[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKCjoy7NJ_0bn3sK3DZl7Jf7KsuV_h34pkb_rSznutIQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2413,"Kamaloita kuvia","Temme, Jodocus D. H.",1798,1881,"2413-temme-jodocus-d-h-kamaloita-kuvia","2413__Temme_Jodocus_D._H.__Kamaloita_kuvia","Rikosasia-kertomus","novelli",[],[],"fi",1859,1889,24169,155251,false,null,[],[],[],"Saksalaisen J. D. H. Temmen rikoskertomus sijoittuu 1800-luvun Tiefenhausenin kylään. Tarina alkaa markkinahumun ja synkkien murhaballadien keskeltä, edeten kuvaamaan yhteiskunnan eri kerroksia ja moraalista rappeutumista rikostapausten kautta.","Jodocus D. H. Temmen 'Kamaloita kuvia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2413. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAMALOITA KUVIA\n\nRikosasia-kertomus\n\n\nKertonut\n\nJ. D. H. Temme\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nRaumalla,\nRauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Onneton tyttö.\n  II. Ylhäinen herra.\n III. Köyhä rouva.\n  IV. Hikoileva parooni.\n   V. Vanha synnintekijä.\n  VI. Oppinut professori.\n VII. Hengellinen herra.\nVIII. Halpamainen renttu.\n  IX. Isä ja poika.\n   X. Äiti ja tytär.\n\n\n\n\nI.\n\nOnneton tyttö.\n\n\nTiefenhausenin kylässä oli kirjavaa ja äänekästä markkinaelämää;\nväkijoukkojen tulvailemista ja rähisemistä oli kestänyt varhaisesta\naamusta; laskeutuva iltahämärä oli tapaava sen vieläkin meluavampana,\niloisempana ja kirjavampana. Kapakoista kaikui tanssisoitanto,\npitkillä kylänkaduilla rupesivat nuo synkemmät varjot lukuisien\nmarkkinakojujen välillä päästämään irrallensa riemua ja hupaisuutta.\nrakkautta ja elämää, huutoja ja huokauksia sekä niin paljon muuta, mikä\nkirkkaalla päivällä joko vapaaehtoisesti tai pakosta oli syrjässä ja\nhiljaisuudessa pysytellyt.\n\n\"Murhatöiden laulajattarien\" äänet alkoivat myöskin soida heleämmästi.\n\n    Taas, kun synkkä oli yö,\n    Tehtiin julma murhatyö.\n    Veli veljen kuristaa,\n    Rahat hältä anastaa.\n\nLaulajattaren vieressä oleva korkea, kiiltävä vahavaate osoitti\nkauhistavassa muodossa tuota julmaa veljenmurhaa.\n\nKaksi nuorta miestä, jotka kulkivat siitä ohi, pysähtyivät.\n\n\"Vuoden perästä samaa taas!\" naurahti toinen, ikäänkuin ennustavalla\näänellä.\n\n\"Hyi,\" sanoi toinen, ylpeästi ja ylenkatseellisesti, \"luulen että\nmurhatulla veljellä oli kaksikymmentä taaleria lakkarissansa!\"\n\n\"Ja niin vähästä rosvo ja murhaaja!\" virkahti toinen jälleen.\n\nEnsimäinen puhujista oli vankkaruumiinen ja halpamaisen näköinen\nnuorukainen; toinen oli pitkä, solakka nuori mies, jonka kasvot olivat\njalotekoiset, mutta näyttivät hurjan elämän kautta veltostuneilta.\n\nMolemmat menivät edelleen väkijoukon läpitse kylän toista päätä kohden.\n\nEräälle toiselle korkealle ja kiiltävälle vahavaatteelle oli\ntoinen murhajuttu kuvattu, mutta siinä vieressä ei seisonut ketään\nlaulajatarta, vaan eräs raajarikkojen, Shartenmeyer niminen mies seisoi\nsiinä laulaen lauluaan. Laulun nimi oli:\n\n\"Joseph Brehmin, Reutlingin entisen apupapin elämä ja kuolema.\"\n\n    Kuullos, kuullos ihmislapsi!\n    Shartenmeyer harmaahapsi\n    Kertoo jutun verisen,\n    Joka murtaa sydämmen.\n    Kyll' on ajat kamaloita,\n    Papit kun on murhaajoita!\n    Äsken -- Herra mielens ties! --\n    Mestattihin pappismies.\n\nEräs pappismies, jolla oli muutamia naisia seurassansa, tunkeutui\nväkijoukon kautta. He eivät kuitenkaan lähenneet kuvaa, vaan koettivat\nniin pian kuin mahdollista päästä siitä ulommaksi.\n\nPappi oli iso, voimakas, kaunis mies, jolla oli hurskaat kasvot ja\npitkä, keskeltä jakauksella jaettu tukka. Naiset, jotka olivat hänen\nmuassansa, katselivat häntä ihastuksella, varsinkin silmäili eräs\nnuori, miellyttävän näköinen ja kaino tyttö hellästi häntä.\n\n\"Jouduttakaamme askeleitamme, rakkaat ystävät,\" sanoi pappi,\n\"päästäksemme pois tästä helvetin tulikivilätäköstä. Eikö ole\nkauhistavaa, että kaikkialla koetetaan hengellisen säädyn arvoa\nhalventaa! Mutta miten muuten voisi ollakaan, kun juutalaiset jo\npääsevät meidän hallitsijoiksemme!\"\n\n\"Niin, herra pastori,\" vakuutti muuan vanhanpuoleinen rouvas-ihminen,\njoka asteli aivan hänen takanansa, \"maailma tulee päivä päivältä\npakanallisemmaksi.\"\n\n\"Pakanallisemmaksiko, rakas ystävä? Juutalaiseksi se muuttuu.\"\n\n\"Tosi kyllä, pakanoita ei ole täällä meidän maassamme, ja ulkomaalla me\nniitä käännätämme.\"\n\n\"Mutta juutalaiset tulevat yhä röyhkeämmiksi.\"\n\nPappi lausui nämät sanat kovemmasti.\n\nJoukko talonpoikaisia vaimoja oli tunkeutunut hänen läheisyyteensä,\nomakyläläisiä ja vieraita. Edelliset katselivat hengellistä paimentansa\npyhällä hartaudella, vieraat taas uteliain silmin.\n\n\"Se on meidän uusi pappimme -- todellakin mies Herran sydämmen mukaan.\n-- Kyllä sen voi päältäkin nähdä. -- Katsokaa hänen autuaallisia\nsilmiään. -- Ja kuinka tuo kahtaalle kammattu tukka tekee hänet niin\nhartaan näköiseksi!\"\n\n\"Ja mitä hän juutalaisista sanoo, hyvä serkku, se koskee meidän uutta\ntilanhaltijaamme, joka näinä päivinä linnan on ostanut. Hän kuuluu\nolevan varsin rikas juutalainen, rakas serkku.\"\n\n\"Mutta aina on häpeä, että juutalainen saa olla kristittyjen alamaisten\nisäntänä.\"\n\nPappi oli nämät sanat kuullut; hän pysähtyi ja kääntyi\ntalonpoikaisnaisten puoleen.\n\n\"Niin, kylänvoudin emäntä, se oli totisesti Jumalalle otollinen sana.\nHäpeä, hirmuinen häväistys on sellainen juutalaishallitus. Herramme\novat he ristiinnaulinneet, nyt naulitsevat he meidän pyhän uskontomme\nristinpuuhun. Ja mistä ovat lie saaneet rikkaan mammonansa? Ovatko he\nsitä muulla tavalla ansainneet kuin nylkemällä köyhiä kristityitä,\nvarsinkin viettelemällä viattomia, maailman temppuja tuntemattomia,\nkunnollisia maalaisia, jotka --\"\n\nPappi vaikeni äkkiä, hänen terveet, punakat kasvonsa muuttuivat äkkiä\nvaaleiksi, hänen suora vartalonsa koukistui.\n\nToisella puolella kylätietä käveli nainen ohitse. Hän oli puettu\nniinkuin parempaan porvarissäätyyn kuuluvien oli tapana olla\nvaatettuna, mutta erittäin yksinkertaisesti, melkeinpä köyhästi, musta\nvillainen hame yllä, harmaa leveäreunainen olkihattu päässä ja harmaa\nsaali hartioilla. Kädessä oli hänellä pieni punainen mytty. Hän oli\nnuori; hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä näkyi väsymyksen\nja myös tuskallisen murheen jälkiä, ja vartalostaan voi huomata hänen\nolevan raskaana. Hän näytti uupuneelta ja äsken kylään tulleelta, sillä\nhänen kenkänsä olivat aivan tomuiset maantiellä kävelemisestä.\n\n\"Mikä vaivaa herra pastoria?\" huusivat maalaisvaimot säikähtyneinä.\n\n\"Oletteko pahoinvoipa, korkeasti kunnioitettava ystävä,\" kysyi\nhuolestuneena vanhempi nainen, joka tulla lynkytteli hänen takanansa.\nNuorempi, kaunis nainen oli hempeän pelon valtaamana asettunut hänen\nviereensä.\n\n\"Mikä minua vaivaa?\" virkkoi pappi, vetäydyttyään muutaman\nmarkkinakojun taakse. \"Te kysytte, olenko pahoinvoipa? Niin olen.\nkoko olentoni on tuskan ja murheen murtamana, minun sydämmeni itkee\nvertä. Ja saattaako toisin olla, katsellessani tätä syntistä maailmaa,\nnähdessäni kuinka kristinuskoa halveksitaan ja julkea juutalaisuus yhä\nenemmän mahtavuudestaan ylvästelee? Tulkaa, rakkaat ystävät. Mutta te,\nkunnon vaimot, rukoilkaa, valvokaa ja rukoilkaa!\"\n\nHän meni edelleen naisten kanssa; tuo nuorempi, kaunis oli jäänyt\nhänen sivullensa ja silmäili viehättyneenä ylös hänen kasvoihinsa.\nMaalaisvaimot katselivat riemukkaalla ihastuksella hänen jälkeensä.\n\n\"Siinä on pappia!\"\n\n\"Ja tuo, joka hänen vieressänsä kävelee, on hänen morsiamensa; hänestä\ntulee meidän pastorimme rouva. Eikö hän ole kaunis! Ja rikas, sangen\nrikas, paikkakuntamme rikkaimman tilanomistajan tytär. Ja hän on niin\nhurskas. Heistä tulee Jumalaa pelkäävä pariskunta.\"\n\nVanha raajarikko lauleli korkean, kirjavan vahavaatteensa edessä:\n\n    Kaikk' ol' kansa kauhussansa,\n    Koska näki kuolemansa;\n    Kamalalta tuntui niin,\n    Papin pää kun katkaistiin.\n    Kuvattu on nähtäväksi,\n    Kuinka sieluns täältä läksi.\n    Nyt mä kerron säntilleen\n    Pahattekons kaikkineen.\n\nVieras nainen oli väsynein askelin ja murheisin kasvoin kulkenut tietä\neteenpäin; hengellistä herraa hän ei ollut nähnyt, eikä myöskään\nnaisia, jotka häntä ihailivat. Samoin olivat huomaamatta jääneet\nemännät, jotka häntä jumaloivat.\n\nMutta jotakin muuta havaitsi hän äkkiä, ja hänen ihanat kasvonsa\nsaivat ylt'yleensä purppuranhohteen, muuttuaksensa heti sen perästä\nvaaleiksi, kuin puhdas lumi talvella. Hän aikoi paeta muutaman\nmarkkinakojun paltinaverhon suojaan, samoin kuin hurskas pappi muutamia\nsilmänräpäyksiä aikaisemmin oli tehnyt; mutta hän ei sitä voinut, hänen\nvapisevat jalkansa olivat ikäänkuin rampautuneet.\n\nÄsken mainitsemamme nuori mies kookkaine, solakkaine vartaloineen ja\nylimysmuotoisine, veltostuneine kasvoineen seisoi hän hänen edessänsä.\nHän oli yksinänsä; hänen halpamaisen näköinen kumppaninsa ei ollut enää\nhänen muassaan.\n\nJos vieras nainen hänet äkkiä huomatessaan näytti kokonaan joutuneen\nhäpeän ja pelästyksen valtaan, valtasi nuoren miehen, hänen seisoessaan\nnaisen edessä, tuskallinen hämmästys ja murhe. Ensi silmänräpäyksessä\noli hän tahtonut kiiruhtaa naista syleilemään, sitten näytti hän\nhaluavan vajota maan alle, salataksensa itsensä häneltä.\n\n\"Marianne!\"\n\n\"Rudolf!\"\n\nHe huusivat molemmat toistensa nimet murheellisen rakkauden äänellä,\nja samaa kuin äänikin lausuivat heidän silmäyksensä, heidän toisiansa\nkatsellessaan. Mutta toisiansa eivät he syleilleet, ja seuraavassa\ntuokiossa olivat heidän silmänsä maahan luotuina.\n\nSitten tarttui nuori mies tuon vieraan naisen käteen ja ääneti talutti\nhän häntä pois kadulta ja väentungoksesta, muutaman puutarhan aitauksen\ntaakse, jossa saivat olla rauhassa ja häiritsemättöminä. Naisen täytyi\nsiellä kivelle istautua.\n\n\"Levähdä, Marianne. Olet väsynyt. Noudanko virvoituksia sinulle?\"\n\nMies lausui nuo sanat sydämmellisellä, hartaalla rakkaudella. Hänen\näänessänsä ilmauntuvaa tunteellisuutta ei olisi voinut odottaa, kun\nnäki hänen veltostuneet kasvonsa, joissa, vaikka niiden piirteet\nolivatkin alkuaan jalotekoiset, tavallisesti ilmauntui jotakin, mikä\nvarsin tuntuvasti vivahti halpamaisuuteen.\n\nNainen oli istautunut.\n\n\"Kiitän sinua kaikesta, Rudolf; tarvitsen nyt ainoastaan lepoa.\"\n\nLuultavasti tarvitsi hän kuitenkin muutakin. Kyyneleitä alkoi vieriä\nhänen silmistänsä, kun hän oli päässyt kovalle kivelle levähtämään.\n\n\"Marianne\", huusi nuori mies, \"mikä on pakoittanut sinua tänne\ntulemaan?\"\n\nNainen ei voinut hänelle vastata; mutta hänen täytyi äänekkäämmin itkeä.\n\n\"Sinä olet onneton?\"\n\nNainen nyökäytti päätänsä, jota nojasi käsiinsä.\n\n\"Ja onnettomuutesi on pakoittanut sinut tänne tulemaan?\"\n\n\"Niin on asianlaita?\" kuiskasi hän hiljaan.\n\n\"Ja kenen luo aiot mennä?\"\n\nNainen pudisti päätänsä merkiksi, ett'ei hän voinut sitä sanoa.\n\n\"Mutta yhteen kysymykseen tulee sinun minulle vastata, Marianne. Oletko\nnaimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\nNuori mies asteli kiivain askelin edestakaisin naisen edessä; hänen\nhuulensa olivat lujasti yhteen likistyneet, tuskallisesti ja vihaisesti.\n\n\"Mikä on sen roiston nimi, joka sinut on onnettomaksi saattanut?\"\n\nNainen pudisti taas päätänsä.\n\n\"Hän on sinut hylännyt?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Haa, aiotko mennä hänen luoksensa?\"\n\nNainen oli vaiti.\n\n\"Niin, sinä aiot hänen tykönsä. -- Ja minä tulen kanssasi. Hylännyt\nhän ei sinua ole, mutta jättänyt; ja sinun onnettoman täytyy häntä\netsiä ja rukoilla että hän sinut jälleen armoihinsa ottaisi. Ja eikö\nsellainen jättäminen ole hylkäämistä? Mutta ei, Marianne, sinua ei hän\nsaa hylätä. Minä tulen kanssasi, Marianne, ja olipa hän kuka hyvänsä\ntuo ihminen, joka uskaltaisi syöstä sinut, onneton hyvä Marianne'ni,\nkurjuuteen ja häpeään, taivasten kautta, hänellä ei olisi hetkeäkään\nenää elettävänä. Sano minulle hänen nimensä, Marianne; vie minut hänen\ntykönsä. Sinä et vastaa minulle? Sinun täytyy; en luovu enää sinusta.\"\n\nMarianne käänsi kauniit, murheelliset kasvonsa nuoren miehen puoleen.\n\n\"Kuule, Rudolf; en voi sinulle mainita hänen nimeänsä; et voi seurata\nminua hänen luoksensa. En tiedä, onko hän minut hylännyt; ainoastaan\nhäneltä itseltänsä voin saada sen tietää. Melkein sitä pelkään. Mutta\nolipa miten oli, kaikki, mitä minulla hänen kanssansa on puhumista tai\ntekemistä, saatan ainoastaan hänen kanssansa kahden kesken toimittaa.\"\n\n\"Ja miksi kahden kesken hänen kanssansa?\"\n\n\"Kunniani sitä vaatii.\"\n\n\"Sinun kunniasi!\" huudahti nuori mies.\n\n\"Rudolf! Arveletko, että onneton vietelty nainen on kaikki menettänyt?\n-- myös oman, sisällisen kunniansa? -- että hän auttamattomasti on\nhalpamaisuuteen vajonnut? Ei, Rudolf; voin olla hylätty, kurjuuteen\nja häpeään ihmisten silmissä tuomittu, ja se olisi onnettomuus sekä\nminulle että sille viheliäiselle olennolle, jota sydämmeni alla kannan;\nmutta onnettomuudessa säilytän tahratonna sisällisen kunniani. Mutta\njos pakoituksilla tai uhkauksilla koettaisin tuon häpeän päältäni\npoistaa, tai rukoilisin armona viettelijältäni ett'ei hän minua\nhylkäisi -- silloin täytyisi minun kaiken ikäni punastua itseni edessä\nhäväistykseni, häpeäni tähden, en voisi ketään kunniallista ihmistä\nenää kasvoihin katsoa. Ei, Rudolf, jätä minut, älä enää koeta saada\nminulta tietää mitä en voi sinulle ilmoittaa.\"\n\nNuoren miehen täytyi tyytyä siihen.\n\n\"Mutta jos hän sinut hylkää, Marianne?\" kysyi hän. \"Miten sinun sitten\nkäy?\"\n\n\"En tiedä,\" huokasi hän raskaasti ja katkerasti.\n\n\"Tahdotko silloin hyväksesi käyttää apuani?\"\n\nNaisen mieleen näkyi äkkiä jotakin muistuvan, josta hän säikähti; hänen\ntäytyi tuohon nuoreen mieheen tutkivaisesti, epäluuloisesti syrjästä\nkatsahtaa.\n\n\"Sinunko apuasi, Rudolf?\"\n\n\"Muuta sinulle ei ole tarjona, tyttö raukka.\"\n\n\"Ei olekaan, ei kerrassaan mitään koko maailmassa. Mutta sinä, Rudolf!\nOlen kuullut sinusta asioita, jotka --\"\n\nNuori mies rypisti otsaansa.\n\n\"Jätetään se toistaiseksi, Marianne; puhukaamme sinusta. Tiedän kyllä,\netten ole, niinkuin minun pitäisi. Mutta apuani ei tule sinulta\npuuttumaan. Voisinpa sinun tähtesi muuttua toiseksi ihmiseksi. Olen\nsinua rakastanut, Marianne. Jumala tietää, että rakastan sinua\nvieläkin. Ainoastaan sinun tähtesi olen tullut semmoiseksi, kuin olen\ntullut. Mutta ei, tuon viheliäisen, tuon -- sana on sanottava -- tuon\nkatalan kautta on minusta tällainen tullut, hänen kauttansa, joka on\nsyynä meidän kaikkein onnettomuuteemme, kurjuuteemme ja surkeuteemme,\nmyös sinunkin onnettomuuteesi, tyttö poloinen --\"\n\n\"Hän on isäsi, Rudolf!\"\n\n\"Ja _sinun_ isäsi murhaaja sekä meidän onnemme, siveytemme ja kunniamme\nsurmaaja. Kuinka vihaan, kuinka halveksin häntä! Minä olen rappiolle\njoutunut ihminen, olen --. Mutta vaikkapa olisin saastainen rosvo ja\nmurhamies, en olisi niin kehno, kuin hän, ja vaikkapa en olisikaan\nhänen kauttansa sellaiseksi tullut, vaikkapa olisikin se yksistään ja\nainoastaan minun vikani, vapaasti saattaisin häntä kuitenkin silmiin\nkatsoa, niinkuin kunniallinen mies roistoa.\"\n\nNuori mies oli joutunut sanomattomaan mielenkuohuun ja mielikarvauteen.\n\nTyttö oli noussut kiveltä ja pyysi että Rudolf jättäisi hänet nyt\nyksinään.\n\n\"Mihin aiot?\" kysyi mies.\n\n\"Yksinäni täytyy minun tietäni kulkea.\"\n\n\"Etkö jää yöksi kylään?\"\n\n\"En, täällä voitaisiin tuntea minut.\"\n\n\"Ja _tuonne_ kai vielä vähemmin haluat?\"\n\nRudolf osoitti kädellänsä kylän päähän, pitkin kylätietä.\n\n\"En, en,\" huusi Marianne, ikäänkuin sisällisellä kauhulla.\n\n\"Kyllä arvasin; se on myöty, jälleen myöty. Eräs juutalainen on siellä\nvast'edes asuva. Hän on jo siellä. Ja myös --\"\n\nHän katkaisi puheensa; jostakin syystä näytti hän käyvän levottomaksi.\n\n\"Mitä aioit sanoa, Rudolf?\"\n\n\"Oi, minun täytyy se sinulle sanoa. Miksi sitä sinulta salaisin. Myös\näitisikin on siellä.\"\n\nTyttö kalpeni ja täytyi hänen jälleen kivelle istua.\n\n\"Äitinikö täällä? Tuolla, tuolla? Mistä syystä hän sinne on tullut?\nMitä hän täällä tekee?\"\n\n\"Linnan uusi, juutalainen omistaja pitää pidot uudella tilallaan.\"\n\n\"Ja äitini on siellä?\"\n\n\"Hän on siellä.\"\n\n\"Pidoissa?\"\n\n\"Ja sitäpaitsi --\"\n\nRudolf tuli keskeytetyksi.\n\nTuo roteva, häijyn näköinen mies, joka varemmin kylän kadulla oli ollut\nhänen seurassansa, ilmautui aitauksen taakse, hiipien, mutta kiirutta\npitäen. Hän taputti hiljaan käsiänsä, nähdessänsä nuoren miehen.\n\nTämä säpsähti, katsahti taaksensa ja keskeytti puheensa.\n\n\"Myöhemmin, Marianne; missä tapaan sinut jälleen?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Minun _täytyy_ kohdata sinua vielä tänä iltana.\"\n\nMarianne näytti miettivän.\n\n\"Olkoon menneeksi; olemmeko petäjistössä turvassa, ettemme tule\nhäirityiksi? Muistathan vielä pienen petäjämetsän? Se on linnan ja --\"\n\nMarianne vaikeni äkisti.\n\n\"Ja pappilan välillä,\" jatkoi Rudolf; \"olimmehan lapsina niin usein\nsiellä.\"\n\n\"Niin olimme\", virkkoi Marianne huoaten.\n\n\"Ei sinne ketään tule, ei varsinkaan tänä iltana; eihän sinne ole\nmitään tietäkään. Milloin kohtaan sinut siellä?\"\n\n\"Kello lienee nyt kuuden paikoilla, aurinko laskee kohta; kahdeksan\naikana olen siellä.\"\n\n\"Kahdeksan aikana? Minulle se on liian varhaista, voitko vasta kymmenen\naikana tulla?\"\n\n\"Olkoon niin; siis kymmenen aikana.\"\n\n\"Vielä yksi pyyntö, Marianne, älä virka kenellekään että olet minua\nnähnyt.\"\n\nSitten he erosivat. Tyttö meni aitausta pitkin, jonka luona oli\nseisonut ja poistui siten yhä enemmän kylän markkinaelämästä. Nuori\nmies riensi entisen toverinsa luo, joka maltittomasta näytti häntä\nvartovan.\n\n\"Mitä tietoja tuot?\"\n\n\"Olemme joutuneet satimeen.\"\n\n\"Hui hai!\"\n\n\"Poliisineuvos on täällä.\"\n\n\"Niin, markkinoilla.\"\n\n\"Ja hänellä on muassaan valepukuisia santarmeja ja poliisipalvelijoita.\"\n\n\"Sama se, ei meistä kukaan tiedä.\"\n\n\"Fischer ei ole vielä saapunut. Kenties on hän vangittu ja tunnustanut\nkaikki?\"\n\n\"Hiisi vieköön! Kuka on nähnyt poliisineuvoksen ja hänen väkensä?\"\n\n\"Minä itse.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Täällä kylässä, tuolla ensimäisessä kapakassa.\"\n\n\"Tietävätkö toiset siitä?\"\n\n\"Olen heille heti asian ilmoittanut ja käskenyt heidän kylästä\npoistumaan, jotta ei heitä nähtäisi.\"\n\n\"Se oli järkevästi tehty. Missä he nyt ovat?\"\n\n\"Petäjikössä, jossa meidän oli määrä tavata.\"\n\n\"Hyvä. Lähden katsomaan poliisineuvosta. Minua he eivät tunne. Mutta\nsinulle on minulla vielä toimi annettava.\"\n\n\"Nytkö vielä?\"\n\n\"Meillä on vielä aikaa, olipa poliisineuvos saanut tietoa tuumistamme\ntai oli saamatta. Näetkö tuota naista tuolla?\"\n\n\"Tuolla puutarhan aitauksen takana; olihan hän äsken sinun luonasi.\"\n\n\"Juuri sama.\"\n\n\"Sievä tyttö.\"\n\n\"Mene hänen jälestänsä.\"\n\n\"Hän lienee kai sinun armaasi ja on tullut tänne sinun tähtesi.\"\n\n\"Hänen ei tule nähdä sinua; mutta sinä et saa päästää häntä silmistäsi,\nvaan on sinun otettava selko mihin hän menee ja mitä hän tekee. Puolen\ntunnin kuluttua kohtaamme taas täällä toisemme.\"\n\nHe erosivat. Tuo halpamaisen näköinen mies meni pitkin puutarhan\naitausta nuoren tytön jälkeen. Rudolf ohjasi askeleensa jälleen kylään\npäin.\n\nAurinko oli laskeunut. Iltahämärän lyhyt ja epävakava valo alkoi\nväistyä yön synkemmän hämärän tieltä. Myömälät pitkän kyläkadun\nvarrella olivat jo valaistut. Illalla sytytettyjen lyhtyjen välissä\nkuljeskelivat tuhannet ihmiset, ilon ja hupaisuuden yhä suuremmaksi\npaisuessa, sinne tänne.\n\nNuori mies kartti lyhtyjen valoa, hän meni hiipien ja varovasti\nmarkkinakojujen takapuolelta. Siellä täällä pysähtyi hän syvän varjon\npeitossa oleviin paikkoihin, joista saattoi silmäillä väkijoukkoon\nkadun valaistulla puolella. Tarkaten ja tutkivaisesti katseli hän\nsinne ja lienee kai pari kertaa tuttuja kasvoja nähnyt, joilta ei\ntahtonut tulla huomatuksi; hän vetäytyi ehdottomasti takaperin heidät\nnähdessään, mennen sitten eteenpäin kylän toista päätä kohti.\n\nKylän ensimäinen kapakka oli siellä, hiukan syrjässä kadusta.\nMarkkinoiden melua ei siellä kuulunut, vaan elämää ja liikettä oli\nsiellä kylliksi.\n\nNuori mies lähestyi sitä varovaisesti ja hän taisi sen tehdä, tulematta\nhuomatuksi siinä täydellisessä pimeydessä, joka jo vallitsi. Hiljaan\nhiipi hän syrjärakennuksien ohitse, varsinkin tallien; siellä toivoi\nhän arvatenkin tapaavansa ajureita tai ehkäpä santarmejakin, joiden\npakinoita voisi salaa kuunnella; mutta ei kuullut mitään. Sitten meni\nhän lähemmäksi päärakennusta. Suuri ravintolahuone oli alakerrassa;\nsinne saattoi ulkoa kirkkaasti valaistuista akkunoista katsoa.\nKenenkään huomaamatta astui hän akkunan tykö ja katseli huoneesen.\n\n\"Myös poliisineuvoskin! Lemke on oikeassa. Hän ei ole täällä markkinain\nvuoksi. Eikä Eischer ole vielä tullut. Hyvin todennäköistä on että\novat saaneet hänet vangiksi; hän on tunnustanut; hankkeemme on saatu\nilmi. Mitä nyt? Mutta miksi on poliisineuvos täällä? tai vielä täällä?\nVai lieneekö hän ollut jo juutalaisen luona? Hän puhelee tuolla jonkun\nkanssa. Kukahan se lienee? -- Tuhat tulimmaista --\"\n\nNuori mies hypähti taapäin.\n\n\"Hänkö täällä? oliko se todellakin hän? Se ei ole mahdollista.\"\n\nHän meni jälleen akkunan luo, katsahti vielä kerran siitä sisään ja\nperäytyi sitten hitaasti.\n\n\"Hän se on. Mikä hänet lienee tänne tuonut? Ei ole epäilemistä enään,\nett'emme olisi petetyt. Mitä nyt, mitä nyt? Mutta ainoastaan nykyinen\ntuumamme on tullut ilmi; toinen on alkuun pantava, nyt heti. -- Mutta\nmikä? -- Linnassa eivät he vielä ole olleet, Juutalainen ei olisi\npäästänyt heitä luotaan, ja is -- tuo tuolla ei olisi niin hevin sieltä\nirroittunut. Juutalainen ei siis aikeestamme vielä mitään tiedä. Mitä\nnyt? Professorini muistuu mieleeni; hänen kanssansa olisi jotakin\naikaansaatava. -- Hitto vie, se käy laatuun. Nopeasti toimeen, Lemken\ntäytyy auttaa. Nyt hänen luoksensa, hän odottaa jo minua. Siellä saan\nsamalla tietoja Mariannesta. Tyttö raukka! Hän oli niin kunnollinen\nja hyvä tyttö ja aina niin onneton! Ja hänen äitinsä täällä! Ja isäni\ntuolla huoneessa! Koko tämä kurjuus täällä koossa! Jälleen täällä!\nKurjuuden alkuunpanija ja uhri! Mitä tästä syntyy? kuinka tämä päättyy?\nJumala tietää, ja paholainen ohjaa.\"\n\nHän meni ravintolan pihasta, kiersi kylän syrjäpolkuja pitkin, joita\ntuskin voi huomata. Hän löysi ne, niitä etsimättä; siis tunsi hän\nnähtävästi tarkoin kylän ja sen ympäristöt. Muutamien minuuttein\nperästä oli hän puutarhan aidan luona, jonne oli jättänyt kumppaninsa.\n\nTämä odotti jo siellä.\n\n\"No, Lemke, mihin hän meni?\"\n\n\"Hän on mennyt papin luo.\"\n\n\"Tuon ulkokullatun veitikan tykö, jonka vanha Shartenmeyer täältä\npeloitti?\"\n\n\"Juuri hänen tykönsä ja sen roiston kanssa on hän jossakin tekemisessä.\"\n\n\"Papinko kanssa?\"\n\n\"Ja vaikkapa hän on tai on ollut sinun armaasi, niin kyllä hänessä\npapin henttua on enemmän.\"\n\n\"Taivaan herra! Pappi on vasta lyhyen ajan ollut täällä; siihen saakka\noli hän kandidaattina -- Mutta kerro.\"\n\n\"Minä menin tytön jälkeen ja tavoitin hänet pian. Pysyttelin\nkolmekymmentä askelta hänen takanansa, aina siten, että jos hän\nolisi taaksensa katsahtanut, minä olisin voinut näkyvistä puikahtaa.\nAinoastaan kaksi kertaa katsahti hän taaksensa, sitten, kun ei ketään\njälessänsä huomannut, ei hän enää katsellut. Kylän aitauksen päässä\npoikkesi hän eräälle polulle vasemmalla puolella; tien näkyi hän\ntuntevan, sillä hän kulki varmasti ja joutuin. Äkkiä alkoivat hänen\naskeleensa käydä hitaammiksi, hänen tullessaan erään yksinäisin talon\nläheisyyteen. Tunsin talon, se oli pappila, tuolla petäjikön tiellä,\nmissä --\"\n\n\"Kyllä tiedän, jatka vaan.\"\n\n\"Talo oli kirkkaasti valaistu, sisältä tunki kuuluviin paljon ääniä,\nniinkuin kuului, naisten ääniä. Hengellisellä herralla oli luultavasti\nvieraina nuo naiset, joiden parissa näimme hänen kävelevän tuolla\nmarkkinakojujen välillä. Kaunottaresi -- mikä onkaan hänen nimensä?\"\n\n\"Sano häntä minun sisarekseni.\"\n\n\"Hitto vieköön, sinunko sisaresi? Todellakin sinun sisaresi ja papin\n--?\"\n\n\"Kerro vaan edelleen.\"\n\n\"Poltamme tuon roiston talon, sillä --. Mutta kuule nyt mitä tapahtui.\nTyttö näytti tuntevan talonkin, pappilan; kuta lähemmäksi hän tuli,\nsitä hitaammin hän käveli. Useat kerrat hän pysähtyi; epäilemättä oli\ntämä käynti hänelle tukala ja vastahakoinen. Jo oli tullut pimeä;\npuiden siimeksessä, jossa kävelimme, oli vieläkin pimeämpi; saatoin\nsiitä syystä mennä häntä lähemmäksi, mutta kaksikymmentä askelta pysyin\nyhä hänen takanansa. Kuitenkin voin kuulla hänen huokaavan; tuntuipa\n_minunkin_ sydämmessäni tuskalliselta, miten tuskalliset lienevät siis\nhänen sydämmensä tunteet olleet? Vihdoin kulki hän suoraan, mutta\nverkalleen taloa kohti; näytti siltä kuin olisi hän vaan puolittain\nrohkaissut sydämmensä, mutta ennenkuin hän oli ovelle ehtinyt, tuli\njoku huoneesta häntä vastaan. Se oli pappi itse. Eräässä noista\nkirkkaista akkunoista olin juuri silmänräpäystä ennen huomannut miehen\npään, ja arvelin tunteneeni papin. Tiedäthän että minulla on hyvät\nsilmät. Tuo roisto oli epäilemättä tähystellyt tyttöä; hänen täytyi\nsiis tietää, että tyttö oli siellä, oli siis häntä odottanut. -- Kuule\nWagner, kyllä kai on naurettavaa, jos me rupeamme puhumaan pahasta\nomastatunnosta; mutta luulenpa että maailmassa on vielä suurempiakin\nlurjuksia, kuin me olemme. Ja sellainen on varmaankin tuo tuolla. --\nTyttö ei saanut päästä huoneesen, naiset siellä eivät saaneet häntä\nnähdä. Kenties olikin hänellä rikas morsian luonaan, tai nainen jota\nhän siksi toivoi. Jos silloin yht'äkkiä tuo hyljätty morsian olisi\nhuoneesen astunut! -- Onko hän todellakin sinun sisaresi, Wagner?\"\n\n\"Niinkuin jo sanoin.\"\n\n\"Tyttö parka!\" Pappi ikäänkuin lensi häntä vastaan, mutta niin hiljaan,\nett'ei hänen askeleitansa kuulunut. \"Marianne\", kuiskasi hän hänelle,\n\"Jumalan nimessä, mitä olet tehnyt?\"\n\nPappilassa on puutarha, jonka aitauksen taakse minä piilouduin. Siten\nsaatoin mennä lähemmäksi ja kuulla jok'ikisen sanan.\n\nTyttö ei vastannut hänelle mitään, luultavasti oli hänen mielensä liian\nliikutettu.\n\nPappi tarttui hänen käteensä ja talutti häntä nopeasti puutarhaan;\nportti oli avoinna. Pappilan huoneuksesta ei heitä enää voitu nähdä ja\nminä taisin päästä vieläkin likemmäksi heitä.\n\n\"Mitä sinä täällä tahdot?\" kysyi pappi. \"Etkö ole saanut minun\nkirjettäni?\"\n\n\"En ole saanut sinulta yhtään ainoata kirjettä,\" vastasi tyttö; \"moniin\nmonituisiin kirjeisiini en mitään vastausta. Siitä syystä olen tänne\ntullut.\"\n\n\"Nyt sinä et puhu totta,\" sanoi pappi, \"minä olen sinulle kirjoittanut,\nettä rauhoittuisit, että luottaisit minuun; lupasin hetimiten tulla\nluoksesi.\"\n\n\"En ole riviäkään sinulta saanut,\"\n\n\"Ja sitten tahdoit saattaa minut onnettomaksi.\"\n\n\"Minäkö sinut?\"\n\n\"Tähän kotiini tahdoit sinä tunkeutua! juuri nyt, kun luonani on\nvieraita, seurakuntani arvokkaimpia ja hurskaimpia naisia. Heidän\nkeskuuteensa tahdoit sinä astua, sinun tilassasi, tahdoit hyökätä\nkimppuuni, muistuttaa minua sanastani, pakoittaa minua siten siinä\npysymään. Onneton, soaistu, etkö voi käsittää, että siten kaikki olisi\nmenetetty, että kumpikin siten olisimme joutuneet turmioon?\"\n\nTuo veitikka melkein räyhäsi innossaan; sen hän taisi tehdä, koska\ntietysti tunsi puhuteltavansa luonteen, ja sellaisen kurjan olennon\ntilan hän varmaankin tunsi. Ehkäpä tuo tyttö ei olekkaan ainoa,\njonka hän on vietellyt. Mitä taitaa tyttö tehdä? Hänen ainoana\ntarkoitusperänänsä on tulla viettelijänsä kautta jälleen kunniaan\nautetuksi. Siis täytyy hänen aina myöntyä, tyytyä kaikkeen, sillä\npieninkään sana jollekin kolmannelle ja mies on hukassa ja tyttö\nhänen kanssansa. Siis voi mies uhata ja peloittaa häntä. Voi, kyllä\ntuommoinen ulkokullattu pappi on koko joukon huonompi kuin me.\n\n\"Enhän minä aikonut hyökätä kimppuusi, Frans\", sanoi tuo onneton\ntyttö itkien. \"Luulin tapaavani sinut täällä yksinäsi. Nähdessäni\nettä sinulla on vieraita luonasi, aioin jo palata takaisin. Mutta\nen voinut, olen liian väsynyt, jalkani eivät jaksaneet minua enää\nkauemmaksi kantaa. Olen kävellyt koko päivän ja koko eilispäivän\nmyöskin; ainoastaan ensimäisen päivän riitti rahani kyydillä ajamiseen.\nSentähden päätin hiljaisuudessa istua täällä puutarhassa ja vartoa,\nkunnes vieraasi olisivat täältä lähteneet.\"\n\n\"Puhutko totta?\" kysyi pappi.\n\n\"Olenko sinulle koskaan valhetellut, Frans?\"\n\n\"Tahdon sinua uskoa. Jää siis tänne lehtoon odottamaan. Enintään tunnin\nperästä olen minä yksinäni ja tulen sinun tykösi.\"\n\n\"Uskallanko pyytää sinulta ainoastaan lasin vettä? olen niin\nuuvuksissa.\"\n\n\"Minä tuon sen sinulle.\"\n\nPappi meni pari askelta hänen luotansa, sitten kääntyi hän takaisin\nhänen tykönsä.\n\n\"Onko sinua kukaan kylässä nähnyt?\" kysyi hän.\n\n\"Ei kukaan\", vastasi tyttö.\n\n\"Olit kai kieltänyt sisaresi kellekään ilmoittamasta että olitte\ntavanneet toisenne kylässä?\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Sinulla siis on kuitenkin vielä enemmän valtaa hänen ylitsensä kuin\npapilla! Mutta onko hän sinun sisaresi? No olkoonpa minun puolestani\nsekin asia miten hyvänsä. Kaikissa tapauksissa on hän onneton olento\n-- kuule, jos todellakin tahdot hänen parastansa -- tuo pappi kysyi\nniin väijyvällä äänellä oliko häntä kukaan nähnyt -- ja tyttö on siellä\nkokonaan hänen vallassansa, hän on yksinään, pappila sijaitsee ihan\nerillään muista taloista, yö on niin pimeä. Ja irti tahtoo pappi päästä\nentisestä armaastansa. -- Minua alkaa jo peloittaa tuon tyttö paran\nkohtalo. Pappi on aika lurjus, teeskentelevä roisto. --\"\n\nTuo nuori mies, jolle hänen kumppaninsa kaikkea tätä kertoi --\nWagneriksi oli kumppani, Rudolfiksi tuo onneton tyttö häntä nimittänyt\n-- oli käynyt levottomaksi, mutta eräs toinen seikka oli vielä enemmän\nhänen mielensä vallannut.\n\n\"Meillä on vielä tunti aikaa\", sanoi hän, \"ja vielä enemmänkin. Kello\non nyt seitsemän, yhdeksän aikana tulee meidän työmme olla valmiina.\nSitten olkoon Jumala papille armollinen! -- Nyt ensin omiin toimiimme!\nolet oikeassa, me olemme petetyt; niin ainakin luulen. Poliisineuvos on\ntäällä ja hänen seurassansa tuo vanha santarmikapteeni kaupungista.\"\n\n\"Mitä hittoa, hänkin täällä?\" huusi kummastuneena Wagnerin kumppani,\n\"siinä tapauksessa on heillä epäilemättä jotakin erityistä tekeillä.\"\n\n\"Niin arvelen minäkin, ja siis täytyy meidän kaikissa tapauksissa\nluopua, jos ei juuri aikomuksestamme, niin kuitenkin alkuperäisestä\ntuumastamme ja suunnitella toinen.\"\n\n\"Niin täytyy tehdä.\"\n\n\"Olen jo miettinyt uuden tuuman.\"\n\n\"Annappa kuulla\".\n\n\"Aikomuksestamme, että salaisesti tunkeutuisimme linnaan, on meidän\nluopuminen; koko linna on oleva vartioittuna.\"\n\n\"Se on varma.\"\n\n\"Siis on toisella tapaa pääsy sinne hankittava.\"\n\n\"Mutta eihän ainakaan väkivallalla. Meitä on vaan neljä, kun Fischer ei\nole saapunut.\"\n\n\"Salaa hiipimisen ja väkivallan välillä on vielä keskellä jotakin\nmuutakin.\"\n\n\"Ja mitä?\"\n\n\"Viekkaus. Olen kertonut sinulle eräästä professorista, jonka tänään\nolen oppinut tuntemaan.\"\n\n\"Hän on tarpeeksi tyhmä, ollaksensa oppinut professori, arvelit sinä.\"\n\n\"Hänen tyhmyytensä on meitä hyödyttävä.\"\n\n\"Tyhmyydestä on muutoin hyötyä ainoastaan tyhmille itsellensä.\"\n\n\"Hänellä on muassansa suosituskirje juutalaiselle.\"\n\n\"Ahaa, juutalaisesta on tullut parooni, nykyään kai lienee hänen\nnimensä parooni von Ritterhelm.\"'\n\n\"Se hänen nimensä on.\"\n\n\"Ja siis tulee hänen suojella oppineita ja taideniekkoja. Myös typeriä\nprofessorejakin.\"\n\n\"Minun täytyy koettaa hankkia itselleni hänen suosituskirjeensä.\"\n\n\"Esiyntyäksesi professorina?\"\n\n\"Niin, juutalaisen luona.\"\n\n\"Siellä on paljon vieraita.\"\n\n\"Juuri sentähden. Koronkiskureja, pettureita! -- Kyllä he saavat\nhämmästyksellä minua katsella. Sinä tulet muassani palvelijanani.\nMinä tunnen tarkoin linnan kaikki sopukat; meidän tulee kahden\nsuorittaa koko toimi; muut kaksi voivat odottaa ulkona. Mutta meidän\non nopeasti ja pian toimiin ryhtyminen. Mene nyt sinä heidän luoksensa\npetäjistöön ja selitä heille meidän uusi tuumamme. Minä menen tapaamaan\nprofessoriamme. Puolen tunnin kuluttua olen luonanne.\"\n\nNuo kaksi veijaria erosivat; toinen palasi kylään takaisin, toinen\npoistui siitä yhä kauemmaksi.\n\n\n\n\nII.\n\nYlhäinen herra.\n\n\nKylän toisessa päässä olevan parhaan kapakan kirkkaasti valaistussa\nravintolahuoneessa istui isojen ja vähäisten pöytien ääressä joukko\nvieraita. He olivat tulleet takaisin markkinoilta ja aikoivat ehkä\nvielä sinne, vaikka ilta jo oli varsin hämärä. Keskustelu oli yhtä\nvaihtelevainen kuin äänekäs.\n\nHuoneen keskellä pienen pöydän luona istui muuan yksinäinen herrasmies.\nHän tupakoi tyytyväisen näköisenä isosta visapääpiipusta ja täytti\ntuontuostakin lasiansa viinipullosta, joka oli hänen edessänsä pöydällä.\n\nHänen vieressänsä seisoi toinen herra, maltittoman näköisenä, hattu\nkädessä, ikäänkuin hän joka silmänräpäys aikoisi mennä tiehensä, mutta\nei pääsisi lähtemään. Hän näytti vartovan tuota istuvaa herraa.\n\n\"Jo kai on aika\", sanoi hän hänelle.\n\nIstuva herra näytti vähät välittävän hänen hoputtelemisestansa.\n\n\"Emmehän suinkaan jätä pulloa oman onnensa nojaan,\" vastasi hän\nlevollisesti.\n\n\"Mutta palaammehan tänne jälleen.\"\n\n\"Tosi kyllä, mutta milloin? -- Ja toisekseen, onko niin varma että me\npalaamme tänne takaisin.\"\n\n\"Jätämmehän vaunut ja kaikki tänne.\"\n\n\"Ottakoon hiisi, hyvä ystävä, kun on tällainen toimi suoritettavana,\nniin ei kukaan ihminen voi taata, että hän takaisin pääsee.\nVeli vaina--\"\n\n\"Luulenpa todellakin teidän arvelevan vaaraan joutuvamme.\"\n\n\"Henkeänsä pitää aina ajatella ja muistaa että se on valtiolle\nsäilytettävä. Sentähden pidän aina pistoolini ladattuina tässä\nrinnallani. Ja -- ottakoon hiisi -- siitä syystä juokaamme täällä\nensin rauhallisesti pullomme tyhjäksi, ystävä kulta; sillä kuka tietää\nsaammeko mitään sen kirotun juutalaisen luona.\"\n\n\"Tiedämmehän että hänen luonansa tänään on joukko vieraita.\"\n\n\"Ja huonoa viiniä. Juodaan siis nyt.\"\n\nHän tyhjensi lasinsa ja toinen teki samoin, toivoen siten pikemmin\npääsevänsä lähtemään.\n\nKolmas herra, joka juuri äskettäin oli huoneesen tullut, astui heidän\nluoksensa.\n\n\"Kolme olen tavannut,\" sanoi hän.\n\n\"Kutka ne ovat?\" kysyi seisova herra.\n\n\"Tavatut ovat Fredrik Lemke, Emil Apelt ja Adolf Kollman.\"\n\n\"Wagner puuttuu siis vielä?\"\n\n\"Tiedättehän herra poliisineuvos, ett'ei kukaan väestämme häntä tunne,\nonpa itse nimikin kaupungin veijariseuroissa tuntematon.\"\n\n\"Eikö noita kolmea ole nähty jonkun oudon seurassa?\"\n\n\"He kuljeksivat vaan yksinään. Kohdatessaankin toisiaan menivät he\naivan kuin ventovieraat ihmiset toistensa sivutse.\"\n\n\"Missä näitte heidät?\"\n\n\"Kylässä markkinakojujen välissä.\"\n\n\"Eiväthän he vaan liene tunteneet teitä?\"\n\n\"Kuinka se olisi mahdollista näissä valepuvuissa, herra poliisineuvos?\"\n\n\"He ovat mestarillisia roistoja, joilla ovat ilveksen silmät.\"\n\n\"Poliisin tulee olla vielä mestarillisempi.\"\n\n\"Emmekä kuitenkaan ole saaneet selkoa Wagnerista.\"\n\n\"Ottakoon hiisi!\" virkkoi pullon ääressä istuva herra, \"jos en\nolisi täällä tunnettu, niinkuin kirjava koira, kyllä minä Wagnerin\nlöytäisin. Mutta, niinkuin asianlaita on, en uskalla näyttäytyä tuolla\nväkijoukossa, sillä silloin olisi hankkeemme heti kaikkein tiedossa.\"\n\n\"Sitä tärkeämpi on että nyt heti lähdemme, herra kapteeni\", sanoi\npoliisineuvos.\n\n\"Ottakoon hiisi -- en tiedä miksi hoputtelette, ystävä kulta? Vasta\nyhdentoista aikana aikovat rosvot murtautua linnaan, ja nyt on kello\nkahdeksan.\"\n\n\"Mutta rosvot ovat voineet muuttaa tuumansa, varsinkin kun Fischer ei\nole heidän luoksensa saapunet. Ja parooni Ritterhelm ei vielä tiedä\nmitään koko asiasta.\"\n\nKapteenin kasvot julmistuivat äkkiä.\n\n\"Herra poliisineuvos, tahdotteko pienessä asiassa olla mielikseni?\"\n\n\"Mikä se olisi?\"\n\n\"Älkää enää sanoko tuota kirottua juutalaista parooniksi.\"\n\n\"Mutta onhan hän parooni.\"\n\n\"Ottakoon hiisi -- kirotun, koronkiskomisella kokoonhaalitun rahansa\nkautta! Häpeä on että arvonimensä, vieläpä säätynsäkin, nykyään voi\nostaa. Sellainen tapa vie aateliston perikatoon, se karkoittaa kaikki\njalot aatteet maailmasta. Ottakoon hiisi!\"\n\nVihoissansa nakkasi hän kurkkuunsa täyden lasillisen viiniä.\n\n\"Jumalalle kiitos,\" sanoi poliisineuvos.\n\n\"Mitä herra? Mistä syystä? Senkötähden että aatelisto joutuu\nperikatoon?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, herra parooni, sehän olisi poliisilta sopimaton\ntoivomus.\"\n\n\"Aivan oikein. Ja nyt lähdetään. Mutta jos tuolla juutalaisella\nrahaparoonilla ei ole hyvää viiniä -- ottakoon hiisi, silloin on piru\nhänet korjaava. -- Poliisikomissario, antakaa minulle hattuni.\"\n\nSitten nousi hän tuoliltaan ja kaikki kolme lähtivät liikkeelle\nmennäksensä ulos huoneesta. He muodostivat omituisen kolmikunnan, nuo\nkolme herraa.\n\nPoliisikomisaario oli pitkä, laiha ja kalpea mies; valepuvussansa\nnäytti hän terävine silmineen uskonvimmaiselta pappismieheltä.\n\nPoliisineuvos, pyöreä, hyvässä lihassa oleva herra oli aina, omassa\npuvussaankin ja kotielämässään, varakkaan liikemiehen kaltainen, joka\noli tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan.\n\nKapteeni, jota poliisineuvos äsken oli parooniksi sanonut, oli\nulkomuodoltaankin kummallinen veitikka. Hän näytti ijältään olevan\npuolivälissä kuudetta kymmentä; päässä oli hänellä vaan vähän ihan\nharmaita hiuksia; hänen paisuneet ja samalla veltot kasvonsa, suuri\nvatsa, ohuet sääret, joutuisa mutta kuitenkin horjuva käyntinsä, kaikki\nosoitti hänen olevan rappeutuneen mässääjän; äärettömän pitkät, vielä\nmustat, arvatenkin väritetyt viikset ja suuret vedenväriset, yhäti\npyörivät silmät antoivat aihetta otaksua häntä pelkuriksi.\n\nKun nuo kolme herraa olivat ehtineet huoneen ovelle, seisahtuivat he\näkkiä. Ovi avattiin juuri heidän edessänsä ja kaksi vierasta, jotka\naikoivat huoneesen astua, seisoivat heidän vastassansa.\n\nToinen niistä oli laihanpuolinen, keski-ikäinen herrasmies,\nkumaraselkäinen, kasvot harmaanväriset, nenä pitkä ja viisto, ja\nkaulassa täysisininen liinainen. Hän silmäili huoneesen sangen ylpeällä\nja sangen tyhjällä. sekä oppineelta näyttävällä katsannolla.\n\nToinen oli vanhanpuoleinen herrasmies, muodoltaan, samoin kuin\nkäytökseltään hieno, täysiverinen ylimys.\n\nHän tuli tuon ylpeän ja oppineen herran jälestä. Kun hän yht'äkkiä oven\navautuessa näki edessänsä nuo kolme herraa, näytti hän ehdottomasti\nsäpsähtävän ja hänen hienot, kalpeat kasvonsa vavahtivat. Heti sen\nperästä astui hän kuitenkin levollisen ja välinpitämättömän näköisenä\ntoverinsa seurassa noiden kolmen herran sivutse huoneesen.\n\nKaksi niistä, poliisineuvos ja poliisikomisaario, olivat kuitenkin tuon\nsäpsähdyksen havainneet.\n\n\"Mitä se oli?\" virkkoi poliisikomisaario. \"Hänen asiansa eivät liene\noikein reilassa.\"\n\n\"Mutta toisen ovat sitä paremmin\", vastasi poliisineuvos. \"Se on\nvarmaankin täydellinen professori, joka arvatenkin tutkii rikos lakia\nja vallintolain oppia. Ja nuo molemmat olivat tuttavia. Mutta miten\non teidän laitanne, herra kapteeni?\" täytyi hänen kummastuneena\nkapteenilta kysyä. \"Tunsitteko noita herroja?\"\n\nKapteeni katseli todellakin kaikilla ihmettelemisen merkeillä noiden\nkahden vieraan jälkeen.\n\n\"Ottakoon hiisi\", sanoi hän, \"luulin toisen niistä olevan -- mutta se\nei ollut mahdollista!\"\n\n\"Keneksi häntä luulitte?\"\n\n\"He, he, se on naurettavaa -- luulin häntä pojakseni.\"\n\nHän nauroi ja poliisineuvoksen täytyi myös naurahtaa.\n\n\"Ettehän ainakaan professoria pojaksenne luulleet; hän näytti jo olevan\nalulla viidettäkymmentä, ja kuinka te olisitte niin oppineen pojan\nsaaneet?\"\n\n\"Tarkoitin tuota toista.\"\n\n\"Sehän oli vielä vanhempi; hän voisi olla teidän vanhempi veljenne.\"\n\nKapteenin kasvonjuonteet liikahtivat kummallisella tavalla, hänen\nkuullessansa tuon huomautuksen.\n\n\"Hyi hiisi! hyi hiisi!\" virkkoi hän.\n\nSitten menivät kaikki kolme ravintolasta.\n\nNuo kaksi herraa, jotka ravintolasaliin olivat astuneet, katselivat\nympärillensä missä näkisivät tyhjän pöydän.\n\n\"Tuolla\", sanoi vanhempi, hieno ja hilpeä herra, osoittaen sitä pöytää,\njonka äärestä kapteeni ja poliisineuvos juuri äsken olivat lähteneet.\nHe istautuivat pöydän luo; se oli erillään muista.\n\n\"Minua pahoittaa, ett'ette voi koko iltaa parissani olla,\" sanoi\nvanhempi herra.\n\n\"Niinkuin jo olen selittänyt, on se mahdotonta,\" vastasi oppinut herra.\n\n\"Valitettavasti täytyy minun siitä ilosta luopua, ja kuitenkin olin\nollut niin iloissani toivoessani saada pidemmän ajan pakinoida teidän\narvoisenne miehen kanssa.\"\n\n\"Te olette liian kohtelias, herra parooni.\"\n\n\"Mutta vasta puoli yhdeksän aikana olette ilmoittaneet saapuvanne\nlinnaan? Ja siihen saakka --\"\n\n\"Kello yhdeksän ajaksi olen minä kutsuttu. Olin kirjoittanut lipun\nparooni Ritterhelmille, jossa pyysin häntä määräämään ajan, milloin\nsaisin suosituskirjeeni hänelle jättää. Hän kutsui minun saapumaan tänä\niltana, lisäten että tapaisin hänen luonansa pienen, mutta hauskan\nseuran.\"\n\n\"Teidän suosituskirjeenne on Alexander von Humboldtin kirjoittama.\"\n\n\"Niin on, ja katson itseni onnelliseksi, kuuluessani tämän tieteiden\nruhtinaan ystävien joukkoon.\"\n\n\"Tuo hyvä Humboldt erehtyy valitettavasti toisinaan ystäviä\nvalitessaan.\"\n\n\"Hm, hm!\" rykäsi loukkautuneena ja hämillään oppinut herra.\n\n\"Pyydän ett'ette sanojani väärin ymmärrä, herra professori.\nArvokkaampaa ystävää, kuin te, ei hänellä voi olla kaikkien tuttaviensa\njoukossa.\"\n\n\"Varsin kiitollinen olen hyvästä ajatuksestanne, herra parooni.\"\n\n\"Mutta tuo herra von Ritterhelm! Onko herra von Humboldt antanut teille\nlähempiä tietoja hänestä?\"\n\n\"Ei sanottavasti. Sanoessani olevani tieteellisellä matkalla,\ntutkiakseni tiedettäni varten vanhoja kirjastoja --\"\n\n\"Te olette rikoslaki-oikeuden professori?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\nLihavan poliisineuvoksen tarkka silmä oli siis ollut oikeassa.\n\n\"Ja vanhojen kirjastojen tomusta löydätte aineksia tieteesenne?\" kysyi\nparooni.\n\n\"Uusia aineksia löytyy ainoastaan sieltä\", vakuutti rikoslakioikeuden\nprofessori.\n\n\"Eikä yleisessä elämässä ja liikkeessä?\"\n\nProfessori katsahti parooniin kummastuneena ja sitten sääliväisesti:\n\n\"Elämä\", virkkoi hän ylevällä itsetietoisuudella, \"kuuluu ainoastaan\noppimattomaan ja siitä syystä hedelmättömään käytäntöön. Tieteelle ja\nopille voi ainoastaan vanha klassillinen aika tarjota virvoittavaa ja\nravitsevaa maitoa.\"\n\n\"Rupean todellakin käsittämään,\" sanoi parooni. \"Rohkenenko pyytää että\npitkittäisitte.\"\n\n\"Kun minä siis\", pitkitti professori, \"olin Alexander von Humboldtille\nilmoittanut matkani tarkoituksen ja hänelle sanonut, että kävisin\ntässäkin seudussa, virkkoi hän että tällä paikkakunnalla sijaitsee\nHohenhorstin linna, jonka äskettäin eräs hänen tuttavansa, parooni\nRitterhelm on ostanut; parooni oli hänelle vakuuttanut että se sisältää\narvokkaan, vanhan kirjaston. Hän tarjoutui itse antamaan minulle\nsuosituskirjeen paroonille, joka jonkun ajan oli pääkaupungissa elänyt\nja oli varsin miellyttävä mies kotielämässään.\"\n\n\"Enempää hän teille siis ei ole parooni Ritterhelmistä sanonut?\"\n\n\"Ei mitään sen enempää.\"\n\n\"Ettekö muutoinkaan ole mitään mainitusta paroonista kuulleet?\"\n\n\"En mitään. Alexander von Humboldtin suosituskirjeessä oli minulle\ntarpeeksi. Mutta te olette niin arvelevaisen näköinen.\"\n\n\"Tiedättehän että herra von Ritterhelm on juutalainen?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään uskonnollisia ennakkoluuloja.\"\n\n\"Ja sitäpaitsi äsken aateloittu?\"\n\n\"Minulla ei ole myöskään mitään ennakkoluuloja säätykysymyksissä.\"\n\n\"Se on ikävä asia, sillä siinä tapauksessa teillä ei ole paljon toivoa\npäästä professoriksi preussilaiseen yliopistoon. Ystävänne, Alexander\nvon Humboldt, ei elä iankaikkisesti ja Preussillä on niin oivallisia\nyliopistoja, Berliinissä, Breslaussa, Hallessa --\"\n\nProfessori kävi hiukan levottomaksi.\n\n\"Niin, ne ovat mainioita yliopistoja,\" virkkoi hän.\n\n\"Ja nyt,\" pitkitti parooni, \"täytyy minun valitettavasti vielä lisätä,\nettä parooni Ritterhelm on tunnettu koronkiskuri.\"\n\n\"Siitä ei varmaankaan pääkaupungissa mitään tiedetty.\"\n\n\"Mutta sitä paremmin se seikka täällä tunnetaan.\"\n\n\"Hm, hm. Mutta yleisen rikoslaki-oikeuden mukaan ei ole selvillä, onko\nkoronkiskominen rikoksellista.\"\n\n\"Lakimme ja tuomarimme ovat siinä asiassa selvillä ja -- huomasitteko,\nkuinka äskettäin ehdottomasti säpsähdin, astuessamme tähän huoneesen?\"\n\n\"Te hämmästyitte, kun nuo kolme herraa niin odottamatta tulivat\nvastaamme ovella.\"\n\n\"Aivan oikein. Ettekö tiedä, keitä nuo kolme herraa elivät?\"\n\n\"En tuntenut heitä.\"\n\n\"Kaksi heistä oli ylhäisiä poliisivirkamiehiä ja kolmas\nsantarmikapteeni maakunnan pääkaupungista.\"\n\n\"Ja tiedättekö myös, missä tarkoituksessa nuo herrat täällä ovat?\"\n\n\"Pakostakin täytyy minun sen arvata, en voi siinä suhteessa pettyä.\nEilen olin kaupungissa poliisipresidentin luona käymässä; siellä\nkuiskuteltiin salaa vieraiden kesken herra von Ritterhelmistä.\nPoliisipresidentti, joka on ystäväni, ilmoitti minulle vihdoin\nsalaisuutena, että parooni von Ritterhelm on lukuisan väärentäjä-joukon\npäällikkönä, joka joukko harjoittaa väärien pankinsetelien\nvalmistamista ja levittämistä.\"\n\nProfessori pelästyi.\n\n\"Väärien pankinsetelien?\" huudahti hän.\n\n\"Niin, miksi ei koronkiskuri myös voisi valmistella vääriä\npankinseteleitä?\"\n\n\"Väärentäjä?\"\n\n\"Eikö totta, herra professori, siinä on rikos, jonka suhteen ei saata\nolla eri mieliä.\"\n\n\"Rikosasioita koskeva lainkäytös rankaisee rahanväärentäjiä\nkuoleman-rangaistuksella. Nyt on tosin eri mieliä --\"\n\n\"Jätetään riitakysymykset sikseen, herra professori. Presidentti\nmainitsi vielä lisäksi, että tuo parooni, voidaksensa rikostansa\nvapaammin harjoittaa, oli ostanut tämän yksinäisen vanhan linnan syvine\nkellareineen ja maanalaisine holvineen, kuin myös että näinä päivinä\nkoko väärentäjäjoukko täällä kokountuisi.\"\n\n\"Taivasten tekijä,\" sanoi professori. \"Juuri tänä iltana on seura\nkoossa paroonin luona.\"\n\n\"Siksipä ovat jo tänään nuo virkamiehetkin täällä.\"\n\n\"Ja minä olen myös sinne kutsuttu.\"\n\n\"Se on hävyttömyys paroonin puolelta.\"\n\n\"Mutta minulle on sanottu, että parooni on koonnut linnan entisen\nomistajan velkojat, maksaaksensa heille heidän velkansa.\"\n\n\"Se on kyllä älykäs juttu, minkä parooni on yleisöön levittänyt.\nMutta että poliisi ei sitä juttua usko, sen olette nähneet, tai\nparemmin sanoen tulette näkemään jos menette sinne Humboldtilaisine\nsuosituskirjeinenne.\"\n\n\"Hm, hm!\"\n\n\"Asia alkaa näyttää teistä arveluttavalta.\"\n\n\"Tosiaankin --\"\n\n\"Joka pahantekijäin joukossa tavataan, voi itse tulla epäluulon\nalaiseksi.\"\n\n\"Luuletteko todellakin --?\"\n\n\"Luulen että poliisi vangitsee kaikki, jotka linnassa tavataan.\nSiitä syystä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa teille mitä\npoliisipresidentti salaisuutena on minulle tiedoksi antanut.\"\n\n\"Mutta Humboldtin suosituskirje?\"\n\n\"Taidatteko todistaa että olette sama henkilö, jolle se on annettu?\nonko teillä esimerkiksi passia?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Ikävä asia, mutta minulla on teille ehdoitus tehtävänä.\"\n\n\"Sanokaa vaan.\"\n\n\"Olen tuttu noiden poliisivirkamiesten kanssa.\"\n\n\"Te tunnette siis heidät?\"\n\n\"Ettekö huomanneet, kuinka he minut nähdessänsä hämmästyivät?\"\n\n\"Huomasin kyllä.\"\n\n\"Tietysti eivät he mielellään olisi suoneet että olisin heidät\ntuntenut.\"\n\n\"Se on luonnollista.\"\n\n\"Yhden heistä tunnen hyvinkin, nimittäin santarmikapteenin. Se on\nparooni von Horst, Hohenhorstin linnan entinen omistaja.\"\n\n\"Kuinka? Tämän linnan ja omaisuuden, mikä nyt on parooni Ritterhelmin\nhallussa?\"\n\n\"Aivan saman. Mainittu parooni Horst oli aina kevytmielinen ihminen,\njoka on kaikki omaisuutensa tuhlannut.\"\n\n\"Ja joutunut toisinaan tuollaisten koronkiskurien valtaan?\"\n\n\"Toisinaan niinkin.\"\n\n\"Ja nyt aikoo vangita seuraajansa, omaisuutensa nykyisen omistajan?\"\n\n\"Suurella mielihyvällä hän sen tekee, arvaan minä. Mutta muutoin on\nhän hyväluontoinen ihminen ja on hän epäilemättä oleva iloissaan,\nsaadessansa asettaa kirjaston ja mitä tietoaarteita linnassa muutoin\non teidän käytettäväksenne. Sallitteko, että mainitsen hänelle teidän\ntoivomuksenne?\"\n\n\"Olen oleva teille siitä kiitollinen.\"\n\n\"Minun täytyy kuitenkin teiltä pyytää, että uskotte minulle\nHumboldtin suosituskirjeen hänelle näytettäväksi. Hän on oleva sitä\nenemmän mielissään,kun hän näkee, kenelle suurelle oppineelle hän on\ntilaisuudessa palveluksen tekemään, ja missä arvossa tiede pitää sen\nkirjaston, joka on hänen ja hänen esi-isiensä kokoama.\"\n\nProfessori oli jo vetänyt esille taskukirjansa ja ottanut sieltä\ntuollaisen pienen, hienokirjaimisen lippusen, jonka kaltaisia\njaellessaan Humboldt, kuten tunnettu, ei kitsastellut. Hän antoi sen\nparoonille.\n\nParooni pisti sen lompakkoonsa ja mutisi hampaittensa välissä: täytyy\nkai olla tuollaisiakin hassuja, jotka periaatteellisesti ylenkatsovat\nvirkeää elämää ja eloisaa liikettä ja ainoastaan ymmärtävät tonkia\nmenneiden vuosisatojen tomussa ja liassa. Kuinka on oikeus sillä\ntavalla pystyssä pysyvä? Mutta mitäpä se minuun tulee?\n\n\"Jäätte kai tänne ravintolaan täksi illaksi?\" kysyi hän professorilta,\nseisomaan nousten.\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Pyydän teidän niin tekemään, jotta teidät varmasti tapaan tuodessani\nkapteenin vastauksen.\"\n\n\"Kohtaatte minut täällä; en mene talosta minnekään.\"\n\n\"Näkemään siis!\"\n\nJa parooni meni matkoihinsa, ja kun hän professorille oli selkänsä\nkääntänyt, hymyilivät hänen koko kasvonsa.\n\n\n\n\nIII.\n\nKöyhä rouva.\n\n\nHuononpuoleiset, avoimet vankkurit liikkuivat pitkin pölyistä\nja alinomaa mutkittelevaa ja kaarittelevaa maantietä. Pienissä\nvankkureissa istui vanhanpuoleinen rouva osaksi murhepuvussa; hän oli\nkaiketi ollut leskenä jo useampia vuosia; kuihtuneet kasvot osoittivat,\nettä hän pitkinä vuosina oli runsaasti saanut kokea kärsimyksiä ja\npuutetta. Ahtaalta kutsinlaudalta, joka oli sijoitettu vankkurien\netupuolelle, ohjasi iäkäs talonpoika väsynyttä hevosta.\n\nIlta oli jo käsissä; aurinko oli jo puolen tuntia sitten vajonnut\nmailleen. Vaunut kulkivat hitaasti yhä enenevässä hämärässä. Maantiellä\noli hiljaista ja yksinäistä; ainoastaan muutamat jalkamiehet tulivat\nvankkureita vastaan; he katsoivat niiden jälkeen, niinkuin olisivat ne\nsillä tiellä olleet outoja, vaan ei harvinaisia esineitä.\n\nTien hiljaisuuteen alkoi jonkun ajan kuluttua kaukaa tunkeutua melua;\nkuului kaikuvaa soitantoa, sekaisin huutavien äänien surinaa ja\nkaikenlaista muuta hälinää.\n\n\"Tuossa on Tiefenhausenin kylä\", virkkoi ajaja; \"niillä on siellä\ntänään markkinat.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", vastasi rouva. \"Kulkeeko tämä tie kylän kautta?\"\nkysyi hän sitten.\n\n\"Ei, armollinen rouva.\"\n\n\"Sitä parempi.\"\n\nMutta vankkurit kulkivat läheltä kylän sivutse; saattoi nähdä\nvalaistujen markkinakojujen rivit ja tanssi-talojen kirkkaat\nakkunat. Saattoi eroittaa tanssisoiton säveleet, tanssivien huutoja,\nihmisjoukkojen hurjaa kirkumista, rähinää ja naurua kaduilla,\nmurhatöiden laulajattaren käheän äänen, joka kertoi tuosta kamalasta\nveljenmurhasta sekä vanhan raajarikon surumielisen bassoäänen, joka\nlauloi Reutlingenin apupapin julmasta lapsenmurhasta.\n\nVankkurit kulkivat edelleen; ne jättivät kylän ja sen markkinarähinän\nyhä kauemmaksi jälkeensä. Jo olivat ne poikenneet vanhalta maantieltä\nja kulkivat nyt uudempaa, hyvässä kunnossa pidettyä tietä, joka\nmuutamien minuuttien matkan suorana ojentautui avointen peltojen\nvälillä ja sitten vähäisen vesakon läpitse. Tuon vesakon keskeltä näkyi\ntoisinaan puiden oksien välistä yksinäinen valaistu rakennus.\n\n\"Pappila,\" sanoi ajaja naiselle.\n\n\"Niin on,\" vastasi rouva, niinkuin sekin olisi ollut hänellä ennestään\ntiedossa.\n\n\"Papilla näkyy olevan vieraita tykönänsä\", pitkitti puhelias ajaja.\n\"Hän on ollut täällä vasta kolme kuukautta; hän kuuluu olevan sangen\nankara ja hurskas mies.\"\n\nVankkurit kulkivat kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen askeleen\npäässä pappilan ohitse tuon vähäisen metsikön poikki ja kuljettuansa\nsitten ainoastaan muutamia minuutteja tasangolla olivat ne yht'äkkiä\npienoisen vuoren edessä. Vuorta ylös johti tie, aluksi paljaalla,\nalastomalla kalliopohjalla; ainoastaan muutamia suuria, korkeita kiviä,\nirtautuneita kalliolohkareita, oli hajallaan molemmilla puolilla.\nSitten keskipaikoilla vuorenrinnettä mentiin synkän hongikon sivutse.\nHeti sen perästä alkoi tiheä lehtimetsä, joka peitti vuorta aina\nharjalle saakka. Mitään taloja ei enää ollut tiellä näkynyt, sittenkuin\npappilan ohi oli tultu. Mutta juuri ennenkuin lehtimetsään tultiin,\nteki tie jyrkän käänteen ja ylhällä vuorella voi nähdä ison valaistun\nrakennuksen, joka näkyi ikäänkuin astuvan esille korkeiden puiden ja\njylhäin kallioiden seasta.\n\n\"Hohenhorstin linna\", sanoi ajaja vankkureilla istuvalle naiselle;\n\"kyllä kai armollinen rouva sen tuntee?\"\n\n\"Tunnen kyllä\", vastasi rouva ja syvä, murheellinen huokaus kohosi\nhänen rinnastansa.\n\n\"Ette liene pitkään aikaan olleet täällä, armollinen rouva?\" kysyi\najaja edelleen.\n\n\"En kahteentoista vuoteen, Martti.\"\n\n\"Se on pitkä aika, sen kuluessa voi paljon muuttua.\"\n\n\"Jumala sen tietää,\" huokasi nainen surullisesti.\n\nKylän markkinamelu oli jo kauvan sitten hälvennyt kuuluvista. Metsän\nhiljaisuudessa ja hämärässä jatkoivat vankkurit kulkuaan vuorta\nylös, mukavasti luikertelevaa tietä pitkin. Hämäryys tuli kuitenkin\nylhäällä poistetuksi, kun tie siellä suoraan johti kirkasta, leveää ja\nkorkeaa valonloistetta kohti. Siinä oli Hohenhorstin linna, joka jo\nalhaalta oli nähty, mutta siellä takapuolelta. Etusivu, joka nyt oli\nmatkustajain edessä, todisti valomerellään omistajan rikkaudesta ja\nkomeilevaisuudesta.\n\nAjaja katseli äänettömällä ihastuksella linnaa. Vankkureilla istuvan\nrouvan silmiin nousi kyyneleitä.\n\nVankkurit saapuivat avoimelle, avaralle pihalle. Kirkas valaistus\nnäytti täällä omituisen kuvan. Pihan molemmilla puolilla oli linnaan\nkuuluvia vanhoja rappeutuneita syrjärakennuksia, joista muutamat olivat\nkorjausten alaisina. Ainoastaan harvat akkunat olivat täällä valaistut.\nKun nyt tultiin lähemmäksi itse linnaa, nähtiin siinäkin kirkkaan\nvalaistuksen avulla paljon vajavaisuuksia muureissa, särkyneitä\nosia, vanhoja portaita, ovia ja akkunoita, mutta melkein kaikkialla\nvalmistuksia ja alkua korjauksiin sekä uudistuksiin. Keskimäinen osa\nynnä sen suuri pääovi olivat jo kokonaan ja vallan komeiksi korjatut.\nUusi omistaja oli lyhyen ajan innolla ahkeroinut laittaa kaikkea, mitä\ntäällä useiden vuosien kuluessa oli laiminlyöty ja häviöön joutunut,\nniin paljon kuin mahdollista, aluksi välttämättömimmät kohdat, jälleen\nhyvään, vieläpä loistavaankin kuntoon.\n\nTässä komeuden ja rappeutumisen sekasorrossa vallitsi ylhäisen talon\nhiljaisuus.\n\nUupunut hevonen oli vetänyt viheliäiset vankkurit aina linnan\nvalaistulle, korkealle pääovelle saakka; sisäänkäytävällä seisova\npalvelija oli niiden lähetessä kelloa kilistänyt. Samassa tuokiossa\nilmauntui kookas, paksu, kultanauhoilla koristettu ovenvartija, joka\nnopeasti oli kammiostansa esille rientänyt. Nähdessään vähäiset\nvankkurit, meni hän verkalleen niiden luo, ja tultuansa niiden\nkohdalle, kysyi hän niissä istuvalta rouvalta: \"Kenen luo aiotte?\"\nLeskenvaatteisin puettu rouva vastasi: \"Minä olen rouva von Horst,\nherra von Ritterhelm on minut tänne kutsunut.\"\n\nHän lausui nuo sanat levollisella, selkeällä arvokkaisuudella ja ne\nnäyttivät ovenvartijassa kunnioitusta vaikuttavan, mutta ei eräässä\ntoisessa.\n\nKellon soidessa oli useampia palvelijoita kartanolle tullut; ne\nnäkyivät tahtovan vaan näytellä itseään tulijalle ja olivat kaikki\nloistavissa puvuissa; ainoastaan yhdellä oli yllään musta hännystakki,\nvalkoinen liivi ja valkoinen kaulaliina; hänen kasvoissansa ilmauntui\nselvästi juutalainen alkuperä. Tämän puoleen kääntyi ovenvartija,\nsanoen:\n\n\"Jean, ilmoittakaa armollisen rouvan saapuneen.\"\n\n\"Armollisen rouvan?\" murahti Jean, heittäen päätänsä taapäin ja\nsorahtaen kuin kaartinluutnantti. \"Mikä on nimi? Vai niin, rouva von\nHorst? Niin, niin, nyt muistan. Armollinen rouva odottakoon täällä,\nminä menen häntä ilmoittamaan.\"\n\nHän asteli ylpeästi ylös leveitä portaita, jotka johtivat linnan\nylempiin osiin ja jätti rouvan vankkureille istumaan. Viiden minuutin\nperästä tuli hän takaisin isoisempana ja röyhkeämpänä kuin oli ollut\nmennessään.\n\n\"Armollinen rouva seuratkoon minua.\"\n\nJäykkänä seisoi hän vankkurein vieressä; armollisen rouvan täytyi\navutta niiltä alas kiivetä. Se tuntui hänestä raskaalta, mutta\nainoastaan hänen sydämmessänsä; sen voi havaita siitä jalosta vihasta,\nmikä kuvautui hänen kalpeissa murheellisissa kasvoissansa. Hän näkyi\ntaistelevan mielessänsä, seuraisiko hän tuon uudesti syntyneen,\nkullankiiltoisen linnan raakaa, suurellista palvelijaa, vai ei. Mutta\nsitä hänen ei tarvinnutkaan tehdä.\n\nPalvelijoista oli muuan heti, hänen saavuttuansa, kadonnut ja rientänyt\nerääsen syrjärakennukseen. Sieltä palasi hän nyt takaisin, iäkäs\nvaimo-ihminen muassaan.\n\nViimemainittu astui rouva von Horstin tykö; hänen silmänsä olivat jo\ntäyttyneet kyyneleillä, kun hän näki nuo viheliäiset ajoneuvot, joissa\nmatkustaja oli sinne saapunut. Nähdessään rouvan kalpeat, kuihtuneet\nkasvot, täytyi hänen ääneensä itkeä.\n\n\"Onneton armollinen rouva!\"\n\nHän koetti suudella rouvan kättä.\n\nRouva von Horstin kasvoissa ilmautui surunsekainen ilo.\n\n\"Vanha Margaretha, vielähän sinä elät? Oi, sinä rakastat minua yhä\nvieläkin.\"\n\n\"Olen aina teidän uskollisin palvelijattarenne!\"\n\n\"Sinä olet uskollinen sydän. Ja nyt tiedän, mihin majoitun.\"\n\nRouva kääntyi suurellisen herra Jean'in puoleen.\n\n\"Sanokaa herrallenne, että kiitän häntä siitä asunnosta, jonka hän\nlinnassaan on aikonut suoda minulle, ja pyydän hänen ainoastaan\nsuostumaan siihen, että asun vanhan Margarethan kanssa hänen\ntuvassansa.\"\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka vähään tyytyväinen armollinen rouva onkin,\" sanoi\njuutalainen palvelija olkapäitänsä kohottaen, ja ääneensä nauraen meni\nhän jälleen ylös portaita sisälle linnaan.\n\nMutta rouva von Horst tarttui vanhan Margarethan käsivarteen. \"Tule,\nminä tuen sinua. Totta kai otat minut luoksesi asumaan?\"\n\n\"Oi, rakas, armollinen rouva paroonitar\", huusi vanha vaimo, \"eihän\nminulle iloni enää mitään rauhaa suonut kuultuani, että saisin\njälleen nähdä entisen emäntäni. Olin pyytänyt palvelijoita, että heti\nilmottaisivat minulle, kun te tänne saavutte Mutta ahdasta ja kurjaa on\nteidän asua minun tuvassani.\"\n\n\"Mutta siellä kohtaan minä rakkautta, ja sydämmeni kenties huojentuu,\npuhellessani sinun kanssasi vanhoista ajoista.\"\n\nHe tulivat vanhan entisen palvelijattaren asuntoon. Se oli muutamassa\nsivurakennuksessa oleva tupanen; ahdas se oli ja köyhältä se näytti,\nmutta kaikki oli siellä puhdasta ja mukavaa.\n\n\"Tämä on yhä sama vanha tupasi\", sanoi paroonitar.\n\n\"He ovat sallineet sen jäädä minun haltuuni\", vastasi vanha vaimo,\n\"kaikki ne isännät, jotka teidän jälkeenne ovat tällä linnalla olleet.\nTe olitte, lähtiessänne täältä, pyytäneet sen suosion vanhalle\npalvelijattarellenne.\"\n\n\"Ovatko he sinua muutoin hyvästi kohdelleet, Margaretha?\"\n\n\"Niin hyvästi kuin laatuun kävi. Parooni Aukustilla ei lopulla ollut\nitselläänkään mitään, kyllä kai armollinen rouva sen tietää.\"\n\n\"Kyllä tiedän\", huokasi paroonitar.\n\n\"Sentähden täytyi hänen myödä linnan kaikkineen herra Ehrenthalerille.\nSe oli pelaaja. -- Ihmiset sanoivat että hän pelissä myös oli nylkenyt\nAukusti paroonia ja voittanut häneltä sillä tavalla puolen linnaa.\nNo, tuo herra vietti täällä aluksi hurjaa ja loistavaa elämää; mutta\nmuutamien vuosien kuluttua alkoivat hänenkin asiansa joutua yhä enemmän\nrappiolle, ja puoli vuotta sitten möi hän linnan ja kaiken omaisuuden\nniiden nykyiselle omistajalle.\"\n\n\"Ja miten tämä sinua kohtelee?\" kysyi rouva von Horst.\n\n\"Hyvästi ja kristillisesti, armollinen rouva, vaikka hän onkin\njuutalainen ja vaikka hänellä on röyhkeitä, ylvästeleviä palvelijoita.\nEi hän salli minulta mitään puuttua. Mutta vanha hyvä aika ei\nkuitenkaan koskaan enää palaa takaisin. On jo melkein kaksitoista\nvuotta kulunut sittenkuin te täältä muutitte, ja parooni Kustaa vainaja\non jo kaksikymmentä vuotta ollut kuolleena. Siitä ajasta alkaen ovat\nkaikki asiat täällä menneet vaan takaperoisesti. Kustaa paroonin\nkuoltua täytyi teidän, suvun sääntöjen mukaan, luovuttaa linna ja\nomaisuus hänen veljellensä, teidän lankomiehellenne parooni Aukustille,\nkoska teillä oli ainoastaan yksi tytär, mutta hänellä oli poika.\nSaitte kuitenkin te ja lapsenne asua täällä. Kyllä kai teistä tuntui\nraskaalta, ajatellessanne kuinka tuo hyvä, onneton Kustaa parooni oli\nhenkensä menettänyt, ja että teidän täytyi asua täällä, saman miehen\nluona, joka sillä tavalla oli veljensä --. Mutta minä tuotan teille\nmurhetta laverrellessani täten vanhoista tapahtumista. Suokaa minulle\nanteeksi, rakas armollinen rouva.\"\n\n\"Puhukaamme yhä edelleen vanhoista ajoista; kyllä ne toivat muassaan\npaljon kovaa, raskasta ja hirmuista, mutta niiden muisteleminen ei\nraskauta mieltä puoleksikaan niin kovasti kuin murheellinen nykyisyys.\"\n\n\"Niin\", sanoi vanha, palvelijatar, \"voin kyllä ajatella, kuinka\nraskaalla sydämmenne on tuntunut, kun näette tämän ihanan, suuren\nhovin, jonka hallitsijattarena ennen olette olleet, ventovieraiden\nihmisten hallussa. Ja surkeinta on, että juuri juutalainen täällä nyt\nvallitsee.\"\n\n\"Juutalainen tai kristitty, se on, Margaretha, yhdentekevä, jos hän\nvaan alustalaisiansa kohtaan on hyvä ja kunnollinen isäntä. Emme\nvoineet täällä enää pysyä, vanha sukumme on turmeltunut. Jo appi-isäni\noli alkanut mässäämisellä ja tuhlaamisella hävittää Horstien suurta\nomaisuutta. Miehelläni, niin kunnollinen, uljas ja jalo kuin hän\nolikin, ei ollut tarpeeksi jäntevyyttä sitä jälleen entiselleen\nparantaa; hän oli ainoastaan sotamies ja ainoastaan jalomielinen ja\nantelias. Hänen onnettoman kuolemansa jälkeen tuli lankoni herraksi\ntäällä. Hän tuhlasi muutamissa vuosissa kaikki, hänen täytyi luopua\ntalosta ja tiluksista; minäkin menetin siten kurjan turvapaikkani\ntäällä. Sitten on meidän täytynyt yhä enemmän joutua perikatoon.\nLankoni itse, koska oli upseerina ollut mukana sotaretkellä ja koska\nkuului vanhaan, ylhäiseen aatelissukuun, sai viran santarmiväessä;\nvarsinaisessa sotaväessä ei mikään upseerikunta tahtonut häntä\nvastaanottaa; siten täytyy hänen nykyään silmällä pitää varkaita,\nrosvoja ja kulkulaisia. Hänen ainoa poikansa sillä välin -- lapsena\noli hänellä oivalliset hengen ja sydämmen taipumukset, hyvästi\nkasvatettuna ja hyviä esimerkkejä nähden olisi hänestä voinut tulla\njotakin erinomaista, hän olisi saattanut meidän sukumme nimen jälleen\nkunniaan nostaa, sen entisen loiston jälleen palauttaa. Mutta isän\njohdatettavana, jonka luona hän näki ainoastaan kevytmielisyyttä,\npaheita ja halpamaisuutta, täytyi hänestä tulla tyhjäntoimittaja, joka\najelehtaa maailmalla eikä kukan tiedä miten ja missä, ja jonka suhteen\nvaan saa olla pelonalaisena, että kenties hänestä jotakin vielä kuulee.\nSitten olen vielä minä jälellä ja minun --\"\n\nParoonitar pysähtyi äkisti puheessaan. Hänen kalpeissa kasvoissansa oli\nsyvän surun ilmaus saanut vallan. Äkkiä vavahtivat ne ikäänkuin tuikean\ntuskan vaikutuksesta.\n\nVanha Margaretha oli kuunnellut hänen sanojansa mitä eloisimmalla\nosanottavaisuudella. Myös hänetkin näkyi äkkiä tuskallinen tunne\nvallanneen.\n\n\"Missä on neiti Marianne?\" kysyi hän hiljaan, niinkuin olisi hän\nkysymystänsä tuskin uskaltanut lausua.\n\nParoonittaren silmistä tulvasi kyyneleitä.\n\n\"Minä en sitä tiedä.\"\n\n\"Hyvä Jumala -- teidän lapsenne. -- Ettekö tiedä?\"\n\n\"Minun lapseni! Minun ainoa lapseni! Hän on poissa, jo useampia päiviä\non hän ollut poissa, eikä kukaan ihminen tiedä mitään hänestä, ja\npelkäänpä minulta salattavan jotakin hänen suhteensa.\"\n\n\"Onneton Marianne. Mutta kertokaa, armollinen rouva. Mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Sitähän en tiedä enkä voi sitä ymmärtää; hän oli aina niin kelpo\ntyttö, hänellä oli ainoastaan liian hellä, liian herkkä-uskoinen ja\nluottavainen sydän. Oi, pelkäänpä että hän sen kautta on joutunut\nvieraiden pahuuden uhriksi! Sekin olisi _hänen_ syynsä, tuon ihmisen,\njoka murhasi oman veljensä, turmeli ja perikatoon saattoi oman\npoikansa, joka meidät kaikki on syössyt syvimpään kurjuuteen, häpeään\nja turmioon.\"\n\nMurhe oli saanut tuon onnettoman rouvan kiihkoon; hänen täytyi koettaa\nmalttaa mieltänsä, ennenkuin levollisemmin taisi jatkaa:\n\n\"Minä olin köyhä leski; mieheni ei ollut minulle mitään jälkeensä\njättänyt. Minulla ei ollut mitään, paitsi turvapaikka tässä linnassa.\nLankoni vietti täällä hurjaa elämäänsä, eikä koettanutkaan hankkia\npojallensa mitään kasvatusta, mitään sivistystä. Siis ei voinut\ntyttärenikään saada mitään parempaa opetusta; hän oli tilaisuudessa\nsaamaan ainoastaan sitä oppia, mitä minä hänelle voin antaa. Kun\nlankoni möi tämän linnan ynnä siihen kuuluvat tilukset, täytyi\nminunkin lapsineni lähteä täältä. Hädissään turvautuu kaikkeen. Minä\nsain paikan emännöitsijänä muutamalla maatilalla, mutta lastani en\nsinne voinut mukaani ottaa enkä ansainnut niin paljoa, että olisin\nvoinut hänen elantoansa muualla kustantaa. Siis täytyi minun suostua\nlankoni tarjoukseen, kun hän lupasi ottaa Mariannen luoksensa. Hän\noli santarmiston kapteenina muuttanut kaupunkiin ja lupasi minulle\npitää huolta siitä että lapseni saisi säätyynsä sopivan kasvatuksen.\nJätin hänelle lapseni, joka silloin oli kymmenen vuotias. Lupaustansa\nhän ei ole pitänyt. Samoin kuin oman poikansa, antoi hän minunkin\ntyttäreni kasvaa mitään huolta heidän kasvatuksestansa pitämättä.\nAsuen kaupungista kahdenkymmenen peninkulman matkan päässä, sain\nliian myöhään asiasta tiedon. Mitäpä minä muutoin olisinkaan voinut\ntehdä, yksinäinen köyhä leski kun olin, joka tuskin taisin itseäni\nelättää. Kun asiasta sain tiedon oli tyttäreni jo lähtenyt hänen\nluotansa Hän oli ajanut pois kotoa poikansa, joka oli huonoihin\nkujeisiin antautunut, ja oma elämänsä oli sen jälkeen käynyt yhä\nsäännöttömämmäksi ja hurjemmaksi. Silloin ei tyttärenikään enää ollut\nvoinut hänen luonansa toimeentulla. Hänen ylpeytensä, hänen lapsellinen\nrakkautensa ei sallinut hänen tulla minun tyköni, ollaksensa minulle\nrasitukseksi. Päästäksensä opettajattareksi tai seuraneideksi oli\nhän liian vähän oppinut. Niin oli hänkin pakoitettu toisellaista\ntoimeentuloa etsimään. Hän oli aikaisemmin tutustunut erään maaseudulla\nolevan kirkkoherran rouvan kanssa, joka oli kunnollinen nainen. Tämän\npuoleen hän kääntyi. Rouva oli äsken tullut leskeksi, oli sitäpaitsi\nkivuloinen ja oli hänellä paljon lapsia. Häntä auttaaksensa oli\nhallitus jättänyt hänelle vielä kahdeksi vuodeksi edelleen tulot\nkirkkoherran virasta ja määrännyt kirkkoherran tointa hoitamaan erään\nnuoren pappismiehen, jonka rouvan täytyi ottaa luoksensa asumaan.\nKivuloisena ollen ei leski yksinään voinut hoitaa laajaa taloutta;\nhän otti auttajaksensa Mariannen, joka jo ennen lankoni tykönä oli\ntaloutta hoitanut. Marianne oli siellä iloinen ja tyytyväinen; kirjeet,\njotka hän minulle kirjoitti, todistivat sitä. Noin puoli vuotta sitten\nnäkyi kuitenkin joku muutos hänessä tapahtuneen; hän kirjoitti minulle\nharvemmin, eikä hänen kirjeissänsä enää ollut entistä raikkautta\nja eloisuutta. Minä mainitsin hänelle kirjeissäni siitä, mutta hän\nvakuutti olevansa yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin ennenkin,\nkertoen että kirkkoherran rouva oli kelpo nainen, joka rakasti häntä\nkuin lastansa, häneltä ei puuttunut mitään, ja jos hän toisinaan oli\nmieleltään vakavampi kuin ennen, niin oli siihen luonnollisena syynä\nperheemme murhetuttavat olot ja se seikka, että hän täysikasvuiseksi\ntultuaan oli ruvennut niitä paremmin käsittämään. Minä rauhoituin.\nÄkkiä sain juuri toissa päivänä kirkkoherran rouvalta kirjeen, jossa\nkerrottiin että Marianne kolme päivää takaperin oli hänen luotansa,\nhyvästiä sanomatta, tietämättömiin kadonnut. Rouvasta oli hän jo\npari kuukautta näyttänyt alakuloiselta, sitten yhä surullisemmalta;\nrouva oli kysynyt häneltä syytä siihen, mutta saanut vaan karttavia\nvastauksia. Koska rouvan kivuloisuus viime aikana oli yhä enentynyt,\nja hänen huolehtimisensa omain lastensa tulevaisuudesta siitä syystä\nyltynyt, ei hän kenties niin tarkoin ollut huomiotansa kääntänyt\ntyttäreni muuttuneesen mielentilaan kuin olisi pitänyt; sitä\nkatkerammin hän nyt katui tätä huolettomuuttansa. Ainoa toivonsa oli,\nettä Marianne oli tullut minun tyköni; jos ei niin ollut tapahtunut, ei\nhän lainkaan voinut aavistaa, mihin hän oli mennyt, samoin kuin hän ei\nmyöskään tietänyt ilmoittaa mitään varmaa syytä hänen poistumiseensa.\nMinä tahdoin heti matkustaa kirkkoherran lesken luo; kirje, arvelin\nminä, jättää niin paljon seikkoja hämäriksi, joita äidinsilmän täytyy\ntarkoin nähdä. Mutta se olisi ollut kolmen päivän matka, minulta\npuuttui varoja siihen, ja minun täytyi tänään saapua tänne, jos en\ntahtonut menettää niitä rahoja, jotka minulle vielä olivat tulevia.\nHuomenna ne saan, sitäpaitsi olen täällä melkein puolitiessä, silloin\nolen heti sinne matkustava. Mitä olen saava tietää? Kun vaan löytäisin\nlapseni jälleen!\"\n\n\"Herra parooni von Ritterhelm kutsuu armollista rouvaa teetä juomaan!\"\nsorahti ylpeästi kamaripalvelija Jean tuvan ovelta.\n\n\"Lausukaa herrallenne kiitokseni,\" sanoi paroonitar.\n\n\"Kiitokset? Mitkä kiitokset?\" örähti palvelija paiskaten oven kiinni.\n\nParoonittaren täytyi hiljaisuudessa itseksensä itkeä.\n\n\n\n\nIV.\n\nHikoileva parooni.\n\n\nHohenhorstin linnan uudesti kuntoon korjatun osan koreimmassa salissa\nseisoi vakakynttiläin loistavassa valossa pienoinen herra, jolla oli\npyöreä, pullea vatsa, käyrä selkä, pitkä itämainen nenä ja sangen\nviisaannäköiset mutta myös tyytyväiset kasvot.\n\nHänen edessänsä seisoi kumaraisessa asennossa toinen mies, jonka koko\nolento näytti vilpittömältä, suoralta ja rehelliseltä.\n\nTuo pienoinen herra, jolla oli pitkä nenä, käyrä selkä ja niin\nedespäin, piti paperia kädessään; hän oli siihen heittänyt nopean,\nmutta tutkivaisen silmäyksen. Sitten kääntyi hän tuon toisen,\nvilpittömältä näyttävän herran puoleen.\n\n\"Kiitän teitä, hyvä herra räntmestari, te olette täydellisesti\nkäsittäneet tarkoitukseni, ylimalkaan olen aivan tyytyväinen teihin.\nOlette jo melkein puoli vuotta olleet _minun_ palveluksessani, ja\nolen koko sillä ajalla oppinut tuntemaan teidät aina uskolliseksi ja\nrehelliseksi palvelijaksi. Sellaisena teitä minulle suositeltiinkin;\npitkittäkää samalla tavalla, ja minä olen aina oleva teille armollinen\nherra. Lienette kai tekin puolestanne minuun tyytyväinen?\"\n\n\"Tietysti, armollinen herra\", vakuutti räntmestari.\n\nArmollisen herran kasvoihin nousi hieno punastus ikäänkuin hetkellisen\nmielipahan vaikutuksesta.\n\n\"Mitä merkitsee: tietysti?\" kysyi hän nopeasti, äkkiä muuttuneella\näänellä. Mutta sitten pitkitti hän arvokkaasti, niinkuin ennen: \"Tapani\non kohdella väkeäni niin, että he ovat minulle kiitolliset, ja niinpä\ntoivon, että tekin, hyvä räntmestari, minulle vielä usein ja kauan\ntilaisuutta suotte, ansaitakseni teiltä kiitosta.\"\n\n\"Olen jo suuressa kiitollisuuden velassa teille, armollinen herra,\"\nvirkkoi räntmestari.\n\n\"No, se ilahduttaa minua.\"\n\n\"Varsinkin,\" jatkoi räntmestari, \"siitä moninaisesta hyvyydestä, jota\njo tällä lyhyellä ajalla, sittenkuin tämä linna on tullut omaksenne,\nolette alustalaisillenne osoittaneet. Edelliset omistajat, samalla kun\nepäsäännöllisen elämänsä ja tuhlaavaisuutensa kautta saattoivat itsensä\nperihäviöön, koettivat ainoastaan alamaisiansa kaikin tavoin rasittaa\nja myöskin häviölle saattaa. Sydämmeni on usein sitä nähdessäni ollut\npakahtumaisillaan. Mutta te, herra parooni, autatte noita köyhiä\nihmisiä kaikin tavoin parempaan toimeentuloon, ja muutamain vuosien\nkuluttua olette näkevä ainoastaan hyvinvoipia ja onnellisia ihmisiä\nympärillänne.\"\n\n\"Aivan niin,\" huudahti parooni, mielihyvissään käsiänsä hieroen. \"Te\nolette oivallinen ihminen, rakas räntmestari.\"\n\n\"Ja erään hyväntyön kautta, herra parooni,\" pitkitti räntmestari\npuhettansa, \"olette te teille erityisessä määrässä Jumalalta palkan\nansainneet.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Että olette tuolle köyhälle ja arvossa pidettävälle rouva von\nHorstille lahjoittaneet niin kauniin summan.\"\n\nParoonin kasvoihin nousi jälleen hieno punastus, mutta tällä kertaa se\nei ollut mielipahan, vaan sisällisen tyytyväisyyden vaikuttama.\n\n\"Se oli rouvalle taivaallisen ja maallisen oikeuden mukaan tulevakin,\"\nsanoi hän.\n\n\"Tosin taivaallisen oikeuden kannalta katsoen, vaan ei suinkaan\nmaallisen oikeuden mukaan\", vastasi räntmestari. \"Hänellä oli\nkyllä oikeus tyttärinensä asua tällä tilalla; mutta sitä ei oltu\nkauppakirjaan kirjoitettu, hänen kevytmielinen lankonsa ei ollut siitä\nmaininnut omaisuutta myödessään, siis ei hän linnan ostajilta voinut\nsitä oikeutta vaatia, ja herra von Ehrenthal kieltäytyikin todella\nsitä hänelle myöntämästä. Te olette nyt vapaaehtoisesti hänelle tämän\noikeuden myöntäneet ja ostatte sen häneltä sellaisella summalla, että\njalo rouva, niin vähät vaatimukset kuin hänellä ovat, voi sen koroilla\nhuolettomasti elää. Tuo työnne ansaitsee Jumalalta palkan.\"\n\n\"Hm, hm, hyvä räntmestari,\" sanoi parooni, \"mitään palkkaa en ole sen\nsuhteen ajatellut. Mutta täytyy pitää kunniastaan huolta, ollessaan\naatelismies ja -- teille voi sen sanoa, sillä te olette vaitelias\nkelpo mies -- oltuansa juutalainen. Pidä aina kunniaasi silmällä, se\non minun mielilauseeni. Siitä syystä maksan tilan muillekin velkojille\ntäydellisesti heidän saatavansa, vaikka he lain ja kauppaehtojeni\nmukaan olisivat oikeutetut minulta saamaan ainoastaan puolet\nsaatavistaan. Voin sen tehdä, sillä olen rikas, ja se on minulle\nkunniaksi.\"\n\n\"Teissä elävä oikeudentunto on saattanut teidät niin tekemään, herra\nparooni.\"\n\n\"Mitä? mikä on oikeudentunto maailmassa?\"\n\n\"Te tahdotte peitellä kyvyttänne --\"\n\n\"Tahdonko niin tehdä? Olisinhan silloin kummallinen ihminen. Niinpä\nniin, Alexander von Humboldt -- tiedättehän että hän lähettää luokseni\nkuuluisan oppineen -- no, mikä hänen nimensä onkaan? olenpa nimen\nkokonaan unhoittanut. Mutta se ei mitään merkitse. Olen kutsunut miehen\ntäksi illaksi luokseni teelle ja olen saava hänestä kunniaa. Siis,\nAlexander von Humboldt virkkoi usein minulle: te olette kummallinen\nihminen, parooni, ja minä vastasin hänelle: miksi olisi rikkailla\nenglantilaisilla loordeilla yksinomainen oikeus olla kummallisia\nihmisiä? Minkätähden ei rikas saksalainen parooni myöskin saisi olla\nkummallinen ihminen? Ja hän nauroi ja sanoi, että se oli nerokkaasti\nsanottu. -- Niin, niin, hyvä räntmestari, sentähden olen tämän tilan\nkaikille velkojille ehdoksi pannut, että jos täyden suorituksen\ntahtovat saada, tulee heidän itse tänä iltana luokseni saapua,\nvastaanottaaksensa huomenna rahansa. Jos annan hyvät rahani pois, niin\ntottapa niiden edestä saanen olla hiukan kummallinen ihminen.\"\n\nParooni nauroi itse. Kunnon räntmestari pudisti hiljaan päätänsä,\nsilmäillessänsä nauravaa paroonia, joka hänkin oli kunnon mies ja\nsamalla, jospa ei ollutkaan mikään kummallinen ihminen, kuitenkin oli\nnarri. Sellaisia narreja on tosiaankin monta.\n\nRäntmestari aikoi lähteä.\n\n\"Onko armollisella herralla vielä jotakin käskettävää?\"\n\nParooni palautti jälleen arvokkaan, juhlallisen ryhtinsä.\n\n\"Kiitän teitä, herra räntmestari; pyydän vaan vielä, että tämän\ntalon arvon mukaisesti pidätte huolta vieraistani. Pitäkää silmällä\nett'ei kohteliaisuutta heitä kohtaan missään suhteessa puuttuisi;\nkamaripalvelijani Jean on tosin taitava toimessaan, mutta vielä liian\nröyhkeä. Ja tiedättehän, kello yhdeksän aikana nautitaan tässä salissa\nteetä luonani, odotan silloin teitäkin tänne. Näkemään.\"\n\nParooni nyökäytti poistuvalle räntmestarille armollisesti päätänsä.\n\n\"Olen rikas mies, onnellinen mies\", sanoi parooni tyytyväisenä,\nyksin jäätyänsä. \"Juutalainenko? Lapseni ovat juutalaisia ainoastaan\npuoleksi, lapsenlapseni eivät ollenkaan.\"\n\nKamaripalvelija Jean astui sisään, osoittaen isäntäänsäkin kohtaan\nylhäistä huolimattomuutta.\n\n\"Muuan vieras herra tahtoo puhutella herraa.\"\n\n\"Silläkö tavalla sinä vieraita ilmoitat?\" tiuskasi parooni vihaisesti.\n\"Etkö ole kysynyt hänen nimeänsä? Etkö osaa sanoa: armollinen herra?\"\n\n\"Ei vieraskaan sanonut: armollinen herra! Ja mikä hänen nimensä on? hän\non sanonut olevansa poliisineuvos kaupungista ja että hänen tulee saada\npuhutella herra von Ritterhelmiä.\"\n\nHerra von Ritterhelm säpsähti.\n\n\"Poliisineuvos? Mitä hänellä on minun kanssani tekemistä?\"\n\n\"Sitä hän ei ole minulle sanonut.\"\n\n\"Käske hänen tulla tänne.\"\n\n\"Tännekö, jossa kohta kokountuu teeseura, johon pian saapuu paroonitar\nja pääkaupungista tänne rientänyt tytär?\"\n\n\"Saata poliisineuvos työkammiooni.\"\n\nPalvelija meni.\n\n\"Kyllä minä toki olen koko narri,\" soimasi hänen mentyänsä parooni\nitseänsä, \"kun sallin tuon törkiön täällä minullekin röyhkeillä. Mutta\nrouvani sitä tahtoo ja Jean tuntee ylhäisten herrain tavat.\"\n\nHän lähti salista ja meni käytävän toisella puolella sijaitsevaan,\nmyöskin sangen koreaksi sisustettuun työkammioonsa. Muutamain\nsilmänräpäysten kuluttua, astui pyöreä, lihakas poliisineuvos\ntavallisella luontevalla tavallaan hänen luoksensa.\n\n\"Oletteko herra von Ritterhelm?\"\n\n\"Minä olen parooni von Ritterhelm. Ketä on minun kun--\"\n\n\"Olemme kai kahdenkesken?\"\n\n\"Niinkuin näette, hyvä herra.\"\n\nParoonin ryhti oli yhä vielä juhlallinen ja arvokas.\n\n\"Poliisi\", sanoi poliisineuvos, \"tarkoittaa puhuessaan kahdenkesken\nolemisesta, ett'ei kukaan kuuntelija voi olla läheisyydessä.\"\n\n\"Meitä ei täällä ollessamme kukaan voi kuulla; mitä haluatte, hyvä\nherra?\"\n\n\"Olette joku aika sitten ostaneet tämän linnan ynnä siihen kuuluvat\nmaatilat?\"\n\n\"Puoli vuotta sitten.\"\n\n\"Ja aiotte huomenna maksaa linnan entisille velkojille heidän\nsaatavansa?\"\n\n\"Niin on asianlaita.\"\n\n\"Maksaminen tapahtuu kai täällä?\"\n\n\"Velkojat ovat tänne kutsutut, ja useimmat ovat jo saapuneet.\nUskallanko kysyä, mitä poliisilla --?\"\n\n\"Teillä lienee tarvittava summa puhtaassa rahassa täällä?\"\n\n\"Puhtaassa rahassa, kultaa ja hyviä pankinseteleitä. Minä rakastan\npuhdasta rahaa ja hyviä pankinseteleitä.\"\n\nKun rahasta ja pankinseteleistä tuli puhe, unhoitti tuo hyvä parooni jo\npuolittaan arvokkaisuutensa.\n\nPoliisineuvos pitkitti:\n\n\"Teillä on nuo rahat -- pankinsetelit niihin luettuina --\nmakuuhuoneessanne säilytettynä?\"\n\n\"Aivan niin, suuremman varmuuden vuoksi.\"\n\n\"Makuuhuoneenne sijaitsee alakerroksessa?\"\n\n\"Juuri niin, linnan takasivulla. Mutta saanko luvan kysyä herra\npoliisineuvokselta, mitä tämä --?\"\n\n\"Myöhemmin puhumme siitä. Makuuhuoneenne akkunat ovat vahvoilla\nrautaisilla ristikoilla varustetut?\"\n\n\"Erittäin lujilla ja vahvoilla ristikoilla.\"\n\n\"Ovelle voi päästä ainoastaan pitkin suljettua käytävää?\"\n\n\"Käytävä on aina suljettu.\"\n\n\"Onko makuuhuoneenkin ovi aina suljettu?\"\n\n\"Ainoastaan minulla tai kamaripalvelijallani Jeanilla on sen avain.\"\n\n\"Kenellä se nyt on?\"\n\n\"Minulla.\"\n\n\"Pyytäisin että johtaisitte minut sinne.\"\n\nParooni katsahti äkkiä epäluuloisesti poliisineuvokseen; johtaisiko hän\ntuon oudon miehen rahainsa talletuspaikalle! Saattoihan kuka hyvänsä\nsanoa itsensä poliisineuvokseksi; hän ei häntä tuntenut.\n\n\"Minkätähden juuri sinne?\" huudahti hän pelokkaasti, hädissään kaiken\narvollisuutensa unhoittaen.\n\n\"Te ette luota minuun,\" naurahti poliisineuvos.\n\n\"Jumala varjelkoon, kyllä minä --\" koetti parooni selittää.\n\n\"Älkää olko millännekään, herra parooni; te olette oikeassa. Tulen\ntosin antamaan teille tietoja varkaista.\"\n\n\"Taivasten tekijä! varkaistako?\"\n\n\"Mutta te ette tunne minua, ja voisitte siis helposti luulla minua\nitseänikin varkaaksi.\"\n\n\"Herra varjelkoon.\"\n\n\"Mutta tunnettehan kuitenkin parooni Horstin?\"\n\nHerra von Ritterhelm kalpeni.\n\n\"Parooni von Horstinko! Jumala armossansa --\"\n\n\"Hän on nykyään santarmiston kapteenina.\"\n\n\"Sitä pahempi --\"\n\n\"Ja hän on teille ilmoittava minun virkani.\"\n\n\"Onko hän siis täällä?\"\n\n\"Odotan häntä joka silmänräpäys saapuvaksi, hän erosi minusta tänne\ntullessamme lyhyeksi ajaksi; luulenpa että hän aikoi pistäytyä\npappilaan, jonka ohitse tulimme.\"\n\nParooni Ritterhelm näytti pelästyneeltä ja katseli epäluuloisesti\npoliisineuvosta.\n\n\"Kyllä tuo Horst saattaa santarmiston ja poliisit kauniisen arvoon\",\nsanoi poliisineuvos itseksensä; ääneensä virkkoi hän: \"teillä on tänä\niltana vieraita luonanne?\"\n\n\"Niin on,\" sanoi parooni, jälleen arvokkaana ryhdiltään.\n\n\"Teidän salongissanneko?\"\n\n\"Tapani on vastaanottaa vieraani salongeissani\", vastasi herra\nRitterhelm.\n\n\"Onko sali yläkerroksessa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Vieraanne viipynevät kai luonanne aina puoliyöhön saakka?\"\n\n\"Vieraani viipyvät minun tykönäni niin kauan kuin heidän haluttaa\ntäällä oleskella.\"\n\n\"Itsekin olette siis puoliyöhön asti vieraittenne seurassa?\"\n\n\"Herra poliisineuvos, poliisikin saattaa saada ihmisen kärsivällisyyden\nloppumaan.\"\n\n\"Epäilemättä\", naurahti poliisineuvos. \"Mutta nyt ei minulla enää ole\npaljon kysyttävää jäljellä.\"\n\n\"Jumalalle kiitos.\"\n\n\"Kuitenkin täytyy minun vielä yhtä seikkaa teiltä tiedustella.\nMakuuhuoneessanne sanotaan olevan säilytettynä neljättäkymmentä tuhatta\ntaaleria?\"\n\n\"Pitääkö minun siihen vastata.\"\n\n\"Jos ette tahdo, voitte olla vastaamatta. Minulla on ainoastaan kunnia\nilmoittaa teille, että mainitut rahat, olipa niitä sitten paljon tai\nvähän, tänä yönnä aiotaan teiltä varastaa.\"\n\n\"Vai niin? Todellakin?\" sanoi parooni hymyillen puolittain\nlevottomasti, puolittain viekkaasti.\n\n\"Todellakin. Varkaita on neljä, ne ovat kaupungin mainioimmat ja\nrohkeimmat varkaat, viidennen olemme tänä aamuna kiinni saaneet. Nuo\nneljä muuta saapuvat tänä ehtoona neljännes yli kymmenen erikseen, eri\nteitä, linnan takasivulle ja aikovat murtautua makuuhuoneesenne. He\ntuntevat akkunaristikkojen lujuuden, eivätkä koetakkaan niitä rikkoa.\nMutta toisen akkunan alla, sen alla joka on vasemmalla puolella jos\nseisotaan linnan ulkopuolella tänne päin kääntyneinä, on muurissa juuri\nperuskiven yläpuolella heikko kohta. -- Kenties tuo seikka on teillekin\ntuntematon?\"\n\n\"En ole siitä sanaakaan kuullut\", sanoi parooni, joka poliisineuvoksen\nilmoitusten johdosta oli epäluulonsa ja kaiken muun unhoittanut.\n\n\"Muuan varkaista näyttää sitä tarkemmin täällä paikat tuntevan,\"\nhuomautti poliisineuvos. -- \"Tuolta heikolta kohdalta aikovat varkaat\nmurtaa muurin rikki, tarvittavilla koneilla ovat he varustetut; he\neivät näy pelkäävän tulevansa häirityiksi. Te itse, herra parooni,\nolette täällä ylhäällä vieraittenne tykönä, teidän väkenne palvelee\nvieraitanne tai on muissa toimissa kiinni; jos heistä joku on\njoutilaana, niin on hän epäilemättä kylässä markkinoilla. Jos muuri ei\nvoi tehdä koneille vastarintaa ja rosvot kerran huoneesen pääsevät,\nniin ei mitkään muutkaan salvat voi heitä estää rahoja anastamasta ja\nyön pimeässä voivat he sitten turvallisesti rientää rahoinenne metsien\nja vuorten suojaan. Kello yhdentoista aikana toivovat he olevansa\nsaaliillensa täydellisessä turvassa. Semmoinen on heidän tuumansa.\"\nParoonin otsaan alkoi ilmauntua hikihelmiä. \"Ettekä edes kysy, miten\nminä olen saanut niin tarkan tiedon heidän tuumastansa?\" virkkoi\npoliisineuvos.\n\n\"Kuinka olette siitä tiedon saaneet?\" kysyi parooni nolostuneena.\n\n\"Sanoin teille, että yksi varkaista, viides heistä, on vangittu. Se\ntapahtui seuraavalla tavalla. Poliisi -- hyvän poliisin tulee aina\nolla tarkkaavainen ja valpas, vaikka tosin muuan ministeri kerran\narveli, että riippuu ainoastaan siitä, onko poliisimiehiä tarpeeksi\nlukuisasti. Mutta ministereillä onkin, sivumennen sanoen, etuoikeus\npuhua tyhmyyksiä, joita pidetään viisauksina, ja sanoa typeryyksiä,\njoita nerokkaiksi ylistetään. Poliisimme pitää muun muassa huolta\nsiitä, että valepukuinen poliisivirkamies kaikkina aikoina on\npostikartanoa vartioimassa. Tänään varhain aamulla huomasi vartijana\noleva poliisimies, juuri kuin ensimäinen posti teki lähtöä, neljä\nhyvin puettua nuorta herrasmiestä, jotka yksitellen olivat tulleet ja\ntekeytyivät niinkuin ei kukaan heistä pitäisi toisista vähintäkään\nlukua; kuitenkin olivat he tuontuostakin antaneet toisillensa salaisia\nmerkkejä. Nähtävästi olivat he kaikki jotakin odottaneet. Vihdoin oli\nheidän, kun ei kukaan heidän luoksensa tullut, täytynyt sieltä lähteä.\nPoliisivirkamies ei ollut ketään heistä tuntenut, ja siinä olikin\nvirhe, että oli asetettu sellainen poliisimies vartijaksi, joka vasta\nlyhyen ajan oli kaupungissa ollut. Viisi minuuttia vaunujen lähdettyä\ntuli hengästyneenä viides hienosti puettu nuori herra postin pihalle\nrientäen, hän oli myöhästynyt ja näytti olevan siitä kovin pahoillaan.\nMutta poliisivirkamies tunsi hänet, hän on vaarallisimpia varkaita\nkoko kaupungissa ja on vasta äskettäin päässyt kuritushuoneesta.\nPoliisimies vangitsi hänet, minä kuulustelin häntä ja puolen tunnin\nperästä -- hän mutkitteli kyllä aika lailla, mutta samoin kuin ei hän\nollut vasta-alkaja ammatissaan, niin en minäkään ole ensikertalainen\nomassa ammatissani -- puolen tunnin perästä olin pinnistänyt hänestä\nkaiken sen mitä minulla on ollut kunnia tässä teille ilmoittaa. Laadin\nnopeasti suunnitelman, miten minun oli menetteleminen; tarvitsin siihen\nsantarmiston apua, jota minun oli pyydettävä kapteenilta, ja hän itse\ntahtoi välttämättömästi saada olla seuralaisenani. Nyt tiedätte kaikki,\nja nyt on vaan kysymys, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä.\"\n\nParoonin epäluulo oli kadonnut; mutta hän oli myös, sittenkuin oli\nsaanut kaikki tietää, tullut yhtä levolliseksi ja nopeaneuvokkaaksi kuin\ntavallisesti.\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi hän, \"olen teille ja teidän poliisinne\nhuolenpidolle suuressa kiitollisuuden velassa; nuo roistot olisivat\nhelposti voineet viedä minulta 40,000 taaleria. Teidän käytettäväksenne\nasetan taloni ja väkeni, ainoastaan yhdessä kohdassa tulee teidän\nsallia minun tehdä oman pääni mukaan.\"\n\n\"Mitä siis aiotte tehdä?\" kysyi poliisineuvos.\n\n\"Te aiotte tänä yönä vangita varkaat, vai kuinka?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Minun makuuhuoneessani?\"\n\n\"Aivan niin; annamme sen tähden heidän rauhassa murtaa muurin, ryömiä\naukosta huoneesen ja --\"\n\n\"Vangitsette heidät, sittenkuin he kaikki siellä ovat; niin olin\nminäkin asian ajatellut. Mutta nyt on teidän myös sallittava, että minä\nsitä ennen ja mieluummin nyt heti noudan rahani makuuhuoneestani tänne\ntyökammiooni, jossa ne ovat paremmassa turvassa.\"\n\n\"Aion sitä itsekin teille ehdoittaa,\" sanoi poliisineuvos; \"pirulla\nsaattaa olla juonensa.\"\n\n\"Niin menkäämme nyt heti alas makuuhuoneeseni.\"\n\n\"Mutta teidän on toimitettava asia siten, ett'ei siitä kukaan, eivät\nteidän vieraannekaan, mitään huomaa; varkaat eivät saa lainkaan havaita\nettä olette varuillan: ne, vaan on heidän luuleminen ett'ei heillä ole\nmitään pelättävää.\"\n\n\"Ryhtykää siinä suhteessa toimenpiteisiinne, teillä on tarpeeksi aikaa;\nkello on vasta neljänneksen vailla yhdeksän. Kun olette valmis, pyydän\nteitä kunnioittamaan minua tulemalla salonkiin teetä juomaan.\"\n\n\"Otanko santarmikapteenin mukaani?\" kysyi poliisineuvos.\n\n\"Jos häntä miellyttää tavata luonani kaikki velkojansa, joita hän on\npettänyt, niin --\"\n\n\"Saadaksensa lasin hyvää viiniä,\" virkkoi poliisineuvos, -- \"ja\nsitä tietää hän teillä saavansa, ei hän tuollaisista pienistä\nvastahakoisuuksista mitään välitä.\"\n\n\"No, ottakaa hänet mukaanne.\"\n\n\n\n\nV.\n\nVanha synnintekijä.\n\n\nPappilassa vieraana olevat hurskaat naiset hankkiutuivat eroamaan.\nHe kokoilivat kapineitansa, huiveja, saaleja, hattuja, hansikoita ja\nauringon-varjostimia.\n\n\"Mutta tahdotteko nyt kaikin mokomin näin varhain lähteä,\nkunnioitettavat naiset?\"\n\n\"Ei tämä ole varhaista, herra pastori, ilta on jo myöhäiseen kulunut.\"\n\n\"Mutta nauttikaahan vielä lasillinen viiniä, tai kupillinen suklaata?\"\n\n\"Me olemme jo kylliksi kaikkea nauttineet.\"\n\nKaunis nuori nainen sanoi:\n\n\"Kuinka monta ja kaunista, aineellista niinkuin hengellistä ravintoa\nolemmekin täältä saaneet.\"\n\nSe oli sama nuori nainen, joka markkinoilla myömäläin välissä niin\nherttaisen säädyllisenä ja kainona oli astellut papin sivulla ja\nsitten, kun pappi, nähdessään onnettoman Mariannen kulkevan siitä\nläheltä kantaen pientä punaista myttyään, äkkiä oli muuttunut\nkalmankalpeaksi, niin hellästi huolestuneena oli tunkeutunut lähemmäksi\nhäntä. Nytkin puhui hän säädyllisesti, kainosti ja hellästi.\n\nNuori pappi katseli häntä hellästi silmiin ja kuiskasi hänelle hiljaan:\n\n\"Oi rakkaani, tulkoot nämät hengelliset ja aineelliset ravinnot tämän\npöydän ääressä teille jokapäiväisiksi.\"\n\nTyttö loi ujosti silmänsä alas, mutta pöydän alla heidän kätensä\nkohtasivat ja likistivät toistansa.\n\nMuuan vanhanpuoleinen nainen oli vakoilevalla silmällä kaikki\nhuomannut; se oli sama nainen, joka tuolla markkinakojujen\nvälissä oli vakuuttanut, että maailma tulee päivä päivältä yhä\npakanallisemmaksi, ja joka myös niin huolestuneena oli huomauttanut\npapin pahoinvoinnista. Hän seisoi nyt par'aikaa erään naishenkilön\nvieressä, joka ei enää ollut nuori, mutta kuitenkin vielä vallan sorea\nmuodoltaan ja jonka koko olennossa kummallisella tavalla maailmalliset\nja hengelliset taipumukset näkyivät yhdistyneen. Puvusta päättäen\nynnä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla hän kaikkea katseli, oli hän\npapin kunniallinen emännöitsijä. Molemmat naiset olivat kiintyneet\nmatalaääniseen, tuttavalliseen keskusteluun.\n\n\"Huomasitteko, neitsy Lisbeth?\" kysyi vanhanpuoleinen nainen,\nsalaisesti likistäen emännöitsijän kättä.\n\n\"Nuo kaksi nuorta näkyvät todellakin jo kaupoista sopineen, rouva\nRose,\" vastasi emännöitsijä.\n\n\"He ovat ainakin hyvällä alulla, ja jos te vaan, mitä pastoriin tulee,\nteette parastanne -- oi, hän on niin hurskas, pyhä mies; jospa vielä\nsaisin nähdä tyttäreni täällä hänen vaimonansa. Tiedättehän, että\nminä olen rikas, neitsy Lisbeth; tyttäreni voisi pitää emännöitsijän,\njoka hoitaisi koko taloutta; tässä meidän kesken sanoen, se olisi\nvälttämätöntäkin, sillä hän on liian vähän oppinut taloutta hoitamaan;\neikä hän sitä tarvitsekaan, onhan hänellä rahoja -- te jäisitte tänne\nemännöitsijäksi, neitsy Lisbeth, ja mistäpä toisen niin uskollisen\nja kokeneen ihmisen voisi saadakaan. -- Mutta tuolla ovat jo toiset\nlähdössä; Herraan nimessä kuinka kiiru niillä nyt tänään on. No, me\npidämme yhtä, neitsy Lisbeth.\"\n\nSitten sanoivat kaikki jäähyväisensä ja pappi ja emännöitsijä\nsaattoivat heitä portille. Siellä kohtasi salaisesti kaksi hellää kättä\ntaas toisensa, ja rouva Rose vakuutti neitsy Lisbeth'ille vielä kerran\nystävyyttänsä.\n\nMutta äkkiä he kaikki säikähtyivät. Vesakosta, joka pappilaa ympäröi,\nastui maalattuine vahavaatteineen ennen mainittu vanha raajarikko\nesille ja lauloi surullisella äänellään:\n\n    Neljäkymment' vuotta sitten\n    Syntyi joukkoon elävitten\n    Joseph Brehm -- niin nimi on.\n    Lapsi oli viaton.\n    Vanheni ja kouluun pääsi,\n    Niinkuin isän tahto sääsi.\n    Hyvin käytti itseään,\n    Oppi siellä mielellään.\n\n\"Tämä on kauheata,\" huusivat naiset, \"se on hävytöntä, Jumalan\npilkkaamista.\"\n\nPappi oli käynyt kalmankalpeaksi, ja emännöitsijä oli säikähdyksestä\nkiljaisten rientänyt takaisin huoneesen. Naiset kiiruhtivat nopein\naskelin kylään päin.\n\nRaajarikko lauleli kuitenkin levollisesti edelleen, niin että heidän\nkaikkein täytyi sitä vielä kauan kuulla:\n\n    Kaikki hyvin käyvän näytti.\n    Tehtävänsä hyvin täytti,\n    Pääsi kohta lukioon,\n    Vihdoin yliopistoon.\n    Papiksi hän aikoo päästä,\n    Eikä vaivojansa säästä,\n    Lukee, lukee päivät, yöt,\n    Joutuin sujuu siten työt.\n\n    Mutta koska vuodet kulki,\n    Luonnon viat joutui julki.\n    Ylpeä ol' luonteltaan;\n    Ylenkatsoi muita vaan.\n    Kitsas oli rahoistansa,\n    Tuskin ruokki ruumistansa.\n    Hyvähän ei tosiaan\n    Johda liika ahneuskaan.\n\n    Tutkittaissa oppiansa\n    Kiitettihin taitoansa;\n    Papiksi hän vihittiin,\n    Saarnalupa annettiin.\n    Ihastuipa kaikki kansa,\n    Kuullessansa saarnojansa;\n    Kohtapa hän määrättiin\n    Apupapiks Reutlingiin.\n\n    Hurskas oli tavoiltansa --\n\nLaulajan täytyi lakata laulamasta. Neitsy Lisbeth tuli ulos hänen\nluoksensa:\n\n\"Tässä saatte viisi groschenia ja menkää nyt tiehenne.\"\n\n\"Ettekö tahdo lauluani loppuun kuunnella? Se on kaunis laulu.\"\n\n\"Se häiritsee pastoria hänen kirjoittaessansa saarnaansa valmiiksi\nylihuomiseksi.\"\n\n\"Vai niin, täällä asuu pappi? Kyllä minun siinä tapauksessa täytynee\nlauluni päähän asti laulaa.\"\n\n\"Ei se ole tarpeellista.\"\n\n\"Kuka tietää? Ette suinkaan te ole papin rouva, mutta olette kuitenkin\nniin sievä ja verevä, ja kuka' tietää --\"\n\n\"Menkää tiehenne täältä.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi. Hyvästi sitten, toisella kerralla laulan enempi.\"\n\nNeitsy Lisbeth oli tosin ankaralla äänellä viimeiset sanansa sanonut,\nmutta ei kuitenkaan voinut salata mielihyväänsä kuullessansa raajarikon\nimartelevia sanoja ja tuo vanha veitikka sen kyllä huomasi.\n\nRaajarikko meni ja emännöitsijä palasi taloon takaisin. Ovelle jäi hän\nmietiskellen seisomaan ja siinä seisoessaan puheli hän puoliääneensä\nitseksensä: \"Täällä ei ole tänään kaikki niinkuin olla pitäisi; jotakin\non tapahtunut, ei itse talossa mutta täällä lähistössä. Pappi kävi pari\nkerta ulkona ja viipyi kummallakin kerralla kauan. Ja kun hän toisen\nkerran oli poissa, oli lautaselta kadonnut palanen leivoksesta. Onkohan\nhänellä täällä kukaan kätkettynä? tuolla pensastossa kenties? tai\nehkäpä täällä puutarhassa? Olisiko se joku lemmitty? -- Kyllä hänestä\nsitä voisi luulla. -- Mutta hän näytti niin hätäyntyneeltä takaisin\ntullessaan; kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet. Kyllä hän koetti\nsitä salata, mutta minua hän ei petä. Koko illan oli hänessä niin\nomituinen rauhattomuus. Sillä tavalla ei ketään ihmistä odoteta, sillä\ntavalla pelätään jotakin. Mitä se lieneekin? -- Ja juuri tänä ehtoona\non hänelle jotakin kummaa tapahtunut. Tuo mamselli Rosa sitten! Niin,\nkyllä kai pappi mielellään ottaisi tuon rikkaan perijän, ja kyllähän\nnuo ylpeät ihmiset kernaasti näkisivät tyttärensä pastorin rouvana.\nMutta sitten en minä enää monta päivää saisi viipyä täällä pappilassa.\nEi tuon vanhan eukon lupauksiin ole ollenkaan luottamista. Vaan noista\nasioista on myöhemmin huoli pidettävä; jospa nyt vaan saisin tietää\nmitä täällä on tapahtunut. -- Ehkäpä menen puutarhaan katsellakseni\nsiellä vähän ympärilleni.\"\n\nHän aikoi todellakin lähteä puutarhaan, mutta samalla kuuli hän sisältä\naskeleita lähestyvän ja tekeytyi nyt ikäänkuin olisikin hän juuri\nsisään tulemaisillaan. Ovella kohtasi hän mieshenkilön.\n\n\"Tekö Risto näin myöhään menette ulos? Mihin nyt on matka?\"\n\n\"Menen kylään markkinoille?\"\n\n\"Näin myöhäänkö nyt sinne menette ja varemmin ette sinne aikoneet\nlähteä?\"\n\n\"Niin, neitsy Lisbeth, mutta herra pastori kysyi minulta äsken, enkö\nhaluaisi sinne mennä.\"\n\n\"Vai niin, kysyikö hän itse teiltä?\"\n\n\"Hän sanoi tietävänsä, että olen säännöllinen, raitis ihminen, joka ei\nväärin käyttäisi hänelle tarjona olevia huvitilaisuuksia. Sellaiselle\nmiehelle sanoi hän mielellänsä suovan tilaisuutta huvittelemaan\nitseänsä.\"\n\n\"Niin, kyllä herra pastori on oikeassa; hän on hurskas, oivallinen\nmies.\"\n\n\"Se on totta, se, neitsy Lisbeth. Hyvää yötä nyt.\"\n\n\"Hyvää yötä, Risto. Aiotteko kauan viipyä ulkona?\"\n\n\"Herra pastori sanoi minulle että saisin viipyä niin kauan kuin itse\nhaluaisin.\"\n\n\"Ja miten pääsette jälleen sisälle?\"\n\n\"Pastori lupasi itse avata minulle oven; hän sanoi että hän kaikissa\ntapauksissa valvoisi yön saarnaansa kirjoittaaksensa.\"\n\n\"Vai niin, hyvää yötä, Risto.\"\n\nRisto meni.\n\nNeitsy Lisbeth seisoi jälleen mietiskellen: \"pastori on toimittanut\nRiston pois kotoa. Varmaankin on hänellä jotakin tekeillä, eikä\nhän tahdo että ketään todistajaa olisi saapuvilla; sentähden renki\nlähetettiin näin myöhään markkinoille. Saapa nähdä, eikö hän lähetä\nminuakin pois täältä? Ja hauska on nähdä, minkä verukkeen hän siihen\nkeksii? Kyllä minä olen valmis menemään, mutta sitten? -- Puutarhaan\nen nyt saata mennä; hänellä ei saa olla vähintäkään epäluuloa minua\nkohtaan!\"\n\nHän palasi taloon takaisin ja meni, puoliääneensä erästä hengellistä\nlaulua hyräillen, kammioonsa päin. Mutta sinne päästäksensä oli hänen\nmentävä pastorin työhuoneen ohitse, ja kun hän sen kohdalle oli\nehtinyt, avautui ovi, ja pastori seisoi kynnyksellä.\n\n\"Te olette hurskas, kuten aina, neitsy Lisbeth.\"\n\n\"Mitäpä muuta näin hurskaassa huoneessa voisi ollakaan, herra pastori?\"\n\n\"Aivan oikein, ystävällinen emännöitsijäni. -- Mutta minun on\npyydettävä teidän suosiollista apuanne muutamassa asiassa, hyvä\nLisbeth.\"\n\n\"Niin hyvän herran edestä teen minä kaikki, mitä vaan voin.\"\n\n\"Olen jo kauan sitten tuolle vanhalle, rehelliselle Margarethalle, joka\nyhä linnassa asuu, luvannut että kävisin hänen luonansa hengellisiä\nneuvojani antamassa. Hän tarvitsee niitä sitä enemmän kun hän on\npakoitettu asumaan siellä tuon jumalattoman juutalaishallituksen\nalaisena, ja tänä iltana, jolloin siellä uhkeita, hekumallisia pitoja\nvietetään, kaipaa hän epäilemättä enemmän kuin muulloin hengellistä\nlohdutusta. Menkää antamaan sitä hänelle minun nimessäni, koska itse\ntänään olen estetty syystä että minun täytyy saarnaani valmistaa, ja\nsanokaa hänelle että lupaan ensi päivinä itse käydä hänen luonansa.\nRukoilkaa oikein kauan tuon oivallisen vaimon kanssa. Vaikka\ntulisittekin vasta myöhään kotiin niin kyllä vielä tapaatte minut työtä\ntekemässä.\"\n\nHurskaasti oli pappi puhunut, ja hartaasti oli emännöitsijä häntä\nkuunnellut.\n\n\"Kiitän teitä tästä rakkaasta toimesta,\" virkkoi hän, \"ja lähden heti\nmatkalle.\"\n\nNiin hän tekikin. Hän nouti hatun ja liinasen omasta huoneestansa;\nsitten lähti hän talosta kaikuvilla askeleilla. Ulkona poikkesi hän\nlinnaan vievälle tielle. Ainoastaan kerran, muutaman puun takana,\nvilkasi hän nopeasti pappilaan päin ja näki papin varjon akkunassa.\n\n\"Hän katselee jälkeeni, menenkö todellakin täältä pois, ollaksensa\nvarma että hän on täällä yksinään. Hänellä on varmaankin jotakin pahaa\ntekeillä. Mitä se nyt sitten lieneekin? Kyllä minä siitä selvän otan;\nluulkoonpa hän nyt vaan olevansa täydessä turvassa.\"\n\nEmännöitsijä pitkitti matkaansa ja vasta sittenkuin hän oli kokonaan\nmetsän puiden suojaamana, eikä pappilasta kukaan olisi voinut häntä\nnähdä, eikä kukaan saattanut hänen liikkeitänsä kuulla, pysähtyi\nhän kuunnellaksensa, tuliko kukaan hänen jälestänsä. Hän ei mitään\nkuullut. Nyt poikkesi hän varovaisesti muutamalle syrjäpolulle, jota\nmyöten hän pappilan puutarhan sivutse toiselta puolelta taisi päästä\ntakaisin pappilaan. Se oli harvoin kuljettu, tuskin huomattava polku;\npappi, joka vasta lyhyen ajan oli täällä ollut, sitä tuskin lienee\ntuntenutkaan. Talon läheisyydessä jäi hän puutarhan aidan viereen\nseisomaan, sieltä voi hän nähdä osan puutarhasta ja kaksi sivua\npappilasta.\n\nHän ei havainnut mitään erinomaista; puutarha oli vallan pimeä.\nPappilassa oli papin työhuone vielä valaistu, aivan samoin kuin hänen\nlähtiessäänkin. Liikuntoa, käyntiä, ääntä ei hän mistäkään kuullut.\n\n\"Missähän pastori nyt on? Olisikohan hän vielä työhuoneessansa? vai\nlienekö hän jättänyt vaan kynttilän palamaan sinne, luulotellaksensa\nihmisille että hän on siellä? Jospa huomaamatta voisin pujahtaa sisään!\nMutta se ei ole mahdollista.\"\n\nHän kuunteli vielä tarkemmin; mutta kaikki oli hiljaista ja levollista;\nei pienintäkään risausta voinut hän kuulla.\n\n\"Jos uskaltaisin! Tämä hiljaisuus on melkein kauhistavaa. Papilla oli\njotakin tekeillä ja hän tahtoi kaikin mokomin päästä meistä erillensä.\nNyt on hän jo ollut ainakin kymmenen minuuttia yksikseen, ja tämä\nkuolonhiljaisuus! -- Minä uskallan.\"\n\nHän kohotti jalkaansa, mennäksensä lähemmäksi taloa, mutta asetti sen\ntaas joutuin maahan takaisin, sillä äkkiä kuuli hän jotakin liikettä.\n\nPappilan rakennus ei ollut aivan kiinni puutarhassa; molempain\nvälillä oli tyhjä paikka, jonkunlainen piha, joka leveydeltään oli\nnoin kaksitoista tai viisitoista askelta. Tähän paikkaan johti\npääovi rakennuksesta ja melkein suorastaan sitä vastapäätä oli aidan\nympäröimän puutarhan portti. Puutarhassa, noin kymmenen askeleen\npäässä portista, oli lehto; kaksikymmentä askelta kauempana siitä oli\nakkunoilla ja akuttimilla varustettu puutarhahuone, jonka voi sulkea;\njälleen kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mutta takaisin pappilan\nrakennukseen päin, oli vanha talli, joka sijaitsi muutamassa puutarhan\nkolkassa ja jota moneen vuoteen ei oltu käytetty ja jossa ainoastaan\nsäilytettiin vanhoja kuluneita kapineita. Siinä oli kaksi ovea, joista\ntoinen johti pihaan, toinen puutarhaan, ja molemmat olivat aina\nsuljetut.\n\nTuosta tallista luuli emännöitsijä nyt kuulevansa liikettä. Tarkkaan ei\nhän voinut sitä eroittaa, koska hän vielä oli kahdenkymmenen askeleen\npäässä siitä. Lähemmäksi ei hän rohjennut mennä; jokainen askel,\njok'ikinen liikahdus olisi saattanut tulla kuulluksi, jos tallissa tai\nmuutoin lähistössä joku sattuisi olemaan.\n\nJa joku siellä todellakin oli.\n\nEmännöitsijä kuuli vielä kerran jotakin, tällä kerralla selvemmin.\nToinen tallinovista avattiin hiljaan ja kohta sen perästä se jälleen\nyhtä hiljaan painettiin kiinni; sitten kuuli hän jonkun nopein askelin\nsieltä rientävän.\n\nEmännöitsijä ei voinut nähdä mitään. Pihalle johtava ovi oli avattu, ja\nsinne oli joku poistunut. Tuolla ulkona, puutarhan aidan takana, jossa\nhän seisoi, ei hän voinut nähdä kartanolle, mutta hänen tarkka kuulonsa\noli tuntenut askeleet.\n\n\"Hän se oli! Mitä oli pastorilla tallissa tekemistä ja niin salaisesti?\nJa mihin hän nyt sieltä meni? En kuule enää hänen askeleitansa.\"\n\nEhdottomasti tunsi hän ruumiinsa vapisevan.\n\n\"Jospa menisin hänen jälkeensä! Mutta minun täytyisi mennä tallin\nohitse, ja jos hän ei olisikaan siellä yksinään ollut, jos vielä joku\nmuukin olisi! Hän ei sulkenut ovea, vaan painoi sen ainoastaan kiinni,\narvatenkin tulee hän takaisin; minä odotan.\"\n\nKauan ei hänen tarvinnutkaan vartoa. Jo muutamain minuuttein perästä\npalasivat nuo nopeat askeleet jälleen takaisin; pastori tuli pappilasta\npäin ja meni tallin ovea kohden; se vedettiin hiljaan auki ja\npainettiin jälleen yhtä hiljaan kiinni. Sitten ei emännöitsijä enää\nmitään kuullut.\n\nMutta hän tahtoi välttämättä kuulla enemmän. Rohkaisten sydämmensä,\nhiipi hän tallin lähelle kuulumattomin askelin, vaikka sydämmensä\nkovasti tykytti. Ihan tallin tykö hän ei voinut päästä, puutarhan aita\neroitti hänet vielä noin kymmenen askelta tallin seinästä.\n\nMutta kuitenkin kuuli hän ääntä sieltä, kumeaa, epämääräistä, mutta\nkuitenkin tahdikasta ääntä, ikäänkuin joku siellä tekisi työtä.\n\n\"Mitä hän siellä tekee?\"\n\nEmännöitsijä kuunteli niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.\n\n\"Alhaalta ääni kuuluu; rivakasti hän työtä tekee; raskasta kai se\nlienee, koska ähkyy sitä tehdessään. Mutta mitä se on?\"\n\nYht'äkkiä selkisi asia hänelle.\n\n\"Hän kaivaa kuoppaa!\"\n\n\"Mistä syystä pastori kuoppaa tallissa kaivanee, mitä hän sinne aikonee\nkätkeä?\"\n\nEmännöitsijän ajatukset pakoitettiin kääntymään toiselle tolalle.\n-- Askeleita lähestyi, ne tulivat kylästä päin ja menivät pappilan\nrakennusta kohti, jonka eteen ne pysähtyivät.\n\nTyönteko tallissa taukosi, työntekijä oli arvatenkin kuullut askeleet,\nhän oli siis, niin kiintyneenä työhönsä kuin olikin, kuitenkin tarkalla\nkorvalla kuunnellut, kuuluisiko ulkoa mitään risahdusta. Hän kuunteli\nkaiketi nyt yhtä kiihkeästi kuin emännöitsijä, mutta epäilemättä\ntoisellaisilla tunteilla.\n\nMinuutin ajan oli kaikki hiljaista. Askeleitakaan ei enää kuulunut.\n\nSitten kuului illan hiljaisuudessa pappilan rakennuksen sisällä kello\nsoivan. Se, joka talon kohdalle oli tullut, oli epäilemättä havainnut\noven suljetuksi ja vetänyt kellon nauhasta.\n\nHeti sen perästä syntyi tallissa jälleen hiljaista liikuntoa; kohta\navattiin vielä hiljemmin tallin ovi, mutta ei pihalle johtava, vaan se\nvastaisella puolella oleva, josta pääsi puutarhaan.\n\nSillä puolella seisoi emännöitsijä ja taisi pensas-aidan läpi nähdä,\nkuka ovesta ulos astui; hän voi hänet tuntea, sillä Syyskuun ilta ei\nollut ihan pilkkosen pimeä: se oli todellakiin pastori; emännöitsijä\nei ollut erehtynyt hänen askeleittensa suhteen. Painaen oven jälkeensä\nhiljaan kiinni, hiipi hän tuskin kuultavasti pensas-aidan vieritse aina\npuutarhan keskipaikoille ja meni sitten, niinkuin hän sieltä olisi\ntullutkin, tavallisilla askeleilla puutarhasta pihalle johtavalle\nportille.\n\n\"Onko siellä ketään?\" kuuli emännöitsijä hänen portilla kysyvän.\n\n\"On,\" vastasi outo ääni. \"Tämä kai on pappila?\"\n\nMutta emännöitsijälle tuo ääni ei ollutkaan vieras.\n\nHän hämmästyi.\n\n\"Kuinka tuo tänne tulee? Mitä hän täältä etsii?\" mietiskeli\nemännöitsijä.\n\nMutta pian sai hän syytä pelästymään ja vihastuneena itseksensä\nhuudahtamaan: \"Herra Jumala, tuo kevytmielinen ihminen saattaa minut\nkerrassaan turmioon.\"\n\n\"Kyllä tämä on pappila\", oli pappi vastannut.\n\n\"Vai niin, ja te kai lienette herra pastori itse?\"\n\n\"Niin olen, onko teillä asiaa minulle?\"\n\n\"Ei minulla mitään asiaa ole, aioin vaan käydä tervehtimässä täällä\nvanhaa tuttavaa, erästä neitsy Lisbeth'iä. Hän oli entiseen aikaan\nkaunoinen kamarineitsyt tuolla linnassa; nykyään kuuluu hän olevan\npapin hurskaana kyökkipiikana. Luulenpa varmaan että hän sellaisenakin\non erinomaisen miellyttävä, ja koska satuin kulkemaan tästä sivutse\neikä vanhoja ystäviä saa unhoittaa, ottakoon hiisi, niin --\"\n\n\"Tuo inhoittava ihminen\", huokasi emännöitsijä, milt'ei itkien kiukusta.\n\nMutta pappi keskeytti levollisesti santarmikapteenin pakinan.\n\n\"Hyvä herra, emännöitsijäni, joka muutoin on kauttaaltaan kunniallinen\nhenkilö, ei tällä hetkellä ole täällä, vaan on Jumalalle otollisessa\ntoimessa muutaman vanhan naisen luona, jolle hän minulta on vienyt\nlohdutuksen ja toivon sanoja.\"\n\n\"Ottakoon hiisi,\" nauroi kapteeni, \"tahtoisinpa nähdä häntä tuossa\nHerralle otollisessa toimessa. Mutta vahinko, ett'ei hän ole kotona.\nNo, mitäpä siitä, voinhan huomenna tulla takaisin tänne. Sanokaa\nhänelle tervehdyksiä par--. No niin, ei sekään ole tarpeellista. Hyvää\nyötä, herra pastori.\"\n\nJa santarmikapteeni meni menoaan.\n\n\"Tuo vanha syntipukki\", ähkyi emännöitsijä raivostuneena hänen\njälkeensä.\n\n\n\n\nVI.\n\nOppinut professori.\n\n\nKello yhdeksäksi ehtoolla oli parooni Ritterhelm kutsunut vieraansa\nteetä nauttimaan.\n\nLinnan tornissa oli kello lyönyt yhdeksän; useimmat kutsutuista olivat\nja koreaan salonkiin saapuneet. Parooni ei itse vielä ollut siellä;\nrouva paroonitar vastaanotti vieraita hänen sijastansa. Paroonitar\noli kookas, lihava nainen; ympärimitaten oli hän miestänsä paljon\ntukevampi, hänen iso itämainen nenänsä veti hänen miehensä nenälle\nvertoja. Muutoin oli hän parhaassa seurapuvussa.\n\n\"Herrat suokoot miehelleni anteeksi,\" virkkoi hän. \"Muuan odottamaton\nkiireinen asia on estänyt häntä täällä olemasta; odotan häntä nyt\nkuitenkin joka silmänräpäys saapuvaksi.\"\n\nPaitsi linnan haltijatarta oli siellä ainoastaan herroja. Rouva von\nHorst oli kieltäytynyt tulemasta; hän oli pitänyt parempana oleskella\nvanhan Margarethan tykönä.\n\n\"Saatan arvata, armollinen rouva\", sanoi muuan herroista, \"miten teidän\nkunnioitettavan puolisonne aika, katsoen hänen moniin ja suuriin\ntoimiinsa, usein on täperällä ja aina on hänelle kallis.\"\n\n\"Aivan niin, herra parooni, miehelläni on alinomaa toimia\", vastasi\nrouva.\n\nHerra, joka äsken oli puhunut, oli aatelismies naapuristosta, joka\nhänkin tahtoi nostaa täällä saatavansa.\n\nEräs toinen herra oli muiden vieraiden välistä esille tunkenut,\nikäänkuin olisi hänellä täällä jonkunlainen etuoikeus. Hän oli pitkä,\nlaiha mies ja puettuna vanhaan takkiin, joka ei ollut aivan puhdaskaan.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti hän, \"sehän on selvä että aika on hänelle\nkallis tuolle rakkaalle herra parooni von Ritterhelmille. Hän\non varmaankin saanut viimeisen postin ja tietää millä kannalla\novat korot ja valtion velkakirjat. Vanhurskas Jumala, mitä noista\nvaltionvelkakirjoista puhunkaan? Ei niillä paljon saata toimia; ei\nmitään kurssin vaihteluja.\"\n\nTarpeetonta lienee lukijoille ilmoittaa kuka tuo herra oli. Parooni\nHorst, linnan entinen omistaja, jonka velat nyt aiottiin maksaa, oli\nraha-asioissansa joutunut sekä kristittyjen että juutalaisten käsiin.\n\nParoonitar oli väistynyt pois hänen tieltänsä ja asettanut hienoimmalla\nKölnin vedellä kastellun nenäliinansa kasvojensa eteen.\n\nToinenkin vieras oli hänen luoksensa astunut, pyöreä mies, jolla\noli kukoistavat, rehelliset, miellyttävät kasvot. Hän oli pankkiiri\nkaupungista ja tunnettiin siellä armottomaksi koronkiskuriksi. Mutta\nsitä ei voinut noista vilpittömistä kasvoista huomata.\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi hän, \"minä olen rehellinen, suorapuheinen\nihminen, joka en osaa imarrella; mutta sanoa täytyy minun teille mitä\nsydämmelläni on. Teidän miehenne on jalomielisin ihminen kaikista mitä\nkoskaan olen tullut tunteneeksi; kuka, niinkuin hän, olisi suostunut\nmaksamaan meille, vaikka laki ei häntä siihen velvoita, kaikki\nsaatavamme, vieläpä maksamattomina olevat korotkin, sillä eikö totta,\nkorot tulevat myös --?\"\n\n\"Minun tietääkseni on kysymys ollut ainoastaan veloista eikä niiden\nkoroista.\"\n\n\"Mutta korot kuuluvat niihin; koko maailmassa on tapa semmoinen! Herra\nparooni von Ritterhelm on niin rikas mies, miljoonain omistaja; hän ei\nvarmaankaan tahdo että me köyhät ihmiset korkomme --\"\n\nHän tuli keskeytetyksi. Parooni Ritterhelm, joka poliisineuvoksen\nseurassa huoneesen astui, tervehti vieraitansa kohteliaasti; sitten\nmeni hän rouvansa luo, suuteli hänen kättänsä ja sanoi:\n\n\"Kallis Amaliani, kiitän sinua, että sinä tällä ajalla niin\noivallisesti olet pitänyt huolta talon kunniasta.\"\n\nParoonitar kiitti häntä hellällä pään-nyökkäyksellä.\n\n\"Parooni, näen että te myös olette täydellinen gentlemanni\", virkkoi\nnaapuristosta kotoisin oleva aatelismies.\n\n\"Täydellinen narri hän on\", murisi tuo laiha juutalainen partaansa,\n\"kun vielä kehtaa suudella tuota vanhaa rivoa akkaa kädelle.\"\n\nMutta kaupungista saapunut pankkiiri ja koronkiskuri kysyi\nyksinkertaisesti:\n\n\"Eikö totta, herra parooni, te suoritatte myöskin maksamattomiksi\njääneet korot?\"\n\nTuo näytti suopeasta herra von Ritterhelm'istäkin jo liikoihin menevän.\n\n\"Taivasten tekijä\", huudahti hän, \"korkoja; mitä korkoja tässä on\nkysymyksessä?\"\n\n\"Mitä korkoja kysymyksessä on, herra parooni --\" aikoi tuo kelpo\npankkiiri ruveta selittämään.\n\nSilloin parooni, jonka nimi ennen aateloimista oli ollut Abraham\nHeller, suuttui vieläkin enemmän.\n\n\"Tahdotteko opettaa minulle, mitä koroilla tarkoitetaan --! Kyllä minä\nilman teidän neuvoittanne sen tiedän --\"\n\n\"Aleksis!\" varoitti paroonitar, joka ei milloinkaan arvoansa\nunhoittanut.\n\n\"Sinä olet oikeassa, Saara -- Amalia piti minun sanoa. Hyvät herrat,\nsuokaa anteeksi että vähän kiivastuin ja silmänräpäykseksi unhoitin,\nmitä vieraitteni suhteen olen velkapää. Mielipahakseni täytyy minun\nteille selittää, että kaikissa tarjouksissani tämän maatilan velkojille\nkoroista ei lainkaan ole puhetta ollut. Ainoastaan eräälle köyhälle,\nkovaakokeneelle rouvalle, Horstin leskelle, aion vielä korotkin maksaa,\nse on sydämmeni määräämä velvollisuus. Mutta en kenellekään muulle,\nja jos joku vaan kerrankaan korkoja linnan entisen omistajan veloista\nvaatii, niin hänelle en maksa äyriäkään enemmän, kuin mitä laki\npakoittaa minun maksamaan.\"\n\nHän kumarsi pankkiirille, joka ääneti vetäytyi syrjään.\n\nParooni kääntyi jälleen vaimonsa puoleen.\n\n\"Eikö Irmgard vielä ole tullut?\"\n\n\"Minäkin odotan häntä levottomasti; jo muutamia tunteja sitten olisi\nhänen pitänyt saapua.\"\n\n\"Rauhoitu, Amalia; tiedäthän että säännöllisyys ei ole hänen avujaan;\nja onhan sitäpaitsi kreivi hänen seurassansa.\"\n\n\"Odotatteko vielä muita vieraita saapuvaksi?\" kysyi naapuristosta\nkotoisin oleva aatelismies.\n\n\"Me odotamme tytärtämme?\"\n\n\"Onko hänen nimensä Irmgard?\"\n\n\"Siksi hän on kastettu.\"\n\n\"Vai niin, hän on kastettukin! Ja onpa se kaunis nimi hempeälle linnan\nneidelle. Mutta puhuittehan myös jostakin kreivistä?\"\n\n\"Niin, kreivi Heirsberg'istä, joka on luutnanttina kaartissa.\"\n\n\"Tuleeko hän tyttärenne seurassa?\"\n\nParoonitar kävi hiukan levottomaksi.\n\n\"Asia on niin\", virkkoi parooni, \"että tyttäreni on hiukan\nemansipeerattu.\"\n\n\"Ja hänen kamarineitsyensä on mukana,\" lisäsi paroonitar.\n\n\"Ja kutsi ja sitäpaitsi vielä muuan palvelija,\" liitti siihen parooni.\n\n\"Onpa siinä\", sanoi aatelismies, \"jo tarpeeksi turvaa, jos\nemansipeerattu nainen ylimalkaan turvaa tarvitseekaan.\"\n\nParooni Ritterhelm oli tullut hieman hämilleen. Kääntääkseen puhelun\ntoiselle tolalle, virkkoi hän:\n\n\"Odotan sitäpaitsi vielä erästä toistakin vierasta; minä olen\ntuttavuudessa Alexander von Humboldtin kanssa. Olette kai hänestä\nkuulleet? Häntä nimitetään tieteiden kuninkaaksi; Berlinissä on hän\ntodellisena salaneuvoksena ja sanotaan ylhäisyydeksi.\"\n\n\"Varrotteko häntä tänne?\"\n\n\"En juuri häntä; mutta erästä mainiota professoria, jonka Humboldt on\nminulle suosittanut, herra -- mikä hänen nimensä nyt onkaan? Nimen olen\nkokonaan unhoittanut.\"\n\n\"Jälkimaailma on myöskin unhoittava kuuluisain professoreimme nimet.\"\n\n\"Hyvin sanottu; oivallisesti! Mutta tämä on todellakin kuuluisa mies,\nrikoslaki-oikeuden tutkija. Minulla on täällä linnassa vanha kirjasto,\nsitä aikonee hän tutkia.\"\n\nKuultiin vaunujen ajavan pihalle.\n\n\"Siinä kai professori jo tuleekin,\" arveli herra von Ritterhelm.\n\n\"Mainiot professorit tulevat jalkaisin\", huomautti hänen naapurinsa.\n\nParoonitar oli astunut akkunan luo.\n\n\"Se on Irmgard\", sanoi hän.\n\nParooni tuli hyvin iloiseksi.\n\n\"Saattepa nähdä, herra von Lindenfels, kuinka nainen saattaa\nsäädyllisesti olla emansipeerattu,\" virkkoi hän naapurillensa.\n\n\"Sehän tietty, se riippuu verestä,\" vastasi herra von Lindenfels.\n\n\"Ja kaunis on tyttäreni, ja kreivi Heirsberg kuuluu maan vanhimpaan\naatelistoon.\"\n\n\"Vai niin, saanen siis luvan toivottaa onnea --\"\n\n\"Pyydän, herran nimessä, ett'ette puhu siitä niin että vaimoni kuulee.\"\n\nKamaripalvelija Jean tempasi salin puoliovet sepposten selälleen.\n\nNeiti Irmgard, paroonin tytär, astui huoneesen nojautuneena nuoren\nkaartin-upseerin käsivarteen.\n\nHän oli vielä matkapuvussansa; vieraista ei hän siis näyttänyt paljon\nvälittävän.\n\nMutta kaunis nainen hän todellakin oli, eräs noita ihastuttavia\nkaunottaria, joilla, kumma kyllä, rumien juutalaisten vanhempien\navioliitto monestikin on siunattu.\n\nKreivi Heirsberg oli sievä, nuori kaartinluutnantti.\n\nNeiti tervehti hyvin kasvatetun naisen täydellisellä ja hilpeällä\narvokkaisuudella vanhempiansa ja vieraita. Äitinsä syliin hän\nheittäytyi.\n\n\"Lienet kai ollut huolissasi minun tähteni, rakas äiti.\"\n\nTäydellisesti emansipeerattu hän ei siis kuitenkaan ollut.\n\n\"Sinä saavut niin myöhään, Irmgard.\"\n\n\"Siihen olemme molemmat syypäät, kreivi ja minä. Ilta oli kaunis, ilma\nniin leuto, me matkustimme vuorien ja laaksojen poikki, ystävällisten\nkylien ohitse, joissa pojat ja tytöt laulelivat, hiljaisten talojen\nsivutse, joissa jo kaikki olivat levolle menneet, sekä viimeksi\nmarkkinapaikan kautta, jossa kynttilät paloivat niinkuin jouluna.\nSilloin rupesimme kumpikin haaveksimaan. Sellaista ei pääkaupungissa\nsaa nähdä. Käskimme kutsin ajaa hitaammin; tahdoimme kauemmin tuota\nherttaista oloa nauttia.\"\n\n\"Kunniani kautta, meidän täytyi niin tehdä,\" vakuutti kaartinluutnantti.\n\n\"Parooni, te olette onnellinen isä,\" virkkoi herra von Lindenfels\nparoonille.\n\n\"Eikö totta, eikö totta, herra von Lindenfels? Oi, minä olen\nliikutettu, ja tiedättekö, herra von Lindenfels, minä maksan teillekin\nkaikki suorittamattomiksi jääneet korot; oikein totta, sen teen. Minä\nolen sanassani pysyvä mies.\"\n\nKamaripalvelija Jean astui sisään, ja hopeaisella, kullatulla\ntarjottimella ojensi hän herrallensa pienen kirjeen.\n\n\"Tämä on eräältä herralta, joka odottaa tuolla ulkona eikä ole nimeänsä\nilmoittanut.\"\n\n\"Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Hän on laihanpuolinen, keski-ikäinen herra, jolla kaulassa on\ntäysisininen huivi.\"\n\n\"Vai niin, se on epäilemättä tuo kuuluisa professori! -- Aivan oikein,\ntämä on ystäväni Alexander von Humboldfin käsialaa. Tuntevatko herrat\ntieteiden kuninkaan käsialaa? Hän on Berliinissä kuninkaallinen\ntodellinen salaneuvos ja sanotaan ylhäisyydeksi, siis on hän arvoltaan\nministerin tai kenraaliluutnantin vertainen. Eipä luulisi, että niin\nviisas mies kirjoittaisi näin huonoa käsialaa! -- Jean, pyydä että\nherra professori astuisi sisään; aukaise molemmat ovet.\"\n\nJean tempasi molemmat puoliovet auki ja hänen mainitsemansa herra astui\nsisään.\n\nKamaripalvelija ei kuitenkaan ollut häntä täydellisesti kuvaillut, kun\nei ollut mitään maininnut vieraan käyrästä selästä, harmaista kasvoista\nja pitkästä, viistosta nenästä.\n\nProfessori astui huoneesen levollisesti, kuten kuuluisan oppineen\nsopiikin.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra parooni, että tuntemattomana tunkeudun täten\nluoksenne.\"\n\nMutta parooni huudahti, todellakin ihastuneena:\n\n\"Olkaa sydämmellisesti tervetullut, hyvä herra professori; olen\niloissani että saan tilaisuuden oppia tuntemaan niin mainiota\ntiedemiestä, jota ystäväni Humboldt on minulle niin lämpöisesti\nsuosittanut.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen, herra parooni. -- Tässä kai minulla\non kunnia nähdä teidän arvossa pidetyn puolisonne ja miellyttävän\ntyttärenne?\"\n\n\"Vaimoni ja tyttäreni.\"\n\n\"Mitä pirua,\" arveli itseksensä poliisineuvos -- hän oli tähän asti\nhiljaan ja muiden huomaamatta kaikkea tarkastellen kuten hyvän\npoliisimiehen sopii eräässä huoneen sopessa oleskellut -- \"mitä pirua,\ntuossahan on juuri sama kankea herra, joka sen ylhäiseltä näyttävän\nvanhan herran parissa oli kylän ravintolassa. Sama se kai lienee.\nSiis todellakin professori ja vieläpä kuuluisakin? No, nuo kuuluisat\nprofessorit ovat viattomia ihmisiä poliisin silmissä! -- Mutta mihin\non santarmikapteeni jäänyt? Olisiko hän kuitenkin todellakin niin\nherkkätuntoinen, ettei tahtoisi tulla tähän seuraan, vai mistä syystä\nhän viipyy? Mutta eihän tuo kevytmielinen ihminen voinut matkalla\nolla pistäymättä pappilaan, tavataksensa, niinkuin sanoi, entistä\narmastansa.\"\n\nKamaripalvelija Jean astui jälleen huoneesen ja meni herransa luo.\n\n\"Herra parooni von Horst on käskenyt ilmoittaa itsensä.\"\n\n\"Siis kuitenkin,\" sanoi parooni von Ritterhelm. \"Pyydä herra paroonin\nastumaan sisään.\"\n\nSalissa oli sillä välin hälinää syntynyt. -- \"Parooni von Horst? Mikä\nparooni Horst? Ei suinkaan Hohenhorstin linnan entinen omistaja?\"\n\n\"Juuri sama,\" sanoi herra von Ritterhelm.\n\n\"Se sama, joka meidät kaikki on pettänyt? -- Se on mahdotonta!\"\n\n\"Hänen täytyy maksaa minulle minun korkoni,\" huusi kaupungista kotoisin\noleva koronkiskuri.\n\n\"Jos vielä kerran hiiskutte sanaakaan koroistanne,\" vastasi\nkoronkiskurille herra Ritterhelm, \"niin ette saa mitään. Vieraitani en\nsalli kenenkään loukata.\"\n\n\"Te olette kelpo mies, parooni,\" virkkoi herra von Lindenfels.\n\n\"Narri, oikein aika narri hän on\", huudahti puoliääneen Moses Liebmann,\nsama, jonka tieltä paroonitar vähää ennen oli väistynyt.\n\n\"Niin erinkaltaisia ovat maailman mielipiteet,\" sanoi professori\nitseksensä.\n\n\"Mutta mitä tuolla herra Horstilla on täällä tekemistä?\" kysyivät\njotkut talon isännältä.\n\n\"Hyvät herrat, hän haluaa kai käydä minuakin tervehtimässä.\"\n\n\"Hän on santarmiston kapteeni,\" sanoi joku.\n\n\"Niin on, sen mukaan kuin minäkin olen kuullut.\"\n\nRuvettiin silmäilemän siihen loukkoon, jossa poliisineuvos istui.\n\n\"Nyt menee päin mäntyyn\", kiukutteli hän itseksensä. \"Kuinka olinkaan\nniin kevytmielinen; minun ei olisi pitänyt päästää tuota ihmistä tänne.\nNyt voi koko hankkeemme tulla tunnetuksi.\"\n\nMutta hänen kasvonsa pysyivät yhtä välinpitämättömäin näköisinä kuin\nennenkin, ja läsnäolijain kysyväiset silmät kääntyivät taas pois\nhänestä, tosin vaan neuvottomina ja epäröiden.\n\nSantarmikapteeni, parooni von Horst astui sisään; hän oli\nporvarillisessa puvussa ja puku oli hiukan kulunut; koko tuo rappiolle\njoutunut mässäri näytti kyllin kuluneelta. Mutta hän oli maailmassa\nelänyt ja hänellä oli maailman kokemusta. Tyyneesti meni hän linnan\nomistajan tykö, joka isännän kohteliaisuudella oli astunut häntä\nvastaan; isäntä esitti hänet sitten molemmille naisille.\n\nSitten oli hän jälleen kevytmielinen, rivo keikari. Hänen velkojansa\nseisoivat hänen ympärillänsä, jotka hänen tähtensä vuosikausia\nolivat saaneet olla rahojansa paitsi, jotka, jos asia hänestä olisi\nriippunut, eivät milloinkaan olisi rahojaan takaisin saaneet ja nytkin\neivät saaneet niistä korkoja; tuo hyvänsävyisen näköinen koronkiskuri\nkaupungista puristi suonenvedontapaisesti nyrkkiään taskussansa. Herra\nvon Horst katseli velkojiaan pitkin riviä, toista toisensa perästä,\nvitkallisesti, ivallisesti, sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut\nheille sanoa: te saiturit, joiden kaikkien on täytynyt totella tuon\nvanhan juutalaisen määräystä, joiden pitää kursailla häntä ja hänen\npaksua eukkoaan, saadaksenne mitättömät, rahanne takaisin! Toivoisin\nettä ne häneltä sitä ennen varastettaisiin, häneltä ja teiltä!\n\nHän oli siinä linnassa, siinä talossa, joka ennen oli ollut hänen\nomansa, jota vuosisatojen kuluessa hänen esi-isänsä, hänen vanha, jalo\nsukunsa oli hallinnut Ja nyt oli linnassa toinen hallitsija, tuo vanha\njuutalainen ja hänen paksu rouvansa.\n\n\"Ottakoon hiisi -- herra parooni, te olette laittaneet nämät huoneet\noikein ruhtinaallisen komeiksi,\" sanoi hän herra von Ritterhelmille,\nsilmäillen ympärillensä.\n\nTuntuiko se tuosta suopeasta herra von Ritterhelmistäkin olevan liikaa?\n-- Ainakin hän huudahti jonkunlaisella kiivaudella:\n\n\"Ruhtinaallinen komeus! mitä on ruhtinaallinen komeus? Alamaiset\nkurjuudessa, siinä ruhtinaiden komeileminen.\"\n\nKapteeni oli taas saanut toisen asian ajatustensa esineeksi.\n\n\"Mutta, ottakoon hiisi, herra parooni, teidän tyttärenne ei kauneuteen\nkatsoen tarvitse väistyä kenenkään kuningattaren tieltä.\"\n\n\"Niin, niin\", virkkoi herra von Ritterhelm hyvillä mielin, \"minun\nIrmgard'ini on todellinen timantti.\"\n\n\"Irmgard! Hitto vieköön, siinäpä romantillisen ylhäinen nimi. Viimeisen\ntäällä asuneen aatelisneiden nimi oli Marianne. Porvarillinen nimi! hm,\nhm!\"\n\nAinoastaan hm, hm, siinä oli kaikki, jota hänellä oli sanomista,\nmuistellessaan tuota hänen syystänsä onnettomaksi joutunutta Mariannea.\n\nHän oli jälleen katsellut ympärillensä jotakin uutta löytääksensä; hän\nmeni kaartinluutnantin tykö.\n\n\"Ahaa, siinähän on kumppani. Meidän pitää tulla tuttaviksi. Mikä on\nnimenne, herra toveri?\"\n\nHän puhui ystävällisellä äänellä; olihan hän kapteeni ja puhuteltu oli\nluutnantti, joka siis oli arvoltansa alempana.\n\nMutta luutnantti kohosi seisomaan ylpeän näköisenä.\n\n\"Minä kuulun kaartiin. Muutoin olen minä kreivi Heirsberg.\"\n\nMinä kuulun kaartiin. Tuon lausumattomaksi jääneen lisäyksen: mutta en\nsantarmistoon, voi selvästi ymmärtää upseerin ylpeästä äänestä; se oli\nkylläkin loukkaava.\n\n\"Hm, hm,\" sanoi kapteeni, kääntyen poispäin. Vasta sitten sanoi hän\nitseksensä: \"Kylläpä kaarti rehentelee! Mutta kyllä minä vielä tuolle\npoikanulikalle näytän.\"\n\nJa heti sen perästä ei hän enää voinut vastustaa haluansa antaaksensa\nsyrjä-iskun suurelliselle luutnantille; kamaripalvelija Jean tarjosi\nhänelle teetä.\n\n\"Saako olla?\" kysyi tuo pöyhkeä veitikka lyhyesti ja ikäänkuin\nhalveksien.\n\n\"Kuulutteko tekin kaartiin?\" kysyi häneltä santarmikapteeni. \"Kiitos\nteestänne, sitä en halua.\"\n\nKaartinluutnantti kävi kasvoiltansa tulipunaiseksi, neiti Irmgard\nkalmankalpeaksi. Mutta santarmikapteeni meni nauraen talon isännän luo.\n\n\"Rohkenen kai pyytää teiltä lasin viiniä, parooni. Hohenhorstissa on\naina ollut hyvin varustettu viinikellari.\"\n\n\"Mitä haluatte, burgunderia, vanhaa Reinin viiniä tai samppanjaa?\"\nkysyi herra von Ritterhelm.\n\n\"Ylitä ensin, toista sitten, hyvä parooni.\"\n\n\"Oivallisesti.\"\n\nJean sai viittauksen isännältään.\n\nSantarmikapteeni meni poliisineuvoksen luo, ja molemmat puhelivat\nlyhyen ajan hiljaan keskenään.\n\n\"Kaikki valmiina arvatenkin, hyvä poliisineuvos?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Ja miten.\"\n\n\"Tunnette kai tämän rakennuksen kaikin puolin?\"\n\n\"Olen täällä syntynyt ja kasvanut, vieläpä vanhentunutkin. Oi,\npoliisineuvos, jos vielä olisin nuori hulivili, en varmaankaan toimisi\ntäällä yhdessä poliisin kanssa; vaan saisi kenties poliisi minun\ntähteni tekemistä. Mutta kertokaa minulle, miten tuumanne nyt on.\"\n\n\"Varkaat aikovat murtautua herra von Ritterhelmin makuuhuoneesen.\"\n\n\"Se oli ennen minun makuuhuoneeni.\"\n\n\"Minä olen asettanut sinne kaksi santarmia. Kaksi muuta --\"\n\n\"Seis, herra poliisineuvos, mikä harmaa, viistonenäinen veitikka tuo\non, joka hiipii ympärillämme\"?\n\n\"Tuoko, jolla on sininen kaulahuivi?\"\n\n\"Juuri sama. Hän pysytteleikse tässä meidän läheisyydessämme ja näyttää\ntahtovan kuunnella puhettamme.\"\n\n\"Hui hai, herra parooni, se on viaton olento, rikoslaki-oikeuden\nprofessori.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän tietysti ei kuuntele mitä me pakinoimme. Mutta\nenkö jo ennen ole tuota ihmistä nähnyt?\"\n\n\"Hän oli äsken ravintolassa.\"\n\n\"Aivan oikein, ja hänen seurassansa oli eräs vanhanpuoleinen herra.\"\n\n\"Jota te luulitte pojaksenne.\"\n\n\"Hitto vieköön -- erehdykset ovat mahdollisia. -- Mutta jatkakaa\nkertomustanne.\"\n\n\"Kaksi muuta santarmia,\" pitkitti poliisineuvos, \"seisovat\nkäytävässä makuuhuoneen edessä ja voivat tarpeen vaatiessa heti\ntulla noiden kahden makuuhuoneessa olijan avuksi. Muut santarmit ja\npoliisipalvelijat olen asettanut ympäri linnan, mutta sellaisiin\npaikkoihin, joissa he voivat olla salassa. Käsky on heillä päästää\njoka ihminen, joka vaan haluaa, tänne tulemaan; mutta ei ketään pois\ntäältä. Niin pian kuin vähänkään hälinää syntyy tai muutoin jotakin\nepäluulonalaista tulee huomatuksi on meille tänne heti tieto annettava.\nSiten toivon että nuo lurjukset nyt vihdoinkin joutuvat kiinni.\nKaikissa tapauksissa ovat rahat turvatut. Herra von Ritterhelm on\ntuonut ne tänne työhuoneesensa, josta niitä ei kukaan tiedä hakea.\"\n\n\"Hm, hm,\" sanoi santarmikapteeni, \"mitä rahoihin tulee, ystäväni --\nymmärrättehän, totta sanoakseni, niin suon ne yhtä kernaasti kelle\nlurjukselle hyvänsä kuin tälle juutalaiselle isännällemme. Mutta eikö\ntuo sinihuivinen professori ole kuitenkin kuunnellut puhettamme? Hän\nhiipi äkkiä pois täältä.\"\n\n\"Hän hiipii aina, ja tällä kerralla vaan isännän tykö. Mutta, kaikissa\ntapauksissa, voimmehan pitää häntä silmällä.\"\n\n\"Tehkäämme niin. Ja nyt, onko meillä vielä pitempi aika käytettävänä?\"\n\n\"Kenties puoli tuntia. Nyt on kello neljänneksen vailla kymmenen; kello\nneljänneksen yli kymmenen ovat rosvot täällä.\"\n\n\"Tuo kirottu pöyhkeilevä veitikka ei vielä ole viiniä tänne tuonut.\"\n\n\"Onhan teillä jälestäpäinkin aikaa viinin juomiseen; sittenkuin työ on\ntehty. --\"\n\n\"Mitä hittoa! -- Ymmärrättehän, ystäväni, tunnen tänään kummallisen\nhalun ruumiissani. Omituiselta tuntuu nähdä jälleen tämä vanha linna,\njosta tuo rikas juutalainen aikoo rakentaa uuden mahtavan palatsin.\nJa kaikki minun vanhat velkojani täällä! Ja tuo ylpeä neiti Irmgard\ntyperän kaartinluutnantin kanssa, joka ei vielä koskaan ole ruutia\nhaistanut! Ja tuo kirottu vanha juutalainen itse kirottuine rahoinensa!\nNuo varkaat, jotka aiomme ottaa kiinni! Niin, ottakoon hiisi, me otamme\nheidät kiinni! Ei kukaan pääse meidän käsistämme! Pistoolini ovat\nhyvästi ladatut ja ne ovat aina muassani. Minä sanon teille, ystäväni,\nminulla on niin hurja, palava halu ryhtymään johonkin vaaralliseen\ntoimeen, ja sellainen halu tekee ihmisen niin kirotun janoiseksi. --\nAhaa, tuossa tuo roisto tulee vihdoin viineinensä.\"\n\nKamaripalvelija tuli, tuoden pullon viiniä ja yhden lasin.\n\n\"Mihin käskette tämän asettamaan.\"\n\n\"Tähän pöydälle.\"\n\nSantarmikapteeni täytti lasin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella!\n\n\"Ottakoon hiisi! -- hyvää Chambertiiniä -- sellainen rikas juutalainen\n--\"\n\nHän täytti ja tyhjensi lasinsa vielä muutamia kertoja. -- Tuo hurja\ntoimimisen halu näkyi todellakin hänessä polttelevan. Sitten meni hän\nherra von Ritterhelmin luo.\n\n\"Parooni, teillä on erittäin hyvin varustettu viinikellari.\"\n\n\"Maistuuko teille minun Chambertiinini?\"\n\n\"Ottakoon hiisi --. Minkähänlaista teidän vanha Reinin viininne onkaan!\"\n\n\"Saatte heti koettaa. -- Jean, pullo Johannisbergeriä herra von\nHorstille.\"\n\nSantarmikapteeni oli keskeyttänyt professorin ja talon-isännän\nkeskinäisen puhelun. Professori virkkoi nyt:\n\n\"Kaikki on täällä luonanne erinomaista, herra parooni; siispä olenkin\nutelias päästä kirjastoonne tutustumaan.\"\n\n\"Niin, niin,\" vastasi parooni, \"siellä löydätte kenties montakin\naarretta.\"\n\n\"Sitä en ole silmänräpäystäkään epäillyt, ja jos ei se olisi liian\nrohkeaa, niin pyytäisin, -- mutta sitä en uskalla.\"\n\n\"Pyytäkää, pyytäkää herra professori. Niin mainiolta oppineelta ja\nystävältäni Alexander von Humboldtilta en voi mitään kieltää.\"\n\n\"Oi, herra parooni, tekisitte minut niin äärettömän onnelliseksi,\njos jo tänä iltana voisin kirjastoanne päästä vaan silmäilemään,\naarteitanne vaan ulkopuoleltakaan saisin tähystellä. Kuinka ne\nunissakin tulevat silmissäni pyörimään!\"\n\n\"Ottakoon hiisi\", -- mutisi santarmikapteeni puoliääneen, \"nuo vanhat,\nsiannahkaiset kirjainkannet!\"\n\n\"Älkää herra parooni\", pitkitti professori, \"lainkaan itseänne\nvaivatko; kamaripalvelijanne voi minut sinne ohjata.\"\n\nJean tuli juuri takaisin tuoden pullon Johannisbergeriä.\n\n\"Jos niin haluatte, hyvä herra professori,\" sanoi parooni Ritterhelm.\n\n\"Tekisitte minut niin äärettömän onnelliseksi!\"\n\n\"Jean, ohjaa herra professoria kirjastohuoneisiin, työkammioni kautta!\"\n\n\"Kuinka kiitollinen olenkin teille, herra parooni!\"\n\nNäin sanoen meni jo professori kamaripalvelijaa seuraten ulos\nhuoneesta. Hänen kasvoissansa kuvautui mitä autuaallisin onnellisuus.\n\nMutta santarmikapteeni sanoi: \"Tuolla miehellä on hiton omituinen maku.\nMutta noudattakoon kukin omaa mieltänsä.\"\n\nSitten maistoi hän Johannesbergeriä.\n\n\"Ottakoon hiisi, herra parooni, mikä verrattoman hieno juoma!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nHengellinen herra.\n\n\n\"Tuo inhoittava syntipukki,\" huokasi papin emännöitsijä vielä\ntoistamiseen.\n\nMutta kaikki hänen ajatuksensa kääntyivät jälleen kohta kokonaan\ntoisiin asioihin --.\n\nSantarmikapteeni Horst, jonka aikana hän Hohenhorstin linnassa oli\nollut kenties liiankin miellyttävänä kamarineitseenä, oli jotakin\niloista nuottia hyräillen kulkenut edelleen metsikön kautta linnalle\njohtavaa tietä.\n\nNiin kauan kuin hänen askeleitansa vielä voitiin kuulla, oli pappi\nseisonut puutarhan portilla, samalla paikalla, josta hän kapteenin\nkanssa oli puhellut; epäilemättä kuunteli hän poistuvan miehen\naskeleita. Kun nämät niin kauas olivat ehtineet, ettei niitä enää\nvoinut kuulla, lähti hän paikaltansa.\n\n\"Mihinkään hän nyt menee? Mitä hän nyt aikoo tehdä?\" mietti\nkiihkoisessa mielenjännityksessä neitsy Lisbeth itseksensä.\n\nHän oli sillä välin hiipinyt tallin luo, niin lähelle kuin taisi\npäästä. Mutta pappi ei enää palannutkaan talliin takaisin, vaan kulki\nverkalleen puutarhahuoneelle.\n\nTuo pienoinen huoneus oli täydelliseen hämäryyteen peitetty. Olivatko\nvarjostimet vedetyt kiinni akkunain eteen vai olivatko ne avoimina,\nsitä ei yön pimeässä voinut eroittaa; kuitenkaan ei missään tapauksessa\nsiellä sisällä mikään kynttilä palanut, sillä ainakin olisi sen voinut\njostakin varjostinten raosta huomata.\n\nPuutarhahuoneen ovelle pysähtyi pappi ja näytti siinä muutamain\nsilmänräpäysten ajan kuuntelevan. Sitten kuultiin oven lukossa avain\nkääntyvän. Ovi aukeni ja painettiin jälleen kiinni, sekä, niinkuin\nkuului, lukittiin sisäpuolelta. Mitään ihmisen ääntä ei ollut kuulunut,\nei papin eikä muidenkaan.\n\nEmännöitsijä hehkui pelkästä uteliaisuudesta; pelko ja kammo olivat\nhetkeksi hänestä poistuneet; hänen täytyi vaan saada selko siitä\nsalaisuudesta, joka tässä piiloutui. Mitä oli tapahtunut? Mitä vielä\noli tapahtuva?\n\nHän seisoi lähellä tallia, joka salasi sen mitä jo oli tapahtunut.\nMuutamia askeleita astumalla saattoi hän päästä sinne sisään! hänen\ntarvitsi vaan kiertää pappilan rakennuksen ympäri, niin oli hän pihalla\nja siellä olevan tallinoven kohdalla; suljettuun puutarhahuoneesen\neivät hänen askeleensa voineet kuulua.\n\nMutta nykyisyys teki hänet vielä uteliaammaksi; hänen täytyi tietää\nmitä puutarhahuoneessa tapahtui. Päästäksensä aivan sen läheisyyteen,\nolisi hänen täytynyt mennä sisään puutarhaan. Mutta silloin olisi\njoka askel voinut saattaa hänet ilmi; sentähden palasi hän puutarhan\nulkopuolella pitkin aitauksen viertä takaisin ja saattoi siten päästä\nnoin kahdenkymmenen askeleen päähän huoneuksesta. Sitten kuunteli hän\njännitetyin korvin.\n\nKautta yön hiljaisuuden tunkeutui ääniä hänen korvaansa; ne tulivat\npuutarhahuoneesta; joku ääni puhui siellä, mutta hiljaan; ei voitu\neroittaa kuka puhui, eikä, mitä puhuttiin. Miehen ääni se tuntui\nolevan; emännöitsijä luuli sitä papin ääneksi, olihan pappi siellä\nsisällä.\n\nMutta äkkiä kuuli hän toisenkin äänen; se oli naisen ääni, sen suhteen\nei voinut erehtyä. Miehen ääni vastasi, ja nyt voi kuuntelija selvästi\ntuntea papinkin äänen.\n\nEmännöitsijä vapisi, mutta vihasta ja mustasukkaisuudesta.\n\n\"Kenen kanssa hän puhuu? kuka on hänen luonansa? kenen kanssa hän\noleskelee suljetun oven takana? niin salaisesti? sydänyöllä? Olisiko se\nRose? -- Ei, ei, menihän hän äitinsä kanssa ja noiden muiden seurassa\npois. Ja onhan hän säännöllinen ihminen, joka tahtoo päästä papin\nvaimoksi ja jonka pastori aikoo naida. -- Mutta kuka se on? Pastori vei\nleivosta salaisesti ulos! Mutta tuo kaivaminen tallissa! Herra Jumala,\njärkeni pysähtyy kerrassaan. Kun vaan voisin kuulla, mitä he keskenään\njuttelevat.\"\n\nHän kuunteli, ponnistaen kuuloaistiaan niin paljon kuin mahdollista.\nMutta kuitenkaan ei hän kuullut muuta kuin selittämättömiä kuiskauksia,\njoita vuorotellen miehen ja naisen ääni sopottivat. Miehen äänen\ntunsi hän papin ääneksi, siitä ei enää ollut mitään epäilystä; mutta\nnaisääntä ei hän tietääksensä ollut koskaan ennen kuullut. Sanoja ei\nhän voinut eroittaa. Rakkauden kuherrusta, lemmensanoja! sanoi hänelle\nmuutamia kertoja hänen mustasukkaisuutensa; mutta ainoastaan se sitä\nsanoikin. Mutta kuiskutusten väliajat sitä luuloa vahvistivat. Kerran\nluuli hän kuulevansa suutelemista.\n\nHän mieli jo raivostuneena rientää esille.\n\nSilloin aukesi puutarhahuoneen ovi.\n\n\"Nyt tuopi hän hänet ulos; saan nähdä hänet; minä menen heidän\njälkeensä.\"\n\nMutta pappi tuli yksin ulos, sulki huolellisesti oven ja meni jälleen\nvanhalle tallille ja talliin sisään.\n\nPoltteleva uteliaisuus kiihoitti emännöitsijää hiipimään sinne päin\ntakaisin; mutta uteliaisuus houkutteli häntä myös puutarhahuoneelle.\nHänen täytyi tietää, mitä, kuka puutarhahuoneessa oli; hänen täytyi\nsaada se tietää, vaikkapa tulisi itsekin huomatuksi.\n\nHän hiipi pitkin aidan vierustaa rakennuksen takasivulle ja sen ympäri.\nTäällä tapasi hän pihalla puutarhan portin raollaan, hän saattoi\navata sen hiljaan, niin ettei mitään risahdustakaan kuulunut, ja\npainaa sen yhtä hiljaan kiinni ja oli sitten puutarhassa. Kolmen tai\nneljänkymmenen askeleen päässä hänestä oli puutarhahuone, hän ohjasi\naskeleitansa sinne. Vasemmalla puolella hänen edessänsä oli talli,\njohon pappi oli mennyt; jos hän suoraa tietä olisi kulkenut, olisi\nhänen täytynyt mennä sen sivutse; hän suuntasi sentähden kulkuansa\noikealle puolelle.\n\nSamassa tuokiossa tuli pappi ulos puutarhan ovesta; emännöitsijä ei\nsiis päässyt edemmäksi. Onneksensa seisoi hän taajan pensaan vieressä,\njonka takana hän pysyi liikkumattomana.\n\nPappi oli jättänyt tallin oven auki ja meni nyt takaisin\npuutarhahuoneelle. Hänen oli kulkeminen läheltä sitä paikkaa missä\nemännöitsijä seisoi; mutta hän ei tätä huomannut. Sitä tarkemmin\nkatseli emännöitsijä häntä. Papin kasvot näyttivät lumenvalkoisilta,\nhänen rintansa kuului läähöttävän. Hän kantoi jotakin kädessään;\npensaan läpi ei emännöitsijä voinut eroittaa mitä se oli. Mentyänsä\nemännöitsijän ohi, pisti pappi tuon kapineen poveensa; puutarhahuoneen\noven hän sitten avasi ja sulki sen sitten jälkeensä. Ja nyt oli kaikki\ntaas hiljaista.\n\nMutta emännöitsijä oli nyt puutarhassa ja taisi tyydyttää\nuteliaisuuttansa kaikilla haaroilla ja mietiskeli vaan, mihin\nensin kääntyisi. Hän meni tallille ja silmäili tuosta avoimeksi\njätetystä ovesta sisään, läpitunkemattomaan pimeyteen. Kauhu valtasi\nhänet jälleen; papin salaperäinen työ tuolla tallissa johtui taas\nhänen mieleensä; hän muisti niin elävästi hänen ähkymisensä ja\nettä hän siellä oli kaivanut arvatenkin kuoppaa maahan. Sellainen\nuteliaisuus, joka saa ihmiset kauhistumaan, on polttelevin, kerrassaan\nvastustamattomin. Hänen täytyi mennä talliin sisään; hän teki sen\nvarovaisesti, askel askeleelta, edestäpäin aina jalallansa koetellen.\nSilloin astui hän jollekin, mikä oli lattiaa korkeammalla; se tuntui\npehmeältä, nuoskealta, jalat vaipuivat siihen sisään.\n\n\"Äskettäin ylös luotua multaa!\" virkkoi hän itseksensä.\n\nHän aikoi mennä eteenpäin, mutta tunnusteleva jalka ei tavannut mitään\npohjaa enää, ei laisinkaan. Hän tunnusteli tarkemmin.\n\nHän tunsi koko ruumiissansa kylmän väristyksen.\n\n\"Siinä on laaja, syvä hauta ja vielä avoinna!\"\n\nHän riensi takaisin, pois tallista, hän tahtoi kiiruhtaa pois koko\npuutarhasta, hänen rintansa läähötti ankarammin kuin mitä papin rinta\nvastikään oli läähöttänyt.\n\nMutta uteliaisuus havahtui hänessä uudestaan, pelon ja kauhistuksen\nuteliaisuus.\n\nHän hiipi pensaiden, puiden ja säleistöjen suojassa jälleen takaisin\npuutarhahuoneelle. Ainoastaan viiden askeleen päähän hän taisi päästä;\nniin laajalta oli huone avoimen nurmikon ympäröimänä. Mutta nyt oli hän\ntarpeeksi lähellä, voidaksensa ymmärtää mitä siellä sisällä puhuttiin.\n\n\"Luotathan nyt jälleen minuun, Marianne?\" virkkoi papin ääni.\n\n\"Tiedäthän, että teen sen mielelläni. Enhän olisi tullut tänne sinun\njälkeesi, jos vaan ainoallakaan rivillä olisit vastannut kirjeisiini\",\nvastasi naisen ääni.\n\n\"Jätetään entisyys siksensä; sinä rakastat minua yhä vieläkin --\"\n\n\"Niin teen, armas Frans'ini.\"\n\n\"Ja kolmen kuukauden kuluttua -- niin kauan täytyy meidän vielä\nkuitenkin vartoa --\"\n\n\"Kyllä minä nyt käsitän sinun syysi\", keskeytti tyttö hänet.\n\n\"Olemme me Jumalan avulla --\"\n\n\"Frans!\" kiljasi äkkiä naisen ääni äärettömintä kauhistusta ilmaisten.\n\n\"Mies ja vaimo!\" lausui pappi sanojensa päätteeksi, mutta kumisevalla\näänellä, ikäänkuin hurjan raivon ja ankaran ruumiillisen ponnistuksen\nvaikutuksesta.\n\n\"Frans, Frans!\" huudahti vielä kerran naisen ääni, mutta sortuneena\nja kähisten, juuri kuin olisi hänen ollut vaikea saada noita sanoja\nsanotuksi ja kuin olisi samalla hänen kurkkuansa kovasti kuristettu.\n\nKalpeana säikähdyksestä pakeni emännöitsijä poispäin minkä kerkisi.\n\n\"Murha!\" luuli hän vielä kuulevansa takanaan huudettavan.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä ei hän enää mitään kuullut siitä mitä\ntuossa pimeässä puutarhahuoneessa enempää tapahtui.\n\nPuutarhan aitauksen ulkopuolella kuului syvä bassoääni laulavan:\n\n    Kuullos, kuullos ihmislapsi,\n    Shartenmeyer harmaahapsi\n\nSitten pitkitti tuo vanha raajarikko runopukuista kertomustansa\ntarkkaan siltä kohdalta, jossa hänen pari tuntia varemmin oli täytynyt\nlaulunsa keskeyttää:\n\n    Hyvin käytt' itseänsä,\n    Kaikki oli mielissänsä;\n    Niin hän hoiti toimiaan:\n    Hurskas mies, niin sanotaan.\n    Monen vuoden päästä vasta\n    Saatiin selko asiasta\n    Että pappi saitur' on,\n    Tekopyhä kunnoton.\n\n    Vaimon nai hän kaunokaisen,\n    Mutta ahneutensa sai sen\n    Kodistansa poistumaan;\n    Sopua ei tullutkaan.\n    Eron otti vaimostansa. --\n    Hoitamahan taloansa\n    Otti tytön verevän.\n    Mitä silloin mietti hän?\n\n    Yhä sitten eespäin vielä\n    Kulki pappi pahan tiellä.\n    Kertoo huhu vallaton:\n    Tyttö raskaana jo on.\n    Seikkaa salata he koitti,\n    Mutta mitä sillä voitti:\n    Tyttö lapsen synnyttää,\n    Pappi silloin säikähtää.\n\n    Kaikk' ois voinut hyväks' tulla,\n    Mutta tuolla riivatulla\n    Miel' ei johda sinne päin.\n    Mielessänsä mietti näin:\n    Raha voisi mennä turhaan,\n    Mieluummin mä pennun murhaan.\n    Niin hän mietti, paatunut,\n    Jonk' on piru riivannut.\n\n    Raukka tuskin eloon pääsi,\n    Kun jo kuolemahan sääsi\n    Hänet pappi arvokas,\n    Paholaisen oppilas.\n    Paikkaan synkkähän sen kantoi,\n    Sinne sitten kuolla antoi,\n    Lähti toimeen totuttuun,\n    Sidottuans lapsen suun.\n\nLaulaja taukosi hetkeksi laulamasta. Emännöitsijä seisoi vielä ja\nkuunteli, pidättäen hengitystänsä. Laulun kuullessansa oli hän\nseisahtunut, eikä ollut uskaltanut paikaltansa liikahtaa, ei mennä\njälleen lähemmäksi puutarhahuonetta, kuullaksensa mitä siellä vielä\ntapahtuisi, eikä rientää pois, paetaksensa tältä kauhun ja murhan\npaikalta. Hän oli näkevinänsä murhatapauksen, murhaajan, kuristetun\nnaisen, haudan tuolla pimeässä tallissa. Siten oli hän tahdotonna,\npäättämätönnä, aistimet ja ajatukset puolittain sekauntuneina, seisonut.\n\nSilloin vaikeni vanhan raajarikkeisen ääni. Hän saattoi jälleen\njotakin muutakin kuulla. Hän kuunteli ja hän kuuli taas ääniä\npuutarhahuoneesta; ne olivat inhimillisiä, mataloita, mutta\nhirvittäviä, kamaloita ääniä. Heikko vaikeroiminen tunkeusi hänen\nkorvaansa, ainoastaan muutaman silmänräpäysten ajan, tuskin viitenä tai\nkuutena sekuntina. Sitten kuului syvä, raskas huokaus; enempää ei hän\nkuullut. Se oli ollut huokaus, jolla ihmisen elämä päättyi.\n\nEmännöitsijä tahtoi paeta; mutta seisoi kuitenkin ikäänkuin\nrampautuneena. Vasta vieläkin hirmuisempi pelästys oli antava hänelle\nvoimia pakenemiseen.\n\nPuutarhahuoneen ovi avautui hiljaan; pappi ilmauntui ovelle ja katseli\nja kuunteli kaikille puolille. Hänen kasvonsa näyttivät yön pimeässä\nvalkoisilta kuin kääreliina. Hän palasi huoneesen takaisin, oven jätti\nhän jälkeensä auki.\n\nEmännöitsijä kohotteli jalkojansa paetaksensa; hän riensikin jo\nmuutamia askeleita poispäin. Sitten pakoitti uteliaisuus hänet vielä\nkerran pysähtymään; hänen piti saada tietää mitä vielä tapahtuisi.\n\nPappi tuli vielä kerran puutarhahuoneesta ulos; hän kantoi jotakin\nolkapäällänsä, jotakin isoa, mustaa esinettä.\n\nEmännöitsijä voi eroittaa naisen vaatteita ja ihmisen ruumiin. -- Ei\nmikään maallinen valta olisi kyennyt häntä enää pidättämään, hän pakeni\nminkä jalat jaksoivat.\n\nMuuan pienoinen pirtti johti puutarhan takapuolella suorastaan\nmetsikköön. Jalkapolku johti sieltä suoraan Hohenhorstin linnaan. Sitä\ntietä lähti emännöitsijä rientämään.\n\nTakanaan kuuli hän vielä kauan, oman sydämmensä tykytyksen ohella,\nvanhan raajarikon äänen, joka oli lauluansa uudelleen aloittanut:\n\n    Vaikka hiljaan rikos hiipi,\n    Kohtas sitä koston siipi.\n    Kohta korviin poliisin\n    Saapui murhajuttukin.\n    Koht' on pappi vankilassa,\n    Lakimiehet tutkimassa.\n    Ja kun loppui tutkinto,\n    Tuli kuolontuomio.\n\n    Kuule, mikä kirvejyske!\n    Mitä tarkoittaapi ryske?\n    Mestauslava laitetaan,\n    Jolla pappi rangaistaan.\n    Koitti hetki murheellinen,\n    Mestauspäivä juhlallinen;\n    Väkitungos aaltoilee,\n    Tuomittua vartoilee.\n\n    Kuului huokausta monta;\n    Moni itki onnetonta,\n    Joka, vaikka pappikin,\n    Joutui pirun pauloihin.\n    Moni kiitti entisyyttä,\n    Moitti ajan syntisyyttä,\n    Koska kansan johtajat\n    Lapsiansa surmaavat.\n\n    Tuodaan pappi rattahilla,\n    Santarmit on ympärillä.\n    Puettuna valkoisaan\n    Brehm on viime matkallaan.\n    Kaksi pappismiestä hällä\n    Neuvojan' on tiellä tällä.\n    Näky tää on kamalaa.\n    Kaikkia se kauhistaa.\n\n    Ottaa, astuin rattahilta,\n    Hyvästit hän saattajilta;\n    Astuu jaloin horjuvin\n    Lavalle hän vihdoinkin.\n    Kuului silloin valitusta\n    Väkijoukost' ahdatusta,\n    Moni sydän vapisee,\n    Pyövelikin kalpenee.\n\n    Armos anna, suuri Luoja!\n    Pyövelillä surman tuoja\n    Miekkansa nyt välkähtää,\n    Kaulahan jo särähtää.\n    Kaula katkes, pää se vieri,\n    Alas tantereelle kieri.\n    Ihmiskullat, muistakaa,\n    Murhamiehen kuolemaa!\n\n\n\n\nVIII.\n\nHalpamainen renttu.\n\n\nParooni Ritterhelmin luo kokountunut seura oli käynyt iloisemmaksi,\nvilkkaammaksi. Teenjuomisen oli jo yleisesti täytynyt väistyä viinien\ntieltä; ja kapteeni Horst oli jo aikaa sitten saanut tovereita, jotka\npullojen sisällystä kehuivat. Olipa herra Moses Liebman'illakin\nlasinsa, ja saattoi hän sen ilman omantunnon vaivoitta tyhjentää, jota\nhän ahkerasti tekikin.\n\n\"Antakaa väkevämpää lajia herra Liebman'ille!\" oli parooni Ritterhelm\nkaikella arvokkaisuudellaan sanonut selvästi ja kovalla äänellä\nkamaripalvelija Jeanille, jolloin tosin rouva paroonitar oli hiukan\npunastunut, mutta tytär suuresti riemastunut.\n\n\"Näethän, isä kulta, minun tekisi mieli suudella sinua!\" huudahti hän.\n\"Sinä olet todellakin kelpo mies, joka ymmärrät itse elää ja suot\ntoistenkin elää!\"\n\nMutta herra Moses Liebmann ei sanonut enää: hän on narri, suuri narri!\n\nMuutoin ei neiti vielä itse juonut mukana, hän poltteli vaan hienoja\nsigarrettejaan, joita kaartinluutnantin tuli hänelle sytyttää. Olihan\nhän emansipeerattu nainen, niinkuin hänen äitinsä oli sanonut, ja\npitihän sellaisen luonnollisesti tupakoida.\n\nKaartinluutnantti poltti samaa lajia.\n\nSantarmikapteeni ei enää pitkään aikaan ollut ainoa, joka viinejä\nmaisteli, sanoimme äsken. Mutta hän joi yhä vaan tuota oivallista\njohannisbergeriä. Vaan sitä ei hän enää kauan saanut pitkittää. Neiti\nistautui hänen läheisyyteensä.\n\n\"Tuo mies miellyttää minua\", oli hän äidillensä sanonut; \"minun pitää\noppia häntä lähemmin tuntemaan.\"\n\n\"Mitä ajattelet, Irmgard; hän on rappiolle joutunut aatelismies!\"\n\n\"Siis opin minä kerran lähemmin tuntemaan rappiolle joutunutta\naatelismiestä; eilispäivän aatelisia tunnen jo kyllikseni. Ja,\ntotta pulmakseni, nykyaikana tarvitaan ainoastaan rahoja jos mielii\naateliseksi päästä, ja rahaa voi jokainen lurjus ansaita, vieläpä\ntuollainen katala koronkiskurikin ja Moses Liebmann, joka juo vaan\nväkeviä viinejä. Mutta tuommoinen oikea rappiolle joutunut aatelismies\non aina erityisen lajinen renttu, jota kyllä ansaitsee erityisesti\ntarkastaa.\"\n\n\"Kreivi, tulkaa kanssani,\" virkkoi hän sitten kreivi Heirsbergille,\njoka alinomaa hänen ympärillänsä liehakoi.\n\nKaartinluutnantti melkein säpsähti.\n\n\"Neiti Irmgard, minä olen kaartinupseeri.\"\n\n\"Olettehan sen jo hänelle itselleenkin sanoneet; mutta mitä te olette,\non hänkin ollut.\"\n\n\"En kuitenkaan luulisi, neiti --\"\n\n\"Että pidän teidät ja hänet yhdenvertaisina. Sitä en tee. Mutta\ntunnettehan sparttalaisten kasvatuksen, ja minä tahdon kasvattaa teidät\nsparttalaiseksi.\"\n\n\"Sparttalaiseksi!\" naurahti hän sitten iloisesti itse.\n\"Kaartinluutnantti sparttalaisena!\"\n\nMutta kaartinluutnantti virkkoi hyvillä mielin:\n\n\"Tahdotteko todellakin ruveta minua kasvattamaan?\"\n\n\"Johan sen kuulitte\", sanoi neiti, nojautuen hänen käsivarteensa, ja\nniin menivät molemmat sen pöydän luo, jonka ääressä santarmikapteeni\nistui pienoisen piirin keskustana, jonka hän tai oikeammin hänen\nläsnäolonsa oli sinne koonnut, ja jossa hän, kaikesta entisyydestä\nhuolimatta, kuitenkin suurinta ääntä piti, tapansa mukaan, jota\nsitäpaitsi Johannisbergeri nyt oli kiihoittanut.\n\n\"Ottakoon hiisi, maailma huonontuu huononemistaan. Mihin vaan\nkatsookin, kaikkialla näkee vaan veijareita. Ennen olivat asiat toisin.\"\n\n\"Te ette ennen kuuluneetkaan santarmistoon, herra parooni\", virkkoi\nherra von Lindenfels, joka oli tuttava hänen kanssansa, koska he\nvaremmin useita vuosia olivat olleet naapureita.\n\n\"Hui, hai, Lindenfels, mutta minä elin maailmassa silloin, niin\nhyvin, kuin tänäänkin. Ja miten eikö aatelistomme joudu yhä enemmän\nhäviöön! Katsahditte minuun niin kummallisesti, Lindenfels. Ottakoon\nhiisi, kyllä tulee vielä teidänkin vuoronne, tulee teidän kaikkien\nvuoronne, jos ette tahdo polttaa paloviinaa, tai ostaa osakkeita\ntai rakentaa rautateitä. Sillä siinä on meidän aikamme kirous, että\ntalonpoikain nylkeminen ei enää käy laatuun, ja että aatelistonkin\nvielä lisäksi täytyy veroa maksaa, niinkuin jokaisen porvari- tai\ntalonpoikaislurjuksen. Silloin täytyy aatelismiehen joutua rappiolle.\nTarkoitan muutoin vanhaa aatelistoa, herra parooni von Ritterhelm, ja\nsitäpaitsi vanhaa kristillistä tai, jos niin haluatte, saksalaista.\"\n\n\"Herra kapteeni on leikillisellä tuulella,\" nauroi herra von Ritterhelm.\n\n\"Niinkö luulette? Huvittaako teitä minun leikkini?\"\n\n\"Oikein oivallisesti.\"\n\n\"No, kilautetaan sitten sille asialle. Teidän vanha Reinin viininne on\nerinomaista.\"\n\n\"Mutta ettekö tahdo maistella minun samppanjaanikin?\"\n\n\"Samppanjaako? Kiitos, mutta sitä en halua.\"\n\n\"Siis ette tahdo kilistää lasianne minun kanssani, herra von Horst?\"\nkysyi häneltä ystävällinen, soinnukas ääni.\n\nNeiti Irmgard oli istautunut hänen viereensä, vaikka hän pakinoimisen\ninnossa ei ollut sitä huomannut.\n\n\"Armollinen neiti, se on suurin onni, mikä minua täällä vielä voi\nkohdata,\" virkkoi tuo yhtä kohtelias, kuin sisällisesti raaka\nsantarmikapteeni.\n\n\"Mutta, hyvä herra, minä juon ainoastaan samppanjaa ja kilistän\nainoastaan sampanjalasilla.\"\n\n\"Jean, lasi samppanjaa\", oli santarmikapteeni jo itse käskenyt.\n\nHän kilautti lasiansa tuon kauniin neiden lasiin.\n\n\"Oi, minusta tulee jälleen nuori, armollinen neiti --\"\n\n\"Olettehan jo ennenkin tässä samassa linnassa nuorena olleet?\"\n\n\"Ottakoon hii--. Mutta ei niin onnellisena.\"\n\n\"Teillä oli hyvä vaimo.\"\n\n\"Hän kuoli liian aikaisin.\"\n\n\"Teillä oli kukoistava poika; uskallanko kysyä, missä hän nyt on?\"\n\n\"Ottakoon -- Sitä en tiedä. Mutta kilauttakaamme vielä lasejamme,\narmollinen neiti, teidän kukoistavan kauneutenne kunniaksi.\"\n\nHänen mielessänsä oli kuitenkin jotakin herännyt, joka vastusti puhelun\npitkittämistä; se näytti hänessä käyvän yhä virkeämmäksi, ja samppanja\nlie osaltansa siihen vaikuttanut. Kilistettyänsä neiden kanssa\nkääntyi hän hiukan pahanilkisessä, vaan vielä enemmän uhmailevassa\nmielentilassa kaartinluutnantin puoleen.\n\n\"Kilistäkäämmepä mekin maljojamme, herra luutnantti. Kyllähän sen\nvoitte tehdä, vaikka olettekin kaartista.\"\n\nLuutnantti kilautti lasinsa santarmikapteenin lasiin ylhäisen näköisenä\nja ääneti.\n\nKapteeni pitkitti yhä kiihoittuneemmassa mielentilassa: \"Oi, herra\nluutnantti, kaartien kanssa olen jo usein kilautellut, olenpa kerran\naseitakin niiden kanssa kilistellyt. Mutta se oli toinen kaarti; se oli\nWaterloon luona, ja sitä kaartia sanottiin Ranskan vanhaksi kaartiksi.\nNe olivat huimia miehiä. Ei silloin viinit valuneet, kun niiden kanssa\nyhteen iskettiin, mutta veri vuoti virtoina, ja -- ja --\"\n\nHän hämmentyi; hänen silmänsä alkoivat äkkiä niin kummallisesti kiilua,\nja hän näytti olevan kahdenvaiheella, puhuisiko enemmän. Sisällinen\npakko näytti vaativan sitä tekemään; joku muu tunne hänen mielessänsä\nnäytti estelevän häntä siitä. Hän tyhjensi lasinsa nopeasti pari kertaa.\n\n\"Ottakoon hiisi!\" huusi hän sitten äkkiä kiivaasti, ikäänkuin hän ei\nenää tuota sisällistä pakkoa voisi vastustaa, ikäänkuin sen, mitä hän\nkauan oli mielessänsä salannut, nyt äkkiä täytyisi tunkeutua ulos\njulkisuuteen. \"Ottakoon hiisi, minä olen päässyt siitä saatuani pari\nhaavaa, mutta minun veljeni hän jäi paikalle, ottakoon hiisi, ja se\ntapahtui siten -- Mutta kas, nyt kutsuu minua minun virkani.\"\n\nHän tuli keskeytetyksi. Poliisineuvos, joka vähän aikaa ennen\nkamaripalvelija Jeanin kautta oli salista ulos kutsuttu, palasi nyt\ntakaisin, meni kiireisin askelin santarmikapteenin luo ja virkkoi:\n\"Minulla on muutamia sanoja teille sanottavana.\"\n\nKapteeni nousi ylös ja molemmat vetäytyivät hiukan syrjään.\n\n\"Mitä hänelle äsken mieleen johtui?\" kysyivät toiset keskenään.\n\n\"Viini hänestä puhui!\" arveli kaartinluutnantti ylenkatseellisesti.\n\n\"Kyllä se oli jotakin muuta\", sanoi neiti, \"saattoi nähdä hänessä\nsisällisen taistelun, niinkuin olisi huonompi ja parempi luonto hänessä\nkamppailleet.\"\n\n\"Niin asianlaita todellakin oli, armollinen neiti\", sanoi herra von\nLindenfels. \"Hän aikoi kertoa meille tapauksen, jonka hänen suustansa\nainoastaan halpamielisyys, sanoisinpa melkein itse halpamielisyyden\nhengetär voi kertoa. Entiseen aikaan kertoi hän sitä pohjattomassa\nkevytmielisyydessään joka kerta kun viini oli hänessä vaikuttanut, hän\nikäänkuin hankki mainetta sitä kertomalla. Myöhempinä vuosina on hän\nsiitä harvemmin maininnut; jotakin on, arvelen minä, hänen sydämmessään\nliikkunut, joka on estellyt häntä kertomasta, vaikka hän tosin vuosi\nvuodelta on käynytkin yhä kevytmielisemmäksi ja halpamaisemmaksi.\nJokaisessa ihmisessä näkyy kumminkin jotakin olevan, mikä hänen\nvanhentuessaan tulee hänelle pyhemmäksi, tai vähemmän soveliaaksi\npilkan esineenä käytettäväksi.\"\n\n\"Siis ei hän arvatenkaan, kun hän nyt tuli keskeytetyksi, sitä enää\nmeille kerro?\" lausui neiti.\n\n\"Kuka tietää! hän on tänään niin omituisen kiihottuneessa\nmielentilassa.\"\n\n\"Te kai tuntenette tuon tapauksen, herra von Lindenfels?\" kysyi neiti.\n\n\"Tunnen kyllä, se koskee hänen vanhempaa veljeänsä.\"\n\n\"Voittehan te siis sen meille kertoa?\"\n\n\"Pyydän saada päästä sitä tekemästä.\"\n\nNeiti ei enää yrittänyt kehoittaa herra Lindenfelsiä kertomaan, eikä\nkukaan muukaan sitä tehnyt.\n\nHerra von Ritterhelm näkyi sitäpaitsi tulleen uteliaaksi saamaan\ntietää, mitä santarmikapteeni ja poliisineuvos keskenään pakinoivat.\nMolemmat puhelivat vilkkaasti keskenään; hän meni heidän luoksensa.\n\n\"No, hyvät herrat, mitä uutta?\"\n\n\"Varkaat ovat jo täällä,\" vastasi poliisineuvos.\n\n\"Ovatko he jo vangitut?\"\n\n\"Näettehän!\" huudahti santarmikapteeni innokkaasti, \"juuri minun\nmielipiteeni. Miehet ovat vangittavat tai ammuttavat. Mutta\npoliisineuvos ei siihen suostu.\"\n\n\"Olenhan teille selittänyt miksi en minä sellaista tuumaa hyväksy\",\nvastasi poliisineuvos.\n\n\"Ja mitä syitä ne ovat?\" kysyi herra von Ritterhelm.\n\n\"Santarmit ovat nähneet vasta kaksi odotetuista varkaista hiipivän\nlinnan ympäri; kaksi muuta puuttuu vielä. Jos vangitsemme nyt nämä\ntiedossa olevat, tietävät nuo kaksi muuta olla varoillansa, ja toinen\nnoista kahdesta on juuri vaarallisin veitikka koko varasjoukossa, joka\nmyös on tämänpäiväisen murtovarkaus-yrityksen toimenpanija, ja jota\nsitäpaitsi emme vielä tunne, josta meillä ei edes ole aavistustakaan\nkuka hän oikeastaan on. Nuo kaksi, jotka tunnemme, voimme varmasti minä\npäivänä hyvänsä otattaa kiinni kaupungissakin.\"\n\n\"Kyllä minun mielestäni herra poliisineuvos on oikeassa\", huomautti\nlinnan isäntä.\n\n\"Tässä on vielä huomattava\", pitkitti poliisineuvos, \"että nuo kaksi\nvarasta tosin alussa ovat nähdyt makuuhuonen läheisyydessä; mutta\nsittemmin ovat he vaan oleskelleet toisella puolella, linnan vasemman\nsyrjärakennuksen likeisyydessä.\"\n\n\"Vasemmanko syrjärakennuksen?\" kysyi herra von Ritterhelm säpsähtäen.\n\n\"Juuri siellä missä teidän työhuoneenne ja nykyään rahannekin ovat.\"\n\nMutta linnan isäntä oli asiaa miettinyt ja naurahti nyt levollisesti.\n\n\"No niin, antakaapa heidän vaan sinne pyrkiä; siellähän on myös\nkirjastohuone ja siinä on professori, ihan työhuoneeni vieressä. Onpa\nJean sitäpaitsi jättänyt välioven auki, kuten hän minulle sanoi.\nMenkäämme siis levollisesti takaisin vieraitteni luo, hyvät herrat.\"\n\n\"Professori viipyy jotenkin kauan kirjastossanne,\" arveli poliisineuvos.\n\n\"Hän on hyvin oppinut herra.\"\n\n\"Mutta kun hänen aikomuksensa vaan oli pintapuolisesti tarkastaa --\"\n\n\"Ruokahalu kasvaa syödessä, ja kun kirjoista on kysymys, ovat\ntuommoiset oppineet herrat ihan tyytymättömiä,\" vastasi herra von\nRitterhelm.\n\nHe palasivat muun seuran tykö takaisin, santarmikapteeni sen ohella\nsamppanjansa luo ja keskeytynyttä kertomustansa jatkamaan. Herra von\nLindenfels oli oikein hänestä sanonut. Hän heitti rivakasti pari\nlasillista samppanjaa kurkkuunsa; sitten katsahti hän ympärillensä,\nolisiko hänellä tarkkaavia kuulijoita. Kaikki katsoivat jo vartoen\nhäneen. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan alkoi siitä jatkaen,\nmissä hän äsken oli keskeytynyt:\n\n\"Ottakoon hiisi, kuinka jäin minä elämään ja miten näette te\nminut täällä, kaunis neiti? Minä olen ollut muassa sotaretkellä\nranskalaiskoiria rastaan; en kuitenkaan vuonna 1813, silloin oli\nveljeni sodassa. Hän oli vanhempi minua, mutta ei ollut naimisissa;\nkihloissa hän tosin oli. Mutta minä olin kuitenkin nainut mies ja\nminulla oli jo poika, ja minua enin rakasti vanha, kelpo äitini,\njoka epäilemättä olisi murheesta kuollut, jos en olisi takaisin\ntullut, ja sodasta ei jokainen tule takaisin, ottakoon hiisi. Siis\noli minulla puolison-, isän- ja pojanvelvollisuudet, jotka vaativat\nminua kotona pysymään. Mutta vuonna 1815, kun toisen kerran taistelu\nleimahti, silloin sanoi veljeni Kustavi minulle, hän oli terveenä ja\nhyvissä voimin takaisin palannut: 'Veli Aukusti', virkkoi hän minulle,\n'tällä kertaa täytyy sinunkin tulla mukaan; isänmaa tarvitsee kaikki\npoikansa!' Hän oli rohkea, kelpo mies, tuo veljeni Kustavi, ja koska\nhän terveenä oli sotaretkeltä palannut, niin sanoi äitini minulle:\n'Aukusti, sinä voit tällä kerralla myöskin mukaan mennä, ei kai siellä\nmikään paha sinua kohtaa.' Mutta veljelleni sanoi hän: 'Kustavi, sinun\nhuostaasi uskon nuorimman poikani, hän on sinun nuorempi veljesi.'\nOttakoon hiisi, niin hän sanoi, ja veljeni lupasi pitää huolta minusta\nja minä lähdin sotaan ja pääsin luutnantiksi samaan komppaniaan, jossa\nveljeni oli kapteenina, ja veljeni on rehellisesti pitänyt äidillemme\nantamansa lupauksen, sen hän on tehnyt, ottakoon hiisi! -- Saatte heti\nkuulla. Kesäkuun 15 päivänä nimittäin -- rykmenttimme oli jo muutamia\npäiviä seisonut etuvartijossa, ihan vastapäätä ranskalaisia, ja joka\nyö täytyi puolen komppaniaa mennä vahtiin vihollista tarkastamaan\nja nuo kirotut ranskalaiset ampuivat aivan säännöllisesti joka yö\nkuoliaaksi sen upseerin, joka vahtia komenti. Miten se aina heille\nonnistui, sitä en ymmärrä. Kesäkuun 15 päivänä täytyi siis jälleen\npuoli komppaniaa mennä sinne ja oli juuri sen osan vuoro, johon minä\nkuuluin, ja koska yliluutnantit jo kaikki olivat ammutut ja minä olin\naliluutnanteista vanhin, niin, ottakoon hiisi, olisi minun mentävä\nvahdiston komentajaksi Se oli sama, kuin tulla ammutuksi, ja tuo seikka\nrasitti mieltäni ankarasta, sillä ei suinkaan ole niin aivan hauskaa\nettä keskellä yötä hengen pois puhaltaa mieheltä vihollisen luoti, jota\nei näekään, ja minun täytyi ajatella rakasta vaimoani ja poikaani,\njoka jo silloin oli kaunis veitikka, ja äitiäni, jonka myös kohtaloni\nhautaan saattaisi. Tuota kaikkea en voinut ajatuksistani karkoittaa ja\nveljeni sen kyllä huomasi.\"\n\n\"No, veli Aukusti\", sanoi hän, \"ethän toki pelänne?\"\n\n\"Minäkö pelkäisin,\" vastasin minä, \"ottakoon hiisi, silloin tunnet\nminut huonosti, jos niin luulet Mutta minun täytyy ajatella vaimoani\nja lastani, ja edeltä kaikkea hyvää äitiämme, jolle sinä olet luvannut\npitää huolta nuoremmasta veljestäsi.\"\n\n\"Hm,\" sanoi hän, \"taitaa siis olla parasta, että minä menen sinun\npuolestasi. Tosin minullakin on vaimo, ja lapsen hän myöskin minulle\npian lahjoittaa --\"\n\n\"Mutta\", vastasin minä, \"te olette vasta lyhyemmän ajan olleet\nnaimisissa, ja lastasi et vielä lainkaan tunne.\" Veljeni oli nimittäin\nneljä kuukautta ennen sotaretkelle lähtöämme viettänyt häitänsä.\n\n\"No niin,\" sanoi Kustavi, \"näen ett'et, mielelläsi lähde, ja kyllä minä\nmenen sinun edestäsi.\"\n\n\"Mutta, veli Kustavi,\" varoitin minä häntä, \"ole varoillasi, ne ampuvat\nsinut kuoliaaksi.\"\n\n\"Minä en pelkää heitä,\" huudahti hän, \"eikä hän pitänyt lukua\nvaroituksistani; hän rupesi etuvahdiston päälliköksi, ja meni sinne\nyöksi, ja, ottakoon hiisi, hän ei tullut takaisin; ranskalaiset olivat\nampuneet hänet kuoliaaksi ja minä elän vielä. Mutta minun syyni se ei\nollut, olinhan minä häntä varoittanut, vaan hän ei varoituksistani\nvälittänyt.\"\n\nSantarmikapteeni lopetti kertomuksensa, tultuansa puhuessaan yhä\nenemmän ja enemmän kiihoittuneeksi. Hän silmäili nyt kuulijoihinsa,\ntoiseen toisensa perästä, nähdäksensä minkä vaikutuksen kertomuksensa\noli heihin tehnyt. He istuivat ääneti hänen ympärillänsä, silmät alas\nluotuina; neiti oli sanaakaan virkkamatta poistunut hänen vierestänsä\nja käveli edestakaisin huoneessa. Silloin näytti santarmikapteeni\nkuitenkin hiukan kummastuvan.\n\nEntiseen aikaan oli hän usein juttuansa kertonut, mutta ainoastaan\nhurjissa seuroissa, kumppaneiden parissa, jotka suureksi osaksi eivät\nolleet paljon parempia häntä itseään; he olivat sille nauraneet ja\npitäneet häntä toisinaan kenties pilkkanaankin; hajamielisyydessään\nei hän ollut sitä huomannut, vaan oli itse heidän huonoihin\nleikkipuheisiinsa yhtynyt ja heidän kanssansa nauranut. Ja nyt tuo\näänetön ja kuitenkin niin soimaavainen hiljaisuus hänen ympärillänsä!\nEnsin kävi hän kalpeaksi, sitten tummanpunaiseksi kasvoiltansa,\ntarttui lasiinsa, mutta laski sen heti jälleen pöydälle. Hän heitteli\nvihaisia silmäyksiä ympärillensä; lopuksi kiinnittäen tuimat katseensa\nkaartinluutnanttiin, jonka kanssa hän näytti aikovan riitaa etsiä.\n\nSilloin astui kamaripalvelija Jean jälleen sisään.\n\n\"Rouva von Horst,\" ilmoitti hän isännällensä.\n\n\"Pyydä häntä astumaan sisään.\"\n\n\"Hän ei tahdo tulla, ja haluaa ainoastaan saada tuolla ulkona puhutella\nherra kapteeni von Horst'ia.\"\n\nSantarmikapteeni vaaleni jälleen.\n\n\"Ottakoon hiisi -- onko hänkin täällä? Niin, Meneehän hänelläkin vielä\njoitakin saatavia. Mutta miksi hän minua tahtoo puhutella? Mitä minulla\nhänen kanssansa on tekemistä?\"\n\nHän lausui nuo sanat puoliääneen, raivostuneena kun vielä oli.\nKuitenkin nousi hän ylös ja meni palvelijan seuraamana salista,\nmutta voitiin huomata hänestä, kuinka viha hänessä yhä vaan yltyi;\nsehän olikin luonnollista, sillä hän oli tullut käsittäneeksi oman\nhajamielisyytensä, ainakin osan siitä; hän oli kiukustunut itseensä ja\nsiirsi vihansa ja kiukkunsa toisten niskoille.\n\nPäätänsä pudistellen katselivat saapuvilla olijat hänen jälkeensä. Kun\novi oli hänen jälkeensä suljettu, ei tuo emansipeerattu neiti enää\nvoinut hillitä itseänsä, vaan huusi:\n\n\"Hyi, hyi! Ja tuo on olevinaan vanha aatelismies!\"\n\n\"Ja\", liitti hänen isänsä siihen, \"sittenkuin hän tuolla tavalla oli\nveljensä murhannut -- voiko hänen käytöstänsä siveellisesti muulla\nsanalla nimittää? -- otti hän tämän omaisuudet haltuunsa, otti murhatun\nleskeltä ja orvoksi jääneeltä lapselta kaikki, hekumassa hävitti\nja tuhlasi kaiken, antoi heidän nähdä nälkää, työnsi heidät ulos\nmaailmalle, pakoitti heidät vieraitten ihmisten luona palvelemalla\nelatusta hankkimaan.\"\n\n\"Ja nyt\", virkkoi neiti, \"seisoo hän tuon onnettoman edessä silmä\nsilmää vastaan, hänen edessänsä, jolta hän kaikki on ryöstänyt, täällä,\njossa tuo onneton nainen kerran eli onnellisena, nauttien rakkautensa\nja loistonsa onnellisuutta. Ja yhtä röyhkeänä kuin tavallisesti\nmeni hän uhriansa kohtaamaan. Mutta röyhkeys ja halpamielisyys ovat\nsisaruksia ja halpamielisyyteensä on hän niin vajonnut, että hän\nkaikesta tuosta rehentelee, juuri kuin yhtä monesta sankariteosta.\"\n\n\"Pelkurimaisuudestaankin sotamiehenä, upseerina hän ylpeilee,\" huudahti\nkaartinluutnantti.\n\nSilloin ryhtyi herra von Lindenfels jälleen puheesen.\n\n\"Miehen kunniaa voitte syystä solvaista, mutta ette hänen rohkeuttansa.\nHajamielisetkin ihmiset voivat olla urhoollisia, myös tämä herra von\nHorst on ja on aina ollut urhoollinen. Hän on sen todistanut Lignyn,\nWaterloon ja Issyn luona sekä monessa uhkaavan vaaran tilaisuudessa.\nVieläpä sekin teko, että hän veljensä edestänsä uhrasi, ei ollut\npelkurimaisuutta, se oli ainoastaan ilkeää, muista lukua pitämätöntä\nitsekkäisyyttä, joka on halpamielisyyden ensimmäinen perustus, josta se\nhänessäkin on sitten yhä enemmän ja enemmän kehittynyt ja muodostunut.\"\n\n\"Ja mihin se hänet lopuksikin johtaa?\" kysyi neiti; \"minkälaiseksi tämä\nihminen vielä on tuleva?\"\n\n\"Kysykää: mitä _voi_ hänestä tulla?\" vastasi herra von Lindenfels.\n\"Minkälaisen lopun voi tuollainen ihminen saada?\"\n\n\n\n\nIX.\n\nIsä ja poika.\n\n\nSantarmikapteeni von Horst oli raivostuneena mennyt kohtaamaan\nkälyänsä, jonka kamaripalvelija Jean erääsen sivuhuoneesen oli ohjannut.\n\nSiellä tapasi hänet santarmikapteeni.\n\nHän odotti lankoansa murheellisen näköisenä, ja hänen murheesensa oli\nvielä pelkokin liittynyt.\n\nKiihoittuneessa raakuudessaan ei kapteeni huomannut hänessä kumpaakaan.\n\n\"Miksi te minua täältä etsitte, käly?\" kysyi hän häneltä vihaisesti.\n\n\"Sain juuri tietää että olette täällä -- lanko\", vastasi vapiseva rouva\nmelkein nöyrästi.\n\n\"Ja silloin te heti riensitte minua täältä hakemaan, omilla silmilläni\nsaadaksenne nähdä, niiltä minä näytän entisen omaisuuteni keskellä,\njoka vielä varemmin oli teidän omaisuutenne, ja jonka minun täytyi\nmenettää, niinkuin tekin sen olitte menettäneet. Olettehan, hyvä\nkälyseni, olleet aina niin tuntehikas nainen!\"\n\n\"Lanko,\" sanoi rouva rukoillen, \"en tosiaankaan ole tullut teitä\nsoimataksenne; älkää tekään minua loukatko. Minulla on välttämätön\npyyntö lausuttavana.\"\n\n\"Tahdotte kai todistuksen minulta, paljonko olen teille velkaa?\"\n\n\"Tahdon ainoastaan saada teiltä tietoja lapsestani.\"\n\nSantarmikapteeni joutui hämilleen. Hänelle näytti äkkiä jotakin mieleen\njohtuneen.\n\n\"Teidän lapsestanneko?\"\n\n\"Mariannestani.\"\n\n\"Mutta tiedättehän, käly, että hän ei enää pitkiin aikoihin ole luonani\nollut.\"\n\n\"Mutta voisihan kuitenkin teillä hänestä tietoja olla.\"\n\n\"Hän ei ole minulle kirjoittanut.\"\n\n\"Ettekö muutoinkaan ole hänestä mitään tietoa saaneet? Neljä päivää\nsitten on hän kirkkoherran rouvan luota, jossa hän on ollut,\ntietämättömiin kadonnut.\"\n\n\"Hm, ottakoon hiisi, saattoihan sen arvata\", murahti santarmikapteeni.\n\n\"Tiedätte jotakin hänestä, lanko?\"\n\n\"Hm, tiedänhän minä.\"\n\n\"Ettekä ole minulle sitä heti ilmoittaneet?\"\n\n\"Hm, kälyseni --\"\n\nTuo raaka mies oli nyt todellakin hämillään.\n\n\"Lanko\", huusi rouva, \"älkää kiusatko minua kauemmin.\"\n\n\"Niin, käly, jos sitä kaikin mokomin tietää tahdotte -- Teidän\nMariannenne on antanut vietellä itsensä, ja kun hän ei voinut häpeäänsä\nenää kauemmin salata --\"\n\n\"Onko hän kuollut?\" kiljasi äiti.\n\n\"Sitä en tiedä; mutta hän on todellakin ollut poissa kolme tai neljä\npäivää; eräs santarmi on kertomuksessaan siitä minulle maininnut;\nonneksi ei hän ollut tunnettu siellä aatelisella nimellään, ja siis ei\ntämä juttu nimeämme häväise.\"\n\nRouva von Horst oli vaipunut muutamalle tuolille istumaan, hän oli\nkuin huumautunut, tainnoksiin menemäisillään, mutta äkkiä kavahti hän\njälleen ylös, niinkuin naarasjalopeura, jolta poikansa, ainoa poikansa\non ryöstetty.\n\n\"Katala!\" huusi hän. \"Siitä sinä vaan huolehdit. Se oli sinun ilosi,\nett'ei aatelinen nimi ole häpeään joutunut, tuo nimi, jonka sinä\nhajamielisyydelläsi, paheillasi ja rikoksillasi jo aikoja sitten\nolet tehnyt kunniattomaksi ja ylenkatsotuksi. Sinä veljesi murhaaja;\nsinä vieraan omaisuuden anastaja, sinä saamamiestesi pettäjä: Olet\nkoko perheesi häpeään, meidät kaikki kurjuuteen syöstänyt, sinä olet\nmyös onnettoman lapseni kuolemaan saattanut! Oi, kuinka onnellisina\nolisimmekin voineet elää, minä hänen kanssansa, ja nyt! Mutta olethan\nomankin poikasi tehnyt pahantekijäksi, viheliäiseksi varkaaksi!\nKaikkialla, mihin vaan kätesi ojennat, mihin vaan silmäyksesi\nulottuvat, kylvät sinä häpeää ja turmiota, sinä joka olet kaiken häpeän\nja turmion todellinen ruttopaise. Ja yhä vielä pidät sinä päätäsi\nkorkealla --\"\n\nHän vaipui jälleen uupuneena tuolille takaisin.\n\nSantarmikapteeni käveli huoneessa levollisesti edestakaisin.\n\n\"Hitto vieköön, kylläpä osaa pauhata!\"\n\nSitten hän seisahtui. Ulkona oli yht'äkkiä omituista hälinää syntynyt.\nKuultiin kuinka siellä juostiin sinne tänne ja huudeltiin.\n\n\"Hollaa, varkaat ovat tiedossa,\" sanoi santarmikapteeni; \"sinne täytyy\nminunkin rientää. Pistoolini!\"\n\nHän veti pistoolinsa esille, joita hän piti povessansa takkinsa alla.\n\n\"Hyvästi, käly, koettakaa nyt rauhoittua.\"\n\nHän tempasi oven auki -- --\n\nSalissa oli keskustelu santarmikapteenista jo loppunut. Herra von\nRitterhelm oli muistanut erästä toista vierastansa.\n\n\"Kylläpä professori todellakin viipyy kauan kirjastossa. Niinpä niin,\nsanoinhan minä että ruokahalu kasvaa syödessä. Täytynee minun kuitenkin\nkutsua hänet pois sieltä; tuo onneton ihminen voisi noiden rikkaiden\naarteiden joukossa, joita hän siellä löytää, kuolla nälkään ja janoon.\nAhneus on paha vika.\"\n\nHän nauroi omalle sukkeluudellensa; sitten huusi hän eräälle\npalvelijalle:\n\n\"Käske Jean'in mennä kirjastoon ja pyytää herra professoria tänne\ntulemaan; samppanja odottaa jo häntä.\"\n\n\"Samppanja,\" sanoi isäntä sitten kääntyen vieraittensa puoleen,\n\"on 'kulta'-sanan kanssa koko maailmassa tehokas taikasana; eivät\noppineetkaan sitä saata vastustaa. Ja molemmat saavat puhelahjan\nliikkeelle. Olen hyvin utelias kuulemaan tuota professoria, kun\nsamppanja irroittaa hänen kielensä kantimen; alussa oli hän liian\njäykkä. Tiedättehän, hyvät herrat, että on monellaisia professoreja;\nystäväni Alexander von Humboldt lajitteli niitä moniin luokkiin, joiden\njoukossa olivat myös karkeatapaiset ja hienokäytöksiset; esimerkiksi\nkertoi hän hauskan jutun vanhasta maapallon ympäripurjehtijasta\nReinhold Forster'ista, joka, niinkuin tiedätte, myöhemmin oli\nluonnontieteiden professorina Hallessa. Kun kuningas Fredrik suuri\nkerran tuli Halleen, esiteltiin hänelle sikäläiset professorit.\nJokaiselle lausui hän jonkun armollisen, nerokkaan sanan. Samoin\nvanhalle Forster'illekin, joka puolestansa tahtoi sanoa kuninkaalle\njotakin kohteliasta, vaikka se tuli hänen omaan tapaansa. 'Teidän\nMajesteettinne', virkkoi hän juhlallisesti, 'olen matkoillani nähnyt\nviisi kuningasta, kolme villiä ja kaksi kesyä, mutta niin jaloa\nhallitsijaa, kuin teidän Majesteettinne, en ole vielä tavannut.' Niin\nsanoi vanha Forster. Mutta Fredrik suuri kääntyi seuralaistensa puoleen\nja virkkoi: 'kyllä Forster on oppinut professori, mutta aika tolvana\nhän on koettaessaan olla kohteliaana'.\"\n\nParooni Ritterhelm nauroi ääneensä; hän oli sangen hyvillä mielin.\nVieraat nauroivat myöskin.\n\nHeidän kaikkien nauraessa, astui kamaripalvelija Jean saliin, mutta\nyksin ja hyvin arvelevaisen näköisenä.\n\n\"Mihin professori jäi\", huusi parooni von Ritterhelm hänelle.\n\n\"Armollinen herra, en voi professoria löytää.\"\n\nParooni säikähti.\n\n\"Miks'et löydä?\" -- Mutta hän rauhoittui jälleen. \"Mitä sinun sanasi\nmerkitsevät.\"\n\n\"Ne merkitsevät etten löydä häntä, herra parooni,\" vastasi palvelija,\njoka ei vielä ollut voinut pelästymisensä vaikutuksesta vapautua.\n\"En vastaustakaan saanut, kun koputin työhuoneenne ovelle, josta\nolin laskenut herra professorin sisään. Ja kun sitten koetin avata\novea, oli se suljettu, sisäpuolelta. Silloin huusin minä avaimen\nreijästä: 'Avatkaa, herra professori, herra parooni pyytää teitä\ntulemaan samppanjalle', mutta en sittenkään saanut vastausta, vaikka\nkyllä kuulin liikettä huoneesta, ja minä huusin vielä kerran enkä\nsaanut mitään vastausta ja kaikki oli hiljaan aivan kuin haudassa ja\nminä ajattelin itsekseni, että eiköhän herra professoria ole joku\nonnettomuus kohdannut, ja juoksin tänne siitä ilmoittamaan herra\nparoonille.\"\n\nParooni oli käynyt kalpeaksi.\n\n\"Onnettomuus?\" huusi hän. \"Voi, kunpa ei vaan tuo onnettomuus olisi\njuuri minua kohdannut! Menen katsomaan.\"\n\nHän kiiruhti ovelle.\n\nKun hän avasi sen, astui joku häntä vastaan, laiha herra, jolla oli\nharmaat kasvot, pitkä viisto nenä, täysisininen huivi kaulassa; se oli\nprofessori, tuo haettu, tuo kaivattu, ja kuitenkin --\n\n\"No, taivasten tekijä\", huusi parooni huojentuneesta rinnasta,\n\"tässähän te --\"\n\n\"Tässähän te olette, herra professori,\" aikoi hän nimittäin huudahtaa.\nMutta samalla oli hän herraa lähemmin silmäillyt ja hän vaikeni\nhämmästyen.\n\nMutta herra sanoi kohteliaasti:\n\n\"Suokaa anteeksi että rohkenen vielä näin myöhään luoksenne tunkeutua.\nMinä olen professori --\"\n\n\"Mutta olittehan te jo tunti sitten täällä, herra professori!\" huusi\nparooni.\n\n\"Siinä asiassa täytyy minun kuitenkin vakuuttaa että olette väärässä,\"\nvirkkoi professori, joka nyt todellakin oli todellinen professori.\n\"Mutta ennen kaikkea pyydän teitä suosiollisesti ilmoittamaan, kenen\nkanssa minulla nyt on kunnia puhella?\"\n\n\"Minä olen parooni Ritterhelm.\"\n\n\"Olen suuresti iloissani saadessani tehdä tuttavuutta kanssanne.\nAlexander von Humboldt --\"\n\n\"Mutta, arvokas herra\", huusi parooni, \"ettekö todellakaan olleet tunti\nsitten täällä ja ettekö ole sittemmin oleskelleet kirjastossani?\"\n\n\"En minä täällä ole ollut, herra parooni.\"\n\n\"Annoittehan minulle suosituskirjeen Alexander von Humboldtilta!\"\n\n\"Oi, tuo suuri roisto!\"\n\n\"Hyvä herra, Alexander von Humboldt on suuri oppinut, mutta ei mikään\nsuuri --\"\n\n\"Mutta tuo toinen on suuri roisto, ja huomaan mielipahakseni että\nepäluuloni toteutuu.\"\n\n\"Mikä epäluulo?\"\n\n\"Kuulkaa minua, kunnioitettu herra parooni!\"\n\n\"Mutta lyhyesti, hyvä herra.\"\n\n\"Lyhyesti ja selvästi. Kohtasin nimittäin tänään oudon, varsin\nymmärtäväisen näköisen herrasmiehen, joka esitteli itsensä minulle\nparooni Reiter'inä, ja jolle minä sitten myöskin mainitsin nimeni,\nlisäten vielä että olin aikeissa käydä täällä linnassa ja että minulla\noli linnan isännälle suosituskirje Alexander von Humboldtilta. Silloin\nvaroitti hän minua kavahtamaan teitä ja ilmoitti minulle, että te\nolette koronkiskuri --\"\n\nParooni raivostui.\n\n\"Minäkö koronkiskuri?\"\n\n\"Ja väärennettyjen pankinsetelien valmistaja.\"\n\n\"Taivasten tekijä, mitä tämä --\"\n\n\"Ja että poliisi vielä tänä iltana aikoo vangita teidät --\"\n\n\"Jumala varjelkoon --\"\n\n\"Mutta asia rupesi minusta myöhemmin näyttämään arveluttavalta, ja kun\ntiedustelin teistä lähemmin muilta henkilöiltä, sain kaikilta kuulla,\nettä herra von Ritterhelm, kunnon mies sanan täydessä merkityksessä --\"\n\n\"Ja Humboldtin kirje?\" huusi parooni, jossa jälleen hätä pääsi vallalle.\n\n\"Sen sai tuo niin sanottu parooni Reiter houkutelluksi minulta.\"\n\nParooni kävi kalmankalpeaksi.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, tuo varas, tuo rosvo!\" huusi hän. \"Hän on minun\ntyöhuoneessani. Ei, hän ei ole siellä enää; hän on poissa, poissa minun\nrahoineni. Voi minua, minä olen mennyt mies! Voi minua, voi minua! Minä\nrevin hiukset päästäni, minä --\"\n\nHänen vaimonsa ja tyttärensä olivat tulleet hänen luoksensa; kaikki\nolivat lähemmäksi tulleet.\n\n\"Aleksis,\" sanoi paroonitar, \"rauhoitu.\"\n\n\"Voi, miksi minä rauhoittuisin? Rauhoittua kun minulta on varastettu\nkolmekymmentä ja viisi tuhatta taaleria puhdasta rahaa, kullassa ja\npankinseteleissä, oikeissa pankinseteleissä. Minä rakastan kultaa ja\npankinseteleitä. Minä olen taattu mies. Mitä sanonkaan, taattu mies?\nminä olen lyöty mies, sortunut mies, kerjäläinen! Saara, armaani, minä\nolen kerjäläinen.\"\n\nHän oli tarttunut vaimonsa käteen ja itkien istahti hän nyt eräälle\ntuolille.\n\nTuota heikkoa miestä, jolla tähän saakka oli ollut vaan menestystä, oli\nkerran onnettomuus kohdannut.\n\nHänen tyttärensä tarttui hänen toiseen käteensä.\n\n\"Isä, sinä olet rikas, mitä sinulle on kolmekymmentä tuhatta taaleria\n--?\"\n\nParooni kavahti jälleen ylös.\n\n\"Kolmekymmentä viisi tuhatta niitä oli. Ja mitä ne minulle ovat? Sitä\nsinä voit kysyä, sinä et ole niitä työlläsi ansainnut, säästänyt,\ngroscheni groschenilta koonnut. Mutta minä olen sen tehnyt, ja\nsydämmeni on kiinnitetty niihin.\"\n\n\"Mutta ovatko rahat todellakin varastetut, isä?\"\n\n\"Haa, tässä minä istun, niinkuin narri, niinkuin vanha vaimo, sen\nsijasta että ajaisin varasta takaa. -- Pois, pois, rientäkää ottamaan\nhäntä kiinni!\"\n\nHän riensi salista.\n\nPoliisineuvos oli jo kauan sitten sieltä mennyt ja ottanut\nkamaripalvelija Jeanin mukaansa. Toiset herrat menivät paroonin kanssa.\n\nAinoastaan nuo molemmat naiset jäivät saliin, jai heidän seuraksensa\njäi tuo oppinut ja kohtelias todellinen professori. Hän teki heille\nsyvän kumarruksen lausuen:\n\n\"Epäilemättä herra parooni von Ritterhelmin kunnioitettu puoliso ja\narvokas tytär? Olen äärettömästi iloissani saadessani tulla teidän\narvokkaasen tuttavuuteenne ja yhtä paljon surkuttelen sitä häiriötä,\njonka tuloni täällä on aikaansaanut. Olen itse rikoslakioikeuden\nprofessori, ja voin siis tarkoilleen laskea, mitä tuollainen varkaus\nmerkitsee, jota vanhojen lakien mukaan olisi täytynyt selittää sangen\nsuureksi, ja joka keisari Kaarlo viidennen oikeusjärjestyksen mukaan\nhengenasioissa epäilemättä olisi kuolemalla rangaistu. --\"\n\n\"Herra Jean,\" oli poliisineuvos kysynyt kamaripalvelijalta heidän\nrientäessään ulos, \"kuinka monta sisäänkäytävää on kirjastoon?\"\n\n\"Kaksi, herra poliisineuvos, toinen paroonin työhuoneen kautta, joka on\nsen vieressä, ja toinen suorastaan käytävästä.\"\n\n\"Työhuoneen oven havaitsitte suljetuksi?\"\n\n\"Sisäpuolelta, herra polisineuvos.\"\n\n\"Olitteko toisen oven tykönä?\"\n\n\"Juoksin sinne ennenkuin riensin paroonin luo; se oli myöskin suljettu.\"\n\n\"Mihin päin ovat kirjaston akkunat?\"\n\n\"Linnan pihalle, kirjasto täyttää sivurakennuksen koko vasemman puolen.\"\n\n\"Ja työhuoneen akkunat?\"\n\n\"Ne ovat linnan vasemmalle puolelle.\"\n\n\"Siellähän on linnan puutarha?\"\n\n\"Juuri ikkunain alla on muuan lehto.\"\n\n\"Ja iltaisin siellä harvoin käy ihmisiä?\"\n\n\"Tuskin milloinkaan.\"\n\n\"Voisi siis työhuoneen akkunoista helposti ja huomaamatta päästä\npakenemaan?\"\n\n\"Ne ovat korkealla, herra poliisineuvos, ensimäisessä kerroksessa.\"\n\n\"Mutta köysiportaita voidaan käyttää.\"\n\n\"Vanhurskas Jumala, herra poliisineuvos --\"\n\nHe olivat saapuneet erään vartijana olevan santarmin luo.\n\n\"Onko mitään tapahtunut?\" kysyi häneltä poliisineuvos.\n\n\"Ei mitään, herra poliisineuvos.\"\n\n\"Kohta jotakin tapahtuu. Rientäkää tuonne alas ja käskekää miehittää\nulkopuolelta koko linnan vasen sivu, varsinkin lehdon ympäriltä; mutta\nnopeaan, hiljaan ja kenenkään huomaamatta. Lähettäkää heti kolme miestä\ntänne luokseni; toiset kolme asettakaa portaita vartioimaan.\"\n\nSantarmi kiiruhti alas.\n\n\"Nyt, herra Jean, menkäämme ensin käytävään johtavalle kirjaston\novelle; onko teillä avain muassanne?\"\n\n\"Se riippuu herra paroonin työhuoneessa.\"\n\n\"Siis työhuoneesen. Sieltähän kuulitte kolinaa? Kuuluiko se akkunan\nluota?\"\n\n\"Ei juuri sieltä; mutta loukosta missä paroonin kirjoituspulpetti on.\"\n\n\"Vai niin, tuo kolina kuului kai siltä, kuin olisi jotakin rikki\nmurrettu?\"\n\n\"En minä voinut eroittaa mitä se oli.\"\n\n\"Onko paroonin pulpettilaatikko luja?\"\n\n\"Se on vahvasta mahonkipuusta ja varustettu kahdella lukolla.\"\n\n\"Hyvä! Tuolla lurjuksella on ollut lähes tunnin aika; mutta hän on\nollut yksinään, ja hänen on täytynyt liikkua varovaisesti; siis on\nvielä toivoa, ett'ei hän ole kerinnyt pois pakenemaan.\"\n\nNuo kolme miestä, jotka tuo poislähetetty santarmi oli käskenyt\nsinne rientämään, saapuivat nyt; niitä oli yksi santarmi ja kaksi\npoliisikersanttia, kaikki kolme hyvin varustettuina. Poliisineuvos\nmääräsi kullekin paikkansa; santarmin asetti hän työhuoneen ovelle,\ntoisen kersantin varsinaiselle suorastaan käytävään johtavalle ovelle\nja toisen muutamaan käytävän mutkaan, josta voi pitää molempia ovia\nsilmällä. Kaikki miehet olivat hyvillä aseilla varustetut.\n\n\"Te ammutte ainoastaan siinä tapauksessa\", sanoi poliisineuvos, \"kun\nteidän täytyy tehdä se omaksi puolustukseksenne.\"\n\nSitten astui hän työhuoneen ovelle, jonka luona kaikki nämät määräykset\noli lausunut, koetti avata sitä, mutia se oli vielä suljettu.\n\nOven eteen asetettu santarmi oli kiväärillä varustettu.\n\n\"Lyökää kiväärin perällä ovi rikki,\" virkkoi poliisineuvos.\n\nSantarmi otti kivääriänsä piipusta kiinni.\n\nSamassa silmänräpäyksessä nousi ulkona kauhea meteli; se kuului\nselvästi työhuoneen akkunain alta.\n\n\"Hän kiipee takaisin akkunasta sisään!\" huusivat useat äänet. \"Pitäkää\nvaranne siellä sisällä! Hän on jo jälleen akkunassa.\"\n\n\"Voi hittoa,\" kirosi poliisineuvos. \"He ovat juuri parhaasen aikaan\nsinne saapuneet, mutta he ovat olleet varomattomia, hän on heidät\nhuomannut ja palannut takaisin samaa tietä. Nyt on täällä toimiin\nryhdyttävä. Lyökää ovi pirstaleiksi, santarmi. Jos pääsemme sisään,\nennenkuin hän akkunasta on huoneesen takaisin päässyt, on hän kahden\ntulen sekä taivaan ja maan välillä, ja me otamme hänet kiinni,\nkykenemättä hän edes vastarintaa ajattelemaankaan.\"\n\nSantarmi iski kiväärinsä perällä oveen ja antoi jalallansa samalla\naimo potkauksen. Vahva ovi ei horjahtanut. Hän iski iskemistään yhä\nhuimemmasti ja oven yläpuolesta kirposi suuri osa maahan. Mutta aukko\noli liian pienoinen, jotta siitä olisi voitu sisään tunkeutua. Hän iski\nyhä uudelleen. Puoli ovea makasi maassa ja esteettömästi saattoi nyt\ntyöhuoneesen päästä.\n\n\"Haa\", huusi poliisineuvos, \"nyt on hän satimessa. Hän on neljäs, tai\noikeammin viides rosvojoukosta, tuo tuntematon. Olen helkkarin utelias\ntietämään mikä mies hän oikeastaan on.\"\n\nSantarmi oli jo työhuoneesen tunkeutunut; poliisineuvos meni perässä.\nJean, tuo röyhkeä kamaripalvelija, oli heti kun kiväärin perällä\nruvettiin jyskyttämään pötkinyt käpälämäkeen.\n\nPoliisineuvos ja santarmi huomasivat huoneen tyhjäksi ja yhden akkunan\nolevan avoinna; köysiportaat riippuivat vielä alas avonaisesta\nakkunasta. Kirjoituspulpetin laatikko oli auki murrettu.\n\n\"Saakeli vieköön; hän on kuitenkin päässyt pakenemaan!\"\n\nSamassa kuulivat he pitkän kirjastohuoneen toisessa päässä oven\näkkiä auki temmattavan, ja melkein samassa silmänräpäyksessä hurjan\nkiljahduksen ja nopeita, kiivaita harppauksia.\n\n\"Auttamaan! Varas täällä!\" huusi poliisikersantti, joka oli ollut\nvartijana kirjastohuoneen oven edessä.\n\n\"Hän on koettanut vielä päästä pakoon\", sanoi poliisineuvos. \"Kersantin\non hän paiskannut kumoon. Mutta portailla odottaa häntä kolme kivääriä.\"\n\nNiin olikin asianlaita. Varas oli tuolla ulkona samassa tuokiossa\ntullut hätyytetyksi kun hän köysiportaita myöten yritti laskeutumaan\ntyöhuoneen akkunasta puutarhaan. Silloin oli hän jälleen paennut\ntakaisin ja päässyt huoneesen jälleen, ennenkuin ovi vielä oli\ntäydellisesti särjetty. Hän oli rientänyt kirjastohuoneesen, oli\nsisäpuolelta riuhtaissut auki sen oven ja hurjalla odottamattomalla\nrynnäköllä kaatanut poliisikersantin ja oli sitten yhtä hurjasti\nportaille hyökännyt.\n\nTunsihan hän täällä jokaisen oven, jok'ainoan kiven.\n\nSilloin näki hän nuo kolme kiväärin piippua portaiden keskipalkoilla;\nhän pakeni takaisin.\n\nParikymmentä askelta syrjässä hänestä aukeni ovi. Hän silmäili\nsinnepäin, näki valaistun huoneen ja keskellä huonetta naishenkilön.\nHän ryntäsi sinne.\n\nKummallinen vaisto johtaa usein kuolemantuskassa olevia ihmisiä.\n\nMyös mieshenkilökin tuli näkyviin huoneessa, mutta hän oli enemmän\nvarjossa. Juuri hän oli oven avannutkin.\n\n\"Kas noin, tuossahan se roisto onkin!\" huusi mies. Varas ei enää\nvoinut päästä takaisin; kaikkialla hänen takanansa oli santarmeja,\npoliisikersantteja, kiväärejä; hänen edessänsä oli vaimo-ihminen,\nnaisellinen sydän, pelonalainen ja kenties sääliväinen. Tuosta\nyksinäisestä miehestä ei hän lukua pitänyt. Ja yht,'äkkiä tunsi hän\nnaisen.\n\n\"Täti!\" yritti hän huutamaan.\n\nSilloin kohotti huoneessa oleva mies kätensä ja kädessä kiilsi ase\n-- pistoolin suu. Varas katsahti nyt mieheenkin. Tädin mainitseminen\nkuoleutui hänen huulillensa.\n\n\"Kuolema roistolle, rosvolle\", huusi hurjassa innossa mies,\nsantarmikapteeni von Horst.\n\n\"Isä!\" huusi varas. \"Isä, älä ammu poikaasi!\"\n\nSe oli myöhäistä.\n\nSormi oli jo pistoolin liipasinta koskettanut; pistooli laukesi. Varas\nkaatui ammuttuna lattiaan ja vertä tulvasi rinnasta.\n\nIsä oli poikansa ampunut.\n\n\n\n\nX.\n\nÄiti ja tytär.\n\n\nHe seisoivat ruumiin ympärillä.\n\nHe seisoivat kuoleman ympärillä, kuoleman kauhistus kalpeissa\nkasvoissansa.\n\nKalpein kaikista oli santarmikapteeni von Horst. Mutta hän oli\nkuitenkin ensimmäinen, joka tointui kauhistuksestaan.\n\n\"Hyvä niinkin!\" sanoi hän, äänellä, joka tosin oli melkein soinnuton.\n\nSitten kääntyi hän levollisesti parooni von Ritterhelmin puoleen.\n\n\"Herra parooni, oletteko jo katsoneet, onko rahanne tallella?\"\n\n\"Sitä en tosiaankaan ole tullut ajatelleeksi\", vastasi parooni.\n\n\"Santarmi, tarkastakaa ruumiin vaatteet.\"\n\nAukaisten kaatuneen miehen takin, veti santarmi sen povitaskusta\nisollaisen raskaan mytyn esille.\n\n\"Tässä on teidän rahanne, herra parooni; laskekaa ovatko siinä kaikki.\"\n\nParooni luki rahat nopeaan. Kultarahat olivat koskemattomina\nkääryissään; pankinsetelit olivat koteloissa, joita ei oltu avattu ja\njoihin oli kirjoitettu niiden summat.\n\n\"Ei mitään puutu\", sanoi hän.\n\nSantarmikapteeni astui sitten poliisineuvoksen luo. Hänen kasvoistansa\nvoi huomata että hän oli tehnyt jonkun järkähtämättömän päätöksen.\nMutta, kun hän koetti sitä ilmi lausua, petti hänen äänensä. Hän pyyhki\nkädellänsä pari kertaa otsaansa.\n\nMutta nyt ilmauntui muutakin mikä esti hänen sanottavaansa sanomasta.\n\nKamaripalvelija Jean oli nimittäin samassa tuokiossa huoneesen astunut.\n\n\"Eräs nainen pyytää päästä herra santarmikapteenin puheille.\" virkkoi\nhän kääntyen herra von Horstin puoleen.\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Hän käski minun ilmoittaa, että hän on emännöitsijä Lisbeth pappilasta\nja että hänellä on jotakin kauhistavaa ilmaistavana.\"\n\n\"Minä tulen.\"\n\nJa santarmikapteeni meni kamaripalvelijan kanssa ulos käytävään.\n\nSiellä seisoi emännöitsijä Lisbeth pappilasta ja hänen kasvonsa olivat\ntällä kerralla kuolonkalpeat.\n\nNuo molemmat kevytmieliset ihmiset eivät arvatenkaan entisenä aikana\nolleet milloinkaan ajatelleet, että kerran tällaisten kauhuntunteiden\nvaltaamina kohtaisivat toisiansa.\n\n\"Herra parooni, pappilassa on äskettäin murha tapahtunut.\"\n\n\"Mitä? onko sielläkin murhattu? Ja kuka on murhaaja?\"\n\n\"Pappi itse!\"\n\n\"Vanhat pahantekijät, nuoret papit! Ja kuka on tullut murhatuksi?\"\n\n\"Vieras naisihminen!\"\n\n\"Ettekö tiedä hänen nimeänsä?\"\n\n\"Marianneksi häntä pappi mainitsi.\"\n\nSantarmikapteeni säpsähti.\n\n\"Ottakoon hii--. Tyttö, minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Minä en häntä nähnyt, hän lienee kaiketi tullut illalla salaisesti.\nPastori oli kätkenyt hänet puutarhahuoneesen; siellä hän hänet myös\nmurhasi. Arvelen että tuo vaimo-ihminen oli tullut hänen jälkeensä\nsiltä paikkakunnalta, jossa hän ennen oli papintointa hoitamassa.\nTäällä hän ei vielä ole ollut pappina kauemmin kuin neljännesvuoden.\nEikä sen naisen laita oikein ollut, sillä minä kuuntelin mitä he\njuttelivat, ja rakkaudesta he puhuivat; nainen soimasi häntä siitä,\nettei hän ole kertaakaan vastannut hänen kirjeisiinsä. Mutta pappi\nvakuutti viattomuuttansa ja uskollisuuttansa ja sai tytön jälleen\nluottamaan häneen, ja äkkiä parkasi tyttö kauheasti; sen perästä\nkuulin hänen vielä vaikeroivan, sitten -- pappi oli hänet varmaankin\nkuristanut.\"\n\n\"Tiedän tarpeeksi\", virkkoi santarmikapteeni, \"odottakaa tässä;\nsilmänräpäyksen kuluttua tulen takaisin.\"\n\nHän oli muuttunut vieläkin kalpeammaksi kasvoiltaan kuin ennen oli\nollut. Hän meni nyt takaisin siihen huoneesen, jossa hän äsken oli\nmurhan tehnyt. Hänen muotonsa hämmästytti kaikkia.\n\n\"Herra poliisineuvos\", sanoi hän kääntyen tämän puoleen, \"ottakaa kaksi\ntai kolme santarmia kanssanne ja tulkaa mukaani.\"\n\n\"Mihin? Mitä nyt on jälleen tapahtunut!\"\n\n\"Saatte sen heti tietää.\"\n\nPoliisineuvos antoi muutamille siellä seisoville santarmeille\nviittauksen, että menisivät kapteenin kanssa ja itse liittäytyi hän\nsamaan joukkoon.\n\nEmännöitsijä, joka ennen linnasta lähtöä oli kertonut\npoliisineuvoksellekin tuon kamalan tapauksen, opasti heitä nyt lyhintä\ntietä linnasta pappilaan.\n\nÄänettöminä kulkivat he pimeän, äänettömän yön peitossa.\n\nVasta pappilan läheisyydessä näkivät he jälleen valkeita ja kuulivat\ntaas ääniä. Kynttilät markkinakojuissa Tiefenhausenin kylässä\npaloivat vielä, ja tanssimusiikkia kaikui sieltä sekä tanssijain ja\nmuiden markkinavieraiden huutoa ja naurua sekä riemua. Tuollainen\nrähinä kajahteli kaiketi sekavana ja hurjana niihin sydämmiin, jotka\nmurhapaikalta tulivat, toiseen samallaiseen mennäksensä.\n\n\"Mene papin luo ja käske häntä tulemaan minun puheilleni,\" sanoi\nsantarmikapteeni emännöitsijälle, sittenkuin he olivat saapuneet\npappilan ovelle. \"Sano hänelle minun nimeni. -- Herra poliisineuvos,\nasettakaa vartijoita kaikille talon oville.\"\n\nEmännöitsijä tapasi pääoven avoinna; hän meni portaita ylös papin\ntyöhuoneesen. Ulkoa oli hän voinut huomata että siellä vielä kynttilä\npaloi. Hän koputti ovelle.\n\n\"Astukaa sisään\", huusi papin ääni. Emännöitsijä avasi oven ja astui\npastorin työhuoneesen.\n\nPappi istui työpöytänsä ääressä, kynä kädessä. Hän kirjoitti\nsaarnaansa, jonka hän aikoi tulevana sunnuntaina pitää.\n\n\"Oletteko jo tulleet takaisin, Lisbeth?\"\n\n\"Olenhan jo viipynytkin. Luulenpa että puoliyö on jo ohitse.\"\n\n\"Oi, hyvä Lisbeth, aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin Herraa\npalvellessa.\"\n\n\"Herra pastori, herra santarmikapteeni von Horst on täällä ulkona. Hän\ntuli kanssani linnasta tänne.\"\n\n\"Vai niin? Ja mitä hän täältä etsii, Lisbeth?\"\n\n\"Hän tahtoo teitä puhutella.\"\n\n\"Päästäkää hänet sisään. Olen kuullut että hänkin kuuluu eksyneisiin\nlampaisiin. Jumalan ystävää ilahduttaa aina saada auttaa ja ohjata\nsellaisia, tapahtuipa se päivällä tai yöllä.\"\n\n\"Hän käski minun pyytää teitä tulemaan sinne ulos hänen luoksensa.\"\n\n\"Kyllä minä menen uloskin hänen tykönsä,\" sanoi pappi.\n\nHänen katsantonsa oli levollinen, kirkas ja hurskas; mutta hänen\npolvensa näyttivät vapisevan kun hän nousi seisomaan.\n\nSitten seurasi hän emännöitsijää ulos huoneesta ja alas portaita.\n\nEmännöitsijä oli ottanut kynttilän mukaansa ja tiellä sytytti hän\nlyhdyn.\n\nKun pappi saapui ulko-ovelle ja näki santarmikapteenin kalmankalpeille\nkasvoineen ja äänettömän poliisineuvoksen sekä aseelliset santarmit,\nmuuttui hänen katsantonsa vieläkin lauhkeammaksi ja hurskaammaksi.\n\n\"Oletteko te pastorina täällä?\" kysyi häneltä santarmikapteeni.\n\n\"Minä olen täällä palvelijana Jumalan huoneessa.\"\n\n\"Johtakaa meitä puutarhahuoneesenne.\"\n\n\"Heti teen sen. -- Lisbeth, noutakaa avain, se riippuu tavallisessa\npaikassaan.\"\n\nEmännöitsijä meni takaisin taloon ja tuli heti sen perästä sieltä\njälleen pitäen kädessään avainta, jonka antoi papille.\n\n\"Pyydän että tulette kanssani,\" sanoi pastori.\n\nHän meni puutarhaan ja suoraa tietä puutarhahuoneelle, jonka oven hän\navasi.\n\nKaikki olivat menneet hänen kanssansa ja astuivat nyt tuohon pieneen\nhuvihuoneesen.\n\nKaikki oli siellä hyvässä järjestyksessä ja paikoillaan; ei mistään\nsaattanut huomata että siellä ketään äsken olisi ollutkaan, vielä\nvähemmin että siellä tuskin tuntiakaan sitten hirvittävä rikos oli\ntehty.\n\nMurhaaja oli epäilemättä puuhannut melkein ylönluonnollisilla voimilla,\nsaadaksensa rikoksensa jäljet niin tyystin poistetuiksi.\n\nJa kuinka yliluonnolliselta tuntuikin se ponnistus, jolla hän\nkasvoistansa oli saanut äskeisen mielenliikutuksen jäljet\nkarkoitetuiksi!\n\n\"Opastakaa meitä nyt tuonne pimeään entiseen tallirakennukseen.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani. -- Lisbeth, noutakaa avain, se on\nmyöskin tavallisella paikallansa\", virkkoi pappi ja kuuluipa siltä kuin\nhänen äänensä olisi nyt hiukan värähdellyt.\n\nLisbeth oli avaimen noutanut, pappi meni nyt seurueineen tallin luo ja\navasi oven.\n\nAstuttiin entiseen talliin.\n\nLyhty voi heittää ainoastaan epävakaisen valon niiden erinkaltaisten\ntalon- ja puutarhakapineiden joukkoon, jotka pimeässä huoneessa\nsikinsokin ja huiskin haiskin olivat pystyyn asetetut tai makasivat\nlattialla. Tyhjää, paljasta paikkaa ei missään näkynyt.\n\nSantarmikapteeni raivasi itselleen vaivaloisesti tietä kaikellaisten\ntyöaseiden välistä.\n\n\"Haa\", huudahti hän äkkiä, ikäänkuin kauhistuneena. \"Mikä se oli? Mikä\nkosketti jalkaani? Tuo tänne lyhty, tyttö.\"\n\nEmännöitsijä käänsi lyhtynsä valon osoitetulle kohdalle lattiassa.\n\n\"Ihmisen jalka?\"\n\nPuoli ihmisen jalasta pisti esille äsken pengotusta maasta.\n\nMinkälaisella hurjalla kiiruulla olikin murhaaja täällä työtänsä\ntoimittanut!\n\nKauhistus, kamala kauhu oli kaikkien läsnäolijain mielet vallannut.\n\nPappi oli nyt muuttunut kasvoiltaan vaaleammaksi kuin santarmikapteeni.\n\n\"Santarmit, luokaa multa ylös tältä paikalta\", käski kapteeni.\n\nHe siirsivät kalut ja kapineet syrjään ja alkoivat kaivaa. Vanhoja\nlapioita oli siellä tarpeeksi ja tuo muohkea multa nostettiin helposti\nylös vanhoillakin lapioilla.\n\nAvattiin jälleen hauta, joka äsken oli avoinna ollut ja jota ei\ntäydellisesti oltu peitettykään.\n\nNaisen ruumis täysissä vaatteissa vapautettiin raskaan mullan painosta;\nkaunis, nuorekas naisolento; kuolla hänen oli täytynyt sen elämän\nkanssa, jota kantoi sydämmensä alla.\n\nEi kukaan tämän kamalan näytelmän näkijöistä kyennyt sanaakaan\nvirkkamaan.\n\nMutta heidän takanansa, ei, äkkiä heidän keskellänsä kajahti naisen\nääni:\n\n\"Marianne, lapseni!\"\n\nEmännöitsijän tiedonannot olivat Hohenhorstin linnassa tulleet\nyleisesti tunnetuiksi.\n\nOlipa rouva von Horstikin niitä kuullut. Hän oli eroittanut Mariannen\nnimen. Silloin oli peloittava aavistus hänet vallannut. Ei mikään ollut\nvoinut pidättää häntä, hän oli pappilaan rientänyt, saapui sinne, näki\nvalon ja ihmisiä entisessä tallirakennuksessa. Hän hyökkäsi sinne ja\nnäki säikähtäin haudasta paljastetun ruumiin.\n\n\"Marianne, lapseni!\" huusi hän ja heittäytyi hautaan lapsensa päälle.\n\nMutta sitten hän jälleen kavahti ylös. Hän ei katsellut lapsensa\nmurhaajaa, pappia; mutta santarmikapteenia, lankoansa. Hän oli vielä\nkerran naarasjalopeura, jolta penikkansa oli ryöstetty ja tapettu; nyt\nvasta hän se oikein olikin. Hän astui miehen eteen, kuolonkalpeana\nkasvoiltaan, ja silmät hurjasti hehkuen.\n\n\"Katala, tämäkin on sinun työtäsi! Kelvoton, viheliäinen murhaaja! Oman\npoikasi ja minun onnettoman lapseni kaksinkertainen murhaaja! Mitä\nsinusta vielä on tuleva? Minkä lopun sinä aiot saada?\"\n\n\"Mutta käly,\" sanoi santarmikapteeni. \"Ottakoon hiisi. -- Älkää noin\nhurjasti huutako. Minkä lopun? Minun loppuni se on jo valmis.\"\n\nHän astui poliisineuvoksen luo samoin kuin äsken oli tehnyt\nHohenhorstin linnassa. Mutta tällä kertaa kykeni hän toimeenpanemaan\nsen päätöksen, jonka voi huomata hänen kasvoistansa.\n\n\"Minä olen teidän vankinne, herra poliisineuvos!\" sanoi hän sellaisella\nlevollisuudella ja jaloudella -- ettei hän kenties koskaan elämässänsä\nollut ennen niin puhunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnettoman Mariannen murhaaja tuomittiin elinkautiseen\nkuritushuone-vankeuteen. Tutkinnossa tapahtuneet muodolliset virheet\nolivat syynä siihen, ettei lakien mukaan ansaittua kuolemanrangaistusta\nhäntä vastaan voitu käyttää. Hän kuoli muutamia vuosia sitten\nvankilassa.\n\nSantarmikapteeni von Horst tuomittiin myös kolmeksi vuodeksi vankeuteen\nsyystä että \"oli mennen virkaoikeutensa ylitse tappanut ihmisen.\" Hän\nkuoli jo vankeutensa ensimäisenä vuotena.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]