[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7wj2jHu7da7KBC3nM07U2ukSUIhioWSQdHsA1O-WAyY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2417,"Pieni novellikirjasto VIII","Usea tekijä",null,"2417-usea-tekija-pieni-novellikirjasto-viii","2417__Usea_tekijä__Pieni_novellikirjasto_VIII","novelli",[12],"seikkailu",[],"fi",1888,1897,19252,123528,false,64183,[22,23],"Fiction -- Translations into Finnish","Short stories -- Translations into Finnish",[25,26],"Adventure","Short Stories","\"Pieni novellikirjasto VIII\" by Various is a collection of short stories written in the late 19th century. This anthology features a variety of tales, including adventure and dramatic encounters, showcasing the literary styles and themes of its time. The content likely explores human experiences in diverse settings, and one of the stories involves a perilous encounter with cannibals and the desperate struggle for survival at sea.  The opening of the anthology begins with \"Ihmis-syöjiä,\" a gripping story narrated by a second mate on a sailing ship traveling from Honolulu to Sydney in 1860. As the ship approaches the dangerous Louisiade archipelago, they find themselves in need of fresh water and must land on an island notorious for its savage inhabitants. The tension escalates when they are attacked by the island's natives, leading to a harrowing escape filled with danger and resourcefulness. The protagonist reflects on prior experiences with cannibals, and through cunning and luck, they narrowly avoid disaster, setting the stage for further adventurous narratives in this intriguing collection. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Novellikokoelma sisältää jännitystä ja seikkailua painottavia kertomuksia eri puolilta maailmaa. Tarinat vievät lukijan muun muassa Etelämeren saarille, Mississippijoen varrelle ja myrskyisille vesille.","'Pieni novellikirjasto VIII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2417.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIENI NOVELLIKIRJASTO VIII\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIhmis-syöjiä, J.O. Hansen\nPieni Mea. Suomennos\nSeikkailu Missisippi-virralla, Felix Lilla\nUskollinen naissydän, W. Heimburg\nMyrskyssä, Max Bernstein\n\n\n\n\nIHMIS-SYÖJIÄ.\n\nKertonut J.O. Hansen.\n\n\n1.\n\nVuonna 1860 olin minä toisena perämiehenä eräällä hyvällä\npurjelaivalla, joka kulki Honolulusta Sydneyhin. Olimme jotenkin\nhyvällä onnella suorittaneet kappaleen matkaa Austraalian monilukuisten\nsaariryhmien välitse, kunnes saavuimme Louisiadein pitkälle ulottuvan\nsaariston lähelle. Ne ovat kaakkoon päin Uudesta-Guineasta. Siellä\ntapasi meidät useampia viikkoja kestävä tyven, ja seurauksena oli, että\njuomavetemme loppui. Meidän oli joltakin noista saarista saatava\njuoma-astiamme täytetyiksi.\n\nSe tehtävä oli näillä tienoilla jotenkin arveluttava yritys, sillä\nmerimiesten kesken tunnetaan Louisiadi-saariston villit alku-asukkaat\nverenhimoisimmiksi kaikista Etelämeren ihmis-syöjistä.\n\nNuo saaret ovat muuten luonnostaan erittäin ihanat. Yksi niistä oli\naivan lähellämme. Koralliriutta oli sen ympärillä, mutta riutassa oli,\nkuten tavallisesti on laita, aukko sillä kohtaa, jossa puro saaren\nrannalla laskee mereen, joten oli helppo tuon aukon kautta soutaa\nsaarelle. Solakoita kokos-palmuja kasvoi rannalla, ja niiden takana\nviheriämetsäisiä ylängöitä. Vieno länsituuli toi saarelta sieramiimme\nsuloista kukkaistuoksua. Kun nyt kerrankin pitkän ajan päästä alkoi\ntuulla, jos kohta hiljaisestikin, olisimme sen avulla mieluummin\njatkaneet matkaamme, jos meillä vaan olisi ollut tuota niin\nvälttämätöntä juomavettä.\n\nEmme nähneet ainoatakaan villiä saarella, emme mitään ruokomajaa tai\nvenettä.\n\n\"Oikea paratiisi!\" sanoi kapteeni kiikarilla tähtäillessään rannalle.\n\n\"Mutta ilkeä käärme voipi siellä olla jo väjymässä\", sanoi ensimmäinen\nperämies. \"Se on oikea ihmis-syöjäin saari. Eihän tunnettu Rossel-saari\nole siitä etäällä.\"\n\nTämä huomautus, joka muistutti erästä erittäin surkeata tapahtumaa, oli\nkyllä oikeutettu tällä hetkellä ja tällä paikalla. \"St. Paul\" niminen\nlaiva, joka kulki Hongkongista Sydneyhin, mukanaan 20 merimiestä ja 317\nkiinalaista työmiestä, jotka aikoivat Austraaliaan työnetsintään, oli\nHeinäkuussa 1858 -- siis ainoastaan kaksi vuotta tätä ennen -- joutunut\nhaaksirikkoon Rossel-saaren rannalla. Ainoastaan harvat laivamiehistä\nonnistuivat veneillä pelastumaan. Muut heistä sekä kaikki Kiinalaiset\ntahtoivat etsiä pelastusta saarelta, mutta joutuivat siellä toinen\ntoisensa perästä villien alku-asukasten käsiin, jotka surmasivat ja\nsöivät heidät. Ainoastaan neljä heistä pelastui tästä kohtalosta.\n\nMeillä oli nyt siis silmäimme edessä kirkas puro, ja sitä\nkatsellessamme tunsimme mitä tuiminta tuskaa. \"Vettä, vettä!\" kirkuivat\nmerimiehet.\n\n\"Tuolla rannalla sitä kyllä on oikein viljalta!\" huusi kapteeni. \"Kuka\ntahtoo mennä veneellä sinne?\"\n\nKaikki tarjoutuivat alttiisti.\n\n\"Minä en luota siihen rauhallisuuteen, mikä saarella näköjään\nvallitsee\", sanoi ensimmäinen perämies. \"Olen jo niin monesti tällä\nmerellä ollut pahoissa tekemisissä ihmis-syöjäin kanssa. Minä luulen,\nettä ne roistot ovat jo aikoja sitten meidät huomanneet ja kätkeytyneet\npensaiden taakse odottamaan sopivaa tilaisuutta.\"\n\n\"Mutta meidän on joka tapauksessa saatava raitista vettä\", lausuin\nminä. \"Sameat, mädänneet vedenjäännökset astioissamme eivät kelpaa enää\nnautittaviksi. Annatteko, kapteeni, minulle luvan kuuden matruusin\nkanssa soutaa tuonne?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi kapteeni. \"Olkaa kuitenkin varoillanne! Me\npuolestamme koetamme täällä pitää tarkkaa vahtia. Jos huomaamme\nrannalla mitään epäilyttävää, on pyssynlaukaus oleva varoitusmerkkinä.\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni.\"\n\nLaskimme suuren veneen mereen ja lastasimme siihen viisi tyhjää\nvesiastiaa. Minä asetuin perää pitämään, ja kuusi matruusia souti\nveneen tuon pyöreän koralli-riutan aukon kautta saaren rannalle, puron\nsuuhun.\n\nTämä puro oli niin matala, ett'emme voineet venettämme sitä myöten\nkuljettaa. Ja puron suussa taas oli vesi niin sameata, että siitä ei\nollut meidän tarpeeseemme. Siitä syystä vieritimme astiat puron rantaa\npitkin noin sata askelta ylemmäksi, voidaksemme sopivalla kohdalla\ntäyttää ne puhtaalla vedellä.\n\nMinä olin ottanut mukaani lasiputelia. Tämän täytin minä vedellä ja\njoin sen heti erinomaisella nautinnolla, sillä minun himoni tätä\nviileätä ja kirkasta virvoitusnestettä kohtaan oli pitkän puutteen\naikana kasvanut aivan rajattomaksi. Nuo kuusi seuralaistani virkistivät\nmyös itseänsä raittiilla vedellä parhaansa mukaan.\n\nSitten täytimme me kaikki viisi astiaa. Kolme niistä saimme jo\nonnellisesti, jos kohta suurella vaivallakin, kuljetetuiksi rannalle ja\nnostetuiksi veneeseen. Olimme palanneet vedennostopaikalle\nkuljettaaksemme neljännenkin astian samalla tavalla.\n\nSilloin kuului laivasta äkisti varoitusmerkki: pyssynlaukaus.\n\nHämmästyneenä katsahdin minä ympärilleni, nostaen samalla ylös\nlasiputelin, jonka olin jättänyt maahan puron rannalle. Mistäpäin\noikeastaan siis vaara uhkasi?\n\nKuului luita ja ytimiä järkyttävä ulvonta. Noin kahdeksankymmenen\naskeleen päässä meistä rupesi pensasto elämään. Lukuisa lauma saaren\nalkuasukkaita tuli näkyviin. Ne olivat melkein alastomia, mustanvärisiä\nvillejä, Papuas-heimoa; heillä oli litteät nenät, kiharat tukat,\ninhottava ulkonäkö, mutta erittäin jäntevä ruumiinrakennus.\n\nAseinaan heiluttivat he uhkaavasti kivikirveitä, puunuijia, pitkiä\npistinkeihäitä ja lyhyitä heittokeihäitä. Jousia ja nuolia ei heillä\nollut.\n\n\"Veneeseen!\" huusin minä. \"Jättäkäämme jäljellä olevat astiat!\nEteenpäin, miehet! Tässä on henki kysymyksessä!\"\n\nMe juoksimme, minkä jalat kantoivat, venettämme kohden. Velvollisuuteni\nmukaisesti olin minä viimeisenä.\n\nMutta meidän hätyyttäjämme olivat reippaampia ja nopeampia juoksemaan\nkuin me. He lähestyivät meitä pitkillä hypyillä ja hirveätä sotahuutoa\nulvoen. Etummaisena oli tavattoman kookas ja hirveän-näköinen mies.\nToisessa kädessä heilutti hän puunuijaa, toisessa oli heittokeihäs.\n\nMinulla oli juostessani vasemmassa kädessäni yhä edelleen lasiputeli.\nÄkisti, päästyään noin viidentoista askeleen päähän minua lähelle,\nheitti tuo raivoava villi keihäänsä minua kohden ja lävisti sillä\nvasemman käsivarteni. Luonnollisesti putosi puteli nyt minun kädestäni.\nSe särkyi palasiksi erääseen kiveen. Se oli erittäin onnellinen\nsattuma. Tuo villi jättiläinen päästi kimakan voittohuudon ja heilutti\nnuijaansa iskeäksensä sillä minut kuoliaaksi. Kolme askelta vielä, ja\nhän olisi minut saavuttanut.\n\nMutta silloin sattui hän astumaan minun särkyneen lasiputelini\nterävälaitaista reunaa vasten.\n\nTuskan huuto pääsi hänen suustaan ja hän rupesi hyppelemään kuin hullu\ntoisella jalallaan, pitäen tuota verta vuotavaa jalkaa ylhäällä\nilmassa.\n\nTätä tapausta saimme kiittää pelastuksestamme. Sillä muut\nhätyyttäjämme, jotka jonkun silmänräpäyksen päästä ennättivät\nhaavoitetun luokse, jäivät hämillään seisomaan hänen ympärilleen, kun\nhänen hassunnäköinen menettelynsä tuntui heistä merkilliseltä eivätkä\nhe voineet tajuta, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.\n\nNuo pari kolme sekuntia, jotka tähän kuluivat, riittivät meille. Me\npääsimme rannalle, syöksyimme veneeseen ja soudimme kaikin voimin pois\ntuolta vaaralliselta saarelta. Nyt kyllä nuo toiset villit hyökkäsivät\nmeidän jälkeemme ja heittelivät keihäitään meitä kohden, mutta\ntapaamatta.\n\nVeneillä eivät he lähteneet meitä takaa-ajamaan. Luultavasti eivät\nheidän aluksensa silloin sattuneet olemaan tällä puolen saarta.\n\nEttä me olimme häiritsemättä saaneet täyttää ja kuljettaa veneeseen\nmuutamat vesiastioistamme, riippui kaiketikin siitä, että ensi-aluksi\nvaan yksi villeistä oli meidät huomannut ja sitten käynyt itselleen\ntovereita hakemassa. Siten ennätti joku aika kulua, ja me saimme\nrauhassa suorittaa tärkeän tehtävämme.\n\nMe pääsimme laivalle. Nuo kolme täyttä vesiastiaa nostettiin myös\nsinne. Siten kuitenkin pääsimme pahimmasta hädästä. Ikävä vaan, että\nkaksi vesiastioista jäi villien saaliiksi. Keihään haava minun\nkäsivarressani oli vaan lihashaava ja parani pian.\n\n\"Sanoinhan minä sen!\" huomautti ensimmäinen perämies. \"Aivan niin\ntapahtui, kuin minä ennustin.\"\n\n\"Mutta olihan meidän välttämättömästi saatava vettä\", intin minä. \"Ja\nsen tarkoituksenhan me saavutimme, emmekä siis tehneet tyhjää matkaa.\"\n\n\"Se oli rohkea teko ja hyvin onnistui\", lausui kapteeni. \"Lähettäisin\nmielelläni noille mustille roistoille muutamia kartessi-laukauksia,\nmutta meillä ei ole siihen varusteita.\"\n\n\"Ainakin on päälurjus, joka polki jalkoihinsa minun putelini\nlasisirpaleet, saanut rangaistuksensa\", sanoin minä naurahtaen.  Tuuli\nkiihtyi. Levitimme kaikki purjeet ja suuntasimme matkamme etelään.\nIhmis-syöjäin saari jäi pian näkyvistämme. Onnellisesti saavuimme\njonkun ajan päästä määräpaikkaamme Sydneyhin.\n\n\n2.\n\nKolme vuotta myöhemmin oleskelin minä Tahiti-saarella, sen\npääkaupungissa Papeetessa. Olin eronnut entisestä kapteenistani ja\nlaivastani. Olin myös ollut arveluttavasti sairaana ja tahdoin nyt\nsaada virkistystä Tahitia ihmeen ihanassa ilmastossa. Rahaa oli minulla\nrunsaasti, sillä säästöni nousivat lähes 4,000 markkaan.\n\nMutta oltuani siellä neljänneksen vuotta ja saavutettuani jälleen\nvoimia ja terveyttä, alkoi minua siellä vähitellen ikävystyttää. Kun on\ntoimintaan tottunut, niin ei jouten-oloa voi kauvan kestää, vaikkapa\nolisi paratiisin ihanuudessa. Ikävöin jälleen siniselle ulapalle ja\npirteään laivaelämään ja aloin kuulustella sopivaa paikkaa.\n\nTahitilla oleskelee useinkin merimiehiä, jotka ovat jääneet sinne\nnauttimaan suloista jouten-oloa, kunnes rahanpuute pakottaa heitä taas\netsimään ansiota. Opin siellä tuntemaan erään Yves-nimisen miehen, joka\noli ollut ensimmäisenä perämiehenä jollakin englantilaisella laivalla\nja nyt piti samallaista tyhjäntoimittajan virkaa kuin minäkin. Hänelle\nlausuin minä kerran ravintolassa, jossa tapasimme, että minun\nmielestäni laiskuus on kaikkien paheiden alku ja että minä halusin\njälleen mitä pikemmin päästä merelle.\n\n\"Minä olen aivan samaa mieltä\", sanoi Yves. \"Minäkin halajan laineille,\nmutta tällä kertaa omaksi hyväkseni sekä niiden hyväksi, jotka tahtovat\nliittyä minuun.\"\n\n\"Mikä on Teidän tuumanne?\" kysyin minä vähän ihmeissäni.\n\nHän otti kaulahuivistaan kultaisen kantaneulan, joka oli taidokkaasti\nkoristettu hyvin kauniilla helmillä, ja näytti sitä minulle. Sitten\nveti hän taskustaan tupakkarasian, joka oli silattu kiiltävällä\nsimpukankuorella.\n\n\"Nämä helmet ja simpukankuoret ovat viimeinen jäännös sievästä\naarteesta, joka kerran oli minun omani\", selitti hän. \"Mutta minä\ntiedän, mistä tätä tavaraa on vielä enemmän saatavissa, minä nimittäin\ntunnen rikkaan simpukkakarin eräällä tienoolla Austraalian saaristoa,\njonne laivat vaan aniharvoin joutuvat.\"\n\n\"Ja sinne aivotte?\"\n\n\"Sinne.\"\n\n\"Vie sun turkanen -- se on hyvin viettelevä tuuma!\"\n\n\"Olisiko Teillä halua päästä osalliseksi? Minä rupean kapteeniksi, Te\nperämieheksi.\"\n\n\"Tunnustan, että minussa on syntynyt tuntuva halu.\"\n\n\"Voitteko panna 500 dollaria etukäteen tähän toivottavasti hyvin\ntuottavaan yritykseen?\"\n\n\"Sen voin, niille paikoille juuri on minulla vielä säästöä. Mutta\npitäisi minun toki saada vähän tarkempia tietoja.\"\n\n\"Se on tiettyä. Onhan se oikein ja kohtuullista. Mutta sen minä vaan\npanen ehdoksi, että Te, otatte yritykseen osaa tai ette, pidätte asian\naivan salassa. Lyökää kättä sen päälle!\"\n\nLöin lujasti kättä hänen kanssansa vakuuttaakseni, että ansaitsin hänen\nluottamuksensa.\n\n\"Tässä on kysymyksessä matka Laughlan-saarille\", sanoi hän.\n\n\"En ole milloinkaan edes kuullut niistä puhuttavan\", huomautin minä.\n\n\"Sen luulen! Nuo kahdeksan pientä saarta, jotka muodostavat ympyrän\nmuotoisen ryhmän, ovat hyvin vähän tunnetut, sillä laivat karttavat\nsitä tienoota merestä, siinä kun on vaarallisia koralliriuttoja.\nNimensä ovat ne saaneet kapteeni Laughlanista, joka v. 1815 ensiksi\nlöysi ne. Monilla kartoilla ei niitä ollenkaan näy; mutta Rienzin\nkartalle ovat ne aivan oikein pienillä pisteillä merkityt.\"\n\n\"Missä päin on se saariryhmä?\"\n\n\"Eteläänpäin Salomonin-saarista, pohjoiseen Louisiadeista.\"\n\n\"Peijakas, siellä on vaarallista! Kolme vuotta takaperin satuin minä\nyhteen ihmis-syöjäin kanssa eräällä Louisiadein saarista ja olin\nvähällä menettää henkiriepuni.\"\n\n\"Olkaa huoleti! Laughlan-saaret ovat noin 150 meripenikulman päässä\nLouisiadeista, ja ihmissyöjät eivät sinne veneillään tule; tuskinpa he\ntuntevat noiden kahdeksan saaren olemassa-oloakaan. Niillä ei asu\nPapuas-lurjuksia.. Ylimalkaan on vaan kahdella niistä asukkaita,\nyhteensä noin 300 Polynesialaista, jotka kuuluvat vaaleavärisempään\nrotuun ja ovat yhtä lempeitä ja iloisia kuin Tahitin asukkaat.\"\n\n\"Sielläkö siis on tuo simpukka-kari?\"\n\n\"Siellä, noin neljän ja kuuden sylen syvyydessä.\"\n\n\"Onko siellä paljon hai-kaloja?\"\n\n\"Niitä kyllä on.\"\n\n\"Sitten emme siellä mitenkään itse uskalla sukeltaa.\"\n\n\"Emme suinkaan! Sen työn suorittavat minun reippaat saarelais-ystäväni,\njotka ovat yhtä tottuneita uimaria ja sukeltajia kuin Tahitilaisetkin,\neivätkä juuri ollenkaan pelkää hai-kaloja, sillä he osaavat oikealla\najalla väistyä näiden petojen tieltä tai tappaa niitä. Helmiä ja\nsimpukankuoria lienee heillä muuten varastossakin. Kaikenmoisilla\npikkukapineilla ja hyödyllisillä esineillä, joita viemme sinne\nmuassamme, saamme niitä ostaa asukkailta yltä kyllin.\"\n\n\"Osaattekos puhella heidän kanssaan?\"\n\n\"Aivan hyvästi, sillä ollessani heidän luonaan, opin jossakin määrässä\nheidän kieltänsä. Minähän olen kymmenen kuukautta elänyt heidän\nluonansa vanhan Jaakko Coolin kanssa, joka oli meidän kokkinamme ja nyt\ntäällä Papeetessa harjoittaa pientä liikettä, joka ei kuitenkaan oikein\nkannata. Sen vuoksi on hänellä aikomus tehdä minulle seuraa.\"\n\nSitten kertoi hän minulle historian siitä haaksirikosta, joka oli\nsaattanut hänet tuntemaan nuo kaukaiset saaret niin hyvästi. Laiva oli\nmyrskyssä ajautunut koralliriutalle ja särkynyt. Miehistö oli koettanut\nveneillä pelastaa itseänsä, mutta oli kiireessä ottanut ainoastaan\nvähäsen juomavettä ja ruoka-aineita mukaansa. Kaksi venettä katosi\naivan tietymättömiin. Kolmas harhaili kauan ja ajautui viimein\nLaughlan-saarille. Sen miehistöstä olivat ainoastaan Yves ja Cool enää\nelossa; toiset olivat kuolleet nälän ja janon tuskiin. Hyväsydämiset\nsaarelaiset olivat avuliaasti pelastaneet nuo kaksi ja hoitaneet heitä\nkymmenen kuukautta, kunnes eräs ranskalainen laiva kulki ohitse. Yves\nja Cool olivat silloin veneellään soutaneet sen läheisyyteen ja\nonnellisesti päässeet laivaan, jossa saivat luvan matkustaa. Kumpikin\nheistä oli saanut muutamia kauniita helmiä ja jonkun määrän\nsimpukankuoria lahjaksi saarelaisilta.\n\nMinä en enää kau'an siekaillut, ehdotus tuntui minusta niin\nerinomaiselta, että minä heti tarjouduin ottamaan osaa tuohon\nmerkilliseen retkeen.\n\nSitten menimme siihen taloon, jossa Jaakko Cool'illa oli asunto\nvuokrattuna. Tämä harmaapäinen, pian kuuskymmen-vuotias mies oli vähän\nhassunkurinen ilmiö. Hän harjoitti nyt hedelmänesteiden valmistamista.\nEräästä huutokaupasta oli hän saanut ostaa hyvin halvalla 1,500 tyhjää\nputelia, jotka hän sitten täytti oransi-, sitruuna- ja muilla\nnesteillä. Mutta ikävintä oli, että hän ei saanut tavaroillensa\nriittävästi ostajoita. Jos hän olisi rommia myynyt, olisi kauppa kyllä\nparemmin käynyt, tuumi hän itse alakuloisesti. Siten oli hän päättänyt\njättää tämän kiusallisen liikkeen ja lähteä mukaan Laughlan-saarille,\npannen pienet roponsa likoon tähän voittoa lupaavaan yritykseen. Hänen\npiti taas tulla meidän kokiksemme.\n\nYves sai sitten ilman suurempia vaikeuksia palkatuksi kuusi voimakasta\nmatruusia, jotka kuluttivat aikaansa Tahitilla, ottamaan tähän retkeen\nosaa sopivata voitto-osuutta vastaan. Yves tunsi heidät luotettaviksi\nmiehesi.\n\nSopivan laivankin saimme pian. Papeeten satamassa oli puolihylkynä\npieni lähetyskuunari. Muutamia vuosia takaperin olivat nimittäin\nlähetyssaarnaajat ruvenneet käyttämään pieniä höyryaluksia\nmatkoillaan. Tuo vanha, noin 120 tönin kuunari oli ennen ollut mainio\npikapurjehtija; kun se oli kuparilla vuorattu, oli se vielä ehjä ja\nmerikuntoinen. Yves ja minä saimme sen aivan polkuhinnasta ja annoimme\nsille nimen \"Helmi\", ajatellen tietysti aikomaamme yritystä.\n\nOstimme myös tarpeelliset koneet, kompassit ja merikortit. Kaksi hyvin\nkaunista kultakronometriä meillä jo oli, toinen Yves'illä, toinen\nminulla.\n\nSitten ostimme vaihtokauppaa varten kaikellaista pikkutavaraa,\nlasihelmiä, peilejä y.m., sekä hyödyllisiäkin kapineita, niinkuin\nkirveitä, vasaroita, nauloja, köysiä, kalastusverkkoja j.n.e.\n\nKuunarin varustimme ruokatavaroilla ja kaikella muulla, mitä\ntarvittiin. Siinä oli Jaakko Cool apunamme. Hämmästykseksemme toi tämä\nvanhus laivaan myöskin hedelmämehuvarastonsa, heinillä täytettyihin\nkoreihin pakattuna. Sitä oli noin 1400 putelia. Me nauroimme. Mutta\nsalaperäisesti myhäillen arveli Cool, että hänen tavaransa,\njota Papeeten asukkaat eivät halunneet ostaa, ehkä maistuisi\nLaughlan-saarten ystävällisille villeille. Eikäpä siihen tuumaan ollut\nmitään sanomista. Tulimmehan kulkemaan seuduilla, jotka olivat lähellä\npäiväntasaajaa. Kuumuudessa ehkä saattaisi meillä itselläkin olla\nnoista nesteistä paljon virkistystä.\n\n\n3.\n\nHyvällä tuulella purjehdimme eteenpäin.\n\nVaikka aluksemme olikin erinomaisen nopeakulkuinen, kesti matkamme\nkuitenkin jotenkin kau'an -- runsaasti yhdeksän viikkoa, ja sillä\najalla sivuutimme suuren osan Polynesian ääretöntä saarimaailmaa.\nMyrskyt ahdistelivat meitä usein. Ikävämpiä meille tosin olisivat\ntyvenet olleet.\n\nOnnellisesti risteiltyämme useiden vaarallisten koralliriuttain ohi\npääsimme viimein vahingoittumattomina Laughlan-saarille.\n\nNe ovat pieniä, miellyttäviä saaria. Niissä on kokospalmuja ja\nleipäpuita; oranseja ja muita ihania hedelmiä saapi niillä myös poimia\nsuuret määrät. Ympäröivä meri vilisee kaloista, simpukoista ja muista\nkuorieläimistä, kilpikonnia ryömii kaikkialla rannoilla, ja\nlukemattomat linnut pesivät ja parveilevat läheisillä kallioilla.\n\nYves ja Jaakko Cool saivat polynesilaisilta ystäviltään mitä\nriemuisimman vastaanoton osakseen, varsinkin kun saarelaiset saivat\ntietää, että meillä oli heitä varten hyviä tavaroita laivassamme. Nämä\nvillit olivat hyväsydämisiä, iloisia ja miellyttäviä ihmisiä. He\nasuivat ruokomajoissa. Pääelinkeinona heillä oli kalastus.\n\nHeillä oli varastossa suuret joukot simpukankuoria ja kauniita helmiä,\nviimeksimainituita tosin enimmäkseen vaan pieniä, sillä suuret ja\nkallisarvoiset helmet ovat täällä yhtä harvinaisia kuin muuallakin.\n\nVaihtokauppa, jota nyt hyvin uuraasti harjoitimme, osoittautui\nmeille hyvin edulliseksi, Jaakko Cool ei vaan täälläkään saanut\nhedelmämehuilleen menekkiä. Saarelaisilla oli oranseja ja muita makeita\nhedelmiä hyvin runsaasti, joten he eivät olleet hänen tuotteistaan\ntietävinäänkään. Ainoastaan noin sata putelia sai hän sukeltajille\nkaupaksi.\n\nSitä enemmän nautimme me itse noita nesteitä, ne kun olivat meille\nkuumuuden rasittaessa todellisena virkistyksenä.\n\nKaksi kuukautta olimme ankkurissa näiden saarien luona. Tällä ajalla\nsukeltelivat saarelaiset ahkerasti ja toivat meille suuret määrät\nsimpukoita. Vaikka hai-kaloja olikin saatuvilla, ei kuitenkaan\ntapahtunut mitään onnettomuutta. Sittenkun meillä mielestämme oli\nkylliksi sekä simpukankuoria että helmiä, lähdimme tyytyväisinä\npaluumatkalle, tehtyämme sydämelliset jäähyväiset noille kunnon\nihmisille Laughlan-saarilla.\n\nJaakko Cool oli latonut muutamia satoja tyhjiä puteleita erääseen\nkomeroon laivan kannella; täydet pullot olivat alhaalla lastiruumassa,\nsillä tilaa niille oli siellä kylliksi.\n\nAikomuksemme oli päästä Sydneyhin, siellä myydäksemme arvokkaan\nlastimme. Siellä arveli myös Cool mistä hinnasta tahansa pääsevänsä\neroon sekä tyhjistä että täysistä puteleistaan.\n\nTällä matkallamme etelään päin täytyi meidän purjehtia\nLouisiadi-saariston ohi ja aivan läheltä sen itäisintä\nihmissyöjä-saarta, Rossel-saarta, joka oli niin pahassa maineessa 300\nkiinalaisen ja muutamien europalaisten murhan johdosta, josta jo edellä\non kerrottu.\n\nJo muutamien päivien päästä saavutimme me Louisiadit;\nonnettomuudeksemme kohtasi meitä siellä tyven, jommoiset sillä\nleveys-asteella ovat hyvin tavallisia.\n\nSitä saarta, jossa minulle neljättä vuotta takaperin oli sattunut tuo\nvaarallinen seikkailu vedenhankinnassa, emme saaneet näkyviimme. Mutta\nminun ajatuksissani eli tuo tapahtuma alituisesti.\n\nEi tuulen löyhäystäkään. Purjeet riippuivat velttoina. Päivä oli\nlaskeutumassa. Muutamien merkkien nojalla oli meillä syytä toivoa, että\npian saisimme vähän tuulta. Muutenpa meillä olikin mitä pahinta\npeljättävänä. Olimme merenvirrassa, joka hitaasti kuljetti meitä\nRossel-saarta kohden. Yhä selvempänä ja huolestuttavampana alkoi\nihmis-syöjäin saari näkyä edessämme.\n\nSe on jotenkin suuri, noin kaksitoista penikulmaa läpimitaten, ja\nväkirikas. Sen keskellä kohoaa eräs vuori ainakin 3,000 jalan\nkorkeuteen.\n\nKiikareillamme tarkastelimme Yves ja minä saarta. Näimme silloin,\nkuinka saaren rannalla liikkui uutterasti puuhaillen satoja\nvillejä. Ne olivat mustia, ilkeännäköisiä Papuas-kannibaleja, samaa\nlajia, kuin nekin, jotka jo tätä ennen olin nähnyt tuolla toisella\nLouisiadi-saarella, missä töin ja tuskin pääsin pakenemaan heidän\nkäsistään. Rannalla näimme kookkaita veneitä, joita villit suurella\nkiireellä näyttivät varustelevan sotaretkeä varten.\n\nEi ollut epäilemistäkään -- retki oli meitä vastaan aivottu.\nMeidän pieni kuunarimme, joka talla hetkellä avuttomana ajelehti\nmerenvirrassa, näytti villeistä kaiketi hyvin helposti saavutettavalta\nsaaliilta.\n\nAmpuma-aseita oli meillä laivassa ainoastaan yksi revolveri ja kaksi\nvanhaa pyssyä, jotka nyt huolellisesti ladattiin. Mutta niillä emme\njuuri mitään sanottavaa olisi voineet saada aikaan noiden mustien\njoukkojen ylivoimaa vastaan.\n\n\"Minä pelkään, ett'emme voi muutamilla laukauksilla, vaikkapa hyvinkin\ntähdätyillä, tarpeeksi säikyttää noita roistoja ja estää heitä\ntulemasta kimppuumme. Nuo mustat peijakkaat pääsevät kyllä laivaan,\nsillä he voivat helposti veneillään piirittää pienen kuunarimme ja\nnousta kannelle. Kunpa sitä ennen tulisi tuo toivomamme iltatuuli!\nSilloin meillä vielä olisi pelastuksen toivoa.\"\n\nHyvin vakava mieliala valtasi nyt pienen miehistömme tuon uhkaavan\nvaaran johdosta.\n\nÄkisti juolahti mieleeni eräs ajatus. Olinhan minä jo kerran ennen\npelastunut samallaisesta vaarasta suurien lasisirpaleiden avulla.\nEhkäpä nyt tälläkin kertaa, jos sirottelisimme kannelle tuhansittain\nsärjettyjä lasipalasia, säästyisimme joutumasta siihen hirmuiseen\nkohtaloon, että vertahimoavat ihmis-syöjät saisivat meidät tappaa ja\nsyödä.\n\n\"Tuokaa kiireesti Jaakko Coolin putelit esille ja särkekää ne\npalasiksi!\" huusin minä. \"Nopeasti! Sitten sirottelemme lasisirpaleet\nympäri laivan kantta relingin ääreen. Jos nuo mustat hirviöt todella\npääsevät nousemaan relingin yli, niin astuvat he heti alastomat\njalkansa lasisirpaleissa haavoille ja tulevat siten kykenemättömiksi\ntaisteluun.\"\n\n\"Hyvä!\" huusi Yves. \"Se on todellakin hyvin käytännöllinen ajatus!\nKukapa, Jaakko-veikko, olisi sitä voinut ennakolta aavistaa? Sinun\nepäonnistunut marjamehuliikkeesi joutuu nyt meille pelastukseksi ja\nsiunaukseksi!\"\n\nPutelit tuotiin esille, sekä tyhjät että täydet. Me särimme ne ja\nsirottelimme sirpaleet molemmille puolille laivan kantta relinkiä\nmyöten, niin että keskelle jäi vain tilaa meidän liikkuaksemme.\nVaarallisimmilta näyttivät putelien pohjapalaset, niistä kun törrötti\nteräväkärkisiä reunoja ylöspäin.\n\nMe teimme kaikin työtä hyvin innokkaasti tämän puolustuslaitoksemme\nkuntoonsaamiseksi. Pian olikin se valmis. Sillä välin Yves ja minä aina\ntuon tuostakin pidimme silmällä vihollistemme vehkeitä.\n\nKuunari ajelehti hitaasti yhä lähemmäksi saarta.\n\nNyt lähtivät verenhimoiset Papuas-villit yhdeksässä veneessä soutamaan\nmeitä kohden. Jokaisessa veneessä oli noin parikymmentä villiä, jotka\ntuon tuostakin päästivät ilmoille raivokkaan sotahuudon. Venheet pian\npiirittivät meidät. Lännessä teki aurinko parhaillaan laskuaan.\n\n\"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan\", sanoi Yves. \"Nyt --\nrohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän\npuhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!\"\n\nMinulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me\nammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia\nvillejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä\nlähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse,\njoka antoi meille suojaa.\n\nEnnenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo\niskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää\nryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan\nsuorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti,\netteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa\nulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin\nhullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja\nkeihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko\nCoolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet\nputeleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.\n\nToiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat\nheti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja\npakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän\nvastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja\naikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät\npystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua,\nmutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan\nvaltaamina aina kyyristyivät alas.\n\n\"Nyt tulee tuuli!\" huusi Yves. \"Hurraa! Nyt on tämä hätä lopussa!\"\n\nNiin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi\ntuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin\nhitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.\n\nVillit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa,\nmutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan -- siihen\nei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös\nhaavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme\nvaltoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja\nheittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme.\nIhmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle.\nAinakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa\nketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian\njäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan\nnäkyvistämme.\n\nMe saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa ja\nJaakko Cool'in puteleja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääsimme onnellisesti Sydneyhin.\n\nMukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin,\njoita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö\n700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää,\narvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin\nhintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon.\nLopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin\n80,000 markkaa.\n\nTämä oli siis ollut varsin tuottelias yritys.\n\nNopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden\npoissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras\nolla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.\n\n\n\n\nPIENI MEA.\n\nSuomennos.\n\n\nNiityn viheriäisessä, kukilla siroitetussa ruohikossa leikki iloinen ja\nvallaton lapsijoukko, ruusut poskilla, veitikkamaisuus silmissä ja\nauringonpaiste sydämmissä.\n\nNiitty oli ainoastaan pisteaidalla eroitettu pienestä kirkkomaasta, sen\nkummuista ja risteistä. Siellä, erään hautakummun vieressä, makasi\npieni Mea yksinään pitkää pituuttaan nurmikolla.\n\nRuskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet,\njoilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi\nsuljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan\ntyytymättömyyttä ja juroutta.\n\n\"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?\" kysyi pastori Klintin reipas\nja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen\naidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.\n\n\"En\", vastasi pieni Mea lyhyesti ja tylysti.\n\n\"Mutta minkätähden et tahdo? Olet aina niin kummallinen, Mea?\"\n\n\"En pidä leikkimistä hauskana. En pidä leikistä.\"\n\n\"Et pidä leikkimistä hupaisena?\" Sen oli Laura kuullut häneltä\nennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen\nluonnottomuuden mahdollisuutta. \"Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten\npidät hupaisena?\"\n\n\"En mitään, paitsi nukkumista\", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden\nsekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti\nhänen ruskeista silmistään.\n\n\"Nukkumista!\" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan.\nVihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.\n\nVaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän\noli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen\nhuulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla\nkäskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää!\nNukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei\nollut juuri hänen mieleensä.\n\nEi ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli\nonnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta\nkotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun\npäivä paistaa?\n\nMutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä\nhautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä,\nrauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.\n\nTosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa\nhäntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä,\njoka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.\n\nVaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä\noli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino\nolennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli\nlääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli\nkotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina\nhiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen\nympäristössään tapahtui.\n\nHän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän\nsekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.\n\nMean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi\nnäyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa\nihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka\nselvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.\n\nTohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut\nhänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä.\nRakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei\nkoskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa\njäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen\nhuolimatonta luonnettaan.\n\nJa sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli\nhiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen\npäänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän,\nsurullisen elämän.\n\nKun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä\näitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän\näitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän\nsilmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki\nonnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja\nhyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut\ntodellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto.\nSilloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei\nkumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä\nmitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.\n\nKaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, -- ja se ei ollut\nvähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan -- jakoi Mea isälle\nja äidin muistolle.\n\nHänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut\nsuudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt\nhäneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen\nja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka\nhän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt\npienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan\nisäänsä.\n\nLemmekkäällä johdolla olisi Mea mennyt vaikka valkeaan, ystävällisesti\nkehoittava silmäys olisi vaikuttanut häneen kiihoittavan kannuksen\ntavoin ja saanut hänet uupumattomiin ponnistuksiin.\n\nVaan sellaista ei tullut koskaan Mean osaksi, ja sentähden oli hän aina\nlaiska ja haluton oppitunneilla, ei osannut koskaan läksyjään,\nkatsottiin auttamattoman typeräksi ja sai alituisesti nuhteita.\n\nHänen sisarensa Martta sitävastoin oli vilkas ja iloinen,\ntiedonhaluinen, kaikkiin oppimisiin ihastunut, ja opettajatar kehui\nhäntä alituiseen.\n\nMartta oli kaunis, ja veljensä ihailivat häntä sentähden, mutta pieni\nMea oli ruma ja sai usein kuulla sen.\n\nMartan luonne oli tasainen ja iloinen, hän ei suuttunut koskaan\nKurtille ja Eerikille, mitä kepposia nämä hänelle tekivätkin.\n\nMutta pienen Mean kanssa ei Eerikki eikä Kurt koskaan antautuneet\nleikkiin, sillä Mea suuttui ja tulistui niin, että veri syöksyi hänen\nkasvoihinsa, ja kun veljet silloin nauroivat hänelle, juoksi hän pois,\npiilotti kasvonsa käsiinsä ja itki.\n\nJoka päivä meni Martta ja Mea Berghultiin, jossa paikkakunnalla oleva\nkotiopettajatar opetti heitä yhdessä Laura Klintin sekä Fanny ja Nanna\nHögfältin kanssa.\n\nJoulu-ajalla päätettiin pitää tutkinto noiden viiden tytön kanssa.\nKiihoittaakseen heidän ahkeruuttaan oli Fannyn ja Nannan isä,\nruukinpatruuna Högfält, luvannut kaksi palkintoa, toisen tiedoista ja\ntoisen ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta. Tutkinto tulisi pidettäväksi\nlasten vanhempien ja sisarusten läsnäollessa, jolloin kuka tahansa\nläsnäolevista saisi kuulustella heitä.\n\nMartta alkoi työskennellä suurimmalla innolla; leikit saivat kauaksi\naikaa väistyä syrjään, sillä Marttaa ei huvittanut nyt mitkään muut\ntoimet kuin lukeminen. Päivät päästään istui hän n.s. lastenkamarissa,\njossa hän ja Mea asuivat yhdessä, ja koko pöytä hänen edessään oli\npeitetty kirjoilla ja kartoilla.\n\nMartalla oli kunnianhimoinen luonne ja hän oli päättänyt, ettei kukaan\nmuu kuin hän tule saamaan palkintoa tiedoista, toisen palkinnon soi hän\nkernaasti Fannylle tahi Nannalle, joilla oli huonompi pää ja jotka\neivät ensinkään voineet kilpailla hänen kanssaan.\n\nPikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi\npalkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa\nsalissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden\nahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi\ntohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.\n\nMea oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.\n\nIsä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi\nlasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.\n\n\"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee\ntutkintovalmistuksissa\", sanoi hän. \"Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän\nlukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea\",\njatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja\nkääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, \"sinä tekisit\nminulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä\ntahdosta!\"\n\nVahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti\npian huoneen.\n\nHän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli\nsanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.\n\n\"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon\", oli\nisä sanonut.\n\nPienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta,\nettä hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen\nmielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.\n\nVihdoin tuli tuo suuri, merkillinen, hartaasti odotettu päivä.\n\nHarvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan\nkouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin\nodottamassa.\n\nMartta veti huomion puoleensa selvillä ja varmoilla vastauksillaan,\nmutta Laura oli yhtä perehtynyt oppiaineisiin, vaikka hänen äänensä\nolikin hiljaisempi ja vapisevampi ja hänen muotonsa hämmästyneempi kuin\nMärtan.\n\nMartta tiesi, että Laura oli hänen vaarallisin vastustajansa, jonka\ntähden hän katselikin Lauraa levottomilla, kateellisilla silmäyksillä.\n\nNyt teki ruukinpatruuna Högfält Lauralle äkillisen kysymyksen, johon\ntämä ei heti voinut vastata; Martta katsoi häneen ja hymyili, Laura\npunastui, sotkeutui ja vastasi väärin.\n\nRuukinpatruuna kääntyi Marttaan, joka loistavin silmin ja\nitsetyytyväisyyden hymy huulilla antoi kuuluvalla äänellä ja valituilla\nsanoilla oikean ja selvän vastauksen.\n\nPastori Klint nousi ja ilmoitti kuulustelemisen loppuneeksi. Senjälkeen\nseurasi lyhyt neuvottelu hänen, opettajattaren ja ruukinpatruunan\nkesken. Sitten piti pastori lyhyen, tilaisuuteen sopivan puheen, ja sen\nloputtua vallitsi haudan hiljaisuus huoneessa. Molemmat palkinnot\nolivat nyt jaettavat.\n\nPieni Mea oli tutkinnon kestäessä ollut hyvin sekava-ajatuksinen ja\nvastannut kaikkea hullutusta, mutta tästä hän ei välittänyt, sillä isä\nei ollut joutanut tutkintoon ja hänestä oli yhdentekevä, mitä muut\nhänestä arvelivat. Hän tiesi, että sitä palkintoa, jota hän halusi, ja\njonka saavuttamiseen koko hänen sielunsa, jokainen hänen ajatuksensa ja\nhalunsa olivat kiintyneet, ei annettu tutkinnossa osoitetuista\ntiedoista, vaan lukukauden lopussa osoitetusta ahkeruudesta, ja koska\npieni Mea oli ollut sanomattoman ahkera viime ajoilla, rohkeni hän\ntoivoa tätä palkintoa.\n\nHän ajatteli lakkaamatta sitä riemua, jota hän tuntisi, kun hän\npalkinto kädessä saisi syöksyä isän luokse, lukea hyväksyvän hymyn\nhänen kasvoillaan ja kuulla hänen sanovan, että hän on tyytyväinen\npieneen tyttöönsä.\n\n\"Ruukinpatruuna Högfält, opettajattarenne ja minä\", alkoi pastori\nKlint, \"olemme kaikki siinä luulossa, että Laura ja Martta seisovat\nihan samalla tiedon asteella, vaikka Lauran pelko vaikutti sen, että\nhän ei tänään vastannut täydellisesti samalla varmuudella, kuin Martta.\nVaan koska ne palkinnot, jotka ruukinpatruuna Högfält on luvannut,\neivät olleet aiotut kiihoittamaan väärää kunnianhimoa, eikä turhaa\ntiedoilla loistamisen halua, olemme me katsoneet oikeimmaksi antaa\nLauralle, joka on osoittanut suurinta kainoutta, palkinnon tiedoista.\"\n\nSynkkä vihan pusa peitti Martan kasvot; tämä oli kova isku hänen\nylpeydelleen.\n\n\"Samasta syystä\", jatkoi pastori, \"emme ole katsoneet oikeaksi jakaa\ntoista palkintoa sille teistä, joka viimeisien viikkojen kuluessa\nkieltämättä on osoittanut suurinta ahkeruutta, koska luulemme olevan\nsyytä peljätä, että häntäkin on väärät perusteet kehoittaneet tähän\nahkeruuteen, vaan tulee palkinnon saamaan Nanna Högfält, joka koko\nlukukauden on osoittanut tasaisempaa ahkeruutta ja kestäväisyyttä.\"\n\nNyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden,\nilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen\nkerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei\nkunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän\npastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon\nsaaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään\nkadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin\nhelppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin\naiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.\n\nPieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi\nsuorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.\n\nTästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi,\nkuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä\ntyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja\nkunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä\nniin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.\n\nMartta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten\nhänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka\nhankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että\npastorilta ja ruukinpatruunilta.\n\nVaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse\nteossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan\nymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi\nolisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut\nvastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun\nsitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä\nvakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana joulunpyhinä -- se oli Martan syntymäpäivä -- oli\nsisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin,\noltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa,\ntäysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni\nMea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään\ntanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että\nsiinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt\ntanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.\n\nErästä valssia tanssiessa seisoi kaksi poikaa, ottamatta osaa tanssiin.\n\n\"Miksi ette tanssi?\" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny\nHögfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa\ntaitamattomuudessa.\n\n\"Meillä ei ole tyttöjä\", vastasivat nuoret kavaljeerit.\n\n\"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa\", sanoi Eerik, \"minä\nnäin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole\npyytänyt häntä tanssiin.\"\n\n\"Mean kanssa!\" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. \"Kuka\nviitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!\"\n\nMutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui\nvaromattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella,\nja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan\ntavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja\nlausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä\nenään näkynyt koko iltana.\n\nHän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja\nitki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.\n\nTohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin\netsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin;\nnäyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta\nlapsijoukosta.\n\n\"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?\" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin\nkynnykselle. \"Onko joku suututtanut sinua?\"\n\nEi vastausta. Ainoastaan nyyhkytyksiä.\n\n\"Äiti lähettää terveisiä, että tulet heti alas tanssimaan.\"\n\n\"Tanssimaan!\" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. \"Mitä varten tekisin\nsen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!\"\n\nKurt katsoi häneen säälivästi.\n\n\"Minä tanssin kanssasi\", sanoi hän jalomielisesti. \"Jos tulet muassani\nalas, tanssin valssia kanssasi.\"\n\nEi! Ei! Mea ei tahtonut. Hän oli kuullut, kun Kurt äsken pyysi tuota\nkaikkien lempimää Lauraa tanssiin. Se ääni soi toiselta se.\n\nVaan pieni Mea ei saanutkaan tänään heittäytyä rauhassa synkeihin\najatuksiin. Pian seisoi itse hänen äitipuolensa kamarissa ja käski\nhänen ankaralla äänellä heittämään juonittelut ja tulemaan alas muiden\nseuraan.\n\nMutta pieni Mea seisoi uhoittelevan äänetönnä vastaamatta tai\ntottelematta.\n\nSangen suuttuneena jätti äitipuoli huoneen.\n\nMyöhemmin illalla, kun tohtori tuli erään sairaan luota, asettui hän\nhetkiseksi salin ovelle ja katseli lapsia.\n\n\"En näe pientä Meaa?\" sanoi hän vaimolleen.\n\n\"Hän on päättänyt tanssin ja huvittelemisen asemesta istua\nlastenkamarissa ja itkeä.\"\n\n\"Pieni raukka, joku on varmaan saattanut hänet pahoilleen\", sanoi\ntohtori nopeasti. \"Menen ylös puhelemaan hänelle, niin hän kyllä seuraa\nminua alas.\"\n\n\"Ei maksa vaivaa\", vastasi rouva kylmästi. \"Mea uhoitteli minulle,\nkun käskin häntä alas, ja nyt olen sanonut hänelle, että hän\nrangaistukseksi saa olla siellä koko illan, vaikka hän oikutellessaan\ntahtoisikin ottaa osaa tanssiin, eikä hän myöskään saa huomenna tulla\nEkhultiia.\"\n\nTohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja\ntyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään\nkoko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa\nsiihen.\n\nMuutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa\ntuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden\nkäydä katsomassa sisariaan.\n\n\"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa\nihoaan?\" kysyi Eerik säikähtyneenä. \"Ovatko hänen kasvonsa aina\ntuonlaiset?\"\n\nEi kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen\npaiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti\npeitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.\n\nPojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa\nshakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä\nystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut\nkummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun\nMartta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja\nhymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa\nhän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi,\nsillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.\n\nMutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä\nhän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai\nhänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.\n\nMutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi\nkelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän\nolisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.\n\n\"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea\",\nsanoi rouva kerran miehelleen. \"Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo\nhän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun\ntulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan,\njottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja\nhaluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin\nmahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla\nhellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa\nvieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On\nsangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen\nikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä.\" Ja rouva tahtoikin\ntodella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt\noikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän _vaati_ rakkautta,\nkun hänen olisi pitänyt _antaa_ sitä.\n\n\"Se on todella sangen ikävää\", sanoi tohtori miettien, \"sangen ikävää\nja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole\nluonteeltaan kylmä, kaukana siitä.\" Ja tämän harvinaisen puheen\njälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle\naiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen\nvaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää\nyksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon\nsurua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari vuotta oli kulunut.\n\nMartta oli kasvanut ja oli tullut pitkäksi, siroksi ja kukoistavaksi 18\nvuotiaaksi ruusuksi, iloisilla, kirkkaan sinisillä silmillä. Hänen\npäänsä oli ylpeästi kallellaan ja itseensätyytyväisyyden kopeutta\nilmautui koko hänen olennossaan.\n\nPieni Mea oli vielä sama hiljainen ja itseensäsulkeutunut lapsi,\nsirokasvuinen, kalpeaposkinen, huulet totisesti sulkeuneet, tummien\nsilmien luonti synkkä.\n\nKurt ja Eerik olivat jo pari vuotta sitten tulleet lukioon ja jättäneet\nkodin. Martta ja Mea jatkoivat yhä lukujaan Berghultissa olevan\nkotiopettajattaren kanssa.\n\nKun Mea eräänä aamuna tuli eineelle, oli isän sija pöydässä tyhjä. Hän\nkatsoi ympäri huonetta nopealla, pelokkaalla silmäyksellä ja kysyi\nnopeasti: \"Missä isä on?\"\n\n\"Huoneessaan\", vastasi hänen äitipuolensa. \"Hän on yöllä äkkiä\nsairastunut.\"\n\n\"Voi, sen minä tiesin, minä tiesin sen!\" huudahti pieni Mea. \"Näin\nunta, että seisoin yksinäni kirkkomaalla äitini haudalla. Oli hyvin\npimeä, vaan juuri pääni päällä taivaalla näin yksinäisen kirkkaan\ntähden, joka nyökkäsi ja loisti niin ystävällisesti minulle, ja minä\ntiesin, että tuossa tähdessä oli äitini sielu.\n\n\"Silloin kuulin hiljaisen suhinan äidin haudalla kasvavissa haavoissa,\nnäin viheriän kunnaan aukenevan ja ruumissaatto tuli hiljaa ja\njuhlallisesti kulkien kirkkomaata pitkin. Kannettiin eräitä paareja, ja\nkun loin silmäni niihin, lepäsi niillä isäni. En voinut muutaman\nminuutin aikaan nähdä mitään, vaan kun sitten taasen katsoin ylös, oli\nkaikki hiljaista ja rauhallista, kuten ennenkin; ainoa muutos oli\nsiinä, että nyt kaksi tähteä yhden asemesta viittasivat minulle.\"\n\n\"Haaveita vaan\", lausui äitipuoli lyhyesti, mutta hän kalpeni kumminkin\nsilminnähtävästi. Hän oli juuri menemässä miehensä luokse, kädessään\nlasi väkevää teetä, jota sairas oli pyytänyt, vaan hän laski nopeasti\ntarjottimen ja kiiruhti ulos lähettämään sanaa kaupunkiin lääkärille,\nettä tämä heti tulisi sairaan luo, vaikka tohtori oli kieltänyt\nkutsumasta häntä.\n\nPieni Mea otti tarjottimen ja hiipi hiljaa ja varovasti, kuten aina,\nisänsä huoneeseen.\n\nKuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti\nsitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä\noli.\n\nTämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia\nsanomatta sanaakaan.\n\nMea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa:\n\"Oletko, isäni, hyvin kipeä?\"\n\n\"Ah, oletko Mea?\" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja\nveti hänet lähemmäksi.\n\n\"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon,\nettä minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.\n\n\"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta\nelää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja\nvielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa\ntuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.\n\n\"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on\nse, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä\nhaudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin\nkovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja\ntarvitsen hiljaisuutta ja lepoa.\"\n\nMea nieli kyyneleensä ja istui eräälle jakkaralle isän viereen.\n\n\"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea\", lausui tohtori\ntaasen, \"hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi\nsinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit\nkadottanut?\"\n\nMea painoi äänetönnä päänsä alas.\n\n\"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö\näitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä,\nopettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi\nja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia\nkohtaasi?\"\n\n\"On\", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, \"kaikki muut, vaan hän\nei ole rakastanut minua.\"\n\nSuru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui\nmietteisiin.\n\nMean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja\ntylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat,\nolivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.\n\nHetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. \"Mea, tahdotko täyttää\nkuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana\nja koetatko toimia sen mukaan.\"\n\n\"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi\ntytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat\nhillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et\nenään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden\nosoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä,\nMeaseni, lupaat minulle tämän.\"\n\n\"En uskalla\", sammalti Mea. \"En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan\ntahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin.\"\n\n\"Mea!\" huusi Martta salissa. \"Kello on 9, meidän täytyy lähteä\nBerghultiin.\"\n\nMea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli\npian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.\n\nTänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi,\nsuuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin\nsuurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan\ntarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä\nhänelle sanottiin.\n\nOpettajatar oli hyvin pikainen, etenkin Mealle, joka, useammasti kuin\nyhden kerran oli lopettanut hänen muutoinkin niukan kärsivällisyytensä.\nHän puhutteli Meaa ankarasti; Mea vastasi tylysti. Opettajatar\nraivostui. Hän nosti kätensä ja silmänräpäystäkään miettimättä löi Meaa\nvihasta ja nöyryytyksestä hehkuvalle poskelle.\n\nMea hypähti ylös leimuavin silmin. Hän jätti huoneen, otti hattunsa ja\nsadetakin, sekä riensi hillitsemättömästi itkien kotiinsa. Huomaamatta\nhiipi hän täällä omaan huoneeseensa.\n\nNoin tunti sen jälkeen koputettiin ovelle. Martta astui sisään ja toi\näidiltään sen käskyn, että Mean tuli viipymättä tulla saliin.\n\nOpettajatar, neiti Ros, oli seurannut Meaa kotiin, valittamaan\ntohtorinnalle hänen sopimattomasta käytöksestään. Ensin oli Mea ollut\nsangen tarkkaamaton, sitten näsäkäs, ja lopuksi oli hän lähtenyt\nkotiinsa keskellä tuntia, huolimatta siitä, että opettajatar oli useita\nkertoja kutsunut häntä takaisin. -- Noin kuului valitus.\n\nMartta koetti puolustaa Meaa, vaan hän sai ankaran käskyn olla hiljaa\nja poistua huoneesta.\n\nMea oli itkenyt kovasti. Astuessaan sisään, oli hän hyvin kalpea, vaan\nhuomattuaan neiti Ros'in, ojentautui hän suoraksi ja heitti\nuhkaylpeästi päänsä taaksepäin, samassa kuin suuttumuksen puna\nuudelleen nousi hänen kasvoillensa.\n\n\"Sinä olet kohdellut opettajatartasi hyvin pahasti, pyydä häneltä heti\nanteeksi!\"\n\nMea ei liikahtanutkaan.\n\nKerta toisensa perästä uudistettiin käsky yhä ankarammalla äänellä,\nvaan turhaan.\n\nKylmänä, uhkamielisenä ja taipumattomana seisoi Mea. Hän ei näyttänyt\nkuulevankaan äitipuolensa sanoja.\n\n\"Vaikka minua suuresti pahoittaa, että olen pakoitettu katkeroittamaan\nisäsi viime hetkiä\", sanoi tohtorinna lopuksi, \"en kumminkaan tiedä\nmuuta keinoa, kuin antaa 'hänelle tiedoksi sinun tämänpäiväisen\nkäytöksesi, jotta hän käyttäisi sitä valtaansa, mikä hänellä on\nylitsesi, saadakseen sinut nöyrtymään ja tunnustamaan vikasi. Mea, olen\nluullut, että sinä rakastat isääsi. Olen luullut, että olet valmis\nmieluisammin tekemään mitä tahansa, kuin saattamaan huonolla\nkäytökselläsi surua hänelle, joka elää kentiesi ainoastaan muutamia\npäiviä. Olen pahoillani, että olen erehtynyt sinun suhteesi.\"\n\nYlpeä, taipumaton uhkamielisyys katosi äkkiä Mean kasvoilta. Hän\nkumartui alas ja itki.\n\n\"Oi! Olkaa armollinen, älkää sanoko hänelle mitään\", rukoili hän\nnöyrästi ja tuskallisesti.\n\n\"Tahdotko heti pyytää anteeksi neiti Ros'ilta?\"\n\nMea heitti uudelleen päänsä taaksepäin. Suunsa vetäytyi yhtä\nuhkamieliseksi. Hänelle oli todella vaikeata nöyrtyminen, yhtä vaikeaa,\nmelkeinpä mahdotonta vanhan loukkauksen unhoittaminen.\n\nTohtorinna kääntyi kylmästi hänestä.\n\n\"Olkaa varma, neiti Ros, että te ennemmin tahi myöhemmin saatte\nhyvitystä\", sanoi hän ojentaessaan opettajattarelle kätensä\njäähyväiseksi. \"Katsotaan, kuinka kauan tuo lapsi rohkenee uhoitella\nmeille.\"\n\nSen sanottuaan astui hän suoraan miehensä sairashuoneeseen.\n\nPieni Mea ei nähnyt sinä päivänä isäänsä. Hän ei voinut kohdata tämän\nsurullista, nuhtelevaa silmäystä. Yöllä oli hänen mahdotonta nukkua.\nHänen käytöksensä, joka täydellisesti soti sitä lupausta vastaan, minkä\nhän aamulla oli antanut isälleen, oli katkerana hänen mielessään. Se\nvääryys, jonka hän itse oli kärsinyt, pieneni pienenemistään, kun hän\nyksinäisyydessä tarkasteli itseään, ja hänen omat virheensä, suru, jota\nhän oli saattanut sairaalle isälleen, kuvautui yhä selvemmässä valossa.\nÄkkiä leimahti Mean mieleen tuskallisena pistoksena ajatus: \"kentiesi\nei hän enään näekään huomispäivää elävin silmin. Kentiesi en tapaakaan\nhäntä enään tässä maailmassa!\" Mea nousi vuoteeltaan, puki nopeasti\nvaatteet päälleen ja riensi alas portaita isänsä huoneeseen, jossa hän\nsyöksyi polvilleen vuoteen viereen ja puhkesi katkeraan itkuun.\n\n\"No, no, rakas lapseni, tyynny nyt toki\", sanoi isä levottomana ja\nhuolissaan.\n\n\"Ah, isä, rakas isä, onko mahdollista, että voit antaa minulle\nanteeksi\", nyyhki Mea.\n\n\"Rakas lapseni, voin kaikesta sydämestäni. Olin hyvin pahoillani,\nMeani, hyvin pahoillani, kun olet ollut niin tottelematon, vaikka\nlupasit, että koetat olla hyvä tyttö. Olin hyvin pahoillani, vaan\nvihassa en ole ollut sinulle, Measeni, ainoa lapseni. Eikö totta, että\nnyt et vastustele äitisi tahtoa, vaan pyydät huomenna neiti Ros'ilta\nanteeksi?\"\n\n\"Pyydän, sinun tähtesi, isäni, pyydän, vaan en sentähden, että olen\nollut väärässä.\"\n\nIsä pudisti suruisena päätään, vaan ei sanonut mitään.\n\n\"Koska vielä olet valveilla\", sanoi hän lopuksi, \"voit lukea minulle\njotakin, mitä itse haluat, Raamatusta. Tarvitsen jotakin tyynnyttävää,\njohon voin kiinnittää ajatukseni, kun olen valveilla yökaudet. Mieleni\ntulee muuten hyvin suruiseksi ja toivottomaksi.\"\n\nMea otti isänsä kirjoituspöydältä suuren raamatun, avasi mielipaikkansa\n27 Psalmin ja luki lempeällä, miellyttävällä, syvää kunnioitusta\nilmaisevalla äänellä: \"Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä\nminä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen?\" Kun\nhän tuli kymmenenteen värssyyn, pysähtyi hän silmänräpäykseksi, huokasi\nsyvään ja luki hiljaisella, vapisevalla äänellä: \"Sillä minun isäni ja\näitini hyljäsivät minut; mutta Herra korjasi minut.\"\n\nIsä huomasi hänen liikutuksensa ja ymmärsi hänen tunteensa.\n\n\"Me emme hyljää sinua, rakas lapsi\", sanoi hän. \"Muista, Measeni, että\net koskaan anna päästä sen ajatuksen valloilleen, että olet yksinäsi ja\nhyljättynä, ett'ei sinulla ole ketään, joka sinusta pitää. Löytyy\nharvoja seikkoja, jotka voisivat repiä rikki vanhempien ja lasten\nväliset siteet, ja minä olen varma, että kuolema ei kuulu näihin. Kuolo\non ainoastaan ulkonaiselta, ruumiilliselta kannalta katsoen eroaminen,\nsillä vapautettu henki on riippumaton ajasta ja paikasta. Ole aivan\nvakuutettu, Mea lapseni, että äitisi ja minä voimme nähdä sinut, surra\nsinun vikojasi ja iloita jokaisesta voitosta, jonka saat itsestäsi.\"\n\nTäyteliäällä ja lämpöisellä sydämellä, vakavia aikeita mielessään,\npalasi Mea vihdoin huoneeseensa ja nukkui tyyneesti suloisten unelmien\nkeskellä.\n\nSeuraavana aamuna esitti hän anteeksipyyntönsä neiti Ros'ille, vaan\nääni ja käytös olivat kaukana nöyrästä, ja opettajan ynnä oppilaan väli\ntuli tämän tapauksen jälkeen paljo pahemmaksi kuin ennen. -- Mean\nsuuttumus katosi tosin vähitellen, vaan kärsimäänsä häväistystä ei hän\nvoinut unhoittaa, ja hänen käytöstapansa ei ollut tästä lähtien\nopettajaa kohtaan koskaan oikein kunnioittavaa.\n\nNeiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut,\nhuomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän\nkylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus,\njota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi\nMean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä\ntuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti\nsitä ehkäistä.\n\nPäiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa\nhuomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä\nenemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja\nkipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän\nrupeaa paranemaan.\n\nEräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat\nBerghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea\nseisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän\nhiljaa pois ja katosi pian puistoon.\n\nTohtorin ikkunaan oli levitetty valkea lakana.\n\nMea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon\nkotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt\nketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän\nmielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän\neläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!\n\n\"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!\" huokasi hän katkeran\ntuskan sokaisemana. \"Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää\nitseltäni.\"\n\nMea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt\nitsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni,\nja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi\nhänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja\nymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti\nhän yhä kulkuaan.\n\nVäsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin\nkotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja\nsisar-puoliensa luokse saliin.\n\nHän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan\nisän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen\nkaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.\n\nEnsi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa\nsilmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän\nlempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa\nkysymyksiin.\n\n\"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti,\nenkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät\nhänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin\nhän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli\n'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa.\"\n\nMean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä\nkyynelissä.\n\nTohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet\nsyliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä\nosanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä\nkatkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa\nsyleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot\nsynkistyivät.\n\n\"Aina sama tylyys\", sanoi hän katkerasti. \"Aina sama itsepintainen\nkieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!\"\n\nMuutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen\nMean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan\nsukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli\nperustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon\nja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton\ntyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa\nhyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan\ntämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä\ntyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata\npoismennyttä.\n\nNämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään\ntohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean\nluoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman\njälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän\nhalusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen\nsydämessään.\n\nTohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä\ntapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo,\nhuolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan\nvoinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua;\nnaapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle\nhyvin epäsuosiollisella tavalla.\n\nSentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan\nmääräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos\nhän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.\n\nMea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut\nopettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli\nMealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin\noloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja\nluopumaan tästä matkasta.\n\nVelvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli\nhyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi\nvanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen\nrinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että\nMea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt\nympärilleen iloa ja hupaisuutta?\n\nMealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin\nesineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa\nmuita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin\nvanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.\n\nHän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät;\nsiellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä\ntuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.\n\nHän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine\nluukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli\nensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat\neläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella\nautuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa\nlopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit,\nolivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.\n\nOlisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja\nkäydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa\nsillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman\nja paremman, kuin hän.\n\nNiin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen\nkovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei\nmuisti riittänyt.\n\nHän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota\nhänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui\nsielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella\nruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn,\njokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli\nkohdellut häntä.\n\nNämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän\ntuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.\n\nNyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi\nilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada\nkerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken\nhalunsa, toivonsa ja unelmansa.\n\nTohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli\npäätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa\nynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä\npäätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut\nmuuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna\nvuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.\n\nMea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi,\nMartta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.\n\nMartalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen\nikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen\nluonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä\ntavallisesti on.\n\nMea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin\nkouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan\noltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä\nhänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen,\nettä hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma\nvastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä\nsanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan\nsiitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä\nkouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli\najatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että\nei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja\nmyötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta\najatusten vaihtoon heidän kanssansa.\n\nHän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint,\njolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään\ntodellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin\nkaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä\nsulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan\nhenkisten lahjojen puutteeksi.\n\nEhtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli\ntäynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi\nkasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja\nlevottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa\naikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä\nsuuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää,\njolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut\nvoivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä,\nettä hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo\nkalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen\näitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus\nedes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka\nitsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli\ntoiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin\nrakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua\nHerran alttarin eteen! Mahdotointa.\n\nKumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän.\nMitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos\nhän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?\n\nMutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astua\nKaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?\n\nHän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän\nolisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut\nhäntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen,\nharhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta,\nsillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.\n\nHerran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa\ntohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan\nluotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi\nkädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja\nkumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.\n\nTohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä,\nsuuteli häntä ja sanoi: \"Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä\njuhlallisena päivänä!\"\n\nMea irtausi nopeasti hänen syleilystään. \"Tahdoin ainoastaan sanoa\näidille\", sanoi hän nopeasti, \"että olen ajatellut -- että olen\naikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen\ntänään.\"\n\nLausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten\nulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua\nhämmästyksestään.\n\nMea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan\nloputtua palasi hän kotiin.\n\nKurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille\nlaskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa\nlukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä\nenemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä\nkylmyys.\n\nEi kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut\nsaada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän\nvanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää\npakahtuvaa sydäntään.\n\nPäätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta\nrukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa\nmukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi\nvelvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt\nhuomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat\nsuuremmat kuin koskaan ennen.\n\nIllempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla\nkotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea\ntiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan\nsitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.\n\nKalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui\nhän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat\nhäntä.\n\nPastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli\ntehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa\nopettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen\nkäytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen\nluottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä,\nkuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja\nsydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden\nja totuuden puutteella.\n\nMea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan\nmahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti\nkatui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi\nvastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja\nkatkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän\nunhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan\näitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi\ntoisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan\nmahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä\nhän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli\nkatkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.\n\nEi pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa\najattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai\npuhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti\nkasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.\n\nSamana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon\nja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen,\nmitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.\n\nMea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle\naiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden\nja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.\n\nKun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen\nympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin\nkalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien\nhaudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli\nkuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.\n\nOli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen\nyötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi\npeitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi.\nUseita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava\nkuume.\n\nKun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti\nhänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä\nystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen\nkoskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän\nMeaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä\ntodellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja\nmyöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun\nheidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.\n\nNeiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksi\nMean hoito matkalla.\n\nVaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen\npäänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat\nyhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää\nunta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän\nkulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa\nmetsän rinteellä.\n\nNeiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko\nmatkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle\ntuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän\nläpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan\nja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota\nkokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.\n\nNeiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja\nMea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa\nkeskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja\nrakkaan näköisen rouvan kanssa.\n\nVanha nainen osoitti nopeasti vaunuihin ja katosi kohta ikkunan luota.\n\nPienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin\nhänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.\n\nNyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki\nrinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat\nkuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.\n\n\"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen\näitisi äiti.\"\n\nTuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut\nunelmissaan, -- suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.\n\nMean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla?\nOliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa\nsydämellensä?\n\nHän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen\nrinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen\ntäysinäistä sydäntään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan\nvaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren\nhelmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella\nsohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan,\nja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja\nonnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi\nuteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui\nisoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen\ntoisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä\nniin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.\n\nKaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista\nkoroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa\nmerkiksi, että tuli olla vaiti.\n\nOli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät\ntuonlaista varovaisuutta.\n\nSanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri,\nettä sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi\nkauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli\nvalveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella\nonnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä\ntässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen\nelämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota\nhän oli kaivannut -- rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli\njalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että\nuusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea\nhyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli\nrikkonut.\n\n\n\n\nSeikkailu Missisippi-virralla.\n\nKertomus soutualuksen kuljettajan elämästä.\n\nFelix Lilla.\n\n\nVoin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä\nvuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me\nsoutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me\nluulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.\n\n\"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!\" sanoi minun ystäväni ja\nyhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme\nensimmäisen jokihöyryn. \"Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me\ntämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme\nrakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?\"\n\n\"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim\", vastasin. \"Luultavasti\ntulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun\nsoutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas\nNew-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia,\nkunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella,\nhuolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita\ntarvitsemme.\"\n\nMeillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä\nliikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla\nrahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet,\nsamoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja\nparituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät\ntavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme\nme myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen\nuseamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat\nosittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti\nsijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli\nvuoteemme.\n\nKokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja\nyhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme\npari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja\nmuuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi\nja auttoi.\n\nSiihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin\nepävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut\npyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta\nylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet.\nKuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja\nsitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan\naikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.\n\nMe läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas\nOhio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä \"Virtojen isälle\", joksi\npunanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata\nlukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein\nmuuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä\nraskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka\nteki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä\nenemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä\ntäytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan\naluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.\n\nJim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa,\npudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. \"Fulton'in\" -- se oli\nsavulaatikon nimi -- kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä\nmeidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä\nenemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että\nmeillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa\nhöyrylaivan keksijää.\n\nOlimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme\nlähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle\nmeistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio.\n\"Virtojen isä\" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä\nmutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla\nmustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana\nsitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun\neräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä,\nolivat silloin vielä olemattomissa.\n\nOli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla\nrannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen\nniin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän\ntullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri,\nmeidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla\npäivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme\nmaata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta,\nsill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä\nyhä lujemmin mutaan.\n\nKun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme\nmutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän\nvoimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa\nkulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä\npäivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen\nkuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.\n\n\"Halloo!\" huusin, \"vene hoi!\" kun vene oli kyllin lähellä meitä.\n\n\"Halloo!\" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan\nvieläkin lähemmäksi. \"Mikä hätänä?\"\n\n\"Tulkaa avuksemme, jos teidän sopii! Me olemme tähän puuttuneet\nkiinni.\"\n\n\"Sen näen. Keitä te olette?\"\n\n\"Laivuri ja kauppias Jack Colley Cincinnatista. Ja te?\"\n\n\"Laivuri ja kauppias Fineas Hopkins Louisvillestä, muuten en ole\nsyntyperäinen Kentykkyläinen, vaan Massashusettmies, oikein vanhaa\nsukuperää, sen saatte uskoa!\"\n\n\"Yankee!\" murisi ystävä Jim Brewer huolestuneena. \"Hänessä vaan ei ole\nliioin rakkautta eikä avuliaisuutta.\"\n\n\"Auttakaa meitä, hyvä herra!\" huusin.\n\n\"Lähimmäisen rakkaus on sangen kaunis ja ylistettävä hyve\", sanoi\nHopkins hartaasti. \"Ja Jumala suokoon meille terveyttä ja hyvää\nvointia, sillä se on pääasia! Minne aiotte te?\"\n\n\"New-Orleaasiin.\"\n\n\"Sinne minäkin pyrin. Mitä on teillä lastina?\"\n\n\"Liikkiöitä ja kylkiäisiä.\"\n\n\"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Myöskin omenoita, sipulia ja kaalinkeriä.\"\n\n\"Kuinka paljon omenoita?\"\n\n\"Neljäsataa säkkiä.\"\n\n\"Hm, hm! Surkuttelen teitä, herra. Minulla on kuusisataa säkkiä\nomenoita lastiruumassa ja toivon pääseväni ensimmäisenä New-Orleansiin.\nKaiken ikäni täytyisi minun harmitella, jos teidän nopeampi aluksenne\nsinne ensin saapuisi. Siksipä onkin minulle kovin mieluista, että te\nistutte kiinni ettekä voi päästä irti. Älkää panko pahaksi, Mr Colley!\nKoska olette kilpailija omena-asioimisessa, en voi teitä auttaa, sillä\nse olisi aivan vasten omaa etuani. Jokaisella on oma suu lähinnä!\"\n\nJa sitte huusi hän miehilleen: \"Kääntäkää peräsin! Me olemme jo liian\nkauan viipyneet täällä.\"\n\n\"Kerrassaan oikea yankee-lurjus!\" murisi Jim Brewer vihan vimmoissaan.\n\nMuutkin huusivat hänelle kilvan yhtä mieluisia koristusnimiä, sillaikaa\nkun lastivene eteni meistä. Se vaan ei näyttänyt häneen ensinkään\nkoskevan. Hän ei pitänyt meitä sanankaan arvoisena. Pian oli hänen\naluksensa hävinnyt näkyvistämme.\n\nUudestaan ponnistelimme kaikin voimin turhaan. Meidän ei onnistunut\nsaada irti suoperäiseltä matalikolta venettämme ja jälleen syvälle\nvedelle. Sen ohessa oli, vaikka jo olimmekin lokakuussa, näillä\neteläisillä seuduin polttavan kuuma, ja lämpö lisääntyi yhä sen mukaan\nkuin aurinko nousi. Myöskin moskiittoparvet ja muut läheisen suomaan\nhyönteiset tekivät kanssamme ikävällä tavalla tuttavuutta.\n\nBrewer sanoi, osotellen itään: \"Luulen että erämaan takana,\nYazoo-virran yläjuoksulla on eräitä kreoolien viljelysmaita, heidän\nväkevät neekerinsä olisivat ehkä avuksi meille.\"\n\n\"Siihen herrat kreoolit tuskin suostuvat\", vastasin minä. \"Nämä\nneekerinruoskijat ovat meille pohjoisvaltiolaisille sangen\nvihamieliset. Luultavasti asuvat he myöskin liika etäällä täältä; jos\nheitä tahtoisimme tavata, voisimme helposti eksyä näihin suo- ja\nerämaihin. Parempi on odottaa seuraavaa ohikulkevaa jokivenettä.\nUskottavasti siinä kumminkaan ei ole taas mikään konnamainen yankee.\"\n\nYstäväni täytyi myöntyä huomautukseni todenmukaisuuteen.\n\nOlimme ehkä noin kaksikymmentä askelta Missisippivaltion rannasta. Vesi\njokiveneemme etukeulan puolella oli tässä niin kovaliejuista, että\nmelkein kuivin jaloin saattoi nousta maihin, jos vaan uskalsi reima\nhypyn.\n\nSilloin kuulimme ruokoisesta suopensaistosta valittavan ruikutuksen ja\nsen tiheiköstä hoiperteli esiin nuori neekeri, joka eriskummallisinten\nviittausten ja nöyrimpäin kumarrusten kautta näkyi pyytävän\nsuojelustamme.\n\nSiinä toivossa että häneltä kuulisimme jotakin tarkempaa\npaikkakunnasta, viittasimme hänelle ja huusimme, että hän vaan\nrauhallisesti tulisi luoksemme alukselle.\n\nNiinpä hiipi hän läähättäen laivallemme ja me nostimme hänet laivalle.\nKauhean uupuneelta ja kurjalta näytti hän. Me virkistimme häntä oitis\nruoalla ja juomalla. Sitte otimme hänet lähemmän kuulustelun alaiseksi.\n\n\"Sinä olet kai kotoisin näiltä seuduin?\" kysyin. \"Tietysti orja?\"\n\n\"Niin, Massa\", änkytti hän neekerin murretulla englanninkielellä.\n\n\"Kuinka kaukana sijaitsee lähin viljelys täältä?\"\n\n\"Noin parikymmentä englannin peninkulmaa.\"\n\n\"Kuka on herrasi?\"\n\n\"Herra Drouot toisella puolen Yazoo'ta.\"\n\n\"Mikä nimesi on?\"\n\n\"Tiberius\", ähkyi musta. \"Julmasti on minua kohdeltu ja pidelty\npahemmin kuin koiraa.\"\n\n\"Käsitän, ja siksi olet lähtenyt karkuun.\"\n\n\"Niin, Massa, kun minua on ruoskittu aivan syyttä.\"\n\nHän alkoi huoata ja itkeä. Säälini tuli aina vilkkaammaksi. \"Mitä voin\ntehdä sinun hyväksesi?\" kysyin minä.\n\n\"Oi, ottakaa minut mukaanne\", rukoili hän.\n\n\"Minä purjehdin New-Orleansiin niin pian kuin pääsen kirotulta\nmatalikolta. Sinne en voi mitenkään ottaa mukaan karannutta orjaa,\njonka laillisesta omistamisesta minulla ei ole todistusta.\"\n\nHän näkyi sen käsittävän ja mutisi: \"jospa vaan olisin tuolla toisella\npuolella!\"\n\n\"Arkansasissako?\"\n\n\"Niin, Massa, sinne voisin helpommin paeta.\"\n\n\"No, sen kyllä annan sinun tehdä, kun vaan saamme laivamme irti\njälleen.\"\n\nHänen koko ruumiinsa vavahti äkkiä ja hän oihkasi: \"Oi, kuulkaa!\nVainoojani ovat lähellä.\"\n\nMe kuulimme karkean, kovan haukkumisen etäältä lähennellen.\n\n\"Mitä tuo tietää?\" kysyin.\n\n\"Ne ovat verikoiria!\" kuiskasi hän kauhistuen. \"Drouot'in ystävä ja\nnaapuri, tilallinen ja tuomari Girard, omistaa niitä kaksi, ne hän on\ntuottanut Kubasta.\"\n\nTodella olikin etelävaltioihin tullut joku aika sitten hirvittävä tapa\nverikoirilla etsityttää erämaassa pakolais-orjia. Noita julmia petoja\ntuotiin Kubasta.\n\n\"No, sehän on selvää, mikä on tapahtuva\", sanoi olkapäitään kohauttaen\nBrewer.\n\n\"Mitä tarkoitat, Jim?\"\n\n\"Meidän täytyy viipymättä antaa ulos onneton Tiberius, ettemme itse\njoutuisi turmioon. Sillä nuo pirulliset elikot, jotka seuraavat hänen\njälkiään, vainuavat hänet varmaan täältä, kun ne lähestyvät alustamme.\"\n\n\"Hyvä Massa, rukoilen, antakaa minulle veitsi!\" vaikeroi musta.\n\n\"Mihin tarpeeseen, Tiberius?\"\n\n\"Minä tahdon tappaa itseni.\"\n\n\"Rohkeutta, poikaparka!\" sanoin. \"Jim, minä sanon sinulle: hän on\nmeidän turviimme paennut, me tahdomme suojella häntä.\"\n\n\"Älä ole järjetön, Jack!\" huusi ystäväni. \"Me emme mitenkään uskalla\nottaa häntä suojelukseemme. Jos me sen teemme, on vaara tarjolla että\nmeitä orjuuden hävittäjinä lynkataan.\"\n\n\"Lähinnä riippuu asia siitä, kuinka lukuisat takaa-ajajat ovat. Ha,\ntuolla kaukana tulevat he jo näkyviin! Vaan kolme ratsumiestä; yksi\nheistä on aivan nuori, keltanokka poika.\"\n\nNeekeri oli laskeunut kyykkysilleen, ettei häntä huomattaisi rannalta.\nHän tirkisteli eräästä kansilaudan raosta etukeulassa.\n\n\"Tuo yksi, vasemmalla, on herra Drouot, isäntäni\", kuiskutti hän.\n\"Nuori mies on hänen poikansa. Heidän seuralaisensa on herra Girard,\ntuomari.\"\n\nMolemmat tilalliset näyttivät komeilta, melkeen herramaisilta, kun he\ntuossa nelistivät, aivan niinkuin he yksin omistaisivat koko maailman.\n\n\"Ehkä niitä tulee vielä useampia noita kuumaverisiä etelämaalaisia\",\narveli Brewer huolissaan. \"Jos olisimme puhtaalla vedellä, silloin\nvoisimme tehdä pilkkaa heistä, kun ei heillä ole venettä. Mutta kun me\ntässä istumme kiinni, on tämä arveluttava asia. Älä tahallasi tee\nmitään tyhmyyksiä, jotka saattavat katkaista meiltä kaulan, Jack! Anna\nulos musta!\"\n\n\"En, ystävä Jim!\"\n\n\"Ehkä me silloin saisimme vangitsemislunnaatkin.\"\n\n\"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins:\noma suu lähinnä!\"\n\n\"Älä puhu noin Jim, tahi minun täytyy halveksia sinua!\"\n\n\"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos\nkäy hullusti, on syy sinun.\"\n\nVerikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne\nolivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen\njuoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.\n\nMinä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan\nja sanoin hiljaa: \"Tuonne sisään, Tiberius!\"\n\nNiinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei\nnäkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.\n\n\"Ei tuosta ole mitään hyötyä\", arveli Jim. \"Minusta näyttää siltä kuin\nelävät olisivat saaneet hänestä jo vainun.\"\n\nNiinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä\nja vimmatusta haukunnasta.\n\nMolemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he\njättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.\n\n\"Hoi, laivuri!\" huusi Drouot.\n\n\"Mitä tahdotte, herra?\" kysyin kohteliaasti.\n\n\"Oletteko tarttuneet kiinni tähän?\"\n\n\"Valitettavasti on asian laita niin.\"\n\n\"Oletteko nähneet neekeriä?\"\n\n\"Olen ijässäni nähnyt monta neekeriä, varsinkin etelävaltioissa.\"\n\n\"Koirahammas!\" huusi hän. \"Mitä teillä on lastina?\"\n\n\"Kaikenlaista kalua.\"\n\n\"Arvelen, että teillä on laivassanne minun elävää neekerinlihaa. Nämät\nkoirat näkyvät selvään sen vainuavan.\"\n\n\"Erehdytte, herra. Nämät koirat vainuavat silminnähtävästi sianlihaa;\nmeillä on nimittäin lastiruumassani liikkiöitä ja kylkiäisiä.\"\n\n\"Hyvä, sitä tutkimme oitis tarkemmin ja nousemme laivallenne.\"\n\n\"Oho! Täällä teillä ei ole mitään tutkittavaa. Me olemme täällä\nvapaalla Missisippillä, ja minä olen herra näillä minun laudoillani.\"\n\n\"Minä olen Yazoo-kihlakunnan tuomari\", sanoi Girard. \"Te olette\ntarttuneet minun piirikuntani jokirajalle. Minä, lain edustaja, vaadin\nkunnioitusta, herra!\"\n\n\"No, tuomari, tulkaa te yksin laivalle.\"\n\n\"Koirien kanssa.\"\n\n\"Ei suinkaan, ilman petoja!\"\n\n\"Kas vaan, hyvä mieheni, näyttää varmalta, että luulette viekkaudella\nvoivanne kiehtoa minut. Jos teillä on karkulaisneekeri laivassanne\npiilossa, niin kyllä nämät kunnon elävät hänet oitis löytävät. Siis --\"\n\nHän usuutti kiivaasti verikoiria kiipeemään laivan kannelle.\n\n\"Pidä varalla, Jim!\" kiljasin.\n\nMe kohotimme kumpikin panoksessa olevat pyssymme. Toinen koira hyppäsi\nliika lyhyeeseen ja putosi veteen, toinen jäi etukäpälistään riippumaan\nkannen reunaan. Minä laukasin pyssyni sen vaahtoavaan kitaan ja\nmusersin sen pääkallon. Samalla aikaa tähtäsi Jim varovasti ja ampui\nalhaalla vedessä pulikoivaa toista koiraa.\n\n\"Sen saatte kalliisti maksaa!\" huusi uhaten tuomari.\n\n\"Joka tapauksessa on minun neekerini Tiberius laivalla\", huusi Drouot.\n\"Hei, te laivuriveitikka, aiotte varmaan jossakin myydä minun\nomaisuuteni?\"\n\n\"En tee kauppaa ihmislihalla\", sanoin minä. \"Se ei kuulu ammattiini.\nPois tästä alukseltani!\"\n\nMutta eivät kumpikaan olleet ensinkään halukkaat poistumaan. Uhaten\nkohottivat he pistoolinsa, sillä niillä olivat he varustetut ynnä\najoruoskilla.\n\nMutta meillä oli ylivoima. Meidän viisi pyssyämme ojensimme heidän\nkahta vastaan ja siksipä eivät he uskaltaneetkaan lauaista.\n\nTämä kummankinpuolisen uhkauksen aika kesti noin minuutin ajan ja\nmuuttui sitte omituisimmalla tavalla. Rannalta kaikui nuoren Drouot'in\nhuuto. Me katselimme kaikki sinne. Siellä oli pensastosta astunut\nnäkyviin tusinan verta aseellisia miehiä. Kaksi heistä toimi juuri\nparhaillaan sitoakseen nuorukaisen käsiä selän taakse.\n\nTämän sangen epäiltävän lauman päällikkö, noin neljäkymmenvuotias\nmustapartainen mies, uhkarohkein katsein huusi minulle: \"Rohkeutta,\nkunnon laivuri! Tullaan teidän avuksenne!\"\n\nSen jälkeen ojensivat nuo kaksitoista pyssynpiippunsa meidän\nvastustajiamme vastaan.\n\n\"Antautukaa!\" huusi mustaparta.\n\nKumpasetkin tilalliset näkivät itsensä joko hyvällä tahi pahalla\npakoitetuksi tottelemaan vaatimusta. Pistoolit täytyi heidän luovuttaa\nja samoin orjaruoskat, jonka jälkeen hekin sidottiin.\n\n\"Herra\", sanoin johtajalle, \"jalosti teette, kun noin uljaasti\nriennätte avuksi virtalaivuriparalle. Siitä kiitän teitä\nvilpittömästi.\"\n\n\"Ei mitään syytä!\" huusi hän. \"Hyvä herra, minä pyydän, ei mitään\ntarpeettomia kohteliaisuuksia! Me tulimme aivan sattumasta rannalle ja\nhuomasimme, mitä tapahtui. Silloin ajattelin: seis, tässä on pieni\nasioiminen tarjolla.\"\n\n\"Kenen kanssa minulla on oikeastaan kunnia keskustella?\"\n\n\"Arvoisa laivuri, kuule se: minä olen Simon Teach, Missisippin\nerämaitten herra!\"\n\nOlimme siis joutuneet yhteen sen ajan kaikkein pahamaineisimman\nvirtarosvon kanssa. Olimme jo ennestään kuulleet hänestä monta\nihmeellistä asiaa ja urostyötä; mutta nyt näimme hänet ensimmäisen\nkerran.\n\n\"Miksi nuo kaksi kreoolia uhkasivat?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, he syyttivät minun ryöstäneeni heiltä neekerin\", vastasin minä.\n\n\"Ahaa!\"\n\nHän kääntyi tilallisten puoleen ja sanoi kohottaessaan leveälieristä\nhattuaan: \"No, kentlemanit, nyt joutuun! Meidän tulee nyt sopia\nlunnasrahoista. Tarjotkaa!\"\n\n\"Vaatikaa!\" sanoi synkästi Drouot.\n\n\"Tuhat dollarsia miehestä.\"\n\n\"Myöskin pojastani tuolla?\"\n\n\"Ei, hänet annan ilmaiseksi kaupantekijäisiksi.\"\n\n\"Ja hevosemme?\"\n\n\"Niin, niistä täytyy myöskin luonnollisesti saada maksu. Nepä ovat\npulskia eläviä. Olen tuntija -- joskus harjoitan myöskin hevoskauppaa.\nSanokaamme sata dollarsia joka hevosesta. Siis kaikki yhteensä\nkaksituhatta ja kolmesataa dollars'ia.\"\n\n\"Meillä on vaan vähän rahaa mukanamme.\"\n\n\"Teidän poikanne tulee hankkia rahat perille.\"\n\n\"Camille!\" sanoi Drouot, \"tule tänne!\"\n\nNuori mies tuotiin saapuville.\n\n\"Laskekaatte hänet irti!\" käski mustaparta. \"No, antakaa hänelle\nmääräyksenne.\"\n\nDrouot ja Girard tekivät niin. Nuorukaisen piti nousta hevosen selkään\nja nopeimman mukaan ratsastaa maatiluksille.\n\n\"Mutta älä yritäkään mitään petosta!\" sanoi Teach, \"muuten saisivat\nisäsi ja hänen seuralaisensa sen kauheasti maksaa, poikaseni; sinun\npitää yksin tulla rahoinesi. Kauanko saattaa viipyä?\"\n\n\"Seitsemän tuntia\", vastasi tilallinen. \"Camille, sinun tulee ratsastaa\ntäyttä laukkaa ja kotoa ottaa veres hevonen.\"\n\nNuorukainen vakuutti, että hän pitäisi huolta kaikesta. Hän nousi\nhevosen selkään ja ratsasti itäänpäin erämaahan. Rosvojoukko,\njonka nyt täytyi vartoa lunnasrahoja, piti virta-alusta omana\nvesilinnoituksenaan. Molemmat vangit tuotiin laivan kannelle ja\nkäskettiin siihen asettumaan. Hevoset sidottiin kiinni rannalla.\n\n\"Ensimmäinen kauppa olisi nyt hyvällä alulla; käykäämme nyt toiseen\",\nsanoi Teach tyytyväisenä. \"Luovuttakaa aseenne pois ja esiin lantit, te\nkunnon merimiehet!\"\n\n\"Kuinka, herra, tämäkö on teidän jalomielisyyttänne?\" huusin\nkauhistuneena.\n\n\"Ei mitään lörpötystä, arvoisa laivuri! Totelkaa silmänräpäyksessä!\"\n\nJim Brewer ja minä emme siihen olleet taipuvaiset; mutta meidän\nkumpaisetkin nuoret irlantilaiset ja vanha skottilainen pelkäsivät\njoukkiota; he tekivät mitä vaadittiin; silloin täytyi ystäväni ja\nmyöskin minun myöntyä. Vastustus olisi ollut hulluutta.\n\n\"No, herra, mitä maksatte lunnaiksi veneestänne ja miehistöstä?\" sanoi\nmustaparta minulle.\n\n\"Minä olen vaan köyhä laivuri, minulla on niukalti dollarsia\",\nvastasin.\n\n\"No, no! Enhän minäkään ole mikään peto ja suosin periaatetta: Elän\nitse ja annan muitten elää! Mitä teillä on lastina?\"\n\n\"Omenoita, sipulia ja kaalinkeriä.\"\n\n\"Tuollaisista kasviksista en paljoa välitä. Minä pitäisin enemmän\njostakin tukevammasta.\"\n\n\"Onhan mulla myös liikkiöitä ja kylkiäisiä.\"\n\n\"Sangen mieluista minun kuullakseni.\"\n\n\"No, jos teille sitte ehkä soveltuu neljä kaunista liikkiötä ja kunnon\nkylkiäinen --\"\n\n\"Voisinpa tarvita koko määrän.\"\n\n\"Mutta, herraseni, ettehän te kumminkaan voi miehinenne syödä suuhunne\nsataakahdeksaakymmentä liikkiötä ja kolmeakymmentä kylkiäistä!\"\n\n\"Niin valtava ruohakalumme ei olekaan, kunnon laivuri. Tässä lähellä\nminulla on purjekutteri kätkettynä korkeaan ruohistoon. Siihen tahdon\nsiirrettäväksi liikkiöt ja kylkiäiset. Eräs kauppatuttavani, joka asuu\nvirran alajuoksulla, ostaa ne minulta.\"\n\n\"Silloin olen minä perikatoon joutunut mies\", mutisin hämmästyneenä.\n\nSillä hetkellä kuului pohjoisesta päin alas virtaa tulevan höyrylaivan\nkoneen puuskuttava ääni.\n\n\"Asentoon, toverit!\" huusi Teach kylmäverisesti. Ja meille toisille\nantoi hän käskyn: \"Laskeutukaa pitkäksenne kaikki! Joka vaan äänenkään\npäästää, on kuoleman oma!\"\n\nMeidän täytyi totella.\n\nHöyrylaiva läheni nopeasti ja oli pian noin sadan askeleen päässä\nmeistä. Sen päälliköllä oli ihmisystävällinen mieli. Hän antoi\nseisauttaa koneensa ja huusi meille: \"Hoi, lastivene!\"\n\n\"Mitä tahdotte, katteini?\" kysyi Teach, kohteliaasti tervehtien.\n\n\"Oletteko tarttuneet kiinni siihen? Tarvitsetteko apua?\"\n\n\"En, katteini! Paljon kiitoksia! En tarvitse mitään apua! Minulla on\npieni kauppatoimi tässä rannalla ja siksi viivyn täällä.\"\n\n\"No, tehkää hyvä kauppa!\" Ja katteini komensi: \"Eteenpäin, täyttä\nvauhtia!\"\n\n\"Toivotan onnellista matkaa, katteini!\"\n\nSilloin huusi muudan höyrylaivan matkailija: \"Seis! Seiskaa vielä!\nSeis! Mustaparta ei ole mikään rehellinen laivuri! Hän on Simon Teach,\nvirtarosvo! Tunnen hänet; hän on kerran paitaan saakka ryöstänyt minut.\nKatsokaas -- minusta näyttää kuin aluksen kannella makaisi vangittuja\nihmisiä!\"\n\n\"Minusta näyttää myöskin todella siltä!\" huusi katteini. \"Seis!\"\nHöyryalus seisahtui toistamiseen.\n\nNyt esiintyi Teach koko ryövärimäisessä suuruudessaan.\n\n\"Ylös, toverit!\" kiljasi hän miehillensä ja kaikki nousivat aseineen.\nSitten huusi hän höyryalukselle: \"Niin, olen kyllä Simon Teach, erämaan\nja puolen Missisippin herra! Luistakaa tiehenne höyrylaivoinenne tahi\nmuuten annan ampua teitä!\"\n\n\"Hurraa!\" räyhäsi uskalikko joukkio.\n\nHöyryn katteini ja sen matkustajat rämähyttivät raikuvan pilkkanaurun.\n\n\"Tarkatkaa! Valmiit ampumaan!\" kaikui sieltä syvä upseerin ääni.\n\nJoukko merisotilaita -- siihen vielä tarkk'ampujia -- tuli näkyviin\nlaivan kannelle. Tämä joukko-osasto, joka tuli pohjoisesta, oli\nmäärätty erästä lounaista linnoitusta varten, kuten jälestäpäin\nkuulimme.\n\n\"Kirottua, heillä on sotaväkeä laivassa!\" huusi kalmankalpeana\nmustaparta.\n\n\"Lauaiskaa!\" kajahti sieltä käsky.\n\nYhteislaukaus pamahti; luodit vinkuivat ympärillämme; moni niistä\ntunkeutui minun omenasäkkeihini ja sipulikoreihin. Teach itse\nhaavoitettiin; moniaita hänen miehistään tapettiin.\n\n\"Pelastakoon itsensä, ken voi!\" huusi hän ja hyppäsi järveen.\n\nMuut roistot, jotka siihen vielä kykenivät, seurasivat häntä.\nKuitenkaan ei ainoakaan saavuttanut hengissä suojelevaa pensastoa\nrannalla.\n\nHöyrylaivalta sotamiesten varmat laukaukset murskasivat heidät kaikki.\nVoitto oli aivan täydellinen.\n\nHerra Drout'ia haavoitti helposti päähän muuan puunsäle. Hänen\nystävänsä, tuomari, sitoi hänet. Molemmat olivat kovin mielissään, että\nsillä tavalla olivat päässeet velvoituksesta maksaa kallis lunnasraha.\nPakolaisesta neekeristä ei ollut puhettakaan enään. Kun molemmat herrat\neivät olleet nähneet häntä näinä järkähyttävinä hetkinä, olivat he\nvarmaankin tulleet vakuutetuiksi, ettei hän kuitenkaan ollut\nvirtavenheessä. Sittenkun he olivat osoittaneet kiitollisuuttaan\nupseereille ja laivanpäällikölle, jättivät he meidät ilman mitään vihaa\nammuttujen verikoirien vuoksi.\n\nKatteini antoi kiinnittää paksun touvin veneeseen. Höyry tempasi meidät\nirti ja kuljetti meidät ulos virralle. Maksua siitä ei jalomielinen\nmies tahtonut ottaa. Muuten niitti hän sen kautta, että hänen laivansa\nvälityksellä pahamaineinen merirosvojoukkue oli hävitetty, kaikkein\nalisen Missisippin kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja kiitoksen.\n\nSittekun höyrylaiva meidät oli jättänyt, laskimme reippaasti virtaa\nalaspäin.  Neekeri Tiberius tuli puolikuolleena ja vavisten kauhusta\nahtaasta piilopaikastaan esiin. Minä sanoin hänelle, että vaara oli\nohitse, ja laskin hänet varustettuna eväsrahoilla tahtoansa myöten\nArkansasin rannalle, josta hänen sitten täytyi omin neuvoin pyrkiä\neteenpäin. Toivottavasti on se hänelle onnistunutkin.\n\nRahtiveneemme saapui onnellisesti New-Orleans'iin, jossa meidän\nasioimisemme hyvin onnistui. Sitte ostimme etelän hedelmiä ja muitakin\ntavaroita ja hinautimme itsemme halvasta palkkiosta virtaa ylös\njälleen. Emme sittemmin koskaan enään sadatelleet Fultonin hyödyllistä\nkeksintöä; itse olimme sen siunausta kokeneet. Oikoisen ja mukavan\nhöyrylaivaliikkeen kautta kohosi sitten nopeasti asukasten lukuisuus\nMissisippin rantamilla, niin että meidänkin oma vaatimaton\njokikuljetus- ja kauppatoimemmekin kohosi melkoiseksi lähimpinä\nvuosikymmeninä.\n\n\n\n\nUskollinen naissydän.\n\nKirjoittanut W. Heimburg.\n\nSuomennos.\n\n\nEi ollut aurinko moniin päiviin noussut niin kauniina; sen lämmin\nsuudelma kosketteli vuorten huippuja, ja laaksosta kohousi keveä usva\n-- pitkään, valkoiseen morsiushuntuun verrattava.\n\n\"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!\" huudahtivat\nmuutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen;\n\"viime yönä on vihmaillut aika lailla.\" Ja toden totta kimaltelikin\nkaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa,\nihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen\nvedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä\nSaksan harmaata Hartzvuorta.\n\nMetsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli\njotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja\njonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie,\njoka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu,\nja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja\nriipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan\nurhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven\npäälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi\nkokoontunut nuorisoparvi: \"Morsian ulos!\"\n\nPieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti\nkädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:\n\n    Morsiamen sulho voitti,\n    Kaunis on hän, hyvä, hurskas;\n    Parempat' ei maailmassa!\n    Kiitä, sulho, onneasi!\n    Tällä nauhasella tässä\n    Sidomme me hänet sinuun.\n\nHuoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu\npalveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen\njakeli joukolle.\n\n\"Eläköön!\" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. \"Eläköön\nmorsian ja sulhanen myös, eläköön!\"\n\nEtehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä\npäätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea,\nvienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli\nauringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.\n\n\"Näittekö?\" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville\ntovereille, \"vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. -- Huu! Näytti\nhaudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää.\" Ja meluava joukko\nvaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.\n\nSiellä -- tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa -- leikkivät\nauringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren\nnojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi\nsyvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista\nkertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:\n\n\"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä\nihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus\ntämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin\najattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin\nkantaa jaksamme.' -- Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja\nkirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki --\nhorjuen ja pitäen kiinni huonekaluista -- pienen vaatetuspöydän luo,\njolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.\n\n\"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi\", sanoi\nhän hiljaan itselleen; \"taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo\ntehneet. -- Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei\nraihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä\npäivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä\nnäytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni.\" -- \"Mitä riemua tuolla\nulkona!\" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin;\n\"minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös\nja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan.\" Ja\nvapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti\nsinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka\nhän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi\nsuurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä\njälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.\n\nSitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa\nhuonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen\nyksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle\nhienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan -- se oli hänen\nmorsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet\nniinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani\nhän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä\ntuoliinsa takaisin.\n\n\"Ei käy enää\", huokasi hän; \"tänään kaipaan minä Dooraa; mutta --\nnythän onkin häät\", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen,\nvalaisi hänen kalpeita kasvojansa. \"Nyt tulee tänne kohta Gustchen,\npieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa.\"\n\nJa hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru\nkohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja\nkuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia\nkaikueli. \"Nyt tulivat Eberstodtilaiset\", kuiskasi hän; \"olin\nkuulevinani Mimmin äänen, -- Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko... No,\nnyt tulee kohta Mimmi tänne.\" Mutta -- ei ketään tullut. Tuolla alaalla\nmäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului\ntalonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: \"Muistakaa lähettää vaunut\npastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät\nvielä ole pöydällä.\"'\n\nJa sitten kuului: \"Mummo, mummo! kuinka hieno täti Gustchen on!\"\n\nHälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen\nkasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.\n\n\"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla\", puhui hän itsekseen\nsurunvoittoisesti; \"olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi\nainakin lähettää jonkun lapsista. -- Lapset, niin, ne kyllä tulevat\nlähettämättä ja koputtavat ovelleni.\" Onnellinen hymy huulillaan otti\nhän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle\nlemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen.\n\"Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen\neteen?\" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: \"Täti, täti! Kaarle on\npannut tahran minun hameeseeni\", ja kohta sen jälkeen puol'itkien:\n\"Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!\"\n\n\"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi\", tuumaili ullakkokamarin\nyksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka\nposliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. \"Puolen tunnin perästä\nlähtevät kirkkoon... Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin\nvielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi.\"\n\n\"Rouvaksi!\" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar\nesiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut\nvastaanottaa hänet hänen syntyessään -- hoidettavakseen ja\nkasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut.\nHän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan\nkirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä\nlemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi!\n-- Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi -- siitä oli vanha Karoliina\nvakuutettu -- sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin\nseitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut\nolivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän\nyksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha,\nkuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.\n\nPihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi\ntalonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja -- nyt alkoivat kirkonkellot\nsoida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten\nakkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa\nolivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä\nantoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset\nsullottiin suuriin perhevaunuihin.\n\nVihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna\navautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos,\njuuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui\nrappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena\nhaamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta;\nhänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli\nlempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset\nkoskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita\npienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat\nkyläläiset kuiskasivat toisilleen: \"kuinka kaunis haa on!\"\n\nNyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan\nseisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen\ntyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut;\nhänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää\nullakkokamarin akkunasta.\n\n\"Liina-täti raukka!\" huokasi tyttö hiljaan; \"luulenpa melkein, ettei\nkukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa.\"\n\nNainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa.\nVerkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita\nposkiaan alas. \"Onnellinen\", kuiskasi hän, \"onnellinen unohtaa\nonnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa\ntäällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää;\nsuojelkoon Jumala hänen onneansa!\"\n\nNyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa\nkuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä\nkuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. --\nDoora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. \"Ah, neiti!\ntänään on kaikki ylösalasin\", huusi hän tavattomassa kiireessä; \"älkää\nottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen -- en tiedä\nmiten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää.\" -- Ja kuten\ntuulispää oli hän jälleen kadonnut.\n\nYksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä -- ainoa ruoka, jota\nhänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun\nhääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä\ntervehtimään... Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut...\n\n\"No, eihän se kummaa -- tänäänhän on juhla...\"\n\nHän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa\non tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee\npöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. \"Karoliina\nGosslebenin muistikirja\" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri\noli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän\nkäänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti\nvetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla\nkiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla\nkirjaimilla piirretty: \"Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja\nsielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän -- kaiken\nmuun voin itseltäni kieltää.\" _Uskollinen naissydän_ oli alleviivattu\nja sen alle kirjoitettu: \"Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee\nminun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle!\nTämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien.\nKoulun opettaja ja kanttori Hartzissa.\"\n\nAuringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin\ntäytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea\nvastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen\nhuulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan.\nOlihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen\nposkiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut\ntakaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei\nväkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä\nullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.\n\nIltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen\nsilmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan\nsäteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun\nhän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.\n\n\"Mimmi\", huudahti hän ja ojensi tyttöä kohtaan molemmat kätensä,\n\"kuinka hyvä olet, kun tulet; olen nukkunut kauan -- väsymyksestä tahi\nmielen liikutuksesta kaiketi\", lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.\n\n\"Täti, armas täti\", sanoi tyttö ja istuutui jakkaralle vanhuksen\njalkoihin, \"saanko jäädä tänne luoksesi vähäksi aikaa?\" Ja hänen tummat\nsilmänsä katsoivat rukoilevaisesti vanhaan neitiin.\n\n\"Mutta, lapsi, tuolla alaallahan on sinun paljo hauskempi olla; eihän\nsinulla täällä mitään iloa ole vanhan ikävän Karoliinan luona.\"\n\n\"Oi täti, salli minun jäädä; minä olen tuolla alaalla ikävöinyt sinua\nja sinun hiljaista kamariasi.\"\n\nSairas ei vastannut mitään. \"Näyttääkö Gustchen hyvin onnelliselta,\nMimmi?\" kysyi hän viimein.\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Ja isä ja äiti?\"\n\n\"He ovat varsin hilpeällä mielellä; en muista nähneeni heitä ennen niin\niloisina; iso-isä on pitänyt hauskoja puheita. Kuule, täti, kuule! Nyt\novat soittajat tulleet; nyt alkaa tanssi.\"\n\nMusiikki soitti. Sävelet aaltoilivat juhlallisesti etäisiä vuoria\nkohden. Ilma oli aivan tyyni; näytti kuin olisi koko luonto vaipunut\nkuuntelemiseen.\n\nMutta äkkiä syntyi eloa puistossa. Parittaisin astuskelivat häävieraat\nkäytäviä, äsken vihitty nuori pariskunta etupäässä. Naurua ja iloista\npuhetta sekausi soittoon, ja kun tämä muuttui tanssiksi, pyöreilivät\nparit iloisesti ruohokentällä. Valkoiset hameet liehuivat, ja ruusuja\nloisti valko- ja tummatukkaisten kutrien välistä -- ruusuja kaikkialla\nminne päin silmänsä loi; mutta kaunein kaikista oli nuori, onnellinen\nmorsian.\n\nVanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten\nhyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki\npitkänveteisesti soitti: \"Kun ukkovanhus mummon omaks' sai\", ja samalla\nijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat\ntanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori\naviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin\nhänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli\nkiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen\npurppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen\npariskuntaan.\n\nEi ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi\nitkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt\nkukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: \"Minulta\nkielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain\nkatkeruutta?\"\n\nEi ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista\npuhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi\ntietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän\nilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen,\nja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa:\n\"Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit\nminun kannettavaksi?\"\n\nSilloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän\nkohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.\n\n\"Miksi itket sinä, Mimmi?\" kysyi hän pelästyneenä. \"Mene alas lapseni,\ntanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja\nsuruiseksi täällä sairashuoneessa.\"\n\n\"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa\ntuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja\nsurusta.\"\n\n\"Sinä, Mimmi\", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä\nvalkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen\nhymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän\nhämmästyneenä: \"Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa\nsinua?\"\n\nMimmi pudisti päätään. \"Et, täti\" vastasi hän; \"tuskin sitä\nitsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin\nyksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin\nlentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin\nuhkaisi huone romahtaa meidän päällemme.\"\n\n\"Ethän vaan ole sairas, Mimmi?\"\n\n\"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa\", vastasi tyttö, ja\ntodisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen\nhienoa, mutta lujaa käsivarttaan. \"Ei, täti, terveyteni on hyvä,\nmutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat\nijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin\nmieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua -- aina nukkua, kunnes\ntulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin\neilen?\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki huolesi, lapsi?\"\n\n\"Oi täti, kuinka voit niin kysyä?\" mumisi nuori tyttö. \"Minä -- oi, en,\nen -- minä...\" ja hän purskahti yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun.\n\n\"Usko huolesi minulle, Mimmi\", sanoi Karoliina täti ja silitteli\nystävällisesti päätä, jonka tyttö oli painanut hänen rintaansa vastaan.\n\n\"Oi täti, minä en voi, minä häpeän; ja sinä puhut sen äidille, ja sitä\nminä en uskalla; isäkään ei saa siitä tietää.\"\n\n\"Minä lupaan olla mitään ilmaisematta, Mimmi; puhu nyt äläkä itke,\nmuuten et saa mitään iloa tanssista tuolla alaalla.\"\n\n\"En tahdo tanssia. En tanssi enää kenenkään kanssa. Minä, oi rakas\ntäti, minä pidän niin sanomattoman paljon... hänestä.\"\n\n\"Ai, ai, mitä kuulen! Mimmillä on jo joku, jota hän rakastaa.\"\n\n\"Oi, täti Liina, älä sano sitä kenellekään!\"\n\n\"En, Mimmi, kun sinä et sitä tahdo; mutta miksi minä en...\"\n\n\"Sentähden, että meidän täytyy odottaa\", huokasi tyttö. \"Vasta puolen\nkolmatta vuoden kuluttua palaa hän.\"\n\n\"Missä hän nyt on?\"\n\n\"Missä hän on? En tiedä, täti. Hän on Reginan perämies, ja Regina on\nsuuri laiva, joka kulkee Länsi-Intialla... Ja se, se juuri huoleni,\nrakas täti, etten tiedä, tuleeko hän koskaan takaisin... Jokainen\ntuulenpuuska, joka puhaltaa meidän vuorillamme, saa minut ajattelemaan\nmyrskyistä merta, joka heittelee hänen laivaansa niinkuin lastua...\nPuoleen yöhön istun usein, kartta edessäni, etsien paikkaa, missä hän\nsaattaisi olla... Eikö ole minulla syytä surra...?\"\n\n\"Ei, Mimmi, ei. Kiitä Jumalaa, että saat olla huolissasi hänestä, että\nsaat rukoilla hänen puolestaan ja seurata häntä ajatuksillasi -- siinä\non armoa kyllä.\"\n\n\"Mutta mikä erotus täti Gustchenin ja minun kohtaloni välillä! Kuinka\nonnellinen hän!\" huudahti Mimmi ja peitti käsillään punastuvat kasvonsa\nottamatta ollenkaan varteen lohduttavia sanoja.\n\n\"Älä koskaan katsele onnellisempia, rakas lapsi\", sanoi täti vakavalla\näänellä; \"vertaa sen sijaan asemaasi niiden asemaan, jotka ovat saaneet\nraskaamman taakan kannettavakseen. Sinä olet nuori, olet terve ja\ntallennat sydämessäsi onnellisen rakkauden; mitä muuta voi sinua\nikäisesi vaatia? Kun sinä olet huolissasi lemmittysi tähden, niin on se\nhuolesi terveellinen; se on pieni suolakipinä ruoassa, se valmistaa\nturhamaista sydäntäsi vähitellen vastaanottamaan tosi-iloa. Alituisessa\nauringonpaisteessa ei kykene maa hedelmiä kantamaan, eikä ihmissielu\nkypsy alinomaisessa onnessa! Armaasi kyllä palaa takaisin, ja onni,\njoka on voitettu surun ja rukouksen kautta, on tuhat kertaa suloisempi\nkuin se onni, joka itsestään putoaa helmaasi.\"\n\n\"Onko totta, täti, että sinäkin kerran...? Anna anteeksi, rakas täti,\nettä teen tämän kysymyksen, mutta isä ja äiti puhuivat äskettäin, että\nsinäkin olet ollut kihloissa, ja että...\"\n\n\"Sulhaseni jätti minut... Eivätkö he sitä myös sanoneet, lapsi? Niin,\nluulen että se niinpäin on parempi\", huokasi vanha nainen. \"Hän meni,\neikä palannut...\"\n\n\"Täti parka! Kun ajattelen, että Richard tekisi samoin... en luule,\nettä jaksaisin sitä päivää elää\", huokasi Mimmi.\n\n\"Ei sitä niinkään helposti kuolla, lapsi; on uskomatonta, mitä kaikkea\nihmissydän jaksaa kärsiä!\"\n\n\"Mutta miksi meni hän, täti? Oi, minusta on niin sanomattoman surkeata\najatella, että niiden täytyy erota, jotka oikein rakastavat toisiansa.\"\n\n\"Miksi, Mimmi?\" Vanha tyttö käänsi vaistomaisesti päänsä akkunaa kohden\nja hänen silmänsä kiintyivät nuoreen valkopukuiseen morsiameen.\n\n\"Minä tahdon kertoa sen sinulle\", sanoi hän hiljaisella äänellä,\n\"kentiesi tulet sinä siitä tyytyväisemmäksi onneesi. Tahdotko\nmielelläsi kuulla, mitä minä olen saanut kokea, Mimmi?\"\n\nNuori tyttö nyykäytti päätään.\n\n\"Mitään ihmeellistä ei ole koskaan kohdannut minua\", alkoi täti\nKaroliina matalalla äänellä. \"Elämäni kului tasaisesti ja\njokapäiväisesti. Ajattele, lapsi, en ole koskaan ollut pienen kylämme\nrajoja ulompana. Täällä, tässä rakennuksessa synnyin; olin vanhin\nkaikista siskoista. Äitini, sinun mummosi, jonka äsken näit tanssivan\nniin onnellisena ja iloisena, on usein kertonut, että hän itse ja\nkaikki muut olivat hyvin nurpeillansa siitä, että minä olin pieni\ntyttö; he olivat varmaan odottaneet poikaa. Äitisi isä ei tahtonut\npitää mitään kastepitojakaan, niin suuttunut oli hän pieneen olentoon,\njoka mitään pahaa aavistamatta makasi kätkyessään. Pysyikö hän\nuhkauksessaan, en sitä tiedä. En osannut välittää omaisteni\ntyytymättömyydestä. Ja kun tulin viiden vuoden vanhaksi, keinui jo\ntoinen poika äitini käsivarrella -- se oli Albert, enosi, josta sinä\nniin paljo pidät.\n\n\"Minun täytyi jo silloin ahkeraan istua kudelma kädessä kätkyttä\nliehutellen; meillä näetsen ei ollut yltäkylläisesti mitään muuta kuin\nkuluneita kenkiä ja sukkia ja pieniä jalkoja, joihin ne sopivat, sillä\nmiltei joka vuosi kannettiin uusi, pieni maailman uutis-asukas puiston\nläpi kirkkoon kastetta saamaan eikä minulle riittänyt montakaan hetkeä\nleikkiin, minä kun olin vanhin tästä lapsilaumasta. Kohta kun koulusta\nkotiin ehdein, täytyi minun auttaa äitiä, ja monta kertaa liekuttelin\nmilloin itkien milloin laulaen nuorinta siskoa uneen, mielivin silmin\nkatsellessani iloisia sisariani, jotka temmelsivät puistossa. Jos\njoskus halusin liittyä heihin, niin nuhteli äiti: 'mutta Liina, sinun\ntoki tulisi olla hyvänä esimerkkinä siskoillesi, sinä kun olet vanhin.'\nHän ei tarkoittanut pahaa, minä tiedän sen, mutta hän ei ajatellut\nmuuta kuin parsittavia sukkia ja paikattavia housuja ja hameita, jotka\neivät tulleet korjatuiksi ilman minun avuttani. Ja kun hän kutsui minut\ntakaisin työhön, niin oli hän aivan oikeassa.\n\n\"Neljätoista vuotisena kävin ensikerran Herran Ehtoollisella. Muistan\nvielä tämän päivästä tapausta -- kuinka isä syleili minua ja sanoi:\n'Tue äitiäsi, Liina, hänellä ei ole huokeita päiviä.' Muille tytöille\nalkoi ensimäisen ripilläkäynnin jälkeen nuoruus iloinensa, huveinensa;\nminua odotti työ, ja minä uskallan sanoa, etten työtä kammonut. Olin\nterve, olin reipas tyttö, ja lapsia minä rakastin. Parvena ympäröivät\nhe minua, ja minä olin niin onnellinen, kun isä taputti poskeani ja\nsanoi minua 'hyväksi lapsekseen', ja kun kuulin äidin lausuvan: 'En\nvoisi tulla toimeen ilman Karoliinaa.' Ja kun sunnuntaisin sain lasten\nkanssa tehdä kävelyretken metsään, jossa lauloimme ja noukeimme\nkukkasia, niin en mitään muuta iloa pyytänyt.\n\n\"Niin kului aika. Veljet olivat eronneet kodista, ja nuorin oli jo\nehtinyt nulikka-ijästään. Silloin koitti herttaisin aika, jolloin\ntunsin kukkien tuoksuvan ja lintujen laulavan -- minullekin.\n\n\"En ole koskaan ollut kaunis. Mummosi sanoi usein, että näytti siltä,\nkuin Liina ei olisi kuulunut sisartensa sukuun; mutta kumminkin oli\nolemassa yksi, joka mieltyi minuun, joka rakasti minua. Hän tuli usein\ntänne kotiini; hän viihtyi luonamme varsinkin talvi-iltoina, kun\nistuimme suuren pöydän ympärillä ja söimme paistettuja omenia.\n(Sisarteni täytyi nyt, kasvaneina kun olivat, itse kutoa sukkansa; äiti\nja minä kehräsimme). Siinä puheli hän isäni kanssa kaikenlaisista\nasioista, mutta heitti aina väliin silmäyksen minuun, ja minä punastuin\nja ällistyin.\n\n\"Eräänä päivänä kutsui isä minut kamariinsa ja kysyi, haluaisinko mennä\nnaimisiin. Hän, jota minä aina olin katsonut ujolla kunnioituksella,\noli pyytänyt minut vaimokseen. Silloin, lapseni, kohousivat onnen\nlaineet kaikkialta ympärilleni ja olivat tukehuttaa minut. Vanha kamari\npyöri ympäri silmissäni, ja minä heittäysin isäni ja äitini syliin,\nitkien ilosta ja onnesta.\n\n\"Äiti itki myöskin ja sanoi että hän tulisi kovin kaipaamaan minua;\nmutta hän toivoi, että Ernestiine, sinun äitisi, Mimmi, astuisi minun\nsijalleni. Niin olin minä siis morsian -- ylönmäärin onnellinen\nmorsian; ja kun kevät tuli ja minä näin koulun pihalla seisovan\nlehmuspuun tekevän lehtiä, ajattelin itsessäni, ett'eivät ne ehtisi\nkuihtua, ennenkuin minä jo nuorena rouvana olisin muuttanut tuohon\ntuttuun kouluhuoneeseen. Ja kun sitten kuulin lasten laulavan siellä\nsisällä ja viulun säestävän heidän lauluansa, ajattelin sulhaseni\nuskollista mieltä ja iloitsin siitä iltaan asti, jolloin aina yhdessä\nkuljimme vanhalla puistotiellä ja puhuimme toisillemme, että kun metsä\noli kadottanut lehtensä, meitä ei enää mikään maailmassa toisistamme\nerottaisi.\n\n\"Niin meni kesä, meni menoansa, ja ruusut pudottelivat kukkiansa.\nSilloin seisoi toinen morsiuspari meidän vanhempaimme kodissa -- sinun\nisäsi ja äitisi, Mimmi. Kaunis, vielä kasvava tyttönen oli tuskin\nehtinyt avata suuret tummat silmänsä katsellaksensa maailmaa\nympärillään, ennenkuin hän jo samalla oli vangittu, ja hänen nuori\nsulhasensa piti tavatonta kiirutta saadaksensa viedä kotiinsa\nmorsiamensa. Hänen oli kerrassaan mahdotonta odottaa, sanoi hän, hänen\ntaloutensa tarvitsi emännän. Ja hän tiesi esittää asiansa niin\nvoittavasti, että -- kun muka matkakin Eberstodtista oli niin kovin\npitkä ja vei niin paljon aikaa -- vanhempaini täytyi antaa jälkeen,\nsemminkin kun äidin mielestä tämä avioliitto oli niin edullinen, ettei\nsitä sopinut hylätä. Ja niin joutui nuori Ernestiine kiireimmän kautta\nnaimisiin.\n\n\"Mutta minulle sanoi äiti: 'Te kyllä voitte odottaa, sinä ja sinun\nsulhasesi; kahdet häät toinen toisensa jälkeen -- ei käy päinsä.\nErnestiinen morsiuslaite on jo tehnyt syvän loven isän kassaan. Sinähän\nolet järkevä tyttö, Karoliina, ja sitä paitse asutte te, sinä ja sinun\nsulhasesi, niin likellä toisianne, että voitte joka päivä olla\nyhdessä.'\n\nMinä olin järkevä tyttö ja koetin kaikin tavoin rauhoittaa sulhastani,\njoka oli ollut hyvin nurpeillaan aina siitä saakka kuin Ernestiine sai\netusijan. Itse itkin minä monta kertaa yksin ollessani.\n\n\"Parastahan oli, että minä pysyin kotonani, johon monet muutkin asiat\ntähän aikaan erikseen sitoivat minut... Oi, minä muistan sen niin\nhyvin, Mimmi! Oli Lokakuun päivä; lapsilla oli loma -- perunalupa,\njoksi sitä täällä sanotaan -- ja meidänkin pienokaiset olivat tehneet\npaistikaisnuotion pellolle. Asuinhuoneessa oli niin hiljaista, samaten\npuistossa, jossa minä kuljeskelin, milloin konemaisesti kooten\nmaahanpudonneita hedelmiä, milloin tuskallisesti kuunnellen uutimilla\npeitetyn akkunan takana. Silloin tällöin panin ristiin käteni ja koetin\nsoperrella pienen rukouksen, jota kumminkaan en tuskiltani ja\nhuoliltani saanut päähän asti lausutuksi. Siinä en muistanut\nlehmuspuuta, jonka puoleksi paljastuneiden oksien takaa kouluhuoneen\nakkunat näkyivät; kaikki ajatukseni olivat äitini luona.\n\n\"Viimein tuli vanha vaimo ulos ovesta luokseni. Minä tartuin kiinni\nomenapuuhun, jonka vieressä seisoin, ja tirkistin häntä, lukiakseni\nhänen kasvoistansa onnen tahi onnettomuuden sanomaa. -- 'Nyt voitte\ntulla sisään, neiti Karoliina!' sanoi vaimo; 'olen juuri saanut\nlasketuksi kätkyeen nuorimman sisarenne -- muhkean, pyöreän olennon. Se\non jo seitsemäs, neitiseni.'\n\n\"Minä ryntäsin riemunhuudolla hänen ohitsensa ja heittäysin puoli\npimeässä huoneessa vanhan kätkyen viereen polvilleni. Siinä makasi --\nnuorin. Pari tuhmaa silmää tuijotti avaruuteen ja pari pientä kättä\npisti esiin röijyn hihasta.\n\n\"Tuo pieni, kaikkein miellyttävin typykkä, kuinka rakkaaksi oli hän\nminulle jo muutaman minuutin kuluessa tullut! Minä otin hänet syliini\nja kannoin isän luo; sitten suutelin äitiä, joka hiljaan itki. Luulen\nettä minä ja pienet siskoni, jotka vähän aikaa sen jälkeen seisoivat\nkätkyen vieressä, olimme ainoat, jotka todellisuudessa iloitsimme\nnuorimman tulosta maailmaan; suuret pojat eivät olleet kotona, ja\nvanhemmat tytöt muikistelivat.\n\n\"Sulhaseni ja minä olimme kummina pienoiselle, joka kasteessa sai nimen\nAugusta. Nyt oli kodissa yltäkyllin tekemistä. Surullinen oli se aika.\nÄiti sairastui, huononi yhä ja oli monta viikkoa kuoleman kynnyksellä.\nLikemmä puolen vuotta makasi hän sitten vielä vuoteen omana. Koko suuri\ntaloutemme oli minun niskoillani, ja Augustan -- Gustchenin hoito\nsiihen lisäksi. Kun sulhaseni tuli pakisemaan minun kanssani ja\nvirkistämään itseään työnsä ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen,\ntapasi hän aina minun sylissäni lapsen, jonka huuto teki mahdottomaksi\nkaikkia rakkauden keskusteluja välillämme, sillä levottomampaa lasta\nlienee tuskin löytynyt. Ja jos joskus ihmeeksi sattui olemaan rauhaa\nhuoneessa, niin ummistuivat usein silmäni väsymyksestä, jotta montakin\nkertaa lienen antanut aivan nurinpäisiä vastauksia hänen kysymyksiinsä.\nUsein meni hän nolona ja närkästyneenä pois, kun ei saanut tilaisuutta\nystävälliseen puheluun. Rukouksilla ja kyynelillä koetin minä silloin\nlepyttää hänen tavallansa oikeutettua mieliharmiansa, mutta eihän asia\nsillä parantunut, kun minun täytyi yhä edelleen asettaa äiti ja sisar\nensi sijaan ja hänet vasta toiseen.\n\n\"Kevään tullessa oli äiti siksi parantunut, että saattoi istua ulkona\nlämpösessä auringonpaisteessa. Eräänä semmoisena päivänä astuin minä,\npikku Gustchen käsivarrellani, hänen eteensä ja kysyin punastuneena ja\nänköttäen, saisinko nyt ruveta valmistamaan omaa morsiuslaitettani ja\nsaisinko syksyllä viettää hääni. Minun oli varsin vaikea siinä tehdä\ntämä kysymys, mutta ylkäni oli edellisenä päivänä niin hartahasti\nvaatinut minua siihen ja sanonut, ettei hänellä ollut mitään iloa\nminusta, että hän oli yksin ja että minä lopulta tulisin sairaaksi\nliiallisesta työstä. Koetin kyllä vielä, kuten aina ennenkin, tehdä\ntyhjäksi hänen väitteensä, mutta silloin sanoi hän, että jollen minä\nottaisi puhuakseni asiaa äidille, niin tekisi hän sen.\n\n\"Äiti katsahti minuun, niinkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mistä kysymys\noli; sitten purskahti hän itkuun ja alkoi puhua kiittämättömyydestä ja\njärjettömyydestä -- hän oli vielä niin heikko, ja sitten lapsi,\npienonen, joka ei viihtynyt kenenkään muun sylissä, kuin minun!...\n\n\"Tämä vastaus kouristi kuin kovin pakkanen sydäntäni, ja ikäänkuin\nparemmaksi vakuudeksi alkoi Gustchen katkerasti itkeä. Ääneti kuljin\nminä edestakaisin, koettaen viihdyttää häntä. Toimitin sitten tehtäväni\nkuten ennenkin, mutta masentava tunne lamautti minua niin, että tuskin\ntiesin, mitä tein.\n\n\"Illalla uskalsin tuskin kohottaa silmiäni sulhaseeni. Kun hän lähti,\nsaatoin häntä puiston läpi. Oli kaunis kuutamo, ja syreenit huvihuoneen\nvieressä tuoksuivat niin miellyttävästi.\n\n\"'No Liina', alkoi hän ja asetti minut istumaan viereensä penkille\nkukkivien pensaiden alle; 'oletko puhunut äitisi kanssa?'\n\n\"Minä nyykäytin päätäni, sillä puhua oli minun mahdotonta.\n\n\"'Ja saanko viimeinkin syksyllä ottaa omaisuutesi haltuuni?' kysyi hän\nleikillisesti ja kääri käsivartensa minun vyötäreeni ympäri.\n\n\"'Ei käy, Taavetti', vastasin minä; 'ei käy, äiti tarvitsee minua\nvälttämättömästi vielä.'\n\n\"'Mitä nyt? Eikö käy?' kysyi hän kiivaasti, ikäänkuin olisi hän luullut\nkuulleensa väärin.\n\n\"Minä pudistin päätäni.\n\n\"'Sinä et vastaa, Karoliina', jatkoi hän närkästyneenä. 'Sinä et pidä\nminusta, muuten et olisi sanonut tuota niin tyynesti; vai oliko se vaan\nsinulta pilaa?'\n\n\"'Ei, ei; väärin tekisin, jos sen myöntäisin, Taavetti. Äiti on sairas\nja heikko, ja pienonen ...'\n\n\"'Vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja seuraaman miestään,\nKaroliina!'\n\n\"'Malta, odota', rukoilin; 'kyllä ajat vielä paranevat. Lapsen\nvelvollisuus on pyhä.'\n\n\"'Mutta lapselta ei saa liikoja vaatia. -- Mari, sisaresi on nyt\nviidentoista vuoden vanha; hän jo kykenee työhön.'\n\n\"'Hän on vielä niin kovin nuori, Taavetti; äiti ei voi luottaa häneen,\nja lapsi, Gust...'\n\n\"'Verukkeita!' huusi hän intohimoisesti; 'sinä et enää rakasta minua,\nsiinä koko asia.'\n\n\"'Taavetti!' rukoilin minä.\n\n\"'Et rakasta, et. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut täällä narrina?\nErnestiine sai viettää häänsä ennen meitä, minulla kun oli etu asua\ntäällä. Onko yksi ainoakaan sinun tunteistasi minun omani? Ei! Sinä\nolet jotakin kaikille, minulle vain et mitään. Olenkin varma siitä,\nettä olet muuttanut mielesi', huudahti hän ja irroitti kätensä minusta.\n\n\"Minä nojasin päätäni puun runkoa vastaan ja itkin. Miten saattoi hän\nnoin puhua! Jos olisin voinut antaa hänen luoda silmäys sydämeeni, niin\nolisi hän nähnyt, kuinka rakas hän oli minulle, ja hän olisi uskonut\nminua, sillä sydämessäni oli tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ei ollut\nhänen omansa.\n\n\"'Karoliina', jatkoi hän sitten vapisevalla äänellä, 'minä kysyn\nsinulta viime kerran, tuletko minun vaimokseni ensi syksynä?'\n\n\"Minä kohotin pääni ja katsoin häneen. Siinä katosi hetkeksi kaikki muu\nkuin hän minun sielustani; rakkaus häneen, kaikkivoipa rakkaus, levitti\nsiipensä, ja aavistus tulevasta onnesta valtasi minut. 'Taavetti!'\nriemuitsin minä ja tahdoin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta samalla\nkajahti hiljaisessa illassa pienen, apua tarvitsevan lapsen tuskallinen\nhuuto, ja minä annoin käsivarteni vaipua, alas. 'Gustchen!' mumisin.\nLapsen kätkyellä oli paikkansa vuoteeni vieressä kamarissani, ja minä\ntiesin, että pienonen oli yksin.\n\n\"'Minä en voi, Taavetti; armahda minua ja odota vielä vähän aikaa!'\nrukoilin ja olin jo huvimajan takana kirkkaassa kuutamossa. Oli kuin\nolisi lapsen ääni väkisin vetänyt minut luokseen.\n\n\"'Mene!' sanoi hän kovalla äänellä. 'Minä olen tähän saakka uskonut,\nettä rakastit minua. Antakoon Jumala sinulle anteeksi, että olet\npitänyt leikki-leluna sydäntä, joka on uskollisesti sinua rakastanut.'\n\n\"Ja hän lähti, kulki hitain askelin puiston porttia kohden.\n\n\"'Taavetti, Taavetti!' huusin minä sieluni tuskassa ja tahdoin juosta\nhänen jälkeensä, mutta jalkani eivät kantaneet minua eikä hän katsonut\ntaakseen. Naristen sulkeusi puiston portti hänen takanansa.\n\n\"En voinut uskoa, että hän oli ylenantanut minut, että olin hänet\nainiaaksi kadottanut. Pusersin molemmin käsin päätäni, ikäänkuin olisin\nnähnyt kauheaa unta. Silloin tunkeusi taasen lapsen huuto korviini.\nTietämättäni riensin minä sisään, polvistuin kätkyen viereen ja lauloin\nvanhan kehtolaulun. Pienoinen ummisti silmänsä ja nukkui, mutta minä\nmakasin yhä lattialla suruuni vaipuneena. Se näytti minusta\nuskomattomalta. Toivo heitti säteitään sekaviin ajatuksiini ja\nkuiskasi: 'hän kyllä palaa -- hänen täytyy palata! --'\n\n\"Mutta hän ei palannut, lapsi, hän lähti pois Tannerodesta; hänen\nsydämensä oli kovin loukkaantunut. Ja kumminkin täytyi minun mukautua\nelämään -- minun, rauhattoman, ilottoman. Haava, jonka sydämeni tuona\niltana sai, ei koskaan ole umpeen mennyt... Yhä edelleen tein työtä,\nkovaa työtä, kunnes minusta tuli tällainen raajarikko vaivainen,\njommoisena nyt minut näet. Lääkäri sanoi, että olin kiusannut itseäni\nliiaksi, että olin ponnistanut voimiani yli määrän, kun en ollut\nsäästänyt itseäni milloinkaan, en kylmän enkä kuuman sään vallitessa;\nmutta minä en usko tuota. Olinhan vain tehnyt velvollisuuteni ja --\nniin kai se oli sallittu... Äitini tuli, Jumalan kiitos, terveeksi, ja\nkoko sielullani liityin minä lapsiin, vaikka he olivat riistäneet\nminulta kalliimman, mikä minulla oli -- onneni. Gustchen tuli\nsilmäteräkseni... Suokoon Jumala hänelle tuhatkertaisen onnen ja\nantakoon minulle autuaan lopun. Tänään olen tuntenut, lapsi, että loppu\nlähestyy.\" --\n\nVanha neiti vaikeni; hänen kertomuksensa oli päättynyt. Hänen kätensä\nsilittelivät vielä vanhan muistikirjan kellastuneita lehtiä.\n\nOli jo pimeä hänen pienessä kamarissaan. Silloin nousi yhtäkkiä raketti\nsähähdellen ilmaan hänen akkunansa edessä. Joku sisaren pojista oli\nmorsiamen kunniaksi pannut toimeen ilotulituksen. Sen kirkas välähdys\nvalaisi vanhuksen kalpeita, kyynelten huuhtomia kasvoja. Hän kohoutui\ntuolissaan ja painoi silloin tällöin vanhat kätensä huuliansa vastaan.\nSe puhui selvempää kieltä kuin sanat. \"Sinua ehkä kaivataan, mene nyt\nalas muitten luo, lapsi\", sanoi hän. \"Sinä -- eikö niin -- haluat\ntaasen kohdata iloa?\"\n\nMimmi suuteli häntä hellästi. Hän ei löytänyt sanoja\nosanottavaisuuteensa.\n\n\"Lapsi\", lisäsi vanhus verkalleen ja ikäänkuin häveten pyyntöä, jonka\nhän oli aikeessa lausua, \"minä tahtoisin niin mielelläni puhutella\nGustchenia ja nähdä hänet vielä kerran morsiuspuvussansa. Jos hän voisi\nuhrata minulle muutamia silmänräpäyksiä... mutta pian, sillä minä\ntunnen itseni väsyneeksi, niin kovin väsyneeksi.\"\n\nNuori tyttö lähti. Vanhus oli yksin. Puistossa sytytettiin värjättyjä\nlyhtyjä, jotka heittivät omituisen valon tuohon yksinäiseen\nullakkokamariin; soittoa ja ihmisääniä tunkeusi sinne myös, mutta\nvanhus ei niitä kuullut. Hän oli ikäänkuin temmattu pois nykyisyydestä,\nkaikki hänen ajatuksensa olivat tuossa kieltäymystä kysyneessä\nmenneisyydessä. Tunti kului, sitten vielä toinen. Viimein kiiti joku\nkepein askelin ylös rappusia.\n\n\"Älä viivy kauan siellä ylhäällä, lemmitty\", kuului ääni hänen\ntakanaan; \"vaunut jo odottavat.\"\n\n\"En, ystäväni; minä sanon vaan lyhyet jäähyväiset\", vastasi nuori\nmorsian ja avasi samalla ullakkokamarin oven.\n\nKuun vaaleat säteet valaisivat täydellisesti pienen huoneen.\nValkopukuinen olento hiipi vanhan nojatuolin luo. \"Karoliina sisar\",\nkuiskasi hän, \"minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; älä ole\npahoillasi, etten ole ennen ehtinyt käydä... Nukutko?\" kysyi hän äkkiä\nja kosketteli ristiinasetettuja käsiä, joissa tunsi paperipalasen.\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Karoliina!\" lausui hän nyt korkeammalla äänellä. \"Ah, hän nukkuu\ntodella\", kuiskasi hän sitten, kumartui kalpean vanhan neidin puoleen\nja painoi suudelman hänen otsalleen. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.\n\n\"Karoliina nukkuu\", sanoi hän odottavalle nuorelle miehelle, \"enkä minä\ntahtonut herättää häntä.\" --\n\n\"Sano tuhatkertaiset terveiseni Karoliinalle, äiti\", kuiskasi hän\nsitten vähän ajan kuluttua, kun hän itkien riippui ijäkkään maammonsa\nkaulassa. \"Minä olisin niin mielelläni tahtonut sanoa ne hänelle\nitselleen, mutta hän nukkui!\"\n\nNiin, hän nukkui ja tuolla yläällä ullakkokamarissa valaisi kalpea kuu\ntyynesti ja rauhallisesti nukkujan kalpeita kasvoja ja kellastunutta\nlehteä, jota hän piti kädessään ja joka tiesi kertoa kertomuksen\nuskollisesta naissydämestä. Hän nukkui, vanha Karoliina sisar, nukkui\nsitä syvää unta, johon kaikkien silmät täällä maan päällä kerran\nummistuvat.\n\n\n\n\nMYRSKYSSÄ.\n\nKirjoittanut Max Bernstein.\n\n\nTyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen\nsyvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu\nvain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.\n\nArnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa\ntaivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma\nolemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon\nlaatia sanojansa -- kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut\nEevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa\nhän viettää kesälomaansa.\n\nSeppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat\nkaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren\nvesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia\njuomaan -- sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä -- kuljetti vanha\nkalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. --\n\nPaljo ei siinä puhuttu veneessä. Ne ovat niin salamielisiä ja\nharvapuheisia nuo järven ympärillä asuvat talonpojat. Harvoja ajatuksia\n-- vielä harvempia sanoja. Kun on aamusta iltaan yksinään järvellä,\nniin unohtaa puhumisen. Mutta on olemassa toinenkin kieli; sitä puhuu\njärvi, sitä ymmärtää kalastaja, ei muu. Järvi tuntee hänet, ja hän\ntuntee järvensä; poika-ijässään jo tutustui hän siihen. Hän tietää,\nmilloin se on hyvällä tuulella, milloin sen turviin uskaltaa antautua,\nmutta myös milloin se teeskentelee, paha mielessänsä. Se on kalastajain\nystävä, se on heidän vihollisensa, heidän elättäjänsä ja heidän\nhävittäjänsä, heidän kehtonsa ja heidän hautansa. Samoin kuin vanha\npakanallinen jumala, on se intohimojensa vallassa, mutta vastuunalainen\nteoistaan on se. Se pettää ja tulee petetyksi. Sillä on suosikkinsa,\njoille se ei tee mitään; sillä on vihamiehensä, joita se ei päästä, kun\nse heidät on käsiinsä saanut...\n\nSeppi souti niin rivakasti, että Arnold kuuli hankojen narisevan.\n\n\"Teidän ei tarvitse noin ponnistella\", sanoi hän; \"minulla ei ole\nkiirettä mihinkään.\"\n\nSeppi vilkasi häneen. Vielä neljännes tuntia ja he olisivat järven\nkeskikohdalla. Neljännes tuntia on hänellä, tuolla mahtavalla nuorella\nherralla aikaa loikoa siinä mukavassa asennossaan ja ajatella Eevaa ja\nkaikkia sitä, mitä hän on hänelle uskotellut; silloin, kun keskellä\njärvellä ollaan, silloin mielii Seppi nousta, tarttua keikariin,\nheittää hänet veteen, lyödä häntä airolla päähän, kuten kalaa tapetaan,\nja -- se asia on päättynyt. Onhan tämä matka Sepinkin viimeinen. Mytty,\njoka sisältää kaikki hänen omaisuutensa, makaa siinä hänen vieressään.\nHän tahtoo matkustaa kauas pois ja tehdä työtä niinkuin ennen; hän\ntahtoo olla ja pysyä säännöllisenä ihmisenä -- sittenkuin hän on saanut\npanna täytäntöön Jumalan kostotuomion.\n\nSeppi souti hitaammin, katsahti silloin tällöin veteen ja ajatteli\nitsessään:\n\n\"Tänään näkee se minut viimeisen kerran.\"\n\nSe -- järvi.\n\nVene kiiti eteenpäin. Hiljainen vilvottava tuuli pani äkkiä vedenpinnan\nväräilemään.\n\n\"Tekee hyvää tässä helteessä\", sanoi Arnold; \"oikein on herttainen\nilma.\"\n\nSeppi tunsi paremmin tuota vanhaa pettäjää -- järveä.\n\n\"No, silläkö tavalla!\" sanoi hän itsekseen ja katsahti rantaan päin,\njoka kääriytyi omituiseen sinertävään usvaan.\n\nTaivaalle nousi pieniä pilviä. Tuuli kääntyi. Kaunis nuori herra loikoi\nvielä tyynenä ja huoletonna. Hänellä ei ole enää pitkältä elää -- -- --\n\nKymmenen \"Isämeidän\" aikaa vielä -- niin saat sinä hänet!\n\nSinä -- järvi.\n\nKovempaa vauhtia alkoivat pilvet kiitää taivaalla.\n\n\"Tätä jos jatkuu, niin muuttuu sää pahaksi\", sanoi Arnold.\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\nVihuri jyskytti venettä.\n\n\"Soo, soo!\" sanoi Seppi rauhottavasti ajurin tapaan, joka puhuu\nvirkeille hevosilleen.\n\n\"Eihän vaan olla vaarassa?\" kysyi Arnold.\n\nSeppi ei vastannut. Hän paheksui arvelua, ettei hänen järvensä voisi\nolla vaarallinenkin. Ei, tietysti se ei ole vaarallinen; hienoon\nherraan ei se uskalla kajota. Teki hän mitä tahansa, järvi ei ole siitä\ntietävinään -- ei, vaikka hän puhuisi kalastajapoikien morsiamille\nkorvat täyteen rakkautta! Hieno herra saa sittenkin vapaasti jättää\npetetyn neidon, jonka omistamisesta kalastajapoika antaisi sydänverensä\n-- -- \"hohoo, hieno kaupunkilainen, saat pian tulla tietämään, onko\njärvi vaarallinen!\"\n\nSeppi ei vastannut kysymykseen; sen teki sen sijaan järvi, joka alkoi\nyhä tuimemmin kuohua.\n\n\"Sinä tahdot hänet? Kohta, kohta on hän oleva sinun...\"\n\nTaasen jyskytti vihuri venettä ja vaahtopää laine syöksyi soutajaa\nvastaan, ollen vähällä temmata hänet mukaansa.\n\n\"Mutta minua et saa, järvi\", mumisi hän.\n\n\"Niin, olkaa varuillanne!\" huusi hän hetken kuluttua kalpenevalle\nylioppilaalle ja häädetyllä äänellä lisäsi hän: \"Minäkö myös? ... Siitä\nnyt ei tule mitään.\"\n\nRajuilma yltyi yltymistään. Mustat pilvet ajoivat toisiaan, ukkonen\njyrisi, salamat leimuelivat, sadetta tulvasi taivahan täydeltä ja\nkuohuvat aallot heittelivät pientä venettä ylös ilmaan, alas syvyyteen.\n\nNeuvottomana, avuttomana ja rukoillen pelastusta kiinnitti Arnold\nsilmänsä Seppiin. Tämä ei enää ajatellut häntä. Hänellä oli nyt toinen\nvastustaja voitettavana. Hän taisteli tuon vanhan tuttavansa,\npetollisen ystävänsä järven kanssa. Se halusi häntä. Mutta \"siitä nyt\nei tule mitään!\" mumisi hän ja souti jättiläisen voimalla. Järvi --\nniin, sepä jostakin kävi, oikein väkevästä; mutta Seppi oli myös\nväkevä. Yksi yhtä vastaan. Saas nähdä, kumpi voittaa!\n\nHe olivat jo lähellä vastaista rantaa. Arnold kohousi siirtyäkseen\nauttamaan soutajaa. Silloin kallistui vene ja vaahtopäinen aalto syöksi\nhänet kuohuviin laineisiin.\n\n\"Wellamon vetisen neidon saaliiksiko hän joutuu? Hukkuuko? -- siitä nyt\nei tule mitään!\"\n\nSeppi hyppäsi hänen jälkeensä järveen; hän kaappasi kiinni tunnottomaan\nnuorukaiseen -- laineet syytivät hänet yhä kauemmaksi veneestä. Hän ui,\nlaahaten toista mukaansa. Yksin olisi hän paremmin voinut pelastua\n\"mutta sinä et saa häntäkään!\"\n\nSinä -- järvi.\n\nVielä muutamia pitkiä minuutteja suurinta vaaraa. Sitten laskee\nkalastajapoika pelastetun rannalle, mutta vaipuu itse hänen viereensä\nuupuneena. --\n\nKestikievaritalossa tointui Arnold. Kiireisesti tehdyllä vuoteella\nmakaa hän. Hän ojentaa väsyneesti hymyen kätensä pelastajalleen. Hän ei\nvielä kykene mitään puhumaan.\n\nMutta Seppi ei tartu tarjottuun käteen. Hänen silmänsä kääntyvät\njärvelle päin, joka taasen on tyyni, ja hän sanoo eräälle tuttavalle:\n\"Tänään raivosi se!\"\n\nSitten pyysi hän, että pelastettu vietäisiin takaisin kotiinsa ja että\njärvelle jäänyt vene otettaisiin korjuuseen: itse tahtoi hän lähteä\netsimään muualta työtä.\n\n\"Mihin lähdet, miksi et jää?\" kysyttiin; \"onhan sinulla hyvä paikka!\nNyt on täällä paljo kaupunkilaisia, mutta vanhalla kalastajalla ei ole\nsoutumiestä, kun sinä menet. Sinussa ei ole kuntoa, jos nyt jätät\nvanhan kalastajan...\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi Seppi.\n\nSitten kääntyi hän ja lähti.\n\n\n\n"]