[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftoJt0hVtsS1yqOPlyi5va4NQb_kVXNWq6MtWFmb-UWU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2415,"Nuori Suomi I-III","Usea tekijä",null,"2415-usea-tekija-nuori-suomi-i-iii","2415__Usea_tekijä__Nuori_Suomi_I-III","Novelleja ja kertomuksia kotimaisilta kirjailijoilta","novelli",[],[],"fi",1885,21783,140878,false,64042,[21],"Finnish fiction",[23],"Short Stories","\"Nuori Suomi I-III: Novelleja ja kertomuksia suomalaisilta kirjailijoilta\" by Various is a collection of short stories written in the late 19th century. This anthology features narratives from various Finnish authors, reflecting the themes and cultural nuances of Finnish society during this period. The stories delve into personal dilemmas, social issues, and the struggles of identity amid a changing landscape, especially focusing on the experiences of individuals navigating familial and societal expectations.  The opening of the first part introduces us to Emil, a young man caught between his progressive ideals and the expectations of his mother, the chamberlain's wife. As Emil engages in introspections by a stream in Savonia, he grapples with his choices — particularly around marriage and societal duties. His mother, distressed by his rejection of a conventional lifestyle, laments his involvement with the Finnish language and culture. The narrative showcases Emil's disdain for societal norms and his quest for personal freedom, ultimately setting the stage for themes of identity, obligation, and the contrast between tradition and modernity throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Kokoelma sisältää kotimaisten kirjailijoiden novelleja ja kertomuksia, kuten Kahdeksan tunnin kokemukset, Mammonan orjuus ja Sokea. Tekstit käsittelevät 1880-luvun suomalaisuusaatetta, säätyläispiirejä sekä yhteiskunnallisia muutoksia. Tarinoissa tarkastellaan kielikysymyksen ja kansallisen heräämisen vaikutusta yksilöiden elämään ja perhesuhteisiin.","'Nuori Suomi I-III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2415. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NUORI SUOMI I-III\n\nNovelleja ja kertomuksia kotimaisilta kirjailijoilta\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund'in kirjapainossa,\n1885-1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  I. Kahdeksan tunnin kokemukset.\n II. Mammonan orjuus.\nIII. Sokea.\n\n\n\n\n\n\nI. KAHDEKSAN TUNNIN KOKEMUKSET.\n\nKirjoittanut Aarne.\n\n\n\n\n-- Emil, kultaseni? Ei hän ole kotona. Hän kuljeskelee ympärinsä, en\ntiedä missä, ja kerää satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle.\n\nKamarineuvoksen rouva huokasi syvään.\n\n-- Kun äidin ainoa poika on tullut fennomaaniksi, silloin Agata-kulta,\nhän kyllä tietää saavansa kokea elämässä. Ajatella Emilini viikottain\nja kuukausittain paljaitten raakain talonpokain parissa, pieksut\njalassa... ehkäpä paljasjaloinkin. Olisihan voinut lähettää jonkin\nKarhusen tahi Huttusen?... Nykyiseen aikaan ei panna mitään arvoa\nsivistyneille ihmisille! Villitty Emil raukkani! Kirjoittaahan hän\nartikkeleita Uuteen Suomettareen ja onhan hänellä suomea puhuvia\nkumppaleita. Tosiaankin, niin pitkälle on tultu, että hän suoraan on\nkieltäytynyt seuraamasta minua, omaa äitiänsä, X.Y.Z:n iltahuveihin\nAlise on aivan hurjistuneena. Hän sanoo, ett'ei hän voi tanssia muualla\nkuin siellä... Jumalan kiitos, että Emilin isä-raukka tuli\naateloituksi, ett'ei hän nimeänsä kumminkaan voi muuttaa. Muutoin\nsaisin varmaankin nähdä vielä senkin surun, että jonakin päivänä\nkuulisin häntä puhuteltavan herra Kettuseksi tahi herra Hevoseksi...\nNiin, voitko ajatella, että hän päivällisillä lankosi, kreivin luona,\njulkisesti lausui hänestä olevan saman, oliko nimenä Hevonen vai\nHästesko...\n\n-- Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?\n\n-- Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia\nHästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen\nkielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi\nminulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään\ntullut kotia Schveits'istä... äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, --\nhänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on\nkuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.\n\nKamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.\n\n-- Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata,\nepätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun\npojan takaisinsaamisesta.\n\n-- Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös...\n\n-- Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos.\nMutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on\nfennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti...\nJumalapa sen ties -- ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?\n\nKamarineuvoksen rouva itki ääneensä.\n\nSillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki\näitinsä kirjettä ja noitui sitä.\n\nSe ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka\nvielä päälliseksi on realisti?\n\nHän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt\nuuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen\nympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.\n\nItse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa\nosoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin\ntulevat äreät sanat.\n\n-- Naisten vehkeitä! Saakelin historioita... Sappresti!\n\nKamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes\ntämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.\n\n-- Kivinäs gård... (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)...\nkaunis paikka... (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)...\nserkku Bertha... (siin on temppu!)... herttainen ja hyvin kasvatettu...\n(kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)... velvollisuutesi käydä täti\nkenraalittaren luona...\n\nKirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä\ntulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä\nen tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin\nkuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin\nkaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon\nsemmoiset! Ne ovat hanhia... kanoja... nukkeja... niin, nukkeja\nne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne\nompelijattarelta, ja sielun... ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä\nolen kiinalainen.\n\nHän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean\ntalonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna\nalas lirisevään puroon.\n\nVoi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi\nkumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä\nsilmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.\n\nPäivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän\nollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi\noli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain\njaloin... Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti\nkansallinen näinä kahdeksana viikkona.\n\n-- Ennakkoluulo ja velvollisuus!\n\nHän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen,\njuoksevaan veteen.\n\n-- Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka\nhallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini\niltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. -- Se on\nennakkoluuloa ettei se käy laatuun. \"Persoonallinen vapaus\", sanoo\nStuart Mill... Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin\nStuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun\nauktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun\nvelvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta\nihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa\nherttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.\n\nHän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: --\nminä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla\nminun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto\nhuomaa jotakin vastahakoista...\n\nKaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.\n\nHän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle\nrannalle.\n\nKomea taulu:\n\nKeskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden\nvälissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko\nElokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä,\nkuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä\nhattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.\n\n-- Talkoo! -- lausui realisti. -- Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla\nmuassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä... No, mitä se tekee!\nNiin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.\n\nHän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja\npieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen\nsikseen.\n\n-- Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä.\nMatkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista\nyhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.\n\nHän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa\nkuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota\nhän kantoi ryhmysauvassa olallaan.\n\n-- Eteenpäin!\n\nYks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos\nkimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.\n\nSiellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä\nja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä.\nYhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita,\ntyyni iloisuus... Savossa ei olla suuriäänisiä.\n\nRealisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä\nsuussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.\n\nJotakin myrähdettiin vastaan.\n\nKoko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä\nvaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.\n\nYleinen äänettömyys.\n\nSen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet\nrauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.\n\nEdelleen äänettömyys.\n\nRealisti kuljeskeli edestakaisin kuhilaiden välillä, vaihtoi pari sanaa\ntyöväen kanssa ja ohjasi kulkunsa alas rantaan, jossa vanha ämmä keitti\nkahvia suurissa pannuissa.\n\n-- Täällä leikataan.\n\n-- Niin tehdään.\n\n-- Oletteko Ristikyläläisiä?\n\n-- Ristikylä? Ristikylähän on peninkulman päässä täältä.\n\nRealisti oli unhottanut että hän, tulipalosta huolimatta, oli jo\nkulkenut yhden peninkulman tänäpäivänä.\n\nHarmissaan vetäsi hän oikeen aika savut.\n\n-- Eiköhän kävisi laatuun antaa minullekin joku sirppi? -- alotti hän,\nrykäsi ja koetti niistää nenäänsä -- ei nenäliinalla --\nharjoitellaksensa.\n\n-- Miks'ei -- katsellen epäileväisesti nahkalaukkuun. -- Täällä muutoin\nei makseta juuri mitään palkkaa tänäpäivänä... Voisalmen isäntä pitää\ntalkoota.\n\n-- Kyllä minusta on hyötyä ruo'an edestä -- sanoi realisti, otti nutun\npois päältänsä ja heitti sen sekä nahkalaukun kahvipannujen viereen.\n\n-- Saakeli vieköön! -- ajatteli hän. -- Jos ne hävittävät minun\nkallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.\n\nKohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen\nvaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.\n\nSirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin\nukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö\nselkää ja sylkekää kouriin!\n\nNyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli\nulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän\nvaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin\ntähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän\nmielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja\nansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?\n\nHän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä\nolevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.\n\nKun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella,\njossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän\ntyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä\nhavaintoja.\n\nMiehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa\nliinahousuissa -- useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa\ntummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset\nhameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.\n\nYhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun\nkavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille\nköntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä,\nsukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia.\nSuunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta,\najatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta\nnautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua\nja rähinää.\n\nMies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin\nalla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen\nvähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret,\ntotutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät\nsallineet hänen jäädä jäljelle.\n\n-- Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin\nviimeksi tästä menin ohitse, -- lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi\nylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti\nnenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.\n\n-- Kulkeehan sitä tällaisina päivinä kaikenkaltaista väkeä ohitse, --\ntokasi mustalaisnaama katsoen realistiin.\n\n-- Enemmänhän kahdella sirpillä saa leikatuksi kuin yhdellä, -- vastasi\nkiiltolakki. -- Mistäpäin tulette?\n\n-- Tuolta Ristikylästä.\n\n-- Työn etsingolla, vai kuinka?\n\nRealisti nyökäytti päätänsä.\n\n-- Vankka mies. Näyttääpä jättävän tytöt saareen, kun vaan aikaa saa.\n\nKiiltolakki lyödä läpsäytti tyttöä, joka oli toisella puolen realistia,\nhiljaa olkapäälle. Tämä vetäytyi äkkiä pois edestä.\n\n-- Kah! Katsos vaan! Hovin torpparinkin piijat pitävät itsensä\nhienompina kuin muut.\n\nMustalainen herkesi leikkaamasta ja rupesi teroittamaan sirppiänsä.\n\n-- Maankulkijaimia kohtaan ei hän näytä olevan niinkään ylpeä, -- sanoi\nhän pilkallisesti.\n\n-- Ei tytöt jää saareen, jos eivät itse tahdo. -- 'Sen mukaan\nmustalaiset puhuvat, kuin niillä suuta on, -- keskeytti kovalla äänellä\nvanhanpuoleinen vaimo, joka leikkasi toisella puolella tyttöä.\n\n-- Ei minun papinkirjassani ole sitä, että minä olen mustalainen, --\nsanoi mustalainen äreästi.\n\n-- Eihän sen tarvitsekaan, kun sen näkee naamastakin, -- tokaisi\nheleä-ääninen tyttö silmille vedetyn huivin alta.\n\n-- Suupaltto! sanoi mustalainen nurjamielisellä, mutta ihmettelevällä\nsivukatsannolla. -- Semmoisia ne ovat ainakin vanhat piijat. Varo\nitseäsi, Kivilän-Mari, ett'et jää siksi koko ijäksesi.\n\n-- Parempi vanhapiika kuin mustilaisen vaimo, -- sanoi tyttö kerkeästi.\n\n-- Kaikki tytöt tahtovat mielellään syödä omaa leipää, -- rehenteli\nmustalainen.\n\n-- Miks'ei, mutta ei koskaan hevosenlihaa mustalaisen luona.\n\nKaikki nauroivat.\n\nUseammat joukot olivat lakanneet leikkaamasta, kuullaksensa\nkankkailevia.\n\nMustalainen pyyhki päätänsä paitansa hihalla, ja mulkoili ivallisesti\nympärillensä.\n\n-- En koskaan ole ajatellut antaa kenenkään maankulkijaimen istua\nemäntänä Harjulla. Ei tiedetä oletko sinä kala vai lintu. Ja etkä sinä\nvoinut juuri oikein sukkelasti kääntää sirppiä kädessäsi leikatessasi.\n\n-- Kiuruvedellä ei leikata niinkuin täällä näkyy olevan tapana. Se on\nminun kotipitäjäni, ja siitä kannattaa puhua hyvää, siitä.\n\n-- Hei! Kun sanoo sinulle yhden sanan, niin saa kymmenen takaisin. Vai\nKiuruvedeltä? Tänne olet varmaankin tullut etsimään itsellesi miestä.\nEn koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Kivilällä on ollut\npiikaa.\n\n-- En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Harjun isäntä\nmäärää saavatko hovin torpparit ottaa piikaa leikkuu-ajaksi, -- puuttui\ntaas puheesen eukko, joka leikkasi tytön vieressä.\n\nHän meni nyt tytön luoksi ja kuiskasi muutamia sanoja. Molemmat\nvetäytyivät sen perästä loitommaksi miehistä.\n\nMustalainen rupesi taas leikkaamaan mumisten. Toiset samoin.\n\nRealisti oli sillävälin mielistynyt kielevään naapuriinsa, jonka hän\ntoivoi olevan oikean henkilön sadunkerääjälle. Hän laittoi siis niin,\nettä hän taaskin joutui vierekkäin tämän kanssa, ja tähysteli häntä\nsiinä salavihkaisesti.\n\nHyvin alas silmille vedetyn tummansinisen päähineen alta kiilui\npyöreät, mustaveriset kasvot. Niskalla riippui paksu, musta palmikko;\njaloissa oli tummansiniset sukat ja matalat, avonaiset lipposet,\nniinkuin Savossa tavallisesti. Muilla tytöillä oli avarammat nutut\nuudempaa kuosia. Hänellä yksinään oli entiseen aikaan tavallinen\nkörttiröijy mustaristisestä puuvillavaatteesta, juovikas hame,\nyksivärinen sininen esiliina ja päähuivi. Hän oli sievä ja ketterä.\nRuskettuneet kädet sitoivat lyhteitä yhtä vikkelästi, kuin kieli oli\näsken liikkunut.\n\nRealisti käveli kauvan ja mietti sopivaa alkua kanssapuheelle.\n\nKuumuus? Leikkuu? Sievistelyt?\n\nHän oli, vaikka äitinsä poika, aina epätietoinen, kun oli kysymys\nnaisista. Hämäläinen kun oli, ei hän sitä paitsi ollut oikein\nperehtynyt Savon murteesen ja vielä vähemmin vertauksista ja\nilkkumisista tulvailevaan tarinoimiseen.\n\n-- Sopiihan koettaa.\n\nSopivaksi aluksi polki hän naapuriansa aika lailla jalalle..\n\nTämä kirkasi ja kääntyi yhtäkkiä ympäri.\n\nHän näki suuret vihastuneet silmät kokoonkutistettujen silmäluomien\nalta, ja hehkuvat, tulipunaiset kasvot.\n\n-- Soo-o? -- ajatteli hän. -- Sepä oli hauskaa nähdä Savon tyttöä\nvihaisna.\n\n-- Taitaapa olla niinkuin ihmiset sanovat, että sinä pidät itseäsi\nhienona, -- sanoi hän pilkallisesti ja pisti piippuunsa.\n\nTyttö oli vaiti.\n\n-- Taidat pitää itsesi liian hyvänä vastaamaan. Kauniiden tyttöjen ei\npidä olla niin ylpeitä.\n\nYhä edelleenkin ääneti.\n\nTyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä,\nuteliaana toivotusta hankkeestansa.\n\n-- Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat\neivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.\n\n-- Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.\n\n-- Sinä olet sukkela suultasi, sinä.\n\n-- Kun olen saanut suun, niin puhunkin.\n\n-- Jos jättäisin sinut saareen?...\n\n-- Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.\n\n-- Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. -- Luuletko että kuuden\nvuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?\n\nSamassa kuului tuo iloinen sanoma \"kahvia\" hänen korviinsa. Se maistui\nsavulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen\nsokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa\najalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.\n\nKahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen,\nmolemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat,\ntytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen\ntoisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja\nrealisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.\n\nMuilta kavaliereilta otti hän opetusta tupakan poltossa,\nsyljeskelemisessä, loikumisessa ja housunkannattimien korjaamisessa.\nHänen roolinsa miellytti häntä yhä enemmän ja enemmän. -- Eikö hän\nollut realisti? -- ja hän filosofeerasi: sivistys on turhanpäiväistä.\nKuta enemmän ihminen voi lähestyä luonnontilaa, sitä todellisemmasti\nihmiselliseksi tulee hän.\n\nMyöhempänä puolenpäivän rinnassa nousi mielet ylimmilleen. Useimmat\nrikkaimmista ja ylhäisemmistä tytöistä tulivat saareen leikatuiksi,\nmuiden nauraessa ja ivatessa ja heidän itsensä tehdessä muka\nvastarintaa.\n\nMustalainen oli huonosti onnistunut parissa senkaltaisessa yrityksessä.\nHänen kilpailijansa käskivät häntä pilkallisesti menemään kotiin\npaikkaamaan patojansa, tytöt eivät hänestä välittäneet.\n\nTästä vihastuneena kääntyi hän Kivilän-Marin puoleen, jota ei kukaan\nollut huomannut: hänhän oli vaan hovin torpparin piika. Mutta täällä\ntapasi hän realistin, joka koko ajan oli tarkasti pysynyt yhtärintaa\noikeanpuolisen naapurinsa kanssa.\n\n-- Hei, pojat! -- kiljasi mustalainen. -- Annammeko maankulkijamen\nleikata saareen kylän omat tytöt?\n\n-- Joka leikkiin tulee, se leikin kestäköön, -- ajatteli realisti ja\npuri hammasta. -- Voihan kerran vaihtelevaisuuden vuoksi suostutella\ntorpparin piikaakin. Hän ei kumminkaan ole sisar Alisen riikinkukkoja.\n\nKohta oli Kivilän-Mari saareen leikattuna ja realisti kiroili\npakottavia käsiänsä, kohentaissansa housujansa ja viskatessansa\njoitakuita pilkallisia soimauksia voitetulle kilpailijallensa.\n\nKivilän-Mari ei virkkanut sanaakaan. Hän veti vaan huivin alemmaksi\nsilmillensä, oli ääneti ja teki työtänsä.\n\nKestitseminen päivällisillä oli runsas. Tuoresta rieskaa, kalaa, voita\nja palvattua lihaa, maitoa ja pannukakkua.\n\nSyötiin ja mässättiin kaikessa hiljaisuudessa, realisti etupäässä.\nHänestä tuntui olevan äärettömän hauskaa saada seurata omaa\n\"luonnettansa\": ottaa sormillansa, kun tarvittiin, ottaa leipäpalanen\npuukkonsa kärjellä, istua Kivilän-Marin vieressä paita auki,\npaljasjaloin ja paljainpäin, viskata kalanruodot pieneen somaan\nrikkaläjään itsensä ja naapurinsa välillä, ja polttaa tupakkaa syönnin\najalla.\n\nSormillaan kalutessaan lampaankäpälää ja repiessään ja pureskellessaan\nsitkeätä lihaa, uhitteli hän ajatuksissaan oikein sydämensä halusta\nmammaansa kamarineuvoksen rouvaa, sirartansa Alisea ja koko hänen\nhienoa ystäväjoukkoansa.\n\n-- Pois mukavuudet! Eläköön vapaus!\n\nOlut ja viina kulki ympäri. Realisti joutui pulaan.\n\nHänhän ei ollut ainoastaan realisti, hän oli myöskin absolutisti.\n\nMitä oli tehtävä?\n\nHän koetti sukeltautua pois, mutta turhaan. Peloissaan älyämisestä\notti hän muutamia aika kulauksia olutta, päättäen uudistaa\nraittiuslupauksensa Helsingissä.\n\nOlut teki hänen päänsä raskaaksi. Nahkalaukku päänalustana pistäytyi\nhän salaa makaamaan pehmeälle, lämpöiselle hiekalle pajupensaiden\nvarjoon rannalla.\n\nHän oli maannut jonkun aikaa, kun joku hyvin kiireissään juoksi hänen\nlymypaikkansa ohitse. Oksat löivät häntä vasten naamaa, hän heräsi ja\nkatseli ympärillensä.\n\nKivilän-Mari, kaulahuivitta, palmikko puoleksi hajallaan, seisoi tiheän\npajupensaikon takana rantaäyräällä. Hän oli hengästyksissään ja painoi\nkäsillänsä rintaansa, katsoen alas ja näyttäen jotakin kuuntelevan.\n\nLeikkuupellolta kuului huuto ja kovaääninen naurunkahakka, iltapuoleen\noli tultu iloisemmiksi.\n\nRealisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin\nmuutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön\npakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän\nkovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös,\nhymyili... jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.\n\nVesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa\ntummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa\nhameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni\npää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä,\nmustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret\nsäihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.\n\nNyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä.\nKummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan\nmuutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän\nhiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.\n\nTämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.\n\n-- Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.\n\nTyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen\näänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa\nloppuun.\n\nÄäni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen,\nvienosointuinen.\n\nRealisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa\nmuistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista\ntuntemattomuuttansa.\n\n-- Kuka sinua on opettanut laulamaan?\n\n-- Ei kukaan, -- kivakasti ja poiskäskeväisesti.\n\n-- Teidänhän pitäisi olla taitavia laittamaan lauluja ja satuja täällä.\n\nÄänettömyys.\n\n-- Ei meillä ollakaan aivan ilman niitä.\n\nJa realisti kertoi viimeksi kirjoittamansa sadun, koettaen kaikin\nvoimin muistaa murretta, sillä salaisella sivutarkoituksella että hän\nsaisi tytön laulamaan tahi kertomaan satuja.\n\nSuureksi iloksensa huomasi hän tämän olevan hyvin mieltyneen siihen,\nvaikka hän koetteli sitä salata tuontuostakin vetämällä huivia alas\nloistaville silmillensä.\n\n-- No, nyt on sinun vuorosi, -- sanoi hän, lopetettuansa.\n\nTyttö kääntyi pikaisesti pois.\n\n-- Etkö osaa joitakuita?\n\nÄänettömyys.\n\n-- Kyllä minä osaan -- yhden -- pitkäveteisesti ja viivytellen.\n\n-- Se on parempi kuin ei yhtään.\n\nRealisti nojasi kyynäskolkkasiinsa ja tähysteli häntä tarkasti. Eikö\nhän ollut arvannut oikein? Hän oli juuri hänen haluttu saaliinsa.\n\n-- Eräällä miehellä oli hyvä vaimo...\n\n-- Noo?\n\n-- ... joka keitti hyvää ruokaa ja paikkasi hänen vaatteensa. Tämä\npiti myös häntä silmällä, niin ettei hän saanut juoda ja elää\nhuolimattomasti. Sen vuoksi ei se tahtonut oikein kärsiä häntä. Tämän\nkuoltua otti hän itsellensä toisen vaimon, lauhkean raukan, joka keitti\nhuonoa ruokaa eikä koskaan paikannut, vaan solmeili vähän yhteen\nriepaleita hänen vaatteissaan. Mies pieksi häntä, jos tämä sekoittautui\nsiihen mitä hän teki. Niin kuoli tämä toinenkin vaimo. Nyt otti hän\nkolmannen, joka oli vielä lauhkeampi. Mutta tämä tuli harvoin\nkeittäneeksi ruokaa ja reijät hänen vaatteissansa pisti hän kiinni\nnuppineuloilla. Tämä antoi hänen juoda ja elää, niinkuin hän\ntahtoi, mutta selvinpäin huokasi hän: -- Jumala siunatkoon sinua\nPaikkuri-kulta! Jos sinä olisit elänyt, niin ei olisi Solmuri\nsolminnut eikä Pisturi olisi pistänyt.\n\n-- Katsos vaan! -- ajatteli realisti pettyneenä. -- Uh, se ei ollut\nluontoperäistä, tuo.\n\nÄäneensä sanoi hän: -- jaa, jaa, sellaisia ovat vaimot.\n\n-- Sellaisia ovat miehet.\n\n-- Mitä sanoit?\n\n-- Sellaisia ovat miehet. Hyviä vaimoja eivät ne kärsi.\n\n-- Etkö pelkää jääväsi miehettä, kun puhut tuolla tavalla?\n\nÄänettömyys.\n\n-- Miksi sinä istut kasvot poispäin käännettyinä? Käänny tännepäin,\nettä saan sinuun katsoa.\n\nHän palmikoi sukkelasti hivuksensa, nousi ylös ja läksi menemään.\n\n-- No no, mihin menet?\n\n-- Tyhmät lörpötykset ovat huonoja köyhälle torpparinkin piijalle.\n\nRealisti kiipesi pitkillä askeleilla hänen peräänsä.\n\n-- Usein puhutaan mitä sylki suuhun tuo, mutta siitä sanasta kiitän\nsinua. Naisväki muutoin tavallisesti pitää...\n\nTyttö kohotti itseänsä ja realisti näki taaskin kaksi silmää säihkyvän\nharmista.\n\n-- Onko teillä äitiä, ja käytätte sellaisia sanoja meistä vaimoväestä?\n\nRealistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan \"Sappresti\".\n\nHe olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä,\nkellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat\npajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.\n\nAuringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen\nsaarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.\n\n-- Mari, -- sanoi hän. -- Sinä et ole niinkuin -- (hän taittoi sanansa)\n-- niinkuin... yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin\nkaunis, synti on, että...\n\n-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?\n\nPelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen\nsilmäyksiänsä.\n\n-- Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön\nympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa?\nKoska te tulette edesvastaukseen?\n\nRealisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä\nkamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien\npitäisi seistä hänen takanansa.\n\n-- Hei! -- huudettiin pellolta. -- Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä\non, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.\n\nHe olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti\nheille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti\nkarttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.\n\n-- Mari, -- alkoi hän hiljaa, käyden rinnatusten tämän kanssa -- kyllä\nkai tiedät mitä tarkoitan. Sinä olet viisas ja sukkela suultasi ja\nkäsiltäsi. Mutta köyhällä yksinäisellä tytöllä on niin paljon\nkiusauksia. Ja sinä olet niin kaunis. Aikomukseni on rehellinen sinua\nkohtaan...\n\nHän näki tytön sulkevan silmänsä ja horjuvan, niinkuin kovasta\nlyönnistä.\n\nHän tahtoi tukea tätä, mutta tämä survaisi häntä yhtäkkiä takaisin,\nvarjosti silmiänsä kädellänsä ja tähysteli tarkasti avaralle selälle.\nPurje lähestyi.\n\nTyttö tuli hehkuvan punaiseksi. Lyhde lensi hänen käsistänsä, ja hän\njuoksi alas rantaan, missä pian katosi penkereen taakse.\n\n-- Merkillinen tyttö! Kummallinen, kum-malli-nen tyttö! Hänen täytyy\nmiellyttää jokaista. Mikä luonnollinen ymmärrys! Mitkä silmät, mikä\nvartalo! Synti, ikuinen vahinko... Täytyy koettaa tehdä jotakin hänen\neteensä.\n\nSorina ja kuiskutukset saattoivat hänen katsomaan ylös.\n\nVenhe oli tullut rantaan.\n\nRannasta tuli ylös verkalleen nuoria tyttöjä, -- nurmikukkia\nkukikkaissa kesäpuvuissa ja päivänvarjostimet käsissä. Nuori mies\nleveälierisessä olkihatussa, valkeassa takissa ja mustissa housuissa\nkävi heidän rinnallansa, osoitellen ympärillensä näköalaa\nkävelykepillänsä.\n\n-- Tuhat tulimmaista! -- mutisi realisti.\n\nKiiltolakki otti vastaan herrasväkeä paljain päin. Nuori mies ojensi\nhänelle kätensä ja seisahtui puhelemaan hänen kanssansa. Tytöt\nnyökäyttivät päätänsä eri haaralle, kävelivät ympäri peltoa ja\npyydettiin viimein juomaan kahvia suuren kuhilaan kupeella.\n\nHe pysähtyivät realistinkin eteen ja koettelivat leikata, mutta se kävi\ntakaperoisesti. He sotkeentuivat hameensa helmuksiin, tallasivat\nviljaa, nauroivat ja päästivät voivotuksia.\n\nRealisti tarkasteli heitä salaa.\n\nHeillä oli ylhäiset, hienot kasvot ja osoittivat --\nrentomielisyydestänsä huolimatta -- kaikissa liikenneissänsä sitä\nhentoutta ja sievyyttä jota säädystetty kasvatus myötänsä tuo.\n\nHeidän saattajansa oli sitä vastaan toisellaista luontoa:\nleveähartiainen, sieväliikkeinen, terävillä, älykkäillä\nkasvonjuonteilla.\n\nHän katseli usein ympärillensä, heiluttaen keppiänsä ilmassa, ja\nkuljeskeli levottoman näköisenä edestakaisin kuhilaiden välissä, kunnes\nhän vihdoin katosi niiden sekaan.\n\nRealistin voimat loppuivat viimein. Hän tahtoi hiipiä salaa hetkeksi\nlevähtämään metsänrinteesen, otti sirppinsä ja linkutti pois. Hänen\nselkäänsä pakotti ja jalkansa olivat hellänä, kun hän saapui\nmetsään...\n\nMiksi seisahtui hän yht'äkkiä?\n\nKäsi kädessä vieraan nuoren miehen kanssa seisoi Kivilän-Mari. Tuo\nuljas pää oli alas painunut, tuo uljas katsanto oli maahan vaipunut.\n\nRealisti vetäytyi takaisin. Kaikki väsymys oli unhotettu ja kumminkin\ntunsi hän päätänsä huimaavan.\n\nMitä liikutti häntä köyhän torpparipiijan kohtalo?\n\nMiksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja\nlukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista,\nhäpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen\nsäätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: -- katsokaa meitä!\nKoska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?\n\nEi, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.\n\nMutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää\nnäkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin\nyhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.\n\nMitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän\nhänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti,\nsaattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?\n\nHän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.\n\nSamassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.\n\nHän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän\nvesakon lävitse lähellä penkerettä.\n\n-- Mari, -- sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. -- Seisahdu,\nMari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken... yhdessä...\nerään... vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa\nsinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa\nminua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.\n\nTyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja\ntuijotti häneen.\n\n-- Mari -- sanoi hän hellästi, -- (hän oli niin sanomattoman herttainen\npeljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), -- minä\nvoin auttaa sinua... Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti\nja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet\nturvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän\nsinusta...\n\nHän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti\nitsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.\n\nKiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia\nsivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin\nympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella\ntulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.\n\n-- Mitä... mitä... tämä... merkitsee? puhkesi realisti viimein\nsanoihin, änkyttäen harmista.\n\n-- Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! --\närjyi olkihattuinen herra. -- Pois täältä!\n\nRealisti julmistui.\n\n-- Päästäkää irti tyttö! -- läähätti hän, polkien jalkaa maahan.\n\n-- Pois! -- kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.\n\nNyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen\nja lausui hammasta purren ruotsiksi:\n\n-- Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas.\nKäytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja\nsuomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö\nminulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.\n\nKuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta\nmitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät\nerilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen\nperästä katkeamattomaan nauruun.\n\nRealisti punastui ja vaaleni vihasta.\n\nHän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi\nkäyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.\n\nMutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle\nkätensä viehättävällä hymyllä.\n\n-- Tervetultua, serkku, -- sanoi hän ruotsiksi. -- Minä olen Bertha von\nMartin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta...\n\nKuvaelma.\n\n-- Mutta... mutta... mutta, -- änkytti realisti.\n\nYht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.\n\n-- Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla\nfennomaani, -- sanoi serkku Bertha leikillisesti, -- voi joutua\nsiihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun\npäivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen\nvaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, -- tämä\nyhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen\nsallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois\nminulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että\njokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.\n\nOlisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä\nkomplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään\nitseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.\n\nAjatuksissaan luki hän jälleen äitinsä kirjettä.\n\n-- Serkku Bertha näytteli myöskin osansa hyvin, -- sanoi hän.\n\nMerkillistä oli, kuinka vaikea hänen oli kääntää pois silmäystänsä\nniistä ruskeista silmistä, jotka kiiluivat hänen edessänsä.\n\nTyttö tuli yhtäkkiä totiseksi.\n\n-- Näytelmä olisi voinut loppua pahasti. Aina olen muistava\npeljästykseni, kun mustalainen... Mutta en ollut tahtonut jäädä\nosattomaksi tästä päivästä, näistä kahdeksan tunnin kokemuksista. Nyt\nolen saanut aavistuksen kuinka turvaton rahvaan nainen on, heitetty\nrikokselle alttiiksi. Tähän aamuun asti, kun auringonpaisteella ja\nhymyillen sousin kotoa, haluten nähdä vähäsen luonnonelämää, olin\nharvoin tuntenut tyytymättömyyttä siihen että asemani oli perustettu\nylevämielisyydelle, ei oikeudellisuudelle. Me, jotka asumme elämän\nvalosalla puolella, saamme harvoin kokea, että raakuus näyttää kamalan\nmuotonsa siinä, missä ylevämielisyyden kaunis naamari poiskatoaa.\n\nTaaskin nuo hehkuvassa, jalossa vihassa välähtelevät silmät, nuot\nvapisevat huulet.\n\n-- Mitä olen tänäpäivänä nähnyt? Verrattain vaan valopuolia. Sydämeni\non sykkinyt ilosta ja kiitollisuudesta että kuulun tähän kansaan, niin\nkohtuulliseen, niin uutteraan, niin siveelliseen, Ja kumminkin... Kun\nte niin äkkiä peljästytitte minua, kun mustalaisen raakuus saattoi\nminut pakenemaan, silloin melkein lupasin itsessäni pyhittää koko\nelämäni vaikuttamaan, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi.\n\nHän pani kätensä ristiin rinnoillensa. Talonpoikaispuvusta ja\nruskeasta poskimaalista huolimatta näytti hän kasvavan realistin\npoiskääntymättömissä silmissä.\n\nRealisti ajatteli, että hänen äitinsä viimmeinen kirje oli kaikkein\njärkevin ja paras mitä hän koskaan oli hänelle kirjoittanut.\n\n-- Ja nyt tulet sinä tietysti kotia meidän kanssamme?\n\n-- Olen lukenut artikkeleitasi Uudesta Suomettaresta ja kuullut\npuhuttavan viimeisestä esitelmästäsi naiskysymyksessä. Me kaksi kyllä\nsovimme siinä yhteen. (Realisti ei epäillyt sitä silmänräpähdystäkään\nkäsi hänen kädessänsä). Meidän pitää etsiä tytöt ja...\n\nRealisti oli kokonaan unhottanut, että sellaista henkilöä kuin\nolkihattuinen herra olikaan. Mutta serkku Bertha ei näyttänyt sitä\nunhoittaneen. Hän veti kätensä realistin kädestä ja käänsihe ympäri.\nEtsimänsä henkilö seisoi hänen takanansa, nojautuneena raitapajua\nvastaan, jonka notkea runko tutisi hänen painonsa alla. Realisti\nhuomasi yht'äkkiä, että paitse hänen omia silmiänsä, pari toisiakin,\nihastuksesta loistavina, poiskääntymättä oli katsellut tätä nuorta\ntyttöä.\n\nVähän punastuen jatkoi tyttö:\n\n-- Suo esitelläni sinulle dosentti Inkeri.\n\nTäten esitelty otti hatun päästänsä ja puisti nauraen hänen kättänsä.\n\n-- Kaksi kunnon fennomaania voivat hyvin antaa anteeksi toisilleen yhtä\nja toista. Muutoin jouduin kyllä eriskummallisella tavalla tuttavaksi\nuuden sukulaiseni kanssa.\n\nSukulaisen?\n\nRealistin kasvoilla näkyi tuhansia kysymysmerkkiä.\n\n-- Täti on tietysti saanut meidän korttimme? -- lausui Bertha.\n\n-- Lyöntini eivät suinkaan vaan liene olleet liian voimakkaita? kysyi\nlevottomana hänen sulhasensa dosentti. -- Toden mukaan sanottuna,\nolivat ne kyllä aijotut koskemaan kipeästi, mutta kuinka olisin voinut\naavistaakaan...?\n\nEi, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen\nrouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti\nolisi voinut aavistaa...?\n\nToinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.\n\n-- ... Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että\ntulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö,\njosta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan\noman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin\nhuolellisesti kasvatettu!... hänen äiti-raukkansa!\n\nRealistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä\noli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle\nsilmänräpähdykseksi puhdasta iloa.\n\nHän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti\nhoukuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään\naituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla\npaikalla.\n\nSittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin\nseuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja\nryhmysauva kädessä.\n\nTäti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.\n\n-- Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani.\nEemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!\n\nHän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut\navonaisen mielen tällaisille kärsimisille...\n\nKaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo\nvälkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana\nluikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista\njärveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi\nlähestymistänsä.\n\nRealisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä,\nmutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.\n\nHän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.\n\nLakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:\n\n-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?... Koska me\nsaamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?... Ja minä ajattelin\ntahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman\nkorottamiseksi...\n\n\n\n\n\n\nII. MAMMONAN ORJUUS.\n\nKertoeli Aleksis Raunio.\n\n\n\n\nPeräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin\nKeski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa\nseisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane\nkellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi\nhautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine,\nrautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa\nennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka,\nnäkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan\nhautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi\nlasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin\nalla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta\non kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten\nvainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten\nhiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta\nlähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden\nHerralle.\n\nNyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua\nnousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja\nalkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren,\njohon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä\nkuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta\nulkona myös veisaavain lintusten ääni.\n\nJumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas\nlähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.\n\nKen todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää -- ja\nharva lienee, joka sitä ei tee -- hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi\nunhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat\nvarmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla\nijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa\noloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.\n\nVaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon\nkertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.\n\nKirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa\npitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa.\nPohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin\nhedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.\n\nKesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista.\nHeinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa\npidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat,\ntanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun\nilta-ilmaan.\n\nEnsimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu\nmaakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita\ntahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä\nkulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon\nomistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen\ntalo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.\n\nEräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa\nkerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää\ntalonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja\nsaattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana,\njoita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.\n\n-- No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö\nrouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä\nvallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?\n\n-- Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan\ntiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin\nluona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein\ntotivettä heille, kuulin Revon sanovan: \"Tammisen meidän täytyy\npakoittaa konk...\" En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei\nsinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo\nsemmoisia sanoja päästää suustaan.\n\n-- Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana\nAnnaksi nimitetty. -- Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku\nonnettomuus senlisäksi isää vielä -- -- --.\n\n-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon \"rouva\",\njuosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen\nturpeelle istumaan -- mitähän merkillistä siskoksilla taas on\npakinoimista, -- kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot\nasiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan?\nVaan se olisi liian aikaista. Eihän -- -- --\n\n-- Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on\nkipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei\nminun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa,\nvastasi kysytty.\n\n-- Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa?\nTuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? -- Kysymys oli hyvin\npilkallinen.\n\n-- Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että\näitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän\ntorppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. -- Vaan kuulkaas, kellot\nkutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.\n\nEukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi\nkielensä kuin \"Pärpän mylly\". Tytöt olisivat mielellään hänestä\neronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän\nkäsipuolessaan kiinni.\n\n-- No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist... tuota, onko\nhän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?\n\nTyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi \"rouva\"\nRepo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. --\nVaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö\naamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte -- -- --\n\n-- Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli\nvähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.\n\nTytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun\njoukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan,\nvaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen\nmiehensäkin vuoksi olisi suonut hänet \"niin pitkälle kuin pippuri\nkasvaa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä\nnimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä,\nnimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei\nvastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja\npuheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.\n\nTutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä.\nOleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän\nnimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen\nrakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän\nnuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni,\nhuolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja\nsopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän\nkohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski\nrouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen\nansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni\ntaas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt\n\"varuittaa\" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi\nkuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli\nNiemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet\nolivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies\nManni häntä runsaita korkoja ja \"hyväntekijäisiä\" vastaan päästi\nyhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin\nManni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi,\nhankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän\nonnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen,\nnäkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla,\nurakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon,\nvaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa\nrikastumaan päin.\n\nVierustoverinsa, maakauppias Repo, oli sitä vastoin lyhytkasvuinen ja\ntanakka ruumiiltaan. Ehkäpä kielevä, oli hänenkin puheensa tarkoin\nmietittyä, vaikkei vissiä pistävyyttä vailla. -- Tavallisesta\nsahatyömiehestä oli hän luonnollisella älyllään kohonnut ensin\ntukinmittaajaksi, jopa viimein tukkimetsäin ostajaksikin pitäjässä\nolevalle vesisahalle, vaan harjoitti myös samalla ostoja omaksi\nedukseenkin ja saikin siten, noina metsien haaskuuvuosina, monien\nonnellisten kauppain kautta melkoisen omaisuuden. Nyt erosi hän\nsahan palveluksesta, osti talon Teljon kirkonkylästä ja rupesi\nmaakauppiaaksi, vaan jatkoi vieläkin metsien ostoja ja myyntiä. Siten,\njos hän siitä kehuikin, oli hän todella hyvin toimeen tuleva eläjä.\n\nNiinkuin sanottiin, kävelivät miehet verkalleen pitkin kylän raittia\nkirkolle päin.\n\n-- Oli se kuitenkin vähän likainen juttu, tuo Salojärven metsäpalstan\nriita, sanoi Repo, ja katsoi yhdellä silmällä Mannia; -- Tammis-paha\nkärsi siinä kovin, sillä hän olisi puilla hyvinkin saanut 10,000 mrk.\nNyt menivät runsaat käsirahat ja kaikki.\n\n-- Menkööt, sanoi toinen, mitä se minuun koskee? Minä voitin jutun ja\nsain Salojärveltä luvatut 1,000 mrk. Miksis Tamminen sitte kirjoitutti\nvälikirjan niin, että se lain edessä ei pitänyt ryhtiänsä.\n\n-- Seikka kuitenkin saattaa vaikuttaa sen, että Tammisen ehkä täytyy\nlyödä rukkaset lautaan, tuumaili Repo. Nahkuritehtaansa on tähän saakka\nvaan yhä niellyt rahaa, eikä vielä mitään antanut.\n\n-- Vararikon hän tekeekin, se on varma, oli Mannin vastaus. Viime\nviikolla tulin Sallilan pohatalta kaupoissa saaneeksi Tammisen\ntunnustaman 3,000:nen vekselin. Kun sen maksu-aika lankeaa, en minä\npuolestani anna tiimaakaan armoa.\n\n-- Vai niin. -- Revon silmistä ei oikein voinut lukea, oliko hän\ntyytyväinen vaiko tyytymätön tuosta uutisesta; hän jatkoi: minun\nsaamiseni tosin ei ole erittäin suuri eikä vanhakaan, vaan jos sinä\nhäntä pihistämään rupeat, en minäkään tuumaa jäädä suu auki katsomaan.\nKoppanajaossa olen minäkin mukana.\n\nKeskustelu teki miehet vähän enemmän avosydämisiksi toisilleen. Manni\njo sanoi:\n\n-- Olla Tammisen nahkatehtaan omistajana ei olisi hullumpaa.\n\n-- Ja Tammisto olisi hyvin sopiva yhdistää minun tilaani, lisäsi Repo.\n-- Toden totta, Tammisen _täytyy_ tehdä vararikko.\n\nMiehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla\nnaamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.\n\nSievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja\nläävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia\ntai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan\nja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo\nedellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa\nlukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä\nkallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella\nviehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita\nsaada semmoista paratiisia itselleen.\n\nMiesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen\navonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä\nneljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli\njotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei\nheidät huoneisin.\n\nTamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei\nhän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä\nvaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen \"pinnatuoleille\" tuli pian\nsemmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa\nkuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös\nniitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä\nmääriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan\nlevitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui\nTammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen\nkuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä\nkaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän\nkosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. \"Liika ei luotaan\nlykkää\" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että\nhänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja\nja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa\nmyötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona\nvaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan\nhuolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta\nlatuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi\nkulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin\npian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla\ntuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti\nsen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai\nkiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin\noli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki\ntapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.\n\nRappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen\nverrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä\nvoimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän\nkirkkoa sisältä uudistettiin.\n\nEi voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään\nyhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui\nhänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta\nmetsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen\ntehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut\njuonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas\nkäytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan\nTammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen\nvaloon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli\nmennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään\ntietoa.\n\nVuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään\nvarakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin\ntalonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän\nvuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä\ntehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei\nhän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen\noli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän\nkaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että\nsaamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan\nyrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse,\nkarttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta\nalkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.\n\nPariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen\nkertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat\näidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun\nTamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä\nseurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä\nistutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas\nTammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet\nkesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai\nhakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.\n\nYksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä\nhymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo\nsiskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna\nMattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta\nhuolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että\npikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin\nkeskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia\npitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin\nhoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan,\nkärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.\n\nVaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle\nmieluisia vieraita; -- edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan\nriidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli\nliukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi\nhänen yrityksiään -- otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti\nvastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.\n\nTeevettä nauttien koski miesten keskustelu pitäjän yleisiä asioita\nvaan: puukauppojen huonontumista, kirkon koristamista, kunnankokouksen\npäätöstä muuttaa kansakoulu kirkolle ja rakentaa sille oma kouluhuone,\nviinaverorahojen käyttämistä j.n.e.\n\nEhkä Tamminen itse rakasti olla raitis ja vesiselvä sekä vastusti\npäihdyttävien juomain nautintoa, oli hänen tapanaan kuitenkin tarjota\nsenkaltaisia, jos hän tiesi vieraansa lasin illan kuluksi mielellään\nkallistavan, ollen itse näön vuoksi mukana. Hän katsoi vielä olevansa\nliian alkava eläjä, voidaksensa ruveta vallitsevia oloja toisiksi\nmullistamaan. Niinpä nytkin toi sirosti puettu emännöitsijä Anna\nMattila totineuvot salin pöydälle, vaan niitä huomaamatta Tamminen\nyhä jatkoi keskustelua kansakoulun kirkolle muuttamisesta ja\nviinavero-rahojen koulun hyväksi käyttämisestä ja oli niin asiasta\ninnostunut, että tuntui ikäänkuin olisi saanut kipallisen vettä\nniskaansa, kun ajatusjuoksunsa keskeytyi seuraavasta muistutuksesta:\n\n-- Näkyleipiäkös nämä nyt tänä iltana ovatkin?\n\nTamminen vilkaisi ääneen päin ja näki Revon seisovan tarjottavien\nääressä kädet puuskassa ja vähän pilallisesti irvistäen isännälle.\n\n-- Niin, anteeksi hyvät herrat! Olkaa kaikin mokomin niin hyvät ja\nlaittakaa lasi illan kuluksi, sanoi Tamminen vähän hämillään pistävästä\nmuistutuksesta.\n\nIsäntä tietysti itse \"meni näyttämään tietä\", ja niin oli kohta\nkaikilla höyryävä lasi edessään ja puhe kävi yhä vilkkaammaksi.\n\nManni oli mies, joka ei tarvinnut itseään rohkaista millään, mutta\nvasta toista lasia tehdessään näkyi todellinen syy käyntiinsä tulevan\npuheeksi.\n\n-- Yhdestä toiseen, Tamminen, jokos teillä on tieto miten Salojärven\nmetsäpalstan riita on senatissa päättynyt? kysyi hän. -- Minä eilen\nkaupungissa pistäydessäni sain sähkösanoman, että te olette jutun\ntapanneet.\n\n-- Vai niin, sanoi vaan Tamminen ja kävi äänettömäksi. Se oli\nensimäinen isku, joka koski kipeään. Hetken kuluttua kysyi hän:\nmitenkäs jo suorittamieni maksujen kanssa käy?\n\n-- Ne saatte oikeuden kautta häneltä takaisin riidellä, vastasi Manni\nkuivasti.\n\nSe oli huono lohdutus, sillä Tamminen tunsi Salojärven isännän kunnon\nkoukuttelijaksi. Hän ennen hävittäisi talonsa ja taloutensa, kuin\nropoakaan soisi Tammiselle korvausta.\n\n-- Huono seikka, tuumi Repo fariseamaisella osaa-ottavaisuudella, --\ntuommoisia paukkuja pari kolme veisi vankankin eläjän perikatoon.\n\n-- On minulla toinenkin tarkoitus käynnilläni, sanoi Manni vielä\nkylmäverisemmällä äänellä ja harppasi aika kulauksen, -- viime viikolla\ntulin kaupoissa saaneeksi Sallilan rusthollarilta teidän tunnustamanne\n3,000 vekselin; kaiketi se lienee oikea paperi?\n\n-- Oikea on, sanoi Tamminen vähän värähtelevällä äänellä, -- mutta\neihän se lankea maksettavaksi ennenkuin joulukuussa.\n\n-- Niin lankeaa, tuumi toinen, minä vaan tahdoinkin ilmoittaa paperin\nolevan minulla lunastettavana. Vaan eikös se teillekin olisi helpompaa,\njos vähitellen jo lankeemispäivää ennenkin voisitte vähin erin sitä\nruveta kuittaamaan? Sillä vaikea lienee yhtäkkiä vihoviimeisellä\nhetkellä kopata tarvittavat rahat.\n\n-- Voin tehdä senkin, oli Tammisen vastaus; -- sitä paitsi sain\nKyllölän isännältä luvan tarvittaessa apua.\n\nRepo tuli suolana kipeään silmään.\n\n-- Etkös velihopea, Tamminen, voisi minullekin kohdakkoin suorittaa\npikku saatavaani? sanoi hän. Eihän se korkoneen nouse täyteen tuhanteen\nmarkkaan. Minun pitäisi ruveta nyt jo syyspuoleen rakennuttamaan uutta\nlaivaa tulevan kesäistä halko-urakkaani varten ja se yritys kysta kyllä\nkysyy.\n\n-- Nyt en rahaksi voi muuttua, oli Tammisen surullinen vastaus; --\nvaimovainajani sairaus, niinkuin itsekin tiedät, maksoi kosolta ja eipä\nnahkatehdaskaan vielä ole ennättänyt muuta kuin yhä vaan rahaa niellä.\nNyt paraikaa hakkautan Kuusniemellä Viipurilaisille 500 syltä halkoja.\nSyyskuulla on summa täysi ja silloin on mulla niiden hinta 2,000\nmarkkaa käsissä. Tottahan siksi jaksanet odottaa, ja ethän siihen\nkiireimmällä lainkäynnilläkään ennätä saada velkaasi käsiin.\n\n-- Mutta, kun sinulla on niin tiukat asiat, eikö olisi parempi tehdä\nvararikko ja antaa kaikki omaisuus tasajakoon, uskalsi jo Repo, vaikka\nvähän peläten, esitellä.\n\n-- Niin sitte saamamiehet jotakin saavat, säili Manni rohkeasti; -- nyt\njos te vielä muutamia vuosia yrityksiänne jatkatte, saavat he pyyhkiä\nsuutaan.\n\n-- Ei ole pakko sitä askelta ottaa, vastasi ahdistettu jyrkästi; tosin\neivät asiani ole loistavalla kannalla, vaan Jumalan avulla toivon\nniistä pääseväni. Nahkatehtaani kohta rupeaa päästelemään tavaraa ja\nkolmet, neljät markkinat pelastavat minun ensimäisistä rahapulistani.\nKyllä te hyvät herrat saatte mun vararikkoani kauankin odotella.\n\n-- No, mitäpä siitä kiistellä, sanoi nimismies pehmeällä kielellä\nkääntäen puheen toisaalle, -- sanokaapa, paljoko nahkuritehtaanne tuli\nlopullisesti maksamaan?\n\n-- Ei tehdas itse kaluineen kuin vähän päälle kuudentuhannen, vaan\nostetun raakatavaran kanssa on yrityksessä kiinni yli kymmenentuhannen.\n\n-- Entäpä Tammisto, jokos se on sulle kuinka hintava, uteli vielä Repo.\n\n-- Ehkäpä siihenkin jo on tullut pannuksi toinen mokoma.\n\nJos Tamminen olisi aavistanut vieraidensa hankkeet omaisuuttaan\nkohtaan, olisi hän ollut paljon varovampi niitä ilmoittaessa. Vaan\nperäti rehellinen kun itse oli, ei hän aavistanut niin suurta\nkavaluutta muissa löytyvän.\n\nNyt kun jo ilta rupesi kovin hämärtämään ja vieraatkin päässeet\ntarkoituksiensa perille: lannistaneet ainakin osaksi Tammisen uskoa\nparemmista ajoista, saaneet tietää hänen nykyiset hankkeensa ja\nomaisuutensa arvon edes osapuille, ottivat he lakkinsa -- semminkin kun\nkonjakki karafiinista oli loppunut -- ja läksivät matkaansa. Vieraiden\nollessa jo niin kaukana Tammiston veräjästä, ettei ollut pelkoa\nkenenkään heitä enää kuulevan sopersi Manni:\n\n-- Nyt on ki-kiire tarpeen. Jos tapaat Ky-yllölän isännän, niin --\ntuota -- varoita häntä tuppaamasta rahojaan Ta-ammiselle. -- Helkkarin\nhuonoa konjakkia varmaan, kun noin kai-kaivelee sisuksia. -- Kyllä minä\nmuusta pidän huolt -- yhyi!\n\nRepo, vaikka mielellään joi, oli ollut kyllä varova saattaakseen\nitselleen vatsan väänteitä väkevistä juomista ainakaan. Selvästi hän\nvastasikin: sen teen. Mutta mitähän pankki tuumisi, jos saisi tietää\ntuon metsänhaaskuun Tammiston ulkopalstolla?\n\n-- Senkin olen jo miettinyt. Jä-ätä se minun huolekseni.\n\nMiehet tuppasivat toisilleen kättä. Manni alkoi vähän epävakavin\naskelin hoipuroida raittia myöten kotiansa kohti. Repo taas jäi\nhetkeksi seisomaan maantielle ja katsoi pilkallisesti poiskulkevaa. --\nMonelle sinäkin renttu kuoppaa kaivat, vaan varo, ett'et joskus\nitse omiin ansoihisi tartu, sanoi hän puoli-ääneen, kun avasi\npisteaita-porttinsa ja astui pihallensa.\n\nSeuraava yö oli Tammisella uneton. Vaikkei hän vielä epäillyt voivansa\nvähän rettelöisiä asioitaan korjata, oli hän kuitenkin peräti\nalakuloinen ja aavisti Mannin ja Revon puolelta saavansa odottaa\nkukaties vielä mimmoisia juonia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomis-aamuna istui pitkä, laiha mies nimismies Mannin komean\ntyöhuoneen oven suussa. Isännän jo pirteänä pöytänsä ääressä\nkirjoitellen mainitkaamme muutama sana odottavasta miehestä.\nSe oli käskynajaja Lipponen. Mannin Teljoon muuttaessa oli mies\nvaan tavallinen, niukanpuoleisesti elävä talonpoika. Pikku\nkirjoitustaidollaan, jota sai näyttää kyhätessään talonpojille kuitteja\nja velkakirjoja, joutui hän piankin, naapurina semminkin, nimismies\nMannin huomioon. Tämä alkoi Lipposta yhä useammin käyttää\nvieraanamiehenä ryöstöretkillään pitäjällä, erittäinkin kun entinen\nkäskynajaja oli ikäkulu mies ja virkaatekevä erittäin nokkela sekä\nikäänkuin käskynajajaksi luotu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa,\nettä, kun entinen käskynajaja kuoli, Lipponen olisi luonnollisin\nseuraaja ja niinpä hän viran saikin. Ammatti ei tosin ollut\nsuurituloinen, vaan maanviljelyksen ohessa lienee se ollut hyväkin\nsivu-ansio, koska Lipponen saattoi nykyään elää niinkuin muutkin\nhyvinvoipaiset talonpojat. Ei muun muassa mitään harvinaista ollut,\nettä nimismies ja rikkaimmatkin pitäjässä kävivät Lipposessa kestissä,\njoita hän taas puolestaan vastakäynnillään muisti.\n\nNimismies lakkasi kirjoittamasta ja Lipponen nousi seisoalleen, läheten\npäämiestään.\n\n-- Tämmöisen kirjeen pyytäisin teidän kirjoittamaan, sanoi edellinen ja\nnousi istuimeltaan, asettaen mallikirjoituksensa ja paperia Lipposen\neteen, joka jo oli ottanut nimismiehen paikan pöydän ääressä.\n\nToisen kynä alkoikin raapia paperilla. Hetken perästä kysyi hän: kenen\nnimi pannaan alle?\n\n-- Ei kenenkään, sillä se on niinkutsuttu \"anonymikirje\".\n\nLipponen, joka tuota sanaa ei ymmärtänyt, luuli sen olevan sitä lajia\nvirkapaperia, joista hän ennen ei ollut kuullut mitään, katsoen\npuolestaan luonnolliseksi asiaksi, että semmoisia tuli löytyä myöskin.\n\nNyt kuoreen ja siihen päällekirjoitus: \"Säästöpankille N. kaupungissa\".\n\nKohta rapisi taas kynä ja Lipponen nousi istuimelta. -- Olisiko herra\nvallesmannilla vielä mitä? kysyi hän.\n\n-- Ei mitään tällä kertaa. Kirjeen toimitan postiin. Vaan yksi seikka\njuohtuu todella mieleeni: syyskuulla tulevat Viipurilaisten alukset\nKuusniemelle lastaamaan Tammiselta tingatuita halkoja. Pitäkää vaari\nniiden tulosta ja ilmoittakaa asiasta heti minulle.\n\n-- Hyvä, toimitetaan, oli toisen lyhyt vastaus.\n\n-- Muuten, Mattilan torpparakennusten myyntilupa saapui viime postissa,\njatkoi vielä nimismies, -- meidän tulee kohdakkoin ryhtyä huutokaupan\npitoon. -- Nyökäten päätään Lipposelle, tämä taas kumarsi, antoi kättä\nja läksi.\n\nLipposen lähdettyä otti Mannikin hattunsa ja alkoi astua kirkolle päin.\nPäätänsä vähän kivisti ja hän tiesi hyvän ystävänsä Revon semmoisissa\ntapauksissa mielellään apua antavan. \"Aamusiisti\" toverin seurassa oli\nhyvä lääke, joskopa se toisinaan ajoi työky'yn ja halun miehestä siksi\npäivää tipposen tiehensä.\n\nKun hän muutaman tunnin kuluttua palasi kotiansa, seisoi vaimonsa,\nvaalea, huolehtuneen näköinen nainen pöytänsä ääressä ja silmäili\nerästä kädessään olevaa paperia. Miehensä poissa ollessa oli vaimo\nmennyt järjestämään hänen kirjoituspöytäänsä. Siinä oli vielä tuo\nLipposelle kirjoitettu malli ja tämä oli nyt rouvan ihmettelyn\nesineenä.\n\n-- Miks, Fredrik, sinä Tammista vainoat, kysyi hän mieheltään. --\nTässähän N:n säästöpankille ilmoitat, että Tamminen haaskaa metsäänsä,\nottamalla siitä 2,000 syltä halkoja ja neuvot pankkia pitämään huolta\nsaamisensa ajoissa uloshankkimisesta.\n\n-- Mitä sinä, Selma, semmoisista ymmärrät? vastasi mies selin häneen,\nkruununmiehen on pidettävä huoli senlaatuisista asioista.\n\n-- En paljon niihin kajoakaan, tohti vaimo muistuttaa, vaan\nvaistomaisesti ymmärrän, ettei tämä ole vallan oikein tehty. Muistapas\nsen lisäksi, mikä suuri apu oli Tammisesta meidän Teljoon muuttaessa.\nNäinkö hänen silloista hyvyyttään nyt palkitset? -- Kun mies ei\ntähänkään mitään vastannut, vaan seisoi yhä selin, jatkoi rouva: kun\nasia edes olisi tosi, niin voisi sitä kukaties jotenkin puollustaa\nmutta asian laita lieneekin toinen, päättäen siitä mitä Klaara\nsisarensa luota Tammistosta kerran palatessaan kertoi.\n\nManni ei tähänkään virkkanut mitään, vaan läksi, päästäkseen vaimonsa\nnuhteista, ulos talliin katsomaan vasta ostamaa orittansa, jättäen\ntoverinsa itsekseen punnitsemaan menettelönsä oikeutta tai\nkohtuuttomuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevottoman yön vietettyään nousi Tamminenkin jo kello 5 aikana\nyövuoteeltaan ja riensi sorvausverstaasensa, jossa kaksi työmiestään jo\nolivat täydessä touhussa. Tamminen tarkasteli työn menoa, kyseli yhtä\nja toista, teki muistutuksiaan ja lähti sitte nahkuritehtaasen, jossa\nsälli ja kaksi opinpoikaa parastaikaa ammeita hämmentelivät. Kutsuen\ntyönjohtajansa kuivaan verstaasen tuumi Tamminen:\n\n-- Minulle taitaa ruveta koittamaan tiukat raha-ajat; eiköhän voisi\nolla mahdollista saada tavaraa valmistumaan ennen kuutta kuukautta?\n\n-- Sitäpä itsekin mietin tänä aamuna, vastasi työnjohtaja; -- kun\nammeita katselin, tulin siihen päätökseen, että jo Marraskuulla nyt\nliossa olevat tavarat ovat kaupaksi valmiit, jopa muutamat lajit\naikaisin Lokakuullakin.\n\n-- Sepä hyvä, sanoi toinen iloisemmilla kasvoilla, lupauksenne nostaa\nraskaan taakan sydämeltäni.\n\nSilmäiltyään märällä puolella vielä työn kulkua, astui Tamminen\nhyvinkin kevennetyllä sydämellä rehoittaville vainioilleen, jotka tosin\nvielä eivät olleet erittäin laveat, vaan hyvässä kunnossa ja joilla\nsenvuoksi rehoitti kauniin ruis, juuri leikattavaksi kypsynyt. Hyvätpä\nolivat toiveet muistakin viljalajeista. Heinänkorjuu oli edellisen\nviikon suopeilla ilmoilla saatu loppuun ja niinpä saattoikin Tamminen\ntulevaa vuotta, ainakin joukkonsa elatuksen puolesta, katsoa\nlevollisesti ja pelotta silmiin. Kun vaan ei olisi niin tiukat\nraha-ajat, mietti hän kävellessään, ja tuo ajatus vähän synkistytti\nmieltänsä. Luottaen kuitenkin hyväin ihmisten lupaamaan apuun, astui\nhän aamiaisen aikana taas asuntoonsa.\n\nAluksi pistäytyi hän huoneesen, jossa emännöitsijänsä Anna Mattila\nkätkyestä nostettua ja räpyttelevää pikku Elliänsä pesi.\n\n-- Onko Annan todellinen aikomus muuttaa minun luotani? kysyi Tamminen,\nhetken lapsen räpyttelemistä katsottuansa.\n\n-- On, vastasi toinen ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.\n\n-- Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti\nTamminen. -- Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä\nsilmäillen Tammista.\n\n-- Että -- että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä\nvihdoinkin vastanneeksi.\n\n-- Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna\nteeskentelemättä; -- kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.\n\n-- Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä\nnytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää\nsydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset\nkantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.\n\n-- Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden\nkuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.\n\n-- On -- ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.\n\n-- Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen\nkylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYmmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla,\nKuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea\nasuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään.\nMelkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota\nnyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä\nmaahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista.\nAinoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin\nmainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä\nniistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset\nrakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen\noli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli\nkuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä,\nosaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän\nilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.\n\nUkko Mattila, jonka vaiheisin nyt hetkiseksi siirrymme, oli vanhempi\nkylän asukas, kuin kukaan tässä ennen mainittu. Jo silloin kun\nKuuspellon taloa ei vielä löytynytkään, perusti Mattila torppansa sen\nnykyiseen paikkaansa. Se kuului silloin nimismiehen nyt omistaman\nNiemelän tilan alle. Sovinnollisen suostumuksen kautta yksi talon\nveljeksistä muutti Mattilan pohjoispuolelle n.k. Kuuspellon rinteille\nja siitä talokin sai nimensä. Isossa jaossa sitte sille annettiin oma\nnumero ja Mattilan torppa tuli taloon kuuluvaksi sekä sille päivätöitä\nsuorittamaan. Saatuaan torppansa mukiin menevään kuntoon nai Mattila ja\nsiitä avioliitosta syntyivät nuo meille tunnetut sisarukset Anna ja\nKlaara. -- Torppari useinkin elää pönäkämmin kuin isäntänsä, vaan tässä\noli päinvastoin. Karkeata luontoa vastaan sai Mattila yhä taistella,\nmoni kivimäki pusersi hikipisaroita hänen otsaltaan ja niukan leivän\nhän sittenkin perheenensä söi. Päivätyön teko ja muut taloon annettavat\npossakat olivat kylläkin työläät täyttää ja olisikin järki köyhyys\ntorpassa vallinnut, ellei paikan kolme lehmää ja viime aikoina\nhevoskaakki talvisilla tukinvedoillaan olisi torppaan elatusvaroja\nlisäilleet. -- Noin vuosikymmen ennen tätä oli pitäjään perustettu\nkansakoulu. Vaikka moni varakaskin talollinen ylenkatsoi laitosta eikä\nlaittanut sinne lapsiaan, tekivät sen kuitenkin enimmiten torpparit ja\nloiset. Mattilakin vähillä varoillaan kustansi kumpaisenkin tyttärensä\nkoulunkäynnin neljä vuotta. Tyttöset sieltä päästyään ja rippikoulun\nkäytyään, auttoivat vanhempiaan koti-askareissa; vaan kun torpan\nvarallisuus ei siitä kostunut, päättivät he lähteä palvelukseen. Niin\ntulikin tätä edellisenä syksynä vanhempi sisko Anna emännöitsijäksi\nTammistoon, kun talon oma emäntä jo useimmiten oli vuoteen omana ja\nnuorempi sisko Klaara piiaksi nimismies Männille. Vanhemman siskon\ntoimiin Tammisen luona olemme jo vähän perehtyneet, vaan Klaaran\nsuhteen on vähän muistuttamista lisään. Nimismiehen taloon tultuaan\nolivat kaikki peräti mielistyneet kirkassilmäiseen ja verevään tyttöön,\njoka sukkelasti kuin orava toimitti askareensa. Etenkin nimismies itse\noli omituisesti ystävällinen hänelle. Paitsi että tytön palkka oli\nsuurempi kuin vanhemman siskon Tammistossa, toi nimismies\nkaupunkimatkoiltaan hänelle lahjaksi milloin kaulahuivin, milloin\nesiliinavaatteen, jopa joululahjaksi oivallisen hamekankaankin. Rouva\ntosin nureksi ja tuumi, että vaikkapa tyttö olikin hyvä, välttäisivät\nvähemmätkin lahjukset. Rouva-parka ei silloin vielä tietänyt syytä\ntämmöiseen anteliaisuuteen, sillä hän oli kasvatettu liian\nsiveellisessä kodissa, löytääkseen pahempia syitä miehensä menettelöön.\nLahjuksien ohessa rupesi nimismies Klaaralle ennen pitkää laskemaan\nleikkipuheita, joissa toisinaan joku rivouskin piili, silloin kun luuli\nrouvan korvan välttävän. Sitte seurasi siivottomia nuoren miehen\nkertomuksia, jopa nimismies joskus tarttui tytön vyötäryksiinkin,\npuristaen häntä aika lailla rintaansa vastaan. Rakastavan vaimon silmä,\nkoettakoon hän parempia luulojaan vaikka miten vireillä pitää, täytyy\ntuommoisen vihdoinkin keksiä ja niinpä rouvakin vähitellen täysin\nymmärsi miehensä intohimot; halveksiminen ja ylenkatse miestään kohtaan\nsai yhä enemmän vallan hänen sydämessään.\n\nUkko Mattila vaimoneen eleli nyt hyviä päiviä, sillä nimismies otti\nmaksaakseen ukon kaikki velat, antoi eloa ja muuta elämistä, joista\nkuitenkaan ei unohtanut ottaa velkakirjaa toisensa perään. Vanhukset\nluulivat, että nimismies, palkitakseen Klaaran hyvää käytöstä, täten\ntahtoi vanhempiakin auttaa vaikeiden aikojen yli.\n\nKlaaran tunteet kaiken tämän aikana muuttuivat omituisella tavalla. Ei\nhän kokemattomuudessaan ollut aavistanut maailmaa tuommoiseksi. Tuntien\nsydämeensä tunkeutuvan omituisen myrkyn, hän kerran sisarensa kanssa\nkäydessä vanhempiaan tervehtimässä, isän ulkona ollessa, äidilleen ja\nsiskolleen itkien kertoi tilansa ja sisällisen harminsa nimismiehen\nkohtelun vuoksi. Kumpaankin kuuntelijaan kertomus iski kuin salaman\nliekki; he ensin vaikenivat hetken, sitte pullahtivat hekin itkemään\nsitä vaaraa, mikä Klaara-parkaa oli kohtaamaisillaan. Mielten vähän\ntyynnyttyä päätettiin, että Klaara heti pyytäisi eroa paikastaan, ja\njos tähän ei nimismies suostuisi, niinkuin luultavampaa oli, tyttö\nhänelle, kun vasta vielä hyväilyksiään uudistaisi, antaisi rouvan\nkuullen semmoiset ripitykset, ettei mieli enää vasta tekisi tyttöön\nkäsiksi käydä.\n\nNiin kävikin kuin oli tuumattu. Klaaraa ei laskettu paikastaan keskellä\nvuotta, nimismies sai ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa aika\nlöylytyksen ensin Klaaralta sitte vielä myrkyllisemmän rouvalta ja niin\nsai tyttö vihdoinkin jäädä tykkänään rauhaan. Nimismiehen kohtelu nyt\nmuuttui määrätyksi, kuivaksi ja käskeväiseksi. Vaan tuo oli Klaaralle\nkuitenkin helppo kantaa edelliseen siveettömään käytökseen verraten,\nsillä se jo uhkasi saastuttaa kokemattoman tyttösen sydämen kokonaan.\n\nMuut seuraukset olivat lyhyet. Nimismies Manni haki Kuvernöörin\nviraston kautta saatavansa ukko Mattilalta: ei yhtaikaa, niinkuin olisi\nollut luonnollisempaa, vaan yhden pienen velkakirjan sisällön toisensa\nperästä. Näin nousivat oikeudenkäynti-kulungit ja muut kustannukset\nmelkein itse velkojen suuruisiksi. Ja niinpä eräänä kauniina\nkevättalvi-päivänä myytiin ukko Mattilan kolme lehmää, hevonen, vasikka\nja sika sekä muuta irtonaista. Surusta kohta senjälkeen kuoli\nkivulloinen Mattilan muorikin, sillä hän ei voinut käsittää elämää enää\nmahdolliseksi ilman rakkaita lehmiään. Ukko Mattila, vaikka tätä\nlisä-iskua kovasti surikin, ei kuitenkaan epäillyt tulevaisuudesta.\nHeti otti hän, niinkuin sanotaan, lehmän \"ruuville\". Sitä hoiti nyt\ntorpassa asuva loinen siksi, kun Annan palvelusvuosi menisi umpeen ja\nhän saisi palata kotiansa emännöimään. Hevosenkin toivoi Mattila\nkeväämmällä saavansa, jos ei muuten, niin velaksi. -- Vaan hän ei\ntuntenut täydellistä ihmiskostoa, joka salassa piilee. Sillä kun\nkruununrahatkin vielä olivat rästinä eikä nimismiehenkään saaminen\ntäysin kuitti,1 haki tämä Mattilan torpparakennuksetkin myytäviksi.\n\nNoille miehensä vehkeille rouva Manni toisinaan katkerasti nauroi, vaan\nkun taas muisti hänen pettyneet toiveensa ja siitä seuraavan kiukun,\ntaisi hän inhosta ja häpeästä tuntimäärät itkeä ja päiväkaudet käydä\npunettuneilla silmillä, joka kuitenkaan ei estänyt Mannia kulkemasta\nennakolta määräämää tietään; sillä hän ei voinut muuten: hänen\nkäsitteensä hyvästä ja pahasta olivat nyt kerran saaneet sen suunnan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt rupesivat asiat Teljossa käymään kuin nuottien mukaan.\n\nMattilan torpparakennukset myytiin ja ne osti nimismies Manni. Jo\nsamana päivänä täytyi ukko Mattilan muuttaa ja hänet otti Tamminen\ntyöhönsä toistaiseksi.\n\nVielä Elokuussa sai Tamminen käskyn, että hänen kuukauden sisällä tuli\nN. kaupungin säästöpankille suorittaa velkansa 4,000 mrk. ynnä sisällä\nolevan vuoden maksamattomat korot. Tamminen säpsähti tuota iskua:\nolihan velka hänelle luvattu \"seisovaksi lainaksi\", kunhan vaan korot\nsäntilleen suorittaisi ja sen hän oli tehnytkin.\n\nTamminen rupesi Salojärven isäntää ensiksi käsirahoistaan noin 2,000\nmarkasta pihistämään. Kun tämä rupesi hävyttömäksi ja haukkui Tammista\nsilmät korvat täyteen, manuutti jälkimäinen Salojärven tuleviin\nsyyskäräjiin. Salojärvi taas, niinkuin toinen oli aavistanut, muutti\nheti rahaksi irtonaisensa, möi tilansa hyvine tukkimetsineen\nViipurilaisille tukkiherroille 12,000 markasta ja muutti, Tammiselle\nkiusaa tehdäkseen, kirkonkylään, jossa hyvän tuttavansa, maakauppias\nRevon kanssa makeasti nauroivat mokomalle \"sukkeluudelle\".\n\nAhdistettu Tamminen koetti tavan takaa saada Kyllölän rikasta isäntää\nkäsiinsä, sillä olihan tämä häntä luvannut auttaa tarpeen tullessa.\nKokeet pitkät aikaa olivat turhat. Kotonaan tämä ei milloinkaan\n\"sattunut olemaan\" Tammisen siellä käydessä ja kirkonmäelläkin Kyllönen\nvältti häntä kuin ruttotautista ja aina hävisi väkijoukkoon, kun toinen\noli hänet tapaamaisillaan. Kerran kuitenkin miehet yhtyivät eräässä\nkirkonkokouksessa ja vastenmielisesti Kyllönen seurasi Tammista ulos.\nKun jälkimäinen kertoi ahdingostaan ja pyysi nyt juuri luvattua apua,\nvastasi toinen ihmeellisen kylmäverisesti:\n\n-- Vaikka olisikin rahaa, niin en nyt, hyvä veli, voi auttaa. Kertoohan\nkoko pitäjä sinun olevan vararikon partaalla. Maksuksi saisin vaan\nvaivat valvoa saatavaani sinun konkurssissasi ja tyytyä osille niinkuin\nmuutkin.\n\n-- No, sama se, tuumi Tamminen itsekseen, kun kokouksesta alla päin\nastuskeli kotiansa kohti. -- Tässä kuussa (Syyskuu oli jo käsissä) saan\nhaloista rahat, joilla tukkean puolet säästöpankin velkaa. Lokakuulla\nlähden markkinoille sorvaus- ja nahkatavarain kanssa ja niin ehkä\nJumalan avulla pääsen pahimmasta taakasta. Repo ei kiireimmällä\nlainkäynnillään kuukausiin voi minulle mitään ja vastahan Joulukuulla\nMannin hallussa oleva vekseli on maksettava; olenhan sitä paitse\nsiitäkin vähin erin suorittanut jo likemmä neljännen osan.\n\nTamminen oli näitä mietteitään lopettaessaan asioistaan paljoa\nlevollisempi kuin koskaan ennen.\n\nViikkoa pari vieri ja Tamminen saattoi ilokseen kaupungissa asuvalle\nViipurilaisten asiamiehelle ilmoittaa halko-urakan olevan täyden.\nHeti saikin hän vastauksen, että laiva oli jo lähetetty puita\nvastaanottamaan ja lastaamaan, jolloin Tamminenkin saisi sovitun\nurakkasumman käteensä.\n\nVieri niin taas viikon päivät ja asiat Teljon kylässä näyttivät menevän\nentistä latuansa. Eräänä päivänä silloin ilmestyi Kuhajärvelle\nhinaajahöyry, tuoden Viipurilaisten lotjaa Kuusniemen rantaan. Tamminen\nripeästi soudatti itsensä halkopaikalle. Puiden vastaan-ottaja tarkasti\ntavaran, hyväksyi ne ja ryhdyttiin heti mittaamistoimeen.\n\nNiemelän rannastakin läksi vene ja siinä kaksi miestä. Alussa ei tuota\nkukaan huomannut, vaan veneen lähetessä lastauspaikkaa, huomasi\nTamminen yhä selvemmin kokardihatusta, kenen kanssa hänellä tuli olla\ntekemistä ja säpsähti hiukan. Nimismies Manni nousikin kohta rannalle\nLipposen seurassa, läheni Tammista ja halkojen vastaanottajaa, jotka\nseurasivat mittamiehiä, sekä kysyi kuivasti papereja taskustaan\nkaivellen:\n\n-- Kenen halkoja tässä mitataan?\n\n-- Niinkuin itsekin hyvin tiedätte, ovat ne minun vielä, vaan Viipuriin\nkaupatuita, vastasi Tamminen.\n\n-- Siinä tapauksessa minä tämän Kuvernörin oikeuden välipäätöksen\nnojalla otan halot N. kaupungin säästöpankin saamisen vakuudeksi\ntakavarikkoon ja kiellän käskynajaja Lipposen kuullessa haloista\nkalikkaakaan koskemasta. Tässä on Tammiselle kopio välipäätöksestä ja\nteille, joka luultavasti olette Viipurilaisten asiamies, toinen.\nPapereista näette valitusajan ja paikan, mihin on mentävä.\n\nToimituksensa täytettyään läksivät kruununpalvelijat taas pois\nsoutamaan, jättäen ällistyneet kaupanhierojat suu auki seisomaan\nKuusniemen rannalle.\n\nMitäs tehdä? Miesten mietittyä vähän aikaa, päätettiin lotjan antaa sen\npäivän vielä seista paikoillaan, kunnes Tamminen ehtisi pistäydä\nkaupungissa kysymässä syytä moiseen menettelöön.\n\nKaupunkiin oli vaan kolme peninkulmaa ja pianhan Tamminen tuon matkan\nhyvällä virkullaan oli tehnyt. Hän tapasikin säästöpankin johtajan ja\nkysyi, miksi velka niin pian oli suoritettavaksi vaadittu, vaikka se\noli olevinaan \"seisova laina\".\n\n-- Siksi, vastasi johtaja, kun te haaskaatte Tammiston metsää ja teette\ntalon pian arvottomaksi.\n\n-- Ei viisisataa syltä halkoja minun tilaani arvottomaksi tee.\n\n-- Kaksituhattahan kuulutte ottavankin, on meille kerrottu.\n\n-- Se ei ole totta. Kuka semmoisia on teille kertonut? uteli Tamminen.\n\n-- Me emme saa pankin salaisuuksia ilmoitella, oli toisen vastaus.\n\nTamminen arvasi nyt, ketä hänen tuli kaikista vastoinkäymisistään\nkiittää. Kun takavarikkokieltoakaan ei luvattu peruuttaa, ja että hänen\npäinvastoin viikon sisällä tuli velkansa suorittaa lainkäynnin uhalla,\nläksi miesparka kotiansa kohti niin apealla mielellä, kun semmoisissa\nsuhteissa lähteä voi.\n\nHalkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja\nKuusniemen rannalta matkaansa. -- Siitä riemusta Manni samana iltana\nRevon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä\npatahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina\nkotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.\n\nParia viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta\nvelasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen\nmaakauppias Revolta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut\nsaatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan.\nNiinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet\ntekemättä.\n\nVanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni\nsäästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat\nTammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut\nsitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla.\nOikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät\nkestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä\nlain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.\n\nNyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän\nvalmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi\n24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.\n\nOikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo\npesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta\nirtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet,\nirtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä\nanomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen\nilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa\nvarsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi\nTammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio\njulistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet\ntyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden\nahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne\ntekisivät parastansa, siitä oli hän varma.\n\nEräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä\npäätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri\nomien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku\nElli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi\nhän:\n\n-- Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille\nsanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni\nhopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin\nteitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki,\nkaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan\nteille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi\nmimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin\naina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin,\nAnna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin\nmieltäni katkeroi.\n\nAnna ei antanut kättänsä. -- Olisin siihen suostunut muutama kuukausi\ntakaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä\nniinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä\nmökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen\ntytärtä Tammiston emäntänä.\n\nTammisen silmät suurenivat. -- Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei\nmitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia\npuutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.\n\n-- Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. -- Yltäkylläisyyteen\nen ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän\non sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston\nyltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.\n\nTamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä\noli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen\ntoisensa edestä solmittu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika\nlailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin,\nsai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas\nViipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä,\nsillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta\nyhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon\nsaapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni\nkorttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne\nmelkein sukupuuttoon menetti.\n\nSitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen\nraastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin\nmahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen\nnahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka\nManni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin\nmyytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi\nManni näin teki.\n\nAntaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi,\nryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli\nnähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä\njätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet.\nMaanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti\nRepo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana.\nSeurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin\ntoistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.\n\nEräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla\nmenneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin\nlehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin\nkorkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut\nelukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli\nnimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin\nTammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.\n\nNimismies Manni oli itsevaltaisesti, Revolta kysymättä, ottanut\nrahastonhoitajan toimen niskoillensa ja jälkimmäinen taas ei tuota\nvastaan mitään muistuttanut, vaan mietti talvikäräjissä kyllä panevansa\nmiehensä tiukalle.\n\nSeuraavaa huutokauppaa odottaessa kävi kaupungista eräs nahkurimestari\nTammistossa tehdasta ja sen tavaroita katsomassa. Saatuaan tarkat\ntiedot työnjohtajalta tavaroista, saapuikin hän nimismies Mannin\ntietämättä huutokauppaan.\n\nEnsin myytiin Tammisen saatavat. Yksi huusi kelikaupalla yhden, toinen\ntoisen. Manni itse tuli muutamalla markalla saamaan Salojärven velan\npesälle 2,000 markkaa.\n\nNyt ryhdyttiin nahkatehtaasen. Lipponen, joka käytti vasaraa, ilmoitti\nmitä kaikkea samalla lyönnillä meni ja kysyi, mitä tarjottaisiin.\n\n-- 2,000 mark. vastasi edellä mainittu nahkuri.\n\nManni nosti silmänsä ja näki hartiakkaan käsityöläisen seisovan kädet\nselän takana levollisena.\n\n-- 2,000 mark. ensimäinen, 2,000 mark. toinen, 2,000 mark.\nkolmas -- -- --\n\n-- 2,500, huusi Manni ja lisäsi kovasti: kalusto ja työn alla olevat\ntavarat myydään ainoastaan käteiseen rahaan.\n\n-- Tiedetään, vastasi nahkuri, 3,000 mark.\n\n-- 3,000 mark. ensimäinen, 3,000 toinen, jatkoi Lipponen.\n\n-- 3,500, rinkasi Manni ja likeni nahkuria, jolle kuiskasi: rahat ovat\ntodella lyötävät lautaan heti.\n\n-- Niin seisoi aviisissa. 4,000 mark. tarjottu.\n\nMannia rupesi jo huimaamaan. Olisikohan tuolla törrikäisellä rahaa?\nmietti hän, vaan huusi 4,500.\n\nNahkuri meni 5,000:teen, Manni 5,500:taan, toinen taas kylmäverisesti\n6,000:teen markkaan.\n\nManni raivosi. -- Peijakas vie, eiköhän tuota haisevaa pässiä saa pian\nluopumaan kiusanteostaan, huusi hän, ja lisäsi: 6,500 mark. tarjottu:\n\n-- 6,500 mark. ensimäinen, 6,500 mark. toinen ja 6,500 mark. kolmas\nkerta. Eikö kuka tarjoa enemmän?\n\nEi jäntärekään nahkurin kasvoissa värähtänyt.\n\nVasara lankesi ja siis oli tehtaan kalusto ja tavarat Mannin omat.\n\n-- Jos työmies, joka itse ymmärtää työn käytännön, olisi maksanut\nkaikesta 6,000 mrk., olisi hän kukaties vaivoistaan jotakin saanut,\nvaan miten hieno herrasmies pässin ammatista voittoa tuumaa ottaa, sitä\nen ymmärrä, sanoi nahkuri kuuluvasti.\n\nManni loi häneen vaan kiukkuisen silmäyksen ja kääntyi selin.\n\nSenjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki\nheinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää\nrihkamaa.\n\nMitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä\ntilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä\nsuurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat\nmarkka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi\ntieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä\nkannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis\nastua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään\nennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä\nheidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti\npikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.\n\nTästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin\npitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon\nemännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.\n\n-- Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois,\ntuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. -- Minä kaikissa\ntapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin\ntarpeisiin.\n\n-- Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; --\netkös ole kuullut sananpartta: \"elä nuolaise ennenkuin tipahtaa\".\n\n-- Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat\nmatkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.\n\nKukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen\nolisi samalla sisälle astunut.\n\nKahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin,\nkiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:\n\n-- No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.\n\n-- Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.\n\n-- Mikäs estää? kysyi Manni.\n\n-- Eikö myydä? kiljasi Repo.\n\nKumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin\nnoin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen\njäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:\n\n-- Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli\nvelkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa\nja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu\nhyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä\nraha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette\nopettaneet.\n\n-- Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua\ntunsi.\n\n-- Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.\n\nSalojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet\nsivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.\n\n-- Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti\nManni.\n\nMies myönsi.\n\n-- Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa\nvaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että\npanette puumerkkinne tähän paperiin. -- Sen sanottua veti Manni esille\npitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi\nvastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat\nvierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä,\nvaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan,\njosta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin,\njoihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt\nollenkaan tutustua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama kuukaus on kulunut. Astumme taas nimismies Mannin työhuoneesen.\nOvella seisoo Salojärvi surkean näköisenä ja sen läheisyydessä olevalla\ntuolilla istuu käskynajaja Lipponen. Manni itse kävelee piippu suussa\npitkin laattiaa.\n\n-- Eikö teillä ole hiukkaakaan armahtavaisuutta rinnassanne minua\nkohtaan, kysyi Salojärvi.\n\n-- Ei rahtuakaan, vastasi Manni, semmoisia konnia, kuin sinä olet,\ntäytyy opettaa \"ypykkää\" hyppimään.\n\n-- Mutta enhän paperia noin hirveäksi aavistanut, muistutti Salojärvi.\n\n-- Juuri senvuoksi vekselin otinkin, vastasi Manni. -- Minä tunnen\nsinun kaltaisesi miehet liian hyvin, antaakseni itseäni vetää nenästä.\nKruununvoudin konttorissa sitä paitsi odottaa sinua matka- ja\neväsrahaksi ai'otut 100 markkaa. Jollet heti lyö saatavaani lautaan,\nlähdet jo tänään läänin vangistoon. Vekselilaki ei muuta valittavaa\ntiedä eikä tunne. Sinulla on rahaa, sen tiedän ja älä luulekaan, että\nminun petät, niinkuin petit Tammista.\n\n-- Mutta eihän teille koko juttu maksanut kuin jonkun markan ja nyt\nkiskotte minulta 2,000 markkaa, muistutti Salojärvi.\n\n-- Juuri senvuoksi onkin riemuni saada sinua vanha roisto tanssittaa,\nlohdutti Manni. -- Ja nyt pitkät puheet pois ja pellolle, jollet heti\nlyö rahoja lautaan.\n\nSalojärvi-parka raapi korvallistaan \"mokomalle sukkeluudelle\", sillä\noli se kuitenkin totta eräämpi hänen omaa tekemäänsä. Vaan eihän siinä\nmikä auttanut kuin kaivaa rahat esille ja alkaa lukea vaan.\n\nManni istuutui.\n\n-- Summa on täysi, mutta korot puuttuvat, sanoi hän.\n\nKorot laskettiin 8 % mukaan, jonka Manni sanoi itse pankkiin\nkaupungissa maksavansa ja huokauksella maksoi Salojärvi nekin.\n\n-- Nyt lainkäynti-kulunkini ja matkani kaupunkiin, muistutti Manni.\n\nSalojärvi intti vastaan.\n\n-- Sama se, jos et niitä maksakaan; siinä tapauksessa en anna vekseliä\nluotani. On maailmassa piiskoja, jos on koiriakin, tuumi Manni.\n\nSalojärven täytyi siis suorittaa viimeksi vaaditutkin, sai paperinsa\nvihdoinkin kuitattuna takaisin ja lähti nyrpein mielin Mannin\nkamarista.\n\n-- Minulle taitaa todella tulla pakoksi muuttaa nahkuritehdas pois\nTammistosta, sanoi Manni Lipposelle, kun he taas olivat kahdenkesken.\n-- Tuo helkkarin kaupunkilainen kiskoi sen ostosumman niin korkealle,\nettä Tamminen väkisenkin saanee pitää tilansa.\n\n-- Minne sen aiotte sitte muuttaa? tiedusteli toinen.\n\n-- Sepä juuri onkin kysymys, oli Manni hätäilevinään. -- Vaan minulle\npälkähtää eräs ajatus päähän. Onhan teillä vanha asuinrakennuksenne\njoutavana. Vuokratkaa se minulle niin muutan tehtaan siihen.\n\n-- Joutaa se, tuumi Lipponen. -- Saatte ruveta vaan, vaikka heti\nmuutos-puuhaan.\n\nAsia siis lopullisesti päätettiin. Vaan Manni oli jotakin hoksaavinaan,\nkun hän äkkiä kysyi, oliko Lipposen rakennukset vakuutetut palovahinkoa\nvastaan.\n\n-- Ei muussa kuin pitäjän yhteisessä palovakuutuksessa, vastasi\nLipponen.\n\n-- On sekin hyvä, vastasi Manni, vaan nyt kun tehtaani siihen muutan,\ntulee vaara tietysti ainakin kappaletta suuremmaksi. Neuvoisin teitä\nvakuuttamaan rakennuksianne kaupungissa johonkin ulkomaiseen yhtiöön.\nSen minä ainakin teen nahkuritehtaan ja Mattilan torpparakennusten\nsuhteen, joihin tuumaan asettaa kuivan verstaan. Jos sitte vahinkokin\ntapahtuisi, voisi semmoisesta vetäytyä omillaan ainakin.\n\nLipponen oivalsi asian laidan heti. Ymmärtäen että tuommoinen \"vahinko\"\nolisi Männille mieleen, sanoi hän:\n\n-- Semmoinen tapaturma on hyvin mahdollinen. Esimerkiksi Luoma, entinen\nmaakauppias täällä ennen Repoa, kun piti talonsa vakuuttamatta, ei\nsaanut sitä syttymään, vaikka olisi sytyttänyt, vaan niinkohta kun\nvakuutti omaisuutensa paloi se myös heti poroksi.\n\nManni oli tyytyväinen, että hänellä oli niin ymmärtävä käskyläinen.\nPäätettiin siis, että Lipponen heti vakuuttaisi talonsa johonkin\nulkomaiseen yhtiöön ja Manni taas nahkuritehtaansa ynnä Mattilan\nrakennukset toiseen ja kun Lipponen valitti itseltään puuttuvan\nvakuutus-maksuksi rahaa, sai hän inttämättä Mannilta tarvittavan\nsumman.\n\nMiehet luulivat saaneensa keskustella kenenkään kuulematta, vaan\nraollaan oleva ovi avaantui selälleen ja kynnykselle ilmestyi nyt talon\nhuolestuneen näköinen rouva.\n\n-- Etteköhän te miehet puhu päätänne poikki? muistutti hän; -- minun\nmielestäni oli teillä jotenkin kamalat puheet ja kamalat lienee\naikomuksennekin.\n\n-- Mitä sinä Selma miesten asioista ymmärrät? tiuskasi miehensä\näreästi; -- parempi olisi, kun pysyisit kyökkitoimissasi, kuin vaanisit\nminun puheitani ja tekojani ovien raoista.\n\n-- Kumpa tuo vaaniminen edes palauttaisi oikeuden ja velvollisuuden\ntunnon rintaasi ja panisi sinut miettimään, mitä tekojasi voit Jumalan\nja ihmisten edessä vapaalla omallatunnolla vastata, olisi paljon\nvoitettu; vaan se taitaa olla jo lopen myöhäistä, huokasi rouva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSivumennen mainitsemme vaan ylläkerrotun täydentämiseksi, että ennen\npitkää olivat Kuuspellon rakennukset vakuutetut 4,000:sta, talossa\noleva irtain 2,000, Mannin nyt vielä Tammistossa sijaitseva vaan\npiakkoin Kuuspellolle muutettava nahkuritehdas ja työn alla olevat\ntavarat 25,000:sta sekä Mattilan torpparakennukset 1,500:sta markasta.\nKaikki kävi hyvästi päinsä, koska asiamiehet kaupungissa uskoivat\nomaisuuden todella olevan vakuutettujen summien arvoisen ja olihan\näsken sanomalehden ilmoitus-osastossa ollut erittäin kehuva ja\nkiittelevä lause nahkatehtaasta ainakin.\n\nKohta alettiin myös Lipposen vanhaa asuinrakennusta tehdasta varten\nkorjata. Pullistuneet seinät oi'ottiin, katto laitettiin ja ammeen\nsijoja ruvettiin kaivamaan. Oli aikomus niin pian kuin mahdollista\nsaada tehdas uuteen paikkaansa muutetuksi sekä käyntiin myöskin.\nLipponen oli kaikissa näissä puuhissa Mannin oikeana kätenä ja\nhyvästipä työ edistyikin; eihän raha puuttunut ja koska laitos oli\nkorkeasti vakuutettu, täytyy sille myös antaa niin muhkea ulkomuotokin\nja sisustus, kuin suinkin mahdollista, sillä saattoihan jonkun\npalovakuutus-asiamiehen päähän pälkähtää tulla tehdasta tarkastamaan.\n\nYksi seikka kummastutti naapureita. Lipponen alkoi ryypiskellä todella,\nensin yksikseen ja salaa, sitte yhä julkeammin, joten hänet usein\nnähtiinkin kyöränä päihdyttävistä juomista. Kun hän usein täten teki\nitsensä kykenemättömäksi asioitaan toimittamaan, olivat tietysti\nansiotkin huonot, ja taloudenkin asiat menivät menojansa, joten vaimon\nja lasten täytyi turvautua useasti naapurien hyvyyteen, sillä kotoa\nleipä puuttui. Nimismiehen talo toistaiseksi ainakin näkyi olevan\npuutetta kärsivälle perheelle hyvänä turvapaikkana. Manni osoittikin\ntässä suhteen harvinaista auliutta ja rouva taas armahtavaisuudesta\nmielelläänkin auttoi, sillä heiltä ei todella puuttunut varoja auttaa\ntarvitsevia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi on jo voittopuolella. Uuden nahkuritehtaan rakennukset ovat jo\nsiihen määrään valmistuneet, että vaan ammeet ja li'ossa olevat tavarat\novat siihen muutettavat. Manni muuten ei ollut tehnyt tehtaansa kanssa\nhuonoja asioita. Jonkun tuhannen oli hän jo nahka-tavaroilla saanut,\njoskopa työmiesten palkatkin jotakin vetivät.\n\nEräänä päivänä lepäsi nimismies Manni käärityin päin salinsa sohvalla.\nRouvansa istui kiikkutuolissa sohvan vieressä lukien kuuluvasti Uutta\nTestamenttia.\n\nManni oli edellisenä iltana palannut parivuorokautisella matkaltaan\nkaupungista. Kotia tultuaan oli hän valittanut kovaa päänkipua ja että\noikean käden sormiaan ja oikeaa jalkaansa omituisesti pisteli. Vaimonsa\ntiesi kyllin, mistä tuo tauti oli kotoisin: ei muusta kuin\nsiivottomasta elämästä ja valvonnasta. Vaikkapa vaimoparka halveksikin\nmiestään, ei hän kuitenkaan voinut olla hänelle antamatta sitä hoitoa,\nkuin hän suinkin voi. Olihan Manni kuitenkin kaikkine virheineen hänen\npikku lastensa isä, jopa hän miehensä pyynnöstä lueskelikin hänen\nvuoteensa ääressä yhtä ja toista. Nyt oli hänellä käsissään Uusi\nTestamentti. Miehensä oli liian paljon ruumiillisesti ja hengellisesti\nrunneltu, voidakseen estää vaimoansa lukemasta sitä kirjaa, mitä hän\nenimmin oli halveksinut ja vähimmin olisi tahtonut kuulla.\n\nSelma-rouva luki tahallaan seuraavia kohtia:\n\n    Älkäät tavarata kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat\n    ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat;\n\n    Vaan kootkaat teillenne tavarata taivaassa, kussa ei koi eikä\n    ruoste raiskaa, ja kussa ei varkaat kaiva eikä varasta.\n\n    Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne.\n\nJa taas edelleen toisesta kohdasta:\n\n    Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais,\n    ja sielullensa sais vahingon? taikka mitä antaa ihminen sielunsa\n    lunastukseksi? Sillä ihmisen Poika on tuleva Isänsä kunniassa\n    enkelittensä kanssa ja silloin hän maksaa kullekin töidensä\n    jälkeen.\n\n-- Aih! ennätti Manni vaan kiljaista ja suunsa vääntyi väärään oikealla\nposkelle päin. Hän koetti nousta ylös, vaan oikea kätensä ja jalkansa\neivät enää tehneetkään palvelusta. Vaimonsa koetti häntä auttaa\nistumaan, vaan se oli turhaa vaivaa. Manni, jonka koko oikea puoli oli\nhalvautunut, se nyt nähtiin selvästi, vaipui hervotonna sohvalle\njälleen.\n\nNyt tuli Niemelässä kiire. Perheentuvassa asuva loisnainen oli kuppari\nja hieroja ja tämä kiireesti haettiin ensimäistä apua antamaan,\nsill'aikaa kun Lipponen nimismiehen parhaimmalla oriilla laitettiin\nkaupunkiin lääkäriä hakemaan. Vaimo ryhtyikin heti työhönsä ja puolen\ntuntia linementeillään sairasta kuvetta hierottuansa rauhoittuikin\nManni siihen määrään, että hetkeksi nukahti. Vaimonsa istuutui vuoteen\nviereen ja kyynel toisensa perään tipahti kalveille poskillensa, kun\nhän silitteli polvensa juureen hiipineen vanhemman tyttösensä käheröitä\nhiuksia.\n\n-- Onko isä kipeä? uteli pienokainen.\n\n-- On, vastasi äiti; isä on kovasti kipeä ja tuskin hän siitä enää\nparaneekaan.\n\n-- Eikös isä sitte enään konsaan lähde pois kotoa, jota sinä äiti aina\nniin pelkäät? kysyi vielä lapsi.\n\n-- Jumala tietää; ei taida enää päästä, oli äidin surullinen vastaus.\nHetken perästä hän liitti: mene nyt hiljaa Yrjön toveriksi ja leikkikää\nsiivolla, että isä saa maata.\n\nAjatellessaan niitä surun, ehkäpä puutteenkin päiviä, jotka nyt\nsaattaisivat kohdata ja kuinka hän ehkä pitkiksi vuosikausiksi tulisi\nkytketyksi sairaan vuoteen viereen, ei rouva-parka voinut olla silmiään\nnenäliinallaan peittämättä ja itkemättä katkerasti. Siitä hän vasta\nlakkasi, kun kuuli miehensä yskimisen ja katsahtaen häneen päin,\nsilmäili tämä häntä omituisesti kiiluvilla silmillä. Vastapäätä sohvaa\noli suuri salin peili, joka riitti laattiasta melkein kattoon saakka.\nTähän nyt Manni loi kummalliset silmänsä ja katsoi siihen\nsilmäripsiäänkään väräyttämättä.\n\n-- Näetkös Selma peilissä mitään? kysyi hän, nähtävästi ponnistaen\nsaadakseen sanansa kuuluviksi.\n\nRouva katsoi osoitettuun paikkaan. -- En näe siinä sen kummempaa, kun\nsinut sohvalla lepäävänä ja itseni sinun läheisyydessäsi istuvana,\nvastasi hän; -- vaan mitäs enempää siinä pitäisi näkyä?\n\n-- Minä näen uuden nahkatehtaani, sopersi Manni, -- katso kuinka komea\nse on, -- -- se on vakuutettu suuresta summasta, -- -- vaan ei se ole\npuoltakaan sen arvoinen.\n\nRouva katsoi kauhistuksella mieheensä, joka hetken kuluttua jatkoi, yhä\ntuijottaen peiliin:\n\n-- Nyt se palaa! Herra Jumala, se palaa! Ja minä käskin, -- --\nLipponen, sinä rakkari, -- -- -- odota vähän, elä sytytä! -- --\nAuttakaa -- -- hyvät ihmiset! Perkele riivaa toisinaan syntistä kurjaa.\n-- -- Lipponen, sammuta paikalla -- -- tai minä tapan -- -- --\nminä panen sinut virattomaksi -- -- sinä vanha roisto -- -- --\nmurhapolttaja!\n\nMannin näkö ja kaula olivat tuskanhiestä vesimärät, kun hän silmänsä\nummisti. Vaan sittekin jatkui hourailemisensa:\n\n-- Se palaa -- -- vanha rani! -- -- palakoon -- minä saan rahaa\n-- -- -- paljon rahaa -- -- maksan velkani -- -- maailman voittaisi\n-- -- -- vahinkoa sielullensa! -- -- missä on sielu? -- -- -- nahan ja\nlihan välissä -- -- -- aih!\n\nKummallinen nytkähdys väristytti koko ruumista, rinta kohoili\nahkerasti, sitte vielä hetken perästä toinen ja heti kolmaskin\nnytkähdys: silmäluomet avautuivat vitkalleen puoleksi, samoin\nhuuletkin, syvä huokaus tunkeutui rinnasta ja Manni ei hengittänyt\nenää.\n\nMuutaman tunnin perästä saapunut lääkäri ainoastaan sai todistaa, että\nnimismies Manni oli sydämen halvaukseen heittänyt henkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikonpäivät ovat edellisestä kuluneet.\n\nPistäydymme taas eräänä iltapuhteena Tammistossa vanhain tuttaviemme\nluona. Tamminen ja Anna Mattila ovat jo kuukauden ajan olleet\nonnellinen aviopari.\n\nMerkillisesti ovat asiat ja ihmismielet sitte viimein muuttuneet.\nTuomarin erikoisella luvalla on Tamminen matkustellut ei ainoastaan\nlähellä olevassa kaupungissa useampia kertoja, vaan myös\nlääninhallituksessa saamassa asioitaan siihen kuntoon, kuin oma älynsä\nja hyväin ihmisten neuvot ovat osviittoja antaneet. Pitäjän uusi,\nmuutamia päiviä sitte saapunut nimismies on etenkin ollut hyvänä neuvon\nantajana ja hänenpä toimestaan rouva Selma Manni on antanut\nkopioittavaksi kaikki Tammisen vararikkoon kuuluvat asiapaperit,\nhuutokauppapöytäkirjoineen y.m. Mitä Tammisen puuhat ovat\naikaansaaneet, näyttää seuraava. Tuo edellisestä surkuteltava Klaara\nMattila samoin kuin siskoksien isäkin elävät Tammistossa, sillä riittää\nsiinä nyt taas työ kahdelle vieraallekin. Kyllölän isännän kukkaro on\nTammiselle pyytämättä auennut ja senpä vuoksi onkin sorvaustyö entistä\nvankemmassa liikkeessä.\n\nKutsumuskirje Manni-vainaan hautajaisiin seuraavaksi päiväksi, on\nTammistoonkin saapunut, sillä Niemelän rouva on alati katsellut\nTammista toisilla silmillä kuin miesvainaajansa: hän oli alati Tammista\nkunnioittanut auttavaisena ja rehellisesti eteenpäin pyrkivänä miehenä,\njosta kaikki vilppi oli kaukana.\n\nSanottuna iltapuhteena istuivat Tamminen nuoren vaimonsa, Klaaran ja\nukko Mattilan seurassa illallista nauttien. Talon emäntä syötti pikku\nElliä ja kaikilla oli peräti hauska ja nauroivat sydämensä pohjasta kun\nlapsi joka kerta, kun lusikka läheni suutaan, ärjyi: ääh! ja tarttui\nkahden käsin siihen kiinni ja vei siten ruo'an suuhunsa. Tuota iloa\nolisi kukaties kestänyt kuinkakin kau'an, jos ei kummallinen kumajava\n\"pläms\"! olisi kaikunut huoneessa olevien korviin. Suu jäi tietysti\nkaikilta kiinni, kun höristivät korviaan. Taas kuului kamala \"pläms\" ja\nniitä ääniä sitte alkoikin sataa tuhkatiheään.\n\n-- Kirkon kellot, totta tosiaankin, puhkesi viimeinkin ukko Mattila\nsanomaan. -- Noin juuri soitettiin silloinkin, kun Luoman kartano\npaloi.\n\n-- Olisikohan todella tulipalo kylässä? huudahti Tamminen ja töytäsi\nulos. Muut paitsi nuori emäntä, jonka lähtemistä pikku Elli tietysti\nesti, ryntäsivät perästä.\n\nUlostultua huomasivat kaikki, että Kuuspellon päärakennus oli\nilmitulessa. Tamminen vaan pikimmältään pistäytyi vaimollensa\nilmoittamassa vaaran heistä olevan kaukana ja lähti juoksujalkaan ukko\nMattilan ja Klaaran kanssa rientämään tulipalopaikalle.\n\nPerille tultuansa näkivät he jo paljon kyläisiä paikalla, jotkut tosin\nsammutushommassa olevinaan, vaan suurimman osan kuitenkin joutilaana\nseisomassa. Lipposta itseään ei näkynyt, vaan kyllä vaimonsa, joka\nehtimiseen hoki:\n\n-- Elkää hyvät ihmiset liiaksi vaivatko itseänne, te teette kuitenkin\nturhaa työtä!\n\nJa estääkseen tuota turhaa työtä, tempasi hän vesi-ämpärin erään\nmiehen käsistä, kun tämä parhaallaan yritti valella vanhemman\nasuinkartanon palavaa nurkkaa.\n\nPilkkapuheitakin sateli sieltä ja täältä. Eräs kaupungissa opin käynyt\nsuutari kysyi hyvin totisen näköisenä:\n\n-- Onko talo \"ranvörsäkrattu?\"\n\nKun tähän myönnettiin ja ilmoitettiin vakuutussummakin, virkkoi mies\nyhtä totisena:\n\n-- Sitte se varmaan palaa ja parasta olisi, hyvät ihmiset, että\nseuraisitte emännän järkevää neuvoa ja heittäisitte turhat\npelastamiskokeenne sikseen.\n\nTamminen ennätti vaan nuo sanat kuulla, kun hän kiukusta tulipunaisena\nhuusi:\n\n-- Oletteko te ihmiset todella niin kevytmielisiä, että annatte\nparjauksen saada niin suuren vallan, jotta kädet ristissä voitte antaa\ntoisen omaisuuden mennä savuna ilmaan. Sukkelaan työhön joka kynsi,\njolla on vähänkin ihmistuntoa rinnassaan.\n\nSuurin osa töllistelevää väkeä seurasikin käskyä, vaan sammutuskoneiden\nvajavaisuuden ja veden puutteen vuoksi oli uusi asuinrakennus järkinään\nauttamattomissa ja turhaanpa vanhankin, nahkuritehtaaksi ai'otun,\nrakennuksen ja ulkohuoneiden kanssa tehtiin työtä. Sillä jälkimäinen,\nkerran alkuun päästyään, paloi kuin öljyllä voideltu ja samoinpa\ntapahtui Mattilan torpparakennustenkin kanssa. Tamminen, joka ainakin\npurkamalla tahtoi näitä pelastaa, pääsi apulaisineen hengen kaupalla\nkatolta alas, kun asuintupa pelmahti ilmivalkeaan. Niin täydellinen oli\ntulen tuhotyö, että ennen puolta yötä ainoastaan savuavia hirsikasoja\nja tulta kiiluvia hiililäjiä näkyi paikalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tapahtuneista Manni-vainaan hautajaisista ei ole\nmuuta mainitsemista, kuin että Lipponen, joka myöhään yöllä muka oli\nsaapunut kaupunkimatkaltaan, kyyneleet silmissä kertoi siitä kauheasta\nonnettomuudesta, joka hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän oli\nnyt kuin \"karpeettomalla kalliolla\" ilman kattoa päänsä päällä\nikäänkuin \"taivaan lintu\". Moni tuota kuunteli pilkkahymy suupielissä,\nvaan useammat sydämessään kiroilivat tuota hävyttömyyttä, joka\nilkityötään vielä ulkokullaisuudella koki peitellä. Tämä liiallinen\nvalitus kuitenkin vaikutti sen, että ihmisten moraalinen tuomio oli\nhänen ylitsensä langetettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Tammisen onnettomuus kävi \"nuottien mukaan\", niin sitä surkeampi\nloppu oli kauppias Revon ja Manni-vainaan pyrinnöillä samoin kuin\nkäskynajaja Lipposen koukuttelemisilla Tammisen omaisuuden perään.\nHeti kohta alkavissa talvikäräjissä alkoi ankara tutkinto Lipposen\ntulipalosta, sillä tätä miestä pihisti kaupungista saapunut\npalovakuutusyhtiön asiamies ja vaati heti Lipposen vangitsemista\ntutkinto-ajaksi ainakin. Lipponen oli näet väittänyt palotilaisuudessa\nolleensa kaupungissa ja nimitetyn henkilön luona pitäneensä majataloa,\nvaan asiamies tämän vierasmiesten kautta näytti valheeksi sekä todisti,\nettä Lipponen palotilaisuudessa piili noin virstan päässä Kuuspellolta\nolevalla metsäpolulla. Yksi kummallinen todistus toisensa perään\nilmestyi ja jutun päätös oli, että Lipponen murhapoltosta tuomittiin\nkolmen vuoden kuritus-huoneesen samalla kun palovakuutusyhtiö\nvapautettiin palorahojen maksamisesta ja Lipposen vaimo tosin\nvapautettiin edesvastauksesta, vaan päätettiin hänet kuitenkin asiasta\ntietävänä epäluulon alaiseksi. Heti seuraavana päivänä saikin tuomittu\nmiesparka kovasti raudoitettuna lähteä läänin vangistoon odottamaan\nhovi-oikeuden lopullista tuomiota.\n\nPaikalla Mannin kuoleman jälkeen alkoi Niemelän rouvalle tulvata yksi\nvelkomusasia toisensa perästä. Kaikesta näkyi, että Manni todella oli\narvaamattomat summat velkaa. Ensin alkoivat kaupungissa ilmautuvat\nvekselivelat pihistää, senjälkeen tulivat Niemelään kiinnitetyt\nmaksettavat ja nämäpä yhteensä karttuivat niin suuriin, että rouvan\nsamoissa talvikäräjissä, joissa Lipponen tuomittiin, täytyi jättää\nvararikko-anomuksensa ynnä tehdä täydellinen luettelo veloista ja\nsaatavista.\n\nTamminen tuota juuri aavistaen ja peläten oli jo ennakolta ryhtynyt\nvarokeinoihin saada saamamiehensä täysin tyydytetyksi, niinkuin ennen\non mainittu. Kun juttunsa oikeudessa esille huudettiin ja kaikki\nvelkojat, myös Repokin tietysti, olivat läsnä, näytti hän, selvillä\ntileillä, mitä rahavaroja oli huutokauppojen y.m. kautta kokoontunut\npesälle kuin myös todistuksen, että hän siltä varalta, ettei rahojen\nhoitaja Manni-vainaan pesästä täyttä vastinetta lähtisi, oli hakenut\nkuvernörin oikeudesta takuita vastaan toisen pesänhoitajan maakauppias\nRevon kiintonaista ja irtonaista omaisuutta sen verran takavarikkoon,\njotta saamamiehet ainakin saattoivat olla täysin rauhallisina\nsaamisistaan.\n\nMaakauppias Revon näkö muuttui tuon uutisen kuultuaan suureksi\nkysymysmerkiksi. Vaan ensi hämmästyksen perästä hän alkoi oikeudessa\nsyyttää Tammista \"metkuista\", \"ketunkoukuista\", \"salakähmäilijäksi\"\ny.m. mitä sylki ensi harmissa suuhun toi. Tästä oli vaan seuraus, että\nTamminen vaati Revon loukkaavista puheistaan langetettavaksi siihen\nedesvastaukseen kuin laki ja asetukset tämmöisissä tapauksissa suinkin\nsääsivät. Sitte kun Tammisen läsnä olevat saamamiehet, jotka, paitsi\nmaakauppias Repoa, jo ennen konkurssin istunta-päivää olivat olleet\ntilaisuudessa tarkastaa pesän tilejä ja huomanneet ne oikeiksi ja\nettei kukaan penninkään vahinkoon jäisi, kunhan vaan toiminta kävisi\nniin nopeaan kuin mahdollista, oikeudessa olivat vielä antaneet\nloppu-lauseensa, jossa vapauttivat puolestaan Tammisen konkurssivalasta\nja vararikon teostakin sekä päälle päätteeksi valtuuttivat hänet, joka\nvarat paraiten tunsi, omain asiainsa selvittäjäksi ja kaupungista nyt\nläsnä olevan ja pesänhoitajaksi valitun säästöpankin johtajan\napulaiseksi, käskettiin asianomaiset eteiseen oikeuden päätöstä\nodottamaan.\n\nRepo, joka tähän saakka, paitsi edellä mainituita pistosanoja\nlausuessaan, loppuaikana oli ollut melkein tuppisuuna, kumarsi vielä\nnöyrästi ja pyysi vielä puheenvuoroa. Sen hänelle myönnettyä ja\npoismenossa olevien taas sisälle palattua, piti Repo pitkän ja jota\njoinkin hyvästi mietityn puheen korjataksensa ahtaita asioitaan, sillä\nhän jo monta päivää oli huomannut yleisen mielipiteen olevan häntä\nvastaan.\n\nHän ensin vastasi tuohon Tammisen vaatimaan edesvastaus-pyyntöön\nkunniansa loukkaamisesta sillä, ettei hän millään muotoa tahtonut\n(Revon ääni ja liikkeet olivat jotenkin pilkalliset) tahtonut millään\nmuotoa niin rehellisen ja arvossa pidetyn miehen kuin Tammisen kunniaa\nloukata, hän, Repo, joka tiesi panna arvoa tosityölle ja rehellisille\npyrinnöille. Sanoilla \"metkut\", \"ketunkoukut\" y.m. jotka Tamminen väitti\nhänen lausuneen, jos hän sen edes tekikään, hän itse ainakaan ei sitä\nmuista, tarkoitti hän luultavasti sitä salaista \"miina\"-työtä, niitä\nsalaisia ruutisuonia, mitä Tamminen oli tehnyt ja kaivanut hänen\nomaisuutensa alle. Olisihan Tammisen, niinkuin hyvän ja rehellisen\nnaapurin ainakin, sopinut aikeensa hänelle ilmoittaa, niin hän kyllä\naikanaan olisi kaikki asiat oikealle tolalle saattanut.\n\nHän puolestaan jyrkästi vaati Tammista lopulliseen konkurssiin ja että\ntämä nyt juuri pakoitettaisiin lain säätämään valaan varoistaan ja\nveloistaan. Kaikkein vähimmän hän siihen suostui, että Tamminen itse\npantaisiin omiin asioihinsa \"tonkimaan, sillä sittehän niistä vasta\nhyvä soppa tulisi\". -- Ja koska Repo katsoi, ettei liiallisuuteen tässä\nmeneminen olisi ollenkaan haitallista, vaati hän itsensä vapauttamista\ntilin teosta siksi, kunnes Manni-vainaan pesästä oli täysi selvä\nsaatu, että Tammisen hakema takavarikko-lupa, jos mahdollista,\nperäytettäisiin, sillä olihan hän, Repo, kiinteimistön omistaja, jota\nvarainsa hävittämisestä ja paikkakunnalta lähtemisestä ei tarvinnut\npelätä; ja lopuksi, että Tammiston tila kaikissa tapauksissa olisi\ntuomittava heti myytäväksi, tilaan kiinnitetyn säästöpankin velan\nmaksamiseksi ainakin.\n\nPuhetta kuultelivat kaikki suurella uteliaisuudella jopa\nhämmästykselläkin, usea kiusallisella pilkkahymyllä suunpielissä, vaan\ntuosta huolimatta, Repo vaan kiihtyi kiivaudessa. Sen loputtua lausui\nTamminen lyhyesti:\n\n-- Hiljaisuudessa toimin asioiden suhteen sen vuoksi, että jos\nmaakauppias Repo olisi vähääkään vihiä saanut siitä, minkä eteen\nuseinkin yöt päivät työskentelin, matkustelin tuiskut ja rämysäät sekä\nkulutin paljonkin rahaa, olisi hän nyt yhtä puhdas maallisista\nomaisuuksista olevinaan kuin Salojärvi, joka minulta hyvät rahat vei.\nSemmoiset kuin Salojärvi ja maakauppias Repo opettavat ihmistä\nvarovaisuuteen. Jos olen tehnyt väärin, niin onhan meillä laki ja\noikeus kysyä minua siitä. Jättäen muun osan maakauppias Revon\nvaatimuksista omaan arvoonsa ja oikeuden punnittavaksi, tahdon vaan\nmuistuttaa, että Tammiston myyminen nykyjään riippuu kaupungin\nsäästöpankista, jonka kanssa olen asiasta selvillä. Siis siinä \"kahden\nkauppa, kolmannen korvapuusti\". Maakauppias Revolla ei sen asian kanssa\nole enää mitään tekemistä.\n\nKun jutun loppupuoli ainakin oli vienyt paljon aikaa, ilmoitti oikeuden\npuheenjohtaja, että lopullinen päätös asiassa julistettaisiin\niltapuoleen. Määrättynä hetkenä saapuivatkin asianomaiset\nkäräjäpaikalle, jossa oikeuden jäsenet jo istuivat tuumimassa\nloppupäätöstä. Repo tuli erinomaisen hyvällä tuulella, josta Tamminen\notti arvataksensa hänen toivovansa kuinkakin loistavaa tulosta\naamupuolen istunnossa pitämästään pitkästä puheesta.\n\nMelkoisen hetken kuluttua kutsuttiin asianomaiset vihdoinkin sisälle.\nOikeuden päätöksessä julistettiin, että samalla kun maakauppias Repo\nsopimattomista puheistaan sorvari Tammista vastaan oikeuden edessä\ntuomittiin vetämään sakkoa 100 markkaa tai sovittamaan rikos\nvesileipävankeudella, hän myös kahden kuukauden sisällä velvoitettiin\njälkimäisen saamamiehille tekemään täydellinen tili pesässä löytyvistä\nrahavaroista. Itse hän saisi hakea korvausta ja valvoa Manni-vainaan\npesästä, mitä täten luuli vahinkoon tulevansa, sillä olihan hän pesän\nhoitajana Mannin hallitsemista varoista velvollinen vastaamaan\nyhtähyvin kuin vainajakin, koska jälkimäistä ei erikoisesti viime\nsyyskäräjissä oltu rahain hoitajaksi pyydetty eikä määrättykään. Mitä\nmuuten maakauppias Revon väitteeseen Tammisen kelpaamattomuudesta omia\nasioitaan selvittelemään tulee, oli oikeus sitä mieltä, että tämä\nvarsinaisen pesänhoitajan, edellämainitun pankinjohtajan, apulaiseksi\noli kaikkein sopivin. Tammiston myymis-anomus tällä kertaa ainakin\ntykkänään hylättiin. Sen jälkeen annettiin asianomaisille tavallinen\nvalitus-osoitus.\n\nNäin tyydyttävälle kannalle oli nyt Tamminen ponnistuksillaan asiansa\nsaanut. Riippui nyt vaan hänestä itsestään toimia niin nopeasti ja\npontevasti kuin mahdollista.\n\nTammisen astuttua käräjäkartanon pihalle oli sinne kokoontunut paljon\nväkeä. Kun juuri Sallila ja Kyllönen onnittelivat häntä kättä puristaen\nasiansa menestymisestä, tuli heidän luokseen Repokin punakkana, ei\nmillään muotoa kiukusta, vaan jostakin muusta, jota Tamminen ei ensi\nsilmäyksellä voinut selittää. Kohta hän kuitenkin pääsi asian perille,\nkun Repo, häntä lähestyen alkoi laulaa:\n\n    \"Ootkos velikulta pukkia nähnyt\n    Wiipurin vallin reunalla?\n    Sill' on pitkät ja paksut sarvet,\n    Kilikalin kellot kaulassa.\"\n\n-- Minä annan sinulle kilinkalia, sinä maailman lopun ratti, minä\njuuri, huusi kimakka naisääni väkijoukon takaa; -- etkö suoriudu\ntiehesi sukkelaan olemasta tässä ihmisten pilkkana.\n\nJa joukon läpi tunkeutui Revon vaimo aika ryskeellä.\n\nVaan Repopa ei ollutkaan noin totisella tuulella kuin vaimonsa. Ottaen\npari tanssiin vivahtavaa kömpelöä askelta, hän alkoi laulaa:\n\n    \"Vanhan loikan riivatun minä -- -- --\"\n\n-- Vai loikan, huusi vihastunut vaimo ja otti miestään kauluksesta\nkiinni, laittaen hänet kuin tallukan väkijoukon läpi. Repo horjui ja\nkiepui tuon lähetyksen johdosta vähän aikaa ympäri ja jäi lopulta\nnelinkontan pihalle katsomaan tuota rohkeaa viskaajaa, josta asemastaan\nhän kuitenkin katsoi parhaaksi kömpiä ylös ja hiipi luimussa korvin\nväkijoukosta ja pihaltakin pois.\n\nVaimo katsoi vielä uhkaavasti ympärilleen, rohkenisiko kukaan hänen\nteolleen nauraa. Toden totta näkyikin pilkallinen hymy monen huulilla\nja ei vähemmin Tammisen. Tähän hän ensiksikin takertui kiinni.\n\n-- Jassoo herra Tamminen, kumoron; en ollut teitä huomatakaan, kuinkas\nnuori rouvanne jaksaa? paapatti hän. -- Varmaankin hän jaksaa hyvästi\nja yhä paksummasti tulee voimaan, kun pääsette rääpsimään meidän\nomaisuuden kanssa. Vaan älkää luulko, että me siitä köyhemmäksi\ntullaan. Meillä on vara lyödä lautaan, vaikka puolta enemmän minä\nhetkenä hyvänsä. Lohduttakaa rouvaanne sillä uutisella kotia tultuanne.\n\n-- Kenen suupaltti akka tuo on? kysyi uusi nimismies, joka ei vielä\npitäjäläisiä niin tarkoin tuntenut.\n\n-- Se on kauppias Revon niinkutsuttu rouva, vastasi uusi käskynajaja,\nnuori Kyllönen.\n\n-- Vai akka! kiljasi vihastunut nainen, sinä itse olet housuihin puettu\nakka. Kyllä minä sinut, keltanokka, opetan kunniallisia ihmisiä\nsättimään. -- Ja Revon vaimo todella tuli puimaan nyrkkiä nimismiehen\nnenän alle.\n\nNimismies seisoi vaan levollisesti keppiinsä nojaten ja sanoi kuivasti:\nKyllönen, viekää tuo nainen portin ulkopuolelle!\n\nRevon vaimon kaikista terhistelemisistä huolimatta, tarttuikin Kyllönen\nnaisen kynkkään ja talutti hänen sievästi pihasta ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä on taas ihanimmillaan kun vielä kerran pistäydymme Tammistossa\ntervehtimässä vanhoja tuttaviamme.\n\nPaljon ovat asiat kolmen viimeisen kuukauden ajalla Teljossa\nmuuttuneet. Repo ei ollut valitusta tehnyt edellä kerrotun\nkonkurssipäätöksen johdosta -- muistamattomuudesta ajoissa, kuten hän\nitse oli valittavinaan. Hän vaan levollisesti kokoili saamisiaan ja\nheti valitusajan kuluttua veikin kaupungin säästöpankkiin puolet\nManni-vainaan hävittämiä konkurssipesän varoja siinä toivossa, että\ntakavarikko peruutettaisiin. Vaan siinä hän kovasti pettyi. Tamminen,\njoka näistä hankkeista sai tiedon ja peläten saavansa tulla kärsimään\ntässä samoin kuin Salojärven jutussa, pani kynsin hampain vastaan ja\nsamaapa mielipidettä oli säästöpankin hoitajakin. Ei Revolle muu\nauttanut kuin lähteä taas vaan rahan haalintaan. Ei jälkimäinen toimi\nenää liene hänellekään niin helppoa ollut, vaikka vaimonsa\nkäräjäkartanon pihalla rikkauksista oli kerskunut, sillä viipyi\nkappaleen toista kuukautta ennenkuin Repo vähin erin hampaat kireessä\nkiukusta oli lopunkin vailingista pankkiin suorittanut ja senkin vaan\nsillä keinoin, että oma saamisensa pesästä pidettiin hänelle maksettuna\nja Revon kuitti siitä otettuna vastaan puhtaana rahana. Nyt vasta\nlankesi takavarikkokin ja Repo sai taas alkaa jatkaa entistä\nliikettään.\n\nJo heti kun Repo oli varoista ensimäisen puoliskon suorittanut,\nmaksettiin Tammisen saamamiehille ensimäinen jako-osuus 70 % ja nyt\ntoisen puoliskon saatua loput korkoineen. Niin hyvin Tammisen toiveet\ntoteutuivatkin, että ei ainoastaan Tammisto jäänyt hänelle itselleen,\nvaan vieläpä sai pesälle karttuneista varoista itse nostaa kappaleen\nkolmatta tuhatta markkaa ja vielä runsaampi olisi saaliinsa ollut jos\nManni-vainaja olisi Sallilalta saamaan ja Tammisen tunnustamaan\nvekseliin rehellisesti kuitannut ne summat, jotka Tamminen jo oli sitä\nvastaan maksanut. Nyt oli paperi kokonaisuudessaan lunastettava ja tämä\noli Tammiselle uusi todistus, minkä konnan kanssa hän aikanaan oli\nollut tekemisissä.\n\nKiukusta peräti syöntynyt Repo taas niissä välikäräjissä, jotka\nkäsittelivät Manni-vainaan konkurssiasiaa, vaati rouva Mannin\nvangitsemista väärästä vararikosta, sillä tämä hänen mielestään oli\nvierailla varoilla elänyt yhtä ylellisesti kuin miesvainajansakin ja\noli siis saman rikoksen alainenkin. Oikeus ei kuitenkaan kallistanut\nkorvaansa siihen suuntaankaan ja niin näyttivät juonikkaan Revon koukut\nyhä vaan tulevan omiksi nieltävikseen. -- Muuten tämän asian likempi\nkäsitteleminen ei enää kuulu kertomukseemme. Mainitsemme vaan ennakolta\nlyhyesti, että saamamiehet, toista vuotta rettelöityään, lopullisesti\nsaivat Manni-vainaan pesästä ainoastaan -- 20 %. Ja siinä oli\nauttamattomasti tuon niin varakkaaksi luullun pesän lopullinen loppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan pistäytykäämme jo pikimmältään tämän kappaleen alussa mainittuna\niltana Tammistossa. -- Ihanan elokuun illan aurinko kultaa talon\nrakennuksia. Vilponen, tuskin tuntuva etelätuuli väräyttelee pihalle\ntehdyn väli-aikaisen lehtimajan lehtiä. Paitsi seurakunnan pappia ja\nlukkaria istuu majassa vanhoja tuttavia höyryävien maljojen ääressä:\nTamminen, Sallila, ukko Kyllönen, nimismies y.m., kaikki tyytyväisinä\nja iloisessa pakinassa keskenään. Piha on täynnä nuorta väkeä, joka\niloisessa rinkitanssissa huvittelee itseään ja salin avonaisten\nakkunain kautta näkyy silloin tällöin talon emäntä häärivän vanhempain\nnaisvieraidensa kanssa. Näin riemuitaan talossa ilta ja vieläpä osa\nyötäkin.\n\nTammistossa ovat siis pidot, vaan mitkä? Jos sitä ei muusta huomaisi,\nniin ainakin siitä, kun myöhemmin yöllä kotia palaava nuorisoparvi\nkylän raitilta raikkaasti huutaa:\n\n-- Kauan, kauan eläköön Klaara ja Antti Kyllönen!\n\nPidot olivat Klaara Mattilan ja nuoren Kyllösen häät.\n\n_Loppu_.\n\n\n\n\n\n\nIII. SOKEA.\n\nKirjoittanut Aarne.\n\n\n\n\n-- Siis et kernaasti suo minun menevän kokoukseen tänä iltana, Feliks?\n\n-- Luonnollisesti menet, Liina kulta, jos sinulla on halua. Oikein\nhupaista on sitte kuulla suullisen kertomuksen kaikesta siitä\nlörpötyksestä, mitä noista illan keskusteluista tulee syntymään.\n\n-- Lääkärin sanat olisivat meille suurenarvoiset. Etkö sinä tahdo tulla\nmukaan?\n\nTohtori Feliks, leveähartiainen, vanttera mies, jonka katse osoitti\nkäskeväisyyttä, hämmenteli kärsimättömänä kahvikuppiansa, otti sikarin\ntupakkapöydältä ja sytytti sen...\n\n-- Lääkärinä olen kylliksi järkevä pitämään koko kysymystä naislyseosta\nainoastaan hetkellisenä oikkuna, -- sanoi hän lyhyesti.\n\n-- Pelkäät liikaa ponnistusta?\n\n-- Pelkään kaikkea. Hulluuttahan olisi päntätä tytön päähän latinaa ja\nmatematiikkaa. Se olisi yhtä paljo kuin jos täyttäisi lasiastian\nrautapainoilla.\n\n-- Mutta Huxley sanoo...\n\n-- Sisar kulta, älä vaivaa minua viisastelemisillasi. Minä tunnen kyllä\nnämä naisten korupuheet, joissa on vähän Huxley'tä, vähän Lecky'ä,\nja jotka joku puuhaileva, parraton kirjailija on keittänyt\nkansantajuiseksi sopaksi \"novelli-osastoon\". Mene vaan kokoukseen, jos\ntahdot; enhän minä sinua kiellä. Mutta älä vaadi minulta harrastusta\ntähän kysymykseen. Minulla on, kuten tiedät, ylenmääräisesti työtä.\n\n-- Useinhan valitat, että äitien huolimattomuus ja taitamattomuus on\nsaattanut lukemattomia pieniä lapsia liian aikaiseen hautaan. Etkö\nluule...\n\nVeli piteli molemmin käsin korviansa.\n\n-- Nyt sekoitat kahta kokonaan eri asiaa toisiinsa, niinkuin naiset\ntavallisesti. Voitko todellakin olla niin lapsellinen, että uskot\njonkun sinisukan latinan kielioppi taskussa ja kenties joku\nmatemaatillinen problemi päässä, itse hoitavan lastansa? (Nimittäin jos\njoku mies olisi siksi hullu, että menisi naimisiin sellaisen kanssa, ja\nLuoja olisi siksi ymmärtämätön että antaisi semmoiselle lapsen). Ole\nvarma siitä, että hän jättäisi halvat kotiaskareet -- joihin hän\ntietysti lukee myöskin lastenhoidon -- huolimattomalle palvelustytölle,\njoka hänkin ehkä vuorostaan rupeaa mielessänsä kuvailemaan naisen\nala-arvoista asemaa, ja niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin\nensimmäinen.\n\n-- Minä luulen -- sanoi Liina lempeästi ja vältteleväisesti, kuten\nhänen tapansa oli puhutella vanhempaa veljeänsä, -- minä luulen, ett'ei\nkenenkään todellisen naisen äidinrakkaus kuolisi latinasta taikka\nmatematiikasta.\n\nTohtori Feliks osoitti ylenkatseellisella silmäyksellä ylös kattoon.\n\n-- Ylä-kerrassa on meillä oiva esimerkki sinun idealinaisistasi. Kuinka\nhoitaa rouva Karm perhettänsä? Lapset juoksentelevat ympärinsä\nsiistimättöminä ja likaisina kuin pienet villit. Minä tapaan heitä\nyhtenään portailla. Nuorin huutaa yötä päivää lapsikamarissa.\nPalvelustytöillä on alinomaa yhtymyksiä everstin miespalvelijoiden\nkanssa porttikäytävässä, tahi kutsuvat he vieraita iltaisin luokseen,\nsillä välin kun rouva juoksee yhdistyksissä ja lukee romaaneja. Mikä\nautuus hänen miehellensä!\n\n-- Latinako ja matematiikka siis ovat turmelleet hänen? -- kysyi Liina\nhiljaisella äänellä.\n\n-- Luuletko että ne olisivat voineet opettaa häntä pesemään lapsiansa\nja pitämään kurissa palvelustyttöjä? Tiedät paitse sitä itse\nparemmin kun minä mitä hän osaa ja mitä ei. Juokseehan hän teidän\nyhdistyksessänne, joka on toimeenpannut tänpäiväisenkin valituspäivän.\n\n-- Kaikilla aloilla on huonoja ja hyviä kutsumuksensa täyttäjiä. Jos\noppi tekee perheenäidit kelvottomiksi, miksi eivät sitten kaikki\nrahvaan naiset ole oivallisia perheenemäntiä? Minkä vuoksi on niiden\njoukossa aivan yhtä monta siivotonta ja huolimatonta perheen-äitiä,\nkuin sivistyneidenkin joukossa? Eihän niitä ole mikään oppi pilannut.\n\nTohtori teki kärsimättömän liikkeen.\n\n-- Tiedät hyvin, Feliks, ett'ei rouva Karm, vaikka hänellä olisi koko\nmaailman oppi, koskaan voisi olla hyvä perheen-äiti. Hän on\nparantumattomasti huolimaton ja huvinhimoinen. Ennenkun perustimme\nyhdistyksen naisen aseman korottamiseksi, oli hän yhtä paljo poissa\nkotoa. Tiedät kyllä, että hän tulee kyllästymään meihinkin, kun hän\nhuomaa, että vaadimme totisuutta ja kestäväisyyttä jäseniltämme.\n\nLiinan ääni vapisi näitä sanoja sanoessaan. Harvoin puhuikin hän\nveljensä kanssa muusta kuin tämän sairaista tahi talouteen\ntarvittavista ostoksista.\n\nLiina nousi ylös, pyyhkäisi vähä tomua kiiltävästä kahvi-keittimestä,\nja ojensihe, katsomatta veljeensä, ottamaan hänenkin kuppiansa.\n\nVeli antoi sen ja taputti häntä samalla olkapäälle.\n\n-- Lapsi kulta, luulet kaikkien käsittävän asiaa yhtä väkäiseltä\nkannalta kuin sinä. Sinä tahdot korottaa vaatimuksia naisen suhteen,\ntoiset tahtovat niitä alentaa. Sinä tahdot ottaa häneltä pois\nturhamaisuuden ja pintapuolisuuden, ja antaa hänelle sijaan totisuutta,\nperusteellisuutta. Toiset tahtovat antaa hänelle samat oikeudet kuin\nmiehellä on, vaan suovat hänen kuitenkin säilyttää kaikki heikkoudet,\njoita ilman moitetta on tähän asti kärsitty.\n\n-- Miksi tarvitsee meidän puhua minun mielipiteistäni?\n\n-- Yhtä hyvin sinun, kuin muidenkin. Ei sinun pitäisi koskaan puhua\ntästä aineesta. Sinä tahdot luoda jonkunlaisia naissankareja, jotka\nsamalla kun tuudittavat lastansa, ratkaisevat matemaatillisia\nprobleemeja, pitävät luentoja roomalaisessa historiassa, vieläpä\nkenties taistelevat jonkun armeijan etupäässä.\n\n-- Tiedät kyllä, Feliks, että liioittelet.\n\n-- Miksi niin? Oikeuksien ja velvollisuuksienhan täytyy olla samat. Jos\ntästä lähtien tahdot vaali-oikeutta, saat myöskin ottaa osaa\nasevelvollisuuteen.\n\n-- Kuinka voit sinä, joka olet lääkäri, ruveta laskemaan noin julmaa\nleikkiä? Jokaisen asevelvollisen äiti on kuitenkin jo tämän\nsyntymisessä täyttänyt asevelvollisuutensa.\n\n-- Romantillisia keksintöjä! Näethän, ett'ette voi olla johdonmukaisia.\nJätä siis koko asia. Nuo vanhat hyvät naiset, ne ovat juuri\nniitä, joita me tarvitsemme. He hoitavat perhettänsä ja ovat\ntyytyväisiä vaikutus-alaansa. He ovat terveitä ja onnellisia, eivät\nheikkohermoisia, eivätkä joutavia sure naisen \"orjuudesta\",\n\"vapauttamisesta\" ja muista tyhmyyksistä.\n\n-- Etkö edes oivalla vaatimuksia enemmän perusteellisen ja\nsystemaatillisen kasvatuksen suhteen?\n\n-- En myönnä kerrassaan mitään. Vaimon vaikutus-ala on niin kaukana\nmiehen vaikutus-alasta, ett'ei hänen tarvitse osata niin mitään siitä,\njoka miehelle on välttämätöntä oppia.\n\n-- Onpa hyvä, ett'ei sinulla ole tyttäriä, Feliks.\n\n-- Päinvastoin on se paha. Minä kasvattaisin tyttäreni kokonaan muuhun\nkuin siihen mikä koskee kirjoja ja kouluja. Naisella on muuta\ntekemistä. Kuta vähemmän häntä vaivataan tiedoilla sitä parempi.\n\nHän oli tyhjentänyt kuppinsa ja meni huoneesensa. Kohta sen perästä\nhuusi hän sieltä: -- Liina, jos rouva Berg Koskelta lähettää hakemaan\nuutta sidettä käsivarteensa...\n\n-- Emännöitsijä kävi jo täällä sitä hakemassa sinun levolla ollessasi,\nja minä neuvoin hänelle miten sitä sidotaan.\n\n-- Hyvä. Oliko hänellä muuta kerrottaavaa?\n\n-- Hänellä oli mu'assansa rouvalta pitkä kirje, täynnä valitusvirsiä\npään huimauksesta ja huonosta ruoansulatuksesta.\n\n-- Hän istuu sisällä, tuo ymmärtämätön olento, vaikka olen käskenyt\nhänen olemaan liikkeessä, koska hän ei enempi kuin muutkaan ihmiset\nkävele käsillänsä. Mitä vastasit hänelle?\n\n-- En tahtonut sinua herättää, vaan käskin hänen käyttämään...\n\n-- Hyvä. Haeta sisään turkkini ja katso että se on kunnossa. Minua on\ntultu hakemaan Rasilan neitien luo, Yksi lapsista kuuluu olevan\nsairaana... Joku vähäpätöinen vatsatauti kertomuksen mukaan.\nLuultavasti ovat he monisanaisia, niinkuin muutkin naiset. Älä siis\nodota minua tavalliseen tee-aikaan.\n\nHän pani oven kiinni, mutta aukaisi sen jälleen hetken perästä.\n\n-- Onko matami, joka hoitaa pormestaria, ollut täällä hakemassa\nraitistus-ainetta?\n\n-- On, minä annoin sitä hänelle.\n\n-- Missä on viimeinen numero saksalaista lääkäri-aikakauskirjaa?\n\n-- Latinalaisen sanakirjasi vieressä nurkkahyllyllä.\n\n-- Hyvä.\n\nLiina istui taaskin yksin.\n\nSe ei ollut mitään outoa hänelle. Siten oli hän istunut yksin vuosia ja\nkuukausia, viikkoja ja päiviä, aina siitä kun hän oli lopettanut\nkoulukäyntinsä ja tähän saakka, jolloin hän oli kahdeksankolmatta\nvuotias.\n\nIhmiset pienessä kaupungissa länsirannikolla, missä hänen veljensä oli\npiirilääkärinä, pitivät häntä ja hänen veljeänsä sisarusrakkauden\nesikuvina. -- He eivät edes tahtoneet mennä naimisiinkaan, ett'ei\nheidän tarvitsisi erota toisistaan -- sanottiin.\n\nSyy ei suinkaan ollut niin romantillinen.\n\nTohtori ei tietänyt muusta kuin lääkäritoimestaan. Hän oli tieteesensä\nkiintynyt, jäykkäluontoinen, ei käynyt koskaan seuroissa, eikä hänestä\nmoni pitänyt. Hän oli aikoja sitten tottunut rauhalliseen arki-elämään\nsisarensa kanssa.\n\nLiinalla oli tuskin yhtäkään mies-tuttavaa; hän oli harvoin poissa\nkotoa, harvoin yhdessä muiden kanssa. Hän oli käynyt araksi ja\nhiljaiseksi, käytti yksinkertaisia tummia vaatteita eikä koskaan\nottanut osaa huvituksiin, jotka useimmille hänen sukupuolestaan,\njohonkin määrättyyn ikään asti, katsotaan olevan heidän elämänsä\nvarsinaisena tarkoituksena.\n\nEi se ollut noiden huvien kaipaus, joka oli hänen lempeille silmillensä\nantanut tuon milloinkaan tyydytetyksi tulleen ikävöitsemisen katseen,\nja joka vuosien vieriessä piti niitä yhä alaspäin luotuina. Se oli\nkaipaus elämänsisällöstä, kaipaus siitä tiedon ravinnosta, jota hän oli\nikävöinyt aina lapsuudestansa saakka.\n\nVeljensä oli kaunistelemattomalla vastahakoisuudella ja epäluulolla\nkuunnellut häntä, kun hän kuudentoista vuotiaana arasti lausui\ntoiveensa saada jatkaa lukemistansa. Veli, jonka arvosteluun hän\nsilloin sokeasti luotti, masensi hänet perusteillansa.\n\nTämä ei uskonut hänen palavaa tiedonhaluansa. Mitä aikoi hän tehdä\ntiedoillansa? Mitä ne hyödyttäisivät?\n\nHänen pyyntönsä saada edes veljen johdolla jatkaa, vastasi tämä\nlyhyesti, ett'ei hän suinkaan tahdo määrätä mihin sisar käyttäisi\naikansa. Hänen kirjakaappinsa olivat kyllä tälle avoinna.\n\n-- Alota ensimmäiseltä hyllyltä ja lopeta viimeiseen!\n\n-- Mutta ilman johdotta, Felix...\n\n-- No, ethän voine pyytää, että minä uhraan aikaani sinulle.\nTunnollinen piirilääkäri saisi kyllä laskea päivänsä 24:ksi tunniksi,\nehtiäksensä suorittaa kaikkia virkansa tehtäviä.\n\nSen perästä ei Liina koskaan tämmöisellä vaivannut veljeänsä. Vanha\nuskollinen palvelustyttö oli itsevaltias hallituksessaan kyökissä.\nKotiaskareet jättivät Limalle joutoaikaa kylliksi; eihän sitä ollutkaan\npaljo tekemistä. Senvuoksi luki hän, luki kaikkia mitä sai käsiinsä,\nkunnes tuskakseen huomasi heikontaneensa silmänsä ja tylsistyttäneen\nmuistiansa. Voittona oli joukko järjestymättömiä tietoja, jokseenkin\nlaveat kirjatiedot, jotka alinomaa olivat kesantona, hänen niistä\nsaamatta korjata ja nauttia satoa.\n\nKauvan oli hänessä piillyt ajatus, että hänellä olisi taipumusta\nlääkärin toimeen. Hän luki kaikkea mitä ilman valmistavia tietoja taisi\nymmärtää lääketieteestä. Huomiota herättämättä seurasi hän niitä\ntauteja, joita veljensä paranteli ja oli läsnä tämän toimittamissa\nhelpommissa leikkauksissa. Vähitellen sai hän jonkunlaisen kokemuksen\nsairaanhoidossa, ja sitä veli välistä käytti hyväksensä, vaikk'ei hän\nsiitä ollut tietävinään. Vuosi vuodelta vaivasi Liinaa yhä enemmän\ntaitamattomuutensa ja kykenemättömyytensä edistymiseen. Hiljaisena ja\nsokeana haparoitsi hän päästäkseen ulos niistä labyrinteistä, joihin\nhän alinomaa joutui. Ja sillä välin tunsi hän, että jotakin vähitellen\njäykistyi ja kuoleutui hänessä.\n\nHänellä oli eräs ystävä jo kouluajoilta, ainoa, joka häntä oli\nymmärtänyt ja rakastanut. Hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi,\nkun ystävättärensä joutui naimisiin erään papin kanssa kaukana Lapissa,\nja hän ainoastaan kirjeiden kautta sai vaihtaa sanan hänen kanssansa.\nKun hänen ystävättärellensä oli syntynyt ensimmäinen lapsi, kirjoitti\ntämä Liinalle ja kehoitti häntä antautumaan tuolle ainoalle\nlääkäritoimen alalle, mikä tähän asti oli naiselle avoinna.\n\n-- Nyt, kun itse olen sen kokenut, tiedän, että moni minun kanssani\nsiunaisi sinua sellaisesta päätöksestä.\n\nLiina oli ajatellut tätä kokonaisen vuoden, kunnes hänen palava halunsa\npäätti kaikki arvelut.\n\nHän puhui siitä veljensä kanssa, vaan tämä siitä sekä hämmästyi että\nsuuttui.\n\n-- Sinäkö? Nuori tyttö? Sinä, joka olet saanut sivistystä ja hyvää\nkasvatusta! Muista, että tähän asti on totuttu siihen, että ainoastaan\nraa'at ja sivistymättömät valitsevat tuon ammatin.\n\n-- Sitä suurempi häpeä naisille, Feliks. Anna minun olla ensimmäinen\nsivistynyt nainen, joka huomaa, ett'ei mikään kutsumus pitäisi olla\nmeille korkeamman arvoinen, kuin se, joka tekee meidät kykeneviksi\nauttamaan toisiamme elämämme tärkeimmässä, hirvittävimmässä hetkessä.\nEtkö itsekin ole ollut tyytymätön siihen huonoon apuun, jota usein olet\nsaanut?\n\n-- Sisar kulta, sinä ajattelet asiaa liian romantilliselta kannalta,\nMinusta olisi, suoraan sanoen, vastenmielistä ajatella apulaisenani\nhienosti sivistynyttä, nuorta naista raa'an, rotevan apuihmisen sijaan,\njonka tavallisesti tapaa tuonlaisen sairasvuoteen vieressä.\n\n-- Ja kumminkin -- sanoi Liina hiljaa -- täytyy jokaisen hienosti\nsivistyneen nuoren äidin itse kestää ne kärsimiset, ja sinä pidät minua\nliian arkana niitä häneltä huojentamaan.\n\n-- Korupuheita! -- sanoi tohtori lyhyesti ja varmasti. Sinun tuumahasi\nen minä koskaan anna suostumustani. Se on sopimaton ja -- peräti\ntarpeeton. Se olisi paitsi sitä liian raskasta työtä sinulle.\n\n-- Etkö luule, että minun nykyinen elämäni on raskaampaa?\n\n-- Mitä ihmeitä sinä tarkoitat?\n\n-- Minä tarkoitan...\n\nHän keskeytti puheensa, nielaisi sanansa ja sanoi jonkun hetken perästä\ntuskin kuuluvalla äänellä:\n\n-- En mitään.\n\nHän tiesi olevan turhaa sanoa veljelle, kuinka hän kärsi siitä, ett'ei\nsaanut uhrata aikaa ja voimia, ajatuksia ja tunteita siihen työhön,\njohon hän tunsi kutsumusta. Hän ei voinut tyytyä niihin muruihin, jotka\nputosivat veljen pöydältä. Ennen kaikkia vaivasi häntä suru\nsuunnattomasta taitamattomuudestansa siinä tieteessä, jolla hän olisi\nvoinut huojentaa tuskia lukemattomilta ihmissisariltaan, he kun\ntunsivat voittamatonta kauhua kääntyä miehisen lääkärin puoleen. Mutta\nhän kätki tämän ikävänsä, sillä hän oli varma, ett'ei veljensä voinut\nhäntä ymmärtää.\n\nEräs syksypäivä johtui hänen mieleensä, kun hän oli kyökissä Kristiinan\napuna sylttyjen leikkelemisessä. Hän oli nykyään lukenut henkitorvesta\neikä nyt voinut vastustaa haluansa seurata sen kulkua siinä härän\nkaulakappaleessa, jota hän piteli käsissään. Juuri kun hän vispilän\nvarpu kädessä oli kiintynyt tähän tutkimukseen, tuli veljensä\narvaamatta kyökkiin.\n\n-- Mitä ihmeitä sinä teet? Onko nähty kummempaa? Jaa, eikö ole niinkuin\nolen sanonutkin, että sinun pitäisi mennä naimisiin, päästäksesi\nvapaaksi kaikista tuonlaisista houreista. Kun olisi puoli tusinaa\nnälkäisiä, kiukuttelevia lapsia ympärilläsi, niin ei sinulla olisi\naikaa jonninjoutaviin. Mitä vietäviä sinuun kuuluu minkälainen\nhenkitorvi härällä on, kunhan vaan osaat paistaa kunnollista\nhäränpaistia.\n\nRengas renkaalta esiintyi hänelle lukemattomia samanlaisia pieniä\nkohtauksia, muodostaen pitkän näkymättömän kahleen hänen ympärilleen.\n\nKun kysymys naislyseosta muutamia vuosia myöhemmin alkoi tulla esiin,\nvähitellen voitti puoltajia ja sai toimeen yhdistyksiä, rahankeräyksiä\nja julkisia keskusteluja, silloin alkoi hänelle ikäänkuin uusi elämä.\nEriskummallista hänestä oli lukea paperilta mitä hän monen vuoden\nkuluessa oli ajatellut ja mieleensä kokoillut.\n\nEi mikään vahvista enemmän uskoa johonkuhun aatteesen, kuin tieto, että\nmuut eri maissa, eri paikkakunnilla ovat ajatelleet samaa, jota itse on\najatellut, jota yksinään hiljaisuudessa on mietiskellyt.\n\nKaupunkilaisten äärettömäksi hämmästykseksi mainittiin Liina niiden\nviiden naisen joukossa, jotka olivat perustaneet \"yhdistyksen naisen\naseman korottamiseksi\". Tähän asti ei hän koskaan ollut esiintynyt\nitsenäisenä henkilönä. Luultiin hänen olevan kaikissa kai'un\nveljestänsä, ja tämän mielipiteet naiskysymyksessä olivat tunnetut.\n\nPian tultiin jälleen rauhoitetuiksi, hän rupesi jäämään hyljättyjen\nkirjaan, raukka, eikä hänellä ollut mitään tekemistä.\n\nLiinan nimi oli myöskin sen kutsumuksen alla, jossa yleisöä pyydettiin\nkokoontumaan keskustelemaan naislyseon perustamisesta.\n\nHän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden ajalla,\nkuin muuten koko vuonna. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi\nselkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua\nmuiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin,\nsittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella,\nvoidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen\nhiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua\najatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat\nyhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään\npelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä,\nahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon\nulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan\ntyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada\nkokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria\nkoskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen\ntyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja\nilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut\nennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän\nnytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.\n\nHänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut\nelinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen\ntähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut\nja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli\nkäyttänyt voimiansa.\n\nOliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko\nhän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain\nponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?\n\nTuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin\ntapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.\n\nKaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän\ntarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen\nlevottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät\nanteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä,\nsairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He\neivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan\nolla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka\nanoppimuori makasi lavantaudissa. \"Olihan talossa vieras\". He myöntivät\nettä hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta\nhe ujostelivat nähdä \"hienon rouvas-ihmisen\", vieläpä oppineena pidetyn\nnaisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan\nvaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja\nlahjoja oli vaikea keksiä.\n\n-- Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle,\näiti, -- sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle,\njonka sanottiin lukevan latinaa. -- Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa\nottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.\n\nLiina ymmärsi heti, ett'eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan.\nSe laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin\nvaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: --\nJumala varjelkoon, tee kuin tahdot. -- Mutta jos hän valvoi yön jonkun\nsairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo,\nsilloin kuului nurku-äänellä: -- ei kelpaa mihinkään, että väsytät\nitseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä\ntottuneet itse hoitamaan itseänsä.\n\nHän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan\nommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman\ntarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä\ntoisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan\ntämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina\nenimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun\nLiina vielä oli lapsi.\n\nLiina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut\nitsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta\nja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja\njoka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.\n\nHän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein\nturhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime\naikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan\nkuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän\nvähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja\nhyvien päivien nauttimiseen.\n\nHän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan\nhalun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä\nriemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä.\nPitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.\n\nNyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä\nvoimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä\najatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.\n\nKun veljensä tämän päivän puolisen jälkeen oli mennyt huoneesensa,\nnousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti\nparsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi\nharmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.\n\nPuoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi\ntohtori Feliks Rasilaan.\n\nOli kylmä Huhtikuun iltapuoli, lunta oli tulossa ja tuima tuuli ajeli\nharmaita pilvenhattaroita taivaalla. Raikas kevät-ilma oli ainoa, joka\nantoi hyviä toivoja tulevaisuudesta. Raitio kiilsi kylmettyneistä\nlumikiteistä. Joka kerta kun hevosen kaviot kapsahtivat siihen, kuului\nsoma, kalskuva ääni.\n\nRasila oli vähäinen maatila, oikeastaan vaan huvila, noin peninkulman\npäässä kaupungista, ja sen omistajina oli jo monta vuotta sitten ollut\nneljä vanhaa sisarusta. Tohtori Feliks oli heidän kotilääkärinsä, mutta\nhänen apuansa oli tähän asti käytetty ainoastaan kirjeiden kautta tahi\nkaupungissa käydessä; hän ei ollut koskaan ennen siellä käynyt.\nSentähden hän, muistaen kanssapuhettansa sisarensa kanssa, katseli\nympärillensä jonkunlaisella tyytyväisyydellä, kun reki seisahtui portin\neteen.\n\n-- Jumalan kiitos, täällä saa kumminkin levähtää noiden hyväin vanhain\nnaisten luona, tarvitsematta peljätä emancipationi-aatteita tahi\nhuonosti hoidettuja lapsia ja epäjärjestyksessä olevia huoneita.\n\nHän saapui pihaan.\n\nPieni harmaaksi rapattu rakennus, vinoksi käyneet rappuset, puoleksi\nviljelty, puoleksi ketoutunut puutarha, rappiolle joutuneet ulkohuoneet\naukitörröttävine ovineen ja akkunaluukkuineen.\n\nEdustuvassa väkevä kahvin ja kissojen haju. Kyökin ovessa pieni\nympyriäinen kurkistusreikä.\n\nTohtorin riisuessa päällysvaatteita, kuului juoksua ja hätäilemistä\nsisältä. Kurkistusreikä oli yhtenä ainoana silmänä vaan. Vihdoin tuli,\nvaivaloisesti liikkuen, häntä vastaan-ottamaan neiti Akselina, vanhin\nsisarista, viisikymmenvuotias eukko, harmaissa puolivillaisissa\nvaatteissa, hänen pienen, mustan kolmikulmaisen silkkihuivinsa alta\npisti esiin jäykät, laihat kasvot.\n\nKohta hänen perästänsä tuli sisään neiti Agatha, sitte neiti Adolfina\nja viimeiksi neiti Augusta, nuorin eli sama, joka päivää ennen oli\nollut sanaa tuomassa tohtorin luokse. Kaikilla oli harmaat\npuolivillaiset puvut ja mustat esiliinat, vahaliina-kaulukset\nja -kalvokkaat. Kaikki puhuivat puoliääneen ja kaikki puhuivat\nyht'aikaa.\n\nTohtori Feliks, jolla aina oli kiire, käveli edestakaisin ikävän\nnäköisessä salissa, jossa oli paljaat, harmaat seinät, harmaaksi\nmaalattu lattia ja omituinen, ummehtunut ilma.\n\nHän oli vähän synkistynyt sitten kun tuli sisälle.\n\n-- Miks'ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä?\n-- keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.\n\n-- Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka\nolisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori\nnäytti paitsi sitä niin rauhalliselta...\n\n-- Enhän minä ollut nähnytkään lasta.\n\n-- Minä ajattelin... minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi,\noliko se vaarallista vai ei.\n\nViereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin.\nKolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni\nhänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista\nnäkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.\n\n-- Veljemme tytär, -- esitteli neiti Akselina.\n\n-- Melkein kasvattityttäremme, -- jatkoi neiti Agatha.\n\n-- Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, --\nselitti neiti Adolfina.\n\nÄiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille\nkätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.\n\n-- Saanko nähdä lasta? -- kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.\n\n-- Voi! Luulen -- nyyhki äiti -- että se... varmaankin on liian\nmyöhäistä.\n\nTohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono\njärjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään\notsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin\nsalissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että\nniitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla\npeitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten\nvaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä\npään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista\ntoivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi,\njonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian\nmyöhään.\n\nHän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui,\ntarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.\n\nLähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä.\nPuolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.\n\n-- Odotimme tohtoria vasta myöhemmin... aijoin muuttaa kuivia tytölle,\n-- puolusteleikse itkevä äiti.\n\n-- Hän on varmaankin vilustunut, -- huokasi täti Akselina.\n\n-- En tiedä, -- kuului äidin nenäliinasta. -- Aina hän on ollut heikko.\nRasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä...\n\n-- Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi\nnostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, -- huokasi taaskin\ntäti Akselina.\n\n-- Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, -- jatkoi täti\nAgatha.\n\n-- Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, -- säesti täti\nAdolfina.\n\nÄiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten\ntulvatessa: -- aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko\nensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran\nlämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut\nmuuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika\nlämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein\nkaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt\nlapsikamarinkin. Ja kumminkin...\n\nÄäni sortui kyyneleihin.\n\n-- No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? --\nkeskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.\n\n-- Viisas? -- hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella\nhämmästyksellä lääkäriä. -- Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta\nkun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä\nvoisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli\nkylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.\n\n-- Oliko hän kauvan ulkona?\n\n-- Oli... ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona,\nsillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.\n\n-- Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, -- huokasi täti Akselina.\n\n-- Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole\nmukana, -- liitti Agatha.\n\n-- Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa\nlastansa, -- lausui tohtori Feliks karkeasti. -- Onko teillä aina yhtä\nlämmin kuin nyt täällä sisällä?\n\nHän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.\n\n-- Onko tohtorin mielestä täällä liian lämmin? Tädit taas sanovat...\n\nSuonenvedon kohtaus väänsi samassa lapsen kasvot. Äiti kohensi sen\npäätä tyynyllä ja tähysteli katkerasti itkien noita pieniä, nyrkiksi\npuristettuja kätösiä ja niiden sinisiä kynsiä.\n\n-- Tuokaa jäätä! -- käski tohtori Feliks lyhyesti.\n\nHän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.\n\nKaikki neljä neitiä meni ulos.\n\n-- Lapset eivät saa olla sisällä, jatkoi lääkäri ja oli kompastua\npienimpään poikaan, joka istui lattialla, imeksien likasia\npeukaloitansa.\n\n-- Hyvät lapset, menkäät ulos, koska tohtori käskee, -- sanoi äiti\nhiljaa nyyhkytyksiensä välillä.\n\nPeukalot otettiin pois suusta ja niiden omistaja rupesi huutamaan\ntäyttä kurkkua.\n\nTohtori Feliks sysäsi hänen kursauksitta saliin ja sulki oven.\n\n-- Minä tahdon jäädä tänne -- sanoi vanhin poika ja tunkeutui\nlähemmäksi äitiänsä.\n\n-- Minä myöskin -- itki hänen veljensä, molemmilla käsillään pitäen\nkiinni äitinsä hameesta.\n\n-- Hyvät pojat, tehkää tohtorille mieliksi, -- kuiskasi äiti. -- Olkaa\nkilttiä edes tällä kertaa.\n\nTohtori Feliks, jolla tavallisesti ei ollut kärsivällisyyttä\nitsepintaisten lasten kanssa, otti sanaakaan sanomatta heitä käsistä ja\ntalutti heidät ulos.\n\nHän kääntyi äidin puoleen.\n\n-- Tässä voi tuskin mitään enää tehdä. Lapsellanne on tavattoman heikko\nruumiinrakennus, ja teidän kasvatuksenne on tehnyt sen suuressa\nmäärässä araksi.\n\n-- Mikä häntä vaivaa? -- änkytti äiti tuskallisesti. -- Tohtori luulee\nsiis?...\n\n-- Voinko saada pesusienen?\n\nTohtori Feliks avasi pesukaapin. Siellä oli pesuvati täynnä likaista\nvettä, siellä oli koko varasto käytettyjä vaatteita ja lasten kenkiä,\nmutta ei mitään muuta.\n\nSamassa astui sisään neiti Akselina. Tohtori uudisti hänelle pyyntönsä,\njonka vuoksi tämä jälleen läksi huoneesta, ottaen myötänsä pesuvadin.\n\nTohtori meni surkastuneen äidin luokse. -- Emme voi enää vaikuttaa\nminkäänlaista parantumista, -- sanoi hän niin lempeästi kuin hänen\nkarkea äänensä salli. -- Lastanne vaivaa aivopolte ja sille ei voi\nmitään saada. Jos olisin tullut aikaisemmin, niin olisi ehkä ollut\nmahdollista pelastaa häntä.\n\nNyt tulivat taas kaikki neljä tätiä sisälle. Akselinalla oli pesusieni,\nAgathalla pesuvati ja Adolfinalla lautasella jäätä.\n\nTohtori Feliks kuivasi sienellä tuskanhikeä lapsen otsalta.\n\n-- Olemme antaneet hänelle terveyssuolaa, -- huokasi täti Akselina.\n\n-- Ja lehmuskukka-teetä, -- pitkitti täti Adolfina.\n\n-- Sinappitaikinaa niskassa, -- sitä oli meillä yöllä, -- jupisi täti\nAgatha.\n\n-- Miks'ette neiti, antaneet minulle tarkempaa selitystä taudista, --\nkysyi lääkäri jyrkästi, kääntyen neiti Augustaan. -- Te sanoitte\nainoastaan, että lapsella oli vatsakipua. Miksi ette maininneet\nsuonenvedosta? Eikö hän tuolla lailla pidellyt päätänsä jo eilen?\n\n-- Voi kyllä! Sitä on hän tehnyt useampina päivinä, -- nyyhkytti äiti.\n\n-- Minä kävin niin ällistyneeksi tohtorin kysymyksistä, -- sanoi neiti\nAugusta hämillään. -- Tohtori kysyy niin jyrkästi ja suoraan asioista.\nEn ymmärtänyt oikein kuinka pitäisi vastata. Ja kun niin selvästi\nsanoitte, ett'ette luulleet sen olevan vaarallista.\n\nHän puhkesi itkuun.\n\nTohtori Feliks kohotti olkapäitänsä.\n\n-- Pitäkää ilma raittiina täällä sisällä, -- määräsi hän, vetäen\nhansikasta käteensä ja ottaen lakkinsa. -- Useampia kuin kaksi ei saa\nolla sisällä yhtä haavaa.\n\nHän kumarsi äitiraukalle, joka tuskasta jäykkänä vastasi hänen\ntervehdykseensä.\n\n-- Vaikeaa on minulle, ett'en voi antaa teille mitään toivoa, -- lausui\nhän ystävällisesti. -- Eikö kukaan muu voi auttaa teitä hoitamisessa?\nTeillä ei tunnu olevan voimia pois-antaa, ja nykyinen tilanne\npaitsi sitä ei kärsi ruumiillista ponnistusta enempää kuin\nmielenliikutustakaan.\n\nNeljä sisarta saattoi häntä ulos.\n\n-- Henriette on aina ollut niin huolenpitävä lapsistansa, -- huokasi\nneiti Akselina. -- Ja kumminkin piti tämän iskun kohdata häntä.\n\n-- Hän on elänyt ainoastaan heidän ja taloutensa hyväksi, -- säesti\nneiti Agatha.\n\n-- Arvasin kyllä että niin piti käydä, -- jupisi Adolfina nenäliina\nsilmillä. -- Viime viikolla näin unta että kulmahampaani oli\npääsevinänsä irti.\n\n-- Olemme koetelleet kaikkea mikä suinkin mahdollista, -- sanoi neiti\nAugusta. -- Mutta kun kuolema on määrätty tulevaksi, niin se myös\ntulee.\n\nKaikki neljä huokasivat he syvään. Suuremmat lapset jyskyttivät ovea ja\npyysivät päästä mamman luo.\n\n-- Olkaa nyt kilttiä, hyvät pojat, -- varoitti täti Augusta lempeästi\nkurkistusreijästä. -- Saatte nostinleipä-voileipää ja maitoa, kun vaan\nolette kilttiä ja hiljaa.\n\nItku ja jyskytys kuului yhtäläisesti kuin ennenkin.\n\nTohtori Feliks otti hyvästit.\n\nNeljä vanhaa sisarusta niijasi syvään ja kiitti, esiliinan nurkka\nsilmäin edessä, nöyrästi hänen käynnistään.\n\nTohtori Feliks'in kasvot eivät kirkastuneet kotimatkallakaan. Hän oli\ntällä viikolla hoitanut seitsemän alle neljän vuoden vanhaa lasta,\njotka kaikki huonon hoidon tahi ymmärtämättömän kasvatuksen tähden\neivät olleet voineet kestää kovanlaista tautia.\n\n-- Vehnäjauhovelliä... kaksinkertaiset villapaidat ja 28° C.\nlastenkammarissa. Vähemmälläkin voidaan tehdä lapsille mahdottomaksi\nsietää pienintäkään puuskausta. Pane siihen lisäksi suunnaton\nsiivottomuus, niin kuolemankokelas on valmis.\n\nKotiin tultuansa, tunsi hän mielihyvää, kun istahti odottavan teepöydän\nääreen. Pöytäliina loisti valkoisena, teenkeitin höyrytä tuprutteli, ja\nkukoistava ruusu seisoi nurkkapöydällä hänen takanansa.\n\nLiina, joka oli istunut työskentelemässä kirkkaasti loistavan\nkattolampun valossa, toi kyökistä höyryävän häränpaistin ja muutamia\nmunia.\n\n-- Se tulee maistumaan hyvältä kolkon matkan perästä -- lausui veli\ntyytyväisenä. -- No, mitä tekee Kristiina?\n\n-- Kristiina läksi jo muutamia tuntia sitten kotoa. Hän on pyytänyt\nsaada olla tyttärensä lasten luona niin kauvan kuin heidän äitinsä on\npoissa matkalla. -- Pitääkö sinun vielä matkustaa Rasilaan joku kerta?\n\n-- He eivät tarvitse minua enää. Yöllä tulee loppu. Ei voi ajatellakaan\nparempaa kanaparvea, kuin se äiti raukka ja ne neljä vanhaa tätiä.\nMinua ihmetyttää, että se lapsiparka on voinut elää puoltatoista vuotta\nsillä hoidolla, kun se on saanut.\n\n-- Mikä tauti sillä on?\n\n-- Aivot, aivot. Heikko lapsi, kehno hoito, siivottomuudessa,\nsaunanlämpimässä ja kaksinkertaiset villapaidat yllä. Siellä oli vielä\nhuonompaa kuin rouva Karm'in luona.\n\nLiina oli lakannut työstänsä ja tarjoili äänettömänä veljellensä\nruokaa. Se kummastutti veljeä. Tavallisesti teki Liina kysymyksiä,\nenemmän kuin hän oli halukas vastaamaankaan, tullessaan kotiin\nsairaitten luota.\n\n-- Käsittämätöntä, miksi ihmiset tahtovat elää sellaisessa\nepämukavuudessa, -- pitkitti hän, leikaten paistiansa. -- En vielä\nkoskaan ennen ole nähnyt pesukaappia niin huonossa kunnossa. Pesukaappi\non erinomainen järjestyksenmittari. Ensimmäinen tehtäväni, kun tulen\ntaloon, on avata pesukaappi. Sen mukaan arvostelen järjestystä talossa\nyleensä. Täällä oli aivan hullusti. Kun pyysin pienintäkin kalua,\njuoksivat ne neljä vanhaa toinen toisensa jäljissä, ja siitä huolimatta\nsain kumminkin odottaa. Niin Liina kulta, puolusta sinä vanhoja\nneitsyitä mielesi mukaan. Se seikka vaan on varma, että he ovat\nlääkärille tuskistuttavimpia, eniten kärsivällisyyttä koettelevia\nolentoja.\n\n-- Osaavatko Rasilan neidet logiikkaa ja matematiikkaa? -- kysyi Liina\nhymyillen.\n\n-- Luuletko että ne olisivat opettaneet heitä kasvattamaan lapsia ja\npitämään pesukaappia siistinä?\n\n-- Kenties olisivat ne opettaneet heitä ajattelemaan.\n\n-- Lörpötystä. Jokainen järjellinen ihminen voi ymmärtää, että\nkaksinkertaisten villapaitojen ja 28° C täytyy tehdä lasta hennoksi.\n\n-- Niin, jos voi ajatella seurauksia siitä, mutta Rasilan neidit eivät\nsitä varmaankaan voi. Ja he eivät myöskään ole voineet opettaa\nkasvatustytärtänsä ajattelemaan.\n\n-- Korupuheita, korupuheita! -- keskeytti tohtori kärsimättömänä. --\nJouduimmeko nyt taaskin tuohon ijankaikkiseen naiskysymykseen? Kuinka\nvoit niin perättömiä uskoa, että naisen välttämättömästi tarvitsisi\nosata latinaa ja matematiikkaa, voidakseen hoitaa lapsiansa ja\ntalouttansa?\n\n-- En ole sanonut, ett'ei hän ilman näitä tietoja voisi olla hyvä\nemäntä ja äiti, jos hän luonteeltaan on siisti ja jos hänellä on hyvä,\nluonnollinen ymmärrys. Minä luulen vaan, että kaikki, mikä kehittää\nhänen ajatuskykyänsä, olisi hänelle äärettömän suureksi avuksi kodin ja\nlasten hoidossa, vieläpä kaikilla elämän aloilla.\n\n-- Sen kuulee, että sinä tulet valituspäiviltä, -- sanoi veli\nhymyillen. -- No, oliko siellä lukuisasti yleisöä? Saattoivatko\nkeskustelut mihinkään päätökseen?\n\n-- Noin viisitoista henkilöä oli saapuvilla. Päätös tuli samallaiseksi\nkuin Helsingissäkin.\n\n-- Siis listoja ja keräyksiä. Onnea vaan! Mutta älä pyydäkkään apua\nminulta. Yhtä kernaasti heitän minä rahani mereen.\n\nTohtori Feliks joi teelasinsa tyhjäksi ja aikoi mennä huoneesensa, kun\nLiina pidätti häntä.\n\n-- Tahtoisin sinulle ilmoittaa päätöksen, jonka olen tehnyt\npoissa-ollessasi, -- sanoi hän hiljaa.\n\n-- Kunpa se olisi päätös mennä naimisiin, -- ivaili veli, taputtaen\nystävällisesti sisaren työn yli kumartunutta päätä.\n\nLiina tarttui hänen käteensä ja painoi sen kasvojansa vasten\ntavattomalla tulisuudella.\n\n-- Teen vastenmielisesti sinun tahtoasi vastaan, Feliks. Sinä olet\nollut minulle sekä isänä että äitinä. Mutta en voi olla seuraamatta\nsitä kehoitusta jonka tunnen sydämessäni.\n\n-- Kehoitustako naimisiin mennäksesi? -- kysyi veli, yhä vieläkin\nnaurellen. -- Se ilahuttaa minua. Siihen olisi kyllä jo aika. Sinulla\non nytkin jo koko kasa turhanpäiväisiä houreita.\n\n-- Niitä lisääntyy vuosia myöten, joll'en tule oikealle paikalleni, --\nhymyili Liina vienosti.\n\n-- Sinun oikea paikkasi on kyökissä ja lasten kamarissa. Siis olet\nkumminkin päättänyt mennä naimisiin? Mutta kenen kanssa? Kuka lienee\nollut täällä minun poissa ollessani?\n\n-- Jättäkäämme tämä leikki, Feliks. Täällä ei ole ollut ketään, enkä\nminä aijo mennä naimisiin. Aijon antautua sairashoidon alalle, siihen\ntoimeen, joka tähän asti on katsottu sopimattomaksi sivistyneelle\nnaiselle.\n\nLiinan ääni vapisi ja hänen katseensa vaipui alas. Värit vaihtelivat\nlakkaamatta hänen kasvoillansa, odottaessaan veljensä vastausta.\n\nSe tuli, tyytymättömänä ja kummastelevana.\n\n-- Tiedät hyvin, ett'en ollenkaan voi hyväksyä sellaista päätöstä.\nKoska sen olet tehnyt?\n\n-- Tänään. Mutta se on vuosikausia itänyt minussa, vaikka nyt vasta\nolen saanut rohkeutta tekemään sinua vastaan. Muistatko vielä kirjettä,\njonka neljä vuotta sitten sain ystävältäni Lapista ja joka ensiksi\nsaattoi minut tätä ajattelemaan? Tänä iltana sain taaskin kirjeen, joka\nkoskee samaa asiaa.\n\nLiina ojensi hänelle yhden kirjeen ja näytti siitä yhtä sivua.\n\n-- ... Kolme kertaa olen sen kestänyt ja joka kerta olen ajatellut:\nensi kerralla saan vastaan-ottaa apua Liinan kädestä. En lakkaa\nrukoilemasta sinua ennenkuin saan sinut hereille. Jumala ei ole pannut\nsinuun tuota taipumusta sairaanhoitoon, ellei hän olisi sillä jotain\ntarkoittanut. Vielä olet sen ymmärtävä. Monet tulevat sinua silloin\nsiunaamaan, monet, jotka minun laillani ovat saaneet kokea vieraan,\nsivistymättömän henkilön raakaa uteliaisuutta ja kärkästä intoa niinä\nhetkinä, jolloin kaikkein enimmin tarvitsisi sivistyneen naisen\nhienotuntoisuutta ja tarkkuutta.\n\n-- Kauvemmin en voi vastustaa, -- puhui Liina puoliääneen. -- Minä\nuskon nyt kutsumustani. Joll'en olisi kahdeksankolmatta vuoden vanha,\nniin rupeaisin opiskelemaan voidakseni päästä lääkäriksi. Mutta olen\nliian vanha. Senvuoksi tahdon antautua ainoalle lääkäritoimen alalle,\njoka tähän asti on ollut sallittu naisille, vaikka se tavallisesti\nannetaankin sivistymättömien huostaan.\n\nTohtori Feliks teki kädellään väistävän liikkeen.\n\n-- Romaanintapaisia vanhanpiian ideeoita! Ole noiden raakojen ja\nsivistymättömäin naisten kanssa vaan yhdessä ainoassakin luennossa,\njossa lääkäri ehkä huvittelee saattaaksensa sinua hämille, -- silloin\njo olet iloinen, että voit palata takaisin minun hiljaiseen kotiini ja\ntoimittaa pieniä kotiaskareitasi.\n\n-- Tiedänhän, -- sanoi Liina kalpeana, nostaen päätänsä ja kiinnittäen\nsilmäyksensä veljeen, -- olenhan kuullut, kuinka menetellään siinä\nlaitoksessa, jossa valmistetaan tuohon vaikeaan toimeen. Mutta luulen,\nett'ei mikään maailmassa nyt enää voi minua peloittaa. Minulla on liian\nsuuri luottamus miehen kunniantuntoon, peljätäkseni, että joku\nuskaltaisi naisellista arvoani sanalla tai työllä alentaa. Anna minun\nastua omaa tietäni. Tahi tahdotko mieluummin, että tulen Rasilan\nneitien kaltaiseksi?\n\n-- Tiedäthän, ett'et koskaan voi siksi tulla.\n\n-- Niin, en tule juoksemaan kenenkään tiellä, koska olen yksinäni. Minä\ntulen itsekkääksi, jäykäksi ja pikkumaiseksi, joll'en saa työtä, joka\nvastaa minun toiminnanhaluani. En voi sitä enää kestää, että hautaan\nleiviskäni vuosi vuodelta vaan syvemmälle.\n\nHän puhui tavattomalla mielenliikutuksella, ja se saattoi hänet\nvapisemaan kiireestä kantapäähän.\n\nVeli katseli häntä ja huoahti.\n\n-- Aikamme järjetön henki se on, joka sinutkin on vallannut. Ennen, kun\nei naiskysymystä ollut, olivat sinun kaltaisesi tyytyväisiä osaansa. Se\non ainoastaan tuo halu _itse_ toimittaa jotakin, _itse_ vaikuttaa, joka\nkiihoittaa naisia nykyaikaan pyrkimään tavattomiin toimituksiin.\nEntiseen aikaan tyytyivät he siihen, miksi miestensä kautta tulivat, ja\ntämä tyytyväisyys ja nöyryys teki heidät onnellisiksi.\n\n-- Niinkö luulet? Silloin et lue kaikkia niitä, jotka, saavuttaakseen\ntuota onnellisuutta, tulla toisen kautta joksikin, menivät naimisiin\näärettömäksi onnettomuudeksi ja lankeemukseksi itselleen. Unhotat ne,\njotka tätä ainoata elämäntarkoitusta odottaessaan, tulivat nurkuviksi,\nkärtyiksi ja turhamielisiksi. Voi, Feliks, yksinäisyys tuottaa aina\nsuuria kiusauksia itsekkäisyyteen ja ahdasmielisyyteen. Älä siis estä\nketään aikanansa näitä vihollisia hyödyllisen toiminnan aseella\nvastustamasta.\n\n-- Tämä kokous naislyseostako päätöksesi kypsytti?\n\n-- Niinpä kyllä: yhteydessä kirjeen kanssa. Ne sydämeen käyvät sanat,\njoita siellä lausuttiin naisen vaikutuksesta, saattoivat minun siihen\nvakaumukseen jota kauvan aikaa olen aavistanut: ettei naisen\nvaikutuksen pidä olla niin negatiivinen kuin se usein kyllä tähän asti\non ollut.\n\n-- Sinä olet siis lyseon ensimmäinen oppilas. Bravo! Se tulee siis\nkasvattamaan kätilöitä ja laupeudensisaria, paitsi nimismiehiä ja\npappeja?\n\nLiina ei vastannut. Hän korjasi ruoan pöydältä ja kantoi pois\nteekeittimen. Sitte kokosi hän työnsä ja otti ompelukorinsa.\n\n-- Hyvää yötä, Feliks, -- sanoi hän hiljaisella äänellä, käsi veljensä\nolkapäällä. -- Sinä näet ett'emme voi ymmärtää toisiamme. Minä en voi\nolla sellainen kuin sinä tahdot, ja elämäni sinun luonasi ei voi\ntyydyttää minua. Sanon siis vieläkin: anna minun mennä omaa tietäni. Ei\nmeidän siltä tarvitse olla erillämme enempää kuin yhden vuoden. Kun\nolen suorittanut oppimäärän Helsingissä, aijon matkustaa ulkomaille ja\nsitte palata tänne.\n\n-- Sinä olet niin hyvä, kuin suinkin voin toivoa, -- vastasi tohtori\nFeliks vähä karkeasti, -- jos sinulla ei vaan olisi noita kirottuja\nitsenäisyys-aatteitasi. Toivon kumminkin, että vielä tätä asiaa\nharkitset.\n\n-- Olen sitä jo harkinnut kylliksi kauvan, -- vastasi Liina lauhkeasti.\n-- Hyvää yötä, Feliks, hyvää yötä! Älä tee minulle vielä vaikeammaksi\nmenetellä vastoin sinun toivomustasi.\n\nTohtori Feliks valvoi vielä muutaman tunnin saksalaisen\nlääkäri-aikakauskirjansa ääressä. Maata pannessansa muisti hän taaskin\nsisarensa päätöstä.\n\n-- Oiva tyttö! -- sanoi hän puoliääneensä. -- Kruunu tyttöjen joukossa!\nEi yksikään sadasta ajattelisi niin ylevämielisesti kuin hän. Ja pirun\nhyviä tietoja hänellä on... Olinpa saada häneltä sormilleni tässä\neräänä päivänä... Mutta hautautua tänne halvaksi... Eikö sitte enää ole\nkunnon miehiä maailmassa, kun _hän_ jää naimattomaksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneessansa istui Liina. Hän ei saanut unta, hän ei saanut rauhaa,\najatellessaan päätöstänsä. Se täytti hänet levottomuudella, mutta\nsamalla jonkinlaisella sopuisalla tyydytyksellä, tuolla riemuun\nvivahtavalla onnellisuudella, joka seuraa pitkän epäilyksen perästä\ntehtyä päätöstä.\n\nHän pani raamatun kiinni, vaistomaisesti siitä haettuansa ja\npuoliääneen luettuansa yhden ylistysvirren. Hän avasi kirjan toisensa\nperästä, ja ryhtyi vihdoin lemmikkiinsä: Dickens'in David\nCopperfield'iin.\n\nMutta hän ei voinut lukea. Veljeänsä ajatteleminen kalvoi hänen\nmieltänsä, Se, että tämä ei voinut ymmärtää hänen haluansa toimintaan\nenempää kuin hän oli ymmärtänyt hänen palavaa tiedonjanoansakaan,\nkarvastutti syvälti Liinan sydäntä.\n\nYhä vieläkin selaili hän kirjaa. Hänen silmiinsä vilahtivat ne sanat,\njotka David Copperfield'in täti valkean ääressä illan hämärtäessä\nistuessaan, lausui veljensä pojalle, kuunnellen tätä silmät täynnä\nmurhetta.\n\nJa Liina luki huoahtaen:\n\n-- Sokea! Sokea! Sokea!\n\nSovittaisiko hän nämät sanat veljeensä, vai olivatko ne häntä itseään\nvarten?\n\n\n\n"]