua, petti hänen äänensä. Hän pyyhki kädellänsä pari kertaa otsaansa.

Mutta nyt ilmauntui muutakin mikä esti hänen sanottavaansa sanomasta.

Kamaripalvelija Jean oli nimittäin samassa tuokiossa huoneesen astunut.

"Eräs nainen pyytää päästä herra santarmikapteenin puheille." virkkoi hän kääntyen herra von Horstin puoleen.

"Kuka hän on?"

"Hän käski minun ilmoittaa, että hän on emännöitsijä Lisbeth pappilasta ja että hänellä on jotakin kauhistavaa ilmaistavana."

"Minä tulen."

Ja santarmikapteeni meni kamaripalvelijan kanssa ulos käytävään.

Siellä seisoi emännöitsijä Lisbeth pappilasta ja hänen kasvonsa olivat tällä kerralla kuolonkalpeat.

Nuo molemmat kevytmieliset ihmiset eivät arvatenkaan entisenä aikana olleet milloinkaan ajatelleet, että kerran tällaisten kauhuntunteiden valtaamina kohtaisivat toisiansa.

"Herra parooni, pappilassa on äskettäin murha tapahtunut."

"Mitä? onko sielläkin murhattu? Ja kuka on murhaaja?"

"Pappi itse!"

"Vanhat pahantekijät, nuoret papit! Ja kuka on tullut murhatuksi?"

"Vieras naisihminen!"

"Ettekö tiedä hänen nimeänsä?"

"Marianneksi häntä pappi mainitsi."

Santarmikapteeni säpsähti.

"Ottakoon hii–. Tyttö, minkä näköinen hän oli?"

"Minä en häntä nähnyt, hän lienee kaiketi tullut illalla salaisesti. Pastori oli kätkenyt hänet puutarhahuoneesen; siellä hän hänet myös murhasi. Arvelen että tuo vaimo-ihminen oli tullut hänen jälkeensä siltä paikkakunnalta, jossa hän ennen oli papintointa hoitamassa. Täällä hän ei vielä ole ollut pappina kauemmin kuin neljännesvuoden. Eikä sen naisen laita oikein ollut, sillä minä kuuntelin mitä he juttelivat, ja rakkaudesta he puhuivat; nainen soimasi häntä siitä, ettei hän ole kertaakaan vastannut hänen kirjeisiinsä. Mutta pappi vakuutti viattomuuttansa ja uskollisuuttansa ja sai tytön jälleen luottamaan häneen, ja äkkiä parkasi tyttö kauheasti; sen perästä kuulin hänen vielä vaikeroivan, sitten – pappi oli hänet varmaankin kuristanut."

"Tiedän tarpeeksi", virkkoi santarmikapteeni, "odottakaa tässä; silmänräpäyksen kuluttua tulen takaisin."

Hän oli muuttunut vieläkin kalpeammaksi kasvoiltaan kuin ennen oli ollut. Hän meni nyt takaisin siihen huoneesen, jossa hän äsken oli murhan tehnyt. Hänen muotonsa hämmästytti kaikkia.

"Herra poliisineuvos", sanoi hän kääntyen tämän puoleen, "ottakaa kaksi tai kolme santarmia kanssanne ja tulkaa mukaani."

"Mihin? Mitä nyt on jälleen tapahtunut!"

"Saatte sen heti tietää."

Poliisineuvos antoi muutamille siellä seisoville santarmeille viittauksen, että menisivät kapteenin kanssa ja itse liittäytyi hän samaan joukkoon.

Emännöitsijä, joka ennen linnasta lähtöä oli kertonut poliisineuvoksellekin tuon kamalan tapauksen, opasti heitä nyt lyhintä tietä linnasta pappilaan.

Äänettöminä kulkivat he pimeän, äänettömän yön peitossa.

Vasta pappilan läheisyydessä näkivät he jälleen valkeita ja kuulivat taas ääniä. Kynttilät markkinakojuissa Tiefenhausenin kylässä paloivat vielä, ja tanssimusiikkia kaikui sieltä sekä tanssijain ja muiden markkinavieraiden huutoa ja naurua sekä riemua. Tuollainen rähinä kajahteli kaiketi sekavana ja hurjana niihin sydämmiin, jotka murhapaikalta tulivat, toiseen samallaiseen mennäksensä.

"Mene papin luo ja käske häntä tulemaan minun puheilleni," sanoi santarmikapteeni emännöitsijälle, sittenkuin he olivat saapuneet pappilan ovelle. "Sano hänelle minun nimeni. – Herra poliisineuvos, asettakaa vartijoita kaikille talon oville."

Emännöitsijä tapasi pääoven avoinna; hän meni portaita ylös papin työhuoneesen. Ulkoa oli hän voinut huomata että siellä vielä kynttilä paloi. Hän koputti ovelle.

"Astukaa sisään", huusi papin ääni. Emännöitsijä avasi oven ja astui pastorin työhuoneesen.

Pappi istui työpöytänsä ääressä, kynä kädessä. Hän kirjoitti saarnaansa, jonka hän aikoi tulevana sunnuntaina pitää.

"Oletteko jo tulleet takaisin, Lisbeth?"

"Olenhan jo viipynytkin. Luulenpa että puoliyö on jo ohitse."

"Oi, hyvä Lisbeth, aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin Herraa palvellessa."

"Herra pastori, herra santarmikapteeni von Horst on täällä ulkona. Hän tuli kanssani linnasta tänne."

"Vai niin? Ja mitä hän täältä etsii, Lisbeth?"

"Hän tahtoo teitä puhutella."

"Päästäkää hänet sisään. Olen kuullut että hänkin kuuluu eksyneisiin lampaisiin. Jumalan ystävää ilahduttaa aina saada auttaa ja ohjata sellaisia, tapahtuipa se päivällä tai yöllä."

"Hän käski minun pyytää teitä tulemaan sinne ulos hänen luoksensa."

"Kyllä minä menen uloskin hänen tykönsä," sanoi pappi.

Hänen katsantonsa oli levollinen, kirkas ja hurskas; mutta hänen polvensa näyttivät vapisevan kun hän nousi seisomaan.

Sitten seurasi hän emännöitsijää ulos huoneesta ja alas portaita.

Emännöitsijä oli ottanut kynttilän mukaansa ja tiellä sytytti hän lyhdyn.

Kun pappi saapui ulko-ovelle ja näki santarmikapteenin kalmankalpeille kasvoineen ja äänettömän poliisineuvoksen sekä aseelliset santarmit, muuttui hänen katsantonsa vieläkin lauhkeammaksi ja hurskaammaksi.

"Oletteko te pastorina täällä?" kysyi häneltä santarmikapteeni.

"Minä olen täällä palvelijana Jumalan huoneessa."

"Johtakaa meitä puutarhahuoneesenne."

"Heti teen sen. – Lisbeth, noutakaa avain, se riippuu tavallisessa paikassaan."

Emännöitsijä meni takaisin taloon ja tuli heti sen perästä sieltä jälleen pitäen kädessään avainta, jonka antoi papille.

"Pyydän että tulette kanssani," sanoi pastori.

Hän meni puutarhaan ja suoraa tietä puutarhahuoneelle, jonka oven hän avasi.

Kaikki olivat menneet hänen kanssansa ja astuivat nyt tuohon pieneen huvihuoneesen.

Kaikki oli siellä hyvässä järjestyksessä ja paikoillaan; ei mistään saattanut huomata että siellä ketään äsken olisi ollutkaan, vielä vähemmin että siellä tuskin tuntiakaan sitten hirvittävä rikos oli tehty.

Murhaaja oli epäilemättä puuhannut melkein ylönluonnollisilla voimilla, saadaksensa rikoksensa jäljet niin tyystin poistetuiksi.

Ja kuinka yliluonnolliselta tuntuikin se ponnistus, jolla hän kasvoistansa oli saanut äskeisen mielenliikutuksen jäljet karkoitetuiksi!

"Opastakaa meitä nyt tuonne pimeään entiseen tallirakennukseen."

"Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani. – Lisbeth, noutakaa avain, se on myöskin tavallisella paikallansa", virkkoi pappi ja kuuluipa siltä kuin hänen äänensä olisi nyt hiukan värähdellyt.

Lisbeth oli avaimen noutanut, pappi meni nyt seurueineen tallin luo ja avasi oven.

Astuttiin entiseen talliin.

Lyhty voi heittää ainoastaan epävakaisen valon niiden erinkaltaisten talon- ja puutarhakapineiden joukkoon, jotka pimeässä huoneessa sikinsokin ja huiskin haiskin olivat pystyyn asetetut tai makasivat lattialla. Tyhjää, paljasta paikkaa ei missään näkynyt.

Santarmikapteeni raivasi itselleen vaivaloisesti tietä kaikellaisten työaseiden välistä.

"Haa", huudahti hän äkkiä, ikäänkuin kauhistuneena. "Mikä se oli? Mikä kosketti jalkaani? Tuo tänne lyhty, tyttö."

Emännöitsijä käänsi lyhtynsä valon osoitetulle kohdalle lattiassa.

"Ihmisen jalka?"

Puoli ihmisen jalasta pisti esille äsken pengotusta maasta.

Minkälaisella hurjalla kiiruulla olikin murhaaja täällä työtänsä toimittanut!

Kauhistus, kamala kauhu oli kaikkien läsnäolijain mielet vallannut.

Pappi oli nyt muuttunut kasvoiltaan vaaleammaksi kuin santarmikapteeni.

"Santarmit, luokaa multa ylös tältä paikalta", käski kapteeni.

He siirsivät kalut ja kapineet syrjään ja alkoivat kaivaa. Vanhoja lapioita oli siellä tarpeeksi ja tuo muohkea multa nostettiin helposti ylös vanhoillakin lapioilla.

Avattiin jälleen hauta, joka äsken oli avoinna ollut ja jota ei täydellisesti oltu peitettykään.

Naisen ruumis täysissä vaatteissa vapautettiin raskaan mullan painosta; kaunis, nuorekas naisolento; kuolla hänen oli täytynyt sen elämän kanssa, jota kantoi sydämmensä alla.

Ei kukaan tämän kamalan näytelmän näkijöistä kyennyt sanaakaan virkkamaan.

Mutta heidän takanansa, ei, äkkiä heidän keskellänsä kajahti naisen ääni:

"Marianne, lapseni!"

Emännöitsijän tiedonannot olivat Hohenhorstin linnassa tulleet yleisesti tunnetuiksi.

Olipa rouva von Horstikin niitä kuullut. Hän oli eroittanut Mariannen nimen. Silloin oli peloittava aavistus hänet vallannut. Ei mikään ollut voinut pidättää häntä, hän oli pappilaan rientänyt, saapui sinne, näki valon ja ihmisiä entisessä tallirakennuksessa. Hän hyökkäsi sinne ja näki säikähtäin haudasta paljastetun ruumiin.

"Marianne, lapseni!" huusi hän ja heittäytyi hautaan lapsensa päälle.

Mutta sitten hän jälleen kavahti ylös. Hän ei katsellut lapsensa murhaajaa, pappia; mutta santarmikapteenia, lankoansa. Hän oli vielä kerran naarasjalopeura, jolta penikkansa oli ryöstetty ja tapettu; nyt vasta hän se oikein olikin. Hän astui miehen eteen, kuolonkalpeana kasvoiltaan, ja silmät hurjasti hehkuen.

"Katala, tämäkin on sinun työtäsi! Kelvoton, viheliäinen murhaaja! Oman poikasi ja minun onnettoman lapseni kaksinkertainen murhaaja! Mitä sinusta vielä on tuleva? Minkä lopun sinä aiot saada?"

"Mutta käly," sanoi santarmikapteeni. "Ottakoon hiisi. – Älkää noin hurjasti huutako. Minkä lopun? Minun loppuni se on jo valmis."

Hän astui poliisineuvoksen luo samoin kuin äsken oli tehnyt Hohenhorstin linnassa. Mutta tällä kertaa kykeni hän toimeenpanemaan sen päätöksen, jonka voi huomata hänen kasvoistansa.

"Minä olen teidän vankinne, herra poliisineuvos!" sanoi hän sellaisella levollisuudella ja jaloudella – ettei hän kenties koskaan elämässänsä ollut ennen niin puhunut.

Onnettoman Mariannen murhaaja tuomittiin elinkautiseen kuritushuone-vankeuteen. Tutkinnossa tapahtuneet muodolliset virheet olivat syynä siihen, ettei lakien mukaan ansaittua kuolemanrangaistusta häntä vastaan voitu käyttää. Hän kuoli muutamia vuosia sitten vankilassa.

Santarmikapteeni von Horst tuomittiin myös kolmeksi vuodeksi vankeuteen syystä että "oli mennen virkaoikeutensa ylitse tappanut ihmisen." Hän kuoli jo vankeutensa ensimäisenä vuotena.

Loppu.