[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJEfCqjI4oFQWz4rS4q4SekxFAz6XfpQxR6Uz27IjGLQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2418,"Kaksi rakastavaista","Rolland, Romain",1866,1944,"2418-rolland-romain-kaksi-rakastavaista","2418__Rolland_Romain__Kaksi_rakastavaista",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1920,1921,14984,93520,false,64115,[25,26,27],"Man-woman relationships -- Fiction","Paris (France) -- Fiction","World War, 1914-1918 -- France -- Fiction",[29,30,31],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kaksi rakastavaista\" by Romain Rolland is a novel written in the early 20th century. The story unfolds against the backdrop of World War I, exploring the inner turmoil and existential crises of its youthful protagonist, Pierre, as he grapples with the absurdity of war and the complexities of love. Central to the narrative is Pierre's encounter with a young woman, Luce, who profoundly impacts his life and perception of love amidst the chaos around them.  The opening of the novel introduces us to Pierre, an eighteen-year-old man overwhelmed by the harsh reality of war and its implications on his youth. He finds himself in a tense underground setting, suffocating from the bad air and the weight of despair. As he reflects on his fate, we learn of his longing for peace and understanding in a tumultuous world. When he first sees Luce, an unexpected spark ignites within him, offering a momentary refuge from the grim surroundings. The initial chapters set the stage for exploring not only their developing romance but also the anxiety and disillusionment shared by the youth affected by the war, highlighting themes of love, despair, and the search for meaning in a fractured society. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Voionmaa, Eino",275,"Pariisiin sijoittuva pienoisromaani kertoo kahden nuoren, Pierren ja Lucen, orastavasta rakkaustarinasta ensimmäisen maailmansodan varjossa. Sota ja kuoleman uhka luovat synkän taustan nuorten hauraalle onnelle ja yritykselle löytää kauneutta tuhon keskellä. Teos on pasifistinen kuvaus viattomuuden säilyttämisestä väkivallan keskellä.","Romain Rollandin 'Kaksi rakastavaista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2418. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI RAKASTAVAISTA\n\nKirj.\n\nRomain Rolland\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nEino Voionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\n        Amori\n      Rakkaudelle\n\n             Pacis amor deus --\n             Rauhan rakkaus jumala\n\n                     (Propertius)\n\n\n\n\n1.\n\n\nPierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä ovea\nseisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten ja\nhengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän,\nheitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junan\nkiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama\ntuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään\ntukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina,\notsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilman\nvedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta,\nkoetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän,\nmelkein lapsen vielä, oli täynnä synkeätä epätoivoa. Hänen yllään,\ntämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkia\nkihisevä metallihirviö vilisti -- oli Pariisi, lumi, tammikuun kylmä\nyö, elämän ja kuoleman painajainen, -- sota.\n\nSota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänen\nnuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloin\nnuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenä\npetomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksi\nhän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hän\non helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre,\nniin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaa\nmuille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyyden\nvuoksi -- tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. --\nJokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa\non hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa!\n(Hyvä teille, vakaantuneet miehet!) On yllinkyllin, jos saa hänet\nymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuu\nunelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa ja\nkotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi.\nRauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee näinä elämän kypsymisen utuisina\nhuhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä,\nraastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetään\njulmalle näkymölle, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus ja viha hänen\ntäytyy hetipaikalla omaksua, niitä ymmärtämättä ja saattamatta sovittaa.\n\nPierre oli ikäluokkansa, kahdeksantoista-vuotiasten lasten, mukana\nkutsuntavuorossa. Kuuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa hänen\nlihaansa. Sota vaati häntä. Kuusi kuukautta hengähdyksen aikaa. Kuusi\nkuukautta. Jos edes voisi sen ajan olla ajattelematta! Jäädä tähän\nmaanalaiseen! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa!...\n\nHän painautui varjoon kiitävän junan mukana ja sulki silmänsä...\n\nKun hän jälleen ne avasi -- oli muutaman askeleen päässä hänestä,\nkahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussut\njunaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilin\nhatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälle\nposkipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen ja\npuoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttö\nastui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa,\nja portti sulkeutui. Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus. Rauha. Hän\noli siellä.\n\nHän ei katsahtanut Pierreen. Ei edes tiennyt vielä, että hän oli\nolemassakaan. Ja oli kuitenkin hänen sisässään! Pierre piti hänen\nsanatonta, sykkyräistä kuvaansa sylissään eikä uskaltanut hengittää,\npelosta että hänen henkäyksensä haihduttaisi sen...\n\nSeuraavalla asemalla sekasortoinen tungos. Kirkuen syöksyi ihmisiä jo\ntäyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmisaallon työntävän, kantavan häntä.\nHolvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria pamahduksia. Juna lähti\ntaas. Tällä hetkellä syöksi asemanportaita alas huumaantunut mies,\njoka peitti kasvojaan käsillään ja kaatui maahan. Ehti juuri nähdä,\nettä hänen sormiensa välistä pursui verta... Taas tunneli ja yö...\nVaunussa kauhun huutoja: \"goottilaiset ovat tulleet!...\" Yleisessä\njännityksessä, joka sulatti nämä yhteensulloutuneet oliot yhdeksi,\noli Pierren käsi tarttunut käteen, joka hipaisi häntä. Ja avatessaan\nsilmänsä näki hän, että se oli Hän.\n\nTyttö ei vetänyt kättään pois. Pierren sormien puristukseen\nvastasivat sormet levottomina, vähän hermostuneina ja jäivät sitten\nsuloisina, polttavina paikalleen, hievahtamatta. Näin seisoivat he\nsitten suojelevassa varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa pesässä\nhykertelevää lintua; ja heidän sydämensä veri juoksi yhtenä ainoana\nvirtana kätten lämmön kautta. He eivät sanoneet sanaakaan. Eivät\ntehneet pienintäkään liikettä. Hänen suunsa melkein hipaisi suortuvaa\nposkella ja korvan reunaa. Tyttö ei katsonut häntä. Kahden asemavälin\nperästä irroitti hän itsensä Pierrestä, joka ei häntä pidättänyt, solui\ntungoksen välistä ulos ja meni menoansa Pierreä näkemättä.\n\nTytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata häntä... Liian myöhään. Juna\noli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä astui hän ulos ja nousi pinnalle.\nHän tapasi taas yöllisen ilman, muutamien lumihiutaleiden näkymättömän\nhipaisun ja pelästyneen ja pelostaan huvitetun Kaupungin, jonka yllä\nsangen korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta hän ei nähnyt muuta\nkuin sen, joka oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa, pitäen\ntuntemattoman kättä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nPierre Aubier asui vanhempainsa luona lähellä Clunyn puistikkoa.\nHänen isänsä oli virkamies; hänen kuutta vuotta vanhempi veljensä\noli ollut rintamalla sodan alusta saakka. Hyvä, porvarillinen,\naitoranskalainen perhe, herttaisia ja sävyisiä kunnon ihmisiä, jotka\neivät milloinkaan olleet uskaltaneet ajatella itse ja hyvin luultavasti\neivät edes epäilleet semmoista mahdolliseksikaan. Peräti rehellisenä,\nvirkansa velvollisuuksia korkeasti kunnioittavana olisi presidentti\nAubier suuttunut ja mitä suurimpana loukkauksena torjunut epäilyn,\nettä hänen arvosteluunsa olisi saattanut vaikuttaa muut näkökohdat\nkuin oikeudenmukaisuuden ja hänen omantuntonsa ääni. Mutta hänen\nomantuntonsa ääni ei ollut koskaan puhunut (tai sanoisimmeko: edes\nkuiskannut) hallitusta vastaan. Se oli syntyperäisin virkahenkinen.\nSe ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti Valtion toiminnan mukaan.\nOlemassa oleva valtiovalta oli hänestä pyhitetty selviö. Hän ihaili\nhartaasti entisaikojen teräksisiä luonteita, vapaita ja taipumattomia\nsuuria virkamiehiä; ja uskoi kukaties salassa kuuluvansa heidän\nriviinsä. -- Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä kristitty kuin hänen\npuolisonsa oli hyvä tasavaltalainen. Yhtä hartaasti ja rehellisesti\nkuin mies asettui valtiovallan kuuliaiseksi välineeksi kaikkea\nvapautta vastaan, joka ei ollut virallinen, liitti vaimo rukouksensa,\ntäydellisessä sydämen puhtaudessa, niihin miesmurhan pyyntöihin,\njoita sotaa varten sommittelivat Euroopan kaikissa maissa katoliset\npapit, protestanttiset pastorit, rabbiinit ja poopat, tämän ajan\nlehdet ja oikein ajattelevat ihmiset. -- Ja molemmat, isä ja äiti,\njumaloivat lapsiansa, tunsivat oikeina ranskalaisina heitä kohtaan vain\nsyvää, järkkymätöntä rakkautta, olisivat uhranneet heille kaikki ja,\ntehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat heidät epäröimättä. Kenelle?\nTuntemattomalle jumalalle. Kaikkina aikoina on Abraham vienyt Iisakin\npolttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu kiihkonsa on vieläkin esikuvana\nkurjalle ihmiskunnalle.\n\nTämän kotilieden piirissä oli, niinkuin usein on laita, paljon\nrakkautta, mutta avomielisyyttä ei vähääkään. Kuinka voisikaan\najatuksia vapaasti vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa edes omansa\npohjaan. Jos joku jotain tunteekin, niin hän tietää, että täytyy\nsäilyttää määrätyt uskonkappaleet; ja jos asia on arkaluontoista jo\nsilloinkin, kun uskonkappaleet pysyvät niille vedettyjen rajojen\nsisällä (kuten, ylimalkaan, on haudantakaista koskevien laita), mitä\nsanotaankaan, jos ne pyrkivät sekaantumaan elämään, sitä kerrassaan\nmääräämään, niinkuin maalliset ja pakolliset uskonkappaleemme tekevät!\nMenkääpäs unohtamaan Isänmaan uskonkappale! Uusi uskonto taannutti\nmeidät Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt huulten tunnustuksiin\nja lapsellisiin menoihin, terveydenhoidollisiin, naurettaviin, kuten\nuskontunnustukseen, perjantain paastoon, sunnuntain lepoon, jotka\nolivat haltioittaneet \"filosofiemme\" intoa niinä, aikoina, jolloin\nkansa oli vapaa -- kuninkaiden alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt\nvähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen ruumiinsa, hänen verensä, hänen\nelämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin hänen verensä. Meksikon aztekkien\njälkeen ei jumala milloinkaan ole ollut näin ahvattu. Olisi kovin\nkohtuutonta sanoa, että uskovaiset eivät siitä kärsineet. He kärsivät,\nmutta uskoivat. Voi raukat ihmisveljeni, joille kärsimyskin on\njumalaisen todistus!... Hra ja rva Aubier kärsivät samoin kuin muut ja\njumaloivat samoin kuin muut. Mutta eihän voinut vaatia nuorelta pojalta\ntätä sydämen, aistien ja terveen järjen kieltämistä. Pierre olisi\ntahtonut ymmärtää ainakin sen, mikä häntä ahdisti. Kuinka polttivatkaan\nhäntä kysymykset, joita hän ei voinut tehdä! Sillä kaikkien ensimmäinen\nsana olisi ollut: \"Mutta jos minä en siihen usko!\" -- Jo se olisi\nherjaus. -- Ei, hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan\nilmaisseet hämmästynyttä, paheksuvaa typertymystä, tuskaa, häpeää.\nJa kun hän oli siinä plastillisessa iässä, jolloin sielu, iholtaan\nylen ohuena, väreilee pienimmistäkin ulkoa tulevista henkäyksistä ja\nniiden salakähmäisissä sormissa vapisten muovautuu, tunsi hän itsensä\nennakolta itse surulliseksi ja häpeäväksi. Ah! kuinka he kaikki\nuskoivat! (Mutta uskoivatko he, kaikki?) Mitenkä he sitten tekivät?\n-- Sitä ei uskaltanut kysyä. Uskottomana yksinänsä kaikkien keskessä,\njotka uskovat, on kuin vailla jotakin elintä, ehkäpä tarpeetontakin,\nmutta joka kaikilla muilla on; ja punastuen peittää vajavainen\nalastomuutensa toisten silmiltä.\n\nAinoa, joka olisi voinut ymmärtää nuoren pojan ahdistusta, oli hänen\nvanhempi veljensä. Pierre tunsi Philippeä kohtaan sitä ihailua,\njoka pienemmillä usein on (mutta jonka he huolellisesti salaavat)\nvanhempaa kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta toveria, jopa joskus\nhetken haihtunutta näkemystä kohtaan -- joka heidän silmissään\ntoteuttaa kaikki unelmat siitä, mitä he tahtoisivat olla ja mitä he\ntahtoisivat rakastaa: siveää ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää\nlevottomuutta tulevaisuudesta. Iso veli oli huomannut tämän lapsellisen\nihantelun ja oli siitä maireissaan. Vielä äskettäin oli hän koettanut\nlukea poikasen sydäntä ja hellävaroen sitä hänelle selittää: sillä,\nvaikka hän oli rotevampi, oli hän, samoin kuin poikanenkin, sitä\nhienoa laatua, joka parempain ihmisten lapsissa säilyttää hiukkasen\nnaisellisuutta eikä sitä punastu. Mutta sota oli tullut ja temmannut\nhänet pois työstä, opinnoista, kaksikymmenvuotiaan unelmista, ja\navomielisyydestä nuoren veljen kanssa. Hän oli jättänyt kaikki ensi\nhetken huumaavassa innostuksessa, niinkuin suuri hurja lintu, joka\nnousee avaruuteen mahtavin ja mielettömin kuvitelmin, että hänen\nnokkansa ja kyntensä tekevät lopun sodasta ja palauttavat maan päälle\nrauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri lintu pari kertaa palannut\npesään; ah! joka kerta yhä pahemmin siipisatona. Hän oli saanut tinkiä\npaljon kuvitelmistaan, mutta tunsi itsensä siitä liian masentuneeksi\nsitä sanoakseen. Häntä hävetti, että oli niihin uskonut. Tyhmyyttä,\nettei osannut huomata elämää semmoiseksi kuin se on! Nyt pyrki hän\nkiihkeästi irtautumaan sen lumoista ja kylmästi katsomaan sitä siksi,\nmikä se on. Hän ei ruoskinut vain itseänsä; hänen pettymyksensä ajoi\nhäntä ruoskimaan omia unelmiansa myöskin nuoren veljen sydämessä,\njossa hän näki niiden uusiutuvan. Kun Pierre, hänen ensimmäistä\nkertaa palatessaan, oli sielunsa telkeämistä kuumeisena rientänyt\nhänen luokseen, oli häntä heti jäätänyt vanhemman veljen vastaanotto,\nherttainen tosin, kuten aina, mutta sävyssä jotakin nimettömän kitkerää\nivaa. Kysymykset, jotka pursuivat hänen huulillaan, nielaisi hän\nsamassa takaisin. Philippe näki niiden tulevan, mutta yhdellä sanalla\nja katseella ehkäisi ne. Parin kolmen yrityksen jälkeen luopui Pierre\nkyselystä, sydän suruisena. Hän ei tuntenut enää veljeänsä.\n\nVeli puolestaan tunsi hänet hyvin. Tunsi hänessä sen, mitä hän taannoin\nitse oli ollut eikä enää voinut olla. Mutta pani hänet maksamaan\nsen. Jälkeenpäin se häntä säälitti, mutta hän ei sitä näyttänyt ja\nteki sen uudelleen. Molemmat kärsivät; ja väärinkäsityksestä, joka\nsattuu hyvinkin usein, tämä heidän toinen toiselleen niin läheinen\nkärsimyksensä, jonka olisi pitänyt heitä yhdistää, loitonsi heitä.\nAinoa ero heidän kärsimystensä välillä oli, että vanhempi tiesi sen\nläheiseksi, mutta Pierre luuli olevansa kärsimyksinensä yksin, ilman\nketään, jolle voisi sen ilmaista.\n\nMiksei hän sitten kääntynyt ikäistensä, koulutoveriensa puoleeni\nOlisihan luullut näiden nuorukaisten voivan liittyä yhteen ja olla\ntoinen toisensa tukena. Mutta siitä ei tullut mitään. Paha sattuma piti\nheitä päinvastoin erillään, hajaantuneina pieniin ryhmiin, vieläpä\nnäiden pikkuruisten ryhmienkin keskuudessa erillisinä ja sulkeutuneina.\nTyperimmät olivat silmät kiinni sukeltaneet pää edellä sotakuulumiin.\nUseimmat pidättyivät siitä eivätkä tunteneet mitään yhteisyyttä\nedellisten miespolvien kanssa; he eivät missään suhteessa tunteneet\nniiden intoa, toivoa ja vihaa; he katselivat tätä raivopeliä, niinkuin\nraittiit ihmiset katsovat juopuneita. Mutta mitä mahtoivat he tuolle\nmetelille? Monet olivat perustaneet pieniä viikkolehtiä, joiden elämä\nsammui ensimmäisiin numeroihin ilman puutteesta; sensuuri poisti\nilman; kaikki Ranskan ajatus oli ilmatiiviin kuvun alla. Etevimmät\nnuorista miehistä tiesivät ennakolta joutuvansa laskemaan niskansa\nsodan kirveen katkaistavaksi, mutta olivat liian heikkoja nousemaan\nkapinaan ja liian ylpeitä ruikuttamaan. Odottaessaan teurastusvuoroansa\nkatselivat ja arvostelivat he hiljaisuudessa, kukin kohdaltaan,\nmuutamat välinpitämättömän ylenkatseellisina, enimmät ivallisina.\nHalveksuvasta vastarinnasta laumakantaa vastaan olivat he heittäytyneet\njonkinlaiseen henkiseen ja taiteelliseen yksilöisyyteen, aatteelliseen\naistimusoppiin, jossa ahtaalle ajettu personallisuus vaati oikeuksiansa\nihmisten yhteistyttämistä vastaan. Mainio yhteistyttäminen, joka\nnäiden nuorukaisten mielestä ilmeni ainoastaan siinä, että pantiin\nyhdessä nipussa murhattavaksi! Varhainen kokemus oli kuihduttanut\nheidän kuvitelmiansa: he olivat nähneet, mitä nämä kuvitelmat\nmerkitsivät heitä vanhemmille ja että he, jotka eivät niihin uskoneet,\nsaivat kuitenkin ne maksaa hengellänsä. Heidän luottamuksensa oli\nsammunut ikäisiinsäkin nähden, ihmisiin ylimalkaan. Tähän aikaan ei\nkannattanut luottaa kehenkään! Joka päivä toi julki jonkun ajatusten,\nyksityiskeskustelun ilmiannon, jonka oli tehnyt joku isänmaallinen\nurkkija, jonka intoa hallitus palkitsi ja kannusti. Niinpä\nnuorukaisetkaan -- pettymyksestä, halveksumisesta, varovaisuudesta,\noman ajatuksensa yksinäisyyden tunteesta -- eivät hevin ilmaisseet\najatuksiaan toinen toisellensa.\n\nPierre ei voinut heidän joukostaan löytää Horatiota, jota\nkahdeksantoistavuotiaat pikku Hamletit hakevat. Kun hänen ajatuksensa\npoikkeaminen yleisestä mielipiteestä (tuosta portosta) häntä\nkammoksutti, tunsi hän tarvetta yhtyä vapaasti oman valintansa\nmukaisiin sieluihin. Hän oli liian hento voidakseen tyytyä itseensä.\nHän kärsi yleistä kärsimystä. Se musersi hänet surunsa summalla, jota\nhän suurenteli: -- sillä kun ihmiskunta sitä kaikesta huolimatta\nsietää, niin sillä on paksumpi nahka kuin heiveröisen nuorukaisen\nherkkä iho. -- Mutta se, mitä hän ei suurennellut ja mikä sattui häneen\nvielä kipeämmin kuin maailman kärsimys, oli sen typeryys.\n\nMitäs on kärsiä, mitä kuollakaan, kun näkee sen tarpeellisuuden. Uhri\non hyvä, kun ymmärtää minkä vuoksi. Mutta mitä järkeä on maailmalla ja\nsen repelemisellä nuorukaisen mielestä? Mitenkä, jos hän on vilpitön\nja puhdas, saattaa hän ottaa osaa kiihtyneiden kansojen sekavaan\ntappeluun, jotka ovat kuin typerät pässit kuilun partaalla, jonne\nhe kaikki kierähtävät? Olihan tie kuitenkin kyllin leveä kaikille.\nMiksikä siis tämä raivo ruveta itseänsä raatelemaani Miksikä näitä\nkorskuvia isänmaita, näitä rosvoavia valtioita, näitä kansoja, joille\nopetetaan murhaamista velvollisuudeksi! Miksikä varsinkaan ihmisten\ntappamista? Miksikä pitää maailman syödä itsensä? Miksikä tämä kaamea,\nhirvittävä ja koskaan loppumaton ketju, jonka jokainen rengas upottaa\nhampaansa toisen niskaan, syö sen lihaa, iloitsee sen surusta ja elää\nsen kuolemasta? Miksikä taistelua ja miksikä surua? Miksikä kuolemaa?\nMiksikä elämää? Miksikä? Miksikä?...\n\nTänä iltana, kun lapsi tuli kotiin, oli miksikä vaiennut.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKaikki oli oikeastaan ennallaan. Hän oli papereita ja kirjoja täynnä\nolevassa huoneessaan. Ympärillä tavallista kotiliikettä. Kadulta\nilmoitti torvensoitto, että vaaran uhka oli ohi. Portailla tyydytti\njaarittelu kellareista palaavien talonasukkaiden uteliaisuutta.\nKerrosta ylempänä käveli itsepintaisesti edestakaisin vanha naapuri,\njoka yhä odotti jo kuukausimääriä sitten kadonneeksi ilmoitettua\npoikaansa. -- Mutta hänen huoneessaan ei ollut enää niitä huolia, jotka\nolivat jääneet sinne väijyksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattuu joskus, että mielessä soi jokin soraääninen sävel; se häiritsee,\nkunnes siihen liittyy toinen ja joku sattuma soinnuttaa ne yhteen,\nvaikka ehkä ovat aivan vastakkaisia ja keskenään kylmän vieraita,\nniinkuin vieraissakävijät, jotka eivät tunne toisiaan ja odottavat\nesittelyä. Sen tapahduttua on jää murrettu ja molemmissa viriää\nsopusointu. Tämän kemiallisen muutoksen hänen mielessään oli tuo arka\nja salainen kosketus aikaansaanut. Pierre ei ollut tämän muutoksen\nsyystä tietoinen; hän ei ajatellut sen erittelyä. Mutta hän tunsi\nettä ulkomaailman tavallinen tympäisy oli äkkiä haihtunut. Vihlova\npäänkivistys on vaivannut teitä tuntikausia; äkkiä te huomaatte, että\nse on poissa; miten se on tapahtunut? Ohimonne saattavat vielä tykyttää\nsen muistosta... Pierre oli epäluuloinen tämän uuden rauhan suhteen.\nHän epäili sen vain lyhyen aselevon varjoon kätkevän hengähtämään\nasettuneen vaivan julmempaa palausta. Hän tunsi jo taiteen suomat\nlevonhetket. Kun meidän, silmiimme tunkeutuu piirteiden ja värien\njumalainen sopusuhta, tai viulun vienosti soidessa väräjää hajaantuvien\nja kokoontuvien sävelten vaihteleva kaunis leikintä sointujen sovun\nlakien mukaan, niin syntyy meissä rauha ja ailahtaa ilo. Mutta se on\nsäteilyä, joka tulee meille ulkopuolelta; voisi puhua auringosta, jonka\nkaukainen valo tenhoaa ja nostaa meidät oman elämämme yläpuolelle.\nSitä kestää vain hetken; ja sitten me putoamme takaisin. Taide ei\nmilloinkaan ole muuta kuin todellisuuden ohimenevä unohdus. Pelokkaana\nodotti Pierre samaa pettymystä? -- Mutta säteily olikin tällä kertaa\nsisäistä. Ei kerrassaan mitään ollut unohdettu. Mutta kaikki oli\nsopusoinnussa. Muistot, uudet ajatukset. Jopa esineetkin, kirjat,\npaperit huoneessa saivat eloa ja herättivät mielenkiintoa, jonka ne\nolivat menettäneet.\n\nJo kuukausia oli hänen henkinen kasvantansa ollut surkastuneena,\nniinkuin nuori puu, jota kesken kukinta-aikaa hyytää jäinen halla.\nHän ei ollut niitä käytännöllisiä poikia, jotka käyttivät hyväkseen\nkutsuntaan joutuville ikäluokille myönnettyjä yliopistollisia\nhelpotuksia kahmaistakseen itselleen kiireesti diploomin tutkijain\narmahtavaisesti katsellessa sormien läpi. Ei hän myöskään tuntenut\nniiden nuorten miesten epätoivoista intoa, jotka, nähdessään läheisen\nkuoleman, syövät kaksinkertaisia suupaloja ja ahmivat tietoja, joita\nhe eivät voi koskaan käyttää elämässä. Alituinen lopullisen tyhjyyden\ntunne, tyhjyyden, joka piili kaikkialla, maailman julman ja mielettömän\nvälkyttelyn alla -- masensi kaiken hänen intonsa. Hän tarttui johonkin\nkirjaan, johonkin ajatukseen, -- mutta luopui sitten masentuneena.\nMihinkä se johtaa? Mitä varten opiskella! Miksikä rikastua, jos täytyy\nkaikki menettää, kaikki jättää, jos ei mikään teille kuulu? Jotta\ntoiminnalla, jotta tiedolla olisi jotakin tarkoitusta, täytyy elämällä\nolla tarkoitus. Mutta ei mikään järjen ponnistus, ei mikään sydämen\nrukous saanut siihen tarkoitusta. -- Ja kas nyt, se oli tullut ihan\nitsestään... Elämällä oli jokin tarkoitus...\n\nMikä sitten? -- Ja etsiessään, mistä tämä sisäinen hymyily tuli, näki\nhän puoliavoimen suun, jota vastaan hän palavasti olisi painanut omansa.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTavallisena aikana ei tämä hiljainen haltioituminen luultavastikaan\nolisi kestänyt. Sinä nuoruuden kautena, jolloin ensin alkaa kaivata\nrakkautta, näkee sitä kaikissa silmissä; halukas ja häälyvä sydän\npoimii hunajaa kaikkialta; eikä mikään kiiruhda kiintymään yhteen\nkohti; sen päivä on vasta alussa.\n\nMutta tämänpäiväinen päivä on lyhyt: täytyi kiiruhtaa.\n\nNuorukaisen sydän kiiruhti sitä enemmän, se kun oli myöhästynyt.\nSuuret kaupungit, jotka kaukaa katsoen näyttävät aistillisuuden\nsavuavilta tulikivipesäkkeiltä, suojelevat sielun ja ruumiin\npuhtautta ja viattomuutta. Kuinka uskomattoman paljon niissä onkaan\nnuorukaisia ja neitoja, jotka kunnioittavat rakkautta ja säilyttävät\naistimensa koskemattomina avioliittoon saakka. Jopa hienostuneissakin\npiireissä, missä uteliaisuus näissä asioissa on keskenkasvuisissa\nherännyt, miten hämmästyttävää tietämättömyyttä peitteleekään usein\nvapailla puheillansa nuori maailmannaisenalku tai ylioppilas, joka\ntuntee kaikki eikä tiedä mitään. Pariisin sydämessä on viattomuuden\nkeitaita, pyhiä luostarilehtoja, puhtaita lähteensilmiä. Pariisi ei\nanna kirjallisuutensa pettää itseänsä. Sen nimessä puhuvat usein vain\nsaastaisimmat. Ja tiedetäänhän muuten hyvin, että väärä ihmispelko\nestää monestikin puhtaita tunnustamasta viattomuuttaan. -- Pierre ei\ntuntenut vielä rakkautta; ja sen ensimmäinen kutsu kiehtoi hänet.\n\nHänen ajatuksensa lumoukseen tuli lisäksi vielä se, että rakkaus\noli syntynyt kuoleman siiven alla. Sinä säikähdyksen hetkenä, jona\nhe tunsivat päidensä yllä pommien vaaran, jona haavoittuneen miehen\nverinen näky kouristi heidän sydäntään, olivat heidän kätensä etsineet\ntoisiansa; ja molemmat olivat siinä tunteneet pelosta johtuneen värinän\nohella tuntemattoman ystävän hyvänsuopaa lohdutusta. Hetkellinen\nkädenpuristus! Toinen käsistä, miehen, sanoi: \"Turvaa minuun!\" -- Ja\ntoinen karkoitti äidillisenä oman pelkonsa sanoakseen: \"Pikkuruiseni!\"\n\nMitään kaikesta tästä ei sanottu eikä kuultu. Mutta nämä sisäiset\nmielteet ilmaisi sielu paremmin kuin sanat, tuo koristeverho, joka\npeittää ajatuksen. Pierre tuudittautui tähän tunnelmaan. Kuin\nolemassaolon valohämyssä väikkyvän kulta-ampiaisen surinaan. Hänen\npäivänsä untuivat hänen uuteen raukeuteensa. Yksinäinen ja alaston\nsydän unelmoi pesän lämpimyyttä.\n\nNäinä helmikuun alkuviikkoina laski Pariisi viimeisen lentorynnäkön\nraunioita ja nuoleskeli haavojansa. Koirakoppiin suljettu\nsanomalehdistö ärhenteli kostotoimia. Mutta \"Kahlehtivan miehen\"\nsanan mukaan kävi hallitus sotaa -- ranskalaisia vastaan. Alkoi\nkavallusjuttujen kausi. Eräs kurja, joka puolusti päätään, jota yleinen\nsyyttäjä ankarasti vaati, jännitti koko Pariisia, jonka teatterihalu ei\nollut saanut kylläkseen neljästä sotavuodesta ja kymmenestä miljoonasta\nkulisseihin kaatuneesta kuolleesta.\n\nMutta nuorukaisen mieli oli kiintynyt yksinomaan siihen salaperäiseen\nvieraaseen, joka oli hänen luokseen tullut. Kumma voima näillä\nrakkauden näkemyksillä, jotka olivat sielun pohjaan painuneet ja\nkuitenkin muodoltaan aivan epämääräiset. Pierre ei olisi voinut\nselittää kasvojen piirteitä tai silmien väriä tai huulten muotoa.\nHänellä ei niistä ollut säilynyt muuta kuin oma liikutuksensa. Kaikki\nyritykset palauttaa mieleensä hänen kuvansa epäonnistuivat. Eikä\nluonnistanut paremmin, kun hän ryhtyi etsintään Pariisin kaduilla. Joka\nhetki luuli hän hänet näkevänsä. Sen aiheutti joku hymy, joku nuori\nvalkoinen niska, joku katsahdus. Ja sydän alkoi tykyttää. Mutta ei\nollut mitään, ei kerrassaan mitään yhtäläisyyttä näiden vilahtelevien\nkuvien ja sen todellisen kuvan välillä, jota hän etsi ja jota hän luuli\nrakastavansa. Eikö hän sitten rakastanut? Rakasti varmasti; juuripa\nsenvuoksi näki hän hänet kaikkialla ja kaikissa muodoissa. Sillä hän on\nitse hymy, itse valo, itse elämä. Kun hän itse löytyisi, tulisi tälle\nkaikelle kyllä raja. -- Mutta hän etsi tätä rajaa, saadakseen kiinni\nrakkauden ja omistaakseen sen.\n\nVaikkei nuorukainen enää milloinkaan näkisi häntä, niin tiesi hän, että\nhän oli hän, ja että hän oli pesä. Satama myrskyssä. Majakka yössä.\n_Stella Maris, Amor_. (Miehen tähti, rakkaus). Rakkaus, valvo yllämme\nkuoleman hetkellä!...\n\n\n\n\n5.\n\n\nPierre kulki Seinen rannalla, pitkin Instituutin sivua, katsellen\nhajamielisesti erään vanhojen kirjain kauppiaan näytehyllyä, yhden\nniitä harvoja, jotka olivat jääneet uskollisesti paikalleen. Hän oli\nPont des Arts-sillan portaiden kohdalla. Katsahtaessaan ylös näki hän\nsen tulevan, jota hän odotti. Piirustuskotelo käsivarrella astui tyttö\nportaita alas kuin nuori kauris. Pierre ei harkinnut sekunnin osaakaan;\nhän riensi tyttöä vastaan ja noustessaan ylös tätä kohti, joka oli\nalaspäin tulossa, kohtasivat heidän katseensa toisensa ensimmäistä\nkertaa ja tunkivat toisiinsa. Ja saavuttuaan tytön eteen hän pysähtyi\nja punastui. Ja hämmästyneenä nähdessään Pierren punastuvan punastui\ntyttökin. Ennenkuin Pierre sai vedetyksi henkeään, oli kauriin pieni\naskel jo mennyt ohi. Kun Pierre sai voimansa takaisin ja saattoi\nkääntyä, katosi tytön hame Seinen rannalle antavaan pylväikköön. Pierre\nei yrittänyt häntä seurata. Nojautuen sillan kaidetta vasten katseli\nhän omaa katsettansa vierivän virran kalvossa. Hänen sydämellään oli\nkotvaksi aikaa uutta ravintoa... (Oi rakkaat, tuhmat nuorukaiset)\n\nViikkoa jälkeenpäin Pierre käveli Luxembourgin puistossa, jonka aurinko\ntäytti kultaisella sulollaan. Tänä surullisena vuonna säteilevä\nhelmikuu! Unelmoiden silmät auki ja enää tietämättä oikein sitäkö\nhän unelmoi mitä näki, vai näkikö sitä mitä unelmoi, raukeudestaan\nnauttien, salaperäisen onnellisena, onnettomana, rakastavana, täynnänsä\nhellyyttä yhtä paljon kuin aurinkoa hän hymyili kävellessään, katse\nhajamielisenä ja huulet tietämättään hymisten erästä laulua, sen\nsanojen mennessä sikin sokin. Hän katsoi hiekkaa; ja, kuin ohilentävän\nkyyhkysen siiven suhahduksen, sai äkkiä vaikutelman, että joku hymy\noli kulkenut ohi. Hän kääntyi ja näki, että he juuri olivat kulkeneet\nsivu toistensa, hän ja se tyttö. Ja juuri tällä hetkellä, kuitenkaan\nherkeämättä kävelemästä, käänsi tyttö päätään, hymyten katsoakseen\nhäntä. Silloin Pierre ei enää epäröinyt, vaan riensi tytön luo, kädet\nmiltei oikoisina, niin nuorekkaalla ja lapsellisella innolla, että\ntyttö vaistomaisesti jäi häntä odottamaan. Pierre ei pyytänyt anteeksi.\nHeillä ei ollut mitään ujostelemista. Hän näytti jatkavan alkanutta\nkeskustelua.\n\n-- Te nauratte minulle, sanoi hän; ja siihen onkin täysi oikeus!\n\n-- Enkä naura. -- (Hänen äänensä oli, niinkuin askelkin, eloisa ja\nsulava.) -- Te hymyilitte yksinänne; ja minä hymyilin; kun näin teidät.\n\n-- Hymyilinkö todellakin?\n\n-- Te hymyilette vielä nytkin.\n\n-- Nyt tiedän minkä vuoksi.\n\nTyttö ei häneltä sitä kysynyt. He kävelivät yhdessä. He olivat\nonnelliset.\n\n-- Herttaisen kaunis päivä! sanoi tyttö,\n\n-- Uudestisyntynyt kevät!\n\n-- Sillekö te äsken hymyilitte?\n\n-- En yksin sille. Ehkä enemmän teille.\n\n-- Viekastelija! Ilkiö! Tehän ette tunne minua.\n\n-- Kaikkia te puhutte! Mehän olemme nähneet toisemme jo en tiedä kuinka\nmonta kertaa!\n\n-- Kolme, kun tämä lasketaan.\n\n-- Ah! Te muistatte!... Näette nyt, että me olemme vanhoja tuttavia.\n\n-- Puhutaan siitä!\n\n-- Mielelläni. Sitähän minä vain tahdon!... Oo, istutaan tuonne!\nHetkiseksi, eikö niin? Siinä on niin hyvä, veden reunalla!\n\n(He olivat lähellä Galatéen suihkukaivoa, jonka ylle muurarit\nrakensivat suojusta pommeja vastaan.)\n\n-- Minä en voi, minä myöhästyn raitiovaunusta...\n\nTyttö ilmoitti ajan. Pierre osoitti että oli lähes puoli tuntia aikaa.\n\nVaikka, mutta hänen piti ensin mennä ostamaan välipalansa Racine-kadun\nkulmasta, missä on hyviä sämpylöitä. Pierre otti sämpylän taskustaan.\n\n-- Ei parempia kuin tämä... Ettekö tahdo?...\n\nTyttö nauroi ja epäröi. Pierre pani sen hänen käteensä eikä\nlaskenutkaan kättä irti.\n\n-- Te tekisitte minulle niin suuren ilon! Tulkaa, tulkaa istumaan...\n\nHän vei tytön eräälle penkille suihkulähteen allasta reunustavan\nkäytävän keskipaikoille.\n\n-- Minulla on vielä muutakin...\n\nHän veti taskustaan palan suklaata.\n\n-- Herkkusuu!... Ja mitä vielä?...\n\n-- En tiedä kehtaanko... se ei ole paperissa.\n\n-- Antakaa, antakaa!... Nythän on sota.\n\nPierre katseli kun tyttö pureksi.\n\n-- Ensimmäistä kertaa kai, sanoi hän, minä tulen ajatelleeksi, että\nsodasta on mitään hyvää.\n\n-- Oi, ei puhuta siitä! Se on niin kauhean kamalaa!\n\n-- Niin, vastasi Pierre innostuneena, me emme puhu siitä koskaan.\n\n(Ilma tuntui äkkiä kevyemmältä.)\n\n-- Katsokaa noita varpusia, sanoi tyttö, jotka tulevat kylpemään.\n\n(Hän näytti varpusia, jotka siivosivat itseänsä altaan reunalla.)\n\n-- Mutta sittenhän te sinä iltana (Pierre seurasi omaa ajatustaan),\nsinä iltana junassa, sanokaa, te siis näitte minut.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Mutta te ette kertaakaan katsahtanut minun puolelleni... Te\nseisoitte koko ajan kääntyneenä toisaanne päin!... Nähkää, niinkuin\nnyt...\n\n(Pierre näki hänen profiilinsa, joka nakersi hänen leipäänsä katsoen\neteensä silmät veitikkamaisina.)\n\n-- ... Katsokaa minua hiukan!... Mitä te katselette?\n\nTyttö ei kääntänyt päätään. Pierre tarttui hänen oikeaan käteensä,\njonka hansikkaan etusormi oli revennyt, niin että siitä näkyi sormen\npää.\n\n-- Mitäkö minä katselen?\n\n-- Te katselette minun hansikastani... Antakaa olla repimättä sitä\nenempää!\n\n(Pierre oli hajamielisesti suurentamassa reikää.)\n\n-- Oo, anteeksi!... Mutta kuinka te voitte nähdä?\n\nTyttö ei vastannut; mutta veitikkamaisessa profiilissa näki Pierre\nhymyilevän silmän.\n\n-- Ah! Viekas!\n\n-- Se on aivan yksinkertaista. Kaikki tekevät niin.\n\n-- Minä en voisi.\n\n-- Koettakaa!... Katsotte vain kieroon.\n\n-- Minä en koskaan voisi. Nähdäkseni täytyy minun katsoa ihan suoraan\nvasten naamaa.\n\n-- Ei, ei noin vasten naamaa!\n\n-- Mutta nythän minä näen teidän silmänne.\n\nHe katsoivat toisiaan herttaisesti nauraen.\n\n-- Mikä teidän nimenne on?\n\n-- Luce.\n\n-- Se on kaunis nimi, kaunis kuin tämä päivä!\n\n-- Entä teidän?\n\n-- Pierre... Niin tavallinen.\n\n-- Hyvä nimi, jolla on siivot ja kirkkaat silmät.\n\n-- Niinkuin minun.\n\n-- Kirkkaat ne kyllä on.\n\n-- Kun näkevät Lucen.\n\n-- Lucen!... Sanotaan: \"Neiti\".\n\n-- Ei.\n\n-- Eikö?\n\n(Pierre pudisti päätään.)\n\n-- Te ette ole \"neiti\". Te olette Luce ja minä olen Pierre.\n\nHe pitivät toisiaan kädestä; ja katsomatta toisiansa, silmät\nlehdettömien puiden oksien välitse taivaan hienossa sinessä,\nvaikenivat. Heidän kättensä kautta kulki ajatusten virta yhteen. Luce\nsanoi:\n\n-- Sinä iltana me pelkäsimme molemmat.\n\n-- Niin, sanoi Pierre, mutta tuntui niin hyvältä. (Myöhemmin he\nhymyilivät, että kumpikin oli lausunut, mitä toinen ajatteli.)\n\nTyttö irroitti kätensä ja nousi äkkiä, kuullessaan kellonsoiton.\n\n-- Oh, minulla ei ole enää aikaa kuin...\n\nHe läksivät yhdessä kulkemaan lyhyttä juoksujalkaa, joka parisilaisilta\nkäy niin sirosti ettei, nähdessään heidän juoksevan, tule ajatelleeksi\nvauhdin nopeutta, kun se näyttää niin vaivattomalta.\n\n-- Kuljetteko te täällä usein?\n\n-- Joka päivä. Mutta enimmäkseen toisella puolen pengertä. (Hän näytti\npuutarhaa, Watteaun puita.) Minä palaan Museosta.\n\n(Pierre katsoi piirustuskoteloa.)\n\n-- Maalariko? kysyi hän.\n\n-- Ei, vastasi tyttö, se on liian suuri sana. Huono töhertäjä.\n\n-- Mitä varten? Huvinko vuoksi?\n\n-- Oo ei! Rahasta.\n\n-- Rahasta!\n\n-- Se on rumaa, eikö olekin? Harrastaa taidetta rahasta?\n\n-- Ihmeellisintä on ansaita rahaa, jos ei osaa maalata.\n\n-- Siinäpä se juuri on. Minä selitän, toisen kerran.\n\n-- Toisen kerran, suihkukaivon luona syödään vielä.\n\n-- Saa nähdä. Jos on kaunista.\n\n-- Mutta tulettehan aikaisemmin? Eikö totta?... Sanokaa... Luce...\n\n(He olivat pysäkillä. Tyttö hypähti vaunun astinlaudalle.)\n\n-- Vastatkaa, sanokaa, päivänsäde...\n\nTyttö ei vastannut; mutta kun vaunu lähti, sanoi hän silmillään\n\"tulen\", ja vaikkei hän mitään puhunut, saattoi Pierre lukea hänen\nhuuliltaan:\n\n-- Minä tulen, Pierre.\n\nKotia kulkiessaan ajatteli kumpainenkin:\n\n-- Kumma, kuinka ihmiset ovat tyytyväisen näköisiä tänään.\n\nJa he hymyilivät tahtomatta tehdä itselleen tiliä siitä, mitä oli\ntapahtunut. He tiesivät vain että he olivat sen löytäneet, saaneet\nsen kiinni, ja että se oli heillä. Mikä? Ei mikään. He ovat rikkaita\ntänä iltana!... Kotia tultuaan katsoivat he itseään peilistä, niinkuin\nkatsotaan ystävää, lempein silmin. He sanoivat itselleen: \"Hän katseli\nsinua.\" Ja menivät levolle varhain, uupuneina, mistä siis? suloisesta\nväsymyksestä. Ja riisuutuessaan he ajattelivat:\n\n-- On sentään hyvä, että on olemassa huomispäivä.\n\n\n\n\n6.\n\n\nHuomispäivä!... Meidän jälkeemme tulevien polvien on vaikea kuvitella,\nmitä nimetöntä epätoivoa, mitä määrätöntä tuskaa tämä sana herätti\nneljäntenä sotavuonna!... Mitä tympäisyä! Miten monesti olivatkaan\ntoiveet pettäneet! Sadat huomiset seurasivat toisiaan eilisen ja\ntämänpäivän kaltaisina, aivan yhtäläisesti uhrattuina odotukseen ja\ntyhjään ja tyhjän odotukseen. Aika ei enää kulkenut. Vuosi oli kuin\nTuonelan virta, joka mustamujuisin vesinsä saartaa elämän umpeen; jonka\nhämyiset laineet eivät liiku. Huomispäiväkö? Huomispäivä on kuollut.\n\nNäiden kahden lapsen sydämissä oli Huomispäivä ylösnoussut.\n\nHuomispäivä näki heidät uudelleen istumassa suihkulähteen luona. Ja\nseuraavat huomiset. Kaunis ilma suosi näitä ylen lyhyitä kohtauksia,\njotka hiukan pitenivät joka päivä. Kumpikin toi mukanaan välipalansa,\nnautinnon vuoksi saada niitä vaihtaa. Pierre odotti nyt Museon\nportilla. Hän tahtoi nähdä Lucen töitä. Vaikka Luce ei ollut niistä\nylpeä, näytti hän niitä estelemättä. Ne olivat pienoisjäljennöksiä\nkuuluisista tauluista tai taulujen osista, joku ryhmä, joku henkilö\ntai muu kohta. Eivät suorastaan epämiellyttäviä ensi silmäyksellä,\nmutta aivan arvottomia. Siellä täällä oikeita ja siroja otteita, mutta\nrinnalla oppilasvirheitä, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet alkeellista\ntietämättömyyttä, vaan myös täydellistä huolettomuutta siitä, mitä\nniistä saattoi ajatella. -- \"Joutavia! Kyllä se kelpaa näinkin!...\"\n-- Luce mainitsi jäljennettyjen taulujen nimet. Pierre tunsi ne\nhyvin. Hänen teki pahaa. Luce tunsi, että hän ei ollut tyytyväinen;\nmutta näytti urhoollisesti kaikki -- ja vielä tämä... Paan!...\nkaikkein rumin! Hän yhä hymyili pilkallisesti, yhtä paljon itselleen\nkuin Pierrelle, mutta ei ollut vähääkään pahoillaan. Pierre puristi\nhuuliansa ollakseen mitään sanomatta. Mutta lopulta tuli sentään liian\npaksua. Luce näytti hänelle jäljennöstä eräästä Raphaelin taulusta.\n\n-- Mutta tässähän ei ole samoja värejäkään! sanoi Pierre.\n\n-- Oo, se olisikin kumma! vastasi Luce. Minä en ole sitä nähnytkään.\nMinä olen tehnyt sen valokuvasta!\n\n-- Eikö teille sanota mitään?\n\n-- Kuka? Ostajatko? Ei nekään ole sitä nähneet... Ja jos olisivatkin,\neivät he katso niin tarkkaan! Punainen, vihreä, sininen, niissä näkevät\nhe vain tulta. Joskus minulla on värillinen malli, mutta minä muutan\nvärit... Katsokaa, esimerkiksi tämä... (Eräs Murillon enkeli.)\n\n-- Katsotteko te tätä paremmaksi?\n\n-- En, mutta se huvitti minua... Ja sitten, se oli mukavampi... Ja,\nminullehan se on sama. Pääasia, että se menee kaupaksi...\n\nTämän viimeisen ylimielisyyden jälkeen hän lopetti, otti kuvat pois ja\npurskahti nauruun.\n\n-- Hoh! Se on vielä rumempi kuin uskoittekaan?\n\nPierre sanoi huolestuneena:\n\n-- Mutta miksikä, miksikä teette te semmoista?\n\nLuce katseli hänen kauhistuneita kasvojansa, äidillisen pilan\nherttaisella hymyllä: tuo rakas pikku porvarispoika, jolle kaikki oli\nollut niin huoletonta ja joka ei käsittänyt että täytyy tinkiä...\n\nPierre kysyi uudelleen:\n\n-- Miksikä? Sanokaa, miksi!\n\n(Hän oli aivan nolona, niinkuin hän itse olisi ollut töherrysten\ntekijä!... Poikakulta! Lucen olisi tehnyt mieli häntä suudella... vain\nvarovasti, otsalle.)\n\nHän vastasi hiljaa:\n\n-- Elääkseni!\n\nPierre oli aivan järkytetty. Sitä hän ei ollut ajatellut.\n\n-- Elämä on mutkallinen juttu, jatkoi Luce keveällä ja hilpeällä\nsävyllä. Ensinnäkin täytyy syödä, ja syödä joka päivä. Illalla on\naterioitu. Huomenna taas kaikki sama. Ja täytyy vaatettaa itsensä.\nVaatettaa kaikki, ruumis, pää, kädet, jalat. Silloin vasta on puku. Ja\nsitten maksaa kaikesta. Elämä on maksamista.\n\nEnsimmäistä kertaa näki Pierre, mitä hän rakkautensa lyhytnäköisyydessä\nei ollut huomannut: Lucen vaatimattoman ja paikoitellen kahnautuneen\npuvun, hiukan kuluneet kengät, puutteen jälkiä, jotka pikku\npariisittaren luontainen sirous saa unohtumaan. Ja hänen sydäntänsä\nkouristi.\n\n-- Ah! Enkö minä ehkä, enkö minä voisi teitä auttaa?\n\nLuce loittoni hiukan ja punastui:\n\n-- Ei, ei, sanoi hän torjuen; se ei tule kysymykseen... Ei koskaan...\nMinä en tarvitse...\n\n-- Mutta minä olisin niin onnellinen!\n\n-- Ei... Siitä ei puhuta enää. Taikka ei olla enää ystäviä.\n\n-- Ollaanko siis ystäviä?\n\n-- Ollaan. Se on, jos te vielä olette, nähtyänne nämä hirviöt?\n\n-- Totta kai! Eihän se ole teidän syynne.\n\n-- Mutta se koskee teihin?\n\n-- Noh, koskee kyllä.\n\nLuce nauroi tyytyväisyydestä.\n\n-- Ja sitä te nauratte, pahanilkinen!\n\n-- Ei, ei se ole ilkeää. Te ette ymmärrä.\n\n-- Miksi te sitten nauratte?\n\n-- Sitä en teille sano.\n\n(Hän ajatteli: \"Rakkaus! Sinä olet ihana, kun sinuun koskee, jos minä\nteen jotakin rumaa!\")\n\nLuce sanoi:\n\n-- Te olette hyvä. Kiitos!\n\n(Pierre katsoi häntä ällistyneenä.)\n\n-- Älkää yrittäkö ymmärtää, sanoi Luce, silittäen häntä hiljaa\nkädelle... Puhutaan muusta...\n\n-- Olkoon... Yksi sana vielä... Minä tahtoisin kuitenkin tietää...\nSanokaa minulle (älkää loukkaantuko!)... Oletteko te tällä hetkellä\nhiukan puutteessa?\n\n-- En, en, minä mainitsin sen äsken sentähden, että joskus on ollut\nvaikeita hetkiä. Mutta nyt käy paremmin. Äiti on saanut paikan, josta\nhän saa hyvän palkan.\n\n-- Onko äitinne työssä?\n\n-- On, eräässä varustehtaassa. Siellä saa kaksitoista frangia päivässä.\nSehän on jo omaisuus.\n\n-- Varustehtaassa! Sotatehtaassa!\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta sehän on kauheata!\n\n-- Mitä vielä! Täytyy ottaa, mitä saa!\n\n-- Luce, mutta jos te, jos te, jos teille tarjottaisiin?...\n\n-- Minä, näettehän että minä töhertelen... Siinähän näette, että teen\noikein, kun tuhrin näitä töherryksiä!\n\n-- Mutta jos täytyisi ansaita eikä olisi muuta neuvoa kuin mennä\ntehtaaseen, joka tekee ammuksia, menisittekö te?\n\n-- Jos täytyisi ansaita, eikä olisi muuta neuvoa?... Menisin tietysti!\nJuoksisin!\n\n-- Luce! Ajatteletteko, mitä siellä tehdään?\n\n-- En, sitä en ajattele.\n\n-- Semmoista, mikä tuottaa kärsimystä, kuolemaa, mikä raatelee,\npolttaa, kiduttaa semmoisia olioita kuin te, kuin minä...\n\nLuce pani kätensä suulleen antaakseen hänelle merkin olla vaiti.\n\n-- Minä tiedän, tiedän kaiken tuon, mutta en tahdo sitä ajatella.\n\n-- Ette tahdo sitä ajatella?\n\n-- En.\n\nJa hetken perästä lisäsi Luce:\n\n-- Täytyy elää... Jos rupeaa ajattelemaan, ei voi enää elää... Minä\ntahdon elää, tahdon elää. Jos minua pakotetaan elääkseni tekemään tuota\ntai tätä, rupeanko minä kiduttamaan itseäni tuon tai tämän vuoksi? Se\nei minulle kuulu, minähän en sitä tahdo. Jos se on pahaa, eihän se ole\nminun syyni. Se, mitä minä tahdon, ei ole pahaa.\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Ensinnäkin tahdon elää.\n\n-- Rakastatteko elämää?\n\n-- Rakastan. Onko se väärin?\n\n-- Oi, ei! On niin hyvä, että te elätte...\n\n-- Entä te, ettekö te sitä rakasta?\n\n-- En rakastanut, kunnes...\n\n-- Kunnes?\n\n(Kysymys ei vaatinut vastausta. He tiesivät sen molemmat.) Seuraten\najatustaan sanoi Pierre:\n\n-- Te sanoitte: \"ensinnäkin\"... \"Ensinnäkin tahdon elää\"... Ja mitä\nsitten? Mitä muuta tahdotte!\n\n-- En tiedä.\n\n-- Tiedätte kyllä.\n\n-- Te olette sangen tungetteleva.\n\n-- Olen, sangen.\n\n-- Minua ujostuttaa sanoa sitä teille...\n\n-- Sanokaa se minulle korvaan. Niin ei kukaan kuule.\n\nLuce hymyili:\n\n-- Minä tahtoisin... (hän epäröi). Minä tahtoisin _pikkuhiukkasen_\nonnea...\n\n(He olivat aivan lähellä toisiaan.)\n\nLuce jatkoi:\n\n-- Onko se liikaa pyydetty?... Minulle on usein sanottu, että se on\nitsekästä, mutta minä olen joskus miettinyt: \"mihinkä ihmisellä on\noikeus?...\" Kun näkee niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimyksiä\nympärillään, ei uskalla vaatia... Mutta, kaikesta huolimatta, minun\nsydämeni vaatii ja huutaa: \"On, minulla on oikeus, minulla on oikeus\npieneen, pieneen onnen muruseen...\" Sanokaa minulle ihan suoraan: onko\nse itsekästä? Pidättekö sitä pahana?\n\nPierre tunsi sanomatonta sääliä. Tämä sydämen huuto, tämä vaatimaton,\npieni, lapsellinen huudahdus riipaisi häntä sydämen pohjasta. Kyyneleet\nkihosivat hänen silmiinsä. Istuen ihan kiinni toisissaan penkillä\ntunsivat he toistensa lämpöä. Pierre olisi tahtonut kääntyä, ottaa\nhänet syliinsä. Mutta ei uskaltanut liikahtaa pelosta, ettei voisi enää\nliikutustaan hillitä. He katsoivat hievahtamatta eteensä, jalkoihinsa.\nNopeasti, lämpimällä ja matalalla äänellä, melkein huuliaan\nliikuttamatta, sanoi Pierre:\n\n-- Voi rakas pikkuruiseni! Sydänkäpyni! Minä tahtoisin pitää pieniä\njalkojanne käsissäni, suullani, minä tahtoisin syödä teidät kokonaan...\n\nHievahtamatta ja sangen nopeaan ja hiljaa niinkuin Pierrekin sanoi\nLuce, aivan hämmentyneenä:\n\n-- Hullu! Mieletön... Hiljaa!... Minä pyydän teitä...\n\nEräs vanha herra käveli hitaasti heidän ohitseen. He tunsivat kumpikin\nruumiinsa riutuvan hellyydestä...\n\nKäytävällä ei ollut enää ketään. Pörröinen varpunen pyristeli hiekassa.\nSuihkukaivo rapisutteli pieniä kirkkaita pisaroitaan. Arasti kääntyivät\nheidän kasvonsa toisiaan vasten; ja tuskin olivat heidän katseensa\nkoskettaneet toisiaan, kun heidän huulensa yhtyivät, niinkuin lintuset,\npelokkaina ja arkoina, ja sitten lennähtivät taas erilleen. Luce\nhypähti ylös lähteäkseen. Pierre oli myöskin noussut. Luce sanoi\nhänelle: \"Jääkää tänne.\"\n\nHe eivät enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Pierre mutisi:\n\n-- Luce... Se pikkuhiukkanen... Se pieni onnen murunen... sanokaa,\nnythän se meillä on!\n\n\n\n\n7.\n\n\nSää keskeytti välipala-ateriat varpusten lähteen luona. Usva oli\npeittänyt helmikuun auringon. Mutta se ei voinut sumentaa aurinkoa,\njoka paistoi heidän sydämessään. Tulkoon mikä sää tahansa: pakkanen,\nhelle, sade, tuuli, pyry tai päivänpaiste! Se olisi aina sangen hyvä.\nAina entistä parempi. Sillä kun onni on kasvamisen iässä, on kaunein\nkaikista päivistä kunakin kertana käsissä oleva päivä.\n\nUsva tuli heille mieluisaksi aiheeksi olla toisiaan jättämättä osaksi\npäivää. Oli vähemmän vaaraa tulla nähdyksi. -- Pierre lähti aamulla\nodottamaan häntä raitiopysäkille ja saattoi häntä hänen juoksuillaan\nläpi Pariisin. Hän kulki palttoon kaulus pystyssä. Lucella oli pyöreä\nkarvalakki, puuhka lämpimästi kierrettynä leukaan asti, hyvin tiheä\nharso, johon hänen huulensa tekivät pyöreän kupuran. Mutta paras harso\noli suojelevan sumun kostea verkko. Se oli kuin tiheää, harmaata,\nvähän kellervänhohtoista tuhkaa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä.\nSe sakeni sitä mukaa kuin tultiin alas Seineä vastaan kohtisuorassa\nolevia vanhoja katuja. Ystävällinen sumu, jossa unelma uinuu hyisten\npalleiden välissä ja hytisee nautinnosta. He olivat niinkuin sydän\nhedelmän kotelossa tai liekki salalyhdyn kätkössä. Pierre piti\nkainalossaan Lucen vasenta käsivartta; he astuivat samaa jalkaa, samoin\nuumentenheilahduksin, puoliääneen livertelevä Luce pikkuista pitempänä,\nvartalot aivan toisissaan kiinni: Pierre olisi tahtonut suudella harson\npientä kosteaa kupuraa.\n\nLuce oli matkalla myymään \"nauriitaan\" ja \"rediisejään\"\n\"vääräin-vanhojen\"-kauppiaalle, joka niitä häneltä tilasi. Heillä\nei koskaan ollut kovaa kiirettä saapua perille, ja tekemättä sitä\nmuka tahallaan (niin he ainakin vakuuttivat) kulkivat pisintä tietä,\nsiirtäen erehdyksensä sumun laskuun. Kun lopuksi kuitenkin määräpaikka\ntuli, huolimatta kaikista heidän yrityksistään sitä kiertää, jäi Pierre\nvähän matkan päähän ulkopuolelle. Luce meni puotiin. Pierre odotti\nkadunkulmassa. Hän odotti kauan, eikä hänellä ollut erikoisen lämmin.\nMutta hän nautti odottamisesta, vilusta, jopa pitkästymisestäkin, se\nkun näet tapahtui Lucen vuoksi. Vihdoin tuli Luce ulos, ja riensi\nripeästi luokse, hymyillen, hellänä, levottomana, ettei Pierre vain\nollut kylmettynyt. Pierre näki hänen silmistään, milloin kauppa oli\nonnistunut, ja iloitsi siitä ikäänkuin hän itse olisi kaupanteosta\nansainnut. Mutta useimmiten palasi Luce tyhjin käsin; piti tulla\ntakaisin kahden tai kolmen päivän päästä maksua saamaan. Onnellisena\njo, jos ei annettu tilausta takaisin ja moitittu! Tänään, esimerkiksi,\noli nostettu melu eräästä valokuvan mukaan tehdystä pienoismaalauksesta\nkuolleesta miehestä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Perhe suuttui,\nettei silmien ja hiusten väri ollut oikea. Täytyi tehdä uudestaan.\nKun Luce oli taipuvainen katsomaan ennemminkin vastoinkäymistensä\nkoomillista puolta, nauroi hän urhoollisesti. Mutta Pierre ei nauranut.\nHän oli raivostunut.\n\n-- Senkin pöllöt ja pölkkypäät!\n\nKun Luce näytti hänelle valokuvia, joista hänen oli tehtävä värillinen\njäljennös, salamoi Pierre raivosta -- (ah! kuinka Luce nautti\nhänen koomillisesta raivostaan) -- näitä typeriä valokuvahymyyn\nvirnistyneitä naamoja kohtaan. Että Lucen rakkaiden silmien piti\nmukautua heijastamaan, hänen kättensä jäljentämään näiden murjaanien\nkuvia, oli Pierrestä pyhyyden herjausta. Ei, se oli järkyttävää!\nMuseokopioiminen oli sittenkin parempaa. Mutta niitä ei käynyt enää\najatteleminen. Viimeisetkin museot suljettiin, eivätkä ostajat enää\nniitä kuvia tilanneet. Nyt ei ollut enää Neitsyen ja enkelien, vaan\nsotapoikain aika. Jokaisella perheellä oli omansa, kuollut tai elossa\noleva, tavallisesti kuollut, ja jokainen tahtoi ikuistuttaa hänen\npiirteensä. Rikkaimmat värillisinä; se oli hyvin maksettua työtä, jota\nkuitenkin sai vain harvoin; eikä auttanut olla nirso. Sen puutteessa\noli turvauduttava vain valokuvien suurentamiseen naurettavasta maksusta.\n\nSelvä seuraus tästä oli, ettei Lucella enää ollut syytä viipyä\nPariisissa, kun ei ollut museojäljennöksiä; oli vain käytävä\ntaidekauppiaan konttorissa vastaanottamassa ja viemässä tilauksia joka\ntoinen tai kolmas päivä; työn saattoi suorittaa kotona. Mutta tämä\nei suuresti huolettanut näitä kahta lasta. He jatkoivat harhailuaan\nkaduilla saamatta päättäneeksi lähteä asemalle.\n\nKun he tunsivat itsensä väsyneiksi ja sumun kalseus vilutti heitä,\nmenivät he johonkin kirkkoon; ja istuutuen siellä varovasti jonkun\nkappeliosaston nurkkaan puhelivat hiljaisella äänellä elämänsä\njokapäiväisistä pikkuasioista, katsellen ikkunamaalauksia. Silloin\ntällöin he sitten vaikenivat; ja heidän sielunsa, jättäen sanat (heidän\nmieltänsä ei kiinnittänyt sanojen ajatus, vaan niiden elämänhenkäys,\nkuin värisevien tuntosarvien salakosketus), heidän sielunsa jatkoi\ntoista keskustelua, vakaampaa ja syvempää. Ikkunamaalausten unelma,\npylväiden varjo, virrenveisuun hyrinä sekaantui heidän uneensa,\nloihti esiin elämän surullisuuden, jonka he tahtoivat unohtaa, ja\niankaikkisuuden lohduttavan kaipuun. Juuri kun kello oli lähes\nyksitoista, täytti kellertävä hämy kirkonlaivan, niinkuin pyhän\nalttariastian öljy. Korkealta, sangen kaukaa sattui ikkunan tummaan\npurppuraan, mustien rautapuitteiden välissä oleviin kuvioihin outoja\nvälähdyksiä. Yön pimeyden turvin kävi valon suku iskemässä haavaa...\n\nÄkkiä sanoi Luce:\n\n-- Otetaanko teidät?\n\nPierre ymmärsi heti, sillä hän oli hiljaisuudessa huomannut samat\nsalaperäiset merkit.\n\n-- Otetaan, vastasi hän. Ei puhuta siitä.\n\n-- Ainoastaan yksi asia. Sanokaa, milloin?\n\nHän sanoi:\n\n-- Kuuden kuukauden päästä.\n\nLuce huokasi.\n\nPierre sanoi:\n\n-- Ei ajatella sitä enää. Mitä se hyödyttäisi? Luce sanoi:\n\n-- Niin, mitäs?\n\nHe vetivät henkeä, karkoittaakseen ajatuksen. Sitten he uljaasti\n(vai pitäisikö sanoa päinvastoin arkamaisesti? Ratkaiskoon, joka\ntietää missä on todellinen uljuus!) pakottivat itsensä kumpikin\npuhumaan muista asioista. Vahakynttilöistä, jotka huurussa\ntuikkivat kuin tähdet. Alkavasta urkujen soitosta. Ohikulkevasta\nkirkonvahtimestarista. Siitä, mitä oli makeisrasiassa, jota\nPierren sormet luvattomasti kopeloivat. He oikein koettivat saada\nhauskuutta tyhjästä. Ei kummallekaan lapsiraukoista pälkähtänyt\npäähän kaukaisintakaan ajatusta karttaa kohtaloa, joka tulisi heidät\nerottamaan. Vastustaa sotaa, uhmata kansan kulkua: yhtä hyvin nostaisi\nsijaltansa kirkon, jonka holvikaton alla he istuivat! Ainoa neuvo oli\nunohtaa, unohtaa aina viimeiseen sekuntiin saakka toivoen pohjimmalta,\nettä tämä viimeinen sekunti ei tulisi koskaan. Siihen saakka olla\nonnellinen.\n\nKulkiessaan taas ulkona jutellen veti Luce Pierreä käsivarresta\nheittääkseen silmäyksen näyteikkunaan, jonka ohi he juuri olivat\nmenneet. Jalkinekauppa. Pierre näki hänen katseensa hellästi hyväilevän\nerästä paria hienosta nahasta tehtyjä korkeavartisia nauhakenkiä.\n\n-- Sirot! sanoi Pierre.\n\nLuce vahvisti.\n\n-- Kuin rakkaus!\n\nPierre nauroi tätä vertailua, ja Luce nauroi myöskin.\n\n-- Eivätkö ne olisi liian suuret?\n\n-- Ei, aivan sopivat.\n\n-- Mitähän, jos ne siis ostaisi?\n\nLuce puristi hänen käsivarttaan ja veti häntä pois, ettei rupeaisi\nsemmoista ajattelemaan.\n\n-- Jos rikkait' oltaisiin. (Hyräillen laulua: _Hei nunna,\ntanssikaamme..._) Mutta ne ei ole meitä varten!\n\n-- Miksei? Hyvinhän Tuhkimuksen jalkaan sopi kultakenkä.\n\n-- Siihen aikaan oli vielä haltiattaria.\n\n-- Tähän aikaan on aina rakastavaisia.\n\nLuce hyräili:\n\n-- Ei, ei, ei näin, mun ystäväin!\n\n-- Miksei, kun kerran olemme ystäviä?\n\n-- Juuripa sen vuoksi.\n\n-- Senkö vuoksi?\n\n-- Niin, sillä ystävältä ei voi mitään ottaa.\n\n-- Viholliseltako sitten?\n\n-- Ennemmin joltakin vieraalta, esimerkiksi kauppiaaltani, jos se\nsaituri antaisi hiukan etumaksua!\n\n-- Mutta, Luce, tottahan minulla on oikeus, jos tahdon, tilata teiltä\njoku maalaus!\n\nLuce seisahtui purskahtaen nauramaan.\n\n-- Jaa tekö, maalausta minulta? Ystävä parka, mitä te sillä tekisitte?\nSe on teille jo sangen ansiokasta, että olette niitä katsonut. Minä\ntiedän hyvin, että ne ovat kelvottomia. Ne vain tarttuisivat teidän\nkurkkuunne.\n\n-- Ei ensinkään. Niissä on sangen sieviä joukossa. Ja entä jos ne ovat\nminun makuni mukaisia?\n\n-- Jopas nyt maku muuttui eilisestä.\n\n-- Eikö ole sallittua muuttaa makua?\n\n-- Ei, kun ollaan ystäviä.\n\n-- Luce, maalatkaa minun kuvani!\n\n-- Ohoh, vai hänen kuvansa!\n\n-- Ei, ihan vakavasti. Tottahan minä sentään olen yhtä hyvä kuin ne\nmurjaanit...\n\nLuce puristi hänen käsivarttaan ja huudahti harkitsematta:\n\n-- Rakas!\n\n-- Mitä te sanoitte?\n\n-- En mitään.\n\n-- Minäpä kuulin hyvin.\n\n-- Pitäkää sitten tietonanne!\n\n-- En, enpäs pidä. Annan kaksin kerroin takaisin... Rakas!... Rakas!...\nTe teette minun kuvani, teettehän! Onko sovittu?\n\n-- Onko teillä valokuvaa?\n\n-- Ei, ei minulla ole.\n\n-- No, miten sitten ajattelette? Enhän minä toki voi maalata teitä\nkadulla.\n\n-- Tehän sanoitte minulle, että te olette kotonanne yksin melkein\nkaiket päivät.\n\n-- Niin olen, niinä päivinä, joina äiti on tehtaassa... Mutta minä en\nuskalla...\n\n-- Pelkäättekö, että meidät nähdään?\n\n-- En, en sitä. Meillä ei ole naapureita.\n\n-- No mutta, mitä sitten pelkäätte?\n\nLuce ei vastannut.\n\nHe olivat saapuneet raitiovaunun pysäkille. Vaikka siinä oli heidän\nympärillään muitakin odottajia, he tuskin niitä huomasivat, sumu kun\nedelleen eristi pikku parimme. Luce kaihti Pierren katsetta. Pierre\ntarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hellästi:\n\n-- Rakas kulta, älkää pelätkö...\n\nLuce avasi silmänsä, ja he katsoivat toisiaan. Heidän katseensa olivat\nvilpittömät.\n\n-- Minä luotan, sanoi Luce.\n\nJa hän sulki silmänsä. Hän tunsi olevansa Pierrelle pyhä. He laskivat\nkätensä irti. Vaunu saapui. Pierre katsoi Luceen kysyvästi.\n\n-- Minä päivänä? kysyi hän.\n\n-- Keskiviikkona, vastasi Luce. Tulkaa noin kahden aikaan...\n\nLähdön hetkellä hän sai takaisin hilpeän hymynsä ja kuiskasi Pierren\nkorvaan:\n\n-- Ja tuokaa valokuvanne yhtäkaikki. En ole kyllin varma maalatakseni\nilman valokuvaa... No, no, tiedänhän, että teillä niitä on, senkin\nvekkuli!\n\n\n\n\n8.\n\n\nMalakoffin takana. Kuoppaista tietä autiossa seudussa, ympärillä\nepäilyttävää aluetta, missä lankkuaitausten sisällä on lumppurien\nhökkeleitä. Harmaana ja himmeänä nukkuu taivas pitkin pituuttaan maan\npäällä, jonka laihat kupeet huuruavat sumua. Ilma on kohmeinen. Talo\nhelppo löytää: tällä puolen tietä niitä on vain kolme. Viimeinen\nkolmesta; vastapäätä ei ole naapuria. Se on yksikerroksinen,\nedustalla pieni aidattu piha, siinä pari kolme vaivaista pensasta ja\nkyökkipuutarhantapainen, kaikki lumen alla.\n\nPierre oli tullut aivan hiljaa: lumi vaimensi hänen askeleensa. Mutta\neteisen uutimet liikahtivat; ja kun hän saapui ovelle, aukeni se, ja\nLuce seisoi kynnyksellä. Eteisen puolihämärässä tervehtivät he toisiaan\nkäheänpuoleisella äänellä; ja Luce saattoi vieraansa seuraavaan,\nruokahuoneen vieressä olevaan kamariin. Täällä hän työskentelee; hänen\nmaalaustelineensä on asetettu ikkunan lähelle. Aluksi he eivät tiedä\nmitä sanoa: he ovat ennakolta liian paljon ajatelleet tätä kohtausta;\nsanoista, jotka he ovat valmistaneet, ei ainoakaan tahdo tulla ulos;\nja he puhuvat puolikuiskaten, vaikka talossa ei ole yhtään muuta\nihmistä. -- Juuripa sen vuoksi. He jäävät istumaan pitkän matkan\npäähän toisistaan, käsivarret jäykkinä; Pierre ei ole edes kääntänyt\npalttoonkauluriaan alas. He puhuvat ilman kylmyydestä ja raitiovaunun\nkulkuajoista. He ovat onnettomia tuntiessaan itsensä näin noloiksi.\n\nVihdoin yrittää sitten Luce kysyä, onko Pierre tuonut valokuvia\nmukanaan; ja tuskin on Pierre ehtinyt kaivaa ne esille taskustaan, niin\nvilkastuvat molemmat. Nämä kuvat ovat välittäjiä, joiden päiden päitse\npuhutaan; ei olla enää ihan yksin; on silmiä, jotka teitä katsovat,\neivätkä kuitenkaan häiritse. Pierren mieleen oli johtunut hyvä\najatus (sitä en sano pienimmälläkään pilkalla) ottaa mukaansa kaikki\nvalokuvansa kolmivuotiaasta alkaen; niiden joukossa oli yksi, jossa hän\nvielä oli kolttu yllä. Luce nauroi huvitettuna; hän puheli valokuvalle\nlystillisiä lapsensanoja. Onko mitään suloisempaa naiselle, kuin\nnähdä rakastettunsa kuva, kun tämä on ollut vielä ihan pikkuruinen?\nHän viihdyttää sitä mielessään, hän antaa sille rintaa; eipä paljoa\npuutu, ettei hän kuvittele sitä itse kantaneensa! Ja sitten (hän ei ole\nhoukka), onhan niin mukavaa puhua pienelle, mitä ei voi sanoa suurelle.\nKun Pierre kysyy, mikä valokuva hänen mielestään on paras, vastaa Luce\nempimättä:\n\n-- Tämä herttainen pikkumies...\n\nKuinka vakaa hän on jo! Melkein vakaampi kuin nykyinen! Mutta jos\nLuce uskaltaisi (ja senpä hän juuri uskaltaa) vertauksen vuoksi\nkatsoa nykyistä Pierreä, niin näkisi hän tämän silmissä lapsellisen\nantautumisen ja ilon ilmeen, jota ei ole lapsessa: sillä lapsen,\ntuon pienen, lasikuvun alle pannun porvarispojan, silmät ovat kuin\nhäkkiin suljetun linnun, joilta puuttuu valoa; ja valo on tullut,\neikö totta, Luce?... Pierre pyytää vuorostaan nähdä Lucen valokuvia.\nTämä näyttää kuusivuotiaan tytön, jolla on suuri hiuspalmikko ja joka\npitää sylissään pientä koiraa; ja kun hän näkee kuvansa, johtuu hänen\nmieleensä leikkisä ajatus, ettei hän rakastanut vähempää silloinkaan\neikä toisella tavalla; kaiken sydämensä antoi silloiselle Pierrellensä,\nkoiralleen; oikeastaan kuitenkin oli se annettu nykyiselle Pierrelle,\nhänen tulemistaan odottaessa. Hän näytti myöskin kolme- neljätoista\nvuotiaan pikkuneidin, joka keikisti kaulaansa keimeällä ja hiukan\nvaateliaalla tavalla; onneksi oli siinä sentään huultenpielessä pieni\nveitikkamainen hymynväre, joka näytti tahtovan sanoa:\n\n-- Enhän minä näin tosissani ole; minä vain olen ollakseni...\n\nHe olivat kokonaan unohtaneet kömpelyytensä nyt.\n\nLuce ryhtyi luonnostamaan kuvaa. Kun Pierre ei saanut hievahtaa eikä\npuhua, kuin huulilla hymisten, ylläpiti Luce yksin melkein koko\nkeskustelun. Hänen vaistonsa käski häntä pelkäämään hiljaisuutta.\nJa, niinkuin usein sattuu vilpittömille ihmisille, kun he joutuvat\npuhumaan hiukan pitemmälti, tuli hän sivumennen maininneeksi omastaan\nja omaistensa elämästä arkaluontoisia seikkoja, joita hänen ei suinkaan\nollut tarkoitus kertoa. Hämmästyen kuuli hän itsensä yhä puhuvan; mutta\nei ollut peräytymisen varaa; jo Pierren äänettömyys oli kuin kallas,\njonka vierrettä virta vietti...\n\nHän kertoi lapsuudestaan maaseudulla. Hän oli Tourainesta.\nHänen äitinsä, varakkaasta hyvästä porvarisperheestä, oli\nrakastunut arentimiehen poikaan, joka oli kansakoulunopettaja.\nPorvarisperhe vastusti avioliittoa, mutta molemmat rakastavaiset\nolivat taipumattomia; nuori tyttö odotti, kunnes tuli lailliseen\nikään voidakseen vanhemmilleen kirjallisesti ilmoittaa\navioliittoaikomuksensa. Omaiset eivät, avioliiton jälkeen, enää\ntahtoneet häntä tuntea. Nuori pari eli muutamia vuosia rakkaudessa\nja puutteessa. Mies rasittui; ja niin tuli sairaus. Rohkeana otti\nvaimo hartioilleen tämänkin taakan; teki työtä kahden edestä. Hänen\nloukattuun ylpeyteensä piintyneet sukulaisensa eivät tehneet mitään\nhäntä auttaakseen. Muutamia kuukausia ennen sodan alkua oli sairas\nkuollut. Eivätkä kaksin jääneet naiset olleet yrittäneet yhteyteen\näidin suvun kanssa. Se olisi suostunut vastaanottamaan orpotytön, jos\nhän olisi suostunut ehtoihin, jotka olisivat merkinneet anteeksipyyntöä\näidin menettelystä. Mutta suku saa odottaa! Ennen vaikka syödään kiviä!\n\nPierre kummasteli näiden porvarissukulaisten sydämen kovuutta. Luce ei\nnähnyt siinä mitään tavatonta.\n\n-- Ettekö te usko, että semmoisia ihmisiä on paljonkin? Ei ilkeitä. Ei,\nminä olen varma että isovanhempani eivät ole ilkeitä, vaan että heidän\non ollut vaikeaa olla meille sanomatta: tulkaa takaisin! Mutta se olisi\nliiaksi nöyryyttänyt heidän itserakkauttaan. Ja niissä ihmisissä ei\nole muuta suurta kuin se. Se on väkevämpi kuin kaikki muu. Kun heille\non tehty vääryyttä, ei siinä ole ainoastaan se vääryys, joka heille on\ntehty, vaan siinä on itse _Vääryys_: sillä muut ovat väärässä ja he\novat oikeassa. Ja olematta ilkeitä -- (ei, todellakaan, he eivät ole\nilkeitä) -- antaisivat he teidän kuolla viereensä vitkaan kiduttavaan\ntuleen, ennenkuin myöntäisivät, että he eivät ole oikeassa. Oo, he\neivät ole ainoat. Niitä on paljon muita!... Sanokaa, erehdynkö? Eivätkö\nne ole semmoisia?\n\nJa Pierre mietti. Ja oli liikutettu. Sillä hän ajatteli:\n\n-- Ovat. Semmoisia ne ovat.\n\nHän näki äkkiä, nuoren tytön näkemyksen avulla, sen sydämen köyhyyden,\nsen aution hedelmättömyyden, joka vallitsee siinä porvarisluokassa,\njohon hän kuului. Kuiva ja kulutettu maa, joka vähitellen on juonut\nelämän kaikki mehut eikä niitä enää uudista, niinkuin ne Aasian\nseudut, joissa hedelmöittävät virrat ovat pisara pisaralta uponneet\nsiementymättömän hiekan alle. Niitäkin, joita he luulevat rakastavansa,\nrakastavat he vain itsekkäästi; uhraavat ne itsekkyydelleen,\nitsepäiselle ylpeydelleen, ahtaalle ja umpikujaiselle ymmärryksellensä.\nPierre ajatteli masentuvin mielin vanhempiansa ja itseänsä. Hän\nvaikeni. Kamarin ikkunat tärisivät kaukaisesta kanuunanjyrinästä. Ja\nPierre ajatteli niitä, jotka kaatuivat, ja sanoi katkerasti:\n\n-- Ja tuokin on niiden tekoa.\n\nNiin, noiden kanuunain tänne kuuluvaan jyrinään, maailman sotaan,\ntähän summattomaan onnettomuudenkohtaukseen -- oli tämän turha- ja\nvähämielisen porvariston sydämen kuivuus ja epäinhimillisyys suureksi\nosaksi syyllinen. Ja nyt (ja se oli oikein) ei tämä irtipäästetty\nhirviö pysähtyisi, ennenkuin se on sen nielaissut.\n\nJa Luce sanoi:\n\n-- Se on oikein.\n\nSillä hän seurasi aavistamattaan Pierren ajatusta. Pierre värisi\nkaikuna:\n\n-- Niin, se on oikein, sanoi hän, oikein, kaikki mitä tulleekin. Tämä\nmaailma oli liian vanha, sen täytyi, sen täytyy kuolla.\n\nJa Luce vahvisti painaen päänsä alas, murheellisena:\n\n-- Niin täytyy.\n\nSynkeitä, kohtalon kouristamia lapsia, joiden nuoret, huolen\nraskauttamat päät kantoivat näin kaamean lohduttomia ajatuksia...\n\nHuoneessa alkoi olla hämärä. Eikä ollut juuri lämmin. Kädet\nkohmettuneina lopetti Luce työnsä, jota hän ei sallinut Pierren\nnähdä. He astuivat ikkunan ääreen ja katselivat synkkään lakeuteen ja\nmetsäisille kummuille laskeutuvaa iltaa. Sinervät metsät muodostivat\npuoliympyrän vihreällä, kalvasta ruskoa kajastavalla taivaalla.\nOli kuin olisi tuntunut Puvis de Chavannesin henkeä. Muudan Lucen\nluonteva huomautus osoitti, että hän osasi lukea tätä salaperäistä\nsopusuhtaisuutta. Pierre sitä melkein hätkähti. Luce ei siitä\noudostunut, vaan sanoi, että mille ei löydäkään ilmaisukeinoja, sen voi\nkuitenkin tuntea. Jos hän maalasikin huonosti, ei se ollut kokonaan\nhänen syynsä. Ehkäpä väärästä säästäväisyydestä oli hän jättänyt\ntäydentämättä kouluutuksensa taideakatemiassa. Muuten ainoastaan\nköyhyys oli saattanut hänet maalaamaan. Miksikä muuten maalata ilman\nsisäistä täytymystä. Eikö Pierrekin katsonut, että melkein kaikki\ntaiteilijat tekevät työtänsä ilman todellista pakkoa, turhuudesta, vain\njotakin tehdäkseen tai kun alussa luulevat täytymykseksi eivätkä sitten\ntahdo tunnustaa erehtyneensä? Taiteilijaksi ei pitäisi ruveta muutoin\nkuin jos ei voi pitää sisässään mitä tuntee, kun sitä on liikaa. Mutta\nhänellä, sanoi Luce, oli sitä juuri riittävästi yhtä varten. Hän\noikaisi:\n\n-- Ei, kahta varten.\n\n(Kun Pierre oli nyrpistänyt naamaansa.)\n\nTaivaan kaunis kultakajaste himmeni. Autio seutu verhoutui jälleen\nsynkeään asuunsa. Pierre kysyi Lucelta, eikö hän pelännyt tässä\nyksinäisyydessä.\n\n-- En.\n\n-- Silloinkaan kun palaatte myöhään?\n\n-- Ei täällä ole vaaraa. Apaashit eivät tule tänne. Heillä on\ntotuntatapansa. He ovat myöskin porvareita. Ja sitten meillä on tuolla\nnaapurina vanha lumppu-ukko ja hänen koiransa. Ja yleensä, minä en\npelkää. Oo, en minä sitä kersku! Ei siinä ole minulla mitään ansiota.\nEn minä ole urhoollinen. Mutta en ole vielä vain sattunut kohtaamaan\ntodellista pelkoa. Ehkäpä sen kohdatessani olisin suurikin pelkuri.\nTietääkö kukaan koskaan, mikä hän on?\n\n-- Minä tiedän ainakin, mikä te olette, sanoi Pierre.\n\n-- Ah, se on paljoa helpompaa. Tiedän minäkin... mikä te olette.\nToisesta tietää aina paremmin.\n\nIllan kostea kylmyys tunkeutui suljetun ikkunan läpi. Pierreä hiukan\nvilutti. Luce, joka heti huomasi sen hänen niskastaan, riensi\nvalmistamaan kupin suklaata, jonka hän lämmitti väkiviinalampullaan.\nHe söivät välipalan. Luce oli äidillisesti levittänyt saalinsa Pierren\nhartioille; ja Pierre antoi sen tapahtua, niinkuin kissa, joka nauttii\npeitteen lämpimyydestä. Heidän ajatustensa kulku johti heidät uudelleen\nLucen keskeyttämään kertomukseen. Pierre sanoi:\n\n-- Kun te molemmat olette niin yksinäisiä, äitinne ja te, niin mahdatte\nolla syvälti toisiinne kiintyneitä?\n\n-- Niin, sanoi Luce. Niin oltiin.\n\n-- _Oltiin_? toisti Pierre.\n\n-- Oo, me rakastamme toisiamme vieläkin, sanoi Luce, vähän hämillään\nvahingossa livahtaneesta sanasta. (Miksikä tulikin hän aina sanoneeksi\nPierrelle enemmän kuin aikoi? Ja kuitenkaan Pierre ei kysynyt, ei\nrohjennut kysyä. Mutta Luce näki, että hänen sydämensä kysyi. Ja\ntuntuu niin hyvältä olla avomielinen, kun ei ole koskaan ennen voinut\nolla. Talon hiljaisuus, huoneen puolihämärä edistivät vielä hänen\nantautumistaan.) Hän sanoi:\n\n-- Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu, sellaisia ovat olleet nämä neljä\nviime vuotta. Kaikki on muuttunut.\n\n-- Tahdotteko sanoa, että äitinne tai te olette muuttuneet.\n\n-- Kaikki, toisti Luce.\n\n-- Missä suhteessa?\n\n-- Ei voi sanoa. Tuntee kaikkialla, että suhteet läheistenkään ihmisten\nkesken, perheissäkään, eivät enää ole samat. Ei ole enää varma mistään,\ntäytyy aamulla sanoa: \"mitähän illalla nähnen? Tuntenenko sitä enää?\"\nOn kuin laudan päällä vedessä kumoonmenossa.\n\n-- Mitä sitten on tapahtunut?\n\n-- En tiedä, sanoi Luce, en osaa selittää. Mutta se on tullut sodan\njälkeen, On jotakin ilmassa.\n\nKaikki on sekaisin. Omaisetkin, jotka eivät voineet tulla toimeen ilman\ntoisiansa, menevät erilleen, kukin taholleen. Ja jokainen juoksee kuin\njuopuneena nenä jälkiä haistaen.\n\n-- Mihin sitten?\n\n-- En tiedä. Eivätkä luullakseni hekään. Mihin sattuma ja halu vie.\nVaimot ottavat rakastajia. Miehet jättävät vaimonsa. Kunnollisetkin\nihmiset, jotka yleensä näyttivät tyyniltä ja vakaantuneilta! Kaikkialla\nkuulee puhuttavan eronneista pariskunnista. Sama on vanhempain ja\nlasten laita. Äitini...\n\nHän pysähtyi, mutta jatkoi sitten:\n\n-- Äidillä on oma elämänsä.\n\nHän pysähtyi vielä:\n\n-- Oo, sehän on luonnollista! Hän on vielä nuori, ja äitiparalla ei ole\nollut paljoa onnea: hän ei ole kuluttanut lemmenvaraansa. Hänellä on\noikeus rakentaa itselleen jälleen elämää.\n\nPierre kysyi:\n\n-- Meneekö hän uusiin naimisiin?\n\nLuce pudisti päätään. Ei tiedä varmaan.\n\nPierre ei rohjennut udella.\n\n-- Hän rakastaa minua kyllä kuitenkin. Mutta olo ei ole enää niinkuin\nennen. Nyt voidaan tulla toimeen ilman minua... Äiti parka! Hän\nmasentuisi, jos tietäisi, ettei hänen rakkautensa minuun enää ole hänen\nsydämessään ensimmäinen! Hän ei milloinkaan siihen sopeutuisi...\n\nKuinka omituista elämä on!\n\nLuce hymyili lempeästi, suruisasti ja taas kuin pilkallisesti. Pierre\npani hellästi kätensä hänen pöytään nojaavien kättensä päälle ja istui\nliikahtamatta.\n\n-- Me ihmisparat, sanoi hän.\n\nLuce virkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Ollaan me tyyniä!... Toisilla on kuume. Sota. Tehtaat. Riennetään.\nRiennetään. Tehdä työtä, elää, nauttia...\n\n-- Niin, sanoi Pierre, aika on lyhyt.\n\n-- Sitä enemmän syytä olla juoksematta! sanoi Luce. Tulee liian\naikaisin perille. Kävellään hiljaa.\n\n-- Mutta aika rientää, sanoi Pierre. Muistetaan se.\n\n-- Minä muistan, -- muistan, sanoi Luce, tarttuen häntä käteen.\n\nNäin he, vuorotellen hellästi ja vakavasti, keskustelivat niinkuin\nvanhat hyvät ystävät, Mutta he pitivät tarkan vaarin, että pöytä aina\noli heidän välillään.\n\nSitten huomasivat he äkkiä, että yö oli jo tullut huoneeseen. Pierre\nnousi kiireesti. Luce ei häntä pidätellyt. Lyhyt hetki oli kulunut.\nHe pelkäsivät sitä, mikä saattoi tulla. He sanoivat hyvästi samalla\nväkinäisyydellä, yhtä matalalla ja käheällä äänellä kuin Pierren\nsaapuessa. Kynnykselläkin he tuskin uskalsivat antaa toisilleen kättä.\n\nMutta kun ovi oli suljettu ja Pierre jo oli poistumassa puutarhasta\nja käänsi päätään ikkunaa kohti, näki hän iltaruskon viimeisessä\nhämärän heijasteessa ikkunassa Lucen, joka huumaantunut ilme kasvoilla\nseurasi hänen hämyssä häämöttävää menoansa. Ja palaten ikkunan luo\nsovitti Pierre suunsa suljettua ikkunaruutua vasten. Huulet lasiseinän\nerottamina suutelivat he toisiansa. Sitten poistui Luce kamarin\npimeyteen ja esirippu laski.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKahteen viikkoon eivät he tienneet mitään, mitä maailmassa tapahtui.\nPariisissa saatettiin vangita ja tuomita kuinka paljon tahansa.\nSaksa saattoi täyttää tai jättää täyttämättä tekemänsä sitoumukset.\nHallitukset saattoivat valehdella, sanomalehdistö herjata ja armeijat\ntappaa. He eivät lukeneet sanomalehtiä. He tiesivät että oli sota,\njossakin, aivan ympärillä, niinkuin on nuhakuume tai muu kulkutauti;\nmutta se ei heitä liikuttanut; he eivät tahtoneet sitä ajatella.\n\nTänä yönä se kuitenkin muistutti itsestään heitä. He olivat jo makuulla\n(he antoivat niin paljon sydämistään päivällä, että olivat illalla\nväsyneitä). He kuulivat hälyytyksen, kumpikin asunnossaan, mutta eivät\nnousseet ylös. He painoivat päänsä vuoteeseen peittojen alle, niinkuin\nlapsi myrskyn aikana -- ei ensinkään pelosta (he olivat vannoja ettei\nheille voisi mitään tapahtua), -- unelmoidakseen. Kuullessaan ilman\njyrisevän yössä ajatteli Luce:\n\n-- Hänen sylissään olisi suloista kuulla myrskyn raivontaa!\n\nPierre sulki korvansa. Ettei mikään häiritsisi hänen ajatuksiaan! Hän\npalautteli muistinsa näppäimistöllä mieleensä päivän laulua, hetkien\nsointuvaa kulkua, ensimmäisestä minuutista alkaen kun hän oli astunut\nLucen kotiin, hänen äänensä ja liikkeidensä pienimpiä vivahduksia,\nkoko kuvien sarjaa, mikä hänen silmäinsä edessä oli vilahdellut --\nerästä varjoa silmissä, erästä liikutuksen aaltoa ihon alla, joka\nkulki kuin väre veden kalvossa, päivänsäteenä huulilla kukkinutta\nhymyä ja kauniita paljaita käsivarsia vastaan nojautuvaa povea --\nkaikkia kallisarvoisia siruja, joista rakkauden loihtiva mielikuvitus\nkoetti jälleen punoa yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Hän ei sallinut\nulkoa kuuluvan melun tulla sisään. Se oli häiritsevä vieras... Sotako?\nTiedän, tiedän. Tuollako se on? Odottakoon!... Ja sota odotti ovella\nkärsivällisesti. Se tiesi vuoronsa tulevan. Hän tiesi sen myöskin,\nsenvuoksi hän ei hävennyt itsekkyyttään. Kuoleman aalto tulee\nkuitenkin hänet tempaamaan. Ennakolta ei hän siis ollut sille mitään\nvelkaa. Ei mitään. Tulkoon kuolema määräpäivänänsä! Siihen saakka\nolkoon vaiti! Ah! siihen mennessä ei hän tahtonut ainakaan menettää\nmitään tästä ihmeellisestä ajasta, joka sekunti oli kultamuru, ja hän\noli saituri, joka hyväilee aarteitansa. Se on minun, minun omani.\nÄlkää koskeko minun rauhaani, minun rakkauteeni! Se on minun, siihen\nhetkeen saakka... Ja milloin se hetki tulee? -- Ehkei tule ensinkään.\nTapahtuisiko ihme!... Miksei...?\n\nOdottaessa jatkoi tuntien ja päivien virta vierimistään. Joka uusi\nmutka vei lähemmäksi kohisevaa putousta. Maaten veneessään Pierre ja\nLuce sen ymmärsivät. Mutta he eivät enää sitä pelänneet. Tämäkin jylinä\nvain tuuditti heidän lemmen-uinailuansa kuin urkujen bassoääni. Kun\npyörteen kohta tulee, pannaan silmät kiinni, puristaudutaan lujemmin\nyhteen, ja kaikki on lopussa yhtäkkiä. Pyörre säästi vaivan ajatella\nelämää, joka olisi tai voisi olla jälkeenpäin neuvotonta tulevaisuutta.\nSillä Luce tunsi ennakolta esteet, jotka kohtaisivat Pierreä, kun\nhän tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin; ja Pierre uumoili niitä\nmyöskin, vaikka epäselvemmin. Älkäämme katsoko niin kauaksi! Pyörteen\njälkeinen elämä oli niinkuin se \"toinen elämä\", josta kirkossa\npuhutaan. Sanotaan, että siellä toisella puolen tapaa toisensa; mutta\nei olla ihan varmoja. Yksi ainoa asia on varma: nykyisyys. Meidän\nnykyisyytemme. Pysykäämme siinä tekemättä laskelmia osuudestamme\niankaikkisuudessa!\n\nVielä vähemmän kuin Pierre otti Luce selkoa uutisista. Sota ei\nherättänyt hänen mielenkiintoaan. Se oli uusi surkeus lisää kaikkien\nniiden surkeuksien lisäksi, joita yhteiskuntaelämä on täynnä. Ei\nsiinä ole mitään kummastelemista muille kuin niille, jotka ovat\nelämän alastomuudelta turvassa. Ja pikku tyttö, joka varhaisesta\nkokemuksesta tunsi taistelun jokapäiväisestä leivästä -- (Jumala ei\nanna sitä ilmaiseksi) -- paljasti porvarisystävälleen murhaavan sodan,\njota köyhiä ihmisiä ja varsinkin naisia vastaan salakavalasti ja\nilman aselepoa käydään rauhan valheen alla. Hän ei kuitenkaan puhunut\nsiitä paljoa, peläten surettavansa Pierreä: nähdessään kertomustensa\njärkyttävän vaikutuksen hän tunsi myötätuntoisuutta Pierren ylemmyyttä\nkohtaan. Niinkuin useimmat naiset ei Lucekaan tuntenut erinäisiä elämän\nrumuuksia kohtaan sitä ruumiillista ja henkistä inhoa, joka pöyristytti\nnuorukaista. Hänessä ei ollut mitään kapinallista. Pahemmissa oloissa\nolisi hän voinut ilman inhoa ottaa suorittaakseen inhoittavia tehtäviä\nja eritä niistä tyynenä ja siistinä ilman vastenmielisyyttä. Sitä hän\nei voinut enää nyt tultuaan tuntemaan Pierren, sillä hänen rakkautensa\noli syövyttänyt häneen ystävänsä maun ja inhon; mutta se ei ollut\nhänen perusluontonsa. Hän oli tyyntä ja hymyilevää, ei ensinkään\nsynkkäluontoista rotua. Alakuloisuus, elämän erinäiset rajuilmat eivät\nolleet hänen alaansa. Elämä on mikä se on. Suhtautukaamme siihen sen\nmukaan! Se olisi voinut olla pahempi. Aina, ja varsinkin sodan jälkeen\nepävarmaksi tuntemansa toimeentulokeinojen oikullisuus oli opettanut\nLucen olemaan huolehtimatta huomisesta. Lisätkää, että tälle vapaalle\npikku ranskattarelle oli kaikki ennaltahuolehtiminen haudantakaisesta\nelämästä vierasta. Elämä riitti hänelle. Lucen mielestä se oli\nsuloista; mutta se riippui langasta ja sen langan katkeamiseen\ntarvitaan niin vähän, että ei tosiaankaan kannata ruveta huolestumaan\ntapahtuuko se huomenna. Silmäni, juokaa päivää, jossa te juuri nyt\nkylvette! Mitä sen jälkeen tulleekin, sydämeni, antaudu luottavaisesti\nhetken virran vietäviin!... Kun ei voi tehdä toisin!... Ja nyt kun\nrakastetaan, eikö se ole ihanaa? Luce tiesi hyvin, että se ei ollut\npitkäaikaista. Mutta eipä hänen elämänsäkään ollut pitkäaikaista...\n\nHän oli aivan toisenlainen kuin se nuorukainen, joka häntä rakasti ja\njota hän rakasti, hellä, palava ja hermostunut, onnellinen ja onneton,\njoka nautti, joka kärsi aina liioitellen, joka antautui, joka teki\npystyn aina hurjasti, ja joka oli hänelle rakas juuri senvuoksi,\nettä hän oli niin toisenmoinen. Mutta molemmille oli yhteistä mykkä\ntahto olla näkemättä tulevaisuutta: tytölle kohtaloonsa alistumista\nlirittävän katuojan huolettomuudesta; pojalle paheksumiskiihkosta,\njonka vuoksi hän syöksyy nykyisyyden kuiluun eikä tahdo enää palata.\n\n\n\n\n10.\n\n\nVanhempi veli oli palannut muutamien päivien lomalle. Jo ensimmäisenä\niltana havaitsi hän perheen ilmapiirissä jotakin muuttuneen. Mitä? Hän\nei osannut sanoa, mutta se häntä oudostutti. Vaistolla on tuntosarvia,\njotka matkan päästä vainuavat, ennenkuin tietoisuus on voinut koskettaa\nesinettä. Ja itserakkauden tuntosarvet ovat hienoimmat. Philippen\ntuntosarvet toimivat, etsivät ja hämmästyivät: niiltä puuttui jotakin...\n\nOlihan hänellä läheinen piirinsä, joka osoitti hänelle kunnioitustaan\nniinkuin ennenkin -- tarkkaavainen kuulijakunta, jolle hän\nsäästeliäästi anneskeli kertomuksiansa -- vanhempansa, jotka peittivät\nhänet hellään ihailuunsa -- nuorempi veljensä?... Seis! Hänhän juuri\npuuttuikin nimihuudosta.\n\nHän oli tosin läsnä, mutta ei häärännyt ison veljen ympärillä; ei\nkärkkynyt, kuten tavallista, hänen luottamustansa, jonka kieltäminen\ntoista juuri huvitti. Säälittävä itserakkaus! Philippe, joka\nedellisinä kertoina näytteli nuoremman veljensä kiihkeiden kyselyjen\nsuhteen jonkinlaista suojelevaa ja pilkallista ylimielisyyttä, oli\nloukkaantunut, kun toinen ei niitä tällä kertaa tehnyt. Ja rupesi\nkoettamaan houkutella niitä esille: kävi puheliaammaksi ja katsoi\nPierreä ikäänkuin antaakseen tämän tuntea, että hänen kertomuksensa\nolivat vartavasten tälle kerrottuja. Ennen oli Pierre ilosta hytisten\nlennosta kaapannut hänelle nakatun pallin. Mutta hän jätti tyynesti\nPhilippen leikittelemään sillä yksin, jos halutti. Philippe yritti\nloukkaantuneena ivaa. Sen sijaan että Pierre olisi hämmentynyt, vastasi\nhän säyseästi samalla välinpitämättömällä sävyllä. Philippe yritti\nväitellä, innostui, saarnasi. Muutamien minuuttien kuluttua huomasi hän\nsaarnaavansa yksin. Pierre antoi hänen puhua ikäänkuin olisi tahtonut\nsanoa:\n\n-- Käy päälle, ystäväni! Jos se sinua huvittaa! Jatka! Minä kuuntelen...\n\nPieni ylimielinen hymy!... Osat olivat vaihtuneet.\n\nPhilippe vaikeni nöyryytettynä ja alkoi tarkkaavammin seurata nuorta\nveljeä, joka ei enää hänestä välittänyt. Kuinka suuresti muuttunut hän\noli! Vanhemmat, jotka näkivät hänet joka päivä, eivät olleet huomanneet\nmitään; mutta Philippen tarkat ja päälle päätteeksi mustasukkaiset\nsilmät huomasivat muutaman kuukauden eron jälkeen ilmeisen muutoksen.\nPierre näytti olevan onnellinen, raukea, huumaantunut, untelo,\nihmisistä välinpitämätön, asioita huomaamaton, tuntui uinuvan suloisen\nunelman ilmakehässä, niinkuin nuori tyttö. Ja Philippe huomasi, ettei\nhän ollut enää mitään nuoren veljen ajatuksissa.\n\nKun hän oli yhtä tottunut erittelemään kuin tekemään huomioita, oli\nhän nopeasti voittanut harminsa ja luopunut pilanteosta. Työntäen\nsyrjään itserakkautensa seurasi hän mielenkiinnolla Pierreä ja etsi\nhänessä tapahtuneen muutoksen salaisuutta. Hän olisi tahtonut pyytää\nnuorukaisen luottamusta, mutta pyytelyihin hän ei ollut tottunut; ja\nmuutoin ei pikkuveli näyttänyt tuntevan mitään tarvetta etsiä uskottua;\nhuolettoman ja pilkallisen välinpitämättömänä näki hän Philippen\nkömpelösti ponnistelevan tullakseen hänelle avuksi; ja kädet taskuissa,\nhymyillen, mieli muualla, jotakin säveltä vihellellen, vastaili hän\nylimalkaisesti, välittämättä oikein kuulla mitä kysyttiin -- ja meni\nsitten äkkiä omille teilleen. Hyvää yötä! Ja oli hävinnyt. Livahtanut\nkäsistä. -- Ja Philippe tunsi nyt, niinkuin hylätty rakastaja,\nkadottamansa sydämen arvon ja joutui salaisuuden vetovoiman pauloihin.\n\nSattuma antoi hänelle arvoituksen avaimen. Kun hän illalla palasi\nMontparnassen bulevardia pitkin, huomasi hän varjossa Pierren ja Lucen.\nHän pelkäsi heidän nähneen hänet. Mutta he eivät pitäneet suurta lukua\nsiitä, mitä ympärillä oli. Kiinteästi toisissaan kiinni, Pierre pitäen\nkainalossaan Lucen käsivartta ja kädessään hänen kättään sormet sormien\nlomassa kävelivät he verkalleen, olennossaan Eroksen ja Psyken ahnas\nja saita hellyys. Heidän katseidensa syleily valoi heidät yhdeksi kuin\nvaha. Nojautuneena erästä puuta vasten näki Philippe heidän kulkevan,\npysähtyvän, jatkavan, häviävän yöhön. Ja hänen sydämensä oli täynnä\nsääliä noita kahta lasta kohtaan. Hän ajatteli:\n\n-- Minun elämäni on uhrattu. Olkoon! Mutta väärin on ottaa vielä\nnoidenkin. Jos edes voisin omallani maksaa heidän onnensa!\n\nSeuraavana päivänä huomasi Pierre hajamielisyydestään huolimatta\nepämääräisesti eikä suinkaan heti, vaan vasta harkinnan jälkeen,\nveljensä herttaisen sävyn hänen suhteensa. Ja puoliksi valveilla\nnäki hän Philippen silmissä hyvyyttä, jota hän ei ollut enää tuntea.\nPhilippe katsoi häntä niin selkeästi, että Pierre luuli tämän katseen\nhäntä tutkivan ja riensi kömpelösti työntämään luukkua salaisuutensa\neteen. Mutta Philippe hymyili, nousi ja, pannen kätensä hänen olalleen,\nehdotti että lähtisivät kävelemään. Pierre ei voinut vastustaa tätä\nuutta luottamusta, jota hänelle tarjottiin; ja he lähtivät yhdessä\nläheiseen Luxembourgiin. Iso veli piti edelleen kättään nuoremman\nolalla; ja tämä tunsi itsensä ylpeäksi veljellisyyden palautumisesta.\nHän puheli vapaasti. He juttelivat vilkkaasti henkisistä asioista,\nluvuistaan, mietteistään ihmisistä, uusista kokemuksistaan, kaikesta --\npaitsi siitä, jota molemmat ajattelivat. Se oli kuin äänetön sopimus.\nHe olivat onnellisia tuntiessaan olevansa taas niin likeisiä, salaisuus\nvälillänsä. Kesken puheluansa ajatteli Pierre:\n\n-- Tietääkö hän?... Mutta kuinka hän voisi tietää?...\n\nPhilippe katseli häntä hymyillen. Pierre pysähtyi kesken lausetta ja\nkysyi:\n\n-- Mikä sinun on?\n\n-- Ei mikään. Minä katselen sinua. Ja olen tyytyväinen.\n\nHe puristivat toistensa kättä. Kotiin palatessa lausui Philippe:\n\n-- Ja sinä olet onnellinen?\n\nPierre vain nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n-- Olet oikeassa, poikani. Onni on ihanaa. Nauti sitä minunkin\npuolestani...\n\nOllakseen häntä surettamatta karttoi Philippe kotona olonsa aikana\nviitata Pierren ikäluokan läheiseen rintamalle-vientiin. Mutta\nlähtöpäivänään ei hän malttanut olla lausumatta huolestumistaan\nnuorukaisen joutumisesta koettelemuksiin, joita hän ei paljoa tuntenut.\nNuoren rakastavaisen otsalla näkyi tuskin varjoakaan. Hän rypisti\nhiukan kulmiaan, siristi silmiään ikäänkuin karkoittaakseen ikävän\najatuksen ja sanoi:\n\n-- Joutavia!... Siihen on vielä aikaa!... Kuka tietää?\n\n-- Se tiedetään kyllä liiankin hyvin! sanoi Philippe.\n\n-- Joka tapauksessa tiedän minä, sanoi Pierre, kiusaantuneena, kun\ntoinen vastusti, että kun siellä olen, niin minä puolestani en tapa.\n\nJa Philippe vastaansanomatta hymyili vain surullisesti, tietäen että\nlauman taipumaton voima masensi yksilöt tahtonsa alaisiksi.\n\n\n\n\n11.\n\n\nMaaliskuu oli menossa, valoa kesti kauemmin ja ensimmäiset lintujen\nlaulut kuuluivat. Mutta päivien valoisuuden suurenemisen ohella\nsuureni sodan kaamea roihu. Ilma oli kevään ja maanmullistuksen\nodotuksesta kuumeinen. Julman jyrinän kuultiin suurentuvan, miljoonien,\nkuukausmääriä juoksuhautoihin kasattujen ja niistä hyökyaaltona\nyli Ile-de-Francen ja vanhan Pariisin syöksymään valmistautuvien\nvihollisten aseiden kalskahtelevan. Kauhistavia kertomuksia kulki\nvitsauksen edellä: uskomatonta huhua kaasun muodossa ilmaan\nlevitettävästä myrkystä, jonka sanottiin kaatavan maahan ja kuolettavan\nkaikki niinkuin Peeleusvuoren tukahduttava sauhu. Ja lentokoneiden\nyhä likempää tapahtuvat hyökkäilyt ylläpitivät harkitusti Pariisin\nhermostuneisuutta.\n\nPierre ja Luce eivät yhäkään tahtoneet tietää mitään siitä, mikä heitä\nympäröi; mutta kuume, jota he tietämättään hengittivät tässä uhan\npainamassa ilmassa, kiihoitti kaipuuta, joka piili heidän nuorteissa\nruumiissaan. Pitkät sotavuodet olivat Euroopassa edistäneet siveellistä\nhöltymistä, joka valtasi häveliäimmätkin. Eikä näillä kahdella lapsella\nkummallakaan ollut uskonnollista vakaumusta. Mutta heitä suojeli heidän\nsydämensä hienotunteisuus, heidän vaistomainen häveliäisyytensä.\nSalaisesti olivat he kuitenkin päättäneet kumpikin antautua toisilleen,\nennenkuin ihmisten sokea julmuus heidät erottaisi. He eivät vielä\nolleet sanoneet sitä toisilleen. Tänä iltana he sen sanoivat.\n\nKerran tai kahdesti viikossa jäi Lucen äiti tehtaaseen yötyöhön.\nNäinä öinä nukkui Luce, jotta ei jäisi yksin autioon asuntoonsa,\nPariisissa erään ystävättärensä luona. Häntä ei vartioitu. Molemmat\nrakastavaiset käyttivät hyväkseen tätä vapautta viettääkseen osan\niltaa yhdessä; ja joskus söivät he vaatimattoman illallisen eräässä\npienessä ravintolassa. Tänä iltana maaliskuun puolivälissä kuulivat he\nlähdettyään ravintolasta hälyytysmerkkejä. He riensivät läheisimpään\nsuojapaikkaan, niinkuin rankkasateessa, ja huvittelivat itseään jonkun\naikaa tekemällä huomioita satunnaisista kumppaneistaan. Mutta kun vaara\nnäytti kaukaiselta tai ohimenneeltä, vaikka hyökkäystä ei vielä ollut\nilmoitettu päättyneeksi, lähtivät Pierre ja Luce, jotka eivät tahtoneet\nviipyä kovin myöhään, kävelemään iloisesti jutellen. He kulkivat\nerästä vanhaa ja ahdasta katua lähellä Saint-Sulpicea. He olivat\njuuri kulkeneet erään ajoportin kohdalla odottavan ajurin ohi, joka\ntorkkui samoin kuin hevonenkin. He olivat noin kahdenkymmenen askeleen\npäässä toisella katukäytävällä, kun kaikki heidän ympärillään tärisi:\npunainen huikaisu, ukkosen jyrinä, tiilinpalasten ja lasisirpaleiden\nraekuuro. Erään talon syvennyksessä, joka teki terävän mutkan katuun,\npainautuivat he seinää vasten toisiinsa kietoutuneina. Räjähdyksen\nvalossa olivat he nähneet toistensa rakkautta ja säikähdystä täynnä\nolevat silmät. Ja pimeyden palattua rukoili Lucen ääni:\n\n-- Ei! Minä en tahdo vielä!...\n\nJa Pierre tunsi huulillaan intohimoiset huulet ja hampaat. He jäivät\nvärjöttämään kadun pimeyteen. Muutamien askelten päässä hääräsi\ntaloista tulleita ihmisiä murskaantuneiden ajopelien säpäleiden\nkeskessä nostaen ylös kuolevan kuskin; he kulkivat aivan heidän\nohitseen kantaen onnetonta, jonka veri tippui, Luce ja Pierre seisoivat\nkivettyneinä, niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneina, että kun he\njälleen tulivat tajuihinsa, tuntui heistä kuin he olisivat syleilleet\ntoisiaan alastomina. He irroittivat toisiinsa kaivautuneet kädet ja\nhuulet, jotka joivat rakastettua olentoa kuin juuret. Ja molemmat\nalkoivat väristä.\n\n-- Mennään pois! sanoi Luce, pyhän väristyksen vallassa.\n\nHän veti Pierreä tulemaan.\n\n-- Luce, ethän anna minun lähteä tästä elämästä, ennenkuin...?\n\n-- Hyvä Jumala! sanoi Luce puristaen hänen käsivarttaan, se ajatus\nolisi pahempi kuin kuolema.\n\n-- Rakkaani, sanoivat kumpikin.\n\nHe olivat uudelleen pysähtyneet.\n\n-- Milloin olen minä sinun? sanoi Pierre.\n\n(Hän ei olisi uskaltanut kysyä: \"Milloin olet sinä minun?\")\n\nLuce huomasi sen ja oli siitä liikutettu.\n\n-- Ihana mies! sanoi hän... Pian! Eihän meillä ole kiirettä! Sinä et\nvoi haluta sitä hartaammin kuin minä haluan... Ollaan vielä näin vähän\naikaa... Se on kaunista!... Tämä kuu vielä loppuun saakka!...\n\n-- Pääsiäiseenkö asti? kysyi Pierre. (Pääsiäinen tuli tänä vuonna\nmaaliskuun viimeisenä päivänä.)\n\n-- Niin, Ylösnousemuksen päivään.\n\n-- Ah! sanoi Pierre, ennen ylösnousemista on kuolema....\n\n-- Hiljaa! sanoi Luce sulkien kädellään hänen suunsa.\n\nHe irtautuivat.\n\n-- Nyt on meidän kihlajaisemme, sanoi Pierre. Toisiinsa nojaten\nverkalleen astellen varjossa he itkivät hellyydestä. Maa heidän\njalkainsa alla narskui lasinsirpaleista ja katukäytävä oli veressä.\nHeidän rakkautensa ympärillä lymysi kuolema ja yö. Mutta heidän\npäidensä päällä, korkealla ahtaan kadun mustien muurien yläpuolella\ntykytti, niinkuin taikalyhdyn liekki, taivaan povesta erään tähden\nsydän...\n\nJa katso! Kellot alkavat soida, valot syttyvät jälleen, ja kadut\nvilkastuvat! Ilma on vapaa vihollisista. Pariisi hengittää. Kuolema on\npaennut.\n\n\n\n\n12.\n\n\nOli Palmusunnuntain aatto. He tapasivat toisensa joka päivä\nmääräaikoina eivätkä koettaneetkaan piileksiä. Heillä ei ollut mitään\ntilitettävää maailmalle. He olivat siinä kiinni niin hienoilla,\nniin helposti katkeavilla langoilla! -- Kahta päivää ennen oli\nsaksalaisten suuri rynnistys alkanut. Lähes sadan kilometrin\nlevyisenä vyörysi aalto. Yhtämittaiset järkytykset värisyttivät\nkaupunkia: -- Courneuven räjähdys, joka oli tuntunut Pariisissa kuin\nmaanjäristys; lakkaamattomat hälyytykset, jotka keskeyttivät unen ja\nkuluttivat hermoja. Ja tänä lauantai-aamuna heräsivät kaikki, jotka\nyön levottomuuden vuoksi olivat voineet sulkea silmänsä vasta sangen\nmyöhään, sen kaukana piilevän kanuunan jyrinään, joka Sommen toiselta\npuolelta, ikäänkuin toisesta planeetasta hapuillen syöksi kuolemaa. --\nEnsimmäisten räjähdysten aikana, joiden arveltiin johtuneen lentäjien\npalauksesta, oli riennetty kellareihin; mutta kauan kestävä vaara\ntulee tavaksi, johon elämä mukautuu; saattaapa melkein löytää siitä\nviehätystäkin, kun sama uhka on kaikilla eikä vaara ylen suuri. Muuten,\noli kaunis ilma, oli sääli elävänä haudata itsensä: aamupäivällä oltiin\nyleisesti ulkosalla; ja kadut, puistot, kahviloiden parvekkeet olivat\nsäteilevän, lämpöisen iltapäivän aikana saaneet kuin juhlaleiman.\n\nPierre ja Luce olivat valinneet tämän iltapäivän mennäkseen kauas\njoukosta, Chavillen puistoon. He olivat eläneet jo kymmenen päivää\nkiihtyneessä tyyneydessä. Syvä rauha sydämessä ja hermot väristen. Kun\nseisoo pienellä saarella, jonka ympärillä pauhaa kuohuva koski, niin\nsekä näön että kuulon huumaus alkaa viedä. Mutta silmäripset kiinni,\nkädet korvilla, kun oven eteen on pantu salpa, tuntuu äkkiä mielen\npohjalla hiljaisuus, hivelevä hiljaisuus, kesän iäinen päivä, missä\nnäkymätön Riemu, tuo salalintu, laulaa lauluansa, sulaa ja raikasta\nkuin puron solina. Oi Riemu! tenhon laulaja, onnen kanteleen soittaja!\nMinä tiedän hyvin, että riittää rako ripsien välissä tai että sormeni\nhetkeksi lakkaa painamasta korvaa, jotta kosken kuohu ja kohu palajaa.\nHeiverö salpa! Tietäessään sen niin heiveröksi yltyy vain Riemu, jonka\ntiedän uhatuksi. Rauha ja hiljaisuuskin saavat kiihkeän sävyn!...\n\nSaavuttuaan metsään he kulkivat käsi kädessä. Kevään ensimmäiset\npäivät ovat uutta viiniä, joka nousee päähän. Nuori päivä juovuttaa\npuhtaiden rypäleidensä mehulla. Valo asuu vielä lehdettömien puiden\nyllä; ja alastomien oksien läpi huumaa ja uuvuttaa taivaan sininen\nsilmä järjen... He yrittivät tuskin vaihtaa muutamaakaan sanaa. Heidän\nkielensä kieltäytyi jatkamasta alettua lausetta. Heidän säärensä olivat\nveltot ja kulkivat vastahakoisesti. He hoippuivat auringon ja metsän\nhiljaisuuden välillä. Maa veti heitä puoleensa. Laskeutumaan pitkälleen\ntielle. Antautumaan kaiken maailman valtapyörän kehän vietäviin...\n\nHe kapusivat ylös tienviertä, menivät viidakkoon ja panivat vierekkäin\npitkäkseen kahiseville lehdille, joiden välistä pisti esiin\norvokinsilmiä. Lintujen ensimmäiset liverrykset ja tykkien kaukainen\njyske sekaantuivat kylien kellojen soittoon, jotka ilmoittivat huomista\njuhlaa. Autereisessa ilmassa väreili toivoa, uskoa, rakkautta,\nkuolemaa. Huolimatta yksinäisyydestä puhuivat he puoliääneen. Heidän\nsydämensä oli ahdistettu: onnestako? vaiko tuskasta? He eivät olisi\nosanneet sitä sanoa. He olivat unelmiinsa uponneet. Luce, joka makasi\nliikkumattomana pitkällään, käsivarret pitkin kylkiä, silmät auki,\nmiettiväisenä ja taivasta katsellen, tunsi itsessään nousevan salatun\ntuskan, jota hän aamusta alkaen oli koettanut torjua tyköänsä,\nollakseen päivän riemua rumentamatta. Pierre pani päänsä Lucen\npolville, hänen hameensa poimuihin, niinkuin lapsi, joka nukkuu, polvet\nkyyryssä. Ja Luce hyväili äänettömästi käsillänsä lemmityisen korvia,\nsilmiä, nenää, huulia. Rakkaat älykkäät kädet, joilla, kuten sadun\nhaltiattarella, näytti olevan pieni suu joka sormen päässä! Ja Pierre,\njoka oli herkkä pianonsoittaja, arvasi pienistä sormien alla kulkevista\naaltoiluista ystävättären sielussa ailahtelevat liikunnot. Hän kuuli\nhänen huokaavan ennenkuin hän huokasikaan. Luce oli noussut, vartalo\neteenpäin kumarassa ja voi vahti raskaasti hengähtäen:\n\n-- Oi, Pierre!\n\nPierre katsoi häneen liikutettuna.\n\n-- Oi Pierre! Mitä me olemme?... Mitä meistä tahdotaan?... Mitä\ntahdomme itse?...\n\nMitä meissä tapahtuu?... Tuo tykki, nuo linnut, tämä sota, tämä\nrakkaus... nuo kädet, tuo ruumis, nuo silmät... Missä minä olen? ja\nmitä minä olen?...\n\nPierre, jolle tällainen kiihtymyksen ilmaus Lucen puolelta oli outoa,\nyritti ottaa hänet syliinsä. Mutta Luce työnsi pois:\n\n-- Ei! Ei!...\n\nJa peittäen kasvonsa käsillään hän painoi kätensä ja kasvonsa maahan.\nPierre rukoili hämmentyneenä:\n\n-- Luce!...\n\nHän pani päänsä aivan Lucen pään viereen.\n\n-- Luce! toisti hän. Mikä sinun on?... Onko se minua vastaan?...\n\nLuce nosti päätänsä:\n\n-- Ei!\n\nJa Pierre näki kyyneleitä hänen silmissään.\n\n-- Onko sinulla huolia?\n\n-- On.\n\n-- Minkävuoksi?'\n\n-- En tiedä.\n\n-- Sano minulle...\n\n-- Ah! sanoi hän, minua hävettää...\n\n-- Mikä hävettää?\n\n-- Kaikki.\n\nHän vaikeni.\n\nAamusta alkaen oli häntä ahdistanut surullinen, kiusallinen ja\nnöyryyttävä näky: hänen äitinsä, sen myrskyn hullauttamana, joka\nkuohusi irstauden ja murhan tehtaiden sekamelskassa, näissä\nihmissaastan sammioissa, ei enää säilyttänyt pidättyväisyyttä. Hän\noli kotonaan pannut toimeen raivoisan mustasukkaisuuden kohtauksen\nrakastajansa kanssa huolimatta siitä, että hänen tyttärensä oli\nkuulemassa; ja Luce oli kuullut, että hänen äitinsä oli raskaana. Se\noli ollut hänelle kuin ruoskiminen, joka oli häntä häväissyt, joka oli\nsaastuttanut kaiken rakkauden, hänen rakkautensa Pierreen. Senvuoksi\noli hän, kun Pierre yritti häntä lähestyä, työntänyt hänet pois: hän\nhäpesi itseänsä ja Pierreä... Pierreäkö? Pierre-parka!...\n\nPierre jäi alalleen nöyryytettynä eikä uskaltanut hievahtaa. Luce alkoi\nmoittia itseään, hymyili kyyneltensä keskellä ja nojaten päänsä Pierren\npolviin, sanoi:\n\n-- Minä vuorostani!\n\nPierre, vielä levottomana, silitteli hänen hiuksiansa niinkuin\nhyväillään kissaa. Hän kysyi hiljaa:\n\n-- Luce, mitä se oli? Sano minulle!...\n\n-- Ei mitään, sanoi Luce, minä olen nähnyt surullisia seikkoja.\n\nPierre oli liian arkatuntoinen udellakseen. Mutta Luce jatkoi hetken\nkuluttua:\n\n-- Ah! on hetkiä... jolloin hävettää, että on ihminen...\n\nPierreä värisytti.\n\n-- Niin, sanoi hän.\n\nJa hetken vaiettuaan kääntyi hän toiseen asentoon ja sanoi hiljaa:\n\n-- Anna anteeksi!\n\nLuce nousi ylös äkisti, heittäytyi Pierren kaulaan ja toisti:\n\n-- Anna sinä anteeksi minulle!\n\nJa he suutelivat.\n\nKummallakin lapsella oli tarve lohduttaa toistansa. Sitä sanoiksi\npukematta ajatteli kumpikin:\n\n-- On toki onni, että kuollaan!... Hirvittävintä olisi tulla yhdeksi\nnoita ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä siitä, että ovat ihmisiä, että\novat hävittäneet, huonontaneet...\n\nHuulet huulia vastassa, silmäripset ripsiä sipaisten upottivat he\nkatseensa toisiinsa, hymyillen, herkkää sääliä täynnä. Eivätkä\nkyllästyneet tähän jumalaiseen tunnelmaan, joka on rakkauden puhtain\nmuoto. Vihdoin irtautuivat he mietelmiinsä; ja Luce, jälleen\nseessilmäisenä, näki taivaan, uudelleen virkoavien puiden ja kukkien\nnousun sulouden.\n\n-- Kuinka tämä on kaunista! sanoi hän.\n\nHän ajatteli:\n\n-- Miksikä kaikki on niin kaunista? Ja me vain niin surkeita,\nkeskinkertaisia, rumia!... (Niin, et sinä, rakkaani, tietenkään et\nsinä!...)\n\nHän katsoi uudelleen Pierreä:\n\n-- Ah! mitä minä muista välitän?\n\nJa, rakkauden suurenmoisessa järkeilemättömyydessä purskahti hän\nnauruun, hyppäsi pystyyn, juoksi metsään ja huusi:\n\n-- Ota kiinni!\n\nHe leikkivät kuin lapset lopun päivää. Ja kun he olivat lopen\nväsyneitä, palasivat he, vitkaan kävellen, laaksoa kohti, joka oli\niltaruskoa täynnä kuin rehukoppa. Kaikki tuntui heistä uudelta, kun he\nnauttivat sitä yhdellä sydämellä kahden asemesta, kahdella ruumiilla\nyhden.\n\n\n\n\n13.\n\n\nHeitä oli koolla viisi samanikäistä nuorukaista erään kotona, viisi\nnuorta opintotoveria, jotka eräänlainen älyn yhtäläisyys, ensimmäinen\najatusten valikointi oli ryhmittänyt erilleen muista. Eikä heidän\njoukossaan kuitenkaan ollut kahta, jotka olisivat ajatelleet samoin.\nNeljänkymmenen miljonan ranskalaisen väitetyn yksimielisyyden katon\nalla on neljäkymmentä miljonaa päätä, jotka kukin ovat omaa mieltänsä.\nRanskan ajatus on samanlainen kuin sen maakin, pikkutilojen alue.\nOmalta palstaltaan toiselle koettivat nuo viisi ystävystä aidan yli\nvaihtaa aatteitansa. Mutta he täten vain varmensivat ne päättävämmin\nkukin itselleen. Kaikki olivat muuten vapaamielisiä, ja elleivätkään\nkaikki tasavaltalaisia, niin ainakin taantumuksen, takaisin palaamisen\nvihollisia.\n\nJaqques Sée oli innokkain sodan kannattaja. Tämä nuori jalomielinen\njuutalainen oli omaksunut Ranskan hengen kaiken innon. Kautta koko\nEuroopan omaksuivat hänen serkkunsa Israelissa, kuten hänkin,\nottoisänmaansa asian ja aatteet. Vieläpä oli heillä tapansa mukaan\ntaipumus liioitteluun kaikessa, minkä omaksuvat. Tämä kaunis poika,\nsäännöllinen ja selväpiirteinen kasvoiltaan kuin kuparipiirros, ääni ja\nkatse tulisena ja raskaanlaisena, oli vakuutteluissaan todistelevampi\nkuin tarpeellista ja vastaansanoessaan kiihkeä. Hänen mukaansa oli\nkysymys kansanvaltaisuuden ristiretkestä kansojen vapauttamiseksi ja\nsodan tappamiseksi. Neljä vuotta kestänyt ihmisystävällinen teurastus\nei ollut hänen vakaumustaan muuttanut. Hän oli niitä, jotka eivät\nhyväksy tosiasiain vastaväitteitä. Hänellä oli kaksinainen itsetunto:\nsalainen oman rotunsa, jota hän tahtoi nostattaa, ja mieskohtainen,\njoka tahtoi olla oikeassa. Tahtoi sitä enemmän, kun ei ollut siitä\nvarma. Hänen harras idealisminsa oli suojeluksena vaateliaille, liian\nkauan masennetuille vaistoille, taistelun ja uhkayritysten halulle,\njoka ei ollut vähemmän harras.\n\nAntoine Naudé oli myöskin sodan puolella. Mutta vain senvuoksi,\nettei voinut tehdä toisin. Tämä hyvä, kookas, nuori porvarispoika,\npunaposkinen, tyyni ja hieno, joka hengitti lyhyeen ja sorautteli\nr:äänsä keskimaakuntain herttaisella tavalla, katseli tyynesti\nhymyillen ystävä Séen kaunopuheista innostusta; taikka saattoi, kun\nsattui, sopivalla sanankäänteellä panna hänet nousemaan puuhun; --\nmutta oli itse liian laiska kiipeämään perässä! Miksikä kiivastua myötä\ntai vastaan semmoisessa, joka ei riipu meistä? Ainoastaan teatterissa\nnähdään sankarillista ristiriitaa ja jaaritellaan velvollisuudesta\nja mielivallasta. Kun ei ole vara valita, tekee mitä täytyy,\njaarittelematta. Ei siinä ole sen kummempaa! Naudé ei ihmetellyt eikä\nsyyttänyt. Terve järki sanoi hänelle, että niin pian kuin kerran juna\non liikkeellä tai sota käymässä, täytyy seurata mukana; ei ole muuta\nneuvoa. Vastuunalaisuuden etsiminen on ajan heittämistä hukkaan. Kun\nminun on pakko tapella, on ihan joutavaa ajatella että olisin voinut\nolla tappelematta, jos asiat olisivat olleet... niinkuin ne eivät ole\nolleet!\n\nVastuunalaisuus! Bernard Saisset'n mielestä se juuri oli pääkysymys;\nhän koetti innokkaasti selvittää tätä käärmeiden kiemuraa; tai\nparemminkin heilutteli niitä päänsä päällä kuin muinainen Raivotar.\nHintelä poika, hienostunut, kiihkeä, sangen hermostunut, ylen vilkasta\naivojen herkkyyttä hehkuva, rikasta porvaristoa, vanhaa tasavaltalaista\nsukua, ja joskin tämän jäseniä oli Valtion korkeimmissa viroissa,\njulisti hän päinvastoin äärimmäisen kumouksellista kantaa. Hän oli\nnähnyt päivän valtiaat ja heidän sakkinsa liian likeltä. Hän syytti\nkaikkia hallituksia -- omaansa olletikin. Hän puhui vain kommunisteista\nja bolshevikeista; hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan ja veljeili\nheidän kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet lapsuudentovereita. Hän\nnäki parannuksen -- tietämättä juuri minkä -- ainoastaan yhteiskunnan\ntäydellisessä mullistuksessa. Hän vihasi sotaa; mutta hän olisi\nmielellään uhrautunut luokkien sodassa -- sodassa omaa luokkaansa, omaa\nitseänsä vastaan.\n\nNeljäs joukosta, Claude Puget, otti osaa tähän sanojen peitseilyyn\nkylmän ja hiukan halveksivan tarkkaavasti. Hän oli köyhää\npikkuporvaristoa; satunnainen tarkastaja, joka oli huomannut hänen\nälykkäisyytensä, oli toimittanut hänet pois maaseudulta; näin\njouduttuaan ennenaikaisesti irti perheen keskuudesta eli tämä lyseon\nvapaaoppilas, joka oli tottunut luottamaan vain itseensä ja elämään\nitsekseen ja itseänsä varten, vain itsestään ja itseänsä varten.\nItsekkyysfilosofina, harrastaen sielun erittelyä, syventyneenä sen\nkatselmukseen, niinkuin suuri kerälle kääriytynyt kissa, ei häntä\ntoisten innostus liikuttanut. Nuo kolme keskenään erimielistä ystävää\npani hän samaan säkkiin -- he olivat \"kansantajuisia\". Eivätkö he\nkaikki kolme alentaneet itseänsä asettumalla joukon kannalle? Totta\npuhuen oli joukko itsekunkin käsityksessä erilainen. Mutta Puget'n\nmielestä oli joukko, olipa se mikä joukko tahansa, aina väärässä.\nJoukko oli vihollinen. Järjen tulee pysyä yksinään, ja seurata omia\nainokaisia lakejansa, ja perustaa erillään rahvaasta ja Valtiosta\najatuksen suljettu valtakunta.\n\nPierre taas, istuen ikkunan ääressä, katseli hajamielisenä\nulos ja uneksi. Tavallisesti otti hän innokkaasti osaa näihin\nnuorukaisväittelyihin. Mutta nyt ne olivat hänelle vain siivekkäiden\nsanojen suhinaa, jota hän kuuli kaukaa, hyvin kaukaa, puolihorroksissa,\nikävystyneenä ja pilkallisena. Toiset eivät väittelynsä innossa pitkään\naikaan huomanneet hänen vaiteliaisuuttaan. Mutta lopulta Saisset, joka\noli tottunut saamaan Pierreitä kannatusta bolshevismissaan, oudostui,\nkun ei kuullut hänen mitään sanovan, ja kysyi.\n\nPierre, äkkiä heräten, punastui, hymyili ja sanoi:\n\n-- Mistä te puhutte?\n\nHe närkästyivät.\n\n-- Mutta etkö sinä ole kuullut?\n\n-- Mitä sinä sitten ajattelit? kysyi Naudé. Pierre vastasi vähän\nhajamielisenä, vähän kärsimättömänä:\n\n-- Kevättä. Se on tullut ilman teidän lupaanne. Ja menee menoansa ilman\nmeitä.\n\nKaikki nujersivat hänet halveksumisellaan.\n\nNaudé nimitti häntä \"runoilijaksi\". Ja Jacques Sée \"teeskentelijäksi\".\n\nVain Puget katsoi häntä uteliaasti ja leikkisänä, kylmät silmät\nsirrillään. Ja sanoi:\n\n-- Siivekäs muurahainen!\n\n-- Mikä? sanoi Pierre huvitettuna.\n\n-- Varo siipiäsi! sanoi Puget. Se on lemmenlentoa. Se ei kestä kuin\nhetken.\n\n-- Enempää ei elämäkään kestä, sanoi Pierre.\n\n\n\n\n14.\n\n\nPääsiäisviikolla näkivät he toisensa joka päivä. Pierre tuli\ntapaamaan Lucea hänen yksinäiseen asuntoonsa. Laiha puutarha oli\nheräämässä eloon. He viettivät siellä iltapäivän. He tunsivat nyt\nvastenmielisyyttä Pariisia, joukkoa, elämää kohtaan. Sattuipa\nettä henkinen väsähtyminen piti heitä pitkän kotvan äänettöminä,\nliikkumattomina, istumassa vierekkäin haluamatta hievahtaa. Outo\ntunne askarrutti heitä kumpaakin. He pelkäsivät. Pelkäsivät mikäli\nlähestyi päivä, jolloin heidän oli määrä toisilleen antautua --\npelkäsivät, rakkautensa ylenpalttisuudessa, sielunsa puhtaudessa, jota\nelämän rumuus, julmuus, häpeällisyys kammotti, ja joka intohimon ja\nalakuloisuuden huumiossa unelmoi olevansa niistä vapautettu. He eivät\nsiitä puhuneet mitään.\n\nEnimmän aikansa viettivät he juttelemalla levollisesti tulevasta\nasunnostaan, yhteisistä töistään, pienestä taloudestaan. He järjestivät\nennakolta asumuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten, huonekalut,\npaperit, kunkin esineen paikan. Ja todellisena naisena liikuttui Luce\nnäiden rakkaiden pikkuseikkojen, jokapäiväisen elämän sisäisten ja\nkodikkaiden kuvien ajattelemisesta kyyneleihin saakka. He nauttivat\ntulevan kotilietensä herkänhienoja pikkuiloja... He tiesivät että\nkaikesta siitä ei tulisi mitään -- Pierre synnynnäisen pessimismin\nvaistosta -- Luce rakkauden ennakkonäkemyksestä, joka tiesi avion\nkäytännöllisesti mahdottomaksi... Sen vuoksi kiiruhtivat he sitä\nnauttimaan unelmassa. Ja kumpikin salasi toiseltaan varmuutensa että se\nei tulisi olemaan muuta kuin unelmaa. Kumpikin luuli tämän salatiedon\nolevan yksin hänen ja vaali hellästi toisen kuvitelmaa.\n\nKun he olivat tyhjentäneet mahdottoman tulevaisuuden surulliset\nnautinnot, valtasi heidät väsymys, ikäänkuin olisivat eläneet. Silloin\nhe levähtivät istuen kuivaneessa köynnöslehtimajassa, jonka hyytynyttä\nmahlaa aurinko sulatteli; ja, Pierren pää Lucen olkapäällä, kuuntelivat\nunelmoiden maan virkoamista. Allaan häilyvät pilvet leikki maaliskuun\naurinko piilosilla-oloa, hymyili ja meni taas piiloon. Maassa vaihteli\nsäteilevä kirkkaus ja tumma varjo, niinkuin sielussa riemu ja tuska.\n\n-- Luce, sanoi Pierre äkkiä, etkö muista?... Siitä on kauan, kauan...\nKun on oltu näin...\n\n-- Niin, sanoi Luce, se on totta. Kaikki muistan, kaikki... Mutta,\nmissä oltiinkaan?\n\nHe huvittelivat arvailemalla, missä olomuodoissa he jo olivat toisensa\ntunteneet. Vastako ihmisinä? Ehkä. Mutta varmaan silloin oli Pierre\ntyttö ja Luce rakastaja... Lintuinako ilmassa? Lucen äiti oli sanonut\nhänelle lapsena, että hän oli ollut pikkuinen villihanhi, joka oli\npudonnut sisään savupiipusta: ah! hän oli varmaankin katkaissut\nsiipensä!... Mutta varsinkin huvitti heitä ajatella kohdanneensa\ntoisensa aikuisina häälyvinä aineina, jotka tunkevat läpi, tulevat ja\nmenevät kuin unen tai huuman häile: valkoisina hattaroina taivaalla,\nleikkivinä laineina, maahan lankeavana sateena, kastehelminä ruohossa,\nvoikukan höytyväkuplina, jotka tuutivat ilmassa... Mutta tuuli\nhajoittaa ne. Kunpa se ei rupeaisi uudelleen puhaltamaan, ettemme\nkadottaisi toisiamme koko iäisyydeksi!...\n\nMutta Pierre sanoi:\n\n-- Minä en usko että milloinkaan on oltu erossa; me olimme yhdessä,\nniinkuin ollaan nyt, maaten toinen toisemme vierellä; on vain nukuttu\nja nähty unta... Hetkeksi herätään... Tuskin... Minä tunnen sinun\nhenkäyksesi, sinun poskesi omaani vastaan... Ponnistellaan; lähennämme\nhuuliamme... Rauetaan takaisin uneen... Rakas kulta, minä olen tässä,\npidän sinun kättäsi, älä jätä minua!... Ei ole ihan vielä aika, kevät\nnäyttää vasta viluisen nenänsä päätä...\n\n-- Niinkuin sinun, sanoi Luce.\n\n-- Pian herätään kesän kauniiseen päivään...\n\n-- Se tulee se kaunis kesäpäivä, sanoi Luce.\n\n-- ... Lehmusten suloinen siimes, aurinko oksien välissä, mehiläiset\nsurisemassa...\n\n-- ... Persikka säleaidalla ja sen ihana tuoksu...\n\n-- ... Leikkuuväen lepohetki ja heidän kultaiset lyhteensä...\n\n-- Niityllä makaavaa karjaa märehtimässä...\n\n-- ... Ja illalla auringon laskiessa on se kuin kukkalampi, riutuvan\nvalon liukuessa sen pintaa pitkin...\n\n-- ... Se tulee kaikki, sanoi Luce, kaikki mikä on hyvää ja suloista\nnähdä ja omistaa, suudella, syödä, koskea, hengittää... Muu jätetään\nnoille, jatkoi hän viitaten kaupunkia ja sen savuja.\n\nHän nauroi, syleili sitten ystäväänsä, ja sanoi:\n\n-- Se pikku duetti laulettiin hyvin! Mitä, ystäväni Pierrot?\n\n-- Kyllä, Jessica, sanoi Pierre.\n\n-- Pierrot raukkani, lausui taas Luce, me emme olleet oikein\nluotuja tätä maailmaa varten, missä ei osata laulaa muuta kuin\n_marseljeesia_!...\n\n-- Jospa sitäkään osattaisiin laulaa! sanoi Pierre.\n\n-- Me olemme erehtyneet asemasta, me olemme nousseet junasta liian\naikaisin.\n\n-- Minä pelkään, sanoi Pierre, että seuraava asema olisi ollut vielä\npahempi. Etkö näe, rakkaani, sitä vahakakkua, mikä meille luvataan\ntulevaisuuden yhteiskunnassa, missä ei kenelläkään ole oikeutta elää\nkuin mehiläisemoa -- kuningatarta -- tai tasavaltaa varten?\n\n-- Munia aamusta iltaan kuin kuularuisku tai hautoa aamusta iltaan\ntoisten munia... Kiitoksia paljon! sanoi Luce.\n\n-- Oh, Luce, ilkimys, kuinka puhut rumasti, sanoi Pierre nauraen.\n\n-- Niin, se on pahasti, tiedän sen. Minä en kelpaa mihinkään. Etkä\nsinäkään, ystäväni. Sinä olet yhtä huonosti luotu tappamaan tai\nruhjomaan ihmisiä sodassa, kuin minä heitä ompelemaan niinkuin\nhevosraukkoja, joiden vatsa on puhkaistu härkätaistelussa, jotta heitä\nvoitaisiin taas käyttää seuraavassa kahakassa. Me olemme hyödyttömiä,\nvaarallisia olentoja, joilla on naurettava, rikollinen vaatimus elää\nvain rakastaaksemme niitä, joita rakastamme, lemmityistäni, ystäviäni,\nhyviä ihmisiä ja pieniä lapsia, hyvää päivänvaloa ja myöskin hyvää\nvalkoista leipää ja kaikkea mikä on kaunista ja maistuu hyvälle. Se\non häpeä, se on häpeä! Punastu minun puolestani, Pierrot!... Mutta me\nsaamme rangaistuksen! Meille ei anneta paikkaa siinä Valtion tehtaassa\nilman lepoa ja välirauhaa, jommoinen maa pian tulee olemaan... Onneksi\nei meitä silloin ole täällä!\n\n-- Niin, mikä onni! sanoi Pierre...\n\n    \"Jos tahdot, Pyhä Neitsyt, minut kuoloon\n    kantaa,\n    niin olen tyytyväinen: eihän suurempaa\n    voi tässä maailmassa olla kunniaa,\n    kuin Sua suudellen Sun huomaas sieluns'\n    antaa...\"\n\n-- No, on sekin tapa, rakas ystäväni!\n\nROMAIN ROLLAND\n\n-- On se ainakin aito ranskalainen. Se on Ronsardin, sanoi Pierre:\n\n    \"... Ja sitten, sadan vuoden päästä\n    vasta,\n    Cassandra, saada kuolla helmahas --\n    niin vähät mainetöistä, kunniasta...\"\n\n-- Sadan vuoden päästä! huokasi Luce, se ei ole vaikeaa!...\n\n    \"Vaikk' oisin, näät, kuin Caesar, mainehikas,\n    niin onneks suuremmaksi sittenkin\n    ma aina moisen kuolon katsoisin...\"\n\n-- Kelvoton katupoika, etkö häpeä! Tämmöisenä sankarien aikana!\n\n-- Niitä on riittävästi, sanoi Pierre. Minä tahdon mieluummin olla\npikku poika, joka rakastan, poikapahanen!\n\n-- Pieni palleroinen, jonka huulilla on vielä maitoa minun rinnastani,\nsanoi Luce häntä syleillen. Minä pidän pienokaisestani!\n\n\n\n\n15.\n\n\nNäiden päivien jälkeen eloon jääneet, jotka sitten saivat nähdä\nonnen jyrkän käänteen, ovat epäilemättä unohtaneet sen synkän siiven\nuhkaavan, raskaan suhinan, joka tuona viikkona peitti Ile-de-Francen\nja hipaisi varjollansa Pariisia. Riemu ei pidä lukua menneistä\nkoettelemuksista. -- Saksalaisten rynnäkkö saavutti huippukohtansa\nPääsiäismaanantain ja -keskiviikon välisenä aikana. Sommen yli oli\ntultu, Bapaume, Nesle, Guiscard, Roye, Noyon, Albert vallattu.\nYksitoista sataa kanuunaa menetetty. Kuusikymmentä tuhatta vankia...\nMaan kauneuden tallaamisen merkkinä kuoli Pääsiäistiistaina ihana\nDebussy. Kanteleen kielet katkeavat... \"Kuoleva pieni Kreikka\nparka!...\" Mitä jäisi siitä? Muutamia taiteellisia uurnia, muutamia\nvirheettömiä hautapatsaita, jotka ruoho valtaisi Hautakumpujen Tieltä.\nHävitetyn Ateenan kuolemattomat rauniot...\n\nPierre ja Luce näkivät, ikäänkuin kukkulan laelta, kaupunkia lähestyvän\nvarjon. Vielä rakkautensa säteiden kehässä odottivat he ilman pelkoa\nlyhyen päivän loppua. Heitä olisi nyt kaksi yössä. Niinkuin kellojen\nsoitto iltarukoukseen, johtui heidän mieleensä Debussyn kauniiden\nsävelten kiehtova surumielisyys, jota he olivat niin suuresti\nrakastaneet. Enemmän kuin milloinkaan ennen vastasi musiikki heidän\nsydäntensä tarvetta. Se oli ainoa taide, joka tuli vapautetun sielun\nääneksi, muotojen esiripun takaa.\n\nPääsiäistorstaina kulkivat he, Luce Pierren kainalossa ja pitäen hänen\nkättään, sateen lioittamaa rautatien vartta. Tuulenpuuskat myllersivät\nvettynyttä maata. He eivät huomanneet sadetta, ei tuulta, ei seudun\nrumuutta eikä tien lokaa. He istahtivat erään puistikon matalalle\nmuurille, jonka yksi sivu oli äskettäin sortunut. Pierren sateenvarjon\nalla, joka tuskin suojeli päätä ja hartioita, katseli Luce jalat\nriippuen, kädet märkinä, sadevaippa kosteana, veden putoilemista. Kun\ntuuli huiskutti oksia, sanoi pieni pisararykelmä: \"klop! klop!\" Luce\noli vaitelias, hymyilevä, kuin kirkastettu. Syvä riemu vallitsi heissä.\n\n-- Miksikähän me niin suuresti rakastamme? sanoi Pierre.\n\n-- Ah! Pierre, sinä et rakasta minua niin suuresti, jos kysyt miksi.\n\n-- Minä kysyn sitä, sanoi Pierre, saadakseni sinut sanomaan sen, minkä\ntiedän yhtä hyvin kuin sinä.\n\n-- Tahdot, että sanoisin sinulle kohteliaisuuksia, sanoi Luce. Mutta\nsinä petyt. Sillä vaikka sinä tiedät, miksi rakastan sinua, niin en\nminä tiedä sitä itse.\n\n-- Etkö sinä tiedä sitä? kysyi Pierre hämmästyneenä.\n\n-- Enkä tiedä! (Hän nauroi salamyhkäisesti.) Eikä minulla ole\nvähintäkään tarvetta sitä tietää. Kun kysyy itseltään jostakin asiasta\nmiksi, niin ei ole siitä varma tai ei asia ole hyvä. Niin pian kuin\nrakastan, ei ole enää kysymys, miksi! Ei mitään missä, milloin, koska,\nkuinka! Minun rakkauteni on, minun rakkauteni on. Muu olkoon, jos\ntahtoo.\n\nHe suutelivat toisiaan. Sade käytti sitä hyväkseen, hiipien vinoon\nmenneen sateenvarjon alle hipaisemaan sormillaan heidän hiuksiansa ja\nposkiansa; joivatpa he huultensakin välistä pienen kylmän pisaran.\n\nPierre sanoi:\n\n-- Entä muut?\n\n-- Ketkä muut? kysyi Luce.\n\n-- Köyhät, vastasi Pierre. Kaikki jotka eivät ole meitä?\n\n-- Tehkööt niinkuin me! Rakastakoot!\n\n-- Ja olkoot rakastettuja! Luce, koko maailma ei sitä voi.\n\n-- Voi kyllä.\n\n-- Ei voi. Sinä et tiedä sen lahjan arvoa, minkä olet minulle antanut.\n\n-- Antaa sydämensä rakkaudelle, huulensa rakastetulle, se on: antaa\nsilmänsä valolle. Se ei ole antamista, se on ottamista.\n\n-- On sokeita.\n\n-- Me emme heitä voi parantaa, Pierrot. Katsokaamme heidänkin\npuolestaan.\n\nPierre oli vaiti.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? sanoi Luce.\n\n-- Minä ajattelen, että tänä päivänä, ehkä kaukana meistä, ehkä\nlähellä, kärsi kuoleman Se, joka tuli maan päälle parantamaan sokeita.\n\nLuce tarttui hänen käteensä.\n\n-- Uskotko sinä Häneen?\n\n-- En, Luce, en usko. Mutta hän jää aina niiden ystäväksi, jotka hän\nkerran on vastaanottanut pöytäänsä. Entä sinä, tunnetko sinä hänet?\n\n-- Tuskin, vastasi Luce. Minulle ei ole siitä koskaan puhuttu. Mutta\ntuntemattakin rakastan häntä... Sillä minä tiedän, että hän rakasti.\n\n-- Ei niinkuin me.\n\n-- Miksei? Meillä on pieni sydänparka, joka ei osaa rakastaa kuin\nsinua, kultaseni. Hän, hän rakasti meitä kaikkia. Mutta se on aina\nsamaa rakkautta.\n\n-- Tahdotko että menemme huomenna kirkkoon, kysyi Pierre liikutettuna,\nhänen kuolemansa vuoksi... Minulle on sanottu, että Saint-Gervais'ssa\nsaa kuulla kaunista musiikkia...\n\n-- Kyllä, menisin mielelläni kirkkoon sinun kanssasi sinä päivänä. Hän\nottaa meidät hyvin vastaan, olen siitä varma. Olemalla häntä lähellä on\ntoisiaan lähempänä.\n\nHe vaikenevat... Sataa, sataa, sataa. Sade lankeaa. Ilta laskee.\n\n-- Tällä hetkellä huomenna, sanoi Luce, me olemme siellä.\n\nIlma tuli sumuiseksi. Lucea vähän värisytti.\n\n-- Rakas, onko sinun kylmä? kysyi Pierre levottomana.\n\nLuce nousi:\n\n-- Ei, ei. Kaikki on minulle rakkautta. Minä rakastan kaikkea, ja\nkaikki rakastaa minua. Sade rakastaa minua, tuuli rakastaa minua,\nharmaa ja kylmä taivas -- ja oma pikku kullannupukkani.\n\n\n\n\n16.\n\n\nTaivas oli Pitkänäperjantaina yhä harmaiden huntujen peittämänä; mutta\nilma oli lauha ja tyyni. Kaduilla nähtiin kukkia, keltanarsisseja,\nkultalakkoja. Pierre osti niitä muutamia ja Luce piti kädessään.\nHe kävelivät Orfevresin rauhaisaa rantatietä ja kulkivat puhtaan\nNotre-Damen ohi. Hillittyyn valoon verhotun vanhan Pariisin viehkeys\nympäröi heitä jalolla lempeydellään. Sain-Gervais'n torilla lenteli\nheidän jaloissaan kyyhkysiä. He seurasivat niitä silmillään; yksi\nlinnuista asettui erään kuvapatsaan pään päälle. Temppelin edustan\nportailla, ollessaan sisään menossa, kääntyi Luce katsomaan taakseen ja\nnäki muutaman askeleen päässä keskellä joukkoa kellervätukkaisen tytön,\nnoin kaksitoistavuotiaan, joka molemmat käsivarret kohotettuina pään\npäälle, selkä pääoveen nojaten, katseli häntä. Hänellä oli hieno ja\njotakin kirkon pientä muinaisaikaista veistokuvaa muistuttava vartalo\nja arvoituksellinen, herttainen, viisas ja hellä hymy. Luce hymyili\nhänelle vastaan, näyttäen häntä Pierrelle. Mutta tytön katse suuntautui\nhänen ylitsensä, ja kauhistui äkkiä. Ja peittäen kasvojansa käsillään\njuoksi lapsi pois.\n\n-- Mikä hänen on? kysyi Luce.\n\nMutta Pierre ei katsonut.\n\nHe astuivat sisään. Heidän päidensä yläpuolella kuhersi kyyhkynen. Se\noli viimeinen ääni ulkoa. Pariisin äänet vaikenivat. Ulkoilma unohtui.\nUrkujen soitto, suuret holvit, kivien ja sävelten väliverho erotti\nheidät maailmasta.\n\nHe asettuivat erääseen sivuaitioon, toisen ja kolmannen alttariosaston\nväliin sisäänkäytävästä vasemmalle. He kyykistyivät erään pylvään\nnurkkaukseen istuutuen sen jalustalle, muulta joukolta kätköön. Istuen\nselkä kuoroon päin näkivät he kohottaessaan silmänsä alttarin harjan,\nerään sivukappelin ristin ja ikkunat. Vanhat kauniit sävelet itkivät\nhurskasta murhemieltä. He pitivät toisiaan kädestä, nämä kaksi pikku\npakanaa, suuren Ystävän edessä, surua soivassa kirkossa. Ja molemmat\nkuiskivat matalalla äänellä yhtaikaa:\n\n-- Suuri Ystävä,sinun edessäsi minä otan hänet. Yhdistä meidät. Sinä\nnäet meidän sydämemme.\n\nJa heidän sormensa olivat toisiinsa ristiin yhtyneinä niinkuin\npunontakopan oljet. He olivat yksi liha, jonka läpi soiton aaltojen\nväreet kulkivat. He alkoivat uinailla kuin samalla vuoteella.\n\nLuce näki ajatuksissaan sen kellervätukkaisen tytön. Ja hänestä tuntui\nikäänkuin hän olisi jo viime yönä nähnyt hänet unissaan. Hän ei\nsaanut selville, oliko se todellakin totta, vai siirsikö hän äskeisen\nnäkemyksensä menneeseen uneen. Väsähtäneenä tästä ponnistuksesta antoi\nhän ajatuksensa liidellä.\n\nPierre ajatteli menneen lyhyen elämänsä päiviä. Kiuru, joka kohoaa\nsumuisesta maasta etsimään aurinkoa... Kuinka se on kaukana! Kuinka\nse on korkealla! Saavuttaako hän sitä milloinkaan.... Sumu sakenee.\nEi ole enää maata, ei ole taivaita. Ja voimat murtuvat... Äkkiä, kun\nkuoriholvin alla väreili eräs gregorianinen sävelsikermä, raikahti\nriemuinen laulu ja sumusta sukeltaa esiin kiurun pieni kohmettunut\nruumis, joka ui auringon rannattomassa valomeressä...\n\nSormien puristus ilmoitti heille, että he liitelivät yhdessä. Ja he\nlöysivät toisensa taas kirkon varjossa kiinteästi yhteenpuristuneina\nkuunnellen kauniita lauluja; heidän sydämensä, rakkautta täynnä,\nkoskettivat puhtaimman riemun huippuja. Ja molemmat he palavasti\ntoivoivat -- rukoilivat, ettei enää milloinkaan tarvitsisi laskeutua\nalas.\n\nTällä hetkellä Luce, joka juuri oli lempeä säteilevällä katseella\nsuudellut rakasta kumppaniansa, -- (silmät puoliksi kiinni ja suu\npuoliksi auki näytti Pierre vaipuneen onnen hurmioon ja kohotti\npäätään kiitollisen riemun innossa sitä korkeinta Voimaa kohti, jota\nvaistomaisesti etsitään ylhäältä) -- Luce näki säikähtäen kappelin\npunaisessa ja kullatussa kuvaikkunassa kellervätukkaisen tytön, joka\noli kirkon edustalla hymyillyt. Ja kun hän mykistyi hämmästyksestä\njäätyen, näki hän uudelleen noilla oudoilla kasvoilla saman kauhun ja\nsäälin ilmeen.\n\nJa samassa silmänräpäyksessä järähti suuri pylväs, jonka juurella\nhe istuivat; ja koko kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Ja Luce,\njonka sydämen lyönnit vaimensivat hänessä räjähdyksen jyrinän ja\njoukon huudot, heittäytyi, ehtimättä pelästyä tai kärsiä, heittäytyi\nsuojellakseen ruumiillansa, niinkuin kana poikasiansa, Pierren päälle,\njoka silmät kiinni hymyili onnesta. Äidillisellä liikkeellä puristi hän\nkaikella voimallaan rakasta päätä poveansa vastaan, ja kyyristyen hänen\npäälleen, suu hänen niskassaan, tekivät he itsensä ihan pieniksi.\n\nJa jykevä pylväs romahti äkkiä heidän päälleen.\n\n\nElokuussa 1918.\n\n\n\n"]