[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYgCihr4Up5JqwEg7YMTvhAXE_CaGulSiaQbwRhI0ynw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2419,"Sotavanhuksen joulu","Topelius, Zacharias",1818,1898,"2419-topelius-zacharias-sotavanhuksen-joulu","2419__Topelius_Zacharias__Sotavanhuksen_joulu","Talvikuva 1859","naytelma",[],[],"fi",1859,2341,12875,false,53790,[22],"Drama",[24],"Plays/Films/Dramas","\"Sotavanhuksen joulu\" by Zacharias Topelius is a dramatic play written in the late 19th century. The book depicts the life and struggles of a retired soldier, highlighting themes of remembrance, honor, and the harsh realities of the past. The story unfolds on Christmas Eve, framing the discussions and interactions among the characters within the context of a cold, wintry landscape in Finland.  The play centers around Kaukonen, an elderly veteran struggling with the weight of his past, and Eero Boman, a young soldier who symbolizes hope and continuity. As Kaukonen reminisces about his fallen comrades and the battles of his youth, Eero seeks to honor this legacy while expressing his own desires to follow in his father’s footsteps. Briitta, a peasant widow, plays a crucial role as a nurturing figure, bringing warmth and food to the weary men. The narrative culminates in a poignant reflection on the sacrifices of the past and the promise of the future, as the characters come together in a spirit of shared remembrance and newfound connections during the Christmas season. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Manninen, Otto",250,"Yksinäinen sotavanhus muistelee menneitä sotavuosia ja kaatuneita tovereitaan jouluaattona Lapualla vuonna 1859. Korpraali kohtaa edesmenneen ystävänsä lapsenlapsen, ja kohtaaminen tuo lohtua ja merkitystä iäkkään veteraanin elämään.","Z. Topeliuksen 'Sotavanhuksen joulu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2419. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SOTAVANHUKSEN JOULU\n\nTalvikuva 1859\n\n\nKirj.\n\nZ. TOPELIUS\n\n\nSuom. O. Manninen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1898.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n Kaukonen, vanha eronsaanut korpraali.\n Briitta, talonpoikaisleski.\n Eero Boman, sotilaspoika.\n\nSuomalainen torpantupa. Oikealla katsojasta liesi, jossa palaa tuli.\nVasemmalla pöytä, kaappi y.m. Perällä ovi ja ikkuna, josta kuunvalo\nloistaa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n\nEsiripun noustessa on takaseinä vedettynä ylös ja näyttämön tausta\nhyvin pimeä. Näkyy hämärästi häämöttävä maisema. Pimeästä häämöttää\nnäyttämön poikki kulkevia sotilasrivejä, Etäältä kuuluu Porilaisten\nmarssi. Sen soidessa kaukaista aaeenkalsketta ja kumeita\nkanuunanlaukauksia, Valaistus näyttää tulevan ainoastaan\nlieden valkeasta.\n\nKAUKONEN yksin, unentorkuksissa tulen ääressä.\n\n    Mars! Eespäin! Aseisiin! Nyt rynnätään!\n    Päin! Pistin tanaan! Lemmon sotamarski\n    täyskäänteen teki vihdoinkin! Käy päälle!\n    Miks siellä matelette, etanat!\n    Haa, kuulkaa kuinka kuulat soi jo tuolla.\n    No, jumal'auta! Porilaiset jo\n    meit' ennen ehti. Tuolla rientää Döbeln\n    ja pitkin linjaa kiitää Adlercreutz,\n    Me jäämme jälkeen, tuhat tulimmaista!\n    Mars, lurjukset!\n\nTakaseinä laskeutuu. Näky katoo. Kaukonen herää.\n\n                    Puujalka vanha, seis!\n    On kulkus kovin raskas... Näinkö unta?\n    Sep' ihme! Luulin kuulevani aivan -- --\n    näin -- -- oli niinkuin muinoin -- -- unta kaikki!\n    Miss' olen? Niin, nyt muistan. Lapualla,\n    tuvassa tässä kerran lepäsin.\n    Täss' ystäväni, uljas Eero Boman,\n    ilosta voiton tänne kannettuna,\n    läväistyin otsin heitti henkensä.\n    Niin, sama tupa -- vaikka talvea\n    viiskymment' on sen turvekattoon saanut\n    lumensa sataa, kuin mun päähäni\n    ja ystäväini hautakummuille.\n    Kuink' olen tullut tänne? Niin, ma pyrin\n    luo tuttavaini, tuonne Lahden kylään.\n    Kai jouluks siellä leipää, lämpimää\n    ma saan. Oh, raskas muilt' on armoleipää\n    hakea seitsenkymmenvuotiaan.\n    Ja nuoruuteni voimat kuitenkin\n    sun eestäs annoin, Suomi, synnyinmaa!\n    Sa kallis maani! Mutt' en nureksu.\n    On sulla paljon muuta miettimistä.\n    Jos herras kulkee kultakauluksin\n    ja silkissä sun neitos sipsuttaakin,\n    niin tiedän toki, ett' on moni poikas\n    ja tyttäres kuin minä nälkää nähnyt,\n    palellut pakkasessa yön, eik' ole\n    valittanut, ja silti kehnompi\n    ei ole kelvatakseen Jumalalle\n    ja sulle! Osapuutoksi en jäänyt!\n    Sa armas maa! Sa kaiken mulle annoit,\n    min köyhyydessäs taisit lahjoittaa,\n    povellas kehdon, haudan helmassas.\n\n\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n\n    Kaukonen. Briitta. Maitokiulu kädessä.\n\nBRIITTA ensin Kaukosta huomaamatta.\n\n    Osansa sai nyt Mustikki. Ja nyt\n    on aika laittaa hiukan iltaruokaa.\n    Pitäisi Eeronkin jo palaaman.\n\nSytyttää, kynttilän.\n\n    Kas niin, tuoss' on taas yksi kerjäläinen!\n    Niin käy, kun oveaan ei lukitse.\n    Mutt' yhtäkaikki, nyt on jouluilta,\n    mull' onhan joululeivät, -voit ja -maidot.\n    Jumalan rauha, vanhus.\n\nKAUKONEN.\n\n                           Herran rauha.\n    Ma aioin kylään illaksi, mut tie\n    on pitkänpuoleinen ja kylmä yltyy.\n    Kun tunsin tupanne, niin arvelin\n    vähäisen lämmitellä.\n\nBRIITTA.\n\n                         Olkoon suotu.\n    Tääll' ennen kerjuull' ollut liet, kun tunsit\n    tupani?\n\nKAUKONEN.\n\n            Tässä pitäjässä synnyin.\n    Rovasti minut kyllä tuntee, mutta\n    siit' aikaa on, kun viimeks olin täällä.\n\nBRIITTA.\n\n    Niin, kansaa kaikenlaista kiertelee\n    nykyisin teillä.\n\nIkkunassa.\n\n                     Missä Eero viipyy?\n    Se lurjus kylään unohtunut on.\n    Jää sinne, kunnes paluutiellä sudet\n    saa kimppuunsa.\n\nKattaa pöydän.\n\n                    Miks ette pysy siellä,\n    miss' olittekin? Ruotulaisna varmaan --\n    tai elättinä jossain? Tietkääkin,\n    ett' eipä Lapualla, Herra nähköön,\n    puutetta ole mieronkiertäjistä,\n    etenkään viime nälkävuoden jälkeen.\n\nKAUKONEN.\n\n    Ma ennen nuorna olin sotamies...\n\nBRIITTA nyreästi.\n\n    Te sotamies?\n\nKAUKONEN.\n\n                 Ja sitten torppaa pidin\n    ma Alavudella, vaan liian vanha\n    jo olen siihen. Leipää neuvotella\n    saa muualta nyt vanhall' iällään.\n\nBRIITTA.\n\n    Vai sotamies? No, enpä virka mitään,\n    sen vain ma sanon: toimen paremman\n    ja kristillisemmän voi ottaa mies\n    kuin tappaa lähimmäistään, kansa raukkaa.\n    Lie hänkin nuoruudessaan ihmisten\n    taloja polttanut, kuin polttivat\n    mun kotinikin. Yhtä poikkeusta,\n    niin, ellei yht' ois vain -- ja vainaa varmaan\n    on sekin mies -- niin sotilaat, sen soisin,\n    sais itse piru viedä joka kynnen.\n    Hän parhaiksi nyt tuli tänne, hänkin,\n    pään pyörtämähän Eero paraltani,\n    mink' ilmankin jo piuke, pauke täyttää.\n    Kunp' en ois koko poikaa korjannut\n    maantieltä nälkäisenä kiertämästä!\n    Hän pääni harmaaks saattaa lauluillaan\n    ja tulee tappelijaks isäänsä\n    ja vaarihinsa, -- onhan koko suku,\n    kuin purema ois hullun kalmukin.\n\nKurkistaa ovesta pihalle.\n\n    Hoi, Eero raukka, kiltti Eeroseni!\n    Mihinkä jäitkin? Sudet pakkasessa\n    salolla tuolla ulvoo saalistaan.\n    Jo joudu kotiin! Saatpa maistimiksi\n    makeat kakut, voit ja iltamaidot.\n    Hoi pikku, kulta Eero! -- No, kas tuossa\n    se laiska lurjus tulee karkuteiltään!\n    Vaan maltas, kyllä ma sun opetan\n    kylällä kuhnimaan! Vai kakkujako?\n    Ja voita, maitoa? Et tippaa maista!\n    Mut patukkaa sun -- -- -- Kuules velikultaa!\n    Sotilaslaulua hän laulaa tiell',\n    niin että kuusikangas vastaan kaikuu -- -- --\n\nOrkesteri soittaa Paciuksen sävellystä Runebergin \"Sotilaspoikaan\".\nSoitto jatkuu melodraamallisesti Kaukosen puhuessa.\n\nKAUKONEN.\n\n    Sa älä soimaa kättä sotilaan,\n    jok' onnes eestä kaiken voimans' antaa,\n    ei ketään sorra, mutta miekkaa kantaa\n    vain suojaks oman kalliin synnyinmaan!\n    Äl' oves lukkoa sa murra -- soi!\n    se suojaa ennen, vasta suoda voi!\n    Hukass' on kansa, puoltoon kunniansa\n    mi teräst' omaa vaill' on vaaroissansa,\n    mi myrskyssä on heikko ruoko vain\n    jo taitons' uljaan kuolla unhottain.\n\n\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n\n    Edelliset. Eero Boman tulee tupaan laulaen.\n\nEERO.\n\n    Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,\n    hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.\n        Tie kunniaan vain tiettynään,\n        ol' aina altis kestämään\n        hän vaivan, vaaran, liekin, jään, --\n        sen taisi taatto, sen!\n\n    Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,\n    mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi,\n        en hattuaan, en töyhtöään,\n        en päivetystä poskipään,\n        ain', aina tumman varjon nään,\n        min kulmakarvat loi.\n\nKAUKONEN.\n\n    Tuli ja leimaus, poika! Ken sa olet?\n    Se laulu toista! Siin' on ruutia,\n    se käy kuin luoti läpi sydämen.\n    Edestä moisen laulun kuolla voi.\n    Ken oli isäsi?\n\nEERO laulaa..\n\n    Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan;\n    siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan.\n        Ja taistoss' eestä Kustavin\n        taas vaari vaipui Uttihin,\n        ja Lappeell' isä vaarinkin,\n        mies Kaarlen aikoinaan.\n\n    Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;\n    mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa.\n        Ken huonona jäis hoippumaan?\n        Ei, nuorna kuolla eestä maan\n        ja kunnian ja kuninkaan\n        on totta toisempaa!\n\nKAUKONEN syvissä, ajatuksissa.\n\n    Oletpa oikeassa, poika.\n\nBRIITTA.\n\n    Sanotko, missä viivyit, hulttio?\n    Kai kylässä taas leikit, tappelit?\n    Se tapaistas! Sait ehkä kauhallisen\n    rovastin padasta? Ja mitä sanoi\n    hän asiaasi? Saanko pitää torpan?\n\nEERO.\n\n    Herrainen aika, kyläss' on nyt joulu,\n    on oljet permannoilla, suuret korvot\n    olutta kuohuu. Niin, niin iloinen\n    tän' iltan' olen. Miksikö mä viivyin?\n    Vai tappelin, vai leikin ma? Ohhoh!\n    Moist' ajatella ken nyt ehtis? Puhuu\n    vain sotamiehistä nyt koko kylä,\n    noist' urhoist' uljaista nyt takaa niiden\n    vuoskymmenen. Ja sotamiehelle\n    tään tuvan, jok' on maalla pappilan,\n    ne antaneet on; ja jos tahdot, äiti,\n    täss' asua, niin sovi ukon kanssa.\n    Hei vaan, nyt alkaa meillä ilon päivät,\n    äkseerata nyt joka päivä voin.\n    Te saatte auttaa.\n\nBRIITTA.\n\n                      Herra siunatkoon!\n    Nurinko maailma on? Kansa hullu?\n    Tupani vievät! Tänne sotilaita\n    vai tuotais? Mitäs, sanoin! Kalmukki\n    on purrut koko kylän!\n\nKAUKONEN heräten ajatuksistaan.\n\n                          Ken ol' isäs?\n    Isäsi, poika?\n\nEERO.\n\n                  Siinäpä se temppu!\n    Sen teille juuri lauloin: sotilas!\n    Jos lisää tietää tahdotte, niin virkkaa\n    voi risti tuolla kirkkotarhassamme\n    ja joka kylän poika. Moinen mies\n    on muistaa helpompi kuin katkismus.\n    Ei laulu ollut mun. Se hänen on.\n    Vaan sitä laulan, omani kuin ois se.\n    Ja siksi laaksoissa ja kunnahilla\n    se soi, kun metsän teitä käyskelen.\n\nKAUKONEN.\n\n    Mik' oli isäs nimi?\n\nEERO.\n\n                        Eero Boman.\n\nKAUKONEN.\n\n    Hän? Surussa ja onness' ystäväni?\n    Tääll' Lapualla joka ammuttiin?\n    Ja tähän tupaan vuoti verensä?\n    Mutt' ethän hänen poikans' olla voine?\n\nEERO.\n\n    Ahaa, te isoisää tarkoitatte?\n    Niinkuin en tietäis, missä kaatui hän\n    ja\n\nylpeästi\n\n       kuinka kaatui! Hänen kaimansa\n    ol' isäni. Ja Eero, isän kaima,\n    ma olen. Yhtä juurta, yhtä verta\n    olemme, sama uskollinen sydän\n    ja suora mieli meiss' on soturin.\n    Vai tunsitte te vaarin?\n\nKAUKONEN.\n\n                            Tunsinko!\n    Ei veljiä niin rakkaita kuin me!\n    Laps -- siunatkoon sua Herra!\n\nEERO.\n\n                                  Kuinka hauskaa!\n    Nyt teidät vaarinani pitää tahdon.\n    Mull' eihän ole muuta. Kättä päälle!\n    Te jäätte tänne, kunnon sotilaaksi\n    mun opetatte.\n\nBriitalle.\n\n                  Sano, että hän\n    jää meille.\n\nBRIITTA.\n\n                Puhut, mink' on mieltä päässäs.\n    Mull' onko varaa kerjureita syöttää?\n\nKAUKONEN Eerolle.\n\n    Hän oikeass' on. Paremp' etsi tuki!\n    Vain murene siit' olen muurista,\n    mi maata suojasi ja soraks sortui.\n    Vain jännes hervonnut ma kädest' olen,\n    mi kohtaloa torjui, kunnes taittui.\n    Siit' ajast' olen sirpale, jok' oli,\n    eik' enää ole, jot' ei ymmärrä\n    nykyinen aika. -- Älä puutu minuun!\n    Ma hautaan kuulun, sinä elämään.\n    Käy, poika -- lapsi uutten aikain, vedä\n    puumiekkas puolest' uutten jumalain!\n    Ma liian vanha olen uskon vaihtoon,\n    täss' erkanevat tiemme. -- Hyvästi!\n\nTahtoo mennä.\n\nEERO Briitalle.\n\n    Hän lähtee. Näättehän sen, Briitta muori!\n    Niin vanha mies! Niin yksin talviyöhön!\n    On jouluilta, olettehan pannut\n    te lyhteen katon varpusillekin;\n    vaan hänen, hänen mennä annatte!\n\nBRIITTA.\n\n    Mutt' Eero kulta...\n\nEERO itkien.\n\n                        Niin, hän menköön vaan.\n    Niin, menköön vaan! Mut kas, ma lähden myös.\n    Otathan myötäs minut, vaari kulta?\n    Toist' olen aikaa tosin kyllä, kovin\n    myös toisenlainen, huonompi kuin te,\n    mutt' yhtä juurta, yhtä muuria,\n    yht' olen käsivartta kanssanne;\n    soturipoika olen minäkin!\n\nKAUKONEN.\n\n    Niin nuori, lämmin, köyhä, isätön,\n    ja kuitenkin sit' oivaa ainepuuta,\n    mi kelpaa kansakuntain kunniaksi!\n    Sanopa, mitä aiot, miksi mielit.\n\nEERO.\n\n    Minäkö? Teen, kuin teki isät ennen.\n\nLaulaa.\n\n    Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan,\n    on suosijani, suojani tuvilla tuonelan.\n        Mut vaikertaa en huoli vaan,\n        saa aika varren varttumaan,\n        ma, poika kelpo sotilaan,\n        en sorru hukkahan.\n\n    Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan,\n    noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan.\n        Ja missä taajin liekki lie,\n        ain' askeleeni sinne vie;\n        mist' ennen, taatot, teillä tie,\n        myös poika polkemaan!\n\nKAUKONEN.\n\n    Sua kiitän, Herra, että elää vielä\n    isien henki tässä lapsessa.\n    En tukea voi häntä -- sinä tue!\n    En johtaa häntä voi -- sa johda, Herra,\n    ett', elämänsä arpa kuinka käykin,\n    jos rauhan taikka sodan toimiin vie,\n    hän synnyinmaan ois uskollinen poika,\n    sen onneks eläis, kunniaksi kuolis!\n    Mua seuraa! Olet poikani täst' alkain.\n\nEERO.\n\n    Se kelpo puhetta! Te eellä käykää,\n    ma tulen jälkeen.\n\nKAUKONEN Briitalle.\n\n                      Onnellista juhlaa.\n\nMenee.\n\n\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Briitta. Eero.\n\nEERO.\n\n    Kas niin, jää hyvästi nyt, äiti kulta!\n    Hyvyydestänne paljon kiitoksia,\n    sit' unhota en koskaan, se on varma.\n    Vaan minkäs kukaan mahtaa mielelleen!\n    Ja mun on sellainen, kuin se nyt on.\n    Jumalan haltuun.\n\nBRIITTA.\n\n                     Malta, Eero, lurjus,\n    sa tyhmä poika! Onkos moista nähty!\n    Pois juosta ensi miero-ukon perään,\n    susien suuhun, yöhön, pakkaseen!\n    Ei, oma kiltti, kulta Eeroseni,\n    sokerimuruseni! Jääthän tänne?\n    Sun nälkä on. Käy, istu tähän syömään.\n    Ja ukko olkoon. Kas, noin kauniit kakut,\n    voisilmä-puurot, maidot! Tule, Eero!\n    Tahdotko sokeria päälle vai?\n\nEERO.\n\n    Suur' kiitos. Vaikka lunta valkeammaks\n    se sokeroikaa, karvas on sen maku,\n    kun häll' on nälkä. Nyt en ennätä,\n    sain rovastilta asiaksi, nähkääs,\n    hakea käsiin vanhan Kaukosen,\n    ja vaari saa mua tulla auttamaan.\n\nBRIITTA.\n\n    Mitä? Kaukonenko eläis? Sama, joka\n    tulesta kantoi äitini ja minut,\n    kun muinoin kirkonkylän polttivat?\n    Se sama sotamies, jonk' eestä nytkin\n    viel' elämäni altis kiitokseksi\n    ois päivist' äitini ja omistani?\n    Mutt' ei -- hän kuollut on.\n\nEERO.\n\n                                Ei, rovastipa\n    ties torpparina Alavudell' olleen\n    ja tänne kulkevan nyt. Juokse, Eero, --\n    rovasti sanoi, -- joulukirkkoon tulee\n    nyt paljon kansaa, kuulustele, eikö\n    olisi kukaan nähnyt Kaukosta.\n\nBRIITTA.\n\n    Hän torpparina Alavudell' ollut?\n    Mut sitten se on hän, jok' äsken lähti.\n    Voi taivaan armot, kurja kerjuu-ukko\n    ei ollut kukaan muu kuin Kaukos-vanhus!\n    Ja hänet, hänet ulos osoitin!\n    Miks sit' et, nahjus, heti sanonut?\n    Nyt riennä, juokse, joudu, Eero kulta,\n    tavoita vanhus! Sano, että ennen\n    talosta taloon kerjäten käy Briitta\n    kuin hänet ajaa selkään talviyön.\n    Häh, etkö juokse, kuhnus, -- kuuletko?\n\nEERO.\n\n    Hei, sepä oiva temppu. Kyllä juoksen.\n\nRientää ulos.\n\n\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Briitta. Sitten Kaukonen ja Eero.\n\nBRIITTA.\n\n    Niin on kuin suomut silmistäni lähtis.\n    Kerjuulla Kaukonen! Ei, mahdotonta!\n    Siunatkoon taivaan Herra heitä, jotka\n    viiskymmenvuotisine arpineen\n    nyt majoillamme horjuin kulkee; -- hepä\n    tulesta korjasivat kaiken kansan.\n    Siis eikö ole heidän kaikki, mikä\n    on kansan omaa? Eikö oikeus\n    heill' ole sanoa jos minne tullen:\n    Suo, pöytä, meille ruokas, vuode, lepos!\n    Te vaatettakaa meitä, kangaspuut!\n    Suo, liesi, lämpimäs, ja käsi, tukes,\n    ja sydän, rakkautes meille suo!\n    Sill' ilman meitä, ellei vuotanut\n    veremme eestäs, nimes kunniaa\n    jos emme suojanneet ja toivoa\n    parempain päiväin -- mitä oisit sa? --\n    Ja Kaukonen -- hän kerjää? Mahdotonta!\n    Ei, kuninkaallist' on se, pystyin otsin,\n    velvollisuuden tehdyn tunnossa,\n    valittamatta, vaikka verta vuotaa\n    povessa sydän, kiittämättömyyttä\n    pelastamansa kansan katsella.\n\nKatsoo ulos.\n\n    Hänt' eikö näy jo? -- Kirkas talviyö,\n    mut kylmä, kolkko -- kolkko, kuin ol' äsken\n    se ympärilläs, urho muinaispäiväin!\n    Vaan kerran kevät koittaa sullekin\n    maan rakkaudessa. -- Hiljaa; tuoss' on hän!\n\nKaukonen astuu sisään nojaten Eeron käsivarteen.\n\nKAUKONEN.\n\n    Ja koko Suomen kansa, sanot, on\n    siis lähettänyt joululahjan meille?\n\nEERO.\n\n    Niin lausui rovasti: nyt muistetaan,\n    mi kauan unhoss' oli. Tänne tullut\n    on rahaa, jota koko Suomen kansa\n    on urhovanhuksilleen kiitokseksi\n    ja kunniaksi koonnut. Kaukonenkin\n    on saapa osansa, ja hyvin hän on\n    sen ansainnutkin, sanoi rovasti.\n\nKAUKONEN mietteissään.\n\n    Minulle moinen kunnia? -- Ei mulle,\n    vaan mennehelle -- niille, jotka kauan\n    jo haudass' ovat maanneet! Harvat korjaa\n    nyt, mitä kaikki kylvi!\n\nEERO.\n\n                            Siin' ei kaikki,\n    nyt kuulkaas vielä. Sano Kaukoselle,\n    rovasti virkkoi, että sankarmuisto\n    nyt väikkyy kautta kaiken Pohjolan.\n    On vanha, mainehikas veljesmaamme\n    muistoille sykähtänyt niinkuin me,\n    ja urholaulut kukkasina kohoo\n    haudoilla tuhansilla. Varjot elpyy,\n    ja kivi puhuu. Kunnankokous\n    tään pappilamme torpan Kaukoselle\n    on kuolinpäivään saakka määrännyt.\n    Rukiita kuusi tynnyriä vuoteen\n    hän lisäks saapi, sanoi rovasti,\n    ja kelle Suomen kunnia on kallis,\n    hän Kaukostakin kunnioittakoon.\n\nBRIITTA.\n\n    Nyt olen vieras, ja te isäntänä.\n    Jos voitte anteeks antaa tylyt sanat,\n    jotk' äsken teille lausuin nurjin mielin,\n    niin ikäni mä teitä palvelen\n    ja hoidan teitä vanhall' iällänne...\n    Ja silloin, minä halpa, itseni\n    tään maamme äidinsyliks aattelen,\n    jok' unhovuoden viidenkymmenen\n    perästä aukee pojalleen ja hänet\n    kiitollisena painaa parmahilleen\n    ja harmaan päänne päälle rakkahasti\n    kätensä lämpöisen luo siunaten.\n\nEERO.\n\n    Niin, vanha vaari, luoksenne me jäämme.\n    Kuink' illat monet innoin kuunnella\n    saan sitten muinaispäiväin tarinoita!\n    Ja mieheksi te minut kasvatatte,\n    itsenne laiseksi. Ja kevätpäivä\n    kun sulattaa nää kolkot pohjankulmat,\n    kas silloin Suomen aamun armautta\n    ihailemaan me käymme, kuulemaan,\n    kuin leivon laulu päällä hautain soipi,\n    ja näkemään, kuin viljaa vihannoipi\n    Lapuan laajat verivainiot.\n    Se teille riemun tuo. Kun väsytte,\n    niin tuen teitä. Silloin, halpa poika,\n    ma haaveilen: tää heikko käsivarsi\n    on Suomen nuoriso, mi saattonanne\n    pojallisella kunnioituksella,\n    rajattomalla rakkaudella seuraa\n    tiet' urhouden, kunnon, kunnian.\n\nKAUKONEN.\n\n    Ma kiitän teit', en jää siis enää yksin!\n    Kaks mull' on sydämeeni katsojaa,\n    viel' enemmän: -- on koko kansani!\n\n    On raskas kyllä vanhan tie,\n    kun suojaa ei, ei leipää lie,\n    vaeltaa mieron rantaa.\n    Vaan raskaamp' arpa kohtalon\n    on olla outo, turvaton,\n    miss' eestä muitten muinoin on\n    kaikk' uhriks saanut antaa.\n\n    Sua kiitän, synnyinmaa, ett' on\n    nyt leipä hoiva huoleton\n    mull' armast' antamaasi.\n    Vaan kiitos suuremp', että noin,\n    kun hyljättynä hoippuroin,\n    mua etsit, muistit kunnioin, --\n    koroitit kunniaasi.\n\n    Sun kunniaas ei yllä yö,\n    ei puute, halla haavaa lyö,\n    ei mahdit mataluuden.\n    Sen, Herra, aina nousta suo,\n    ett' usvist' uuden aamun tuo\n    se kirkkaan, kuin nyt loistoon luo\n    se kummut muinaisuuden.\n\nEsirippu laskee.\n\n\n\n"]