[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQBfP9ZeAN5evuZBsxRcr724TOdF5reoWQQve2IOIdNk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2416,"Punanen kokardi","Weyman, Stanley",1855,1928,"2416-weyman-stanley-punanen-kokardi","2416__Weyman_Stanley__Punanen_kokardi","Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1895,1896,80659,494140,false,64104,[24,25],"France -- History -- Revolution, 1789-1799 -- Fiction","Historical fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta\" by Stanley J. Weyman is a historical novel written in the late 19th century. The narrative is set during the tumultuous early days of the French Revolution, focusing on the struggles between the aristocracy and the rising democratic sentiments among the populace. The central characters include Markiisi de St. Alais and Kreivi de Saux, who navigate the complexities of love, loyalty, and political conflict against the backdrop of societal upheaval.  The opening of the book introduces readers to the Markiisi de St. Alais as he engages in a conversation filled with disdain for the shifting societal norms and the dilemmas faced by the aristocracy. The interactions hint at the crucial roles of familial ties and political alliances, particularly regarding de Saux's feelings towards Denise, St. Alais's sister. As tensions flare over emerging political issues, the sense of impending chaos looms large, indicated by a protest and a call to defend noble rights, underscoring the turbulence of the era. The chapter notably sets the stage for the personal and political conflicts that will unfold as different factions struggle for power amid the revolutionary fervor. (This is an automatically generated summary.)",[],288,"Ranskan vallankumouksen alkuvuosiin sijoittuva historiallinen romaani kuvaa nuoren aatelismiehen ja hänen lähipiirinsä elämää kuohuvassa yhteiskunnassa. Teos käsittelee säätyjen välisiä jännitteitä, uskollisuutta ja väkivaltaisia levottomuuksia, kun vanha maailmanjärjestys murenee.","Stanley Weymanin 'Punanen kokardi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2416. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","PUNANEN KOKARDI\n\nRomaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta\n\n\nKirj.\n\nSTANLEY J. WEYMAN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMarkiisi de St. Alais.\nKoetus.\nKokous.\nLähetystö.\nEräs kohtaus tiellä.\nKapina.\nGargouf.\nTrikolori.\nKapinan jälkeisenä aamuna.\nKaksi leiriä.\nKaksintaistelu.\nHirteen! Hirteen!\nKirkkoherran huolet.\nMilhau'ssa.\nKolme yksissä vaunuissa.\nFroment Nîmes'istä.\nKurja olento.\nNîmes'issä.\nTiedustelu.\nKaksi kosijaa.\nKorkea asema velvoittaa.\nRatkaisu.\nTuhatvuotinen valtakunta.\nPäivä valkenee.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nMarkiisi de St. Alais.\n\n\nNoustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa\nlaitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti\nlinnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi\nympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.\n\n-- Minne kasvitarha on joutunut? kysyi hän halveksivalla hymyllä.\n\n-- Isä muutti sen toiselle puolelle.\n\n-- Pois näkyvistä?\n\n-- Niin, vastasin minä, se on ruusutarhan takana.\n\n-- Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella.\nJa teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?\n\n-- On kyllä.\n\n-- Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se\npeittää kylän?\n\n-- Niin on.\n\nHän nauroi.\n\n-- Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä\nosaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta;\nhe rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean\nkuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he\nkäyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen _carcan_. Mutta\nkas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä\nporttia.\n\n-- Se on porona, vastasin ja tunsin samalla veren syöksähtävän\nkasvoihini.\n\n-- Isännekö sen poltti? kysyi St. Alais kummastuneena.\n\n-- Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että\nhäpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime\nvuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet\nmenneisiin aikoihin.\n\nMarkiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi\nvuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät\nhänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen\nhämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei\nkuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan\nvähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja\ntapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella\nja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.\n\n-- Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän\nmiellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.\n\n-- Kaksitoista vuotta takaperin.\n\n-- Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen\npaljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua\nViktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut\nsilloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään\nihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että\nLouis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen\nmaailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja\nteki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä\npuhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo\nenemmän huvittaa.\n\nTunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään\ntoisellaisesta syystä.\n\n-- Neiti on tullut kotiin? sanoin.\n\n-- Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin,\nkatselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta,\njota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.\n\n-- Kaiketi neiti voi hyvin? kysyin kömpelösti.\n\n-- Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella.\nMutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi,\nellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon\npäivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun\nsitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta,\nettä määräätte sen niin -- jotta minäkin voin olla saapuvilla.\n\nKumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei\nViktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle.\nEdellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo,\nennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli\nmuodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja\njonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui\nmahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa.\nTilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää\nvastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot\nyritykseni.\n\n-- Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä\nkaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän\nkaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä\nsen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta, _à la\nbonne heure_, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon\neli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis\nnäkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?\n\n-- Varmasti aivan, herra markiisi.\n\n-- Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien\nkätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä\nsilloin myös -- vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan\nveräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta --\nmitäs se olikaan?\n\nJoko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä\nsiitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää\npähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän\ntarttui suoraan asiaan.\n\n-- Olette kai kuullut puhuttavan protestista? sanoi hän.\n\n-- Olen, vastasin jokseenkin vastenmielisesti ja aavistin pahaa.\n\n-- Tietysti tekin kirjoitatte sen alle?\n\nEmmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä\noleva protesti -- miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka\ntiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka\nuuteen maailmaan -- aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa\nCahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme\npäätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn\nkanssa.\n\nMitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin -- olisin\ntodellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty\nenglantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen\n-- oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli\nvahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että\nprotestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille,\nettä he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja\nkoettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta --\ntoivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi\nnyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten\nminä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani,\njoka oli yleisesti tunnettu.\n\n-- No? kysyi hän viimein kun yhä jatkoin vaitioloa.\n\n-- Luulen, etten voi sitä tehdä, sanoin punastuen.\n\n-- Kirjoittaa alle?\n\n-- Niin.\n\nHän nauroi.\n\n-- Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi.\nAsia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei\ntarvita.\n\nPudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja\nmarkiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.\n\n-- Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele\nitsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa,\nhullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se\nkokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla\nhe eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa\nmitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun\nloppu.\n\n-- Mitä varten sitte enää protesteerataan?\n\n-- Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden\nratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?\n\n-- Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa,\nolenko niitä ennen kuullut.\n\n-- Kuningas on antanut Necker'ille virkaeron.\n\n-- Se ei ole mahdollista! huudahdin. En ollut milloinkaan hämmästynyt\nniin.\n\n-- On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen\nkansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme\njuuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän,\nvahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että\nelämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän\ntäytyy protesteerata.\n\n-- Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä,\nettä kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut\nniin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on\nsitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu\nheidän mielensä kuohuksiin, ja -- --\n\n-- Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun\nomituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä\nhe sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen\nPariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka\nherra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se\non nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa,\nettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa\nkatumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, -- ei mitään,\njota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt\ntukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdisti _La cour des\nmiracles'in_. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla;\nsopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.\n\nMutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta\ntuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.\n\n-- Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole\nniinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko,\nja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat\npääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.\n\nHerra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan\nhymyyn.\n\n-- Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.\n\n-- Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei\nolisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.\n\nSt. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme\nvastatusten -- hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden\nviheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie\nheinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen\nkasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja\nnaurahti niinkuin lapselle.\n\n-- No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te\nkuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä -- ja tätä sanoessaan hän\nheitti veitikkamaisen katseen minuun -- siitä voi ehkä riippua hyvin\npaljon.\n\n-- Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin --\n\n-- Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän\nja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo,\npalvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan\nhän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan\nsilmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet\nsamoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa,\nmeidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä -- samaa tietä, ymmärrättekö\n-- eli erota. Se on minun ajatukseni.\n\nJa nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden\nuhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken\njälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja\npalasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen\nyleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa,\nvaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.\n\nEn nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla\nkäsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan\nsisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni\noli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli\nyhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa\nja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St.\nAlais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut\nnähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut,\nmiten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen,\nniinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut\ntehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei\nsittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa,\njota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla.\nMinä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän\noli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me -- hän\npolitikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä\nkomentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman.\nSellainen oli asemani.\n\nEi ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt\npäätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja\nkumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin\najatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän\nviimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen,\njossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin\npuolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni\nyhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä\nvalitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli\nepäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut\naavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra,\njoka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan\nuutisen -- ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La\nBastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen,\nvaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo\nmarsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa,\nNotario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. _Mon dieu_,\nmiten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa\nolleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos\nolisi arvattu sellaista tapahtuvan _l'ancien regimen_ aikana, vanhassa\nRanskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!\n\nJa kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat\nlähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata,\nja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että\nkaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla\nharrastuksilla.\n\nRatsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin\nnäin hallan tuhotyöt -- pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset\nkellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa\nsiementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden\nmerkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista\npalattuani herättivät minussa kauhua -- nimittäin savihökkeliä,\nruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia\nnaisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia\nmerkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa,\nmiesjoukkioita odottamassa -- tuskin tiesivät itsekään mitä.\nÄänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän\npainuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja\nvaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet\nhenkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli\ntuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin\nvalitettavasti osannut liiankin oikeaan.\n\nCahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan.\nVälkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien\nkunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä\nväkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna\nherättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä\npäivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin\nsiellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria\ntäyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein\nalastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin\njyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut\nsilmää eikä korvaa millekään muulle.\n\nJotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä\nvälinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta\nkeräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat\ntäpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen,\nkaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja\nnauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa\nleikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja\nrouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen\ntorille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta\neli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin\nkuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan\nkaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti,\nja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa\nkaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota\nvastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön\npelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli\nerään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti\nsanovan:\n\n-- No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille\nsyömistä?\n\n-- Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että\nmuutaman päivän perästä on kaikki toisin.\n\n-- Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että\nne aikovat teitä elättää?\n\n-- Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on --\n\nGargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen\nenempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani,\nseppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti\nnolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle\naika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen\nkuin menin majapaikkaani.\n\nAsuin aina \"Kolmen Kuninkaan\" ravintolassa, jonka isäntä, Doury,\ntarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa\npukua ja jauhoittaa hivukset.\n\nSt. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista\npäättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan\nvieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin\nsaadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat\nhuoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa\nseisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan\nilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona\nja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun,\nolivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä\nniin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.\n\nYlipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia\nihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon\nkomean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki-\nja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen\nkanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että\nloistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista\nsuurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville,\nettä niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen\nprotestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi\ntunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua -- hämmästyin, että\nihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen\nja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä -- ymmärsin, että rouva de\nSt. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen\nmaakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.\n\nJa täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut.\nOli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa,\njotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää\nilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien\nulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä,\nherra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti\nminua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi,\njospa olisi nuori jälleen!\n\n-- Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin\npujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka\ntekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen\nkohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten,\nvaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa\nja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi\npuhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.\n\nMutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään\nlevottomuutta.\n\n-- Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä\nhän tarkoitti ja miksi oli levoton.\n\n-- Etkä Denise'äkään?\n\n-- Minulla ei ole ollut kunniaa tavata neitiä.\n\n-- Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arvelet\nViktorista?\n\n-- Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä\nhenkilönä, vastasin hymyillen.\n\nLouis hymähti myös ja kohotti kulmiaan koomillisella surkuttelulla.\n\n-- Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan\nollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen\ntahtoaan -- eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat\ntuolla perimäisessä suojassa.\n\nHän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen\nläpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy\nsisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle\npaukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme\npikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti\nMesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St.\nAlais.\n\nNeiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät\ntietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein\nhämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea\nhän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis\nja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan\nylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan\narvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen\nja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut\ntäydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman\nmittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän\nkatsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät --\nJumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! -- mutta sitte\nhän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.\n\nAstuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle\nojensi puheluaan keskeyttämättä.\n\n-- Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan\nfilosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se -- --\n\n-- Mutta onhan kuningas hyvä, keskeytti markiisitar hymyillen.\n\n-- Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas,\nmillä hän peittää vaillingin valtion kassassa?\n\nMarkiisitar kohautti olkaansa. -- Hänen majesteettinsa täytyy saada\nrahaa.\n\n-- Niin, mutta millä tavalla hän sitä saa?\n\n-- Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan\nankarasti. -- Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta\nparlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.\n\n-- Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole\nkysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous --\n\n-- Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi\nrouva ylpeästi.\n\n-- Mutta jos levottomuuksia syntyy?\n\n-- Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. -- Ja vaihdettuaan vielä\nmuutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja\nläpsäytti kättäni viuhkallaan.\n\n-- Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella.\nEn tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in\npalattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne\ntänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on\ntäällä?\n\n-- Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla\nkumarruksella.\n\nHän iski ystävällisesti silmää.\n\n-- Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on,\nsanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.\n\n-- Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani\npoika. Herra kreivi -- tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa\nvähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.\n\nNeiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa\nodotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään,\nettä painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun\nhän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan,\nlisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa\nviereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani\nhavaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman,\nruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta\ntakaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.\n\n-- Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.\n\n-- Niin, herra, -- vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.\n\n-- Se oli suuri muutos teille?\n\n-- Niin, herra.\n\n-- Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?\n\n-- Niin, herra.\n\nMutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat,\nsillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen\nkovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti\nsydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.\n\n-- Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä\ntapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua\nystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun --\n\nRats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin\npaukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja\nmelua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin\nlyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui\nhuolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä\nkalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat\nympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni\nja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla\noli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nKoetus.\n\n\nOli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi -- täyttyi\nvimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut\noli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja\netumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu\noli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään,\nmutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja\nkertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.\n\nSilmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot,\njotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: \"Aseisiin\nroistoja vastaan!\" ja samassa huusi joku huoneen perältä: \"Miekat,\nherrani, miekat esille!\"\n\nSalamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi\nintoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä\nlaumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia.\nSoihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä,\njoten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat\nedestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.\n\nMutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät\npalasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen\nlikaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö,\nkiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi\ntuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta,\nmutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka\nei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto\nhulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään\nsaatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin,\nlasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin\nniin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.\n\nEn sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi\nvielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.\n\n-- Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.\n\n-- Täällä, vastasi markiisitar.\n\n-- Loukkautuiko hän?\n\n-- Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on\nsuurin syy valituksiin.\n\n-- Jumala varjelkoon meitä ystävistämme -- vai kuinka, kreivi? sanoi\nSt. Alais ilkeällä hymyllä.\n\nVavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset,\nvaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä\nhuomaamatta.\n\n-- Jos luulette, että minulla oli tietoa tästä hyökkäyksestä, niin --\n\n-- Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä.\n-- Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys\ntässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se\non mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän\nopiksemme, että saamme -- jatkoi hän kääntyen toisten puoleen -- oppia\npitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.\n\nHyväksyvä mukina tervehti näitä sanoja.\n\n-- Ylläpitämään etuoikeuksia, ettemme kadota oikeuksia.\n\nKaksikymmentä vakavaa ääntä vastasi hyväksyen.\n\n-- Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla\näänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.\n\n-- Nyt! Nyt!\n\nTämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten\nja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja\npäättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni\nja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki\nhuusivat: nyt! nyt!\n\nEn ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä\ntiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken\nhuumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien\nsilmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä\nkiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.\n\n-- Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme\nse siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko\nmaailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi,\ntappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja\nnäyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä\nmiehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka\ntehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä?\nVannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala;\nmutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita,\njotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme\nylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!\n\nKajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri\nkaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat\nkiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa,\nnaisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi:\n\"Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!\" Ja tuokiossa niinkuin käskystä\nkääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.\n\nJoukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka\nosoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin\nhitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä\nseurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan\nkiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään\nkeinoa päästä poispuikahtamaan.\n\nJos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään\nomantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja\nihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan\nkatseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä\nkoetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä\nvapaaksi.\n\nJäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi.\nVaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan,\njosta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen\nympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: \"Eläköön aateli!\"\nNaiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut,\ninnostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät\nmuodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en\nsilloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.\n\n-- Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.\n\nHeti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti\nkiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän\nkiinnitti silmänsä minuun.\n\n-- Monsieur de Saux, me odotamme teitä, sanoi hän kohteliaasti.\n\nKaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää\nviittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en\nvoinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän\nvarovaisuudesta antaisi minun olla.\n\nVaan sitä hän ei suinkaan aikonut tehdä.\n\n-- Tahdotteko astua paikallenne, kreivi? kysyi hän yhtä kohteliaasti.\n\nSilloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien\nsilmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.\n\n-- Minä en voi sitä tehdä, vastasin.\n\nKaikki olivat ääneti.\n\n-- Ja miksikä ei, jos saan kysyä?\n\n-- Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole -- aivan yksimielinen\nteidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata\nsuuttumuksesta kiiltäviä katseita. -- Minun mielipiteeni ovat tunnetut,\nherra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.\n\nMuutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän\nvaikenemaan.\n\n-- Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla\nliikkeellä. -- Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux\non minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös\ntiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa\nruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, -- jatkoi hän kääntyen\nhymyillen äitinsä puolen -- jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n\ntämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi -- niin hänen ehkä\nonnistuisi värvätä vastahakoinen.\n\nNauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän.\nVaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi,\neikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä\nkuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:\n\n-- Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle\nrekryytiksi.\n\nTyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule\nkoskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten\nmieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti\nminulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut\nvoinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona\nja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin\nkuuluivat, enensi vielä tuskaani.\n\nVoinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi\nollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä,\nyhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento\nmaahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että\nmyöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten\ntunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi\nmolemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä.\nKynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi\nedessäni... Viimein rohkasin itseni.\n\n-- Minä en voi, neiti, minä en voi.\n\n-- Herra!\n\nTämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen\nläpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja\nsaattoi minut entiselleen.\n\nKäännyin kumartaen puoleensa.\n\n-- Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat\ntunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.\n\nViimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden\nheittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon.\nSadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta\nkaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin\nvielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja\nkuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja\nmelun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari\naskelta takaperin.\n\nSilloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne,\njotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.\n\n-- Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se\nkuului mellakan yli. -- Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän\nei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä\ntästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.\n\nHe tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni\nura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen --\ntodellisen hovimiehen kumarruksen.\n\n-- Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo\nkauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.\n\nSeurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta\npäästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä\nkukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St.\nAlais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.\n\nSeisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä\nlakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä\ntuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes\npääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt\najattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.\n\nKun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi.\nAstuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki,\ntullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei\narvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt\npolvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut\nansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he\nnolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.\n\nAloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön -- että minun olisi\npitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä\nkadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää\nettä vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla\nhetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta\nkuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin\nneuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai\n-- -- Sillä huomispäivän kokouksessa -- --\n\nKokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä\nminä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten\nvastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat\nhe minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen\ntapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa\nSaux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran\nsai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni,\nvaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti\nkunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin\njokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa\nnähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä\nedestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän\nvanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut\nyrittänytkään riisuutumaan.\n\nKasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut\naivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut\ntietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli\nnimetön, mutta käsiala oli Louis'n.\n\n\"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi\nyksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde\npaikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!\"\n\nSiinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut\ntehdä sen enempää ystävänsä puolesta!\n\n-- Kuka tämän toi? kysyin André'lta.\n\n-- Eräs palvelija, monsieur.\n\n-- Kenen?\n\nHän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen\nauttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan\nhevoset pitää olla valjastetut.\n\n-- Hevoset? Ja mitä varten? sanoin tuijottaen kasvoihinsa.\n\n-- Kotimatkaa varten, herra.\n\n-- Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin\ntyytymättömällä äänellä. -- Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?\nVastahan me eilen tänne tulimme.\n\n-- Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja\nhypistellen vaatteitani. -- Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata\nkotiin.\n\n-- Sinä luit tämän kirjeen! ärjäsin. Muuten sinä et tietäisi. --\n\n-- Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti\nolkapäitään. -- Minä saan lakkaamatta kuulla: \"André, toimita se\nherrasi paikalla täältä pois!\" tahi \"André, sinun isäntäsi on aika\nhurjapää\". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin\nettä minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan\nsilmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi\nkreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni\nenää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen\naivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.\n\n-- Sinä luulet siis, että minä tulen tapetuksi?\n\n-- Niin sanovat kaupungilla.\n\n-- Olethan palvellut isääni, André? kysyin hetken mietittyäni.\n\n-- Olen, herra kreivi.\n\n-- Ja kuitenkin neuvot minua pakenemaan?\n\nHän ojensi molemmat kätensä epätoivoisella liikkeellä.\n\n-- Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan\nturmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta\nvarten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä\npuoltamaan -- --.\n\n-- Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja\npidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta\nmikäs sinä itse olet?\n\n-- Minäkö, herra?\n\n-- Niin, sinä juuri.\n\nHän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte\nsurullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua\npitää hupsuna.\n\nLuultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta,\npakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes\nkokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen\nkatkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan\nsanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset\nmonesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin\nminä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni\nteki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa\nkääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat\nhiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty\nitsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli\nkymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin\nastumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla\nhyvin tuimat.\n\nGil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni\ntuomiokapitulin talolle kirkon luona.\n\nSittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna\nympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla,\nhuomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen\nseutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen\nodotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja\nsiihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun\nastuin torin poikki, huusi eräs mies: \"Jumala teitä siunatkoon, herra!\"\nja toinen \"Eläköön Saux!\" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja\nheiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.\n\nSeuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää\nvie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät\nkäytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua\nhämmästyneillä ja uteliailla katseilla.\n\nAstuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä\nvallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni\nkylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä\nse askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta\nyksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt\nitseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta\naskeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven\ntakaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen\nmielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.\n\nSilmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon,\nkun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli\nLouis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi\npois käteni ja asettui oven eteen.\n\n-- Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat\nkahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä -- --\n\n-- _Ja te?_ vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä\nkirjurit tuijottivat meihin ovelta. -- Te teette luultavasti yhtä paljo\nkuin eilen illalla.\n\n-- Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä\nsäpsähti ja kasvonsa tummuivat. -- Kunhan vaan menet pois täältä.\nRatsasta maatilallesi ja --\n\n-- Pysy piilossa!\n\n-- Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet --\n\n-- Ettäkö pysyn piilossa?\n\n-- Niin; niin asia vähitellen unohtuu.\n\n-- Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka\npaljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen\nminun läsnäolostani?\n\nHän tuijotti hämmästyneenä minuun.\n\n-- Adrien rakas!\n\nMutta minä en surkonut häntä.\n\n-- Ei Adrien -- vaan herra kreivi! Adrien olen minä vaan ystävilleni.\n\n-- Ja enkö minä enää kuulukaan heihin?\n\nKohotin ivallisesti kulmiani.\n\n-- Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur,\nettä luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne\nvieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut\npilkan ja ivan esineeksi, ja --\n\n-- Minäkö?\n\n-- Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te\nseisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te\nseisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö\nteistä on ystävyyttä?\n\nHän keskeytti minut arvokkaalla liikkeellä.\n\n-- Te unohdatte jotain, herra kreivi.\n\n-- Ja mitä se olisi?\n\n-- Että neiti de St. Alais on sisareni.\n\n-- Oh!\n\n-- Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte\nhäntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.\n\n-- Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme\nväistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme\nvihasta leimuavilla silmillä. -- Ja kuka oli syypää siihen? -- Te\nannoitte minun valita -- ei, te suorastaan pakoititte minut joko\nloukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on\nkasvatettu ja jotka --\n\n-- Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. -- Mitä\nmerkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan\nteitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää\nmiestä, joka --\n\n-- Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. -- Ei,\nherra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei\nhän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin\ntoiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.\n\nLouis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.\n\n-- Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja\nsamalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.\n\nVaan minä puhisin kiukusta. -- Enemmän kuin pelkurilla on, toistin.\nYmmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron\nsen kaikille.\n\n-- Ei ole tarvis, sanoi hän käyden yhtä punaseksi kuin juuri oli kalpea.\n\n-- Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että\ntappelette kanssani kokouksen päätyttyä.\n\nHän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja\nkiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava\nhän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan\nsaada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla,\nja minä käännyin jälleen ovea kohti.\n\nMutta vieläkään en päässyt sisään.\n\nVäänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin\ntakaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin\nvimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin\nLouis, -- mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin\nihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.\n\n-- Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, -- te sanoitte minua\npelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan\nsovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla\nkartanon takana on puutarha ja --\n\nMutta minä olin yhtä kylmä kuin hän tulinen.\n\n-- Sitä en minä suinkaan aijo tehdä, sanoin. Kokouksen jälestä --\n\nLouis kohotti kätensä ja löi minua hansikkaallaan kasvoihin.\n\n-- Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt\ntaistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja\nkymmenessä minuutissa --\n\n-- Kymmenessä minuutissa saattaa kokous ehkä hajota.\n\n-- Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti.\nTulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?\n\n-- Tulen, sanoin hitaasti. Astukaa edellä, herra.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nKokous.\n\n\nLyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken\nkatumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen\nolikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin,\nettä Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin\nsyytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä\nolisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua\nheittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin\nhuonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys\noli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin\nulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi\nestämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.\n\nNäin edessäni -- luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven --\njoukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä\nsurinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni,\npuheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus\nhämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle\nnäkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin\nistuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.\n\nKasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa\nkolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja\nd'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt\nistuutua kun Harincourt nousi ylös ja -- poistui hitaasti. Hän asettui\nkäytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa\nkääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay\nsamoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät\nmuuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin\nniinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.\n\nOlisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin\nmielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat\nkuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet\ntuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä\nkatsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja\nja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en\nnähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut\nedes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani\nyksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.\n\nViha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui,\njoka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää\nja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli\nlopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia.\nSe herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen\nprotestin ja nyt siitä äänestettiin.\n\nPian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä --\nkaikki tietysti myöntäviä -- kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin\nja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset\nuteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen\npuolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien\naatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia\nisävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut\npelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista\nmielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi --\nse täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan\nvoinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä\nolisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin\nmyöntymyksen ajatuksen.\n\nToiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä\ntottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat\nkuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen\npiti enemmistöä _in suspenso_, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi\nnäyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän\nhovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka\nvasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan\nsuuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö\nolisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen --\nyksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä --\nolisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.\n\n-- Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä\nmainitsemaansa henkilöön.\n\n-- Hyväksyn!\n\n-- Herra kreivi de Marignac?\n\n-- Hyväksyn!\n\nSeuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki\nolisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt,\nkuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja\nkaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni\ntapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen,\njoka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui\nminun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!\n\nNousin ylös ja vastasin, mutta ääni tuntui tulevan muualta.\n\n-- Panen vastalauseeni tätä kirjoitusta vastaan, -- sanoin.\n\nOdotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan\nremahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua\nkesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei\ntehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla\nkaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista\nja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin\npuheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.\n\n-- Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. -- Minä vastustan\ntätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun\nvuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä\nolisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet;\netuoikeuksianne -- joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne\nyhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja\nyhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja\npakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli\nnälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun\ntakaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja.\nVaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän\npäiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa,\nilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja\nelättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen\nropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin\nesi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he\nolivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat\nsotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan\ntaistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani,\ntotta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!\n\nVaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille.\nMutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista,\ntorille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku,\nensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan\nei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja\nhämmästyneenä.\n\nSe oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät\nvastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja\nhe tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.\n\nMutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin\nammuttuna tuoliltaan.\n\n-- Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. -- Onko\nkuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn\nkanssa? Ellei niin ole -- ellei niin ole -- jatkoi hän vakavalla\nkatseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja -- ja ellei\ntämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan\nvälillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa --\n\nPuheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön,\nkeskeytti hänet sanomalla:\n\n-- Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.\n\n-- Auki?\n\nPuheenjohtaja nyökkäsi.\n\n-- Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais\ntuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin\nkootakseen rohkeimpien ylenkatseen. -- Sitä parempi vaan! Olkoot\navoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä,\njotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen\nja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat\nsaavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, -- jatkoi\nhän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista\nnousivat hämmentyneinä paikoiltaan -- sanon sen vieläkin kerran,\njotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän\narkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!\n\nAnsaitsematon soimaus loukkasi minua.\n\n-- Herra markiisi, lausuin kiivaasti -- jos näillä sanoilla tarkoitatte\nminua --\n\n-- Kuten haluatte, vastasi hän ivanaurulla.\n\n-- Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. -- Herra de St. Alais on sanonut\nminua Retz'iksi, Cromwell'iksi --\n\n-- Suokaa anteeksi! Huonoksi kopiaksi Retz'istä!\n\n-- Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi\nnaurunremakka täytti huoneen. -- Vaan minä sanon teille, että se on\npetturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.\n\n-- Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo\nnousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?\n\n-- Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä\nsanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä.\nSitä paitse vastustan kirjoitusta ja --\n\nNyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin.\nHuudot: \"hiljaa, hiljaa!\" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi\narvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan,\nmuut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan,\ntoiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki\nturhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin\nminunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin\npuhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.\n\nViimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen\nrauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä\npuheenjohtaja tarttui heti asiaan.\n\n-- Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis\nhyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme.\nKreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään\nkuninkaalle.\n\n-- Vastustan! huusin jälleen.\n\n-- Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas\nkajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. -- Kirjoitus lähetetään\nasianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä\nentisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden\nsulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi\njonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut,\nkädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä\nminuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin\nennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston\nase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin\nsiinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten\nkasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi,\nkasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut\nliikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.\n\nKatkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin\nkärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän\ntähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä\nmielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni,\nmutta sitten taipua enemmistön mukaan.\n\nOlipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa\nheitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän\nystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli\nnäköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet\nlähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.\n\nEn tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani,\nheitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin,\nennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi\nhäirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen\nvapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:\n\n\"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla\npuutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa\nylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa\nvaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko\nQuercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux,\njoka pitää hyvänään korvapuustin!\"\n\nLuin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat\ntuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli\nmelkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa\nja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan\nminua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen,\nkoetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista\nvastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja\nsilmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan\nen enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn,\nsillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de\nSaux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut\nmielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld\npuolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin\noikeuden puolella.\n\nMutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin\nvastaukseksi: \"Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St.\nAlais löi Saux'ta.\"\n\nSuljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni,\nvaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia\nvastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus,\nvaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä\nmontakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa\nSaux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n\nvaakunaan.\n\nRohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan\nsamalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista\novelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti\nja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä.\nMelu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen\nja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen.\nNähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju\nilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta,\nvaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi\ntahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi\ntuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja\nkirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme\njännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli\ntapahtunut.\n\nVastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut\ntärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.\n\nVähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton\nhuuto: \"A bas la Bastille! A bas la Bastille!\"\n\nSaimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme\nvähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen\novellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se\noli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa\npuheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin\nloukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan\nmadellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.\n\nYksi huusi yhtä, toinen toista -- että kadut tyhjennettäisiin, että\nlähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto\nkuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis\nSt. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja\nvaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi\nkätensä.\n\n-- Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille\nihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on\nlevittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.\n\n-- Mitä? Mitä? huusi joku,\n\n-- Että Bastilji on kukistunut.\n\nEi kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti -- eikä ihmekään! -- Mutta\nkaikki vaikenivat.\n\n-- Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan\nhämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. --\nBastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?\n\n-- Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja\nvarmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri,\nmurhattiin julkeasti.\n\n-- Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi.\n-- Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.\n\nLouis pudisti päätään.\n\n-- Pelkäänpä, että se on liiankin totta.\n\n-- Ja herra de Launay?\n\n-- Kyllä sekin on totta, herra puheenjohtaja.\n\nHerrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina,\nmelun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli\nvallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli\nseisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta,\nmahdotonta! -- Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin\nkuvernööri?\n\nVanha herra de Gontaut lausui julki nämä ajatukset.\n\n-- Entä kuningas? Kaiketi kuningas on rangaissut pahantekijät?\n\nVastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa.\nHerra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi\nmalttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia\ntietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista,\njotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat\nmaaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla -- tukahdutti kaiken\nvarovaisuuden.\n\n-- En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän\nivallisesti, -- mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät\nPariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval\non peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet.\nKaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja\nasettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet\nkansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet\nLafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin.\nNe ovat --\n\n-- Herra Jumala, huusi puheenjohtaja kauhistuneena. Tämähän on kapinaa.\n\n-- Aivan niin, monsieur, vastasi St. Alais.\n\n-- Ja mitä kuningas tekee?\n\n-- Hän ei suvaitse -- tehdä mitään, kuului katkera vastaus.\n\n-- Entä parlamentti -- ja kansalliskokous Versailles'ssa?\n\n-- Oh, nekään eivät ole tehneet mitään.\n\n-- Se on siis Pariisi?\n\n-- Niin, se on Pariisi.\n\n-- Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?\n\nTähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen\nja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan\nparempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut\noikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi\nkapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.\n\nVaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan\njohtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella\npuheella läsnäolevia Frondenin päivistä.\n\n-- Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena\nja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin\naina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava\nporvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko\nilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin\nkyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän\nkansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa\nvoivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta,\naatelistoa, papistoa -- koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki\nmahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin\nja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän\nkenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin\nyksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle\nleviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina\nollut ja on loppuun asti oleva.\n\nHän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin\noikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu\nsuuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden\nmenneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten\npätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli\njärjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan\nhistoriassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla\nkättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät\nsuurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan,\nmitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla\nenempää kuin jo tiedettiin.\n\nOlin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän\nkinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri\nsurmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan\nhämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin\ntapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä\nlyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.\n\nOvella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta\nHarincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut\nja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain\nkäsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien\npilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin\nsiitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky\nveti kaikki ajatukset puoleensa.\n\nEnkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien\ntietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä\ntottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa\noli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen\nedessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.\n\nNyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä,\nminkä tiesimme -- tärkeitä uutisia nimittäin -- ja jos ei kansa olisi\ntiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut\ntoisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta\nlaitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt\ntuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen\ntoisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.\n\nYllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme.\nJoukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat\npelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut\nikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan\nperustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä\nse mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt\ntahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua\npitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme\nsen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto,\nmutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä,\nhevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät,\nuhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.\n\nOliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja\nhänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen\nminut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti\nja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli\nväkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja\netuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa -- Bastilji on hävitetty\n-- oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme:\nkansan.\n\nSellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä\naikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies,\njoka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki\nedelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan\nitseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä\nrasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt\nsuoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon\nja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi,\nmahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä\nkääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.\n\n-- Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. --\nJos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian --\n\nSilloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.\n\nHerra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme\nkertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen\npäässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin\nsäikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet\neteenpäin huutaen: \"Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!\"\nHänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.\n\nSe tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt\nja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut\npahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta\naatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n\nmurhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin,\nnähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.\n\nSt. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle,\niski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin\nväkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti\nmiekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän\naukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon\ntaaemmaksi.\n\nValitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä\nei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja\nsamassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti\nkepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi\nseuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet\nmiekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt\nhäntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti\nmiekan tuppeensa.\n\nVaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän.\nHän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla\nesille, polkeakseen hänet maahan.\n\nNyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret\nkuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä.\nHarincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.\n\nSamassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari\nmiestä takaisin, huutaen: \"Hävetkää! Hävetkää!\" Mutta sitte olisi\nminulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi\nollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo\nojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan\neellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen.\nVaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran\npysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa.\nPari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin.\nMuutamat huusivat: \"Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!\" Eri\nhaaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.\n\nEn vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että \"_vive_\" sanasta\non vaan askel \"_à bas_\" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni\nsiitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.\n\n\"Eläköön Saux, kansan ystävä!\" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja\ntyöntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan\ntoisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta \"Bastilji\nhävitetty\" -- kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille,\nkoettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se\noikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. \"Eläköön Saux! Kauvan eläköön\nkansani ystävä!\" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin\ntuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja\nkohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.\n\nMutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin\nmaahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli\nnenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei\nsitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti\nkuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan,\nsanoi hän epävarmalla äänellä:\n\n-- Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä\nlähteä kotiin, herra Saux?\n\nÄnkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki\naivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut\nolivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat\njoko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä,\neroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra\nde Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui\nHarincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti\ntämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.\n\n-- Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa\nmenemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.\n\nKumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta\nväkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt\nkäytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti\nlähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä.\nMarkiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun\nväki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de\nGontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan\nvanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan.\nRiensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat\neläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.\n\nHerra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä,\nhillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla\nkäytöstapaa.\n\n-- Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi\nhän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan\nkovakouraista, herra kreivi.\n\n-- Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä\njättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa\nniskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.\n\n-- Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti\nesille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.\n\n-- Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.\n\n-- On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka\nminuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois -- kun kuningas\nkuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.\n\nSisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan\nkun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa\navasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten\nseuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte\nsyrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja\nesti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava\njoukko kintereillämme.\n\nRouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja\nportilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi\nrouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi.\nHän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi\nsitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi\nhuolestuneena, oliko hän haavoitettu.\n\n-- Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra de\nGontaut.\n\n-- Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän\naikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun\njutun Bastiljista.\n\n-- Joka on tosi.\n\n-- Mitä? Että Bastilji --\n\n-- On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.\n\n-- Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. -- Niin vanha mies!\n\n-- Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella,\nkunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi\n-- kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret\nkasvoilleni -- ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.\n\nRouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa\nPariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut\nde Launay'n.\n\n-- Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot!\nNe ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!... Kaiketi on jo kuningas\nrangaissut heitä.\n\n-- Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais.\nMutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin.\nIhmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli\npieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan\npahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de\nSaux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä\nhyvinkin pahoin.\n\nRouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian\nlaidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse\nmuuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka\npilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin\nkysäsi rouva: \"Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?\" ja\nastui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.\n\n-- Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, --\nhenkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti\nhänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux\npelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.\n\n-- Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.\n\n-- Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse\ntarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei\ntietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.\n\nKiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä\nsanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun\nkiinnitetyt.\n\n-- Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla\ntekemisissä tuollaisten kanssa? -- Ja hän osoitti syvästi halveksivalla\nliikkeellä kansajoukkoa. -- Tuollaisten roistojen, jotka --\n\n-- Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä\novat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa.\nSentähden täytyy meidän --\n\n-- Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. -- Mitä ihmeitä?\nTahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa?\nHylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani\nei ole mitään tekemistä petturien kanssa!\n\n-- Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään\nvastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa\nsuojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin\notaksutte.\n\n-- Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa\nedustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: \"Maahan kuninkuus!\" Eikö\nsekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan\ntietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla\njulkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö\nse ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos\nisänne --\n\n-- Tämähän on surkeaa! huudahdin.\n\n-- Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata,\nettä kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat\njalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset\nunohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa,\nettä kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen\nsijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole\nsiihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä _teihin_ tulee,\n-- jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli\npuhetta -- niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä\non varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei\nenää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat\nrikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa\nomaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja\nrikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja\nRanskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos\nhaluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan,\neli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois,\nkoirankoppeihinne menkää, sanon minä!\n\nHän potkasi jalkaa kiukuissaan -- ja miehet luimivat tiehensä,\nikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen\nuhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken\nkuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat\nmurhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta,\npakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä\nkääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja\nsilmät liekissä.\n\n-- Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne!\nJa nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille\nsuljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia -- en\nminuuttiakaan.\n\nSamalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi\najaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.\n\n-- Te olitte isäni ystävä, sanoin.\n\nHän rypisti kulmiaan vastaamatta.\n\n-- Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut\nminua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista,\nolette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva\nmarkiisitar!\n\nKäänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.\n\nSillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan\nkaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. \"Bastilji\" oli\nkaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti\nnöyrästi. \"Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!\"\nkuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta\npäättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.\n\nLeipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei\nkello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn\nedellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet\npikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua\nhäirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.\n\nHyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.\n\nTotta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen\nainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa\nasiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen,\nvaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli\nsanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli\nhuutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan\nvastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut.\nOttaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu,\nseisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?\n\nKansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se\noli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni,\noliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään\nkelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä --\nsenlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa -- niitä oli kansa kyllä\nosoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se\nei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille\netuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?\n\nOli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut\nluottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen\nvoima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut\nmikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän\nloukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla.\nMutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun\nvalmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi,\nmutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme.\nKansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!\n\nKoska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen,\njoka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia\nilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset\nlevisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein\nkuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein\nsanansaattaja.\n\nIhmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi\nkansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen\njotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo\ntylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat\nmatalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja\nvuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi\nrouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä\ntavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin,\njonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan\nlinnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä _le carcan_ oli ollut.\nPimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet\nkauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä\nja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen\nkaulalla.\n\n-- No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.\n\n-- Olette siis jo kuullut?\n\n-- Buton kertoi minulle kaikki.\n\n-- Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet\nCahors'issa!\n\n-- Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit\nelävästi. -- Sanon vieläkin kerran -- se on tapahtunut. Se on\ntapahtunut, herra kreivi.\n\n-- Niin, jotakin, vastasin varovasti.\n\n-- Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut\nBastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra\nkreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin\nnylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, --\n\nKirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä\nkeskeytin häntä. -- Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka\nsitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. -- Siitä tulee meidän pitää\nhuolta, vastasi hän.\n\n-- Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen\ntärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin\nneuvojanne kuulla.\n\nHän alttiisti suostui.\n\n-- En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria\nuutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.\n\n-- Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen\nselästä.\n\n-- Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi\nhän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme.\nHänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon\nJumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.\n\n-- Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.\n\n-- Amen, vastasi isä Benoit.\n\nMutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa\n(joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa\nja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen\nuutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen\njäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat\ninnostuksesta. -- Tämä on loppu, sanoi hän, -- olkaa vakuutettu siitä,\nettä tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha\non vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja\nsotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää\nsotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.\n\n-- Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta\njäljitellen.\n\n-- Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra\nluottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä\nmyöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta\nilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän -- pelkkä nimi\nvain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.\n\nNyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut -- kohtauksesta rouva\nde St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä\ntorilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua\ntalostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella.\nKun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin\nhuoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi\n\"Eläköön Saux!\", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin\nsilmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista\npeittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja\npuhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin\nhän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nLähetystö.\n\n\nNäin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi\nkärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi\nja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen\nneuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin\nkertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut\nkatkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut\nhänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita\nluulin hänellä jo kielellä olevan.\n\nJa kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki\nlausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen\nlahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku\nhetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin\nkukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut _le carcan'in_,\nhänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin\nostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin\n-- kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi\nminua ajamaan kansan asiaa omanani.\n\n-- No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä\nsiihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin\nnähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja\nvältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja\nhänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin\naatelissukua.\n\nTämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä\nhämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen\nsanainsa tarkoittavan.\n\n-- Ja siitä syystä siis tahdotte --\n\nHän nosti torjuvasti kättään. -- Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en\ntahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani\nkautta köyhäin ystävä. Mutta --\n\n-- Mutta mitä? puhkesin sanomaan.\n\nSanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi\nteepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni\nkuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän\nalareunassa oli hänen nimensä.\n\n-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin\nitsekseen. -- Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala\nhänelle rauhan.\n\nHetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja\nepäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja\npysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä\npöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. -- Adrien du Pont Saux'n\nkreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin\nhän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies\nja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.\n\nEn vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi\nkolmannen kuvan eteen.\n\n-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja\npääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen.\nKuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen\nnaimisissa erään Rohan'in kanssa.\n\nHän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan\nluo. -- Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on\nmielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja\nSaux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli\nLa Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna --\nhaavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä\nja rasituksista. Kristitty sotilas.\n\nSe oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti\nkirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin\nkuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet\nkokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut\nja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.\n\n-- Herra kreivi, sanoi kirkkoherra kumartaen, te olette jalosta suvusta.\n\n-- Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. -- Mutta\nmistä syystä juuri nyt sen sanotte?\n\n-- Minä en uskalla neuvoa teitä.\n\n-- Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.\n\n-- Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni\najan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta -- kansan asia on kansan.\nJättäkää se kansalle itselleen.\n\n-- Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. --\nTe, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle,\nettä aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi\nvaltaa - kuningas ja kansa.\n\nKirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan\npöytään.\n\n-- Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä\nkäytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai\ntulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja\ntiedän mitä se tahtoo sanoa.\n\n-- Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa.\nTe, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan\nvasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin\nhyväksyitte sen.\n\n-- Se oli jalosti tehty.\n\n-- Entä nyt sitten?\n\n-- Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa\nloistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan\npuolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa\näänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja\nvihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että\nsyttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko\naatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan\nkäskyläiseksi, silloin -- tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja\nhänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi -- näkisin\nteidät mieluummin vertaistenne joukossa.\n\n-- Kansaa vastaan?\n\n-- Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.\n\nOlin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen --\n\n-- Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja\nkatsellen minua ystävällisillä silmillään, -- tiedän kyllä, että\nlogiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden,\nrehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa\nedistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra\nkreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin\ntaistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus\nvielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti\ntäytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.\n\n-- Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi\nmieheksi.\n\n-- Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä\nnaputtaen pöytää sormillaan.\n\n-- Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.\n\n-- Kyllä useastikin.\n\n-- Ja myöskin herra de Lafayette'sta?\n\n-- Niinpä kyllä.\n\n-- Ja te ette moiti heitä?\n\n-- Ei, sitä en tee.\n\n-- Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin\nitsepintaisesti.\n\n-- Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties\njotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata\nvakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat\nmielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan\ntoisinkin arvosteltavan ja, -- vaikka se kyllä voi olla heikkoutta,\nmutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka -- en tahtoisi\nettä teitä niin arvosteltaisiin. -- Niitä on asioita, joita etäältä\nihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen\nhellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi\nhuomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään\nherjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää,\novat ne kuolemaa pahemmat.\n\nHän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen\nhiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen\nsanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:\n\n-- Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.\n\n-- Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.\n\n-- Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin\nyhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta\nettä otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?\n\n-- Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää -- miten paljon?\n\n-- Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?\n\n-- Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.\n\nAivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että\nhänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen\nkuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit\nminun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja\npuhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni\nonnistuisivat, nousisin kyllä korkealle -- mutta seisoisin yksin,\nkansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin\nluopunut, vihaisi ja kiroisi minua.\n\nTuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja\ntoisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki\nosotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle\nsynnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit\nheräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, -- joka kaiketi on kalvanut\njokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan -- värisytti\nminua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa.\nKorvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä\nkiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä\nperäydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa\nnäkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä\ntuolla alhaalla odottavat.\n\nSe oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen\nja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta\nja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä,\njäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä,\nkun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin\npähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen\nportin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine\nluisukattoineen ja torneineen.\n\nJa minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita\nkaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää\nniitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan\nminulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa\nminun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava\nasiain kehkeytymistä.\n\nTallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön\nhiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa\nkuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja\nse supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta,\njonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä,\nmelkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä\nmuutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö\nse hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän\nlapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen\nmeno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot\npäättyivät kahakkaan?\n\nHymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun\nseisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului\npimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä\ntapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli\nkeskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä\nhirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu\ntuo kamala huuto: \"Lyhtypaaluun!\" ja nähty vanhaa valkeahapsista\nmiestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti\nhänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja\nrevittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä\npäivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty\nja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja\nkaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn,\nkaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi\netukaupunkien irtilasketut vallat.\n\nMitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan\nleveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat\nmaakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli\nStrassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt\narkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat\nvalloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa\nja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia,\nPassy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit.\nCahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen\nkuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan\ntulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun\n22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit,\njoka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan\nedes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä\nennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut\nkaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten\najatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet\nlinnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa\nmielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni\npäätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni\n-- muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.\n\n-- Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.\n\n-- Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt\ntapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja\nsotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat\nja abstraktiset käsitteet kiehuvat.\n\n-- Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se\ntietysti ei tahdo.\n\n-- Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta\nhänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. -- Lopulla on hallitus\nkumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.\n\n-- Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?\n\n-- Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan\nohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy\nluottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon\nja maltillisuuteen --\n\n-- Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi\npyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut\nulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.\n\n-- Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.\n\n-- Ravintoloitsijako?\n\n-- Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.\n\n-- Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.\n\n-- Niin, herra.\n\n-- No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi\nneuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni\nhänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?\n\n-- Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea.\nTässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla\näänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.\n\nLuultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani\nen tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias,\nmielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta\nvuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt\nkummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe\nmahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.\n\nHänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli\nvaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa\nsiniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja\nkädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota\nherätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia\nrinnalla ja hatussa.\n\nHänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli\nhänen täydellinen vastakohtansa -- pitkä ja iso kuin jättiläinen,\nkasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen\npuku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin\nButon, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti\npiiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.\n\n-- Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti\nkohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua.\n-- Millä asialla olette? lisäsin. -- Ja millä voin olla teille avulias?\n\n-- Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe --\nsillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä -- ja lisäsi sitten:\nyleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.\n\n-- Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin\nhämmästyneenä.\n\nHän hymyili ujosti, vaan pysyi sanoissaan.\n\n-- Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja\nolemme suuresti neuvon tarpeessa --\n\n-- Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä\nminulta etsimään?\n\n-- Niin aivan, herra.\n\nNyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin\nolkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.\n\n-- No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli\ntahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien\nvähentämisestä. Tahi --\n\n-- Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, -- nyt ei\nole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin\nravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja\nkun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät --\n\n-- Mitä, ravintoloitsijatko! Huudahdin.\n\nHänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.\n\n-- Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän\nkankeasti. -- Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen\njättäneet --\n\n-- Kuka esimerkiksi?\n\n-- Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.\n\n-- Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa\novat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja\nettä --\n\n-- Mahdotonta! huudahdin.\n\n-- Ja minkätähden?\n\n-- Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi\nhän röyhkeästi. -- Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat\nrangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa\ntyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta\nyleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin.\nToiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat\nFoulon'in kohtalon alaisiksi --\n\n-- Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo\nliikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte\nvaltiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut\nkuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte\nsaanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa\njos raipoista pääsitte.\n\nRavintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja\nunhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut\nloukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni\nrupesi puolustamaan häntä.\n\n-- Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän\näreästi.\n\n-- Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä\nhämmästyksestä, -- mitä asiaa sinulla oli tänne?\n\n-- Minä seuraan häntä, vastasi hän jurosti, osoittaen ravintoloitsijaa.\n\n-- Kenties puhumaan valtiollisista asioista?\n\n-- Niin juuri, herra.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, -- jos\nse on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa\nja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n\npaistinkääntäjää ja --\n\nIsä Benoit laski kätensä käsivarrelleni.\n\n-- Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa,\nsanoi hän lempeästi. -- Sitten, herra kreivi.\n\nNyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. -- Kysykää\nkysyttävänne.\n\n-- Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin\narvokkaisuutensa, -- olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin,\nseurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan\nvaliokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan\nedustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.\n\n-- Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. -- Mitä tuolla on\ntekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?\n\nNäin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot\nkävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan\nkumminkaan mitään sanomatta.\n\n-- Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi\nsilmäillen virkaveljeään. -- Herra kreivi kyllä käsittää, että\nvaliokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää\nedustajia kaikista säädyistä.\n\n-- Siis arvattavasti minunkin säädystäni, sanoin ivallisesti.\n\n-- Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti.\n-- Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät\nvalitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta --\n\n-- Mikä kunnia!\n\n-- Mutta valiokunnan puheenjohtajaksikin.\n\nOlihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan\nyhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni.\nKuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi,\nmutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä\nButon'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei\nolisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua\nmaassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan\ntoinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan\nmurhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia;\nolihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun\nprinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet\nja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen\ntähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt\njälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään\nihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien\nja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt\nsepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta\ntänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta\nhullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.\n\n-- Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni.\n-- Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua\nvaliokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen\nButon'ia. -- Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt,\nja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan\nkanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa,\njoka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?\n\nDoury katsahti virkaveljeensä. -- Niin herra kreivi, sanoi hän\nryäisten, -- ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia\nkansanluokkia.\n\n-- Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani.\n-- Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän\ntäydellisen valiokunnan tehtävä?\n\nDoury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.\n\n-- Maaherra on paennut, sanoi hän, -- eikä kansa enää luota maistraatin\njäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia\neloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy\nkeksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille\nruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee\ntehdä. -- Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, -- tulee se olemaan\nyhteydessä Pariisin kanssa ja --\n\n-- Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, -- se tulee hallitsemaan.\nTotta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.\n\nDoury säpsähti ja kalpeni hiukan.\n\n-- Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. -- Valiokunta tekee\ntietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.\n\n-- Ja hänen suostumuksellaankin?\n\nRavintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja\nmutisi jotakin kansasta.\n\n-- Vai niin, sanoin -- se on siis kansa, joka kutsuu minua\nhallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai\nsiellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja\nhallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan\nhänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin\nkohteliaasti, -- kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?\n\nNähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla\nkädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan.\nTaas vastasi seppä hänen puolestaan.\n\n-- Herra, mutisi hän, pyyhkäisten partaansa suurella, päivettyneellä\nkädellään.\n\n-- Älkää toki, Buton, keskeytin kohteliaasti. -- Ollaksenne hallituksen\njäsen olette aivan liiaksi kohtelias.\n\n-- Olette unhoittanut yhden asian, joka myöskin kuuluu valiokunnan\ntehtäviin, sanoi seppä käheällä äänellä, välttäen katsettani kuin arka\nja itsepäinen koira.\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Aatelin suojeleminen.\n\nTuijotin häneen harmistuneena ja ihmeissäni, tämä kun oli aivan uusi\npuoli asiasta.\n\n-- Miltä sitten? kysyin hetken äänettömyyden perästä.\n\n-- Omilta alustalaisiltaan, vastasi hän.\n\n-- Alanpa ymmärtää, heidän Buton'eiltaan siis. Aiotte ehkä polttaa\nmeidät vuoteissamme?\n\nHän vaikeni jurosti.\n\n-- Paljon kiitoksia, Buton, sanoin. -- Sekö siis on kiitoksenne talven\nelatuksesta. Onhan hyvän tekeminen todellakin kiitollista työtä tässä\nmatoisessa maailmassa!\n\nSepän päivettyneet kasvot punastuivat ja äkkiä katsoi hän minua ensi\nkerran silmiin.\n\n-- Nyt tiedätte että valehtelette, herra kreivi, sanoi hän.\n\n-- Valehtelen, mies? huudahdin.\n\n-- Niin, herra, vastasi hän. -- Te tiedätte että kuolisin edestänne,\nyhtä varmasti kuin jos kaularauta jo olisi kaulassani. Että ensin\nsaisivat minut polttaa ennenkuin saisivat Sauxin sytyttää tuleen.\nTiedätte että kuolemaani asti olen teidän armonne palvelija. Mutta,\nherra, pitkitti hän matalammalla äänellä ja arvokkaan vakavasti, niin\nettä se hänen kaltaisensa miehen suusta hämmästytti, -- on olemassa\nväärinkäytöksiä, joitten täytyy loppua. On olemassa hirmuvaltioita,\njoitten täytyy hävitä. Miehet, vaimot ja lapset näkevät nälkää, ja\nsen täytyy loppua. Köyhiä poljetaan, herra, -- ei kyllä täällä, mutta\nkaikkialla muualla -- ja senkin täytyy loppua. Köyhät maksavat veroa\nja rikkaat ovat vapaat, köyhät teitä ylläpitävät, rikkaat käyttävät\nniitä; köyhillä ei ole suolojakaan mutta kuningas syö kultaa. Kaiken\ntämän täytyy loppua -- hyvällä jos herrat niin haluavat -- mutta loppua\nsen täytyy, herra -- joskin meidän pitäisi linnoja polttaa, lisäsi hän\njyrkästi.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nEräs kohtaus tiellä.\n\n\nSepän odottamaton kaunopuheliaisuus ja se luottamus, joka hänen\nsanoissaan ilmeni, sekä senlaisten ajatusten ja tunteiden äkillinen\nilmaiseminen, joita en luullut kenessäkään talonpojassa piilevän,\nsaivat minun niin ällistymään, etten vähään aikaan saanut sanaa\nsuustani.\n\nDoury käytti tilaisuutta sanoakseen:\n\n-- Kyllähän herra kreivi nyt jo huomaa senlaisen valiokunnan\ntarpeellisuuden. Kuninkaan rauhaa tulee säilyttää.\n\n-- Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat\nomiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa\nkuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea\nkoneisto --\n\n-- On turmeltunut.\n\nNämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän\nrohkeuttaan.\n\n-- Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala,\nettä joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät\nympäri maata kapinaan kehoittamassa -- ja tulevat minuakin siihen\nkehoittamaan! Poistukaa -- minä en tahdo olla missään tekemisissä\nvaliokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!\n\n-- Mutta -- pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa\nkasvoissaan,--pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan\nkärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista -- ja te etupäässä --\ntahtoisi olla mukanamme, niin --.\n\n-- Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä.\n-- Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte\npiiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.\n\n-- Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury,\njonka pettymys yhä enemmän ilmeni, -- herra de Liancourt ja hra de\nRochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet --\n\n-- Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. -- Ja mikä on\nvielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan\nse mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota\nnyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on\nkavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!\n\n-- Tulee tapahtumaan onnettomuuksia, mutisi seppä.\n\n-- Menkää! sanoin ankarasti. -- Ellette mene, niin -- --\n\n-- Ennen aamua loistaa taivas punaiselta. Edesvastaus on teidän, herra,\nvastasi hän.\n\nYritin lyömään häntä kepilläni, mutta hän väisti lyöntiä jonkunmoisella\narvokkaisuudella ja kääntyi lähtemään. Doury, jonka kalpeat kasvot\nhuonosti soveltuivat hänen koreaan pukuunsa, seurasi häntä. Seisoin\nhetkisen katsellen heidän jälkeensä, sitten käännyin kirkkoherraan\nkuullakseni mitä hänellä olisi sanottavaa.\n\nMutta isä Benoit oli kadonnut. Hän oli kiiruhtanut linnan läpi\ntavatakseen heitä portilla ja luultavasti estääkseen heitä tuumiaan\ntoteuttamasta. Kävelin edestakaisin terassilla häntä odotellen. Nyt\nnäin hänen ilmestyvän nurkan takaa; hän piteli kädessään hattua, Ja\nkun juuri oli keskipäivän aika ei hänen pitkä, laiha vartalonsa luonut\njuuri mitään varjoa. Huomasin hänen liikuttavan huuliaan ikäänkuin\nitsekseen puhellen, mutta kun huusin häntä katsahti hän ylös iloisesti\nhymyillen.\n\n-- Niin, vastasi hän kysymykseeni, -- menin linnan läpi seisauttaakseni\nheitä.\n\n-- Se kai oli turha vaiva, sanoin. Miehet, jotka ovat kyllin\nhulluja uskomaan voivansa korvata hänen majesteettinsa hallitusta\nvaliokunnalla, joka on kokoonpantu kokeista ja sepistä --\n\n-- Olen ruvennut valiokunnan jäseneksi, sanoi hän hiukan hymyillen.\n\n-- Mitä? Valiokunnan jäseneksikö! huudahdin ällistyneenä.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Se on mahdotonta!\n\n-- Minkätähden, vastasi hän rauhallisesti. -- Olenhan aina ennustanut\ntämän päivän tuloa. Onhan Rousseau saarnannut siitä \"Contrat\nsocial'issa\" ja Baumarchaise \"Figaro'ssa\" ja jokainen järkeisoppinut\nsitäpaitsi, joka edelliseen viittaa ja jok'ainoa hieno nainen, joka\njälkimäiselle käsiään taputtaa. Niin, se on tullut nyt. Ja minä olen\nkehoittanut teitä, herra kreivi, pysymään säätynne puolella. Mutta\nminä, joka olen köyhä mies, minä pysyn säädyssäni ja rupean jäseneksi\nvaliokuntaan, jonka perustaminen teidän mielestänne on hulluutta. --\nMutta, jatkoi hän lämpimämmästi ja ikäänkuin vakuuttaakseen itseään\n-- -- onhan joku hallituksen muoto parempi kuin ei mikään? Ajatelkaa,\nherra, että entinen koneisto on särkynyt. Maaherra on paennut, kansa ei\ntottele virkamiehiä, sotaväki on kansan puolella. Oikeudenpalvelijat ja\nrangaistuksen toimeenpanijat ovat Jumala ties missä.\n\n-- Silloin, huudahdin harmistuneena, -- on aika aatelinkin --\n\n-- Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. -- Mutta\nkenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien -- kansaa\nvastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena\nCahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!\n\n-- Mutta onko nyt maailma mennyt mullin mallin, huudahdin epäilyksissä.\n\n-- Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole\ntästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja\nvaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: -- Asian laita on\nnyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu\nCahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan.\nMutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin\npahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita\nhe tahtovat estää.\n\n-- Cahors'issako?\n\n-- Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon\nmies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja\nQuercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät\nkarkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja -- ja lapsia.\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, -- pelkäättekö sitten\n\"jaquerien\" kauhun aikojen uudistumista?\n\n-- Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. -- Isät ovat syöneet\nhappamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet.\nOnhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki\nluihin ja ytimiin asti -- niin että sen kerran saavat maksaa omalla\nnahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se\nhetki milloinkaan tulee -- niin se on nyt tullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa.\nHänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä.\nMitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja\ntyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään\nja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä\naika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki\nminulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta,\njonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa\nherättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut,\nolin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että\njoukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi\nRanskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä\nhullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään\nmahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi\ntalonpoikia.\n\nTarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa\nvalossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden\ninnottelijan vetää itseäni nenästä. \"Jaquerien\" uudistuminen! Olihan\nenemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän\nkutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen\nnuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia.\nOlinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan\nsyrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat\nsynkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä\nrypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat -- Jumala ties mitä. Mutta\nminä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina,\nkun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista\npakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta\nnäistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia,\npaitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt\nuskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä\nPariisista täälläkin tulen sytyttäisi?\n\nEntinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin\nherkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan\nja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen\nvaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen,\nettä Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein\nvaltio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan\nollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt\nsilmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!\n\nTähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi\nkuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan\nkuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, -- näin\nselvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa,\njotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä\nalas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä,\nraskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja\nhevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran\nkulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin\nkorkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten\nratinan ja valjaiden kolinan.\n\nVihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua\nhalutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin\nhevoseni ja ratsastin niitä vastaan.\n\nTapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä\npaitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa\nkohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät\nerinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun\nkohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin\nsisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen\nnäkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen\nainakin vaati kohteliaisuus.\n\nMutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään\nlensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät\nammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se\noli neiti de St. Alais.\n\nJos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa,\nolisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut\nviisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän\ntoki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka\nluultavasti salaa nauroi kohtausta -- sillä se tapa millä rouva de St.\nAlais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena\n-- pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja\nsiten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli\nyksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin\nhevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.\n\n-- Neiti! sanoin.\n\n-- Herra, vastasi hän melkein koneellisesti.\n\nMinulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun\nvelvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku\nsalaperäinen voima pakoitti minut sanomaan:\n\n-- Neiti on matkalla St. Alais'iin?\n\nHänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi.\nIkään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi\nkamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:\n\n-- On, herra.\n\n-- Ja rouva de St. Alais?\n\n-- Hän jää Cahors'iin markiisin kera, jonka täytyy olla siellä.\n\nNyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen,\njoka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja\nsuojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat\nkasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.\n\n-- Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, -- jos\nhuolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.\n\nToinen kamarineitsyistä mutisi: -- Kunniani kautta! ja toinen heitti\nnenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi -- Minkätähden? Mutta nyt\nneitikin sai takaisin puhelahjansa.\n\n-- Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään,\nja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen\nujoutensa.\n\n-- Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin\nruvennut puheisille, -- että yleinen tila maassa on senlainen --\ntarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että -- että --\n\n-- Mitä, herra? kysyi hän kankeasti.\n\n-- Että St. Alais'ssa on hyvin levotonta ja että --\n\n-- St. Alais'ssako? kysyi hän,\n\n-- Minun olisi ehkä pitänyt sanoa sen seutuvilla, vastasin\nneuvottomasti. -- Ja -- ja, sanalla sanoen, minun arveluni mukaan olisi\nparasta, että neiti kääntyisi takaisin --\n\n-- Ja seuraisi hra kreiviä kenties? virkahti toinen kamarineitsyistä\npilkallisesti nauraen.\n\nNeiti katsahti tuota uhkarohkeaa leimuavin silmin, niin että oikein\nhämmästyin. Ja sanoi sitten väräjävällä äänellä:\n\n-- Aja eteenpäin!\n\nJa taaskin käyttäydyin typerästi.\n\n-- Pyydän tuhatkertaa anteeksi neiti, mutta --\n\n-- Aja eteenpäin! sanoi hän uudestaan äänellä, joka ei sietänyt\nvastaansanomista vaikka se vielä olikin kirkas ja vieno. Se\nkamarineitsyistä, joka ei ollut nenäkäs -- toinen oli jotenkin nolon\nnäköinen -- kertoi käskyn, vaunut lähtivät liikkeelle, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olin yksin tiellä hattu kädessä tuijottaen nolona\nvaunujen perään.\n\nMuistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen,\nhitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot,\nkun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta\ntärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt\nniin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.\n\nVereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä,\nettä olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani\nnenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen\nkasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa\nolivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin\nyksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi\nkirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken\nmuun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti\naivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että\nuhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille\nantaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran\nviittaukset olleet voineet niille antaa.\n\nTämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin\nhevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka\nepäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain\nvaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut\najan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä\nCahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin\npysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos\nratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n\nportilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen\ntarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.\n\nMitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin\ntiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja\navuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat\nminua Cahors'iin -- varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli\nminua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota\nsyystä odotin.\n\nLopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin\nehtinyt Valandré-sillalle.\n\nEn kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani\nilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset\nsanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli\npakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja\njulmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin\nmiten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta;\nmieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin\napua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.\n\nMutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja\nivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla\nvallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä,\njotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä\nmiehiä noussut tuoleille -- joka oli minulle jotakin aivan uutta --\nja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet\nvartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella\noli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin\nkuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio\noli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua,\nmutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat\nsivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat\nhe. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.\n\nSe suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun\nkohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan\nminua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan\njälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa\nsallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen,\ntoisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta\nlakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän\ntekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin\nviimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli\nluokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.\n\n-- Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut,\nkuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua\nmiellyttävän ystävällisesti. -- Kunniani kautta, herra kreivi, te\nolette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa!\nTunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, -- taivaassa\non suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin --\nhaa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt\nheitä, ja me olemme taas yhdistetyt.\n\n-- Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään\nlaskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, --\nenhän ensinkään ymmärrä teitä!\n\n-- Ettekö?\n\n-- En.\n\n-- Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon,\nsanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. -- Mutta voin\nvakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä\nvakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja\nkohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury\nlurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille\nkatkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta -- ne\nhäpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin\nteidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin\nolisitte yhtynyt, niin silloin --\n\nHän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli\nkovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten\nkeppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön.\nMutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. -- Katala!\nhuusi hän vihasta vapisevalla äänellä, -- tahdot kai taas viskata minut\nkumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan\npaikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana --\n\n-- Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan\ntoisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan\nmeitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, --\noletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?\n\nVanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan\nylpeästi. -- Saammepa nähdä! huudahti hän. -- Kun leikistä tosi tulee,\nniin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla\nbalkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa.\nHän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. -- Kiiruhtakaa tuonne\nylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan,\njatkoi hän. -- Ja minä -- minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun\ntuon teidät mukanani.\n\nKaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista\npäivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä\ntalosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt\nminua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita\nkavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten\njuurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa\ntulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla.\nKaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä,\nja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja\nkristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie;\novessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli\nrouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli\nvoittoriemua -- voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja\narvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani\nvastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli\nkiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat\nluulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen\ntodistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti\nolivat toivoneet.\n\nEipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut\nvaltoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa\nja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten\nollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen\nja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan\naikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat\nlähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset,\npuhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun\nhyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet\nvalmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä\nlaajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut\nratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin\noli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä\nselittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.\n\nSanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko,\nkun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla\nperään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin\npoikamaisen oikullinen -- ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka.\nNiin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta\nse aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi\nvanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas\nhyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa\nmukainen kokardi -- punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.\n\nSitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli\ntuon nuoren naisen kuva -- ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti\nkaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen\nja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman\nsuhteen, jota olin osoittanut omaavani.\n\n-- Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella,\njoka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. -- Paljon on\ntapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä\nole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi!\nNaisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.\n\nKumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä,\nvaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat\nkeskenään ja joilla kaikilla oli vain _yksi_ mielipide ja _yksi_\npäämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin\nrouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.\n\n-- Kuningas -- hän puhui aina kuninkaasta -- kai kohdakkoin osoittaa\nvaltansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää\nitseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin\nmeidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita\npalvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja\nkukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.\n\n-- Mutta valiokunta, hyvä rouva?\n\nHän kosketti minua viuhkallaan ja vastasi hymyillen:\n\n-- Sitä kohtelemme samoin kuin tekin.\n\n-- Luuletteko olevanne kyllin voimakkaat?\n\n-- Me kai tarkoitatte?\n\n-- Niin me, vastasin punastuen.\n\n-- Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi\nsilmäillen ympärilleen. -- Voitteko epäillä sitä tämän seuran\nläsnäollessa, herra kreivi?\n\n-- Mutta Ranska? kysyin.\n\n-- Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo\nloistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen\npuolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja\nsemmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt.\nPinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä,\nkateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho\nja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain\nedustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät\nkaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat,\nja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se\ntosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin\ntehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu\nkivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että\npari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.\n\nKaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään\nmahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella\nrintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut\nvastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat\ntulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi\nkipeimmästi kaipasi järjestystä.\n\nTämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti\ntoteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja\nlevottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei\nvähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut.\nEi kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi\ntalonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran\nkeskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä,\nettä hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun\nvaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus,\njota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle\nnaurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja -- vaikenin.\n\nVasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä,\npuhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin\nhiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.\n\n-- Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.\n\n-- Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin -- vaan\novat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.\n\n-- Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän\nkohauttaen olkapäitään. -- Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on\nkaikki vaara ohitse.\n\nJa tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun\nKansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti\nkaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain\npäivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan\nistunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nKapina.\n\n\nSiihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme\nneljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt\npysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella\npuolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä\npimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi\nsalaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta\nkaupungista.\n\nJoki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä,\nkierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli,\njoka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko,\njäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.\n\nSiinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus,\njonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen\nhaihtua, jättäen minut ihmettelemään -- ihmettelemään ja vähän\nkatumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta\nseura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin.\nYöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä,\nkehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut\npakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me\nolemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä\nvalossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa,\ntuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön,\njonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.\n\nMutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin\nsitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen -- ja omaan puolueeseeni. Ja\nse olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen\nkadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa\nylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen\nmerkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni,\nsitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui\nvaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä\nsitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.\n\nMutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen\nhumina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina\nmaata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja\nsuonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi\nratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme.\nNiin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme\nainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme,\nja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä\nkohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.\n\nVihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja\nminä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa\najattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset\nluultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys\nja viivytys -- meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa\nkäyden -- suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka\naivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.\n\n-- Seis, hölmö! -- huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa.\n-- Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin\npiru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun --\n\n-- Antakaa anteeksi, herra, -- änkytti Gil. Hän oli nukkunut satulaan.\n\nHän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän\nratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta\ntakajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut\nkaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti\nhevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin\nkatkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui\nkaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.\n\n-- Se ei voi sillä keinon astua kotia, -- sanoin suuttuneena.\n\nMiehet hetken aikaa äänetönnä tuijottivat hevoseen. Vihdoin Gil\nehdoitti:\n\n-- St. Alais'n paja ei ole täältä kolmensadan kyynärän päässä, -- sanoi\nhän, -- ja tie on tuossa lähellä. Voimmehan kolkuttaa Petit Jean'in\novelle ja pyytää häntä hohtimineen tulemaan tänne. Mutta --\n\n-- Mitä? -- kysyin ärtyisesti.\n\n-- Niin, herra, minä satuin riitautumaan hänen kanssaan Cahors'in\nmarkkinoilla, -- vastasi Gil typerästi, -- ehkei hän siitä syystä\ntahtone auttaa meitä. --\n\n-- Siis menen itse, -- sanoin tuikeasti. -- Olkaa te täällä ja\nkoettakaa rauhoittaa hevosta. --\n\nAndré piti jalustinta minulle, noustakseni satulaan. Paja, joka oli\nkylän ensimäinen mökki, oli kotvan matkan päässä, ja minun olisi\npitänyt ratsastaa sinne; mutta suuttumukseni vallassa olin taipuvainen\ntekemään kaikki nurin päin, niinpä äreästi kieltäydyin hänen avustaan\nja läksin jalan matkalle. Syrjätie oli noin viidenkymmenen askeleen\npäässä, hetken päästä ehdin kylän kujosille, enkä sitten enää kuullut\npalveliaini ääniä enkä suitsien helinää.\n\nMolemmin puolin tietä kasvoi korkeita haapoja, niin että se oli pimeä\nkuin hauta, ja hapuillen vaan pääsin eteenpäin. Päälle päätteeksi\nkompastuin useita kertoja, josta suuttumukseni yhä yltyi, niin että\nkaikesta sydämestä kirosin syviä rattaankuoppia tiellä ja kuuta, joka\noli nähnyt hyväksi liian aikasin laskeutua. Lakkaamaton humina haapojen\nlatvoissa koko ajan vaivasi minua ja kiusasi selittämättömällä tavalla.\nTaas kompastuin, kirosin Gil'eä ja pysähdyin sitten kuuntelemaan,\nOlinhan jo kaukana pysäyspaikastamme, ja kumminkin kuulin taas suitsien\nkolinaa, ikäänkuin hevoset olisivat seuranneet minua.\n\nSuuttuneena kuuntelin luullen etteivät miehet olleet totelleet\nkäskyäni. Silloin huomasinkin äänen kuuluvan edestäpäin ja että se oli\nsiksi kovaa ettei se voinut johtua suitsista ja jalustamista. Hiukan\nihmeissäni tästä kompuroin vielä eteenpäin ja punertava valo, joka\näkkiä tunki pimeyden läpi ja valaisi haavat, ilmoitti minulle sen\nkummallisen vaan mieluisen asian että pajassa oltiin työssä.\n\nJuuri päästyäni selville siitä, tuli paja erään nurkan takaa\nnäköisälle; pysähdyin aivan ällistyneenä. Täyttä vauhtia työskenneltiin\npajassa. Toimessa oli vähintään kaksi vasaraa, näin niiden kohoavan\nja laskeutuvan, ja vaikka näytti siltä kuin ne äänen heikontamiseksi\nolisivat olleet jollakin käärityt, kuului kuitenkin tasainen, heläjävä\nkalke kun ne sattuivat alasimeen. Punertava valo valui tielle, valaisi\nvastakkaiset puut ja loi taivaalle pitkät, pimeät varjot.\n\nTämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika.\nPian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua\nja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet\npuoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen\nja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun\nliikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin\nuseimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs\nmies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä\nettä heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin\nsalaperäistä.\n\nHetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti\npuiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti\nolevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä\npunertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään\nollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli\nkäskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen\nja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen,\njosta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen\npäässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi\nvarjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.\n\nKun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa\nlähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se\nmerkitsi -- verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä\nliekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen\ntunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin\nlähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista\nkyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta\nlisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine\nkäsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin.\nGargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä\nvanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi\nkerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella,\nhirmuisilla kuoleman tuskilla!\n\nVihdoin huusi eräs mies: -- Linnaan! Linnaan! -- ja silmänräpäyksessä\nmuuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen\neteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla\nsanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa\nhuomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää\nolleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat\nhurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta\näänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista;\nja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin\ntakaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät\nminulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut.\nJos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua\nsaavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä\nmeidän tulisi tehdä.\n\n-- Koko kylä on kapinassa -- sanoin läähättäen. -- Ne aikovat sytyttää\nlinnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä\nkarkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin\nmonen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta\nSaux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki\nvoitavansa tekemään -- kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.\n\nVastaukseksi he avosuin tuijottivat minuun.\n\n-- Entäs hevonen, herra kreivi? -- kysyi vihdoin hitaasti toinen heistä.\n\n-- Älä välitä siitä, tollo! huusin. -- Mitä hevosesta! Ymmärrätkö!\nLinna on -- --\n\n-- Ja te itse, herra?\n\n-- Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan\nnyt, -- jatkoin, -- sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.\n\nSanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en\nuskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen\nkäsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia\ntunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa\nollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja\nsitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni\nkohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen.\nNämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä\nlinnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana,\njossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen\nsäleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen\noven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen.\nLinnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen\nrakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan\netupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan\naskeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka\nrautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.\n\nKapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään\nestettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään\noli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä\nnimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan\navutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät\nkomeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.\n\nTuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin\nkapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta\nennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin\nminä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä\nmärkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon\ntuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.\n\nVihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen,\nluonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan\npuiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului\netäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää\nmyöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä\nlinnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan\nse ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti\nlähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta\nmieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.\n\nKoputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen,\nse kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa\nsitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken\nvarovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui\nminusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä\nja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa.\nVapiseva ääni kysyi:\n\n-- Ken siellä?\n\n-- Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko,\naukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.\n\n-- Herra, kysyi ääni yhä enemmän vavisten. Mitä nyt on tapahtunut?\n\n-- Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö!\nhuusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!\n\nSilmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän.\nTulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut.\nVastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein\nolin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli\nkädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja\nleuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut\napua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen\npaikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.\n\n-- Pian! sanoin kärsimättömästi. Ylös, emäntänne luo!\n\n-- Mutta, Herra?\n\n-- Ylös, ylös!\n\nHän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä\nkuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin\nhänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin\npalvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni\noleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä\nyöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että\nulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani\njalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka\nseurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat,\nkompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten\nja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia\nhuutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä\npelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi\nhuomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli.\nMinua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet\nkatseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän\ntakanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme,\nneljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa\ntoistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat\nvain yhä.\n\nVanha palvelija koetti vapisevalla äänellään rauhottaa heitä.\n\n-- Missä Gargouf on? kysyin häneltä.\n\n-- Hän meni sulkemaan takaovet, herra, vastasi hän.\n\n-- Entä neiti?\n\n-- Hän on tuolla.\n\nHän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun\npeittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja\nneiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat,\nvaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea,\nväljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli\nlevällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt\nminua huomaavan.\n\n-- Onko Gargouf jo palannut, hän kysyi.\n\n-- Ei ole, neiti, mutta -- Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta\nneiti keskeytti häntä vihastuneena.\n\n-- Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo\nraukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku\nkutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?\n\nYksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä\naikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä,\nkoettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja\nkasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä\nhetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.\n\n-- Neiti, -- sanoin -- teidän pitää paeta puutarha-oven kautta.\n\nHän vavahti ja tuijotti minuun silmät seljällään.\n\n-- Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En\noikein käsitä -- luulin --\n\n-- Koko kylä on kapinassa, -- sanoin. -- Silmänräpäyksessä he ovat\ntäällä.\n\n-- Ne ovat jo täällä, sanoi hän heikolla äänellä.\n\nHän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä\nhetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului\nyhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen\nantavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja\nalkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen\nkynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.\n\n-- Hyvä Jumala! -- huusin. -- Eikö kukaan voi rauhoittaa noita\npelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken\najatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa\nhiljaa, katalat, eihän kukaan tahdo _teitä_ vahingoittaa. Tahdotteko\nte, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka\nläpi tulin --\n\nHänen katseensa sai minut vaikenemaan.\n\n-- Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta\nkeinoa, herra kreivi?\n\nMeteli kiihtyi ulkona.\n\n-- Montako miestä täällä on? Kysyin.\n\n-- Tuolla tulee Gargouf, sanoi hän pikaisesti. Hän voi sanoa sen teille.\n\nKäännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät\nrintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa\npistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään\nnaiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei\nainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.\n\n-- Tässä näette ne, vastasi hän, hämmästymättä minun läsnäoloani.\n\n-- Nämäkö vain?\n\n-- Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. -- Mutta ovet olivat seljällään\nja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen\npistooliin, yhdelle heistä.\n\n-- Neidin pitää pois täältä, sanoin.\n\nHän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti\nminua. -- Millä tavalla? kysyi hän.\n\n-- Puutarhaoven kautta.\n\n-- Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi\nminut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa\nvahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja\nilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä\ntuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme\ntoisiimme.\n\n-- Teidän pitää piiloutua, -- mumisin minä.\n\n-- Sitä en tee, vastasi hän lujalla äänellä.\n\n-- Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen\nvastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen\nympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. -- Te --\n\n-- Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa\nolivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän.\nHän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten\nseisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen\nkunniakkaasta suvustaan.\n\n-- Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän\nrohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat --\n\n-- Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa\neräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän\nluokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin\njotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.\n\nToiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun.\nMutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti\nminua.\n\n-- Mitä aijotte tehdä? mutisi hän.\n\n-- Puhua heille ikkunasta.\n\n-- Ne eivät teitä kuuntele.\n\n-- Tahdon kumminkin koettaa. Mitä muuta voikaan tehdä?\n\n-- Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua\nkauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin.\nOttakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä\npaitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin\npuollustaa portaita.\n\nKoneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä\nvalitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta.\nVoi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken\naikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin\npelottomuutta.\n\n-- Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia\nraukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt\nheitä.\n\nHän kirosi mokomia koiria.\n\n-- Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja\nluultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.\n\nHän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta\nhetken perästä huusin:\n\n-- Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että\npuolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?\n\n-- Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän\ntuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi\nhän. Luuletko tässä itkun auttavan?\n\nMutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin\nesiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi.\nAinoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla\nantaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille\npuhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin\nsen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona\nkapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni\nnäky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik\nkolmannen aikoja!\n\nEnsimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka\ntuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki\nmustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät.\nPerkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta,\nylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone\nja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia\nolentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen\npolttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen -- nauraen\npirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut\nsäestivät.\n\nNäin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä\nnaisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä\nnäkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän,\njoka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä\nhuomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja\nlinnaa ja vaati vertamme.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nGargouf.\n\n\n-- Muutamat huusivat: -- Hiljaa! -- toiset tuijottivat tylsästi minuun\ntahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon\nhuutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat\nminulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui\nhuuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja\njoko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä,\njonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi,\nmutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi:\n-- Gargouf! Gargouf! -- Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja\nsiihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot\nkalpeni ja rohkeus katosi.\n\n-- Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat -- anna meille\nGargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meille\nGargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!\n\nMinua kauhistutti ajatellessani että neiti de St. Alais voisi kuulla\ntuon; kauhistuin ajatellessani hänen vaarallista tilaansa. Nuo hurjat\ntuolla alhaalla eivät enää olleet ihmisiä; tuon hurjistuneen vaimon\nvaikutuksesta ne olivat muuttuneet tulta ja murhaa himoitseviksi\npedoiksi. Kun savu palavasta rakennuksesta hetkeksi levisi joukon yli\nja peitti sen näkymästä, mutta käheä kiljunta yhä tunki ylös sieltä,\nniin sitä ei voinut uskoa ihmisten ääneksi, vaan hurjain koirain\nmeteliksi. Kun savu hajosi, niin joku joukosta ampui minua. Kuulin\nlasiruudun takanani heläjävän. Toinen, joka seisoi lähempänä viskasi\nylös palavan tulisoihdun, josta ikkunalauta syttyi tuleen. Minä\npotkasin sen alas.\n\nSe sai metelin hetkeksi taukoamaan. Minä käytin tilaisuutta huutaakseni\nheille: -- Pois koirat! Menkää matkaanne! Sotamiehet Cahors'ista ovat\nmatkalla tänne. Minä lähetin niitä hakemaan. Jos menette tiehenne,\nkoetan puolustaa teitä, multa jos pysähdytte ilkitöitänne jatkamaan,\nniin hirtetään joka mies!\n\nToiset vastasivat ivallisesti kiljuen, että sotamiehet olivat heidän\npuolellaan. Toiset huusivat, ettei aatelissäätyä enää ollut olemassa\nja että aatelin linnat oli annettu kansalle. Eräs juopunut kiljui\nlakkaamatta -- Alas Bastilji! Alas Bastilji!\n\nSilmäräpäyksen perästä kadottaisin kaiken mahdollisuuden mitään\nvaikuttaa. Aloin huitoa kädelläni. Huusin: -- Mitä tahdotte?\n\n-- Oikeutta! huusi yksi ja -- kostoa! toinen ja -- Gargouf! kolmas; ja;\nlopulta kaikki kiljuivat: -- Gargouf! Gargouf! kunnes Petit Jean asetti\nmetelin.\n\n-- Hiljaa! huusi hän raa'alla, käheällä äänellään. Olemmeko tulleet\ntänne vain kiljumaan ja metelöimään? Ja te, herra, antakaa ulos\nGargouf, niin saatte olla rauhassa. Muutoin pistämme linnan tuleen ja\npoltamme teidät sisään!\n\n-- Roisto! huusin. Meillä on pyssyjä, ja --\n\n-- Rotilla on hampaat, mutta ne palavat! Ne palavat, vastasi hän,\nvoitonriemulla kirveellään osottaen palavaa rakennusta. -- Ne palavat!\nKuunnelkaa minua, herra, jatkoi hän, saatte minuutin verran aikaa\npäättääksenne. Jättäkää Gargouf mielivaltaamme, niin te muut saatte\nrauhassa mennä tiehenne.\n\n-- Kaikkiko?\n\n-- Kaikki.\n\nMinä vapisin. -- Mutta Gargouf? -- Mitä aijotte hänelle tehdä? --\nPaistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen\nympärillään nauroivat perkeleellisesti. -- Paistaa hänet, kun ensin\nolemme hänet höyhentäneet!\n\nMinua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin\nkuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät\nkauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan\nja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt\noli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se\nunelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin,\njotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli\npoltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!\n\nMinä epäilin.\n\n-- Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan\nannamme teille! Gargouf tahi kaikki!\n\n-- Odottakaa!\n\nKäännyin ja menin sisälle -- käännyin sauhuisesta tulen valosta,\nhätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista\nolennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa\noli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka\nsitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan\ntulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja\nnyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle\ntoisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja\nsilmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti\nyksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea.\nSilmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten\nkäänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin\nhänen kuulleen kaikki, ja --\n\nHän aloitti puheen! -- Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa,\nkatsoen minua silmiin.\n\n-- En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. -- Ne ovat antaneet\nmeille yhden minuutin ajatusaikaa, ja --\n\n-- Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää\nvastauksemme.\n\n-- Mutta neiti --\n\n-- Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän\nkuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän\nepäröivän.\n\nMutta minä kuitenkin epäröin -- liekkien leimutessa ulkona. Mitä\nmerkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen\nsuhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut\nköyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä\nepäröin. -- Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, -- te ette ehkä\noikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän\nkaikkien uhraaminen -- eikä hän kuitenkaan pelastuisi.\n\n-- Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä.\nMutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän\non rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän\nvastattava. Ja -- sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän,\nväri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat\näkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä.\nNe eivät koskaan uskalla --\n\n-- Missä vouti on? kysyin käheällä äänellä.\n\nNeiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni.\nSama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään\nepätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä\nnurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään\nmainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen\nkatseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa\nhänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät\nja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä\nrohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni\ninhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi\nihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen\nhuulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän\nnurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.\n\n-- Mitä tämä on? -- huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli\ntapahtunut.\n\nEi kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen\ninhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli\nmeidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän\nkaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut\näänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä,\nolivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä?\nKuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien\nrintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juuri _hänen_\nverensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä\nkaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli\nviskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään\nrukoillen henkeään.\n\nSemmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen\nja ravistin häntä.\n\n-- Ylös koira! -- huusin. -- Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi,\njumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!\n\nHän nousi.\n\n-- Niin, niin, herra, -- mutisi hän. -- Minä teen sen! Minä puollustan\nneitiä. Minä --\n\nMutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen\nkatseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain\ntulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa.\nJulma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika\njo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin\nikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan,\njysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan\nja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi\nlensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita\nsärkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen\nkynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes\ntakaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa\nulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin,\nettä silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen\nympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku\nrupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani;\nkäännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat\nkäännetyt minuun.\n\nNe olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta,\njota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin\nkäsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.\n\n-- Oi! -- kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. -- Eikö\nmitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän\nkuolla?\n\n-- Meidän täytyy voittaa aikaa -- vastasin. Rohkeuteni palasi\nihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.\n\n-- Kaikki ei vielä ole hukassa, -- sanoin. -- Tahdon koettaa puhua\nheille.\n\nJa laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi\nsilmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit,\nhohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian\nhuomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan\nolivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti\nhuusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit\nJean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet\nkuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän\nhuomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään\nulvoen voittoriemusta.\n\nEi saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta\nja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten\nseisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului\naltani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi\nroistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta\nmissä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka\ntänne jäivät?\n\nHetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä,\nikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita\nalkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon.\nSilmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen.\nTyöntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä\nhetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset\nkapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin\naikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.\n\nSitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli\npilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin\nviimeiseen.\n\nSieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti,\netteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa,\nrouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja\nkullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten\nesirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut\nhuonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat\nkummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman\nkalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein\nhurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he\nminuun tuijottivat.\n\nNe olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui\nminulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia\nrauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.\n\nHe eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän\njoukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.\n\n-- Te siis seurasitte häntä?\n\n-- Niin, herra kreivi.\n\nSe selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta\neihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan\nmitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä\nhymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla\npyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki.\nMutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin\npäästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja --\n\n-- Ahaa, herra kreivi, hän on kai mennyt vaatekammioon meneviä portaita!\n\nSe oli poika, joka puhui.\n\n-- Missä ne ovat? kysyin.\n\nPoika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle\nkynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli\ntämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven,\njoka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä\nportaat. Se sai sydämmeni sykkimään.\n\n-- Pääseekö näitä myöten ylikertaan? kysyin.\n\n-- Ei, herra, mutta katolle.\n\n-- Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. -- Siten voitamme\naikaa. Joutukaa! Ne tulevat!\n\nKuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin\nvoimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että\nkaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat\nsadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme\njo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten\npuutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin\nnopeasti eteenpäin -- ylöspäin kapeita portaita pitkin -- ja ennenkuin\narvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten\nkera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia\nuuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan\nja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle.\nMutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja\nräystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja\nmuurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön\nvilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan\nhengähtää ja silmäillä ympärilleni.\n\n-- Onko katolle mitään muuta tietä? kysyin huolestuneena.\n\n-- On yksi, herra.\n\n-- Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin\npainaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään.\nNeiti on kenties hyvä ja jää tänne.\n\nPoika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä\nminulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa,\nja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä\njoukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen\njääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi\nesimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan\nnoin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja\nläksin takaisin naisten luo.\n\nKaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi\nmeille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla\nalhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien,\nKupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni.\nLemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at\ntalonpojat syöksyisivät sinne sisään -- kirkuvien naisten kimppuun;\nja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla\nvoimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti\nsyvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa.\nJa olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se\nniin pian palaisi.\n\nVoihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei\ntulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in\ntietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla.\nTulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi\nkostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä --\njos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti\ntoivottomat.\n\nKun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi\nvanha palvelija matalalla äänellä:\n\n-- Missä Gargouf on? --\n\n-- Ahaa! -- huudahdin; -- hänethän minä peräti unohdin. --\n\n-- Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, -- sillä ovi, josta\ntulimme, oli auki.\n\n-- Missään hän sitten lienee? --\n\nSilmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä,\nmutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä\nolevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan\nläheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.\n\nTirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin\ntiilikivikasalle, juosten luoksemme.\n\n-- Siellä on joku! -- sanoi hän ja puuttui kiinni vanhaan palvelijaan.\n\n-- Se on kaiketi Gargouf! -- vastasin. -- Odottakaa täällä! Ja\nvälittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen,\nkiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään\nhuomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut\nnähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin\njonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä\nkohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin.\nKaton pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa\nitäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi\nminä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella\noleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja\npalavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja\narvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi\nhän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.\n\n-- Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. --\nTakaisin tahi minä --\n\n-- Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen\nhulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.\n\n-- Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas,\nettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin\npistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. -- Takaisin! Suokaa minulle\nyksi minuutti vain -- hänen äänensä vapisi -- Ja minä vielä petän nuo\nperkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole\nyksin. En kuole yksin! Takaisin!\n\n-- Oletteko hullu? -- sanoin.\n\n-- Takaisin, tahi minä ammun! murisi hän. Minä en kuole yksin!\n\nHän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen\npäällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä\nsiitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen\ntaaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja\nkatosi!\n\nHengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta\nkun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.\n\nNoin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan\nvälillä. Hän liukui alas -- alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä\nväliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän\nmusteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa\nkäsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli\nkiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli\najatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut\nnuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin\nonnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni\narvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet\nmaahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi\npakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin\nroihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko\nkapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta\nolin tullut sisään.\n\nOlin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä\nmaahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä\nja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka\nsolmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen\nliikkeittensä mukaan.\n\nOvea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan\nköyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen\nhuikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin\nuskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle;\nluulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu\nja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides,\nsitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi\noli vielä jäljellä -- yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun\nnäyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi\nsaavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka\noli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti\nsoihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.\n\nMutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut,\nselittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen -- ikäänkuin joku\ntiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin\nvallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan -- niin hän\nyht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän\nkäänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin.\nHän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen\nilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen\nsiten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet\nsisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon\nrintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin\nheidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän\nsitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan --\njoka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin\ntietää.\n\nHän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan\npituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa\njo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi\nkauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui\nähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. -- Vetäkää ylös minut!\nläähätti hän. -- Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!\n\nMutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli\nmahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja\nkäskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi\nmyöhäistä.\n\nEpätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun\nja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä\nseuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten\nraskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä -- ne olivat\nnoin jalan päässä toisistaan -- ja hän yltäisi räystäälle.\n\nMutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa;\nja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen\nheiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui\nsurkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän\nköyteen kiinni ja riippui siinä -- ääneti.\n\nSillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat\nmielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa\nmiestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka\nonnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä,\nniin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen\nnousin seisalleni mennäkseni takaisin -- ja kuuntelin milloin hän\nputoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava\nsalama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin\nruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.\n\nHän oli pettänyt vihollisensa.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nTrikolori.\n\n\nJälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle\nkuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt.\nHorjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun\nvavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan\nyksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta\nja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun\nsyvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat\nsyösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa;\nmutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti\nkyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia,\nja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet\nkasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.\n\n-- Tahdotteko tulla, herra kreivi? -- kysyi hän.\n\nKavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää\nkatsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. --\nMitä nyt? kysyin.\n\n-- Linna palaa.\n\nTuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut\nuskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen\nsanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt\ntapahtuvan. -- Mitä sanotte, linnako? sanoin.\n\n-- Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Savu\nnousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen\nsivurakennuksen.\n\nKiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle,\njonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno,\nharmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta.\nKun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen;\nmutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden\nmitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin\nkanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.\n\nVähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani\nkyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin\nparemmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla\ntäytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti\nhetkellisesti suurin vaara pahimmalta. -- Meidän täytyy ottaa pois\ntiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!\n\n-- Toiset ovat jo puuhassa, vastasi hän.\n\nSilloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen\nluukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme\ntiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.\n\n-- Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan\nryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on\nkaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.\n\nMinun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä\nkauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin\npikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei\nkahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni\nkaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri\noli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin\nhuomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja\npeitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen\nvalkeaa pukuansa.\n\nSillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin\npikaisesti hänen käsivarteensa. -- Neiti, sanoin, -- emme saa\nsilmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.\n\nHän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani.\n-- Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. -- Hyvästi, herra kreivi!\n\n-- Te ette tule? huusin.\n\n-- En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja\nvakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän\nodottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.\n\nMinä hämmästyin.\n\n-- Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä,\njota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä\nvalaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. -- Mutta, neiti, te ette\nkäsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin\nkuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme,\nromahtaa alas, ja silloin --\n\n-- Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka\nhänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä\noli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin.\nMinä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla\näänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne,\nherra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.\n\n-- Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. -- Jos te jäätte,\nniin minäkin jään.\n\nHetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi.\nNaiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä\nketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen\nkauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini\n-- hän oli kevyt kuin lapsi -- ja riensin luukulle. Hän huudahti ja\nkoetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten\nja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä\ntoisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan\npimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa,\nsitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa\nja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut\nja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain\nkäyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut\nja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä\nsavukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi\nyhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku\njuuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu,\nkäheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin\nhetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.\n\n-- Laskekaa alas minut, herra kreivi, kuiskasi hän.\n\n-- Tahdotteko siis seurata minua?\n\n-- Tahdon totella teitä.\n\nMinä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin\nkuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.\n\n-- Kyökkiin, vastasi hän.\n\n-- Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin\nminä, -- niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi\nmeitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.\n\n-- Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista\nkyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän\nja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme\nyhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi\nvähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan.\nHämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta.\nOlimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä\nmuisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa -- muisti\nolevansa nainen ja että minä olin mies.\n\nNyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi\nportaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren\nja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa\nja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin\nennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani\nkaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa\ntuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla.\nEnnen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut\nkantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään\nrintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään\nvaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti\nkantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen\nvierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla,\nettä hän saisi aikaa rauhoittua.\n\nMutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä,\njonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan\npuun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa\nme olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja\nkäytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin.\nPistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä\nhuoneista, joihin nuo ovet veivät.\n\n-- Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti.\nEmme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä --\n\nEnempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja\neräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta\nkerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa\nrautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.\n\nMies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa,\nsilmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä\ntuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja\nsammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni\npidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen\nsivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta\nkun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos\nmies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.\n\nPitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös\nja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä\nkompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui\nja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!\n\nVaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta;\nsitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme\nhengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä\naivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean\njännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän\nhapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä\nhän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin\nastuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa\ntyönsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin\nkuuntelemaan.\n\nLuuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen\nkyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta\nkuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten\npääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet\nporraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa\nmitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju;\nmutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan\nsavun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui\nyhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin\nräiskettä. Rohkeuteni horjui.\n\n-- Neiti, sanoin hiljaa. Pitelin häntä yhä kädestä.\n\n-- Mitä, herra? vastasi hän heikosti. Luulin hänen kumartuvan puoleeni.\n\n-- Onko tässä huoneessa ikkunoita?\n\n-- Ikkunaluukut ovat kai suljetut, mutisi hän.\n\nAjatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi\nkoettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni.\nTahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä\nhuoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut\nlaskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin\npyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.\n\n-- Rohkeutta, neiti, rohkeutta! sanoin säikähtyneenä.\n\n-- Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua\nkovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!\n\nTähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua\nsuuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen\nrohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella.\nHänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta,\nja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni\npelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut\nmissä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin\nsilmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden\nolopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet\ntakaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan\nalas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta\ntehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta\ntapahtuisi.\n\nMinusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta\nsitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas\navattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä\novikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja\nasetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni\nkynttiläjalkaa; olin epätoivossa.\n\nSykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät\nja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä\njakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän\nedessään -- seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän\naaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä\ntuli isä Benoit.\n\nTuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. -- Te ette\nole haavoittunut? huusi hän.\n\n-- En, vastasin väsyneesti. Te tulitte siis?\n\n-- Niin, vastasi hän. -- Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan\nteitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen\nminuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. -- Tiedättekö mitään\nhänestä?\n\nSanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua\nkynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat\nperästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka\nkohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin\nhänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa\nolivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät\nkatsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan\ntänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.\n\n-- Hyvä Jumala! sanoi hän nyyhkyttäen. Ovatko ne tappaneet hänen?\n\n-- Ei, vastasin. -- Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään\nnaista --\n\n-- Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän.\nHän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia\nsanoja, joita en kuullut.\n\nMies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten\nkostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen\nkasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua\nkummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun\nmenin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin\netäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten\nkäytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.\n\n-- Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. -- Hän tukehtuu\nellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.\n\nPuhuessani tunki sakea savu käytävän läpi, antaen tukea sanoilleni.\n\n-- Niin, poikani, vastasi pappi hitaasti, sen minäkin kyllä uskon,\nmutta --\n\n-- Mutta mitä? huusin.\n\n-- Emmehän voi tänne jäädä!\n\n-- Oletteko lähettänyt sanan Cahors'iin?\n\n-- Olen, vastasin. Onko markiisi tullut?\n\n-- Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä\nmiestä, selitti pappi. -- Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan,\nolisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa.\nUseimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen\nsyypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja --\n\n-- Mutta minä luulin -- minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin\nkummastuneena.\n\n-- Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille\ntietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he\nsaavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n -- niin en tiedä,\nystäväni, mitä he voivat tehdä?\n\n-- Mutta, hyvä Jumala, huusin. -- Varmaan he eivät rohkene --\n\n-- Älkää peljätkö, herra kreivi, eivät he rohkene!\n\nNuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui.\nPuhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset\nkäsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän\nraskasta rautasalpaa. -- On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee\ntehdä, sanoi hän.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla\nkajota.\n\nTuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin\noli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää\nseuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui\nminusta ihmeelliseltä.\n\nPappi ihastui Buton'in keksinnöstä. -- Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi\nasian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.\n\nJa ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut\nsuuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.\n\n-- Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin,\njoka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin\nvasemmalle olkapäälle. -- Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi.\n-- Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme\nsavuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.\n\nKun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen\ntointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein\ntukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme\ntuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja\nojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian\nkuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi\nhetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin\nkyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.\n\nSe oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli\nvalmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa\nlepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä.\nLiedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja\npaistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran\nruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme\nlemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla\nlattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana,\njosta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja.\nKapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa\nottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa\nsuoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme,\nneljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä\nsuinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos\npihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka\nhe riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna\nsärkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka\nonnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.\n\nKun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin\nsudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen\nulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä\nja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.\n\nPalavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se\nvalaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat,\njotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä\nnähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia\naskeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin\nirtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat\notsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset\nruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja\npetojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä;\nedellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului\nhuuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan,\nrohkeintakin pelästytti.\n\nJos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin\nolisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja\nliikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät\nkaikki paitsi yksi ainoa -- väistyivät muristen ja vaatien vertamme.\nYksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua\nkohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä\näänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui\nruumiin yli.\n\nVielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja\ntai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi,\nvetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.\n\n-- Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään\nja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja\nmelkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat\nihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään,\nyhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!\n\nTuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle\nsanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä\nja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä\nolin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä.\nKompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon\nläpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta\nporttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta\nminä en halunnut häntä luotani laskea.\n\n-- Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten --\ntuskin itsekään tiesin miten se tapahtui -- löysin itseni hevosen\nseljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nolimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nKapinan jälkeisenä aamuna.\n\n\nPäästyämme tienristeykseen asetti isä Benoit viisaasti kyllä sinne\nkaksi miestä odottamaan Cahors'ista tulevaa apua, ja sille ilmoittamaan\nneiti de St. Alais'n pelastuksesta; ja emme olleet ratsastaneet\nkuudetta osaa peninkulmastakaan ennenkuin takanamme kuuluva kavioiden\nkopina ilmoitti apujoukon lähestymistä. Aloin nyt tointua yöllisten\nkauheain tapahtumain vaikuttamasta huumauksesta, ja seisautin hevoseni\nantaakseni taakkani markiisi de St. Alais'lle, jos hän tahtoisi hänet\nhuostaansa ottaa.\n\nMutta hän ei ollutkaan lähestyvien joukossa. Johtajana oli Louis, ja\nseurassaan oli hänellä vain kuusi tahi seitsemän palvelijaa, vanha\nherra de Gontaut, toinen Harincourt'in veljeksistä ja eräs vieras\nherra. Hevoiset läähättivät ja hiki valui niistä virtana; miesten\nsilmät kiiluivat tappelun himosta. Ei yksikään heistä ihmetellyt\nettä neiti istui edessäni satulassa, vaan kiireimmittäin kiitettyään\nJumalaa hänen pelastuksestaan kysyivät kaikki innokkaasti miten paljon\nkapinallisia talonpoikia oli.\n\n-- Noin satamäärä, vastasin. -- Minun arvostellessani. Mutta missä on\nmarkiisi?\n\n-- Sananne saapuessa hän ei ollut vielä palannut.\n\n-- Teitä ei juuri ole monta, sanoin.\n\n-- Louis'n huulilta kuului kirous. En voinut saada useampia kokoon,\nvastasi hän. Yht'aikaa teidän sananne kanssa tuli tieto että\nMarignac'in talo oli syttynyt tuleen, jolloin hän kahdentoista\nmiehen kera kiiruhti sinne. Monet muut pelkäsivät samaa kohtaloa ja\nratsastivat kiiruummittain kotiaan. Kaikki näyttävät vain, lisäsi hän\nkatkerasti, ensi kädessä ajattelevan vain itseään. Kaikki muut paitsi\nystäväni tässä.\n\nHerra de Gontaut rupesi kerskailemaan, mutta hengästynyt kun oli,\ntäytyi hänen heti vaieta ettei tukehtuisi. -- Kun kauneus on vaarassa,\nläähätti hän. Mies parka tuskin jaksoi pysytellä hevosen seljässä.\n\n-- Totta kai seuraatte mukana Saux'on? kysyin, kun he käänsivät\nhevosensa, niistä kohoavat hikihöyryt häämöittivät pimeässä.\n\n-- Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä\nihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut\nentisellään. -- Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä\ntavata niin --\n\nLoppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen\nratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä\nne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka\nkäänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa\njoukosta, jota en tuntenut.\n\n-- Miten ne ovat varustetut? kysyi hän.\n\n-- Niillä on ainakin _yksi_ pyssy, vastasin uteliaasti katsellen\nhäntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja\nheinätaikkoja.\n\n-- Ja luultavasti johtajakin?\n\n-- Petit Jean, St. Alais'n seppä, jakoi käskyjä.\n\n-- Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien.\nSitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.\n\nMinun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä\npikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni\nkuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme\nsiis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä,\ntoiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin\nkuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme\npimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen\nosoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä -- tuo\nhento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten\nei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista\nheikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen\nvarovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen\nhuutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä\nhalusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena\nyönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä\nkunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä\nvarovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin\njättää hänet muiden huostaan.\n\nJos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut\najatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta;\njälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme\nhiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin\nyhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon\njonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä\noli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet\nliekit Soux'nkin palosta.\n\nSiitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö\nmeille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan,\njossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen\nvallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan.\nNaiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen\nhäntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla\nkuin minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi;\nja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu\nperästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana\naamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa -- se oli sama tuoli,\njossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui -- ja kolmen\ntunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena\npuoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin\nyöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan\nunennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin\nlaskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja\nminä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut\nmikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.\n\n-- Onko herra de St. Alais täällä? kysyin.\n\n-- Ei, herra.\n\n-- Entä herra kreivi?\n\n-- Ei hänkään, herra.\n\n-- Mitä ihmettä? sanoin.\n\n-- Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole\ntänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan\nherätettäisiin heitä vastaanottamaan.\n\n-- Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, -- paitsi -- paitsi eräs\nherra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran\nkanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä --\n\n-- No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan\nnäköiseksi, vaikeni.\n\n-- Hän ei ole sen näköinen, että hänen tähtensä kannattaisi herra\nkreiviä herättää, vastasi hän ykspäisesti. -- Mutta herra kirkkoherra\ntahtoi niin; tähän aikaan minusta näyttää siltä että meidän on\nkumarteleminen seppiä ja kai sitten paljoa enemmän tullinkantajaa.\n\n-- Buton on siis täällä?\n\n-- On, herra; ja hän kävelee tuolla terassilla ikäänkuin perheen jäsen\nkonsanaan. En ensinkään ymmärrä mitä kaikesta tästä vihdoin tulee,\nmörisi André ja koroitti ääntään nähdessään minun aikovan mennä ulos.\nMutta silloin kun herra kreivi otti pois kaularaudan, niin varsin\nhyvin käsitin seuraukset. -- Niin, niin! jatkoi hän vielä korkeammalla\näänellä katsellen jälkeeni tarjotin kädessä. -- Minä tiesin mitä\ntuleman piti! Minä tiesin mitä tuleman piti!\n\nJa jos minä en niin täydellisesti olisi joutunut pois tavallisesta\najatussuunnastani, niin totisesti se minusta itsestänikin olisi ollut\njotakin eriskummallista, että nuo kolme miestä tuolla terassilla\nkävelivät rinnakkain. Ne astuskelivat edestakaisin; isä Benoit astui\nkeskessä kädet selän takana ja katse maahan kääntyneenä. Hänen toisella\nsivullaan käveli tuo vankka, kömpelö Buton, likaisessa mekossaan;\nja toisella taas edellisenä yönä näkemäni muukalainen, joka oli\npulska, keski-ikäinen mies, hän oli erinomaisen siististi puettu,\njalassa oli metsästyssaappaat ja kupeella miekka. Koska muistin hänen\nolleen Louis'n seurassa, ihmetytti minua että hän kantoi trikoloria;\nsen kumminkin unhotin kiihkossani saada tietää toisten kohtalosta.\nTuhlaamatta aikaa turhiin seremoniioihin kysyin häneltä sitä heti.\n\n-- Ne karkasivat kapinallisten kimppuun, menettivät yhden miehen ja\nlyötiin takaisin, vastasi hän sotilaan lyhyellä tavalla.\n\n-- Entä herra kreivi?\n\n-- Hän ei haavoittunut. Hän palasi Cahors'iin kutsumaan kokoon lisää\nväkeä. Ja kun neuvoni näyttivät tarpeettomilta, niin lähdin tänne.\n\nHän puhui kaunistelematta ja vilpittömästi ja aivan kuin vertaiselleen,\nenkä oikein tiennyt oliko hän taikka eikö hän ollut aatelista sukua.\nKun isä Benoit huomasi neuvottomuuteni, kiiruhti hän vierasta\nesittämään.\n\n-- Tässä, herra kreivi, on herra kapteeni Hugues, joka viimeksi\non palvellut ameriikkalaisessa armeijassa. Hän on valiokunnalle\npalvelustaan tarjonnut.\n\n-- Harjoittaakseni ja johtaakseni niitä miehiä, joita Cahors'issa\njärjestyksen ylläpitämiseksi pestataan jos sitten suvaitsette sitä\nmaasotaväeksi tahi muuksi nimittää, selitti kapteeni, ennenkuin oikein\npääsin selville siitä, miten kirkkoherran sanat käsittäisin.\n\nOlinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka\nnäytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka\ntaskusta pistoolin suu pisti esille.\n\n-- Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin\nvoittaakseni ajatusaikaa.\n\n-- En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei\nvoi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta\nneliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.\n\n-- Mutta näinhän teidät viime yönä herra de St Alais'n seurassa?\n\n-- Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että\nolivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne\nsaapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei\nollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.\n\n-- Vai niin, sanoin, -- mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta.\nTe tiedätte --\n\n-- Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit\nhiljaa.\n\n-- Todellako?\n\n-- Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista.\nLuulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.\n\n-- Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee\ntoimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. -- Meillä on pitkä kesäinen\npäivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet,\nniin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.\n\n-- Onhan meillä kuninkaan sotaväki, sanoin minä.\n\n-- Se kieltäytyy käskyjä tottelemasta. Ja semmoinen sotaväki on\npahempaa kuin kokonaan kelpaamaton.\n\n-- Entä sitten upseerit?\n\n-- Niihin voi kyllä luottaa, mutta kansa vihaa heitä. St. Louis'in\nritari vaikuttaa roistoväkeen samoin kuin punainen vaate härkään.\nMinä takaan että heillä on kyllin tekemistä pidättäessään sotamiehiä\nkasarmeissa.\n\nHänen tuttavallisuutensa ja kiivautensa suututti minua; mutta en\nkuitenkaan voinut puhua samaan tapaan kuin eilen. Silloin tuo puhe\nButon'in kuunnellessa olisi minusta tuntunut herjaavalta. Mutta tänään\nnäyttäytyi sama asia aivan erilaisessa valossa. Ja sitä paitsi tuo\nmuukalainen oli peräti toinen mies kuin Doury; syyt, jotka toista\nvakuuttaisivat, eivät toisesta mitään merkitseisi. Minä oivalsin sen,\nja avuttomassa tilassani kysyin isä Benoit'lta mitä hän halusi.\n\nHän ei vastannut. Se oli kapteeni, joka sanoi:\n\n-- Me haluamme että yhdytte valiokuntaan.\n\n-- Eilen oli puhe siitä asiasta, vastasin jyrkästi.\n\n-- En voi tehdä sitä. Isä Benoit saa selittää sen asian teille.\n\n-- Minä en halua isä Benoit'n vastausta, kiisti kapteeni. -- Tahdon\nkuulla sen itseltänne, herra kreivi.\n\n-- Minä vastasin eilen ja kieltäydyin, sanoin ylpeästi.\n\n-- Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi\neilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla\nherra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään\ntosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen,\nettä koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.\n\nTuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en\nmyöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä.\nJuhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St.\nAlais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen\npuolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.\n\n-- Se on minulle mahdotonta -- peräti mahdotonta asemassani, sopersin\nvihdoin hämilläni ja sekavasti. -- Miksi juuri minun luokseni tulette?\nMiksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten\nnimet --\n\n-- Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, -- kun\nsitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme\nmonen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa\nminun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. --\nTarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo\nmitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu\ntehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte\nnimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän.\nEpäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa\npoliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja\nmestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.\n\n-- On niitä muita --\n\n-- Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin\nniiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat\nmaailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. -- Ja ne\ntoiset, joista puhutte --\n\n-- Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen\nystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen\npuhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin\nettä laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen\nkasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli\nsisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että\nminä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.\n\n-- Se on mahdotonta, sanoin.\n\n-- Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan\nporttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa\nastui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha\npalvelija huusi: -- Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä\npuhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta\nherra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän\nlähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti\nja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä\ntapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän hilpeästi ja miellyttävästi, olemme\nteille suuressa kiitollisuuden velassa. Tärkeitten asiain takia\ntäytyi minun eilen illalla viipyä poissa; ja veljeni olisi kuulon\nmukaan myöhästynyt, jos hän niin vähällä väellä olisi mitään voinut\ntoimittaakaan. Tullessani linnan läpi kohtasin neidin, joka antoi\nminulle tietoja tapahtumasta.\n\n-- Onko hän jo lähtenyt huoneestaan? kysyin kummastuen. Toiset kolme\nmiestä olivat vetäytyneet vähän syrjään, niin että voimme puhua\nhäiriytymättä.\n\n-- On, vastasi hän hymyillen kummastukselleni. Ja minä voin vakuuttaa\nteitä, herra kreivi, että hän puhui niin kauniisti teistä kun konsaan\nnuori tyttö uskaltaa nuoresta miehestä puhua. Muutoin äitini tulee\nlausumaan teille perheemme yhteiset kiitokset paremmin kuin mitä minä\nvoin.\n\nMutisin muutamia kohteliaita sanoja vastaukseksi, mutta totta puhuen\nen oikein tiennyt mitä sanoinkaan. Herra de St. Alais käyttäytyi niin\nperäti toisin kun olin odottanut; hän oli niin luontevan rauhallinen\nja iloinen, eikä näkynyt jälkeäkään kiivaasta suuttumuksesta, jota\nluonnollisesti olisi odottanut henkilöltä, joka juuri vähää ennen oli\nsaanut kuulla kotinsa ryöstöstä ja hävityksestä sekä palvelijansa\nmurhasta, että aivan hämmästyin. Hän oli puettu yhtä maukkaasti\nja huolellisesti kuin tavallisestikin, vaikka minulla oli syytä\nuskoa hänen valvoneen koko yön; ja vaikka hirmutyöt St. Alais'n\nja Marignac'in luona olivat hänen rohkeimmille ennustuksilleen\nristiriidassa, niin hän ei osoittanut vähintäkään suuttumusta.\n\nTuo kaikki kovasti hämmästytti minua, mutta kuitenkin täytyi minun\nsanoa jotakin. Lausuin toivovani ettei yölliset tapahtumat olisi\nneitiin mitenkään turmiollisesti vaikuttaneet.\n\n-- Ei laisinkaan! vastasi hän. -- Me St. Alais't emme ole sokurista\ntehdyt. Ja yön levättyä -- mutta suokaa anteeksi, olen ehkä estänyt\nteitä. Ja ensi kerran katsoi hän seuralaisiini.\n\n-- Ennen kaikkia, herra markiisi, olette isä Benoit'lle ja Buton'ille\ntässä kiitollisuuden velassa, sanoin.\n\n-- Sillä ilman heidän avuttaan --\n\n-- Niin kyllä, keskeytti hän kylmästi. Kuulinhan siitä.\n\n-- Mutta te kai ette ole kaikkea kuullut? huudahdin minä.\n\n-- Luulenpa kuulleeni, sanoi hän. Sitten jatkoi hän yhä katsoen toisiin\nvaikka hän puhuikin minulle: -- Suokaa minun, herra kreivi, kertoa\nteille opettavainen taru. Oli kerran mies, joka kadehti naapuriaan\ntälle kun tuli parempi viljavuosi kuin hänelle itselleen. Ja eräänä\nyönä hän kaikessa salaisuudessa ja vähitellen -- ei kerralla, hyvät\nherrat, vaan aivan vähitellen -- johti naapurinsa pelloille vettä\nvirrasta, jonka rannalla kumpaisenkin maakartano oli. Hän onnistui niin\nhyvin, että vesi kohta peitti ei ainoastaan tou'ot, vaan se uhkasi\nlopulta hukuttaa sekä naapurin, että hänen omat viljansa ja vihdoin\nhänen itsensäkin! Liian myöhään huomattuaan mielettömyytensä -- mutta\nmitä pidätte tarinastani, herra kirkkoherra?\n\n-- Se ei minua liikuta, vastasi isä Benoit koettaen hymyillä.\n\n-- Minä en ole yhdenkään ihmisen palvelija, sanoi orja kerskaillen,\nvastasi markiisi kohteliaasti vaan ivallisesti.\n\n-- Hävetkää, hävetkää, herra markiisi! huudahdin minä, sillä\nkärsivällisyyteni alkoi loppua. Olenhan sanonut teille että paitsi\nherra kirkkoherraa ja seppää olisimme sekä neiti että minä --\n\n-- Ja minä olen sanonut Teille, keskeytti hän häijysti hymyillen, --\nmitä minä siitä ajattelen, herra kreivi! Siinä kaikki.\n\n-- Mutta ettekö sitten tiedä mitä on tapahtunut? jatkoin hänen\nvääryydestään vihastuneena. Te ette tiedä, ette voi tietää, että\nkun Benoit ja hänen seuralaisensa saapuivat, olimme neidin kanssa\nepätoivoisessa tilassa? Että he henkensä uhalla pelastivat meidät?\nJa vihdoin että trikolorin avulla pelastuimme, kapinalliset kun\nkunnioittivat sitä, eikä omain voimaimme ponnistuksilla.\n\n-- Senkin minä tiedän, vastasi hän synkistyviä katsein. Tahdon heti\nottaa sen puheeksi. Mutta uskallanko ensin kysyä teiltä jotakin, herra\nkreivi? Onko kenties arveluni oikea, että nämä herrat ovat luonanne\nlähetystönä -- suokaa anteeksi jos ei nimitys ole aivan oikea --\nkunnia-arvoisen valiokunnan yleistä turvallisuutta varten asiamiehinä?\n\nMinä nyökäytin päätäni. -- Ja voin ehkä onnitella heitä vastauksenne\njohdosta?\n\n-- Sitä ette voi! vastasin tyytyväisenä. Tämä herra -- sanoin osottaen\nkapteeni Huguestä -- on heidän puolestaan esittänyt eräitä ehdoituksia\nja perusteita.\n\n-- Mutta hän ei ole esittänyt syvintä syytä, keskeytti kapteeni\nkumartaen. Minä huomaan ja tekin, herra kreivi, tulette huomaamaan sen\nolevan olemassa herra markiisi de St. Alais'ssa itsessään!\n\nMarkiisi tuijotti kylmästi häneen. -- Olen teille suuresti kiitollinen,\nsanoi hän ylenkatseellisesti. Pian saanen pitemmältä jutella kanssanne.\nNyt puhelen ainoastaan herra kreivin kanssa. Ja hän kääntyi jatkamaan\npuhettaan kanssani.\n\n-- Nämä herrat ovat lähetystönä luonanne.\n\n-- Voinko olla vakuutettu siitä että te ette ole suostunut heidän\nesityksiin?\n\n-- Täydellisesti! vastasin minä. -- Mutta siitä ei seuraa etten tuntisi\nheitä kohtaan luonnollista kiitollisuutta.\n\n-- Vai niin! sanoi hän. Sitten kääntyi hän ja sanoi luontevasti: --\nNäen palvelianne tuolla. Suvaitsetteko että kutsun häntä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Hän viittasi Andrélle, joka seisoi meitä katsellen oven aukossa. Hän\nkiiruhti markiisin luo.\n\nHerra de St. Alais kääntyi uudelleen minuun. -- Suostumuksellanne?\n\nKumarsin ihmetellen.\n\n-- Kuulkaa, ystäväni, menkää neiti de St. Alais'n luo. Hän on\netehisessä. Pyytäkää häntä tulemaan luoksemme tänne.\n\nAndré kääntyi ylpeän näköisenä lähtemään. Odotimme kummastuneina.\nEi kukaan virkkanut sanaakaan. Teki mieleni silmäyksellä neuvotella\nisä Benoit'n kanssa mutta en uskaltanut, ettei markiisi, joka\nselittämättömällä hymyllä kiinnitti katseensa minuun, pitäisi sitä\nheikkouden merkkinä. Niin seisoimme kunnes neiti näyttäytyi ovella ja\nhetkisen arveltuaan astui ulos terassille ja arasti lähestyi meitä.\n\nHänellä oli päällään niin kuin luulen äitini entinen puku; se oli\nhänelle liian pitkä mutta minusta se vaatetti häntä erinomaisen hyvin.\nHänellä oli huivi hartioilla ja toinen irrallaan päässä, puuteroimaton\nlöyhään sidottu tukka valui kutrina alas korville ja kaulalle. Puvun\nmiellyttävää vaikutusta lisäsi kasvoille leviävä puna, kun hän tuli\nluoksemme suojaten kädellä silmiään auringolta. En ollut nähnyt häntä\nsitten kuin vaimo nosti hänet alas satulasta; ja kun nyt näin hänen\nraittiissa aamuilmassa kävelevän terassilla, oli hän mielestäni kuin\njumalatar. Ihmettelin että olin voinut laskea hänet luotani. Ja\nminussa syttyi hurja halu veljensä uhalla temmata hänet pois tästä\npuoluetaistelujen ja valtiollisten rettelöiden kauheasta mellakasta.\n\nMutta kun hän ei katsahtanutkaan minuun, niin rohkeuteni katosi. Hän\nkatsoi ainoastaan markiisiin ja läheni häntä kuin magnetin vetämänä.\n\n-- Neiti, sanoi hän vakavasti, -- olen kuullut että teidän on\npelastuksestanne viime yönä kiittäminen erästä tunnusmerkkiä, jota\nnäen teidän vieläkin kantavan. Sitä tunnusmerkkiä ei yksikään hänen\nmajesteettinsa alamainen voi kunnialla kantaa. Tahdotteko tehdä hyvin ja\npaikalla ottaa se pois?\n\nVuoroin kalveten ja punastuen katsoi neiti rukoilevasti meihin. --\nMitä, herra? mutisi hän, ikäänkuin ymmärtämättä hänen sanojaan.\n\n-- Luulisin puhuneeni kyllin selvästi, sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja\nottakaa merkki pois olaltanne.\n\nMarkiisin jyrkästi nuhteleva ääni sai hänet tuskasta vavahtamaan ja\nhetken aikaa hän epäili; näytti ikäänkuin kyyneleet olisivat pyrkineet\ntunkeutumaan hänen silmiinsä. Mutta sitten hän totellen veljensä\nkäskyä alkoi vapisevin käsin irroittaa trikoloria, jonka palvelijat --\nluultavasti hänen tietämättään -- olivat muuttaneet hänen yöllisestä\npuvustaan siihen, jota hän nyt kantoi. Siinä kului häneltä kotvasen\naikaa ja minä tunsin suuttumukseni yltyvän. Mutta minä en uskaltanut\nastua väliin ja toiset katselivat kohtausta vakavin silmin.\n\n-- Kiitos, sanoi markiisi de St. Alais, kun neidille vihdoin onnistui\nirroittaa rusetti. -- Minä tiedän, neiti, että te olette oikea de St.\nAlais, ja että ennemmin kuolette kuin uskottomuuden kautta tahdotte\nhenkenne pelastaa. Heittäkää nyt rusetti maahan ja tallatkaa se.\n\nHän vavahti taas. Ja luulenpa että me kaikkikin niin teimme. Tiedän\nettä astuin askeleen eteenpäin ja olisin astunut väliin, ellei markiisi\nolisi kättään kohottanut. Mutta eihän minulla tässä ollut mitään\noikeuksia; olimmehan vain katsojia, neidin ainoastaan tuli toimia.\nSilmänräpäyksen ajan seisoi hän siinä hengittämättä ja liikkumatta\ntuijottaen veljeensä; ja yhä vaan häneen katsoen nosti hän vihdoin\nhuoaten kätensä koneellisesti ja antoi rusetin pudota maahan.\n\n-- Tallatkaa se! sanoi markiisi säälittä.\n\nHän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi,\nmutta hän ei liikahtanut.\n\n-- Tallatkaa se! sanoi hän uudelleen.\n\nJa kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä\ntrikoloria.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nKaksi leiriä.\n\n\n-- Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli\ntarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä,\nja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan\nvaltaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja\nhänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen\ntuuli kantoi kuuluvillemme.\n\nTuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni\nhillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.\n\nMutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. --\nNyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, -- saan kiittää teitä\nkärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne\nja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule\netsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa\nsalamurhaajain kanssa.\n\nAstuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä.\n-- Ja minulla, huusin, -- myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken\nen trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista,\njoita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan\npuolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne,\nvaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen.\nMutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne\nvastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. --\nKatsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!\n\nNäillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja\nkiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.\n\nMarkiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. -- Kokardi on pian vaihetettu,\nsanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että\nhän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.\n\n-- Te tarkoitatte, sanoin kiivaasti, -- että minua on huokea käännyttää?\n\n-- Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain\nvastaukseksi.\n\nToiset kolme olivat vähän väistyneet -- osoittaen tyytymättömyyttä\n-- ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa\nnyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen\nmarkiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin\ntakia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen\nsilloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.\n\nHän keskeytti minut heti. -- Niin vähän toteutuneet? sanoi hän\ntuimasti. -- Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä\nettä ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan\nyhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne --\nhuikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä\nsyystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita\nja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti,\n-- siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden\nasian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia,\ntoisena järjestystä.\n\nMinun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun\nvihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän\nhuomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. -- Mutta\nolkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla\näänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli\npahasti käyttäytynyt. -- Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin\nvaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra\nkreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen\nkieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten\nperästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla\nolemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota -- hän osoitti trikoloria\nrinnallani -- ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat.\nSuonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja\nviivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan\nvoitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä\nmitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.\n\nJa uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä\näänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä.\nEtehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä\nolevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin\nhevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat,\nja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi\nsilmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St.\nAlais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän\nvielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.\n\nMutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät\nsanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: -- Vai niin! Näen että\nneiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä\ntapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille\nkiitokset ja jäähyväiset.\n\nNäillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo\nsatulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.\n\nHän kääntyi ja sanoi: -- Suokaa anteeksi! Halusitteko --\n\nViittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että\nhäpeissäni.\n\n-- Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei\nlopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti --\n\n-- Älkäämme puhuko hänestä! huudahti hän.\n\n-- Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni\nvälittämättä hänen sanoistaan, -- ja yhtä vähän tunnen hänen\najatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St.\nAlais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä\ntunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan.\nSiis --\n\n-- Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä\npidättääkseen minua.\n\nVäistin häntä ja hengitin syvään. -- Ja mikä se olisi? kysyin.\n\n-- Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. --\nTahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole\nmikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne\nsolvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?\n\n-- Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä.\n-- Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne.\nMutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme ei\nenää ole sama kuin ennen, herra markiisi.\n\n-- Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä\nhänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. -- Onhan se\njaloa ja aatelismiehelle sopivaa!\n\n-- Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. -- Mutta minä olen pitänyt\nhäntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi\nkumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä\nsaamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.\n\n-- Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän\nkiivaasti. -- Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon\nrusetin -- käskystäni, käskystäni, herra! -- niin totta hän myös tallaa\nteidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa\nvertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.\n\nVapisin vihasta. -- Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne!\nsanoin minä.\n\n-- Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden,\njatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen\nkohteliaasen tapaansa, -- tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi --\nen sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan\nusein tule toisiamme tapaamaan.\n\nEn saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja\nratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä\nja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin\nläheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti\npähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti\npääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun\nihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.\n\nVarmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa,\njota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta,\nettä minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä,\nomat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka\nhänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi\nsentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja\nvihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni\nvietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se\nolisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi\nsiten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja\nsaattanut itseni moitteen alaiseksi?\n\nKaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin\nmennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat\npistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni\näkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat\nepäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat\nporoläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n\nhengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen\ntakana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli\nkuohuva, levoton Ranska -- kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia\nja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka ei _tahtonut_\ntaistella ja aatelismiehiä, jotka eivät _uskaltaneet_ sitä tehdä.\n\nJa silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin\nsuoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan\naikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta\nterassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan\nen löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja\nsynkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.\n\n-- Hän on mennyt matkaansa, herra kreivi.\n\n-- Entä Buton?\n\n-- Hän myöskin. Ja muutoin puolet palvelijoistakin.\n\n-- Ovatko hekin menneet? huudahdin. -- Ja minne?\n\n-- Kylään lörpöttelemään, vastasi hän äreästi. -- Joka rengillehän nyt\njo uutisia kerrotaan ja sitten ne omin lupinsa juoksevat naapureihin\nniitä levittämään. Luulenpa maailman olevan aivan mullin mallin.\nOlisi jo aika hänen majesteettinsa kuninkaan ryhtyä tehokkaisiin\ntoimenpiteisiin.\n\n-- Eikö herra kirkkoherra jättänyt mitään sanaa minulle?\n\nVanha palvelija epäröi. -- Kyllä, sanoi hän vihdoin vastahakoisesti. --\nHän sanoi, että jos herra kreivi suvaitsisi olla kotona iltapäivään,\nniin saisitte sanomia häneltä.\n\n-- Mutta pitihän hänen mennä Cahors'iin?, sanoin. -- Ei hän tule tänään\ntakaisin?\n\n-- Hän meni pienen lehtokujanteen kautta alas kylään, vastasi André\nykspäisesti. -- En kuullut mitään Cahors'ista.\n\n-- Mene sitten heti alas kylään, sanoin, -- ja tiedustele onko hän\nmennyt Cahors'iin.\n\nVanha palvelija meni muristen matkaansa, ja minä jäin yksin terassille.\nTänä kauniina kesäaamuna vallitsi linnan ympäristössä erinomainen\nrauhallisuus. Istuin kivipenkille ja aloin mielessäni miettiä viime\nöisiä tapahtumia; elävästi nyt muistin seikkoja, joita niiden\ntapahtuessa tuskin huomasin, ja nyt kauhistuin niitä julmuuksia, jotka\ntapahtuessaan tuskin liikuttivatkaan minua. Vähitellen kuitenkin\nmielestäni haihtuivat nuo asiat, jotka saivat vereni kiehumaan ja aloin\najatella neitiä. Näin hänet taas istuvan edessäni satulassa ja miten\nhän itkien painoi päätään rintaani vasten. Lämpimässä ilmassa surisivat\nmehiläiset, kyyhkyslakassa kuhersivat kyyhkyset, puut edessäni\npuistossa muodostivat lehtokujanteen, ja lehvät kaarsivat hänen päänsä\nyli, ja häntä ajatellen uuvuin uneen.\n\nSiihen nähden miten edellisen yön olin viettänyt, ei se kumma\nollutkaan. Mutta kun herätessäni päivä jo oli puolessa tulin sangen\nlevottomaksi. Kavahdin pystyyn ja silmäillen epäilevästi ympärilleni\nhuomasin Andrén hiipivän pois pitkin linnan muuria. Huusin häntä ja\nkysyin miksi hän oli antanut minun nukkua niin kauan.\n\n-- Luulin että olitte väsynyt, herra, mutisi hän ja räpäytti silmiään\npäiväpaisteessa. -- Eihän herra kreivi ole mikään talonpoika, että te\nette saisi nukkua milloin teitä haluttaa.\n\n-- Eikö herra kirkkoherra ole tullut takaisin?\n\n-- Ei herra.\n\n-- Mitä tietä hän meni?\n\nHän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että\npäivällinen oli pöydällä.\n\nMinun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään\nja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun\nisä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni\nollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni\nkotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa.\nKolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita\nkatselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi\ntavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden\nristeyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista.\nYksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli\njättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa;\njoku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut\npuuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä,\nettä minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun\nlähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan\nodotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt\nenkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen\nolleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki\nkuolettavaa työtään.\n\nMutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi\nhänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen\nCahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En\nhalunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet\nlehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta,\nmilloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta\nlähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja\nkiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni\ntapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se\najatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla\noltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut\nhäpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle,\nkirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön\npimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.\n\nMutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön\nperästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin.\nAndré kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St.\nAlais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen\npeninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia,\njotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja\nminkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.\n\n-- Olemme matkalla Cahors'iin aseita hankkimaan, sain vastaukseksi.\n\n-- Aseita hankkimaan! Kenen kanssa sitte aijotte tapella?\n\n-- Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla.\nJumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme\nkyllä varustetut.\n\n-- Mitkä merirosvot? kysyin.\n\nMutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin\neteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä\nkylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu\nsuljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka\njaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.\n\n-- Mistä syystä? tiedustelin.\n\n-- Uutisia kuulemaan.\n\nSilloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko\nmaailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia\nkuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen\nmilloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties\nkaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen\ntekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni\noli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva\nmettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä,\nettä vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava\nihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.\n\nEi sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin\ntrikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin.\nHuomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä\ntunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset\nsilmäykset -- he kun pitivät minua luopiona -- ajoivat veren\nkasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin\nmielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri\ntrikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.\n\n-- Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa.\nTahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?\n\nMinä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili\nrappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät\nsiksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon\nläpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle\nvastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren\nsoikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani,\nvaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä\nvaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä\nBenoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni\nHugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä\noli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle\nvastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja\ntaas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta\nsäädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian\nhe olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä\npuolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun\nsuojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi\nvierelläni.\n\n-- Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään\nharras katse, jonka minä yksin ymmärsin.\n\n-- Mutta annoittehan tervehtää minua että odottaisin teitä!\n\n-- Annoinko? Ei, päinvastoin käskin tervehtää ja kysyä tahtoisitteko\nseurata meitä.\n\n-- Niitä terveisiä en saanut. André sanoi minulle --.\n\n-- Hm, vai André, sanoi hän hiljaa ja pudisti päätään.\n\n-- Se veijari! Hän siis valehteli minulle. Ja --\n\nMutta kirkkoherra kutsuttiin nyt takaisin paikoilleen, ja samassa\nuseimmat puhujat vaikenivat, kaksi vain yhä saarnasi naapureilleen,\ntoinen yhteisliitosta ja toinen merirosvoista, jotka kaikkialla\npolttivat viljat ja murhasivat kansaa.\n\nKun kapteeni kotvasen oli odottanut saadakseen suun vuoroa, keskeytti\nhän vihdoin toisen puhujista.\n\n-- Hiljaa herra! sanoi hän. -- Nyt ei ole aika esittää teoriioja.\nTuokaa esille todellisuutta penninkään arvosta --\n\n-- Joka vastaisi kokonaisen markan arvoista teoriiaa! huusi kiivaasti\nse, joka oli puhunut merirosvoista -- hän oli maustekauppias luulen\n-- ja löi nyrkkiä pöytään.\n\n-- Mutta nyt on paras aika muodostaa todellisuutta teoriiain mukaan!\nhuusi toinen. -- On aika muodostaa täydellinen järjestelmä! On aika\nuudistaa maailmaa! On aika --\n\n-- Henkiin herättää entinen juorupuhe! keskeytti hänen vastustajansa\nkiivaasti. -- Merirosvoin ollessa oviemme edessä! Kun peltomme\nhävitetään ja kotimme ryöstetään! Kun --\n\n-- Herra, sanoi kapteeni minulle, -- sallitteko?\n\nJa saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän vakavalla äänellä\nkiistäjille:\n\n-- Totta puhuakseni, en enempää usko merirosvoihin kuin noihin\nteoriioihinkaan.\n\nNyt oli maustekauppiaan vuoro huutaa: -- Kuinka? Ei uskoa, niitä kun\nniitä on nähty Figeac'in ja Cajarc'in ja Rodez'in luona ja --\n\n-- Kuka niitä on nähnyt? keskeytti kiivaasti kapteeni.\n\n-- Sadat henget.\n\n-- Mainitkaa yksi ainoa.\n\n-- Onhan se yleisesti tunnettua!\n\n-- On herra -- se on yleisesti tunnettu valhe! sanoi kapteeni\nankarasti. -- Uskokaa minua, että ne merirosvot, joitten kanssa me\nolemme tekemisissä, ovat paljon lähempänä meitä. Koetetaanhan ensin\nsaada jotakin toimeen niiden suhteen, älkääkä saattako herra kreiviä\nkuuroksi lörpötyksillänne. -- Kuulkaa! kuulkaa! huusi kirjuri.\n\nMutta maustekauppiaasta oli tuo puhe solvaavaa. Hän aloitti puheensa\nuudelleen, ja toiset yhtyivät siihen. Harmikseni näytti siltä kun\nkiista alkaisi uudelleen -- näytti siltä, että taas täytyi rauhaa\nrakentaa.\n\nTunnustan että tuo meteli, riita ja tora, tuo kaiken tavallisen\nkohteliaisuuden puute, jonka vertaista en ennen elämässäni ollut\nnähnyt, teki minut hyvin alakuloiseksi. Istuin siinä aivan huumauksissa\nja hämmästyneenä, tällä hetkellä olin aivan yhtä vähäpätöinen kuin\nButon'kin. Jopa vähäpätöisempikin; sillä sillä aikaa kun minä tuijotin\nympärilleni ja kuuntelin, ihmetellen paikkaani tämän pöydän ääressä\nja näitten ihmisten joukossa, jotka kuuluivat toiseen säätyluokkaan,\nja joitten kanssa en sitä ennen ollut seurustellut -- paitsi ehkä\nsattumalta jonkun kerran ravintolapöydän ääressä ja silloin oli\nläsnäoloni pitänyt kaikkia tarpeellisten rajain sisällä -- oli Buton\nauttanut kapteenia saamaan aikaan äänettömyyttä.\n\n-- Tähän saakka olette te puhuneet ja ehkä nyt suotte minullekin\npuhevaltaa, sanoi kapteeni tuimasti, niin pian kuin sai suunvuoroa. --\nTeidän on kyllä hyvä puhua, te kun ette ole sotilaita ettekä lainkaan\nymmärrä niitä vaikeuksia, joita minun täytyy voittaa. Mutta tämän\npöydän ääressä on muita jotka ovat samassa asemassa kuin minäkin, ja ne\nkyllä käsittävät minua. Järjestäkää itsenne miten hyvänsä; mutta jos\nupseerit joka aamu temmataan teiltä pois niin ette pitkälle pääse.\n\n-- Temmataanko ne pois? Ja millä tavalla? huusi kirjuri, täyttäen\nilmalla ohuet poskensa. -- Valiokunnan jäsenet --\n\n-- Millä tavalla? keskeytti kapteeni. -- Miekan kärjellä! Te ette\nymmärrä sitä; mutta monet meistä eivät voi astua kolmeakaan askelta\nulos tästä ovesta olematta vaarassa kuulla solvauksia tahi miekkasille\nvaatimusta.\n\n-- Se on kyllä totta! huusi kaksi miestä pöydän toisesta päästä,\n\n-- Se on totta ja enemmänkin, jatkoi kapteeni yhä kiivaammin. --\nEikä se ole satunnaista vaan se on määritelty ja järjestetty tuuma.\nNe koettavat siten kukistaa meitä. Näin tänään kadulla kolme miestä,\njoista vannon, että ne olivat aatelismiehiksi puettuja miekkailun\nopettajia.\n\n-- Salamurhaajia! huusi kirjuri kerskaavasti.\n\n-- Tuo kaikki on nyt kyllä hyvä, sanoi Hugues malttavammin. -- Mutta\nmitä meidän pitää tehdä? Olemme hukassa jos emme voi kolmea askelta\nastua saamatta miekkailun vaatimusta niskoillemme. Kaikki johtajamme\njoutuvat ammuttaviksi.\n\n-- Saatte olla varma siitä että kansa kostaa! sanoi kirjuri\nmajesteetillisesti.\n\nKapteeni kohautti hartioitaan. -- Kyllä kaiketi, sanoi hän.\n\nIsä Benoit astui väliin. -- Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, --\nkuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte\njuuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin\nkysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa\nvastustajillemme valtti käteen?\n\n-- Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti.\nJa hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. --\nMinkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan halua\ntapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.\n\nSyntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme\ntoisiamme. -- Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. -- Tämä ei ole\nleikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin\nalla olevia sotilaita.\n\n-- Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. --\nMutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon\nmies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan,\nniin vajoomme eläinten kannalle.\n\n-- Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. -- Kansa ei sitä\nkärsi!\n\n-- Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja\nhetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.\n\n-- Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, -- tietävät nyt\nkaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen\nantautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa\nvihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi\nhän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en\ntappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nKaksintaistelu.\n\n\nHelposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti\nminuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita,\nryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita\nkasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani\nnoitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat\nmilloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja\nvihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi\ntarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous\npian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki\nvoitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi\nkokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset\njäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa,\njoita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään\nja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua\nvaltaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia\ntapahtuneen.\n\n-- En ole kuullut, sanoi hän, salaa kättäni puristaen. -- Sen verran\nhyvää olemme kumminkin vaikuttaneet. Sitten sanoi hän matalammalla\nja aivan toisenlaisella äänellä, joka ilmaisi miten hyvin hän\nymmärsi mielentilani: -- Oi, herra kreivi, pyrkikäämme vain rauhaa\nylläpitämään! Ryhtykäämme tärkeämpiin tehtäviin. Suojelkaamme\nviattomia, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Nyt aavistan paljoa\nenempää kuin ennen milloinkaan. Paljon enemmän kuin luulinkaan, lienee\nnyt vaarassa. Pitäytykäämme sentähden vaan --\n\nHän vaikeni ja kääntyi peljästyneenä äkillisestä kolinasta. Se oli\nkapteeni, joka niin kiivaasti ryntäsi sisään, että pöydän ympärillä\nistujat kavahtivat seisaalleen. Kapteenin kasvot olivat tulipunaiset ja\nsilmät säihkyivät kiukusta. Kirjuri, joka istui lähinnä ovea, kalpeni\nyhä enemmän ja änkytti jotakin kysymyksen tapaista. Mutta kapteeni\nkiiruhti hänen sivutsensa ylenkatseellisella silmäyksellä ja tuli\nsuoraa päätä minun luokseni.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän kiivaasti vihasta vapisevalla äänellä, -- te\nolette aatelismies. Te ymmärrätte minua. Tarvitsen apuanne.\n\nMinä tuijotin häneen. -- Kyllä mielelläni autan. Mutta mistä on kysymys?\n\n-- Minua on solvattu! sanoi hän viiksiään vääntäen.\n\n-- Missä ja kuka on syyllinen?\n\n-- Kadulla! Ja yksi noista tolloista sen teki Mutta kyllä minä häntä\nopetan! Minä olen sotilas, herra, ja minä --\n\n-- Mutta, herra kapteeni, vastasin kummastuneena. -- Lienenkö oikein\nteitä käsittänyt että piti tappelua välttää? Ja luulin kuulleeni että\nvarsinkin te --\n\n-- Hiljaa! Hiljaa!\n\n-- Ennemmin tahdoitte saada selkäänne kuin antautua taisteluun.\n\n-- Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. -- Ettekö usko, että minä olen kunnon\nmies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.\n\n-- Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. -- Mutta onhan\nse vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja --\n\n-- Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun\nkirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin\nkiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. -- Olkaa te\nääneti! ärjyi hän. -- Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala\n--\n\n-- Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan\nja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.\n\n-- Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa\nteitä. Hän on aivan oikeassa, ja --\n\n-- Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee\n-- te siis ette halua auttaa minua?\n\n-- Enhän ole sitä sanonut.\n\n-- No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta,\nsanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli\nuhkaavan näköinen. -- Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse\ntapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun\ntäytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.\n\nHuomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni.\nSilmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri,\nmaustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa\nmeitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani\nrappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti\nettä ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema\ntori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.\n\nMutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme\ntuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla\nkaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes\ntakaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät\nnäyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi\npuhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät\ntoisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan.\nKaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota\nihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät\noikeuttavan.\n\nMeidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja\ntunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet\nmuutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat\nnähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he\nnäkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois\nkääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin\nhyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset -- ja nämä katselivat minua\nhävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa -- olivat\nmuukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.\n\nOnneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme\nkirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan,\njossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja\njohon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat\ntuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit;\nedessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla\nkohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni\nneljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi\npienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.\n\nYksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat\nmuukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. -- Kenen kanssa\naijotte tapella? mutisin minä.\n\n-- Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme\ntoisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille\nmeitä tervehtimään.\n\n-- Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen.\nTuskin häntä tunsinkaan.\n\nNyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. --\nTätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.\n\n-- En usko sitä, vastasin sortuneella äänellä.\n\nKauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua\ntietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin\njoutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa\nsilloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään\nkoskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta,\njonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän\nmiehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni\nvoittanut?\n\nJa kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni\npäällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti\ntotuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko\nhäikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti\naaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi\nkuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.\n\n-- Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. -- Ruoho on\nkuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo\non kuitenkin aivan riittävä.\n\n-- Se sopii kyllä hyvin, sanoin matalalla äänellä.\n\n-- Ehkä tahdotte tehdä hyvin ja tutkia sitä. Minun tietääkseni siinä ei\nole mitään vikaa.\n\nOlin niin tekevinäni.\n\n-- En minäkään löydä siinä mitään vikaa, sanoin käheästi.\n\n-- Ehkä nyt asetamme miekkailijat paikoilleen?\n\n-- Tehdään niin.\n\nEn tuntenut kumpaisenkaan taitavuutta, mutta kun käännyin mennäkseni\nkapteeni Hugues'n luo, hämmästyin taistelijain suurta erilaisuutta kun\nhe siinä seisoivat paitahihasillaan hiukan syrjempänä. Kapteeni oli\nvastustajaansa päätään lyhempi, mutta sitkeä ja voimakas, silmät olivat\nhänellä kirkkaat ja katse rohkea. Markiisi sitä vastoin oli pitkä ja\nnotkea, hänen pitkät käsivartensa, ennustivat vastustajalle vaaraa,\nhän seisoi siinä huolettomasti hymyillen ja sekin näytti turmiota\nennustavan. Arvelin, että jos hänen kylmäverisyytensä ja taitavuutensa\nolisivat yhtä suuret kuin hänen luontaiset lahjansa, niin kapteeni\nHugues -- mutta uudelleen alkoi järkeni hämmentyä. Mitä toivoinkaan?\n\n-- Olemme valmiit, sanoi Louis kärsimättömästi, ja huomasin hänen\nkatsastavan portille päin. -- Tahdotteko tehdä hyvin ja mitata miekat,\nherra kreivi?\n\nNyökäytin päätäni ja ryhdyin juuri tehtävääni kun kapteeni merkillä\nilmoitti minulle, että hän halusi puhua kanssani, ja välittämättä\ntoisten vihaisista silmäyksistä menin syrjään hänen kanssaan.\n\nÄskeinen kiihko oli hälvennyt hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat\nkalpeat ja vakavat. -- Tämä on typerä hanke, sanoi hän lyhyesti. -- Se\nolisi aivan oikein minulle jos tuo pöllö lävistäisi minut. Tahdotteko\ntehdä minulle palveluksen, herra kreivi?\n\nMutisin että tahdoin tehdä mitä voin hänen puolestaan.\n\n-- Tätä tointani varten, -- jatkoi hän välttäen katsettani, -- lainasin\neräältä henkilöltä Pariisissa tuhat francs'ia, hänen nimensä löydätte\nkapsäkistäni ravintolassa. Jos minulle mitään tapahtuisi, niin olisin\niloinen jos tahtoisitte hänelle lähettää jäljellä olevat rahat. Siinä\nkaikki.\n\n-- Kyllä minä pidän huolen siitä, että hän saa koko summan, sanoin.\n\nHän puristi kättäni ja asettui sitten paikoilleen; Louis ja minä\nasetuimme paljastetut miekat kädessä molemmin puolin taistelijoita,\nvalmiit tarpeen vaatiessa väliin astumaan. Merkki annettiin,\ntaistelijat tervehtivät toisiaan, asettuivat asentoon ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä mittelivät jo miekat toisiaan -- ja kyyhkyset\nlentelivät päämme ylitse ja pihan keskellä lähde hiljaa lirisi\npäiväpaisteessa.\n\nMinä huomasin pian suurta erilaisuutta heidän taistelutavassaan.\nKapteeni teki kiivaita hyökkäyksiä, kumartui eteenpäin, juoksi milloin\nvastustajaansa vastaan, milloin viskautui syrjään ja kaiken aikaa piti\nhän käsivarttaan liikkumatonna ja liikutti kättään vain kalvoimesta.\nMutta markiisi seisoi kaiken aikaa suorana ja rauhallisena, liikutti\nkoko käsivartta, halveksi kaikkia mutkia ja osoitti erinomaista\ntaitavuutta ja harjoitusta. Selvästi huomasi että markiisi oli heistä\ntaitavin ja että kapteeni kohta väsyisi, hän kun alinomaa liikkui ja\nkun kalvoin väsyy pikemmin kuin käsivarsi; sitä paitsi näin myöskin\nettei markiisi pannut kaikkia voimiaan liikkeelle, vaan koetti\nvastustajaansa väsyttää. Silmiäni poltti, kurkkuani kuivi kun siinä\nmelkein hengittämättä odottelin iskua, joka taistelun lopettaisi. Mutta\nsilloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Kapteenin jalka näytti\nluiskahtavan, mutta hän ei kaatunut, vaan kumartui maahan saakka, johon\nhän nojasi vasenta kättään, ja tavoitti markiisia miekallaan, kärki\nmelkein jo kosketti rintaa, kun markiisi äkkiä astuen taaksepäin töin\ntuskin pelastui. Ennenkuin kapteeni jaloilleen ennätti, löi Louis hänen\nmiekkansa syrjään.\n\n-- Petollista peliä! huusi hän vihastuneena. -- Petollista peliä! Pisto\naltapäin! Se ei ole sääntöjen mukaista.\n\nMiekan kärki maata vasten seisoi kapteeni siinä läähättäen. -- Mutta,\nherra, minkätähden ei? kysyi hän ja katsoi sitten minuun.\n\n-- Minä en oikein käsitä teitä, herra de St. Alais, sanoin kankeasti.\n-- Pisto --\n\n-- Ei ole luvallinen.\n\n-- Ehkä ei miekkailukouluissa, mutta tämä on kaksintaistelu.\n\n-- En ole koskaan nähnyt sitä kaksintaistelussa käytettävän.\n\n-- Se ei merkitse mitään, sanoin kiihkeästi. -- Se on naurettavaa että\nsiitä syystä astua väliin.\n\n-- Herra!\n\n-- Se on naurettavaa, -- sanoin vakavasti. -- Semmoisen kohtelun\nperästä on velvollisuuteni viedä kapteeni pois täältä.\n\n-- Ehkä tahdotte astua hänen sijalleen, -- sanoi takanani ivallinen\nääni.\n\nKäännyin pikaisesti. Se, joka puhui, oli toinen niistä henkilöistä,\njotka olivat olleet St. Alais'n seurassa. Minä tervehdin häntä. --\nLääkärikö? kysyin.\n\n-- Ei, vastasi hän äreästi. -- Minä olen herra du Marc, nöyrin\npalvelianne.\n\n-- Mutta te ette ole apulaisena täällä, väitin vastaan. -- Ja siitä\nsyystä teillä ei ole oikeutta olla tässä saapuvilla. Minun täytyy\npyytää teitä hyväntahtoisesti poistumaan.\n\n-- Minulla on ainakin yhtä suuri oikeus olla täällä kuin noilla tuolla,\nsanoi hän, osoittaen kirkon katolle, jonka rintavarustuksen yli joukko\npäitä näkyi kurkistelevan alas.\n\nTuijotin tuonne ylös.\n\n-- Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin,\nsanoi hän ivallisesti.\n\n-- Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. -- Ettekä tekään\nsaa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.\n\nHän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut\nsietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä,\nolkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme\ntoisiimme.\n\n-- On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. -- Jos pisto oli\nvastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei\nniin --\n\n-- Olen valmis, sanoi herra de St. Alais.\n\nJa molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja\nalottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän\nvarovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti\nkuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä\nymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti,\nkiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät\nsilmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui\nloppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin\nmiekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui\ntakaperin ja miekka putosi kädestä.\n\nEnnätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri\nvirtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun\npäin ja koetti puhua. Käsitin sanat: -- Tahdottehan -- sitten veri\ntukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli\nkuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen\nluokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.\n\nTämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja\nkatselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen\ntykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en\nkuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia\nkasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo\nrohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä\nja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo\nkuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; -- ja kyyhkyset lentelivät\npäämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.\n\nTuskassani huusin: -- Ei suinkaan hän vielä liene kuollut näin äkkiä?\n\n-- Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; -- se vasta oli onnettomuus,\nvastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. --\nTuollaiselle haavalle ei mitään taida.\n\nPuhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen\nasemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita\nlasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä\noli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin\nkokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia\nja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni\nluonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin\nkatsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä,\nvavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti\nilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä\naskeleita ja karkea ääni: -- Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne\nmurhaavat meidät!\n\nKäännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli\nkoettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja\nlääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä\nportista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni\nminuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle,\njoka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri\nkun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen\ntakaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti\nuhkaavasti.\n\nSilloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan\nkirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut\nrahvaanjoukko lähestyi huutaen: \"Hirteen! Hirteen!\" Kirkonkaton\nrintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän,\nmahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät\nmerkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä -- minulle tahi\nkuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten\nkuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan\ntakanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja\nsilmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja\nhänen katseensa oli levoton ja harhaileva.\n\n-- Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. -- Ne ovat\npiirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat\nmurhaavat meidät! Nuo -- minä otan teidät kaikki todistajiksi että se\noli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että --\n\n-- Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais\nivallisesti. -- Jospa olisin kotonani --\n\n-- Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä\npeljästystään salaamaan. -- Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät\nmurhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!\n\nTurhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin\nsormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n\nveljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja\nneuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken\nperästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät\nmeidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki\neroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni\nvahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti\nrikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani\nhuusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En\njoutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon\npoikki kirkkoa kohti.\n\nRahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden\npensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle,\nmatalalle takaovelle, joka -- tiesin sen kun joku aika sitten olin\nkirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa -- johti yhteen\nsakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven\nauki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta\narvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset\nkintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja\naukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan.\nEikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa\nsilmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme\nmiten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.\n\nUskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja\nkapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä\nkolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:\n\n-- Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien\notsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. -- Me olemme --\n\n-- Emme vielä vaaratta, keskeytti lääkäri vakaasti, vaikka meillä on\nsuuri syy kiittää herra kreiviä. Mutta he ovat meidät jo keksineet! Ne\nroistot jo tulevat!\n\nLuultavasti katolla olijat olivat pitäneet meitä silmällä ja ilmaisseet\npakopaikkamme, sillä lääkärin puhuessa kuulimme miten joukko ryntäsi\novelle, joka kohta jytisi heidän iskuistaan ja aukoista näkyi nokisia,\njulmia kasvoja ja kuului kirouksia ja haukkumasanoja. Onneksi oli\novi tammesta ja raudoitettu, se kun oli tehty entisinä rauhattomina\naikoina ja tämmöisten tapausten varalta, niin että olimme jotensakin\nhyvässä turvassa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kauhistavaa kuulla\nroistojoukon julmia huutoja, tietää heidän olevan niin lähellä ja\nkuulla heidän iskujaan kiviseinään, ikäänkuin tahtoisivat he paljailla\nkäsillään rikki repiä kiviset muurit, ja aavistaa kohtaloaan heidän\nkäsissään!\n\nSilmäilimme toisiimme ja -- lieneekö sen sitten huoneen hämäryys\nvaikuttanut -- kaikkien kasvot olivat kalpeat. Onneksi pääsimme kohta\npois täältä. Pappi, joka oli meille oven avannut, aukaisi kiireesti\nmeille toisen oven. -- Tätä tietä, sanoi hän -- mutta petojen kiljunta\nulkona sekoitti ääntä -- jos tahdotte seurata minua, niin lasken teidät\nulos eteläovesta. Mutta joutukaa, hyvät herrat, sanoi hän työntäen\nmeitä eteenpäin, -- ennenkuin he aikeemme arvaavat ja ehättävät meistä\nedelle.\n\nEmme sen enempää viivytelleet. Seurasimme häntä niin pian kuin taisimme\nkapean, maanalaisen, huonosti valaistun käytävän läpi, jonka päässä\nkuusi porrasta johti toiseen käytävään. Juoksimme sen läpi, ja kun\neräs lukittu ovi esti kulkuamme, tuntui se aika kun avainta etsittiin\näärettömän pitkältä, vaikka sitä kesti ehkä jonkun sekunnin verran\nvain. Mutta avain löytyi pian ja ovi aukeni. Nyt tulimme samanlaiseen\nhuoneesen kun se, jossa ensin olimme. Pappi avasi etäisimmän oven,\njosta minä kurkotin ulos. Sola, joka pitkin tuomiokirkon seinää johti\ntuomiokapituliin, oli tyhjä.\n\n-- Olemme tulleet ajoissa, sanoin keveästi huoaten; raittiin ilman\nhengittäminen tuntui suloiselta. Ja läähättäen kiireellisen kulun\nperästä käännyin kiittämään pappia, joka oli pelastanut meidät.\n\nHerra de St. Alais, joka kaiken aikaa oli meitä seurannut, kiitti häntä\nmyöskin. Markiisi seisoi empien kynnyksellä, kun minä odotin että hän\nkiiruhtaisi pois. Vihdoin kääntyi hän puoleeni. -- Herra de Saux, sanoi\nhän vähemmin varmasti kuin tavallisesti -- mutta olimmehan kaikki\nliikutetut -- pitäisihän minun teitäkin kiittää. Mutta ehkä välisemme\nsuhde --\n\n-- Sitä minä en ajattele, vastasin äreästi. -- Mutta suhde, jossa juuri\nolimme --\n\n-- Vai niin, keskeytti hän kohauttaen olkapäitään, -- jos se\nmielestämme niin on --\n\n-- Niin se on, vastasin -- kapteenin veri oli tuskin vielä hänen\nmiekkansa terältä kuivanut ja hän puhui tällä tavalla! -- Niin se on.\nJa pyydän teitä, herra markiisi muistamaan, jatkoin ankarasti, -- että\njos tuumianne edelleen toteutatte; tuumia, jotka jo kunnon miehelle\nmaksoivat hänen henkensä, niin saatte sen kalliisti maksaa.\n\n-- En ainakaan pyydä teidän suojelustanne, vastasi hän ylpeästi. Sitten\npisti hän miekkansa tuppeen ja meni välinpitämättömänä tiehensä. Sola\noli vielä tyhjä. Ei kukaan estänyt häntä.\n\nLouis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin\nettä Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut\npuhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta\nsiihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet\nsilmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nHirteen! Hirteen!\n\n\nKapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään\nmuu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet\nyhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka\nsilloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus\nsekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena\nrinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja\nluonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.\n\nSiinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä\nkauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken\nlapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan\nkun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa,\nmitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne\nrehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain\neteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli\ntäynnä tuumia ja toiveita -- ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän\noli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.\n\nTämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin\nkuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n\nveljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin\nkiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin\nhetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä,\nettä väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki\njälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja\nlähdin astumaan katua alaspäin.\n\nOli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja\nvähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin,\nettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista,\nosannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut\nrauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin\nsilmänräpäyksessä torilla.\n\nHämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira\njuoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja\nistui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat\nluukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko,\njoka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen\njakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin\nhämmästyksen valtaamana.\n\nEi kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi\nkuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa\npieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä\nriensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja\nylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.\n\nRavintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä;\nei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä\npäivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut\nmitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa\nvaliokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama\nhiljaisuus kuitenkin.\n\nPöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät\nminut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä\nteosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä,\nkyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat\nkeskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki\nsynkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun\nkoko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja\npahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että\nsydäntäni ahdisti.\n\nIsä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in,\nasianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n,\njoka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi\nsilmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut,\nkaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo\nvakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat\nkatsettani.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän\nvälille.\n\n-- Ettekö sitä tiedä?\n\n-- En, vastasin heihin tuijottaen. Tänne saakka kuului kohina ulkoa.\n\n-- Olittehan te todistajana kaksintaistelussa, herra kreivi? kysyi\nButon.\n\n-- Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. -- Mikä sitten? Näin herra\nmarkiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo\nhajonneen. Vaan nyt? -- vaikenin kuulostaen.\n\n-- Ja nyt te kuulette sen jälleen? sanoi hän hymyillen.\n\n-- Pelkään, että sillä on pahaa mielessä.\n\n-- Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja\nminuun tuijottaen. -- Se ei ole mahdotonta.\n\nSilloin ymmärsin. Kohtasin Doury'n katseen ennenkun hän ennätti kääntää\nsen pois, ja luin siinä kaikki. Kirkuna kuului nyt selvemmin kirkkaassa\nsuvi-ilmassa; kasvot pöydän ympärillä kalpenivat vielä enemmän,\nmuutamat vapisivat ja katsoivat alas.\n\n-- Mutta, Jumalani, huusin mielenliikutuksesta vavisten. -- Ettekö aijo\nyrittää mitään? Tahdotteko istua täällä kädet ristissä ja antaa noiden\npaholaisten tehdä tehtävänsä? Sillä välin kun talot ryöstetään, ja\nnaiset ja lapset --\n\n-- Miksi ei? sanoi Buton.\n\n-- Miksi ei? ärjyin.\n\n-- Niin, miksikäs ei? toisti hän -- ja nyt ymmärsin, että se oli\nhän, joka vallitsi niitä muita, että hän ei tahtonut ja toiset eivät\nuskaltaneet. -- Tarkoituksemme oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja\npakoittaa muutkin sitä tekemään. Mutta teidän valkoset kokardinne,\nupseerinne ilman sotamiehiä -- en tahdo tällä teitä loukata, herra\nkreivi -- eivät halunneet sitä. He asettuvat vastakynteen ja jos eivät\nnyt saa pientä kuritusta, tekevät he sen taas uudelleen. Ei, herra\nhyvä, -- jatkoi hän ja katsoi ympärilleen jurolla hymyllä, sillä valta\noli jo tehnyt muutoksen hänessä, -- antaa vaan kansan pysyä aloillaan\npuoli tuntia ja --\n\n-- Kansan? huusin. -- Nimitättekö te näitä roistoja, kadunlakasijoita,\nvoroja, kerjäläisiä ja vankeja kansaksi?\n\n-- Se on yhdentekevää, sanoi Buton otsa rypyssä.\n\n-- Vaan sehän on murha!\n\nParia läsnäolevista puistatti ja he käänsivät pois päänsä, mutta seppä\nainoastaan kohautti olkapäitään. Aijoin juuri jatkaa, aijoin koettaa\nmitä uhkauksilla, kenties myös rukouksilla saisi aikaan, vaan ennenkun\nkerkesin sanoa sanaakaan kohotti lähinnä ikkunaa istuva mies kätensä ja\nme kuulimme melun vähitellen lakkaavan ja lyhyen hiljaisuuden kestäessä\npyssyn laukauksen, ja sitte toisen, ja vielä kolmannen. Sitte puhkesi\nmelu uudelleen -- uhkaavana, rajuna, loppumattomana.\n\n-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoin vavisten, ympärilleni silmäillen.\n-- En jaksa tätä enää kestää. Eikö kukaan tahdo auttaa? Ryhtyä\njohonkin? Totta kai on joku, jolla on valtaa täällä, joka voi pitää\nkurissa kapinallisia, muuten ne pian katkaisevat teidän kaulanne, herra\nasianajaja, ja teidän, herra Doury.\n\n-- Oli yksi, mutta hän on kuollut, vastasi Buton. Toiset kääntelivät\nitseään levottomasti.\n\n-- Oliko hän sitte ainoa?\n\n-- Hänet he ovat tappaneet, vastasi seppä jurosti, -- ja saavat nyt\nitse kantaa seuraukset.\n\n-- He! huusin vihan vimmassa. -- Ja te myös, sanon minä. Te käytätte\nroskaväen kurjinta joukkoa korjaamaan vihollisianne tieltänne, mutta\npian ne korjaavat teidätkin!\n\nMutta vieläkään ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ei kukaan vastannut,\nei kukaan katsonut minuun, ja minä älysin, ettei tässä sanat\nvaikuttaneet mitään. Ja heittämättä heihin silmäystäkään poistuin\nhuoneesta ja riensin portaita alas. Tiesin jo, tahi aavistin ainakin,\nminne roistoväki oli lähtenyt ja mistä laukaukset kuuluivat. Torille\npäästyäni, käännyin arvelematta St. Alais'n talolle päin ja juoksin\nhiljaisia katuja pitkin, ikkunoiden ohi, joista kalpeita, uteliaita\nnaiskasvoja katsoi alas, miesryhmien ohi, jotka tuijottivat jälkeeni,\njuoksin kirkkaassa päiväpaisteessa kauhea kirkuna korvissani ja sydän\npelkoa ja ahdistusta täynnä.\n\nNe ryöstivät St. Alais'n taloa! Entä neiti? Entä hänen äitinsä? Vasta\nnyt muistin heidät, vaan kun sen tein, nieli se kaikki muut ajatukset.\nSe iski kiinni sydämmeeni eikä hellittänyt siitä enää kynsiään. Olinko\npelastanut neidin tätä kohtaloa varten? Olinko uskaltanut kaikki\npelastaakseni hänet vimmastuneilta talonpojilta vain sitä varten, että\nhän joutuisi vielä hirvittävämpien ihmisten käsiin?\n\nSe oli kauhea ajatus, sillä minä rakastin häntä, tällä hetkellä\ntunsin, miten lämpimästi häntä rakastin. Jos en olisi sitä ennen\ntietänyt, olisi minun täytynyt se käsittää sanomattomasta tuskasta,\njoka värisytti minua ajatellessani hänen kauheaa tilaansa.\nMatka ravintolasta St. Alais'n talolle oli vaan noin neljäsataa\nkyynärää, mutta se tuntui minusta loppumattomalta. Olin kuin elänyt\nijankaikkisuuden ennenkun hengästyneenä ja läähättäen pysähdyin\nväkijoukon laitaan ja koetin ihmismeren yli nähdä, mitä etupuolella\ntapahtui.\n\nEnsi katsahduksella näin tarpeeksi tyyntyäkseni hiukan. Pahin pelkoni\nei ollut toteutunut; kansanjoukko ei toki ollut vielä pannut aijettaan\nkäytäntöön. He täyttivät kadun molemmin puolin taloa seinästä seinään,\nmutta edustan pitivät vielä laukaukset ikkunoista puhtaana. Vähä väliä\njuoksi muutamia miehiä esille joukosta, juoksivat tyhjän paikan poikki\novelle ja alkoivat sitä paukuttaa kirveillä, rautatangoilla ja yksinpä\npaljailla käsilläänkin. Mutta kohta tupsahti savupilvi ikkunalautojen\nkoloista, sitte toinen, kolmas, ja miehet vetäytyivät takaisin tahi\nvaipuivat kiville, johon jäivät verissään makaamaan.\n\nSe oli kamalaa nähdä. Lauman petomainen raivo, kun se näki johtajiensa\nkaatuvan eikä kuitenkaan uskaltanut tehdä joukkohyökkäystä, jolloin\nehdottomasti olisivat päässeet voitolle, oli jo itsessään omiaan\nsäikähdyttämään rohkeintakin, vaan kun siihen tuli vielä lisäksi\nhaavoitettujen voivotus ja pyssynpauke -- muutamilla oli nimittäin\nampuma-aseita mukana, joilla ampuivat viereisistä taloista St. Alais'n\nikkunoihin -- oli vaikutus kammottava. Auringonpaiste, korkeat\nvalkoset rakennukset ja rauhallinen ympäristö lisäsivät sitä yhä\nvaan, ja minusta tuntui hetken kuin kirkuva ihmisjoukko, aukea paikka\nhaavoittuneineen, huudot, kiroukset ja laukaukset olisi ollut unta.\n\nTulin sokeassa kiihkossa uskaltaakseni kaikki -- ja pysähdyin kuitenkin\nepäröiden. Jos tämä oli Cahors, levollinen pikku kaupunki, jonka\nelämänikäni olin tuntenut, olimme tosiaankin joutuneet sangen pitkälle.\nJa jos ei niin ollut, uneksin minä varmaankin.\n\nViimeinen ajatus oli kuitenkin niin mahdoton, ettei sitä voinut\nsilmänräpäystäkään uskoa ja huudahtaen syöksyin ahdinkoon päättäen\nvaikka mistä hinnasta päästä perille ja avonaiselle paikalle talon\nedessä. Mitä siellä tekisin ja miten auttaisin, oli minulle vielä\ntietämätöntä. Mutta tuskin olin ottanut askeleen, kun joku tarttui\nkäsivarteeni ja nyhtäsi minut takaperin. Käännyin palkitakseni\nkorvapuustilla tämän hävittömyyden, mutta käteni vaipui alas, sillä\nedessäni seisoi isä Benoit. Ilohuudolla tartuin käteensä ja hän veti\nminut pois ahdingosta.\n\nIsä Benoit'n kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat syvää surua ja\nhämmästystä, mutta ihmeellinen yhtymisemme antoi minulle kuitenkin\nuutta toivoa ja rohkeutta.\n\n-- Te kyllä voitte jotain tehdä! huusin pusertaen kovasti hänen\nkättään. -- Valiokunta ei tahdo astua väliin, mutta tämähän on selvä\nmurha. Murha, sanon minä!\n\n-- Mitäpä minä voin tehdä? vaikeroi hän epätoivoisella liikkeellä. --\nLuuletteko te, että hullut koirat tottelevat, jos niitä kieltää? Tahi\nettä hullut koirat kuuntelevat järkevää puhetta? Miten näihin voisi\nvaikuttaa? Tahi mitä heille osaisi sanoa? Se on mahdotonta, herra.\nHe kuristaisivat vanhempansa, jos nämä asettuisivat heidän ja heidän\nkostonhimonsa väliin.\n\n-- Mutta mitä te sitte tahdotte tehdä? lausuin epätoivossani. Mitä\ntahdotte tehdä?\n\nHän pudisti päätään ja oivalsin, ettei hän aikonut yrittää niin mitään.\nMutta silloin kuohahti vihani yli laitojen.\n\n-- Teidän täytyy! Teidän pitää! huusin rajusti. Te olette laskenut\nhornan henget liikkeelle ja nyt teidän myös täytyy kytkeä. Nämäkö ovat\nne vapaudet, joista puhuitte? Tämäkö se kansa, jonka puolta piditte?\nVastatkaa, vastatkaa, mitä aijotte te tehdä? -- Ja minä pudistin häntä\nkaikin voimin.\n\nIsä Benoit peitti kädellä kasvonsa. -- Jumala auttakoon meitä! Jumala\nantakoon meille anteeksi?\n\nEnsimmäisen ja ainoan kerran elämässäni katselin häntä ylenkatseella --\nvieläpä vihalla.\n\n-- Jumala auttakoon teitä, sanoin -- olin aivan suunniltani. -- Jumala\nauttaa niitä, jotka auttavat itseään! Te olette syypää tähän! Te! Te\njuuri! Te sitä heille saarnasitte! Tehkää nyt loppu tästä!\n\nIsä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon\nkanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat\nintohimot kuin minussa.\n\n-- Tehkää loppu tästä! kerroin yhä.\n\n-- Minä en voi päästä heidän luokseen! sopersi isä Benoit.\n\n-- Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. --\nSeuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja\nkoettaa saada ne vaikenemaan.\n\nMelkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet\nnähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat\nminut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä,\nheittäydyin paraaseen ahdinkoon.\n\nHän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti\nkiinni minussa. -- Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin\nmenkää rakennusten läpi, -- kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin\ntaloon vastapäätä.\n\nSen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän\nuudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois\nahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä\nolevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät\ntehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet\nikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti.\nValitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten\nja lasten ohi -- talon asukkaita luultavasti -- juoksin eteisen läpi\nkatuovelle.\n\nPari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli\npohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän\nkäski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat\nylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta;\ntuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla -- yksin auringon\nvalaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin\nviidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni\nSt. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle\ntupsahti savupilvi.\n\nKansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja\nliikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti\npääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä\nputosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat\nampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi\nkoholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta\nkuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.\n\nViimein kuului joukosta murinaa ja se herätti minut.\n\n-- Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä\nteitä astumasta etemmäksi.\n\nLiikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä\nmielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin\nkaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen\nportinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. -- Minä otan tämän talon\nhuostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, -- tämän\ntalon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen\nlippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat\ntutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee,\npyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on --\n\nPitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi\nja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt\nvalloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He\nvihelsivät, noituivat ja ärjyivät: \"Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!\" ja\n\"Alas kavaltajat!\" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät\ntokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti\nja päälleni melkein.\n\nOdotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan\ntyökittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa.\nHyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja\nloukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta\nkukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista\nja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo\nsilmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja\njoutuivat toverien jalkoihin.\n\nPuristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan\nja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää\npaikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti\nolisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin\nkauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään\nja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä\nse riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui\nviimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella\nheittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen\nsisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.\n\nToivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen\nvieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen\nvoisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri\npaloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi\ntaistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle,\nvaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin\nhämmästyneenä.\n\nPortaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut,\njoka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi\nsiinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili -- hymyili vaan.\nKaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan\nja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa\nhorjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki\nkaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan,\nnäki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä -- ja hymyili\nkuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa\nnuuskarasia -- eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen\nvanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan\nhän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.\n\n-- No koirat, hän sanoi, -- haluttaako teitä joutua pakkotyöhön?\n\nHetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen\npelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa\nja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti.\nLevollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen\nkaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. --\nNoo, jatkoi hän katkeralla ivalla, -- tehän olette tulleet tänne sitä\nvarten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä\nyhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.\n\nLumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä\nportaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs\nmiehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas\nrautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; -- vanha\nylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen\nsataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon\nelämänlangan.\n\nSe oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta\nväliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös\nja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia,\njoihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä\nihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin\nhuoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui --\nvaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he\ntäyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla\nliikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä\nparkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan\nlakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret\nvenetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin\nriekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.\n\nNäin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin,\netteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden\nyläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua.\nPäästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat\nkuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi\nheistä itsensä suoraksi. -- Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului\nnaisen ääni! Pois tieltä! -- Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen\noveen.\n\n-- Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. --\nSeis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta!\nMuu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!\n\nMiehet tuijottivat minuun. -- Hitto vieköön! huusi yksi. -- Kuka te\nolette?\n\n-- Valiokunta!\n\nHän kohotti kauheasti kiroten kätensä.\n\n-- Takasin! huusin rajusti, eli minä hirtätän teidät joka miehen!\n\n-- Hahaa! Ylimys! Tänne, ystävät, tännepäin! Ylimys! Ylimys!\n\nPari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta,\nkalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista\nkurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi\nminuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia\nheiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä\niskulla maahan.\n\nMutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja\nennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua\npäähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni\nja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla\noikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili\npunasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut\nvähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja\nkirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin\nvaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua -- mihin eli millä, en tiedä\n-- ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nKirkkoherran huolet.\n\n\nElokuu oli kulussa ja kastanjapuiden lehvät vielä viheriät, kun\nroistoväki ryösti St. Alais'n talon ja minä putosin tiedotonna\nportaille. Lehmukset olivat paljaat ja tammet kellastuneet, kun\nuudelleen aloin herätä elämään, kun vuoteeltani katselin harmaata\nsyksyistä maailmaa ja jälleen otin hartioilleni olemisen taakan.\nSittenkin kesti vielä monta päivää ennenkun tulin täyteen tuntoon,\nkun en enää tyytynyt vaan syömään, juomaan, makaamaan ja katselemaan\nisä Benoit'n ystävällisiä kasvoja vierelläni. Se hetki tuli kuitenkin\nviimein -- marraskuun lopulla -- jolloin ajatukseni heräsivät uuteen\ntoimintaan, vastoin hoitajieni luuloa, ja kun selvä katseeni kohtasi\nkirkkoherran katseen, näin, että hän kääntyi toisaalle ja itki ilosta.\n\nViikon perästä tiesin kaikki sekä yleiset että yksityiset tapahtumat\ntämän muistettavan syksyn kuluessa, jonka olin maannut sängyssäni\nkuin puu aavistamatta mitä ympärilläni tapahtui. Aluksi isä Benoit\nkarttoi puhua sellaisista asioista, jotka minua likemmin koskivat ja\npuheli sen sijaan Pariisista, kymmenestä levottomuuden ja jännityksen\nviikosta, jotka seurasivat Bastilj'in hävitystä, viikoista, jolla\najalla etukaupungit Lafayette'n ja hänen kansalliskaartinsa valvonnan\nalla pitivät tarkasti silmällä Versailles'ea; jossa Kansalliskokous\nistui; puutteesta tuona koetuksen aikana, alituisista huhuista\nvastavallankumouksesta hovin puolelta, kuningattaren onnettomasta\niltamasta, josta tuli kipinä ruutitynnöriin, ja viimeksi naisten\nsuuresta kulkueesta Versailles'iin viides päivä lokakuuta, joka\npakoittamalla kuninkaan ja kansalliskokouksen tulemaan Pariisiin\nja tekemällä kuninkaan vangiksi omassa linnassaan, teki lopun\npitkällisestä epätietoisuudesta.\n\n-- Entä sitte? kysyin hämmästyneenä, -- Tehän sanoitte nyt olevan\nkahdeskymmenes päivä marraskuuta?\n\n-- Ei ole mitään tapahtunut. On vaan näkynyt merkkiä ja oireita.\n\n-- Ja nämä?\n\nHän pudisti päätään. Joka asekuntoinen mies on kirjoitettu\nkansalliskaartiin. Täällä Quercy'ssä kuuluu siihen osastoon, jota herra\nHugues alkoi muodostaa, monta tuhatta miestä. Kaikki ovat siis aseilla\nvarustetut. Ja koska kaikki asetukset metsänriistan suojelemiseksi ovat\nkumotut, on joka mies metsästäjä. Ja niin monta aatelissukuista on\nmuuttanut pois maasta, että täällä joko ei ollenkaan ole aatelistoa tai\novat kaikki aatelismiehiä.\n\n-- Ja kuka hallitsee?\n\n-- Kunnallishallitukset. Ja missä niitä ei ole, seisovat valiokunnat.\n\nEn voinut olla naurahtamatta.\n\n-- Ja teidän valiokuntanne, herra pastori?\n\n-- Minä en ole enää siinä jäsenenä. Minä en jaksa seurata mukana,\nkaikki luistaa liian nopeasti eteenpäin. Mutta minulla on vielä\npahempia tietoja.\n\n-- Mitä sitte?\n\n-- Elokuun neljäntenä päivänä kielsi kansalliskokous kymmenykset\npapistolta ja tämän kuun alussa ehdotettiin, että kaikki kirkon\nomaisuus vedettäisiin valtiolle. Näihin aikoihin se luultavasti on jo\nhyväksytty.\n\n-- Mitä ihmettä? Pitääkö papiston sitte kitua nälässä? puhkesin\nharmissani sanomaan.\n\n-- Ei aivan, vastasi isä Benoit surullisella hymyllä. -- Valtio palkkaa\npapit -- niin kauvan kun he ovat valtiolle mieliksi.\n\nHän lähti kohta sen jälkeen pois ja minä jäin tuijottamaan ulos\nikkunasta syviin ajatuksiin vaipuneena; koetin kuvailla miltä tämä\nmuuttunut maailma mahtanee näyttää. Hetken kuluttua tuli André tuomaan\nlientä minulle. Se tuntui heikolta ja minä sanoin sen hänelle, sillä\nvoimakas tuulahdus ulkomaailmasta, jonka isä Benoit'n uutiset olivat\ntuoneet sairashuoneeseni, oli herättänyt minussa ruokahalua ja\nvastenmielisyyttä kauraliemeen ja sairasruokiin.\n\nMutta vanhus pahastui hyvin moitteestani. -- Niin, mitäpä tässä tekee,\nherra? vaikeroi hän, kun ei melkein kukaan maksa vuokraansa, puolet\nkyyhkysistä on tapettu kyyhkyslakasta eikä ole enää ainoatakaan jänistä\nkoko tienoolla. Koko maailma ampuu ja pyydystää, sepät ja räätälit\nratsastavat ja kantavat miekkaa vyöllään, aateli on matkustanut\ntiehensä eli pysyttelee piilossa. Mitä kaiken tämän rinnalla merkitsee,\njos liemi on vähän heikkoa? Jos herra kreivi rakastaa voimakasta\nravintoa, olisi teidän pitänyt olla niin viisas, että olisitte pitänyt\nitse lehmänne sen sijaan että --\n\n-- Vaiti, vaiti, ihminen, sanoin hiukan närkästyneenä. -- Mitä Buton\nnykyään toimii?\n\n-- Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko\nkatkeralla ivalla. -- Hän on Cahors'issa.\n\n-- Rankaistiinko ketään -- St. Alais'n talon ryöstämisestä?\n\n-- Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, -- paitsi\nmylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.\n\n-- Pääsikö Petit Jean'kin vapaaksi?\n\n-- Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti\ntähän aikaan.\n\nTämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut -- jätti\nsuurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla\nen ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä\nainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut\npahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi\nja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin\npainajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.\n\nOlen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että\nihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan\nvaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle\nkäynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon,\nkun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot,\njotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla\nsilmillä -- siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut\nminulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan,\nhiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli\ntähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan\neronneet hänestä hetkeksikään.\n\nSeuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että\nisä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen\nkysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.\n\n-- Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui\nkun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. -- Muistatteko, mitä\nsitä ennen tapahtui?\n\n-- Minä muistan kaikki, vastasin koleasti.\n\nHän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät\nasiani olleet aivan oikein. -- Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään?\nsanoi hän.\n\n-- Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin\nkäheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen\nvallassa. -- Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin\nvielä. Nyt -- nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki --\nkaikki, ja --\n\n-- Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti\nkoettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. -- Pahimman te jo\ntiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian\nkunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan\nasti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.\n\n-- Ja he pääsivät todellakin turvaan.\n\n-- Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat\nhyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.\n\n-- Ette siis tiedä, missä he ovat?\n\n-- En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä\nkuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa -- muun muassa\nHarincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta --\nkeskivälissä lokakuuta, luulen -- ja nähtävästi seurasi markiisi de St.\nAlais ja hänen perheensä heitä.\n\nMakasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten\nvoinut puhua. -- Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.\n\n-- En mitään, vastasi kirkkoherra.\n\nOlinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin\nhetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin\nnopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni\nliikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän\nyhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä\npäivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin\nhetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän:\n-- Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että\nolin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.\n\n-- Kukapa ei sitä ollut? kysyin tyynesti.\n\n-- Mutta minun olisi pitänyt olla tarkkanäköisempi, vastasi hän käsiään\nväännellen. -- Minun olisi pitänyt tietää, että Jumalan ensimäinen\nlahja ihmiselle oli laki ja järjestys. Mutta Cahors'issa ei ole enää\njärjestysvaltaa eikä tuomioistuinta. Entiset virkamiehet pelkäävät\nja vanhoja asetuksia halveksitaan; ei edes pysty saataviaankaan\nryöstämään! Pahin, mitä vankilaan heitetty rikoksentekijä saattaa\npeljätä, on että hänet unhoitetaan. Aseita näkee kaikkialla, miehet,\njotka eivät osaa lukea, opettavat lukutaitoisia ja ne, jotka eivät\nmaksa veroja, elävät niiden rahoilla, jotka maksavat! Kaupungissa\nvallitsee nälänhätä, mutta vuokraajat ja talonpojat eivät tee muuta\nkuin ampuvat metsänriistaa, sillä kukapa välittää työnteosta, kun\ntulevaisuus on niin epävarma. Rikkaiden talot ovat autiot, palvelijansa\nnälinkuoliaina, ja kaikki teollisuus, kaikki kauppa, paitsi kaikista\nvälttämättömin, on lamassa. Näen tämän kaiken, herra kreivi, ja enkö\nsilloin sanoisi: Mea culpa, mea culpa?\n\n-- Mutta vapaus, vastustin laimeasti. -- Te sanoitte kerran, että\ntäytyy uhrata jotain sen eteen --\n\n-- Oikeuttaako vapaus sitte vääryyttä harjoittamaan? sanoi hän\nkiihkeästi, enkä ole koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna. -- Sekö\non vapautta, että ryöstetään ja pilkataan ja muutetaan naapurien\nrajamerkkiä? Eikö sorto olekaan sortoa silloin kuin ei enää ole\nyksi vaan monta sortajaa? Enkä tiedä, mitä minun pitää tehdä, herra\nkreivi, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Tahtoisin vaeltaa maailmalle ja\nottaa takaisin mitä olen sanonut ja tehdä tehty tekemättömäksi. Sen\ntahtoisin, totisesti sen tahtoisin tehdä!\n\n-- On tapahtunut muutakin, sanoin ihmetellen tätä purkausta. --\nJotakin, josta en vielä ole kuullut.\n\n-- Kansalliskokous otti pois kymmenykset ja kirkon omaisuudet. Sen jo\ntiedätte. He julistivat, ettei ole olemassa mitään yhteistä kirkkoa.\nSen myös tiedätte. Mutta sitä ette tiedä, että se nyt on käskenyt\nsulkea kaikki luostarit. Pian he kyllä sulkevat kaikki kirkotkin ja\nkappelit. Ja sitte meistä tulee pakanoita.\n\n-- Mahdotonta! huudahdin.\n\n-- Vaan totta kuitenkin.\n\n-- Että luostarit suljetaan, niin, mutta mitä kirkkoihin tulee --\n\n-- Miksi ei? sanoi hän katkerasti. -- Jumala tietää miten kehnouskoisia\nihmiset ovat. Pelkään, että se tulee -- minä näen sen tulevan. Mutta\nsitä tärkeämpää on, että me, jotka uskomme, todistamme uskostamme.\n\nEn käsittänyt täydellisesti, mitä hän tarkoitti tahi mitä hänellä\noli mielessä, mutta minä näin, että rehellinen, tunnollinen sielunsa\nkärsi siitä, että hän oli jouduttanut asiain kulkua, ja olin hyvin\nlevoton kun ei hän seuraavana päivänä tullutkaan tavalliseen aikaan.\nKolmantena päivänä hän kuitenkin tuli, vaan oli niin hiljainen ja\nalakuloinen ja katseli minua hyvästiä jättäessään niin lempeän\nsurullisesti, että mieleni teki huutamaan häntä takaisin. Seuraavana\npäivänä häntä ei taasenkaan näkynyt eikä sen jälkeisenä, jolloin\nlähetin palvelijan tiedustamaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Vanha\ntaloudenhoitajattarensa ei tietänyt sen enempää kuin että isä Benoit\näkkiä oli lähtenyt matkoille sovittuaan naapuriseurakunnan papin\nkanssa, että tämä hoitaisi hänen virkaansa kuukauden ajan.\n\nKykenin jo kävelemään jonkun matkaa ja lähdin asunnolleen. Mutta en\nsaanut minäkään muuta tietää kuin että muuan kapusiinimunkki oli ollut\nhänellä vieraana kaksi yötä ja että herra pastori oli matkustanut\nCahors'iin muutamia tuntia sen jälkeen kun munkki lähti. Siinä kaikki,\nja minä palasin kotiin tyytymättömänä ja alakuloisena. Vastaantulevat\nkyläläiset tervehtivät minua kunnioittavasti, jopa ystävällisestikin --\nsairasvuoteelta noustuani olin ensi kerran kylässä asti käymässä. Mutta\nse epäilyksen ilme, jonka jo pari kuukautta sitten huomasin heidän\nkasvoillaan, oli syventynyt ja synkistynyt tällä ajalla. He eivät\nolleet enää varmoja minun asemastani tahi omastaan, minun oikeuksistani\nja omistaan. He pelkäsivät minua eivätkä olleet itsestään varmoja ja\nnäkivät sentähden ilolla minun poistuvan.\n\nLähellä puistoveräjiä kohtasin erään tutun miehen, viinikauppiaan\nAulnay'sta. Pysähdyin kysymään oliko hänen herrasväkensä kotona.\n\nHän katsoi minuun silmät suurina. -- Ei, herra kreivi, vastasi hän, he\nlähtivät Ranskasta monta viikkoa takaperin -- kohta sen jälkeen kun\nkuninkaan täytyi jättää Versailles.\n\n-- Ja herra parooni?\n\n-- Hän meni myös.\n\n-- Pariisiinko he matkustivat?\n\nMies, kunnon porvari, katseli minua leveästi nauraen. -- Ei, herra\nkreivi, sitä en usko. Tietysti te sen parhaiten tiedätte, vaan jos\narvaan heidän menneen Turin'iin, en taida aivan kiveen iskeä.\n\n-- Olen ollut sairaana enkä tiedä asioista mitään.\n\n-- Silloin teidän olisi pitänyt ajaa Cahors'iin, sanoi mies suoralla\ntavallaan. -- Useimmat aateliset ovat siellä -- elleivät ole etemmä\nlähteneet. Kaupungissa on turvallisempi nykyään kuin maalla. Niin,\nniin, jos isäni olisi elänyt ja nähnyt --\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaan kohotti kulmiaan ja olkapäitään,\ntervehti ja ratsasti tiehensä. Mutta näki helposti, että muutos\nmiellytti häntä vaikkei hän kohteliaisuudesta tahtonut sitä näyttää.\n\nPalasin kotiin mieli hyvin masentuneena. Vanha linna huippuineen\nja tornineen ja kyyhkyislakkoineen, jonka seinämiltä kesän viheriä\nlehtiverho oli karissut maahan, seisoi kujan päässä suurena ja\nalastonna ja tuntui omituisella tavalla ottavan osaa yksinäisyyteeni ja\nkertovan surullisista ajoista, jotka olivat kohdanneet meitä molempia.\nAstuskelin hautoen raskaita ajatuksiani ja tulin siitä syystä oikein\niloiseksi, kun näin hevosen linnan portille sidottuna. Pistoolikotelot\nriippuivat satulasta ja jalustimet olivat liassa.\n\nAndré oli eteisessä, mutta sen sijaan että olisi ilmoittanut kävijän,\npyyhki hän vaan levollisesti tomua pöydältä selin minuun kääntyneenä.\n\n-- Kuka täällä on? kysyin tuimasti.\n\n-- Ei kukaan, vastasi André.\n\n-- Ei kukaan. Kenenkä hevonen tuo sitte on?\n\n-- Sepän.\n\n-- Mitä ihmettä? Buton'in?\n\n-- Niin, hänen juuri. Se on nyt taas joku uusi tapa, että sitoo sen\nportille, -- lisäsi hän ivallisesti.\n\n-- Mitä hän sitte tekee? Missä hän on?\n\n-- Hän on siellä missä hänen pitääkin olla, ja se on tallissa, vastasi\nvanhus äreästi. -- Lyönpä vetoa, ettei hän ole moneen Herran päivään\ntoimittanut mitään niin hyödyllistä.\n\n-- Kengittääkö hän hevosia?\n\n-- Miksei sitte? Ehkä herra kreivi tahtoisi, että hän olisi tullut\ntänne päivälliselle.\n\nVälittämättä ukosta lähdin talliin. Kuulin palkeen puhisevan ja\nkäännyttyäni tallirakennuksen nurkalta näin Buton'in työskentelemässä\nkahden renkinsä kanssa pajassa. Seppä oli riisunut päältään takin ja\nliivit, käärinyt paidan hihat ylös ja sitonut suuren nahkaesiliinan\neteensä ja oli aivan entisen Buton'in näköinen. Mutta pajan oven\nvieressä oli pieni kasa vaatteita, sininen takki punaisilla käänteillä,\npitkät siniset liivit kiiltävillä napilla ja suurella kolmivärisellä\nkokardilla koristettu hattu. Ja kun Buton laski maahan hevosenkavion,\njota parhaallaan kengitti, ja tervehti minua, oli kasvoissaan jotain\naivan uutta, puoleksi rukoilevaa, puoleksi uhkamielistä.\n\n-- Oho! sanoin pilkallisesti, tämähän on liian suuri kunnia, herra\nkapteeni. Valiokunnan jäsen kengittää minun hevosiani!\n\n-- Onko herra kreivillä mitään muistuttamista? kysäsi Buton punastuen.\n\n-- Minulla? Ei millään muotoa! Minä olen vaan aivan hämmästynyt\nkunniasta, jota minulle osoitetaan.\n\n-- Olen käynyt kengittämässä hevosenne kerran kuukaudessa, sanoi\nhän nyreästi. -- Ovatko ne ehkä olleet huonommin kengitetyt kuin\ntavallisesti, vai kuinka?\n\n-- Ei! Mutta --\n\n-- Onko herra kreivin linnaa mitenkään uhattu? Onko poltettu\nainoatakaan heinähaasiaa tahi varastettu yhtään varsaa niityltä eli\nmunaa kanakopista?\n\n-- Ei, sanoin.\n\nButon nyökkäsi synkästi.\n\n-- Jos ei herralla siis ole mitään muistuttamista, niin sallitte minun\nehkä lopettaa työni. Sitte on minulla toimitettavana eräs asia, mutta\nse on vaan teille itsellenne aijottu, ja paja --\n\n-- Ei ole sovelias paikka salaisuuksille, vaikka seppä on sanan\ntuojana, vastasin ivallisesti. -- Tulkaa luokseni pengermälle, kun\nolette täällä lopettaneet.\n\nHän tuli tuntia myöhemmin kömpelönä ja ujontapaisena hienoissa\nvaatteissaan ja -- Jumala paratkoon -- miekka vyöllä. Ja nyt tuli\nesille asiansa: hän oli tullut tuomaan minulle överstiluutnantin\nvaltakirjaa maakunnan kansalliskaartissa.\n\n-- Se annettiin teille minun pyynnöstäni, sanoi Buton kömpelöllä\nylpeydellä. -- Muutamien mielestä te ette ollut käyttäytynyt niinkuin\nolisi pitänyt kapinan aikana, mutta minä luin heille lakia. Sitä paitsi\nminä sanoin: 'Ilman överstiluutnanttia ei ole kapteeniakaan!' ja he\neivät tule toimeen ilman minua. Minä ylläpidän rauhaa ja turvallisuutta\nnäillä seuduin.\n\nMihin kummalliseen asemaan olinkaan joutunut! Ensi hetkellä en\ntietänyt, oliko se enemmän naurettava vai nöyryyttävä. Kuusi\nkuukautta aikasemmin olisin repinyt valtakirjan kappaleiksi,\nviskannut ne vasten sepän kasvoja ja hätyyttänyt hänet piiskalla\ntalostani. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä edes haluni\npurskahtaa nauruun ollut enää voittamaton. Tukahdutin sen vähäisellä\nponnistuksella, osaksi varovaisuudesta, osaksi ylevämmästä syystä\n-- Buton'han oli kuitenkin pysynyt minulle uskollisena näissä ylen\nvaikeissa ja omituisissa oloissa -- ja kiitin häntä, vaikka sanat\nmelkein takertuivat kitaan kiinni, ja lupasin lähettää valiokunnalle\nkirjallisen vastauksen.\n\nVaikka Buton oli saanut tämän vastauksen, seisoi hän yhä ja liikutteli\nlevottomasti suuria raskaita jalkojaan ja minä odotin ivallisella\nkohteliaisuudella, mitä hänellä olisi vielä lisättävää.\n\n-- Tahtoisin vielä puhua eräästä asiasta, herra kreivi, sanoi hän\nvihdoin. -- Kirkkoherra on lähtenyt Saux'sta?\n\n-- On.\n\n-- Niin, hän on hurskas mies, eli oikeammin -- hän oli hurskas mies,\njatkoi Buton vastenmielisesti. -- Mutta hän antautuu turhanpäiten\nvaaroihin ja teidän sietäisi varoittaa häntä.\n\n-- Mistä? Tiedättekö sitte, missä hän on?\n\n-- Minä aavistan sen, ja missä muutkin ovat. Nämä kapusiinilaismunkit\neivät kiertele täällä tyhjän tähden. Kun varikset lentävät kotiinpäin,\ntietää se aina pahaa. Ja minä en soisi, että hänelle kävisi huonosti.\n\n-- Minulla ei ole vähääkään aavistusta siitä, missä hän on tahi mitä te\ntarkoitatte, vastasin kylmästi. Sepän ääni oli muuttunut raa'aksi ja\ntylyksi.\n\n-- Hän on lähtenyt Nîmes'iin! vastasi hän.\n\n-- Nîmes'iin? huudahdin. Mistä te sen tiedätte?\n\n-- Minä tiedän sen ja tiedän myös, mitä siellä on tekeillä. Ja on niitä\nmuitakin kuin minä, jotka sen tietävät. Mutta tällä kertaa ei St. Alais\nja hänen lahkolaisensa -- ne ovat kaikki siellä -- pääse puikahtamaan\nkäsistämme. Nyt me muserramme heidät. Niin, herra kreivi, elkää tehkö\nmitään tuhmuuksia, elkääkä ruvetko heidän kanssaan mihinkään yhteyteen.\nMe olemme kansa! Kansa! Varokoon itseään se mies, joka asettuu meidän\neteemme!\n\n-- Mene! sanoin. Olen kuullut tarpeeksi! Mene!\n\nHetkisen hän katsoi minuun ikäänkuin vastatakseen, mutta vanhat tavat\npääsivät voitolle ja lausuen hiljaisen hyvästin kääntyi hän pois\nja katosi nurkan taa. Hetkisen kuluttua kuulin hevosensa ravaavan\nkujannetta veräjille päin.\n\nKeskeytin hänet, vaan toivoin häntä jo samassa takaisin kyselläkseni\ntarkemmin mainitsemiaan asioita. St. Alais Nîmes'issä? Isä Benoit\nNîmes'issä? Nämä uutiset avasivat ikkunat seposelälleen avarampaan\nmaailmaan ja kun katselin ulos niistä, en enää ollut mielestäni niin\nyksinäinen ja hyljätty kaukaisessa linnassani ilman sukulaisia ja\nystäviä. Näin suuren, valkosen, pölyisen kaupungin etelässä, näin\nlevottomuuksien puhkeavan liekkiin siellä ja keskellä levottomuuksia\nnäin Denise de St. Alais'n, joka katseli minua ikävöiden.\n\nIsä Benoit oli matkustanut sinne. Miksi en minä voisi tehdä samoin?\n\nAstelin edestakaisin pengermällä ja ajatukset temmelsivät päässäni.\nJa kuta kauvemmin mietin, sitä enemmän siihen tuumaan miellyin, kuta\nenemmän ajattelin toimetonta elämääni kotona, ellen yhtyisi Buton'iin\nja hänen vertaisiinsa, sitä innokkaammin halusin päästä pois.\n\nJa miksikä en sitte lähtisi? Mikä minua esti?\n\nOlihan minulla taskussani valtakirja, jolla minut nimitettiin\növerstiluutnantiksi kansalliskaartissa, vieläpä mainittiin ennen olleen\n\"puheenjohtajana valiokunnassa yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi\nmaakunnassa.\" Tämä paperi oli yhtä hyvä kuin passi ja tietysti suureksi\nhyödyksi matkalla. Pitkällisen sairauden jälkeen tarvitsin kyllä\nmuutetta ja rahaa oli tarpeeksi. Ei ollut, sanalla sanoen, yhtään\nestettä olemassa; saatoin lähteä, minne mieli teki.\n\nPäätös oli siis pian tehty. Seuraavana päivänä nousin hevosen selkään\nensi kerran kostuttuani, ratsastin vähän matkaa ja palasin ylen\nuupuneena kotiin.\n\nHuomenna ajoin aina St. Alais'n linnalle, katselin raunioita ja palasin\ntakasin, mutta en ollut läheskään niin väsynyt kuin edellisenä päivänä.\n\nSen jälkeisen päivän, joka oli sunnuntai, lepäsin tykkänään, ja\nmaanantaina ratsastin puoliväliin Cahors'iin vievää tietä ja takaisin\njälleen. Samana iltana puhdistin pistoolit, katselin kun Gil täytti\nsatulalaukkuja ja valikoin itselleni kaksi korutonta pukua, toisen\nmatkalla toisen perillä käytettäväksi, ja kolmivärisellä pienellä\nkokardilla varustetun hatun. Seuraavana aamuna, maaliskuun kuudentena\npäivänä, lähdin kotoa ja kylän laiteella erottuani André'sta käänsin\nhevosen pään Figeac'ia kohti. Sydämmeni täytti vapauden tunne, toivo ja\nodotus, tehden ensimmäisen tunnin matkasta ihanaksi ja riemastuttaen\nminua vielä kun päivä kallistui lopulleen ja ilta tuli -- pimeä ja\nkolea ilta, joka vierailla paikoilla aina tuntuu niin kammottavalta.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nMilhau'ssa.\n\n\nNäin paljo ihmeellistä tällä matkalla. Omituista oli nähdä aseellisia\ntalonpoikia tavallisessa peltotyössä, jokaikisessä kylässä sotatemppuja\nharjoittelevia miehiä ja ravintoloissa muutamia maalais-ukkoja,\njotka nimittivät itseään valiokunnaksi, pöydän ympärillä istumassa,\nviinilasit ja kenties myös mustepullo edessä. Mutta kolmannen päivän\nillalla näin vielä kummallisemman näyn. Ratsastin ylöspäin Tarn'in\njokilaaksoa, joka ulottuu Cevennervuoristoon lähellä Milhau'ta. Kylmä\npohjoistuuli puhalsi tuimasti, taivas oli pilven peitossa, maisema\nharmaa ja kolkko. Noin puolen peninkulman päässä edessäni kohosivat\nvaltavat tummansiniset vuoriryhmät. Väsynein askelin astellessani\nhevosen rinnalla kuulin yhtäkkiä ääniä, jotka lauloivat kuorossa, ja\nkatsoin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni, joka helähteli kirkkaana ja\nsuloisena kuin keijukaissoitto, tuntui kohoavan maasta jalkojeni alla.\n\nKuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin\npienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja\nvähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän\nenemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun\nympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja\nellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän\nviettävän kevätjuhlaa.\n\nMinut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa\nnousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.\n\n-- Tervetultua tänne, Vlais'iin ja Giron'iin! sanoi toinen.\n\n-- Tervetultua Giron'iin ja Vlais'iin! sanoi toinen.\n\nJa ennenkun kerkesin vastata, huusivat molemmat yhdestä suusta:\n\n-- Te olette tullut onnellisella hetkellä!\n\nEn voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän\njuhlallisuuteen?\n\n-- Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat\nhe puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja\nunhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät\nkuin samassa povessa.\n\nHeidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta\nsamassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun\nympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin\njoku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.\n\n-- Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla\nvakavuudella. -- Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan\nmaakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla\nvuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen\nkätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki\nranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.\n\n-- Se on kaunis ajatus, sanoin.\n\n-- Ranskalainen ei ole konsanaan enää vuodattava ranskalaista verta.\n\n-- Tapahtukoon niin.\n\n-- Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään.\nKäräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja\ntaksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.\n\nHe juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla\nlapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä.\nHuomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut\ntalonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella.\nHän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet\nankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista\neroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja\npaikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan\nruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata\nja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa\nrahvasta.\n\nEn huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan\nsiihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän\nmatkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin\nmuukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä\npysähdyin odottamaan.\n\n-- Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen\npuolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut\nvertaistaan.\n\n-- Niin olen, vastasin. Mutta pelkäänpä, etten joudu perille tänä\niltana.\n\n-- Minä olen myös sinne menossa, hevoseni on tässä kylässä.\n\nJa virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli\nihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan\nhevoskaakin, jonka selkään nousi.\n\n-- Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän\näkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.\n\n-- Pelkäänpä, että he odottavat liikoja.\n\nHän nauroi äänekkäästi ja pilkallisesti.\n\n-- He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden\nperästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu\nhirsipuussa.\n\n-- Niin huonosti ei kuitenkaan käyne, toivon minä!\n\n-- Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. -- Mutta\nkaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!\n\n-- Kuinka? Vaikka se kantaisikin sellaisia hedelmiä?\n\n-- Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa.\n-- Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole\ntehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se\non antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä\nkallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta\npadasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut\nnarrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon\nhohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena\nopille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.\n\n-- Protestanttina?\n\n-- Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. --\nParooni de Géol, palvelijanne.\n\nEsittelin vuorostani itseni.\n\n-- Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte\nkuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se\nehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä\non epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka --\n\n-- Ei suinkaan, herra parooni.\n\n-- No, äiti sitte tahi sisko?\n\n-- Ei kumpaakaan, vastasin hymyillen. Olen aivan yksin maailmassa.\n\n-- On teillä koti ainakin, intti hän. -- Koti, varallisuutta, ystäviä,\ntoimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.\n\n-- On, vastasin.\n\n-- Jota vastoin minulla ei ole mitään -- ei mitään, sanoi de Géol ja\näänensä kävi käheäksi liikutuksesta. -- Minä en voi astua sotajoukkoon\n-- sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi\ntuomariksi -- sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa\n-- sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut\n-- samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään -- samasta,\nsyystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän\nhitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, -- minua, jonka esi-isät hoitivat\nkuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren\nHenrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona -- minua ei ole lain\nsilmissä olemassakaan.\n\n-- Vaan nyt? sanoin hämmästyneenä intohimon purkauksestaan.\n\n-- Nyt, jatkoi hän katkerasti, -- nyt kääntyvät asiat toiselle uralle,\nelleivät vaan papit, senkin mustat korpit, väännä kelloa entiselle\nkohdalle jälleen. Siitä syystäpä minä nyt olenkin matkalla.\n\n-- Milhau'iin, niinkö?\n\n-- Minä asun lähellä Milhau'ta, vastasi hän. Olen ollut poissa ja\npalajan nyt kotiin. Mutta minä aijon matkustaa vielä etemmäksi --\nNîmes'iin.\n\n-- Nîmes'iin! huudahdin hämmästyneenä.\n\n-- Niin, sanoi hän ja katsoi minuun hiukan karsaasti, vaan ei sanonut\nmitään enää. Ilta alkoi pimetä. Tarnlaakso, jota myöten tie mutkaili,\nnäytti tähän vuodenaikaan ja tässä valaistuksessa sekä synkältä että\nerämaan tapaiselta, vaikka se kesällä oli valoisa ja hedelmällinen.\nKorkeat vuoret kohosivat molemmin puolin ja kun tie joskus vei lähemmä\nvirtaa kuului veden pauhina kallioita vastaan, joka yhä enensi\nmaiseman synkkäluonteisuutta. Minua värisytti. Asiani epätietoisuus,\nsen onnistumisen epätietoisuus ahdisti minua kuin painajainen ja minä\nihastuin vallan kun seuralaiseni heräsi synkistä mietteistään ja\nosoitti valopilkkuja, jotka tuikkivat pienellä tasangolla vuorten ja\njoen välillä.\n\n-- Te ehkä aijotte viettää yönne ravintolassa, kysyi hän kaupunkia\nlähestyessämme. Nyökkäsin myöntävästi. -- Siinä tapauksessa eroavat\ntiemme tässä, jatkoi hän. Jos jatkatte matkaanne Nîmes'iin huomenna --\nvaan ehkä kuljettekin mieluummin yksin?\n\n-- Ei, kaukana siitä!\n\n-- Hyvä, minä ratsastan itäisen portin ohi kahdeksan aikaan. Hyvää\nyötä, herra kreivi!\n\nToivotin hänelle samaa, erosin ja ratsastin eteenpäin ahtaita pimeitä\nkatuja pitkin ja kolkkojen porttiholvien alaitse, joissa riippui\nnatisevia, sinne tänne heiluvia lyhtyjä, jotka eivät kyenneet\nvalaisemaan harmaata pimeyttä. Vaikka oli jo yö, liikkui ihmisiä\ntiheään kaduilla ja seisoskeli jutellen ovien edustoilla. Se tuntui\noikein kaupunkimaiselta verraten autioon maisemaan, jonka kautta\nolin matkustanut, ja pian huomasin, että kokonainen kansankokous\noli lähtenyt jälkeeni. Ennenkun ennätin ravintolan luo, joka\nsijaitsi huonosti valaistun torin varrella, oli se kasvanut suureksi\nkansan paljoudeksi, joka tungeskeli ympärilläni. Lähinnä kulkevat\ntirkistelivät uteliaasti minuun ja toiset etempänä olevat huusivat\nnaapureilleen ja ikkunoista katsojille, että olin \"hän\".\n\nTämä heidän käytöksensä alkoi huolestuttaa minua. Eivät he kuitenkaan\nmitenkään häirinneet, vaan kun pysähdyin, pysähtyivät hekin, ja olin\npakoitettu hevosen selästä laskeutumaan melkein heidän syliinsä.\n\n-- Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää\nhyvin huolettomalta.\n\n-- On, on, vastasivat he yhdestä suusta, -- tässä se on.\n\n-- Hevoseni --\n\n-- Kyllä me pidämme siitä huolta. Astukaa sisään vaan!\n\nJoukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää\nhevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä\nravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja\nettä saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta\ntuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin\nlähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään\nahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä\nja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni\nhuudoilla: \"Herra Flandre! Herra Flandre!\"\n\nOnneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä,\njota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin.\nHän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa\nmeihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä\noli tekeillä.\n\n-- Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän,\nroistot? Mikä mies tämä on?\n\n-- Kapusiini munkki! Kapusiini munkki! huusi tusina ääniä.\n\n-- Ohoo, äänsi taas ukko, ennenkun ennätin vastata. -- Kyntteli tänne!\n\nPari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella,\nriensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja\nkatselivat minua uteliaasti.\n\n-- Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. -- Onko tämä kapusiinimunkki?\nOlette siis saanut hänet käsiinne?\n\n-- Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen\nsivulle kaikista rohkeimmat. -- Herran nimessä, näinkö täällä otetaan\nvieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?\n\n-- Te ette siis olekaan kapusiinimunkki? Kysyi isäntä hämillään.\n\n-- Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja\nkannuksia?\n\n-- Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. -- Paperinne!\nSillä tietäkää, -- jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan -- että minä\nolen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä\nvankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana,\nniin -- näyttäkää paikalla paperinne, herra!\n\n-- Näiden ystävienne nähdenkö? kysyin pilkallisesti.\n\n-- He ovat kunnon kansalaisia.\n\nAloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan\ntoivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä\nylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille.\nOnneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti\nravintolan isännässä sen luulon -- en tiedä, millä perustuksella --\nettä minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän\npyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän\nkaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti\nerehtyneet.\n\nPanin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet\nhämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta\nonnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua\nylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset\nkiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä\nminun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut\nsiihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit\nhirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.\n\nKun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he\nminua luulivat.\n\n-- Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä.\n-- Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkalla\nNîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käsky\nvangita heidät.\n\n-- Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia\nseurassani.\n\nRavintoloitsija kohotti hartioitaan. -- Ei olekaan, herra kreivi, mutta\nasianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa.\nHeidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi.\nTällä haavaa hän siis on yksin.\n\n-- Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis\nsyytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli\nkäynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta,\nettä täälläkin jouduin sellaisen jäljille.\n\n-- Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre\narvokkaasti. -- Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä,\nAlbi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on\nsaarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.\n\n-- Ja naiset? kysyin hymyillen. Ovatko hekin --?\n\n-- Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi\npalata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin\npukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti\nhurskaita katoliikkia.\n\n-- Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin\nhyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia.\n-- Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?\n\n-- Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. -- Mutta mitä\nmunkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne,\nherra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta\nkaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani\n-- ymmärrättehän.\n\nVastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä,\nkun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä\nravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa\nsain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin\netelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja\nkulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa\nNîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia\nkatoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka\nsaivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.\n\n-- Siellä tulee syttymään levottomuuksia, herra kreivi, aivan varmasti\ntuleekin, sanoi hän. -- Heidän asiansa sujuvat hyvin siellä alhaalla,\nmutta kyllä siitä loppu tehdään ja niin perinpohjin kuin mahdollista.\n\n-- Ja munkki?\n\n-- On heidän lähettiläitään.\n\nAjattelin isä Benoit'a ja huokasin.\n\n-- Mutta kuulkaas, sanoi ravintoloitsija äkkiä ja tuijotti\nmiettiväisenä minuun, -- sehän on kummallista.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Te tulette Cahors'ista?\n\n-- Niin tulen.\n\n-- Sieltä naisetkin tulevat eli ainakin sanovat tulevansa. Vangit --\n\n-- Cahors'ista, sanoitte?\n\n-- Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani\nen ollenkaan sitä ajatellut.\n\nKohotin maltittomasti olkapäitäni. -- Ei suinkaan siitä seuraa, että\nminä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. -- Elkää nyt Jumalan tähden\nalottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.\n\n-- Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän\nvoitte tuntea nämä naiset.\n\n-- Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen\nhäneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja,\nmahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi\njuuri Cahors'ista?\n\n-- Mikä heidän nimensä on? kysyin.\n\n-- Corvas.\n\n-- Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin\ninnokkaasti aterioimista.\n\n-- Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä\nhänet.\n\n-- En muista kuulleeni tuota nimeä, sanoin.\n\n-- Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella\nitsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. -- -- Olemmehan\nmahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään\npaperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.\n\n-- Ja se oli?\n\n-- Punanen kokardi.\n\n-- _Punanen_ kokardi?\n\n-- Niin, vanhan liiton tuntomerkki.\n\n-- Mutta eihän mikään nykyisistä puolueista ole valinnut sitä\nmerkikseen.\n\nRavintoloitsija hankasi miettiväisenä kaljua päälakeaan. -- Ei, sanoi\nukko, se kyllä on totta. Mutta siitä väristä ei missään tapauksessa\npidetä näillä seuduin. Ja naiset matkustavat yksin -- yksin, herra\nkreivi! Heidän ajajansa, puolihupsu mies, joka kertoi heidän pestanneen\nhänet Rodez'issa, kielsi tiukasti nähneensä kapusiinimunkkia, mutta\npuhui muuten ristiin moneen kertaan. Nyt, herra kreivi, minä vien\nteidät naisten luo, ellette halua syödä enempää. Te voitte ehkä\ntodistaa heitä vastaan eli puolestaan.\n\n-- Mutta eikö nyt jo ole kovin myöhäistä? kysyin, sillä ehdotuksensa ei\nollenkaan miellyttänyt minua.\n\n-- Vangit eivät saa olla niin hienotunteisia, vastasi hän ilkeällä\nnaurulla ja huusi ovelta tuomaan takki ja lyhty keittiöstä.\n\n-- Naiset eivät siis olekaan täällä?\n\n-- Ei, vastasi isäntä silmää iskien. -- Ei voi koskaan olla liiaksi\nvarovainen. Mutta ei heillä siltä ole mitään valittamisen syytä.\nPutkassa istuu pari raakaa junkkaria, jonka tähden vanginvartija Babet\nantoi heille oman huoneensa.\n\nLyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme\nkadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat\ntullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja\npuhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen\nvaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran\nvaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin\nmusta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut\nvähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten\npitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että\nvalo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari\nporrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella\noli pieni ristikkoikkuna.\n\n-- Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä\nkerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että\nolisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.\n\nOitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi,\nja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt\npimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta\nkäry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan.\nVanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja\nnäytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin,\nettä yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle\novelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.\n\nHerra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven\nsuuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin\nkuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat\nhuoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan.\nHuomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat,\nmutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja\nse ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.\n\nSe oli rouva de St. Alais'n ääni.\n\nOnneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä\nuskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi\nvalmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus-\ntai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä\nuunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin\nhiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.\n\nPaitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut\nliioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat\nkorttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n\n-- Denise'n -- ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin\npuolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta\näiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen\nhalveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa\nkopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään\nkatseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti\nhuudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.\n\nEikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän.\nMutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta\nneiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme\ntoisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja\npuhkesi nyyhkytyksiin.\n\n-- Ohoo! huudahti herra Flandre. -- Mitäs tämä merkitsee?\n\n-- Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni,\nmiten tuli käyttäytyä. -- Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut\ntänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin\nhuolettomasti kuin mahdollista.\n\nHän sopersi jotain vastaukseksi ja nojautui seinään. Hän ei ollut vielä\ntointunut.\n\n-- Te tunnette nämä naiset? kysyi ravintolan isäntä karsaasti kääntyen\nminuun ja katsellen melkein epäluulolla. Ja sitte hän tarkasti toisia.\n\n-- Tunnen.\n\n-- He ovat Cahors'ista?\n\n-- Läheltä Cahors'ia.\n\n-- Mutta kerroinhan minä teille heistä ja mainitsin nimensä, mutta te\nsanoitte, ettette ollenkaan tunne heitä.\n\nEpäilin hetken, mutta katsahdettuani rouvan kasvoihin näin niillä\nkuvastavan tuskaa ja enemmänkin -- kauhua. Ja silloin uskalsin tehdä\nhyppäyksen -- en voinut muuta.\n\n-- Te sanoitte tämän naisen nimen olevan Corvas, sopersin.\n\n-- Niin.\n\n- Mutta hänen nimensä on Corréas.\n\n-- Corréas? kertoi hän ja kasvonsa venyivät pitkiksi.\n\n-- Niin juuri, Corréas. Mahdollisesti ovat naiset säikähdyksissään\nlausuneet sen epäselvästi, sanoin teeskennellyn luontevasti.\n\n-- Ja nimensä on todellakin Corréas?\n\n-- Sanoinhan sen teille, vastasi markiisitar ensi kerran avaten suunsa,\n-- ja senkin, etten tiedä mitään mistään kapusiinimunkista. Ja tämän,\n-- jatkoi hän vakaasti kiinnittäen pelokkaat, rukoilevat silmänsä\nminuun -- rukous, jota en voinut olla ymmärtämättä -- vakuutan nyt\nuudelleen kunniasanallani.\n\n-- Käsitin, että viimeinen osa lausetta oli minua varten.\n\n-- Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. -- Kyllä te nyt olette\nerehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.\n\nRavintolan isäntä kynsi korvallistaan.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nKolme yksissä vaunuissa.\n\n\n-- Luonnollisesti; ellei rouva -- ellei rouva tiedä munkista mitään,\nsanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, -- niin se tietysti\non erhetys.\n\n-- Siis ette voi muuta kuin --\n\n-- Mutta -- mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi,\n-- yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia\nnäet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?\n\n-- Punaisesta kokardistako?\n\n-- Niin, kuinka sen tahdotte selittää, sanoi hän melkein kohteliaasti.\n\nTuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai\nhänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle\nkokardille.\n\n-- Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin,\nsiten siirtäen taakan rouvan hartioille. -- Oletteko pyytänyt häntä\nselittämään mitä se merkitsee?\n\n-- En ole.\n\n-- Sen minä tiedän sijassanne tekisin.\n\n-- Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä,\nminkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva\nvälinpitämättömästi.\n\n-- Punaiset, vastasin keveällä mielellä. -- Punaiset! Minä tiesin sen\nkun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen\ntiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.\n\n-- Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä\nepäilyksen ilme. -- Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?\n\n-- Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä.\nMinä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. -- En minä kanna tuota\nkokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin\nsaatte kysyä sitä häneltä itseltään.\n\n-- Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias\nja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.\n\n-- Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.\n\nTähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän\nkuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä\nedessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan\nymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten\nymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt\nseisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.\n\n-- Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä.\n-- Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.\n\n-- Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija\nihastuneena.\n\n-- Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan\nkatseemme yhtyivät.\n\nEn tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen\nhuone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty\nilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja\nvähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat,\nkun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin.\nEn ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa\nnauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi\ntakaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan\nnäin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi\nminun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi\nihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija\noli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin\ntunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset\nepäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja\nhymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti\nmuistutti munkista.\n\n-- Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty\nvalittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, -- se kun tuotti minulle\nilon nähdä teitä.\n\n-- No, elkäähän nyt, herra pormestari, änkytti rouva.\n\n-- Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten\nole hyvä yksin matkustella -- ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat\nsen kautta alttiiksi --\n\n-- Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva\nkatsoen häneen kauniilla silmillään. -- Mutta eipä se olekaan pahinta\nmitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan\nmielittelevästi ravintoloitsijaan.\n\n-- Ah, hyvä rouva, puhkesi tämä ihastuneena sanomaan.\n\n-- Meillä ei onnettomuudeksi ole matkatoveria.\n\nLihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli\nitse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava\ntuuma.\n\n-- Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te,\nherra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?\n\n-- Olen, ja onhan se luonnollista, että jos rouva Corréas --\n\n-- Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi\nrouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän\nvälttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.\n\n-- Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi\nhän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden\nsydämelleen, -- niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä\nvastaan, löydän jonkun --\n\n-- Jonkun? kysyi rouva leikillisesti.\n\n-- Minä itse, vastasi ravintoloitsija.\n\n-- Jos te --\n\nMutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. -- Ei, ei suinkaan, herra\npormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä\nrouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle\nsekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis --\n\n-- Olen hyvin kiitollinen -- jos nimittäin herra pormestari suostuu\nvapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella,\n-- jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin\nolleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.\n\n-- Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä.\nNyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. -- Onhan asia\npäivän selvä. Mutta -- hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken\nharmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain\naamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei\nteillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän\nkatsellen häpeillen ympärilleen, -- niin luulenpa että --\n\n-- Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva\nhuoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. -- En\npelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän\nravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.\n\nHän suuteli sitä kunnioittaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin\nlyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa\nympärilläni -- tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa\najatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa -- luuloittelin että\nkaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui\nminusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain\nnaisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti\nkuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja\njossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt\nyksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei\nvoinut olla unennäkö.\n\nYhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana\naamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta\nvankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan\nsen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli\nkuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten\nitse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä --\nhäntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä\nmonta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä\nmatkallamme Nîmes'iin.\n\nMillä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään\nole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa\ntäydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja\nsalamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään,\nja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen.\nMutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen\nikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme\njokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme\nnäkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä\nkulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että\njoku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää\njoku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.\n\nMutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme\najaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä\nalkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme\nTarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin\nDourbie-laaksosta.\n\nKerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä\nnurkassaan äkkiä nauraa. \"Oh, Richard, oh mon roi!\" hyräili hän. --\nLihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.\n\nHän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli\nneidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin\nonnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun\nei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi\nminuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit\nkasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät\nihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin\nmielin määrin katsella häntä -- olisihan se taivaallinen matka!\n\nPäivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa.\nItäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella\nse oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat\nnousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka\nnäyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.\n\nHeitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan\nhohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi\nkuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin\npyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.\n\nÄkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan\nja ajoi veret kasvoihin.\n\n-- Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.\n\nKäännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui\nneitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.\n\n-- Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä\nleppeästi. -- Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa -- oikeinhan\nsinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten\npoikain kanssa muurin toiselta puolen?\n\n-- Rouva! huudahdin.\n\nTyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että\nhän oli kovasti häpeissään.\n\nMutta rouva vaan ei hellittänyt. -- Kuulepas Denise, luulenpa etten\nkoskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin\nhän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen\ntoisinpäin --\n\n-- Rouva, änkytin minä, -- tuo on katalasti tehty.\n\n-- Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni\nmukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.\n\n-- Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. -- Se on julmaa,\nse on --\n\n-- Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi\nei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on\nitseään häväissyt.\n\n-- Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!\n\n-- Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä?\nNo, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva\nleikillisellä ivalla. -- Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti\nistua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun,\nelkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä\nläsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään\nteitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea --\n\nNeiti huudahti tuskallisesti ja vetäytyi yhä etemmä nurkassaan.\n\n-- Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, -- jonka\nvälttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi\nlisätä: 'Minä rakastan häntä' -- minä rakastan häntä, ja sen saattaa\nkaino tyttönen sanoa! -- elkää luulko että tuon hupakon koskaan\nomaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui\nsilloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät\ntalomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat\nystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi\nvoittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut\nurotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se\nselvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. -- Mutta niinkuin\nkuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen\nrangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka\nihailijalle tarjoo rakkauttaan.\n\nTiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut,\nmutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin\nseisalleni.\n\n-- Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani,\nsanoin kumartaen. -- Ja sen teenkin heti.\n\n-- Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva\nvälinpitämättömästi. -- Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.\n\nIstahdin, pakoitettuna hänen käskevältä ääneltään.\n\n-- Te ette tee sitä, sanoi hän, -- sillä vaikka en enää pidä teistä,\ntäytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.\n\n-- Ja että minä siitä syystä olen velvollinen menemään tieheni.\n\n-- Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa\nkanssamme.\n\n-- Kuskillako?\n\n-- Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, -- Meillä ei\nole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin\njok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta\nse kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, -- mutta minä en\ntodellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä\nmuutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta\nniinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan\nyhdessä.\n\nYhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti\nkoston tuuma.\n\n-- Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. --\nNäyttää siis siltä kun olisitte vallassani.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee\nvain lähteä tieheni.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien\nminuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn\nsanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin\njätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.\n\nIhmeekseni puhkesi rouva St. Alais heleään nauruun.\n\n-- Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. -- Ja kuitenkin kohtelen\ntytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.\n\n-- Kyllä minä uhkaukseni toteutan.\n\n-- Te ette tee sitä!\n\n-- Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?\n\n-- Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä\nsyystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä\nkaikki!\n\nVaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin\nsalamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni.\nVaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.\n\nJa taas hän nauroi tyytyväisesti. -- Nyt, kun olen sanonut teille,\nmitä ette tule tekemään, sanoi hän, -- niin sanon myöskin mitä teidän\ntulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin\nepäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista,\nvaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte\nminua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi\nvaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. -- Mutta se ei\nminua miellytä.\n\nSisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin\npakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja\nrakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun\ntäytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä,\npäivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia\nnuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia\nja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli\nrouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää\nsamaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen\nhelmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia.\nMutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme\nkuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä\nsattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se\ntakaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.\n\nYlpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan\nlevollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun\nsilmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä,\nkatseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun\nistuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai\nsalaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi\nrangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut\najatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta\nepäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.\n\nKaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan,\nmutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa\naloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella\nvoi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat\npukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia,\nautioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa\nlumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat\ntunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme\nja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais\nistui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.\n\nPuolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä\nvuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen\nyläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä.\nMutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt\ntiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli\nkylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin -- Jumala\ntietää etten voinut toisin tehdä -- että rouva oli äitini ja neiti\nsisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani\nja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui,\npysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli\nvain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme -- ja\nparooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.\n\nHän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa\nnäki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy\ntuntui hiukan happamelta. -- Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut,\nsanoi hän. -- Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.\n\nPunastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto,\nkun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni\njuohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.\n\n-- Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.\n\n-- En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta.\nVieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä\nhuomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.\n\n-- Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään\nkatsoen rouvaan.\n\n-- Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut\nminua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.\n\nHän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois\nkylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin\nrouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.\n\n-- Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, -- miksi ette esittänyt\nhäntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja\nja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata\njotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut --\n\n-- Niin?\n\n-- Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.\n\n-- Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta\njaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.\n\nTunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja\nhän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja\nsilmät pöytään luotuina. -- Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi\nhän vihdoin.\n\n-- Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.\n\nRouva puri huultaan. -- Hyvä Jumala! mutisi hän. -- Ken olisi voinut\naavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?\n\n-- Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin\nlupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että\nminä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut\nolemassakaan, niin --\n\nRouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään\nlöisi minua.\n\n-- Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.\n\n-- Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin\nsamalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen\nkeksinyt.\n\nRouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä\nriemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti\nauttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. -- Mitä te neuvotte tekemään? kysyi\nhän vihdoin.\n\n-- Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. -- Meidän täytyy jatkaa\nilveilyä loppuun asti.\n\nHän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin\nhuomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut\nvalmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja\njäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. -- Aiotteko lähteä? kysyi hän.\n\nMutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.\n\n-- Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.\n\n-- Mistä syystä, herra parooni?\n\n-- Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran\nleikillisesti. -- Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin\nkuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi,\nsuvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?\n\n-- Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.\n\n-- Niinpä neuvon teitä -- jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä\n-- että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja\nvalepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi\nsukulaiseksenne. Siinä se!\n\n-- Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä\nja kiihkeästi.\n\n-- Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.\n\nKohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut.\nSamassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin\nrinnalla mäkeä ylös.\n\nRinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet\nkerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin\npieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä\nsijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan\novessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja\nliikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten\ntahtoanikin värisytti.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nFroment Nîmes'istä.\n\n\nTämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta,\njoka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja\nseutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti\nsaisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua\nilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka\nkuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme\noli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten\nmielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten\nluulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa\npyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä\nalastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme\nvaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät\nvielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät\neteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta\ntuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten\nkanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta,\ntästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka\nulottuivat Välimerelle saakka.\n\nMutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin.\nVaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt\nhuomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista\nmahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli\nnyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen\nrinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja\njätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme\nja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän\nkävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän\nhuomasi minua.\n\nMinulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä\ntänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont\nAigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut\nja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen\nposkillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut\nhellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien\nalta, niin kumminkin huulet hymyilivät -- se oli melkein lapsellinen\ntuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin\nilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin\nsen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista.\nHyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua,\nja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut\nse onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä\nkatsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa,\npuhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista\nmuotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia.\nMinä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden\nkatseen kohtaavan silmiäni.\n\nDenise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin\nitseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta\nkylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St.\nAlais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: \"Onko\nse hän?\"\n\nSe oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty;\nkasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta\nkun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli\nnoussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät\nkeskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin\ntietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut\nitsestään.\n\n-- Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.\n\nRouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet:\n\"Oh Richard, oh mon roi!\" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä\nvuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos\ntoisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen\njäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet\nodottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli\nhänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta\nsiitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.\n\n-- Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.\n\n-- Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä\ntervehti rouvaa.\n\n-- Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.\n\n-- Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. -- Olette\naivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan,\njatkoi hän hymyillen katsoen minuun.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, -- ei hänellä\nole mitään sitä vastaan.\n\nMutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista\nherätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen\näkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista\noli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta\nvälittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän\nvälikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila\nherätti minut kummastuksestani. -- Odottakaa hiukan, hyvä rouva,\nsanoin. -- Minä en ensinkään tunne tätä herraa.\n\nRouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen\noli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään.\nHänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa\ntakia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja\neloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä\nkäsi oli erinomaisen iso ja voimakas.\n\nSamassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. --\nHullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen:\n-- Astukaa sisään, herra.\n\n-- Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, -- tehkää hyvin ja pysykää\npaikallanne kunnes --\n\nMutta nyt rouva raivostui. -- Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.\n\n-- Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun\nalas.\n\nHetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi\njärkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän\nturvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.\n\n-- Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. -- Minkätähden te\nastuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?\n\n-- Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista\nvaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies --\n\n-- Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. -- Minä\ntunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?\n\n-- Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.\n\nVieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen\nkatsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän\npuheeseen.\n\n-- Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen\nasianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni --\n\n-- Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban\nMontauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.\n\nHänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi,\njoten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten\nsanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta\nkun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin\nsuuttuneelta.\n\n-- Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?\n\n-- Jos olette Froment, niin kieltäydyn kanssanne matkustamasta.\n\n-- Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä\nmatkalle ilman minua?\n\n-- Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin\ntuimasti.\n\nLuulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului\nivalliselta kun hän kysyi: -- Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö\nole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?\n\n-- Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, -- vaan\npassista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja\nnykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen\nvalehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat\nnaisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella\nteidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?\n\n-- Täydellisesti, vastasi hän. -- Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta.\nKetä te, herra, palvelette?\n\nMinä vaikenin.\n\n-- Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa\nväärinkäyttää?\n\nHänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan\nääneti.\n\n-- No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella\näänellä. -- Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä\nolen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin\nVillerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen\nsiitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan\nsuojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja\nGangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, -- tulen toimeen omin\nneuvoin.\n\nEn ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli\nihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui\nniin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin\narkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni.\nKasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella.\nTunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri\nsuostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa\nvaltakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni\nnousi vastustamaan tuonlaista tekoa.\n\n-- Ei! sanoin kiivaasti. -- Minä en tahdo! Minä en tahdo!\n\n-- Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui\nikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.\n\n-- Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.\n\n-- Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.\n\n-- Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno\nteko käyttää sitä hänen suojakseen -- semmoiseen tekoon hän kai ei\nitsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!\n\nHerra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta\nrouva raivosi.\n\n-- Don Quixote! huusi hän. -- Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen\nsaatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra!\nhuudahti hän kiivaasti.\n\n-- Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä\nsitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen\npeninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla\nNîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja\nluultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos\nhän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule\nhänen jättävän asiaa sikseen.\n\nMutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden\npätevyyden.\n\n-- Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. -- Laskekaa ulos minut,\nherra, laskekaa ulos minut!\n\nViimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui\nulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.\n\nSilmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin\neroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla -- yksinäisenä ja\nvaaralle alttiiksi annettuna, -- alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta.\nHetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin\njonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja\nhuolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.\n\n-- Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän\nehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut\nkäsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.\n\n-- Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois\nkätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. -- Minä tahdoin\npuhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä --\n\n-- Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, -- minä tahdon siunata,\nkiittää teitä --\n\n-- Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään\nsaattaakseen minut vaikenemaan.\n\n-- Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei\ntahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies\non epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen,\nherra, ja --\n\n-- Elkää peljätkö.\n\n-- Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen\nminuun senlaisella tavalla joka -- vaikka hän heti käänsikin silmänsä\npois kuin säikähtynyt lintu -- täytti sydämeni sanomattomalla onnella.\nJa vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää\nmitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka\nhätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan\nmuuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat\nkasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi\nensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että\nuhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan\njälkeen.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, -- jos koira tulisi\novellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.\n\n-- Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.\n\n-- En olisi, vastasi hän vakuutuksella, -- minä olisin laskenut sen\nsisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun\ntapaamme Nimes'issä.\n\n-- Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.\n\n-- Uskomaan. Uskomaan jotakin -- ja uskonne puolesta jotakin\nuskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna,\nenkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi?\nKoska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa,\njoka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko,\nettä jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin\nolisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte:\n'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin\nolisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka\nsanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin\nolisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile\nmitään, ette kunnioita mitään -- ja sentähden olette te tuomitut! Niin\njuuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne\nyhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja\nparannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te\n-- te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni\nkatoatte.\n\nHän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät\nvaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa\nsijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi\njo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman\nmatka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin,\nkun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta\nkumminkin -- ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista\nkatseista -- kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in.\nHänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni\ntulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo\nsanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt\nhänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin\nNîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli\nalkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen\nsanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä\nisä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin\nistuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä\neteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan\neteen.\n\nKun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle\nkäsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. -- En tahdo\nliikuttaakaan teitä, sanoi hän.\n\nLuulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä\niltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta\nmajatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä\nkyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen\nesirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä\njos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein\nravintola, missä koskaan olin ollut -- lattia oli savesta, ikkunat\nruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä\nja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St.\nAlais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon\nnaisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka\nvasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain\nkiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja\npeljästyneenä.\n\nMonet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka\nkerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan\nsiitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan,\nolivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet:\n'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin.\nMutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.\n\nSanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä,\nmutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi\nylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja\nvirkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin\nhyvin osasi salata:\n\n-- Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa -- tahi vaikkapa\nennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa\noleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja\npakkasesta, ellei --\n\n-- Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.\n\nMutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.\n\n-- Hölmö! huudahti hän. -- Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi\nainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän\nlähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.\n\nMinä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja\nkuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni\npyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen\nsanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli\nmennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet\njuojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.\n\n-- Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän\nsammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. --\nSe malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä\nhelvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!\n\nJa tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa\nulvoessa: -- Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi\nsadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.\n\nTuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja.\nMutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi\nminua silmäyksellä.\n\n-- Ei, sanoi hän ylpeästi, -- minä en juo!\n\n-- Ahaa, nauraa räkätti mies. -- Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta\njuokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä --\n\n-- Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. -- Ja\nkun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä\ntiliä käytöksestänne.\n\nMies näytti ällistyvän. -- Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.\n\n-- Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä\niltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. -- Ja minä neuvoisin teitä\nitse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä\nparooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.\n\nKerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.\n\n-- Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin\npaikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon\nmies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin --\n\n-- En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen\nsanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.\n\nSen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että\nparoonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä\nmiehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein\nsamoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.\n\nAluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti.\nUntani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva\nhuono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni.\nNähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta\nliedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St.\nAlais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.\n\n-- Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. -- Kello on jo\nlyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja\nme olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.\n\n-- Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli\nihmeen varhaista!\n\nRouva oli nähtävästi päättänyt lähteä mitä pikemmin.\n\n-- Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia?\nkuiskasi hän närkästyneenä. -- Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä\nkunnes parooni Géol tulee?\n\n-- Olen valmis lähtemään, rouva, vastasin minä.\n\nHän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta\nja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten\ntakana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen,\nlämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani,\npanin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen\nlähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös\nolimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan\nminun myöntyä.\n\nSeuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen\nluomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja\nmaltittomuudesta.\n\n-- Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. -- Luulenpa että koko\npäivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään\nhäntä! Menkää Jumalan tähden!\n\nOudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä\ntarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat\nliiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta\nkumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani\nnukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten\nkasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään.\nIdässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja\nniin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.\n\nTuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun\nkompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka\nympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä\nvalosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin\nmissä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut\nja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin\nohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä;\nhuonosti palava lyhty riippui pilttuussa.\n\nEhdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei\nvastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti\nsen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin\nlujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun\nsuurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun\näänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät,\npuuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki\nponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä\ntutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin\npäästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin\npäin maahan.\n\nOnneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein\ntainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa\nminut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot\nköyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös,\nkannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle --\njoka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä\nkunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli\nkolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut\nvoin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille\npääsemästä.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nKurja olento.\n\n\nMinä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä\nja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin\nuuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki\nniin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo\nenemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri;\nvähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia\nponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan\nliikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon\nilmaa kuin mahdollista.\n\nRuumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta\ntukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut\nliikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän\nsyrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani\nkauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea\nkipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui\nkylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja\nhartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä,\nkun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta -- kun\nvain olisin voinut sitä matkaansaattaa.\n\nSe ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja\nkun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin\ntallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta\nasemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava\nääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska\nteki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään,\nniin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä\nkuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani\nmelkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino,\njota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni\nuudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin\npelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt\najattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.\n\nTällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin\nkovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä.\nMutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa\nsääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat\näänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas\nhiljaisuus.\n\nOlin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin\nettä sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin\nvoivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni\nvähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa.\nKuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin\npelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen\nnostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin\nympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät\nminuun.\n\n-- Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois!\nhuudahti eräs vaimo.\n\nKatsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon\nkuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä\nsain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.\n\nHän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä\nja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon\njoku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä\ntuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja\nparin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli\nkysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin\nvoin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka\noli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat\nkysyi hän astuen eteeni:\n\n-- Mitä tämä on? Kuinka laitanne on herra? Kuinka talliin tulitte?\n\nEmäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs\ntallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua\nsääreen ja että he sitten keksivät minun.\n\n-- Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti\ntirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman\nnäköiset, silmät pienet ja katse terävä.\n\nSilloin sain äkkiä takaisin puhekykyni.\n\n-- Olen Saux'n kreivi, sanoin.\n\n-- Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. -- Ja kuinka te, herra kreivi\n-- jos se todella olette -- talliin tulitte?\n\n-- Minut on ryöstetty, mutisin.\n\n-- Ryöstetty! virkahti hän epäillen. -- Lörpötystä vain, herra,\nkylässämme ei ole varkaita.\n\n-- Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin\nryöstetty, kiistin minä.\n\nVastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan\nhänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille.\nHän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. -- Ryöstettykö? sanoi hän\npurevasti. -- Sitä en usko herra, sitä en usko.\n\nIhmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden\ntaskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin\nihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty.\nNuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni\ntaskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!\n\n-- Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka\neivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin\nkenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.\n\n-- Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo\nmuistini palata. -- Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka\nolivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?\n\n-- Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen\nminuun kummastellen. -- Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te,\nherra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä\naivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.\n\nNyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla\nmieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen -- tyhjänä pois.\nValtakirja -- valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli\nkadonnut!\n\nHuudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. -- Mitä nyt?\nkysyi tuo juro mies, katsoen minuun.\n\n-- Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten\nminua oli petetty ja houkuteltu ansaan.\n\n-- Paperini!\n\n-- No?\n\n-- Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!\n\n-- Todellakin! sanoi hän kuivasti.\n\n-- Se tulee teidän todistaa, herra.\n\nLuulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja\nvakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.\n\n-- Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, -- minä näen kyllä\netteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan\nollutkaan.\n\nMinä vain tuijotin häneen.\n\n-- Niin, virkkoi hän, -- siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat\npaperinne?\n\n-- Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin\nraivostuneena.\n\n-- Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen\nteette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin\nyksinkertainen seikka.\n\n-- Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena,\n-- kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä\nvaltatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?\n\n-- Ei kukaan muu kuin puheenjohtaja kylän valiokunnassa, sain\nvastaukseksi.\n\n-- Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen\ntyperyydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja\ntukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni\nkulkemaan kylärähjänne kautta?\n\n-- Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. -- Mutta\ntästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan\nkokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt\nylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei\nole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.\n\n-- Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että\nympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin\nvertaisena viisaudessa.\n\n-- Saatte jäädä tänne, herra kreivi, kunnes voitte hankkia passin.\n\n-- Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä\ntuntisi?\n\n-- Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän\nsurkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.\n\nJa siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita\nja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin\nkärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan\njo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena\nsiihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään\nja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin\nmyöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain\npahenti asiaa.\n\n-- Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. -- Kuka se sitten oli, jos saan\nluvan kysyä?\n\n-- Sen teki Froment lurjus! Froment Nîmes'istä!\n\n-- Hän ei ole näillä seuduilla!\n\n-- On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.\n\n-- Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti\nhymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. -- Sen\nilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä\npois.\n\nJa hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään\nlämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin\nkaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja\nalakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian\ntuomana kaksi muuta miestä vierelläni.\n\nMihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja\njos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata\ntakaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu\nkohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän\nvalppautensa.\n\nMitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin\nedestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena\nsiitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli\nryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui\npaikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi\npaperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja\ntalonpoikain typeryys -- kaikki suututti minua, mutta enin kaikista\nse toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla\nkiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule\nkenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.\n\nNäin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään\nlähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa\nvankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen\nohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi\nnimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos\nmennessäni -- se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat\nvaliokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki\nkummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä\nulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti\nvallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä\nvoisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä.\nEihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille\nsaakka.\n\nOlin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut\nsen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera,\njonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja\ntoivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään\nviisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi\nkuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään\nmatkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen\nkenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken\nrohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä\nvaliokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut\nantaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään,\njossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset\ntaivuttaa heitä olivat turhat.\n\n-- Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran\nesitin hänelle. -- Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät,\nmutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.\n\n-- Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra\nkreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen\nminuun.\n\n-- Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen\npohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta\nolisi ollut suuri kunnia.\n\nTuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta\nmitäpä sekään auttoi.\n\n-- Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli\npuheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. -- Teidän on\nvallan hyvä täällä olla.\n\n-- Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla\npisti minua sääreen.\n\nTätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi\nnaurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen\nmenivät valiokunnan jäsenet tiehensä.\n\nMutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja\ntoinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä,\njotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren\nsuonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista,\nvuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta\nmitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin,\nmutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka\npoljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.\n\n-- Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin\nhän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja\nkärsimisistä, -- uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt\nmaailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien\nkuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme\nkädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä\novat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat,\njotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset,\njotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä\non St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän\nniskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin\nkuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada\nvaltaansa takaisin? Ei, herra ei!\n\n-- Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.\n\n-- Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. -- Sekä Nîmes'issä\nettä Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset\nolemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme\nsen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät\nneitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta -- mitä se kaikki merkitsee muuta\nkun verta -- verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue\nvuodata!\n\nKuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat\nsanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa\nhuokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava\ntulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa,\neräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli\nroistoväki ollut valloillaan -- mutta innostus oli ollut laimea. Mutta\ntäällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon\nliekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan\nkasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan,\nvoimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden\nkera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko\nFroment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.\n\nMutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon\nelähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen\nsiellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista\njuuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana,\nolinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä\nmahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani\nyhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot\nherättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja\nminä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.\n\nNäihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut\nhevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin;\nmutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat\naprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin\nlähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa\nNîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos\ntoisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän\nhuomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos\nravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin\nhän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan\nNîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.\n\nTämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui\notollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua\nvartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi\nvelvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku\nnaapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan,\njonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään\nhukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin\ntaskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi\nkoira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä\nheilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä\nolin vapaa ja yksin.\n\nYö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut\nlöydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti\ntirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului.\nAluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun\nviimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys\nikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne.\nDenise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen\nsuuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi\nannettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani\nviivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä\nmielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen\nkainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa.\nNäinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää\nkaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä\nkohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa\nlevottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä\nhurjempia melskeitä oli odotettavissa.\n\nKiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä,\nja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani\nkuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului\nedestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni\nratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen\njaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä\nvoin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.\n\nEhkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en\nmuistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti\nsyrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin\nennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan\nminua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi,\nmutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.\n\n-- Kuka siellä! huudahti hän äreästi. -- Kuka te olette, joka makaatte\nsiellä väijyksissä. Puhukaa tahi --\n\nMutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. -- Herra de Géol! huudahdin ja\nsydämeni alkoi kovasti sykkiä.\n\n-- Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. -- Kuka te\nolette? Sanokaa heti kuka olette!\n\n-- Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.\n\n-- Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut\nNîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. -- Meillä on hevosenne mukanamme.\n\n-- Onko hevoseni täällä?\n\n-- On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te\nolette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.\n\n-- Kadotin valtakirjani. Froment varasti sen minulta.\n\nParooni vihelteli.\n\n-- Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut\nsiellä.\n\n-- Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia\nsiitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän --\n\n-- Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä\nluulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.\n\n-- Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin\nteitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.\n\n-- Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. -- Ja te voitte sanoa\nheille kuka minä olen.\n\n-- Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan\nkeneksi olette sanonut itseänne.\n\nTuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta\nhetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: -- Elkää\npeljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.\n\nMinä yhä vain tuijotin. -- Jumaliste! huudahdin vavisten. -- Kuka se\noli joka puhui?\n\n-- Se olin minä, Buton, kuului vastaus. -- Minulla on hevosenne, herra\nkreivi.\n\nJa se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton,\nturvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin\nratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset\neikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja\nvaltakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin\nkuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet\njo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston\ntalvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan\nRhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää\noli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen,\npuutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista\ntaloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet\npäiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo\nnäkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla\nmatkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nNîmes'issä.\n\n\nNîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa\njo olin kuullut kylliksi -- ja siihen oli parooni de Géol vielä\nlisännyt tuhansia seikkoja -- vakautuakseni siitä, että se oli täällä\neikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän\nöljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten\nvehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi\nratkaistavaksi. Ettei Pariisissa -- jossa ihmiset sekä tahtoivat ja\neivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa\nyhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja\nseuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän\nuudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä -- vaan täällä pantaisiin\nraja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus\nyhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja\njossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.\n\nNäihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli\ntemmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja\nmelkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas\nja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin\npuoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla\nvastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta\ntoisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko\nvielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla\nolisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki,\nmissä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko\nRanskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin\nkaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko\nvalaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi\nja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa,\nkunnes liekit ympäröivät Pariisia.\n\nKun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja\nminä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon\nodotettiin -- tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine\nkattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta\nluisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella\nja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi\ntorni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka;\nnäiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla\nkunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä\ntäällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä --\nkaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi\nryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset\nmenivät kiirein askelin eteenpäin.\n\nKaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli\ntrikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen\nkokardi -- se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen\nasia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot\nsoivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen -- minun korvissani kuului\nkellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan\nhyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja\nkannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan\njäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen\ntakia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin\njoka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania\nkansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan\naskeleen päähän.\n\nMutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki\nnuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet,\nnaiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua\nharmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut\nkaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään\ntalon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin\nnäet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain\nsilmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella\nDenisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo\nkadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin\nennenkin.\n\nPidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut\nläheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja\nkumminkin -- kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista\nonnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas\nsilmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli\nmerkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden,\nkannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin\nalas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka\noli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä\nkerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja\nkalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin\novea.\n\nOvi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin\najatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä\ntirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain\numpimähkään ottiko rouva vastaan.\n\nPalvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.\n\nKummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia\noli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki\nmikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta\nkalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä.\nPortaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä\noli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli\nvanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen\nja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.\n\nAstuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä\nunessa, joka hetkeksi lumosi minut -- odotin vain että Denise, ei\nrouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan\nollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle\nvastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan\näärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis\nja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti\nminuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.\n\nKun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta\nhän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: -- Ei\nteidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo\nvalmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie\nteidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.\n\n-- Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani --\n\nHän pudisti hymyillen päätään. -- Tehkää niin hyvin.\n\n-- Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. -- Jätin sen\nportille.\n\n-- Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän,\nmelkein käskevästi osoittaen oveen.\n\nLähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli\nsaattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän\nläpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista\nvarten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua\nniin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut\nsenlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni\nrupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä\nselittäisi kaikki.\n\n-- Rouva --? sanoin odottaen että hän mainitseisi nimen.\n\n-- Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja\nvakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin,\nmutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.\n\nAstuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu\nettä nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä\nsaanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa\nikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka\nhäiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli\nkahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi\nharppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka\nkahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin\nsomalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.\n\n-- Kylmääkö teitä? kysyi hän tullen minua ystävällisesti vastaan.\n\n-- Ei rouva.\n\n-- Sitten heti istuudumme, sanoi hän osoittaen pöytää.\n\nIstuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin\nihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi\nkummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat\nikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja\njos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen\nkäytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja\nloisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti\nkumosi sen.\n\n-- Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen\nlevottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein\nrukoilevasti minuun.\n\n-- Sauve'sta saakka.\n\n-- Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa --?\n\n-- En aio matkustaa tätä etemmä.\n\n-- Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. -- Te olette\nmuukalainen Nîmes'issä?\n\n-- Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.\n\n-- Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. -- Ja että yhä\nparemmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en\ntiedäkään, vielä.\n\n-- Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.\n\n-- En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin\nmiksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi\ntyttöseksi vain. -- Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.\n\n-- Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in\nläheisyydestä; nöyrin palvelijanne.\n\nHän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä.\nOlipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. -- Saux'sta Cahors'in\nläheltä? sanoi hän vihdoin.\n\n-- Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat,\nlisäsin: -- Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.\n\n-- Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. -- Ei, herra, minä\nvakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan.\n-- Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan\nkanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten.\n-- Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua\nveitikkamaisesti.\n\n-- Olen pelkkänä korvana, sanoin kumartaen.\n\n-- Kauniin Denis'en malja!\n\nNyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen\nvallattomasti, kehoittaen minua: -- Juokaa, herra, juokaa!\n\nKumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen\nkatseensa ajoi veren kasvoihini.\n\n-- Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. --\nNyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.\n\n-- Mutta kuinka te, rouva, tunnette asianomaisen?\n\n-- Niin kuinka? sanoi hän viattomasti, -- siinäpä se asia onkin!\n\nHän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi\nhän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea\nleikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten\nparhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen\nsanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä\nkaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä\nkävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä\nväkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti\nmiettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.\n\n-- Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät\nkoetukselle, jota te kenties ette kestä.\n\n-- Haluatteko että auttaisin teitä jollakin tavoin?\n\n-- Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas\ntakaisin.\n\n-- Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton.\nMutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?\n\n-- Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän\nlienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: -- Minä\nolen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.\n\n-- Kumminkin olen aina nöyrin palvelijanne.\n\n-- Kiitos, virkkoi hän rauhallisesti. -- Siis tapaamme etehisessä.\n\nAvasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin\nhuoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten\nmenin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin\nhänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä\nkauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli\nlaskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan;\nrouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen\ntoisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri\npanemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka\nsai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet\nsiihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!\n\nRouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn.\nHän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. --\nTunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. -- Antakaa\nminulle käsivartenne.\n\nHiukan levottomana -- kun aloin aavistaa vaaraa -- panin hatun päähäni\nja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme\njo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat\nmuurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin\nsata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille,\njosta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään\nkäsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen\netehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni\nkirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.\n\nRouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä\nja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän\npienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että\nseisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.\n\nVapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön,\njossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti\nvalaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän\nnäköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat\nenimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului\nkumea jupina -- ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi.\nSynkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi\nalttarin edessä.\n\nTuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat\nminua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin\njotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta\nkohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet:\nMiserere Domine!\n\nNiillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja\nhiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään\npäällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä,\nmilloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja\npimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset,\nrukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa\nja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin\nnäkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet\npainoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!\n\nVihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä\nseuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä\nkyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen,\njotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen\nylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja\nnyt alkoi pappi saarnata.\n\nAluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui\nsiitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden\nsuuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta\nJumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän\npuhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa\nläsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi\nhän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä\ntyöstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen\nheikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se\noli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä,\njatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon\nkorkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me,\ntietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita,\nemmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat,\nvaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon\nvoimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä\nmaailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat.\nMe uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me\nuskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me\nolemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme\nmaailman.\n\nHän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: \"Ja kumminkin --\nmiten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa.\nNe sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on\nolemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa\nkoska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta\nettä joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä -- vaikuttakoon\nsen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee\nhenkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta -- vaikuttakoon sen\nkuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa\npuolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen\nettä hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen\nvaikuttaa Jumala -- ja yksin Jumala!\n\n\"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä\npaikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me\nolemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei\nmeitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä,\nolemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä\nmaailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella\nmeitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan\nnäkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman\nedelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle?\nKuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa\npienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja\nkumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja\navaruuden lukemattomia maailmoita -- ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee!\nHän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva\nkaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?\"\n\nKun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä\nsamassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen,\nniin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet\nliikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen\nukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja\nrukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä\näänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä\nlumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja\nantoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois\nkäytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän\nvärähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan\nalle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin\npäästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa\nsalongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.\n\nEnnenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun,\nlaski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä,\njoka tunki sielun syvyyteen -- Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka\nseisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät\ntaistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt\njohtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette\njalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan\nkäsiin. Oi, -- hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois\nminusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: -- Oi Jumala, lahjoita\nminulle tämä mies palvelukseesi!\n\nSydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen\nkyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa\nsuustani.\n\nSain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: -- Kunpa vaan olisin\ntiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin\npaljon ystävällisyyttä ja minä -- minä en voi sitä millään palkita.\n\n-- Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla\nliikkeellä. -- Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin\nkäsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. -- Antakaa anteeksi\nminulle, sanoi hän nöyrästi, -- antakaa anteeksi minulle. Minä en\nmenetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin\nliian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te\ntahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?\n\n-- Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.\n\n-- Lähettäkää se takaisin!\n\n-- Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.\n\n-- Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun\npuolellani?\n\nHengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla\nhiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.\n\n-- Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta!\nja hän katsoi minuun säteilevin silmin.\n\nOlisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. -- Mitä varten? kysäsin\nmelkein tylysti. -- Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi?\nMitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä,\njoka mistään arvosta olisi?\n\n-- Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka\nolisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte\nmitä on tulossa ja kuinka me olemme --\n\nTässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen\nilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni.\nSeuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli\nylös.\n\nRouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän\nhetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan\nhiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei\nlukinnut sitä.\n\nÄlysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä\nrouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en\nkuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan\nkeskustelun kuulin aivan selvästi.\n\n-- Te ette tahdo avata ovea?\n\n-- En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella\nminua toisessa huoneessa, ystäväni.\n\nNyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän\nhengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa.\nMinua poltteli.\n\n-- Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista\nkaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän\nkanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä\nulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minä _tahdon_ tulla sisään.\n\n-- Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin\nsuuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt\nvoittamaan.\n\n-- Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta\njos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä --\n\n-- Häntä! huudahti hän raivoisasti. -- Häntä, kas sitä muka! Rouva,\nminä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista\nolen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta --\n\nMutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun,\njuoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä\nsilmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta\nettä iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.\n\nMies oli Louis de St. Alais.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nTiedustelu.\n\n\nEn ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun\nkirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä.\nSilloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika,\nvanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin\nodottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni\nystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana\nkuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja\nvirkoin leikillisesti:\n\n-- Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt\ntapaankin teidät.\n\nHetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui\nhän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen\nilme silmissään.\n\n-- Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. -- Oletko se todellakin\nsinä?\n\n-- Juuri minä se olen, ystäväni?\n\n-- Ja täällä?\n\n-- Täällä.\n\nMutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja\nkasvojenkin ilme muuttui -- aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun\nikkunaluukut suljetaan.\n\n-- Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke\nsilmissään:\n\n-- Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?\n\n-- Miksikö olen tänne tullut?\n\n-- Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. -- Miksi? Miksi olette tullut\n-- meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan\nsaatatte! Te ette tiedä sitä.\n\n-- Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta\näkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. -- Minä en ole salannut\nsitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin\nkohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun\nhuomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään\nvoi mieltäni muuttaa. Että --\n\n-- Te ette saa tavata häntä!\n\n-- Minun täytyy!\n\n-- Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.\n\nNyt rupesi rouva Catinot välittämään.\n\n-- Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut\nmielensä selvään ilmeni. -- Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt --\nnyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin --\n\n-- Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis,\nja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes\ntakaisin lattialla.\n\nRouva katseli häntä kummeksuen. -- Minä en luule teidän ennen tällä\ntavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. -- Ja jos\nse tulee siitä että -- tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka\nsäkenöivin silmin, -- että löysitte herra kreivin talossani, niin te\nsillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.\n\n-- Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.\n\nMutta nyt rouva todella suuttui. -- Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän\nylpeästi ja vakavasti. -- Viikkokauden on tämä talo vielä minun,\nLouis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän\nväräjävällä äänellä, -- ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten\nvaroituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat\nyhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.\n\nNuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui\nrouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.\n\n-- Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti,\nsuudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. --\nAntakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa\nlohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en\ntiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!\n\n-- Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois\nkyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. -- Mutta rakkaani, minä en\nymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta\nja -- suokaa anteeksi -- sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja\nnyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.\n\n-- Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja\nepätoivoisesti minuun.\n\n-- Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. --\nMatta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun\ntäytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni\nneiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.\n\n-- Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että _te_ ette löydä\nrouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.\n\n-- Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.\n\n-- Te ette koskaan voi löytää häntä.\n\n-- Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä\nparemmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?\n\n-- Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.\n\n-- Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?\n\n-- Enhän sitä ole sanonut.\n\nJa taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi\nsyrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka\nniin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St.\nAlais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä\nhänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä\nmarkiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua -- ellei tuon\nnäennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä\nLouis.\n\nKoetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä\nsuuttumustani. -- En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra\nkreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan\nme molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte\nmielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain\nerimielisyyksien --\n\n-- Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. -- Äitini talo Cahors'issa\non puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä.\nJa te puhutte erimielisyydestä!\n\n-- Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.\n\n-- Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, -- mutta\ntiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme\npuoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas\nettä uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän -- sangen vähän, sanoi hän\nhymyillen minulle, -- voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais\nsuostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme\n-- kuinkahan se olisi?\n\n-- Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun\nkatsomatta.\n\n-- Mutta sanoittehan te joku viikko sitten -- sanoi rouva Catinot\nkummeksien.\n\n-- Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään\nmuuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät\ntäällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan\nkotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa\nkäydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään\nmahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.\n\n-- Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. -- Ja\nensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä\nyksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten\nseuraan teitä kotiin.\n\n-- Sitä te, herra, ette tee.\n\n-- Olkaa vakuutettu siitä, että minä teen niin! vastasin uhallisesti.\n\nMutta nyt rupesi rouva taas välittämään. -- Ei herra kreivi, sanoi hän\narvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi\ntehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.\n\n-- Kiellättekö te sen?\n\n-- Kiellän.\n\n-- Siinä tapauksessa en sitä tietysti voi tehdä, mutta --\n\n-- Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy\nriidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen -- minä luulen,\njatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, -- että olisi parasta jos\nmenisitte.\n\nKatsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua\nnäkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän\npuhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen\ntahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin\nmahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut\nja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.\n\n-- Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle\nkätensä, jota minä suutelin.\n\n-- Huomenna kello kahdentoista aikana -- täällä! kuiskasi hän.\n\nNuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne\nkuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä.\nHän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä\nseisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.\n\nPalvelija seisoi etehisessä.\n\n-- Hevosenne löydätte Hôtel de Louvre'ssa, sanoi hän ovea avatessaan.\n\nAnnoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään\neteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen,\njoka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni.\nRouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä\njuuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä\nlyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä,\nkun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja\ntiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat\nlyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon\nväkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä,\nmutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat\nkääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.\n\nOivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun\nhetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in\nkäytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt\nseuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja\nmainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.\n\n-- Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. -- Mutta sehän\nteidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen\nsanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.\n\nNyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin\nottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen\nmatkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti\nsivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli\nhän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike\nkaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja\nsain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei\nminua ensinkään kummastuttanut.\n\n-- Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki\nminun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.\n\n-- On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa\nsanoi hän kohteliaasti. -- Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja\nepäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat\njokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki\non täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin,\nsanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.\n\nMinä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla:\n\"Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!\" Se pistettiin minulle käteen\nmatkalla, sanoin.\n\n-- Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme\ntuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne\nlentelivät ilmassa.\n\n-- Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin,\nettä hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.\n\n-- En, herra. Minä en tunne häntä.\n\n-- Mutta hän on perheineen kaupungissa.\n\n-- Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja\njatkoi sitten matalammalla äänellä:\n\n-- Kuuluuko hän noihin punaisiin, tahi -- toisiinko?\n\n-- Punaisiin! vastasin empimättä.\n\n-- Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in\nväliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi\ntahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi\npitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin\nkuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään\npuolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?\n\n-- Onhan se hyvin mahdollista. Herra Froment on siis täällä kaupungissa?\n\n-- Tunnetteko te häntä?\n\n-- Tunnen vähän, virkoin kuivasti.\n\n-- Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. --\nSitä on mahdoton sanoa.\n\n-- Minkätähden? Eikö hän sitten asu täällä?\n\n-- Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla\nkapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän\nsalaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, --\nhän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä\non talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät\nsanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette\nCabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin\nsaatte maksutta aterioida.\n\nPään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä\nnäytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn\nnojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja\nButon'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät\ntäällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa\npääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin\nruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin\npari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.\n\nLouis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos\nkiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa\npohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut\nkäteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta\naivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi\n-- rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään,\njossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon\nDenise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise -- ei, järkeni\nkieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi\nminut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa\nkunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja\nkiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka\nilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen\ntahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!\n\nVihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi\nvielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a\ntavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin\nkai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin\nehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit\nkohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten\nkattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan\nsiellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta -- tuo sisus, jossa\nmuinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit\nolivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita\ntaajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden\neteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en\nmitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui\nkuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä,\nkolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä,\nseisoin jo hänen edessään.\n\nMutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin\nhäneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani.\nHänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.\n\n-- Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin,\nkoettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.\n\n-- Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole\nminkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.\n\n-- Mutta minä olen kuullut sanottavan, että ne juuri ovat parhaita\nuutisia?\n\nHuulensa vapisivat mutta hän ei vastannut.\n\n-- Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin\nitsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. -- Te\nvoitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?\n\n-- En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla\näänellä.\n\n-- Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin\nvihamieliseksi?\n\n-- En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset\nsikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin\nteidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.\n\n-- Sekö on kaikki?\n\n-- Se on kaikki, sanoi hän liikkeellä, joka sanoi enemmän kuin sanat.\n\nSilmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen\novea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen\ntyytyä ja huudahdin kiivaasti:\n\n-- Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka\nnäin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte\nilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut\nminua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. -- Minä\ntarkoitan hyvää teille, -- ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?\n\nTuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.\n\nUlos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja\nvapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa,\nhervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi\ntuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis\nSt. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut\ntietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät\nkaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?\n\nEnsi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin\npäiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen\nvaloisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin\nerittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan\nLouis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä\nkuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia\nsorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.\n\nNäitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin\nsatojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin\ntaajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin\nsinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa\nolijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia.\nNe kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen;\nvälttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi\nsattui olemaan läheisyydessä.\n\nSaatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta\nkuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin\nkumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka\nkulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät\nolevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta\noli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä\nhattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä\nnäin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä.\nNiitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.\n\nKun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan\nvierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka\nedellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin\nhäneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.\n\n-- Oli, vastasi hän ivallisesti -- ja hänen veljensä myöskin.\n\n-- Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?\n\n-- Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna\nsärkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. -- Ja sitten niin pian\nkun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat\ntänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset\nTurin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien\nvuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.\n\n-- Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?\n\n-- Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin.\nSaattehan nähdä.\n\nJa nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä\nhetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment\noli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen\nollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi\nmuutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi\nhelposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli\nkulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja.\nKuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta\nennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin\nsen saavutin -- muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi,\nennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin -- oli joukon keskus\njo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.\n\nSiis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois\nnäkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä\nseisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin\nkaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella\npäin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta\npysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet\nensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen\nluokseen.\n\nSe oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan.\nMutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme\ntästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja\nmurheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.\n\n-- Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.\n\nMutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin\nkiivaasti: -- Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se\non, isä!\n\nMuutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti.\nVälttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut\nporttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.\n\n-- Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä\nBenoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat\nkäyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.\n\n-- Asutteko täällä?\n\n-- Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään\nminuun. -- Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen\njälleen astua alas; -- kenties olisi parasta että me --\n\n-- Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, -- jos asutte tässä, niin mennään\nvain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt\nteidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.\n\nHän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri\nvain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös.\nHänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut\nmuuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja\nVapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta\nikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos\nikkunasta.\n\nIsä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana\nruokkia kyyhkysiä. -- Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin\naivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.\n\n-- Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin\njyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut\nkatkeraksi.\n\n-- Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. -- Te tiedätte,\nherra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja\nuudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt\nkun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä\naseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että\nkirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat\ntänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta\ntoisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä\nja kaikenmoista petosta -- valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin\nyhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.\n\n-- Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin\nkotianne? virkoin äreästi.\n\n-- Arvelin lähteä joku viikko sitten, mutta se ei saanut aikaan, ja --\n\n-- Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. -- En minä siitä nyt\nvälitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on\nhullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä\nrouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun\nkanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te\ntiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. --\nAavistukseni ovat siis toteutuneet.\n\nAavistuksenne? Mitä sitten pelkäsitte?\n\nEttä sydämenne olisi osakkaana siinä, herra kreivi.\n\nMissä? Missä? Puhukaa suunne puhtaaksi!\n\n-- Neiti de St. Alais'n -- kihlauksessa.\n\nTuijotin häneen hetkisen kuin unessa. -- Hänen kihlauksessaan?\nKuiskasin hiljaa. -- Ja kenelle hänet on kihlattu?\n\n-- Herra de Fromentille\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nKaksi kosijaa.\n\n\n-- Froment'illeko? sanoin hitaasti. -- Se ei ole totta! Mutta jo tuota\nlausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä\nBenoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran\nsiitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena,\nsamalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa\nsenlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa,\nja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän\nkunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa,\nniin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin\nnostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista\nettä rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän\nnyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi\nantamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi.\nFroment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin\nettä hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun\nmuut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään\nkun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi\nnaiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.\n\nTuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen\npihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti,\njossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka\najattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä,\njotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät\nsoittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään\nkahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet\nmenivät siitä sisään.\n\nTuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo\nsuljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.\n\n-- Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta\nkysymään:\n\n-- Missä hän on?\n\nMutta isä Benoit vain ravisti päätään.\n\n-- Teidän täytyy se tietää! huusin -- minä kun näin sen hänen\nkasvoistaan. -- Teidän täytyy se tietää!\n\n-- Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun.\n-- Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni\nedestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.\n\nTuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin\nkuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen,\njohon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa\nvihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.\n\n-- Mutta miksi -- miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte\nollut mitään virkkamatta.\n\n-- Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit\nlempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä\nkäsivarrelleni. -- Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi\nteiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina\nriehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette\nkuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra\nkreivi?\n\n-- Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas,\naivan kuin olisin lyönyt häntä. -- Siksi että aijon seurata neitiä\nkunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin\nasti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja\nrakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen\npuolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa\nminulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne\nminä aion käsiini etsiä!\n\nJa odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään -- ja vaikka\nhän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua -- otin hattuni ja juoksin\nportaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen\nkaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin,\ntunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan\nniin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle\njälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa\npysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka\nryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua\nohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi\nkapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in\nja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät\nFroment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki\noli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien\npuhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.\n\nOnneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa.\nParooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä\nkatoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua\nyrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita,\njolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen\nkäytöksensä tykkänään.\n\n-- Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätään\nButon'ille.\n\nSilloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he\npyrkivät sitä salaamaan.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysäsin.\n\n-- Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton\nkiihkeästi. -- Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti.\nTieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.\n\n-- Näin sotamiehiä kaduilla.\n\n-- Kalviinilaiset ovat anoneet suojelusta.\n\n-- Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi\nparooni Géol katkerasti. -- Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan\nisänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät\nkasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin,\nniin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä.\nKatolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla\nsanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia,\nniin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä\nkanssa ja --\n\n-- Ja mitä?\n\n-- Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa,\nherra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!\n\nTuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen\ntehden kädellään oudon liikkeen. -- Suokaa anteeksi, sanoi parooni\nkiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti\nmyöskin, ja minä jäin yksin.\n\nLuullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta\nhetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin\nodottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä\nkadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla\nseisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän\nluokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen\nhuulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.\n\nEnnenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea\nkanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului\nkumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa,\nsitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja\nvarmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan\nheijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi\nja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi\nkadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.\n\nMutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. -- Sisään\nkaikki! kiljasi hän joukolle. -- Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre,\nsuljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, -- tekisitte\nviisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä\nmuukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.\n\nMutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun\npuolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle\nettä roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen\nilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon\niljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin\nravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan\nkyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma\nsotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon\nedessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät\nhuomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta\nryntäsi roistoväki eteenpäin.\n\nOlin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton\npäästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan,\njonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta\niltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle,\njossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa.\nKiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten\nenää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten,\njonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko\npysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät,\nja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n\nluona.\n\nLuultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu\nsotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja\ntalojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia\nliikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään\nja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.\n\nUlkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt\nkahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni\nolevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten\nseisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine\nse oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen\nhengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.\n\nKuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun.\nKului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta,\nmutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut.\nEpäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa -- kenties\noli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun -- sitten oli ruumis\nlaahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.\n\nKumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli\nvetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös\nportaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin\nisä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.\n\nViivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen.\nEpätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos.\nPihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi\nainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin,\nmutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta\näkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin\nselvästi naisen pään ja hartiat.\n\nSe oli Denise! Huusin hänen nimeänsä.\n\nMutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli\njälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset -- vaikka\nnekin kävivät yhä hämärämmiksi -- ja synkän, syvällä olevan pihamaan,\njoka eroitti minut hänestä.\n\nHetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus\nseurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se\ntuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni\nettä talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin\nolin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n\nluona.\n\nSe oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen\nvallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani\nja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan\npäädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti,\njonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä\nmenevän sisään.\n\nUlkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain\nkumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja\nulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa\nkatselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin.\nTutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että\nsitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli,\njossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas\nportaista.\n\nMinulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä\nlikaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja\nastun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin\nulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.\n\nSilloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan\npäässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään\noikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin\npunertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan\ntornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni\nihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki\nseutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.\n\nEn mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon\nsiinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos\npuettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani\nportille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli\nNeitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka\nsivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.\n\nEi ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja\novi sulkeutui äänettä jälkeeni.\n\nOlin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat\nvalkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties\noli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja\nvastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia\nasteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja\nkatsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.\n\n-- Veli, mistä tulette? kysyi eräs.\n\n-- Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua\nja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.\n\n-- Pyrittekö päällikön luo?\n\n-- Pyrin.\n\n-- Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin?\nkysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.\n\n-- Käy vallan. Painoin pääni alas, niin että päähine varjosi kasvot.\n\n-- Kuulen että ne alkavat sytytellä?\n\n-- Niin tekevät.\n\nMies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa\npylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten\nylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni,\narvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen\nkerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi -- mutta se\noli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen\nja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui\nDenise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta\npakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni\noli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.\n\nVihdoin kumminkin pysähdyin. -- Mitä siellä teette? huusi hän minulle.\n\n-- Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.\n\n-- Oliko se päällikölle?\n\n-- Oli.\n\n-- Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. -- Ja joutukaa! Sillä jos\nkirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa\nperille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?\n\nOlin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä.\nSillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini\nkatolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous\nja seuralaiseni huusi äkäisesti: -- Menkää alas, menkää alas ja\nlaskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja -- odottakaa kunnes tuon\nkynttelin.\n\nHän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka\nitsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme\nkulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo\nlöytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä.\nMenin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja\nhaparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja\nperältä häämöitti ikkuna.\n\nNyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen\naskeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani\ntulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota\netsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan,\njosko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja\nkoetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta\nei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain\nkuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen\ntakaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:\n\n-- Ken siellä?\n\nMinä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin\nkiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin\nkuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan;\nlähin heistä oli Denise.\n\nIlonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi\nkauhistuneena.\n\n-- Mitä tahdotte? änkytti hän. -- Te erehdytte. Me --\n\nSilloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti\nvetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä\n-- se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä\nenhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa,\nja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet -- seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä\nrintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.\n\n-- Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. -- Ne\nsanoivat teitä kuolleeksi!\n\nSilloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin\n-- niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun\npuhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa -- uhkaava vaara, pimeä\ntulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin\njo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen\nhuulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin\nvasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä\nerottaisi.\n\nMutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet\nunohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän\nalkoi tutkia:\n\n-- Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?\n\n-- Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta\nhän työnsi minut pois.\n\n-- Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. -- Ei nyt! Ne tappavat teidät jos\nteidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan\nkun aikaa on!\n\n-- Jättäisinkö teidät?\n\n-- Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. -- Minä\npyydän teitä tekemään sen.\n\n-- Jättäisinkö teidät Froment'ille?\n\nHän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. -- Te siis\ntiedätte sen?\n\n-- Tiedän.\n\n-- No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti\nja pelvotta silmiin, -- että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en\nkoskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo\nsanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen\nvaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja\nintoisesti menemään tieheni. -- Tässä talossa te ette ole turvassa,\nsanoi hän. -- Se on teille sama kuin kuolema -- kuolema. Äitini on\nsäälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja _hän_ -- talo on täynnä hänen\nliittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos\nhän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.\n\n-- Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi\nsyy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi\nhäntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta\nmiten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat\njuovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää\nlapsellinen.\n\n-- Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?\n\nHän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan\nkoskaan unhoita.\n\n-- Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, -- pelkäsinkö St. Alais'n katolla,\nkun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää\npeljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin\nenkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.\n\n-- Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen\nsanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei\nnäyttänyt kummastuttavan.\n\n-- Niin, sanoi hän -- hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse\nmuuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus\nja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet\ntaas syliini.\n\nMutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. --\nMenkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.\n\n-- Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan,\njos tarvitseisitte apua.\n\n-- Ikkunaaniko?\n\n-- Niin, sillä minä voin sen nähdä isä Benoit'n huoneesta.\n\nHänen kasvonsa loistivat ilosta. -- Minä lupaan sen, huudahti hän. --\nJumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin;\nhän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä --\n\nHän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme\nliikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita\nkuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku\novikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet\nhuokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle,\njonka hän hiljaa sulki.\n\n-- Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään,\nkasvonsa olivat lumivalkoset. -- Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he\ntappavat teidät.\n\n-- Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen\nseiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin\nantautunut.\n\nDenise ravisti päätään.\n\n-- Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa\nsänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.\n\n-- Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., --\nNiin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian,\npian, minä suljen oven.\n\nTänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että\njoku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä\nepäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin\ntunsin, käskevästi huusi: -- Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin\nvaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla\navaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä\nhuonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse\nvaatehuoneen oven takanani.\n\nMutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi\nläsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä\nvaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata\nkertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja\npelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli\nkasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos -- juuri aikanaan. Sillä\nkun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat\nhänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.\n\nHänen perässään tuli muutamia miehiä, sekin jolta portaissa karkasin.\n\nMarkiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei\nhuomioni joutanut kiintymään.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes ensimmäinen luku.\n\nKorkea asema velvoittaa.\n\n\nMutta hän ei kumminkaan puhetta aloittanut. Muuan miehistä hänen\ntakanaan astui esiin huudahtaen: -- Se on hän! Katsokaa, onhan hänellä\nvielä musketin peräkin kädessä.\n\n-- Käykää sitten häneen käsiksi ja viekää pois, sanoi markiisi de S:t\nAlais, ja kääntyen minuun lisäsi hän tylysti: -- Ken lienettekin,\nherra, niin oletan olleenne tietoinen vaarasta, mihin antauduitte,\nruvetessanne vakoojaksi. Miehet, viekää hänet pois!\n\nMiehistä puuttui nyt kaksi käsivarsiini, ja minä olin niin\nhämmästynyt herra de S:t Alais'in äkillisestä ilmestymisestä ja hänen\nkäsittämättömistä sanoistaan, etten muistanut vastustellakaan. Mutta\ntänlaisissa tapauksissa työskentelee ajatus nopeasti, ja seuraavalla\nhetkellä olin jo tajussani.\n\n-- Onhan tuo puhe vallan tyhjää, herra de S:t Alais. Te hyvin tiedätte\netten ole mikään vakooja. Te tiedätte mistä syystä täällä olen. Ja mitä\nsiihen tulee että --\n\n-- Minä en tiedä mitään, keskeytti hän minua.\n\n-- Mutta --\n\n-- Sanon vieläkin kerran, etten mitään tiedä! sanoi hän toistamiseen\nivallisella liikkeellä. -- Paitsi sitä, että löysimme teidät täältä\nmunkiksi puettuna, vaikka se on päivän selvää, että te ette ole munkki.\nYhtä hyvin olisitte voinut koettaa nousuveden aikana uida Rhône virran\nyli kuin tänä yönä tunkeutua tähän taloon -- niinkuin sen vallan hyvin\ntiedättekin! Viekää hänet nyt pois. Hänen asiaansa käsitellään siellä\nalhaalla.\n\nTuo oli jo liikaa. Riuhtasin irti vangitsijoista ja ryntäsin markiisin\neteen. -- Te valehtelette! Te tiedätte kuka minä olen ja tiedätte\nmyöskin miksi täällä olen.\n\n-- Minä en tunne teitä, kertoi hän taas jäätävällä kylmyydellä, -- enkä\nmyöskään tiedä miksi täällä olette. Se on totta, että kerran tunsin\nnäköisenne miehen, mutta hän oli ylimys, ja hän olisi ennemmin kuollut\nkuin koettanut henkeään pelastaa valheella -- keksityllä jutulla.\nViekää pois hänet. Onhan hän peloittanut neidin melkein kuoliaaksi.\nOvi oli luultavasti auki ja hän hiipi sisään luullen täällä olevansa\nturvassa.\n\nÄlysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin\nuhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että\nhän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut\npahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili\nhurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua.\nMeteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä,\njotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi\nsääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin\nettä etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli\nraivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli\nolemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui\nmielettömältä.\n\nJa yhtäkaikki -- yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni\njo puolitiehen ovelle, mutta silloin -- ja ties sen mitä muuten olisin\ntehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään -- ratkesi\nasia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli\nhuoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta\nnyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.\n\n-- Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. -- Ei, te ette voi, te ette\nsaa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä --\n\n-- Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. -- Te\nolette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä\nliiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: --\nPitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen\nsääliään.\n\nMutta Denise ei hellittänyt. -- Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä\nsärkevällä äänellä. -- Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, varoitti häntä veljensä, silmittömänä vihasta.\n\nMutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka\nsuhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.\n\n-- Minä en tahdo! huusi Denise. -- Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän\nlaski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa,\njoka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui\nuhoittelevan näköisenä veljensä eteen. -- Minä en tahdo! Hän ei ole\nvakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua\ntapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!\n\nSyvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät\nnuoreen tyttöseen.\n\n-- Oletteko mieletön? sähisi vihdoin markiisi.\n\n-- En olekaan mieletön, vastasi Denise silmät hehkuvina kalpeissa\nkasvoissa.\n\n- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta\nvapisevalla äänellä.\n\n-- En, sillä minä rakastan häntä, minä rakastan häntä!\n\nOn mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä\naivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä\ntunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi\nennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta\nvastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.\n\nTuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä\nriensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin\nkimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski\nde S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä\nkatalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti.\nHetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan;\nkamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima\nvoitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.\n\nOlin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa\ntuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki.\nMiehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin\ntuijotin heihin.\n\n-- Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan\nheistä kohteliaasti. -- Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä\nhellävaroin, muutoin --\n\n-- Hän on katala koira! huusin nyyhkyttäen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa!\n\nMiehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli\npimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä\nhetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan\njohtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.\n\n-- Eteenpäin! sanoi hän. -- N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta\nhakemaan.\n\nKäskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä.\nVartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet\nkaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla\nvalkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin\nvievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä\ntapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin\nvain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten\ntulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme\nsen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta\nyöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää\nlyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin\nyöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista,\nkäheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni,\nkuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin -- kaikki nuo äänet\nselvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla\nalhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas,\nse kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla -- se kai\nsyntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin\ntaivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen\nalla harjoitettiin.\n\nMiehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat\njännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin\ntekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli\nvastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla\nylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu\ntuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka\nei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu\ntaisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä\ntaisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri\nvirtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen\nverran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta\nsaisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme\nluonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan\ntoisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa\nodotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun\npäättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä,\nja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.\n\nMiesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in,\njonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta\nkirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä\nvoitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että\njos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin\nMontpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja\nse samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät\nliikkeen.\n\n-- Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. -- Ellemme\ntänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna\nolisivat sen tehneet.\n\n-- Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos,\nsanoi lyhdyn kantaja.\n\n-- Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas\nkiihkeästi. -- Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.\n\n-- Mutta jos Cevennien asukkaat ehtivät ennen heitä? Kuinka silloin käy?\n\nTähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta,\nkunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. -- Nyt\ntuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. -- Eteenpäin, herra!\n\nMutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla\noli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui\nkiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan\nlähelle, huusi hän meille:\n\n-- Onko Buzeaud siellä?\n\nMies, joka äsken oli puhunut, astui esiin ja sanoi kunnioittavasti: --\nOn, Herra.\n\n-- Ottakaa puoli tusinaa vankimpia miehiänne sieltä alhaalta, virkkoi\ntulija, joka oli Froment itse; -- hankkikaa toisen verran lisää Cabaret\nVierge'sta ja menkää sulkemaan katu, joka vie parakeista asehuoneelle.\nApumiehiä on kyllä. Miehittäkää myös muutamia taloja, että voimme\npitää kadun vallassamme. Ja -- mutta mitä tämä on? kysäsi hän äkkiä,\nkun katseensa sattui minuun. -- Kuinka tämä herra on tänne tullut? Ja\ntämmöisessä puvussa?\n\n-- Markiisi vangitsi hänet tuolla ylhäällä, vastasi Buzeaud.\n\n-- Markiisiko?\n\n-- Niin, ja käski toistaiseksi sulkea hänet n:o 6:teen.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Vakoojana!\n\nFroment'in huulilta kuului hiljainen vihellys, ja hetken aikaa me\nkaksi katsoimme jäykästi toisiimme. Lyhdyn liekkuva valo ja kenties\nmyöskin hänen kuohuksissa oleva mielensä tekivät rypyt hänen karkeissa\nkasvoissaan syvemmiksi ja varjot silmäin ja suun ympärillä synkemmiksi.\nMutta äkkiä hän hengitti syvään ja hymyili aivan kuin olisi tämä\nkummallinen kohtaus häntä huvittanut.\n\n-- Me tapaamme siis taas, herra kreivi, sanoi hän. -- Nyt muistankin,\nettä minulla on jotakin, joka on teidän omaanne. Olette kai tullut sitä\nnoutamaan?\n\n-- Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti\nsilmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.\n\n-- Ja markiisi tapasi teidät tuolla ylhäällä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän\nvartijain puoleen. -- Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan.\nMinä vastaan tästä herrasta -- joka kernaasti saa riisua valepukunsa.\nJa te -- sanoi kääntyen seuralaisiinsa, -- voitte odottaa minua tuolla\nylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille -- ja se on viimeinen sanani\n-- ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi\nsotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta -- että minä\nhirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa -- mutta\nettä sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?\n\n-- Kyllä, herra.\n\n-- Menkää siis! Minä tulen kohta jäljestä.\n\nHe menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme\nkahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan\nminuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön.\nHetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko\näsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai\neikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta\nkuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:\n\n-- Ainoastaan kolme komppaniaa on marssinut ulos.\n\nEn ymmärrä mikä mieleeni juohtui, kun samaan tapaan vastasin:\n\n-- Monestako?\n\n-- Kolmestatoista. Ja se merkitsee että mieslukumme on paljon pienempi.\nMutta kun ensin alotimme niin pääsimme etukynteen, ja nyt riippuu\nkaikki siitä, voimmeko siinä pysytellä. Ja kun kyläläiset tulevat\naamusella --\n\n-- Elleivät Cevennien vuoristolaiset ennen kerkiä.\n\n-- Ja jos upseerit jaksavat pitää Guiennen rykmentin kasarmeissa,\nja ellei pormestari nosta lippua kutsuakseen heitä ulos ja elleivät\nCalvinistat saa asehuonetta valtaansa -- niin luulenpa meidän siinä\ntapauksessa voivan tulla toimeen.\n\n-- Näyttääkö se siltä?\n\n-- Ei se näytä. Mutta jos niin kävisi -- tätä sanoessaan kääntyi hän\nensi kerran minuun ja hänen pontevissa kasvoissaan oli ylpeä ilme, --\nsilloin sitä vasta _miestä_ kysytään! Sillä tiedättekö minkä puolesta\nme tuolla alhaalla taistelemme? Ranskan, Ranskan puolesta! huudahti\nhän katkerasti ja tuokioksi laskien liikutuksensa valloilleen. -- Ja\nminulla on vain satamäärä roistoja ja murhaajia ja pappeja tuota työtä\ntoimittamaan, sillä välin kun te, hienot ylimykset, rauhassa ja levossa\nistutte rajan toisella puolen odottamassa mitä tuleman pitää. Minä\nteen kaikki omalla uskalluksellani, heidän etunsa eteen. Minä tapan\nkarhun ja he vievät nahkan. Heillä ei ole hätääkään, mutta ellen minä\nonnistu, niin tulen Favras'in tavalla hirtetyksi. No! Riittäisihän tuo\nkaikki pakoittamaan ihmistä yhtymään patriooteihin ja heidän kanssaan\nhuutamaan: \"Eläköön kansa!\"\n\nHän ei jäänyt vastaustani odottamaan, vaan sieppasi lyhdyn, viittasi\nminua tulemaan mukaansa ja astui edelläni käytävän läpi. Hän ei\nsanallakaan maininnut olostani talossa, suhteestani neitiin tahi mihin\ntoimenpiteisiin hän minun suhteeni aikoi ryhtyä; tultuamme ovelle\nseisatin hänet kun olin aivan epätietoinen hänen aikeistaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoin niin arvokkaasti kuin suinkin voin, --\nmutta minä haluaisin tietää mitä aiotte tehdä kanssani. Lienee kai\ntarpeetonta sanoa etten vakoojana tänne tunkeutunut ja että --\n\n-- Teidän ei ole tarvis sanoa minulle mitään, keskeytti hän minua\nmelkein törkeästi. Ja mitä toimenpiteisiini tulee, niin ne on pian\nselvitetty. Aion pitää teidät luonani, niin että te asiain pahoin\nkäydessä -- jossa tapauksessa minä en eläne tästä viikosta sivu --\nvoitte suojella neiti de St. Alais'ta ja viedä hänet turvalliseen\npaikkaan. Sitä varten saatte valtakirjanne takaisin. Se on minulla\nhyvässä tallessa. Mutta jos jaksamme puoltamme pitää ja jos meille\nonnistuu sytyttää tuli, joka polttaa nuo kylmäveriset mullistajat,\nsilloin, herra kreivi, on minulla sana sanottava teille. Ja me sovimme\nasiasta kunnon miesten tavalla.\n\nTuokion seisoin mykkänä hämmästyksestä. Seisoimme ovella portaiden\njuuressa, joita myöten juuri olin kulkenut alas, ja lausuttuaan\nviimeisen sanan pani hän jo jalkansa ensimäiselle portaalle ikäänkuin\nhän ei olisi vastausta odottanut. Hän piteli lyhtyä niin että se\nvalaisi portaita. Silloin laskin käteni hänen käsivarrelleen ja hän\nkääntyi suoraan minua kohti.\n\n-- Hra Froment, mutisin minä, mutta sitten en parhaalla tahdollanikaan\nsaanut sanaa suustani.\n\n-- Ei tarvita sanoja, virkkoi hän jalomielisesti.\n\n-- Mutta oletteko varma siitä -- että tiedätte kaikki?\n\n-- Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän\nminua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen\nhymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. -- Ja sitä paitsi olen varma\nvain yhdestä ainoasta asiasta.\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin\nkuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko\nparooni Froment tahi -- ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä\nkeskustella ja jälkimäisessähän -- hän kohautti hartioitaan -- se ei\nmitään merkitse.\n\nSen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin\nhäntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös,\njoissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä\npuuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas,\nhäämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä\nnäkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi\nhaaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin\npikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in\nmuurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin\nulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli\nrauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli,\njoka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.\n\nTornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä;\ntoiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas\nastelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli,\nen voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni\nFroment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä\nyksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin\nenemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset\nkunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin\nheidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa,\njosta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.\n\nEn tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista\nkumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les\nArénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista\nlähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää\nratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi\nsuoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset\npelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä\nkammotti -- tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia\nsitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat\nsiitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä\niltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä\nilmaisseet.\n\nUseimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja\nkun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin\nen ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa -- jossa molemmat puolueet\nvartioivat toisiaan odottaen huomispäivää -- ei huomispäivää eikä edes\nDeniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun,\nniin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä\nistuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä\nsyystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys,\nmikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa\nkaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa\nkatsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja\nhänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen,\njoka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten\ntahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen\npartaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.\n\nPuolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut\nruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta\nasemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin\nsiis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti\nvalaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin\nkuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä\nnaisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä\nse juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen,\nloistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa\narveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen\nistui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa\nsuoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä\n-- hiljaisen murheen perikuvana -- istui äitinsä rinnalla pöydän\nyläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja\nistui heitä lähellä.\n\nEn tiedä vetikö katseeni hänen katseensa puoleeni, vai sattuiko hän\nmuutoin katsomaan sinnepäin, mutta tuokiossa hän huomasi minut ja nousi\nhiljaa parahtaen pöydästä. Se kumminkin käänsi rouva de S:t Alais'n\nhuomion minuun, ja sillä välin kun ne, jotka istuivat välillämme,\niloisesti puhelivat mitään huomaamatta ja palvelijat tarjoilivat\nruokia, näin, että kaikki pöydän yläpäässä olijat tuijottivat minuun.\nOnnettomuudeksi markiisi de S:t Alais, joka oli hiukan myöhästynyt,\nsamassa astui huoneesen ja huomasi tietysti myöskin minut. Kuulin\nkirottavan selkäni takana, mutta huomioni oli niin kiintynyt Deniseen\nja hänen ympärillään olijoihin että käännyin vasta kun markiisi laski\nkätensä käsivarrelleni ja huomasin hänet.\n\n-- Herra, huusi hän kiroten -- huomasin että hän oli kalpeana vihasta\nja hämmästyksestä -- tämä on jo liikaa.\n\nSilmäilin häntä äänetönnä. Asema oli siksi arveluttava, etten keksinyt\nmitään pelastuskeinoa.\n\n-- Kuinka te olette täällä? kysyi hän äänellä, joka veti kaikkein\nhuomion puoleeni.\n\n-- Enpä oikein sitä itsekään tiedä. Mutta --\n\n-- Minä tiedän sen, sanoi ääni hänen takanaan. -- Ja jos haluatte\ntietää sitä, niin kreivi de Saux on täällä vieraanani.\n\nFroment, joka juuri astui huoneesen, sanoi tuon. Markiisi kääntyi kun\nolisi häntä lyöty. -- Siinä tapauksessa en minä enää ole vieraananne!\nhuusi hän.\n\n-- Niinkuin haluatte, vastasi Froment rauhallisesti.\n\n-- Mutta tämä ei ole minulle mieleen -- se ei ole minulle mieleen!\nhuudahti markiisi ivallisella katseella ja äänellä, joka kaikui\nhuoneessa. -- Se ei ole minulle mieleen.\n\nKuullessani hänen sanansa ja nähdessäni olevani kaikkien huomion\nesineenä, olisin voinut luulla olevani rouva S:t Alais'in salongissa\ntuota hullunkurista valaa kuulemassa, eikä että kolmeneljättäosaa\nvuotta jo oli kulunut siitä kun huolemme alkoivat. Mutta Froment'in\nääni herätti minut haaveilemasta.\n\n-- Hyvä, sanoi hän. -- Mutta etteköhän unohtane että --\n\n-- Tehän juuri unohdattekin, huudahti S:t Alais raivostuneena. -- Tahi\nette tajua -- ette tiedä -- että tämä herra tässä --\n\n-- En unohda mitään, vastasi Froment ja hänen kasvonsa synkistyivät.\n-- En unohda muuta kuin sen että häiritsemme vieraitamme, ja vähimmän\nkaikista unohdan antamanne avun, herra markiisi. Mutta, jatkoi hän\narvokkaasti, -- tänä yönä olen minä johtajana ja järjestäjänä. Minä\nolen tämänkin asian järjestänyt näin ja te saatte tyytyä siihen.\nTiedän, että te ette vaaran hetkellä petä minua. Tiedän että\nonnettomuuden sattuessa autatte minua, mutta uskon myöskin, että jos\nkaikki käy niin hyvin kuin nyt näyttää, niin ette tahdo turhia esteitä\ntielleni asettaa. Kas niin, herra markiisi, tämä herra istuutuu siis\ntähän ja me istuudumme rouva de S:t Alais'n pöytään. Tehkää niin hyvin,\nherra.\n\nMarkiisin kasvot olivat synkät kuin syksyinen yö, mutta toinen oli mies\nja hänen äänensä oli sekä kohtelias että käskevä; hitaasti ja ylpeän\nnäköisenä seurasi häntä markiisi, joka tietääkseni ei milloinkaan ollut\nkenenkään mieltä noudattanut. Yksin jääneenä istuuduin ensimäiselle\ntyhjälle sijalle, toisten uteliaasti minua silmäillessä. Mielestäni\noli tämä yöllinen juhlallisuus hyvin eriskummallinen, ja kun silmäilin\njuhlallisesti valaistua huonetta ja noita iloisia ihmisiä ja ajattelin\nkuolleita ja haavoitettuja kaupungilla, niin oli kaikki kuin unennäköä.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes toinen luku.\n\nRatkaisu.\n\n\nKun päivä, jota niin monet kärsimättömyydellä odottivat, hitaasti\nvalkeni, valaisi se Fromentin tornilla kalpeita kasvoja ja luulenpa\nettä siellä oli monta, joiden sydämissä epätoivo vallitsi. Se on juuri\ntuo aamuhetki, jolloin kaikki, paitsi taivaslaki, on väritöntä ja\npimeää, joka ihmisen rohkeutta kovimmin koettelee, aivan niinkuin se\nkylmä viima, joka silloin puhaltelee, tunkee läpi ruumiin. Vakavaksi\nmuuttui nyt niiden silmäin katse, jotka vähää ennen säteilivät\nlasien kanssa kilpaa -- valvoimme näet pitkään ja joimme kuninkaan,\nkirkon, punaisen kokardin ja kreivi d'Artois'n maljoja; miehet,\njoiden kasvot viini vähää ennen pani hehkumaan, kalpenivat nyt, heitä\nvärisytti katsellessaan ulos usvaiseen ilmaan ja kääriytyivät paremmin\nvaippoihinsa. Ja jos Nîmes'issä oli ketään, joka välinpitämättömyydellä\nnäki tämän päivän valkenevan, niin ei senlaista ainakaan minun\nläheisyydessäni ollut.\n\nFroment oli saarnannut uskoa, mutta uskoa löytyi parhaastaan vain\nkansassa tuolla kaduilla. Siellä oli epäilemättä monta, jotka\nuskoivat ja olivat valmiit sekä kuolemaan että säälittä tappamaan. Ja\nonhan mahdollista että joku senlainen löytyi meidänkin joukossamme.\nMutta useimmat niistä, jotka tänä aamuna kanssani katselivat alas\nNîmes'iin, olivat joko rohkeita seikkailijoita, Froment'in satunnaisia\npuoluelaisia tahi rykmenteistä eroitettuja upseereja. Aniharvat olivat\nAlais'n kaltaisia ylimyksiä. Kaikki olivat kyllä rohkeita ja viinin\nkiihoittamia, mutta Froment ei ollut ainoa, joka oli kuullut puhuttavan\nFavras'in hirttämisestä, Launay'n surmaamisesta ja miten Flesselles\nkylmäverisesti ammuttiin! Eikä hän ollut ainoa, joka oli selvillä\nsiitä, miten tuo kummallinen olento, jota sanottiin kansaksi, kostaisi,\nkun sitä uhoiteltiin.\n\nJa kun päivän toivottu koi alkoi näkyä, kun sen ensi hohde pani itäisen\ntaivaan rusottamaan, kun se tunki Rhône-laaksoa peittävän usvan läpi\nja kultaili vuorenhuiput lännessä, niin en läheisyydessäni huomannut\nketään, jonka kasvot eivät olleet vakavat, ei yhtään, joka ei näyttänyt\nkalpealta, väsyneeltä ja huolestuneelta.\n\nPaitsi Froment yksin. Mikä lieneekin ollut syynä siihen, mutta nyt\npäivän koitteessa osoittivat hänen kasvonsa sekä iloa että rohkeutta.\nKaiken yötä oli hän ollut aivan itsekseen, mutta nyt hän tuli luoksemme\nkaupungille päin olevan rintavarustuksen luo ja alkoi vilkkaasti\npuhella. Hän rohkaisi arkoja, ja piti voiton varmana. Olen kuullut\nvihamiestensä sanovan, että hänen luonteensa oli senlainen, ja ettei se\nsiis ole ansioksi luettava; että se oli turhamielisyys, joka kohotti\nhänet ihmisten tavallisia intohimoja ylemmäksi ja joka myöskin vaikutti\nsen, ettei hän koskaan pelkoa tuntenut; että hän intoisesti koettaen\nnäytellä osaansa kaikkein ihastukseksi, unhoitti että se oli jotakin\nenempi kuin vain näyteltävä rooli; ja että hän pani kaikki alttiiksi\nja antautui vaaroihin tuntematta sen suurempaa mielenliikutusta kuin\nnäyttelijä, joka näyttelee Cid'iä tahi Mithridatena ottaa myrkkyä.\n\nMutta minun mielestäni se osoittaa, että hän luonteeltaan oli ei\nainoastaan turhamainen vain myöskin erinomaisen urhea. Ja niin hän\nolikin. Ei kukaan, ken tuona aamuna näki hänet, voinut epäillä, ettei\nhän miljoonista ollut ainoa, joka silloisissa olosuhteissa parhaiten\nsoveltui johtamaan. Ollen uskalias, luottavainen, jopa iloinenkin, ei\nhän peruuttanut annettuja käskyjä eikä ilmi lausunut epäilyksiä. Kun\nusva neljän tienoilla hajosi, niin että voimme eroittaa kukoistavan\ntasangon, kaupungin ja kukkulat, ja kun Rhône'n puolelta kuului\nensimäinen kellonkumahdus, joka sai leivon laulun vaikenemaan, niin hän\nmelkein iloisena kääntyi seuralaisiinsa.\n\n-- Kas niin, hyvät herrat, virkkoi hän iloisesti ja pää pystyssä, --\nlähdetään nyt liikkeelle. Meistä ei saa sanoa, että olemme piilossa,\nemmekä tohdi näyttäytyä ulkona, tahi että me saatuamme muut liikkeelle\nitse pysyttelemme syrjässä -- aivan niinkuin Kansalliskokouksen\nraukkamaiset jäsenet, jotka lähtiessään kuningasta vangitsemaan,\nasettivat naiset etunenään, että nekin olisivat vaarasta osalliset!\nYlös siis! He veivät hänet Versailles'ista Paris'iin; me tuomme hänet\nsieltä takaisin. Ensimäinen askel on otettava tänään.\n\nEi mikään ole niin tarttuvaa kuin innostus. Hänen sanojaan\ntervehdittiin suostumuksella; katseet, jotka juuri ennen olivat synkät\nja alakuloiset, kirkastuivat äkkiä. -- Alas kavaltajat! huusi muuan. --\nAlas trikolori! huusi toinen.\n\nSilloin Froment kohotti kätensä kehoittaen hiljaisuuteen. -- Ei, herra,\nsanoi hän äkkiä. -- Ei 'alas trikolori'! Päinvastoin tulee meidän tehdä\nitsellemme oma. Eläköön kuningas! Eläköön uskollisuus! Eläköön laki!\nEläkööt nämä kolme!\n\nSe vaikutti. Satakunta ääntä huusi: -- Eläkööt nämä kolme! Nuo sanat\nkerrottiin alempana katoilla, ikkunoissa ja kaduilla kunnes ne kuin\ntulen liekki levisivät ympäri kaupungin.\n\nFroment kohotti kohteliaasti hattuaan. -- Kiitos, hyvät herrat,\nsanoi hän. -- Kuninkaan nimessä, hänen majesteettinsa nimessä minä\nkiitän teitä. Ennenkuin lopetamme saapuu se huuto Atlantin rannoille\nja La Manche'ssa saakka se kaikuu. Ja Rhône vapauttaa mitä Seine on\nvanginnut. Tänä päivänä ovat koko Ranskanmaan silmät teihin luodut!\nPitääkö roistoin ja tyhjäntoimittajain saada polkea vapaus jalkainsa\nalle -- pitääkö niiden saada anastaa oikeutemme elää, rukoilla ja\nvapaasti liikkua? Ne pilkkaavat Jumalaa ja ryöstävät hänen temppelinsä\nja Ranskanmaan kuningas istuu vankina. Tarvitseeko minun sen enempää\nsanoa?\n\n-- Ei! Ei! huusivat toiset hattujaan ja miekkojaan heiluttaen. -- Ei,\nEi!\n\n-- Niinpä en tahdo sanoja tuhlata, mutta minä tahdon osoittaa, että\ntäällä Nîmes'issä kunnioitetaan Jumalaa ja kuningasta ja että heidän\npalvelijansa täällä ovat vapaat! Seuratkaa minua; mennään kaupungille\ntarkastamaan kuninkaan vahtipaikkoja, niin saamme nähdä uskaltaako\nkukaan huutaa: 'Alas kuningas!'\n\nHänelle vastattiin kaikuvilla, tornia tärisyttävillä\nsuostumushuudoilla, tuokiossa he jo laskeutuivat tikapuita alas katolle\nja sitten eteenpäin portaille. Istuin tornin rintavarustuksella\nkatsellen miten ne pitkässä jonossa kulkivat katon poikki, miekkojen\nkahvat ja haarniskat kiilsivät päiväpaisteessa, nauhat liehuivat\ntuulessa ja ne puhuivat korkealla ja jyrkällä äänellä. Minun mielestäni\nse oli urhoollinen ja komea joukko; useimmat heistä olivat nuoria,\nheillä oli komea ryhti, ja kun he tuossa mies mieheltä laskeutuivat\nniitä samoja portaita myöten, joita minä edellisenä iltana tulin ylös,\ntunsin suurta myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Toinen puoli oli jo\nkadonnut näkyvistäni kun tunsin, että joku tarttui käsivarteeni. Se oli\nFroment, joka oli jäänyt viimeiseksi ja nyt seisoi siinä rinnallani.\n\n-- Te jäätte tänne, herra, sanoi hän painavasti ja katsoen minua\nsilmiin, -- ja jos huonosti käy, niin minun kai ei tarvinne pyytää\nteitä pitämään huolta neidistä.\n\n-- Käynee miten hyvänsä, niin kyllä minä hänestä huolta pidän.\n\n-- Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti\nilkeä ilme. -- Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta\nhänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on\ntoisillemme puhuttavaa.\n\n-- Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin\nmelkein ehdottomasti.\n\n-- Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta\njatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: -- Se ei ole sen takia\nkun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä,\nettä te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin\nsuojelukseenne. Jumalan haltuun!\n\n-- Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa\ntietä kun toisetkin.\n\nTämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut,\nja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista,\nniin selkeää ja rauhallista ja tyyntä -- se oli tuota aamun varhaista\ntyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta -- että silmäilin\nympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien\nkatujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat\nluokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani\nkyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet\nvierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa.\nMutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.\n\nNiin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli\nnyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot\noli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta,\njota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet?\nJa rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut\nsiunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet\ntulevaksi -- inhimillisestä luonnosta huolimatta -- kun vaan\nheidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä\nviljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta\nkuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin\nkiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja\npuolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä\nkiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset,\nhohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia\npalvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja\nrauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä\naikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin\nmelkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja\nvertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka\nmuutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta\nvähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin.\nKuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä,\nhuudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin\nkasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen\nyli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka\nmyöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla\nkaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon,\njoka juoksi tornia kohti.\n\nHuusin palvelijoille katolla, saadakseni tietää mitä tuo merkitsi.\n\n-- Ne käyvät juuri asevarastohuoneen kimppuun herra, vastasi muuan\nheistä.\n\n-- Kutka?\n\nHän ei vastannut, kohautti vain olkapäitään ja tähysteli yhä\nkiihkeämmin alas kaduille. Minä tein samoin, vaan aluksi ei mitään\ntapahtunut. Mutta sitten aivan äkkiä, ikäänkuin olisi ovi, joka\nsiihen saakka esti melun kuulumasta, avautunut, kuului suoraan allani\npirullinen ulvonta ja meteli, ja suuri väkijoukko ryntäsi kadulle. Sen\nkeskessä oli joukko munkkeja, joilla oli Vapahtajan kuvia käsissä.\nKauheasti kiljuen ja aseita heilutellen kääntyi rahvaanjoukko\nensimäisestä kadunkulmasta ja katosi näkyvistäni. Hetken aikaa\nkuuluivat vielä huudot ja melu, siitä voin päätellä joukon menneen\nkasarmeille päin, mistä silloin tällöin musketin laukauksia kuului.\nSilloin ymmärsin, että se oli apujoukko, jota Froment oli lähettänyt\nhakemaan. Kun sitten katsoin alas, huomasin, että puolet palvelijoista\noli mennyt tiehensä ja yksinäisiä olentoja hiipi kaduilla, jotka tähän\nsaakka olivat olleet aivan autiot. Nyt alkoi levottomuus minussakin\npäästä valloilleen. Päättävä hetki oli tullut ennen kuin sitä\nodotinkaan.\n\nHuusin muutamalle palvelijalle ja kysyin missä naiset olivat.\n\n-- Sitä en tiedä, herra, vastasi hän hätäisesti ja käänsi kalpeat,\npelokkaat kasvonsa minuun, sitten kääntyi hän taas pois.\n\n-- Ovatko he tuolla alhaalla?\n\nMutta hän oli liiaksi innostunut vastatakseen kysymykseeni ja pudisti\nvain kärsimättömästi päätään. En olisi mielelläni lähtenyt katolta ja\nhuusin sentähden miehelle, että hän veisi kunnioittavan tervehdykseni\nrouva de St. Alais'lle ja pyytäisi häntä tulemaan tänne ylös. Minua\nihmetytti, ettei hän jo ollut tullut sinne, naiset kun ovat uteliaita\nnäkemään mitä tapahtuu.\n\nMutta mies -- luullakseni eräs kokki -- oli niin peloissaan ettei hän\najatellut muuta kuin itseään eikä hän paikaltaan liikahtanut, mutta\nhänen toverinsa huusivat: -- Heti, herra, aivan heti!\n\nMutta nyt loppui kärsivällisyyteni, juoksin tikapuille ja niitä alas\nheidän luokseen. -- Katalat, huusin minä, -- sanotteko heti missä\nnaiset ovat?\n\nKaksi heistä kääntyi äkkiä. -- Mitä, herra?\n\n-- Missä naiset ovat? toistin kärsimättömästi.\n\n-- Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. -- Ne ovat\nmenneet kirkkoon rukoilemaan.\n\n-- Kirkkoonko?\n\n-- Niin, Kapusiinilaiskirkkoon.\n\n-- Eivätkö he siis ole täällä?\n\n-- Eivät, herra, vastasi hän hajamielisesti. -- Mutta -- mitä tämä on?\n\nHuomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois\nluotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin\nlaaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi\nselvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat\ntornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki\nkatselivat vähä väliä taakseen.\n\nPalvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen:\nOlemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille,\nja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään\nalas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat\nyhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan,\nkun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin\nryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä\nmyöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä\niltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja\nlevottomana -- täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja\nkun pelkäsin pahinta -- jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen\nalakerrassa.\n\nSiellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia\nmiehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat\nrappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja\nsilloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului\nmuutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut\ntyönnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan.\nViereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka\nkäsivarteen puutuin.\n\n-- Missä naiset ovat? Ovatko he jo palanneet kirkosta? Missä he ovat?\n\n-- En tiedä, vastasi hän lyhyesti, silmäillen rahvaanjoukkoa.\n\n-- Vieläkö he ovat kirkossa?\n\n-- En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa\nhuomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen\npelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.\n\nEtehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne\nraivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat\nkäskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset\nkehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja\neräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle;\nhetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne\nja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli\ntehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta\nne vain huusivat, etteivät he tiedä -- kuinkas he sen tietäisivät?\n-- tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan\nniinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan\nalhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n\nveljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta\naatelismiestä siellä vain oli.\n\nEn liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla\nkirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille\nvaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla\nturvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla.\nEtehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan\nmahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni\noli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta\ntuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo\nkärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti\npääsevän talon takapuolelle.\n\nPäästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista\ntuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas\nnäyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä,\njoita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään\nkeksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten\nkiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.\n\nMinä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin\nuudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin\ntulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan\nlähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään.\nKolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät.\nViimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.\n\nHuoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa\nkun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman\nhiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita.\nOlin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin\nkatolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös.\nSamassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties\nen enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten\ntuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa\ntietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi,\njoka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin\netehiseen.\n\nTulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään\ntoisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että\njoillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja -- se oli kreivi d'Artois'n\nväri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin\nettä hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja\nsilmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli\nrauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan\nitseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi.\nMiehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan,\npysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului\nvihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima\noli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti\nsen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.\n\nFroment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä\novien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla\nosoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet\nlähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian\nkautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.\n\nJos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä\ntälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen\nkasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.\n\n-- Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki\nlevottomat kysymykseni, -- tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen\ntakaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos\nitäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on\nvarustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän\nkovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.\n\n-- Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti\nenää ollut talossa.\n\n-- Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. -- Oletteko\nhullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?\n\n-- Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi\nmennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.\n\n-- Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. -- Jumala heitä\nauttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä\nsilmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän\nkylmästi. -- Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta\nollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota?\nSamassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä\nja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä,\nvastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä\nei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine\nmuureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä\nnuo synkät kasvotkin ympärilläni.\n\n-- Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin,\nsanoi Froment kylmäkiskoisesti. -- Eikä heillä ole kyllin väkeä\nmuurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja\nmitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo\naavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla\nkuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.\n\nMutta ihailuuni sekoittui nyt hiukan vastenmielisyyttä.\n\n-- Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. --\nJätämmekö hänet oman onnensa nojaan?\n\nHän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. -- Se\non totta, sanoi hän, -- unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.\n\n-- Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä\nhetkellä vihasin häntä.\n\nMutta hänen siinä katsellessa minua muuttui mielensä.\n\n-- Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella\näänellä. -- Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus,\n-- mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän\nperäytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä\non kymmenen yhtä kohti, mutta -- kenties joku mahdollisuus vielä on\nolemassa, jatkoi hän päättävästi. -- Menkää! Ja jos löydätte hänet ja\nonnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.\n\n-- Takaoven kauttako? kysyin.\n\n-- Niin -- ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan\nja painaen sen käteeni. -- Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä.\nOnnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain,\nmokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. -- Vielä on härkä jaloillaan, ja\nvielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nTuhatvuotinen valtakunta.\n\n\nNäillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään\netehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen\nhukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin\nkuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus\nestetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.\n\nJa kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli\nkiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat.\nItse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin\najatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja\njotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet\nryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat\nja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa,\nliikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti\nhän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän\nviittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen\najatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän\nniin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi,\najatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta\nnyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet,\nmutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin.\nMutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä.\nMuutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi\nminulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli\nsiihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.\n\n-- Avaa! Avaa! Minun täytyy päästä ulos!\n\n-- Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin\nkatsein.\n\nRohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti\npyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.\n\nMies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti\nahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies\npäästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: -- Vasemmalle!\nPäiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin\noven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin\npaikoilleen.\n\nVälillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien\npaukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli\nkädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin\npäällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että\njos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.\n\nAsemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen\nyksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä,\nja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai\ntoisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko\nkenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen\najatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen\ntalonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin,\njohti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen\npäästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään\nmonen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja\nkäännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta\npieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää.\nSeisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä\ntoimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt\nauttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.\n\nOlin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun\njoukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen\nikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna\noli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä\ntäytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin\nikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä\nlattialle.\n\nAivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului\nparahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine\nkasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä\nluultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä.\nKun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä\nJumalan nimessä vaikenemaan.\n\n-- Ovi! ovi! huusin minä. -- Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä\nen aio kellekään mitään pahaa tehdä.\n\n-- Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä\nsilmillään.\n\n-- Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. -- Sanokaa\nvain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!\n\nMenin hänen luokseen, pelko, joka siihen saakka oli hervaissut häntä,\nsai hänet nyt tointumaan. Hän aukasi takanaan olevan oven ja osoitti\nminua menemään kapeaa käytävää myöten. Kiiruhdin tieheni iloiten\naikeeni onnistumisesta, mutta ennenkuin ennätin avata oven, tuli\ntoinen nainen muutamasta sivuovesta, hän huudahti kauhistuksesta minut\nnähdessään.\n\n-- Mitä tietä pääsen Kapusiinilaiskirkkoon? kysyin. Hän kohotti kättään\nkauhistuneena, mutta vastasi kuitenkin:\n\n-- Menkää ensin vasempaan ja sitten oikeaan! Joko ne tulevat?\n\nEn malttanut kysyä mitä hän tarkoitti, vaan riensin ulos niin pian\nkun sain oven auki. Mutta silmäiltyäni ympärilleni meninkin kiireesti\ntakasin sisään ja suljin oven jälkeeni. Silmäni tapasivat naisen\nkatseen ja sanaa sanomatta otti hän salvan ja pani sen oven eteen. Sen\ntehtyä hän kääntyi ja riensi yläkertaan, ja minä seurasin perästä.\n\nTultuamme muutamaan huoneesen yläkerrassa riensimme ikkunasta\nvarovaisesti tähystelemään alas kadulle. Nyt ei hänen enää tarvinnut\nihmetellä miksi niin kiireesti palasin takaisin. Tuokiossa täytti\nmeluava ja kirkuva ihmisjoukko hiljaisen kadun, ja tuhansien askelten\nkopina pani ikkunaruudut tärisemään. Rivittäin kulki siinä roistojoukko\nohitsemme; ensimäiset kulkivat lähekkäin tahdissa, ne olivat\nmusketeilla varustetut, mutta jälkijoukko kulki sikin sokin, niillä\noli keihäitä ja kirveitä tahi ei aseita ensinkään, ne heiluttivat\nnyrkkejään ja huusivat: 'Arènes'iin! Arènes'iin!'\n\nTämä joukko oli jo itsessäänkin senlainen, että se voi saada\nrohkeimmankin miehen vapisemaan, mutta ne kantoivat vielä keskessään\njotakin mikä pani naisen vierelläni kauhistuksesta kiljaisemaan ja\ntarttumaan käsivarteeni. Heillä oli näet kuuden keihään nenässä kuusi\npoikkileikattua päätä -- joista yksi, eellimäinen oli iso ja paljas ja\nkauhea irvistys teki sen vielä kammottavammaksi. Kantajat kohottivat\npäitä ikkunoita kohti ja pudistivat niitä, niin että veriset suortuvat\nheiluivat. Näin ne marssivat ohi ja muutamien tuntien kuluttua oli katu\nyhtä rauhallinen kuin ennenkin.\n\nNainen, joka vavisten vaipui tuolille, kertoi että roistojoukko oli\nryöstänyt Cabaret Vierge'n ja että tuo paljas pää oli hänen lähimmän\nnaapurinsa, erään raatimiehen. En malttanut jäädä hänen kertomustaan\nkuuntelemaan, vaan jättäin hänet huoneesen riensin portaita alas,\navasin oven ja juoksin ulos. Kaikki oli taas niin kummallisen\nrauhallista. Aamun aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti alas pitkälle,\nautiolle kadulle, niin että tuo ikään silmäini edessä ollut kamala näky\ntuntui mielikuvituksen luomalta. Ei missään näkynyt elävää olentoa, ei\nyksiäkään kasvoja ikkunoissa. Hetkisen seisoin keskellä katua kirkkaan\npäiväpaisteen häikäisemänä ja epätietoisena mihin kääntyisin. Vihdoin\nmuistin miten nainen oli neuvonut minua ja riensin joukon jälestä\nkunnes saavuin ensimäiselle, oikeaan vievälle kadulle. Käännyin sinne,\nenkä ehtinytkään kauvas, ennenkuin ilokseni keksin rouva Catinot'n\ntalon.\n\nSe oli siinä niin hiljaisena ja autiona päiväpaisteessa; ikkunaluukut\nolivat kaikki kiinni, eikä missään näkynyt elon merkkiä. Mutta kun se\nkumminkin oli minulle jotakin tuttua, niin riensin portille ja kolkutin\nsitä kauan ja kovasti. Jyskytin niin, että kuolleetkin olisivat voineet\nsiitä herätä, kaiku kantoi äänen pitkin hiljaista katua, jossa muutamia\npäiviä sitä ennen oli liikettä ja hälinää. Tuo ääni värisytti minua\nseistessäni siinä portaalla talon edustalla; odottelin ikkunoita\naukeaviksi ja uteliaiden kasvojen katsovan ulos.\n\nEn ollut vielä oppinut täydellisesti tajuamaan miten suuressa määrässä\npelko voi hervaista ja miten voimakas se pelkurimainen vaisto on, joka\npidättää rauhallisen miehen oman lietensä ääressä kun kaduilla verta\nvuotaa. Ikkunoissa ei näkynyt ketään, ei yksikään ovi auennut ja mikä\noli pahinta -- talokin, johon pyrin, pysyi kuolleena ja hiljaisena.\nMenin alas portailta ja tirkistelin ylöspäin, mutta riensin kohta taas\ntakaisin ja aloin uudelleen kolkuttaa; nyt en enää ajatellut itseäni.\n\nMutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Ja siinä kuunnellessani kuulin\ntaas ääniä, jotka jo vallan hyvin tunsin. Roistojoukko palasi takaisin.\n\nKirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n\ntalolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon\njohtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä\npitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan\noven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti\nulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa\nilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi\nminulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen\npäiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut\nhiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.\n\nHän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa\nolin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota\nen elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja\nviimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi,\nettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä\nolin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon\nsisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät\nsynkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin\npolvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän\nNeitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat\nliikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas\nsilmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä\nja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi\naremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro\nnobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat\nkyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.\n\nHän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin\neteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan\ninnostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni\nolivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä\nrukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli\nmelkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran\nhetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että\nylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani\nja vaivuin polvilleni -- juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa\npäässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.\n\nPolvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja\ntoiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa\njatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi -- 'Ora pro nobis! Ora\npro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun\nlähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko,\nsilloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä\nlauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään\nja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään\npapin -- myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit -- joka risti\nkohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa\nhämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan\nroistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset,\nverisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut\nmiekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä\nheidän seuralaisistaan.\n\nMielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat\nalkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan\njohtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että\nitäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat\nmuka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin.\nTällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja,\njosta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les\nArènes'sta.\n\nTuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin\nkuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet\nvoivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei\nnaisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään.\nMutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa\nveri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee\nollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.\n\nKaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä,\nmutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja\nitsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen\nsilmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan.\nSilloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin\nhänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin\nkauhun hetkellä.\n\nSen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän\ntervehtikin minua katkeralla ivalla. -- Te ymmärrätte pian hyötyä\nvoitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää\nhän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin\nLouis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä\npuhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui\nminuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle\njotakin lausunut: -- Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki\nalttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa\nmuille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka\nhetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä\nälytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni.\nMutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä\nvainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien\naskelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven\ntakana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen.\nKaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin\nmiten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua.\nMutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi,\npääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n\ntaloa kohti.\n\nOlin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt\nolisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin\nettä näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat\nkasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät\nroistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja\nrouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia,\njotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että\nkirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis\neivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan\nsitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä\nkompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä\nperäytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä\nkauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen\nsekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset\nryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät\ntajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat\nja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan,\nlainehtivan meren kaltainen.\n\nKoettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi\ntajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset -- ja\nkolmas osa meistä kaikista oli naisia -- olivat tulleet mielipuoliksi\nja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun\njoukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa\nulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja\nsilloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja\nsydämeni herkesi lyömästä.\n\nSillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan\nja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka\nolivat tulleet kirkon läpi -- siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia,\nirvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme\nsuljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen\nmahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin.\nEdessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.\n\nVäliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen,\njoka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja;\npolvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti,\nkun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat\nmiesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa\nilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun\nne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.\n\nEi Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa\nole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani\nettä olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi\nhädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa\nrintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala,\najattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki\nmaailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan\nketään rakastaisi.\n\nSt. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi\ntoimimaan -- jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet\nmuuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja\nsenlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse\nja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä\nmeistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan\nnaiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät\nuskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.\n\nMutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja\nnaurunrähäkkää.\n\n-- Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. -- Ei, ei! Tulkaa te vain\nesille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään!\nTahi kenties emme!\n\n-- Katalat konnat!\n\nMutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät!\nHirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja\nriistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!\n\nHänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin\nmuuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.\n\n-- Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta\ntukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. -- Me annamme teille kolme\nminuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin\nnaiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia,\nja naisten veri tulkoon ylitsenne!\n\nSt. Alais seisoi mykkänä. -- Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin\nkauhistuksesta värisevällä äänellä. -- Tahtoisitteko tappaa meidät\nheidän silmäinsä edessä?\n\n-- Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin\nnaurunrähäkällä. -- Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen\nja keihästään heiluttaen. -- Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla.\nAstukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee!\nHieno katolilainen liemi, hyvät herrat!\n\nSt. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät\ntuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.\n\nEn voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan\ntajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin\nhänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien\nvälissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä\nja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän\npituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne,\njoilla oli naisia sylissä, -- eivätkä ne olleet harvat -- nojautuivat\nmuuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut\nkirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset\ntaas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja --\nuseat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet -- toiset taas St.\nAlais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi\narmottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain\nDeniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti\nselvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\nAjatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut\nvisertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa\nRhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä\nläheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia,\nettä koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me -- ainoastaan me olimme\nsaarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten\nkeskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman\nkuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.\n\nKäsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä\ntiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen\nkasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen -- tahi lieneekö sisarensa\nkasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä -- niin jotakin äkkiä näytti\njuolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että\nyksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti\nmarkiisi kätensä.\n\n-- Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. --\nOdottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen\nensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan\nmeitä. -- Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun\nivanaurun vastaukseksi. -- Joka ei ole minun puolellani, hän on minua\nvastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan\nnauruun.\n\nEn tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon\nhetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän\nsitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään\nalttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: -- Minä olen\nteitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän\nkanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan\nhenkiä --\n\nSen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka\nluullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden\nkärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa --\nja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin\nkuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen\nDenisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että\nniin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he\nraivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi\näitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan\nsuojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten -- vaikka hän puuttui kiinni\nminuun ja pyysi etten sitä tekisi -- ensimäisen, joka tuli vastaani ja\ntoisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas\nviskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan\nja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten\nummistin silmäni ja odotin lyöntiä.\n\nMutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni\nja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu\n-- tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten\nsyleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa\nmonta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nPäivä valkenee.\n\n\nJumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet\nkymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin;\nsain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia,\nnaisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat\nveren hyytymään ja sydämen seisattumaan -- ja mieletöntä naurua. Mutta\nseisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja\nvaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani\nasettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa,\nja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka\nosaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan\nsilmiini, ja ääni huusi iloisesti: -- Täällä on taas eräs! Ja hän on\nvielä hengissä!\n\nVaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla\nkuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja\nparooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja,\njotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin\npelastettu. -- Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin,\noikaisten käteni.\n\n-- Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. -- On jo tehty kylliksi\nja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun\nja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime\nhetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet --\n\n-- Tämä on viides, sanoi parooni Géol.\n\nButon ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut\npuoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin\nheidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä\nuteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin\noudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja\nhämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja\nastuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri\npudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa\nolkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi\nsen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä\nkädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.\n\nKaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo\nkuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa\nmuistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä\nraivoisasti. -- Missä neiti de St. Alais on? huusin. -- Mitä te konnat\nolette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette --\n\n-- Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän\nmoittivasti. -- Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa.\nEnsimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen\npäästään liikutetun.\n\n-- Kannettiinko hän tänne?\n\n-- Kannettiin, herra kreivi.\n\n-- Ja onko hän vahingoittumattomana?\n\n-- On, on!\n\nSen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä\nvoi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon\nvaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava\nolkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon\nverta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä\nminä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan\nhurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli\ntehnyt, itki katkerasti.\n\nTänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan\nKapusiinilaisluostarissa -- jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi\nja tehnyt toimensa pesäpaikaksi -- Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin\nomassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan.\nNoista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä\najettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan\nja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin\nsittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan\nkapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta\nnyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista,\nnimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana\npitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat\nmerkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna,\njotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät\nmaailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat\nfilosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi\npäivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain\nkidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia --\npunastun kun olen pakotettu myöntämään sen -- ei missään muussa maassa\naikanamme ole löytynyt.\n\nMutta näitten rikoksien kanssa -- minä en nyt puhu guillotinin toimesta\n-- minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä.\nMyöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi -- ja kenpä ranskalainen\nlienee niistä osattomaksi jäänyt? -- toiste kenties kerron niistä.\nNyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat\nkanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan\nkolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin\noli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien\nvierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.\n\nNeljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais,\nja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja\nrikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa.\nKaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla;\nliedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin\nillallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista\ntuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä,\npimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän\nmentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen\nkatselemiseen.\n\nSe oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi\nrakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät\neroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet\nvapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki\nerimielisyydet unohdetut. -- Veljeni! -- Veljesi! pääsi yhtaikaa minun\nja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli\nkuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt.\nIsä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes\ntakaisin valittaen: -- Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä\nmaata!\n\nViereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä\nkiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että\nvoimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa\nsurua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa,\nhän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa,\nniin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva\nCatinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine\nikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla,\npitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina\nnousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului\nkorviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme\nFromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan\nulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas\nkeskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi,\ntuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.\n\nLouis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin\nkutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin\nlattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen\nperästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus\nvaaran perästä -- se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään.\nJa kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa,\nhänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja\nhänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi\noli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että\nolin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen.\nEntisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että\nolimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia\nteitään.\n\nKotvasen kuluttua, kun jo oli jotenkin hämärä, tuli Louis luokseni.\n\n-- Tahdotko seurata minua? kysyi hän jyrkästi.\n\n-- Rouva St. Alais'in luoko?\n\n-- Niin, hän haluaa tavata sinua, vastasi hän pitäen ovea auki ja\npuhuen niin oudon rauhallisesti, aivan kuin se, joka tietää odottaa\nonnettomuutta.\n\nOlin peräti voipunut ja seurasin Louista aivan koneellisesti, mutta\najatukseni pysyivät kiinni menneisyydessä. Mutta tuskin pääsin\nkynnyksestä yli viereiseen huoneesen, joka oli kirkkaasti valaistu,\nkun jo heräsin tietoisuuteen todellisuudesta. Rouva St. Alais lepäsi\nvuoteessa vastapäätä ovea, niin että heti sisään astuessani näin hänen\nkasvonsa ja kohtasin hänen katseensa. Hän makasi tyynyjen varassa,\nkasvot olivat hyvin kalpeat, mutta kasvopäillä oli punaisia laattoja\nja silmissä outo kiilto. Mutta ei se eikä onnettomuutta ennustava\ntapakaan, millä hän hypisteli peitettä puhuessaan, herättänyt minua\ntuntoihin. Kasvojen ilmeessä oli jotakin niin oudon iloista ja\nvälinpitämätöntä, joka ei ensinkään sopinut olosuhteisin, ja se se sai\nminut melkein kivettyneenä seisahtumaan.\n\nHän huomasi empimiseni ja moitti sitä iloisella ja teeskennellyllä\näänellä, joka vaikutti kamalammin kuin rajuimmat surun purkaukset.\n\n-- Tervetuloa, herra kreivi, sanoi hän. -- Minua iloittaa että\nkumminkin hiukan ujostelette. Mutta emme me aio teitä ankaruudella\nkohdella. Myöhäkin katumus on parempi kun ettei ensinkään katua, ja --\nmissä on viuhkani, Denise? Tuo viuhkani, lapsi!\n\nTukehdutetulla nyyhkytyksellä yritti Denise nousta paikaltaan vuoteen\nääressä, mielenliikutus pyrki valtaamaan häntä, mutta rouva Catinot\nlaski kätensä hänen olalleen, painoi hänet takaisin istumaan ja ojentui\nottamaan sivupöydällä olevaa viuhkaa.\n\n-- Kiitos, ystäväni, sanoi rouva de St. Alais, leikitteli hetkisen\nviuhkan kanssa ja hymyili meille toisille aivan niinkuin satoja kertoja\nennen olin nähnyt hänen hymyilevän omassa salongissaan. -- Ja nyt,\nherra kreivi, sanoi hän ilkamoiden, niin että oikein kauhistutti, --\ntoivon olevanne niin kohtelias että myönnätte minun oikein ennustaneen?\n\nMutisin joitakuita epäselviä sanoja; rouvan hymyilevät kasvot, toisten\nkumartunut vartalo ja poiskääntyneet silmät -- kaikki teki niin kamalan\nvaikutuksen.\n\n-- Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi\nmeihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. -- Ja jos tahtoisin\nolla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt\nkun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset\nunhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että -- mutta missä ovat\ntoiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!\n\nHän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. -- Missä\nherra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän\nlupasi todistaa aviosopimusta.\n\nLouis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun\nikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut\ntullut.\n\nRouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä,\nsillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: -- Eihän vain\nmitään liene tapahtunut?\n\n-- Ei ole, ei ole, kaiketi hän kohta tulee, vastasi Louis.\n\nMutta hänen levottomuutensa ei asettunut. -- Entä Viktor? eikö hänkään\nole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?\n\n-- Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla\nnyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä,\njonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi\nestäneet häntä näkemästä.\n\nHän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin\nherättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta\nsamassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n\nkatse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen\nkasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta.\nHän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.\n\n-- Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, -- minä näin niin kummallisia\nunia viime yönä -- vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän\nse vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani -- että\nlinnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta\nMontaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että\nkansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi,\njatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. -- Ikäänkuin\nmikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa\nunta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen\nviuhkalla, -- mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan\nollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin\nmieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin\nkertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia\nsaada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari\ntekivät ihmisen rikolliseksi.\n\nHän vaikeni. Viuhka putosi kädestä ja hän silmäili levotonna\nympärilleen.\n\n-- Luulenpa -- luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella\näänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja -- näki selvästi että hän\nkärsi kovia tuskia. -- Louis, valitti hän, -- missä kirjurikin lienee?\nVoisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja\nherra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.\n\nOn helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä,\nmutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus\nsai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet,\nvaltoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin,\njolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin\näänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri,\nnuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.\n\n-- Paperit ovat viereisessä huoneessa, rouva, sanoi hän vakavasti.\n\n-- Mutta ettehän te ole herra Pettifer? vastasi rouva St. Alais\närtyisesti.\n\n-- En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä\nkotoaan.\n\n-- Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti.\n-- Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on\nallekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?\n\n-- Ne ovat viereisessä huoneessa.\n\n-- Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen\nmeitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa.\n-- Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. -- Minkätähden\nhän ei tule?\n\n-- Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi\nkerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen\nsointu. -- Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja\nsivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.\n\nMutisin anteeksipyynnön ja seurasin häntä.\n\nHämärässä huoneessa etsi lääkäri hartaasti jotakin.\n\n-- Antakaa joku paperi, sanoi lääkäri hiukan kärsimättömästi. -- Joku\npaperi, mikä tahansa vain.\n\n-- Ei, huudahti Louis, ääni käheänä tuskasta, -- se riittää jo -- tämä\nilvehtiminen. Minä en enää siihen rupea.\n\n-- Herra --\n\n-- Minä sanon, etten enää rupea siihen, huudahti Louis kiivaasti ja\nnyyhkytys pyrki valloilleen. -- Sanokaa hänelle totuus.\n\n-- Hän ei meitä uskoisi.\n\n-- Muu kaikki on parempaa kuin tämä ilveily!\n\n-- Luuletteko todellakin niin? kysyi lääkäri hitaasti ja painavasti.\n\n-- Luulen minä.\n\n-- Mutta minä en ainakaan tahdo olla siihen osallisena, vastasi lääkäri\nvakavasti. -- Tahdon olla vapaana kaikesta edesvastauksesta. Ettekä\ntekään, herra, ryhdy mihinkään ennenkuin saatte kuulla mikä semmoisen\nteon välttämätön seuraus on.\n\n-- Eihän äitini kumminkaan koskaan parane, sanoi Louis ykspäisesti.\n\n-- Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia\nelämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa\nhelpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä\nsaako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta,\npoikansa kuolemasta tahi --\n\n-- Se on kauhistavaa, vaikeroi Louis.\n\n-- Saatte valita, sanoi lääkäri jäykästi.\n\nLouis silmäili ympärilleen. -- Tässä on muuan paperi! sanoi hän äkkiä.\n\nLuullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta\nkun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja\nViktoria. -- Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella\nkiivaudella. -- Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain\nteidän välillänne liene mitään -- mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen\nmoittivasti minuun.\n\n-- Ei ole, vastasin murtuneella äänellä. -- Sen vannon.\n\n-- Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut?\nSilmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla\nheloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt\nalinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi,\nja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi\nhän jostakin ollut levoton.\n\n-- En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen\npuhua tavallisella äänellään. -- Enkä muista olla niin iloinen kuin\ntässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa\nhänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra\nkreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa\ntilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra!\nPelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!\n\nDenise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut\nhänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän\nliikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan\nsuutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin\nhänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini,\nja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä\nkaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla\nseisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.\n\n-- Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, -- hän ujostelee vielä.\nOlkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento,\nja -- mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten\nylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. -- Minä --\nmutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui\npelokkaaksi. -- Mitä se on? Tuokaa joku tänne -- tehkää hyvin. Lääkäri\n-- ja Viktor!\n\nDenise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta\nsilloin lääkäri viittasi minulle. -- Menkää, kuiskasi hän, -- menkää ja\njättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.\n\nNäin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle\ntyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki\nisäni kanssa, täytettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana\naamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin\nmuuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin\nkunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden\nkuluessa oli saanut kokea -- viisikymmentä vuotta kestäneen\nrauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan\nvaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen\nparhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus\ntoi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia,\njotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on\nonnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas --\njoita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä\n-- oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta\nolihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi\nkuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja\nsitten oli unhoitettu.\n\nOlen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää.\nViimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä\nkaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella\nmeitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin,\nsiellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi\naluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset\nturvalliseen paikkaan.\n\nMinun on Buton'ia kiittäminen siitä, etten kuitenkaan niin tehnyt, sitä\nkun sittemmin olisin saanut katkerasti katua. Hän kysyi mihin aioin\nlähteä, ja kuultuaan tuumani, asettui hän selin oven eteen.\n\n-- Jumala estäköön teitä, herra kreivi, sitä tekemästä! virkkoi hän. --\nNe, jotka menevät, menevät ijäksi, ja harvat koskaan palaavat!\n\nVastasin kiivaasti: -- Lorua! Vuoden kuluttua te jo polvillanne\nrukoilette meitä palaamaan.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Kun ette voi järjestystä ylläpitää ilman meitä.\n\n-- Se ei ole kovinkaan vaikeaa, vastasi hän kylmästi.\n\n-- Ajatelkaapa vain minkälainen tila täälläkin on!\n\n-- Se muuttuu.\n\n-- Mutta kuka hallitsee?\n\n-- Kunnollisin, vastasi hän ykspäisesti. -- Uskotteko vielä kaiken\nsen perästä mitä on tapahtunut, että miehellä täytyy olla arvonimi\nvoidakseen lakeja laatia -- te itse tietysti aina lukuun ottamatta.\nLuuletteko että miehellä pitää olla tukka jauhoitettuna voidakseen\ntaistella?\n\nMinä uskon, että kun se, joka ei tunne merta, rupeaa luotsiksi, niin on\naika lähteä laivasta pois.\n\n-- Oppimaton voi oppia. Ja mitä laivasta lähtemiseen tulee, niin ne\nvallan hyvin voivat mennä, joilla ei ole mitään tekemistä siellä.\nKuunnelkaa te neuvoani, herra kreivi. Kolmessa päivässä on täällä\nNîmes'issä tapettu kolmesataa henkeä.\n\n-- Ja kumminkin neuvotte minua jäämään?\n\n-- Niin, sillä verta on tullut väliimme, sanoi hän jyrkästi. --\nTäällä on tehty tekoja, joita ei aivan pian unhoiteta eikä anteeksi\nanneta. Ja joka nyt maasta lähtee se lähtee ijäksi. Mutta, jatkoi\nhän liikutettuna, -- totelkaa neuvoani ja jääkää kotiin. Matkustakaa\nlinnaanne ja eläkää rauhassa siellä, niin ei kukaan tee teille mitään\npahaa.\n\nHänen puheessaan oli paljon totta. Kaikessa tapauksessa minä\npidin hänen neuvonsa niin hyvänä, että päätin seurata sitä, ja\nneuvoinpa vielä muitakin tekemään samalla tavalla. Mutta Louis pysyi\npäätöksessään järkähtämättömänä. Kaikki nämä tapahtumat olivat häntä\nniin kauhistuttaneet, ettei hän enää tahtonut jäädä maahan. Mutta hän\nei vastustellut kun pyysin häneltä Deniseä vaimokseni ja neljänkolmatta\ntunnin kuluessa hänen äitinsä kuoleman jälkeen meidät yhdistettiin.\nIsä Benoit vihki meidät tuossa synkässä talossa Kapusiinilaiskirkkoon\nvievän solan varrella; yht'aikaa vihittiin myöskin Louis ja rouva\nCatinot, joka aikoi seurata miestään maanpakoon. Lienee tarpeetonta\nmainita, ettei näitä häitä iloisesti vietetty, ei juhlittu, ei kuulunut\nkellojen soittoa eikä näkynyt morsiusneitoja, kaikki oli hiljaista ja\nsyvän surumielisyyden varjostamaa. Mutta pilvinen aamu selviää useinkin\npäiväpaisteeksi, ja vaikka me avioliittomme ensimmäisenä kolmena\nvuonna saimme kokea paljon vaaroja, jopa murheitakin -- joista kenties\nvastedes vielä kerron -- niin ei minulla ole ollut syytä hetkeäkään\nkatua naimistani. Denisen hellyys ja myötätuntoisuus auttoi minua\nolemaan rohkeana vaikeimpinakin aikoina, ja kun parempi aika koitti,\nkun tukka harmeni ja uusi Ranska syntyi, oli vaimoni aina elämäni\nsulostuttajana, hän yhdistyi yhä lähemmin kaikkiin pyrintöihini.\n\nEnnenkuin lopetan, sanon vielä muutaman sanan siitä miehestä, jota\nminun paitsi Jumalaa on kiittäminen onnestani. Hän pääsi hengissä\nkapinasta, mutta minä en koskaan enää nähnyt Fromentia Nîmes'istä. Kun\nhänen taloansa kolmantena päivänä ammuttiin kanuunoilla ja rynnäköllä\nvoitettiin, pääsi luullakseni vain yksi ainoa siitä hengissä, ja\nse oli Froment, tuo voittamaton, Ranskan kuningasmielisten etevin\njohtaja. Hänelle onnistui päästä rajan yli Turin'iin, siellä häntä ne\nkunnianosoituksilla vastaanottivat, joiden apu kenties olisi kaikki\npelastanut, jos se olisi annettu aikanaan. Mutta, ken tappion kärsii,\nse tavallisesti aina unhoitetaan; kaikki vähitellen jättivät hänet ja\naikaa myöten hän yhä katkerammin valittaa. Minä koetin kerran ottaa\nselkoa hänestä auttaakseni häntä, mutta silloin hän juuri otti osaa\nmuutamaan sotaretkeen Afrikan rannikolle, ja sitäpaitsi olivat oloni\nsilloin senlaiset, että jos olisin saanutkin selkoa hänestä, niin en\nolisi voinut hänelle mainittavampaa apua antaa. Luulen hänen kohta\nsen jälkeen kuolleen, mutta luotettavia tietoja siitä en ole koskaan\nsaanut. Mutta kuolleena tahi elävänä, niin olen aina velvollinen\nkunnioittamaan häntä ja olemaan hänelle kiitollinen elämäni suurimmasta\nonnesta.\n\n\n\n"]