[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fj47IrB41FbGY1jAPp_vXyR7KURM_nM_ovES_aC9cUVQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2414,"Kolttain mailta","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"2414-paulaharju-samuli-kolttain-mailta","2414__Paulaharju_Samuli__Kolttain_mailta","Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista","tietokirja",[],[],"fi",1921,null,44345,309440,false,64099,[23,24,25,26,27,28],"Ethnology -- Finland -- Lapin lääni","Ethnology -- Russia (Federation) -- Murmanskaia oblast'","Folklore -- Finland -- Lapin lääni","Folklore -- Russia (Federation) -- Murmanskaia oblast'","Sami (European people) -- Finland -- Lapin lääni","Sami (European people) -- Russia (Federation) -- Murmanskaia oblast'",[30,31,32],"Archaeology & Anthropology","History - Other","Travel Writing","\"Kolttain mailta: Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista\" by Samuli Paulaharju is a scientific publication written in the early 20th century. The work explores the culture, history, and lifestyle of the Sámi people, specifically the Koltalis in the Kuolla region of Lapland. Through a series of detailed descriptions and personal experiences, the author aims to document the unique characteristics of this lesser-known community and its environment.  The opening of this text provides an introduction to Paulaharju's early encounters with the Koltali Sámi and his subsequent travels in the Kuolla region. He reflects on his experiences and the insights gained during excursions in the early 1910s, detailing the natural landscapes and cultural aspects discovered during his observations. Emphasizing the isolation of the Koltali Sámi and their rich cultural heritage, Paulaharju highlights the sparse existing literature on the region and expresses his intent to contribute to its documentation. The narrative reveals a blend of personal anecdote and ethnographic detail that sets the stage for understanding the lives of the Koltalit and their unique relationship with the harsh yet beautiful wilderness of Lapland. (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Teos sisältää kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapin kolttasaamelaisten elämästä ja kulttuurista. Paulaharju tarkastelee muun muassa kolttien asuinpaikkoja, elinkeinoja, uskontoa ja perinteitä 1900-luvun alkupuolella. Kirjoitukset perustuvat tekijän omiin tutkimusmatkoihin ja havaintoihin.","Samuli Paulaharjun 'Kolttain mailta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2414. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KOLTTAIN MAILTA\n\nKansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista\n\n\nKirj.\n\nSAMULI PAULAHARJU\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Kolttain maille.\n 2. Suomalaisia uudisasukkaita Kuollan-Lapin sydänmaissa.\n 3. Kuollan-Lapin syrjääneistä ja samojeedeista.\n 4. Koltat ja heidän tarinansa.\n 5. Kolttain asuinpaikat.\n 6. Kolttain rakennukset.\n 7. Kalastuksesta.\n 8. Metsästyksestä.\n 9. Poronhoidosta.\n10. Porojen varasteleminen.\n11. Lampaanhoito.\n12. Ruokatalous.\n13. Naiset käsitöissä.\n14. Miehet askartelemassa.\n15. Kesäpäivä koltan asunnolla.\n16. Oikeauskoinen koltta.\n17. Vanhan uskon peruja.\n18. Häätapoja, perinnönjakoja ja perhe-elämää.\n19. Lastenhoidosta.\n20. Taudit, kuolema ja hautaaminen.\n21. Kolttain kielestä ja kansanrunoudesta.\n\n\n\n\nALUKSI.\n\n\nJo kesällä 1910 jouduin ensi kerran kosketuksiin Venäjän\nlappalaisten, kolttien kanssa. Seurasin silloin insinööri J.H. Luoman\njohtamaa retkikuntaa, jonka toimena oli Suomen ja Venäjän välisen\nrajan uudestaan avaaminen ja puhdistaminen Kuhmoniemen seuduilta\naina Patsjoen taakse, Norjan rajaan asti. Tavattiin siellä,\nTshyosadshe-tunturin takana, kolttaukko, Ontrei Fofonov, joka asui\nlähellä Suomen rajaa, Madzas-jaurin rannalla, ja hänen talossaan\nvierailtiin yökausi sekä taas paluumatkalla istuskeltiin sateinen\niltapäivä kastuneita vaatteita kuivaillen. Silloin tein jo ensimmäiset\nkohtalaiset muistiinpanoni ja otin ensimmäiset kolttakuvani.\n\nJa rannatonta kolttien erämaata saatiin Lapin korkeilta rajatuntureilta\njoka päivä katsella, ja nähdä yksinäisten savupatsaiden kohoavan sen\nsalaperäisistä metsistä.\n\nLappi otti rajamiehen silloin melkein lumoihinsa.\n\nVasta vuosien päästä, kesällä 1914, pääsin uudelleen Lappiin ja\nkolttien maille. Silloin sain Suomalais-ugrilaisen Seuran ja\nAntellin valtuuskunnan matkarahoilla tehdä kesäkautisen retken\nSuonikylän ja Nuortijärven kolttien asuma-alueille. Matka kävi\nInarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkus-jaurin kautta yli\nrajan Puoldzig-jaurille ja sieltä sitten Luttojoen pohjoispuolella\nolevia suuria ja pieniä erämaajärviä ja jokia, jänkiä, sydänmaita ja\ntuntureita Suonikylään, kolttien talviseen asumapaikkaan, ja sieltä\nedelleen Lutolle, Tshuörve-jaurille. Täältä taas laskin suurta Luttoa\nläpi Vuolu-jaurin mahtavalle Nuortijärvelie ja Tuulomalle.\n\nNuortijärveltä kävi paluumatka takaisin Tshuörve-jaurille, ja sieltä\ntaas halki Luton eteläpuolisten erämaiden ja suurien tunturi-järvien.\n-- Loun-jaurin, Vuenni-jaurin, Kallu-jaurin -- monia kymmeniä virstoja\ntiettömiä selkosia pitkin. Ja sitten taas poikki Luton pohjoisille\nsydänmaille ja sydänmaajärville, Nevsi-jaurille, Kallu-jaurille,\nTshuokkel-jaurille ja viimein Madzas-jaurille, Fofonovien kesäkentille.\nMadzas-jaurilta palasin rajan ylitse Suomen puolelle, Sulkus-jaurille\nja Inarille.\n\nTämän koltanretken tuloksia ovat enimmät seuraavan esityksen tiedoista\nja kuvista.\n\nMutta olen sitten jälkeenpäinkin muutaman kerran saanut kolttatietojani\nverestellä ja lisäillä. Niinpä vapaussotavuonna 1918 jouduin koko\nkevät- ja kesäkaudeksi maamme koillisille kulmille Kuusamoon ja\nKuolajärvelle. Siellä sain tutustua Kuollan-Lapin eteläisiin\nkulkureitteihin, koillisten erämaiden korpijokiin, ja\npaikkakuntalaisilta sekä rajan takaa, Muurmannilta, saapuvilta\n\"yliloikkareilta\" karttui monia tietoja Akkalan ja Imandran,\nHirvasjärven, Nuortijoen ja Jaurujoen koltista ja rajantakaisista\nsuomalaiskylistä. Sain siellä myöskin hauskoja lisätietoja\nKuollan- Lapin sydänmaissa asustelevista syrjääneistä.\n\nJa viimeksi, kesällä 1920, sattui haastateltavakseni muuan nuori\nkolttalaismies, nuortijärveläinen Risto Ahkila, joka palveli\nvapaaehtoisena sotilaana Lapin rajavartiossa Rovaniemellä. Hän oli\nkotoisin Imandralta, Akkalasta, mutta oli jo nuorena joutunut\nNuortijärven kolttien joukkoon ja siellä tutustunut, paitsi\nnuortijärveläisiin, myöskin Suonikylän, Petsamon ja Kildinskin kolttiin\nja heidän elämäänsä. Hänellä olikin muistissaan koko joukko kansansa\ntarinoita ja taikoja, tapoja sekä uskomuksia.\n\nKuollan-Lappia koskeva kirjallisuus on vielä jotenkin vähäinen\nverrattuna muita Lappeja käsittelevään kirjallisuuteen. Tämän laajan\nmaan suurissa asumattomissa erämaissa ovat vain harvat tutkijat\nkäyneet, ja hyvin vähän tiedetään sen alkuperäisistä asukkaista ja\nheidän elämästään. Tähän niukkaan kirjallisuuteen pyytää osaltaan\nliittyä allekirjoittaneenkin esitys ja samalla olla jonkunlaisena\nmuistomerkkinä pienelle erämaan kansalle, joka aikojen vieriessä\nvähitellen kuolee ja katoaa kansojen joukosta.\n\nOulussa toukokuulla 1921.\n\nSamuli Paulaharju.\n\n\n\n\n1. KOLTTAIN MAILLE.\n\n\nLappi! \"Leivätön Lappi\"! \"Kota-Lappi\"! Merkillisen kansan,\n\"Sabmekansan\", ihmeellinen kotimaa. Tuhatlukuisten porotokkien\nja suurien susilaumojen ja suunnattomien sääskiparvien ääretön erämaa.\nMahtavien noitien ja velhojen maa, kansanrunojen kuulu \"Tuli-Lappi\",\njohon entisaikaan etelän tietäjät matkustivat mahtiaan lisäämään ja\nsitten ihmeellisellä noitakyydillä halki ilmojen huimasti kiisivät\ntakaisin kotitanhuilleen.\n\nPaljon kuultu maa, vaikka vähän nähty.\n\nMutta niin hartaasti haluttu nähdä.\n\nKenpä ei olisi mielinyt itse kerran päästä tuohon ihmeelliseen\nsadunomaiseen maahan, jonka pelkkä nimikin jo niin omituisesti\nsykähdyttää, maahan, jossa Seitsemän veljeksen Taula-Matti\nrannattomilla, heiluvilla hetteillä ja pirisevillä, porisevilla\nrämeillä merkillisiä kurkijahtiaan sivakoi ja kuuli kummaa\nnoidannuolien suhahtelua, salaperäiseen maahan, jossa kesäisin\nvallitsee miltei ikuinen taivainen valo ja talvisin taas on melkein\nlakkaamaton pohjaton pimeys ja vain kuutamo niin kumman kirkkaana\nhohtaa taikka pohjoisella taivaalla levottomat ruijantulet tulisina\nkäärmeinä sähisten kiemurtelevat kohti korkeata avaruutta.\n\nPaljon on Lapista, ainakin Suomen-Lapista jo kirjoitettu, ja monet\ntutkijat ovat käyneet sen ristiin ja rastiin. Samoin Ruija ja\nRuotsin-Lappikin on tunnettu.\n\nMutta itärajan takaisesta Turjasta, Venäjän-Lapista, Kuollan-Lapista,\nei paljon tiedetä. Vähän on Turjan tunturimaissa käyty, ja verrattain\nvähän sieltä kerrottu. Ja useimmat näistä kertomuksista ja kuvauksista\novat jo aikoja joutuneet unohduksiin.\n\nNiin että tämä koillisen-kulmainen vierusmaamme ja sen kansa on meille\nmelkein yhtä tuntematon kuin mikä tahansa kaukomaa kansoineen. Ja nyt\nkuitenkin tästä suuresta tuntemattomasta maasta muuan osa, Petsamonmaa,\npieni luoteiskolkka,on Tarton rauhassa liitetty meidän maamme\nyhteyteen.\n\nJa Kuollan-Lapin kartta!\n\nSe on miltei yhtä hatara kuin Afrikan musta sydänmaa. Vain asutut\nrannikot ja rantakylät on tarkemmin merkitty, mutta suunnattoman\nsisämaan seudut ovat melkein tuntemattomia maita, joista kartta ei\npaljoa tiedä. Ja sen, minkä tietää, tietää useinkin väärin. Niinpä\nmahtavan suuret sisämaan järvetkin, Imandra, Ump-jaur, Lu-jaur,\nKolvitsajärvi ja Nuortijärvi, on vain osapuilleen oikein merkitty.\nMutta sitten on suurissa käymättömissä erämaissa vielä monia mahtavia\ntunturientakaisia järviä, siintäviä selkiä, joista kartta vain nimeksi\ntietää: umpimähkäinen sileäreunainen siniläiskä on vain merkitty nimen\nympärille. Ja monet suuret selät ovat vielä aivan tuntemattomina\ntunturiensa piiloissa ja odottavat \"löytäjäänsä\" sekä pääsyänsä\nkartalle eloa antamaan, kuten antavat eloa Lapin suurenmoiselle\nluonnolle. Pikku järvet ovat kartalle aivan ylivoimaisia, ja useat joet\njuoksuttaa se aivan vääriä teitä. Ja lappalaisten suuret talvikylät,\nsydänmaiden kätköiset asuntoyhtymät, on kartantekijä useasti\nsijoittanut aivan vääriin paikkoihin. Sitten lopuksi kartassa mainitut\nnimetkin ovat monesti varsin merkillisiä väännöksiä alkuperäisestä\nnimestä.\n\nNiinpä käykin, että Kuollan-Lapin kävijä, joka kartta kädessä lähtee\ntunkeutumaan Turjan äärettömiin erämaihin, kulkee kuin löytöretkeilijä\nkokien tavantakaa yllätyksiä. Milloin odottamatta avautuu eteen aivan\ntuntematon siintävä selkä, milloin taas paiskautuu tielle poikkipuolin\nleveä virta, milloin saa aavistamattaan kiivetä taivasta\ntavoittelevalle tunturille. Kuollan-Lapin erämaiden matkaaja saakin\ntaivaltaa itse parhaansa mukaan karttaa rakennellen.\n\nKuollan-Lapin kartan epätarkkuudesta seuraakin, että se näyttää niin\ntyhjältä ja autiolta, kun sitävastoin rajan tällä puolen, Suomen\nkartassa, on kyllä eloa: järviä ja jokia ja tuntureita ja niiden nimiä\non ihan vilisten. Saattaisipa outo luulla, että niinkö ovat\nvierekkäiset maat kummallisesti erilaisia, niinkö merkillisesti raja\nvaikuttaa.\n\nMutta samankaltaista on maa kahden puolen, ei ole kyennyt punainen\nrajaviiva maan luontoa muuttamaan, vaikkakin se on kyennyt eroittamaan\nkansan ja kehittämään sen erilaiseksi. Samaa Lappia, samaa mahtavaa\ntunturien maailmaa, samaa suunnattomien jänkien maata, samaa\nlukemattomien järvien seutua on rajan kahden puolen. Keskeytymättä\njatkuu Suomen-Lapin luonto rajan itäpuolelle kauas Kuollan-Lappiin ja\nulottuu aina Imandralle, Ump-jaurille ja Lu-jaurille asti. Siellä vasta\nalkavat maisemat vaihtua mahtavaksi Itä-Kuollan ylätasangoksi, josta\nyksinäiset tunturit ja vuoret, \"uaivit\" ja \"urtit\", siellä täällä\nkohoavat. Täällä tunturien ja vuorien välissä on lukuisia järviä, ja\nylätasangolta virtaa suuria jokia sekä Jäämereen että Vienanmereen.\nPohjoiseen laskevista joista suurimmat ovat Voronje, Harlovka ja\nJovk-jok, itään Ponoi sekä etelään Umba ja Varzuga. Kaikki ne alkavat\nsamalta suurelta sisämaan järviylängöltä, Ump- ja Lu-jaurin seudulta,\njopa aivan läheltä toisiaan, Ponoikin, joka on koko seudun suurin joki\nja virtaa halki puolen niemimaata. -- Valtavia ovat myöskin länsipuolen\nvirrat, Lutto ja Nuorti, jotka saavat alkunsa Suomesta ja vetävät\nlisävesiä monista suurista järvistä -- Lutto esim. Madzas-, Njannam-,\nAkku-, Vuenni- ja Loun-jaureista sekä Nuortijoki Hirvas- ja\nTaivijärvistä -- ja sitten Nuortijärvestä alkaen mahtavana Tuulomana\nlaskevat Jäämereen. Suuri Imandra taas laskee Nivajokea Kannanlahteen,\nmutta Imandran pohjoispuolella olevat isohkot järvet, Guolle-jaur ja\nMurd-jaur, virtaavat Kuollajokea myöten Tuulomaan ja Kuollanvuonoon.\n\nMuistuvatpa Taula-Matin tarinat mieleesi, kun joltakin korkealta\nrajatunturilta, Vaatsimenoaivelta, Leivoaivelta, Lintuselältä,\nNuorti- tai Korvatunturilta, Talkkunaoaivelta, Tshyosadshelta tai\nKondosadshelta katselet itää kohden Kuollan-Lapin äärettömiin,\nsilmänkantamattomiin erämaihin. On siinä edessäsi heiluvaa hetettä,\njänkää ja aapaa, joilla Taula-Matti saattaisi kurjenpesiä etsiä, on\nmetsäisiä kankaita ja vaaroja, on järviä ja jokia, ja sitten ylinnä\nkaikkia rajattomat tunturijonot pitkin taivaanrantaa, hohtavina,\nlumipeitteissään kimaltelevina, monikymmen-, -satalukuisena rykelmänä\nvierekkäin, rinnakkain, toinen toisensa sivulta ja takaa kurotellen. Ne\nantavat taivaita tavoittelevassa, jylhässä ylevyydessään,\nmajesteetinisessa suuruudessaan koko näköalalle mahtavan, juhlallisen\ntunnelman. Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalleen\npainuu pohjoiseen ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin\nvaratakseen uutta voimaa, uutta taivaista kiertomatkaa varten, hehkuu\nkoko tunturien mahtava piiri vienossa pehmeässä sinipunervassa, ja\njärvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer, joka aamutuulen\nherätessä hiljalleen sinne tänne liikehtii, kuin levottomien henkien\najelemana. Levätessäsi yötulilla tunturin alla kuulet ja kuvittelet,\nkuinka Lapin sumuinen, salaperäinen korpi yöttömänä yönä pitää\nkeskusteluaan. Korpi haastelee omalla tavallaan, korven näkymättömät\nhenget vaihtavat ajatuksiaan, ja olet tuntevinasi, että kymmenet,\nsadat, tuhannet silmät vartioitsevat sinua, ja sadat, tuhannet korvat\nkuuntelevat jokaista rasahdusta, mikä liikkeistäsi syntyy. Taikka kuin\nkoko korpi yhtenä suurena kummastelevana silmänä katsoisi sinua ja\nherkkänä korvana kuuntelisi.\n\nTunnet todellakin, että Lapin erämaa-luonnossa on lumousta ja\ntunturimaailmassa taikaa.\n\nEi Lapin erämaihin leikiten matkata, eikä tunturimaiden tutkija\nsuinkaan huviretkellä liiku. Pitkä ja hankala on matka Lappiin, ja\npitkät ja vaivalloiset ovat Lapin tiettömät taipaleet. Lappi\npelästyttää pian ja palauttaa takaisin semmoisen matkamiehen, joka on\nvain huvikseen sen erämaihin tunkeutunut. Tunturien ja korpien haltia\nei sellaisia kävijöitä hyväksy eikä saata heitä oikeaan Lapinhenkeen,\nvaan tuo heille heti esille Lapin nurjat puolet.\n\nMonia teitä voidaan suunnata kulku Kuollan-Lappiin, mutta pitkät ja\nperin hankalat ovat kaikki. Voit matkata Inarin kautta: on edessäsi\nsuuret erämaat, saatat suunnata retkesi Sodankylän halki: taas erämaat\nedessäsi, taikka voit kulkea Kuolajärven kautta, ja taaskin ovat\nmäärättömät erämaat puhkaistavina.\n\nInarin kautta kulkien pääsee lapinkävijä maantietä myöten aina\nInarinjärvelle asti, Kyrönkylään, jopa siitäkin edelleen muutaman\nkilometri-kymmenisen uutta, rajalle vievää Kyrön--Petsamon tietä\nmyöten, joka valmistuttuaan saattaa matkamiestä kuljettaa Patsjoen\nvartta Tölleviin, lähelle Boris-Glebiä ja siitä itään, poikki tunturien\nPetsamonvuonolle. [Kyrön--Petsamon maantienpituus on 20 9 km. Matkalle\non jo rakennettu seuraavat majatalot: Könkäänjärvi (15 km Kyröstä),\nMustola (10 km edellisestä), Virtaniemi (20 km ed.), Nautsjoki (29 km\ned.), Höyhenjärvi (19 km ed.), Pitkäjärvi (26 km ed.), Salmijärvi (26\nkm ed.), Töllevi (19 km ed.), Tunturimaja (20 km ed.), Vuorema (12 km\ned.), Petsamo (21 km ed.).]\n\nMutta saattaa Venäjän-Lappiin pyrkijä käyttää myös venekyytiä pitkin\nisoa Inaria ja Patsjokea Norjan puolelle Kirkkoniemeen, josta\njäämerihöyryillä pääsee itään, Kuollaan, Ponoihin ja vaikka ympäri\nniemen, Kannanlahteen. Patsjoen varrella saa soutaja tavata sekä\nsuomalaisia uudiseläjiä että lappalaisia.\n\nMutta jos tahtoo tunkeutua heti Kuollan-Lapin sydänmaihin, niin silloin\non mentävä Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkusjärvelle ja\nsiitä rajan taakse Puoldzik-jaurille. Siellä joudutaan heti uuden\nPetsamonmaamme eteläpuolisille erämaille. Jos matka pitää Suonikylää\nkohden, päädytään soutamaan monet suuret ja pienet järvet:\nAlgaz-jaurit, Karn-jaurit, Kosk-jaurit ja Tshoskpiel-jaurit, Njannam-,\nAkku-, Tshedkass- ja Nieskem-jaurit ja astumaan niiden väliset, väliin\nkymmenien virstojen pituiset, päiväkaupoin ja yömäärin marssittavat\ntaipaleet. Ja tiettömiä ovat erämaat. Joitakuita kankailla kierteleviä\nporojenpolkuja saattaa väliin seurata, mutta useimmiten painetaan\nvain suoraan halki maiden, poikki soiden, yli vuorien ja vaarojen,\nyli tunturienkin. [Matkojen pituuksia: Inari--Sulkusjärvi\n15 km, Puoldzig-jaurille 7 km, Algaz-jaurille 5 km, Karn- ja\nTshoskpiel-jaurille 20 km, Njannam-jaurille 15 km, Akku-jaurille 15 km,\nTshedkas-jaurille 20 km, Nieskem-jaurille 50 km, Suonikylään 15 km,\nTshuörve-jaurille 30 km, Vuolu-jaurille 10 km, Nuortijärvelle 20 km.]\n\nVoihan Kuollan-Lapin tunturimaille matkata myös vesitietä Luttojokea\npitkin, Laanilan majatalon lähimailta, Kaunispään tunturin juurilta saa\nsuuri Lutto syntynsä, ja pienenä tunturipurona se siellä vielä\ntunturien turvissa kiertelee. Mutta laskevat sitä vain matkamiehet,\nVienan-Karjalan simpukanetsijät, ja jopa tekivät takavuosina\nviinasaksat juomannoutoretkiä Luttoa alas aina Jäämerenrannan Kuollaan\nasti. Monet ovat Luton kosket ja könkäät, ja sauvoimin sekä köysin\ntäytyy useat niistä sekä laskea että nousta; joenrannat ovat alituista\nasumatonta korpea. Vasta pari penikulmaa Suonikylän alapuolella,\nTshuörve-jaurin suulla, 8-10 penikulmaa suoria teitä Suomen rajalta,\ntapaa ensimmäisen eläjän, uudisasukkaan, Hulkko-Pekon. Kohtaapa samalla\njärvellä jo jonkun lappalaisenkin, ja toisia vähän alempana,\nVuolu-jaurilla, josta on vielä pari penikulmaa mutkittelevaa Luttoa\nsoudettava, ennenkuin ollaan Nuortijärvellä.\n\nMutta kaikkein suurimmat, synkimmät ja rannattomimmat erämaat joutuvat\nmatkattaviksi lapinkävijälle, joka Sodankylän kautta käy Kuollaa kohden\npyrkimään: sadat kilometrit aivan tietöntä kiveliötä. Mutta\nvenekyydillä saa kulkea melkein koko matkan: Kemijokea Kemijärveltä\nPelkosenniemeen, Saukoskelle, Martinkylään, sitten Vouhtujokea\nSotataipaleelle, Sotajokea alas Nuortijoen latvoille ja Nuortia alas\nsuurelle Nuortijärvelle. [Kemijokea Kemijärveltä Pelkosenniemeen 50 km,\nSaukoskelle 60 km, Marttiin 47 km, Vouhtujoen suuhun 43 km, Vouhtujokea\nTeiskuriin 17 km, Sotataival 3 km, Sotajokea 20 km, Nuortijokea rajalle\n35 km, rajalta Nuorti-järvelle 100 km.]\n\nTällä taipaleella ovat mitä lukuisimmat kosket ja vihaisimmat virrat\nlapinkävijän kärsivällisyyttä koettelemassa. Kemijokikin on jo\nyläjuoksullaan tavattoman äkäinen; sitten mutkittelee Vouhtujoki\nvähävetisenä tunturien välissä, ja samoin Sotajoki, joka ensin\npajupensaissa piiloteltuaan jo Nuortijokea lähestyessään pauhaa\nyhtämittaisena kohisevana koskena; Nuortijoki niinikään virtaa monet\nkerrat ihan vihaisin vaahtopäin. Sauvoimiin ja köysiin täytyy\nmatkamiehen monet kerrat turvautua, ihan katketakseen saa kiskoa ja\nponnistaa, niin alas laskiessa kuin ylösnoustessa.\n\nNuortijoen korpimatkalla saattaa kiveliöiden kiertäjä jo tavata\nerämaan eläjiäkin, jonkun jokivarren lappalaisen, sekä joen suussa,\nNuortijärven rannalla, Nivan pienen suomalaiskylän.\n\nAlas Jäämerta kohden painuttaessa on edessä 8-10-penikulmainen\nNuortijärvi, jonka keskikohdalle Lutto laskee lännestä kapean\nRippisalmen pohjoispuolella. Mutta edelleen virran mukana vaellettaessa\ntullaan suuren Tuulomajoen niskaan, joka vihaisella kohinalla alkaa\nvetää Luton ja Nuortin viljavia vesiä Jäämeren helmoihin. Viisin,\nkuusin virstoin se yhtämittaisena vuolaana virtana kohisee, kunnes\nPatunan könkäässä kiihtyy suurimpaan raivoonsa ja heittäytyy korkealta\njyrkänteeltä huimasti alas. Sitten se alkaa tasaisesti virrata, vain\nsilloin tällöin kuohahtaen, ja Muurmansuussa, penikulman verran\nKuollasta ylöspäin, se täydellisesti tyyntyy ja sopeutuu Jäämeren\nhenkeen. [Matkan mittoja: Nuortijärvi 80-100 km, Nuorajärven Luusuasta\nPatunankönkäälle 5-6 km, Tuhkaseen 25 km, Kuivakoskelle 15 km,\nPäiväjärvelle 2 km, Muurmansuuhun 7-8 km, Kuollaan 10 km. Matka\nKemijärveltä Sotataipaleeseen, kolmen sauvojan veneellä, kestää n. 3\nvuorokautta. Sotataipaleesta Kuollaan n. 5 vuorok., palatessa n. 9\nvuorok.]\n\nNuortijärvi on läntisen Kuollan-Lapin mahtavimpia järviä.\nPitkänä, kapeana, moniselkäisenä Nuortijoen laajennuksena\nlevittäytyy se suurena käyriönä etelä-pohjois- ja länsi-itäsuunnassa.\nMahtavat, kesälläkin yöpuolelta lumipeitteiset tunturit ja \"veivit\"\nkohoavat pitkänä rivinä järven yläosan kahtapuolta, toinen toistaan\nkorkeampina. Komeilee siellä semmoisia suuruuksia kuin 1000 metriä\nkorkea Vuojintunturi ja toiselle tuhannelle kohoutuva Siulutaldi, sekä\nTuodash- ja Petshatunturit ja Kuorpos-ueiv. Mutta järven alaosan\nääriltä siirtyvät tunturit etemmäksi, kuvastuen taivaanrannalle\nkaukaisina, metsän yli kaartuvina lumiselkäisinä köyryinä.\n\nKemijoelta päästään toisiakin vesiteitä Venäjän-Lappiin. Lähdetään\nSaukoskelta puskemaan Tenniöjokea ylös, Saijan ohitse Tenniöjärvelle.\nSieltä on kolmen kilometrin nakkaus Naaliojalle, Tuntsajoen haaraan, ja\nsitten noustaan Tuntsa- ja Vaatsimenjokia Piekuttamajoelle, josta taas\njaloitellaan Norreejoelle ja sitä taas soudetaan Leipijoelle; sitten\nJuonnijokea myöten Juonniin, pieneen suomalaiskylään rajan takana.\nTäältä päästään soudellen useita järviä ja lampia Akkalaan, joka on jo\nsuuren Imandrajärven läntisen osan äärimmäisessä pohjukassa. Tämäkin\nkorpimatka on mitä koskisin. Varsinkin Saijalta alkaen saa Tenniönjoen\nsoutaja sauvoa kosken toisensa jälkeen ja toistaan kovemman. Koskisia\nja vähävetisiä tunturien kiertäjiä ovat Tuntsa ja Vaatsimenjokikin,\nsamoin Juonnijoki, ja Piekuttama sekä Norree ovat oikein vihaisia ja\näkeitä tunturipuroja. [Matkojen pituuksia: Saukoskelta Saijalle 40 km,\nTenniöjärvelle 55 km, Naaliojalle 3 km:n vetotaival, Piekuttamalle 30\nkm, Norreejoelle 25 km, Juonniin Suomen rajalta 50 km, Juonnista\nAkkalaan 30-40 km.]\n\nAkkalaan päästäessä ollaankin jo kuululla Imandralla, Kuollan-Lapin\nsuurimmalla ja kauneimmalla järvellä. Sillä Imandra on oikea\ntunturijärvi, jota ympäröivät Kuollan mahtavimmat tunturit. Itäpuolella\nkohoaa komea Umptek eli Hibinä 1200 metrin korkeuteen ja lännessä sekä\netelässä rajoittavat taivaanrantaa monet kymmenet paljaslakiset köyryt.\nPaikoin on Imandra aivan siintäväselkäinen, parikin penikulmaa leveä,\nja pituutta on järvellä perimmästä pohjoisesta äärimpään Akkalan\nkolkkaan lounaisessa 120-140 km.\n\nPitkin Imandran ääriä sekä sen pohjoispuolella olevien järvien\nitärantoja ja Kuollajoen vartta vie ratsutie, ikivanha kulkureitti\nKannanlahdesta Kuollaan, ja tien varrella on vanhastaan useita\nautiotupia ja majataloja, Sasheikat, Jokostrovat, Rasn-jargat,\nMaaselät, Kitsat. Mutta nykyään ei näitä majaloita enää juuri tarvita.\nKuollan niemimaan poikki kulkee kuulu Muurmaninrata aina Jäämeren\nrannalle, Muurmaniin, vastaiseen suureen Muurmaninrannan\nsatamakaupunkiin saakka, joka on Kuollan kaupungista 8-9 virstaa\npohjoiseen. [Rautatiematka Kannanlahdesta Muurmaniin on 268 virstaa.]\n\nVielä on mainittava pari Kuollan kulkureittiä. Toinen käy Kuolajärven\nKurtilta, mihin saakka nykyisin jo maantie ulottuu, pitkin Tuntsajoen\nja kauniin Toivantojärven vesireittejä suurelle Koutajärvelle, josta on\nvain lyhyt maataival Knäsöihin, Vienanmeren Kannanlahden rannalle.\nKnäsöistä on vielä kolmipenikulmainen soutumatka Kannanlahden\nkauppalaan, josta edelleen voidaan suuntautua Lapin sydänmaille.\n[Matkojen pituuksia: Salla--Kurtti 60 km, Kurtilta rajalle 15 km,\nrajalta Tolvannolle -- välillä Tuntsaa, Kilisjokea, Kilisjärveä ja\nmaataivalta -- 15 virstaa, Tolvantoa 30 v., Tolvantojokea 20 v.,\nKoutajärveä 40 v., Knäsöintaival 4 v., Knäsöistä Kannanlahteen 30 v.]\nToinen vesitie vie, maantiematkan päätyttyä, Kuusamon Paanajärveltä\nOulankajokea Vienan-Karjalan Pääjärvelle, sieltä edelleen Kunti- ja\nKumajokia Soukelojärvelle, sitten Susi- ja Tutijärvien kautta\nennenmainitulle Koutajärvelle. [Paanajärvi 22 km, Oulankajoki 25 v.,\nPääjärveä Niskankylään 25 v., Kuntijokea Kuntikylään 10 v., Kumajokea\nSoukelojärvelle 20 v., Soukeloa Ruvalle 11 v., Koutakosken niskalle\n20 v., maataivallus 3 v., Susijärvi 15 v., Tuntsajokea 8 v., Tutijärvi\n3 v., Tuntsajokea Koutajärvelle, Kanaseen 4 v.]\n\nKaikkia näitä matkasuuntia on paljon käytetty Kuollan-Lappiin ja\nMuurmanille pyrittäessä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin\nMuurmaninradan työmiehet sekä rajantakaisten \"savottain\" tukkilaiset\nsaapastelivat rajan yli edestakaisin, on näillä korpiteillä ollut kulku\ntavallista vilkkaampaa. Ja salakähmäisten viinasaksain venereitteinä\novat varsinkin Koutajärven ja Nuortin vesiväylät aina olleet. Niitä\nmyöten ovat Vienan ja Kuollan viinat ja pirtut loppumattomina virtoina\nvaluneet rajan tälle puolen. Kemijoen ja Nuortin vesitie, Sotataipaleen\neroittama, on jo ikivanhoista vainovuosien ja vihavenäläisten\najoista asti ollut Lapinretkeläisten kulkureittinä. Tätä tietä\nkiiminkiläispäällikkö Vesainenkin käytti kuululla partioretkellään\nKuollaan ja Jäämerelle.\n\nVaivalloisia korpireittejä kaikki, kestävyyttä ja matkamiehen terveyttä\nkysyviä. Siksipä useat Muurmanille menijät kulkevatkin mutkan kautta:\nRuotsin poikki Narvikiin ja sieltä laivalla Ruijan ympäri, toiset taas\nPietarin ja Arkangelin kautta.\n\nNäin kesällä, jolloin vedet ovat vapaina ja maataipaleet jalkaisin\nkuljettavia.\n\nMutta talvella, kun joet ja järvet ja jängät ovat silloitetut ja\nlumi peittää kankaat, on Lapissa liikkuminen paljoa helpompaa.\nSilloin saattaa peskeihin ja nahkoihin kääriytyneenä ahkiossa istuen\npäästellä porolla vaikka halki koko niemimaan Ponoihin asti,\ntaikka laskea poikki Kannanlahdesta Kuollaan ja Petsamoon.\nPitkien pororaitojen polkema talvitie johtaa Inarista Patsjoen niskalta\nSuonikylän ja Ristikentän kautta Kuollaan ja sieltä taas halki koko\nniemimaan, Voroninskin, Leijaurin, Varsinskin, Kuroptejevskin ja\nLymbes-sijtin kautta Ponoihin. Talvisia kulkusuuntia on myöskin\nKuolajärven Kurtin kautta Koutajärvelle vievä tie, ja sotavuosina\nKurtilta suoraan, halki erämaiden Kannanlahteen kulkeva rahtitie,\njota myöten Venäjän sotatarpeita tuhansin kuormin kuljetettiin\nKannanlahdesta Rovaniemelle. Paljon on myöskin käytetty\nKemijoen--Nuortin suuntaa. Sotavuonna 1918 kulkivat sadat punaisetkin\nsitä myöten Nuortijärven kautta Kuollaan. [Talviteiden pituuksia:\nKyrö--Kuolla n. 250 km, Kuolla--Ponoi n. 450 km, Kuolla--Petsamo n. 120\nkm, Kuolajärvi--Kannanlahti 180 km.]\n\nKuollan niemimaalla risteilevät talviset raitotiet talvikylältä\ntoiselle sekä osuvat lopulta merenrantojen suuriin liikepaikkoihin.\nNiinkuin kesäreitit, kulkevat useat talvitietkin suurien vesien\nseutuja, halkovat järvienselkiä ja noudattelevat jokia taikka\njokivarsia ja ojentuvat halki jänkien, kiertelevät tunturien juuria ja\npujottautuvat tunturilaaksojen ja kurujen lävitse. Kuollan--Ponoin tie\nkulkee useasti Jäämerenrannan puuttomien tundraseutujen halki.\nTavallisia, asuttujen seutujen valtavia talviteitä eivät suinkaan\nKuollan-Lapin tiet ole. Harvaan asuttujen maiden teitä kuljetaan\nsentään vain niin harvoin. Myrskyt ja pyryilmat monesti ajavat tiet\numpeen, mutta tuntureihinsa ja jänkiinsä tottunut Lapin asukas tietää\nkyllä matkansa suunnan, ja pitkine raitoineen saattaa hän helposti\nautiolla tundrallakin osua oikeaan, vaikka ei tietä näkyisikään. Tien\nsuunta ja matkan määrä on hänellä päässään ja veressään.\n\n\n\n\n2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.\n\n\nNiinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin\nlaajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan\nsuuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka\ntaas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle.\nToiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään\nmielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan\nja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan\nkalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne\nviimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat \"ihmisten\nilmoilla\" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten\nniiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet.\nMuutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti,\nettä ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin\nkoskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.\n\nAikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen\nmiehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin,\njopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja\nrupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi\nperuuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta\nasettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois\nasuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet\nkäskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja\npysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä.\nTämmöisiä \"luvatta asuvaisia\" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he\nmaksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla\nuudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.\n\nKarjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan\nmiehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen.\nSillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman\nalusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman\nreheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä\nlehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä\nrunsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina\nyllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa\nkymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin\ntavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa\nkarjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana\ntahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. -- Lapin viljavat\nvedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa\npyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät\nansoja sadoittain \"virkateilleen\" ja vaanivat kevättalvella metsojen\nsoidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin\nkimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun\nkarhu on jättänyt talvisen leposijansa. -- Mutta pellonviljelys ei\ntäällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa,\n\"pottumaansa\", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se\ntuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin,\novatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura\nrantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun\nankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän\npakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat\nuseasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja\nnäkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen\npalelluttele.\n\nNiin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin\n20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla\noikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota\nvenäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet\npois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt\nperunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista\npenikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken\nHuotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla,\nelelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo\nsekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.\n\nLuton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen\nsuistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien\nheinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, _Hulkko-Pekko_\njoukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain\njärventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs \"luvatta\nasuvia\", joka on saanut kestää monet taistelut \"olemassaolostaan\".\nOvatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää,\netteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen\ntaloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata\nlappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään\nhuolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut\npysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille\ntalossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot,\nvieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin\nlöylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja\nkesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja\nsokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin \"lappalaistunut\", että\non ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut\nlappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut \"laiskaa\nlapintytärtä\" tuoda miniänä kotiinsa.\n\nTalvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa,\nkevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona\nlehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy\nturvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia\nyhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät\ntyönsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat\ntuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon\nhoukuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut\nnaapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen\npellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja\nmaistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman\nviikon päästä -- kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa --\npeltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi.\nSitten noitui Pekolle, että \"sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii\nkoit pashke\". Että kun muka narrasit.\n\nSuuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia.\nYläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan\nMikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on\nkokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä,\nHanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä\nneljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan\nasustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon.\nPerä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja\nKemijärveltä lähtöisin.\n\nNuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu,\npienoinen _Nivan_ suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea\nerämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota\nympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit,\ntuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven\nhengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen,\nmutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme\ntaloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja\nPekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa\nKittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.\n\nTämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun\nvarrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien \"jätkien\"\ntavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille.\nRistikentän \"pogostalle\", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen\npenikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään,\nMarttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.\n\nOnpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen\nsuomalaiskylä. Se on _Juonnin_ kiveliökylä, pienen Kuhajärven\netelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin.\nSinne muutti aikoinaan Sallasta _Essakka Sotkajärvi_, rakensi mökin,\nkääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat,\nHarttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin\nettä nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja\npoikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa\nkolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän\najotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain\nvähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.\n\nEi ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia\nkyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on\nlähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35\nvirstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa.\nSama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään.\nMutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät\ntaipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä \"ihmisten\nilmoilla\" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se\non metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä\nsaattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan\njuoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin\nvain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia\nvirtoja ja tiettömiä sydänmaita.\n\n\n\n\n3. KUOLLAN-LAPIN SYRJÄÄNEISTÄ JA SAMOJEEDEISTA.\n\n\nKuollan-Lapin sisämaassa, Lu-jaurin tunturiseuduissa [Lu-jaurille tulee\nImandralta matkaa 70-80 virstaa itään, ja tie kulkee Ump-jaurin kautta,\ntunturien laaksoja ja vesistöjä pitkin] asustaa myös joukko syrjäänejä.\nViime vuosisadan lopulla, 80-luvulla, saapuivat he tänne siirtolaisina\nVienanmeren takaa, Petshoran Izhmajoelta. Siellä kun pororutto kerran\nkamalasti raivosi ja uhkasi koko karjaa surmalla, jätti silloin\n60-70-lukuinen joukko entiset asuinmaansa ja lähti porokarjoineen\nkaikkineen matkaan uusia elinpaikkoja etsimään. Valkeanmeren ympäritse,\npitkin rantaseutuja, Äänis- ja Kannanlahden pohjukoitse he kiersivät\nKuollan niemimaalle ja asettuivat loppuksi Lovozerskiin, Lu-jaurin\nrannalle asumaan. Siellä oli jo ennestään iso lappalaisten talvikylä,\nmutta tulokkaat rakensivat samaan kylään oman ryhmänsä ja niin\ntäyttivät suurine porolaumoinensa läheiset tunturiseudut. Sillä uudessa\nasuinmaassaan alkoivat toimeliaat syrjäänit elää isiensä tavalla:\nhankkivat elatuksensa poronhoidolla ja kaupankäynnillä.\n\nPäämajaansa pitävät syrjäänit -- lappalaiset sanovat heitä\nheidän entisen kotipaikkansa mukaan \"iizentsöiksi\", \"izumetseiksi\" ja\n\"iizemskiläisiksi\" -- Lovozerskissä, mutta heidän poropaimenensa\nkiertelevät tuhansine komeine laumoineen ympäri niemimaan\ntunturiseutuja, aina Terinrannan Jokonskia ja Ponoin seutuja myöten.\nKesät, talvet kulkevat vartavastiset paimenet -- pojat tai palkkalaiset\n-- porokoirineen porokarjan kintereillä. Kodat -- riuvut ja niiden\nvaraan pystytettävät nahkalouteet -- ja koko metsäläistalous on mukana.\nHyvä laidunmaa kun tavataan -- Kuollan niemimaalla onkin vielä paikoin\nvaltavia jäkäläkankaita --, niin siihen kodat nostetaan ja asetutaan\ntaloksi. Nahkalouteet levitetään riukujen tukemina keilakodaksi, ja\ntulisijaksi kotaan asetetaan iso rautalevy parin puupölkyn päähän.\nMutta kun taas tulee muutto, puretaan asumukset, ladotaan ne\nporokelkkoihin ja lähdetään uusille laitumille. Kesälläkin ajaa\nlaskettelevat paimenet kelkoillaan, porovaljakot edessä. Ja jos sattuu\neteen joki, jonka toiselle rannalle pitäisi päästä, taikka pieni järvi,\njota kävisi ikäväksi kiertää, painetaan suoraan aaltoihin ja uidaan\nylitse, koko karja edellä ja paimenet perässä porojen vetämissä\nkelkoissaan kelletellen. Kesät näin laidunnellaan kaukaseuduilla\nlaajalti, mutta syksyn saapuessa kotiudutaan Lu-jaurille, jonka\nympäristöillä talvikausi kierrellään.\n\nTavattomat ovat syrjäänien porokarjat ja suurta, entisen kotimaan\ntummaa komeaa rotua, isompaa kuin Suomen ja Venäjän lappalaisten porot,\nniin ettei \"missään maailmassa ole niin kauniita poroja kuin heillä\".\nJa järkevällä hoidolla ovat ne nopeasti lisääntyneet. Jopa niin,\nettä varakkaimmat poroisännät ovat paisuneet oikein äveriäiksi\npororuhtinaiksi, semmoisiksi kuin \"Polikarppa\" ja Iivan Namovits ja\nStepan Jakovits, jotka kukin omistavat jopa 4000-5000:n porolauman. Ja\ntuhantiset ovat tokat monella muullakin syrjäänillä. Nämä laumat ovat\nsaaneet lisäystä, paitsi omistaan, myöskin lappalaisten porokarjoista.\nKesäisin kun iizemskiläiset kiertelevät karjoineen kautta koko Kuollan\nniemen, eksyy yksi ja toinen metsiä harhaileva lappalaisten poro heidän\nlaumaansa. Omistajat kyllä syksyn tullen käyvät kadonneitaan etsimään\nja porotokan isännältä kysymään:\n\n-- Onko minun poroani karjassasi?\n\n-- Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja\nottamaan! En minä tahdo pitää poroasi.\n\nMutta vähätpä voi lappalainen ottaa omaansa tuhatpäisestä, vieraasta ja\nvillistä metsäläislaumasta.\n\nJa niin katoavat lappalaisten porot väkevämmän karjaan. Se tietysti\nlappalaisia kovin harmittaa, ja monet kerrat ovat he käyneet oikeutta\nja yrittäneet häätää uusia tulokkaita pois omilta ikimuistoisilta\nasuinmailtaan, mutta eivät ole onnistuneet. Syrjäänit ovat älykkäämpinä\nja varakkaampina aina pitäneet puolensa, pysyneet valtaamillaan mailla,\nkierrellen karjoineen kuten ennenkin. Ja yhä vain laumaansa lisäten. Ja\nlisääntyneet itsekin. Jopa niin että nykyään asustaa Lovozerskissä\nneljä-, viisisatainen syrjääniläinen yhteiskunta. Uusia asumuksia on\nkylään kohonnut entisten lisäksi,niin että syrjääniläisryhmä käsittää\njo 40-50 taloa. Ja monet taloista ovat kuin palatseja lappalaisten\npahaisiin hirsimökkeihin verrattuina, komeita kaksikerroksisia\nrakennuksia, vanhan kotimaan malliin laitettuja. Semmoisia ovat edellä\nmainittujen pororuhtinasten talot.\n\nNämä kolme poromiestä ovatkin koko tunturien takaisen yhteiskuntansa\nvarakkaimmat eläjät, ja ovat jo ensimmäisten tulijain mukana meren\ntakaa saapuneet. Varsinkin Polikarppa on oikein upporikas,\n60-70 vuotias äijä, ison perheen isäntä ja suuri kauppamies, joka on\nporonhoidolla ja kaupalla paisunut koko seudun pohataksi. [Ennen sotaa\noli Polikarppa-äijällä talletuksia pankissa n. 500,000 ruplaa.]\nPoronhoito onkin iizemskiläisen koko elämä, siihen sisältyy kaikki,\nmitä tämä tunturimaailman asukas tarvitsee. Joka syksy ja talvi\nteurastaa hän laumoittain poroja ja kuljettaa lihat ja nahat\nmerenrannan markkinoille. Takavuosina oli rikkaimmilla poromiehillä,\nPolikarpalla ja muilla, tapana ostaa naapureiltaan omiensa lisäksi\nporoja, joita sitten suurin laumoin joka talvi ajattivat\nVienan-Karjalan Koutajärvelle, jopa aina etelämmäksi, Sipretinjärvelle\nasti, ja siellä vasta ne teurastivat ja sitten hevoskuormittain ajattivat\nOuluun. [Porokarjaa teurastuspaikalle ajamassa oli koko paimenjoukko ja\nperhekin mukana, jopa eukotkin kuomusaaneissa ajellen. Tapahtui\nkerran semmoisella matkalla, että Polikarpan emäntä teki pojan\nSoukelojärvellä. Ajokkaat vain hetkiseksi pysäytettiin, ja sitten asian\ntapahduttua taas jatkettiin matkaa.] Oulusta taas matkasivat ukot\ntavaroineen, lihoineen ja nahkoineen Pietariin ja Moskovaan.\n\nOvatpa Polikarppa ja naapurin pohatta, Iivan Namovits, keksineet\ntoisenkin tulolähteen: perustaneet kyläänsä \"sampsosavotan\", jossa\njalostavat poronnahkoja mustankiiltäväksi \"sampsoksi\". Sitä lähettävät\nukot tuhansin kiloin Arkangeliin ja Pietariin sekä muuallekin Venäjän\nmarkkinoille. Tehtaansa raaka-aineet hankkivat äijät sekä omasta\nlaumastansa että muilta ostamalla. Sampsosavotassa keräytyneet\nporonkarvat taas toimitetaan Arkangeliin. [Sampsosavotassa on koko\nkylän ainoa hevonen käyttämässä tehtaan hevoskiertoa.]\n\nKesät talvet ajelee Lu-jaurin iizentsä kotimaansa tapaan\nkorkeakaplaisella saanillaan, neli-viitinen komea porovaljakko\nvetämässä, pitkällä \"hare\"-sauvallaan ohjaten ja halliten villin\nvaljakkonsa menoa. Pitkät ovat hänen talvitaipaleensakin. Milloin on\nmatka Kannanlahteen viinan tai pirtun noudantaan, milloin Kuollaan\ntaikka Petsamoon taikka aina Norjan talvisatamiin asti porotuotteiden\ntarjontaan, milloin taas Teriberkaan tavarannoudantaan. Toisinaan\njoutavat isännät satalukuisina porohärkineen rahdinajoonkin, jopa\njoskus tukki- ja paperipuusavottoihin. Niin olivat kerran\nVuojintunturin tukkisavotassa iizentsä-isännät tuhansin poroin, sadoin\nmiehin työmaalla olleet, ja oli siinä liikkeessä ollut eri vilkasta\nelämää. Tukki kerrallaan oli työnnetty porovaljakon kelkkaan ja sitten\nlähdetty sitä täyttä laukkaa lennättämään laskupaikkaansa; pitkin\nmetsiä vain, tietä kysymättä oli laskettu, niin että pensaat ja pienet\npuutkin olivat lakoilleet.Tukki tukin perästä oli näin pitkänä jonona\nryminällä viety rantaan ja taas laukattu toisia noutamaan.\n\nArkangelista ostavat syrjäänit viljavaransa ja muut elintarpeensa, mitä\nei omasta maasta eikä karjasta lähde. Itse käyvät isot isännät Vienan\nkaupungissa kaupat tekemässä [Polikarppa joskus lähettää tyttärensäkin\nArkangeliin kauppa-asioille. Niin kävi tytär sotakesänä 1914 Vienassa\nja teki 60:n jauhosäkin kaupan.] ja tuovat sitten laivoilla Teriberkan\nsatamaan, jossa heillä on isot varastohuoneet. Sieltä sitten talven\ntullen porokuormittain ajetaan kotiaittoihin niin suuret määrät, että\nosa riittää vähävaraisille naapureillekin myytäväksi. [Teriberkan\nsatamakylä on Jäämeren rannalla, samannimisen joen suussa, n. 60\nvirstaa Kuollasta itään. Kylässä on noin 50 taloa, kymmenkunta\nkauppapuotia, kaikki enimmäkseen venäläisiä.]\n\nSyrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia.\nKylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulukin, jota syrjäänien\nlapset käyttävät paljoa ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva\nsuku. Ja kaikissa kylän yhteisissä asioissa ovat älykkäät\nsyrjääniryhmän miehet aina etumaisina toimihenkilöinä.\n\nPoroisännät liikkuvat talvisin komeissa syrjääniläispeskeissään,\njaloissa pitkävartiset, kauniisti päärmätyt poronkoipisaappaat,\n\"jaarat\", ja päässä poronvasannahkainen lakki, jonka pitkät\nkorvaviilekkeet riippuvat alas ryntäille. Varin tullessa heitetään\nlakki niskaan viilekkeiden varaan. Tällaisessa muhkeassa puvussa sattui\ntakavuosina joka talvi aina silloin tällöin näkemään Polikarppa-ukonkin\nKuollan tai Kannanlahden kaduilla astuskelemassa asioillaan. Monesti\nolivat äijän asiat vain viinanhakumatkoja. Tuhansien ruplien arvosta\nsaattoi hän kerralla kuormittaa saaniinsa viinaa ja pirtua. Pitihän\nmuka talvisilla tuntureilla ja pitkillä talottomilla erämaan matkoilla\nolla ruumiin lämmikettä ja mielen nostaketta.\n\nLappalaisten kanssa eivät syrjäänit juuri mene naimisiin,vaan ottavat\nomaa sukuaan. Poropaimenet useasti iskevät silmänsä isännän tyttäreen,\nottavat omakseen ja perustavat oman perhekunnan ja pystyttävät oman\npirtin entisten lisäksi. Ja pojat taas menevät naapurin tyttäriin ja\nkohottavat oman kodin. Niin suku kasvaa ja lisääntyy nopeasti. \"Ja\niizentsät kun lihaa ja rasvaa paljon syövät ja raakaakin lihaa syövät\nja lämmintä verta juovat, niin ne ovat hyvin kauniita, lihavia ja\npunaverisiä sekä miehet että naiset. Ja sen tähden he ovat niin hyviä\nsikiämäänkin\".\n\nElinvoimaista kansaa on Lu-jaurin iizemskiläinen, kasvaa ja lisääntyy\nyhtä nopeasti kuin hänen suuri porokarjansakin. Ja vaurastuu ja\nrikastuu. Jos se saa rauhassa tunturimaillaan porojaan paimennella,\nsaattaa alkuaan pienestä siirtolaisjoukosta kasvaa ja kehittyä hyvinkin\nmerkittävä Kuollan-Lapin sydänmaiden kansoittaja. Kuollan-Lapissa\nasustelee myös pieni joukko samojeedeja, noin 40-50 henkeä arvion\nmukaan. Samoinkuin syrjäänit elävät hekin suuria porokarjoja hoitamalla\nja ajelevat komeilla porovaljakoilla. Heistä eivät koltat paljoa tiedä.\nTaikka oikeammin koltat heistä aina jotakin tietävät, mutta he\nsekoittavat samojeedit syrjääneihin, puhuvat kumpaisistakin, niinkuin\nne olisivat samaa kansaa, sanoen heitä milloin \"samujeedeiksi\", milloin\n\"iizemskoiksi\".  -- \"Se on sama, samujed ja iizemski. Iizemski on vain\noikea nimi, ja samujed on haukkumanimi, joka on sama kuin itsen-syöjä.\"\n\n\n\n\n4. KOLTAT JA HEIDÄN TARINANSA.\n\n\nMutta Kuollan niemimaan varsinaisia, alkuperäisiä asukkaita\novat lappalaiset, Kuollan eli Venäjän lappalaiset, koltat, jotka ovat\njo harmaassa muinaisuudessa vallanneet koko niemennön suuret salot\nasuinpaikoikseen ja erämaikseen, omistaneet ensiksi tulleen oikeudella\njärvet ja joet kalavesikseen, riistaiset metsät pyyntimaikseen,\njäkäläiset kankaat porolaitumikseen, järvien rannat asuinsijoikseen ja\ntunturit, kalliot ja pahdat pyhiksi paikoikseen.\n\nJa kenenkään häiritsemättä eleli vähäväkinen Lappi mahtavana omassa\nvillissä vapaudessaan suunnattomassa tunturivaltakunnassa, jossa ei\ntuntunut olevan ääriäkään. Eli ja vaelteli, kuten muutkin erämaan\neläjät, saalista etsien paikasta toiseen. Eikä tiennyt juuri muuta\nmaailmaa olevankaan. He vain ja heidän erämaansa ja jumalansa.\n\nMutta tuli sitten etelästä vahvempia kansoja, tuli kainulaisia,\nkarjalaisia ja venäläisiä, ensin pyyntimiehinä ja veronkiskojina,\njopa uuden, tuntemattoman jumalan julistajina. [Kolttien apostoleina\ntunnetaan munkit Feodorit ja Trifon, jotka 1500-luvun alkupuolella\nLapissa käännytystyötä toimittivat. Feodorit perusti Kuollaan luostarin\nja Trifon Petsamoon. Viimemainitun luostarin luullaan kuitenkin olleen\njo 1400-luvulla.] Ja viimein alkoivat uudet tulokkaat asettua\nniemimaalle asumaankin, valtasivat rantaseuduilla suojaisia lahtien\npohjukoita ja jokisuita olinpaikoikseen. Niin muodostui aikojen\nkuluessa pitkin rantamaita useita isompia ja pienempiä kyliä ja\nsatamapaikkoja, jopa Tuuloman suulle pienoinen kaupunkikin, ikivanha\nKuolla, ja Kannanlahden pohjukkaan jo vanhoista ajoista tunnettu,\nKuollan valtatien vartinen _Kannanlahti_. Kuollan ja rantaseutujen\nasukkaat ovat enimmäkseen venäläisiä, karjalaisia on taas enimmän\nKannanlahdessa ja sen seuduilla.\n\nMutta erämaiden vapaat eläjät eivät niin vain ilmaiseksi ruvenneet\nluovuttamaan isiltä perittyjä riistamaitaan uusille tulokkaille,\neivätkä ryhtyneet mielisuosiolla suorittamaan heille pantuja suuria\nveroja. Monet kerrat nousivat metsien asukkaat tekemään vastarintaa ja\npuolustamaan oikeuksiansa. Mutta tulokkaat olivat paljon vahvempia ja\nparemmin varustettuja kuin köyhät erämaan kiertäjät, jotka asustelivat\nhajallaan metsissä. Nämäpä sen sijaan turvautuivat viekkauteensa sekä\nmahtaviin noitakeinoihinsa, ja niiden avulla he monet kerrat\npelastivat sukunsa ja omaisuutensa vainolaisten käsistä sekä syöksivät\nturmioon metsiä kiertelevän vihollisjoukon. Koltilla on vieläkin\npaljon tarinoita entisiltä vainovuosilta, kertomuksia, miten\nmilloinkin taitava ja ovela lappalainen kavalasti petti ja saattoi\nsurmilleen etelästä tulleen partiolaisparven, taikka miten mahtava\nlappalaissankari ja velho noitakonsteillaan kokonaan tuhosi pelätävän\nrosvojoukon.\n\nNiinpä kerran vainomiehet, _tshuittet_, tshuudit, olivat pakottaneet\nlapinukon soutajakseen, kun Nuortijärveltä olivat matkalla Kuollaa\nkohden. Lähdettiin Tuulomanniskasta vihaista virtaa keikkumaan alas\nsuurta _Patunanköngästä_ kohden. Ukko selitti soudettavilleen, että nyt\ntulee paha paikka, koski semmoinen, jottei kärsi kaikkien veret sitä\nkatsoa, siinä kun suolainen vesi ja saivovesi yhtyvät, niin on kova\npaikka... Paras on mennä huppuun veneenpohjalle. Huppuun\npeittäytyivätkin vainomiehet, ja ukko laski veneen miehineen hirveään\nkönkääseen, mutta hyppäsi itse putouksen niskassa olevalle isolle\nkivelle. Tuhansiksi pirstoiksi räsähti vene syöksyessään alas\nmonisylisestä putouksesta, ja sinne hukkuivat kaikki vainolaiset.\nOlivat Patunan rannan lappalaiskylässä juuri nuoret pallin lyönnissä.\nSoutajaukko huusi heille kiveltään:\n\n-- Heittäkääpäs jo pallinlyönti ja katsokaapas tuonne koskelle, kuinka\nsiellä ei kuin käsiä ja jalkoja vain vilahtelee!\n\nSamankaltaisen surman tuotti vihollisille _Einvodtunturilla_ muuan\nPetsamon koltta. Olivat tshuudit ryöstöretkellä Petsamon seduilla ja\nottivat lappalaisen opastamaan heitä korkean tunturin yli. Suuri oli\ntshuudien joukko, yhtä vaille 70 rosvoa, ja poroilla he ajoivat, mies\njoka poron pulkassa. Tshuudit pitivät ajaessaan pahaa elämää, ja siitä\ntunturinhaltia suuttui ja nosti kovan ilman, Einvodin haltia kun on\nsemmoinen äreä ja suvaitsematon. Silloin opas esitti, että on paras\nruveta kollooseen, sitoa porot kaikki peräkkäin samaan raitoon, jottei\npyryssä eksyttäisi toisistaan. Ja opas asettui itse edellimmäiseksi.\nHän tiesi tunturilla erään kamalan jyrkänteen, jonka vieritse raitotie\nvaroen kulkee. Sitä kohden lennätti koltta kollostettua raitoa täyttä\nlaukkaa ja lasketti samaa huimaa vauhtia koko ajokunnan jyrkänteeltä\nalas rotkoon. Mutta juuri ennen alassyöksymistä silpaisi hän itse\npuukolla poikki omaan pulkkaansa kiinnitetyn jälkiporon hihnan ja\nkäännätti ajokkaansa syrjään. Tunturin rotkoon rymähtivät kaikki\nmiehet, ja sieltä sitten vähissä hengin heidän päällikkönsä noitui:\n-- Vielä on tässä yksi muukin surmansa saava, että seitsemänkymmentä\ntulee täyteen!\n\nJa ajoikin sitten kerran samaan surmaan muuan pimeässä ja\npyryssä kulkeva lappalainen.\n\nNuortijärvellä, Luttolahden suussa, _Tshueht-piel-njargalla_\n-- Sadanpetäjänniemellä -- oli ennen suuri lappalaiskylä.\nSiinä asui muiden muassa lapinukko, Njalli, kahden väkevän poikansa\nkanssa. Olivat he kerran, ukko ja pojat, majavanpyydössä ylhäällä\nPotsjoella, ja ukko näki unta, jotta jos kaksi mustaa majavaa on käynyt\npyydykseen, niin tshuudeja on tulossa, ja hän, ukkopaha, menettää\nhenkensä. Pyydyksessä olikin kaksi mustaa majavaa. Lähdettiin siitä\npaikalla ajamaan kotiin. Mutta rauhassa on kotikylä järven törmällä, ei\nnäy ainoatakaan vihollista, ovatpa kylän tyttäret ulkona kentällä\nkisailemassa, kuten ainakin. Mutta vainomiehet olivatkin kylässä\npiilossa, ja tyttäret olivat heidän pakottaminaan pihalla kisaamassa,\nettei mitään epäiltäisi. Miehet ajoivat pihaan, ja siihen heti tshuudit\npiilostaan syöksähtivät, aikoen tappaa. Ukko ja toinen poika\npyöräyttivät pakoon, mutta toinen jäi sissien kanssa tappelemaan,\ntempaisi suuren puukkonsa ja tappoi monta miestä. Tshuudien päällikkö\nlähti ukon jälkeen, jolloin ukko hädissään kiipaisi suureen petäjään\nNjallikalliolle, jonne hänet tshuudipäällikkö jousellaan ampui. Mutta\nsiihen jo ehtivät pojatkin, tappoivat isän ampujan ja ajoivat sitten\npäälliköttömän vainolaisjoukon pakoon.\n\nVieläkin muistavat Nuortin koltat Njallikallion, tietävätpä sen petäjän\nkannonkin, johon Njalli-ukko oli paennut. Onpa Tuulomalla,\nPatunankönkään luona, vielä nähtävänä suuria, mahdottomia kiviäkin,\njoita ukon pojat, vahvat miehet, ovat huvikseen lohipatoon\nkanniskelleet.\n\nToisen kerran taas tulivat tshuudit suurella joukolla _Nvortijärvelle_\n-- Nuortijärvi olikin heidän varsinaisia Kuollan kulkureittejään\n-- ja hävittivät koko kylän, tappaen kaiken kansan. Vain yhden\nvaimonpuolen he jättivät ja lähtivät häntä joukossaan kuljettelemaan,\nruuanlaittajana muka. Luton suulla he levähtivät yöpyen autioon\npirttiin. Rupesi siinä akka miehiä säälittelemään, jotta kovin olette,\nraukat, likaisia ja siivottomissa ketineissä, jotta eikö sopisi nyt\npestä kaikki vaatteet puhtaiksi, kun on täällä kyllä vettä ja kattilaa?\nHän kyllä pesee. -- Ka, hyvähän se, sanoivat miehet ja riisuivat kaikki\nvaatteensa, jääden ilkialastomina saunaan kellettelemään, akan\nlähtiessä pyykinpesuun. Mutta ämmä survoi rääsyt, kattilat ja kaikki\navantoon, ja lähti pakoon. Viimein huomasivat saunakyöpelit\npyykinpesijän ilkityön, lähtivät ajamaan häntä takaa, mutta paleltuivat\nkaikki talvipakkaseen. Muuan ennätti juosta aina Rippisalmelle asti,\nennenkuin kontistuneena kaatui jäälle.\n\n_Vuolujaurillakin_ oli suuri lapinkylä. Sinnekin, järven etelärannalle,\nosui kerran kaksi \"tshuudipohteria\", vahvaa jättiläistä, jotka\nsurmasivat koko kylän väen. Vanhan ämmän vain heittivät henkiin ja\nsanoivat: -- Ämmä saa meidän puolesta olla pystyssä siksi kunnes itse\nkaatuu. Tekivät \"pohterit\" sitten suureen rantapetäjään taian ja\nsanoivat:\n\n-- Tämä petäjä seisokoon pystyssä siksi kunnes itse kaatuu, mutta joka\nsen kaataa, sen pitää veteen hukkuman.\n\nPetäjä saikin olla pystyssä, ei kukaan uskaltanut koskea tuohon vanhaan\nkärrikkääseen. Mutta sitten, vain vuosikymmen takaperin, Kaurel-ukon\npojat rohkaisivat itsensä ja löivät männyn mäkeen. Mutta eipä ollutkaan\nvanha taika mahtiaan menettänyt. Heti seuraavana syksynä hukkui\nvanhempi hakkuumies järveen, aivan lähelle petäjää, ja seuraavana\nkeväänä oli nuorempi poika hukkua saman järven jäihin koko\npororaitoineen.\n\n_Hirvasjärvellä_, Nuortin lisäjoen, Hirvasjoen latvoilla, asui\nlappalaisia eräällä saarella. Siellä vanha muori illalla kalakeittoa\nlaitellessaan tekee taian ja keksii:\n\n-- Paljon vieraita tulee aamulla!\n\nSiitäpä tietää hän olla varuillaan, katsoo, katsoo järvelle: jo tulee\nyöllä miestä metsästä rantaan, aitan repivät ja hirsillä kelletellen\nlähtevät uimaan saarta kohden. Ämmä kotaan kiireen kyytiä, huutaen:\n\n-- Hirvastokka on uimassa saareen!\n\nSiitä heti kaikki veneeseen ja järvelle \"hirvaita\" tappamaan, jopa\nriennättää joukkoon vanha muorikin purjelouteen kainaloonsa hotaisten.\nUimamiehet kolhitaan upoksiin, mutta muutamat ennättävät kumminkin sitä\nennen sukeltaa veneen alle ja sohia pohjaan reikiä. Ne kuitenkin muori\nheti louteellaan tukkii. Yksi sentään, itse päämies, yrittää päästä\npakoon ja on jo saaren rantaan nousemassa, mutta siellä pieni poikanen\njouselläan häntä uhkailee.\n\n-- Jäl battshe ettshed! huutaa uimamies pojalle, että muka, älä ammu\nisääsi.\n\n-- I lii ton ettshe! sanoo jousimies ja ampua piukahuttaa, ja puunuolen\nrautainen piikki sattuu miehen kaulasuoneen, niin että siihen keikahtaa\nhänkin.\n\n_Nuortin_ syrjäjoen varrella, sydänmaassa, elelee lapinukko, väkevä\nmies, pohteri oikein, eukkoineen ja lapsineen. Hän aina varoittelee\nakkaansa, että eläpäs heitä vain virtaan lastuja, ei koskaan pidä\njokeen lastua heittää, sillä tshuudit näkevät ja tulevat tappamaan.\nMutta akkapa aina ukon poissa ollessa uhallakin lastuja virtaan\nsyytelee.\n\nJa siitä keksivätkin vainolaiset lastut ja saapuvat sydänmaan asunnolle\njuuri kun ukko sattuu olemaan metsällä, täyttävät talon molemmat\npirtit, elämöivät ja iloa pitävät ja päällikkö akkaa naurattelee. Tulee\nsiitä ukkokin kotiin, eikä tiedä mitään, pirttiin vain astuu. Siellä\novat vainomiehet ovipielessä vahtimassa ja nappaavat miehen kiinni,\nsitovat käsistä ja jaloista ja heittävät nurkkaan makaamaan.\n\nNiin tulee yö, ja tshuudipäällikkö menee akan viereen, mutta mies\nkyhjöttää nurkassa. Hän kutsuu tyttärensä ja kuiskaten pyytää veistä.\nMutta tytär sanoo: Vai veistä sinulle! Odotahan, kun minä sanon uudelle\nisälle, niin kyllä näet, veitsen tahtoja!\n\nAamulla vainolaispäällikkö pilkkaa nurkassa nukkujaa, kysäisten:\n\n-- Millaisia unia olet, äijä, nähnyt?\n\nTulee taas yö, päällikkö menee taas akan viereen, mutta ukko kyhjöttää\nnurkassaan nuoritettuna. Kun toiset jo nukkuvat, kutsuu ukko poikansa\nja kuiskaten pyytää veistä. Poika tuo terävän veitsen, ja sillä ukko\nsilpoo siteet poikki ja hiipii ulos. Siellä hän kaataa toisen pirtin,\njossa vainolaiset nukkuvat, kumoon ja niin saavat nämä siinä surmansa.\nMutta sitten palaa mies päällikön pirttiin ja karjaisee:\n\n-- Nousepas nyt ylös ja koetetaan, kuinka mies köytetään!\n\nPäällikkö ponnahtaa pystyyn, tempaa miekkansa ja täydellä\nterällä lyödä huimauttaa, mutta mies kumartuu, syöksähtää syliksi ja\npaiskaa päällikön nurin ja hänen omalla miekallaan silpaisee kaulan\npoikki.\n\nSilloinpa akkakin hypähtää ukkonsa luo ja laatii:\n\n-- Hyvä toki oli, ukkoseni, että pääsit hengissä!\n\nMutta ukko sitoo akan suureen juurakkoon kummastakin jalasta ja heittää\nhänet virran vietäväksi, saman virran, johon akka oli lastuja\nsyydellyt.\n\nOn koltilla vielä tarina _Vesaisenkin_ kuulusta, onnettomasta retkestä\n_Kuollaan_.\n\nSe oli mainion iso ja väkevä mies se tshuudipäällikkö, kova ja julma\npohteri. Nuortia tuli hän joukkoineen ja sitten Tuulomaa myöten laski\nKuollaan. Tuulomalla, Patunan luona, oli silloin kaksi suurta\nlappalaiskylää, toinen könkään päällä, toinen sen alla. Molemmat kylät\nhävitettiin maata myöten, niin ettei ole enää kuin sijat jäljellä.\nRahat ja rikkaudet ryöstettiin, ja rahat kasasi päällikkö isoon\nvaskikattilaan, jonka piilotti suuren kiven alle Patunan taipaleelle,\nnostaen mahdottoman kiven ylös, työntäen kattilan sen alle ja kääntäen\nkallion jälleen kohdalleen, että \"sittenpähän palatessa otan\".\n\nLähdettiin sitten Kuollaa hävittämään. Mutta Kuollassa tiedettiin olla\nvaruillaan. Oli kaupungin ympärille rakennettu vahva puinen suojamuuri,\nja Tuuloman varrelle, _Karaulivaaralle_, oli koottu suuri heinäkasa,\njonka vartija sytytti tuleen, kun kuuli vihollisjoukon tulevan. Kun\nvainomiehet saapuivat kaupungin edustalle, oli sieltä muurien kaikista\naukoista mustat pyssynsuut uhkaamassa, niin että miehet peloissaan\npiiloutuivat kivien taakse. Mutta suuri päällikkö ei pelännyt, ryntäsi\nypöyksinään, hyppäsi korkealle muurille, heitti kaupunkiin palavan\ntulisoiton ja lähti astumaan takaisin miestensä luo. Kaupungista kyllä\nyritettiin ampua, liksutettiin piilukkoja, mutta ei pyssy lauennut:\ntshuudipäällikkö oli pyssyt siltä varalta noitunut. Silloin keksi muuan\nlappalainen:\n\n-- Tappakaa vasa ja voidelkaa sen verellä pyssyt!\n\nPaikalla vasa penkkiin ja pyssyt veriseen voiteeseen ja taas\npaukkumaan. Ja heti osuikin luoti ja nappasi tshuudipäällikön reisiluun\npoikki. Mutta tämä vain toisella jalallaan konkkasi väkensä luokse\nnoituen ja manaten, ja vihoissaan surmasi hän puolet miehistään, kun ne\npelkureina kivien takana kyyköttelivät.\n\nEikä siinä auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Vaivainen päällikkö\nmakasi veneessä, miehet soutivat vastavirtaa ja kovissa koskissa\nsauvoivat ja kiskoivat köysillä. Mutta kun vene koskissa kolahteli\nkiviin, koski päämiehen jalkaan kipeästi, ja siitä kimmastuneena hän\naina heti surmasi miehen, kuka vain sattui lähinnä olemaan. Siitä jo\nsoutajat oikein alkoivat tuskastua. Tultiin taas Patunalle, vedettiin\nvene könkään niskalle, ja taas aiottiin ryhtyä soutamaan... Mutta\nsilloin miehet äkkiä nappasivatkin nuorat poikki, työnsivät veneen\npäällikköineen virtaan, ja sinne sortui Patunan pauhuihin suuri ja\npelätty tshuudilaispäällikkö.\n\nMutta kiven alle kankaalle, vaskikattilaan, jäivät päällikön kätkemät\nrahatkin. Ei ollut miehissä kiven liikuttajaa. Ja siellä ne ovat vielä\ntänäkin päivänä, ja mahtavana kalliomöhkäleenä makaa kiviaarteensa\npäällä.\n\nAikoja myöhemmin sitten kerran löydettiin tshuudipäällikön reisiluu\nPurjis-njargasta, pari virstaa könkään alapuolelta, ja se luu oli aina\nseitsemää korttelia pitkä.\n\nKun päällikön joukko sitten palasi kotitienoilleen, vei se vainajan\näidille tiedon, että poika oli saanut surmansa sodassa.\n\n-- Millä surmalla poikani kuoli? kysyi muori.\n\n-- Sota tappoi! sanoivat.\n\n-- Se ei ole totta! äsähti muori. Ei ole se poika tavallisella\nsurmalla kuollut.\n\nOli muori paraillaan pyykkiä pesemässä, ja kolmet vanttuut olivat juuri\nkäsissä; niistä hän väänsi vettä, kiersi ne kerrassaan poikki ja sanoi:\nSe on tuommoisissa käsissä kasvanut, se poika. Eikä se ole tavallisella\nkuolemalla kuollut.\n\n\n\n\n5. KOLTTAIN ASUINPAIKAT.\n\n\nPieni, tuskin parituhantinenon enää kolttien lappalainen sukuhaara,\njoka Kuollan niemimaalla asustaa hajaantuneena ympäri tämän äärettömän\ntunturimaan. [Kuollan niemimaan pinta-ala on n. 150,000 km2 eli enemmän\nkuin kolmasosa Suomea. Koko niemimaalla on n. 15,000 asukasta. Näistä\non n. 9,000-10,000 venäläistä, n. 2,000 suomalaista, 1,700-1,800\nlappalaista, karjalaisia muutamia satoja, syrjäänejä n. 500,\nsamojeedeja 30-40, norjalaisia pari sataa.] Heidät jaetaan kolmeen eri\nryhmään kielimurteensa mukaan, sillä suuren erämaan heimot ovat\nhäipyneet niin etäälle toisistaan, että kielimurrekin on muodostunut\nhyvin erilaiseksi. Ja niin on taas Kuollan lappalaisten kieli paljon\nerilaisempaa kuin muu lappi, niin ettei esim. Inarin lappalainen\nymmärrä kaukaisen Venäjän lappalaisen haastelua.\n\nLännessä, suomalaisten lähimpinä naapureina, asustavat _Tuuloman_\nlappalaiset. Heidän suuria keskuspaikkojaan, \"sijtoja\", ovat\n_Patsjoki_, Patsjoella, lähellä Salmijärveä, _Petsamo_ ja _Muotka_\nJäämeren rannalla, Petsamo- ja Muotkavuonoilla, sekä _Suonikylä_\nLuttojoella ja _Nuortijärvi_ Ristikentän tienoilla, Nuortijärven\nalapäässä. [Suurkylien lappalaiset nimet: _Pats-jok, Pietsam, Muodka,\nSuongil ja Nuoht-jaur_.] Suomen naapuruudessa asustavat myöskin,\n_Akkalan_ eli _Imandran_ lappalaiset, joiden suurkyliä ovat _Akkala,\nJokostrova ja Maaselkä_ Imandralla sekä _Pollujauri_ Pollujärvellä.\n[Lappalaisnimet: _Aihkel, Tshuik-suol, Maa-seilg ja Pollu-jaur_.]\n_Kuollan_ lappalaiset asuvat Kuollan kaupungin seuduilla ja sen\nitäpuolella, ja heidän suuria kyläpaikkojaan on _Kildin_ Kuollan\nlähimailla sekä idempänä sisämaassa _Lovozero_, suuren tunturijärven,\nLu-jaurin rannalla, _Voroninsk_ ison Voronjejoen juoksulla,\n_Ljavozero_ Harlovkan latvoilla ja _Varsinsk_ Jokongajoen latvoilla,\nKalmi-jaurilla. [Lappalaisnimet: _Kildints, Lu-jaur, Kord-jok,\nLei-jaur, Ars-jok_.] Sitten itäisinnä elävät _Turjan_ lappalaiset\n_Jokongassa_ Joukjoella sekä _Kamenskissa, Kuroptejevskissa,\nLumbovskissa ja Ponoissa_ suuren Ponoijoen vesistön varsilla ja suulla\nynnä _Sosnovetsissa_ niemimaan kaakkoisrannalla, Ponoista etelään.\n[Lappalaisnimet: _Jovkuj, Kintus, Kiottem-jaur, Lymbes, Pionne,\nSosniofke_.]\n\nLapinkävijä joutuu miltei ihmetyksiin, kun hän päiväkausin,\nviikkomäärin samoiltuaan Lapin suunnattomia saloja, joissa on tavannut\nvain yksinäisen turvekodan taikka pienen pirttipahaisen siellä, toisen\ntäällä, virstojen, penikulmienkin päässä toisistaan, yhtäkkiä sitten\npohjastuu metsän aukeamalle ja näkee edessään kokonaisen suuren\nkyläkunnan, mitä suurimpien sydänmaiden keskellä, soiden saartamana,\ntunturien ympäröimänä.\n\nSe on kolttalainen talvikylä, _sijt_.\n\nMerkillinen metsien kiertäjäkansan kylä, joka ei muusta maailmasta\npaljoakaan tiedä, ja josta muu maailma ei tiedä mitään.\n\nKymmeniä matalia mökkejä, pikkuisia vanhoja neliseinäisiä pirttipöksiä\non sikin sokin kankaalla, rakennettuina noin vain mihin sattuu;\njoitakuita uusiakin pirttejä, jopa kaksi- ja kolmihuoneisia\n\"talojakin\", on joukossa ja kymmenittäin pieniä aittoja kylän keskellä\nsekä reunapuolissa.\n\nKylän laidassa on \"kirkko\", matala harmaa rakennus, jonka harjalla\nvenäläiset vinoristit törröttävät. Toisessa laidassa, ryteikköisellä\nkankaalla, on kylän kalmismaa, ja kolmannella sivulla levittäytyy\npuuton vetelä aapa, joka ulottuu aina etelässä siintäviin\ntuntureihin asti. [Suonikylässä, joka Suomen ja Venäjän välisessä\nPetsamon rajankäynnissä luultavasti tulee jäämään Suomen puolelle, on\nneljättäkymmentä pikku pirttiä ja talontapaista. Niiden kylänkeskeiset\nnimet ovat, Jänkäniemestä alkaen joen puolella: _Outa, Saahkar, Uolli,\nJavgar, Väiskin-Evvan, Huoter, Mehkavan-Uontrei, Mehkavan-Evvan,\nPitkä-Teahpan, Moissein-Jaahk, Pikku-Sergei, Karppi-Kaurel,\nVaiskin-Uontrei, Olssin-Pedrin-Huoter, Oafanas, Mahtvei, Pikku-Uolli,\nJilssin-Oski_. Ja taas toista laitaa, kankaan puolta takaisin etelään\nkäsin: _Trofim, Evvankan-Huoter, Timmaksen-Illep, Kova-Evvan,\nPikku-Illep, Olssin-Pedrin-Kaurel, Vaiskin-Evvanan-Sergei, Pikku-Evvan,\nPikku-Meetrei, Karppi-Huotarin-Illep, Jaahkin-akka, Trofim, Vaassil,\nAnnin-Evvan, Huoterin-Vaiski, Koaistjen-Evvan, Kuosmin-Oski ja\nKuosmin-Illep_. Sitten on kolmihuoneinen tsassouna itälaidassa ja\nlänsipuolella uusi koulurakennus, jossa on opetussali eteishuoneineen\nsekä opettajan asuntona kamari ja keittiö.]\n\nMutta autio on tämä lapinkylä, äänetön ja kuollut. Ei kohoa savusuitsu\nmökin matalasta piipusta, ei ärhentele äreä pystykorva pihamaalla, eikä\nliiku kylän käytävillä ainoakaan ihmisolento, ei katso kukaan pienestä\npirtinikkunasta, eikä kukaan ovissa käyskentele.\n\nKylällä on kesäinen lepohetkensä, kesäisten päivien hiljainen erämaan\nrauha.\n\nSillä asukkaat ovat heittäneet kylänsä kymmenet mökit ja pirtit\nypöyksikseen kankaalle ja kaikonneet kauas sydänmaiden järville,\nkesämajoilleen kalastelemaan. Sieltä saisit, jos tahtoisit tavata,\nsatojen virstojen päästä, järvienpoukamista, lahtien pohjukoista heitä\netsiä. [Jäämeren rantapuolien kylien, kuten Kildinin, Varsinskin,\nVoroninskin, Jokongan, Lumbovskin, Ponoin asukkaat taas muuttavat\nkesäksi Jäämeren rannoille kalamiehiksi.] Mutta saattaa silti Lapin\nmatkamies autiossa kylässä kyllä levähtää, vaikka viikommankin. Sillä\nuseimpien pirttien ovet ovat avoinna ja sisässä on kaikki silleen\nheitetty. Eihän nyt enää Lapin erämaissa tshuudeja eikä muitakaan\nryöväreitä retkeile, ja mitäpä he hyötyisivätkään autiosta ja köyhästä\npirttipahaisesta, jossa on vain harmaakivinen lapintakka oviloukossa,\nvaateresuilla peitetyt makuulavat seinien vieressä, pieni\npöydäntapainen ja pari kolme pölkynpäätä jakkaroina, seinähyllyllä\nmuutamia tuohiropeita ja juuriastioita ja peräseinässä pikkuruinen\nlasi-ikkuna. Sillä lappalaisella on niin vähäiset mukavuuden\nvaatimukset.\n\nNiissä lappalaiskylissä, jotka ovat seutunsa \"pogostoina\",\nkirkonkylinä, on pienoinen valkea kirkkonsa, papin ja lukkarin\ntaloineen. Niin esim. Nuortijärven Ristikentässä, Patsjoella,\nPetsamossa, Lu-jaurilla, Ponoissa. Mutta tyhjille seinille saavat papit\nkesäisin molintansa toimittaa: seurakunta on eksynyt kauas korpeen omaa\npalvontaansa pitämään.\n\nMutta jos matkamies saapuu tänne sydäntalven pakkasilla, tammi- ja\nhelmikuussa, saa hän nähdä lapinkylän täydessä elämässään. Silloin\nsankat savupatsaat puskeutuvat pirttien piipuista pakkasilmaan, hallit\nkentällä haukkuvat, porokellot poukkavat, peskipukuiset oliot käydä\nkepsuttelevat kyläraitilla, ja kohta joka kömmänän ovi lennähtää auki\nja sieltä syöksähtää nuorta ja vanhaa, ukkoa ja akkaa ja lasta outoa\nkulkijaa kummastelemaan.\n\nMetsien asukkaat viettävät talvensa yhteisessä suurkylässään ja\ntoimittelevat talvitöitänsä. Ja nyt vuorostaan ovat erämaiden asunnot\nautioina ja kylmillään.\n\nOn koltalla talvisia toimia. Toisten talvi kuluu metsiä kierrellessä\nalituisina porotokan paimentajina, toiset taas tekevät pitkiä\nraitoretkiä Jäämeren rannan satamiin, Teriberkaan, Kuollaan, Petsamoon\nja Norjan puolelle Kirkkoniemeen, taikka taas Kannanlahteen ja Umbaan\nsekä Valkoisenmeren suuriin rantakyliin. Viikoittain saattaa tällainen\nmonisatavirstainen matka kestää, monessa pitkässä raidossa kun\nhiljalleen judetaan halki soiden, halki maiden, yli järvien, yli monien\ntunturijuottojen. Talviset kuukaudet ovat myös suurten metsästysretkien\naikaa, jolloin hiihdellään hirviä sekä kierrellään penikulmittain\nsydänmaita kaikenlaista metsänriistaa ajellen. Mutta naiset häärivät\nkotoisissa toimissa, hoitavat lampaita, paistavat leipää, laittavat\nruokaa ja ennen kaikkea askartelevat ahkerasti käsitöissä, kutovat\nsukkaa, vantutta, raanua, muokkailevat nahkoja ja niistä kintaita,\nompelevat kenkiä ja peskiä.\n\nJa aikansa ottaa juominenkin ja ilonpito. Sillä kun on taas pitkästä\nyksinäisyydestä yhteen päästy, yksille kylätanhuville, iloitsee siitä\nukko ja akka, ja nuoret ovat varsin hyvillään. Monet pitkät vuorokaudet\nvierähtävät pelkässä juomisen turinassa, johon ottavat osaa sekä miehet\nettä naiset, nuoret ja vanhat. Varsinkin silloin kun Jäämeren rannan\nraitomiehet palaavat pitkältä retkeltään ja tuovat Norjan taikka\nKuollan \"tuliaisia\", tyhjennetään pullo toisensa jälkeen. Vuoron perään\nkiertää ryyppylasi ympäri pirttiä, ryypynottaja nyökäyttää joka\nsielulle, pienille lapsillekin, ja sanoo: \"Tierv jaalak!\" Ja\ntervehdittävä vastaa: \"Juhke tiervan!\" (\"Terveenä elä!\" \"Juo\nterveydeksesi!\") Ja niin kauan kestää \"terveisten\" vaihto ja ilonpito\nkuin pullosta on viimeinenkin tilkka tirautettu. Lopulta jo useimmat\novat saaneet \"terveisiä\" kyllikseen ja uupuneet jonnekin nurkkaan\ntaikka pöydän alle. Niin miehet kuin naisetkin.\n\nSillä koltat ovat, niinkuin muutkin luonnonkansat, mahdottomia\ntuliliemen tuttavia.\n\nJa iltasilla, miltei joka päivä, pitävät nuoret tanssejaan, kokoontuen\nmilloin mihinkin pirttiin; haitarimies retuuttaa hurjasti kimakkaa\nkäsipeliään ja toiset tanssivat \"kaatrellaa\" ja \"ristisiirree\", aina\naamuyöhön saakka, niin että heidän milloinkaan saunaa näkemättömästä\nihosta hiki valuu virtana, pöykkyrin selkä höyryää, ja karvaiset kengät\nlitsahtelevat kostealla lattialla.\n\nMutta kun tulee laskiainen, jonka jälkeen pitkä ja ankara paastoaika\nseuraa, nousee ilo ja huoleton remuaminen ylimmilleen. Sillä pyhänä\npaastona ei saa tanssia eikä remuta, ja siksi pitääkin sitä ennen ottaa\noikein kyllikseen. Viikon päivät pidetään yhtämittaista hulinaa, sitä\nankarammin, mitä lähemmäksi paaston alku tulee. Tanssitaan, ryypätään\nja ajellaan, viisi, kuusi, jopa kahdeksankin poroa valjastetaan saanin\neteen, ja saani täyteen miehiä, naisia, lapsia, kaikenikäisiä ihmisiä,\nakkojakin pikku komsiolapsineen, ja sitten lennätetään täyttä karkua\nkylän läpi laidasta toiseen, niin että lumi pyrynä sinkoilee,\nporonkoparat napsavat ja kellot paukkuvat. Huudetaan ja hoilataan,\njoikataan ja lauletaan, minkä kurkusta ääntä lähtee. Ja sepä mies,\njonka porovaljakko edelle ennättää. Kylän laidassa pysähdytään,\nkäännetään valjakot, otetaan ryypyt ja sitten taas samalla\nmetelinpidolla täyttä laukkaa läpi kylän toiseen laitaan. Ja taas\nryypyt ja remuava rynnäkkö kylän lävitse.\n\nSe on tunturikansan laskiaisen viettoa.\n\nMutta siihen sitten koltan ilonpito loppuukin. Koko paasto on ankarata\ntyöaikaa ja raitoretkillä ja metsästysmatkoilla raatamista.\n\nKevätpuoleen kyllä taas, kun ilmat kirkastuvat ja päivä käy\nlämmittämään, pitävät nuoret kisojaan ulkonakin lumisella\npäiväpaisteisella kyläkentällä. Silloin on hauskaa temmeltää;\nkeräydytään piiriin, niin pojat kuin tyttäretkin, ja pannaan\nnuoraleikki, _nuoirr-siirre_, käymään, taikka juostaan\n_pohtpiehsklem-siirree_, kilpajuoksua piirin ympäritse, taikka\nheitetään palloa, _pallu-siirree_. Ja keskenään heittävät pojat ja\nnuoret miehet painia, _oajp_. Painiminen onkin lapinpoikain\ntavallisimpia talvikisoja, sekä sylipaini että rintapielistä\nheitteleminen, ja muutamat nuoret miehet ovatkin aika mestareita\ntoisiansa hankeen heippaamaan.\n\nMutta lyhyeksi käy kolttien iloinen yhdessäoloaika.\n\nSillä kun pääsiäinen, suuren paaston remuinen loppujuhla, painuu ohitse\nja korkealle kohonnut päivä alkaa yhä enemmän pehmitellä Lapin paksuja\nlumihankia, kun metsot pitävät ahojen hangilla soidintaan ja teeret\nkuusenlatvassa kukertelevat, kun keväinen tuntu alkaa liikkua\nkirkkaankuulakkaassa ilmassa ja koivunvarvut alkavat punoittaa, silloin\njo taas korpi rupeaa kansaansa kutsumaan.\n\nTulee muutto _kevätpaikoille_, pitää joutua taipaleelle ennen\nkelirikkoa. Koltta kokoaa porokarjansa, valjastaa raitonsa,\ntyöntää tarpeelliset tavaransa, ruokavaransa, keittovehkeensä,\nsuksensa, sivakkansa ahkioihin, ahtaa niihin lapsensa, naisensa ja\nlampaansakin, ja painuu niin pitkänä kuormitettuna kulkueena\nporokarjoineen, paimenineen ja koirineen salolle. -- \"Monn tiervan,\nmonn tiervan!\" (\"Mene terveenä!\") toivottavat jäljelle jäävät, jotka\nkoko joukolla ovat saapuneet lähtöä katsomaan, lähtijää saattamaan ja\nhänelle hyvästiä heittämään. Kohta lähtee toinenkin perhekunta, kohta\nkolmas ja neljäs ja niin edelleen. Kaukaisimpien salojärvien asukkaat\nkiirehtivät ensin taipaleelle, lähimailla asuvaiset voivat viipyä\nmyöhempään. Ja niin jää taas vasta niin eloisana remuava talvikylä\naivan autioksi kesäiseen hiljaisuuteensa. Sen asukkaat ovat taas\nhajaantuneet ympäri suurien salojen. Ken on lähtenyt länteen, ken\najanut itään, kuka on painunut pohjoiseen, kuka taas suvenpuolelle\nsiirtynyt.\n\nSillä tarkoin ovat koltat keskenään laajan erämaansa jakaneet,\njokaisella suvulla on omat kesäkautiset olinpaikkansa ja kalavetensä.\nNiinpä Suonikylän seitsemän sukua, _Moshnikov, Fofonov, Gaurilov,\nFeodorov, Semenov, Sverlov ja Kiprianov_ ovat ositelleet pyyntimaansa\nja asuinpaikkansa siten, että Moshnikovit asustelevat _Nahtshasjoella,\nPuoldzik-, Algaz- ja Nahtshas-jaureilla_, Suomen rajamailla;\nFofonovit _Madzasjoella, Madzas-, Tshuokkal-, Souvel-, Vuosku- ja\nPasse-jaureilla_, niinikään Suomen rajoilla; Gaurilovit _Karnjoella,\nKarn-, Loun-, Alli-, Nevsi-, Kallu-, Vuernis-, Pietsh-, Jungus- ja\nVuolu-jaureilla_ Luttojoen kahtapuolta; Feodorovit asuvat\nLuton pohjoispuolella, _Tshosk-piel-jaurilla_ ja molemmilla\n_Njannam-jaureilla_; Semenovit alempana, _Vuenni-jaurilla_, Luton\neteläpuolella sekä _Nuortijärvellä_, Luton suupuolella; Sverlovit\n_Akku-, Nieskem-, Vilkis- ja Kuhkis-jaureilla_, Luton pohjoispuolella,\nja Kiprianovit _Vuolu- ja Tshuörve-jaureilla_ ja _Ruvt-mennalla_, Luton\nkeskijuoksulla. Nuortijärven talvikylän asukkaat taas ovat omistaneet\nja ositelleet _Nuortijärven, Nuorti-, Jauru- ja Hirvasjokien_ vesistöt\nsekä _Tuuloman_ varret. Ja kevään tullen kulkeutuvat kauimmaiset, kuten\nSamson-ukko, Lehmi-Siman ja Kiurun-Meetrej, aina _Hirvasjärvelle_ ja\nTalvijärven Teppana _Talvijärvelle_, Sodankylän ja Kuolajärven\nrajamaille asti. Akkalan lappalaiset hajaantuvat Imandran eteläosan\nympärille sekä Imandraan lännestä laskevan suuren vesistön, _Kala-,\nKantas-, Salmi- ja Pirijärvien_ rannoille.\n\nSuurien järvien rannat ja kalavedet on jaettu useammallekin\nsuvulle. Niin esim. 9-10-penikulmaisella Nuortijärvellä asustaa useita\nerisukuisia Nuoth-sijtan kolttia, lisäksi Luton suupuolella muutamia\nSuonikylän sukujakin. Lutto vesialueineen on nimittäin Suonikylän\nerämaata, Nuortijärvi taas ja Nuortijoki lisävesineen on Nuoht-sijtan\npyydysmaita, ja pyyntimaiden raja käy Rajaniemessä, Nuortijärven\npohjoisrannalla, n. 15 virstaa Ristikentästä länteen. Vuolu-jaurilla\nasustaa pari eri sukua: Kiprianov pohjois- ja Gaurilov etelärannalla.\nMutta suuria järviä ovat suuret suvut kokonaan vallinneet. Niin esim.\nFofonovin veljekset sukukuntineen omistavat suuren Madzas-jaurin ja\nmonet ympärysjärvet kalavesineen.\n\nKevätpaikat, _kidda-paik_, ovat tavallisesti pienien metsäjärvien\nseutuvilla, kankaan taikka suuren suon laidassa. Pienoinen pirtti\ntaikka turvekota, jopa joskus vain seipäistä ja nuvuista kyhätty\nkeilakota on asuntona, ja pari pientä aittaa metsänreunassa\ntavarasuojina. Järven rannassa on vene sekä kalanpyyntivehkeet.\n\nSillä kevätasunnoilla oltaessa alkaa kohta kalanpyynti. Koko talvi\nonkin mennyt vedenviljan puolesta viimekesäisten ja syksyisten pyyntien\nvarassa, kuivalla ja suolakalalla, niin että keväinen kalansaalis\nkolttaa jo oikein houkutteleekin. Suliin salmiin ja jokiensuihin hän\nensinnä vie pyydyksensä, saa haukea ja on tyytyväinen.\n\nKevätpaikoilla, maan vielä pälvissä ollessa, tapahtuu myös tärkeä\nporojen vasominen. Hirvaat ja porohärät on jo laskettu vapauteensa,\nmutta poikivia porovaatimia paimennellaan kotapaikan läheisyydessä\npälvisillä jängillä ja kankailla, kunnes vasat on merkitty ja niin\nvarttuneet, että voivat emonsa jäljessä vapaina metsissä juoksennella.\n\nMutta kun järvet ovat jäänsä luoneet ja kesä rupeaa siinä juhannuksen\nseuduissa Lappiin saapumaan, kokoaa koltta taas tavaransa, sonnustaa\nitsensä, heittää hyvästit parikuukautiselle kevätasunnolleen ja siirtyy\n_kesämajoille_, jättäen kevätkotansa vuorostaan autioksi. Vain\nkapakalakasa jää aitan loukkoon talven varoiksi. Muuttomatka\ntoimitetaan veneillä vesiä pitkin sekä pitkin jänkiä ja kankaita\nperävilkkaa painatellen, raskaat tavarataakat hartioilla, lampaat\njoukossa juoksemassa.\n\nKesäpaikat, _kess-paaudas_, ovatkin vain muutamien virstojen,\nvirstakymmenisen päässä kevätasunnoilta. Suurimpien, kalaisimpien\njärvien rannoille ne on rakennettu, hyvin useasti päiväpaisteiselle\npohjoisrannan aholle, aivan veden äyräälle. Siinä on pirtti taikka\nturvekota ihmisten olinsijana, monet nelijalka-aitat tavarasuojina,\nturvehökkeli lammasläävänä, rannassa monet veneet, nuottaulut ja\nverkkohäkkyrät sekä kalojen kuivausvartaat kuusen juurella; lisäksi\nkatoksia, kalapuoreja, luövveja, kattilakiviä ja leivänpaistouuneja. Ja\nmetsän reunassa, syrjimpänä, korkean kannon nokassa, nähdään hauska\n\"njolla\".\n\nKesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin\nlyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot\nkesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään\noleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista\nkalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa,\nlaittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä\nkoltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden\nkunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen.\nNaiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja\njotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat\nahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.\n\nMutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun\nlopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana\npäivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä\nettä pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa\npuhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven\nrannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla\npienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja\nsoiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten\nherkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä\n\"lapintoukona\", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.\n\nMutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa\npoiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua\nsuurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla\njängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.\n\nJa yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.\n\nMutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen\nsaakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja\nhaukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että\npaistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja\nsuolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.\n\nElo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja\nkalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota\ntarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.\n\nMuutetaan _syystaloille_. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi\nyksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi\nkesää vartomaan.\n\nSyyspaikat, _sohks-paik_, on varattu suurien jäkäläkankaiden\nlaitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille,\ntaikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen\npirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan\nasuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja\nsyksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn,\npitkän synkän yön, auringottoman \"kamma-ajan\", Turjan tuiman talven\npakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä\npakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä\nkorvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään\nallekin.\n\nSyyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin\nhajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla.\nOnkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika\nkului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja\non ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio\npirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa\nlevännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven\nsydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa\ntalviuneensa.\n\nMutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi,\nsillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran\ntoisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman\npuukkonsa.\n\nJa taas tuoretta poronlihakeittoa kaukaloon.\n\nSe onkin lappalaiselle mitä mieluisinta herkkua taas pitkän kesäisen\npaaston perästä, jolloin kaukalossa oli kalakeitto kalakeiton jälkeen\njokaikisenä päivänä. Jopa saattavat jotkut vähävaraiset metsäjärvien\nasukkaat olla niin talvella varattujen kesäeväiden, jauhojen, ryynien\nja sokerin puutteessa, että aina heinä- ja elokuusta alkaen on vain\npelkkä kala ja kuiva poronliha sekä petäjäinen ainoana ravintona.\n\nSiksipä onkin varsin iloinen asia, kun pakkanen tulee ja jäätää\njärvet, silloittaa suot ja jängät, ja kun sitten taivas heittää\npehmoisen lumipeitteen, niin että päästään poronahkioissa ajelemaan.\nHeti valjastaakin nälkäinen koltta raitonsa, kuormittaa ahkionsa\nkaloilla, poronlihoilla ja nahoilla sekä metsänriistalla, ja\nlaskettelee yli tunturien ja tundrain Jäämeren rannalle vaihtamaan\nkuormiansa jauhoihin, sokeriin ja teehen, suolaan, tupakkiin ja\nviinaan, ja palaa tyytyväisenä takaisin syksypirtilleen, jossa emäntä\nsaa taas leipoa leveän lapinkakun lihaliemen kanssa haukattavaksi, ja\njossa jälleen saadaan teetä juotaessa sokeripalasta puraista.\n\nHeti ensi keleillä saapuvat syyspirteille myöskin kiertelevät\nkauppasaksat, suonikyläläinen lapinmies Moissei-Jaahk, Luton\nsuulta, sekä karjalainen kauppamies Miikkula pororaitoineen, purkavat\nahkioistaan sokeria, teetä, tupakkaa, vesirinkeliä, vaatetta, jopa\nviinaakin, ja saavat metsän eläjiltä sijaan heidän hyviään:\nporontaljoja, koipinahkoja, joutsenennahkoja, lintuja, villaa,\nvantutta, kenkiä, kenkäheiniäkin. Vaihtokauppaa vain tehdään, rahaa ei\njuuri liikuteta, annetaan tavaraa tavarasta sopimuksen mukaan ja\nerotaan molemmin puolin hyvillä mielin.\n\nMarraskuun lopulla painuu päivä taivaanrannan taakse ja heittää koko\nLapinmaan ja kansan omaan pimeyteensä. Heikko kajastus vain eteläisellä\ntaivaalla keskipäivän aikana kertoo pimeän pirtin asukkaille, että\nihana aurinko siellä jossakin kaukana etelänmailla liikkuu ja\nlämmittää.\n\nMutta lappalainen on silti tyytyväinen, hänellä on kirkas kuutamo,\nvilkkuvat tähdet ja ennen kaikkea komeat revontulet, jotka säihkyvät\nkirkkaina ja sähisten, miltei jokaisena selkeänä iltana, pohjoisella\ntaivaalla. Lapinmies laskettelee raidollaan tunturien yli, taikka\npäästelee saanivaljakollaan metsien halki, oppainaan taivaan tähdet ja\ntienviittoina tunturien kaukaiset huiput.\n\nSydäntalven pitkänpimeän lopulle elelee lappalainen syystalollaan,\nruvetakseen vasta tammikuulla, venäläisten joulun ja uudenvuoden\nlähestyessä, muuttopuuhiin. Nousevan päivän koitto, synkän talviyön\naamunsarastus alkaa taas kutsua erämaan lapsia yhteiseen suureen\nkotikylään kovimman talven aikaa yhdessä viettämään. Ja koltalla on\ntaas pitkä muuttomatka edessä. Niinpä alkaa suurkylän talvisille\ntanterille saapua salolta pitkiä kuormitettuja raitoja toinen toisensa\njälkeen. Joka suunnalta, kaksin, kolmin raidoin ajavat varakkaat\nlappalaiset kotiinsa, ahkiot täytenään kesäkauden saalista, porokarjat\npaimenineen mukana. Kellojen kalkatellessa, ilohuudoin, saavutaan\ntutulle kotoiselle kankaalle ja kotipirtille. Siellä ovat jo\naikaisemmin koteutuneet koko joukolla vastaanottamassa ja\ntervetulleeksi toivottamassa. Ja miehissä ovat hyvät kyläläiset\ntulokasta avustamassa: pian on porot päästetty valjaista, tavarat\nautettu aittoihin ja vastatulleet saatettu pirttiin.\n\nJa kun talviaamun aurinko taas ensi kerran kohoaa katsomaan talvista\nlapinkyläänsä, on erämaiden hajaantunut lauma jälleen koossa.\n[Nuortijärvellä näkyy aurinko ensi kerran tammikuun puolivälissä.]\nEivät kuitenkaan kaikki, jotka viime keväänä korpeen kaikkosivat. Aina\non surma jonkun joukosta saavuttanut, ja hän on saanut viimeisen\nsijansa jossakin hiljaisessa järven saaressa taikka rannan poukamassa,\nmissä jo ennestäänkin on muuan matkansa päättänyt vainaja odottamassa.\nMutta korpeen joutuneiden tilalla on uusia tulokkaita: yhdestä ja\ntoisesta ahkiosta nousee lapineukko sylissään pieni parkuva kietkamen\nasukas.\n\nIloiten tervehtii talvikylä taas uutta päivää, vanhaa päiväkultaa, joka\netelän tunturien ylitse kuin arastellen vain puolella silmällä\nkurkistelee, mutta kuitenkin niin ihanan kirkkaana ja vanhana hyvänä\ntuttuna hymyilee.\n\nMutta uuden vuoden mukana tulevat uudet muuttoretket: sama kierto\nkevät-, kesä- ja syksyasunnoille ja samat kevät-, kesä-, syksy- ja\ntalvimuutot.\n\nYhtä ikuinen kuin on vuodenaikain vaihtelu, on tunturien\nkansan kiertokulku.\n\nMutta talvikylä on kuin yhteinen suuri koti, joka aina kerran vuodessa\nkokoo korpeen kadonneen kansansa.\n\nEi ole talvikyläkään ikuisiksi ajoiksi sijalleen istutettu. Saattavat\nkoltat tehdä senkin, että muuttavat koko suuren kyläkuntansa kokonaan\ntoiseen paikkaan: lyövät pirttinsä, aittansa ja muut kömmänänsä\nhajalle, latovat hirret ahkioihin ja ajavat, minne mieli tekee, missä\novat luulleet keksineensä mukavamman talvehtimispaikan. Niin on esim.\nSuonikylän talvisijaa jo useat kerrat siirretty: vielä neljättäkymmentä\nvuotta takaperin se oli Lutolla, pari penikulmaa nykyisestä paikastaan\nalaspäin, jängän reunalla, pienen Erri-jaurin rannalla. Mutta koltille\ntuli kylän muuttomieli, vereksen asuinpaikan halu. Toiset tahtoivat\nmuuttaa alaspäin, Tshuörve-jaurin pohjoispuolelle sydänmaahan,\nPuozivaaralle, Puozi-jaurin rannalle, ja jopa sinne jotkut\nsiirtyivätkin pirttipöksineen, kaikkineen, mutta enemmistö\nkylänmiehistä ei sinne mielinyt. He ajoivat hirsiahkioineen ja\ntavarakuormineen Luttoa ylös ja asettuivat kylän nykyiselle paikalle,\npari virstaa Akkujoesta itään, pienen korkearantaisen Pohteljoen\nvarrelle, muutamia virstoja Lutosta pohjoiseen. Ja sinne lopulta\nraitioivat pirttinsä ja kilunsa ja kalunsa Puozi-jaurillekin\nmuuttaneet.\n\nErri-jaurilla, Suonikylän entisellä sijalla, on vielä kylän vanha\ntsassouna pystyssä: pieni harmaa huone kyhjöttää siinä yksinään\njängällä kallellansa ja huoneen peräseinällä valvovat monet pyhät\njumalankuvat tsassounaa ja entistä asuinseutua. Ja lähellä, Luton\nkorkealla rantatöyräällä, on kylän vanha kalmismaa hautaristeineen ja\narkkuineen. -- Näkyypä Puozi-jaurillakin vielä kolttien entisiä\nasuinsijoja.\n\nOvatpa Suonikylän ukot ja akat viimeaikoinakin keskustelleet, että jo\npitäisi taaskin lyödä kylä kasaan ja lennättää se toiseen paikkaan,\nLutolle, Tshuörve-jaurin alapuolelle, Sijtkosken rantakankaalle, joka\nnimestä päättäen on jo kerran aikoinaan ollut kyläpaikkana. Kun\nporolaumat ovat jyrsineet jäkäläkankaat kylän ympäriltä ja kuivat\npökkelöt kylän ääreltä on tärvätty polttopuina, niin mitäs lapinukot\nmuuta kuin rojauttavat kolmi-nelikymmentaloisen kylänsä ahkioihin ja\nmuuttavat vieraanvaraisempaan paikkaan, jossa on rehevämpi jäkälä ja\npolttopökkelö käden ylettyvillä.\n\nNykyisten talvikylien muuttaminen ei kyllä enää olisi niin\nyksinkertaista ja helppoa kuin ennen. Onhan useassa kylässä jo\nhyvänlaisesti rakennettu koulutalokin ja tsassouna, jopa pieni\nkirkkokin, joiden kokoonpanoon ei erämaan äijien äly ylettyisi, joskin\nhe osaisivat raastaa ne maahan ja kuormittaa poroahkioihinsa.\n\n\n\n\n6. KOLTTAIN RAKENNUKSET.\n\n\nKota! Lappalaisen alkuperäinen asuinsuoja.\n\nMikäpä olisi Lapinmaa ilman kotaa? Sillä kota ja lappalainen kuuluvat\nyhteen. \"Kota-Lapiksi\" jo vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissamme\nLapinmaata sanotaan, ja Lapin asukkaita \"kota-lappalaisiksi\".\n\n    \"Tuotapa ennen Lappi lauloi,\n    kotapoika poimetteli\",\n\nkuulemme Vienan ukonkin laulavan.\n\n\"Kota-Lappiin\" kuuluu Kuollan-Lappikin, ja \"kota-lappalaisina\" useat\nkoltat kesäkautensa asuvat.\n\nAlkuperäisimmän kotamuodoista, seipäistä ja riuvuista kyhätyn\n_keilakodan_, oikean \"lapinkodan\", tapaamme vielä joskus koltan\nasuinsuojanakin, semmoisen kuin Huoterin Vaiskin kevätkodan\nRuvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Se on vain hatara riukukartio,\nkolmisen metriä pohjaltaan, puolenkolmatta korkea, ulkopuolelta\nkuusenkuorilla ja turpeilla päällystetty. Keskellä kotamaata on kivillä\nreunustettu tulisija, muu osa permantoa on peitetty männynhavuilla. Ja\nsiinä viettää Vaiski perheineen parikuukautisen kevätvuoronsa, pitäen\nlämmittävää nuotiota ja nukkuen permannolla ja yöksi sulkien oviaukon\nvanhalla louteella. Ei tämä hatara kotus liene kylminä kevättalven öinä\nkovinkaan lämmin, mutta kirkkaina kevätpäivinä on aurinkoinen aho niin\nmieluisa, ja etelään päin olevasta oviaukosta pääsee ihana päivä kodan\nasukastakin niin suloisesti lämmittämään.\n\nMutta varsinainen kolttalainen kota-asunto on turpeilla päällystetty\nharjakota, turvekota, joksi sitä sanotaan. Sen tapaamme varsin useasti\nsekä kesä-, että kevät- ja syyskotana, ja se on oikeata kolttaa ja\nkoltan-lappia kotamaasta savuiseen reppanaan ja turvekerrokseen ja\noksikkaisiin peittopuihin saakka. Sen kun näkee järvenrannalla\nkyhjöttävän ja savua harjastaan suitsuttavan, tuntee heti, että tämä\nnyt on oikea \"lapintalo\" ja oikea koltan asuinmaja.\n\nTurvekotansa, _kuatti_, peruskerroksen, _seinas_, rakentaa\nkoltta hirsistä kolmi-, nelikertaiseksi salvokseksi. Salvos on\ntavallisesti kuusikulmainen, joskus kahdeksan- ja viisikulmainenkin,\nmutta hyvin paljon näkee myös neliseinäisiä kotakehyksiä. Vanhinta\nperua lienee kuusi- ja kahdeksakulmio, sillä kodan alkuperäistä pyöreää\npohjamuotoa ovat ne lähinnä. Kehyksen varaan kahdelta puolelta\npystytetään viistoon vastakkain kaksi paria vahvoja käyrähköjä -- tai\nsuoriakin -- runkoja, _valddak_, ja niiden nojalle, yläosaan,\nkahtapuolta harjaa ladotaan katoksi vaakasuoraan lautoja,\n_pierjislouddi_; reppänäaukko, _reäppen_, vain heitetään väliin. Mutta\nalaosa peitetään pystylaudoilla, _valddu-kosk_, jotka asetellaan\npierjislouddien ja kehyshirsien varaan. Päätypuolet täytetään niinikään\npystylaudoilla, jotka seisovat kehyshirrellä ja ovat nojallaan\nvalddakkeja vasten. Toisessa päätypuolessa on ahdas oviaukko, _uks_,\njoka kahtaalle avautuvilla, puutapeissa liikkuvilla lautalevyillä\nsuljetaan. Ja sitten ei muuta kuin petäjänkuorta peitoksi ja vielä\npaksu kerros turvetta päälle ja turpeiden päälle painoksi paksuja\npuunrunkoja, _tieddam-muorra_.\n\nKodan paljaan maapermannon jakaa lappalainen puunrungoilla useampaan\nosaan. Kodan perästä, _poashshosta_, oveen ulottuu pitkin keskimaata\nkaksi rinnakkaista runkoa, _tsatt-sal_, joita peräpuolessa yhdistää\npoikkipuu. Sivupuolille niinikään on poikkipuita aseteltu:\n_ueives-muorra_, pääpuu, peräpuoleen ja _juölges-muorra_, jalkapuu,\novipuoleen. Siten jakautuu kodanpohja yhdeksään eri osastoon, joilla\nkullakin on oma nimensä ja omat tarkoituksensa. Keskellä on kivillä\nympäröity tulisija, _tollu-saje_, jonka yläpuolella riippuu\nkeittokattila puukoukussa taikka rautahaahloissa. Tulisijan vieressä,\nperässä, on _arnis-saje_ -- aarnesija --, kodan entinen pyhä paikka,\nkatajanhavailla pohjustettu, kattilain, vesisankojen, samovaarin\nsäilytyssija. Ovensuussa taas, vastapäätä arnis-sajea, on halpa\nkynnysalus, _uks-koddas-vualus_, polttopuiden pitopaikka. Kummallakin\npuolella keskustaa on kolme sivuosastoa: perässä _poashsh-käddat_,\nkeskellä _loiddot_ ja ovipielissä _uks-käddat_. Käddat sekä loiddot on\npohjustettu männynhavuilla ja koivunlehdeksillä, ja poashsh-käddoja\nkäytetään kaikenlaisten tavarain säilytyspaikoiksi. Nähdään niissä\ntalousastioita, tuohimaljoja ja ropeita, puukuppeja, laukkuja,\nompelulippaita, vaateresuja, villamyttyjä, jopa leipääkin. Loiddot ja\nuks-käddat taas ovat kotaväen päivittäisiä oleskelupaikkoja ja yöllisiä\nmakuusijoja, ja siksi niissä onkin lehdeksien peittona porontaljaa ja\nvaateresua. Oikeanpuolinen loiddo on kodan arvokkain osa, isännän ja\nemännän taikka kodanvanhimman paikka ja makuutila. Vain arvokkaalle\nvieraalle he sen luovuttavat. Vasen loiddo sekä ovikäddat kuuluvat\nkodan nuorelle väelle ja lapsille. Vain pienimmät kolttavesat\noleskelevat ja nukkuvat isän ja äidin loiddossa.\n\nKodan poashshossa, alhaalla, on pari kolme hyllyä, semmoisia kuin\n_kaavas-ildde_, jumalhylly, jolla pyhät jumalankuvat asustavat, sekä\ntavarahyllyjä, joilla pidetään lusikoita, kahvikuppeja, pulloja,\nsokeriastia, teekannu, kampa, sokeria, teetä ja muuta pikkutavaraa.\n\nYlhäällä valddokista toiseen on pari riukua, _ortstok_, joiden varassa\non kattilakoukkua kannattava _suovvu-muorra_, savupuu. Ja vielä on\novipuolessa pari petäjänlevyjen kuivausortta sekä pari vaateortta.\n\nSemmoinen on turvekota, jossa koltta päivänsä askaroi ja yönsä\nnukkuu. Kovin väljät eivät siinä tilat ole, sillä vain 2,5-4,5\nmetriä on kotamaa halki mitaten. Ja monesti saattaa saman turvekeon\nsuojassa asustaa toistakymmentäkin sekä suurta että pientä kolttaa.\nSilloin onkin koko kotamaa yönaikana \"ylösotettu\", on yhtenä\nkuorsaavana raanu- ja porontaljarykelmänä.\n\nMutta vähitellen katoavat kodat koltankin mailta. Moni koltta asuu jo\nkesäkautensakin hirsistä salvetuissa pirteissä, _port_. Ne ovat kyllä\nvain semmoisia matalia hirsihökkeleitä, että aivan hyvin nekin\nsopeutuvat kohtalaiseen ympäristöönsä ja lappalaismaailmaan. Pieni\nneliseinäinen pöksä, jonka pyöreistä hirsistä hatarasti salvetut seinät\nmonessa mutkassa kömmistelevät; nurkanpäät törröttävät eripitkinä, pari\npientä tuohella paikattua ikkunaa katselee tavallisesti etelää ja itää\ntaikka länttä kohden, särkylautainen vesikatto on useasti niin hatara,\nettä sadevesi valuu sisään, ahtaassa oviaukossa lonkkaisee ovi\npuusaranoissa kitisten, oven edessä ei ole eteissuojaa eikä\nminkäänlaista lautakatosta, vaan pirtistä astutaan suoraan pelkkään\njumalanilmaan.\n\nNäkee kyllä siellä täällä joitakuita uudempia pirttirakennuksia, jotka\non paremmin ja huolellisemmin laitettu: seinät ovat suorat, joskus\nveistetytkin, ikkunat ehyet ja katto niin tiivis, ettei heti ensi sade\nala pirtin asukkaita ahdistella.\n\nJotenkin samansuuruisia kuin kodat ovat pirtitkin pohja-alaltaan. Tapaa\npikku tupia, joiden seinäin pituus on alle kolme metriä, joskus taas\nniinkin \"ison\" asunnon, että lattian leveys on yli neljä metriä.\nTavallisin mitta on kolmen ja neljän metrin välillä, ja korkeutta on\nsisästä vain puolitoista -- pari metriä.\n\nYhtä vaatimaton kuin on koltan pirtti ulkoa, yhtä yksinkertainen se on\nsisästäkin. Alla musta silta, _saldde_, yllä karkea, tavallisesti\nkaksitaitteinen laki, _lahk_, parin _maatitsan_ varassa. Mustan pirtin\nmerkillisyyksiä ovat seinänviereiset makuulavat ja avonainen tulisija,\nlapintakka, oviloukossa. Tulisija, _taakke_, on maakivistä muurattu;\nseinäin kulmaukseen on vain kasattu kiviset kupeet, joita laen alla\njonkunlaisena holvina yhdistää suuri otsakivi, ja holvista vie avara\nsavutorvi ulos, niin lyhyt ja matala, että tuskin vesikaton ylitse\nkohoaa. Takanpohja ei ole paljon lattiaa korkeammalla, ja otsakiven\nedessä taikka alla on patakoukun kannatinpuu, joskus takkapielessä\nkäännettävä kattilankannatin. Makuulavat, _lauddes_, ovat kuin\nsaunanlauteet, metriäkin leveä lava, sivu- ja useasti peräseinänkin\nvieressä, mutta niin alhaalla, että soveltuvat hyvin istumasijoiksikin,\nollen vain puolisen metriä korkealla lattiasta, niskapuiden ja jalkojen\nvarassa. Omituinen on myös pirtin _arnis-saje_, joka vastaa kodan\nsamannimistä peräosaa. Pirtissä se on takkaseinän vieressä,\ntsattsalilla muusta lattiasta eroitettu. Samoinkuin kodan arnis-saje,\non pirtinkin arnis-saje pohjustettu katajanhavuilla, ja käytetään\nsitä kaikenlaisten talousastioiden säilytyspaikkana. Toisinaan on\narnis-sajen peräpuoli poikkipuulla eroitettu eri komeroksi, jolla on\nnimenä _lyops_, sekin periytynyt vanhasta kodasta, jossa lyops oli\nkodan peräosan ja takaoven nimenä.\n\nJoitakuita hyllylautoja on pirtin seinillä: takkaseinällä kaukalohylly,\nperänurkassa jumalhylly, toisessa parilautainen hylly, _tshulan_,\nvieläpä oviseinälläkin muuan hylly. Ruoka-astioita, laseja,\nkahvikuppeja, tuohiropeita, leipää ja sokeria näkyy hyllyillä.\n\nVaateorsia on pirtin laessa ja seinissä puunauloja, joihin vaatteet\ntavallisesti ripustetaan. Paljon on vaatteita myös makuulavalla,\nkaikenlaisia sekä makuu- että pukuvaatteita. Ja makuulavan alla\nlattialla on juuri- ja tuohiastioita, kiisoja ja laukkuja, poronlänkiä,\nkenkiä, kehruukuosaleita ja lautapalasia, vaateresuja ja kaikenlaista\nrojutavaraa.\n\nMutta lautasten kulmauksessa lattialla on juurakkojalkainen\npieni pöytä ja siellä täällä sillalla muutamia pölkynpäitä istuimina.\n\nOnhan pirtti jo makuulavoineen, pöytineen ja istuinpölkkyineen, pikku\nikkunoineen ja tulitakkoineen paljon mukavampi asustelupaikka kuin\nsavuinen matala kota. Vaikka eihän pirttikään varsin suuria mukavuuksia\ntarjoa, eikä parempiin oloihin tottunut siinä suinkaan mielikseen\nelelisi. Yksinpä Inarin lappalainenkin, jolla itsellään on muka paljoa\nkorkeammat ja komeammat asunnot, puhuu halveksien kolttien asumuksista.\nMutta koltta on kotiinsa tyytyväinen, makaa resuisella lavallaan,\nkeittää lihaliemensä ja kalavellinsä, paistaa kalansa ja lapinkakkunsa\ntakkatulella ja teevetensä samovaarissa kiehuttaa, syö ja juo ja\njoikaa, käy kalalla ja makailee lautasilla. Jos katto joltakin kohdalta\nsattuu vuotamaan, saattaahan silloin siirtyä semmoiseen paikkaan, missä\npysyy kuivana. Ainahan joku kohta katosta on tiiviimpikin.\n\nOn kyllä jo useita semmoisia paremmanpuoleisia kolttapirttejä, joissa\non oikein seinään salvetut sängyt, _krovatit_, nurkissa, kaksittainkin,\ntoinen ovi-, toinen peränurkassa. Mutta monesti on sänky kovin lyhyt,\njopa niin, ettei pienikasvuinen kolttakaan sovi siinä suorana\nmakaamaan. Ja semmoisessa pirtissä saattaa nähdä muutakin\n\"ylellisyyttä\": seiniä on sieltä täältä sievistelty liisteröimällä\nniihin venäläisiä sanomalehtiä, keisarinkuvia ja muita venäläisiä\nkoreita papereita, teeliikkeiden ilmoituskilpiä y.m. Näkeepä joskus\ntalon sotilaspojan valokuvankin vahvoilla rautanauloilla ikkunanpieleen\niskettynä. Ja pimeähkössä peränurkassa kiiltelee kullattu jumalankuva.\n\nMutta tämmöinen koti onkin jo _boohatan_ koti, jossa ei köyhyydessä\nelellä. Voipa vielä isolla isännällä olla kaksoispirttikin, toisessa\noikein mestarin muuraama venäläismallinen tuvanuuni, jossa emäntä\nsaattaa paistaa leipänsä.\n\nTapaapa joskus omituisia kodan ja pirtin välimuotojakin, kotapirttejä,\nsemmoisia kuin Ann'-Evvanan pikkuruinen kolmimetrinen kesähökkeli\nNieskemjaurilla. Pirtin kuusikulmainen hirsikehys on toista metriä\nkorkea, ja turvekatto on harjakodan tapaan rakennettu, valddokeineen,\npierjis-lautoineen ja valddukos-keineen. Mutta ovipielessä on\nlapintakka, peräseinässä pieni ikkuna ja makuulaudat seinien vieressä.\nJa koko hökkelin korkeus lattiasta harjaan on vain 185 cm. Mutta pieniä\novat pirtin asukkaatkin: vanha pikkuruinen muorinrupelo täysi-ikäisen\npienikasvuisen poikansa kanssa.\n\nHauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat\nmonet aitat, _aittit_, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta\nkorkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen\nmetrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, _juelggin_, nokkaan on\nasetettu aluspuu-pari, _kietkamet_, joiden varaan on aitan seinät\nsalvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva\nlautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät\naitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla\nneljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas\njuurakkorunko.\n\nAitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan,\nruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa\naitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit,\ntoisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä\nmuut talvivaatteet. _Koshk-kuöll_-aitassa taas säilytetään kuivia\nkaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle\nsalvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä _kaadas_ --\nkatos --, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita,\nkenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. --\nJa aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.\n\nArvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti\netemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle.\nSiellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.\n\nTalvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen\nasemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka\npäällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa\nkapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on\nrakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään\ntavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on\n_njolla_, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen,\njohon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, _puerdis_,\nmyöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean\npetäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas\nkaksi poikittaista korvapuuta, _piellji_, ja niille sitten pikku aitta\nrakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä\nkorkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät,\nohuista särkylaudoista katto.\n\nKapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja\nsiellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.\n\nNjolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella.\nMonen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä\nlappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä\njärvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin\n200-300 metrin päässä talosta.\n\nNjolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus\nuudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös\ntavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan\nkannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin\nhorjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi\nasettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen\naittansa.\n\nMutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen _luövvi_, \"lava\",\njoita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen\nsäilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä:\ntoista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja\nkietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala\noveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä\nkiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko\nlattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. --\nVielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon\nnenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään\nmilloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita,\nvaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan\nsiihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan\naittaan.\n\nAittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin _kuölli-puornat_ ja\n_kuölli-puoret_, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja\ntapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä\nhirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm\nlevyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu.\nPurnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty\nsuolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun\npeitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi.\nSamanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin\nporonlihoja talven varaksi.\n\nKalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan\ntapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset.\nKodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin\nmaahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat,\nvalddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle.\nHirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan\non ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin\nsuuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä\nseiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja\n-tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.\n\nKotamuotoonsa on koltta niin kiintynyt, että hän useasti\nrakentaa samaan malliin paitsi kalapuoren myöskin lammassuojansa,\n_labbes-puore_, joko keilakodan tapaan taikka niinkuin harjakodan, ja\nmättää sitten turpeita peitoksi. Kesäkentillä on toisinaan myös\nhirsistä salvetuita, hyvin pieniä matalia lammaskömmänöitä.\n\nKeilakodan malliin on pystytetty myöskin jäkäläkota,\n_jeil-puore_, jonka toisinaan kesäkentällakin näkee.\n\nOmituisia lappalaisia laitteita ovat _kaadakset_, katossuojat,\njoiden varjossa verkkoja säilytellään sekä kaloja kuivatetaan.\nToiset niistä on rakennettu hatarasti harjakodan malliin, toisissa on\ntaas katto päätyhirsineen kohotettu neljän patsaan varaan. Kaadaksien\nkatto on tehty koskutlevyistä ja päälle ladottu painoriukuja. Katon\nalla on joukoittain orsia ja orsilla verkkoja riippumassa sekä pitkät\nkalarivit kuivamassa. Näkee orsille ripustettuina myös köysiä,\nvaatteita, säkkejä, sukkia, kenkiä, ja maassa ahkioita, suksia ja\nkelkkoja, poronsarvia ja koipinahkoja, kehruukuosaleita, ja tuohia\nkivien alla painumassa sekä kaikenlaista rojua. Pienet kaadakset ovat\nvain kaksi kertaa kolme metriä kattoalaltaan, mutta isot saattavat olla\nparin, kolmen metrin levyisiä sekä viiden, kuudenkin pituisia.\n\nKaikkein suurimpia ja merkillisimpiä kohtalaisista rakennuksista on\nporoliakka, _puozi-liakka_, jonka joskus näkee kesäkentän lähimailla,\njärven rannalla taikka jängän reunassa kankaalla. Kantojen ja patsaiden\nnenään on, lähes pari metriä korkealle, rakennettu pitkä katos, jota\nvastaan seinät viistosti nojaavat, kaikki tehty vain riuvuista ja\nsitten peitetty sammalilla, turpeilla, havuilla ja painopuilla.\nPoroliakan leveys on pari, kolme, neljäkin metriä, mutta pituutta\nsaattaa olla 7-8, jopa joskus parikymmentäkin metriä. Heinäkuun\nhelteillä, pahimman räkän aikana, kun paarmat ja syöpäläiset oikein\nahdistelevat, menevät metsiä samoilevat porot polttavimman päivän\najaksi omasta halustaan katoksensa varjoiseen suojaan. Ja porokarjan\nerittämä kitkerä hiki karkoittaa pian koko katoksesta kaikki\nkiusanhenget, jotka sinne ovat tokkaa seuranneet.\n\nMutta asuinsuojien alkuperäisimpiä on kolttalainen _koovas_, maahan\niskettyjen, toisiaan vastaan nojaavien riukujen varaan pingoitettu\nvaateloude, _loouda_ eli _varju_. Kesäkentillä kun esim. verkkoja\nroukaillaan, asetetaan koovas tuulensuojaksi, ja poromiehet pystyttävät\nsen metsissä rakovalkean, _nuertshin_, ääressä lepäillessään.\n\nLappalaisiin rakennuksiin saattaa myöskin lukea _arddun_, omituisen\nkatottoman telineistön, orsirakennelman, joka useasti on koltan\nkesäkentällä, jonkun ison petäjän suojassa taikka yksinäänkin\njärvenranta kankaalla, toisinaan aidantapaisella ympäröitynä. Siinä on\nsekä pystyseipäitä ja patsaita että vaakasuoria orsia, joita käytetään\nkalojen kuivattamiseen, verkkojen, vaatteiden ja köysienripusteluun\nsamoinkuin kaadastakin.\n\nKesäkentän rakennelmia ovat vielä nuotta-ulut, _nueht-olg_, rannassa\nveden äärellä, sekä ylempänä ranalla verkko-orret, _saim-olg_, ja vielä\nmonet _suonarvit_, oksikkaat, kuivat puunrungot, joihin verkkoja,\nköysiä ja vaatteita ripustellaan kuivamaan. Ja lopuksi kentän useat\nkattilasijat, kattilatelineet ja paistinuunit.\n\nItse ovat koltta-ukot kotansa ja pirttinsä, aittansa, njollansa ja\nkaadaksensa, purnunsa ja puorensa rakennelleet, itse pirtin takkansa\nsekä kenttäuuninsa maakivistä saven avulla muurata rötistäneet. Monet\nvanhat aitat, njollat, puoret ja pirtit, ovat isien perintöjä, entisten\nukkojen käsialoja. Ja näkeepä heti, että niiden mestarit eivät suinkaan\nole suurten opissa olleet. Kovin kömpelösti on salvainten hakkuu\nsamoinkuin koko rakennustyökin toimitettu. Milloin ovat salvainkolot\nliian suuret, milloin taas sattuneet väärään paikkaan, niin että on\ntäytynyt hosaista uusi loukku. Mutta pienistä syrjäheitoista ei ole\nperustettu, on vain lyöty hirsi koloonsa ja käyty uutta iskemään.\nSiksipä saattaakin seinä heittää pikku mutkan milloin sisään, milloin\nulos, milloin taas koko seinä kallistua eteen taikka taakse, vastaavan\nseinän seisoessa suorana. Hirsien varaukset ovat myös kovin hatarat ja\nepätasaiset, sammalta on vain vahvasti työnnetty täytteeksi. Onpa\nvarauksen viereen, hirteen, joskus heitetty kahtapuolta vahvat\noksantyngät, jotta muka hirsi paremmin pysyisi paikoillaan. Ja\nliitokset sekä ovien ja ikkunoiden pielipuut ja puitteet ovat\nsamankaltaisten mestarien käsialoja. Mutta eihän saata Lapin\nsalvumiehiä moittia. Kirves kourassa he vain ovat heiluneet, ei ole\nukoilla ollut edes kunnon sahaakaan, puhumattakaan vatupasseista,\nseinävaroista, mittapiirtimistä ja muista salvumiehen työkaluista.\nIsäinsä opeilla ja työneuvoilla ovat äijät vain ahertaneet, ja niinpä\novat tuloksetkin tulleet isien aikuisia.\n\n\n\n\n7. KALASTUKSESTA.\n\n\nKalastus on koltan ensimmäisiä elinkeinoja, jopa sellainen elatustoimi,\njoka parhaiten pitää koltan kylläisenä, mutta myöskin sellainen, joka\nsaattaa koltan ikuiseksi erämaan kiertolaiseksi. Sillä kalajärveltä\nkalajärvelle käy alituisesti koltan elämäntaival.\n\nKesäinen oleskelu kiess-paaudaksella suurten erämaan järvien rannoilla\non parasta kalanpyynnin aikaa. Silloin ei koltalla ole juuri mitään\nmuuta tehtävää kuin makailla ja käydä kalalla.\n\nNuotta, _nueht_, on ahkerimmin käytetty kalanpyydys, ja näkee sen\njokaisen kesäkentän järvirannassa pitkille riuvuille, _nuottauluille_,\nripustettuna, povi pitkässä, järvelle pistäyvässä _puov-muorrassa_.\nVarakkaassa lapintalossa saattaa olla pari, kolme, jopa neljäkin\nnuottaa, eri pyyntijärvillä kukin. Niinkuin aina, on koltankin nuotta\nsuuritöinen ja kallis laitos, satasylinen saartovehe, pari, kolme syltä\nkorkea. Tiheäsilmäinen nuotanpovi, _puov_, on kolmisen syltä, vähän\nharvasilmäisemmät rinnat, _raddas_, 15-16 syltä ja harvasilmäisimmät\nsiulapuolet, _seul_, 25-30 syltä. Sitten ovat vielä pitkät\nkiskomaköydet, _kieud_. Nuotan alareunassa on tuohikukkarokivet,\n_kiepti_, mutta yläreunassa taas nuottalaudat, _nueht-loud_,\nerimalliset siuloissa, rinnassa ja povessa: siuloissa pitkänpyöreät,\nkäyrähköt kappaleet, rinnassa soikeat, useasti leikkauksilla\nkoristellut lapukat, ja povimerkkinä komea, leikelty pyöreä kurikka\ntaikka vielä komeammin koristeltu puolipyöreä kaksoislauta, _kolptsas_.\n\nLapin kirkkaina kesäpäivinä, jolloin aurinko täydeltä terältään paistaa\nhellittää, lepäilevät Lapin kirkasvetisten järvien kalat rauhallisina\nsyövereissään, ja vasta sitten, kun aurinko on alentunut läntiselle ja\npainunut matalimmilleen peräpohjaiselle, lähtevät syöverien eläjät\npiiloistaan öisille saaliin hakuretkille. Ja silloin lappalainenkin\nlähtee nuottineen liikkeelle, öiselle saalistamisretkelle hänkin,\npäivän helteen piileskeltyään varjoisessa pirtissään. Nyt on paras\nsaaliin aika sekä kalalla että kalanpyytäjällä, ja nälkä ajaa\nkumpaisetkin liikkeelle.\n\nIllalla kahdeksan, yhdeksän, jopa vasta kymmenenkin aikaan sonnustautuu\nkoltta kalalle. Naiset vetävät päälleen ja vyöttävät pitkän, valkean,\npurjevaatteesta ommellun, paidantapaisen hameen, ja miehet kiskovat\nylleen vanhan lappalaisen umpitakin. Miesten vasta pukeutuessa\nkiiruhtavat naiset jo rantaan, laittavat veneet kuntoon, työntävät\nvesille ja asettelevat nuotankin uluilta veneeseen. Sitten vasta itse\nmiehet astua källeröittävät saapuville ja istuvat veneen perään\nhuopailemaan, kun naiset taas asettuvat soutimille. Kaksin venein\nlähdetään, kaksi henkeä kummassakin veneessä, soutaja sekä huopaaja,\nmies ja nainen taikka mies ja kolme naista. Saattavat kyllä naiset\nyksinäänkin semmoisen asian kuin nuotanvedon toimittaa. Joskus on\nnuottueen mukana apulainenkin: pieni kitisevä koltta kietkamineen\nveneen kokassa, joskus vielä toinenkin, vähän isompi, toisessa veneessä\nistumassa. Äidin on täytynyt ottaa pienensä opintoretkelle, ja niin on\nkoko kotaväki käynyt kalaa pyytämään.\n\nMutta kalamiehet soutavat syvälle ja heittävät nuottansa apajalle,\ntekevät suuren kaarroksen, vetävät, vinnaavat ja saavat \"sadan\ntaimenta, tuhannen pieniä kaloja\". Sekä taimenta että siikaa he todella\nsaavatkin, rautua ja harria, jotka Lapin suurissa järvissä ovat niin\nverrattomia. Mutta vetääpä nuotta myöskin haukea ja ahventakin.\n\nSitten taas nuotta apajalle ja uusi veto, ja taas ja taas, aina puoleen\nyöhön asti, jopa siitä ohikin, ellei vedenjumala ole oikein anteliaalla\ntuulella.\n\nSivu sydänyön hetken on aika jo vierähtänyt, ja pohjoisella taivaalla\npunoittava aurinko on jälleen aloittanut uuden kiertonsa, kun\nkalamiehet saapuvat kotirantaansa. Ja naiset ovat taas soutimissa,\nmiehet perässä huopaamassa.\n\nMiehet astuvat suoraa päätä pirttiin, mutta naiset jäävät rantaan\nasettelemaan raskasta märkää nuottaa uluille ja kalastusneuvoja\nlaittamaan korjuuseen, ja sitten vasta he kalakoria kantaen joutuvat\ntupaan.\n\nMutta eiväthän miehetkään pirtissä ole suinkaan toki laiskoina olleet:\nteeveden ovat he valmiiksi kiehauttaneet, kalaa ja kakkua pöytään\nlaittaneet, niin että naisilla on heti, kun sisään saapuvat, lämmin\nteevesi juotavana.\n\nSitten käydään illan saalista käsittelemään. Parhaimmat kalat, isoimmat\ntaimenet, harrit, raudut ja siiat, työnnetään keittokattilaan, mutta\nhauet ja ahvenet sekä pienet harrit, siiat ja taimenet heitetään\nsuolaan pantaviksi taikka kuivattaviksi. Siika, taimen ja harri on\nparasta suolakalana, hauki ja ahven taas kuivattuna.\n\nJa seuraavana iltana tehdään taas samanlainen kalaretki.\nJoka ilta, jos vain ilma suinkin myöten antaa, jopa pyhäpäivän\niltanakin, käy koltta nuottaa vetämässä, viipyen siellä aamupuoleen\nyötä ja sitten päivänsä makaillen.\n\nSyksyllä taas, kierän jään aikana, vedetään nuottaa jään alta.\nIsosta avannosta, _nueht-kaldijsta_, lasketaan nuotta jään alle,\nuitetaan pitkien salkojen avulla pikku avannolta toiselle pitkäksi\nkierrokseksi ja tuodaan takaisin isolle avannolle, josta se sitten\nkiskotaan ylös.\n\nVerkko, _saim_, on kolttalaisen toinen tärkeä kalanpyydys.\nJoka talossa on verkkoja kymmenittäin, jopa neljään, viiteenkymmeneen\nvarakkaalla ja ahkeralla pyytäjällä. Iltapäivin käydään verkkoja\nlaskemassa järvien rantaheinikkojen reunaan, matalille kareille,\nsalmiin ja jokien suihin, useampiakin verkkoja yhteen jataan,\n_jaatuun_. Toisinaan vielä, kun verkot on potkettu, soutaa\nloiskutellaan heinikkoa pitkin, järven rantapuolia, niin että kalat\nhätäyksissään uivat pyydykseen. Aamupäivin käydään verkkoja kokemassa.\nVerkkojen potkemista ja kokemista saattavat hoitaa naiset yhtä hyvin\nkuin miehetkin. Entisaikaan, kun käytettiin keveämpiä painokiviä,\nlaskettiin verkot jokiin pitkin virtaa,kun eivät muuten olisi virrassa\nkestäneet, mutta nykyään, kun käytetään raskaampia tuohikukkaroita,\npotketaan verkot poikkivirtaan.\n\nKeväisin laskee lappalainen verkkojaan salmien sulapaikkoihin ja suliin\njokisuihin ja saa keväistä kutukalaa, haukea, ahventa ja harria pitkän\ntalvipaaston perästä. Syysasunnoilla eläessään kiertelee koltta\nsyksyjärvillään siikojen kutusijoille verkkoja laskemassa. Ja kun tulee\ntalvi, päästelee hän porolla järvelle pyydyksineen ja heittää verkot\njään alle, uitellen niitä avannosta toiseen. Tällaistakin, käsiä\npaleltavaa pakkastyötä saattavat kyllä monet arkailemattomat\nkoltta-naiset toimittaa. Niinkuin Koaistjen Evvanan eukkokin, joka\nnelisenkymmentäkin verkkoa työntää jään alle, yli Vuolu-jaurin selän,\nja niitä yksinään kokee ja hoitelee.\n\nSyyspyynnin kaloja säilyttää koltta jäädytettynä pahimman sydäntalven\nvaraksi, sillä silloin, pimeimpänä aikana, ei mikään kala liiku, eikä\nsilloin verkkoja lasketa eikä nuottaa vedetä.\n\nOn koltalla kolmaskin kalanpyydys, _merta_. Se on petäjän päreistä\nkudottu suppilo, jolla kevätsulasista pyydetään kutukalaa; syksyllä\nviedään se siian kutupaikoille.\n\nOnkimista ja uistamista eivät entisaikaan kolttien kalajärvet\nsuvainneet, vaan saattoivat pelästyttää pahan pyytäjän kovin suurilla\nkaloilla taikka tavattoman runsaalla saaliilla. Niinpä pelästytti\nvedeneläjä erään Nuortijärven kolttapojan, joka uistimella uskalsi\nmennä kaloja yrittämään: antoi paljon kalaa ja suuria kaikki. Ja sitten\nvielä kuuli poika kaiken yötä kovaa kolkutusta ja läiskettä, niinkuin\nolisi järvellä uistinta soudettu ja kaloja veneeseen viskelty. Ei\nuskaltanut poika enää uistimineen mennä järvelle.\n\nSuurien jokien väkevistä virroista pyytävät koltat lohta, _luossaa_.\nNiinpä on monissa niemimaan jokien koskipaikoissa lohipato, _sappor_,\njoko jokisuulla taikka ylempänä sisämaassa. Semmoinen on esim.\nTuulomajoessa, Patunankönkään vierellä, Nuortijärven alapuolella.\nTuuloman kautta kun sekä Luton alueen että Nuortijoen vedet virtaavat,\non Patunan lohenpyyntipaikka sekä Suonikylän että Nuortijärven kolttien\nyhteisomaisuutta. Yhdesssä ovat kylien miehet lohipatoa pitäneet, kalaa\nsaaneet ja saaliinsa keskenään jakaneet. Joen vasemmalla rannalla on\nkaksi kalapirttiä, kummankin kylän pyytömiehillä omansa. Onpa\nrannalle yhteisesti rakennettu pieni tsassounakin, jossa onnistuneen\nkalansaaliin jälkeen saadaan jumalalle kantaa kiitosta.\n\nMetsäjärvillä pyydystelevät koltat kalaa vain perhekunnittain, kukin\nomilla kalavesillään. Joskus vain on veljeksillä yhteiset\nnuotat, joita yksissä miehin vedetään ja saalis sitten jaetaan\npyytäjien mukaan. Ja köyhä, pyydyksetön metsäkodan eläjä voi liittyä\nvarakkaamman nuottamiehen apulaiseksi ja saa silloin palkoikseen\nkolmanneksen saaliista.\n\nJäämeren rantaseutujen, kuten Kildinin, Varsinskin, Jokongan,\nLumbovskin ja Ponoin koltilla on taas omat merelliset kalastustapansa\nja pyyntikeinonsa Jäämerellä ja jokisuilla, Jäämeren rannalla.\n\nKalanpyydyksensä valmistaa koltta itse ja tarpeen tullen korjaa ja\npaikkailee ne. Kesäkauden päivät ovat kalanpyynnin ohella omiaan\npyydyksien laittamiseen ja korjailuun, muitakaan hommia kun ei ole.\nMilloin istuu ukko verkonkudelmaan silmiä pistellen, milloin siinä akka\naskaroi, milloin taas pojat taikka tyttäret vuoroonsa istahtavat käpyä\nkäyttelemään. Toisinaan näkee koko perheen hääräilevän nuotan repeämiä\nkuroilemassa. Ja pirtissä istuskellessa voidaan myös valmistella nuotan\nja verkon kiveksiä, verkon tuohikierukoita sekä nuottalautoja.\n\nVerkot ja verkkoköydet sekä nuotat lappalainen värjää, _roukaa_,\nkoivunkuorella. Paksua, vanhan, suuren, koivunkärrikän tyvikaarnaa\nkuivataan ja keitetään tuhkan kanssa kentällä isossa kattilassa, pannen\njoukkoon kuusen pihkaisia käpyjäkin; sitten sotketaan kalanpyydykset\nkattilaan ja kiehutetaan, niin että tumma väri tarttuu kiinni.\nToisinaan näkee iltasilla ukon roukauskattilaa hoitelevan, toisinaan\ntaas häärivät sen luona naiset.\n\nKalanpyytäjän tarpeita ovat myöskin veneet, _voonas_, joita joka\ntalossa on viisin, kuusin kappalein: ainakin pari venettä\ntarvitaan, aina järvellään. Ja jos on etäisempi kalastusjärvi, jolle ei\nvie vesiteitä toisilta pyyntipaikoilta, vaatii se omat veneensä.\nVeneetkin ovat kolttien omia käsialoja, erityisten taitavien\nveneseppien rakentamia.\n\nSen osan saalista, joka ei päivän mittaan tule syödyksi, panee koltta\ntalteen talven kalattomien päivien varalle, suolaa kalapuoreihinsa\ntaikka laittaa kapakalaksi.\n\nKalat kuivataan kaadaksen orsilla katon alla taikka monesti vain artun\norsilla, paljaan taivaan alla. Isot kalat halkaistaan vatsapuolelta,\nleikataan selkäpuoleen muutamia viistoviiluja, joihin suolojakin\nripotellaan, pingoitetaan rassilla levälleen ja työnnetään pyrstöön\nleikatusta lävestä kuivausvarpaan. Pienet kalat leikataan halki\nvatsasta selkään pitkin pituuttaan ja pistetään halkeamasta vartaaseen.\nPikku siiat halkaistaan kyljittäin, ja kaikkein pienimmiltä kaloilta\navataan vain vatsa ja kaula, ja kalat pistetään leuoista kimpuittain\nrasseihin. Monesti näkee katoksen alustan täynnään kalavartaita\npoikittain katoksen orsille asetettuina, vartaat kaloja täytenään,\nvielä pikku kalakimppuja vierellä riippumassa. Viikon, pari vaatii iso\nkala kuivaakseen, pienet kapaantuvat muutamassa päivässä. Kuivat\nkapakalansa kasaa koltta aitan loukkoon lattialle, ja karttuu niitä\nhyvinä pyyntikesinä talven varaksi kokonaiset suuret röykkiöt.\n\n\n\n\n8. METSÄSTYKSESTÄ.\n\n\nNiinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja\ntalvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää\nsuunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun\nkintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen\nahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.\n\nEntiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa\nvielä majavakin, _maajjig_, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä\npyydystelivät koltat sukkelalla satimella, _piärttamilla_ eli\n_maajjig-kuattilla_. Jokisuihin, suvantoihin, majavain\noleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis\npyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat\nvedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon\nrakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta\npiärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea\nsulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää\nrikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla\nkertaa.\n\nNäin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.\n\nMutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista.\nSuonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen\nkorpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta,\nVuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun\nMeetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa\nolivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä\nehjiä ja hyvässä kunnossa.\n\nVanhaan aikaan samoili Kuollan-Lapin erämaissa myöskin suuria\nvillipeura-, _koddi_ eli _mientuz_-laumoja, ja niitä lappalaiset\npyydystelivät sekä _haudoilla_ että _hankailla_. Peurojen kulkuteille,\nsuurien jänkien välisille kankaille, kaivettiin syviä kuoppia,\npiikkipohjaisia salahautoja, jotka ovelasti peitettiin, niin että pahaa\naavistamattomat haarasarvet sortuivat niihin surmikseen. Vielä nytkin\nnäkee monilla kankailla, kuten Tuulomanjoen varsilla ja Luton\nrantamilla, vanhoja nurmettuneita kuopanteita, entisten peurahautojen\nsijoja.\n\nPaljon pyydettiin peuroja myöskin hankailla, joita lappalainen nimitti\nnimellä _aggas_. Oli rakennettu pitkiä, kymmen-, parikymmen\nvirstaisiakin aitoja kankaille poikki selkosten, jängästä toiseen\ntaikka järvestä järveen. Pari vahvaa ortta, toinen miehen rinnan\nkorkuisella, toinen alempana, oli asetettu puusta puuhun, kannosta\nkantoon, taikka haarukkain varaan, ja tuon tuostakin oli aidassa aukko,\njohon oli viritetty suopunkinuoran paksuinen, punottu ansa, kieli.\nSata, pari, jopa kolmekin sataa surmansilmukkaa saattoi tämmöiseen\nkuolemanaitaan olla asetettuna, ja niihin peurat kankaita kulkiessaan\nmonesti puuttuivat. Joka viikko käytiin aitoja kokemassa, jotteivät\nsudet ja ahmat olisi ehtineet saaliinjaolle.\n\nVanhat metsämiehet muistavat vielä ennen käytetyn ansojen asemesta\naita-aukoissa itseampuvia keihäitä, ja semmoisia hankaita sanottiin\nkeihäshankaiksi. Vahva kuusenkarhakka oli jännitetty jouseksi, joka oli\nampaissut surmaavan keihään aukosta pyrkivän peuran kylkeen.\n\nMutta vahvan lumen aikana laativat lapinukot jänkien välisille\nkaitaisille saarekkeille oikean suursurman: silmustivat puitten\nväleihin ansan ihan ansan viereen ja välimaat sekä sivut sulkivat\naidalla. Rakensivat vielä toisen, jopa kolmannenkin samanlaisen\npauloituksen edellisen taakse. Sitten kun sattui kovan onnen peuralauma\nlähimaille, niin mentiin kymmenin miehin, piiritettiin lauma ja huutaen\nja hoilaten ja meluten ajettiin koko parvi suoraa päätä kamalaan\nkuoleman paikkaan, jossa, jos ajo hyvin onnistui, melkein koko\nmetsäläisparvi sai surullisen loppunsa.\n\nVanhojen miesten muistannan aikana oli vielä pyydetty peuroja näin\nansahankailla ja paljon saatu, mutta nyt ovat jo Kuollan-Lapinkin\nsydänmaista villipeurat niin hävinneet ja hävitetyt, etteipä niiden\npyynnistä juuri voi puhua. Joskus vain jokunen sattumalta tavataan ja\nammutaan, ja silloin tällöin eksyy koltan porotokkaan joku metsän villi\nhaarasarvi, mutta ihmisen lähestyessä se heti hurjana kirmaisee\nkorpeen.\n\nMutta suurmetsien komeita kruunupäitä, hirviä, _sörv_, on vielä kyllä\nKuollan-Lapissa, ja niitä koltat ahkerasti ajelevat.\n\nKevättalvella, suuren paaston aikana, kun lumihanget jo ovat vahvuneet\nsivakan kantaviksi, lähtevät koltat pitkille pyyntiretkille. Parin,\nkolmin, neljinkin miehin liitytään samaan seuraan ja kuusin, seitsemin\nporoin, eväät, metsästystarpeet ja sukset ahkioissa ajellaan\npyydyspaikalta toiselle. Omilla pyyntimailla, omien kesäkautisten\nasuinpaikkojen ja kalastusjärvien seutuvilla kyllä pysytellään ja\najellaan kaikenlaista metsänotusta, mutta etupäässä ahdistellaan\nhirveä. Mutta tiukan ajon tiimellyksessä  \"erehdytään\" monesti\nnaapurien alueillekin, jopa naapurikylienkin erämaihin varkaisiin ja\notetaan, mitä saadaan. Saaliista kyllä vanhojen oikeuskäsitteiden\nmukaan, kuuluisi osa erämaan omistajalle, mutta kaikessa hiljaisuudessa\nhiihdellään jälleen omille maille ja viedään mukana kaikki, mitä korpi\non antanut.\n\nHylkeennahalla pohjatuilla _kolloksillaan_ hiihdellä hivuttelee koltta\nkuin korpien karvainen peikko äänettömästi yli hankien, eikä vähääkään\nsihahda karvainen kollos, niinkuin sihahtelee koivuinen sivakka. Kun\ntavataan hirvenjäljet, lähdetään niitä sivakoimaan, ja yritetään\nyllättää otus makuusijaltaan. Ennen makuulle heittäytymistään tekee\nhirvi suuren kierroksen ja palaa jälkiensä lähimaille lepäämään, katse\njälkiä kohden suunnattuna. Hyvin varovaisesti vaanien täytyy siis\npyyntimiehen lähestyä, jos mielii saalistaan tavoittaa. Jos taas hirvi\nennättää taipaleelle, ajetaan sitä takaa jälkiä seuraten, ja kun\npäästään lähimaille, hiihdetään sivulle ja sieltä vaanien yritellään\nsaaliin kimppuun. Monesti satutaan yllättämään kokonainen lauma,\njolloin sitä aletaan miehissä paukutella ja lennättää, ja kun lauma\nhajaantuu, hajaantuvat surmamiehetkin ja lähtevät kukin oman\najettavansa kintereille.\n\nAhkerasti koltat hirviä ajelevat ja paljon he niitä saavatkin\nkaadetuksi. Niinpä on Suonikylän Fofonov-ukko joskus poikineen\ntalven kuluessa kymmeneltäkin hirveitä taljan kuoraissut.\n\nSaaliinsa, hirvenlihat ja muut syötävät, tallettaa metsämies\njäädytettyinä kesäkautisten asuinpaikkojensa aittoihin, taljat taas\nkuljettaa mukanaan pyyntiretkeltään palatessaan.\n\nMilloin satutaan pyydysretkellä kohtaamaan näädän jäljet, käydään niitä\nseuraamaan. Koirien ahdistamana sukeltaa näätä, _nieht_, helposti\nkiviraunioon taikka johonkin lahokantoon tai kuusenrytöön. Silloin\nviritetään pitkä, parikymmensylinen näätäverkko, _nieht-saim_,\npiilopaikan ympärille, sytytetään tuli lahokantoon taikka työnnetään\nsavuavia pökkelöitä kiviraunioon, niin että piileskelijän on pakko\ntulla ulos ja yrittää pakoon. Mutta siinä se kohta takertuukin verkkoon\nja joutuu koirien kynsiin.\n\nNäin hyökätään pyyntiretkellä kaiken muunkin kelvollisen metsänriistan\nkimppuun, milloin mitäkin tavoittaen. Karhun pesällekin pohjastutaan\njoskus ja silloin aloitetaan heti tappelu.\n\nMutta sitten keväthangilla, kun karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle,\nkäydään koirien kanssa siltä turkkia riistämään. Muuta koltta ei\nkarhulta kyllä otakaan kuin karvaisen turkin vain, sillä lihat heittää\nhän metsään taikka tarjoaa ne Inarin lappalaiselle tai suomalaiselle.\nKarhunlihaa ei koltta syö, Inarilaiset kyllä syövät sitä ja tietävät,\nettä karhunliha ei maista koltalle siksi, kun karhu on heidän\nheimolaisensa, -- koltat ovat muka samaa sukua kuin kontiokin.\n\nMiten lienee, mutta niin merkillinen otus karhu on, ettei sen tappoon\nole suinkaan meluten mentävä. Naisväelle varsinkaan ei saa asiasta\nsanallakaan mainita, vaan heille sanotaan muka oltavan vain\nporometsälle lähdössä. Sillä jos naiset saavat miesten puuhat tietää,\nvoi käydä niin, ettei saadakaan karhua. Taikka saattaa kontio hyökätä\npyytömiesten kimppuun ja raadella heitä, jopa surmatakin. Niin\nkamalasti kävi eräällekin koltalle, joka akkansa tieten lähti\nkarhumetsälle, ja akka siitä vielä hupsuuksissaan toisille kielitteli\nsanoen: \"Minun ukkoseni meni karhuntappoon, karhuntappoon ukko hiihti.\"\nMutta eipä ukko karhuntaposta palannutkaan. Metsästä löydettiin sitten\näijä kädet ja jalat ruhjottuina ja päänahka silmille kuoraistuna.\nKuolleena oli kyllä kontiokin kaatajansa vieressä.\n\nSusi, _kuimppe_, on lappalaisen suurin vihollinen, surkea\nporojen surma, joka kymmenlukuisin laumoin liikkuu talvisilla\ntuntureilla, joskus kolme-, neljäkymmentäkin nälkäistä ryökälettä\nsamassa parvessa. Kun sellainen joukko ryntää porotokkaan tulee\nsiinä selvää jälkeä: kymmeniä poroja kaataa se yhdellä iskulla samasta\nparvesta, syöksyen sitten toiseen tokkaan ja tehden taas samat tuhot.\nSiksi lappalainen vihaakin sutta oikein sydämensä pohjasta, ja missä\nikinä hän suden kohtaa, tappaa hän sen, eikä vain säälimättä, vaan mitä\nsuurimmalla nautinnolla ja mielihyvän tunteella. Hän ampuu sen kuin\nrosvon, mutta jos ei satu olemaan pyssyä, keihästää hän sen\nsuksisauvallaan, tavoitettuaan sen vahvassa lumessa, taikka\nkolhii kirveellään taikka paremman puutteessa sohikoi suurella\npuukollaan. Venäjällä ei makseta tapporahoja sudesta, eikä lappalainen\nniitä kaipaakaan, vaan surmaa hän suden suuritta rahoittakin omasta\nhalustaan. Ajamalla entisaikaan sutta enimmäkseen ahdisteltiin, mutta\non sittemmin jo opittu sitä raudoilla ja myrkkysyötilläkin\npyydystämään.\n\nMelkein yhtä vihattu kuin susi on ahma, _keatki_, porojen suuri surma\nsekin, kalapuorien ja liha-aittojen häpeämätön rosvo. Senkin koltta\nsäälimättä surmaa, missä vain tavoittaa metsästysretkillään taikka\nporoja paimennellessaan. Metsiin, jäkäläkankaille, joilla ahmat poroja\nvaanien liikuskelevat, laittaa lappalainen ovelia ahmanloukkuja,\n_keatki-piärttam_, rakentaen vahvan hirsilavan, metriä leveän, paria\npitkän alle, ja toisen samanlaisen vielä vahvemmista hirsistä. Tämän\nhän virittää vipusimilla ja laukaisuvitsoilla viistoon edellisen\npäälle, niin että se, ahman käydessä alla olevaa syöttiä repimään,\nrymähtää rosvon selkään.\n\nKettuja, _riemni_, yrittelee lappalainen joskus pyydystää raudoilla\nsekä myrkkysyöteillä, väliin taas saaden sen ampumallakin. Ketunpesiä\netsii ja kaivelee hän kankaiden tievoista ja ryöstää niistä poikaset.\nEntiseen aikaan olivat jotkut ukot pyydystelleet kettuja käpylaudoilla,\n_riemni-saales_. Petäjänkannon metsäkankaalla olivat he veistäneet\nkaksipiikkiseksi hangoksi, pistäneet piikkiin poronkoparan, ja sitä\ntavoitellessa oli reporukka sukaissut etukäpälänsä hangon ahtaaseen\nhaarukkaan ja niin jäänyt ovelampansa saaliiksi.\n\nSaukkoja, _tshaarves_, pyydetään syksyisin purojen seuduilta, josta\nniitä etsitään koirain avulla. Koltat virittelevät myös rautoja\npoluille, joita myöten saukot kulkea keikuttelevat vesiojasta toiseen\ntaikka käyvät rantakuusen alla saalistaan syömässä ja makailemassa. Ja\nkärppää, _pujtij_, pyytää koltta myös raudoilla sekä puupölkystä\nveistetyllä liskulla. Halkaistaan vain pölkky, veistetään siihen hiukan\nkoperoa, viritetään puolikkaat tikkujen varaan, pistetään vähän\nporonkuuta väliin syötiksi, ja pieni portimo pistäytyy suurustamaan ja\nsaa surmansa.\n\nPienestä oravasta, _uarrevista_, ei koltta paljoa välitä, ampuuhan sen\nsentään, kun tapaa, ja kuoraisee nahan laukkuunsa, mutta lihan heittää\nkoiralle. Samoin jänis, _njuammel_, on hänestä arvoton otus, kynsikäs\npaltsasilmä, jonka lihasta ei ole ristityn ihmisen syötäväksi. Poikaset\nsitä vain ansoilla nahan takia pyydystelevät.\n\nMutta metsälintuja kyllä ristittykin saattaa syödä. Talvella\neräretkillä niitä ammutaan, mitä vain saadaan: metsoa, koppeloa,\nteertä, riekkoa ja pyytä.\n\nMutta sitten keväällä, paraana soitimen aikana, on lappalaisella oikea\nlinnustamiskiihko. Silloin on koltta yhtä innoissaan kuin kotkottava\nkoppelo taikka tappelunhaluinen metso. Poroilla oikein ajetaan\nsoidinahoille penikulmien päähän, joskus koko talon miesväellä ja koko\nporotokan kanssa, valitaan siellä kullekin oma vartiopaikkansa, ja\nsitten, kun metsän konsertti alkaa, paukutellaan minkä ennätetään,\nammutaan niin paljon kuin vain saadaan. Metsojen kukkotappelua\nyllytetään vielä kalkuttaen puukolla pyssynpiippua taikka koppelona\nkotkottamalla. Metso onkin lappalaisen parhain pyytölintu, se yksin on\nkoltalle vain _loitte_, lintu, mutta muilla kaikilla on omat nimensä,\nkoppelokin on _kuohpel_.\n\nOvela on koltta keväthehkuisia riekkojakin, _rehpia_, narrailemaan:\nhiipii vätkyttävän riekkokukon nähdessään kaatuneen lieon alle,\nnaukuttaa siellä kuin naarasriekko, ja kun kukko juoksee liekoa myöten\nmuka kanaansa katsomaan, koppaa lieon-alainen naukuttaja kukkoa\nkoivista ja vääntää niskat nurin. -- Talven lumilta pyytelee koltta\nriekkoja koivuviidakkoihin viritetyillä ansoilla.\n\nKeväisin ampuvat koltat myöskin arkoja hanhia ja joutseniakin,\n_tshuonje_ ja _njuhtsh_, kun ne ilmestyvät uiskentelemaan erämaiden\nensimmäisille sulille, jokien suihin, järvien salmiin ja virtojen\nnivapaikkoihin. Pyssymiehet hiipivät silloin rantapensaikkoon vaanimaan\nja sieltä lennättävät surman kevätvieraille.\n\nSamoin muitakin vesilintuja, sorsaa, sotkaa, telkkää, haapanaa,\nmeriteertä ja kuikkaa, ampuu koltta keväällä ja kesälläkin, milloin\nvain sattuu tavoittamaan. Ampumansa vesilinnut koltta itse syö,\nJoutsenen ja kuikan hän nylkee höyhentämättä ja myy nahat. Kuikannahkaa\nkoltta toisinaan käyttää pyssyneuvojen kotelona.\n\nNiinkuin metso on koltalle metsän \"lintu\", niin on sorsakin\n\"vesilintu\", _tshattsi-loitte_, mutta muille vesilinnuille on hänellä\nomat nimensä. Niin on sotka _soatke_, haapana _nart_, meriteeri _nurt_\nja kuikka _toohtig_.\n\nVesilintujen, samoinkuin metsälintujenkin, munia koltta ryöstää,\nmilloin vain _manne-sajen_, \"munasijan\" löytää, rakenteleepa vielä ja\nripustaa rannanpuihin sotkalle ja telkälle onteloita pesäpönttöjä,\n\"uuttuja\", _vouht_, samanlaisia harmaita kelotorvia, joita vielä\nnähdään vesien rannoilla meidänkin salomaillamme. Pöntöistä koltta\nsitten korjaa talteensa munasarjan toisensa jälkeen, keittää ja syö\nsuolan ja leivän kanssa, taikka paistaa niistä vehnäjauhoihin sotkien\nmakeata _manne-kaahkia_, munakakkua.\n\nMetsänriistan nahat kaupittelee koltta Kuollaan taikka joskus\nNorjaankin. Samoin myy hän metsälinnut, mitä ei itse käytä\nhyväkseen, sekä metsä- ja vesilintujen höyhenet, joutsenen ja kuikan\nnahat. [Ennen sotaa maksettiin Kuollassa karhunnahasta n. 15-18 ruplaa,\nsuden 4-5 r., ketun 20-25 r., saukon 9-10 r., näädän 20-25 r., kärpän\n2-3 r., oravan 10-15 kop., joutsenen 60 kop. Metsosta maksettiin\nKuollassa 50 kop., koppelosta 40 kop., riekosta 20 kop. Norjassa\nmaksettiin riekoista 1 kr. parista.]\n\n\n\n\n9. PORONHOIDOSTA.\n\n\nPoro, lappalainen ja Lapinmaa kuuluvat aina yhteen. Ei voi käsittää\nLapinmaata, jossa ei olisi lappalaista, eikä taas puhua lappalaisesta,\nellei samalla puhuisi hänen porostaankin. Sillä mikä Lappi se olisi,\njossa ei olisi lappalaista, ja mikä semmoinen lappalainen, jolla ei\nolisi poroa.\n\nSillä niinkuin hieta-aavikon asukas ei tulisi kameelitta toimeen\npaahteisella hietamerellään, niin ei lappalainenkaan menestyisi porotta\ntalvisilla tuntureillaan. Kuten Saharan asukas matkustaa kameelillaan\nrannattoman aavikon halki, laskettelee lappalainenkin porollaan yli\nlumisten tunturien, halki aavojen valkoisten jänkien ja penikulmaisten\njärvenselkien.\n\nKesäkautensa on koltta ahkera kalamies, joka kaiket iltansa\nkalajärvellä rujuaa, taikka elelee Jäämeren kalastamoilla, mutta talven\najaksi hän taas muuttuu yhtä ahkeraksi poromieheksi, joka kaitsee\nlukuisia laumojaan jäkäläkankailla ja tekee pitkiä raitoretkiä Lapin\nerämaissa.\n\nKolttien porotokat eivät ole niin suuret kuin Ruotsin ja Norjan\ntunturilappalaisten monituhantiset porolaumat. Niemimaan itäisen\nylänköseudun suurilla jäkäläkankailla elelee kyllä muutamia suuria\nporopohatoita, jotka paimentelevat tuhatlukuisia laumoja, mutta\nlänsipuolen järvirikkaissa erämaissa asustavien poromiesten karjat on\nlaskettava vain muutamissa kymmenissä ja sadoissa. On lännessäkin\nsentään joitakuita hyvinvoipia poroisäntiä. Niinpä Suonikylän suurin\npororuhtinas, Olssin Pedar, Moshnikow, takavuosina kierteli 800-päisen\nporolaumansa kanssa aina Suomen rajoja myöten, ja nyt hänen leskensä\nhoitelee neljääsataa sarvipäätä. Koimi- ja nelisataisia tokkia\npaimentelevat myöskin suurisännät, Vaiskin Mahtvei, Kuosmin Illep ja\nIvtsa Feodorow, ja Huoterin Illepillä on poikiensa kanssa yhteensä\nviitisensataa poroa. Monella on taas sata ja parisensataa sarvekasta,\nmutta on sitten useita köyhiä, viidenkymmenen ja parinkymmenen\nomistajia, jopa joitakuita pätöisiä raukkoja, joilla on vain viisi,\nkuusi vaivaista hoidokkia. Parhaat ja komeimmat porokarjat Suomen\nrajamailla sanotaan olevan vasta mainitulla Kuosmin Illepillä sekä\nOudan Kuosminilla, joka asuu kesäisin Hirvasjärvellä. [Nämä poromäärät\noli koltilla ennen maailmansotaa. Nyt ei heillä enää ole niin suuria\nkarjoja, sillä maailman suuri myllerrys on kolttienkin, niinkuin koko\nLapin ja lappalaismaailman porokannan hävittänyt melkein kymmenenteen\nosaan entisestään, vieden monilta poromiehiltä karjan sukupuuttoon.\nNiinpä Kittilässä esim. oli ennen sotaa lähes 13,000 poroa, nyt tuskin\npaljoakaan päälle tuhannen. Nälkää ja puutetta nähtäessä on porot syöty\nja myyty, vieläpä varastettukin.]\n\nKesänsä saavat porot viettää omassa vapaudessaan niemimaan suurilla\njängillä ja tuntureilla, ja kiertelevätkin ne äärettömät saloseudut\nristiin ja rastiin aina Jäämeren rantoja sekä Suomen rajaseutuja\nmyöten, monesti kulkeutuen kauas Suomen sydänmaillekin. Joillakuilla\nkoltilla on kyllä jonkunlainen aitauksentapainen kesäjärviensä\nseutuvilla, jossa porotokka saa kesäisen vapaa-aikansa laidunnella.\nOnpa aitauksessa vielä suojaisa poroliakkakin, mihin elukat voivat\npaeta pahinta hellettä ja kiusallisia syöpäläisiä.\n\nElokuun lopulla ja syyskuun alkupuolella lähdetään erämaan\nlaumoja etsimään kokoon, ja kestää se työ viikkomääriä, sillä\nkymmenin penikulmin saadaan sydänmaita sinne tänne samoilla, ennenkuin\nkarja on koossa. Monissa miehin, mies, parikin aina talosta, lähdetään\ntaipaleelle, mukana pyssyt ja koirat, monen viikon eväät, leipää,\nsuolaa ja kalaa, teetä ja sokeria laukussa ja suopungit olan yli\nheitettyinä, vielä vahva sauva kourassa. Sillä koltalla on semmoinen\nusko, että jota isompaa keppiä kantaa porojen etsintäretkellä, sitä\nisommaksi porotokka kasvaa. Penikulmittain saadaan laukku selässä\nsalomaita saapastaa, mutta kun tavataan ensimmäiset porohärät,\nmaanitellaan ne lähelle, heitetään suopungilla kiinni ja sälytetään\neväslaukut niiden selkään ja sonnustetaan johtohihna, _labtshi_ poron\npäähän; toisen pään lämsän heittää kuljettaja olkainsa ympäri ja\nsaattelee niin poroa perässään. Antaapa johtomies toisinaan pyssynsäkin\nporon kannettavaksi, sitoen sen poikkipuolin poronsarviin ja niin on\nelukka totutettu -- ensin pyssynpituista seivästä kannatellen -- että\nse taitavasti ja kolhimatta kuljettelee ampuma-asetta puiden ja\npensaiden välitse: kääntelee vain päätään ja kallistelee sarviaan sen\nmukaan kuin kulloinkin tarvitaan.\n\nJollakulla porolla on kello, _kiell_, kaulassa, ja siitä hakijat jo\nkuulevat ja tuntevat omansa, mutta vielä paremmin he tuntevat porot\nkorvamerkeistä, _piellji-tieht_, saattaen jo etäältäkin sanoa, kenen\nporo se on. Koko seutukunnan piellji-tiehtit ovat kaikille tuttuja.\nMuutamilla poroilla on kaulassa korttelin pituinen puulapukka,\n_kiellgal_, johon omistajan puumerkki ja risti taikka viisisoppinen on\nleikattu. Tällaisia käytetään vierailta ostettujen, vierailla\npieliji-tiehteillä varustettujen porojen merkitsemiseen.\n\nJohtohärkien joukkoon sitten etsitään erämaasta muitakin poroja sikäli\nkuin löydetään, ja irtaallaan etumiehen jäljessä juoksentelevat nyt\ntoiset sarvipäät, härät, hirvaat ja vaatimet vasoineen. Koirat ja\njälkimiehet vain huolehtivat siitä, ettei yhä kasvava lauma enää pääse\nhajaantumaan. Monet yöt saadaan erämaissa viettää, maata nuotioilla\nkoovaksen suojassa ja vartioida porotokkaa, joka yöpaikan lähellä\njäkäläkankaalla lepäilee ja liikehtii.\n\nSitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen\njäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti\nvielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä\netsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja\nMuotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin\nnaapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina\nAkkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen\nkarkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on\njoitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin\nuseasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata\nkiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin,\nkun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä\nruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein\nmenetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä\nlaumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa\nmitään apua.\n\nSyyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla\nkiima-aikansa, _rohkom-aihk_, \"rykimä-aika\", ja poromiesten on\nhuolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos\nporot metsien vapaudessa pääsevät \"rykimään\", ovat ne niin villejä,\nettä niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin\naivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi\nturvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan\njoukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin\nitsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa,\nne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille\ntoinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes\ntoinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan\nsortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on\nrykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata\nmöyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee\nkimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain\nennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään\nsarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja\nsitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan\ntäytyy lannistua.\n\nRykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon\nläheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin\nvartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla\nomissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika,\nlokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot\nvapaammin laiduntelemaan.\n\nEi kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön \"ikuisille\nlaitumille\". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että\nmyytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja\nkenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset\ntaljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta\ntavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja\nlokakuulla aikaisemmistakin poroista.\n\nOmiksi syötävikseen teurastaa koltta, milloin poron, milloin toisen, jo\nheti siitä lähtien kun saa karjansa syyskodalleen. Eikä yhdestä porosta\nisolle kolttaperheelle kovin pitkäksi aikaa olekaan pataanpantavaa.\nHeti kun eläin on paloiteltu, lyödään iso kattila lihaa täyteen ja\nsitten syödään, minkä vatsa vetää. Ja seuraavana päivänä tyhjennetään\ntaas samanlainen lihakattila, ja niin edelleen ankara keitto joka\npäivä. Ja kun poro on loppuun syöty, teurastetaan toinen ja taas\nlihapatain ääressä kylläisinä herkutellaan. Sillä koltta on kuin\n\"sukulaisensa\" karhu tuoreen lihan makuun päästyään melkein\ntäyttymätön.\n\nSyyskodan lähellä on koltalla vartavastinen porojen tappotanner,\ntasainen kenttä jonkun petäjän juurella. Siihen hän taluttaa\nporon, vetäisee talutushihnan tiukalle petäjän ympäritse ja\nsurvaisee suuren puukkonsa, _jonn-nejpin_, etujalan vieritse suoraan\nsydämeen, ja siihen poro paikalla keikahtaa. Pehmeäteräinen likainen\npuukko ei kyllä tahdo paikalla kuolettaa, vaikka sen kuinkakin syvälle\nsydänlihoihin sysäisi, mutta kirkas kovateräinen suurpuukko surmaa kuin\nukkosennuoli. Heti kun poro on kuollut, se nyljetään ja paloitellaan.\nSisään, rintaonteloon valunut veri otetaan talteen. Poron rapamaha\nkäännetään nurin ja puhdistetaan, ja siihen ammennetaan kauhalla\nveri ja mahan suuaukko kuraistaan kiinni. Tämmöisiä verimahoja,\n_vörr-tshovje_, säilyttää lappalainen jäädytettyinä taikka kuivattuina\ntalven varaksi.\n\nPoron koipea ei koltta katkaise kantanivelestä, vaan vasta ruumiin\nläheltä polvitaipeesta, sillä tavoin kun saa jalkajänteistä pitempiä\nsuonirihman aineksia. Syksyllä tapettujen koivet talletetaan\nsemmoisinaan aittaan. Sitten vasta talven joutilaana aikana ne\nnyljetään, kiskotaan niistä jänteet ja lihat.\n\nVasta talvikelien tultua alkaa kauppaporojen teurastus. Suuren\nporolauman isäntä saattaa silloin samalla kertaa taluttaa tappopaikalle\nsurmapetäjän juurelle kymmenkunnankin poroa, toisen toisensa jälkeen.\nMyytäviksi aiotut porot surmaa kekseliäs koltta niskaan pistämällä,\nsillä silloin ei veri valu rintaonteloon, vaan jää suureksi osaksi\nlihaan antamaan sille lisäpainoa. Ja lihavien syysporojen kämmenen\nleveyden paksuisesta selkärasvasta viiltää perso koltta pitkin\nselkäkappaleiden reunoja paksut suikaleet omaan kattilaansa, ennenkuin\nvie ja myy lihat Kuollan ryssille. Norjalaista ei kyllä näin saata\npettää, sillä hän ostaa poronlihoja vain paloittelemattomina\n\"kruppeina\". [Poronlihasta maksettiin Norjassa ennen sotaa 40-50 äyriä\nkg:sta. Taljoista saatiin Kuollassa 5 rupl. parista, s.o. härän ja\nvaatimen taljasta.]\n\nEntiseen aikaan poroja myös lypsettiin syksyllä, kun ne oli\nkesälaitumilta kerätty, sekä kesälläkin, jos porokarjalla oli\nkesätalon läheisyydessä oma aitauksensa ja poroliakkansa.\nPahkasta koverrettuihin, varrellisiin pyöreihin lypsinkuppeihin,\n_pattshem-nappeihin_, taikka tuohesta taivutettuihin varsiniekka\n_poartteihin_ vedeltiin vaatimista toisensa jälkeen pieni\nmaitotilkkanen kustakin, ja maidosta tehtiin juustoja taikka\ntallennettiin sitä talven varaksi jäädytettynä poronmahoissa. Viime\naikoina on porojen lypsäminen jo jäänyt vähemmälle; jotkut Suonikylän\nkoltat ovat sitä vielä vähin toimittaneet. Pahkaiset komeat\nlypsinastiatkin ovat jo monelta joutuneet hukkaan.\n\nSyksyllä toimittaa lappalainen hirvaiden kuohitsemisen eli puremisen,\nkaatskemisen, ja tekee sen hyvin alkuperäisellä tavalla. Ei hän\ntarvitse siihen teräviä puukkoja eikä tulisia rautoja, ei mitään\ntervoja ja rasvoja, eikä kuoharin loitsuja, keikauttaa vain hirvaan\nkentälle ja yksinkertaisesti hampaillaan pureskellen toimittaa koko\ntehtävän, niin ettei synny vähäisintäkään verihaavaa, karvoja vain saa\nkuohari tuon tuostakin suustaan syljeskellä. Ja lappalaiset väittävät\npuremismenetelmäänsä kaikkein parhaimmaksi keinoksi kylmässä pakkasen\nmaassa.\n\nPuremistoimituksella on villistä rajusta hirvaasta saatu lauhkea\nporohärkä, _jierkki_.\n\nPorohärät ovat porokarjojen työmuurahaisia, joiden täytyy toimittaa\nkaikki raskaat ajotyöt. Silloin kun muut porot saavat metsissä\ntalvikautensa kuljeskella ruoanetsinnässä, täytyy härkien myötäänsä\nolla kiskomassa raskaita ahkioita milloin milläkin suunnalla.\nHeti kun syystalven lumilla päästään ahkioilla ajelemaan, alkaa\nporohärkien ankara työaika. Pitkiä viikottaisia retkiä tekevät koltat\nyli tunturien Jäämeren rannoille, milloin Kuollaan, milloin Petsamoon\ntaikka Norjaan. Omia lapintavaroitaan he vievät myytäviksi ja tuovat\npalatessaan leipäaineita sekä muita talontarpeita. Norjasta,\nKirkkoniemestä, Patsjoen suulta, tuovat he taas palatessaan tavaroita\nInarin kauppamiehille sekä tukkiyhtiöille. [Ennen sotaa maksettiin\nraitoahkion kuormasta Kirkkoniemestä Inariin n. 5 kr.] Samoilla härillä\nei kyllä monta tällaista pitkää Jäämeren retkeä tehdä; Norjan--Inarin\nmatkallakin Suonikylän pororaito saa taivaltaa 400-500 virstaa. Parisen\ntämmöistä suurtaivalta kun talvessa tekee, on siinä jo yksille\nporohärille tarpeeksi.\n\nLeveillä raitoahkioilla, _raidu-kerris_, koltta kuljettaa kuormansa,\nparikymmentäkin härkää kollostettuina peräkkäin samaan pitkään raitoon,\nperimpänä vielä muutamia varahärkiä tyhjillään astumassa. Hiljalleen\njutaa kuormitettu raito eteenpäin, edellä mies hiihtämässä taikka\najamassa, perässä toinen pitämässä silmällä, että kaikki kulkee mukana.\nSillä monesti käy niin, että jonkun jälkiporon ahkio sattuu tarttumaan\npuuhun tai kantoon, ja silloin käy vetäjälle pian hullusti, ellei\nraitoa pysähdytetä: etupää kun yhä kiskoo, saattaa poro helposti\nkiristyä kuoliaaksi. Taikka sattuu joku pororaiska kesken matkaa\nuupumaan, jolloin sille käy, ellei perämies ole huolehtimassa, yhtä\nkehnosti: se kaatuu ja laahautuu pitkällään mukana ja hirttyy, kun\nedellä kulkijat vain vetävät. Hirttynyttä, tukehtunutta poroa koettaa\nkoltta saada henkiin siten, että työntää peukalonsa poron peräsuoleen\nja sitten panee toimeen tekohengityksen, poron vatsaa ja kylkiä koko\npainollaan runnoen ja rutistellen; niin hän useasti saakin\nporon palautetuksi henkiin. Jos taas henki ei palaudu, nylkee\nkoltta poron ja myy lihat norjalaiselle taikka ryssälle hyvästä\nhinnasta ja hyvänä lihana. -- Samoin kaupittelee lappalainen\nsuden tappaman poron raadon sekä semmoisen poron, jonka \"nuoli\" on\niskenyt.\n\nKeveämpiä matkoja, jolloin ei kuormaa tarvitse kuljettaa, tekee koltta\nkomeammalla, selkänojaisella ajoahkiolla, _vueijim-kerriksellä_, jossa\nsaattaa mukavasti poronnahkoihin kääriytyneenä istua.\n\nMutta syrjääneiltä on koltta viimeaikoina oppinut uuden ajotavan:\n_porovaljakolla ja saanilla ajamisen_.\n\nSiitä on jo kohta kolmekymmentä vuotta, kun tämä merkillinen kulkutapa\nnähtiin ensi kerran Suonikylässä. Tuli sinne asumaan muuan kolttapoika,\njoka oli ollut renkinä eräällä iizemskiläisellä Muotkassa, ja hänen\nluonaan oppinut porovaljakolla ajamaan. Poika näytti heti Suonikylän\nukoille ihmeellsen taitonsa: valjasti opetetun härkänsä rinnalle kaksi\nkylänmiesten poroa ja sitten komeasti ajella laukotteli sinne tänne\nkylän ympärillä, pitkällä sauvalla ohjaillen ja sohikoiden ajokkaitaan.\nKoko kylä katsoi kummissaan tätä merkillistä menoa, joka oli kuin suuri\nilmestys heidän erämaassaan. Pian ruvettiin itsekin uutta kummaa\nopettelemaan.\n\nNyt on koltta valjakolla-ajamisen taidossa melkein yhtä suuri mestari\nkuin itse iizemskiläinenkin. Korkeakaplaisen pitkän syrjääniläiskelkan\neteen valjastaa hän joko _troikan_, kolme poroa, taikka _tshitverkan_,\nneljä, viisi poroa, jopa joskus _tshetjoikinkin_, kuusikin härkää\nrinnakkain, toinen toiseensa selkävyöstä sonnustettuina. Länkien\nsijasta on poroilla pehmeästä nahasta ommeltu, heinillä täytetty\nlänkivyö, _keäsas_, joka on pujotettu kainaloitse -- ei länkien tapaan\nkaulaan, kuten ahkiolla ajettaessa ja josta käy karvaisesta\nlehmännahasta leikattu vetohihna, _koaraz_, saaniin. Selässä rinnan\nympäritse on komea leveä selkävyö, joka on länkivyöhön kiinnitetty\nniinikään komeasti kirjaillulla niskavyöllä. Vasemmalla puolella on\nvaljakon johtohärkä, _aang-piel-jierkki_, hankapuolenhärkä, toisista\nhiukan etukynnessä. Sen vasemmalla kyljellä, selkävyöhön ja länkiin\nnapitettuna, päitsiin kiinnitettynä, käy ajajan ohjaushihna,\n_vuojim-labtshi_. Muilla ajokkailla ei ole ohjaushihnaa, sillä vain\njohtohärkää tarvitsee ohjata, ja se taas hoitaa muut ajokkaat:\nvasemmalle poiketen vetäisee se toiset mukanaan, oikealle käännyttäessä\ntönäisee se toisia, niin että niiden täytyy syrjäytyä, vaikkapa\numpihankeenkin, kun vain ajaja ja johtohärkä ovat sitä mieltä. Ajajalla\non kädessä oppi-isiensä tapaan pitkä, luunuppinen ajosauva, _hääri_,\njolla hän valjakkoaan sekä ohjaa että hoputtaa, milloin viittoen,\nmilloin uhkaavasti heristellen, milloin taas sarviin kalauttaen taikka\ntakapuoleen tönäisten. Varsinkin valjakkoa opetettaessa survaistaan\nsauvalla tuon tuostakin ja sarviin kalautellaan.\n\nPorovaljakollaan ajelee koltta -- ainakin Suonikylän ja Nuortijärven\nkoltta -- enemmän vain huvikseen, pitkät raitoretkensä ja rahdinajonsa\nhän vieläkin suorittaa ahkioilla. Toisinaan vain näkee raidon\njohtomiehen ajavan edellä saanivaljakolla. Mutta matkatessaan\nnaapurikylään kesteihin taikka toisella eräjärvellä elelevää toveriaan\ntervehtimään taikka Kuollaan tai Petsamoon viinanhakuretkelle,\nlaukottaa koltta valjakollaan. Ylpeänä ja itsetietoisena istuen pitkän\nsaaninsa perässä, komeissa peskeissä ja korvalakeissa, hän hurjasti\nlennättää halki erämaiden, aukeiden aapojen, läpi metsienkin, niin että\nkova ryske ja rytinä vain kuuluu. Ja niin ovat porot tottuneet,\netteivät metsiä laukotettaessakaan mene niin tiheään ryteikköön,\nmistä eivät pääsisi lävitse. Täyttä vauhtia päästelee ajaja\nkyläkujasillaankin ja pyöräyttelee äkkimutkia ja kiepauksia\nmonilukuisten rakennusten, aittojen ja hökkelien välitse, nurkitse ja\nympäritse.\n\nMahtaillen näyttelee koltta komeata porovaljakkoaan ja ylpeätä\najotapaansa Inarin lappalaisellekin, kohdellen häntä hiukan\nhalveksienkin, koska hän ei näin suurenmoisesti osaa porojaan käytellä.\n\nHärkien näin ollessa ankarissa ajotöissä saavat toiset porot\njuoksennella vapaina talvisilla laitumilla. Suurissa tokissa kunkin\nporot eri paikoissa jäkäläisillä kankailla kuljeskelevat ruokaansa\netsiskellen ja etäytyvät usein penikulmien päähän talvikylästä, viisin,\nkuusinkin penikulmin suurimmat porolaumat. Käyvätpä Moshnikovien ja\nFofonovien karjat aina Suomen rajamailla asti. Omin päinsä saavat\nporotokat metsissä liikuskella. Ja kun on rauhanaika, _rauh-aikk_,\netteivät metsien suuret susilaumat poroja ahdistele, niin silloin\ntällöin vain, viikon parin päästä, käydään kotoa karjaa katsastamassa.\nPorolla ajetaan parissa miehin laidunkankaalle ja katsotaan, että\nkaikki ovat tallella, ja palataan taas saman tien takaisin. Mutta jos\nrauha rikkoutuu, ja metsän harmaaturkkiset rumahiset ilmestyvät\nseutukunnalle tuhotöitään tekemään, silloin ei sovi kallista metsäneloa\njättää kaitsijatta. Silloin seuraavat paimenet koirineen porotokkaa\nerämaissa, hiihtelevät ympäri, huutelevat, hoilottavat ja joikaavat\npitääkseen rosvolaumaa loitommalla. Eikä öisinkään joudeta\nistuskelemaan nuotiolla. Silloin juuri, pimeässä pakkasessa, nälkäinen\nsusilauma ympäristöillä ulvoen retkeilee, ja nälkäiset pirunsilmät\nkillistelevät pensaikoista ja kivien takaa. Kamaloilla pyryilmoilla,\noikeilla \"sudenilmoilla\", metsänrosvot tekevät suurimmat tuhotyönsä.\nSilloin saattaa yksinäisiä poroja helposti eksyä laumasta, ja heti ovat\nsyrjässä vaanivat hukat harhautuneen kimpussa.\n\nPahoin käy poroille myös silloin, kun syksyllä suveaa ja jäätää ohuen\nlumen, niin ettei poro voi koparoida jäkälää esiin. Silloin kuolee\nporoja paljon nälkään. Yhtä hullusti käy myöskin, jos keväällä tekee\nniin kovat hanget, ettei poro jaksa niitä puhkaista. Joukoittain\nsilloinkin poroja kuolee nälkään, vieläpä kesälläkin, kun ne\nnälkiintyneinä joutuvat syöpäläisten kiusattaviksi.\n\nKeväällä kun maa alkaa mennä pälviin, ja koltta karjoineen\nasustaa kevätpaikoilla, on porovaatimilla poikimisaikansa. Silloin\nporoja hoidellaan kevättalon läheisyydessä pälvisellä jängällä,\nvaatimet tavallisesti eri paikassa nuoralla puuhun lieattuina, kunnes\novat vasoneet. Mutta sitten ne pikkuvasoineen lasketaan kesäiseen\nvapauteensa, ja samoin porohärätkin, joilta jo aikaisemmin on loppunut\nraskas talven raadanta. Muutamat koltat saattelevat koko karjansa\ntuntureille saakka, mutta toiset antavat niiden mennä omia menojaan.\nEnnen vapauteen laskemista on vastasyntyneet vasat merkittävä, etteivät\njäisi \"peurakorviksi\" ja joutuisi alttiiksi vieraan merkinnälle.\n\nJos on poroilla talvella vastuksensa, niin on niillä kiusansa\nkesälläkin, vaikka saavatkin vapaina erämaissa kuljeskella minne mieli\nviepi. Syöpäläiset ovat silloin niiden pahimpia vihollisia. Ja niitä on\nporojen mailla enemmän kuin kylliksi. Jo juhannuksesta alkaen, ja\nvarsinkin heinäkuun polttavilla helteillä, on koko Lapinmaa kuin\nsyöpäläisillä täytetty. Silloin pahimman \"räkän\" aikana ilmassa ihan\nkuhisee kaikenkaltaista purevaa ja pistävää pientä pirua,\nturhannäköisestä, mutta sisukkaasta inisevästä sääskestä suureen\npörisevään paarmaan asti. Ja missä tahansa ja mitä ikinä ne elävää\nolentoa tapaavat, niin armotta ne käyvät heti kimppuun, kaikkein\nkiukkuisimmin suojaisissa järvien rantalehdoissa sekä helteisissä\nmetsissä jänkien reunoilla. Sakeana, surisevana pilvenä ne ympäröivät\nuhrinsa ja pitävät sitä helvetillisessä piinassa. Ei ole poroillakaan\nsilloin muuta neuvoa kuin juosta korkeille tuntureille, joissa viileä\ntuuli ajaa kiusanhenget pois, taikka ahtautua pahimmaksi ajaksi\nporoliakan suojaan, jos semmoista sattuu lähimailla olemaan. Eikä Lapin\nsyöpäläisille tahdo loppuakaan tulla: kun sääskien päivät päättyvät,\nalkaa pienien mäkäräisten vuoro, ja kun ne taas ovat aikansa\nilkeilleet, tulevat vielä pienemmät polttiaiset, \"sävulinnut\", kuten\nlappalainen sanoo. Ja paarmoja on ainakin kolmea lajia: isoja pöriseviä\npaholaisia, pienempiä kiukkuisia poropaarmoja ja pieniä harmaita\nsuppupaarmoja. Ja poroille ovat kaikkein kiusallisimpia poropaarmat eli\nkurmupaarmat [oik. saivartajia l. kiiliäisiä], joita porot kaikkein\nkovimmin pelkäävätkin, väliin ihan villeinä laukaten niitä pakoon. Ja\nsyytä on pelätäkin. Sillä paarmat pistelevät muniansa porojen nahkaan\nja karvoihin, ja itseään nuoleksiessaan saa poro niitä suuhunsa ja\nvatsaansa. Siellä ne kehittyvät ilkeiksi madoiksi ja vähitellen\nkulkeutuvat ihon pinnalle, josta ne keväällä joukoittain, suurina\nkamalina kurmutoukkina, _uurmeina_, puskeutuvat nahan lävitse ulos ja\nputoavat maahan. Ja tulevat ne ilmoille suunkin kautta, koskapa poro\ntoisinaan köhiessään yskäisee kokonaisen kasan ilkeitä toukkia\nhangelle. [Suusta syöksyvät toukat ovat toisen saivartajan,\nnenäsaivartajan toukkia.] Tavatonta tuskaa tuottavat kurmut poroille,\npitäen niitä laihoina ja kurjannäköisinä; lamppuöljyllä ja viinalla\nkoettavat koltat valella porojen nahkaa ja sillä tavoin kiusantekijöitä\nahdistella.\n\nKuten tunnettua, antaa lappalainen poroille omat nimityksensä eri\nikäkausien ja sukupuolen mukaan. Ensikesäisenä, emon jäljessä\nlaukkaajana, on pikku poro vain vasa, _vuass_, sukupuoleen katsomatta,\nmutta toiskesäisenä on sillä jo eri nimet: urosporo on _oorehk_ ja\nnaarasporo _vuennil_. Kolmantena kesänä on urosporo _vueires_ ja naaras\n_vuennilai_, sitten neljäntenä _kooddas_ ja _aaldu_. Naarasporo on sen\njälkeen edelleenkin vain aaldu, mutta viisikesäinen uros on _koeskas_;\nsitten siitä tulee _nommo-lopp_, nimiloppu. Nuorta naarasporoa sanotaan\nmyös vaatimeksi, _vaattsim_, ja purematon uros on _sörves_, hirvas,\npurtu taas _jierkki_, härkä. Maho-poroa, joka ei ole koskaan vasonut,\nsanotaan _stainikiksi_, ja se on tavattoman raju ajoporo. Nämä\nnimitykset kyllä paljon vaihtelevat lapin eri murteissa, mutta\npääpiirteissään ne ovat samankaltaisia koko lappalaisalueella.\n\nSitten on vielä ainakin ajohärillä omat erikoisnimensä, joilla ne\nmuista eroitetaan. Semmoisia porojen kolttalaisnimiä kuulemme\nlukemattomia. Väreistä saatuja on esim. _Tshähpskos_, musta,\n_Tshuoyjikos_, sinikko, _Vielkij_, valkko, ja _Pujtij_, valkea kuin\nkärppä; vielä _Uhts-vielkij_, pikkuvalkko, _Koddi-vielkij_,\npeuravalkko, _Russ-vielkij_, ruskeahko, ryssän-valkko ja\n_Rist-kallu-vielkij_, ristipäävalkko. Sitten on semmoisia nimiä kuin\n_Poilm-kaatllsij_, nilkkahousu, karvat ulottuvat nilkkoihin, ja\n_Moohtshed-pietska_, komeapeski, sekä _Kirji-kallu_, kirjokallo,\n_Kirji-tshailm_, kirjosilmä, ja _Kalp-njon_, pilkkanokka. Sarvien\nmuodosta saadaan taas nimiä: _Harri-tshuarv_, haarasarvi.\n_Moilhke-tshuarv_, mutkasarvi, ja _Koomehk_, sarvet eteenpäin kaarella.\nLuonteenominaisuudesta otettuja nimiä on esim. _Laashkhan_, laiska,\n_Paaishted_, paistettu, laiska, _Paassnik_, paha, kiukkuinen, vielä\n_Jienn-paarne_, äidinpoika, aina emonsa lähellä oleva, sekä\n_Aahk-paarne_, akanpoika, emonsa kintereillä pysyttelevä ja\n_Jienn-jierkki_, äidinhärkä. Vielä kuulemme nimiä _Uhts-samujed_,\npikku-samojeedi, vasana samojeedeilta saatu -- \"samujeediksi\" sanotaan\nmyös tummaa komeaa poroa --, sekä _Kaarnas-kaatskik_, korpin-purema,\njota on korppi vasana purrut.\n\n\n\n\n\n10. POROJEN VARASTELEMINEN.\n\n\nKoko Perä-Pohjolassa ja Lapissa on koltta hyvin huonossa huudossa, koko\nkoillinen rajamaa tuntee hänet kavalaksi poronvarkaaksi, joka niinkuin\nnälkäinen susi hiiviskelee rajaseutujen erämaissa vaaniskellen\nsuomalaisten poroja, ja sitten niinkuin viekas kettu tassuttelee omalle\npuolelleen ja esiintyy koko asiasta aivan tietämätönnä. Eivät häntä\npeloita mitkään lait eikä asetukset, eivät pidätä mitkään rajat eivätkä\nraja-aidat. Syksyn pimeöissä saattaa hän raastaa raja-aidan maahan ja\naukosta ajaa kokonaisen lauman omille sydänmailleen ja sitten sen\nsiellä sutena teurastaa ja käyttää nahat ja lihat omiksi hyvikseen. Jo\nelokuulla hän kyyristellen kuljeskelee Suomen porotokkien kintereillä\nja ammuskelee pikku vasoja ja nylkee niiden pehmeät taljat\npeskinahoikseen.\n\nSiksipä Perä-Pohjolan ja Lapin rajaseutujen poromies vihaakin kolttaa,\nvihaa miltei vielä enemmän kuin sutta, suurta porojen surmaa. On\nvihannut jo ikimuistoisista ajoista asti.\n\nMutta koltta on ovela kettu, joka monta kertaa sukkelasti pettää\nperä-pohjolaisen poromiehen. Niinkuin petti kerrankin. Ajaa kolttaukko\npitkässä raidossa rahtikuormia Suomen puolen kauppiaille ja palaa taas\nmuutaman päivän kuluttua samaa talvitietä takaisin tavarakuormineen.\nSiellä rajalla, poropirtillä, asustelee suomalaisia poromiehiä. Niiden\nkanssa haastellaan, ryypätäänkin ryssänviinoja ja haukuskellaan\ntunnettuja kolttalaisia poronvarkaita, ja poromiehet avaavat ja\nsulkevat rajaveräjän, jotta äijän-raato pääsee raitoineen kulkemaan.\nMutta kun koltta ehtii oman puolensa piiloihin, päästää hän miehineen\nrehevän naurun.\n\nOlisivatpa poromiehet älynneet mennä penkomaan ahkioita, niin jopa\nolisivat löytäneet sieltä omia härkiään louteitten alle nuoritettuina.\nMiksikäs oli poromiesten tokka juuri yötulilla oltaessa sattunut\ntulemaan lähiseudulle? Eihän koltta voinut vastustaa vanhaa vertansa ja\nhaluansa kolkata muutamia härkiä kuoliaiksi, kalauttaa sarvet pois ja\nsitten semmoisinaan kätkeä ahkioihinsa louteen alle. Mutta saattaa\nviekkaan koltan väliin käydä nolostikin. Olivatpa he kerran koko\njoukolla ajaneet ison tokan Ponku-Matin poroja omalle maalleen,\nsitoneet kiinni ja heittäytyneet nuotiolle nukkumaan. Mutta Ponku\nolikin sattunut juuri olemaan miehineen liikkeellä, oli ajanut jälkiä\nmyöten ja hiipinyt nukkuvien korpirosvojen yötulille, leikannut hihnat\npoikki ja kuljettanut varastetut porot takaisin omaan karjaansa.\n\nAamulla, kun poronvarkaat olivat heränneet, olivat he kovin kummissaan\nja noloina katselleet, kun poroista ei ollut muuta kuin hihnanpätkät\njäljellä. Mutta eivät Suomen poromiehet aina näin helposti saa\nvarastettuja elukoitaan takaisin. Koltta voi ne varsin hyvin kätkeä\nomiin kiveliöihinsä niin visusti, etteivät ole suinkaan etsijäin\nkäsitettävissä. Niinkuin teki muuan Nuortin ukko, jonka jäljille\nsuomalaiset pääsivät. Ei löytynyt poroja eikä porojen taljoja mistään,\neikä ukkokaan ilmaissut, vaikka häntä kuinka olisi kiusattu, puristeltu\nja pieksetty, kielsi vain koskaan kuulleensakaan, että Suomen miehiltä\nolisi poroja kähvelletty. Mutta silloin poromiehet hakkasivat järveen\nkaksi avantoa, pujottivat suopungin avannosta toiseen, ja sitoivat sen\npään koltan kainaloihin ja uhkasivat uittaa äijän jään alatse, ellei\nhän paikalla tunnusta, mihin on varastamansa porot kätkenyt. Mutta niin\noli koltta itsepintainen, että vasta sitten, kun jo oli aivan avantoon\nmenossa, kontallaan kolkon reiän reunalla, avasi suunsa ja ilmaisi\nkätköpaikkansa.\n\nVielä kehnommin käy toisinaan erämaan rosvojen. Suomen poromiehet eivät\naina tyytyneet vain siihen, että saivat poronsa takaisin. Ikuiset\nkiusat ja harmit ja monet kymmenet kadonneet härät, vasat ja vaatimet\nsaattoivat porojen omistajat useasti verisiin kostontöihin. Hyvin\nhelposti voivat he ampua sydänmaan kiveliöissä kohtaamansa kolttaukon,\naivan kuin olisivat ampuneet poroja vaaniskelevan suden taikka muun\npetoeläimen. Ja sinne rannattomiin erämaihin hävisi ikiteilleen koltta.\nMonta tarinaa ja monta kaameaa juttua kuulee kerrottavan, kuinka\nkiukustuneet poromiehet ovat lukeneet koltille kovaa korpilakia ja\nhukuttaneet poronrosvon korpeen kokonaan jäljettömiin.\n\nNiin hävisi jäljettömiin Työrhem-äijäkin ollessaan pyytöretkillään\nSuomen rajamailla ja hiiviskellessään siellä suomalaisten porotokkia\npaimentelemassa. Kun ukko lepäili nuotion ääressä, koovaksen suojassa\nyötulillaan, yllättivät poromiehet hänet ja tekivät, minkä tekivät. Ei\nole korpi kertonut, mitä nuotiolla tapahtui. Äijän koovaksen, sammuneen\nnuotion, keittokattilan sammuneella nuotiolla ja kattilassa tukon äijän\nhiuksia vain myöhemmin toiset koltat löysivät. Ja tunturilta löydettiin\nukon toinen kinnas. Muun kaiken korpi kätki.\n\nMutta niin kokonaan ei korpi kätkenyt erästä toista kolttaukkoa, jonka\nsuomalaiset poromiehet eräretkillä niinikään yllättivät ja hänen\nkanssaan oikein korven kävijäin tavalla menettelivät: nuorittivat ukon\nhänen omalla suopungillaan selin suureen petäjään, pannen kouraan\npaistetun poronkoiven ja sitoen käden koukkuun, niin että\nporonkoipi kasvoja tapaili. Siihen he sitten heittivät äijäraiskan\näänettömän korven katseltavaksi ja kuunneltavaksi, kun hän\nhätähuutojaan luikaili. Mutta niin kauhistui kaikenlaisia asioita\nnäkemään tottunut korpikin tätä tekoa, että vuosien kuluttua toi\ntapahtuman ilmi: löydettiin kerran petäjään sidottu luuranko, joka\nsurkeasti irvistellen näytti vieläkin haluavan hampain tarttua poron\nkoparaluuhun, jota koukistetulla luisella kourallaan piteli naamansa\nedessä.\n\nTämmöisiä tarinoita tietää korpi kertoa, vaikkahan ei kaikkia\nkerrokaan. Monet ottelut ja temmellykset on se vain yksin nähnyt, ja\nmonista synkistä tapahtumista se äänetönnä vaikenee. Miespolvien\nkatkeruuksia, vuosisatojen vihoja on siellä purettu, isienaikaisia\nkohluja kostettu.\n\nMutta eivät koltat silti ole vanhaa tapaansa heittäneet.\n\nSiksipä onkin viime vuosikymmeninä rakennettu rajalle pitkä ja vahva\nporoaita, joka satojen kilometrien pituisena kulkee pitkin suuria\nselkosia Kuusamon ja Kuolajärven rajamailta aina Inariin ja Norjan\nrajaan saakka. Aita estää Suomen poromiesten tokkia omin lupinsa\nmenemästä Koltan puolelle hukkumaan, ja samalla se on rajantakaisille\nporonvarkaille ainakin jonkunlaisena kiusana, kun he suomalaisten\nporotokkien paimenina tahtovat ajella laumoja rajan yli.\n\nVaikka eiväthän kyllä aidatkaan estä, kun vanha veri sattuu oikein\nvoimakkaana koltan kohtaamaan. Silloin kun se henki tulee päälle,\ntäytyy koltan kolkata porohärkä vaikkapa oman naapurin tokasta.\n\nNiinkuin ei koltta sitäkin tekisi!\n\nSillä kun on oikein mestari, niin se mestaroi itse varkaankin.\nJa senkin saattaa koltta kyllä tehdä, kuten on monesti nähty.\n\nNiinkuin silloinkin kun Evvankan Jaahk kähvelsi rajan ylitse\nSuomen puolelta joukon poroja ja kätki ne omiin piiloihinsa sydänmaille\nkiekeröön, kiinnittäen puihin, etteivät pääsisi karkuun. \"Sittenpähän\nkäyn perimässä kun joudun.\" Mutta piilon sattuikin keksimään kaikki\nnuuskiva Rohvima-ukko, varasti ja kuljetti elukat omien korpiensa\nkätköihin. Kun sitten Evvankan Jaahk tuli omiansa korjaamaan, löysikin\nhän vain tyhjän kiekerön, mutta arvasi heti, ettei sitä kukaan muu ole\nvoinut keksiä kuin Rohviman roisto. Ja meni ja etsi Rohviman piiloisen\nkiekerön, kuljetti porot jälleen omiin hoteisiinsa ja teurasti joka\nsorkan, jotta sittenpähän ainakaan eivät enää ole Rohviman saatavissa.\n\nJoskus saattaa koltta kähveltää poron melkeinpä omistajansa nenän\nedestä, kuten kerran Petsamon matkalla tapahtui. Oli neljä Suonikylän\nukkoa raitoretkellä ja kovassa pyryilmassa yöpyivät he korpeen.\nPistäysi siinä iltasella muuan ukko vähän etemmäksi katsastamaan\nporojansa. Toisetpa sillä aikaa keikauttivat äijän lihavimman ajohärän,\nkuoraisivat nahan selästä ja paloittelivat lihat pataan; nahan he\nkätkivät ahkioonsa, sorkat ja kallon korvineen, sarvineen, työnsivät he\nsuureen nuotioon. Ukon palattua takaisin yhdessä sitten hyvällä\nlihakeitolla herkuteltiin. Aamulla äijä kyllä, kun ei härkää mistään\nlöytynyt, ihmetteli, mihin kummaan se on saattanut joutua. Ja\nkummastelivat sitä kovin toisetkin.\n\nElokuulla, jolloin on paras purkapeskien hankinta-aika, kiertelevät\nmonet koltat pitkin selkosia ja tuntureita, missä porotokat\nliikehtivät, ja ammuskelevat vasoja nylkien ne peskitaljoikseen.\nEivätkä miehet suinkaan aina katso, kenen vasan he keikauttavat, sillä\nvasa kuin vasa, kunhan vain hyvän peskinahan siitä saa. Nahka vain\nkuoraistaan ja raato heitetään metsään taikka kuopataan maahan. Satoja\nvasoja saattavat samat miehet yksillä matkoilla ammuskella, ja monet\nkoltat kadottavat kymmeniä vasoja kesän kuluessa. Varsin helposti\njoutuvat \"hukkaan\" porot ja vasat semmoiselta henkilöltä ja\nperhekunnalta, joka ei itse oikein hyvin kykene karjastaan\nhuolehtimaan. Huoteri-ukollakin Tshuörve-jaurilla oli ennen\nviidettäsataa poroa, mutta kun äijä sitten kuoli, jäi koko karja lesken\nja lapsipahaisten huonoon hoitoon. Ja niin huono oli hoito, että\nmuutamassa vuodessa tokka hupeni -- yhteen ainoaan häränkantturaan.\nHyvät naapurit ja kylänmiehet olivat sekä kesällä että talvella poron\ntoisensa jälkeen korjanneet.\n\nEi osaa lappalainen antaa porolaumoille oikein täyden omistusoikeuden\narvoa, niinkuin muulle naapurin omaisuudelle. Porot kun\nlaukkoilevat metsien vapaudessa melkein puolivilleinä kesäkautensa,\novat ne miltei kuin yhteistä omaisuutta, kuten metsäpeurat, ketut,\nsaarvat ja muut metsän eläimet. Siksi ei hänestä niin kovin suuri\nilkiteko olekaan, jos silloin tällöin jonkun metsässä kohtaamansa\nporohärän, vasan taikka vaatimen, nuijaisikin, vaikkapa se olisikin\nvierailla piellji-tiehteillä merkitty.\n\nSuomen porojen alituisena kähveltäjänä ja Suomen poromiesten monesti\ntakaa-ajamana ja ahdistamana on erämaan järvillä yksinään asusteleva\nkoltta käynyt kovin araksi ja pelkuriksi kaikkia vieraita kävijöitä\nkohtaan. Niin tapahtuu monesti, että kun vieras saapuu salojärven\ntaakse venettä huhuilemaan, ei kolttatalosta kukaan uskalla lähteä\nehättämään, ja kun vieras viimein järven kierrettyään saapuu talolle,\ntapaakin hän sen autiona. Koko talonväki on kaapaissut metsien\npiiloihin. Joku uskalikko saattaa kyllä jostakin salaisesta komerosta\nvieraita silmällä pitäen killistellä.\n\nJa lieneepä tämä kolttain arkuus ja pelkuruus osaksi kaukaisempaakin\nperua -- muistoja muinaisista verotuskäynneistä, tshuudilaisvainoista\nja Vesaisen ryöstöretkistä.\n\n\n\n\n11. LAMPAANHOITO.\n\n\nPaitsi poroja on jokaisessa kolttatalossa kotieläiminä vielä\nlampaitakin, _sautsoja_ eli _labbeksia_, jotka, niinkuin muutkin\nkoltat, erämaan ikuisina kiertolaisina kulkevat asuntopaikalta\ntoiselle, talvikelillä poron ahkiossa ajellen, kesällä taas muun\nmuuttoväen joukossa metsäpolkuja kapistellen taikka veneellä matkaten\njärvien ylitse. Kepeäjaikaisina metsäpolkujen juoksijoina voivat ne\nhelposti seurata muuttavaa joukkoa samoinkuin pienet kolttapojat ja\ntyttäretkin, ja veneissä sekä ahkioissa ne kuljetetaan kuten muutkin\nperheen jäsenet. Kolme, neljä lammasta voidaan aina yhteen ahkioon\npeitellä.\n\nHyvässä talossa saattaa lampaita olla kymmenkunta, viisi-, kuusitoista,\njopa parikymmentäkin karitsojen kanssa, mutta pikkutalossa on vain\nviisi, kuusi villanantajaa, jopa joskus ainoastaan pari vain.\nKevät-, kesä- ja syksypaikoilla asuttaessa saavat lampaat juoksennella\nvapaina talon ympäristössä järven rantakentältä ruokaansa etsiskellen.\nKauemmaksi kotipihasilta ne eivät kaikkoa, siinä vain liikuskelevat\nlähettyvillä, enintään käyden metsänreunaan kangasruohoja\nnäpertelemään. Kuumimman päivänhelteen sekä viileän yön makailevat\nsautsat pienessä turvepeitteisessä kodassa, _sautsapuoressa_, joka\naituuksineen on kyhätty kentälle metsänreunaan, taikka lepäilevät ne\n_suovvun_ ympärillä, jonka kolttaeukko on turpeista ja lastuista\nlaittanut kiusallisten sääskien, _tshuushkien_, varalta, taikka\ntoisinaan ne vieri vieressä märehtien kyhjöttävät pirtin varjoisalla\nseinustalla.\n\nKesäruohon lisäksi, jota lampaat kentältä saavat, annetaan niille --\nsamoin kuin koirillekin -- kaikenlaisia ruuanjätteitä, kalanlientä ja\nkalakeiton tähteitä, kalojen sisälmyksiä, taikka keitetään niille\nkalanpäistä ja totkuista oma vellinsä, _sautsa-vierra_. Sautsapuoren\naitauksessa on pitkä ahkionmuotoinen kaukalo, _sautsa-kaarad_, josta\nsautsa-vierrat ja ruuanjätteet lampaille tarjotaan.\n\nKesällä kerätään lampaille talvenvaraksi järvien, jokien ja jänkien\nrannoilta heiniä ja kortteita sekä kankailta jäkäliä, joita säilytetään\n_jeilpuoressa_, jäkäläpuurissa. Samoin kaikki kalanpäät ja ruodot ja\nmuut kalanjätteet kuivataan ja talletetaan talvenvaraksi. Kapakalojen\npäät, kun kalat ovat kuivaneet, irroitetaan lampaiden varaksi omaan\nkasaansa, ja kalan sisälmykset taas kootaan totkuastioihin samoin\nlampaiden talvitarpeiksi.\n\nTalvikylissä on lampailla omat, hirsistä salvetut sautsapuorensa.\nKesällä kootuilla heinillä ja jäkälillä sekä kesäkalastuksen tuotteilla\nniitä ruokitaan. Kalanpäistä ja totkuista keitetään velliä, joka\n\"suurustetaan\" jäkälillä, ja sitä annetaan lampaille aamuateriaksi.\nMutta kirkkaina talvipäivinä saavat lampaat juoksennella omia aikojaan\nulkona pirtin ympäristöillä ja kyläkentällä, ja jyrsiskellä pihamaalle\nrakennustarpeiksi vedätettyjen petäjien kaarnaisia runkoja sekä\nnäperrellä huoneiden seinuksilta talonväen kylmettyneitä\n\"nurkantakaisia\", toimien siten kylän terveyslautakuntana. Kylmillä\nilmoilla kutsutaan seinustain puhdistelijat pirttiinkin, aterialle, ja\ntarjotaan niille kala- ja jäkäläkeittoa isosta kaarasta. Palkaksi\nsaadaan useita kasoja pyöreitä papanoita. Illalla ajetaan lampaat\npuoreensa ja heitetään heinätukko niille iltasyönnöksiksi.\n\nTalviruokinnan aikana tapetun lampaan liha ei koltalle oikein maista,\ntullen ehkä liiaksi \"nurkantakaiselle\". Siksi hän sen myykin ryssälle\ntaikka norjalaiselle. Mutta kesälaitumilla, kesäheinillä ja kalalla\nkasvanut lammas on hänestä sentään syöntikelpoinen, vaikka ei kyllä\nvedä vertoja porolle.\n\nLampaittensa paksuista villoista värttinöi kolttaemäntä paksua\nvillalankaa, josta kutoo vanttuita ja sukkia sekä vahvoja villaraanuja.\n\nUseat kolttaemännät käyttävät lammasta maidonantajanakin. Syksymmällä\nkesää, kun karitsat jo ovat kasvaneet isommiksi, sitovat emännät\nlammasemon utaret, niin ettei karitsa niitä enää saata nilkoa, ja itse\nhe sen sijaan pari kertaa päivässä tiristävät niistä tuohikupposeensa\npikku tilkkasen, noin kahvikupillisen lampaasta. Tuohisuppilolla, jonka\npohjaan on työnnetty sammalia taikka vaatetukko, he siivilöivät\ntilkkasensa, ja varsin mielellään sillä sitten koltat teetänsä\nmaustavat. Joskus näkee kolttatalolla pikku tyttöjen sekä poikastenkin\nlammasta heruttelemassa; toinen pitelee maidonantajaa kaularemmistä ja\ntoinen kyköttää totisena lypsäjän hommissa. Hyvillä mielin sitten\nlähdetään maitotilkkasta teenjuojille tarjoamaan.\n\n\n\n\n12. RUOKATALOUS.\n\n\nKoltalla on kokonaan omalaatuinen ruokalistansa. Hän kun ei pidä\nlehmää, puuttuu ruokataloudesta kaksi niin tärkeää tekijää kuin maito\nja voi, ja kun hän ei osaa kasvattaa perunoitakaan, on ruokajärjestys\nvailla kolmattakin yhtä yleismaailmallista syötävää. Kala ja poronliha\novatkin pääasiallisimmat koltan jokapäiväisessä ruokakomennossa.\n\nKesällä on koltta kalamies ja elää melkein pelkällä kalalla, syöden\nsitä sekä keitettynä että paistettuna, kuivattuna ja suolattuna. Joka\nilta laittaa hän nuotalta tultuaan vahvan kalakeiton. Saaliinsa\nparhaimmat ja isoimmat kalat huuhtaisee koltta vedessä, leikkaa\nvasempaan vatsapuoleen viilun, vetäisee sisälmykset pois ja työntää\nkalan kattilaan; kaikista kaloista hän ei poista sisälmyksiäkään,\nvatsaviilun vain leikkaa ja panee pataan semmoisenaan. Suolaa pannaan\nvain vähäisen, ja keitosta kaukaloon ammennetut kalat syödään leivättä,\npistellen suuhun puukoin ja sormin; lopuksi ryypiskellään leivän kanssa\nkalankeittolientä kupilla kattilasta. Kahdella kaukalolla tuodaan kalat\npöydälle, isommat toisella, pienemmät toisella. Ensin pistellään\npienempiä, sitten isommilla täytetään vatsa. Kenen mielestä kala on\nliian suolatonta, hän ripistelee suoloja eteensä pöydälle ja kastaa\nsiihen kalapalaansa. Jauhoja ei juuri kalakeittoon tuhlata, joskus vain\npanee emäntä kalakattilaan leipäkakun kiehumaan, ja sitten lientä\nryypittäessä antaa siitä kappaleen syöjille. Mitä illallisesta\nkalakeitosta jää tähteitä, ne seuraavana päivänä pistellään teetä\njuotaessa eine- ja päivällispaloina.\n\nPaistettua kalaa syö lappalainen vain välipaloinaan kotihommissa\ntoimiessaan taikka eräretkillä liikuskellessaan. Hiilillä käristäen ei\nkoltta kalaansa polta eikä sen rasvaisuutta hukkaa kuumaan nuotioon,\nvaan pistää kalan pitkään puurassiin, jonka viistosti tukeaa maahan,\ntaikka takassa paistaessaan takkakiven rakoon, niin että kala paistuu\nja kypsyy vain tulen kuumasta loisteesta. Ja täten tuleekin hyvästä\nkalasta tavattoman herkullinen syötävä: rasva kun on kaikki jäänyt\nkalaan paistumaan. Pieniä kaloja seivästää hän rassiin keskeltä vieri\nviereen koko _toarakin_, \"tarakan\", ja paistaa ne yht'aikaa.\n\nKuivaa, kavattua kalaa kuluttaa koltta paljon sekä kesällä että\ntalvella. Pitkin kesää hän sitä syö, ja kokonaiset kasat hän varaa sitä\ntaivitarpeikseen. Teetä juotaessa jyrsitään kuivaa kalaa vain siltään\nleivän asemesta, eikä se silloin mitään keittämistä eikä paistamista\nkaipaakaan, muuta kuin siinä tapauksessa, ettei se ole kylliksi\nkuivanut. Matkaeväikseen työntää koltta konttiinsa koko kasan\nkapakaloja, taikka heittää kimpun selkäänsä vain semmoisenaan;\nyötulillaan hän sitten niitä kärventelee, kastaa kuumaan veteen, että\nkala tulisi pehmeämmäksi, ja syö sitä sitten teen ja poronlihan kanssa.\nJa kun sattuu semmoinen välipää, ettei talossa ole tuoretta kalaa --\nettei esim. pahan ilman takia ole päästy nuotalle -- lyödään kattilaan\nkuivaa kalaa ja keitetään ja syödään sitä tuoreen asemesta. Taikka\nkeitetään siitä kalavelli.\n\nTalvella, varsinkin pitkänä paastoaikana, kun lihansyönti on\nkiellettyä, syö koltta sen sijaan kalaa, keittäen siitä vellit\niltasekseen, ja päivällä taas jyrsiskellen sitä teen ja leivän kanssa\nkeittämättä.\n\nTaikka syö hän suolakalaa. Ja sitä syötäessä haukataan aina leipääkin,\njos vain leipää on talossa. Kesälläkin pistellään välipaloiksi\nsuolakalaa, ja matkaeväiksi otetaan sitä tuohilevyyn kääräistynä.\n\nOsaa kolttaemäntä valmistaa kalakukonkin, _kuöllikurnehkin_, taputtaen\nleipätaikinasta kuoren, latoen sisään siikaa taikka muuta hyvää kalaa\nja paistaen sen niinkuin leivänkin uunissa, taikka tulen loisteessa\nkuten kakun. Kalakukkoakin tavallisesti erämies ja matkantekijä kantaa\nlaukussaan. -- Kalanmätiäkin koltan ruokapöydällä käytetään,\npiristellään siihen hiukan suolaa ja syödään leivän kera teetä\njuotaessa.\n\nKaloja keitettäessä kootaan monesti keitosta rasvaa pulloihin ja\nkäytetään sitä mausteeksi huttuihin sekä ohukaisten paistinrasvaksi.\nVaahto, mikä kalakeitossa nousee pinnalle, kuoritaan kapustalla pois ja\nheitetään tuleen, se kun on pirun ruokaa. Sillä ennen vanhaan, kun\njumala ja piru olivat vielä niin sovinnossa, että keittivät kaloja\nsamalla kattilalla, tahtoi piru valita parhaat päältä, jolloin jumala\nantoi hänelle, minkä hän pyysi: kuoraisi valkean vaahdon.\n\nMutta syksy ja talvi tuovat tullessaan toiset syötävät. Kalanpyytäjä\nmuuttuu poromieheksi ja poromiehellä on omat eväänsä. Jo heti kun on\nsaatu metsänelo kootuksi syystalon ympärille, alkaa kala vaihtua\nlihakeittoihin. Ja rikkaalla poroisännällä riittää lihapanos kattilaan\nmiltei joka päivä. Silloin koltta vasta on täysin tyytyväinen elämään\nja tuntee voivansa hyvin, kun saa oikein täyden ja rasvaisen\nlihakattilan tyhjentää vatsaansa. Se on sittenkin talvisen tunturimaan\nasukkaalle toista kuin ainainen kalanahmiminen.\n\nNiinpä onkin koltalla oikein juhlapäivä, kun syksyllä ensi porot\nlyödään lihoiksi ja pitkästä aikaa taas päästään tuoreen lihan ja veren\nmakuun. Eipä aina tahdota malttaa vartoa, kunnes poro on kokonaan\npaloiteltu, vaan monesti jo etukäteen työnnetään kattilaan poron\nsydänkalut: keuhkot, maksa ja muut niihin kuuluvat kappaleet, ja niitä\njo ensi hätiin ahmaistaan, jotta jaksettaisiin odottaa, kunnes oikea\nlihakeitto saadaan tulelle.\n\nLihankeittokattilaansa vartioi lappalainen huolellisesti. Pinnalle\nnousevaa rasvaa kapustoi hän ahkerasti liemikuppiin, ettei se kiehuisi\nkattilan laitoihin; rasvakuppiaan hän hoitelee tulen luona lämpöisessä.\nSitten kun liha on kypsynyt, ammentaa emäntä sen isoon pahkakuppiin, ja\nsen jälkeen seuraa isännän vuoro. Isäntä, porokarjanomistaja -- taikka,\njos on metsänlihoja keitoksena, pyynnin saaja -- paloittelee itse lihat\nkupissa, sylissään vain, ja latelee ne kaukaloon syötäviksi. Samoinkuin\nkalakeitto, on lihakeittokin vähäsuolaista, ja leivättä sitä syödään,\npuukolla leikaten pala kerrallaan, ja hyppysin kastaen se --\npuukonkärjessä ei lihapalasta saa käyttää -- liemikuppiin, johon\nlihakeittoa kiehutettaessa on rasvaa ammennettu. Lopuksi taas leipää\nhaukaten ryypitään liemikuppi tyhjäksi ja vielä ammennellaan lisälientä\nkattilasta.\n\nJa silloin lappalainen vasta oikein tuntee elävänsä, kun saa eteensä\nrasvaisia _toinkke_-makkaroita, valettuja poron umpisuoleen\nveritaikinasta, johon on hakattu höysteeksi poronkuuta, taikka\nkumppoksia, samasta makkarataikinasta kattilassa kiehutettuja\nkokkareita. Molemmat nämä ovat rasvaisen ja yltäkylläisen teurastusajan\nteoksia ja lappalaisen himoruokia.\n\nMutta kun koltta teurastaa poroja myytäväksi, ei hän ehdi niiden verta\nkerralla kumppoksina eikä makkaroina ahmia, vaikka parastansa paneekin.\nSilloin kootaan veri puhdistettuun poron mahalaukkuun, jäädytetään --\ntaikka kuivataan -- ja sitten talvenselällä niistä kumppoksia\nlaitellaan. Eräretkellekin mentäessä heitetään vain jäätynyt verimaha\nahkioon, sulatetaan se yötulilla oltaessa, sotketaan jauhojen ja rasvan\nkanssa ja kiehautetaan kumppoksiksi.\n\nLuiden ydin, _ottem_, on myös lappalaisen mieliruokaa. Oikein\nmielihyvää tuntee sivullinenkin nähdessään, millä innolla kolttaukko\naskaroi ydinluun kimpussa: kornailee sitä puukolla, rassailee tikulla\nja koputtelee puuta vasten, imee ja puhaltelee, kunnes viimein nuijaa\nluun kirvespohjalla palasiksi ja loputkin ydintä suutaan maiskutellen\nnautiskelee. Kaikkein herkullisinta on lappalaisesta ydin silloin, kun\nse on syksyllä teurastetun poron koipiluussa saanut talven pakkasessa\nkuivaa ja kypsyä. Kevätpuoleen kelpaa se keittämättäkin nautittavaksi.\nPoronkoparoita ja sorkkia koltta keittää ja syö talviaikanaan.\nKoparakeitosta keräytyvän rasvan hän kokoo talteen ja käyttää muihin\nruokiin sekä lihakeittojen kastinrasvaksi. Pyssynvoiteeksi se myös on\nmainiota.\n\nPoronaivotkin ovat herkkuruokia; niihin sotketaan ja vanutetaan\njauhoja, paistetaan ne, ja saadaan näin rasvainen aivokakku,\n_vueveshn-kaahk_.\n\nSamoinkuin poronlihaa, käyttää koltta lampaanlihoja, sekä myös\nmetsäneläinten, peuran ja hirven lihoja, milloin niitä sattuu saamaan.\nLampaanliha ei kyllä koltan mielestä koskaan vedä vertoja poronlihalle,\nenempää kuin metsällisenkään liha, eivätkä monet koltat sitä voi\nensinkään syödä, ei kesälammastakaan, elleivät ole aivan nälkään\nkuolemassa.\n\nKalaa ja lihaa, ei poron eikä metsällisen, ei saa koskaan keittää\nsamassa kattilassa yhdessä. Se olisi hirveä teko, ja siitä menettäisi\npyytäjä sekä kala- että metsästys- ja poro-onnensa. Sillä vedenvilja,\nmetsänvilja ja porovilja eivät voi sietää toisiansa. Eipä saa samoilla\nvartailla lihoja ja kaloja edes kuivata, vaan eri orret pitää olla\nkullakin viljalla. Niinpä talven saaliista säilyneet poron- ja\nhirvenlihat kuivataan pirtinseinillä taikka omilla vartaillaan\nkevätahavissa.\n\nKala ja liha etupäässä pitävät koltan kylläisinä, mutta tärkeä tehtävä\non kyllä leivälläkin sekä jauhoruoilla, että lappalainen voisi hyvin ja\njaksaisi suorittaa tämän ilmaisen vaelluksensa. Minkäänlaista viljaa ei\nkoltta kasvata, harvat lienevät koskaan mitään viljalajia nähneetkään,\npuhuttavan ovat vain kuulleet \"heinästä\", joka \"jauhosiemeniä\"\nkasvattaa, ja riihestä, \"jauhosiemenpirtistä\", jossa \"jauhoheinistä\njauhosiemeniä\" irti kolistellaan. Ostoviljoja ovat koltan leipä- ja\npuuroainekset. Koltan tavallinen, jokapäiväinen leipä on leveä\n\"lapinkakku\", _kaahk_, jonka emäntä aivan sukkelasti saattaa\npyöräyttää, milloin vain leiväntarvetta tulee. Isoon pahkakuppiin panee\nkakuntekijä jauhoja ja vettä, sotkee ja vanuttaa taikinan kovaksi\nmöhkäleeksi, sitten pöydällä taikka muulla leveällä laudalla painelee\nja puristelee -- ei saata sanoa: leipoo, sillä taikina on niin kovaa,\nettei se tavallista leipomista tottele -- sen litteäksi leiväksi.\nOttaapa leipoja kakun kainaloonsakin ja siinä kuin hyväillen sitä\npyöristelee ja tasoittelee ja sitten taas laudalla sormien\nkeskinivelillä puristelee, ja pistelöimenä käyttää vain etusormeansa.\nKakun asettaa leipoja tulenloisteeseen kaltevalle laakakivelle taikka\nlautapalaselle paistumaan samaan tapaan kuin Suomen emännät\nleipäjuustojaan kypsentävät, ensin puolelta, sitten toiselta. Kakun\npaistuessa alustaa eukko pahkakuppiinsa uuden taikinan ja taputtaa\ntoisen kakun, sitten kolmannen ja neljännenkin, jos tarvitaan. Kesällä\nsaattaa leipoja toimittaa tehtävänsä ulkona kentälläkin, eikähän siinä\nsuuria varustuksia tarvita: jauhopussi, vesimalja ja lautapalanen, ja\npaistaminenkin voi tapahtua kentällä tulen ääressä. Hyvin leveitä, yli\nparikorttelisia ovat tämmöiset rieskaleivät, ja teen, kala- ja\nlihaliemen sekä suolakalan kanssa niitä syödään; ainakin kerran\npäivässä joutuu emäntä niitä valmistamaan. Eikä kakun pyöräyttäminen\nsuurta taitoa kysy: äidin poissa ollessa pikku tyttäretkin siihen\npystyvät, näkeepa joskus pienen pojannaskalinkin aivan toimekkaasti\nkakkuja taputtavan.\n\nVähemmän kuin rieskaa, \"lapinkakkua\", käyttää koltta hapanta leipää,\njonka valmistaminen vaatii enemmän vaivaa, huolta ja vartomista. Ei\njoka talossa ole edes leivänpaistouuniakaan, _lejp-paastu-kivgenia_, ja\nuseimmissa, missä sellainen on, se on kesäkentällä taivasalla, ollen\nkuin yksinäinen laakakivistä muurattu riihenkiuas järven rantamalla.\nPieni on taikinapyttykin, _vaishn-astij_, jossa emäntä valmistaa ja\nsotkee taikinan ja sitten pirtin pöydällä leipoo kolme, neljä, isossa\n\"talossa\" kymmenenkin paksua leipää. Happamuutensa ja käymistoimintansa\nsaa taikina heti alkuun iänkaiken pesemättömästä juuripytystä, mutta\nuseasti on koltan leipä kovin epäonnistunutta, puolikypsää ja\nlikisattunutta. Kun sattuu kylmä ilma, ei taikina ota hatarassa\npirtissä oikein noustakseen, ja toisinaan taas saa emäntä käytellä\nteoksiaan sateessa, kun kypsentelee niitä kenttäkiukaassa.\n\nPuuro on koltalla huttua, _huht_, ja sitä hän keittää suurimoista,\nkaura-, riisi-, hirssi- ja ohrasuurimoista. Riisiryynit ovat\n_vielkes-suuromia_, \"valkeita suurimoita\", ja karkeat litistetyt\nkauraryynit _piehts-suuromia_, \"petäjäsuurimoita\", ne kun muistuttavat\nsurvottuja pettujauhoja. Mutta kun koltalla ei ole maitoa puuron\nsärpimeksi, eikä liioin voitakaan silmäksi, keittää hän puuronsa\nkala- taikka lihaliemeen, ja lusikoi sen vain semmoisenaan kupistaan.\nTaikka työntää hän kattilaan kuivattua hirven tai poronlihaa, kiehuttaa\nsen kypseksi ja keittää siihen paksun puuron. Syödessään hän sitten\nsormittelee lihapalat keitostaan ja kaluaa luut puhtaiksi.\n\nTalkkuna, _taalhken_, on matka- ja erämiehen eväitä. Huivissa taikka\njuuriastiassa he kuljettavat jauhoja matkassaan ja tekevät niistä\nkuppiinsa kuumaan teehen vetelän vellin, jota sokeria haukaten\nsärpävät, taikka sekoittavat talkkunansa puuroksi ja pistelevät sen\nlusikalla. Hilla-aikana tehdään talkkuna hilloihin.\n\nJauhojen jatkoksi käyttävät koltat petäjäistä, _piehtsia_. Kesäpäivinä\nkiskotaan poronluisella nylkimellä, _vuotkimella_, männyistä kuorta\nja kuivaillaan sen valkeita sisäpuolia, \"liinoja\", pirtin\ntaikka kodan oviorsilla isoina levyinä kasoittain. Sitten ne\nkaksiteräisellä poronsarvi-petkeleellä, _norttomoksella_, survotaan\nporonnahka-alustalla karkeiksi suurimoiksi.\n\nEntisaikaan valmistivat lappalaiset petäjäisestä leipääkin, ja\nsekoittivat sitä ruisjauhoiseen kakkutaikinaansa suureksi osaksi, mutta\nnyt -- lukuunottamatta sota-ajan hätävuosia -- käytetään petäjärouheita\nvain _vuojjes-piehtsiin_, \"rasvapetäjään\". Rasvaiseen ja kuumaan kalan\nkeittoliemeen sekoitetaan pahkakupissa taikka tuohiropeessa\npetäjänrouheita, pannen hiukan ruisjauhojakin joukkoon, paksuksi\ntalkkunaksi, ja pistellään sitä makeana jälkiruokana kalakeiton\nlisäksi. Varsinkin naisväki ja lapset ovat ahnaita vuojjes-piehtsille,\nlaittaen sitä ateriattomallakin ajalla välipalakseen. Myöskin\nrasvaisesta lihan keittoliemestä tehdään vuojjes-piehtsiä.\n\nLapin laajat metsät ja suunnattomat suot kasvattavat kaikenlaisia\nmarjoja varsin runsaasti. Tunturien takaiset jängäthän ovat kuuluja\nihanoista hillasadoistaan, jotka väliin aivan keltaisenaan peittävät\nmiltei silmänkantamattomia aloja. Metsät taas tuottavat mustikoita ja\npuolukoitakin; tunturien päivärinteiden mustikat ovat verrattoman\nsuuria ja makeita, ja soiden sekä jänkien rantapuolet ovat ihan\ntäytenään sinimarjaisia juolukkapensaita, ja mättäät kiiltävät mustista\nvariksenmarjoista. Keväisin taas suomättäät punoittavat karpaloista.\nLuton varsilla kasvaa mustia ja punaisia viinimarjojakin. Heinäkuun\nlopulla alkavat hilla, mustikka ja variksenmarja, jopa juolukkakin\nkypsyä, ja elokuun alkupäivinä ne ovat jo parhaimmillaaan. Kypsän\nhillan kyllä jo aavoilla jängillä samoihin aikoihin ankarat yökylmät\npalelluttavat.\n\nKovin vähän koltta käyttää metsiensä runsaita marja-aarteita. Talven\nvaroiksi kerää hän vain variksenmarjoja, _tsyom-njos_, joita\nlappalainen useasti sanookin vain marjoiksi, _muorje_ samoinkuin metsoa\n\"linnuksi\" ja sorsaa \"vesilinnuksi\". Jäätyneinä ne talvella kyllä\nsäilyvät, ja semmoisina, jäisinä, pannaan niitä kuppiin ja kaadetaan\nkuumaa poronrasvaa päälle, niin että ne sulavat ja kypsyvät; siitä vain\nsitten lusikalla pistellään. Keitetään myös lihavelliä ja siihen\nsekoitetaan \"muorjeja\". Mutta muita marjoja ei juuri talveksi kerätä,\nmustikoita, _sarr_, ja puolukoita, _jong_, poimitaan vain ja syödään\nsemmoisinaan, taikka käytetään niitä puuron höystöksi. Erinomaisia\nhillojaankaan, _luömman_, ei lappalainen osaa talven tarpeikseen kerätä\nja säilyttää. Sen minkä hän läheiseltä jängältä [kesätalot ovat useasti\nniin järven rantajängän reunassa, että pirtin akkunan takaa saadaan\npoimia hilloja] käy poimimassa, hän heti hyvillä mielin ahtaa sisäänsä,\njoko semmoisenaan taikka keittoihinsa käyttäen. Niinpä emäntä sekoittaa\nhilloja iltakeiton kalaliemeen ja samoin huttukattilaan, kun se on\notettu tulelta. Teetä juotaessa tehdään _njouta_: kaadetaan kuumaa\nteetä pahkakuppiin taikka tuohipoarttiin, sekoitetaan siihen hilloja ja\nkeittokalaa sakeaksi velliksi, pannaan joukkoon hiukan suolaakin ja\nsokeria, ja näin saatu makea ateria syödään teetä juotaessa suurena\nherkkuna. Juolukoita, _oehtmos_, myös poimitaan syötäväksi, ja\nsekoitetaan niitäkin, samoinkuin hilloja, kalaliemeen ja huttuun.\nSamoin myös keväisiä karpaloita, joita lappalainen sanoo\n\"riekonpuoloiksi\", _rehp-jong_.\n\nMuista metsäntuotteista käyttää koltta ravinnokseen hiukan sieniäkin,\n_kuoppar_. Milloin hän sattuu niitä lehdoistaan ja kankailtaan\nlöytämään, ottaa hän ne talteensa ja keittää kalakattilassaan, mutta\ntalven varoiksi ei hän niitä talleta. Koivunmahlaa, _maill_, laskee\nkoltta keväällä ja juo sitä siltään vain, käyttämättä keittoihinsa. Ja\nnilan aikana metsiä matkaillessaan kiskaisee hän petäjän kyljestä\npitkän kuoriviilun ja suurella puukollaan vetelee suuhunsa sen\nsisäpinnasta makeata mäihää.\n\nTee, _tshee_, on koltan jokapäiväinen juotava; miltei joka talossa on\nvenäläinen teekeittiö, _samvar_. Monet kerrat päivässä on teekeittiö\npihisemässä, ilman sitä koltta tuskin osaisikaan suupalaansa niellä.\nAamulla heti ylösnoustuaan laittaa emäntä teen tulelle, ja sen porina\nnostattaa toisetkin jalkeille. Teen kanssa syödään sitten aamiainen.\nPäivällä taas kiehautetaan tee päivällissyönnin särpimeksi, ja\niltapäivällä pitää sitä saada leivän ja kalan painoksi, sekä vielä\nkerran iltamyöhälläkin viileältä kalaretkeltä palattua. Kahvia ei\nkoltta käytä, vain jotkut Suomen rajamailla kesäkautensa asustavat\nkoltat ovat oppineet kahvinkeittämisen taidon; mustaa, vahvaa,\nkermatonta kahvia he juovat ja samalla haukkaavat kalaa ja leipää. --\nTupakkakin on koltalle vierasta, melkein järjestään ovat kolttamiehet\ntupakan-tuntemattomia; vain muutamat sotapalveluksessa käyneet miehet\novat sen, samoinkuin muitakin pahoja tapoja oppineet.\n\nJauhonsa, suurimonsa, sokerinsa tuo Suonikylän koltta enimmäkseen\nNorjasta, josta hän saa ne halvemmalla kuin Kuollasta. Teetä hän vain\nnoutaa Kuollasta. Kesäksi, jolloin kaikki liikenne erämaissa on\nseisahtunut, täytyy isoperheisen koltan hankkia aika suuret varastot\nelintarpeita ja kuljettaa ne kesämajoilleen. Isoiset poroisännät sen\nkyllä helposti saattavat tehdä, mutta köyhälle eläjälle se käy melkein\nylivoimaiseksi. Niinpä heidän kesävarastonsa aina loppuvatkin kesken.\nTapaahan sydänmaan järvien asukkaita, joiden jauhot ja suurimot, teet\nja sokerit jo heinäkuu on kuluttanut loppuun. Ja siitä saakka aina\nlokakuulle, jolloin taas taipaleet poromiehen ahkiolle aukeavat, saa\nyksinäisen järven eläjä pitää henkeään yllä pelkällä kalalla,\npetäjäisellä, marjoilla ja mitä muuta metsästä sattuu saamaan. Kaikkein\nkurjimmilla raukoilla ei ole voimia saada kesävaroja alullekaan, ja ne\nelävät kuin taivaan linnut taikka metsän nelijalkaiset syöden sitä,\nmitä suuhun kelpaa, ja saaden apua osakkaammilta kylänmiehiltään.\n\nEihän koltta, enempää kuin muutkaan luonnonlapset, osaa oikein säästäen\nelää, ei jaksa hyvinä päivinään muistaa, että pahoja päiviä on koskaan\nollutkaan, ja voi tulla vastakin. Hän syö silloin kun saa, elää hyvästi\nja nauttii elämästä. Kesävarojensa määrää ei koltta osaa laskea, eikä\nälyä katsella säkkiensä suuruutta sen mukaan suunsa asettaakseen. Siksi\nsaattaakin koltta alkukesästä liikkua suuruksellisin suin ja sokerin\nmaku kielellään, mutta loppukesällä hänen jo täytyy astuskella vain\npelkkää kalaa vatsassaan ja suussaan karkea petäjäisen maku. Luton\nsuupuolen ja Nuortijärven koltilla on kesällä sentään helpompaa: he\nsaattavat laskea alas Kuollaan ja kiskoa sieltä jonkun jauhosäkin\nenimpään hätäänsä. Mutta kovalle siinäkin kolttaparka otetaan. Monet\npenikulmat saa hän soutaa vastavirtaan ja sauvoa ja köysillä kiskoa\nmonet kovat kosket; ja kaikkein kovimpien koskien ohitse täytyy\njauhosäkit kantaa retuuttaa selässään.\n\nVuoden mittaan tarvitsee noin hyvänlaisesti elävä ja hyvissä varoissa\noleva 8-9 henkinen kolttaperhe toistakymmentä säkkiä ruisjauhoja, pari\nsäkkiä suoloja, pari säkkiä vehnäjauhoja, pari riisisuurimoita ja\n\"petäjäsuurimoitakin\", noin sata naulaa teetä ja muutamia kymmeniä\nkiloja sokeria sekä vielä kaiken lopuksi kymmenkunnan isoa pulloa\nviinaa. [Elintarpeiden hinnat ennen sotaa olivat Norjassa:\nruisjauhosäkki 17-19 kr., vehnäjauhot 26 kr. säkki, riisisuurimot 30\nkr., kaurasuurimot à 50 kg säkki 15 kr., suolat 5 kr., sokeri 70 äyriä\nkg. Kuollassa maksoi jauhosäkki 20-21 kr. Teen hintana oli 2 kr. naula,\nja viina maksoi 2:30 rupl. iso \"shshetvertin\" pullo, n. 2-3 l.]\n\n\n\n\n13. NAISET KÄSITÖISSÄ.\n\n\nKolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän\nraataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän\naskareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut --\njoissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna -- pilkkoopa vielä\npolttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.\n\nJa sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen\nkäsinäpertelyyn.\n\nKäsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin\ntavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa\nohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä\nhuolehtimaan niiden kauneudestakin.\n\nEsimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden\nvillojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä\npaksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia,\nmillä karkeat villalepeensä, _ollo-karstokkinsa_, langaksi hyrräisi,\nvaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä,\n_naldi_, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan\npaksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä\nkäytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää,\n\"värttinänpäätä\", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää\nkehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut\nhienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa\nhän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla\nsujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on\nvalmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas\nalkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä\narnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa,\nja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä\nsukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi\non paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta\nsitten, kun se on vielä _kerttem-naldilla_ kerrattu kaksinkertaiseksi,\nvanttuita ja sukkia kudotaan.\n\nVärttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena,\n_suonna-kiezelminä_, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka\njoutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku\nrenkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu.\nKerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti\nrapisevat.\n\nLankain painamisen, _painun_, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä\nomilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa\npunertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa\npunaista, _ruopsis-väriä_. Keltaista, _viskis-väriä_, hän taas saa\nkeittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää \"rantapaineiksi\",\ntaikka ketunliekoja, jotka ovat \"vaarapaineita\". Sininen ja vihreä,\n_tshuoyjis_ ja _ruana_, painetaan ostoväreillä, ja musta, _tshähpis_,\nsaadaan lampaanvilloista.\n\nLangan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa\nistuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää\nkehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa\nvyyhdeksi.\n\nVahvat vanttuunsa, _vattsat_, kutoo koltta-nainen tavallisesti paksusta\nvalkeasta langasta ja kirjailee suupuolen hyvin somaksi. Siinä on\npunaista, sinistä ja keltaista, taikka punaista, mustaa ja viheriää,\npunasinistä ja ruskeaa, monenmuotoisina kirjoina, _hiärvoina_: on\n\"viissilmää\", \"kuussilmää\", \"verkonsilmää\", hakasta, ristiä ja\n\"riekonjalkaa\". Samoin kirjaillaan sukanvarsi kokonaan erivärisillä\nraidoilla. Sukatkin on vahvasta langasta kudottu ja kestävät\nkengittäkin tallustaa. Monesti astuskelevat koltta-ukot kesällä\nsukkasillaan koko päiväkauden kotikentällä. Ja vanttuita käyttävät\nkoltat kesälläkin kalaretkillään ja matkoillaan. Eteen vyön alle\npistettynä ne aina ovat muassa, ja kun soutaessa tartutaan airoihin,\npistetään vanttuut käsiin, etteivät airot hieroisi rakkoja.\n\nMutta komein ja kallisarvoisin kolttanaisen kotoisista villatöistä on\n_raanu_, paksu villapeitto, paksuista pehmeistä langoista merkillisen\nyksinkertaisilla keinoilla valmistettu. Raanumestarilla on hyvin\nyksinkertaiset kangaspuut, _raan-koddem-muorra_, \"raanun-kutomapuut\":\npari veistettyä puunrungon kappaletta asetettuna pirtin lattialle\nviistoon kattohirren nojaan, ja niiden välissä pari poikkiriukua,\njoihin villa- taikka hamppulankaiset loimet on kiinnitetty, toinen osa\nloimista sentään vain yläriukuun, alapäiden, riippuessa vapaina\nvarvassa, jonka painona on pari kolme kiveä. Näillä irtonaisilla\nloimilangoilla, jotka niisillä on kiinnitetty niisivarpaan, availee\nkutoja kutomukseen \"suun\" vuoroin toiselle ja toiselle puolelle\nkiintonaisia loimia, ja vain käsin pujottelee hän miltei\nsormenpaksuisen kudelangan paikoilleen; hän aloittaa pujottelemisen\nylhäältä katonrajasta kurotellen ja lopettaa sen alhaalle lattian\nlähelle kykkysilleen. Raanun pohja on valkoista lankaa, mutta\npoikittain sovittelee kutoja siihen useita _kerjiä_, kirjoja,\nraitaryhmiä, punaisella, mustalla ja ruskealla langalla, ja niin saa\nhän koko komean ja lämpöisennäköisen villavaipan. Lämpöinen ja villava\nse onkin, ja koltta käyttää sitä peittonaan porontaljaisella vuoteella\nmaatessaan.\n\nVillalangasta punoo ja palmikoi kolttanainen kaikenlaisia kirjavia\nnauhoja, joita tarvitaan milloin mihinkin: poronvaljaisiin, kätkyen\nnyöreiksi, hameiden sitimiksi, kehruukuosalin nauhoiksi, kengänpaulojen\npäätteiksi. Maahan vain eukko istahtaa, ojentaa jalkansa ja kiinnittäen\nlangat ukkovarpaaseen toimittaa siinä palmikoimisen.\n\nPoronsarvisella paulapirralla, _rappelilla_, kutoo koltta-eukko\nkomeankirjavia, pitkiä kengänpauloja, jotka sitten nilkkoihin\nnyöritettyinä iloisesti vilkkavat.\n\nHamppunsa, _roivvas_, ostaa koltta Kuollasta ja valmistaa niistä\nnuotta- ja verkkorihmoja. Ja siinä on taas naisväellä toinen työmaa.\nHamput kehrätään samoinkuin villatkin värttinällä, mutta hamppukuontalo\nkiinnitetään kuontalolautaan, _kuozeliin_, kulmakäyrään puuhun, jonka\nalapuolen päällä istutaan ja yläpuoleen kiinnitetystä kuontalosta\nnyhdetään kehrättävää ainesta -- aivan samalla tavalla kuin meilläkin\nvielä joskus Raja-Karjalassa tehdään. Milloin vain aikaa on, istahtaa\nemäntä kuosalinsa ääreen arnis-sajen kynnyshirrelle ja alkaa viipotella\nvarttinätä. Yksinkertaiset kehruulangat hyrrää hän kaksinkertaisiksi\nkertausvärttinällä. On hyvin hupaista katsoa kolttaemäntää, kun hän\nlattialla säärivarsillaan istuen nuottarihmaa kertailee. Kattoon\nkiinnitetyn koukun kautta juoksee kerrattava rihma kerältä, joka\npyörähtelee lattialla. Rihman mutkan on emäntä kääräissyt kalvoseensa\nja tuon tuostakin hän kämmeniensä välissä hierauttaa värttinää ja\nsitten heittää sen rihman varassa heilurina kiikkumaan ja samalla\nkertaa kalvosellaan nykii rihmaa ylösalas, niin että se kokonaan pääsee\npunoutumaan. Kertautuneen osan emäntä kerii värttinälle ja kehittää\nkerältä sitten taas uuden otteen.\n\nMutta poronnahkojen muokkaaminen, käsittely ja käyttely on\nkolttanaisen suuritöisimpiä ja suuriarvoisimpia toimia. Siinä ovatkin\nlappalaisnaiset oikein mestareita, ahkeria ja taitavia. He pehmittävät\nja parkitsevat nahat ja ompelevat niistä, ei vain itselleen ja\nlapsilleen, vaan vielä miehilleenkin, kengät, kintaat ja muut talviset\ntamineet. Naisensa laittamissa uljaissa peskeissä, kirjokintaissa ja\npehmeissä poronkoipikengissä kolttaukko juhlapäivinäänkin komeilee.\nMuualla ovat miehet räätälin tekemiä herroja, mutta tunturien mailla on\nlapinukko eukkonsa aikaansaama komea ilmestys.\n\nParhaat peskit valmistetaan yksikesäisen vasan taljoista, elo- ja\nsyyskuulla otetuista -- Suomen rajalla useasti Suomen puolen vasojen\nselästä vetäistyistä -- tummista samettipehmeistä pikkutaljoista, joita\nsaa tuhlata kuusin, seitsemin samaan peskiin. Mutta tavalliset\njokapäivän peskit, karkeat pitkäkarvaiset pöykkyrit, kuraistaan isomman\nporon syksyllä otetuista taljoista. Ne kyllä kelpaavat köyhän\nlappalais-paran koreuksiksikin, mutta suurmiehillä pitää olla\npurkapeskit, _porge-peskat_. Pehmeät talvikengät ja kintaat ommellaan\nporon koipi- ja kallonahoista.\n\nMutta ennenkuin taljoja voidaan käyttää, on ne pehmitettävä.\nKeittokattilasta kuorittua kalanrasvaa sivellään kuivan taljan\nsisäpuolelle ja kääräistään nahka kokoon. Sitten jonkun ajan kuluttua\nsitä hierotaan, vanutellaan ja venytellään sekä nahkaraudalla,\n_jieggiöllä_, kaaputellaan. Sitten se rasvataan vielä ja taas hierotaan\nja kaavitaan raudalla, ja vasta sen jälkeen nahka kelpaa käytettäväksi.\n\nNahkateoksensa ompelee lappalainen oikealla lappalaislangalla:\nporonsuonista, jänteistä, punotulla rihmalla. Jo teurastettaessa on\nporojen koipijanteet otettu talteen, aittaan kuivamaan. Kuivista\nvalkeista jänteistä sitten punoja käsin ja hampain riitsii hienoja\nkuituja, kostuttelee niitä suussaan ja paljaalla polvella kämmenellään\nvastahankaan hiertää kierteiseksi säikeeksi, kääräisten valmistuneen\nosan vasemman käden keskisormien ympärille. Sitten kun hän on saanut\ntarpeeksi säijettä, kehittää hän sen sormiltaan pois ja hiertää\nposkeaan vasten kaksinkertaiseksi punontaiseksi. Koko kimpun pitkiä\npunontaisia näkee eukon aina samalla istumalla hiertelevän, ja mitä\njänteistä jää, sen punoja pistää suuhunsa, pureksii ja nielee.\n\nTaljatöistä komein on peski, nilkkoihin saakka ulottuva umpinainen\npäällysturkki, avara ja kevyt. Se kyllä ei ole niin paljon\nkirjonauhoilla päärmäten koristeltu kuin inarilaisen peski;\nsepaluksessa vain, joka on karvakaulustalla reunustettu, ja hartioissa\non joitakuita korunauhoja. Naisen peski on kyllä enemmän kirjailtu.\nMutta kintaat, _kiästa_, ovat toisinaan todella kirjokintaita. Ne on\nuseinkin valmistettu valkoisesta nahasta, ompeleet on päärmätty\npunaisella verkanauhalla ja suupuoleen on aseteltu punaisia ja\nkeltaisia verkahetuloita taikka leveät punakeltaiset verkanauhat;\nlisäksi on niissä vielä nauhoissa riippuvat tupsut. Samoin päärmäillään\nkarvaiset paulakengät, _kämmu_, punaisilla ja keltaisilla\nverkanauhoilla, ja naisen korukengät valmistetaan valkeasta nahasta.\nKengän kokoaa koltta monesta pienestä kappaleesta, pohjakin\non kuudesta, seitsemästä palasesta: kärkipuolessa _tshoomas_,\nkantapuolessa _kaddus-vualus_, sivuissa kahden puolen _suoikka_, ja\nkantapään takana kaksikappaleinen _kadda_. Päällys, _paajas_, on\nyhdestä kappaleesta, samoin _ruojas_, jonka jatkona, _joatk_, useasti\non parkittua nahkaa, taikka on siitä vain veitsellä leikattu karva\nlyhyemmäksi.\n\nTällaiset ruojuskengät kiinnittää lappalainen pauloilla nilkkoihinsa ja\nverhoaa säärensä karvaisilla taikka parkkinahkaisilla säpäkkeillä,\n_kaamas-piddoilla_ taikka _jeerjeillä_, mutta käyttää hän myös komeita\nkorkeavartisia kenkiä, samojeedeiltä saatuja _piimoja_.\n\nNaisväen nahkavalmisteita ovat myöskin porontaljaiset makuupeitot,\n_ruovggas_, roukkoset, joita talvisin tarvitaan; ne ovat isot, pehmeät,\npäällyksettömät vällyt, joiden alapää on ommeltu lämpöiseksi pussiksi\nmakaajan jalkoja varten.\n\nTaljatöitä ovat vielä monet naisten laukutkin, jotka useasti ovat\nvarsin sievästi valmistettuja. Laukun pohjapuoli on ommeltu somista\nerivärisistä pikku palasista, lampaan mustista ja valkeista karvaisista\nkoipitilkkusista taikka vasankoivista, ja päärmätty punaisilla ja\nkeltaisilla verkatereillä. Suupuoli on notkeampaa parkkinahkaa, ja\nsuukappaleina, _laukk-tshuarvina_, on käyrät, monilla piirroksilla\nkoristellut poronsarven palaset. Laukuissaan säilyttävät naiset\nompelutarpeitaan, neuloja, äimiä, suonirihmoja, vaatetilkkuja,\nlankakeriä, saksia, pauloja, verkonkäpyjä, petäjännylkimiä, kaulahelmiä\nja kaikenlaista pikkurihkamaa.\n\nOmmellaan myös isompiakin miesten selkälaukkuja sekä poron\nselkälaukkuja ja poronnahkaisia pusseja, _kiisoja_, jotka kurenauhalla\nvetäistään umpeen. Kiisoissa säilytetään villoja ja pieniä\nvaatekappaleita.\n\nPikku tyttäret kurovat itselleen nahkatilkkusista sieviä pikkuruisia\nkirjopusseja, _tsougas_, säilytyspaikaksi leikkitarpeilleen ja\nompeluksilleen. Ja oikein kauniita pieniä kukkaroita näkee nuorien\ntytärten varastoissa; ne ovat joutsenen koipinahasta ommeltuja\ntaikka kuikan kirjavasta kaulanahasta kurottuja kuikkapusseja,\n_toohtig-tshougaksia_.\n\nKesällä käyttää lappalainen parkkinahkaisia kenkiä, ja nekin ovat\nalusta alkaen kaikki naisväen valmisteita.\n\nNahat nivotetaan kesällä järven lämpöisessä rantavedessä, ja kun karva\non saatu pois, kaavitaan ja hangataan, _nieskätään_, niitä jieggiöllä\ntai _nieskemillä_ ja pannaan parkkiin. Johonkuhun kalojen\nsuolaamisastiaan keitetään parkkilientä koivun sekä pajun kuorista, ja\nsiinä liotellaan nahkaa viikko, pari-kolminen, aina silloin tällöin\nhämmennellen ja lisäten parkkia. Jotkut panevat parkkiin\nkoivunpakkulaakin, että nahasta tulisi kestävämpää. Parkista otettua\nnahkaa vielä nieskätään ja voidellaan keittokalan rasvalla, sekä\nkääritään se kokoon. Lopuksi nahkoja pehmitellään _päägenillä_. Se on\nomituinen vartavastinen koje, kankaalle kannonpäähän rakennettu, kannon\nnokkanavassa kerinpuuna pyöritettävä pölkky, jonka keskustassa olevan\nreiän lävitse parkkinahkaa edestakaisin kiehitellään. Sitten on nahka\nvalmis käytettäväksi, mutta useasti on paksun nahan sisus aivan\nkypsymätöntä ja raa'an näköistä. Nyt käy lapineukko nahan kimppuun,\nsivaltaa siitä parhaasta paikasta kengänpohjalliset ja leikkaa\nlaitapuolista taikka ohuemmasta nahasta päälliset ja ruojuut. Sitten\nhän pehmittää nahkoja vedessä ja hampain niitä venyttelee, repien pois\nnahan pinnasta liikoja lihakappaleitakin, mitä on nieskätessä sattunut\njäämään. Ei muuta kuin äimä ja suonipunontainen käteen ja ompelemaan,\nensin kantapuoli kokoon ja ruojus kiinni ja lopuksi päällinen\npaikoilleen.\n\nParkkinahasta ompelee eukko miehelleen _puvsatkin_, housut sekä\nsäärysteet ja samanlaiset itselleenkin. Kesällä, varsinkin vetisillä\nnuottaretkillä, ne ovat varsin tarpeelliset. Myöskin monenlaiset\npussit, pienistä suolapusseista alkaen isoihin villa- ja vaatepusseihin\nasti, ommellaan parkkinahasta. Samoin miesten selkälaukut ovat monesti\nparkitusta nahasta. Ja pienen kietkamensa päällystää äiti ohuella\nruskealla nahalla.\n\nJa muut kesäpukineet?\n\nLoppuun kulutetut ovat jo kolttien kansalliset kesäpuvut. Naiset\nkäyttävät venäläismallisia olkanauha-hameita ja mitä milloinkin sattuu,\nja miehet komeilevat tavallisten ihmisten takeissa, housuissa,\nliiveissä, lakeissa ja villapaidoissa, kesälläkin. Taikka ei saata\nsanoa: komeilevat, sillä kun he haalivat mitä vain saavat kaikenlaisia\nketineitä, joita sitten verhokseen vetävät, ovat puvut monesti mitä\nmahdottomimpia, kovin resuisia ja paikattuja. Ja mitä merkillisimmin\npaikattuja: ukon sarkatakin selkämystässä taikka housujen takalistossa\nsaattaa nähdä huolimattomasti kursitun, punaisen hamekankaan kappaleen.\nSillä vaikka koltan nainen onkin taitava turkkuri ja kenkäseppä, ei\nhänestä ole kangasräätäliksi, eipä paikkariksikaan, puhumattakaan\nkankaan kutomisesta. Itselleen hän sentään ompelee puvut sekä\nmiesväelleen alusvaatteet, käsin vain kursien neulalla ja ostorihmalla.\nOnpa joillakuilla koltilla oikein jo ompelukonekin, käsikone, jolla on\nsijansa jossakin pirtin pölyisessä nurkassa taikka lautsalla\nvaateresujen joukossa.\n\nNäkee joskus vielä jonkun vanhan äijän nuotalle lähtiessään vetävän\npäälleen vanhan kuluneen lapintakkinsa, likaiseksi piintyneen sinisen\ntaikka harmajan _mahtsakin_, joka kaikessa kuluneisuudessaankin heti\ntekee ukosta ympäristöönsä soveltuvan lapinmiehen. Sepaluksen\nryhjäytyneet kirjonauhat ja harteuksien punakeltaiset päärmeet kertovat\nvielä entisestä eloisasta värikkyydestä. Samoin on nainenkin\nnuottapuvussaan, pitkässä valkeassa _kohtu_-hameessaan, oikean\nlapineukon näköinen.\n\nLakkimestareina ovat muutamat lapinnaiset mainioita: he laittelevat\nsekä miesten komeita talvisia kolttalakkeja että naisten omituisia\nkansallisia päähineitä. Ja siihen työhön tarvitaankin erikoista taitoa\nja näppäryyttä sekä kauneudenaistia, niin että vain harvat siihen\npystyvät. Nuortijärvellä on muutamia sellaisia mestareita ja\nSuonikylässä Koaistjen Evvankan eukko. Kolttamiehen talvinen\npäähine on harvinaisen komea, korkeapohjainen korvallispuuhkalakki,\n_piellji-kahpper_. Sen pohja on mustaa, sinistä taikka harmaata verkaa,\notsimus ja korvalliset punaisella ja keltaisella veralla koristeltu,\notsimus lisäksi pienillä sinisillä, punaisilla ja valkeilla\nlasihelmillä kirjailtu. Sisäpuoli ja reunapuuhka on ruskeasta\nrevonnahasta ja sisus täytetty pehmeillä untuvilla.\n\nMutta komeampi vielä on vaimon päähine, _shaamshad_, punaisesta verasta\nommeltu, päälakea peittävä myssy, jonka tuohella kovotettu otsapuoli\nsomana ylöskäyränä kivertyy eteenpäin. Otsapuoli ja otsakäyrä on\npäärmätty keltaisella ja viheriällä veralla ja koristeltu valkeilla,\nsinisillä, keltaisilla ja viheriöillä helmiompeluksilla. Takana riippuu\nlakinreuna alaskäsin niskatukkaa peittävänä helttana, ja sen pinta on\nmitä kauneimmin helmiompeluksilla kirjailtu, vielä syrjä kokonaan\nvalkoisilla tinapuolukoilla reunustettu.\n\nNuorilla tytöillä on niinikään oma päähineensä, _perevesk_, vaikka ei\nsuinkaan niin kaunis kuin vaimojen shaamshad. Tyttöjen päähineenä on\nkiverä otsakäyrä, tuohesta taitettu, punaisella veralla päällystetty,\nkeltaisella ja sinisellä somisteltu sekä kirjailtu monivärisillä\nhelmiompeluksilla. Perevesk kiinnitetään vain pään ympärisidotulla\nvyöllä, ja tyttären letti riippuu vapaana niskassa; päälaki on\navonaisena otsakäyrän takana.\n\nLeskikin käyttää omaa lakkimalliaan. Hän ei koreile punaisilla\nveroilla, kirjavilla helmillä, eikä kiverillä otsakäyrillä, vaan hän\nsitaisee surussaan päänsä peitteeksi vain tumman pehmeän myssyn,\n_poinikin_, ja on siihen tyytyväinen.\n\nTalvipakkasella painaa nainen päähänsä punaisen verkalakin, jonka\nreunus on revonnahasta, kuten miehenkin lakissa, mutta kesällä hän vain\nkäyttää päähineensä peittona huivia, _räppek_. Omituisen isopäisen\nnäköinenon vaimo ja tytärkin, kun hänellä on huivi korkean kovan\nlakkinsa päälle sidottuna.\n\nKaikki nämä komeat lakit ja päähineet ovat taitavan erämaan naisen\nkäsialoja.\n\nTuohella, _peassesh_, on lappalaisen taloudessa varsin tärkeä merkitys,\nsillä koltan kodissa on vieläkin hyvin suuri osa talousastioista\ntuohesta valmistettuja. Tuohen punontaa ei Lapissa osata, mutta\ntuohilevyn taivuttelussa kaikenlaisiksi ropeiksi, maljoiksi ja pikku\nrasioiksi ollaan aika mestareita.\n\nNaisten hoitoon kuuluvat tuohiasiatkin, naiset etupäässä ovat Lapin\ntuohiseppiä, kiskovat valkeat löyhyt järvenrantakoivuista ja niistä\nrakentelevat talontarpeita: _keylikkiä, poarttia, loastua, kuessia,\ntsuattia, silleetä_.\n\nKeylikit ovat pussinmuotoisia tuohiastioita, toisinaan isoja, lähes\nmetrinkin korkuisia tötteröitä, joissa säilytetään villoja, untuvia ja\nvaatteita. Ne on tehty vain kahdesta isosta tuohilevystä, jotka\nsuoni- taikka hamppurihmalla taikka juurella on reunoistaan\nommeltu yhteen; useasti tehdään ne vain yhdestäkin pitkästä\ntuohikiskonnaisesta, joka on keskeltä taivutettu ja sitten reunoista\nyhteen kursittu.\n\nToiset tuohiastiat taas ovat ropeen mallisia. Poartti on sievä malja,\nsuusta pyöreä, pohjasta suppeampi, nelikulmainen. Se on notkeasta\ntuohesta taivutettu; suupuoli on vahvistettu tuohivanteella, joka on\npistelty kiinni juurisiteellä, ja pohjan alatse on asetettu kaksi\ntuohinauhaa ristikkäin, kovokkeiksi ja samalla koristeiksi. Sillä\nnauhoihin on leikattu kolmi- ja nelikulma-reikiä, joista nauhan ja\npohjan väliin pistetyt kissankultalevyt, _sluudit_, kirkkaina\nkimaltelevat. Poartteja käyttää kolttaemäntä marja- ja ruoka-astioina\nja kaikenlaisen pikkutavaran säiliöinä, varrellisia poartteja\nlypsinastioina.\n\nPoarttia isompi on loastu, nelikulmainen, matala rove, tehty samoin\nkuin poarttikin, juurella kursittu ja reuna jäykällä kaksinkertaisella\ntuohivanteella vahvistettu. Loastu on lappalaisen kala-astia; sillä hän\nkantaa vasta pyydetyt kalat rannasta kotaan, siinä ne perkaa ja\nperattuina säilyttää, kunnes työntää ne kattilaan taikka panee suolaan.\nJauhoja, marjoja ja suoloja myös loastussa säilytetään. Samankaltainen\niso matala rove kuin loastu on kueshshikin ja samoin tehty, mutta se on\nsangallinen: puusta taivutettu kännin, _keyja_, on lujilla\njuurisiteillä nidottu laitoihin. Kala-, jauho- ja marjaropeena\nkueshshia käytetään, ja hyvin monesti sen näkee myöskin vesiastiana,\nlappalaisen sankona.\n\nNäpertelee tuohiseppä vielä pikkuisia kannellisia rasioita, tshuatteja,\nnappien, neulojen, suonirihmojen ja muiden pikku kapineiden säiliöiksi.\nSuonipunontaisella ne ropeen malliin ommellaan, ja kansikin tehdään\ntuohesta, kaksinkertaisesta levystä, rasian sisään painuvine\nreunallisineen, ja kansilevyjen väliin on piilotettu pikku kivenmurusia\nrapisemaan.\n\nTuohisiivilät, silleet, pienet tuohisuppilot, joilla lampaan ja\nporonmaitoa siivilöidään havu- taikka sammaltukon lävitse, sekä\nverkonkivesten kukkarot, _kieptit_, ovat niinikään tuohimestarin\nnäperryksiä. Entisaikoina käytettiin vielä tuohesta tehtyä pöytääkin,\n_tiellaa_, leveää tuohilöyhyä, joka suurustettaessa levitettiin\nkotamaalle syömäalustaksi.\n\nTuohisepän työkaluina on vain puukko, äimä suonirihmoineen,\njuurisäikeitä sekä pieni luupora, _ueirr_, jolla tuoheen ompelureikiä\npistellään. Tuohiteoksensa, poartit, kueshshit, loastut, keylikit ja\ntshuattit, tekijä aina \"ristii\", piirtäen puukonkärjellä pohjaan\nristiviivan nurkasta nurkkaan sekä vielä toiset piirut laitojen\nnurkkapuoliin, pohjan kautta laidan reunasta toiseen. Ristit suojelevat\nrovettä ja ropeen sisältöä.\n\nOn vielä sitten muuan hyvin tärkeä käsityöala, jossa koltan nainen saa\nnäppäryyttään näyttää: juurityöt, sillä nekin kuuluvat naisväen\nhoitoon. Koltta-nainen kupsehtii metsissä ja kaivaa auhtojen tievojen\nrinteestä poronsarvisella koukullaan pitkiä petäjänjuuri-suikaleita\nkimpuittain. Ne hän kotonaan puhdistaa, kuorii ja keittää\nporokattilassa ja halkoo hienoiksi säikeiksi, ja niistä hän sitten\nkelalla, kiellilla, ja juurivärttinällä, _vadzatem-naldilla_, kelaa ja\nkiertää pitkiä verkkorihmoja ja vahvoja nuottaköysiä. Hyvin monet\nkolttatyttäretkin osaavat juuriköyttä kelata, mutta sitten on erityisiä\ntaitureita, jotka pystyvät juurisäikeistä kutomaan astioita,\nkaikenlaisia sieviä talousesineitä: jauhovakkasta, kansivakkaa,\nkannellista rasiaa, maljaa, kuppia, sokerirasiaa, joita kaikkia talossa\ntarvitaan. Kaikki ne ovat juuriastioita, _vuaddi-letteja_, vaikka\njokaisella on omat esinenimensä.\n\nKenkäheinien, _kämmu-suein_, hankinta ja valmistelu on myös naisten\ntoimia. Järvien rannoilta, pajuisten lahdenpohjukkain varjopaikoista he\nniitä, muuatta sitkeää saraheinää, lyhyellä käyrällä viikatteella,\nkessalla, leikkelevät ja veneen täysin soutavat kotirantaan.\nKotikentällä, kiven varassa, taikka pirtissä arnis-sajen hirrellä, he\nkirvespohjalla taikka puukurikalla hakkaavat heiniä pehmeiksi, hierovat\nniitä käsissään ja taas hakkaavat ja hierovat, sormauksen kerrallaan.\nValmiiksi pehmitetyt sormaukset kierretään isolle renkaalle,\n_sueini-vierriin_, ja viedään aittaan talven varaksi. Monta isoa\nheinärengasta tarvitaan isossa talossa talven kuluessa, sillä tilavat\nkenkänsä lappalainen täyttää ja tilkitsee heinillä varsia myöten. Ja\nkun \"heinäkenkä\" on yhdet täytteet kuluiksi astunut, vaihtaa hän toiset\nsijaan.\n\nKaikkien käsityöpuuhiensa ohessa riittää lapinnaisella aikaa vielä\nkotiaskareisiinkin, lastenhoitoon ja kalaretkiin. Jopa he joutavat\nsilloin tällöin heittämään verkonkäpyäkin, kuromaan vanhaa rikkinäistä\nkalanpyydystä taikka pistämään muutaman silmän käsillä olevaan\nverkonkudelmaan. Ja jossakin välissä on taas riennettävä rantakentälle\nkattilan ääreen, työnnettävä tuli alle, poroa ja parkkia ja kuusenkäpyä\nkattilaan ja ruvettava verkkoja ja köysiä roukaamaan.\n\nJa kun tämä työ on toimitettu, on jo monta muuta varalla\nvartomassa.\n\n\n\n\n14. MIEHET ASKARTELEMASSA.\n\n\nMitäpä kolttamiehille enää jääkään tehtävää, kun naiset ovat semmoisia\nmonitaitureita: karvareita, nahkapeittureita ja turkkureita, suutareita\nja räätäleitä, köydenpunojia ja tuohiseppiä. Valmiina saavat miehet\nkaikki naistensa näppäristä käsistä.\n\nYhtä ja toista sentään täytyy miestenkin yrittää ja näyttää, että hekin\njotakin saavat aikaan.\n\nAinakin kotipirtissä tarvittavia puisia astioita, kapustoita, kuppeja\nja kaukaloita, he kavertelevat, kopsivat kokoon kala-astioita,\nveistelevät pölkyistä ja oksikkaista puunrungoista istuinpöliköitä,\nja muuta kodan ja pirtin sisustusta rakentelevat. On heillä\nkirveskalsunsa, puukkonsa, kovertimensa ja sahansa, jopa joitakuita\npieniä höylänkin näköisiä työkaluja.\n\nTavallisin koltan pöytäkalustossa on kaara, _kärri_, pitkähkö,\nnelikulmainen kaukalo, koivunkyljestä taikka käyrästä koivunjuuresta\nveistetty ja koverrettu. Paljon ei siinä ole koperoa, mutta pääpuolet\nkohoavat hiukan ylös, niin että sillä hyvinkin voidaan pöytään kantaa\nkeittokalaa taikka poronlihoja, pieniä kalojakin poikittain pinottuina.\nTarpeellisia pöytäkaluston astioita ovat myöskin _nähppit_, isot ja\npienet puukupit, joita miehet koivun ja petäjänpahkoista kovelolla\nkovertelevat. Huttua ja velliä, kalalientä, hillateetä sekä muuta\nliemiruokaa niistä tarjotaan, ja isoissa leveissä pahkavadeissa sotkee\nemäntä lapinkakkutaikinansa. Ja pitkävartisella kapustalla, _kapst_,\nammentaa keittäjä kalat, lihat, puurot kuppeihin, mutta liemet lippoo\nsyvemmällä varsikupilla, _liemm-juokkum-kuhksella_. Niitäkin miehet\npikku pahkoista nävertelevät, samoinkuin pieniä ryyppykupposia,\n_juokkum-tserkkiä_. Poroja lypsetään myöskin puukuppeihin, isohkoihin,\nvarrellisiin, pallomaisiin maljoihin, jotka ovat suustaan kapeampia,\nettei maito lypsyhommissa liikuttaessa niinkään helposti pääsisi maahan\nläikkymään.\n\nMiesten teoksia ovat myöskin monet kaukalot, _kaarad_, lammaskaukalot,\njoista lampaita juotetaan, sekä lasten pesukaukalot ja vaatteiden\npesualtaat. Petäjän puoliskosta ne veistetään ja hakataan onteloksi\npienellä käyräteräisellä kuokkakirveellä, _vietkalla_. Poroahkioonsa on\nlappalainen niin mielistynyt, että laittaa pesu- ja lammaskaukalonsakin\nsamanmalliseksi: toisen pään tasaperäksi, toisen suippokeulaksi.\nNuorankin vielä sonnustaa keulapäähän, josta sitten saattaa kaukaloa\nliikutella ahkiona.\n\nJa pirttiinsä laittelevat ukot \"huonekaluja\". Kantavat sopivan pölkyn\nsisään ja tekevät siitä _stuulin_: hakkaavat sen pari, kolme korttelia\nkorkeaksi kappaleeksi ja veistävät ympäriinsä keskeltä hoikemmaksi,\ntuntilasin muotoiseksi istuinsijaksi. Taikka löytää ukko juurakon, tuo\nsen pirttiin ja veistelee siitä oikein \"jalkastuulin\", taikka keksii\nmukavan oksikkaan rungon, josta rakentelee pitkän _skammin_. Pöydänkin,\n_poordin_, jalkapuun koltta usein tekee oksikkaasta rungosta taikka\njuurakosta. Näkee kyllä jo edistyneempää ja \"uudenaikaisempaakin\"\nhuonekalutyyliä: stuuleja ja skammeja, jotka on tehty lankunkappaleesta\nneljälle jalalle, samoin nauloilla kokoon iskettyjä nelijalkaisia\npöytiä. Onpa joskus saatu oikein maalikin, punainen väri, pinnalle\nvetäistyksi.\n\nMutta omissa vanhoissa isiltä opituissa lapintöissään on koltta-ukko\nsentään vielä vanha mestari. Poronsarvea hän käsittelee taiturin\ntavalla. Siitä hän nävertelee mitä hauskimpia poronvaljaiden esineitä:\n_skierguja, varvuja,_ sarvinappeja, päitsien pankoja, samoin laukun\nsarvisuullisia, vuedkimia, norttomuksia, värttinänpäitä, lusikoita,\nsarvinauloja, neulakoteloita ja sukkapuikkoputkia, ja kaikki ne mitä\nsomimmin piiruilla ja pistelmillä ja hammastuksilla koristelee. Samoin\nkoltta myöskin käyttää vanhaa kirjailutaitoaan veistellessään\nvärttinöitä, kuosaleita, nuotan perälautoja, leikkuulautoja y.m.\nKolmiokoloja niihin useimmin näkee leikatun sekä piiruja ja\nhammastuksia, joskus jonkun puunkin kuvan tyylitellyn, ja\nnuottalauta on lisäksi vielä suojattu viisikannalla sekä omistajan\nmonikoukeroisella puumerkillä, _tiehtellä_.\n\nOn sitten erityisiä mestarimiehiä, jotka osaavat rakennella veneitä,\nahkioita ja saaneja, itselleen ja naapureilleenkin. Heillä on\nasuinkentällään työpaikkansa, _tuoiji-saje_, jossa koloiset työpölkyt,\n_tuoiji-tshosk_, aina ovat valmiina. Niiden ääressä näkee\nkolttamestarin kesäpäivänä köykyttelevän, milloin venettä valmistellen,\nmilloin ahkioita laatien. Siinä on mestarilla puukot, kirveet, sahat,\ntaltantapaiset, höylät, sujutinpuut ja puristimet sekä jousiporat.\nSiinä on myöskin, reunapuolessa, ahkiopuita ja veneenlaitoja kivien\nvarassa, kivillä painettuina kaltoiksi ja käyriksi, päiväpaisteessa\nkuivamassa.\n\nLappalaismestarin höylät, _tueill_, ovat vain pieniä, hyvin\nyksinkertaisia työkaluja: puukappaleeseen hakattuun silmäreikään on\nkiilattu tylsä terä. Mutta niillä vain ukko teoksistaan veistosjäljen\nsilittelee. Reikiä poraa koltta hauskalla vanhankansan kehrottimella,\n_juhs-ueirrella_, jousiporalla. Siinä on pyöreässä varressa\npitkäkehrotinjouseen kiinnitetty nahkaremeli, jonka avulla poraa\nkehrätään edestakaisin, ja varren päässä on reikää kaivava kauhaterä.\nSujutuspuut, _naib_, ovat loukkureunaisia puukappaleita, joilla\nahkionkaaria taivutellaan, ja puristimilla, _kljeseillä_, kiristetään\nveneen ja ahkion laitoja naulattaessa tiukemmalle.\n\nKolttien kiikkerät veneet, _voonas_, ovat kaksi- ja kolmilaitoja,\ntavallisesti neljän, viiden metrin pituisia, mutta näkee joskus\nalussuikelon, joka on kuusi metriä pitkä, sekä taas pikkuisen, alle\nkolmimetrisen purtilon, jolla kolttaukko huovaten joella ja pikku\njärvillä soutelee ja kalaa pyydystelee.\n\nEnnen vanhaan liittivät kolttien venemestarit venelaudat toisiinsa\nhamppuuuoralla ommellen: kehrottelivat vain reikiä lautojen reunoihin,\nkokasta perään saakka, pujottelivat niihin nuoran, kiristivät\ntiukalle ja iskivät puutapin reikään. Nyt näkee harvoin tällaista\n_seulu-voonasta_, joskus vain jonkun viimeisiään palvelevan vanhuksen\nmetsäjärvellä taikka rikkinäisen raajun rannassa kumollaan. Mutta\nniiden tekomiehiä vielä elää, vanhoja ukkoja, jotka nuorilla päivillään\novat nuoraveneitä suutaroineet. Semmoisia on Nasarkka-ukko\nNuortijärvellä, 70:ssä oleva äijä, joka vanhoilla päivillään on\nheittänyt pois nuoruus-aikaisen hamppunuoransa ja ruvennut naskaamaan\nveneitä rautanauloilla, niinkuin muutkin venesepät.\n\nVeneen emäpuun veistää koltta petäjästä, limittäen suoraan\npohjakappaleeseen kiveräksi kokaksi ja loivemmaksi peräpuoleksi\nkäyrähköt juurakkopuut ja lujittaen liitoksen neljällä, viidellä\nnelikulmaisella puutapilla. Sitten laittaa hän paikoilleen suorasta\nlylyttömästä kangaspetäjästä halotut, veistetyt ja höylätyt laudat,\njotka aholla kivien varassa, painokiviä sopivasti asetellen, on\ntaivutettu kalttokäyriksi. Taikka on hän sujuttanut ne vartavastisiin\npaininpuihin, _koalttov-muorriin_. Tervaa sivelee ukko laitasaumoihin,\nlevittää sammalla tiivisteeksi ja puristaa laudat yhteen kljeseillä ja\niskee kiinni rautanauloilla. Sen jälkeen vasta tekijä sovittaa\npaikoilleen viisi vahvaa petäjän juuri- tai oksakäyristä veistettyä\nkaarta ja kiinnittää ne lautoihin paksuilla petäjän sydänpuusta\npilkotuilla puunauloilla. Viimeiseksi venemestari panee hangat, teljot,\nja lopuksi sivelee sisäpuolta hiukan tervalla, pyyhkien voidettaan\nulkopuolellekin saumoihin ja naulauskohtiin. Ei raahdi ukko alustaan\nkokonaan tervalla töhriä, sillä tämä sitkeä voide on Koltassa kovin\nkallista. Jotkut ukot sitä kyllä itsekin pihkaisista petäjänkannoista\npolttaa käryyttelevät, _piegga-törvaa_, tuulitervaa tuhertavat\nahonlaidassa pienessä pitkähkössä, turpeilla peitetyssä haudassa, johon\ntuulen annetaan tarpeen mukaan päästä ja toisesta vuorotellen puhaltaa.\n\nVeneen airoja, _ajr_, osaa tavallinenkin koltta tehdä, hakkaa vain\npetäjästä airon pituisen kappaleen, pälhii sen kahdelta puolelta\naironmalliseksi, sitten halkaisee kahtia ja veistelee kumpaisenkin\npuolikkaan airoksi.\n\nAhkioitakin kolttalais-mestari työtanhuallaan rakentelee, sekä\najo- että raitoahkioita.\n\nAhkion emäpuun, _kerris-pingal_, ahkiolylyn, tekee koltta\npetäjänlylystä. Hän etsii käyrän petäjän -- sitä paremman ja\nliukkaamman pohjan saa, kuta kovemman lylyn löytää -- ja veistää siitä\nkokkakäyräsen emäpuun. Toisinaan kyllä, jos ei satu löytymään sopivaa\nkasvantakäyrää, ukko hakkaa suoran petäjän tai koivun ja painaa sen\nkäyräksi hyvin yksinkertaisella tavalla: vitsastaa vain emäpuun\nkokkapuolen vahvaan hirteen, pistää pölkyn päittäin hirren ja\ntaivutuskohdan väliin, rytkyttää kantapuolen hirttä lähemmäksi ja sitoo\nköydellä kiinni.\n\nAhkion kaaret mestari vuoleksii sitkeästä tyvikoivun pinnasta,\nsujuttelee ne tuoreeltaan naibilla valmiiseen muotoon, sitoo nuoralla\nja panee kuivamaan. Matkoillaankin saattaa ukko niitä joutohetkinään\nveistellä, vuoleskella, taivutella ja tuoda taakkansa lisänä kotiin\nkokonaisen kimpun hartioillaan. Laitaliisteet ukko veistelee ja\nhöyläilee samoin koivusta, joskus petäjästä, mutta korkean, kuperan\nselkänojan kovertaa hän paksusta petäjästä.\n\nPäinvastoin kuin venettä valmistaessaan koltta ahkiota rakentaessaan\nensin kiinnittää emäpuuhun kaaret, iskien ne puunauloilla, sujuttaa\nsitten vasta niiden mukaan laitaliisteet ja naulaa jokaisen puutapilla\nkuhunkin kuuteen kaareen. Lujalla hamppunuoralla taikka poronjänteellä\ntiukkaa mestariliisteiden latvat kokkapuun koloon, samoin \"kuroo\"\nselkäsuojan reunaan liisteiden tyvet kiinni _kuorrom-seululla_,\nkuromasiimalla. Selkänojan taakse hän vielä kiinnittää kollosraksin ja\nkokkaan poraa jukkoreiän, _jokka-raigin_, ja niin on ajoahkio valmis,\nisketty kokoon rautanauloitta. Ahkion pituus on lähes pari metriä,\nleveys perästä 50-60 cm, ja syvyys 25-30 cm. Liisteitä on tavallisesti\nkahdeksan kappaletta, neljä kummallakin puolella emäpuuta.\n\nSamalla tavalla tehdään raitoahkiokin, jolla kuormia kuljetetaan, mutta\nse on vain matalaperäinen taikka selkänojatonkin sekä pitempi -- 2,50\nm:kin pitkä --, keveämpi ja matalampi, ja karkeammin tehty kuin\najoahkio. Raitoahkioita tarvitsee isoinen poromies paljon: kolme-,\nneljäkymmentäkin niitä saattaa olla hyvän talon ajokaluvarastossa.\n\nOn sitten koltalla vielä pulkkakin, _pulkke_, ja lukkoahkio,\n_lokk-kerris_. Pulkka on vain tavallinen ajoahkio, jonka ylle,\ntuomisten vempeleiden varaan, on purjevaatteesta pingoitettu myrskyiltä\nja sateilta suojaava katos. Matkustavaisia \"herroja\" niillä koltat\ntavallisesti kyyditsevät. Lukkoahkio taas on kannellinen ja lukollinen\najoneuvo, jossa muuttoretkillä tähdellisimmät tavarat kuljetetaan.\n\nSamoinkuin koltta on syrjääneiltä ja samojeedeiltä oppinut\nporovaljakolla ajamisen, samoin hän on myös heiltä saanut saanin mallin\nja oppinut saanin teon, niin että jotkut kolttamestarit osaavat\niizemskein tapaan panna kokoon komean porovaljakkokelkan. Petäjästä ja\nkoivusta koltta rakentaa tämän omituisen näköisen ajoneuvon, pari\nmetriä pitkän, kapeapohjaisen kelkan, jonka tukevat jalakset kuitenkin\nliukuvat lähes metriä leveällä. Peräpuolessa on lyhyehkö, kelkan\npuoliväliin ulottuva istuinlava, jota korkeat -- n. 40 cm --\ntakaviistot ketarat kannattavat, ja istuinlavan sivuina ovat\njuurakkorungoista veistettyjen kaustojen käyrät, joiden väliin taas\nkorkea ja kapea perälauta on naulattu, sekä eteen matala jalkopuu.\nTavaraa ei tällaisessa pikkutilaisessa kelkassa saata paljoa kuljettaa,\nhyvä kun itse ajaja vain vahvoissa talvitamineissaan sopii siinä\nyksinään istumaan. Ja hyvin pitääkin ajomiehen olla vaatetettuna, kun\nhän istuu lisäverhoitta ja jalkapeitoitta saaninlavalla ratsastaen,\npitäen karvakenkäkoipiaan jalaksilla. Ja porovaljakon laukatessa,\nporojen lennättämässä ryöpyssä, muuttuu ajomies tuota pikaa kelkalla\nkiitäväksi lumiukoksi.\n\nKuormain kuljettamista varten tekeekin koltta matalampiketaraisen\nsaanin, jonka pohja on pitempi ja leveämpi ajokelkan pohjaa. Sitä hän\nkäyttää kuormaraidossa, milloin ei raitoahkiolla tahdo tavaroitaan\najattaa. Ja tällaisen laajapohjaisen saanin laittaa koltta\n_shaan-pulkkeksi_, kun on \"herroja\" lähdettävä kyytiin: pingoittaa\npohjan ylitse vanteiden varaan purjelouteen katteeksi.\n\nMiesten teoksista on vielä mainittava sukset. Ne ovat koltanmailla niin\nyksinkertaista laatua, etteivät juuri vaadi mestareikseen erikoisia\nammattimiehiä, vaan niitä värkkää melkein kuka mies tahansa, ken vain\non tottunut vähänkin kirvestä ja höylää käyttelemään.\n\nKoltilla on kahdenlaatuisia suksia: sileitä sivakoita ja nahalla\npohjattuja kalhuja. Sivakat, _savek_, tekee koltta männystä, suorasta\nkangaspetäjästä taikka lylymännystä. Ne ovat vain paksut ja painavat\ntölisköt, niinkuin meilläkin sydänmaalaisten hiihtoneuvot semmoisilla\nseuduilla, missä hiihtoa vähän harjoitetaan. Pituutta on puolikolmatta\nmetriä, leveyttä 10-11 cm kärkipuolessa, kannassa 7-8 cm. Pohjassa ei\nole hiihtosuksen uraakaan, vaan on se aivan sileä, hiukan kuperahko,\neikä ole sivakassa suksen ponnahtavaa joustavuutta. Niilläpä kuitenkin\nkoltta lumimaillaan hiihtää kalhuttelee, työntää karvaisen tassunsa\ntuohitetun pälkään vitsamäystimeen ja lähtee porotokkansa perässä\nlaukkomaan.\n\nMutta metsästysretkillään, keväisillä kinoksilla hiihdellessään,\nluikuilee koltta kalhuilla, _kolloksilla_. Ja ne ovat vielä niitä\nisienaikaisia suksia, oikein peskipukuisen lapinmiehen hiihtimiä,\nkarvaisella nahalla päällystettyjä niinkuin itse hiihtäjäkin.\nSillä kalhujensa anturan on koltta pohjustanut hylkeennahalla,\n\"norjannahalla\", napsinut pienillä nauloilla nahan kalhunreunoihin\nkiinni, kärkipuolessa kuroen sen nuoralla päällispuolitse.\n\nPetäjästä on kalhutkin veistetty, mutta jos on kuusta löydetty, niin on\nne tehty siitä, sillä \"kuoss lii raabsab, imurtu, a piehts lii raissab\"\n-- \"kuusi on sitkeämpi, ei murru, mutta petäjä on rapeampi\", tietää\nkolttakin. Samanpituiset ovat kalhut kuin sivakatkin, samanlevyiset,\nsuorat tuohipällikkäiset vitsaraksiset hiihtimet, ei vähääkään\njalkavat.\n\nMutta kalhunsa kun koltta sonnustaa kannantakaisilla jalkoihinsa ja\nlähtee vaaranmaisille metsäretkilleen lipikoimaan, niin saapa olla\nkumppanina aika kiva sileän sivakan, petäjäisen lylyn taikka koivuisen\nsuksen työntelijä, joka hänen kanssaan pystyy kilpailemaan. Ja\nsauvoitta kalhumies vain kaahaisee jyrkkääkin mäkeä ylös ja taas\nalamäet pyrynä lentää. Eikä karvapohjainen kalhu hangessa kahise,\näänetönnä kuin vaaniva metsänelukka hiihtelee koltta ja surmana\nsyöksähtää toisen metsänelukan kimppuun.\n\n\n\n\n15. KESÄPÄIVÄ KOLTAN ASUNNOLLA.\n\n\nJo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa\nperäpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas\nkiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen\navannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki\novat taas täydessä päivän toimessa.\n\nMutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan.\nYhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan\nlouteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa\ntaloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään\nosanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.\n\nSillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin\npaistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua.\nVaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on\nkorkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien,\nNjuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva\ntalo.\n\nVanha muori, pirtin perälautsalla nukkuja, ensin nousee, tsattsalille\nistahtaa, ruopii mustaa takkuista tukkaansa, selkäänsä raapii,\npukeutuu, menee ulos, vetäisee louteet pois ikkunasta, kaahaisee\ntikapuita katollekin ja heittää savupiipun peiton syrjään. Sitten\npistää akka teeveden tulelle. Siitä jo taas lautsojen raanupeitteiden\nja resuisten vaatteiden kasa liikahtaa, ja unista kolttaa kohoaa niiden\nalta: nousee talon isäntä peräpuolesta, emäntäkin sieltä ilmestyy,\ntytär sivulautsan raanuista kohoaa, poika astuu ovipuolesta, joku\nlapsikin sieltä täältä pujahtaa. Ja kaikkien täytyy ensin ruoputtaa,\nraappia ja kyhnyttää päätä, selkää, kainaloita: \"tehki porr, tehki\nporr\". Täit kun eivät anna rauhaa.\n\nSaavat siitä nousijat yhtä ja toista päälleen, ristivät silmänsä\njumalhyllyn edessä ja käyvät teelle, jonka muori on pöytään laittanut.\nLeipää haukataan ja illallista kalaa, ja varia teetä lasi lasin jälkeen\nlasketaan menemään.\n\nKömpii sieltä vielä, toisten jo teetä särpäessä, ovipuolen lautsalta\nmuuan myöhästynyt nukkuja, nuori mies, puksut vetäisee päällensä,\nristii silmänsä ja istahtaa pöytään muiden joukkoon.\n\nPöydästä noustua taas monikertaan ristitään silmiä ja jumalan edessä\nkumarrellaan. Muori korjaa ruokakupit ja kaukalot pois ja sivauttaa\npöytää hiukan märällä vaatteella. Sitten vasta ruvetaan kenkiä\njalkoihin sonnustamaan, mutta ukko vain edelleenkin sukkasillaan\ntassuttelee. Käväisee emäntä ja tytär, käväisee vanha akkakin rannassa\nkasvonsa pesaisemassa, mutta takkuista tukkaansa eivät kampaa.\nSemmoiseen suuritöiseen toimeen viitsitään vain harvoin ryhtyä. Ja\nlautsojen makuuvaatteet kääräistään kokoon ja työnnetään nurkkaan.\n\nMutta pirtti on vielä lakaisematta. Ottaa muori varsiluudan, sipaisee\nsillä hiukan keskilattiata, luutien kokoon enimpiä rikkoja ja heittäen\nne ovesta ulos. Lautsojen aluksiin muori ei viitsi puuttua: niiden\nikuinen roju ei olisi vähällä selvitelty. Eikä niihin puututa\nlauantaisinkaan, jolloin pirtin lattia pesaistaan, keskisiltaa vain\nvähän vedellä huuhtaistaan, ei niinkään paljoa, että paksuimmat\nlikakasat irtautuisivat. Ikkunoita ei pestä eikä hyllyjä tomusta\npuhdisteta, vaikka ikkunoissa saattaa olla vuosien lika ja\nakkunalaudoilla ajelehtia monien viikkojen kuivuneita kakunpalasia.\n\nJa jumalanpäivä on jo puolissa. Lapin aurinko jo Nuorrum-tunturin\npäältä paistaa, suvituulen, _sauv-pieggan_, mailta. Aika rientää täällä\nniinkuin muuallakin, aurinko pitää yhtämittaista pitkää kesäpäivää, ja\ntalon pitäisi töitään toimittaa. Päivä pitäisi saada kiinni.\n\nEmäntä käy kutomaan raanua, joka on aloitteella keskellä pirttiä\ntelineissään, muori ottaa kengän ommellakseen, tytär alkaa taivutella\ntuohesta poarttia, ja pojat tuovat pirttiin vanhan verkon, jonka\nrepeämiä rupeavat korjailemaan. Mutta ukko heittäytyy lautsalle\nloikomaan, ja lapset juoksentelevat ovessa edestakaisin.\n\nMutta ei huvita nuoria miehiä kauan resuisen verkon repeämien\netsiskeleminen. Jo heittää toinen ikävän työnsä, ottaa hyllyltä\nhaitarin ja rupeaa \"kaatrellaa\" vetämään; jo siitä kyllästyy toinenkin,\nheittää työnsä hänkin ja käy laulamaan soittajan säveltä. Siitä jo\nvanha muorikin innostuu. Mutta ei osaa hän nuorten renkutuksia, hänellä\non vain omat laulunsa. Kenkää kurova akka rupeaa joikaamaan. Matalalla\näänellä hän ensin itsekseen jouottelee, mutta kohta hän venyttää\nkaulansa ja innostuu kovemmin laulamaan. Jo kurottaa kaulansa tytärkin\nja rupeaa muoria avustamaan, jopa innostuvat pojatkin, jotka muorin\njoikatessa ovat oman pelinsä heittäneet ja tarttuneet taas verkkoonsa,\nja kohta kaikuu pieni pirtti neljän hengen yhteisestä äänessäolosta. Se\non vain semmoista työskentelijäin yhteistä laulunjonotusta, joka syntyy\nitsestään ajan vietteeksi, kun ei tarvitse ajatuksiaan työhön\nkiinnittää. Vanhalla vapisevalla äänellä muori jouottelee, tytär\nkimakammin seuraa mukana, mutta pojat toisinaan miehen kurkulla\nkajauttavat.\n\nMutta jo taas rupeaa miesten mieli pöytään käymään. Ottaa toinen poika\nsamovaarin, sytyttää siihen tulen ja laittaa teevehkeet pöytään, noutaa\nsiihen kuivaa poronlihaakin aitasta. Ja taas juodaan teetä viisin,\nkuusin lasein, syödään leipää ja raastetaan poronlapaa.\n\nMutta ukon päässä eivät \"tehkit\" anna elävää rauhaa, ellei niitä vähän\nahdistella. Emäntä istuu tsattsalille, ukko heittäytyy sillalle\npitkäkseen, painaa päänsä eukon syliin, ja siinä alkaa akka ukon\ntuuheassa takkutukassa ankaran ajometsästyksen: suurella puukolla\nraaputellen käy hän läpi koko pään ja saa tuon tuostakin esille isomman\npurijan, jonka armotta naksauttaa. Onnellisena ja tyytyväisenä ukko\nsiinä kellittelee, käännähtää vain selälleen, kun eukko raaputtaa\nparrankin.\n\nSitten siinä taas yhtä ja toista puuhaillaan, raanua kudotaan, verkkoa\npaikataan, rovettä ja verkon tuohikukkaroa rakennetaan; ukkokin noutaa\npuukappaleen ja alkaa veistellä nuottalautaa, muori taas, saatuaan\nkengän valmiiksi, ottaa kuosalin, sitoo siihen roivaskuontalon ja istuu\ntsattsalille värttinää kieputtamaan. Mutta kauan eivät miehet jaksa\nyhteen menoon työskennellä, pian rupeaa \"raataminen\" raukaisemaan, niin\nettä täytyy heittäytyä hetkeksi lautsalle pitkälleen. Ja vaihteeksi\ntaas nuoret miehet, kun emäntä käy raanunkudetta värttinällä\nkehräämään, ottavat kudevyyhden ja alkavat kutoa raanua. Naiset eivät\njuuri jouda lautsalle loikomaan, he sentään ovat aina toimessa.\n\nMutta kun iltapuoli alkaa joutua, kun päivä tunturin päältä laskeutuu\nlounaiselle, _loitt-kirtijn_, \"linnunlentoon\", rupeaa raatajia taaskin\nnälkä ahdistamaan. Muori pistää kattilan tulelle, ukko noutaa aitasta\nkuivan hirvenkontan ja kirvestää siitä kappaleen kattilaan, ja kun se\non kypseksi kiehunut, keittää muori siihen kauranryynihutun. Muori\nleipoo ja paistaa vielä pari leveää kakkuakin, ja pojat hommaavat\nteeveden valmiiksi. Niin päästään taas pöydän ääreen: muori, ukko,\npojat ja tytär, mutta emäntä lasten kanssa vain tsattsalilla aterioi.\n\nOn juuri päästy syömästä ja taas ruvettu yhtä ja toista tehdä\ntuhertamaan, kun erämaa yhtäkkiä työntää vieraita -- mikä on aivan\nharvinainen tapaus täällä salojen yksinäisyydessä. Astuu metsästä\nviisi, kuusi kolttaa, miehiä ja naisia, peräkkäin painatellen kankaan\npolkua, sääskipussit, _tshuosk-kahpperit_, päässä, raskaat taakat\njokaisella selässä: kenellä laukkua, kenellä säkkiä, kenellä kantamus\nnuoritettuna _roshniin_, pihlajasta taivutettuun kantokehykseen, joka\nnahkaisilla taikka vaatteesta ommelluilla viilekkeillä ja nuorilla on\nsonnustettu hartioille. Petsamoon Pedarinpäiville, satojen virstojen\npäähän, tunturien taakse, Jäämeren luostariin, ovat miehet matkalla,\nmutta naiset ovat vain ilman aikojaan lähteneet sukulaisiin\nkylästelemään. Pihakentälle kellauttavat kaikki kantamuksensa ja\nastuvat pirttiin, kun joku joukosta on ensin pienellä kapulalla viskata\nkopsauttanut oveen, että pirttikansa saisi tietää jotakin olevan\ntulossa; muuten varsinkin arat naiset säikähtäisivät, kun äkkiä\ntämmöinen joukko korvesta astahtaa. [Koltan naiset ovatkin kovin\nherkkiä säikähtämään. On monia kertomuksia siitä, miten he\näkkisäikähdyksessään ovat milloin minkin harkitsemattoman turmantyön\ntehneet joko itselleen taikka muille.] Sitten vasta astutaan sisään. Ja\nsiellä kun ilostutaan.\n\n-- Tierv!\n\n-- Tierv! Tierv!\n\nkaikuu kahden puolen. Mutta ensin on jumalia tervehdittävä, ristittävä\nja kumarreltava, ennenkuin talonväkeä käydään kädestä pitäen\ntervehtimään. Miehet kattelevat miehiä ja naisia, mutta naiset\ntarttuvat syliksi ja suutelevat toisiaan poskille, ensin vasemmalle,\nsitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle.\n\nSitten vasta alkaa haastelu. Ja kyllä siinä puhetta riittääkin,\nkysymistä ja vastaamista ristiin ja rastiin. Paljoahan ei erämaan\nyksitoikkoisuudessa ole tapahtunut, yhtämittaista arkipäiväistä\nraatamista, kalanpyytämistä ja kalan syömistä on elämä siellä aina\nollut, mutta sittenkin on tapahtunut niin paljon, josta pitäisi\nmuillekin kertoa. Onhan niin monta kuukautta jo kulunut siitä, kun\ntalvikylässä viimeisillä kevätkeleillä erottiin. Eivätkä sen jälkeen\nmonet ole kertaakaan toisiaan tavanneet.\n\nVieraiden tultua on muori heti lennättänyt teeveden tulelle, ja emäntä\nkäynyt kakkuja leipomaan. Ja kohta istutetaan vieraat pöytään, itsekin\njoukkoon istuutuen sen kuin sopii, miehet ensin ja naiset vasta sen\njälkeen. Tarjotaan teetä ja vastaleivottua kakkua, kuivaa kalaa,\nkeittokalaa, ja poronlihaakin aitasta noudetaan. Kelpaa ruoka ja kelpaa\ntee vieraille, pitkän matkan käyneille, kelpaa se talonväellekin,\nvaikka se vastikään on syömästä päässyt. Lasin lasin jälkeen saa emäntä\ntaikka isäntä samovaarista laskea, ja kakkukin lohkeaa nopeasti, kalat\nja lihat katoavat. Mutta sokeria koltta käyttää säästellen, vain\nhitusen sitä kerrallaan palasestaan puraisee. Viisi, kuusi,\nseitsemänkin lasia janoisimmat vieraat juovat, ennenkuin, hikisinä ovat\nsaaneet kyllikseen. Silloin he kääntävät lasinsa kyljelleen taikka\nkumoon, merkiksi, etteivät enää halua, ja jättävät kuppinsa viereen\npöydälle pikku palasen sokeria ja kalaa taikka leipää, kun eivät\nnimittäin tahdo viedä talon osaa. Ja pöydästä noustuaan vieraat kädestä\npitäen kiittävät talon muoria, isäntää ja emäntää, nuoria poikia ja\ntytärtä, vieläpä lapsiakin.\n\nEivät ehdi Petsamon pyhiinvaeltajat talossa sentään pitempään\nvierailla: pitkä on matka ja taipaleet tiettömät, jalkaisin ja veneillä\nkuljettavat. Iltamyöhällä jo miehet veneellä lähtevät järveä soutamaan.\nKädestä pitäen taas hyvästellään ja sanotaan:\n\n-- Kuodd tiervan!\n\n-- Mon tiervan!\n\nvastataan siihen. [Jää terveeksi! -- Mene terveenä!] Rantaan mennään\nlähtijöitä saattamaan ja siinä kauan aikaa seisotaan ja katsotaan\nsoutajien jälkeen. Vielä järveltä huudetaan:\n\n-- Kuodd tiervan! Ja Mon tiervan! siihen rannalta vastataan.\n\nLyhyt se oli, mutta hauska vaihtelu metsien yksinäisyydessä eläjille,\ntämä kaukaisten naapurien pistäytyminen talossa, ja hauskinta on se,\nettä naapurin naiset jäävät siksi, kunnes miehet Petsamosta palaavat,\ntaloon vierailemaan.\n\nMutta vieraiden oleskeleminen talossa ei suinkaan estä talonväkeä\ntöitään tekemästä. On vielä toimittamatta päivän tärkein tehtävä:\nnuotalla käynti, joka juuri onkin myöhäisen illan puuhia. Vaikka\naurinko jo on rientänyt lännen pielten ohitse ja laskeutunut\nluoteiselle, _uorjal_-puolelle, lähtee koltta järvelle kalanpyyntiin.\nKaksin venein sinne mennään, ukko ja tytär toisessa veneessä, muori ja\npoika toisessa. Pari tuntia, kolmekin siellä vierähtää, ja päiväkin jo\nlähenee pohjaisia tuntureita, _davve-pieggan_, pohjoistuulen, maita,\nkun kalamiehet, useita apajia heitettyään, taas soutavat kotirantaan.\nHaukea ja ahventa, siikaa ja taimenta on nuotta vetänyt, ja isolla\nloastulla kantaa ukko kalat pirttiin. Mutta naiset jäävät nuottaa\nuluille asettelemaan, poika tarpoimia ja muita vehkeitä paikoilleen\nlaittamaan.\n\nPirtissä on kastuneilla kalamiehillä lämmin vastaanotto. Siellä tuli\ntakassa iloisesti loimottaa ja kuuma teevesi on pöydällä. Ukko heittää\npois märän mahtsakkinsa ja muori riisuu kastuneen kalahameensa;\ntoisetkin vaihtavat kuivaa päälleen, ja niin pääsevät sekä kalankävijät\nettä kotiväki ja vieraatkin teetä, ja kakkua maistamaan, ottamaan\nsemmoisen sydänyön-hetken välipalan, joka vahvistaa vartomaan\nkalaretken saalista.\n\nSillä vielä on päivän pääateria syömättä: tuores kalakeitto, koltan\nkesäinen himoruoka.\n\nHeti käydään illan saalista perkaamaan, ja isoimmat sekä parhaimmat\nkalat työnnetään kohta kattilaan. Emäntä pistäytyy ulkona puuta\npilkkomassa, tuo pirttiin, ja ukko laittaa hyvän tulen kattilan alle;\nkauan ei viivykään, ennenkuin tavaton kaukalollinen höyryävää kalaa on\npöydällä, isoa punaista taimenta, siikaa ja suurta haukea.\n\nKaukalon ympärille käydään kohta kaikin, minkä suinkin sovitaan, ja ne,\njotka eivät pöydän ympärille mahdu, tyhjentävät emännän ja lasten\nkanssa toista kalakaaraa tsattsalilla. Vaikka koltta olisikin syönyt\nhyvänlaisesti pitkin päivää, niin nyt hän vasta oikein syötävänsä\nsyöpi: iso kaukalo tyhjenee yht'äkkiä, vieläpä saa toinen ja kolmaskin\nkyytinsä.\n\nIltasen jälkeen on naisilla vielä yhtä ja toista puuhaa. Emäntä\nennättää heittää vielä raanuunsa muutaman kirjoraidan, tytär korjaa\nruoanjätteet pöydältä, ja muori laittaa takkapankolle kuivaa\nkoivunkääpää savuamaan, että inisevät sääsket pakenisivat pirtistä.\nSitten levittää muori makuuvaatteet lautsoille, ja laittelee niitä\nlattiallekin poikia varten, kun vieraat saavat sijansa lautsoilla.\nVielä pistäytyy muori ulkona pönkittämässä louteet ikkunoihin ja\nheittämässä katerääsyn savupiipun peitoksi.\n\nKengät ja sukat riisutaan jalasta ja viedään ne, koska ilma näyttää\npysyvän kirkkaana, ulos luövville taikka seipään nenään kuivamaan, ja\npäällysvaatteet asetetaan ulos ovipieleen seinälle naulaan. Tehdään\nsitten vielä jumalan edessä muutamia kumarruksia ja silmäristejä ja\nvetäydytään raanujen alle.\n\nJa niin päättyy koltan kesäinen päivä, pitkä, 16-17-tuntinen pyöreä\npäivä, ankaraan kalakeittoon. Tyytyväisenä laskeutuu metsäpirtin eläjä\nlautsalle loikomaan. Mitäpä hänellä on täällä hätää? Erämaa on niin,\nrauhallinen ja omilleen antelias, järvikin antoi taas yltäkylläisen\nvatsan, soipa vielä osan talvenkin varalle.\n\nMutta jäljessä käy koltan aika Lapin auringon ajasta. Koltta rupeaa\nottelemaan vasta iltauniaan, kun aurinko jo on seuraavaa päivää\nnostattamassa korkealla koillisella, jopa lähenee jo itääkin,\n_nuirtij-pieggan_ puolta.\n\n\n\n\n16. \"OIKEAUSKOINEN\" KOLTTA.\n\n\nKoltat kuuluvat venäläiseen \"oikeauskoiseen\" kirkkoon. Sen yhteyteen on\nheidät jo ammoisina aikoina kastettu ja käännytetty. Vuosisatoja ovat\nvenäläiset papit kolttien erämaista kadonneita lampaita etsineet,\nripustaneet heidän kaulaansa pyhän ristin ja opettaneet heitä ristimään\nsilmiänsä ja molimaan pyhiä rukouksia, kumartamaan pyhää _Miiklaa_,\npyhää _Jovgoria_ ja _Pedaria_ sekä pyhää _Elljaa_, tuoneet heille pyhän\n_Pooretsin_ kuvia ja muita pyhiä _kaavaksia_, joiden edessä on silmiä\nristien kumarrettava ja rukoiltava.\n\nKomeita kirkkoja on kolttien suuriin keskuspaikkoihin, pogostoihin,\npystytetty ja pienempiin talvikyliin rakennettu isohkoja tsassounia,\ntsassania, joissa pappi silloin tällöin käy jumalanpalvelusta\npitämässä. Vielä on sinne tänne erämaihin, lohien kalastuspaikkoihin ja\nmerenrannan kalastamoihin, laitettu pikku tsassania, joihin hyvän\nsaaliin saanut kalamies saattaa astua kiittämään jumalia hyvästä\nonnestaan taikka pyytämään parempaa kalaonnea.\n\nJa tämä tunturimaita kiertelevä pakanallinen kansa on saatukin niin\nperinpohjin käännytetyksi oikeauskoiseen oppiin, että se hartaasti aina\nsilmiään jumalankuvan edessä ristii ja kumartelee, muistaen sekä suuret\nettä pienet paastot ja niitä myös koettaen noudattaa. Muistaapa se\nvielä pyhäpäivät: _passe-pejvet_, ja suuret _praasniekat_ ja ne\npyhittää.\n\nNiin on oikeauskoisen koltan muistettava ja pyhitettävä _roshtev_,\njoulupäivä, _odda-pejv_, uusivuosi, ja _veerest_, loppiainen, sekä\n_Trefan-pejv_, Trifonin päivä. Ja sitten on hänellä _majtt-niahtel_,\nmaitonetäli, laskiaisviikko, jolloin suuri seitsenviikkoinen paasto,\n_jonn-paast_, alkaa ja kestää ohitse _Olssi-pejvin, Spoor-niahtelin_ ja\n_straasnaipjätnetsin_ eli pitkän perjantain aina _eije-pejviin_,\näijä-päivään eli pääsiäiseen asti, josta lappalainenkin laskee kevään\nalkavan. Ja keväällä on koltalla _reatnets-pejv_, joka on sama kuin\nkarjalaisten raatintsa eli vainajain pääsiäinen, sitten _Jovgor-pejv_,\npyhän Yrjönpäivä, ja _Mihkel-pejv_, pyhä Miikkula, sekä _troits-pejv_,\njoka on sama kuin helluntai. Kesällä taas on kauneimman Lapin kesän\n_Evvan-pejv_, juhannus, ja _Pedar-pejv_, sekä _Ellje-pejv_, joka\nlappalaiselle jo kääntää kesän syksyksi. Ja syksypuolen merkkipäiviä on\n_Spaasse-pejv_, Kristuksen kirkastamisen päivä, _Lassn-pejv_, Laurin\npäivä, _Poorets-pejv_, karjalaisten pohorotsa eli neitsyt Marianpäivä,\nja _Sveesnäi_, Fiishoi eli ristinpäivä, ja vielä _Pookrov-pejv_,\nkarjalaisten Pokrova, synkän syksyn juhlapäivä. Sitten jo taas pian\nsaapuukin pitkä joulupaasto jouluineen, uusine vuosineen ja uusine\npraasniekkoineen. [Trefanin päivä on vanhan luvun helmik. 1 p:nä.\nOlssip. helmik. 14 p. Spoorn. helmik. puolivälissä. Raatnets toista\nviikkoa jälkeen pääsiäisen. Jovgor huhtik. 23 p. Miikkula toukok. 9 p.\nPedar kesäk. 29 p. Ellje heinäk. 20 p. Spaassep, elok.6 p. Lassnp.\nelok.10 p. Poorets elok. 15 p. Sveesnäi syysk. 14 p. Pookrov\nlokak. 1 p.]\n\nEivät ole kovin erikoisia ne pyhän praasniekan pyhittämiset, joita\nkoltta erämaan järvillä asuessaan toimittaa. Jumalankuvan edessä olevat\npikkukynttilät, _vielkij-tuovvaz_, valkeat tuohukset, hän sytyttää\npalamaan ja suitsuttaa sitten laatanalampun, _kaadnetsin_, pyhällä\nsavulla koko pirttinsä, varsinkin sen peräpuolen ja _arnis-sajen_.\nSavustaapa hän vielä jokaisen perheen jäsenen kaularistin, koska\n\"puörreb lii tiervas jielli\", parempi on terve elämä silloin ja parempi\nterveys. Ja koko perhekuntansa kanssa, pikkuisista vesoista alkaen, hän\njumalan edessä pitkät rukoukset molii, ristii ja kumartelee, osaapa\nvielä joku joukosta pyhää virttäkin laulaa, jolloin toisetkin koettavat\nparhaansa pannen mukana pysyä. Toistamiseenkin vielä vähän ajan päästä\nhän pyörähtää jumalan eteen kumartamaan ja rukoilemaan, ja sammuttaa\nsitten tuohuksen, jättäen vain pikkuisen tuikun tuikuttamaan. Mutta\niltapäivällä jo talon nuori mies tuhauttaa senkin sammuksiin, ottaa\nhaitarin, istuu lautsalle ja alkaa vetää kaatrellaa.\n\nNäin koltta viettää yksinäisissä metsissään praasniekkapäivät,\nsemmoiset kuin Jovgorin, Mihkelin, troitsan, Evvanin ja Ellje-päivän ja\nmuut. On vain vielä useilla pyhillä oma muistettava merkityksensä.\nNiinkuin Evvanillakin, jolloin ei kenenkään suinkaan pidä mennä järveen\nuimaan -- hukkuu helposti, niinkuin ennenmuinoin oli seitsemän pappia\nhukkunut. Oli ollut yksi uskomaton pappi, joka oli uhalla mennyt\nEvvanina järveen näyttääkseen, ettei huku. Mutta olikin vajonnut ja\nruvennut apua parkumaan. Silloin oli toinen pappi mennyt auttamaan,\nmutta vajonnut hänkin ja ruvennut parkumaan. Siitä oli mennyt kolmas\napuun, mennyt neljäs, viides, kuudes ja viimeinenkin aina toistansa\nauttamaan, mutta kaikki olivat vajonneet ja parkuen hukkuneet.\nMiksikäs menivät pyhänä Evvanina järveen? Molemmat Evvan-päivät, sekä\nensimmäinen, _ueivhtemmes-Evvan_, päätön Evvan, että seuraava päivä,\nvain pelkkä Evvan, ovat yhtä vaarallisia uimamiehille. Ja syksypuolen\njuhlista on Sveesnäi tärkeä poromiesten ja metsänkävijäin päivä sekä\nvanhain erämiesten peurapäivä. Silloin keitetään ja syödään poronlihaa\nja metsänsaalista. Jos satutaan silloin olemaan eräretkellä taikka\nporometsässä, ei tehdä muuta kuin makaillaan nuotiolla lihakattilan\nääressä ja täysinäisistä vatsoista lasketellaan miehekkäitä\nröyhtäyksiä. Siitä metsä antaa hyvät saaliit edelleenkin, ja porot\nmenestyvät hyvästi. Sveesnäistä alkaa porojen rykimäaika, päättyen\nPookrovana, joka myös on poromiesten merkkipäiviä.\n\nSuurina praasniekkoina tekevät koltat pyhiinvaellusretkiä Petsamon\npyhään luostariin, missä sen perustaja pyhä Trifon on haudattuna,\ntaikka muihin merkkipaikkoihin. Niinpä heinäkuussa, Pedarin päivänä,\nuseat kolttamiehet lähtevät pitkälle Petsamon retkelle. Erämaan järvet\nhe halkovat veneillä ja soutaa mutkittelevat jokia myöten kymmenin\npenikulmin sekä astuvat maataipaleet jalkaisin raskaat kantamukset\nhartioilla. Muutaman päivän he siellä viipyvät, käyvät kirkoissa\nkuulemassa jumalanpalvelusta, tekevät kauppoja, ostavat viinaa ja\npirtua sekä juovat.\n\nMutta kun praasniekat sattuvat talviseen aikaan, jolloin talvikylissä\nyhdessä elellään, vietetään juhlaa oikein juhlana, käymällä ensin\nkirkossa ja sitten pitämällä iloista elämää, ajelemalla porovaljakoilla\nja juomalla. Kaikkein hurjimmin eletään laskiaisena, suuren paaston\nalkujuhlana, jolloin varustaudutaan tansseilla, juonneilla ja ajeluilla\nsekä vankoilla lihakeitoilla ottamaan vastaan ankaraa paastoa. Vihdoin\nsitten taas pääsiäisenä, paaston loppujuhlana, oikein iloitaan ja\nremutaan, ja täytetään kurisevat vatsat valtavilla lihamäärillä. Niissä\nsuurkylissä, joissa ei ole pappia, vaan joissa vain joku kirjantaitava\nkoltta toimittaa papilliset tehtävät, astuu tämä tsassanin peräpuoleen,\n_voltarin_ luo, ja siellä lukee rukouksia ja luiluttaa kirkkolauluja.\nJa seurakunta hartaana kuuntelee \"pappiansa\", avustaen laulussa,\nristien ja kumarrellen.\n\nJoulupyhän aikana on koltan varoen elettävä. Silloin, pimeinä\npakkasöinä, ovat peloittavat kummitukset ja kaikenlaiset henget\nkulkemassa, niin ettei ole hyvä pitää kovin pahaa elämää eikä yksinään\nliikkua ulkona. Jopa vaatteetkin, jos niitä on ulkona kuivattava,\non käännettävä nurin, etteivät öiset henget niihin kajoaisi.\nUudenvuodenaattona on koltalla ankara tehtävä: pitää saada koko vuoden\nsynnit ja räähkät anteeksi. Iltamyöhällä, maatamenon lähestyessä, hän\nkäy kylässä joka pirtissä kanssaveljeään puhuttelemassa ja sanoo:\n\n-- Proistje muureähksam! Anna anteeksi minun syntini.\n\n-- Boh proistij! -- Jumala antaa anteeksi, vastaa toinen, ja niin on\nkaikki sovittu. Lyödään siitä vain kättä ja toivotetaan toisilleen\nonnea ja menestystä alkavalle vuodelle.\n\nVarsin tärkeä juhla on loppiainen, veerest, jolloin saadaan oikein\npyhään oikeauskoiseen tapaan käydä _Jordanassa_. Silloin pappi astuu\nkirkosta, ristinkantaja edellä ja toinen perässä, ja menee mukanaan\nkokonainen kansanpaljous lähellä olevalle järvelle taikka joelle, johon\non puhkaistu avanto \"Jordanaksi\"; pappi siunaa jäisen veden ja kastaa\nsiihen pyhän ristin. Kiireesti silloin hyökkää avannolle sekä akkaa\nettä ukkoa astioineen, pulloineen ja poartteineen ottamaan siunattua\nvettä, _rist-tshaatsea_, jolla sitten kotona pirskoitetaan pirtti ja\njumalat sekä kaikki pirtissä asuvaiset. Pannaanpa vettä talteenkin, ja\notetaan sitä aina aamulla suuruksettomaan suuhun tilkkanen -- se on\nnimittäin erittäin terveellistä ja parantavaa, oli sisuksissa mikä kipu\ntahansa.\n\nMutta kaikkein terveellisintä on itse käydä pyhässä Jordanan avannossa.\nRoikaistaan vain päältä peskit ja kaikki muutkin vaatteet, niin että\nainoastaan _pajit_ ja _lein-puvsat_ jäävät ylle, ja sitten puljahdetaan\navantoon umpisukkeloon, noustaan heti ylös ja kiireesti kirmaistaan\nkirkon lämpöiseen eteissuojaan pukeutumaan. Eikähän avannossa olekaan\nkylmä, vaikka muualla onkin kymmenien asteiden pakkanen, \"siellä on\nsamanlainen lämmin kuin on jumalassa... muu vesi on kyllä kylmää... Ja\nse on niin terveellistä reahkaiselle ihmiselle\". Useat miehet ovat\nmonesti käyneet Jordanassa, ja moni nainenkin on pyhästä avannosta apua\netsinyt.\n\nNiissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, käy pogostan pappi talven\nkuluessa joitakuita kertoja jumalanpalvelusta toimittamassa. Niinpä\najaa Nuortijärven Ristikentän pappi Suonikylään kolmesti talvessa:\njouluna, loppiaisena ja Trifonin päivänä, ja palvelee Herraa kylän\nkansan kanssa tsassounassa. Loppiaisena toimittaa hän kylän pienellä\nPohteljoella suuren Jordananjuhlan.\n\nTalvisten praasniekkain aikana käydään myös vieraissa naapurikylien\nsukulaisissa ja tuttavissa. Helisevin tiuvuin ja kilisevin kulkusin\nporovaljakolla komeasti ajetaan monipenikulmaiset metsä- ja\ntunturimatkat, jängät ja järvenselät, jopa joskus oikein koko\nkaravaanissa, useista kylän taloista kun on yht'aikaa vierailuretkelle\nlähdetty.\n\nSuurella hartaudella ja arvonannolla, niinkuin ainakin oikea kirkon\nlapsi, puhuu koltta pyhimyksistään ja jumalistaan, kirkosta ja\ntsassanista. Ovatpa muutamat vanhat koltat niin hartaita jumalien\npalvojia, etteivät matkallekaan uskalla jumalatta lähteä. On heillä\npikkuinen laatikko, ahkionmuotoinen kannellinen _kaavas-koolag_,\njumal-ahkio, johon he sulkevat pienen pyhimyksenkuvan sekä pyhää\nlootanaa; niin kätkevät he laatikon ahkioonsa ja saavat täten jumalan\nmatkaansa. Ovatpa jotkut kolttaäijät olleet niin pyhiä ja hurskaita\nHerran palvelijoita, että ovat omin päinsä rakentaa rytkäyttäneet\ntsassaninkin. Tosin vain pienen ja vaatimattoman, mutta tsassanin\nsittenkin. Semmoinen hurskas äijä oli ollut ennen Nieskem-Evvan\nNuortijärven yläpäässä, kaakkoisrannalla. Satakunta vuotta, ylikin,\nlienee jo siitä kulunut, kun ukko oli järvellä elänyt perheineen,\nasustaen siellä aina samalla paikalla yksinäisenä erakkona kuin\nmetsänhaltia; talveksikaan hän ei muuttanut muiden seuraan\nNuohtsijtaan, Ristikentän luo, missä silloin ei ollut vielä ollut\nkirkkoakaan, tsassouna vain. Tämä ukko oli salvanut lähelle kotaansa,\nkorkealle rantakummulle, pikku-pikkuruisen pyhäkön, vain sylen\nseiniltään olevan ja toista korkean, kartiokattoisen hökkelin, ja\nhankkinut sen peräseinälle pyhiä kuvia. Pyhälle Pedarille oli rakentaja\ntsassaninsa pyhittänyt, ja Pedarin päivänä olivat Nuortijärven koltat\nsiellä käyneet rukoilemassa, olipa joskus pappikin siellä palvontaa\npitänyt. Mutta tästä huolimatta oli hurskas tsassanin rakentaja vanhana\njoutunut pahojen valtaan, karannut metsään ja sinne kuollut.\n\nVieläkin on Evvanan pieni pyhäkkö pystyssä, yksinäisenä erämaan\ntemppelinä kummullaan kyhjöttäen, ja kummulla, tsassanin vieressä,\npetäjien suojassa lepää haudattuna kuusi, seitsemän kolttaa, jotka ovat\nelämänsä lopun saavuttaneet kesäkautenaan Nuortilla. Pedarin päivänä\nsekä muulloinkin seudun koltat vielä käyvät tsassounassa kumartamassa\nja rukoilemassa. Kalaretkelle mentäessä pistäydytään siellä Pedarilta\nanomassa kalaonnea. Pedarihan oli aikoinaan itsekin kalamies, ja hyvä\nsaalis saatua viedään sinne hänelle kiitosuhreja. Aina kun uudella\nverkolla taikka nuotalla mennään ensi kertaa koettamaan, luvataan osa\ntsassanin haltialle, jos pyydys suopi hyvän saaliin.\n\nJa niin on kertynyt tsassanin pyhälle hyllylle koko kasat kuivaa kalaa,\nvilloja, villalankaa, jopa rahaakin pieneen laatikkoon. Onpa siellä\njoukoittain rihmaan ripustettuina joutsenen muniakin, tosin vain\nkuoria. Pyhäkköön keräytyneet uhrilahjat sitten myydään ja rahat\nannetaan kirkolle.\n\nKoulujen avulla on koetettu kolttia jo jonkun aikaa kasvattaa oikeiksi\nvenäläisiksi -- miehet osaavatkin melkein järjestään venäjää solkata.\nMiltei jokaisessa suurkylässä on toimessa venäläinen koulu, missä\nomassa huoneistossaan, missä tsassounan syrjäsuojassa. Koulutalot\novat osaksi hyvinkin uhkeita Lapin oloihin katsoen. On niissä\n_mattem-portt_, opetussali, ja sen eteissuoja, johon oppilaat saavat\npeskinsä riisua, ja opettajalla on _leihp-pastu-portt_ eli keittiö sekä\n_kuornets_, kamari; keittiön kyljessä on ruokakomero, _aitt_, ja vielä\nkeittiön edessä eri sisäänkäytävä, _kart_. -- Lukemista, kirjoitusta ja\nluvunlaskua koulunkävijoille opetetaan, ja neljä, viisi tuntia päivässä\nheitä koulunpenkillä istutetaan. Mutta lyhyeksi käy koltan kouluaika:\nvain talvikautena, jolloin suurkylässä asustetaan, saattavat lapset\nolla opissa kolme, neljä kuukautta. Siksipä tuloksetkin ovat sen\nmukaiset, ja vieläkin huonommat, kun opetus tapahtuu aivan venäjäksi.\n\n\n\n\n17. VANHAN USKON PERUJA.\n\n\nVanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä.\n\nVaikka koltat ovatkin hartaita \"oikean uskon\" tunnustajia, kantavat\npyhää ristiä kaulassaan, kumartavat peränurkan koreita kuvia,\nnoudattavat oikeauskoisten paastoaikoja ja rakentavat tsassaneja pyhän\nPedarin kunnioiksi, ovat he kuitenkin pohjaltaan vielä isienaikaisen\nuskon lapsia.\n\nSillä venäläisten pappien vuosisatainen kastevesi on korven kansaa vain\npinnalta huuhdellut, harvojen kirkkojen kellojen kilkatus ei ole\nkyennyt äärettömistä erämaista, tuntureista ja vaaroista, karkoittamaan\nentisajan peikkoja, jättiläisiä ja muita hirveyksiä, eikä pyhän ristin\nkastaminen Jordanan avantoon ole ollut kyllin voimakas erämaiden\njärvistä vetehisiä ja vedenhaltioita pois peloittamaan.\n\nNiinpä onkin koltanmailla vielä lukemattomia peloittavia\npeikkotuntureita ja monilukuisia varattavia järviä, joissa oikulliset\nja pahansuovat vedeneläjät asustavat.\n\nSemmoinen varattava pahanhaltian tunturi on _Veimet-ueiv_ Ristikentän\ntakana. Se ei kärsi pilkkaa eikä pahaa menoa lähimaillaankaan. Niin oli\nmuuankin Nuortin lappalainen kerran porotokkansa kanssa kiroillut ja\ntuskitellut tämän tunturin tienoilla, mutta silloin oli tunturinhaltia\nsuuttunut ja hajoittanut porot pitkin metsiä, niin etta kolme päivää\noli koltta saanut tokkaansa yksin poroin etsiä, ennenkuin oli lauma\nkoossa. Mutta toiset lappalaiset, jotka olivat ihmisiksi eläneet, oli\nhaltia päästänyt rauhassa kulkemaan.\n\nSamanlainen peloittava paikka on _Tsiudis-vääri_ Akku-joen varrella,\nKutsis-luobbolon rannalla, pitkiä petäjiä kasvava korkea vaara. Senkään\neläjä ei salli pientäkään pilkkaa, ei edes osoittelua. Käy helposti\nniinkuin senkin ukon, joka ei muuta kuin osoitti sormellaan vaaraa ja\nkysyi toisilta:\n\n-- Mi lii tuht kuhk-piehts-vääri? Mikä on tuo pitkäpetäjä-vaara?\n\nJa siitä jo otti vaaranäijä niin itseensä, että nosti kovan lumimyräkän\nja piti kolttia koko päivan tienoillaan pääsemättömissä.\n\nToiset sanoivat suutuksissaan ukolle:\n\n-- Jo nyt sait nähdä, mikä pitkäpetäjän-vaara se on.\n\nJa Algaz-jaurilla, Suomen rajamailla, on jyrkkä ja jylhännäköinen\n_Algaz-jaurin pahta_, jonka luona pitää hyvin kunnioittaen kulkea. Sen\nkuuluvilla ei saa kovasti puhua, eikä juoda vettä sen vieriltä, se kun\non semmoinen seitapaikka. Paras on ohitse matkatessa heittää pahdan\nviereen uhriksi vaikkapa leipäpalanen, ellei muuta ole. Ja vielä\nsamanlaisia pahan haltian vaaroja ovat _Suein-vääri_ Loun-jaurin\nlähellä ja _Valte-vääri_ Kaskimajärvellä, Hirvasjärven tienoilla.\nVarsinkin Valte-vaara on vaarallinen, kuten jo sen nimikin sanoo\n[valte = ottaa]. Se oli kerrankin koltalta, joka oikein noitui ja\nkirosi hirttynyttä poroaan, ottanut koko porotokan ja pitänyt sitä pari\nviikkoa kaukana kankaalla kateissa.\n\nPahan nimensä arvoinen on _Piess-väärikin_, Piruvaara, Vuenni-jaurilla,\nLuton eteläpuolella. Senkään lähellä ei saa kiroilla, eipä vaaraa\nedes nimeltään mainita, ei leikilläkään, vaan pitää sanoa sitä\n_Paiss-vääriksi_, \"Pyhäksi vaaraksi\", jolloin ei mitään pahaa seuraa.\nJopa saattaa tämä vaara olla oikullinen metsässä marjaileville\nlapsillekin. Niinpä kerran kolttapoikaset marjamatkallaan vaaran\nrinteillä vähän ilakoivat ja telmäilivät. Mutta niin kävi, että poikain\npää pyörähti ympäri, etteivät enää osanneetkaan kotiin, vaarakin kun\nvielä laski sankan usvan ympärilleen. Vasta aamun tullen usva haihtui,\nja poikaset huomasivat olevansa aivan kotinsa lähettyvillä.\n\nOn sitten muutamia semmoisia vaaroja, kivipahtoja, joissa elää\npikkuista vaaranväkeä, _tsheähaligeja_, niinkuin _Tsheähalig-väärissä_,\njoka missä lienee kaukana kiveliöissä. Tsheähaligit ovat vain pienen\nlapsen kokoisia olioita, jotka toisinaan pahdan koloista nousevat\nmaanpinnalle leikkimään ja päivää paistattelemaan. Ovelat koltat ovat\njoskus vieneet tseähaligin kololle kengänpaulan ja jääneet syrjään\nvartomaan. Onkin pikku-olento sattunut tulemaan, keksinyt korean paulan\nja leikkien ruvennut sitä ihmislasten tapaan nilkkoihinsa kiertämään,\nmutta taitamattomasti nivonutkin yhteen molemmat nilkkansa. Silloin on\npiilossa olija koltta tullut ja ottanut kiinni tseähaligin ja uhannut\ntappaa.\n\n-- Peahtsed miedda! Päästä pois, on pikkumies silloin pyydellyt.\n\n-- Jesli avtad teihki! Kunhan annat rahaa, on kiinnipitäjä sanonut.\n\nJa pieni pahtapoika on noutanut kolme lautasellista hopeoita, rahaa ja\nhopeatavaroita. Mutta kaikkea ei ole saanut ottaa, sillä jos on kaikki\nahmaissut, ei ole tullutkaan rikkaaksi, hopeoilla kun ei ole ollutkaan\nsiunausta. Vuenni-jaurin Olssi-Jaahk oli tällä tavalla ennen\ntseähaligilta saanut paljon rahaa ja hopeoita ja tullut hyvin, hyvin\nrikkaaksi, oikein boohataksi. Mutta sitten ukon kuoltua pojat\ntuhlasivat kaikki ja ovat nyt jokainen köyhiä raukkoja.\n\nLapin vesissä elää vielä _tshattsi-jielli_, vedeneläjä, sekä monia\nvedenhaltioita, _tshattsi-haldeita_, ja niitä on joka joessa ja\njärvessä, lompolossa ja kaltiossa. Tshattsi-jielli on mahtava kalojen\nisäntä, joka hallitsee vesiä, ja sen pitkiä hiuksia nähdään ilkeinä\nmustina jouhimatoina vesissä venyskelevän. Eikä ole hyvä auringonlaskun\njälkeen mennä järveen uimaan: veden-eläjä saattaa helposti siepata\nomakseen. Samoin käy myös, jos pyhinä praasniekkapäivinä, niinkuin\nEvvanan päivänäkin, menee järveen molskimaan.\n\nVedeneläjät ovat yleensä hyvin pahoja närkästymään. Siksi vesillä\npitääkin aina kovin varoa, ettei niiden haltioita suututtaisi, jolloin\nne joko vievät verkot, nuotat ja kaikki, nostavat kerrassaan pahan\nmyrskyilman, taikka taas muulla tavalla kostavat.\n\nNiinkuin teki _Nuhkesh-jaurin_, Haukijärven, haltia, Luton\npohjoispuolella, Tshuörve-jaurin lähimailla. Entisaikaan oli järvestä\nsaatu tavattomia haukia. Mutta sitten kerran kalamiehet ilvehtien\nsanoivat:\n\n-- Tässäpä järvessä on haukia, jotta kelpaisi pitää niitä vaikkapa\nveneen teloina!\n\nJa siitä jo Nuhkesh-jaurin eläjä otti niin itseensä, ettei ole sen\nkoommin enää antanut pyytäjälle hauen sukuakaan. Ahventa vain on\nantanut, senkin omituista litteätä lajia.\n\n_Suolo-jaurinkaan_ haltia ei sanomista suvaitse. Se on saarekas järvi\n[suolo = saari], parikymmentä virstaa Vuolu-jaurista koilliseen. Siinä\non muuan syvä hauta, mainio kala-aitta, mutta siitä ei nouse kala\npyydykseen, jos vain nuottamiehet vähänkään haastelevat. Niin olivat\nkerran Gaurilovin pojat järvellä nuottaa vetäneet ja haastelleet\nkeskenään. Ensi apajan kun vetivät, ei tullut muuta kuin yksi\nsormenpituinen tammakko, sekin vaivainen; vetivät toisen kerran: tuli\nvain pieni kivi, kokivat kolmannesti: mäsähti rahkamätästä poven täysi,\nniinkuin olisi nuotta hetteestä vedetty. Silloin katsoivat kalamiehet\nparhaaksi lähteä pois, vaikka kuikka kyllä järvellä uiskenteli\nklikkaillen: \"Täällä kalat, täällä kalat.\"\n\nMutta sitten lähti sanan puhumatta heti kaksi akkaa kalalle, ääneti\nmenivät, ääneti nuottaakin vetivät, ja pian he palasivat takaisin\nkokonainen kantamus kaloja kueshsheissaan.\n\nHyvin ankara eläjä on _Tueljim-jaurissa_ [tuelje merkitsee pitää,\npidättää] Kaskimajärven lähellä, Tueljimtunturin juurella. Vanhaan\naikaan oli järvellä asunut muuan kolttaukko ja -akka, ja olivat he\nkerran olleet kalalla, eivätkä mitään saaneet. Silloin oli ukko\nluvannut:\n\n-- Jos nyt saamme oikein suuren kalan, niin pojan saat meiltä.\n\nOlikin heti tullut suuri siika.\n\n-- Älä ota! Heitä järveen! oli akka hätäyksissään huutanut.\n\nMutta ukko oli ottanut kalan ja vienyt kotiinsa. Sieltä oli poika heti\njuossut metsään.\n\nSitten oli ukko uhrannut järven eläjälle muitakin lapsiaan, jopa\nviimein piikojaan ja renkejäänkin, ja aina saanut kaloja paljon, suuria\nsiikoja niin paljon kuin vain oli halunnut. Mutta olipa kerran, kun\nukko jo oli vanha vaari, juossut järvestä iso hirvas, ahkio perässä, ja\npoika istunut ahkiossa. Silloin oli ukko huutanut: \"De puiti muu raash\"!\n[Jo tuli minun vuoroni!]\n\nJa suoraa päätä oli hän hypännyt ahkioon, ja hirvas oli heti laukannut\njärveen, josta oli vain kuulunut huuto:\n\n-- Eshtshi puiti! Isä tuli!\n\nVielä nytkin saman järven haltia vaatii joka vuosi ihmisuhrin:\njärvenrannan asukkaista aina joku saa surmansa joko hukkumalla taikka\nmuuten kuollen. Eikä suvaitse järven eikä Tueljimtunturinkaan haltia\npahaa menoa lähiseuduillaan, ei edes kovaa ja pahaa joikausta. Pahan\njoikaajan se pian panee houraamaan ja kutsuu luokseen järveen.\n\nMeressäkin elää tshattsi-jielli, ja se onkin hyvin suuri, väkevä ja\nankara. Oli kerran kolttaukkojen kalavene tarttunut semmoisen hirviön\nhartioille, eikä päässyt liikkumaan, ei sinne eikä tänne, ei soutaen\neikä huovaten. Viimein täytyi heittää mereen mies, ja siitä vasta pääsi\nvene liikkeelle. Mutta mies jäi vedeneläjän saaliiksi.\n\nKodanhaltia on _kuatti-jielii_, kotaeläjä, joka joskus on satuttu\nvanhoissa kodissa ja hylätyillä kotakentillä kohtaamaan. Ja vanhoissa\nmetsäpirteissä sekä metsäkodissa asustelee merkillinen metsäneläjä,\n_meänteis_, joka saattaa kotaan taikka pirttiin yöpyneelle\nerämiehellekin ilmestyä. Siksi pitääkin metsän autioihin asuntoihin\nyösijoille asetuttaessa aina pyytää haltialta asumalupaa, ja sitten\nsiivosti, pahaa menoa pitämättä levähdellä. Silloin kotaeläjä antaa\nrauhan. Ja meänteiskin silloin vain hiljaa kähmien kulkee ympäri,\nkatolla kupsehtii ja lattialla tassuttelee, kodan kapineitakin\nliikuttelee, tuleepa joskus makaajaa niin lähellekin, että käsin\nsaattaa häntä kosketella. Ja käteen se tuntuu karvaiselta, mutta niin\nlämpöiseltä ja pehmeältä. Makaajalle meänteisin lähellä oleminen tekee\nkyllä raskaan ja vaikean olon, mutta sen pahempaa ei siitä seuraa, kun\nvain pelkäämättä ja rauhallisena loikoilee.\n\nLuonnonvoimillakin ja ilmiöillä on omat jumalansa ja haltiansa. Niin on\nmahtavan ukkosen jumala _tiermes_, ankara ja pelättävä olento, jolla on\nvain yksi silmä otsassa. Sen komea värikäs jousenkaari, _tiermes-juhs_,\nnäkyy toisinaan taivaalla. Ja tämän jousensa kun tiermes jännittää ja\nsinkauttaa tulisen nuolensa, _tiermes-kaskin_, niin silloin koko\nmaailma vapisee, ja oikeauskoinen koltta kolmasti ristii silmänsä ja\nsiunaa:\n\n-- Sviet, sviet, sviet!\n\nVaroa pitää silloin, kun tiermes _kollee_, kuuluu, ettei pidä vyöllään\ntyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää\nvaikka puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat\nja kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit\ntiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin\nniitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle\nkansallekin.\n\nTiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia paikkoja,\njoissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä sammuttamaan\ntiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee, ärsyyntyy paukkaaja siitä\nvain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen paikkaan.\n\nJoskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten alas\nmaahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se puu,\njolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän pääse enää\npois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä vuoden päästä\nkolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja kiertäjä voi puun\nalta kaivaa aarteen itselleen.\n\nVanha lappalaisten tuulenjumala, _piegga-oumis_, tuulimies, liikkuu\nvielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla\nnimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin\nsiivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta\npahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut\nuhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje\nheittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten että\nviheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti\nvakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä\ntahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen -- samanlainen\nkuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota siitä\nsyystä sanotaankin \"piegga-oumikseksi\", jopa manataan:\n\n-- Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!\n\nRevontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina\nliekehtivät taivaanvalkeat, _kuushkaz_, ovat eläviä ja toimivia henkiä.\nNe ovat _ruvtis-jammij_, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten\nvainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät,\nkeskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa\ntunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin,\nkun ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien\nhenkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei\nkovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne\nvasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa\nsyöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla\nsilloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne\nkauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston\naikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli.\nKuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon.\nKuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut\nahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa. Vasta\naamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta\npiilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan\njäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin\ntulikiven pölyllä peitetty.\n\nTaivaan tähdistä, _taast'eista_, on koltalla omat uskonsa. Niinpä\nOtavakin, _tshihtshem-niejt_, lappalaisen ajanmerkki, on saanut alkunsa\nihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät metsää\npyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka nuotiolle,\nmissä vain yötä olivat, heittivät he _aaveltin_, lihakattilan\nhämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä,\nseurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion\nvierestä, kuusen latvasta:\n\n-- Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina joka\nnuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette te\npeuroja koskaan saa!\n\nJa siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että\nmuuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa\nloistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän\nneitoa.\n\nMuistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien tapa,\nettä he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat puun\nkylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä kuin\nelävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava, ennenkuin\nsitä saattaa terällä pahoin kohdella.\n\nEläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala olisi\nvain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi erämaita\nsamoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja kiveliöiden\nkiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää, mitä ne ovat.\n\nKuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja mielistelevät\nsitä monilla mairenimillä. _Kuobtza_ on sen tavallisin nimitys,\nmutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä _aijog_, äijä eli\nisoisä, _aihkam_, äijäseni, _kämmulos_, kengätön, ja _taallos_,\nkenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat sitä\nkuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään, jotka\neivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä mairenimityksiin,\njos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti pikku poikansa\n\"kuobtzittelevan\", muistuttaa hän heti:\n\n-- Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!\n\nKarhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen, ihmisen\nsukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan alta, kun se on\nnyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen rahavyö. Siitä on\narvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka jotkut suuret noidat\novat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin karhunlihan syömistä\nsynnillisenä.\n\nOvat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi\nmuuttaneet -- samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi -- saadakseen kokea,\nkumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla, ihmisenäkö vai\nmetsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat vain menneet\nmetsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja tehneet taikoja, ja\nniin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi kontion muodon itsellensä.\n\nToisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla\nkiveliövaaroilla -- sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut\nnäkemään -- ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin\npaikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.\n\nMutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi,\n_kuimppe_, mutta mainitaan sitä myös nimillä _paaldes_, viereinen, ja\n_tshuokasnik_, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta,\nsillä siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se\nhaukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä määrännyt,\nmikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella porolla on\nkoparassaan muuan pieni luu, _paaldes-täht_, sudenluu nimeltään, ja kun\nhukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on suden suuhun kypsä,\npaaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi laukata pakoon, niinkuin\ntoiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja semmoinen poro loistaa yön\npimeydessä suden silmään niinkuin kynttilä, niin että susikin jo\ntietää, että tämä se on hänelle aiottu. Mutta muita poroja ei hukka\nnäekään, ne ovat sille vain kuin kuolleita kiviä ja kantoja. --\nSamoin se lammas, joka on sudelle kasvanut, loistaa sille yössä\nkynttilänä. Niinpä oli eräällä merensaarella lammaslauma; pari sutta\nnäki siellä yhden kirkkaana kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen.\nMutta siellä ei ollut muuta kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat\ntakaisin, ja näkivät taas saarella lampaan kirkkaana loistavan. Hukat\nmenivät toistamiseen saarelle ja löysivätkin nyt sekä tappoivat\nlampaan, joka oli köyhän akan ainoa.\n\nEikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin\nsäätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen\nvanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja vieden\nasunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että hän\nantaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle poron\nravinnoksi.\n\nNiinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä\nkiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.\n\nKarhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista on\ntaas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen\nsuurimpaan. Se yksin vain on \"lintu\", jopa lisäksi suuri ja mahtava\ntietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.\n\nSe voi hyvinkin ottaa pyyntimieheltä metsästysonnen, ei vain metson\nsaalisonnea, vaan koko erämies-menestyksenkin, jolloin menevät sekä\nmetsot että muutkin saaliit. Niinkuin meni mahtavalta Suongi-noidalta,\njoka ylpeyksissään paiskasi hauen ja metson samaan kattilaan\nkerskaillen, että hän onkin semmoinen noita, jotta keittää sekä kalaa\nettä lintua yht'aikaa. Mutta niin kävi, ettei veden eikä metsän vilja\nvoinut yhdessä kiehua: eri puolille kattilaa kumpainenkin heti\nliikahtivat ja siinä kiehuivat, syvä vako vain veteen vajosi eri\nviljain välille. Ja niin kävi sitten kerskailevan keittomiehenkin,\nettei sen koommin enää mitään viljaa saanut, eikä enää missään\nmenestynyt. Koko mahtinsa menetti.\n\nKorppi, _kaarnas_, on lappalaisen hyvä lintu, jota ei saa tappaa eikä\npahoin kohdella, jos tahtoo hyvän pyyntionnensa säilyttää. Se on\nsemmoinen viisas pyyntilintu, joka ahkerasti seurailee erämiestä\nmetsästysretkellä paikasta toiseen ja aina hänelle ilmoittaa, missäpäin\npeuralaumat liikuskelevat. Jos se ääntelee kaukana, silloin retkeilevät\nvillipeurat kaukaisilla kankailla, mutta jos se tulee lähelle\nlonkkumaan, ovat peuratkin likitienoilla.\n\nKäki, _kiehk_, kesän komea kukkuja, on jumalasta lähin lintu ja metsän\npappi, _miehts-pahp_, joka ihmisille kukkuen ennustaa elinijän\npituuden. Pitää vain sitä ajatella, kun käki sattuu lentämään ylitse,\nniin se heti istahtaa puuhun kukkumaan. Merenkulkijan aluksen mastoon\nse toisinaan lentää istumaan ja näyttää sille, joka hukkumalla tulee\nkuolemaan, punaiset jalat, mutta mustat sille, joka saa tavallisen\nkuoleman.\n\nJumalan lintu on pieni pahainen tiainenkin, _tshiätshis_. Sitäkään ei\nsaa tappaa eikä kiusata. Pikku poikiakin äidit varoittavat tiaisia\nhävittämästä ja sanovat, että jos tiaisen tappaa, niin ei kasva\ntäydeksi mieheksi.\n\nMutta kissa, _kass_, on miltei kolttain pyhä eläin, joka on jokaisessa\ntalossa, aina mukana erämaan pirteilläkin; nyyttiin sidottuna sitä\ntyttäret sylissään muuttoretkillä kantavat. Se on talon eläjä, aina\nkotona oleva perheen jäsen. Suuri synti olisi kissan tappaminen. Omaa\nkissaa ei koskaan itse tapeta, ja kun se kuolee, haudataan se metsään\nkauas talosta, etteivät koirat saa sitä raadeltavakseen.\n\nJa niinkuin muillakin perheen jäsenillä, on kissallakin oma\nnimikkohärkänsä, _kass-jierkki_, kissanhärkä. Sitä vaalitaan aina mitä\nparhaimmin, sillä jos kissanhärkä joutuu hukkaan, menee sen mukana koko\ntalon poro-onni. Uusi härkä kyllä nimitetään kissalle, mutta se ei ole\nenää entisen arvoinen.\n\nLappi on ammoisista ajoista ollut kuuluisa noitien, velhojen ja\nmyrrysmiesten, salaperäisten tietämysten ja taikatemppujen maa.\nSiellähän ne, Tuli-Lapin tunturimaissa, ovat aina kaikkein mahtavimmat\ntietäjät, noidat ja noitain noiduttajat asuneet, suuret lovinoidatkin,\njotka laulaen ja noitarumpua, _kobdasta_, kumisuttaen loitsivat itsensä\nloveen, tainnostilaan ja silloin suuria tekoja toimittivat. Lovessa\nmakaavan noidan henki saattoi hirveissä pyörremyrskyissä ja rytisevissä\ntuulispäissä ja noidanpuuskissa huimasti riehkaista vaikka yli koko\nmaailman.\n\nEi ole kaukainen Kuollan-Lappikaan suinkaan muita huonompi ollut. On\nsielläkin, suurissa sydänmaissa ja aavan Jäämeren hyisillä rannoilla,\naikoinaan ollut tietäjänsä ja mahtajansa. Mutta ne entisajan suuret\nmahtimiehet ovat jo aikoja muuttuneet maan mullaksi ja lepäävät nyt\njossakin jokirannan taikka järvensaaren kalmistossa. Ja nykyisen ajan\ntietäjät, _nojhtit_, ovat vain heidän heikkoja jälkeläisiään, samaa\nverta kyllä ja saman hengen lapsia. Mutta uusi aika toisine tapoineen\nja uusi usko omine tietäjineen on niin paljon erämaiden henkeä\nturmellut, ettei siellä enää entisajan suurtietäjiä saata syntyä, eikä\nelää, vaikka syntyisikin.\n\nSemmoisia Lapin suurnoitain viimeisiä jälkeläisiä on _Kiurun Meetrej_,\nseitsenkymmen-vuotias Nuortin koltta, joka kesäaikana asustaa\nHirvasjärvellä, Suomen rajamailla. Hän on erämaan kansan lääkäri, joka\nosaa parannella kaikenlaisia kipuja ja tauteja; hänen apuunsa\nmetsänkävijätkin turvautuvat, kun pyynti ei tahdo onnistua, ja samoin\nkysyy häneltä kalamies neuvoa; tarvitseepa poromieskin äijän tietoja.\nEntistä lovinoitaa on Meetrejssä vielä sen verran, että hänen useinkin\ntäytyy heittäytyä nukkumaan, ennenkuin voi antaa neuvoja ja vastauksia\navunetsijäin kysymyksiin. Niin tulivat Nuortin koltat kerran Meetrejltä\nkysymään, mikä on syynä siihen, että ovat menettäneet hyvän\npyyntionnensa. Meetrej pani nukkumaan ja sanoi sitten herättyään, että\nolette varkain käyneet Akkalan miesten pyydysmailla hirvenajossa, ja\nsiitä on onnenne mennyt. Mutta ankarat maksut ottaa ukko avunannostaan.\nNiinpä vaati hän Vaiskin Uontreiltakin, päästettyään hänet kamalista\ntuskista, että ukko-pahan oli työnnettävä hänelle joka vuosi paras\nporo, vieläpä sallittava äijän maata hänen vaimonsa vieressä aina, kun\nhän tuli palkkaporoaan noutamaan.\n\nNuortijärvelläkin eli vielä takavuosina tietäjäukko, _Kornelin Jaahk_,\npitkä valkeapartainen paljaspäinen äijä. Mutta surullisen lopun sai\nNuortin tietäjä pari vuotta takaperin. Tapasi hän kerran parempansa,\nKildinin noidan, Patunan luona, Tuulomalla. Tuli siinä silloin\ntietäjille tinka. Kildinin noita väitti, että jos hän vain tahtoo, ei\nPatunasta saada ei niin ainoata lohta, ja Nuortin noita tenäsi taas,\nettä saadaan, jos hän tahtoo.\n\n-- Ei, jos minä tahdon!\n\n-- Saadaan, jos minä tahdon!\n\nJa niin äijät tinkasivat, seisoen parin, kolmen askeleen päässä\nvastatusten, hampaitaan kiristellen ja voimasanojaan sähäytellen.\nViimein Kornelin äijä äkkiä keikahti selälleen kuin kuollut, ja ukon\npojat lähtivät häntä viemään Ristikenttään. Matkalla ukko vähän\nvirkosi, mutta heittelehti ja kynsi maata aivan mieletönnä, ja kun\npäästiin Ristikenttään, niin kuoli sinne.\n\nMutta kovasti koski voimainkoetus Kildinin noitaankin: hänkin oli\nvähällä pyörtyä.\n\n\n\n\n18. HÄÄTAPOJA, PERINNÖNJAKOA JA PERHE-ELÄMÄÄ.\n\n\nNiin on tapa kolttain mailla kuin muuallakin maailmassa: nuoret etsivät\ntoisiansa, löytävät toisensa, ja sitten seuraa häiden vietto. Nuori\nmieli lämpenee kylmän Jäämerenkin rannalla ja lumisilla tunturimailla\nyhtä hyvin kuin etelänkin mailla. Ei kykene talven tuima pakkanenkaan\nkylmäämään nuorta verta, eikä Pohjan pitkä pimeys saata särkeä valoisia\ntulevaisuuden toiveita. Nuoret ovat nuoria koltankin mailla, ja luonnon\nsuuri laki: kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, on voimassa Lapin\nerämaissakin. Olkoonpa vain asuinmajana vaikkapa kurja turvekota taikka\npieni musta pirtinröttelö, ihmisluonto niissäkin asustaa.\n\nTalvisin yksissä asuttaessa suurissa talvikylissä on nuorilla paras\ntilaisuus toisiinsa tutustua. Pitkät pimeät iltapuhteet tanssitaan\nyhdessä ja kevättalven pitkät päivät kisaillaan aurinkoisella\nkyläkentällä, ja niin tutustutaan ja lähennytään. Taikka taas pojat,\n_paarnet_, käyvät naapurin _niejtain_ luona, milloin yhdessä, milloin\ntoisessa pirtissä, ja siellä vain kaikkein kuullen juttelevat ja\nystävyyttä rakentelevat. Taikka vievät pojat tyttäriä mukanaan\najelulle, lennättäen heitä porovaljakollaan saanissaan kuin pyryilma\npitkin lumisia saloja.\n\nJoskus sattuu, että pojille syntyy kova riita jostakin kylän\nkaunottaresta, varsinkin jos naapurikylän pojat kosiskelevat oman kylän\nkomeinta. Niinkuin kävi silloin, kun Suonikylän paarnet mielivät\nNuortijärven Glusihin nuorinta niejtaa, joka kahdeksisessa\nsisarsarjassaan oli kaikkein kauneimpana pidetty, vaikka toisetkin\nolivat niin kehuttuja, että \"ei löydetty niin komeita tyttäriä\nkoko Lapinmaasta... eivät he koristuksiakaan kaivanneet\".\nJa siitä \"nuorimuksesta\" pojat riitelivät, jopa tappelivatkin,\nryöstelivät tyttöä omaan saaniinsa ja leikkelivät salaa toistensa\nporovaljaita palasiksi. Mutta huonon lopun ja kovan koston sai poikain\nsyntinen meno: riidelty tytär tuli kipeäksi ja kuoli.\n\nOsaa kolttapirtin tytär kyllä laitella itsensä semmoiseksi, että hän\nainakin naapurituvan poikaa miellyttää. Kesällä kyllä, erämaan\npiilopirteillä, arkipäivän elämässään, on hän useinkin kuin mikäkin\nmetsänturjake: tukka siivoton, sukimaton, kasvot ja kädet pesemättömät,\nvaatteet likaiset, resuiset ja paikatut, syöpäläisiä täynnä. Eipä ole\nhänessä jälkeäkään satujen \"Turjan tytöstä\".\n\nMutta pyhäisenä päivänä on tytär jo paremman näköinen, sekä silloin kun\non mentävä poikain kanssa ilopirttiin taikka kisakentälle. Silloin\nhänet jo paremmin \"Turjan tytöksi\" tuntisi: hänellä on komeasti\notsallaan kirkkaanpunainen helmitetty perevesk ja tukka siivosti\nletillä, on koreankirjavat vaatteet ja pehmeät kirjokengät, vieläpä\nsormissa neljät, viidet hopeasormukset, jopa muutamat oikein\nkantaniekat _ueiv-suormakset_ pikku rengashelyineen, ja kalvosimessa\nrautaiset kellonvitjat rannerenkaana sekä korvissa pienet hopeaiset\nrenkaat. Eikä tytär mikään metsänturjake olekaan: kasvot ovat terveet\nja pyöreät, nenä nykerö, lappalaissilmät tummat ja poskipäät korkeat.\n\nKelpaa häntä kolttapojan ihastella ja kosia.\n\nTavallinen kosima-aika on kevättalven arkinen aika, _kidda ark_, sillä\npyhänä paastonaikana ei saa kosissa käydä, eikä silloin häitäkään saa\nviettää. Ja muuna arkisena aikana ovat koltat erämaissa hajallaan.\n\nKosimassa, _kehtsad_ [kehtsad merk. suomeksi kysyä] käydessä pitää\npojalla olla parhaimmat puvut päällään sekä puhemies, _suonn-ponne_,\nsuonenpunoja, mukana ja runsaasti viinaa, joskus vielä isä ja äitikin\nmatkassa. Hyvät ryypyt, kolmet ryypyt, tarjoaa puhemies ilman muuta\ntalonväelle ja sitten vasta ilmoittaa asiansa sekä vetää kihlakalut\nesille: hopeaisen tai kultaisen sormuksen, silkkihuivin ja kirjavan\nhameen, ja taas työntää ryypyt. Jos kosijapoika on mielivieras, niin\nkulauttavat kaikki pikarinsa pohjaan, mutta jos ei häntä taloon\ntahdota, silloin vain pikkuisen huuliaan kastavat ja antavat pikarin\ntakaisin. Siitä saa kosija arvata, että hullusti taisi käydä. Tarjoaa\nhän vielä ryyppyä kosittavalle tyttärellekin, mutta jos hänkin sen\ntyöntää takaisin, saavat kosijat korjata koreutensa ja painua pihalle.\n\nJa käydä toisessa pirtissä koettamassa.\n\nMutta saattaapa kosija heittää sikseen koko puuhan ja koettaa\nseuraavana vuonna uudestaan. Saattaa hän myös parhaimmilla poroillaan\nkomeasti puhemiehineen ajaa kokonaan toisen kylän tyttäriin, joihin on\nmatkoillaan tutustunut, ja siepata sieltä emännän. Niin voivat Lapin\ntyttäret joutua kaukaisiinkin kyliin nuorikoiksi: Akkalastakin,\nImandralta, Nuortijärvelle ja Suonikylään taikka Kildiniin ja\nLu-jaurille, ja Suonikylästä taas aina Jäämeren rannoille Petsamoon ja\nMuotkaan. Mutta useasti löydetään oma omasta kylästä ja pysytään\nkotikylän suvuissa ja saatetaan sotkuiset sukulaissuhteet yhä\nsotkuisemmiksi. Sukulaisuuttaan laskevatkin koltat hyvin pitkälle,\neivätkä kovin läheiset sukulaiset mene keskenään naimisiin,\npikkuserkutkin esim. pitävät toisiaan liian läheisinä naimisiin\nmennäkseen.\n\nMutta jos kosijat ovat mielivieraita, korjaa tyttö kihlakalut\ntalteensa, ja siitä päästään sulhasen kysymäviinoja juomaan ja syömään\ntalon hyvyyksiä.\n\nJa siten ruvetaan hankkimaan häitä.\n\nJoskus kyllä pojan ja tytön vanhemmat valmistavat naimiskaupan, niin\nettei pojalla kosimisasiassaan suinkaan ole rukkasien pelkoa. He\nsopivat keskenään nuortensa avioliitosta, eikä tarvitse pojan silloin\nmuuta kuin käydä kosaisemassa ja sitten ruveta hääpuuhiin.\n\nMorsiamena, _kaavsazilla_ [kaavsaz merk. suomeksi pikkuvaimo] ei häistä\nole suuriakaan hommia, jos hänellä vain on omat vaatevarastot kunnossa.\nEi tarvita muuta kuin vain pistältää sulhaselle, _vuoddamille_,\nvanttuut, ja siinä ovat lahjukset, jotka morsiamen tarvitsee laittaa.\nSuonenpunojakin on matkassa vain juontipalkalla.\n\nMutta sitä enemmän on puuhaa sulhasella: pitää heti ajaa Jäämeren\nrannoille hääviinoja noutamaan. Pari-, kolme-, neljäkymmentäkin\nsuurpulloa ahtaa aikapoika viinaa ja pirtua porokelkkaansa ja ajaa\nremuten kotiin.\n\nKotiväet ovat sillä aikaa ruokapuolesta huolehtineet, niin että heti,\nkun viinakuorma saapuu, voidaan aloittaa iloiset pidot. Häihin\nkutsujina on kaksi parikuntaa nuoria miehiä ja vaimoja, joilla on\nvirkamerkkinä punainen ja keltainen lankavyyhti olkapäiden ylitse\nristissä. Joka pirtissä he käyvät, kumartavat ja sanovat:\n\n-- Uudet ihmiset käskevät kutsua uutta morsianta ja uutta sulhasta\nkatsomaan, leipää, suolaa ja viinaa maistamaan.\n\nJa kohta alkaa kansaa kokoontua morsiamen taikka sulhasen kotiin, missä\nhäitä pidetään; pyhävaatteet vain muutetaan päälle ja niin lähdetään\n_najm-kuattiin_, häätäloon.\n\nSinne sulhanenkin puhemiehineen ja joukkoineen kiirehtii. Mutta heitä\nei lasketakaan niin vain sisään. Ovella seisoo vartija, joka estää\npääsyn, sanoen:\n\n-- Ei rahatta eikä viinatta sinne mennä!\n\n-- On meillä kultaa ja hopeaa, on meillä viinaakin! vastaa sulhaskansa\nylpeästi. Paljonko pitää olla?\n\nOvenvartija määrää kopekan, pari kopekkaa, parikymmentäkin, jopa\nruplankin sulhasen varallisuuden mukaan, ja se työnnetään hänelle;\nsitten annetaan vielä viinaa, niin että monesti mies vartiopaikalleen\nkellistyy.\n\nMutta asia ei ole vielä tällä lopullisesti päätöksessä, vaikka sulhanen\nonkin joukkonsa pirttiin lunastanut. On vielä ankara molemminpuolinen\ntutkimus. Kumpikin joukkue asettuu omalle puolelleen pöydän ympärille,\nmorsian isänsä selän taakse ja sulhanen isänsä selän taakse. Morsian\nnäyttää isän kainaloiden alatse käsiään, ja sulhasen puolelta kysytään:\n\n-- Lii tierven? Ovatko terveet?\n\n-- Tierven lii! vastataan käsien omistajan taholta.\n\nSamalla tavalla taas sulhanen näyttää käsiään, ja kysytään ja\nvastataan. Ja sitten vielä molemmin puolin kerskutaan, jotta \"tierven\nlii, tierven lii!\" astutaan ympäri pöytää ja kerskutaan, kunnes äkkiä\npyöräytetään sulhanen ja morsian yhteen, pannaan käsikkäin ja viedään\nlautsalle verhon taakse istumaan. Tämän kaiken pitää tapahtua\nsukkelaan, etteivät mitkään pahat, eivätkä kateenhenget pääsisi väliin\npujahtamaan.\n\nSiitä vasta päästään syömään ja juomaan. On pöydällä kukkuraisia\nporonlihakaukaloita, on keittokalaa, leipää ja kakkua, vehnäleipääkin,\nvesirinkeleitä ja teetä. Ja pöytään istutaan, sen minkä miestä mahtuu,\nensin kummankin puolen lähimmät sukulaiset, sitten etäisemmät, sitten\nvasta muut vieraat. Sormin vain lihaa ja kalaa pistellään ja\nrasvakuppiin kastellaan, sillä harvoilla on semmoisia ylellisyyksiä\nkuin pöytäveitset ja kahvelit. Kalaruokia ei saakaan puukolla\nkosketella; lihaa saa sillä sentään leikata, mutta lihapalan\npuukonkärjessä rasvakuppiin kastaminen on jo pahasta.\n\nHäihinkutsuja-eukot ovat pitojen tarjoilijoina. He lennättävät pöytään\nuutta syötävää, kun entinen rupeaa loppumaan. Ahkerasti he saavatkin\ntehdä sitä, sillä koltta syö kovasti. Ja juo. Tuon tuostakin aina ruuan\nväliin kantavat akat tarjottimella viinaa, kumpikin pitäen samaa\ntarjotinta puoleltaan, kumartavat ja kehoittavat ottamaan. Ei tarvitse\nkahta kertaa kehoittaa -- kerralla ryyppy otetaan ja kerralla\npohjaankin nakataan, niin useasti kuin vain annetaan.\n\nMutta sulhanen ja morsian istuvat hupun takana lautsalla. Sinne\nkannetaan heille ryyppyjä, yhdellä pikarilla vain. Siitä sulhanen\npikkuisen maistaa, antaen sitten morsiamelle, joka myös pikkuisen\nmaistaa ja taas antaa sulhaselle; niin maistelevat he pikarin loppuun.\n\nKoko päivä syödään ja juodaan näin iltaan asti, juovutaan ja tullaan\nhyvälle joikaamatuulelle.\n\nMutta illalla, kun on tullut pimeä, ettei kateensilmä ole näkemässä,\nlähdetään vihille. Sulhanen ja morsian puetetaan päällysvaatteisiin, ja\npukemisen toimittavat kummit, kumpaisetkin omat ristilapsensa, niin\nettei heidän tarvitse muuta kuin seisoa vain ja antaa kummien toimia:\npanna peskit päälle, vyöt vyölle, lakit päähän, kengät jalkaan, kintaat\nkäteen ja morsiamelle vielä huppuvaate silmille.\n\nJa nuoret heittävät hyvästit omaisilleen ja vieraille, ei kättä antaen,\nvaan ainoastaan sanomalla: \"kuodd tiervan!\" Kädestä hyvästelevät he\nvain kummejaan, jotka taluttaen saattelevat suojattinsa ulos.\n\nSiellä on jo porrasten edessä porovaljakko saaneineen, kelloineen ja\nkulkusineen vartomassa, kolme, neljä parasta poroa valjakkona. Koko\nkenttä on täynnä malttamattomia liikkuvia valjakoita ja huutavia\nporomiehiä. Kun morsiuspari on saatu saaniin, hyppää kyytimieskin omaan\nkelkkaansa ja lähtee valjakollaan edellä laukottamaan tietä aukaisten\nja kulkua johtaen. Jäljessä seuraa heti sulhasen ja morsiamen valjakko\nja sitten saattomiesten monet ajokkaat, mikä kelkkoineen, mikä\nahkioineen. Sillä enin osa hääväestä lähtee vihille menevää\nmorsiusparia jonkun matkaa kaimaamaan. Saanit ovat täytenään\nsaattomiehiä ja naisia, kun kylästä täyttä vauhtia lähdetään\ntaipaleelle. Huutaen ja laulaen ajetaan ja vielä, ennenkuin saattajat\npyöräyttävät poronsa takaisin, otetaan hyvät eroryypyt. Vain puhemiehet\nja muutamat sukulaiset seuraavat matkuetta pogostalle, johon yötä\nmyöten kovaa vauhtia kyytimiehen perässä lasketellaan. Jonkun\nsukulaisen taikka tuttavan luokse kylässä ajetaan.\n\nAamulla joudutaan papin luokse ja sitten kirkkoon vihille. Ohjaajana ja\nneuvojana vihkimistilaisuudessa on nuorilla _vients-jienn_, vihkiäiti,\nkummi taikka joku muu sukulaisvaimo, joka on tullut samassa matkueessa.\nHän riisuu morsiamelta ennen vihkimistä pois tytön päähineen,\npereveskin, ja panee sitten taas vihkimisen jälkeen -- vihittäessä on\nmorsiamella papin asettama kruunu päässä -- tilalle vaimojen komean\nshaamshadin. Hän purkaa tytön yksinäisen niskaletin ja laittaa\nohimoille vaimon kaksi palmikkoa, kääräisee ne pään ympäri ja painaa\nlakin peitoksi. Vihkiäidin tehtävä on niin tärkeä, että hän tämän\ntilaisuuden jälkeen, vaikka olisi aivan ventovieraskin, tulee nuoren\nparin sukulaiseksi, ja sukulaisena häntä sitten kohdellaankin.\nPereveskinsä panee nuori vaimo talteen ja antaa sen sitten omalle\ntyttärelleen.\n\nVihkimistilaisuus on pyhä ja ankara paikka, johon suurella arvonannolla\non astuttava. Uusissa, puhtaissa puvuissa on silloin sekä sulhasen että\nmorsiamen esiinnyttävä, puhumattakaan siitä, että sulhasella saisi olla\nyllään semmoiset vaatteet, joissa joskuskaan on käynyt tyttäriä\nmielistelemassa. Niissä verhoissa kävisi hullusti: ei pysyisi poika\npystyssä pyhässä paikassa, jalat pettäisivät ja väleen saattaisi koko\nmies pyörtyä.\n\nVaikka sattuuhan toisinaan semmoisitta vaatteittakin, että\nvihittäviltä, niin sulhaselta kuin morsiameltakin, tahtovat jalat\npettää, niin että pitää olla apulaiset tukemassa: ovat pyhään säätyyn\naikoessaan, vahvistaneet itseään liiaksi viinalla ja pirtulla.\n\nVihiltä päästyä lähdetään taas kovaa kyytiä kotikylää kohden\nlennättämään, kyytimies edellä ja toiset jäljessä. Loppumatkalla lähtee\nsanansaattaja etukäteen viemään kylään viestiä:\n\n-- Nyht puahtte! Nyht puahtte! [Jo tulevat.]\n\nSilloin pamahtaa kylässä laukaus. Ja pogostalta tulijat, jotka sitä\novat jo kankaalla, metsän reunassa vartoneet, ajavat suurella remulla\nkyläkentälle. Vastaan ottajat ampuvat niin paljon kuin ennättävät,\npaukuttelevat joka pyssyllä, mitä vain kylässä on. Arat ajokkaatkin\nkovan paukkeen peloittamina vauhkoina ja hurjina sinne tänne\nhypähtelevät.\n\nMutta häätalon portaiden eteen ohjaa sulhanen poronsa, ja siihen\nsyöksähtävät pirtistä heti kummit nuorta avioparia sisään saattamaan.\nAuttamatta eivät he saa saanistaan kohoutua, pitääpä vielä näyttää muka\nhyvin vaivaisilta, kun kummit heitä pirttiin taluttavat ja suoraa\npäätä vievät taas verhon taakse lautsalle istumaan, jossa heidät\ntalvipukimistaan riisuvat.\n\nKohta on taas talo hääväkeä täynnä, ja alkaa sama syöminen ja juominen,\nlaulaminen ja remuaminen uudelleen, ehkä vielä entistä hurjempana.\nNuori pari istuu vain hupun takana, jonne heille viedään syötävää ja\njuotavaa. Siellä heitä parhaat vieraat käyvät tervehtimässä, pistävät\nrahaakin kouraan morsiamelle, joka istuu huivin rimpsuinen nurkka\nhuppuna silmillä, eikä tervehtäessä ojenna kenellekään kättään.\n\nKun on annettu vieraiden koko päivä talossa remuta, niin jo illalla\npöydässä istuttaessa kaadetaan viinapikari kyljelleen ja sanotaan:\n\n-- Viina on loppunut, syöty leipä ja suola!\n\nSe on merkki, että nyt ovat päivän ilot lopussa, ja jäljellä on enää\nvain _noorrom-poord_, rahankeräyspöytä. Sulhanen ja morsian ilmestyvät\nesiripun takaa ja yhdessä kantavat tarjottimella viinaa vuoron perään\nkullekin vieraalle, kumartavat vain, mutta eivät puhu sanaakaan. Vieras\njuo pikarin tyhjäksi ja panee tarjottimelle rahaa. Ken panee ruplan,\nken kaksi, kolme ruplaa, ken taas viskaa viitosenkin. Joku naisista\nantaa huivin, toinen pistää saippuaa, kolmas villanyytin, jopa joku\nemäntä lupaa lampaankin, ja poromies sanoo antavansa poron. Ja\nsaattaapa suuri poroisäntä tehdä niinkin komean lahjoituksen kuin teki\nVaiskin Evvan, joka palvelustyttönsä häissä joi ja lupasi ja sitten\nmyös antoikin kokonaista kymmenen poroa.\n\nLahjoituksen jälkeen kaadetaan vieraille vielä muuan ryyppy,\nlahjapikari. Sitten on kaikki lopussa, ja sulhanen ja morsian menevät\ntaas huppuunsa.\n\nMutta kun uusi päivä saapuu, alkaa sama remu uudelleen. Tulee toisia\nvieraita, ja monet entisetkin viinanhimossa tallustavat saapuville\ntoistamiseen; heitä taas koko päivä syötetään ja juotetaan, ja illalla\nviimeiseksi kannetaan heille keräyspikarit. Sama meno uudistuu vielä\nkolmantenakin, jopa neljäntenä ja viidentenäkin päivänä, jos vain\nsulhasella viinoja riittää. Juojia kyllä on, vaikka häät kestäisivät\nviikkomääriä.\n\nKeräyspöytä kyllä tuottaa nuorelle parille korvauksen viinoista ja\nmuista menoista, jopa toisinaan moninkertaisesti. Niinpä saattavat\nnuoret saada satakunnan ruplaa rahaa, kolmisenkymmentä poroa, viisi,\nkuusi lammasta, parikymmentä huivia, silkkisiäkin muutamat, vaatetta\nison arkullisen, villoja kymmenkunnan naulaa ja saippuaa pari, kolme\ntankoa, ja vielä lopuksi yhtä ja toista pientä taloustavaraa oman kodin\ntarpeiksi.\n\nKolme päivää istuvat vastanaineet lautsalla hupun takana; sitten vasta\nsaavat he tulla kokonaan pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset;\nmorsiankin, joka nyt on nuorikko, _njeevesk_, saa poistaa huivinnurkan\nsilmiltään.\n\nHeti häiden jälkeen muuttaa nuorikko miehensä luokse asumaan,\nminiäksi, _mannjeksi_, ja vie mukanaan myötäjäisensä. Varakkaalla\nkolttatyttärellä on kapioita koko raito. On hänellä makuuvaatteita:\nraanua, roukkosta, tyynyä, polsteria ja porontaljaa, sitten\npitovaatteita: peskejä, hameita, röijyjä, huiveja, kenkiä, vanttuita,\nkintaita. Kenkäheiniäkin on tyttö varannut useita isoja rengaskääröjä,\nniin että niistä riittää miehellekin. Ompelutarpeensa, huivinsa,\nkäsilaukkunsa tuo tytär isossa lippaassa, _tshuihkissa_. Saa hän vielä\nisältään parikymmentä, joskus viisikymmentäkin poroa, siinä luvussa jo\ntyttönä saadut nimikkoporotkin, ja vielä pari, kolme nimikkolammastaan,\nlisäksi joskus veneen, muutamia ahkioita, roukauskattilan,\nnuottapuoliskon ja neljä, viisi verkkoa.\n\nUudessa kodissa pitää miniän heti ryhtyä talon toimiin ja kuulla, ei\nvain miestään, vaan myöskin appea ja anoppia, _vuohppia_ ja _vuennia_,\njotka häntä käskevät kuin ainakin talonihmistä. Siellä ovat myöskin\nkälyt ja langot, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen.\n[Lappalaisilla on omat omituiset sukulaisuusnimitykset. Niin on vaimon\nvanhempi sisar _vuonne-piell_ ja miehen vanhempi sisar _vuobbe-piell_,\nmutta nuorempi veli t. sisar on _emmer_. Veljen vaimo nuoremmalle\nveljelle on _emmer_ ja vanhemman sisaren mies on _maahk_. Setä on\n_tshietts_, eno _jeänna_ ja täti _muedde_. Miesserkku _vieija piel_,\nnaisserkku _vuobbe piel_. Veli _vielja_, sisar _vuobbe_. Isoisä\nja -äiti ovat _äjji_ ja _äkku_, lapsenlapsi _äjjev_. Vävy on _vivva_.]\nMutta miestään pitää hänen ennen kaikkea palvella, ommella hänelle ja\npitää kunnossa peskit, kengät, kintaat, nahkapuksut, alusvaatteet ja\nvanttuut, kenkäheinätkin hankkia ja niiden hoidosta huolehtia. Ja kun\nmies palaa matkalta, pitää vaimon laittaa hänen kenkänsä ja\nkenkäheinänsä kuivamaan sekä sitten taas asettaa ne valmiiksi,\nheinätkin kenkiin sijoitella, niin ettei miehen tarvitse muuta kuin\ntyöntää jalkansa valmiiseen kenkään.\n\nJa nuorikko saattaa olla vain parissakymmenissä, joskus ainoastaan\n17-18 vuoden ikäinen. Eikä mieskään ole paljoa vanhempi.\n\nUsein kuitenkin tapahtuu, että naimisiin mennyt poika eroaa isän\nporo- ja kalakeitoista ja perustaa oman taloutensa. Talvikylässä hän\nkyllä saattaa asua samassa pirtissä vanhempainsa kanssa, mutta erämaan\njärville rakentelee hän omat asumuksensa isän pyydysmaille. Jos taas\nisä kuolee, niin naimisissa olevat veljekset eivät juuri rupea yksissä\nleivissä elämään. He jakavat keskenään isän porokarjan ja pyydysmaat,\nniin että tämä saa tämän, tuo saa tuon pyyntijärven asuinkenttineen,\ntoinen ottaa kesäkentän, toinen syksypaikan, kolmas kevätasunnon;\nsitten he sopimuksen mukaan rakentelevat itselleen uusia asumuksia\nmetsäjärville, joita erämaassa on kymmenittäin. Suuren kesäjärven\nympärillä on kyllä tilaa useammallekin veljekselle. -- Jos omaisuuden\njako toimitetaan isän eläessä, jättää isä osan poroista ja kaikesta\nmuustakin tavarasta itselleen. Nuorin poika tavallisesti jää\nvanhempainsa kanssa yhdessä elämään ja saa heidän kuoltuaan periä\nsitten isän osuudenkin omansa lisäksi palkkioksi siitä, että on\nvanhempansa hoitanut ja hautaan saattanut. -- Tyttärille ei erämaista\neikä kalakentistä osaa anneta, myötäjäisensä kun saavat, niin siinä on\nheidän osuutensa. Mutta jos ei talossa ole poikia, saavat tyttäret\nmiehineen periä ja jakaa isän erämaat. Naimattomat tyttäret elävät\nvanhempain kodassa sekä heidän kuoltuaan nuorimman veljen luona,\nraatavat siinä niinkuin muutkin perheen jäsenet ja syövät kalakeittoa\nja poronlihaa.\n\nTalvikylän taloissa saattaa saman katon alla yksissä asustella\nuseampiakin perhekuntia. Niin voi kaksiosaisessa pikku pirtissä asustaa\nkaksi, kolmekin perhettä ja kolmipirttisessä majassa neljä, viisikin\nkattilakuntaa, jopa joskus yhdessä ainoassa neliseinäisessä pikku\npöksässä kolme, neljäkin perhettä. Niinkuin Nuortijärvellä Onessiman\nMoissein pirtissä, jossa köpöttelee vanha Moissei-ukko akkoineen sekä\nhäärii ukon kolme poikaa joukkoineen: Onessima eukon ja kolmen lapsen\nkanssa, Riiko eukon ja kahden lapsen kanssa ja vielä Evvan, jolla on\neukko ja lapsi. Ja Kornelin Teahpanin kaksoispirtissä Nuortijärven\nsijtassa elelee viisi perhettä: vanha Teahpan-äijä vaimoineen sekä\nneljä poikaa, Koomes, Uontrei, Ujstin ja Teahpan, joilla kaikilla on\neukko ja kaksi, kolme, neljäkin lasta. Perhekunnan pienessä\neteispirtissä on vain kylmä lapintakka, mutta isommassa perähuoneessa\non ryssän muuraama leivinuuni. Teaphanin vanhimmalla pojalla,\nEvvanilla, on talon vieressä oma erillinen pirttinsä, jossa hän asuu\nkildiniläisen emäntänsä ja viiden perillisensä kanssa. Mutta on sitten\nmonia asumuksia, joissa joka perheelle riittää oma pirttinsä. Niinkuin\nesim. Suonikylän Moshnikoveilla, joilla on kolmipirttinen talvisuoja.\nKeskimmäiseen pirttiin, jossa koko huonekunnan keittämiset lapintakassa\ntoimitetaan, vie ulkoa ovi, ja siinä pitää majaa Moshnikovin vanha\nleski naimattoman tyttärensä ja poikansa kanssa. Mutta peräpirteissä,\njoihin päästään vain keskihuoneesta, elää, toisessa lesken poika,\nKaurel, perheineen, toisessa vävy, Vaiskin Evvanan Riiko, joka\njoukkoineen menee aina kesäkaudeksi isänsä majoille Algaz-jaurin\nerämaihin.\n\nLapintalon tavaroihin, saannin ja pyynnin tuotteisiin, on miehellä ja\nvaimolla omat omistusoikeutensa. Niin ovat miesten omaisuutta ja\nkauppatavaraa porot sekä porontaljat ja koipinahat, metsäeläinten\nnahat, linnut ja joutsenennahat. Mutta naiset saavat tehdä kauppaa ja\nvaihtaa vaatteita, ompelutarpeita y.m.s. itselleen villoilla,\nvanttuilla, kengänpauloilla, kenkäheinillä, sekä poarteilla ja muilla\ntuohiteoksillaan, vieläpä valmiilla kengilläkin, joita ovat miesten\nomistamista koipinahoista ommelleet, samoin käsilaukuilla ja muilla\npikkutavaroilla, joita niinikään ovat miesten tavaroista valmistelleet.\nLampaat ja lampaiden tuotteet kuuluvat naisväelle.\n\nSamoinkuin miehillä ja vaimoilla on erikoisomaisuutensa, voi heillä\nolla myös omat velkansakin, joista itse vastaavat. Niin saattaa vaimo\nsanoa miehensä velasta:\n\n-- Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä\nsitä en maksa.\n\nHyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen\nsuhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän,\nharvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies\ntekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee\nlautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja\nvaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa\nlapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee\nkaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin\nmielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana\nisolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä\nukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.\n\nMutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille\nsyntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka\nNuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa\nkimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon\npieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen\nköpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka\npari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein\nväsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja\npikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy\npirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla\nmuistavinaankaan.\n\nTaikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen\nEvvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat.\nOltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti\nennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja\njämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti\nmenettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri\nMarfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että\nhän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko\nsaattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että\nhänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea\njuopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä\nKuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun\nhäntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin\npahentavaisesta elämästä.\n\n\n\n\n19. LASTENHOIDOSTA.\n\n\nVaikka kolttain vähäväkinen suku, niinkun koko lapinkansan\nkolmikymmentuhantinen joukko, kulkee hiljalleen kansallista kuolemaansa\nkohden, on se silti ylimalkaan tervettä ja elinvoimaista väkeä, joka\njotenkin nuorena menee naimisiin ja saa lapsia niinkuin muukin\nihmissuku. Kolttainkin erämaassa sentään vuosittain useampi ihmissielu\nnäille ilmoille ilmestyy kuin kätketään kalmiston multiin.\n\nEi kyllä kolttaperhe -- enempää kuin muukaan lappalaiskoti -- ole niin\nlapsilla siunattu kuin esim. Suomen Perä-Pohjolaa kansoittanut\nkainulainen, jonka kodissa saattaa vielä tavata semmoisia vanhankansan\nemäntiä, jotka ovat jälkipolvea lisänneet neljällä-, viidellätoista,\njopa kahdeksallatoistakin elävällä ihmissielulla. Kuusi ja seitsemän\nperillistä on lapintalossa jo suuri lapsien paljous, kahdeksan,\nyhdeksän on jo aivan harvinainen määrä; joskus on jonkun pirtissä\ntelminyt tusinakin, niinkuin Suonikylän Gaurilovilla, jolla oli\nseitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Kolme, neljä, viisi on useinkin\nlasten lukumäärä, eikä koltta enempää juuri kaipaisikaan, mutta \"ku\nsatte päärnah\", kun sattuu tulemaan niitä.\n\nHelposti niitä tuleekin kolttavaimolta, niinkuin ainakin terveeltä\nmetsänasukkaalta. Ei siinä kaivata tohtoreita eikä koulunkäyneitä\nnaisapulaisia. Kotoiset eukot vain ovat apua antamassa taikka niiden\npuuttuessa miehet, mutta monesti toimii vaimo aivan yksinään, kenenkään\navustamatta. Ne Lapin erämaat ovat niin ihmeellisiä. Kesällä vaimo\nsanan puhumatta pistäytyy metsään, ja jo vähän ajan kuluttua palaa\nsieltä takaisin helmassaan pienoinen koltan alku. -- \"Miehtsest mon tan\nkavnim\", metsästä minä tämän löysin, selittää hän vain toisille\nvesoille, kun ne kummissaan kyselevät, mistä äiti sellaisen on saanut.\nJa yhtä ihmeellisiä ovat talvisetkin koltanmaat. Niiden laajoilla\nlumikentillä saattaa vieläkin pieniä \"Tähtisilmiä\" ajelehtia. Sillä\nmonta kertaa löytää lapineukko niiden paksuista kinoksista pikkuisen\nkolttaparan. On sattunut monesti, että vaimo pitkältä raitoretkeltä\npalatessaan tuo mukanaan pienen parkuvan käärön. Jopa saa hän aikansa\ntäyteen joskus aivan yksinään talvitaipaleita ajellessaan, pysäyttää\najokkaansa ja pyöräyttää perillisen, pesaisee sen lumella ja kääräisee\nnahkoihinsa, istahtaa ahkioon ja ajaa edelleen, toimittaa asiansa ja\nsitten vasta palaa kotiin.\n\nEivätkä koltan kurjat ja hatarat pirtitkään ole suinkaan\nlapsensaantilaitoksiksi varattuja: tuuli puhuu sisään seinänraoista ja\nryöpyttää lunta hatarasta ovesta, reppanasta ja ikkunoista. Ja\nlapsivaimoilla on tavallisesti tilansa ovinurkassa. Useita viikkoja\nsaa hän siinä viettää, ennen kuin on kelvollinen menemään miehensä\nluokse ja muiden joukkoon.\n\nKoltilla niinkuin monilla muillakin alkuperäisten olojen kansoilla on\nikivanha tapa muodostella vastasyntyneen pehmeätä päätä mieluisemman\nnäköiseksi. Jos se ei ole aivan oikeassa muodossaan, puristellaan ja\npyöristellään sitä käsin painellen ja sidotaan sitten pikku lakki\npäähän, että se pysyisi uudessa mallissaan.\n\nKun naapurin vaimot saavat kuulla, että uusi ihmislapsi on taas\nmaailmaan ilmestynyt, tulevat he kiireesti sitä ja sen saajaa katsomaan\nja tuovat tullessaan pikku tulokkaalle kaikenlaisia lahjoja: huivia ja\nvaatetta sekä verkaa ja pieniä lasihelmiä, joilla äiti voi pienoisen\nkietkamen koristella, antavatpa vielä rahaakin, _vielki-teihk_,\nvelkarahaa, kymmenen, viisitoista, parikymmentä kopeekkaa, jotkut hyvät\nsukulaismuorit puoliruplasenkin.\n\n_Kietkam_, kätkyt, on pienokaisen olisijana pitkät ajat. Se on oikea\nlappalainen lapsenkehto, puunkoperosta ja nahoista laitettu. Itse\nisäukko kovertaa petäjästä pienen keveän ruuhen, kuin pikkuruisen\nahkion, ja asettaa sen pääpuoleen, joka vastaa ahkion keulaa, pari\nsuojavannetta. Äiti sitten laittaa kietkamen valmiiksi: päällystää\nkokonaan ohuella, ruskeaksi värjätyllä parkkinahalla, koristelee ja\nnauhoittaa. Pääpuolen vempeleille vedettynä muodostaa nahka lapsen\npäätä suojaavan koperon, ja ruuhen reunoissa sekä jalkapuolessa on\npehmeät karvaiset vasannahka-kaistaleet, joilla pieni peitetään.\nKoperon reuna on kirjonauhoilla, helmillä ja kirjavilla verkatupsuilla\nkoristeltu, ja jalkapuolesta pään suojuksen etureunaan ulottuu yli\nkietkamen kolmiosainen, korea, palmikoitu _sierr-labtshi_, leikkinauha,\njohon lapsen iloiksi, kun se rupeaa ymmärtämään, ripustellaan\nkaikenlaisia helyjä: renkaita, lasihelmiä, pikkutiukuja, vanhoja\nkellonrattaitakin. Samalla niiden helinä ja kilinä, samoin kuin\nkietkamen pohjaan leikatut ristitkin, suojelevat lasta pahoilta\nvoimilta.\n\nJängältä kerää lappalainen valkeata suosammalta, _saungal_, jota\nkäyttää kietkamessa pehmikkeenä. Riepuja vain panee äiti sammalen\npeitoksi, taikka talvella pehmeän vasannahan, ja riepuihin käärii hän\npikkuvauvansa. Reunojen nahkakaistaleilla peittää äiti lapsen ja kuroo\nsitten _kietkam-karstokilla_, kätkytremmillä, jonka pujottelee\nreunoihin kiinnitettyjen silmukkain lävitse, kaistaleet tiukasti lapsen\npeitoksi, käärien jalkapuolen vielä ympäriinsä jalkaremmillä. Ja niin\non pieni koltta asuinkoperoonsa sonnustettu, ettei pääse sieltä omin\nvoimin tikahtamaankaan. Pieni pyöreä näköpää vain nenän nypykköineen ja\nruskeine silmineen katselee kummastellen nauhojen lomitse ja raskaiden\nnahkojen alta ihmeellistä maailmaa.\n\nLappalaisen kietkam onkin mitä käytännöllisin kätkyt. Se on niin kevyt,\nettä äiti saattaa sitä semmoisenaan hyvin liikutella ja kanniskella.\nKotipirtissä hän sitä kiikuttelee polvillaan, ja kun kietkam rupeaa\nkovin levottomana ääntelemään, avaa hän povensa ja työntää rinnan\nkoperon alle, taikka ripustaa kietkamen nuoralla katosta riippumaan ja\nsiinä kiikuttelee, kunnes koperon asukas tyyntyy. Rauhallisena ollen\nsaattaa kietkamen hyvin asettaa vaikkapa lautsalle taikka arnis-sajeen\ntaikka mihin tahansa. Silmivaate vain pannaan kasvojen peitoksi,\netteivät sääsket pääse puremaan. Jalkamatkoilla kantaa äiti kietkamen\nselässään, levähtäessään sitten ripustaen sen puunoksaan taikka\nasettaen seisomaan kiven tai kannon varaan. Ja kalaretkillekin voi\nvaimo kietkamen ottaa mukaansa: pistää vain veneen kokkaan pystyyn ja\nasettuu itse soutamaan. Talviretkillä taas sidotaan kietkam taljoihin\nkierrettynä ahkion keulaan, niin että kasvot ovat äitiin päin, joka\nahkiossa istuu ajajana. Eikä tule pienen talvimatkailijan kovilla\npakkasillakaan kylmä, niin on se karvaisiin nahkoihin kääritty kuin\nmetsänpentu, kasvotkin suojattuina vaatteella, ettei viima koske.\nLevähdyspaikoissa äiti vain avaa kietkamensa, ruokkii ja hoitelee,\nsonnustaa sitten jälleen kiinni ja pistää kinokseen pystyyn tulen\nloimuun lämmittelemään.\n\nLapsen kastamisella ei pidetä niin kiirettä. Jos lapsi sattuu syntymään\nkesämailla, niin vasta talvikylille palattua viedään hänet papin\nluokse. Monesti myös, jos saapuvilla sattuu olemaan joku kirjamies --\nsotapalveluksessa ollut taikka muuten kirjalle opastunut -- toimitetaan\npyhä tehtävä vain kotona. Kirjamies kastaa lapsen, panee pyhän ristin\nkaulaan, ja kummeina on joku sukulaismies vaimoineen. Nimeksi annetaan\nse nimi, minä päivänä lapsi on syntynyt, taikka jos se ei sovi\nsukupuoleen, otetaan poikalapselle seuraava nimi edestäkäsin,\ntyttölapselle seuraava jälkipuolesta.\n\nVenäläisestä kalenterista ovat koltat saaneet ristimänimistönsä ja sen\noman ääntämisensä mukaan muodostelleet. Niin on heillä miehiä semmoisia\nkuin: _Elj, Evvan, Ehrem, Hoomes, Illep, Issak, Ivtsa, Jaahk, Javgar,\nJermij, Joohmi, Kaurel, Karppi, Koaistje, Kotraht, Laur, Luihk,\nMahtvej, Meetrej, Mihkal, Miikla, Moissej, Oakka, Oski, Olsander,\nOlssi, Peaht, Pedar, Poavel, Reehk, Semman, Sergej, Teahpan, Tem,\nVaisk, Uontrej, Ärhip._ Ja naisen nimiä: _Annj, Ellj, Iirisk, Kaht,\nKaisj, Maarj, Nastj, Oaijes, Ohklem, Ohkemij, Taarj, Vaarvan, Veara_.\n\nKumminlahjaksi antaa isäkummi ristilapselleen, sitten kun se on\nkasvanut isommaksi, poron, ja äitikummi kutoo sukat ja vanttuut. Ja\nlapsen oma isäkin, kun pienoinen saa ensimmäisen hampaansa näkyviin,\niloissaan nimittää hänelle vaatimen, _painn-aldun_, hammasvaatimen,\njonka vasta syntyvät vasatkin lapsi saa nimikoikseen.\n\nMutta jo toisella vuodellaan, parivuotisena, saa pieni koltta tuntea\nensi kerran tämän maailman kovuutta: hänet pakotetaan luopumaan\nparhaimmasta ravinnostaan. Äidillä on jo toinen tuntemuksissa, ja\nsiksipä hän armottomasti heittää ressunsa ja lähtee monipäiväiselle\nmatkalle, talvella pitkälle Jäämeren rannan retkelle, taikka\nporopaimenten luokse erämaihin, syksyllä taas miesten mukana\nporojen erotuspaikkaan. Ja kun äiti taas palaa kotiin, on\npikku koltta tavallisesti jo alistunut kovaan kohtaloonsa, eikä\nenää muistakaan mieluisinta ruokailupaikkaansa, vaan pistelee niinkuin\nmuutkin pirtin asukkaat kalaa ja poronlihaa kaaralta, ryypiskelee\nrasvaista lientä ja särpää lasimäärin teetä. Mutta jos pahaisella\npeskiniekalla ei ole kilpailijaa tulossa, saattaa hän pysyä äidin\nsuosioissa ja ravinnoissa aina kolmivuotiaaksi, jopa vanhemmaksikin.\n\nMutta surkeimmin käy niiden pikku raukkain, jotka vallan pieninä\nkokonaan menettävät oman vaalijansa. Silloin täytyy jopa viikon\nvanhankin ihmistaimen ruveta totuttelemaan aikaihmisten ravinnoille:\nteetä ja leipäpurua työnnetään kietkamen asukkaan kitisevään suuhun,\npistetään siihen kalaa ja poronlihaa ja makeaa poronydintä, jopa tuota\nterveellistä ja voimakasta, lihakeitosta kuorittua rasvaista lientäkin.\nMutta ei pieni lapsi, vaikka metsäneläjäksikin syntynyt, tahdo hyväksyä\nheti näin liikanaista hyvyyttä. Tavallisesti se kuolee pois tästä\nyltäkylläisyyden maailmasta.\n\n-- Kurkkutauti tuli ja surmasi pienen sekä vei äitinsä luokse, sanovat\nhyväntahtoiset hoitajat.\n\nOnhan pienellä metsänväellä kurkkutauteja jos muitakin. Heitä eivät ole\noppineet lääkärit hoitelemaan, eikä sairaaloista ole kuultu\npuhuttavankaan. Itse vain omassa keskuudessa keinotellaan niillä\ntiedoilla ja taidoilla, joita on metsäläiselämässä opittu, koetetaan\nparannella ja lievitellä lapselta \"kurkkutauteja\" ja päänkipuja,\nkorvanpakotusta ja hampaankolotusta, vatsanvaivoja, yskää ja\nvilustumista.\n\nKurkkutauteihin hienonnetaan tulikiveä, liitua ja suolaa, sekoitetaan\npulveriksi ja luuputkella puhalletaan kipeään nieluun, ja kun päätä\nkivistää, noudetaan märkää savea ja sidotaan otsalle kääreeksi.\nKorvanpakotus heittää, kun jääkappale kääräistään huiviin ja sidotaan\nkorvalle; pakottavaan hampaaseen painetaan taas palavan taulan kappale,\npannaanpa se joskus kivistävään korvaankin. Mutta vatsanväänteisiin\nannetaan karhunsappi- ja pippuriviinaa, jota saadaan Kuollasta. Yskää\nparannetaan suolalla -- hienoa suolaa vain sormella hivaistaan\nkurkunpäähän ja kitalakeen. Vilustuneelle annetaan lämmin viinaryyppy.\nMutta jos pienellä on umpitauti, puristellaan saippuasta teräväpäinen\npulkka, joka työnnetään peräsuoleen, joka pian kyllä antaa vastauksen.\n\nNäitä tällaisia pieniä kipeyksiä, jotka eivät ole kuolemaksi, saatetaan\nkyllä parannella, mutta oikeille jumalan sallimille sairauksille ei\nmahdeta mitään. Jumala ottaa pienen pois. Ja se tapahtuukin\nkoltanmailla usein. Moni pieni elämänsä ensi taipaleita asteleva\nihminen, vastaiseksi poropaimeneksi taikka kotipirtin raatajaksi\naiottu, saakin leposijansa jossakin metsäjärven rannalla.\n\nKoltta ei ole kovin puhtautta harrastava eikä lapsiaan liiaksi\nsaippuoilla ja pesuvesillä kiusaa. Pientä rintalasta kyllä alussa joka\npäivä ahkionmuotoisessa pesukaukalossa huuhtaistaan, mutta sitten\nisompana ei heidän puhtaudestaan paljoakaan välitetä. Saavat itse\npesasta kasvonsa ja kätensä, jos haluavat. Niinpä ovatkin pienet\nkolttavesat usein hyvinkin tuhruisen näköisiä, niinkuin ainakin\ntakanporossa rypevät tuhkimukset ja kaikissa mutarapakoissa kahlailevat\npaljaskinttuiset vekarat, joihin milloin mistäkin tuherruspaikasta on\nkaikenlainen ryönä ja rokahdus tarttunut. Niin näkeekin hyvin useasti\nlapsia, joiden kasvot ovat ruvissa ja rohtumissa, ja vielä useammin\nsellaisia, joiden koko pää on rupikaarnan peitossa. Monen tytön ja\nisonkin pojan pää on niin kokonaan visvaiseen rupeen kaarnoittunut,\nettei tukalla juuri ole sijaa. Kun he kasvavat isommaksi, ja kaarna\nkarisee pois, jää pää melkein paljaaksi. Siksipä onkin moni koltta,\nnaispuolinenkin, jo pienestä pitäen paljaspäinen.\n\nMuutamilla koltilla on vielä muuan toinen omituinen vika: he ovat\n_yösokeita_, semmoisia kummallisia katsojia, jotka näkevät kyllä\nkirkkaalla päivällä, mutta heti kun tulee hämärä ja pimeä, ovat aivan\nupposokeita. Lappalaiset luulevat tämän vian johtuvan siitä, että lapsi\non heti synnyttyä viety takkavalkean ääreen, jolloin kirkas valo on\nheikot silmät häikäissyt. [Yösokeus muuten on Lapissa jotenkin yleinen.\nLuullaan sen johtuvan kirkkaiden keväthankien häikäisystä.]\n\nIsät veistelevät leikkikaluja lapsilleen, pieniä leikkiporoja,\n_sirr-puozia_, ahkioita ja mäenlasku-kaukaloita sekä suopungeita ja\nmuita mielitavaroita. Tyttärille ompelevat äidit pieniä tilkkupusseja,\ntuohirasioita ja _sirr-päärniä_, \"leikkilapsia\", pieniä puupalikoita,\njoiden päälle puetaan nukenvaatteet ja niitä pikku kietkamessa\nsoudatellaan. Isommat lapset kykenevät jo itsekin leikkivehkeitään\nveistelemään ja ompelemaan. Pojat tekevät tuohesta pikku veneitä, joita\njärvenrannassa uittelevat, vuoleskelevat jousipyssyjä ja valmistelevat\nnuorapäisiä _vihpps_-keppejä, joilla pitkiä nuolia korkealle ilmaan\nlennättelevät. Ja tytöt askaroivat kesällä ulkona käpylampaiden ja\npikku porojen kanssa.\n\nTalvella kun asutaan yhdessä, on lapsilla hauskaa. Silloin koko\njoukolla ollaan kylänlaidassa mäkeä laskemassa pikkuahkioilla\nja pesukaukaloilla, suksilla, laudanpalasilla ja pelkällä\npeskinhelmallakin. Taikka ajetaan niinkuin aikaihmisetkin pororaidolla.\nToiset ovat poroja ja toiset poromiehiä. Porot pitävät poronsarvea\notsassaan ja laukkaavat ympäri kenttää, poromiehet juoksevat jäljessä\nja tavoittelevat heitä kiinni suopunkiaan viuhautellen, ja kun\nporot on saatu kiinni, valjastetaan ne pitkään raitoon ahkioiden ja\npesukelkkojen eteen. Sitten mies joka ahkioon, ja siitä huutaen ja\nmeluten ajamaan pitkin kylän raittia, niinkuin ainakin aikamiehet\nparhaana laskiaispäivänä.\n\nMutta pienet lapsenressukat, jotka eivät vielä kykene muiden mukana\nulkona reuhaamaan, saavat aherrella kotipirtin permannolla. Käypä\nheille väliin niinkin surullisesti, että yksinään kotona häärivä äiti,\nulos asioille lähtiessään, sitaisee lapsensa jalkaan nahkaremmin, jonka\ntoisen pään kiinnittää lautsan patsaaseen. Ja siinä saa pieni liekaan\npantu vanki pitkät ajat ypöyksinään parhaansa mukaan aikaansa kuluttaa.\n\nIsot lapset taas eivät talvikylässä asuttaessa enää joudakaan koko\npäiväkautta pororaidoilla ajelemaan eikä mäessä rehkimään. Heidän pitää\nistua osa päivästään koulunpenkillä, ummikkovenäläisen opettajan\njohdolla oppimassa venättä sekä puhumaan että kirjoittamaan, lukemaan\nja lukua laskemaan. Oikein ylpeillen näyttelee kolttapoika koulussa\ntuherrettuja kaunokirjoitusvihkojaan ja ynnä-laskuharjoituksiaan, ja\nihastellen isä ja äitikin katselevat poikansa suurta oppia. Että mikä\nsiitä lapsesta voi tullakaan, kun nyt jo noin osaa!\n\nPaitasillaan taikka pahainen kolttu päällä, paljain kintuin pienet\nlapset useinkin kesäkentällä juosta kipittelevät. Ja avopäin. Isommilla\npojilla on housut jalassa, takkikin päällä, ja tytöillä hameet, röijyt,\nhuivit niinkuin aikaisillakin. Jo kolmen, neljän vuoden vanhoina, kun\nrupeavat kykenemään kenttiä laukkomaan, saavat pojat omat housunsa.\nMutta isotkin pojat, samoinkuin monesti aikamiehetkin, häärivät\nkesäisin kotikentällä avopäin, paksu tukka vain pään peittona. Pikku\ntytöillä on tukka takana palmikolla, samoin isoillakin, mutta heillä on\njo päänpeittona otsalla perevesk. Neljän-, viidentoista ikäisenä\nisompikasvuiset tyttäret sen jo päähänsä painavat ja lukeutuvat\naikaihmisiin, mutta pienikokoiset turjakkeet odottelevat 16-17\nikävuoteensa asti. Silloin jo myöskin tyttäret hankkivat sormuksiakin\nsormiinsa ja renkaat, _piellji-pilttikit_, korviansa koristamaan.\nNeljin, viisin sormuksin monet koreiluhaluiset niejtat upeilevat, ja\nnuorilla vaimoilla on niitä väliin kuusin, seitsemin, kihlasormuksen,\n_porutshenni-suormaksen_, lisäksi. Ja vanhoina muoreinakin vielä\nkannetaan ohuita litteitä koristeltuja hopeaisia korvarenkaita, joissa\nuseasti on lisäkoristeena ja taikakaluna vielä pieni valkea taikka\nruskea joutsenen tai hanhen untuvatukkonen, otettu linnunselästä,\npyrstön juuresta.\n\nLappalaiseen raadantaan täytyy lasten, niin tyttöjen kuin poikienkin,\njo pienestä pitäen tottua sen mukaan kuin kykenevät. Heti kun he\nrupeavat jaksamaan, saavat he lähteä kalajärvelle nuottavenettä soutaa\nkiskaltamaan, ja kotipirtissä on heidän istuttava verkonkäpyä\nkäyttelemässä. Talvella taas on toimena porojen hoito ja porolla\najaminen sekä kaikenlaiset lapinkansan talviset askareet.\n\n\n\n\n20. TAUDIT, KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.\n\n\nKorvessa on koltta syntynyt, ja korvessa hän tavallisesti saa viimeisen\nleposijansakin, \"metsästä löydetty\" hän on, ja metsään hän katoaakin.\nMinkä erämaa on antanut, sen se taas vaatii takaisinkin.\n\nVanha koltta kuolee kyllä itsestäänkin, taudin tappamatta. Surma\nsaattaa kulkea hänen seurassaan, missä hän liikkuneekin, kotikentällä,\nkalavesillä, metsänkäynnissä. Voi se heittyä ahkiokumppaniksi, kun äijä\nlähtee raitoretkelle erämaahan, ja uuvuttaa sinne ukon lumikentälle\ntaikka yksinäiseen metsäpirttiin. Niin otti surma Nuortijärven ukon,\nkun hän yksin oli syyspirtillään käymässä, otti vielä ukon seuraksi\nhänen kuusi poroaankin, jotka äijä oli puuhun pirtin luokse sitonut.\nSurmaa vastaan taistellessaan oli äijä polttanut pirtin pöydät,\njakkarapölkyt ja tahkopuut ja sitten piisin eteen kontalleen kuollut.\n\nMonesti surma ennusteleikse tuloaan vanhalle, joskus nuorellekin jo\netukäteen: antaa pyydykseen marraskalan, mahdottoman suuren siian tai\nmuun kalan, taikka työntää tammakon maajärvestä, taikka panee vanhan\nhöperöissään kiertämään kengänpaulansa nurinkäsin, taaksepäin nilkkojen\nvälistä. On kyllä ukko erehdyksen huomattuaan sen rukouksia lukien\nkorjannut, mutta ei se aina ole auttanut, enempää kuin marraskalan\nonnetonta saajaakaan, vaikka hänkin rukoillen on peloittavan kalan\ntakaisin järveen työntänyt.\n\nOn sitten kaikenlaisia tauteja, joiden avulla surma saattaa ihmisen\nsaavuttaa, vaikkei hän ole vielä varsin vanhaksikaan ehtinyt, semmoisia\njumalantauteja, joille eivät parhaat tietäjätkään mahda mitään, vaikka\nkyllä muita kipuja kykenevätkin korjaamaan. Ne kyllä vievät uhrinsa\nmanalle. Vain joskus voi niistäkin pelastua, niinkuin Evvankan\nOnttaskin, joka ankarassa jumalantaudissa teki lupauksen käydä\nrukoilemassa pyhässä monasterissa, kaukana Valkeanmeren takana. Ja\nOnttas paranikin ja porovaljakolla lähti heti ajamaan monien satojen\nvirstojen päähän Koudan taakse Valkealle merelle ja sieltä luostariin,\njoka siellä on, missä lienee kaukaisessa meren saaressa. Viikkoja\nviipyi Onttas pitkällä pyhiinvaellusretkellään, mutta eipä ole sitten\nenää sairaaksi tullutkaan.\n\nMonet taudit kulkevat tuulen matkassa. Suvisina lauhoina talvina ne\nliikkuvat, tuuli tuo, mistähän tuonee pahoilta vierailta mailta,\nsemmoisia pieniä näkymättömiä eläviä olioita ja panee niitä\nlappalaiseen, niin että hän tulee kipeäksi ja kuolee. Moni koltta\nkuolee keväisin tuulen tuomaan tautiin. Ja vieraat matkalaiset, jotka\nkoltanmailla liikkuvat, saattavat joskus taudin liikkeelle, varsinkin\njos käyvät vanhoissa kalmistoissa. Luitahan he niistä ottavat\nmukaansa ja jauhavat niitä omassa maassaan hienoksi, mihin sitten\nkäyttänevätkin. Mutta eihän lappalaisen luiden tomu vieraalla seudulla\nviihdy. Vapaaksi päästyään se rientää, niinkuin vieraille maille viety\nerämaan porokin, jälleen takaisin omaan korpeensa, ja matkallaan\ntartuttaa ihmisiin tauteja.\n\nMyöskin maasta ja vedestä saattaa tarttua tauteja. Maalle, vainajien,\nmanalle menneitten ihmisten leposijalle, on annettava arvo ja rauha.\nSitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan mennä sitä yökasteen aikana\nkaivelemaan: voi saada syyhyn taikka pahempiakin kipuja, jotka eivät\nparane, ellei mene takaisin samaan paikkaan, mistä on tartunnan saanut,\nja siellä rukoile pahoista pääsemistä. Samoin on vedellekin, järville,\njoille ja kaikenlaisille kaltioille annettava rauha. Nekin voivat\nrauhanrikkojalle ja pilkkaajalle kostaa, sillä helposti saattaa\ntshattsi-jielli antaa taudin, jos auringonlaskun jälkeen menee uimaan\ntaikka tarpeettomasti vettä molskimaan.\n\nHyvin monet kivut ja taudit ovat pahansuopain ja kateellisten ihmisten\npanemia ja noitumia. Kun vain sattuu joku erikoinen vaiva äkkiä\nkohtaamaan, niin heti arvataan, että se on kademielisten vihamiesten\nlähettämä. Mutta kaikkein pahimpia ovat suuret ja pahat noidat. Ne\nvoivat noitumisillaan panna ihmisiin niin kovan vaivan, että se vie\nmanalle, jos ei tavata toista vielä suurempaa noitaa, joka kykenee\nnäistä pahoista päästämään. Monet tapaturmat ja äkkinäiset kuolemat\nsaattavat kyllä olla suurien noitien tekoja, sillä he tuottavat surman\ntoiselle jopa pelkällä mahdillaankin. Niinhän Kildinin noita mahdillaan\nmasensi Kornelin Jaahkin, vaikka hänkin oli noita, niin että Jaahk\nkerrassaan meni tiedottomaksi ja sitten kohta kuoli.\n\nKuolema, ja kamala kuolema, voi johtua kiroistakin, jos jollakin\ntavalla on niihin joutunut. Niin kävi Jarassiman Romanallekin, Nuortin\nukolle, joka ilkityöllään -- pisti koiruuksissaan elävän hiiren\nnukkuvan toverinsa puksuihin -- sai kirot kimppuunsa. Säikähtynyt\ntoveri vihoissaan noitui, uhkasi ja kirosi, jotta sinun kuolemanhetkesi\npitää oleman katkera. Ja niin tapahtuikin. Seuraavana talvena, hangen\naikana, meni Romana peuranhiihtoon Vuojimtunturille, joka on hyvin\njylhä ja monirotkoinen, ja siellä hän laski jyrkänteeltä alas, niin\nettä molemmat jalat menivät ruumista myöten kokonaan mäsäksi. Vasta\nviikkojen päästä ukkoparka löydettiin tunturilta nälkään, viluun ja\ntuskiinsa nääntyneenä. Oli mies yrittänyt hankea myöten ryömiä ja\nkuluttanut sormensa hangessa verisiksi tyngiksi. Keppi löydettiin ukon\nvierestä, ja siihen oli hän jyrsinyt yhdeksän lovea. Siitä nähtiin,\nettä onneton ukko oli niin monta vuorokautta ollut tolkussaan.\n\nPirtin lautsalla maaten taikka kodan permannolla loikoen odottaa\nkuoleva koltta suuren hetken tulemista. Poronlihakeitto on aina ollut\nlappalaisen parasta herkkua, ja siksipä hän kuolintaudissaankin\nhimoruokaansa mielii ja syö sitä, jos vain suinkin voi ja saa. Niinpä\nSuonikylänkin äijä tapatti viimeisen härkänsä, että vielä ennen\nkuolemaansa saisi muutamat kerrat sillä itseään vahvistaa, kun lihaton\npaastonaikakin oli kohta tulossa. Ja pirtu on koltan mielijuomaa. Sitä\nmoni kuoleva haluaa maistaa: \"Kun ei sitä sitten enää saa.\"\n\nJoillakuilla kuolevilla on tapana ennen poislähtöään jakaa pieni\nleivänpalanen jokaiselle lapselleen, vieraallekin, ken sattuu\nsaapuvilla olemaan. Siitä riittää saajilla leipää koko elämän ajaksi.\nJa viinaakin monet antavat ryypyn, jos sitä sattuu olemaan, ja sitten\nei viinakaan ryyppääjiltä lopu.\n\nHalvoilla säkkirievuilla ja vanhoilla risaisilla vaatelouteilla maaten\nsaa kuoleva huokaista viimeisen hengenvetonsa, sillä kaikki porontaljat\nja raanupeitteet on korjattu pois, ettei kuoleva niitä saastuttaisi.\nKuoleman kanssa kamppailevaa sairasta ei saa melulla eikä pahalla\nelämällä säikähdyttää, sillä voisi sattua niin, ettei henki pääsisikään\nlähtemään, vaan jäisi kuoleva kauaksi aikaa elämän ja kuoleman\nvaiheille. Ja kun henki on lähtenyt, avataan ikkunat, ovet ja reppanat,\nettä tuuli pääsisi puhaltamaan kuolleenhajun ja hengen ulos. Astiat ja\nkeittokalutkin kannetaan pihalle pois vainajan hengen kosketuksista.\nSamoin tehdään jos leivät sattuisivat juuri olemaan uunissa paistumassa\n-- ne korjataan kiireesti pois, vaikka kesken kypsymisenkin ja\npaistetaan muualla. Mutta jumalaisen pyhän kuvan eteen sytytetään pieni\ntuohus palamaan, ja sen luona kumarrellaan ja rukoillaan vainajan\npuolesta. Siinä makuulautsalla vain vainaja pestään ja suitsutetaan\npyhällä savulla. Vanhat vaimot toimittavat pesemisen -- joskus sentään\nmiehet pesevät miehiä -- ja sitten pukemisenkin. Valkea paita ja,\nmiehelle, valkeat housut puetaan päälle sekä liinaiset valkeat sukat ja\nkomeat poronkoipikengät, vainajan omia kenkiä, pannaan jalkoihin.\nKäsineetkin ommellaan liinavaatteesta ja päähän asetetaan valkea\nliinalakki, munkkien päähineen mallinen. Vainajan kynnetkin leikataan\nja palaset pistetään paidan alle, [Samoin eläessäkin leikatut\nkynnenpalaset pistetään poveen paidansepaluksesta. Ellei niin tee, ei\npääse jumalan luokse. Varpaiden kynnet poltetaan.] ja kuolleen\nkäsivarret asetetaan ristiin rinnalle. Lopuksi peitetään vainaja\nlouteella ja jätetään autioon pirttiin makaamaan, siksi kunnes voidaan\nviedä hautaan. Itse asutaan sen aikaa keittokodassa, ellei muuta\nhuonetta taikka naapuria ole lähettyvillä.\n\nHeti kun hengenlähtö on tapahtunut, ruvetaan vainajalle valmistamaan\narkkua, _riohppia_. Kaadetaan kankaalta suuri suora petäjä, josta\nlaudat halotaan särkemällä, veistetään ja höylätään. Kuusi lautaa vain\narkkuun tarvitaan: kaksi laitoihin, kaksi pohjaan ja kaksi kanteen,\nlisäksi pari palasta pääkappaleiksi. Ennen kiinnitettiin laudat\ntoisiinsa nuoralla, niinkuin entisajan venelaudatkin, puutapit vain\niskettiin reikiin, että nuora piti tiukemmin kiinni. Mutta nykyään\nlyödään laudat kiinni rautanauloilla. Kansi on vain tasainen, kaksi\nlautaa vieretysten naulattuna, joskus toisen reuna toisen reunalle,\nniin että muodostuu hiukan harjantapaista. Useassa kylässä on\ntottuneita mestareita, veneseppiä, jotka vainajien arkkujakin\nvalmistavat. Tuuloman Ulittajoella kesäisin asuva Omeljen Meetrej on\nNuortijärveläisten arkkuseppänä.\n\nKohta kun arkku on valmis, panee tekijä siihen arkun teossa saatuja\nhöylänlastuja sekä pari pientä kiveä, sillä tyhjäksi ei valmista arkkua\nsaa heittää: on joskus tapahtunut, että se on yöllä kadonnut, vainaja\non tullut itse, ottanut arkun ja sen kanssa hävinnyt jäljettömiin.\n\nLastuille asetetaan arkkuun joku vaate ja päänalus, ja arkku\nsuitsutetaan pyhällä savulla joka sopesta ja ulkopuoleltakin moneen\nkertaan. Sitten vasta lasketaan siihen vainaja, ja peitoksi pannaan\nvalkea vaate; kasvotkin peitetään eri vaatekappaleella. Ruumiin\nrinnalle asetetaan papin antamia pyhiä papereita, joissa on venäläisiä\nmolinoita vainajan puolesta.\n\nMutta sormuksia ei kuolleelle jätetä. Ne otetaan kaikki pois ja jaetaan\nlasten kesken. Isän sormukset joutuvat pojille, äidin tyttärille.\nJonkun ajan kuluttua niitä vasta uskalletaan ruveta käyttämään.\n\nKolme vuorokautta ainakin on kuollutta pidettävä maan päällä,\nhautaamatta. Sillä niin kauan hän kuulee ja näkee kaikki, mitä\nympärillä tapahtuu, eikä häntä silloin voida hautaan saattaa. Veteen\nhukkunut taas on tiedoissaan niin kauan, kun hän makaa vedessä, ja\nvasta maalle nostettuna kadottaa hän tietoisuutensa. Siksi ei\nhukkunutta etsittäessä saakaan näyttää pahaa mieltä eikä mitään puhua\nhukkumisesta. Kun vedessä olija kuulee kaikki, joutuisi hän kovin\npahalle mielelle saadessaan tietää, että hän on saanut surmansa niin\nsurkealla tavalla.\n\nSitten lähdetään viemään vainajaa hautaan. Pääpuoli edellä kannetaan\narkku porokelkkaan, jonka eteen on kaksi poroa valjastettu.\nOikeanpuolisella porolla on kello kaulassa, mutta toisella on kulkusia\notsapangassa, niinkuin aina muulloinkin, kun tahdotaan komeasti ajaa.\nAlussa ajetaan vain hiljalleen, mutta vähitellen lasketaan aina\nkovemmin ja kovemmin haudalle asti. Sukulaiset ja tuttavat seuraavat\nsaattoväkenä jäljessä, ja jos tie on kovin umpeen ajautunut, ajaa joku\ntyhjällä porolla vainajan valjakon edellä.\n\nHaudan, noin metriä, puolitoista syvän kuopan, jonka pituussuunta on\ntavallisesti idästä länteen, ovat omaiset taikka muut sukulaiset jo\nvalmiiksi kalmismaahan kaivaneet. Jotkut vanhat ukot huolehtivat\nvastaisesta lepopaikastaan niin, että eläessään jo itse katsovat\nvalmiiksi sijan, mihin levolle haluavat, ottavatpa jotkut jo valmiiksi\nsammaletkin pois sivulle kasaan. Siitä sitten saadaan ne panna\nhaudalle. Muuan Nuortijärven ukko kaivoi itse jo haudankin valmiiksi,\nmutta kun toinen koltta sattui kuolemaan ennen, niin luovutti hän sen\ntälle ja kaivoi itselleen uuden. Mutta siihenkin ehätti toinen ennen\nhäntä, ehättipä kolmanteenkin, jonka itsepintainen äijä taas kaivoi. Ja\nsitten kuolikin äijä itse, mutta ei päässyt lopultakaan, vaikka oli\nkolme kuoppaa toisille kaivanut, omaan kaivokseensa lepäämään.\n\nPyhällä savulla suitsutetaan hautakin joka sopesta, ennenkuin se on\nkelvollinen kuolleen asuinmajaksi. Kun arkunkansi on vielä kerran\navattu ja vainajaa hyvästelty viimeiset kerrat, naulataan kansi\nnopeasti kiinni, ja lasketaan raitohihnoilla hautaan. Siitä jokainen\nsaattaja heittää arkulle vähäisen multaa lapiolla taikka puupalikalla,\nja haudankaivajat luovat kiireesti haudan umpeen. Mutta haudalle --\njoskus hautaan kuolleen luokse -- heitetään puulapio ja kirves, joita\non hautaa kaivettaessa käytetty. Hankkivatpa muutamat oikein\nvartavastisen koristellun puulapion sekä uuden kirveen, johon tekevät\nlyhyen varren, ja ne heitetään vainajan aseiksi.\n\nJa sitten taas lähdetään kiireesti ajamaan kotiin. Vainajan valjakko\nlaukkaa vain tyhjine kelkkoineen muiden mukana, sillä kukaan ei saa\nsillä ajaa. Ja vainajan kotona sitten syödään ja juodaan.\n\nNäin saatetaan kuollut talvikylässä asuttaessa maan multiin. Mutta\nkesäkautena metsäjärvillä elettäessä rakennellaan arkut itse,\nmiten kuten kyhätään kokoon, ja korven lapsi saatetaan johonkin\njärventakaiseen niemeen tai lahdenpohjaan puiden suojaan yksinäiseen\nleposijaansa. Otetaan vain sitten haudalta multaa pussiin, viedään se\npapille siunattavaksi ja tuodaan taas takaisin haudalle vainajalle\nlepoa ja rauhaa suomaan.\n\nHaudalle rakennetaan hirrenkappaleista ja särkylaudoista _domvits_,\nmaanpäällinen hautasuojus, joka on kuin vainajan hengen maalliseksi\nasuinmajaksi aiottu. [Samanlaisia hautasalvoksia tavataan Itä-Karjalan,\nAunuksen ja Vienan-Karjalan kalmistoissa.] Se on haudan pituinen ja\nlevyinen matala harjakattoinen harmaja salvos, jonka pääpuolessa on\npienoinen ikkunareikä, mistä vainaja saattaa ulkomaailmaa katsastella.\nJoskus ovat mahtavilla mananmiehillä hautasuojukset isojakin, kolmi-,\nnelikerroksisia salvoksia kuin pieniä aittoja, mutta köyhän\nkolttaraukan haudalle on ainoastaan pari lautaa pääpuiden varaan\nharjalle laskettu, ja pienen lapsen leposijalle on veistetty vain\npuunrungon kopero taikka laskettu pieni lautapalanen.\n\nSamalla kertaa kun hautasalvos rakennetaan, asetetaan puinen\nhautaristikin salvoksen jalkapuoleen. Se on tavallisesti\nvenäläismallinen kaksois-, kolmoisristi, jonka alimmainen poikkipuu on\nvinossa. Useasti on ristin päähän ylimmän poikkipuun kannettavaksi\nlaitettu harjakaton tapaan pari lautaa leikkauksilla koristeltuine\nreunoineen ja harjalle veistetty lintua muistuttava koriste. Vanhalle\nvainajalle useinkin vävy ja ristipoika valmistavat hautaristin.\n\nKalmismaat, _havt-paihkit_, ovat tavallisesti jokien korkeilla\nrantakummuilla, taikka hiekkaisilla töyränteillä järvien niemissä ja\nlahdenpohjukoissa, joskus saarissakin. Talvikylien kalmistot ovat kylän\ntakana metsänreunassa. Koko kalmakenttä, samoinkuin sen ympäristökin on\naivan luonnontilassa olevaa erämaata. Kalmisto on monesti samalla\nmetsänkin kalmisto, oikea metsän ja metsänasukkaiden yhteiskalmisto.\nSillä kaatunutta harmaata keloa makaa kaikkialla, ja maan alla lepäävät\nmetsänasukkaat, joiden hautasuojia ja ristejä on joka paikassa\nkaatuneiden runkojen välissä. Semmoinen yhteiskalmisto on Suonikylän\nhautausmaa, kylän luoteispuolella, muutama satakunta metriä\njoenrannasta. Sovinnossa siinä lepäävät sekä metsän kaatuneet\npetäjät että metsän kiertäjät, Suonikylän koltat, kolmen-,\nneljänkymmenen harmaan hautasuojuksen alla. Kaikki vainajat makaavat\npääpuolin länteen ja jaloin itään.\n\nKauniilla paikalla, päiväänpäin viettävällä korkealla lahdenpohjan\nrantatörmällä, on Nuortijärven Rippisalmen vanha kolttakalmisto.\nKorkeiden petäjien suojassa siinä vanha korvenkansa lepää, vanhoja\nlahoneita hautasalvoksia, joiden kattolaudatkin ovat puunauloilla\nkiinni iskettyjä, sekä kallellisia vinoristejä on kaikkialla. Useissa\nsalvoksissa on vielä jäljellä lahonut puulapio ja ruostunut kirves sekä\nhiiliä, joita on jäänyt hautaa ja hautasalvosta pyhällä savulla\nsuitsutettaessa. Risteissä nähdään kaiverrettuina vainajien\npuumerkkejä, nimiäkin venäläisin kirjaimin sekä pyhimystenkuvia. Onpa\njoihinkuihin leikattu ihmiskasvojenkin kuva ja ikivanha aurinkoympyrä,\nja muutamiin lisäksi pari omituista varrellista ympyrä- ja\nkolmiokoristetta. Koristeiden merkityksestä ei koltta enää muista muuta\nkuin että \"niiden pitää siinä olla\", mutta ihmiskasvojen piirroksesta\nhän sanoo: \"Mikä on ristissä nimi, se on sen muotokin.\" Hauska ja hyvin\nleikattu on muutamien ristien harjalintu, joka kattolautoja siipinään\nlevittäen on hautaa ja vainajaa suojaamassa.\n\nNuortijärven rannan, Ristikentän ja Rippisalmen kalmistot ovat suuria\nsydänmaiden kalmistoiksi, yläpäässä järveä pikku tsassounan luona on\nvain pikkuinen kalmakumpu. Niihin kesällä järven rannoilla asustavat\nkoltat kuolleensa veneellä soutavat, Ristikentänkin kalmistoon aina\nkolmenkymmenen virstan päästä. Entisaikaan, rosvosotien aikoina, niin\nkerrotaan, oli kaikki kuolleet pitänyt kuljettaa Tuulomalle, Patunan\nkalmismaahan, jonka paikkaa ei enää muisteta. Mutta metsäjärvien\nhautausmaat ovat vain pienoisia kuoleman piilopaikkoja, joissa pari,\nkolme manan matkamiestä makaa, ja joskus vain yksinäinen pieni metsän\nlapsi pienen ristin alla orpona nukkuu.\n\nMutta kaikki vainajat eivät tahdo viihtyä haudassaan, vaikka heille\nheitetään lapiot ja kirveet, rakennetaan vielä hautasalvoksetkin ja\nistutetaan suojaavat linnut hautaristin harjalle. Ne kuolijat ovat\nolleet suuria ja pahoja noitia, jotka eivät saa kuolemansa jälkeen\nlepoa missään. Heidän haudallaan ei tahdo ristikään pysyä pystyssä:\nkaatuu aina, vaikka kuinka monesti käytäisiin kohentamassa.\n\nOikein suuret ja pahat noidat eivät tahdo pysyä arkussaankaan edes sitä\naikaa, kun heitä saatetaan hautaan. Niin kuoli ennen Nuortijärvellä\nsuuri noita, ja muuan mies lähti sitä yksinään pororaidolla viemään\nRistikentän kalmismaahan. Mutta matka oli pitkä, kolme, neljä\npenikulmaa, ja päivä jo laski, ennenkuin mies ennätti perille. Silloin\nporot rupesivat äkkiä vauhkoina hyppimään. Mies katsahti taakseen:\nsiellä kuollut istuu kahdenreisin arkunkannella. Noita oli noussut\narkusta ylös. Ajomies karjaisi:\n\n-- Mon miedda! Pejv pajjan! (Mene pois! Päivä nousee!)\n\nKuollut menikin arkkuun takaisin, ja mies sitoi kiireesti poronsa\npuuhun ja kapusi suureen kuuseen. Mutta kuollut nousi jälleen ylös,\njuoksi miehen jäljessä, alkoi rautahampaillaan -- kuolleilla on aina\nrautahampaat, joilla he tahtovat syödä ihmisiä, ja kädet ja jalat ovat\nhoikat kuin koivunvarvut -- jyrsiä puuta poikki, niinkuin terävällä\nkirveellä olisi hakattu. Puu alkoi jo huojua. Mies taas huusi:\n\n-- Mon miedda! Pejv pajjan!\n\nSiitä noita taas kiireesti arkkuun. Mutta ei päivä vieläkään noussut,\nja miehen täytyi kaahaista toiseen vielä suurempaan kuuseen, jota noita\ntaas ehätti jäytämään. Sekin jo alkoi huojua, kun päivä viimeinkin\nrupesi näkymään, ja kuolleen täytyi nopeasti rientää arkkuunsa. Mies\nlähti kovasti ajamaan ja sai kamalan noidan haudatuksi. Mutta noita ei\npysynyt haudassaan, vaan kulki joka yö ympäri seutuja ja kolkutteli\nkolttien seiniä ja kotien ovia. Kolme vuotta sitä kärsittiin, mutta\nviimein kaivettiin äijä ylös ja paistettiin sen jalkapohjat tulessa,\nettei olisi niillä kärsinyt kävellä. Eikä äijä enää kävellytkään eikä\nkolkuttanut, mutta alkoi sen sijaan haudassaan huutaa, parkuen aina\njoka yö kolme vuotta kamalasti, niin ettei kukaan lähimailla saanut\nrauhaa. Siitä taas kaivettiin noita ylös ja käännettiin kumolleen\nmakaamaan. Sittenkin vielä kuului huuto, mutta hyvin heikkona, ja kävi\naina heikommaksi ja heikommaksi, kunnes kolmen vuoden kuluttua kokonaan\nlakkasi. Katsottiin taas, ja äijä oli kerrassaan painunut maan sisään.\n\nPeloittavia ovat semmoiset pahat vainajat, jotka eivät haudassaan saa\nlepoa. Ja pahasti käy heille silloin, kun he viimein joutuvat Tuonelan\ntulijoelle, _Toll-johk'ille_, jonka ylitse kaikkien vainajien on\nyritettävä, jos aikovat _tsharsvaan_, taivaaseen, päästä. Joen ylitse\npitää mennä kapeaa siltaa pitkin, ja siitä aina syntinen ihmisparka\nputoaa jokeen. Mutta toisella rannalla on pyhä Pedar nuottineen\nvartomassa, ja rupeaa heti pyydyksellään jokeen pudonneita\nkalastelemaan. Mutta nuotta on kovin harva, lävitse menevät siitä monet\nsyntiset ja jäävät tuliseen virtaan; vain ne, jotka ovat oikein\nsilmiään ristineet, tarttuvat sormikoukustaan nuotan silmukkoihin ja\nnousevat Pedarin pyhälle rannalle.\n\nLevottomia vainajien henkiä lienevät _tshuttatkin_, valkeapukuiset\nkummitukset, joiden joskus, varsinkin syksyn pimeinä öinä, nähdään\nmetsissä liikuskelevan. Kuolemansa edellä on moni syksyn pimeydessä\nnähnyt tshuttan. Myös hautausmaiden lähitienoilla tshuttat liikkuvat.\nNiinpä on Suonikylänkin hautausmaalta joskus nähty valkean haamun,\nkuolleen pukuun puettuna, vaeltavan kylää kohden, liukuvan kylän\nlävitse jängälle äänetönnä ja häviävän sinne. Kovia kuolemia on se aina\nennustanut, ruttokuolemia. Milloin se on liikkunut miehen muodossa, on\nmiehiä kuollut, milloin se on naisena nähty, on kaatunut naisväkeä.\n\nNiinpä vainajaa kovin pelätäänkin ja koetetaan hyvitellä. Häntä ja\nhänen poismenoaan itketään ja valitetaan sekä kotona hengen heittyessä\nja arkkuun pantaessa että haudattaessa ja haudalta palattuakin. Ja\nhuone, missä kuollut on henkensä heittänyt, pestään, puhdistetaan ja\nsavustetaan katajilla. Onpa joskus tapahtunut, että koltta on heittänyt\nsen huoneen, kodan taikka pirtin, jossa talon vanhin on kuollut,\nautioksi, ja rakentanut uuden asunnon toiseen kohtaan samalle kentälle.\nEi ole enää oikein haluttanut entisessä kuolijain pirtissä asua, kun ei\ntahdo saada siinä rauhaa. Niin on Moissein Jaahkilla kesäkentällään\nuusi pirtti, ja vanha, missä isä ja äiti ovat eläneet ja kuolleet, on\nvain ahkio- ja romuhuoneena. Kyprianovin Huoterin kesäpaikalla,\nTshuörve-jaurilla, on kolme, neljä vanhaa kotakenttää, joissa kaikissa\non ennen vanhaan asuttu, mutta uudet eläjät ovat aina vanhojen kuoltua\netsineet itselleen uuden asuinsijan.\n\nRauha on asuinkentälle annettava sekä kunnioitus sille sijalle, missä\nvainajat eläessään ovat asuneet ja raataneet. Sitä ei saa häpäistä,\neikä varsinkaan yön aikana ole hyvä käydä vanhalla kentällä maata\nkaivelemaan eikä kiviä liikuttelemaan. Voi sattua niin, että rauhan\nhäiritsijään tarttuu kentästä joku tauti, jopa saattaa hän kentälle\nkuollakin, jos kovin pahoin sitä kohtelee.\n\nEnnen kaikkea on kalmismaalle, missä koko kolttain edesmennyt polvi\nlepää, annettava rauha. Turhanpäiten ei sinne mennä. Mutta ohitse\nkuljettaessa, jos kalmistossa omia vainajia lepää, poiketaan haudalle\nkumartelemaan. Vierettäin asetutaan vainajien pääpuoleen, miehet\nottavat lakinkin pois päästään, ja sitten pitkän aikaa ahkerasti\nristitään silmiä ja kumarrellaan ja luetaan mitä osataan rukouksia.\nNaiset itkevätkin, pyyhkivät silmiään ja laskeutuvat polvilleen\nhautasalvoksen viereen. Jos kalmismaalla taikka sen luona pidettäisiin\npahaa elämää, rupeaisivat vainajat pian kummittelemaan.\n\nVielä pidetään vainajaa hyvillä mielin niinkin, että hänelle nimitetään\noma poronsakin, _poomnik_, vainajan poro. Jokaiselle täysi-ikäiselle\nkuolleelle koltalle se nimitetään, naineille ja vanhoille miehille\nporohärkä, naimattomille hirvas, tyttärille vaadin ja vaimoille\nporolehmä. Vainajan nimissä sitten poomnikkia hoidetaan, käytetään sitä\nniinkuin muutakin talon poroa ja hoidetaan vanhaksi asti; jos sille\njoku onnettomuus sattuu tulemaan -- joka on kyllä paha merkki koko\nporotokalle -- nimitetään tilalle uusi poomnik. Vasta vanhana vainajan\nporo teurastetaan ja silloin se pääsee oikealle omistajalleen ja saa\njumalan luona häntä kiidätellä.\n\nUutta poomnikkia ei enää tarvitse vainajalle nimittää.\n\n\n\n\n21. KOLTTAIN KIELESTÄ JA KANSANRUNOUDESTA.\n\n\nKuollan niemimaan lappalaiset puhuvat omaa lapinkieltään, joka hyvin\npaljon eroaa lähimpien naapurien, Suomen ja Ruijan lappalaisten\nkielestä. Kun he ovat eläneet siellä omissa suurissa sydänmaissaan\nmonia satoja vuosia erillään muista heimolaisistaan, määrättömien\nkorpien eroittamina, on Venäjän lappalaisten kielikin muodostunut muuta\nlappia erilaisemmaksi. Jopa niinkin paljon, ettei Suomen ja Ruijan\nlappalainen aina tule tolkulle heidän kanssaan keskustellessaan. Paljon\nlienee myös lapinkieli täällä erämaiden yksinäisyydessä säilyttänyt\nyhteislapin, alkulapin ikivanhoja piirteitä ja muotoja, niinkuin\nainakin semmoinen kieli, joka erillään muista elää omaa elämäänsä.\n\nKuollan niemimaa on avara, senhän kaikki tiedämme, enemmän kuin\nkolmasosa koko Suomenmaasta. Ja tälle miltei äärettömälle alueelle on\nhajoitettu koko venäjänlappalaisten piskuinen lauma, jota ei ole enää\npariatuhatta sieluakaan. Ja tämäkin pieni kansaraukka on taas\npirstoutunut useihin kaukana toisistaan erillään eläviin ryhmiin, jotka\neivät paljoakaan tiedä heimolaisistaan, hyvin harvoin kun joutuvat\ntoistensa kanssa kosketuksiin. Nuortijärvelle, Kildiniin, Maaselkään,\nVoroninskiin, Lu-jaurille, Akkalaan, Petsamoon ja Patsjoelle,\nKirkkoniemeen, Inariin ja Sodankylään ulottuu vain Suonikylän ukonkin\nmaantieto. Mutta mitä siihen lisätään, ne ovat jo siellä kaukana,\nkaukana. [Samoin koltta tuntee kansoja: Me _sabmelaiset_ ja _taarlajt_\n(venäläiset), sitten _taajjelaiset_ (kaikki muut).] Niinpä onkin taas\nkullekin ryhmälle muodostunut oma murteensa, usein hyvinkin suuressa\nmäärässä toisistaan poikkeava, ja aikojen vieriessä yhä erilaisemmaksi\nmuodostuva. On useita päämurteiden ryhmiä, semmoisia kuin äärimpänä\nidässä Turjan ryhmä, Kuollan itäpuolella Kildinin murre, Imandran\neteläosan seuduilla Akkalan murre, Nuortijärven, Nuorti- ja Luttojokien\nveistöillä Nuortijärven murre sekä Kuollasta luoteiseen Petsamon ja\nPatsjoen murreryhmä. Ja näissä kaikissa murreryhmissä on, niinkuin on\nluonnollista, jokaisella erämaa-kylän piirillä omat erikoiset\nvivahduksensa, jopa niinkin suuret, etteivät esim. Turjan ja Nuortin\nlappalaiset kaikiste pääse selville toisistaan omalla lapinkielellään,\nvaan täytyy heidän monesti turvautua vaivaiseen venäjän taitoonsa. Niin\npaljon on kummallakin omia murresanoja, joita toinen ei ymmärrä.\nSaattaapa Nuortijärvenkin asukas joskus sanoa Suonikylän puheesta,\nvaikka ne molemmat kuuluvatkin samaan murteeseen: \"Se on sitä\nSuonikylän kieltä, minä en sitä oikein käsitä.\" Ja hän lisää vielä:\n\"Suonikylässä puhutaan niin, Nuortijärvellä on puhe toisenmoinen. Ja\nMuotkassa on toinen kieli, ja joka kylässä on toinen kieli. Sanatkin\novat toisenlaiset.\" Lisäksi vielä on Kuollan lappalaisten kieli, kuten\nainakin kehittymättömät luonnonkansojen kielet, ääntämis- ja\nsanontatavassaan tavattoman horjuvaa. Sama sana saatetaan monestikin\nääntää monella eri tavalla.\n\nVenäjänkielen vaikutus kuollan-lappiin on ollut hyvin voimakas. Eikä\nihmekään. Ovathan venäläiset vuosisatoja olleet täällä isäntinä\nluostareineen ja munkkeineen, kirkkoineen, pappeineen ja muine\nvirkamiehineen, ja jo satoja vuosia tehneet hävitystyötä tämän pienen\nerämaan kansan pään menoksi. Kumma vain, etteivät jo ole saaneet sitä\nkokonaan maanpäältä pois juuritetuksi. Sen he ovat saaneet aikaan, että\npaljon alhaisintakin hengenviljelystä merkitseviä omaperäisiä sanoja\non unohtunut ja vaihtunut venäläiseksi lainaksi, puhumattakaan\n\"korkeampaa\" kulttuuria ilmaisevista sanoista, jotka melkein järjestään\novat venäläistä lainarihkamaa. Ja koko niemimaan lappalaiskieleen on\nvenäjä vaikuttanut niin, että sen ääntäminen on muuttunut muuta lappia\nerilaisemmaksi, pehmeämmäksi.\n\nJa venäjänkieltä osaavat solkata melkein kaikki miehet,\nkaukaisempienkin kiveliöiden eläjät, puhumattakaan satamapaikkojen ja\nkaupunkien lähiseutujen asukkaista. Alituinen vuorovaikutus venäläisten\nkanssa, ummikkovenäläiset virkamiehet, sotapalveluksessa käynti --\nsillä tsaarivallan aikana piti lappalaistenkin suorittaa\nasevelvollisuutensa, miten sitten nykyään lienee -- ja lopuksi\nvenäläiset koulut ummikko-opettajineen ovat kilvan vaikuttaneet\nlapinkansan venäläistyttämiseksi. Niinpä onkin jo muutamilla seuduilla\nikivanha alkuasukasten kieli kokonaan lakannut kuulumasta. Niin on\ntapahtunut jo ainakin Ponoissa, niemimaan itärannan isossa\nsatamakylässä.\n\nMutta ei ole Suomikaan, läntinen naapurimaa, ollut aivan vaikutusta\nvailla. Niemimaan länsipuolen asukkaat, Patsjoen, Suonikylän ja Akkalan\nkoltat, ovat lähimpänä Suomen kosketukselle. Niinpä monet Suonikylän\nmiehet, varsinkin ne, jotka asuvat lähimpänä Suomen rajamaita,\nFofonovit, Moshnikovit, Feodorovit, Gaurilovit, osaavat, vaikkakin\nkovin murteellisesti, suomea haastella. Monilla Suomen käynneillään, ja\nmonet kerrat poronvarastelu-hommissaan joutuneina tekemisiin\nsuomalaisten kanssa, ovat he sitä oppineet. Helppo onkin lappalaisen,\noppia suomenkieltä, toki monin verroin helpompaa kuin vaikeata venättä.\nOnhan heidän oma kielensä niin suomenkielen kaltaista, jopa niin, että\nyksin kolttaäijäkin, joka ei ole koskaan kielentutkijan koulussa ollut,\non tämän sukulaisuuden huomannut. \"Suomakiil ja saamekiil, sama kiil, a\nei samoin sarnuta. Sie sarnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat\nperkele, a mie korram pärgalak.\" [Kolttaukko on muuten oppinut\n\"pärgalakinsa\" Suomesta. On heillä omiakin korraamissanoja, esim.:\n_Ishörm_ = hukka, _Isokk-kahpper_ = piippalakki, paholainen,\n_tann-pealaj_ = \"senpuolinen\", paholainen.] Näin Suonikylän ukko\nhyvillä mielin kielitutkimuksiaan toteaa.\n\nJa nämä Suonikylän suomenkielen harrastajat, samoinkuin Patsjoen ja\nPetsamon koltat, ovat meidän uuden alueemme asukkaita, ja ovat siis jo\nhyvällä alulla \"valtakunnan kielen\" taidossa.\n\nVaikka Venäjänlappalaisten vähäinen joukko on satoja vuosia ollut\nvenäläisten vaikutukselle alttiina ja asunut hajallaan niemimaan\nsuurissa erämaissa, vieläpä enimmät osat aikaansa aivan yksinäisinä\nmetsäneläjinä, ovat koltat kuitenkin koko joukon säilyttäneet omaa\nvanhaa tarustoaan ja satujensa aarteistoa, vainolaistarinoita,\nnoitasatuja, eläinsatuja, joita vielä ainakin vanhat muistelevat ja\nkertovat.\n\nJo edellä olemme tutustuneet kolttien vainolaistarinoihin, kamaliin\nkertomuksiin, joissa väliin kokonaiset kyläkunnat tuhotaan, väliin taas\nkoko vainolaisjoukko ovelan lappalaisen toimesta saatetaan surmilleen.\nNämä historialliset tarut ovat lähtöisin niiltä ajoilta, jolloin\nlappalaiset taistelivat erämaittensa puolesta vieraita verottajia,\nmetsäsissejä ja vallananastajia vastaan. Monet tarinat, kuten\nvihollisjoukon koskeen hukuttaminen, tunturinrotkoon työntäminen,\njärveen keihästäminen, ovat tunnetut yli koko lappalaismaailman, koltta\nvain on ne paikallisiin oloihinsa soveltanut. Mutta toiset taas ovat\naivan koltanmailla syntyneitä, muistoja omista korpitappeluista.\n\nPaljon on koltalla myös noitasatuja. Eikä ihmekään, että Lapissa, jossa\nvielä vanhat haltiat elävät vaaroissa, tuntureissa, metsissä ja\njärvissä, jossa syksyn yöt ovat niin pitkät ja pimeät, ja sydäntalven\nmoniviikkoinen auringoton kaamasaika niin ihmeellisen salahämyinen,\nettä siellä vielä vanhat suuret noidat saduissa elävät, ja nähdään\nvalkeapukuisia tshuttia taikka kuullaan heidän kulkusissa ajelevan\nautioilla lumikentillä. Samoja suuren Lapin mahtavia noitatarinoita\ntavataan koltankin mailla, merkillisiä taruja heidän tavattomasta\ntaidostaan ja kaameita kertomuksia heidän kuolemastaan. Niinkuin jo\nedellä on kerrottu tarina Nuortin noidastakin, jota ei tahdottu saada\nhaudassakaan pysymään. Kuulimme edellä jo myöskin suuresta ja\nkerskailevasta Suongil-noidasta, joka ylimielisyydessään yritti metsoa\nja haukea samassa kattilassa keittää, ja niin hankki metson, metsän\nmahtavan linnun, vihat päälleen, niin että metso hänelle\nsoidinahollaankin kotkotti:\n\n    -- Vaikka onkin Suongil suuri noita,\n    ei hän voi metsoa ja haukea,\n    samassa kattilassa keittää!\n\nJa surkean lopun sai Suongil-noitakin. Kun hän oli rikkonut\nmetsänhenkeä vastaan ylpeydessään niin, että metsän ja veden viljaa oli\npannut samaan kattilaan, niin siitä metso teki hänet niin sokean\nylimieliseksi, että hän taas kerskaillen lähti laskemaan Luttojoen\nsuurta köngästä, jotta on hän vielä sittenkin semmoinen noita, että\ntuommoiset kosket huilauttaa. Mutta vene paiskautui pirstoiksi könkään\nkiviin, ja Suongil-noita hukkui kuohuihin, ja äijän ruumis ajautui\nkauas Luttoa alas. Sieltä se sitten löydettiin ja kuopattiin joen\nrantaan. Köngästä ruvettiin sanomaan Suongil-könkääksi, ja kun sitten\nrakennettiin talvikylä noidan hautapaikan läheisyyteen, Luton rannalle,\nsai kylä nimekseen _Suongil-sijt_, Suonikylä.\n\nSuuri ja merkillinen oli Akku-jaurin noitakin. Kerran, kun ei ollut\npyydystä, millä kaloja saada, joi se järven kuiviin ja pani akkansa\nkuivalta pohjalta kaloja kokoamaan. Mutta akka viipyi kovin kauan\njärvellä, ylenmäärin kun kaloja halusi, vaikka ukko rannalta huusi:\n\"Tule sukkelaan jo pois!\" -- \"Elä vielä! Tuolla on vielä suuri kala!\"\nakka vastasi ja kaahusti sitä ottamaan. Mutta noita ei enää\njaksanutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen se soijauttaa\ntakaisin järveen. Ja niin akka hukkui kaloineen, ja järvi sai nimekseen\n_Akku-jaur_.\n\nLapinmaan suuresta julmasta metsienpeikosta, Stallosta, _Taallastakin_,\nkoltat tarinoivat. Ja sama tapa on tyhmällä peikolla täälläkin kuin\nmuualla Lapissa: pyydystelee lapsia laukkuunsa ja vie metsäkotaansa\npaisteikseen sekä viekoittelee ja vie väkisinkin lapintyttäriä ja\nvaimoja akakseen ja heillä sitten syöpäläisiä siivottomasta tukastaan\ntapattaa. Tavallisesti selviytyvät lapset onnellisesti Taallan\npaistinuuniin joutumasta, ja päänetsijät surmaavat viekkaasti tyhmän\njättiläisen. Tekevät niinkuin teki Nuortin eukkokin, jonka täytyi\npidellä sylissään Taallan päätä ja tukkaa ruoputella: akka työnsi salaa\nsuuren puukon tuleen, ja kun Taalla kääntyi selälleen ja keikisti\npäätään, jotta ruoputtelehan partaakin, niin akka samassa sieppasi\nsuurpuukon tulesta ja säväytti sillä peikon kurkun poikki.\n\nEläinsatujakin on koltilla. Samanlaisia seikkailuja kuin\nkansansatujemme Ilvolan takamailla tapahtuu ketulle, karhulle,\nsudelle ja jänikselle, samanlaisia sattuu niille Kuollan-Lapinkin\nerämaissa. Yhtä ovela veijari on kolttalais-kettukin kuin Ilvolan\nkettu, yhtä yksinkertainen ja helposti narrattava on koltan karhu-äijä\nja yhtä yksitoikkoinen koltan susi. Kettu keplottelee lappalaisen\nahkiosta kalakuorman saaliikseen, narraa karhun avannosta onkimaan,\nhoukuttelee siihen muitakin metsäneläimiä, sutta, naalia,\njänistä, kärppää, ja sitten lapin akalla annattaa niitä selkään.\nItse vain syrjässä ilakoi ja nauraa, niinkuin koltta-ukkokin tarinaa\nkertoessaan.\n\nMutta sitten on koltilla paljon venäläisiltä saatuja satuja ja\ntarinoita sekä kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, useasti hyvin\nrivojakin. Ja niitä koltat monesti juomapöydässään juttelevat ja niillä\nseuraansa huvittavat.\n\nVäliin he taas laulelevat venäläisiä pajatuksia, _laul_. Sillä niitäkin\nkoltat osaavat, ovat niitä sotamiehinä ollessaan oppineet taikka muuten\nvenäläisten kanssa seurustellessaan saaneet korvaansa sekä sävelen että\nsanat, kummatkin omine kolttalaisine väännöksineen.\n\nMutta osaa koltta omiakin lauluja, ikivanhoja lappalaisia joikauksia,\nalkuperäisiä sävellytyksiä, joista Lapin kansa on niin tunnettu. Koltan\njoikaaminen, levdde, on erilaisempaa kuin muiden lappalaisten.\nTavallisesti lappalaisten joikaukset ovat lyhyitä säkeistöjä, jotka\nsisältävät jonkun tai joitakuita ominaisuuksia joikattavasta henkilöstä\ntaikka asiasta, ja sitä samaa säkeistöä saattaa joikaaja yhä uudelleen\npitkät ajat toistaa, joka säkeen jälkeen aina \"nun-nuttaen\". Niin esim.\ninarilainen joikaa Jounin Niilasta:\n\n    -- Jounin Niila-vanhus nun-nun-nun-nuu,\n    Muotkatunturin hukka, nun-nun-nun-nuu,\n    etelää nuuskii, nun-nun-nun-nuu,\n    kintuilleen laskee, nun-nun-nun-nuu.\n\nJa taas aloittaa: Jounin vanhus nun-nun-nun-nuu\n\nMutta kun koltta lähtee laulamaan, niin hän ei kehtaakaan aina samaa ja\nsamaa jankuttaa, vaan joikaa monestikin pitkähkön kertovan runoelman,\njossa varsin monipuolisesti käsitellään joikattavaa, säkeitten väliin\naina lappalaistapaan työntäen täytesanoja, milloin \"lo-lo-loo\"-ta,\nmilloin \"de-la-gul-gul-gul\"-ia, milloin mitäkin. Kaikenlaisista\nmerkillisistä seikoista, joita milloin millekin koltalle tapahtuu,\nsukkelat taiturit kärkkäästi sepustelevat joikauksen, jossa varsinkin\nasian naurettavat kohdat ja asianomaisen henkilön heikot puolet tuodaan\nesille. Eikä asian tarvitse kovin merkillinenkään olla, kun siitä jo\nsaadaan aihetta joikaukseen: joku Kuollan viinanhakuretki, joku\nJäämeren raitoretki, joku metsästysretki, joilla laulajan mielestä\njotakin erikoisempaa sattuu. Hyvin monesta koltasta on oma joikunsa,\njonka koko ympäristö tuntee ja joikaa. Varsinkin nuorista ja heidän\nkosimishommistaan hyvin helposti saadaan joikaamiseen aihetta.\nSaatetaanpa semmoisessa joikauksessa kertoa laveamminkin nuoren miehen\ntavoista ja puuhista, onnistumisista ja epäonnistumisista, mutta\nvoidaan asia lyhyemmänkin laulaa, joikataan vain sen ydinkohta.\nNiinkuin esim. Nuortijärvellä joikataan Tuulomalla asuvan suomalaisen,\nTuhkasenpojan ja kolttapojan kosimiskilpailusta Nuortin tyttären luona:\n\n    -- Ohkemij, Teahpanin neita,\n    on kolmen oven takana, lo-lo-loo.\n    Oilsander Mihkelin poika\n    ei voinut päästä Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.\n    Heino Tuhkasen poika,\n    jolla on suomalaisen sydän, lo-lo-loo,\n    hän kylläkin pääsee Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.\n\nTaikka taas kuulemme Suonikylän kodassa Moshnikovin muorin tyttärineen\nja miniöineen juorottelevan:\n\n    -- Evvanan täytyy suopunkia heittäen kosia,\n    viisi nimeä laittaa itselleen.\n    Muurahainen nostaa nokkaa,\n    muurahainen valkeapää.\n    Ohkemijn Teahpanin luokse\n    Huoterin Oskkrin neita\n    menee pogostalle käymään.\n    Hän nukkuu kodassa.\n    Ohkemij tulee sinne\n    syksyllä villavällyjen kanssa.\n    Siellä he juttelevat keskenään.\n    Revontulet leimuavat,\n    kun he nukkumaan menevät.\n\nVäliin saamme kuulla oikein aito lappalaisen elämänkuvauksen:\n\n    -- Niin Marj neita istui ja katseli,\n    ja ajeli täitä Rommanan ihosta.\n    Romman elävissä täissä\n    kaamaspuksuissaan istui ja nukkui.\n    Lakin ajeli ja peskin pieksi.\n\nPoroistaan poromies useimmat joikunsa joikaa. Jo pieni tapauskin\nsaattaa hänelle antaa aihetta sovittamaan sanoja säveliin, niinkuin:\n\n    -- Kellon kieli kilahti,\n    Vaiskin härkä vauhkoili,\n    ei tahtonut ruveta kantamaan\n    Vaiskin raskasta taakkaa.\n    Njuurrom tunturin ylämäessä tenäili,\n    heittäysi maahan.\n    Täytyi syötellä oljushärkää.\n\nOmia hyviä härkiään koltta joikauksissaan kiittelee, kuinka ne komeasti\nyli vahvojen lumikenttien laukaten kiitävät, mutta samalla hän taas\npilkkaa inarilaisten huonoja härkiä, jotka eivät jaksa ajomiestään\nohuessakaan lumessa vetää:\n\n    -- Inarin härät ne ovat, de-la-gul-gul-gul,\n    kuin raskaat heinäsäkit, gul-gul-gul;\n    kun lumi kynnen yli nousee, de-la-gul-gul-gul,\n    niin miehet suksilla hiihtämään, gul-gul-gul.\n    Mutta meidän härkämme, de-la-gul-gul-gul,\n    kun lumi yli polven kohoaa, gul-gul-gul,\n    vasta juosten ja laukaten kulkevat, de-la-gul-gul-gul.\n\n[Tohtori T. Itkosen muistiin merkitsemä. Joukahainen XIV.]\n\nMetsämies joikaa metsästyksestä ja metsäneläimistä. Saapa hän sanoiksi\nkorven kontion ajatuksetkin ja laulaa:\n\n    -- Vanha mies taljan kiskoo.\n    Nuori poika heinäkenkä tulee,\n    enpä pelkää nuorta poikaa.\n    Minä pelkään vanhaa miestä,\n    taljan kiskojaa.\n\nVenäläisten virkamiesten, harvinaisten herrojen käynti erämaankylissä\nmyös monesti antaa aihetta lappalaiselle laulajalle ruveta runontekoon.\nNiinpä nuortilainen joikumestari kuvaa \"suuren herran\", arkkipiispan,\nvastaan ottamista varsin elävästi:\n\n    -- Evvanan Reehk osti pailakka-vaatimen,\n    se juoksi tietä myöten, köhi ja hyppi,\n    selkä köykyssä seisoi,\n    räkäisen tavalla makasi.\n    Reehkin kotakentälle\n    arkkipiispa, suuri herra, tuli.\n    Trehvanin Saahkar hyppäsi\n    harmaassa sarkamahttsakissa harppasi,\n    märkä lakki päässä tieteli vieressä,\n    villavanttuut kädessä hän hyppi,\n    syöksyi säkki päässä koskeen.\n\nVanhat sukkelaälyiset lapinukot ovat joikausten runoseppiä. He niitä\nnäkemistään ja kuulemistaan tapauksista sepittelevät ja alkavat omalla\nsävelellään laulella, ja siitä ne sitten tulevat naapureillekin\ntunnetuiksi. Ja mitä sanovampia joikaukset ovat ja kuulijäin\nkäsityskantaa vastaavampia, sitä suuremmalla mieltymyksellä ne\nomaksutaan ja otetaan laulettaviksi. Nuortijärven _Nasarkka-ukko_,\nvanha veneseppä, on paras joikuseppäkin kulmakunnallaan. Suonikylän\nmestareita taas ovat _Gaurilovin Trofim-ukko_ sekä _Ootrim-Illep_,\nmolemmat hyviä laulajia. Patsjoen kolttien paras laulaja on\n_Mihkel-Vaiskin Uontrei_, jonka joikaamismaine on tunnettu aina\nSuonikylässä asti. Äijä on niin mestari, että hän heti ensi näkemältä\nnäppärästi sepittää sattuvan joikauksen kenestä tahansa. Hyvä on\näijällä ääni, ja kun hän rupeaa laulamaan, painaa hän ensin leukansa\nvakaan, venyttää sitten kaulansa kuin kurki ja laskee kirkkaan\nloilotuksen.\n\nJoikaamaan innostuu koltta pitkiä talvimatkoja ajellessaan, kun hyvällä\nkelillä porot hyvästi juosta nulkkaavat taikka tasaisesti tolvaavat,\nsekä metsän nuotioilla lämpöisen tulen loisteessa loikoillessaan,\ntaikka istuskellessaan kotipirtissä verkonkudelmansa taikka muun\nsemmoisen työn ääressä, joka ei niin kiinteästi sido ajatustoimintaa.\nMutta kaikkein parhaiten käy joikaaminen silloin, kun oikein\nkylänmiehissä ja naisissa on kokoonnuttu yhteiseen ryyppypirttiin\nyhteisen viinapullon ääreen. Silloin, kaikenlaisia kaskuja, tarinoita\nja juttuja tuon tuostakin välipaloiksi pistellen, on joikaaminen\nohjelman päänumerona. Sitä ahkerammin, mitä enemmän pullo tyhjenee.\nLasketaan silloin joiku toistaan kummempi, mitä vain kukin sattuu\nmuistamaan, ja saa siinä toinen jos toinenkin pyhäveli kuulla oman\njoikunsa, jonka joku joukosta hyvälle tuulelle tultuaan ilkaillen\nlaulaa. Mutta ei toinen siitä suutu, nauraa vain ja antaa samalla\nmitalla takaisin, laulaa laulajalle puolestaan hänen joikunsa. Ja niin\nsaattaa ilonpito lopulta muuttua hauskaksi joikaamiskilpailuksi, jota\nkestää useasti siksi, kunnes kaikki ovat pitkällään, sekä pullot että\nlaulajat, pullot tyhjinä, mutta laulajat sitä täydempinä. Laulu ja\nilonpito päättyvät kovaan kuorsaamiseen.\n\nMutta niinkuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen\njoukosta, niin häviää ja kuolee koltan omituinen kielikin, ja lakkaa\nheidän merkillinen alkuperäinen laulunsa kaikumasta. Joutuvat kerran\nviimeisetkin joikaajat turpeen alle.\n\n\n\n"]