[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fG-MgLKJNIeDYdOJb48IJ1Ilf70dhr3evDVsD4hYHuwA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},242,"Laara","Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen)",1862,1920,"242-kauppis-heikki-laara","242__Kauppis-Heikki__Laara","Kuvaus Savon kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1893,null,23270,137403,false,14862,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Historical Novels","\"Laara: Kuvaus Savon kansan elämästä\" by Kauppis-Heikki is a historical account written in the early 20th century. The book explores the lives and struggles of the people living in Savonia, Finland, focusing on the character of Laara, a young woman seeking to improve her situation amid agricultural hardships and societal challenges.   The opening of the book sets an evocative scene in a modest cabin where Juuso Määttä and his family are contemplating their difficult circumstances after a poor harvest caused by frost. We meet Laara, their determined daughter, who has been working as a servant but finds herself without a job due to the crop failures. During a tense conversation with her parents, she expresses her ambition to seek work in Savonia, believing that opportunities might be better there. This pivotal moment highlights her desire for a brighter future, underscoring the themes of hope and perseverance against the backdrop of rural Finnish life in the early 20th century. (This is an automatically generated summary.)",[],374,"Realistinen kansankuvaus sijoittuu Savoon, missä hallavuodet ja kato koettelevat köyhää mökinväkeä. Nuori Laara-tyttö joutuu lähtemään maailmalle etsimään työtä ja toimeentuloa perheensä sadon tuhouduttua.","Kauppis-Heikin 'Laara' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 242. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LAARA\n\nKuvaus Savon kansan elämästä\n\n\nKirj.\n\nKAUPPIS-HEIKKI\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMiettiväisinä istuivat mökin joukot pienessä tuvassaan, joka oli\nrakennettu kanervikko-aholle. Tuvan edustaa suojusti pystypuista ja\nhavuista köhilöity katos; siihen oli heitelty hujanhajan kaikenlaista\narvotonta tavaraa, joka halpuutensa vuoksi säilyi ovettomassakin\nsuojassa. Tuvan toisella sivulla rähjötti kolmiseinäinen kommakko\nlehmää varten, ja kolmannella hatarampi havukatos heinille. Neljännellä\nseinällä oli ainoa ikkuna, jonka tuli antaa valoa. Saunakötykkä seisoi\nvähän erillään tästä huoneryhmästä.\n\nMökin ympärille oli kuokittu muutama kapanala peltoa ja siihen keväällä\nkylvetty ohraa ja perunoita. Sen verran tätä viljelystä oli, ettei\ntarvinnut mennä kylästä kysymään, miten on käynyt ihmisten\nelatustarpeille. Vaikka perunan varsia kasvoi aivan tuvan seinämällä,\nei siinäkään ollut ainoata kirkasta lehteä jäljellä. Olipa halla maan\nsisästäkin kaivellut, ettei kuin pakkasen puremia, mustia ja\nkuoleutuneita varren rankoja rimotti mullan päällä. Ohrakin oli\ntäytynyt leikata kesken kasvunsa ja kyyhötti siinä kuhilaalla, surkean\nharmaana, hoikat, ravintoaineensa menettäneet tähkät ruostepilkuissa.\nNäin oli käynyt melkein kaikkialla Suomessa, ja sepä se pani mökin\nväenkin miettiväiseksi.\n\nMökin mies, Juuso Määttä, istui pöytänsä päässä allapäin ja Juuson\nvaimo kuroi ainakin kymmenettä paikkaa nuttunsa rintapieleen. Lapsia\noli heillä kolme tyttöä, joista Laara-niminen oli jo muutamia vuosia\nelättänyt itseään palveluksella. Nyt kun halla oli tuhonnut viljat, oli\npalvelijain vaikea saada sijapaikkoja, ja sen johdosta tuli Laarakin\nvanhempainsa puheille.\n\n-- Eikö ne ota siihen Nevanperällekään yhtään palkollista? kyseli Juuso.\n\n-- Eivät kuuluneet ottavan, selitti Laara rohkean mäikävällä\npuhetavallaan. -- Isäntä sanoi, ettei ole varaa millä elättää. Emäntä\nminulle jo ennen hallaa puhui, että olla ensi vuosi, mutta isäntä\nperäytti nyt pois.\n\n-- Eikö sinua ole muualle tahtoneet?\n\n-- Olisi Pärmäselle pyytäneet, mutta eivät luvanneet palkkaa, ruuan ja\nvaatteen ainoastaan.\n\n-- Siihen sitä täytyykin tyytyä tämmöisenä vuotena, sanoi Laaran äiti.\n\n-- En rupea siihen. Kuluttakoot huonommat ryysyjään petäjäisen edestä.\nMinä olen jo monena syksynä ajatellut mennä Savoon ja nyt minä menen.\n\n-- Eikö liene köyhyys sielläkin, arveli äiti.\n\n-- Paremmin siellä toki eletään, väitti Laara. -- Kaikkipahan kehuvat,\njotka ovat menneet, että aivan se on toista siellä. Ruveta täällä ilman\nedestä kitumaan, silloin kun minun käsissäni kääntyy jo työ niin hyvin\nkuin toisenkin käsissä.\n\nJuuso kohotti jo päänsä ylös, mutta hankaili vielä takkinsa hihoja\npöytään, joka oli mitä pahimmassa siivossa ruuan jätteistä, joita ei\nviikkokausiin pyyhitty, paitsi mitä Juuso hankaili paikkatakkinsa\nhihoilla. Tuo likaisuus oli niin tavallista, ettei tämä sitä ensinkään\nhuomannut, vielä vähemmin nyt, kun oli tyttären matkallelähtö\najateltavana. Sitä ei Juuso ottanut surun kannalta, päinvastoin toivo\nvälkähti hänen mustaksi pinttyneillä kasvoillaan, kun hän puuttui\nuudestaan puheeseen.\n\n-- Ei se ole minunkaan mielestäni tyhmintä tekoa, jos menee Savon\nlääniin, tuumaili hän. Siellä on tiheään sattunut, että täältä menneet\npiikatytöt on naitu taloihin.\n\n-- Talossa kaiketi kuuluu Karusen Leenakin olevan, tiesi Laara.\n\n-- Ja entäs Tyyskän Maija, lisäsi Juuso. -- Täältä lähtiessään ei hänellä\nollut kunnon vaatteita päällä, vaan nyt on emäntänä, ja kun mennä\ntalvena kävi täällä, niin vihtoriinissa kyöhäsi.\n\n-- Vanha ja rumapa tuo oli se Maijan ukkoraja, näinhän minä tuon, moitti\nvaimo. -- Ja sitkeään oli pitänyt sitäkin saadessa, aivan oli ollut\nhajoamassa, ennenkuin oli Maija saanut pappilaan sen ukon.\n\n-- Ne ovat niitä juoksupuheita, puolusti Juuso. -- Ja samapa tuo, jos ei\nalussa olisikaan mennyt niin laadulleen, mutta Maijaa virkeämpi ihminen\nsaattaa katsoa paremmin eteensä. Saat siellä sinäkin, Laara, varoa, jos\nmenoksi tulee, huomautti hän lopuksi tytärtään.\n\n-- Olen minä jo siksi ollut maailmassa, ettei minua peloita, kehahti\ntämä. -- Ja menen minä nyt, vaikka on niitä ollut muitakin, jotka ovat\nkieltäneet.\n\n-- Ketä muita?\n\n-- Muita syrjäisiä, ilman aikojaan, en minä viitsi sanoa.\n\n-- Mitä sinä aikaihminen ujoilet, sano vaan, kehoitti Juuso.\n\n-- Se Nevanperän renki Aappohan tuo enimmän kielteli, ilmoitti Laara\nvähän kainostellen.\n\n-- Sekö Aappo-kääry, murahti Juuso. -- Se muka aikoisi naida, mutta mitä\ntuolla kääryllä tekee, varsinkin tämmöisenä aikana. Tapaa niitä\nSavostakin semmoisia.\n\nLaara ei puhunut tähän mitään, nypisteli vain hameensa poimuja, joka\noli vielä uusi, senvuotisesta palveluspaikasta annettu. Pienemmät\nsisaret istuivat siinä rinnalla repaleisina ja likaisina, minkä\nLaarakin huomasi, ja hän sysäsi ulommaksi, kun ne tulivat kovin lähelle\nja tahtoivat kosketella vaatteita.\n\n-- Minnekä sinä menet? kysyi toinen tytöistä. -- Ota minutkin sinne.\n\n-- Ei sinusta ole vielä minnekään, sanoi Laara ja lykkäsi pois luotaan.\n\nJuuso oli taas ajatellut vähän aikaa ja sanoi:\n\n-- Sinun sietäisi mennä jo ajoissa, jos mieli saada oikeata\npalveluspaikkaa.\n\n-- Niin minä teenkin, sanoi Laara. -- Mielellään ne laskevatkin, kun ei\nole riihen puintia eikä ruokaa. Lähden aivan tällä viikolla, jos haette\npapinkirjan.\n\n-- Sehän se kyllä pitää olla, sanoi Juuso. -- Mitäpä tuo siitä paranee,\njos lähden paikalla.\n\nLaara lähti palveluspaikkaansa tekemään tiliä ja noutamaan sieltä\nvaatteitaan. Hänen aivoissaan pyöri nyt alituiseen ajatuksia tuosta\ntuntemattomasta seudusta, joka pienuudesta pitäen oli kaikkine sieltä\nlöytyvine onnellisuuksineen sadun tapaisesti mieleen kuvastanut.\nPienenä tyttönä oli tuo tunne jo niin valloittanut, että hän kesäiseen\naikaan kulki puolen virstan päässä olevan maantien varteen, ilman\nmitään asiaa, ainoastaan toivoen nähdä jonkun sen puolen\nkuormankuljettajan, niitä kun siitä tavallisesti matkusti. Useimmiten\nsiellä käveli kuorman jäljessä ilottomia, elämän vaivoissa väsyneitä\nmiehiä, joiden näkeminen ei paljoa ilahuttanut, mutta toisinaan sattui\njoukkoon iloisia ja vereviä hulivilipoikia, jotka katselivat sen verran\nkupeelleen, että huomasivat aholta tyttösen, joka hyppeli kiveltä\nkivelle ja kuulosti joka sanan, mitä matkamiehet sanoivat. Aina niillä\nolikin jotain sanomista. Useimmin ne kutsuivat tulemaan kuormansa\npäälle, aikoipa joku viedä kotiinsa ja kasvattaa itselleen tupalinnun.\nLaara hyppeli silloin poispäin, mutta oli näkemistään ja kuulemistaan\nhyvin iloisella mielellä, ajattelipa toisinaan, että kun olisi lähteä\nnoiden kuorman päälle. Äidilleen ei hän puhunut näistä kuulemistaan\nkuin kerran, sillä tämä siitä nuhteli: mitä sinä menet sinne\nmatkamiesten suun \"raattaamista\" kuuntelemaan! Siitä lähtien kävi hän\nmuiden tietämättä tuolla maantien varrella, eikä puhunut muille mitään.\nNyt ei enää tämmöinen tyydyttänyt, täytyi päästä mielitekonsa perille..\n\nHän sai palveluspaikastaan vielä muutamia markkoja palkan loppua, mutta\nenin osa oli tullut vuoden varrella käytetyksi koristuksiin. Enemmän\nolisi pitänyt olla, sen Laara piti tärkeimpänä, jos mieli päästä\njohonkin arvoon tuolla vastaisessa seudussa. Kasvojen näön oli pieni\ntaskupeili tehnyt vuosien kuluessa hyvin tunnetuksi Laaralle itselleen.\nTuskin kului tuntiakaan peiliin katsomatta. Leuka häntä itseäänkin\nilahutti, se oli etuisampi kuin monella muulla. Hän tutki tarkkaan,\nonko huivi kaunistukseksi vai eikö, ja heti se selvisi siksi, että\nparempi on olla ilman huivia, se vain varjosi juuri tuon kauneimman\nalan. Huivin ollessa ei jäänyt kuin silmät kauneinta, ja niistäkin oli\nhänellä paha pelko, että jos ne ovatkin rumat, niin mitenkä sitten! Se\najatus teki toisinaan oikein alakuloiseksi, varsinkin kun muutama oli\nnimittänyt hänet lummesilmäksi. Ne olivat nuo luomet niin kovin\nlähekkäin ja tummat silmäripset vielä lisää varjostivat, niin että ne\nvoivat jostain näyttää kipeiltä. Mutta sittenkin, tutki hän, ei niiden\npitäisi olla mitättömät. Hän remautteli niitä peilin, edessä isommiksi\nja antoi sitten verkalleen painua pienemmiksi, ikäänkuin hyvän mielen\nvaikutuksesta. Näistä kokeista tuli Laara toisiin päätöksiin ja päätti\nolla uskomatta tuota lummesilmäisyyttä, ennenkuin enemmän kuulee ja\nnäkee. Kasvot olisivat saaneet olla paljoa punakammat, mutta sen toivoi\nhän korjautuvan, jos pääsee Savon paksulle leivälle.\n\nLaara oli muutamia päiviä kotimökillään laittelemassa vaatteitaan\nlähtökuntoon, ja nytpä ne olivatkin kaikki valmiina, ei ollut mitään\nsyytä vitkailemiseen.\n\n-- Nyt se tyttö lähtee, sanoi hän huolettomasti sitaistessaan nyyttinsä\nsolmun kiinni.\n\n-- Me tullaan maantielle asti saattamaan, sanoi Laaran äiti. -- Mennään\njokainen ja nyhdetään yhdellä tiellä sieltä maantien varren\nhalmeaituuksesta suolaheinätakat. Tässä täytyy ruveta sekaa syömään ja\nsuolaheinät ovat siihen paraita.\n\nJoukon poistuessa jäi tupa autioksi, ja Juuso sysäsi sen merkiksi\npönkän oven päälle. Riitu kaappasi nurkkajuurelta pari takkavitsaa\nkäteensä. Sisaret kulkivat Laaran kupeella ja itkivät, toinen sitä,\nettei ota matkaansa, ja pienempi ikävää. Äiti käveli toisella puolen ja\npyyhki vähän väliä lähestyvän eron tuottamia kyyneleitä silmistään ja\npuheli lapselleen kaikenlaisia neuvoja. Juuso astuksi jälkimmäisenä,\nkuin jollekin työpaikalleen. Maantiellä, missä oli erottava, yltyivät\npienet tytöt yhä kovemmin itkemään. Jo tuli vähän Juusonkin sääli ja\nhän tuumaili mukaan pyrkijöille:\n\n-- Jos tuon tietäisi, että siellä saisi selvän leivän, niin olisihan\ntuonne saanut mennä.\n\n-- Mitä joutavata tuumaakaan, vastusti tytön äiti. -- Eihän se Laara miten\njaksa sinua kuljettaa ja elättää. Koetetaan me elää täällä.\n\n-- Täytyyhän sitä koettaa, mikäpä tässä auttanee, sanoi Juuso. -- Ja aina\nse aikainen ihminen toimeen tulee, kun saapi jotain mahanahkansa\ntukeeksi, mutta on siinä lapsille tietämistä.\n\n-- Tule nyt vuoden tai parin päästä käymään täällä, kehoitti Riitu.\n\n-- Laita jo ennenkin matkamiesten muassa jotain tietoa, mitenkä siellä\nolet päässyt elämään, muistutti Juuso.\n\nKumpaisenkin toivomuksen lupasi Laara täyttää. Hän pisti kättä\nhyvästiksi ja lähti astumaan suoraa maantietä. Tuolla ojelmuksen päässä\nkääntyi hän katsomaan jälkeensä, näki sisarten seisovan vielä tiellä ja\nisänsä kiivenneen aitauksen sisään nyhtämään suolaheiniä. Äiti näkyi\nnousseen aidan selälle ja katselevan siitä vielä menijän jälkeen.\nLaaran silmistä vierähti muutamia pisaroita nutulle, mutta kun hän\nkääntyi taas matkaa jatkamaan, hälvenivät eron ikävät ja mieli muuttui\nmiltei iloiseksi. Kun oli virsta tai pari kuljettu, muistui jo mieleen\ntaskupeili. Sen kaivoi hän tarkastaakseen, eikö silmät ole käyneet\npahasta mielestä rumemmiksi, mutta ei siitä ollut mitään pelkoa. Ne\nnäyttivätkin entistä kauniimmilta, kun tämän lisäksi oli kävely\nkohottanut punakkata kasvoille.\n\nMuutaman mäen päälle tultua näkyi sen toisella puolen, alhaalla,\nmatkamiehiä kuormineen, hevosiaan puhalluttamassa. Miehet tähystelivät\nuteliaina alas mäkeä astuvaa tyttöä, ja lienee sen käynti ollut heistä\nomituisempaa, sillä joku virkkoi kohdalle ehdittyä:\n\n-- Luistaako sukset?\n\n-- Koettele sormellasi, vastasi Laara kääntämättä päätään.\n\n-- Mihinkä miehesi heitit? kysyi toinen.\n\n-- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa.\n\n-- Niinpä antaa sitten töppösten tömistä.\n\n-- Omillaan komiasti, kehahti Laara ja astui lujasti ohitse.\n\n-- Tyttöpä ei heittänyt vastausta velaksi, nauroi äänettä ollut.\n\n-- Eipä heittänyt, myönsi toinen. -- Se oli niitä tämän puolen\nhurskasluontoisia tyttöjä, joita taas tätä nykyä kulkee meidän puoleen.\nSinne menossa se on tuokin.\n\n-- Saattaapa olla, se nälkä käskee katselemaan. Mutta ei tuo näyttänyt\nvielä nälkäiseltä, ja vetreet sillä on jäsenet. Katsokaapa missä\nmyöhäkässä sen lanteet ovat. Jaksaa se tehdä työtä, vaikka vielä\nkyntää, eikä ne ole siihenkään äkkinäisiä.\n\n-- Saattavat täältä tultuaan vähän kuvatella, mutta eivät näy ajan\npitkään olevan muita jalompia. Saikkalan Paavo otti tässä muutamia\nvuosia jäljellepäin täältä tulleen naisen palvelijakseen, että se muka\ntekee pienen talon niin piian kuin renginkin työt, mutta eipä siitä\nollut hyötyä. Tulennastaan mitä lienee vähän mieliksi tehnyt, mutta\nsitten vehtasi sen typerän leskiukon kanssa niin pitkälle, että pääsi\nemännäksi, ja nyt ei kuulu viitsivän kunnolle ruokaa eteensä laittaa.\n\n-- Vai semmoinen sattui. Onpa ukko pettynyt.\n\nMatkamiehet käskivät hevosessa liikkeelle ja kärryn kantaan tarttuen\ntyönsivät niille apuna.\n\nLaara kulki jo kaukana omaan suuntaansa ja oli käärinyt päällimmäiset\nhameensa ylös, jotteivät ne hidastuttaisi käyntiä. Matka oli melkein\ntalotonta, joku pahainen mökkirähjä vain tuli joskus näkyviin.\nMuutamassa mökissä pistäysi Laara levähtämässä ja haukkasi nyytistään\nkarkeata leipää päivälliseksi. Tästä kyseli hän edessäpäin olevia\ntaipalia ja sai tietää toista penikulman päässä olevan pienoisen kylän,\njonne ennättää yöksi. Hän lähti heti matkalle ja astui, niin ettei\nennättänyt sinne mennessä oikein iltakaan tulla. Alkoi jo vähän\nväsyttääkin, mielellään meni lähimpään taloon, siinä kun näkyivät\nhevosillakin kulkevat käyvän syöttämässä. Puolikymmentä laihanpuoleista\nhevosta oli parhaillaan kartanolla, millä jauhoja, millä suoloja\nkuormana. Joku niistä taisi olla paluumatkalla, ja sen hevonen söi\nheiniä kärryjensä korista.\n\nLaara meni tupaan, jossa oli parhaastaan matkamiehiä. Joku niistä söi,\nmutta toiset tupakoivat. Vähään aikaan ei häntä kukaan puhutellut,\nmatkamiehet kai luulivat talon vieraaksi, ja talon väki ei taas\npuolestaan paljon välittänyt kulkevista, niitä kun aina näki. Viimein\neräs mustapartainen matkamies kiinnitti katseensa häneen ja lähestyi\npuhuttelemaan.\n\n-- Mistäs tämä tyttö on? kysyi se.\n\nLaara ilmoitti kotiseutunsa.\n\n-- Minnekä sitä sitten olet menossa?\n\n-- Ei minulla ole varmaa menopaikkaa, menen vaan tuonne etelän puoleen,\nettä jos sieltä sattuisi palveluspaikan löytämään, selitti Laara.\n\n-- Jalkakyytikö se on?\n\n-- Mikäpä se hevosen laittoi?\n\n-- Onhan se sitäkin, mutta jos sattuisi tyhjänä palaavia\nkuormankuljettajia.\n\n-- Ei noita ole vielä sattunut.\n\n-- Nytpä on tässä yksi mies sinnepäin menossa... Ota sinä tämä tyttö\nkärryysi, esitteli hän jo siinä samassa Laaran puolesta.\n\n-- Otanhan minä, sanoi palautuva mies hiljaisella äänellä. -- Puoli\nmarkkaa kun maksaa penikulmalta, niin kyyti on kohta valmis.\n\nPartamies ilmoitti kuuluvammin Laaralle miehen vaatimuksen.\n\n-- Ei tule ruvetuksi maksamaan, hylkäsi Laara. -- Tarvitsee vähät rahansa\nmuuhunkin.\n\n-- Ota tuo ilmaiseksi, houkutteli Laaran puolta pitävä mies. -- Eihän se\nyksi henki paina siinä mitään.\n\n-- Miksikä se ei paina, väitti toinen vasta. -- Otapa itse tuommoinen\nsuuri tytön-mätkä kuormasi päälle, niin tunnet eikö paina.\n\n-- No, en minä surisi, jos olisin tyhjällä hevosella palautumassa...\nHitto vieköön, kun vielä yksinään! Jos minä olisin, niin ei siinä\ninteltäisi.\n\n-- Se on itsekunkin oma asia, puhui taipumaton mies jäykästi. -- Toinen\nkatsoo asian toiselta kannalta ja siinä kaikki.\n\nNyt herkesi kyydin puuhaaja äänettömäksi, häntä näytti oikein\nharmittavan tämän asian onnistumattomuus. Paluumatkalla oleva lähti\nulos panemaan hevostaan valjaihin, ja toiset menivät katsomaan\nhevostensa syöntiä. Mustapartainen mies vain jäi tupaan.\n\n-- Tokko on ollenkaan edeltäpäin ajateltua, että mihinkä seutuun aiot\nasettua? alkoi se taas kysellä Laaralta.\n\n-- Ei vähääkään.\n\n-- Vai ei vähääkään. Niinpä ota nyt ja kysele siellä, että missä on\nNiittykylä ja mene sinne, niin taitaa olla edullisinta. Se on näinkin\nhuonona aikana enemmän varakasta puolta. Siellä sinä pian pääset\ntietoon missä on Karvosen talo, ja pyrihän siihen, niin ehkä et\ntarvitse muualle mennäkään.\n\nLaara ei päässyt selville, neuvoiko tämä mies omaansa vaiko muiden\ntaloon, eikä rohjennut sitä itseltään kysyä. Kylän ja talon nimet pani\nhän tarkasti muistiinsa, sillä onhan se mielelle jotain somempi, jos on\nvähänkin ohjausta minne mennä.\n\nToiset miehet tulivat tupaan ja esittelivät matkallelähtöä, kun hevoset\neivät enää syöneet.\n\n-- Eiköhän ollakin tässä yötä, kun on jo näin ilta, tuumaili\nmustapartainen mies toisille. Nämä panivat kovasti vastaan; sillä\ntavalla viipyisi puolta enemmän matkalla. Täytyi taipua enemmistön\ntahdon mukaan. Laara jäi siihen yöksi ja lähti levättyään aamulla taas\naikaisin astumaan.\n\nPäivät olivat mitä ihanimpia, aina siitä asti, kun nuo kamalat\nkylmä-yöt kävivät. Oliko tämä jotain lohdutusta hätääntyneille\nihmisille, vai olikohan vain kovettuneen luonnon katkeraa ivan tekoa,\nettä nyt muka korjataan se erehdys, joka taisi tulla. Sellaiselta se\nnäytti, sillä tuo kaunis ilma ei suuresti ilahuttanut maamiestä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPäästyään läänin rajan yli alkoi Laara yöpaikoissaan kysellä\nNiittykylää. Alussa ei osattu sen tarkemmin neuvoa, kuin että on se\nsenniminen kylä olemassa, mutta kun hän oli tullut lähemmä, tiedettiin\ntarkalleen, mistä se löytyy.\n\nTämä Niittykylä olikin varakkaimpia kyliä ja nimensä mukaan runsas\nniityistä ja pelloistakin. Asuinrakennukset eivät olleet seudun tavan\nmukaan erittäin komeita. Huomattavimmiksi tulivat navetat, sillä niiden\ntäytyi olla suuria, suurelle karjalle. Talot eivät olleet tiheässä,\nsillä niitä erotti toisistaan moni pieni järvi tai oikeammin lampi.\nLampia yhdisti toisiinsa hidasjuoksuiset purot, ja näiden varsilla\nkasvoi laajalti pitkää heinää.\n\nTälle kylälle seisahtui Laara ja meni neuvoa seuraten Karvosen taloon.\nKeskipäivän aikana hän siihen saapui, jolloin joukot olivat\naskareillaan. Tuvassa temmelsi puolikymmentä lasta, joita puolisokea\nvanha mummo koetti asetella.\n\n-- No, ne vaan meiskaa, vaikka Jumala on ottanut leivänkin pois,\npäivitteli mummo. -- Ei tässä synnin kaalimaassa tule taas toimeen, jos\nen ota keppiä teille siinä.\n\nMummo tulla haparoi ovensuun puoleen ja huomasi sieltä Laaran penkiltä.\n\n-- Oliko täällä vieras, en tunne, jos en kysy?\n\nLaara oli päässyt selittämästä mummolle, kun tupaan tuli toinen\nihminen, arvattavasti talon emäntä. Se oli kooltaan pienenpuoleinen,\nmutta vartaloltaan hyvin täyteläinen. Iältään mahtoi hän olla\nkolmenkymmenen paikoilla.\n\n-- Mistäs tämä ihminen on? kysyi emäntä ohimennessään, samalla luoden\ntutkivan katseen.\n\nTämmöisiin kysymyksiin oli Laara jo niin monesti vastannut, ettei\nsiihen enää tarvinnut sanoja ajatella; liittipä hän samalla senkin,\nmitä varten on matkalla.\n\n-- Vai palveluspaikkaa etsimässä täältä asti? Taitaapa niitä tänä\nvuotena olla paikan puutteisia.\n\nEmäntä ei näkynyt välittävän sen enempää tästä asiasta, meni vaan\ntöilleen. Laara jäi ajattelemaan, että mikähän se mies olikaan, joka\ntähän taloon neuvoi, eihän täällä näytä välitettävän mitään. Hän päätti\nkumminkin tiedustella tarkemmin, ennenkuin lähtisi toisiin paikkoihin,\nja meni emännän luo keittiöön.\n\n-- Joko teille on pestattu palvelijat ensi vuodeksi, ettekö minua\nottaisi? esitteli Laara alakuloisena.\n\n-- Ei noista vielä ole kiirettä, sanoi emäntä. -- ja on niitä tarjona\ntäälläkin kotipuolelta.\n\nLaara oli jo vähällä heittää pyrkimisen siihen, mutta jos näin alkaa\nkäydä muuallakin, niin oli paras pyrkiä avulle asti.\n\n-- Minä en tahtoisi paljon palkkaa ja saattaisin tämän vuoden lopun\ntehdä työtä ruokapalkalla. Minä jaksan ja osaan vaikka miestenkin töitä\ntehdä.\n\n-- Enpä minä tiedä tässä olevan tarpeita, sanoi emäntä. -- Miehetkin ovat\nkauppiasten kuormia viemässä, jotka tietäisivät paremmin ulkotöistä.\n\nOlikohan se sitten tämän talon isäntä, jonka minä tapasin tullessani,\nja sehän se ohjasi tänne tulemaan, alkoi Laara selitellä, jos se\nparemmin auttaisi.\n\n-- Minkä näköinen se oli? kysyi emäntä uteliaana.\n\n-- Semmoinen isonpuoleinen, ja musta parta tuolla oli.\n\n-- Se se on ollut. Tielläkö se sinut tapasi?\n\n-- Ei kuin talossa.\n\n-- Satuitteko te samaan yöpaikkaan? kyseli emäntä yhä uteliaampana ja\nasettui tarkasti seuraamaan Laaran selitystä.\n\n-- Olin siinä minä yötä, mutta ne matkamiehet lähtivät vielä ajamaan.\n\n-- Niinkö se sitten sanoi, että mennä tähän taloon, niin siihen otetaan\npalvelukseen?\n\n-- Siihen tapaan se sanoi.\n\n-- Eikö se sanonut, että hän on tämän talon isäntä?\n\n-- Ei tuo siitä mitään. Vaan kun te tunnette, että se on ollut isäntä,\nniin ottakaa nyt työhön siksi aikaa, kun joutuu kotiin, kohta kai se\npalaa.\n\n-- No, minä sanon nyt suoraan, että ei sinun palveluspaikkasi sattunut\ntähän taloon, vaikkapa itsekin joutuisi, teki emäntä jyrkän päätöksen.\n\nLaara lopetti pyytämisensä ja alkoi aprikoida, että mitähän tämä\nemännän kyseleminen ja kylmyys oikeastaan oli. Ei siltä tehnyt mieli\nenää mitään kysyä, vaikka olisi ollut tarpeeseen, tietäisikö hän\nmuualtakaan neuvoa. -- Nyt oli edessä sama tietämättömyys kuin kotoa\nlähtiessäkin.\n\nJos Laara arvasi viivyttää pari päivää Karvolassa käyntiään, niin olisi\ntavannut isännän ja ehkä paremmin päässyt työhön. Se oli tullessaan\nsiinä toivossa, että tuo matkalla tavattu tyttö olisi heillä, mutta kun\nhäntä ei näkynyt eikä kuulunut, heräsi salainen tyytymättömyys koko\ntaloutta kohtaan. Kaikki oli moitittavaa, ei mitään, ei mitään oltu\noikein tehty.\n\n-- Mitä sinne läksit koko reissuun, kun ei täällä ilman sinua osata\nmitään tehdä mieleisesti? sanoi emäntä.\n\n-- Mistäpä tuota noinkaan sukkelaan saanee rahaa tarpeisiinsa, vastasi\nKarvonen. -- Luulisi tuon aikaa osaavan...\n\n-- Ehkei täällä olisi mitään moittimisen sijaa, jos arvasin ottaa tähän\nsen tyttömutukan, jonka olit tänne opastanut, pisti emäntä pilkalla.\n\n-- No eikö sitä saisi neuvoa puutteiselle työtä, piti mies puoliaan. --\nVallassasi kaiketi on se ollut, otit sitten tai et.\n\n-- Niinpä kun se oli minun vallassani, niin annoin mennä. Meillä ei\ntarvita semmoisia.\n\n-- Sen parempi, tee vaan työt yksinäsi, ei nyt ole leipää liiaksi.\n\n-- En minä siltä tee yksinäni, vaan otan itse, ketäpähän sitten otan.\n\n-- Ota toki itse, kerää kaikki vaivaiset ja ontuvat tähän, niitähän\nsinulla on aina ollut.\n\n-- Niitä ne on ollunna ja on vastakin. Enhän minä toki kotonani salli\nmuita etupenkille, koetan minä sitä varaa pitää.\n\nKeskustelu oli vierinyt heidän keskinäisten perheasioittensa\nkipeimmälle kohdalle. Tässä täytyi hellittää sen, johon asia eniten\nkoski, ja se lankesi isännän osalle.\n\n-- Pidä, hyvä emäntä, pääsi ja luulosi, sanoi tämä kynsille lyödyn\näänellä ja toimittautui pois toverinsa läheisyydestä.\n\nEmäntäkin salli kiistan katketa, sillä hän tiesi vanhastaan, ettei sen\njatkamisesta ole asialle mitään hyötyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen palveluspaikan löytämistä ennätti puute katsoa Laaraa suoraan\nsilmiin. Rahat olivat loppuneet matkalla, ja kun työtä ei tahtonut\nsaada, täytyi panna liikenevintä vaatekappaletta elatuksen saamiseksi.\nTuo rakas taskupeili oli täytynyt antaa pienestä leipäkannikasta. Jo\ntuli mieleen ajatus lähteä takaisin kotipuoleen, mutta mennessä\ntäytyisi kerjätä ja seutulaiset ehkä pilkkaisivat, että tuossa se nyt\non takaisin se hyvän hakija.\n\nViimeiseen asti hän pysytteli tällä Niittykylällä, odotellen\npalvelijain vuoden vaihdetta, jos silloin onnistuisi. Se onnistuikin\ntavallaan. Mutta tämä ensimmäinen paikka oli seutukunnan pahin, johon\nei koskaan saatu omasta kylästä palvelijoita.\n\nVuoden päästä siitä Laarakin erosi, kun köyhä aika oli mennyt ohitse ja\ntalolliset ottivat entisen palvelijamäärän. Selvä leipä virkisti\nihmiset melkein entiselleen, murheelliset muodot kävivät iloisemmiksi,\nnaurukin kajahteli useammin, ja rakkauden liittoja solmittiin entisellä\nvirkeydellä.\n\nToiseksi vuodeksi pääsi Laara palvelukseen Kuivatun taloon, jonka\nhaltijat olivat vakavia ihmisiä. Ensi aikoina joutui hän usein\nisäntäväkensä nuhteiden alaiseksi, kun ei ollut tottunut puheitaan\npunnitsemaan, mitä nämä kunnon ihmiset vaativat, varsinkin lastensa\ntähden, joita oli kymmenkunta, enimmäkseen vielä pieniä. Vapaata\npuhehaluaan koetti Laara tyydyttää muualla, varsinkin kun pääsi\nsunnuntai-iltoina kylän nuorten seuroihin. Mutta täällä oli vastassa\ntoiset vastukset. Yksi ja toinen alkoi jamailla hänen erimurteisia\nsanojaan, vieläpä kovaäänisen puhetavan takia nimittivät häntä\npajamieheksi. Kun Laara sai kuulla tämän uuden nimensä, niin hän ei\nsäästellyt sanoja puhutellessaan ristimämiehiä. Mutta se vain pahensi\nasiaa, nimittelijät tulivat rohkeammiksi ja pilkkaaminen levisi\nlaajemmalle.\n\nNämä vastukset vaimensivat Laaran kylänkäynnin halua, niin että häntä\nharvemmin näkyi siellä. Eivät toisetkaan tytöt häntä seuraansa\nkaivanneet, vain jotkin renkipoikaset, jotka olivat ennättäneet jo\nlaillaan ihastua ja olisivat halulla pitäneet \"pajamiehelle\" seuraa,\nmutta sepä oli ennättänyt suuttua eikä leppynyt vähään aikaan. Laara\npäätti alkaa uudella tavalla ja pyrkiä toista tietä siihen suuntaan,\nkuin oli ajatus kotipuolesta lähtiessä. Hän turvautui palvelustalonsa\ntyttäreen, Miinaan, joka alkoi olla aikaihminen, juuri rippikoulun\nkäynyt. Mutta Miinakin häntä väisteli, ehkä sentähden, että hänen\nvanhempansa olivat varoittaneet ottamasta oppia Laaran puheista ja\nkäytöksestä, ne kun menivät heidän mielestään usein kovin\narkipäiväisiksi. Näin joka puolelta ylenkatsottuna oleminen karvasteli\nkovasti mieltä, ja kun Laara itsekin alkoi huomata, mikä siihen on\nsuurimpana syynä, päätti hän tehdä toisen muutteen ja opetella\npuhettaan muodostamaan muiden mukaan, niin sanain kuin siisteydenkin\npuolesta. Mutta vaikeata tahtoi alussa olla vanhain tottumusten\nhylkääminen. Sen verran hän kumminkin edistyi, että talon haltijat\nkiittelivät hänen oppineen ja ottivat toiseksikin vuodeksi.\n\nMallikelpoisten pariin päästyään ei Laara nukkunut, vaan pani jokaisen\nsanan ja jokaisen liikkeen tarkasti muistiinsa. Lähin malliksi kelpaava\noli Miina, jossa nuoruudesta huolimatta oli jo aikaihmisen vakavuus.\nSen lisäksi oli hän kaunis, ei verevyyden eikä voimakkaan vartalon\nmuodostama kaunis, vaan tuonmallinen kaunis, joita saman sukupuolen\npuisevammat jäsenet määräilevät kamaritöille. Laara oli ensimmäisiä,\njoka siinä suhteessa katsoi Miinaa mitättömäksi, varsinkin sitten, kun\nsille alkoi sulhasia olla tarjolla. Toinen, joka vähän samaan suuntaan\najatteli, oli Miinan oma isä. Ensimmäisten sulhasten tulosta pahastui\nhän kovasti ja kummasteli, että kun ei hävetä lasten luokse tullessa.\n\n-- Antaa tuon toki vielä muutamia vuosia korviaan kuivailla, sanoi hän\nsulhaselle itselleen. -- Mikä aikaihminen siitä tulee, jos tuolla iällä\nnaimisiin mennä repsahtaa?\n\nTämä oli Kuivatun isännän mielipide, eikä se siitä luopunut, vaikka\ntytön pyytäjä olisi ollut kuinkakin hyvä. Hänen laskujensa mukaan olisi\ntytön pitänyt olla vähintään kahdenkymmenen vanha, ennenkuin sille sopi\nmainita sulhasista. Sitä ennen tehty naiminen on yhtä paljon kuin\nummessa silmin ampuisi. Jottei uusia tahtojia tulisi, pidätteli hän\nMiinaa kotona kaikista syrjässä liikkumisista, siellä vaan on hyvä\nyhtymään, kun on Luoja tavallisen näön antanut.\n\nTalvella sitten oli Miinan serkun häät loitompana, Rannan kylässä,\njonne häntä hakemalla haettiin morsiustytöksi. Kauan saivat houkutella\nmenon lupaa isältä ja sillä varmalla varoituksella hän viimein päästi,\nettä pitää olla lasten joukossa. Mutta kylläpä hän Miinan takaisin\ntultua katui tekoaan, kun näki olevan kyytimiehenä tuntemattoman nuoren\nmiehen.\n\n-- Kuka se on tuo sinun kyytimiehesi? kysyi hän tahallaan ihan\nensimmäiseksi.\n\n-- Se on siltä samalta kylältä Pajusen talon Reittu-niminen poika,\nselitti Miina vähän hämillään.\n\n-- Miksikä ne omaiset eivät tuoneet, jotka veivätkin, kun syrjäisten\npitää sinua kuljetella?\n\nMiinan täytyi vähän valehdella, että kun ne eivät itse joutaneet, niin\npalkkasivat tämän, vaikka hyvin tiesi, että muut syyt ne olivat kyytiin\nkäskeneet. Sitäpä isäkin epäili eikä osoittanut mitään ystävyyttä\nvieraalle. Hänelle ei saanut laittaa ruokaa muualle kuin muiden kanssa\nyhteen tuvan pöydälle, ja nukkumapaikan neuvoi isäntä itse omain\npoikainsa ja rengin yhteiselle vuoteelle. Vieras poika olisi mielellään\nsuonut toisin kohdeltavan ja istuksi allapäin vielä pitkän aikaa lampun\nääressä, kun muut asettuivat vuoteilleen.\n\n-- Eikö vierasta nukutakaan? kysyi Laara karsinan puolelta tupaa, jossa\npäätään kampaillen istui vuoteensa reunalla.\n\n-- Ei tuo niin erittäin nukuta, sanoi Reittu tarkastaen puhetoveriaan,\njoka parhaillaan leyhäytteli tukkaansa taaksepäin ja alkoi sitä sitoa\npalmikolle.\n\n-- Taitaa sitten olla matka mielessä, jatkoi Laara nauravalla äänellä.\n\n-- Ei tuosta siitäkään, kun on kerran hevonen tallissa.\n\n-- Jos ei hevosella, niin jalkaisin.\n\nReittu katsoi poikain vuoteelle ja ne näyttivät nukkuvan. Sitten hän\nsiirtyi hiljaa lähemmäksi puhetoveriaan.\n\n-- Mihinkähän se, minun kyydittäväni nyt iltamassa katosi? kysäisi hän.\n\n-- Se on toisten pikku tyttöjen kanssa tuolla kamarissa.\n\n-- Pikku tytöksikö se Miinakin vielä arvataan.\n\n-- Niin se tämän talon isäntä arvaa ja suojelee kaikki nämä tyttönsä\nhyvin tarkasti.\n\n-- Eikö se ketään suvaitse?\n\n-- Ei se sille omalleen suvaitse vielä ketään, eikä tuo olekaan oikein\naikainen.\n\n-- Kuuluupahan jo käyneen sulhasia.\n\n-- Isäntäpä epäsi kerrassa puhumasta.\n\n-- Ei se aina sitä tee. Mutta jos minä en saisi tällä tiellä enää mitään\nsille Miinalle sanotuksi, niin pyytäisin puhumaan, että tulisi nyt ihan\nvarmaan näille ensi maaliskuun markkinoille, niin siellä tavattaisiin.\n\n-- Teillähän taitaakin jo olla valmiit liitot, sanoi Laara koettaen\nnauraa.\n\n-- Eihän niistä vielä osaa sanoa, miten sitten tuonnempana, sanoi Reittu\nosaksi myöntäen.\n\n-- Pitää toki sitten sanoa, virkkoi Laara äänellä, josta kuului peitelty\nkateus.\n\nÖljy oli lampusta palanut kuiviin, niin että valo vaipui yhä\ntummemmaksi. Reittu katsoi kelloonsa.\n\n-- Lamppu näkyy heittävän meidät pimeään, sanoi hän, pitääkin tässä\nasettua hiljaa.\n\n-- Eihän pimeä haastelua hidasta, huomautti Laara -- vaan taitaa ajatukset\npyöriä siinä matkatoverissa.\n\n-- Ei nuo niin haitalle asti.\n\nKeskustelu alkoi Reittua laiskottaa ja hän siirtyi entiselle paikalleen\npöydän päähän, riisui vaatteitaan vähemmäksi ja painautui poikain\nvuoteelle. Aamusella nousi hän heti isännän tupaan tultua ja puuhaili\nlähtöään, mutta kiellettiin odottamaan kahvin joutumista. Viipyminen\noli mieleen, sillä aikaa sopi hakea tilaisuutta sananvaihtoon Miinan\nkanssa, joka supistui kuitenkin hyvin vähään. He ennättivät vain\nvahvistaa markkinoilla yhtymisen.\n\nMutta isäpä arvasi tehdä häiriön sille liitolle, kun ei laskenutkaan\nMiinaa ensi päiväksi, vaikka tämä kuinka olisi pyytänyt.\n\n-- Mitä ne lapset tekevät markkinoilla, vielä vähemmän ensi päivänä,\nsanoi hän. -- Toisena päivänä jos pistäytään.\n\nLaarapa ei tyytynyt heittämään käyntiänsä viime päivään, vaan palkkasi\nsijaisen ja meni muiden reessä. Hän pukeutui parhaisiin vaatteihinsa,\neivätkä ne olleetkaan enää mitättömät, kun hän oli kaikki ansionsa\nsäästänyt niihin ja värien puolesta valinnut näyttävintä. Miina oli\npyytänyt viemään sanan sille, joka häntä odottaa, ja Laara lupasi\ntoimittaa.\n\nMennessä muistui mieleen kotipuoli, kun oli tullut ajatelleeksi, että\ntäällä ehkä tapaa joitakin niiltä tienoin. Sietäisi niiden muassa\nlähettää terveisiä vanhemmille, mutta eipä hänellä toisekseen ole\nniille mitään sanomista. Hän päätti heittää sen tuuman sikseen ja meni\nperille päästyään ensiksi tapaamaan Reittua puhutusta paikasta. Aamusta\npäivin oli tämä siellä uskollisesti odottanut. Laaran nähtyään luuli\nhän kohta muitakin näkevänsä ja kysyi:\n\n-- Jäljellekös Miina jäi?\n\n-- Ei se tulekaan, ilmoitti Laara nauraen.\n\n-- No miksikä?\n\n-- Ei kuuluttu lapsia kaivattavan markkinoilla, niin kuulin isännän\nsanovan.\n\n-- Vai niin, ihmetteli Reittu. Eikö huomennakaan?\n\n-- Sittenpähän näkee.\n\nLaara naurahti salaperäisesti, mutta toinen oli aivan pahoillaan. Hän\nvei Laaran kahville tiedustellakseen sitten enemmän.\n\n-- Sano nyt totuus, että pääseekö se huomennakaan tulemaan.\n\n-- Johan minä sanoin, että sittenpähän näkee, vai eikö se markkinain\nvietto käytä vähääkään ilman sitä? kiusoitteli Laara.\n\n-- Miksikä ei, mutta olisin minä sen toivonut olevan... On se sanonut\nsinulle...\n\n-- Sanoihan se, vaan täytyy tuon verran kärsiä. Mennään kävelemään, niin\nsiellä puhun tarkemmin.\n\n-- Niin kyllä. Minä maksan tuon kahvin.\n\nLaara kiirehti jo edeltä ulos ennättääkseen porttikäytävän kupeella\ntarkastaa vaatteustaan ja taskupeilin avulla asettaa huivin parhaan\nmukaan. Reitun jouduttua lähtivät he astumaan rinnatusten katua\ntavaratorille päin.\n\nKaikenikäistä ja -näköistä joukkoa virtaili yksitellen ja ryhmissä\nsinne jos tännekin. Tuossa tuli joukko nuorta väkeä, ja ohi mennessään\nhe naurahtivat Reitulle tervehdyksen asemesta.\n\n-- Oliko ne tuttavia? kysyi Laara.\n\n-- Olivat.\n\n-- Tunteeko ne Miinan?\n\n-- Miksikä?\n\n-- Niin, etteivät nuo liene minua siksi luulleet.\n\n-- Mitäpä tuo haittaa, jos luulisivat.\n\n-- Haittaa se toki, kun toinen kuitenkin pitäisi olla, naureli Laara. --\nTuota en ollenkaan tullut ajatelleeksi yhteen matkaan lähtiessä.\n\n-- Vähätpä niistä markkinoilla, sanoi Reittu. -- Mennään pois.\n\nHe kävelivät tavararekien ohitse ja tarkastelivat yhtä ja toista\nsilmälle mieliksi.\n\n-- Nuo mahtaa olla makeita, sanoi Laara hyväillen kiiltolangalla\nkäärityitä karamellipötkyjä.\n\nReittu arvasi, että Laaran tekee niitä mieli, ja osti muutamia.\n\n-- Pannaan täältä toista lajia, esitteli myymämies. -- Jos lienee vielä\ntämä tyttö morsiamenne.\n\n-- Sitäpä ei näin joukossa sanota, vastasi Laara teeskennellen.\n\nHe siirtyivät yhä eteenpäin, kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan.\nTavaralauhkojen edustalla tungeskeli ostajia, kultasepän myymälän\nedessä seisoi vain joku nuori mies tarkastellen sormuksia.\n\n-- Ketkähän onnelliset tuolta saanevat sormeensa, virkkoi Laara\nkaipaavalla äänellä.\n\n-- Sattunee tuolta jotkin saamaan, vastasi Reittu ajatellen samassa,\nettä kunpa Miina olisi.\n\nHän odotteli, että jos Laara itsestään siitä alkaisi kertoa, kuten oli\nluvannut, mutta eihän tuo aloittanut, alkoi vain tuumitella panoraamaan\nmenoa.\n\n-- Entäs se Miinan tulo, sinä unohdit sen, täytyi jo muistuttaa.\n\n-- Niinpä kyllä, vaan onhan tässä vielä aikaa. Mennään panoraamaa\nkatsomaan.\n\n-- En malta enää, täytyy kääntyä kortteerille, vaan kyllä minä maksan\novirahan, jos Laara menee.\n\nLaaran täytyi lopettaa vitkastelu ja sanoa mitä tiesi, kun näki, ettei\nsiltä kuitenkaan saa sitä unehtumaan. Vastahakoisesti lupautui hän\nviemään terveisiä ja tulokehoituksia Miinalle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHeti kesän tultua ajoi Reittu, puhemies muassaan, Kuivatulle\nsulhasiksi. Isän puolelta ei ollut paljon toivon tilaa, mutta yrittää\ntuli, kun asianomaiset itse olivat jo aikoja niin päättäneet.\n\n-- Kyllä tulitte liika aikaisin, sanoi Miinan isä ensi sanakseen, kun\ntietoon pääsi. -- Antaa hänen vielä varmistua.\n\n-- Avioliitto ei aikaisuudella mene pilalle, vastusteli puhemies. -- Nämä\nkuuluvat jo olleen kihloissa kevätmarkkinoilta asti, niin luvatkaa vaan\npois.\n\n-- Sitten en lupaa senkään vertaa, koska tässä on jo rosvon konstia\nkäytettynä, rupesi hän lujemmaksi.\n\n-- Tuopa Miina pois, mitä olet ottanut, ja se on sillä hyvä pitkäksi\naikaa. Kaikkea pitää kuulla! Minä olin neljännelläkymmenellä, kun menin\nnaimisiin, ja peloittaa tahtoi silloinkin. Mutta näiden pitäisi päästä\nnaimisiin, vaikkei syrjäinenkään heistä ymmärrä enempää kuin\nkananpojista, että kukkojako ne ovat vaiko kanoja, vielä vähemmin he\nitse. Ajatelkaahan vielä vuosi tahi kaksi, kun on isän koti\nkummallakin.\n\nEivät siinä auttaneet selitykset eikä mitkään. Miinankin täytyi tuoda\nkihlat pois, ja silloin saivat vieraat mennä, jos halutti. Reittua\nhävetti kovasti, kun hänetkin niin lapseksi arvattiin, ja harmitti\nkihlojen takaisin ottaminen, kun Miina olisi ne niin mielellään\npitänyt. Hän olisi salakättä antanut ne takaisin, mutta ei sattunut\ntilaisuutta. Täytyi turvautua Laaraan, jonka puheille oli soveliaampi\npäästä talon väen huomaamattakin. Tämä lupasikin toimittaa niin, että\nMiina tulee iltasella hänen aittaansa, joka on tallirakennuksen\nsuojassa, joten sinne voi päästä muilta salaa.\n\nReittu lähti puhemiehineen ajamaan, mutta he eivät menneet pitkältä,\nkun asettuivat muutamaan taloon yöksi. Sanoivat hevosen jalkain\nheltyneen, joten sillä ei raaski yötä myöten ajaa. Toinen mies kääntyi\ntästä jäljilleen ja oli vähän jälkeen ilta-asettumisen takaisin. Hän\ntuli varovasti ja meni kartanon taitse tuonne yhtymäpaikalle. Hiljaapa\nne ovat, ajatteli hän kuunneltuaan oven takana. Hän kopautti, mutta ei\nkuulunut sittenkään. Jokohan narrattiin, ajatteli Reittu ja sanoi\njonkun sanan kopauttaen samalla. Jo kuului liikettä, joku lähestyi ovea\navaamaan. Varmaan se on Miina. Mieli tuntuu niin hyvältä, kun saa\npuhutella ketään pelkäämättä ja antaa kihlat takaisin. Hän puristi heti\noven raolle päästyä avaajan kättä mitä ystävällisimmin, vaan huomasi,\nettä se olikin Laara.\n\n-- Ka, Laarahan se... Missäs Miina?\n\n-- Oli se täällä, vaan kutsuivat pois, selitti Laara huolettomasti\npainaen oven kiinni.\n\n-- Vai niin, virkkoi Reittu pettyneenä ja istuutui vaatekirstun\nkannelle.\n\nLaara oli varustanut kynttilänpään ja sytytti sen palamaan. Sitten hän\nistuutui sänkynsä reunalle, päällään melkein punainen hame ja valkea\nnuttu, johon oli ommeltuna pitsiä kaulukseen ja hihansuihin.\n\n-- Jopa tämä matka meni vätykselleen, virkkoi Reittu vähän aikaa\najateltuaan.\n\n-- Mitä tuosta huolii, tapaahan tuommoisia, lohdutteli Laara.\n\n-- Mitenkä niin? kysyi Reittu.\n\n-- Noinpa rikkaita. Ei kaiketi sille tule monta markkaa perintöä, kun on\ntuommoinen lauma noita pienempiä.\n\n-- Jospa ei tulisikaan, vaan muuten se on niin...\n\n-- Mitäpä sillä muuten hyvin tekisi, kitulias kutjake.\n\n-- Onkohan se kitulias? kysyi Reittu kohoten tarkkaavaisemmaksi.\n\n-- No, jospa minä tuon nyt jo sanon, että kyllä se on kitulias, vahvisti\nLaara. -- Näkeehän sen ulkoapäinkin. Eihän kenenkään terveen ihmisen\nkasvot ole noin valkeat, on niissä toki punakkata enemmän. Sen\nvuoksihan se isänsäkään ei antaisi vielä mennä naimisiin, kun tietää\nsen kivulloisuuden.\n\n-- Jokohan tuo asia olisi niin? epäili Reittu.\n\n-- Niin se on, vahvisti Laara mitä ystävällisimmin. -- Jo toki on toista,\njos ottaa terveen, vaikkapa sillä ei olisikaan niin paljon perinnöitä.\n\nReittu ei ensinkään tarkastanut viimeistä esitystä, kun tuo Miinan\nkivulloisuus oli niin äkkiarvaamatta valloittanut mielen ja pani\najattelemaan. Laara ei häntä enää puheillaan häirinnyt. Hän nojautui\ntoisella kyynärpäällään tyynyyn, jossa puoleksi nukkuvan asennossa\nhänen pyöreä leukansa tuli huomattavasti näkyviin. Kynttilänpäätä\npiteli hän toisessa kädessään ja kuljetti sitä kahtaanne päin, seuraten\nsilmillään liekin kallistelua. Hän liikutteli sitä vuoroin ylös ja\nalas, niin että tuli yritteli sammua.\n\n-- Mitenkähän minä nyt oikeastaan tehnen, sanoi Reittu kotvan aikaa\najateltuaan.\n\n-- En uskalla sanoa, virkkoi Laara. -- Vaan jos itse olisin poikana, niin\nkyllä sitten tietäisin.\n\n-- No mitenkään tekisit? arveli Reittu vilkastuen. -- Kääntyisitkö\nuudestaan takaisin, vai menisitkö kestään huolimatta Miinaa etsimään.\n\n-- Sitä en ymmärrä, sanoi Laara tekeytyen hyvin neuvottomaksi. -- Ehkä\nen ... no en minä siihen uskalla...\n\nHän ei todellakaan uskaltanut, vaikka mieli teki sanoa.\n\n-- Vaan minä teen kumminkin niin, että käyn tuolla tuvan puolella, teki\nReittu päätöksen.\n\nLaara ei virkkanut siihen mitään. Yksin jäätyään nousi hän\ntyytymättömänä ovea kiinni panemaan ja paiskasi vihaisesti lukkoon.\n\nUlkona oli melkoisen valoisa. Reittu lähti kiertämään asuinhuoneiden\ntaitse kartanolle, ja ilokseen huomasi hän Miinan olevan valveilla ja\nistuvan keittiön akkunan edessä. Heti kiipesi hän kiveyksen päälle,\npidellen käsillään akkunan pielistä.\n\n-- Takaisinko sinä käännyit, kuului kuiskaus sisäpuolelta.\n\n-- Niinhän minä käännyin, etkö sinä sitä tietänyt?\n\n-- En minä arvannut.\n\n-- No, semmoistako se olikin, ihmetteli Reittu. -- Eiköhän sinne\nsisäpuolelle uskaltaisi tulla?\n\n-- Eihän se olisi luvallista, vaan jos pääsisit hiljaa, niin minä tulen\novia avaamaan.\n\nVanhempikin väki oli päivän tapahtumista puhellessaan valpastunut, niin\nettä kuuli joitakin ripseitä ja epäilyttävän varovaisen ovien\navaamisen. Isäntä nousi katsomaan ja tuli Miinan huoneeseen, jossa ei\noltu kuin vasta puheen alussa.\n\n-- No eihän siitä erosta tullutkaan mitään, sanoi isäntä nuhtelevalla\näänellä.\n\nToisilla ei ollut sanaa suuhun tulevata.\n\n-- Tämä asia näyttää nyt lähtevän huonolle jäljelle, jatkoi isäntä. -- Jos\nteidän ei sovi lopettaa seurusteluanne, niin parempi lienee, että\nmenette yhteen, mutta sillä puheella, ettei saa tulla minulle\njäljestäpäin valittamaan, käyköön hyvästi tai huonosti. Nyt on omassa\nvallassanne.\n\nIsäntä heitti heidät kahden, muistuttamalla lopuksi, että tällä kertaa\non levon aika, puheet pitää lopettaa lyhyeen ja mennä pois.\n\nRakastuneita hävetti tämä kohtaus; se tuntui alusta kylmältä kylvyltä,\nmutta pian he selvisivät ja kihlat vaihdettiin entiselle haltijalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksykesällä joutuivat häät. Ensin ei ollut aikomus kutsua ketään\nvieraita, mutta sitten rupesi arvo vastustelemaan. Ehkä alkaisivat\nnaapurit nauraa, että niinpä laittoivat tyttärensä kuin kerjäläisen\ntaipaleelle. Siihen lisäksi muistui mieleen entisiä pitovelkoja. Viime\ntalvena he olivat olleet Kuhjolan emäntävainaan hautajaisissa, ja nyt\noli tuo Kuhjolan isäntä, Matti, ensimmäiseksi kutsuttava. Karvonen ei\nollut Kuivatun isännän mieliystävä, mutta eihän sitä viitsinyt olla\nkutsumatta emännän takia ja kun oli oltu niiden häissä. Likeisimmät\nnaapurit kuuluvat ilman muuta pitovieraihin, ja ennen kaikkea omaiset.\n\nHäiden alussa istuskelivat vieraat vähäpuheisina. Vaimoväellä oli aina\njotain, miehet tuhrasivat parhaasta päästä piippuinensa, yhtyen silloin\ntällöin vierustoverinsa kanssa vaihtamaan pari sanaa vuodentuloista ja\nilmoista. Suuhun saatua alkoi vähitellen miestenkin seura vilkastua,\npieninkin hauskuus jo nauratti. Ei tarvinnut sen kummempaa tapahtua\nkuin että Karvonen istuutui mustine partoineen vanhan Kuhjolaisen\nrinnalle ja alkoi tälle hiljaa supatella. Katsojat näkivät näiden\nkumpaisenkin kasvoista, mitkä asiat ovat puheena. Tämän yksinkertaisen\nleskiukon rinnalla oli Karvosen hyvä näyttää sukkeluuttaan. Ukko vain\nenimmäkseen kuunteli, ja turpea naama myhähteli silloin tällöin\nnauruun, kun toinen kiihkeästi ja viekkailla silmäniskuilla koetti\nsaada selitettäväänsä asiaa vaikuttamaan. Nykäisipä jo nutustakin\nja viittasi salaisesti Laaraan, joka kulki siitä ohitse\nkahvitarjottimineen. Uteliaita olisi tunkeutunut lähelle kuuntelemaan,\nmutta Karvonen ajeli niitä ulommaksi. Kiireesti pistäytyi hän talon\nmieheltä ryyppyjä saamassa ja joutui kahvin tarjoomisajaksi entiselle\npaikalleen. Kun Laara joutui tarjottimineen sille kohdalle, alkoi\nKarvonen hitaasti käsitellä kuppeja, jotka tahtoivat ottaessa\nkaatuilla, kun ei joutanut niin alas katsomaan.\n\n-- Nosta sinä leskimies pääsi pystympään, kiihoitteli hän Kuhjolaista. --\nNo niin, ihasteli hän, kun toinen oli mieliksi vähän kohentautunut.\nKatselepas, niin eikö veresi ala jo vähän liikahdella tuommoisia\nlihavaleukaisia tyttöjä nähdessäsi.\n\nLaara ei ollut huomaavinaankaan koko puhetta eikä antanut teeskennellyn\nvakavan muotonsa vähimmästäkään vaihtua. Ainoastaan jos nuoret pojat\njotain hauskaa sanoivat, silloin hän suupielten liikahduksella naurahti\nja antoi silmäluomiensa vähän loitota toisistaan ja taas verkalleen\npainua tuohon salaperäiseen pienuuteensa.\n\nEmäntien puolta kiertäessään ei Laara ollut yhtä huolellinen\nammatissaan. Siellä hän ei yrittänytkään tavoitella edeltäpäin\nneuvotuita, kohteliaita tarjottimen liikkeitä: tuoda töräytti vaan\nottajan eteen, milloin lähemmä, milloin ulomma, ja katseli siinä\nseistessaan noiden \"onnen saavuttaneiden\" vaatteita ja täyteläisiksi\npaisuneita vartaloita, ja silloin mateli mielessä salainen kateus.\nYhdenkin tiesi näistä olleen niin köyhän kuin hän nyt, mutta tuossa se\nistui arvokkaana toisten rinnalla eikä näyttänyt hänestä välittävän\nenempää kuin nuokaan toiset, otti vaan mitään puhumatta ja katsomatta.\nTätä kohtaan tuntui kateus suurimmalta.\n\nLaara oli päässyt kahvin kantajaksi pyrkimällä ja toivoi, että siitä\ntoimesta joutuisi parhaiten ottamaan osaa nuorten iloihin. Siinä hän\nkumminkin pettyi sillä loma-aikoina käskivät keittiöön astioita\npesemään ja kantamaan sieltä takaisin sinne, missä niitä tarvittiin.\nSivumennen jouti vain katsomaan toisten tanssin humakkata, ja jos\nseisahtui maille odottamaan pyytäjää, sattui sitä hyvin harvoin.\nToisilla siihen sijaan oli alituinen meno, yksi jos heitti, niin kohta\ntoinen ojensi kättään. Morsian ja sulhanen siellä etumaisina\nhyppelivät, eivätkä nekään välittäneet mitään, vaikka olivat ennen\nkäyttäneet apulaisenaan... Niin .. no ... siitä ne ... samapa se,\najatteli Laara.\n\nIllempana, kun hämärä muutti loukkopaikat vähemmän valoisiksi, huomasi\nLaara olevan hänenkin suosijoitaan, mutta ei ilahduttavinta laatua. Kun\ntuolla hämärässä porstuassa kosketti ensi kerran kaulalle suuri käsi ja\nsamalla työntyi jotenkin lähelle parrakas naama, yritti Laara parkaista\nsuun täydeltä ja pudottaa kantamuksensa lattialle. Loukkaantuneena\npuhkuen meni hän kamariin, jossa oli talonväkeä sekä muutamia emäntiä,\nja tunsi mielensä byvittyvän, kun saa noiden muutamankaan arvoa vähän\nalentaa.\n\n-- Kaikenlaisia ukkoja ne tuovat pitopaikkoihin, julkaisi hän.\n\n-- Minkälaisia ukkoja? alkoivat jotkut udella.\n\n-- Semmoisia, joilta ei saa rauhassa liikkuakaan, jatkoi Laara päätään\nkeikautellen.\n\nJokainen vähän ällistyi, mitä siellä on tapahtunut.\n\n-- Olkoot jos kuinka pitkäpartaisia, niin pitää minut nähdä alalleen,\nkiihtyi Laara valaisemaan asiata, kun huomasi että vaikuttaa se.\n\nJokainen jo alkoikin ymmärtää, mutta ei yksikään rohjennut tarkemmin\nkysyä, kun pelättiin olevan seurassa liian läheisiä. Toiset jo nousivat\nsiirtyäkseen toisiin huoneisiin, paikoilleen jääneet rykästelivät\npuheen puutteessa.\n\n-- Vai on täällä semmoisia, jotka eivät näe Laaraa alalleen, tarttui\nKarvosen emäntä Laaran puheeseen. -- Eikö nyt tekisi mielesi meille\npalvelukseen?\n\nTämä odottamaton kysymys pani Laaran suun aivan äänettömäksi. Ylpeänä\nja vihoissaan hän lähti toisiin huoneisiin. Mutta tuo tehty valitus ei\ntuonut mitään hyötyä, hämärissä käytävissä saattoi kohdata äskeisiä\nvastuksia. Uutta valitusta ei tullut tehdyksi, kun ensimmäinen kävi\nniin nolosti. Nyt hän oli kerrassaan herennyt luottamasta\nvaimonpuoleisiin, niin nuorempiin kuin vanhempiinkin. Ne halveksivat\nhäntä aivan kaikki, mutta mitenkäpä niille saanee kostetuksi, ne ovat\nniin arvokkaita olevinaan.\n\nEnsimmäinen oli kotiinsa kiirehtimään Karvosen emäntä, ei niin omasta\npuolestaan, vaan että saisi pois miehensä häpäisemästä ihmisten pitoja.\nMutta tämäpä ei ollutkaan niin halukas, kun oli vasta päässyt oikealle\njuhlatuulelle ja löytynyt monipuolista huvia. Muiden liikkeiden tähden\noli Kuhjolan isäntä jäänyt vähälle puhuttelulle ja nyt lähdön edellä\ntäytyi sitä palkita. Monta kertaa meni emäntä ulos, mutta vielä täytyi\npalautua, eihän se tullut. Kärsimättömänä tarttui hän jo käsipuoleen\nkiinni viedäkseen puoliväkisin.\n\n-- En minä raskisi vielä lähteä pois tuon ukon luota, toimitti se\nvastakynttä karhitessaan. -- Se taitaa jo ruveta katselemaan noita\ntyttöjä, vaikka siinä ensin alapäisenä istua luuhotti.\n\n-- Anna katsella, jos katselee, mutta sinä joudat hyvin kyllä,\nkiukutteli emäntä ja kiskoi mukaansa.\n\nYmmärtämättömät heidän menolleen naurahtelivat, mutta toiset katselivat\nsurkutellen.\n\n-- On niitä miehiä jos minkälaisia, alkoi puhe muutamassa vaimojen\njoukossa.\n\n-- Onhan niitä, myönsi toinen. -- Vaan tuo Miina taisi saada hyvän miehen.\n\n-- Ei tuosta ole kuulunut erittäin pahoja, vaikka ainahan niitä naimisen\naikana ollaan jotain löytävinään, sanoi eräs emäntä, joka oli Reitun\nkotiseuduilta. -- Kertoo nuo jotkut nähneensä sen jolloinkin ryyppyisenä,\neivätkä sano olevan ahkerinta laatua työntekoon.\n\n-- No kyllä se niistä korjautuu, kun tuosta vielä miehistyy, niin että\nalkaa oma ahneus tulla.\n\n-- Ehkäpä sen isä paneekin nämä eri paikalle asumaan, siihen jääpi vielä\npari poikaa kotipaikallekin.\n\nKeskustelu taukosi, sillä nyt valmistautui morsiusjoukkokin lähtöön.\nMatkaa oli sulhasen kotiin pitkänlainen syöttöväli, mutta kovasti ajaen\nei siinä mennyt monta tuntia, ja syyskuun kuutamo valaisi tietä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKuhjolan talo oli Niittykylältä vähän erillään, pienen soikulaisen\nlammen rannalla. Talon eteläpuolta varjosti metsäinen vaara ja supisti\nviljavainiot kapeiksi ja pitkiksi lammen rantaa vasten. Lyhimmän päivän\naikana kulki aurinko vaaran suojassa, nousun aikana vain joku säde\nyletti katon harjoihin asti.\n\nTässä suojaisessa paikassa asui tuo vanha, leskeksi jäänyt Matti\nKuhjonen. Lapsetkin hänellä olivat jo aikaihmisiä, eikä niitä ollut\nenää kotona kuin Tuomas-niminen poika. Toinen poika oli mennyt vävyksi\nja asui vaimonsa kotitalossa. Tyttäret olivat myös naimisissa, niin\nettä jäljellä oli vain nämä kaksi miestä, kumpikin tyyniluontoisia.\nTuomaallakaan ei ollut vaimoa, sitä ei hän tullut ottaneeksi\nkirappaluontoisen äitinsä eläessä, sille vastukseksi, ja nyt epäilytti,\nmiten lienee, kun ei isä käske, jos itse aikonee hakea. Sillä tavalla\npysyi talo emännättömänä, ja syrjäiset arvelivat menevän sen sillä\nlailla vielä hyvän aikaa.\n\nEmäntävainaja oli pikaisen luontonsa takia tullut usein muuttaneeksi\npalvelusväkeään, varsinkin viimeisinä ikävuosinaan, ja uusien\ntiedustelussa oli hän käyttänyt apulaisenaan Lamminpään mökin Piattaa,\njoka asui miehensä ja lastensa kanssa jotenkin lähellä, peltojen\npäässä. Piatta huolesti vielä nytkin entiseen tapaansa, ja kun hänen\nmökilleen tuli Laara muutamana pyhänä, lähtivät he Kuhjolaan, ja tämä\npestattiinkin siihen emäntäpiiaksi. Laara ei puhunut menostaan\nkellekään, mutta pian se tuli ilmi, ja seutulaiset alkoivat arvailla,\nmiksikähän tuo kylähaluinen Laara menee noin syrjäkolkassa olevaan\ntaloon, seköhän emäntäpiian paikka sitä yksistään niin miellyttää.\n\nKun isännän Ulla-niminen tytär pääsi tämän tietoon, tuli hän asioikseen\nsiitä puhumaan.\n\n-- No, ettekö te enää muita saaneet, kun tuon möttösen otitte, torui hän\nisäänsä.\n\n-- Se kun sanoi ennättävänsä kaikki askareet yksinään, ettei kuin\nkiireimpinä aikoina pitää vähän toveria, puolusteli ukko.\n\n-- Ei se ennätä ja jos ennättäisikin, niin eihän se osaa, tuskin lienee\neläessään keittänyt, moitti Ulla yhäkin. -- Parempi olisi, jos ottaisitte\njonkun vanhemman ihmisen.\n\n-- Mikäpä niitä enää muuttelee, jurisi isäntä miettiväisenä. -- Osannee\ntuo toki keittää, näyttäähän tuo virkeältä ihmiseltä, ja jos ei, niin\npääseehän tuosta vuoden päästä.\n\n-- Sittenpähän näette, vaan uskokaa pois, pääsemättömissä siitä vielä\nolette, ennusteli toinen yhäkin.\n\nIsäntä olisi jo saattanut myöntää tyttärensä tuuman oikeaksi, mutta\nasiassa oli se este, että Laara oli tullut pestatuksi, eikä viitsinyt\nlähteä peruuttamaan.\n\nKekriltä muutti Laara Kuhjolaan ja pani heti kohta kaikki taitonsa\nliikkeelle, kun oli kuullut, että häntä on käyty moittimassa\nosaamattomaksi. Toisinaan tahtoi tulla liian kiire, kun olisi pitänyt\nkaikki ennättää ja vieläpä niin, ettei siitä kuuluisi moitteita.\nSilloin täytyi käyttää mökin Piattaa apulaisena. Siltä sai vielä työn\nlisäksi muitakin neuvoja ja tietoja.\n\n-- Onko Piatta kuullut, mitä ne talon poissaolevat omaiset sanovat\nminusta? kyseli Laara kahdenkesken.\n\n-- En minä ole kuullut nyt mitään, rauhoitteli Piatta.\n\n-- Kuuluu se Ulla-niminen tytär käyneen täällä minua moittimassa ja\nnimittelemässä, harmitteli Laara.\n\n-- Joutavata kaiketi se on ollunna. Onhan tässä nyt tehtynä työt\nniinkuin ennenkin, tai vähän paremmin. Vaikka en minä saata entisiäkään\npiikoja moittia, hyviä minulle ovat olleet. Tämäkin viimeinen\nemäntäpiika pisti milloin voimurun, milloin lihakipeneen lapsille. Vaan\nen minä ilman ole ottanut mitään, käsitöitä tein milloin mitä, kulloin\nkuta, sillä eihän palvelijalla ole aikaa kaikkeen.\n\n-- Niin se on, vahvisti Laara, -- ei sitä näy ennättävän. Minullakin on\nollut syksystä asti ompelus mielessä, vaan ei sitä ennätä.\n\n-- Anna sinne mökille, kyllä minä teen, sanoi Piatta.\n\n-- Ei sitä viitsisi muilla teettää, se on niin halpaa työtä, epäröi\nLaara.\n\n-- Kyllä minä teen jos kuinka halpaa. Onko se paikkuuta?\n\n-- Ei. Se olisi vain semmoinen hame.\n\n-- Hameko? Mitä halpaa työtä se olisi? Olenhan minä emännillekin\nommellut hameita. Villainen vai pumpulinen se olisi?\n\n-- Karttuunia se on. Ja sitten siihen pitäisi panna vähän toplinkia ja\ntikata täkin tapaan.\n\n-- Noo, kyllä minä semmoisiakin, naurahti Piatta. -- Onhan kaikkia\ntarpeita?\n\n-- On muita, miten tappurat riittänee, niitä ei ole kuin yksi\nnyytillinen.\n\n-- Minulla on lisää, jos niinkuin loppumaan rupeisivat.\n\n-- Sepä hyvä... Antaa tulla hyvän vahvuisen... Viivytelkää hämärään\nasti, niin minä laitan ne yhteen nyyttiin ja vien tuonne pihaladon oven\npieleen, josta saatte ottaa.\n\nKun Piatta palasi mökilleen, oli hän aivan hiessä päin kantamisesta.\nKapeasta ovesta ei kuorma tahtonut mahtua kulkemaan, kun hameeseen oli\nkatsottu tarvittavan tappurain ja karttuunin lisäksi monta muuta lajia.\nNyytistä ilmestyi ensin iso leipä, sitten vasikan takapaisti ja porsaan\npääpuolisko, sekä parit hajanaisia sukkia, täynnä villoja. Kun Piatta\noli vakuuttanut tekevänsä halvempiakin töitä, uskalsi Laara pistää\nvanhat sukatkin mukaan kysymättä.\n\nNäihin töihin ei ollut aikaa ja mikä vähän oli, sen tarvitsi\niloitakseen. Etupäässä olisi Laara halunnut koettaa kuntojaan muiden\nkanssa. Omassa sukupuolessa ei löytynyt enää vertaista, ja sen vuoksi\nolisi ollut yritettävä miesten kanssa. Mutta Kuhjolassa näytti olevan\nkaikkein vähimmin tilaisuutta tähän huviin. Isännästä ei ollut\nvanhuuden takia ajattelemistakaan, Tuomas taas oli liian vakava\nleikkiin antautuakseen, ja renkipoika huono kutus ja sen lisäksi liian\nhalpa käsitellä leikilläkään. Toisinaan sitä Laara nutisti lattiaan ja\nkutkuttelemalla kidutti hyvän aikaa, jos ei ollut muita kuin Tuomas\nmailla, jota poika rukoili aina avukseen. Mutta Tuomas oli säälimätön,\nkatsoi vain ja naurahteli, vaikka poika pyöri keränä lattialla käsissä.\nIrti päästyään se läähätti ja moitti Tuomasta auttamattomuudesta.\n\n-- Mitä sinä antaudut sen käsiin, juokse pakoon, neuvoi Tuomas.\n\nPoika ei olisi mielellään pakoon lähtenyt, se tuntui miehen puolesta\nniin häpeältä. Hyvin usein ei Laara viitsinyt tuota kiduttaa, hän keksi\nkeinoja päästäkseen voimallisemman kimppuun, ja viimein se keino\nlöytyikin.\n\n-- Mihinkähän minulta lakki hupeni? kaipaili kerran Tuomas ruualta\npäästyään.\n\n-- Jos sinä pistit sen suuhusi, ilventeli Laara istuen penkillä, toinen\nkäsi selän takana suojassa.\n\n-- Ei minulla niin nälkä ollut, tuumaili Tuomas, jatkaen hakemistaan. --\nOnkohan sitä kukaan kätkenyt, pitää sanoa.\n\n-- Ei kaiketi minulla ole, jatkoi Laara nostaen kädet polvelleen ja\nsiirtyen lähemmäksi seinää.\n\n-- Vaan kyllä se on sinun takanasi, päätti Tuomas. -- Anna pois.\n\nLaara vain tokistautui lujemmin istumaan ja teki tyhjäksi. Silloin ei\nTuomas enää malttanut olla ryhtymättä kiinni, saadakseen pois hattunsa.\nMutta varuillaan Laarakin oli ja ylös hypäten tommautui heti ryöstäjään\nkäsiksi. Samalla heitti hän hatun ovensuuhun ja neuvoi renkipoikaa\nviemään sitä pihalle. Katsomatta, totteliko poika vai ei, otti Laara\npitääkseen huolen siitä, ettei Tuomas päässyt hakemaan. Eikä se\npäässytkään niin hevillä ryöstäytymään, täytyi vaan tarttua kiinni, ja\nnujua jatkui kotvaksi aikaa.\n\n-- Yhdyitpähän kerran semmoiseen, jota et kiduta niinkuin minua,\nkutitteli renkipoika Laaralle, kun nujakka oli loppunut.\n\n-- En ottanut vielä oikein, puolusti Laara hengästyneenä. -- Mutta kyllä\nminä toisella kerralla paremmin.\n\nTuota toista uhattua kertaa ei tahtonut sattuakaan. Pienistä kepposista\nei Tuomas ollut milläänkään. Ei kuitenkaan ihan aina auttanut\nheittäytyminen leväperäiseksi. Milloin katosivat käsineet, silloin\ntäytyi ottaa Laara käsille, eikä sitä yhä käynyt heittäminen\nkostamatta, kun lavitsa usein keikahti syrjälleen, jos heittäytyi\nsiihen lepäämään. Sattuipa jo isäntäkin tapaamaan heidät nujakoimasta,\neikä se siitä näyttänyt olevan suotua, joshan ei erittäin vihassakaan\nollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuhjolan Tuomaalle oli ilmestynyt ajattelemisen aihetta, ei erittäin\nsuurta, mutta oli siinä kerrakseen. Hän oli nyt saanut kuin uudet\nsilmät itselleen, joilla näki asioita toisin kuin ennen. Enemmän kuin\npuoli talvea oli Laara ollut heillä, ja mikä piti olla silmillä\npeitteenä, ettei jo ennen huomannut, kuinka kaunis ja muhkea se on.\nTuomas ei enää kertaakaan asettunut ruokalevolle semmoiseen paikkaan,\njosta ei olisi voinut katsella tuota vihdoinkin huomattua ihmettä.\nKuinka erinomaisesti se käveli ... miten tukeva ja soma se oli,\nkatsoipa miltä kohti hyvänsä... Tuo leuka ... entä nuo salasta\nkatselevat silmät, jotka näyttivät näkevän kaikki, mutta ei katsovan\nmihinkään... Miten kauniisti tuo pää oli aina takana kenossa ja kuinka\nsomasti nuo laajat lauteet lelluivat tuosta ohitse kävellessä. Jo oli\nkumma, ettei tuota ennen huomannut...\n\nTuomas ei pysynyt ihastuksesta enää pitkällään, vaan Laaran tupaan\ntultua nousi istumaan ja jotain tehdäkseen meni tuopista juomaan. Hän\noli taas autettu. Laara läikäytti juomista rinnoille ja silloin heti\nkäsiksi kastamaan. Tämä ei ollut pahaan mieleen kastettavasta, sitä\nnauratti armottomasti, kun sai suojella kasvojaan, sillä niitä tahtoi\nTuomas omilla kasvoillaan kostutella.\n\nIsäntä oli muuttunut tarkkaavaisemmaksi joukkonsa suhteen. Se oli\nkuullut kamariinsa jytäkkää ja naurua tuvasta, ja tuli paraillaan sen\nkestäessä katsomaan. Hän aukaisi jo ovea pois palatakseen, ennenkuin\ntoiset huomasivat. Heti he lopettivat, ja Tuomas lähti kiireesti\nulkotöille, vähän häpeissään, kun oli ollut niin katsomaton.\n\nLaara meni ruokkimaan elukoita karjapihaan, josta alkoi heti kuulua\nkatkeamatonta laulua. Nuotin laatu ja korkeus muodostui mielialan\nmukaan. Siitä kuului taiteetonta innostusta ja ihastusta, ei sitä\nhäirinnyt lehmien ammunta eikä lammasten määkynä. Raskasta vesiastiaa\ntaikka heinäsylystä nostaessa ääni vähän taukosi, mutta alkoi taas\nuudestaan, milloin törmäten heinäkasaan, milloin vesiammeeseen ja\nheiniä eteen viedessä suoraan lehmän karvaiseen korvaan.\n\nTyöt tehtyään tuli Laara pihaan ja meni palvelevaisen nöyränä kysymään\nisännältä, tahtoiko tämä, että saunaa lämmitetään.\n\n-- Jos ennätät, niin jospa lämmität, sanoi isäntä.\n\n-- Kyllä minä ennätän, sanoi Laara halukkaan palvelevaisesti ja kääntyi\npoispäin.\n\n-- Kuulehan, Laara, kielteli isäntä rauhattomasti liikahdellen.\n\nLaara pysähtyi ja oli varma, että nyt nuhdellaan.\n\n-- Niin, että minä olen katsonut tuota, alkoi isäntä tavoitellen\nsanojaan. -- Minä en oikein salli sitä, että te tuon Tuomaan kanssa niin\npaljon telmitte, en ollenkaan minä sitä salli. Se on toisinaan niin,\nettä se ei toisinaan aivan siihen lopu ja sitä minä en ollenkaan salli,\nse on nyt sillä lailla se.\n\n-- Eihän me ole arvattuna, että isäntä niin pahaa tykkää, puolusteli\nLaara. -- Leikkiihän nuo nuoret aina tuon verran, vaan jos isäntä ei sitä\nsalli, niin ei leikitä vasta.\n\n-- Niin no, en minä siitä leikistä niin, vaan jos siitä syntyisi\nsemmoista pitempiaikaista yhteyttä, niin sitä minä en salli, ennen minä\nannan eron tulla.\n\nLaaran nöyryyteen ilmestyi ynseyttä sekaan, kun hän melkein\nkuulumattomasti sanoi:\n\n-- Jos se on ollut niin suuri rikos, niin pitää mennä muualle.\n\nIsäntä huomasi vaikutuksen ja lähestyen selitti:\n\n-- En minä tarkoittanut, että Laaran tarvitsee lähteä meiltä, vaan kun\nminä olen tässä niin yksinäni, niin minähän tässä tarvitsen hoitajan,\nja kyllä me ehkä Laaran kanssa sovitaan, kunhan tässä ollaan ja\ntuumataan.\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan laski isäntä kätensä Laaran vyötäisille ja\nkatsoi rauhoittavasti nauraen silmiin. Tämä kävi vähän hämille eikä\nosannut sanoa mitään. Siivosti siirtyi hän pois isännän käden\nkoskettavista ja meni laittamaan saunan uuniin tulta. Mieli tuntui\nhyvältä, oli ilmestynyt enemmän kuin etsiäkään osasi. Hän oli\nsamanlaisessa asemassa kuin onkimies, joka on viehättävillä liikkeillä\nsaanut säyneen ruokahalut hereille, mutta huomaa samassa kyömyniskaisen\nahvenen katselevan toiselta puolen. Kumpaisenko puoleen siinä nyt osaa\nkallistua! Ensimmäinen olisi miellyttänyt enemmän, mutta jos se ei\ntartu niin varmasti, että saisi vedetyksi perille asti.\n\nHuomaamatta oli Laaralta laulaminen unohtunut vähäksi aikaa, mutta kun\nse taas huomaamatta kajahti kuuluville, juolahti mieleen ajatus, ettei\nse ehkä enää sovellukaan hänelle.\n\nSeuraavan hämärän aikana ja huomisilla ruokatunneilla odotteli Tuomas\nturhaan kisan aihetta Laaralta. Ehkä se pelkää isän tulevan, ajatteli\nTuomas. Siinä pelossa se tuvassakin viivyttelee vähemmän kuin ennen.\nHän ei aavistanut, että muutos ulottui muuallekin, ei vain tupaan.\nEteiskamarissa asustavan vanhan miehen luonto oli myös muuttunut\nleikkisäksi, mutta siellä näyttäytyi Laara yhtä pelkurina ja selitti,\nettei hänen, köyhän tytön, sovellu antautua leikkeihin muuta kuin miten\nsattuu tuolla joukossa nuorten kanssa.\n\n-- Enemmänkös minua pitää pelätä kuin nuorempia? kysyi isäntä.\n\n-- En minä teitä pelkää, vaan kun en ole vielä milloinkaan leikkiin\nantautunut salaisuudessa, niin ei isäntäkään tahtone sillä minua\nhalventaa, puolusteli Laara viattomana.\n\n-- Ei, en minä toki tahdo Laaraa halventaa, vakuutti isäntä ja sai sitä\nsanoessaan vähin estelyin osoittaa käsin koskemalla hyvää tahtoansa.\n\nUjoillen irtautti Laara itsensä, mutta ei silti pitkäksi aikaa\npakosallekaan mennyt. Heidän välinsä kävi päivä päivältä yhä\ntuttavallisemmaksi. Isännän turpean kömpelöt jäsenet näyttivät\nnuortuvan, niin että hän liikkui pihatoimissa entistä enemmän.\nMuutamanakin päivänä oli siellä sen verran haittana, ettei Piatta\npäässyt tuomaan tyhjää piimähinkkiään suoraan tuvan puolelle, vaan\ntäytyi pistäytyä navettaan odottelemaan. Kohta sinne tuli Laarakin ja\nkummasteli, että ken täällä on.\n\n-- En tahtonut näyttäytyä isännälle, kun oli tuossa pihalla, selitti\nPiatta. Keppelänä se nyt onkin, kun on ruvennut oikein halkoja\nkatkomaan. Saapahan nähdä, eikö se vielä ota emäntää.\n\nLaaraa nauratti tämä arvostelu ja hän virkkoi:\n\n-- Mihinkäpä tuosta enää mahtaisi olla, kohta kaiketi se kuolee.\n\n-- Niinhän tuo taitaa olla, myönnytti Piatta. -- Mutta tuo Tuomas minusta\non kummempi, kun ei jo ota emäntää; olisi tämmöisessä talossa\nemännällekin työtä.\n\n-- En kaipaa ollenkaan, pani Laara heti vastaan. -- Kyllä minä ennätän\nnämä työt.\n\n-- Laara taitaa pelätä, että siitä tulisi palveltava, arveli Piatta. --\nVaan minä ajattelen, että mahtaisiko tuo noin hiljaluontoinen mies\npanna pahakseen, jos olisi vihjata ottamaan semmoista, josta ei\ntarvitse palvelemista pelätä.\n\n-- En puutu enkä toukahda, sanoi Laara halveksien.\n\n-- Miksikä sinä niin kovin välinpitämätön olet, ihmetteli Piatta. --\nSaattaisihan siinä katsoa omaakin etuaan. Mitäpä sitä kenenkään elävän\nruuasta rupeaisi huolta pitämään.\n\nLaara jo alkoi huomata, että kenenkä elävän ruuasta tässä neuvottaisiin\nhuolta pitämään, ja ikäänkuin ei olisi koskaan huolta pitänyt, virkkoi\nhän:\n\n-- Ettäkö minä... Odottakoon, vaan elköön pitkästykö.\n\nLaaran sanoissa ilmeni selvää Tuomaan halveksimista, jota ei Piatta\nymmärtänyt, kun oli jo aikoja heidänkin mökilleen tullut tiedoksi, mitä\nkupakkaa nämä ovat alkaneet pitää, ja olisi nyt mielellään puhunut\ntämän asian puolesta, jospa siitä olisi ollut saalispuolelle hyötyä.\nMutta erehdykseen siinä arveli nyt Piatta menneensä, vai mahtaisiko\nLaara tällä lailla salata koko kaikoa, ettei isäntä ja omaiset pääsisi\nmihinkään luuloon.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSunnuntaina, jolloin Tuomas jouti olemaan tuvassa ja entistä ihastusta\ntuntien katseli Laaran sunnuntaiksi somistettua kauneutta ja\nkaikinpuolisia liikkeitä, ei hän enää malttanut olla menemättä tekemään\nsille leikin alkeita, vaikka ei saanutkaan alkua, kuten ennen. Laara\noli paljon taipumattomampi, hätäili alituiseen, että jos isäntä sattuu\ntulemaan. Jopa viimein, kun ei siitä ollut apua, ryntäsi pakoon,\njolloin tuvan ovi paukahti kovasti seinään. Siihen liittoon joutui\nisäntä katsomaan kamarin ovelta ja vähän nuhtelevalla äänellä kutsui\nLaaran sinne.\n\n-- Mitä teillä oli siellä tuvassa?\n\n-- Tuomas tuo olisi tavoitellut kiinni, vaan minä pääsin pakoon, selitti\nLaara.\n\n-- Hm, hm, se Tuomas, rykästeli isäntä. Sille pitää minun ilmoittaa,\nettä tietää olla ilvehtimättä.\n\nLaara kuuli arvonsa kohta kohoavan, ja ruumis hytkähteli silloin\nhyvästä mielestä. Ujoillen hän myönnytti, kun isäntä kysyi, että\nsaaneehan sen ilmoittaa. Isäntä itse meni kutsumaan Tuomasta, jolla\naikaa Laara poistui syrjähuoneeseen kuuntelemaan. Vähän epäröiden tuli\nTuomas ja asettui oven pieleen seisomaan. Isäntä istui lähellä pöytää\nja naputteli siihen sormillaan.\n\n-- Sitä minä tässä sanoakseni, alkoi hän vähän niinkuin häpeissään, --\nettä kun tämä elämä näyttää enemmän semmoiselta, niinkuin tuota ...\nhajanaiselta, niin minä olen aikonut ottaa vaimon.\n\nEnsin oli hänellä ajatus puhua suoremmin, mutta näin se kääntyi. Tuomas\nalkoi aavistaa jotain ja levottomasti liikahdellen arveli:\n\n-- Vai niin, vai niin... Kuka se olisi?\n\n-- Sehän minut sai tätä asiata näin alussa ilmoittamaan, että osaisit\nruveta kohtelemaan niinkuin äitipuolta tulee, eikä niinkuin vertaista.\n\n-- Hm, hm, vai niin ... no, kukahan tuo on?\n\n-- Se on tämä Laara, ja tästä lähtien pitää sinun kunnioittaa sitä\nniinkuin vanhempata.\n\nTuomas ei puhunut mitään vähään aikaan, sillä lapsen kannalta häntä\nhävetti ja perillisen kannalta ajatellen harmitti.\n\n-- Eiköhän isä löytäisi muualta sopivampia, sanoi viimein Tuomas,\nkoettaen olla maltillinen.\n\n-- Tämä on minun asiani, eikä siinä ole muilla mitään puhumista.\n\n-- Teidän kaiketi. Vaan olisi minulla jotain sanomista, jos isä sallii\npuhua, arveli Tuomas.\n\n-- En kuuntele, epäsi hän. -- En kysynyt ensimmäistäkään vaimoa ottaessani\nkeltään, enkä kysy nytkään.\n\n-- Vaan minä pelkään, että meidän talon elämä pahenee, jatkoi Tuomas.\n\n-- Se ei liikuta sinua, puhui jo isäntä vihaisemmin. -- Minä olen sen\npäättänyt, ja sinä saat olla siitä vaiti.\n\nTuomas poistui kamarista ja meni tupaan, pöydän taa penkille maata. Ei\nhän oikeastaan nukkunut, painoi vaan pahasti muohtivaa rintaansa puuta\nvasten. Elämä, joka viime aikoina oli ollut niin viehättävä, tuntui nyt\nihan tervalle. Tuo entinen ihastuksen esine oli muuttunut tuossa\npaikassa aivan toiseksi, ja aavistutti, että se muuttuu yhä pahemmaksi.\n\nLaara tuli käymään tuvassa. Tahtomattaan alkoi Tuomas tarkastella\nhäntä, ja ensi silmäykseltä pääsi suusta muille kuulumaton kirous. Ensi\ntöiksi olisi tehnyt mieli mennä vetäisemään nyrkillä tuohon olettavaan\nleukaan ja halolla noille takapuolille, että ne toden perästä\nletkuttelisivat. Ja nuo ennen viehättäviltä näyttäneet silmät,\nolivatpahan nyt kuin noessa rypeneen uniset silmät. Kärsimättömästi\nkääntyi hän seinään päin, kun huomasi Laaran tahtovan häntä tarkastaa.\nKoko rupeaman oli hän pitkällään ja nousi sitten ylös, kun muut\nalkoivat olla puolipäiväisensä syöneet. Yksinään hän istui ja alkoi\nkaivata juomista.\n\n-- Tuossa on tuoppi, osoitti Laara ja kävi siirtämässä lähemmäksi\nTuomasta.\n\n-- Tässäkö, sanoi Tuomas, tarttuen astian korvaan ja katseli sitä. Onko\ntämä puusta vaiko piimästä? Minä olen enimmän ikäni syönyt ihmisten\nastioista enkä sikain.\n\nSamassa sysäsi hän sen niin raskaalla kädellä pois luotaan, että se\nmeni lattialle. Laaran kävi tämä teko kovasti arvolle. Veret\nsäihkyilivät kasvoilla, kun hän tuli tuoppia ottamaan ja sanoi:\n\n-- Tässä talossapa taitaa olla kovin siistiä väkeä, kun pitäisi kesken\nsyönnin astiat pestä.\n\n-- Hyvän tekisi, jos kerran viikossakaan pestäisiin, vaan lieneekö\ntuotakaan pestynä koko talvena.\n\nEi hän tämmöisiä viime aikoina ollut viaksi ajatellut, vielä vähemmin\nolisi tehnyt tuolla lailla kuin nyt. Silmä keksi nyt virheitä toisia\ntoisensa perästä. Paitakin oli mustaksi pinttynyt, vaikka vasta pesty,\nniin että teki mieli kiskoa sekin päältä ja käskeä uudestaan\npuhdistamaan.\n\nÄskeisestä huomautuksesta oli ollut apua. Nyt toi Laara juomista\nastialla, jolle oli toimitettu kiireinen puhdistus, mutta ei heittänyt\nlempeällä kädellä pöydälle. Tästäpuoleen kartteli kumpainenkin yhdessä\nhuoneessa asumista. Päiviä kului, ettei talon väen kesken monta sanaa\nvaihdettu, muuta kuin mitä isäntä ja Laara keskenään.\n\nJonkun aikaa myöhemmin liikkui isäntä kylässä, ja Tuomas pääsi tästä\nsiihen luuloon, että kohta taitaa tulla julkinen päätös isän ja Laaran\nvälillä.\n\nKylästä kyselemällä saikin hän tietää kutsutun muutamia vieraita ja\nniiden mukana erään kirjoitusmiehen. Mutta sitä toimitusta ei hän saata\nrauhallisena katsoa, ei vaikka. Viikon loppupäivät menivät tutkiessa,\nmitä tämän asian suhteen olisi tehtävä. Pyhäaamuna hän valjasti\nisältään lupaa kysymättä hevosen reen eteen ja ajoi sisarensa luo\nkylään, jossa viipyi iltapuoleen. Paluumatkallaan hän oli käynyt\nottamassa ryyppyjä salakauppiaalta. Nyt tuntui olevan uskallusta puhua.\nKiire oli joutua kotiin mielen rohkemmillaan ollessa. Ajokaluja hän ei\njoutanut asettelemaan paikoilleen, heitteli vain minne helpoimmin\nkädestä erosivat ja tupaan tultuaan suoritti omain päällysvaatteittensa\nriisumisen samalla tavalla. Tuvassa istui muutamia lähimökkien ukkoja\nja akkoja saamassa uteliaisuudelleen tyydytystä. Vasta ikään olivat he\nsaaneet varmuuden, kun oli muutamaa käytetty kamarissa todistajana ja\ntämä parhaillaan kertoi muille siitä, mitä itse tiesi.\n\nVieraat katselivat kummastellen Tuomaan entistä rajumpia liikkeitä ja\naavistivat, että on sillä jotain mielessä. Äänetönnä se ensin kävellä\ntouhaili paitahihasillaan tuvassa ja meni sitten siinä asussaan\nkamariin, jossa vieraat parhaillaan olivat.\n\nLaara odotteli kamarin uuninpuoleisella sivulla tarjottimineen\nvierasten kahvikuppien tyhjenemistä. Tuomaan tullessa kääntyi hän selin\noveen. Vieraat tulivat Tuomasta tervehtimään, ja tämä puolestaan kysyi,\nnykyinen rohkeus apunaan:\n\n-- Mitäpä kuuluu?\n\n-- Ei erikoista, vastasi Karvonen, joka oli eräs vieraista. -- Se tuo on\ntällä kertaa vereksintä, että isä on näyttänyt pojalleen mallia,\nmitenkä yksinäisyydestä päästään.\n\n-- Eikö enempää kuulu?\n\n-- Vähänkö tämä on kerrakseen?\n\n-- Vähän se on, leventeli Tuomas. -- Minulle kuuluu enemmän.\n\n-- Mitäpä enemmän sinulle kuuluisi, kuin että äidin tulet saamaan, pidä\nitse muusta huoli.\n\n-- Se on vähän se. Minulle kuuluu enemmän, usko pois.\n\nLaara yritti lähteä huoneesta, mutta isäntä käski antamaan Tuomaalle\nkahvia. Hän toivoi, että Tuomas sillä asettuisi ihmisiksi noin\nvierasten aikana. Laarasta ei ollut mieleistä tämä palvelus, mutta heti\nhän täytti kupit ja toi lähelle Tuomasta, joka yhäkin selitti\nKarvoselle enemmän kuulumisistaan eikä katsonut, mitä hänelle\ntarjottiin.\n\n-- Puhutaan, Tuomas, kuten ennenkin, houkutteli Karvonen. -- Ota, kun\ntarjotaan, mielesi rauhoittumiseksi kahvia tältä vasta yhdistetyltä\nomaiseltasi.\n\n-- Ettäkö oikein kahvia, kääntyi Tuomas toiseen asiaan. -- Vai niin, vai\noikein kahvia. Ja tämäkö se sitten on minun omaiseni, eli äitihän se\ntaisi oikeastaan olla, vai mitenkä?\n\n-- Jospa annettaisiin olla.\n\n-- No mitenkä se sitten soveltuu, että äiti kantaa pojalleen kahvia.\nHävettää minua toki, kun on vielä näin likainen paita päälläni. Tämä on\nsen meidän entisen piikaturvakon pesemä, sen juoksukoiran, sen\ntappuravihkon. Lieneekö tämä kunnioitettava äiti sitä sattunut meillä\nnäkemään, sitä juoksu...\n\nLaara poistui jo toiselle puolen huonetta tämän kumartelevan\nkunnioittajan mailta. Isäntä ei jaksanut enää kuunnella.\n\n-- Kuule nyt, Tuomas, sanoi hän seisoalleen nousten. -- Etkö sinä ujostele\npuhuessasi noin ruokottomasti isäsi kuullen siitä ihmisestä, jonka se\ntahtoo ottaa omakseen. Mene ulos, jos olet niin juovuksissa, ettet\nymmärrä edes vierasten kuullen äänettä olla.\n\n-- Kunnioittanuthan minä tätä olen ja kunnioitan vieläkin, kiihtyi\nTuomas. -- Sitä mötkälettähän minä haukuin, joka on tässä kaiken talvea\npojalle hyviään teetellyt, vaan tuli toki tämä äiti. Tätä minä\nkunnioitan ja kumarrankin vielä lisäksi ... näin ... (hän käänsi\nselkänsä) ja näin...\n\nNiin pilalle ei Tuomas ollut juovuksissa, ettei jo nyt olisi osannut\nlopettaa. Käskemättä meni hän tupaan, pani päällysvaatteet päälleen ja\nsitä kyytiä taas kylään.\n\nKamariin jääneiden oli tukala päästä entiselleen. Karvonen kyllä ryhtyi\nsotkemaan koko tapausta viinan syyksi, joka harvoin maistellen\nhiljaisen miehen panee puhumaan aivan perättömiä, mutta yhäkin pysyi\nisäntä pahoilla mielin, ja Laara piti itseään syyttömästi parjattuna.\nAsianomaiset kun olivat näin huonossa seurakunnossa, tuli vieraille\naivan tarpeelliseksi poistua. Karvonen nousi ensimmäiseksi istumasta ja\nvirkkoi:\n\n-- Niinpä minä otan tämän kuulutuskirjan jo mukaani ja toimitan ensi\npyhään mennessä pappilaan, niinkuin on puhuttuna.\n\n-- Niin, tottahan se pitää ottaa, havahti isäntä ajatuksistaan.\n\nKarvonen kaipasi vielä joitakin tarpeellisia kirjoja ja meni, isännän\nniitä etsiessä, lohduttelemaan pahoittunutta morsianta.\n\n-- Elä sinä, Laara, ollenkaan pelkää, puhui Karvonen hiljaa. -- Nyt ovat\npaperit semmoisissa käsissä, että asia menee päätökseen, koetelkoon\nTuomas vaikka mitä konstia.\n\nLaara tuli jonkun verran hyvitetylle mielelle, vaikka ei puhunut\nmitään. Vierasten mentyä hän alkoi sulhaselleen valittaa äskeistä\nsolvausta.\n\n-- Kylläpä minä tulin pian Tuomaan silmissä huonoksi. Vierasten kuullen\nnyt sillä lailla nimitteli ja tahtoi häväistä minut, näyttelemällä\npaitaansa, joka varmaan on niin puhdas kuin lienee ennenkin ollut, enkä\nminä ole heitä yksinäni ennättänyt posliininvalkoisiksi lykätä.\n\n-- Tuomas oli päissään, ei se muuten olisi sillä lailla puhunut,\nlohdutteli isäntä.\n\n-- Yhtä ynseäpä tuo on ollut selvänäkin. En minä ennätä enää mitään sen\nmieliksi pestä. Toverin tähän saisi ottaa.\n\n-- Ottaa vaan, kun sitä puuttuu, myönnytti isäntä.\n\nTuomas oli käynyt kylässä haihduttelemassa humalan päästään ja kotiin\npalatessa oli vain enää jäljellä häpeänsekaista harmia. Hän olisi\nottanut takaisin nuo viinan kiihkossa puhutut puheet isän edessä, kun\nsiinä oli ollut vielä muitakin kuulemassa. Ei se sitten olisi ollut\nhänestä katumoiksi, jos tuo asia olisi tullut sillä estetyksi, mutta ei\nse siltä näyttänyt. Ensimmäisenä pyhänä jo kuuluttivat ja kolmessa\nviikossa oli vihkimiset ja kaikki suoritettuna.\n\nHäidenkään laitolla he eivät aikaansa viivyttäneet, ehkä arvelivat,\netteivät ainakaan entisen emännän lapset niihin rientäisi, ja Laaran\nomaiset olivat kaukana, niitä ei tullut ajatelluksikaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nLaara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei\nole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän\nkäskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut\nseuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo\nolisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei\nTuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä\nsanoi muillekin: \"tehkää, jos kehtaatte.\" Siitä seurasi, että työt\nedistyivät hitaasti.\n\nJoutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn\nhuolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan\nväliä, meni miten meni.\n\n-- Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille\nvirkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin\ntakein käteensä.\n\nLaara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä\nsai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen\nhuomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla\nruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle\nharavoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat\näänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi\nmies virkkoi:\n\n-- Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä.\n\n-- Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas.\n\n-- Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä.\n\n-- Jospa lienen ollut.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan\nelähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään,\nhoukutteli isäntä.\n\n-- Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla.\n\n-- Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä\nahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla\nvähän erehdystä tuossa naimiskaupassa.\n\n-- Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina\nenemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua,\nmuisteli Tuomas.\n\n-- Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka\ntuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä.\n\n-- Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas. -- Ja nyt taitaisi olla parasta,\njos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa\nmuualta.\n\n-- Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän\nvanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.\n\n-- Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas\nlähtemään.\n\n-- Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle\nosalle, jos sitä pelkäät.\n\n-- En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi.\n\n-- Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus.\n\nTuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä\nmainitsematta. -- Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta\ntoisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin\nkuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä\nsiihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä\nuseammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä\nei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina\nmuistutti.\n\nLaara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen\ntarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen\noloa hauskemmaksi.\n\n-- Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä\npahoilla mielin Laaralle.\n\n-- Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta.\n\n-- Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja\ntässäkin kotona?\n\n-- Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on\ntänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin,\nja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin\nerittäin se olisi mennyt, kehui Laara.\n\n-- Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti\nisäntä.\n\n-- Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa\nosaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin\nTuomas.\n\n-- Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu.\n\n-- Mitä niistä muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin,\nettä pysyy useampia vuosia.\n\n-- No, kun sinä luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan mennä,\nkun sen mieli tekee, taipui isäntä.\n\n-- Mitäpä hänestä pidättelee, vahvisti Laara mielissään.\n\nIsäntä rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnön määrää.\nAsianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa\nedellä yhä ärtyisämpi ja käski pysyä aivan erillään heidän asioistaan.\nPerinnön määräksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden päästä, ja\ntoinen osa sitten isän kuoltua, jos niin kävisi, ettei sitten sopisi\ntulla kotipaikalle asumaan. Tätä takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti\nvastaan. Hän tahtoi, että Tuomas pitää kerralla erottaa, ennen maksaa\nenemmänkin ja ottaa muualta velkaa.\n\nKun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti\nrenkipojan kyytiin veljensä luokse asti. Ero tapahtui aivan syrjäisten\nhuomaamatta. Isälleen hän heitti kättä lyöden hyvästit ja mieli pyrki\nmurtumaan, mutta äitipuolta ei näyttänyt muistavankaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nOli puoliksi valoisa kuutamoyö, keskitalvella, noin kymmenen vuotta\nviimeisestä. Kannikan muotoinen kuu pilkisteli puiden laivojen välitse\nmäen takaa tuvan akkunoihin. Koko talossa oli hiljaista. Kaikki kolme\nlasta nukkuivat lattiavuoteella tuvassa. Tavallisesti ne nukkuivat\npihanpään rakennuksessa äidin, Laaran, kanssa, mutta tämä ei ollut nyt\nkotona, oli mennyt kaupunkiin ja viipyi siellä myöhään yöhön. Isäntä\noli vanhuuden takia käynyt aivan kykenemättömäksi mihinkään. Hän makasi\nsängyssä tupakamarissa, ja hänellä täytyi olla piika alituisena\nhoitajana, varsinkin yön aikoina. Päivällä Laarakin hoiteli vanhusta,\nmutta yönseutuina hänen tarvitsi hoitaa lapsiaan. Hän asusti tuolla\nuudessa rakennuksessa, erillään muista, jottei lasten itku vaivaisi\nisäntää. Tällä syyllä ja ollakseen muiden talojen kanssa yhdenvertainen\noli Laara tuon rakennuksen alkuaan teettänytkin. Isännän oli aikoja\nsitten täytynyt heittää kaikki hänen valtaansa ja huolekseen, eikä\ntalon hoito taitanut ollakaan pahimmalla pohjalla, sillä Laara oli\nosannut valita uskolliset palvelijat ja mukauttaa ne mieleisikseen,\nkeinolla jos ei toisella.\n\nEi talon mies milloinkaan ole niin ahkera työn tekijä kuin hänen\nsilloinenkin isäntärenkinsä, Elias. Kaikki sen halut osasi Laara\nkäyttää talon hyödyksi. Nytkin kaupunkiin lähtiessään oli lupautunut\ntuomaan viinipullon, ja silloin sitä ei taaskaan saanut uni pitkäksi\naikaa valtaansa. Akkunan lähellä se nukkui ja aina vähän perästä nousi\nkatsomaan, eikö jo Laaraa näkyisi tulevaksi.\n\nKuun puolikas oli piiloutunut pilven taakse, kun hän taaskin heräsi\ntähystelemään kartanolle. Nyt sinne oli ilmestynyt reki, mutta kuka sen\nedestä olisi hevosen riisunut? Elias ihmetteli yksinään, katsoi\npihanpään akkunaan, näkyisikö sieltä tulta, mutta kaikki oli pimeätä.\nHän aikoi lähteä talliin katsomaan, onko Laara itse ruvennut\nriisumapuuhaan, kun huomasi sieltä lähtevän miehen, joka varovasti\nvarpaisillaan meni toiseen rakennukseen päin ja ovesta sisään. Tarkalla\ntähystelyllä oli Elias ennättänyt huomattavimmista merkeistä, niinkuin\nkoosta ja parrasta, päästä tuntemaan, kuka tuo toveri oli, ja vihan\npuuska värisytti koko ruumista. Rajussa mielenkiihkossa istuutui hän\npaikalleen ja tähysteli akkunasta, milloin ottavat tulen, vai eivätkö\notakaan. Viimein alkoi näkyä himmeätä valoa, mutta se oli jossain\nsuojapaikassa, tai oli akkunan eteen levitetty vaate.\n\nEliaksen mieli yhä musteni, uni oli kokonaan unohtunut. Viimein johtui\nmieleen odotettu viinapullo.\n\nNaulasta sieppasi hän pienen nutun päälleen, sitaisi nahkaisen\ntuppivyön vyölleen ja meni hiljaa ulos. Tuon syrjäisen hevosta ei\nnäkynyt kartanolla, mutta Elias arveli sen jossain olevan ja löysikin\nhuoneiden takaa. Tämä piilotteleminen lisäsi epäluuloa. Hän ei voinut\nuskoa, että Laara oli tullut tuoneeksi luvatun pullon, meni kumminkin\nkaivelemaan reen nurkista ja -- olipahan. Asiain toisella lailla ollessa\nolisi tämä uskollisesti täytetty lupaus synnyttänyt suurta\nkiitollisuuden tunnetta, mutta nyt oli toisin. Lujasti puristi hän\npullon kainaloonsa, aivan kuin ystävän käden, jolta toivoo hyviä\nneuvoja. Heti tupaan tultua oli pullo saatava auki, mutta kun ei tulppa\nruvennut irtautumaan ehyenä, täytyi se murtaa puukolla kappaleiksi. Nyt\nseurasi kulaus kulauksen perästä, ja vaikka aine lienee parastaan\ntehnyt, tuntui sen vaikutus Eliaksen mielestä kovin hitaalta. Vähäinen\nosa enää hilkatti pullon pohjalla, mutta silloinpa jo kihisivät\nkorvalliset ja koko olennossa liikkui semmoisia virtauksia, että nyt ei\npainele mikään käsissä. Lähtöryypyn otti hän vielä, heitti sitten\npullon penkille ja nyt hammasta purren ulos. Kartanolla hypähteli hän\nkohoksi ja puristeli nyrkkejään. Veitsen huomasi unohtuneen käteensä,\nmutta ajatteli että antaa sen olla siinä, se saapi nyt olla siinä. Hän\nhypähti uudella innolla, huitoen käsillään, ja yritti hihkaista oikein\nlujasti, mutta muisti, että talossa on muitakin. Hän muutti päätöksensä\nja käveli hiljaa pihan päähän, nyrkit puristettuina. Ensimmäisen\nhuoneen ovi oli auki, mutta toisen ovella ei ollut avainta. Se lisäsi\nvaan kiihkoa ja samassa potkaisi hän niin, että huono lukko rämpsähti\nja ovi meni selälleen. Elias hyppäsi heti sisään ja karjaisi:\n\n-- Täälläkö te, sen vietävät, olette!\n\nHuoneessa-olijat olivat istuneet jotenkin ystävällisessä asennossa\njuomapöydän ääressä ja hätäisinä ylös hypätessään kaatoivat lampun\nkumoon. Elias oli ennättänyt nähdä tulen valossa Karvosen ja lähti nyt\nkäsi suorana töytäämään sen kimppuun, mutta rymähtikin pimeässä pöytää\nvasten. Tähän vastukselliseen pöytään suuttui hän myös ja lähätti sen\nmenemään toiselle puolen huonetta.\n\n-- Elias! Oletko sinä tullut hulluksi! koetteli Laara kieltää niin\nkovasti kuin jaksoi.\n\n-- Asetutko hyvällä! kuului toinen ääni samasta nurkasta.\n\nSe vain kiihdytti Eliasta ja hän töytäisi ääntä kohti. Kuului pimeässä\nmitä karkein kirous ja raskas käden putoaminen. Samassa parkaisi Laara\nsurkeasti.\n\n-- Minut lyötiin puukolla läpi! valitti hän sanoilla.\n\n-- Nyt sinä teit pääsi edestä! ärjäisi Karvonen ja ryntäsi estämään\ntoista lyöntiä.\n\nMutta Elias oli jo pois pakenemassa. Hänen vimmansa asettui heti, kun\nhän kuuli, kehen lyönti sattui. Yhä jatkuva valitus- ja avunhuuto pani\nhänet juopuneenakin aavistamaan mitä hirveimpiä seurauksia. Hän muisti\nlyöneensä niin ankaralla kädellä, että siitä ei seuraa muu kuin kuolema\nsille ja hänelle Siperia. Tajutonna viinasta ja pelosta hän lähti\njuoksemaan umpipeltoa rantaan päin, jossa kaatuili lumen peittämiin\nojiin, niin että avonilkassa oleva toinen kenkäkin jäi sinne. Lumisena\nja toinen jalka paljaana jatkoi hän matkaansa pitkin lammen rantaa.\nHämärä paleltumisen pelko lienee neuvonut etsimään ihmisasuntoa, ja hän\nalkoi suunnata kulkuaan Lamminpään mökkiä kohti.\n\nMökin asukkaat nukkuivat sikeimmässä unessa, kun Elias haparoi ovesta\ntupaan ja päästyään sisäpuolelle kutjahti voimatonna lattialle, josta\njoukot säikähtivät luullen paholaisen liikkuvan ja nousivat\nkauhistuksissaan ylös. Heti valkean otettuaan tunsivat he Eliaksen,\nmutta eivät mitenkään voineet käsittää, mikä sen tuohon toi\ntuommoisessa tilassa: lunta povellus täynnä, kädet ja jalat punaisina\nkuin hanhen räpylät, pieni nuttu aukinaisena ja lumisena. Huokuminen\noli rentoa ja korisevaa kuin kuolevalla, ja vaahto valui suusta. Silmät\nöllöttivät tajuttomina päässä. Kaikki kyselemiset olivat turhia, ei\nainoata vastausta tullut.\n\nAamupuolella yötä lähti mökin Piatta Kuhjolaan saamaan selkoa asiasta.\nSiellä tapasi hän joukot valveella. Ne olivat kauhistuksissaan\nhirveästä tapahtumasta, joka keskellä hiljaista yötä alkoi kuulua\nkorviin ja jota asiaa tuntemattomat eivät vähääkään käsittäneet. Isäntä\noli hälinästä tiedon saatuaan huokaissut ja sanonut:\n\n-- Voi noita poloisia, miten ne elävät ja telmivät. Menkää joku hakemaan\ntohtoria.\n\n-- Entäs jos emäntä kuolee, oli piika hätäillyt. -- Eikö sitä Eliasta\npitäisi mennä jälestä ajamaan, kun se kuuluu kadonneen?\n\n-- Ei minusta ole mihinkään, itsepähän tietävät asiansa, oli isäntä\nhuokaillut. -- Hyvä kun antaisivat rauhassa olla, etteivät tulisi tänne.\n\nRenkipoika olikin heti mennyt lääkärin hakuun ja muut joukot jäivät\ntukkeamaan haavaa hämähäkin kinoilla ja millä parhaiten osasivat.\nPuukko oli sattunut vasemman lapaluun paikoille, selkälihakseen, johon\noli tullut pitkä haava, mutta ei syvä. Lyöjän käsi oli pimeässä mennyt\nohitse ja kalvonen vastannut olkaluuhun, jota Laara myös valitti\npakottavan.\n\nKarvonen selitti uteliaille joukoille tapahtuman juurta. Hän oli ollut\nkaupungissa ja tavannut siellä Laaran, jolta oli ottanut unohtuneen\nasian toimittaakseen, luullen että hän sitten taipaleella tavoittaa.\nMutta kun Laara oli lähtenyt ennen, ei hän tavannutkaan kuin lähellä\nKuhjolaa. Hän oli vain hyvin vähän aikaa ennättänyt lämmitellä, kun\nkuulivat Eliaksen tulevan juovuksissa, josta pelosta ottivat avaimen\novelta, mutta tämä särki huonon lukon ja kaatoi pöydän, jolloin valkea\nsammui, ja sitten pimeässä alkoi liehua puukon kanssa, joka sattui\nLaaraan.\n\nKuuntelijat epäilivät yhtä ja toista kohtaa selityksestä, mutta kun\nsaivat mökin Piatalta kuulla, että Elias oli siellä tunnotonna\njuovuksissa, niin he alkoivat uskoa niin olevan. Ennen päivän tuloa\nlähti Karvonen kotiinsa, kun oli jonkun aikaa varronnut, seuraako siitä\npahempaa. Mitään hätää ei näyttänyt olevan, kun haava oli saatu\ntukkeutumaan, vaikka kyllä säikähdys ja verenvuoto veivät heikoksi.\n\nLaara otti mökin Piatan vähäksi aikaa hoitomieheksi, jotta piika saa\nolla muissa töissä ja siivoilla huoneita lääkärin tulolle.\n\n-- Sinne teillekö se Elias kuuluu tulleen? alkoi Laara kysellä\nvarovasti, kun he olivat jääneet kahden.\n\n-- Sinne se jäi lattialle makaamaan, selitti Piatta.\n\n-- Sanopas, Piatta, sille, että minä olen kieltänyt, ettei puhuisi\nkellekään mitään eikä tulisi enää meille, vaan menisi jonnekin\nulommaksi pakoon, niin jospa tämä painuisi siihen.\n\n-- Saapikohan se siinä mökillä ollenkaan olla, jos niinkuin pyrkisi?\n\n-- Olkoon muutamia päiviä, vaan sano sitten, että menee pois, niin eivät\nihmisetkään pääse puhumaan niin paljon tästä, neuvoi Laara.\n\n-- Pitääkö sille mennä heti sanomaan?\n\n-- Mahtaisiko tuo olla vielä selvinnyt. Jos kumminkin pistäyt\nkatsomassa, vaan tule heti takaisin. Ota tuolta toisesta huoneesta\nlihaa ja voita ja joku leipä sinne mökillesi viemisiksi.\n\nPiatta ymmärsi anteliaisuuden tarkoituksen ja lähti hyvillä mielin\ntoimittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän tullen joutui lääkäri. Hän oli nuori mies, vasta päässyt\nväliaikaiseksi ja lääketieteensä ohella harras maakansan tapojen\ntutkija. Tuommoinen tapahtuma, että renki haavoittaa palvelustalonsa\nemäntää, oli taas sellaista uutta, jota ansaitsi tutkia. Matkalla oli\nhän jo kysellyt renkipojalta, mutta tämä ei näyttänyt kertovan\nläheskään kaikkea, mitä tiesi.\n\nPerille tultua täytyi tärkein työ ensin toimittaa, puhdistaa haava,\nommella ja laittaa kääreihin. Piatta puuhasi vettä ja leikkeli kääreitä\ntoverina. Kun potilas oli asetettu vuoteelle, alkoi lääkäri kysellä,\nmillä tavalla tuo haavoittaminen tapahtui. Karvoselta saadun ohjelman\nmukaan kertoi Laara pääkohtia, ja Piatta tulkitsi sitten parhain päin\nsivuseikat, kertomalla lisäksi, miten se renki tuli heille keskellä\nyötä, paleltumaisillaan, ja kuinka he säikähtivät ja millä lailla se\nsitten jäi sinne retkottamaan tiedottomana.\n\nPiatan mies tuli Kuhjolaan ja alkoi kummissaan lääkärille selittää:\n\n-- Se on varmaan päästä pilalla se Elias. Minun täytyi ihan lähteä\nsanomaan, kun se siellä päätään pitelee ja voivottelee. Tohtori sen\nkaiketi parhaiten tuntisi, onko se tullut hulluksi vai mikä sillä on.\n\n-- Onko tästä pitkä matka sinne mökille? kysyi lääkäri.\n\n-- Eihän tätä matkaa ole kuin pari kolme viittaväliä, selitti mies.\n\n-- Jospa minä lähden tutkimaan mikä sitä vaivaa, sanoi lääkäri nousten\nistuimelta.\n\nPiatalle tuli hätä käteen ja hän koetti saada lääkäriä kääntymään, kun\nsiellä on niin pieni ja pahansiivoinen tupa ja tämmöinen matka ja monta\nmuuta syytä. Vielä kartanollakin koetti saada palautumaan, mutta ne jo\nmenivät.\n\n-- Kun tuo ei tohtorille mitään kertoisi, hätäili Laara.\n\n-- Sitähän minäkin pelkään ja olisin estänyt, kun en saanut varoittaa\nkäydessäni, makasi silloin vielä niin älytönnä.\n\n-- Menepäs, jos nyt vielä ennättäisit, kehoitti Laara.\n\nArvelematta lähti Piatta perästä, mutta toiset kerkesivät mennä jo\nsiksi pitkältä, ettei niiden edelle ennättänyt, varsinkin kun ujous\nesti täyttä juoksua ottamasta. Lääkäri sen lisäksi sanoi tahtovansa\nmennä edeltä huoneeseen. Ovea avattaessa istui Elias penkillä otsa\nkämmenten varassa, mutta kun hän huomasi herrasmiehen astuvan sisään,\nmeni hän pelosta niin paljon hämmingille, ettei tuntenut, kuka se\noikeastaan oli.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi lääkäri. -- Mitäs täällä mies miettii?\n\n-- Elkää, hyvä vallesmanni, minua, en minä tahallani lyönyt, päästi\nElias rukoukset.\n\nPiatta jouduttautui Eliakselle selittämään, että tohtori tämä on eikä\nvallesmanni.\n\n-- Kyllä minä saan nekin vallesmannin asiat toimeen, jos niin tarvitaan,\nsanoi lääkäri. -- Vaan mitäs sinä oikeastaan ajattelit, kun löit\npuukolla?\n\n-- En minä muista. Mutta eihän se toki kuolle siitä.\n\n-- Hyvä olisi sinulle, jos ei kuolisi. Vaan mikä sinut juopuneenakaan\npani sillä lailla syyttömästi liehumaan.\n\n-- Syyttömästikös ne sanovat minun liehuneen? alkoi Elias kysellä\nvähemmin peloissaan.\n\n-- No, mitä syytä sinulla oli potkia ovia hajalle?\n\n-- Mitäs ne ottivat avaimen pois ovelta.\n\n-- Eikö sitä saanut ottaa, kun kerran kuulivat semmoisen vihamiehen\ntulevan.\n\n-- Ei ne kuulleet minun tulevan, väitti Elias.\n\n-- Niin minulle on kerrottuna.\n\n-- Teille on valehdeltuna kaikki nurinpäin, vaan minä en oikein tiedä,\nrupeanko puhumaan.\n\n-- Elä suinkaan puhu tohtorille joutavia, varoitti jo Piatta. -- Sinä itse\nsanoit, ettet muista, niin ole nyt hiljaa.\n\n-- Muistan minä muut, vaan en lyöneeni muista, väitti Elias.\n\n-- Et tarvitse puhua mitään, epäsi Piatta. -- Sinä et ole oikein\njärjelläsikään.\n\nPiatan sotkeminen jo harmitti lääkäriä ja hän sanoi:\n\n-- Jos olisitte ääneti, kun minä tältä kysyn. -- Niin, mitenkä olikaan\ntämä asia, onko sinulla mitään puolustusta teollesi?\n\n-- Ei muuta, ehätti Piatta vielä väliin, kuin että humalassa on\nsellainen raivohurja.\n\n-- Enkä ole muita hurjempi, tokaisi Elias vastaan Piatalle. -- On minulla\nmuitakin puolustuksia.\n\nLääkäri kielsi jo kovemmin Piattaa ja kehoitti sitten Eliasta kertomaan\npuolustuksiaan.\n\n-- Minä en ole tarkoittanut Laaraa lyödä, vaan sitä toista, erehtyi\nElias tunnustamaan.\n\n-- Vai niin, että sitä toista. Mutta eihän ketään saa lyödä, ei\npaljaallakaan kädellä.\n\n-- Ei saakaan, tiedän minäkin sen, mutta kuka siinä malttaa olla\nlyömättä, kun omin silmin näkee keskellä yötä sylikkäin istumassa ja\njuomassa, kiihtyi Elias puhumaan.\n\n-- Eipähän minulle niin kerrottu. Poislähdössä kuului se isäntä olleen.\n\n-- Se on kaikki valetta. Vai poislähdössä ... siltä se näytti, kun\nsylikkäin istuivat. Niinkö ne olisivat istuneet, jos tiesivät minun\ntulevan.\n\n-- Mitä se sittenkään sinuun kuuluu, istuipa talon ihmiset ja vieraat\nmiten hyvänsä?\n\n-- Kuuluu se minuun, väitti Elias. -- Minä en olisi siinä talossa ollut\nnäin monta vuotta muuten, vaan kun meillä on ollut varma liitto Laaran\nkanssa, että se ottaa minut miehekseen, kun vaan isäntä kuolee.\n\n-- No nyt jos sinä et herkeä valehtelemasta! ehätti Piatta sotkemaan.\n\n-- Enkä valehtele. Sen on nähnyt jokainen, että minä olen tehnyt siinä\ntyötä enemmän kuin oikein, enkä ole ottanut palkkaanikaan kuin ilman\nnimeksi. Se täytyy Laarankin tunnustaa. Ja että meillä on ollut\nsellainen puhe ja aikomus, sen ymmärtää siitä moni muu. Ja näki kaiketi\nse Piattakin kerran, kun me kesällä vesakossa Laaran kanssa viiniä\njuotiin ja siitä yhteenmenosta tuumattiin.\n\nNyt oli jo lääkäri selvillä, minkälainen asia tässä olikin\nkysymyksessä, eikä hän voinut olla myhähtäen sanomatta:\n\n-- Kylläpä se on ollut jotenkin aikaista tuumanpidettä.\n\n-- Niin se on ollut, vahvisti Elias, -- eikä siihen ole minun syyni\nyksistään. Hän on aikonut uskollisesti pitää lupauksensa, mutta sitten\nnäyttää tuommoista. Kuka siitä ei suuttuisi, kun on tehnyt monta vuotta\ntyötä, että silmät nurin päässä... Ei se nyt minusta huoli, eikä se\nolisi huolinut ennenkään, se on vain pitänyt narrinaan ja työmiehenään.\nEnnenkin minä olen sitä epäillyt, vaan se on aina vakuuttanut pysyvänsä\nsanassaan.\n\n-- Jospa se olisi pysynytkin, säesti lääkäri.\n\n-- Pysyköön tahi ei, mutta minä en olisi silloin katsonut lyödessä,\nvaikka olisi jo ollut rautapanta toisessa kalvosessa.\n\n-- Kumpaisenko puolelta se teidän yhteys alkoi? kysyi lääkäri.\n\n-- En tiedä, kumpaisenko syyksi sanottaneen, vaan emäntä kaiketi jo ensi\nvuotta ollessani alkoi puhua keplotella, että tämä Eliashan näkyykin\nolevan kuin taitavin isäntä, kyllä tämä vielä sattuu pääsemään\nisännäksi. Sillä lailla se puhua veilotti usein, ja kun minä menin\nkesällä yksinäni pyhäaamuina lammesta kaloja käestelemään, niin se tuli\nuseita kertoja sinne rannalle hyvissään kiittelemään, että Eliaksesta\njoka saapi miehen, niin sen ei tarvitse kesällä piimävelliä keitellä.\nSiihen aina lisäsi, että ei ole hänen miehestään, kun on niin vanha,\nvaan eikö tuo kohta kuolle. Siitähän se minullekin tuli mieleen ajatus,\nettä jospa tässä pääsen isännäksi, ja aloin jo koetteeksi teetellä\nlempeäni, ja kun se ei siitä näyttänyt pahastuvan, niin siitähän se\nsitten on tämmöiseksi mennyt.\n\nPiatan oli vaikea kuunnella ja vielä vaikeampi pitää suutaan kiinni,\nkun hänen parhaan auttajansa ja ystävänsä asiat tuolla lailla\nlevitetään noin arvokkaan miehen eteen. Jos vielä Laara luulee, että\nhän on ollut yhtenä ilmoittelemassa. Hän ei voinut enää hallita\nitseään.\n\n-- Etkö sinä, Elias, häpeä nostellessasi tuommoisia soimauksia emännän\npäälle. Sinä et saa niitä kuitenkaan toteen, vaan emäntä sinut panettaa\nlinnaan puukottelusta ja noista herjauksista.\n\n-- Panettakoon vaan linnaan, sama se, intosi Elias. -- Mutta sitten minä\nvasta rupean puhumaan, ei tämä vielä ole ollut mitään. Antaa tulla\nLaaran oikeuteen minun päälleni kantamaan, niin sitten hän vasta\nkuulee, ja antaa Karvosen tulla todistajaksi, niin sitten sekin kuulee,\nmikä hän on.\n\nLääkäri huomasi keskustelun luistavan paremmin, kun jättää puhevuoron\nPiatalle, joka olikin valmis ottamaan kiinni.\n\n-- Sinä et voi Karvoselle mitään, tenäsi Piatta, -- vaan se on nähnyt\nsinun lyövän emäntää, ja tässä olet sanonut sen tohtorille ja meille\njokaiselle, niin että on vieraitamiehiä.\n\n-- Sinäpä et kelpaa vieraaksimieheksi, sanoi Elias kovasti suuttuneena\nPiatalle. -- Sinut minä ensimmäiseksi epään pois, sinä kuitenkin puhuisit\nvaan Laaran puolesta, jolta olet vuosikausia kantanut kuin tonttu,\nmilloin piimää, milloin leipää, ja ollut sen postina ja asiamiehenä\nkylällä kuuntelemassa, mitä siellä puhutaan.\n\n-- Se on tulimmainen vale! kiivastui Piatta ja löi polveensa. Sinä elä\ntule minua sillä lailla haukkumaan. Minä en heitä tätä kysymättä ja\ntohtori on siihen vieraanamiehenä, niin että minä en heitä kysymättä.\nPankaa, tohtori, muistiinne, mitä tämä sanoi minusta.\n\nLääkäri ei viitsinyt enää kuunnella, vaan nousi ja mennessään sanoi:\n\n-- Kyllä ansaitsee panna muistiin ja mennä oikeuteen. Puhukaa vaan\nlisää. Hyvästi!\n\nToiset jäivät riitaansa jatkamaan, mutta kohta muuttui Piatta\nsuopeammaksi ja lähestyen Eliasta alkoi nuhdellen selittää, minkälaisen\ntyhmyyden tämä teki kertomalla tohtorille nuo asiat. Sitten hän kertoi\nLaaran terveiset, että se ei vedä oikeuteen, jos pitää kaikki salassa,\nja sanoi saattavansa tehdä nekin muut asiat, niinkuin on puhe ollut,\nsitten kun aika joutuu.\n\n-- Ihanko todella se niin sanoi? kysyi Elias.\n\n-- Sanoi se, vaan miten nyt tekisi, kun sinä et ollut hiljaa.\n\n-- En usko ollenkaan, alkoi Elias epäillä. -- Ei se nytkään muuta kuin\nviekoitteleisi minua. Mitä varten hän alkoi pitää yhteyttä muiden\nkanssa?\n\n-- No, elä nyt enää puhu niistä muille, houkutteli Piatta nuhtelevasti.\n\n-- Mitenkäs minä muuten sanoisin, kun tulevat minua lyönnistä\nsyyttämään?\n\n-- Sano nyt tästäpuoleen humalan syyksi, neuvoi Piatta.\n\n-- Ruvennenko salaamaan, kun minut tuolla lailla petettiin ja nyt\nheitettiin?\n\n-- Luvatontahan sinunkin yhteytesi on ollut.\n\n-- Olkoon vaikka, vaan odottanuthan minä olen ja tehnyt työtä kuin\nhullu, ja nyt ne menevät muiden hyviksi.\n\n-- No, kyllä se Laara maksaa sinulle palkan, lohdutteli Piatta.\n\nHän varoitti vielä kerran Eliasta ja lähti taas Kuhjolaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSillä aikaa kun lääkäri viipyi mökillä, oli Laaran mieli hyvin levoton,\nja nyt lääkärin tultua takaisin koetti hän arvata, oliko siellä tullut\nmitään ilmi. Hän ei rohjennut kysyä mitään, pelkäsi sitäkin, että\nlääkäri itsestään aloittaa, ja tekeytyen tavallista heikommaksi\npainautui peitteen suojaan, josta salaisesti katseli.\n\nMitään pelättävää ei lääkäristä huomannut, jos ei vaan tuo ollut paha\nmerkki, että kasvot näyttivät myhäileviltä ja vähemmin totisilta kuin\nennen mökillä käyntiä. Levottomana odotti Laara ensimmäistä sanaa\nlääkärin suusta, mutta tämä arvasikin tehdä toivon mukaan ja alkoi\nkysellä, onko tuntunut haavassa ja ruumiissa mitään kipuja. Siitä\nsiirtyi puhelemaan nuorimpiin lasten kanssa, jotka pyörivät äitinsä\nluona ja olivat pahoillaan, kun tämä ei voinut nousta heitä hoitamaan.\nNuorin, vasta puhumista aloitteleva tyttö, ei ruvennut sen pitemmältä\nvieraan kanssa tuttavaksi, kuin että kävi kurkalta kuuntelemassa\ntaskukellon raksutusta. Mutta tyttöä vanhempi poika taipui mielellään\npuheisiin.\n\n-- Mikä sinun on nimesi? kyseli lääkäri.\n\n-- Matti, vastasi poika.\n\n-- Vakava nimi sinulla on, kun Matti.\n\n-- Siitä tehtiin isänsä kaima, virkkoi Laara sängystään selitykseksi.\n\n-- Vai isän kaima sinusta on tehtynä. Missä isäsi nyt on?\n\n-- Tuolla tuvan puolella kamarissa, viittasi poika.\n\n-- Miksikä se ei tule tänne?\n\n-- Ei se pääse, se kaatuisi rappusissa.\n\n-- Onko se kipeä?\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Vanhuus sillä taitaa olla, selitti Laara pojan puolesta.\n\n-- Lähde sinä, Matti, viemään sinne isäsi luokse, niin käydään sitäkin\nkatsomassa, esitti lääkäri pojalle.\n\n-- No lähtään, sanoi poika tomerasti ja pyörähti ovelle.\n\nTämä isännän luokse meno ei ollut Laarasta ollenkaan suotua, mutta ei\nrohjennut estämäänkään mennä, olisi ehkä luullut, että siellä on niin\nhuono hoito, ettei ihmisille näytetä. Tuntui niin tuskalliselta maata\nsiinä ja olla tietämättä, mitä siellä mökillä on puhuttu ja tuolla taas\npuhutaan. Tämä kiusaava tietämättömyys ja masentava häpeän pelko\nnostivat lääkärin pois mentyä kyyneleitä silmiin. Tyttö vaan nirisi\nsiinä sängyn kupeella, ja missähän lienee Piattakin viipynyt. Viimein\nse joutui ja näytti olevan hyvin rauhatonna.\n\n-- Mitä ne siellä ... virkkoi Laara uteliaana kohottaen päätään.\n\n-- Enhän minä joutunut kieltämään, ja se kertoi tohtorille aivan kaikki,\nläähätti Piatta.\n\nLaara oli vähällä hypähtää kohoksi, kun kysyi:\n\n-- Aivanko kaikki?\n\n-- Ei se toki kuitenkaan hyvin pahasti, rauhoitteli Piatta.\n\n-- Mistä se puhui?\n\nPiatta muisteli pääkohtia ja aina liitti, että \"kyllä minä tein\nvaleeksi ja käskin olla hiljaa, mutta ei se totellut\". Laara painoi\npäänsä tyynyyn ja vesissä silmin vaikeroi:\n\n-- Nyt ne ihan kaikki ihmiset alkavat minua pilkata ja häpäistä.\n\n-- Kun ei tuo tohtori puhuisi muille, huomautti Piatta.\n\n-- Malttaako se olla puhumatta, kun on...\n\nSanat aivan loppuivat ajatellessa ihmisten herjan alaiseksi joutumista.\n\n-- Kun olisi tuolle tohtorille jotain antaa, esitteli Piatta\npelastuskeinoa.\n\n-- Kuka sille ilkeää mennä siitä puhumaan? epäili Laara.\n\n-- Minä koettelen puhua, ei tuo suuta vasten lyöne, uhkasi Piatta.\n\nLaara ei kieltänyt eikä käskenyt; hyvä olisi ollut, miten vaan saisi\npahan painumaan.\n\nLääkäri istui parhaillaan isännän kamarissa. Kaikki voimansa pani\nvanhus noustessaan pitkältään. Säälitti nähdä, kuinka vaivalloisesti\nnousu kävi ja miten neuvottomana hän sitten istui. Puhetaito oli\nmaatessa yhä vähentynyt, niin ettei hän näin arvokkaalle vieraalle\nosannut aluksi sanoa mitään, hämillään vain rykästeli.\n\n-- Kuulin tältä nuorelta mieheltä, että isäntä on vuoteen omana, niin\ntultiin katsomaan, aloitti lääkäri keskustelun.\n\n-- Onhan tässä pitänyt olla jo monta vuotta, sanoi isäntä huoaten.\n\n-- Oletteko koettanut mitään parannuskeinoja?\n\n-- Mitäpä niistä enää ... pois joutaisin, vaan ei näy...\n\n-- Kuinka niin? Liika nuoria ovat vielä nämä pojat.\n\n-- Niinpä ovat... Ei minusta ole enää...\n\n-- Emännällekin sattui tuommoinen tapaus.\n\n-- Niin kuuluu... Paraneekohan se?\n\n-- Kyllä se paranee, kun aikaa antaa. Vaan ettekö te paneta kiinni sitä\nrikoksen tekijätä, ettei ennätä paeta?\n\n-- Tehkööt miten tahtovat, kun tietävät asiansa. Minulta saavat olla ja\nelää ... huonosti tai hyvästi ... ei minusta ole enää...\n\n-- Istuminen taitaa teitä vaivata, olkaa pitkällänne, kehoitti lääkäri.\n\n-- Vaikeata on, sanoi vanhus ja kallistui vuoteelle.\n\nLääkäri meni koettelemaan veren kulkua käsissä ja kuunteli hengitystä\nsydänalan kohdalta.\n\n-- Kuuleeko siitä mitään? kysyi isäntä.\n\n-- Jotain siitä kuulee, sanoi lääkäri naurahtaen.\n\n-- Mitenkä kauan tohtori luulee minun elävän?\n\n-- Se nyt on vaikea sanoa. Voipi tulla kuolema piankin, mutta ei ole\nyhtään mahdotonta, että elätte samalla lailla vielä useita vuosia.\n\n-- Vielä useita vuosia! huokasi isäntä tämän kuultuaan.\n\n-- Miksikä niin? sanoi lääkäri tekeytyen vähän nuhtelevaiseksi. -- Minusta\nnäyttää, että teitä hoidetaan toimeentultavasti. Ja jos elämän aikaa on\nsuotuna, niin ei sitä pidä katua, voittehan siltäkin selältänne antaa\nneuvoja.\n\n-- Niinhän se oikein olisi, kun eivät minun tähteni syntiä tekisi, sanoi\nisäntä vapisevalla äänellä.\n\n-- Mitenkä syntiä tekisi? kysyi lääkäri.\n\nIsännän liikutus lisääntyi, kun hän selitti:\n\n-- Niinkuin ovat jo tehneet, ja jos vihollinen yllyttää vielä pahempaan,\nkun ei kuolema tule...\n\n-- Ei isännän pidä sillä lailla ajatella, rauhoitteli lääkäri. -- Luulen,\nettei teille tee kukaan mitään pahaa ja sitä paitsi on väärin toivottaa\nkuolemaa.\n\nIsäntä oli vaiti, hän jo katui, että oli hairahtunut puhumaan.\nPitkällinen sairaus oli saanut hereille synnin pelon, ja jottei hänen\nelossa-olonsa tulisi kartuttamaan muiden syntejä, oli hän jo kauan\nikävöiden odottanut oman kuolemansa lähestymistä. Lääkärin\nmuistutuksesta kääntyi syytös itseä kohti ja heräsi ajatus, että jos\nhän itse onkin tehnyt eniten syntiä tuolla toivomisellaan. Lääkäri\nhuomasi isännän pahan mielen ja antaakseen hänen jäädä rauhaan meni\nheittämään hyvästiä. Taas isäntä teki vaikeita ponnistuksia päästäkseen\nvähän koholle hyvästiä antamaan.\n\n-- Kykeneeköhän Laara maksamaan teille? muistui hänen mieleensä.\n\n-- Olkaahan siitä huoleti, rauhoitteli lääkäri, -- kyllä ne semmoiset\nasiat saadaan soveltumaan. Hyvästi vaan! Koettakaa nyt pysyä iloisella\nmielellä, huolehtiminen lyhentää ikää.\n\nRuoka oli laitettu lääkäriä varten pihanpäähän suurimpaan huoneeseen,\nnyt tarvittiin vain niin rohkeata, joka uskaltaisi mennä käskemään.\nPiika, joka oli ruuan laittanut, ei mitenkään uskaltanut, mutta kyllä\nPiatta. Hänestä se oli haluista, ehkä ennättäisi kuunnellakin oven\ntakana. Mutta lääkäri tuli jo ovessa vastaan; siinä sai ilmoittaa\nruualle pyynnön ja samassa olla opastajana.\n\n-- Täällä on saatu mateita, ihastui lääkäri nähdessään nostannaisen\nmadevadin pöydällä.\n\n-- Saapihan ne tästä lammista, tarttui Piatta heti puheeseen. -- Miten\nlienee tuo piikatyttö osannut keittää.\n\n-- Taitaahan tämä tähän laatuun olla tavallista, virkkoi lääkäri\nistuutuessaan. -- Mutta tuo mäti olisi pitänyt valmistaa voiksi, se menee\nhukkaan tuolla lailla.\n\n-- Niinpä kyllä, sanoi Piatta siirtyen lähempää katsomaan. -- Kun on\nkeittäessä menneet ihan ympäri ämpäriä! Mitäs se piikatyttö osaisi,\nvaan jos emäntä itse olisi kyennyt... Tokko siellä tohtorin kotona\nsaapi mateita?\n\n-- Harvoinpa niitä...\n\n-- Täällä ne saavat hyvästi, ja kyllä se emäntä niitä laittaa\ntohtorille, kun vaan sattuisi silloin käyntiä. Aivan ilmaiseksi se\nemäntä laittaa, kun tuosta paranee... No, jo sille sattui tuon juopon\nhurjan tautta onnettomasti... Ei toki pidä tohtorin uskoa sen ryökäleen\npuheita. Joka tuo emäntä hoitaa niin hyvästi tuon miehensä, vaikka se\non noin huono, ja tulisi hyvin pahoilleen, jos tuon heittiön valeet\nleviäisivät ympäri pitäjätä... Tokko se piika on älynnyt tuoda\nsianlihaakaan pöytään.\n\n-- Ei tässä tarvita mitään, sanoi lääkäri vähän kärsimättömänä Piatan\nrupatuksesta.\n\n-- Olisi tuota toki saanut olla, kyllä tässä talossa on, kehui Piatta ja\nheitti jo viimeinkin vieraan rauhaan ja meni Laaralle kertomaan,\nmitenkä pitkältä hän on jo ennättänyt tämän puolesta puhua.\n\nLaara antoi Piatalle kaapin avaimet ja neuvoi ottamaan rahakukkaron,\njotta saa lääkärille maksaa, kun ruualta pääsee. Rahakkaampaan\nkukkaroon koskeminen pani Piatan käden ihan vapisemaan ja valtasi\nmielenkin puoleensa.\n\n-- Ottaakohan tuo tohtori monta markkaa käynnistään?\n\n-- Kymmeniä se toki ottaa, tiesi Laara paremmin.\n\n-- Niinkö paljon? Pitäisi tinkiä vähempään.\n\n-- Ei, ei; se saattaisi pahastua ja kertoisi kaikki asiat muille.\n\n-- Niin kyllä, minä en tuota muistanut, havaitsi Piatta. -- Sietää sille\nantaa, kun se Elias teki semmoisen.\n\nRuualta päästyä istui lääkäri vähän aikaa tupakoiden. Käyntivaivat\nkysyttyään sai Piatta olla käden jatkona rahoja antamassa.\n\n-- Tässä on kymmenen markkaa päälle, huomautti lääkäri solauttaen\nsormiensa välissä setelit erilleen toisistaan.\n\n-- Antaa olla, ei niitä ole paljon, sanoi Laara matalalla äänellä.\nTäällä on ollut tohtorilla jos minkälaisia sairaita, joiden luona on\nsaanut kävellä, ja lienee tuolla nähnyt ja kuullut jos mitä.\n\n-- Ei se siihen kuulu, en minä ota sivu siitä, minkä kerran määräksi\nsanon, puhui lääkäri ja toi rahan takaisin.\n\nPiatta oli ääneti, kunnes näki, että Laara pisti rahan kukkaroonsa,\nmutta sitten hän alkoi puhua, että olisi toki tohtorin pitänyt ottaa,\nkun heidän mökillään asti käveli semmoista ruojaa katsomassa, joka\npuhui tuulta taivasta, josta maksaisi vaikka mitä, ennenkuin semmoista\nlaskisi kaiken maailman tietoon.\n\nLääkärin mielestä meni tämä akkain hyvitteleminen jo liian pitkälle, ja\nhän käski valjastaa hevosen ja hyvästit heitettyään meni rappusille\nodottelemaan.\n\n-- Ei toki ottanut sitä kymmenmarkkasta, iloitsi Piatta lääkärin mentyä.\n\n-- Ei ottanut, vaan mitähän jos se pahastui meidän puheista, minusta\nsiltä näytti.\n\n-- Sitten hän on vähässä, oppinut mies, jos kehtaa akkain puheista\npahastua.\n\n-- Niin no, ei tuo mitään, mietti Laara, -- mutta jos se Elias alkaa\njokaiselle tuolla lailla puhua, niin kyllä sitten... Ota Piatta ja vie\nnämä rahat sille Eliakselle ja sano, että nyt pitää mennä pois näiltä\nmailta.\n\n-- Näinkö monta? ihmetteli taas Piatta.\n\n-- Siinä on menneenkin vuotista palkkaa, selitti Laara. Ja uskokoon nyt\nhyvällä tai minä käsken vallesmannin panemaan kiinni.\n\nOmituisesti kuumensivat rahat Piatan kouraa, kun hän käveli tuota\ntuttua polkua mökilleen. \"Tuolle ruojalle ne täytyy antaa ... jos vielä\njuopi nämäkin ... mistä se tietää, minkä verran niitä pitäisi olla...\"\nHän puristi kumminkin lujasti perille asti, vaikka ne niin hyvälle\nkutisivat kämmeneen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nElias katosi niiltä kuuluviin. Nyt Laarakin otti asian lujemmalle ja\nantoi lautamiehelle käskyn Eliaksen manaamisesta oikeuteen, mutta\nEliasta ei löytynyt. Laara toivoi tällä lailla juorupuheiden loppuvan,\nja kun ei muuten päässyt siitä selville, neuvoi hän Piatan kylällä\nliikkuessaan puhuttelemaan ja kuulustelemaan. Varsinkin halutti tietää,\nmitä Karvosen emännällä olisi sanomista. Piatta valmistautuikin kohta\nsukkanauhaa kaupitsemaan. Hän kierteli koko kylän, ja kun ei pitänyt\nkiirettä, ennätti tietoja karttua sievä läksy. Karvolan emännän puheita\nei sanonut uskaltavansa eikä ilkeävänsä kertoakaan kaikkia, ne olivat\nniin pahoja. Mutta Laara uhkasi suuttua, jos ei kerro kaikkia.\n\n-- Mitenkä se sanoi? kyseli hän vihan ja uteliaisuuden vallassa.\n\n-- Se nyt sanoi jos miten, aloitti Piatta. -- Ensin oli tapausta\nsurkuttelevinaan, vaan sitten alkoi pilkata minua, kyllä minä sen\nymmärsin, kun sanoi, että olisi siinä tullut lähimökin akoille suuri\nvahinko, jos puukko sattui vähän syvempään, vaan kyllä hän olisi\nlaittanut pidot koko kyläkunnan köyhille siitä ilosta.\n\n-- Oliko siinä muita kuulemassa? kysyi Laara kiihtyneenä. -- Minä kysyisin\nperään, koska hän tahtoisi ihan tappaa minut.\n\n-- Oli siinä montakin, yhdistyi Piatta tuumaan.\n\n-- Ja saisi se siitäkin sakkoa, kun se sitten pilkotteli, että on sillä\nnyt rahaa jaella niille ... en ilkeä sanoa niin rumasti ... ei sen nyt\ntarvitse nälinkuoliaana kutjastella talosta taloon työtä kyselemässä.\n\nSiitäpä jo Laara tuohtui pitämään aika saarnan Karvosen emännän\nkunniaksi. Hän tuskastui kaikkiin ihmisiin, kun niiltä ei kuitenkaan\nsaa pidetyksi mitään salassa eivätkä ne heitä hampaistaan.\n\n-- Kuka niille kaikki kirjoitellee. Minä en tästä puoleen välitä mistään\nmitään, minä elän niinkuin itselleni kelpaa, puhukootpa vaikka mitä.\n\nPiatta itsekin pelkäsi joutuvansa hylätyksi ja katui sitä, kun\nhourautui noita pahimpia puhumaan. Oli kuitenkin vielä jäljellä toisia\ntietoja, joilla saattoi toivoa asian korjautuvan.\n\n-- Lieneeköhän totta sekin, jota sanoivat Tuomaan puhuneen, aloitti\nPiatta.\n\n-- Mitäs sillä on? kysyi Laara äreänä.\n\n-- Sanoivat surkutelleen isäänsä, että sillä muka olisi niin paha olla\ntäällä, että on aikonut luokseen hakea.\n\n-- Saisi tulla, niin nähtäisiin, onko hänellä täällä valtaa, tarttui\nLaara entistä kiivaammin tähän asiaan. -- En hätäile, vaikka tulisivat\nkaikki omaiset ja sama määrä syrjäisiä minua hammastamaan.\n\nPiatta näki, ettei sekään kelvannut mielen lauhdukkeeksi. Ja alkoi\nkertoa entisen Kuivatun Miinan kuolemasta, josta oli vasta tieto\nsaapunut.\n\n-- Näkihän tuon jo tyttönä ollessa, ettei se vanhaksi elä, sanoi Laara\näänellä, joka ei osoittanut surkuttelua. -- En minä uskonut sen näinkään\nkauan elävän. Eipä ne ihmiset sanoneet sillä haittahyvän olleen olla,\nniin on kuulunut, että köyhyyden partaalla ne ovat pyörineet siellä eri\npaikalla ollessaan.\n\n-- Niinpä ne ovat tainneet olla, vahvisti Piatta, -- ja nyt puhuivat\nsiellä, että isänsä ja toiset veljet laittavat Reitun maailmalta\nevästään etsimään, kun kuuluu etukäteen saaneen perintönsä ja ne ovat\nnyt kaikki menneet.\n\n-- Joutaa mennä, virkkoi Laara. -- Kovin olikin olevinaan rikas ja arvokas\nsilloin poikana ollessaan.\n\nOmat harmit vähän haihtuivat, kun löytyi jokukin, joka oli luisunut\nalemmaksi tuosta entisten ylenkatsojain joukosta. Hyvillä mielin\nhymähteli Laara ajatellessaan tuon Reitun kohtaloa ja sitten omaansa.\nMikä hänellä on hätänä? Haavakin alkoi olla terve, ei vaivannut mikään,\neikä ollut puutetta.\n\nPöyhkeänä ja välinpitämättömänä maailman puheista hallitsi hän\ntalouttaan. Hän laitatti uhalla hyvästi isännän kamariin kaikki kohdat,\nkeitti joka päivä eri keitot nähdäkseen, osaako nuo ihmiset vielä\nparempaa vaatia, jos tulevat tarkastelemaan.\n\nKeväämmällä talvea, kun Tuomas tuli katsomaan isäänsä, jonka oli\nkuullut huononevan, laittoi Laara taas ruuat mitä parhaiten ja sitten\njulkaisi Tuomaan kuullen ajatuksensa.\n\n-- Niinkö se nyt näyttää, ettei isäntä tule täällä kotonaan toimeen?\n\nLaaran sananheitosta ymmärsi Tuomas, että tässä on ehkä juoruakkain\nhyvää työtä, ja virkkoi:\n\n-- Mitäs puhetta se on?\n\n-- Eipä ollut muka tietävinäänkään, sanoi Laara ylpeästi. -- Isännällähän\ntäällä kuuluu muutamain mielestä olevan niin huono hoito, että on\naiottuna pois hakea. Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin minun\npeukaloni liikkuu.\n\n-- No, nytpä minä kummia kuulen, ihmetteli Tuomas. -- En toki ole\nsanallakaan siitä puhunut. Saat, hyvä emäntä, siltä huolelta maata yösi\nrauhassa. Minä tulin vaan vanhaa isääni katsomaan, enkä missään muussa\ntarkoituksessa. Usko vaan niitä juoruakkojasi.\n\nVanhuksen korviin kuului pahalta nuo riitapuheet ja hän alkoi\nkiellellä:\n\n-- Olkaa toki sovinnossa, harvoinhan tuo Tuomas on täällä käynyt.\n\nLaara ei saanut vielä kyllikseen sanotuksi, mutta hän helpotti, kun\ntuli ajatelleeksi, että jos hän hyvinkin lienee valehtelijain narrina,\nja kun isäntä näytti pahastuvan. Hän muutti kohtelutapaansa ja kysyi:\n\n-- Ulkonako sitä seisotetaan tuota hevosta, eikö sitä talliin saa viedä?\n\n-- Miten tuo olisi, jos minä tästä lähtisin kotiini, virkkoi Tuomas, kun\nei äitipuolen sana kuulostanut erittäin ystävälliseltä.\n\n-- Elä nyt ennen yötä, virkkoi vanhus rukoilevasti.\n\nTuomas ei houkututtanut enempää. Isän iloton elämä perhehuolien alla ja\nlisääntynyt, kuolemaa ennustava voimain väheneminen herättivät sääliä,\nniin että entinen katkeruus unohtui. Viime viikkoina oli isännän\nentinen lihavuus lisääntynyt pöhöttymisestä, raukeat silmät näkyivät\nsyvästä lihasten varjosta, eikä liikuntavoimia ollut sanottavasti.\nSiinä hän makasi kuin hengittävä lihamöhkäle.\n\nKahden jäätyä ei isällä ja pojalla ollut paljoa kerrallaan puhumista,\nkun he olivat luonnostaankin vähäpuheisia eikä toinen jaksanutkaan.\nKauan istui Tuomas allapäin ajatuksissaan.\n\n-- Siirrypä lähemmäksi, sanoi viimein sairas vanhus heikolla äänellä.\n\nTuomas siirtyi istuimineen vuoteen luokse.\n\n-- Tulit toki sinä käymään, sanoi sairas ilosta liikutettuna. -- Ne tytöt\neivät käy minua katsomassa enää milloinkaan ... ne pelkäävät...\n\n-- Ei ne isää pelkää, lohdutteli Tuomas. -- Mikä muu mahtaisi olla\nesteenä.\n\n-- Olisin minä toivonut käyvän... Et ottanut vaimoasi tänne ja\nlapsiasi...\n\n-- En arvannut, vastasi Tuomas yhtä surumielisenä.\n\n-- Niin ... jos eivät näekään minua elävänä... Ehkä se kuolema\nlähestyy ... mikäs se muu noin turvottaa ... koettelepas...\n\nOsaaottavaisesti kopeloi Tuomas pöhöttyneitä jalkoja ja käsiä. Hän tuli\nyhä enemmän vakuutetuksi, ettei isän elämän loppu mahda olla kaukana.\nNuo turpuneet kasvot olivat jo valmiit kuoleman viimeistelylle. Melkein\nyht'aikaa vierähti vedet kumpaisenkin silmistä, ja sitten seurasi pitkä\näänettömyys.\n\nIltasella tahtoi sairas, että Tuomaalle laitettaisiin vuode samaan\nhuoneeseen. Kumpainenkin aavisti tämän olevan viimeisen yhdessäolon.\nVanhus näytti odottavan sitä, ettei muut enää heitä häiritsisi, ja\nkutsui sitten Tuomaan lähelleen istumaan.\n\n-- Minua huolettaa nuo Laaran lapset, aloitti vanhus.\n\nTuomas vähän säpsähti, hän ei oikein käsittänyt nimitystä \"Laaran\nlapset\".\n\n-- Sitä minä, oikaisi vanhus, että ne jäävät ehkä miten jäävät... Jos\nsinä katsoisit, että heistä tulisi oikeita ihmisiä.\n\n-- Niin, vaan se äitinsä... Tuomas ei tahtonut oikein osata, mitenkä\nsanoisi.\n\n-- Ethän sinä vihanne niitä? sanoi vanhus rukoilevalla\nsurumielisyydellä.\n\n-- Niitäkö lapsia? En toki, jouduttautui Tuomas selittämään. -- Sitä minä,\nettä jos Laara ei salli minun niistä huolta pitävän.\n\n-- Niin, no, jos ei sallisi, vaan minä pelkään, että ... jos se ne ...\nheittää ... maailmaan ... minkälaisen sattuu...\n\nSelitys keskeytyi, kun täytyi vielä vanhuuden tuottaman haudan\npartaalla murehtia pienistä lapsista ... lapsista, joita oli syntynyt\nvielä silloinkin, kun ei enää isän jalka kyennyt omin varoin astumaan.\nTuomas oli jo päässyt perille, mitä isä tahtoi sanoa, ja auttaakseen\nsitä jatkoi:\n\n-- Niin, kyllähän se miehen mahtaa ottaa, ja jos paha sattuu, niin\nsilloin nuo lapsiraukat joutuvat huonolle jäljelle.\n\n-- Sitähän minä pelkään, sai vanhus pahalta mieleltään sanotuksi. --\nHoitanet noita silloin...\n\nVesissä silmin lupautui Tuomas. Hän tunsi tunnossaan soimausta siitä,\nettä oli tullut kylmästikin ajatelleeksi isästään, joka nyt viimeisillä\nhetkillään panee suurimman luottamuksensa häneen.\n\nSairaan vuoteen vieressä, matalalla pöydällä, oli juoma-astia ja\nkynttilä. Vanhanaikuinen paksu raamattu nojasi puujalustimeensa pöydän\ntoisessa päässä. Tuomas nosti sen polvelleen ja alkoi ajan kuluksi\nselailla.\n\n-- Jos sinä lukisit siitä minulle, virkkoi vanhus.\n\n-- Mistähän paikasta? arveli Tuomas käännellen lehtiä.\n\n-- Sieltä loppupuolelta minun mieleeni jäi joku paikka, kun piikatytöllä\nluetin, vaan se luki niin sekavasti.\n\nMonesta kohti Tuomas aloitti, löytääkseen isänsä haluaman luvun,\nja viimein se sattui, ja se oli Jaakopin epistola. Hartaana\nkuunteli vanhus joka sanaa, ja pöhöttyneet kasvot värähtelivät\nmielenliikutuksesta, kuullessa sanoja, jotka olivat kuin hänelle\nkirjoitetut. Hän tahtoi nämä muutamat paikat vielä uudestaankin kuulla,\nkun ei voinut käsittää kerralla. Lapsen rakkaus kuului lukijan äänessä,\nkun sanat ikäänkuin varovasti tulivat hänen suustaan. Ääni ei kiihtynyt\nankarimmissa kohdissa, päinvastoin ikäänkuin säälistä hiljeni.\nJuhlallisen surumielinen hiljaisuus vallitsi luetun loputtua. Kumpikaan\nei puhunut mitään vähään aikaan. Viimein virkkoi vanhus huoaten:\n\n-- Paljon minä olen erehtynyt elämässäni...\n\nTuomas ei osannut siihen sanoa mitään, istui vain ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\n-- Ruvetaan nukkumaan, ehdotteli viimein vanhus.\n\nKynttilä olikin palanut jo lopuilleen. Sen puhalsi Tuomas sammuksiin ja\nmeni vuoteelleen, joka oli kamarin toisella seinämällä. Uni ei tahtonut\ntulla ensinkään silmiin. Hänellä oli ensi kerran tilaisuus ajatella\nelämän vakavampia asioita. Yön hiljaisuus lisäsi mielen levottomuutta\nja sai korvat tarkkaavaisiksi pienimpiäkin risahduksia kuulostamaan.\nVäsymys jos huomaamatta yritti viedä silmät umpeen, havahti siitä heti,\nkun kuuli raskaamman henkäyksen isän vuoteelta. Tuli ajatus, että jos\nne ovat elämän langan katkeamisoireita. Kello näytti jo sivu puolta\nyötä, kun hän vielä viimeisen kerran kuunteli ja katsoi varmuuden\nvuoksi valkealla. Näkyi nukkuvan rauhallisesti. Nyt Tuomaskin jo nukkui\neikä herännyt ennenkuin aamulla.\n\nHyvin ikävää oli isännästä, kun Tuomaan täytyi mennä kotiinsa. Hän\nnäytti aavistavan, että nyt taitaa olla viimeinen elävin silmin\nnäkeminen. Eikä se ollutkaan turha aavistus.\n\nMuutamia päiviä vain kului, kun vanhus jo nukkui kuolon uneen, nuhjahti\nhiljaisesti kuin koivun pökkelö sammalikolle, ahon laitaan.\nHoitajapiika oli nukahtanut eikä huomannut mitään ennenkuin\naamupuolella yötä. Vanhus oli nyt heittänyt tämän maailman, jossa oli\ntullut erehdyksestä ajatelleeksi liian kauankin elävänsä.\n\nLaara oli ottanut piian tuoman sanoman melkein niinkuin kauan tietyn\nasian ilmoituksen, mutta kun päivän valetessa oli ruumis laitettuna\nkuolinvaatteihin ja kaikki joukot seisoivat ympärillä katsomassa,\npuhkesi hän mitä valtavimpaan itkuun. Muut vaimot eivät voineet olla\nyhtymättä valitukseen, mutta miehet seisoivat tylsästi katsellen.\nViimein kyynelten vuoto taukosi ja miehet saivat käskyn nostaa ruumiin\nlautoineen karttujen päälle ja kantaa aittaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKelirikko lähestyi, eikä saattanut sen takia säilyttää viikkomääriä\nkuollutta hautaamatta. Laara keräsi kylän akkoja leipomaan, juomia\npanemaan ja huoneita puhdistamaan. Isosti hän haki kaupungistakin\nhautajaisvaroja ja lähti sitten vieraita kutsumaan. Paljon oli ensin\naprikoimista, ketä kutsuisi ja ketä ei. Luulosta syntynyt viha vastusti\nalussa hyvinkin paljon, mutta kutsumamatkalle lähdettyä alkoi mieli\nlauhtua, kun pahansuoviksi luullut ottivat kotonaan mitä\nystävällisimmin vastaan. Karvosen joukot saivat kumminkin jäädä\nkutsumatta, siihen oli monenlaisia syitä. Kuivatusta tapasi hän\nMiinavainajan miehen, Reitun, jonka hänen isänsä todellakin oli\nerottanut pois, ja nyt hän köyhtyneenä jouti oleksimaan vaikka missä.\nPaljon hän näkyi häpeävän köyhyyttään, oli niin alamainen ja koetteli\naina katsoa, ettei häneen pahastuttaisi. Vähäisimmästä viittauksesta\nsiirtyi syrjään ja oli vähälläkin käskyllä valmis tekemään pieniä\npihatöitä. Laara katseli uteliaana tuon masentuneen alamaisuutta.\nSiihen vertaamalla käsitti vasta oikein oman arvonsa. Niin maailma\nmuuttuu, ajatteli Laara hyvillä mielin. Ei se ennen katsonut miksikään,\nmutta kyllä se nyt saapi huomata. Varmaan se tulisi hautajaisiin, jos\nkutsuisi. On toisekseen soma olla kutsumatta, sittenpähän näkee, että\nnäin sitä tehdään, kun varat kannattaa. Kumpainenko teko olisi parempi,\nsitä kesti koko talossa-oloajan miettiä. Ihan poislähtiessään hän teki\nloppupäätöksen ja vähän pilkallisesti mainitsi, että \"tule Reittukin,\njos muilta töiltäsi joudat\". Reittu otti kutsun aivan täydestä ja meni\nkiitollisuudesta kääntämään Laaran hevosta matkalle.\n\nHautajaiset olivat arkipäivänä. Aikaisin aamusella alkoi ajaa körötellä\nvieraita. Kaikilla oli tuomista, ei tosin sen useampaa lajia kuin\nnyytillinen leipiä ja maitohinkki. Tuomisineen astuivat vieraat\nhuoneihin, sitaistuaan kiinni hevoset, joiden riisumisesta ja\nruokkimisesta sai talon miehet pitää huolen.\n\nLaara oli pukeutunut mustaan vihtoriiniin ja otti arvokkaana vastaan\nvieraita. Rengit saivat käskyn riisua kiireellä vierasten hevoset ja\nruokkia ne hyvästi ennen kirkolle-lähtöä.\n\n-- Ei me hyvin kiireellä ennätetä, kun pitäisi silppujakin hakata,\nilmoitti renkipoika.\n\n-- No sepä on, kun ei ennen ole pidettynä jo huolta, moitti Laara. --\nMenkää nyt heti, ja eikö täällä olisi jotain miestä, joka alkaisi\nriisua noita hevosia.\n\nViimeisiä sanoja sanoessaan kääntyi hän huomauttavaisesti Reittuun\npäin, joka oli tullut Kuivatun joukkojen mukana ja sattui seisomaan\nsiinä lähellä. Reittu ymmärsi viittauksen ja virkkoi:\n\n-- Minä saatan olla apuna.\n\n-- Niin kyllä, Reittuhan se joutaa, sanoi Laara välinpitämättömästi,\naivan kuin jollekin käskyläiselle..\n\nEnin osa vieraita istui tuvassa, rohkeimmat vain olivat seuranneet\nkehoitusta ja menneet kamarihuoneisiin. Joukkoja vilisi jo sievoisesti,\nmutta lisää Laara odotti. Eniten vaivasi mieltä, kun ei vainajan\nentisiä lapsia näkynyt vielä yhtään. Samapa se, ajatteli hän; ja\nnäyttääkseen, ettei tänne oltu kutsuttu tyhjän nolottajaksi, käski hän\nantaa tulleille vieraille kahvia ja muuta juomaa niin paljon kuin ne\nvähänkin ottavat.\n\n-- Annetaanko rengeillekin niin paljon kuin ne ottavat? kysyi viinan\nantaja Laaralta.\n\n-- Ei kuin joku ryyppy mieheen ja sille Reitulle samoin, joka on ollut\nniillä toverina, neuvoi Laara.\n\nMelkein lakkaamatta keikkuikin pikarin kanta ilmassa. Miehet alkoivat\ntulla puheliaiksi, varsinkin ahneimmat, ja voiteeksi rupesi miedompi\njuoma vaimojenkin kielille näin aamueineeksi.\n\n-- Eikö sitä isäntää käytetä tuvassa vielä? alkoivat vieraat kysellä.\n\n-- Ei tässä ole ennätettynä, vaan pitää se hakea, kun joutuu renkejä\nkantamaan, sanoi Laara.\n\n-- On tässä kantomiehiä, jos vaan on joka veisaa, sanoivat miehet.\n\nSiitä oli pidetty huoli. Kohta olivat melkein kaikki vieraat aitan\nluona, josta vainajan tuttavat nostivat ruumisarkun karttujen päälle ja\nvirrenvärssyä veisatessa kantoivat tupaan. Siellä avattiin arkku ja\njoukko keräytyi ympärille. Vainajan lapset asettuivat aivan arkun\nviereen. Vanhimman pojan silmistä juoksivat vedet, mutta nuorempi poika\nja tyttö katselivat väliin vieraita ja nöpelöivät mustankiiltäviä arkun\nreunuksia. Vainajan elottomat kasvot olivat melkein entisellään, sama\nyksinkertaisuus piirteissä, eivätkä lihaksetkaan olleet sanottavasti\nlaskeutuneet, paitsi silmät olivat painuneet yhä syvemmälle.\n\nIäkkäämmät ihmiset seisoivat lähellä arkkua, ja joillekin taisi muistua\nmieleen oma kuolema. Nuorempi väki katseli välinpitämättömänä ulompaa,\nja joku sanoi, vainajan lapsiin viitaten, tovereilleen:\n\n-- Nuo nuorimmat lapset eivät ole milläänkään, vaikka vanhin itkee.\n\nVastaukseksi sai tämä pukkauksen kylkeensä ja nuhtelevan katseen.\n\nLaara oli ollut kiirehtimässä ruuan laittajoita, mutta joutui nyt\ntupaan ja arkun luokse tultuaan pyyhki ensin itkevän poikansa silmiä ja\nsitten toisten päitä silitellen puheli:\n\n-- Siinä on semmoista joukkoa, jotka eivät vielä ymmärrä mitään.\n\nJoku emäntä lähestyi Laaraa ja kysyi:\n\n-- Tokko niitä entisen emännän lapsia on vielä yhtään täällä?\n\n-- Ei noita ole näkynyt.\n\n-- On kaiketi niitä pyydettynä tulemaan.\n\n-- Ensimmäiseksi toki kävin kutsumassa ja pyysin niinkuin illalla jo\ntulemaan, puhui Laara paheksuen. -- Jos lienevät mielestään niin hyviä,\nettei kannata tulla. Vaan kävisi tuota toki isäänsä katsomassa\nviimeisen kerran, vaikka se olisi ollut mielestä kuinkakin halpa ja\nhuono.\n\nLaara kosketti ruumiin kasvoja ja käsiä, ja ääni alkoi väristä. Aivan\nitkun vallassa hän jatkoi:\n\n-- Totta se on ollut niistä paha eläessä, kun ei kuoltuakaan tulla\nkatsomaan.\n\nPienimmätkin lapset alkoivat itkeä mukana, kun näkivät äitinsä itkevän.\nPian se meni Laaralta ohitse, kun hän lopetti koskettelemisen ja alkoi\npyyhkiä lastensa silmistä vesiä.\n\nTuvan perällä oli kaksi pitkää pöytää pääkkäin, jotka olivat katetut\npitkillä, valkoisilla liinoilla. Ruuan laittajat kantoivat jo keittoja\npöytään. Laara ilmoitti ruualle rupeamisen, mutta pöydät eivät\ntahtoneet tulla täyteen, kun enin osa odotteli toisiaan. Moni ei\ntahtonut ottaa käskemättä sitä arvoa itselleen, että menisi ensi\npöytiin, kun eivät kumminkaan kaikki mahtuneet yhdellä kertaa.\n\nPuolivälissä saattoi olla ensi pöytäläisten syönti, kun Tuomas ajoi\nvaimonsa ja lastensa kanssa kartanolle. Laara meni porstuaan ottamaan\nvastaan ja kehoitti menemään kamariin. Siellä ei viipynyt Tuomas sen\nenempää aikaa kuin että ennätti turkin heittää pois. Hän tuli kohta\ntupaan ja käteltyään muutamia tuttaviaan meni isänsä arkun vierelle,\njoka avonaisena seisoi rahien päällä. Hän nähtävästi aikoi hallita\ntunteitaan, mutta väkisin vierähti vesikarpalo toisensa perästä kasvoja\nmyöten alas. Kohta tuli Tuomaan vaimokin, kantaen nuorinta lastaan\nkäsivarrellaan.\n\n-- Siinä se on nyt ukki, sanoi tämä osoittaen lapsilleen ruumista.\n\nLaara tuli pyytämään kamariin juomaan lisää kahvia.\n\n-- Kyllä tässä vielä ennätetään, sanoi Tuomaan vaimo. -- Tulin vaan näille\nlapsille näyttämään ukkia, kun ovat harvoin nähneet ennen ja nyt\nviimeisen kerran.\n\n-- Niin, antaa vaan lasten katsoa, eihän sitä kohta näekään, puhui Laara\nja tuli asettelemaan ruumiin peiton reunoja. -- Hyvin se ikävöi lapsiaan\nja oli niille hyvä. Pienimmätkin kun menivät sen sängyn luokse, niin se\naina, vaikka ei jaksanut istuakaan, silitteli lasten päitä ja puheli:\n\"pikku piika, pikku piika\" ja \"kaimamies, kaimamies\".\n\nHän alkoi hyrskähdellä itkusta. Tuomas katsahti siihen ynseällä\nsyrjäsilmäyksellä ja meni vähäksi aikaa pois tuvasta.\n\nViime pöytäläisten syöntiaikana tulivat toisetkin vainajan vanhimmat\nlapset, niin ettei Laaralla ollut enää siinä suhteessa mitään\nmoittimisen syytä. Pääasiana niillä taisi kumminkin olla isänsä\nkatsominen, sillä he tekeytyivät muuten varsin vieraiksi. Olivatpa niin\nhitaita kaikille kehoituksille, että Laara jo takanapäin tuskaili, että\nhän vähän välittää mokomista omaisista, joille ei mikään kelpaa\noikealla.\n\nRuokailtuaan alkoivat joukot laittautua kirkolle lähtöön. Välipaloiksi\nmatkalle varusti Laara suuren kontillisen eväitä: leipiä, voita ja\nsianjalan, sekä kielen kostukkeeksi suuren pullon viinaa.\n\n-- Millä hevosella se ruumis viedään kirkolle? kyselivät rengit.\n\n-- Paneehan oman oriin, neuvoi Laara.\n\nTuomaalla oli ollut jo kotoa lähtiessään mielessä, että hän vie omalla\noriillaan isänsä hautaan, ja tuli esittelemään sitä Laaralle.\n\n-- Antaa mennä omallaan, vastasi Laara vähän ylpeästi. -- Vaan tarvitsisi\nsille ajomiehen, jos haluttaa tulla.\n\n-- Pääsen minäkin omallani, hylkäsi Tuomas tarjouksen.\n\nTuomaan vaimosta näytti eripuraisuus tämmöisessä asiassa pahalta, ja\nhän sai miehensä houkutelluksi menemään, vaikkapa ei olekaan oma\nhevonen. Nyt syntyi liike kartanolla, kun kaikki piti olla valmiina\nsilloin, kun arkku kannetaan ulos.\n\nOmaiset ja ketkä joutivat kokoontuivat katsomaan, kun arkun kansi\nnostettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Heti sen perästä alkoi\nmatkallelähtövirsi, jonka aikana miehet kantoivat arkun rekeen. Tuomas\nistuutui arkun kupeelle, reen laidalle, silmät kosteina, ja nykäisi\nvärssyn loputtua hevosta juoksemaan. Perästä ajoi Laara vanhimman\npoikansa kanssa ja ohjasi itse. Tuomaan muu joukko oli saanut Reitun\najajaksi.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHyvin huonolla tuulella palasi Laara kirkolta kotiinsa. Tuomas ja\nsamoin kaikki entisen emännän lapset olivat niin epäkohteliaita, että\nmenivät hautauksen päätyttyä sieltä suoraan kotiinsa. Sen ne tekivät\nyksistä neuvoin, eikä Laaran arvo antanut ruveta heitä hyvin nöyrästi\npyytämäänkään. Ori, jolla ruumis vietiin, jäi Reitun paluutettavaksi.\n\nVieraita odotti täyteläiset ruokapöydät. Viinaa oli matkalla aina vähän\npäästä maistettu, mutta syötyä vasta alkoi oikea juominki. Laara\nkehoitti vaan antamaan. Häntä yhä harmitti tuo omaisten ylenkatsominen,\nmutta kyllä muiden vierasten täytyy tunnustaa hautajaiset hyviksi, ja\njuotuaan ne eivät jouda muistelemaan sitä, minkä nuo omaiset tekivät.\nIltasella ei ollut suurta vaivaa vieraiden yöksi kieltelemisessä.\nNiistä ahneimmat nukkuivat aloilleen, ja toisilta kului aika aivan\nhuomaamatta, ryyppiessä ja poristessa, niin etteivät ne muistaneet\nyrittääkään lähteä.\n\nUnteloina ja pahasti haukotellen ne aamusella kuonistelivat ylös, kun\nkahvin kantaja meni herättelemään. Miehille ei monelle tämä lämmin eine\nensinkään kelvannut; vasta sitten kun pikarin kilinä kuului pään\npohjista, aukenivat silmät ja suu vetäytyi uniseen hymyyn. Aamiaisen\njälkeen alkoi vieraita yksi toisensa perästä mennä kotiinsa. Kuivatun\nemäntää ja isäntää pyyteli Laara olemaan viimeiseksi, ne kun olivat\nhänelle ikäänkuin omaisia.\n\n-- Kyllä sitä nyt jo pitää lähteä, päätti Kuivatun emäntä, jonkun aikaa\nviivyttyään. -- Siellä kotona hevosia tarvitaan, tässä kohta rekikeli\npettää.\n\n-- Samapa se on meillä, sanoi Laara. -- Näissä hautajaispuuhissa on mennyt\npaljon aikaa, ja etimäisen niityn heinät ovat vielä siellä, eikä ole\najajata kolmannelle hevoselle.\n\nHän ajatteli vähän ja kääntyi sitten Reittuun, joka odotteli vanhojen\nlähtöä.\n\n-- Eikö tämä Reittu joutaisi parina päivänä ajamaan tuota oritta, tässä\nkun olisi niin kiire niiden heinäin veto.\n\n-- Miten tuo olisi? arveli tämä katsahtaen tovereihinsa. -- Minulla ei ole\ntyövaatteita täällä mukana.\n\n-- Löytyy meiltä vaatteita, ei niistä tule puutetta.\n\n-- Jää vaan työhön, kun on tarvis, kehoitti Kuivatun isäntä, jolta\nReittu odotti myönnytystä.\n\nAsia oli silloin sovittu. Vanhat menivät kotiinsa, ja Reittu jäi\ntyömieheksi.\n\nSamana päivänä laittoi Laara joka miehen heinään ja sitä tekoa joka\npäivä, varhain aamusta myöhään iltaan. Välituntia eivät saaneet kuin\nsiksi, että syödä ennättivät. Laara tiesi nyt olevansa yksinään\nisäntänä, ja hän tahtoi näyttää miten aloitetaan, olipa vielä\nhuvittavaakin nähdä, kuinka aikamiesten täytyi nousta ja mennä, vaikka\nniitä väsytti. Tätä vauhtia olisi ollut ehkä enempikin aikaa, mutta hän\nkuuli Eliaksen paikalle otetun rengin kerran kiroilevan: \"nyt tässä\nahava taisi tulla, jaksaa, se ollen, rengit nukkua yönsä ilman\nhyppimättä ja ovia potkimatta.\"\n\nSilloin täytyi helpottaa menon kiivautta tavallisiin.\n\nReittu ajatteli heinäin vedon loputtua joutavansa pois ja kyseli\nvaatteitaan.\n\n-- Olisi tässä vielä työtä, esitteli Laara. -- Kalanpyynti kohta joutuu ja\npyydykset ovat korjaamatta. Osannet noita korjata?\n\n-- Kyllähän minä osaan, vaan pitäisi asiain tähden liikkua muualla,\nesteli Reittu.\n\n-- Ne ei mahda olla niin tärkeitä, korjaa vaan, kyllä palkkasi saat.\n\n-- No, pitänee noita korjailla, taipui Reittu.\n\nVerkkokasa kannettiin tupaan ja niiden ääressä hän istua nuukotti\npitkät päivät. Selkää se tahtoi pakottaa ja teki mieli keskellä\nrupeamaakin oikaisemaan, mutta jos katsovat laiskaksi. Ei Laarakaan\nkäskenyt levähtämään, vaikka huomasi, miten Reittu olkapäitään\nkohotteli. Olkoon vaan uuttera, kun on kerran työmieheksi joutunut.\nNäkyi se itsekin ymmärtävän asemansa, oli aina masentuneella mielellä\nja näytti kiirehtivän mitä pikaisimmin työtänsä päätökseen. Mutta\nverkkotyön loppumisesta ei ollut tietoa, sillä Laara toi rihmoja ja\nkäski kutomaan uusiakin.\n\n-- En minä joutaisi enää näitä uusia kutomaan, selitti Reittu melkein\nrukoilevasti.\n\n-- Mitä ne on ne kiireet? kysyi Laara pilkallisesti.\n\n-- Eihän ne ole erikoisia, myönnytti Reittu. On vaan joillekin asiata,\nja ne saattavat suuttua, jos en käy puheella.\n\n-- Onko ne velka-asioita? kysyi Laara totisena.\n\n-- Niitähän ne olisivat.\n\n-- Saamisiako vai...\n\n-- Ei kuin...\n\n-- Niinpä ne ei sitten paljoa puhumalla pienene, enemmän edistää, kun\nteet työtä. Ja jos haluavat, niin käykööt ne täällä.\n\nLaaran puhe kuulosti Reitusta vähän osanottavaiselta, niin että hän\nuskalsi ajatella apua.\n\n-- Kun minä löytäisin semmoisen, joka rupeaisi auttamaan, viittasi hän.\n\n-- Onhan sinulla rikkaita omaisia, muistutti Laara.\n\n-- Ei ne enää rupea.\n\n-- Odottakoot sitten velkamiehet.\n\n-- Ei ne odota. Muutamalta on jo työtuomio tulossa, valitti Reittu.\n\n-- Mene sitten työhön; kun tulevat noutamaan, sanoi Laara melkein\niloiten toisen ahdingosta.\n\n-- En tuonne lähtisi. Ennen minä tekisin vaikka teillä työtä, jos saisin\nauttamaan.\n\n-- Ettäkö minun pitäisi ruveta maksamaan?\n\n-- Sitähän minä tässä ajattelin, tai takaukseen.\n\n-- Mahtaisi olla yhtä paljon maksaa tai taata; mutta mitenkä minä\nkelpaan? sanoi Laara teeskennellen.\n\n-- Kyllä ne velkamiehet luottaisivat.\n\n-- Saattaisivat velkamiehet luottaa, vaan antaisiko se nyt arvo myöten\nturvautua semmoiseen kuin minuun. Parempiahan niitä ennen piti olla.\n\n-- Niin no, mitä niistä vanhoista muistellaan. Täällä näkyy käyvän miten\nmilloinkin, puhui Reittu ikäänkuin anteeksi pyytäen.\n\n-- Niin se näkyy käyvän, sanoi Laara mahtavasti. -- Ylpeästi sitä ennen\nmentiin tämmöisten ohitse, ei katsottuna päinkään, eikä luultuna, että\napuakin siltä vielä tarvitaan.\n\n-- Ei nyt noita muistella, pyyteli Reittu syyllisenä. -- Enkä minä voi\npakottaa, satuin vaan tässä sanomaan, kun puheeksi kiertyi.\n\nLaara ajatteli sanoneensa tarpeeksi tällä kertaa ja oli tyytyväinen.\nReittu alkoi toden teolla laittautua lähtemään.\n\n-- Niinkö ahtaalle ne asiat panevat, että täytyy heittää kesken tuo\nverkkotyö? kysyi Laara.\n\n-- Pitää tästä lähteä muilta kyselemään.\n\n-- Onko se miten suuri summa?\n\n-- Siinä sadan markan paikoilla.\n\n-- Kun tuo ei sen suurempi ole, niin pysyhän työssä, sanoi Laara\navuliaan mahtavana.\n\nTämmöinen lupaus tuntui Reitusta jotenkin nöyryyttävältä, mutta kun\ntyötuomio oli tulossa eivätkä omaiset ruvenneet auttamaan, oli se\notettava vastaan.\n\n-- Kyllä minä sen maksan takaisin, sanoi hän kiitoksen asemesta.\n\nLaara ei ollut sitä kuulevinansakaan. Hän tiesi lupauksellaan olevan\nvoimaa pysyttämään miestä nöyrästi työssä, ja jos ei siltä näyttäisi,\nniin onpa vielä aikaa peräytyä.\n\nUutena miehenä tarttui Reittu käpyyn, ja kun lammin rannoille ilmestyi\nsulia paikkoja, alkoi hän laitella pyydyksiä veteen. Kalastusta oli\nkevätkesäkin kokonaan, ja kun se loppui, tuli muita töitä. Melkein\npeloitti, jos sattui päivän loma tulemaan, se kun ei näyttänyt olevan\nLaarasta suotua. Eikä liikkumiseen ollutkaan halua, kun alkoi tottua\ntuohon säännölliseen työntekoon, eivätkä velkamiehetkään taas\nahdistaneet. Mutta vielä niitä kumminkin oli jäljellä, ja kun ne saivat\nkuulla, että yksi oli ahdistelemalla saanut, alkoivat toisetkin\nparhaana työaikana uhkailla työtuomioilla. Ei auttanut muu, kuin täytyi\nmainita Laaralle tästä pulasta.\n\n-- Eipä minunkaan kannata ottaa monia satoja maksettavakseni. Vähän ne\nyhden miehen työt ennättävät niitä lyhentää, vastasi Laara.\n\n-- Onhan se niinkin, myönnytti Reittu alamaisena. -- Vaan ne hakevat\ntuomioksi ja siellä summa yhä suurenee. Kyllä minä koettaisin maksaa,\nja jos en työnteolla ennätä, niin ehkä sieltä tulee vielä jonkun verran\nisänperintöä, niin niillä viimeistä.\n\n-- Olisiko noihin luottamista? Vaan kun et näy muiltakaan saavan ja\ntässä on paras työaika käsissä, niin jospa minä vielä hätäisempiä\nvelkamiehiäsi suoritan.\n\nPaljon enemmän luuli Reittu saavansa houkutella, mutta pääsikin näin\nvähällä. Hän oli nyt rauhassa. Ensimmäisenä miehenä hän liikkui\nniityllä, kun Laara oli uskonut työn johdonkin hänen huolekseen. Mieli\nmuuttui iloisemmaksi ja vähitellen vakaantui ajatus, ettei tässä ole\nhätääkään, kun tekee työtä, ja sitä sai tässä paikassa kylliksi. Ei\ntullut vaatteestakaan puutetta, niitä teetettiin talosta tarpeen mukaan\nja pyytämällä sai rahaakin siksi, etteivät rahan tuntomerkit aivan\nunohtuneet. Reittu jo ajatteli elämäänsä mitä parhaimmaksi, olla vaan\ntämmöistä enemmän aikaa. Mikähän tuosta seuraisi, jos olisi yrittää?\najatteli hän. Jos suuttuu ja käskee pois, niin pikaisemmin pääsee\nvelasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalven kuluessa vahvistui Reitun ajatus, ja keväämpänä, muutamana\nsunnuntaina, hän jo ilmaisi sen Laaralle.\n\n-- Vai niin, sanoi tämä ruveten hyvin totiseksi. -- Vai semmoisia sinä\ntulet puhumaan. Luuletko sinä minun olevan niin miehen puutteessa, että\nsinut ottaisin. Elä luule siltä, jos olen antanut olla tässä työssä ja\nauttanut pakkotyöhön joutumasta. Et toki minun omaisuuttani saa\ntuhlataksesi, niinkuin tuhlasit omasi ja Miinan omaisuuden.\n\n-- En minä tahtoisi omaisuutta, enkä tuhlaisi, jos saisinkin, selitti\nReittu nolostuneena.\n\n-- Vai et tahtoisi omaisuutta. Sitähän sinä olet ikäsi hakenut. Mitäs\nmuuta sinä Miinaa ottaessasi tapailit kuin omaisuutta?\n\n-- Satuin vaan siihen rakastumaan, ei siinä muuta ollut.\n\n-- Vai niin, että satuit, oikaisi Laara. -- Mikä se satutti muu kuin\ntavaran toivo silloinkaan. Etpähän sattunut köyhempiin, mikäs siinä\noli? Ei toki antanut arvo tuskin sanaa vaihettaa. Jos minullakin olisi\nollut nykyinen omaisuus, niin ehkä sitten olisin ollut jotain\nmielestäsi, vai mitenkä?\n\nReittu joutui pulaan, miten vastata.\n\n-- Eihän se ole minun vikani yksinään, jos on ottaessa ollut perintökin\nvähän mielessä, sanoi hän viimein.\n\n-- Niinpä se täytyi tunnustaa, iloitsi Laara pilkallisesti. -- Luulisi nyt\nolevan huolettomat päivät, kun on ollut niin viisas, että on osannut\nmuiden mukaan ottaa rikkaan.\n\n-- Annetaan jo olla nuo puheet, houkutteli Reittu. -- Köyhähän minä nyt\nolen, kun en osannut säästää.\n\n-- Paremminko luulisit nyt osaavasi? kysyi Laara pistävästi.\n\n-- Osaisin toki. Enkä minä pyrkisikään haltijaksi, tekisin vaan työtä ja\nkysyisin kaikki sinulta, selitti Reittu ohjelmataan.\n\n-- Mahtaisit kysyä! Kysyitkös Miinalta?\n\n-- Eihän siitä ollut neuvonantajaksi, eikä miksikään, se kun oli niin\nkitulias alusta pitäin ja huononi aivan lopen, kun yritti sen yhden\nkerran lapsen tekoon.\n\n-- Sinä et taitanut ottaessasi tietää sen terveyttä, pisti Laara.\n\nReittu ymmärsi selvästi, että nyt syötetään ennen edessä olleita, mutta\neihän siitä auttanut pahastuminen. Oli pyrittävä sovintoon\nkorjailemalla entisiä ja laskemalla loppuja leikiksi.\n\n-- Tiesinhän minä sen, vaan otetuksi tuo tuli, tunnusti hän kuin\nhäpeissään. -- Toisin se asia olisi ollut tehtävä, kun olisin ymmärtänyt.\nSilloin jos käännyin Laaraan, niin talona oltaisiin ja...\n\n-- Elä tule minua pilkkaamaan, keskeytti Laara.\n\n-- En minä pilkkaa, vakuutti Reittu, -- se on ihan totta. Ja minä\npuolestani näytän sen todeksi, jos nyt sovittaisiin yhdeksi taloksi.\n\n-- Kauankohan tuohon olisi, kun tulisi toinen tuuli ja alkaisit juoda\nlellittää?\n\n-- No en joisi, teki Reittu lupauksia. -- Saisit vaikka kaulan katkaista,\njos humalassa näet. Oletko nähnyt kertaakaan tässä-olon aikana?\n\n-- Milläpä varoillasi sinä olisit juonut. Ja ehkä olet koettanut\nkannatella, että saisit minut paremmin petetyksi, vaan et minua petä.\n\n-- Se on aivan väärä luulo, että minä siinä toivossa olen ollut\njuomatta, vakuutti Reittu. -- En toki pitkään aikaan osannut enkä\nuskaltanut ajatellakaan sinnepäin, kun näytit niin ylpeältä ja\narvokkaalta.\n\n-- Olenko minä nyt sinua hyvitellyt, kun uskalsit tulla puhumaan?\n\n-- Eipä sillä, vaan kun olen kuullut ihmisten olevan siinä luulossa,\nettä meistä nyt yksi talo tulee, niin siitähän minä sain alkua. Ja\nkyllä me nyt sovitaan ja näytetään, että niin se menikin.\n\n-- Ei sittenkään, sanoi Laara ylpeästi päätään heittäen. -- On minusta\nihmiset ennenkin niin paljon tyhjää puhuneet, niin puhukoot vaan lisää,\nettei jäisi mieli pahaksi.\n\nNiillä puheillaan heitti Laara kosijamiehensä, joka jäi yksinään\naprikoimaan, miten kävikään tämä yritys. Tahtoi vähän karvastella\nmieltä nuo halveksivat soimaukset ja pilkalliset pistelyt, mutta ehkei\nse aivan niin pahasti ajatellut kuin sanoi. Hän uskoi varmasti, että\nkyllä se siltä rakastaa, vaikkapa pauhaakin, ei se muuten olisi\nruvennut hänen syrjäisen asioita maksamaan. Tuo ynseys tulee vain\nsiitä, ettei hän silloin nuorena ymmärtänyt ottaa, kun olisi niin\nhelposti saanut. Muistelemalla johtui mieleen monta Laaran antamaa\nviittausta sieltä sulhasmatkoilta. Nyt se niitä kostaa, eikä ole\nihmekään.\n\nHyvä merkki oli Reitun mielestä se, ettei Laara käskenyt pois, ja hän\npäätti niin kauan pitkittää, kun se tekee toisen taikka toisen. Hän oli\nniin tunteittensa hallussa, etteivät ajatukset joutaneet mihinkään\nmuuhun syrjäytymään. Sekä palveluksella että ahkeruudella tahtoi hän\npyrkiä toiveensa perille. Mutta keskellä rupeamatakin sattui toisinaan,\nettä työpaikka unohtui, kun mieli kaipasi Laaran läheisyyttä.\n\n-- Loppuiko sieltä työ? kysyi kerran Laara tällaisessa tapauksessa.\n\n-- Ei sieltä työ loppunut, selitti Reittu vähän häpeissään\nmuistutuksesta.\n\n-- Mikäs siellä tuli?\n\n-- Ei mitään. Teki vaan mieleni tulla sinua katsomaan.\n\n-- Niinkö harvoin sinä olet nähnyt, että oikein ikävä tulee? kysyi Laara\nnauraen.\n\n-- Ikävä tuo tahtoo tulla, aloitti Reittu rohkaistuneena. -- Sinä kun et\nsano rakastavasi minua, niin se huoli tahtoo aivan työntekoa haitata.\n\nUteliaana odotti hän vastausta, nähdäkseen onko se taas miten vihainen.\nMutta pelko oli turha, sillä Laara pysyi aivan naurussa suin, kun\nsanoi:\n\n-- Jokohan tuo siitä tulisi. Eikö lie vaan laiskuuden alkua, ja sitten\nluultavasti joutaisi niin työpaikat kuin minäkin minne hyvänsä.\n\n-- No saat olla varma, että minä aina rakastan ja tottelen sinua,\nvakuutti Reittu kiihkeästi ja tahtoi vahvikkeeksi syleillä Laaraa.\n\n-- Elähän nyt noin ... kielteli tämä, sysäten pois luotaan. Sinun\npitäisi sitä ennen heittää ikipäiviksi entiset tapasi ja ihan varmasti\ntotella minua joka asiassa.\n\n-- No, se on varma. Ja jos sinä käskisit vaikka... Sanoessaan teki hän\ntoisen hyväily-yrityksen, joka onnistui paremmin.\n\n-- Heitä jo, sattuu vielä lapsia tänne tulemaan, husitti Laara. --\nNiillekin sinun pitäisi olla kuin omille lapsillesi eikä sormellakaan\nkoskea minun luvatta.\n\nKaikki nämä lupasi Reittu monin kerroin.\n\n-- On tämä sittenkin minusta niin vastenmielistä, epäröi Laara. -- Minä en\nsaisi silloin olla lasteni holhoojanakaan, sekin pitäisi toinen\nlaittaa.\n\n-- Ei siihen tarvitse toista, tiesi Reittu. -- Silloin vain on nimeksi,\nkun kuulutetaan ja vihitään, ja Kuivatun isäntä saadaan, siksi aikaa.\n\nLaaralla ei ollut enää mitään muistuttamista, ja silloin se oli\npäätetty.\n\nNyt aukeni Reitulle eteen uusi elämä, jossa oli kaikkia niitä, mitkä\nhän luuli jo menettäneensä. Taloinen mies ennallaan, omaisuutta ehkä\nniin paljon kuin ennenkin, ja mikä vielä enemmän: tuommoinen pulskaksi\npaisunut leski-emäntä omana.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAlkoi olla vuosi kulunut isäntävainajan kuolemasta. Siihen aikoivat\njouduttaa uuden avioliiton alkamisen, ja Reittu meni sitä ennen\npyytämään entistä appivaariaan väliaikaiseksi holhoojaksi lapsille.\n\nReitun ollessa siellä tuli mökin Piatta Kuhjolaan ja ilmoitti supakalta\nLaaralle, että hänellä olisi kahdenkesken sanottavaa, hyvin tärkeätä\nasiata. Laara vei Piatan pihanpäähän ja kysyi uteliaana:\n\n-- Mitä se oli se asia?\n\nRauhattomana vilkui Piatta kupeelleen, etteihän sattune olemaan\nkuulevia, ja alkoi:\n\n-- Se entinen renki Elias tuli sinne mökille ja houkutteli minut teiltä\nkysymään, saisiko hän tulla puheille käymään nyt iltasella, tai milloin\nsoveltuisi.\n\nLaaran kulmat vetäytyivät ryppyihin ja kasvoille ilmestyi vihan leima.\n\n-- Mistä se on tullut tänne? kysyi hän.\n\n-- Etelä-Suomessa sanoi olleensa töissä, selitti Piatta.\n\n-- Mitä varten se on nyt tänne tullut?\n\n-- En kysynyt sitä. Sanoi vaan tahtovansa puhutella.\n\n-- Mutta minulla ei ole mitään puhumista hänen kanssaan. Menköön vaan\nsamaa tietä, jota on tullutkin.\n\n-- Niinkö minä sille sanon? kysyi Piatta, aikeessa lähteä.\n\n-- Niin saapi sanoa, vahvisti Laara. -- Vaan jos luulee jääneensä vähälle\npalkalle, niin saakoon lisää.\n\nHän otti setelirahan ja käski viedä Eliakselle.\n\nPiatta meni mökilleen, mutta pian hän palasi sieltä, tuoden rahan\ntakaisin.\n\n-- Eikö sille kelvannut? kysyi Laara kummastellen.\n\n-- Niin sanoi, ettei hän ole tullut tänne rahan puutteessa. -- Ja näkyi\nsillä olevan, kun kukkaronsa avasi. -- Puheelle sanoi pitävän päästä,\nvaikka mikä olkoon.\n\n-- Mutta siitä ei tule mitään, tenäsi Laara. -- Minä olen sen päättänyt,\nettei se mies saa jalkaansa astua minun talooni, ja se päätös pitää.\n\n-- Vaan jos minkä tekee suutuksissaan, hätäili Piatta. -- Se sanoi niin\nlujasti, että hänen täytyy päästä puheelle.\n\n-- Samapa se, sanoi Laara vihan välähdys silmissä. -- Hennon minä\npuhutella, mutta en kotonani. Kohta tulen.\n\nPiatta alkoi jo mennä, mutta mökille päästessä tapasi hänet Laara.\n\nRohkeasti astui hän tupaan ja meni sivulleen katsomatta peräpenkille\nistumaan. Elias luuli entisen ystävänsä olevan paremmallakin päällä ja\nmeni tarjoomaan kättä.\n\n-- Samapa tuo on, virkkoi Laara ynseästi päätään heittäen ja tuuppasi\nvihaisesti kättä. -- Ei tuossa puukko liene.\n\nElias peräytyi heti ja istuutui rahille, melkein selin Laaraan, ja\nhuultaan pureksien vastaili:\n\n-- Ei tuo puukkokaan aina peloittane. Se on aikoja ja asioita myöten.\n\nSeurasi vähän ajatuksen aikaa. Laara halusi mitä pikimmin päästä pois\nja kysyi:\n\n-- Tätä nolottamista vartenko minua tänne niin väkivetoon haettiin?\n\n-- Nolotetaan, jos ei puhetta löytyne, vaan löytyipä sitä ennen, sanoi\nElias entisessä asennossaan istuen.\n\n-- On minulla muutakin tekemistä kuin puukkojunkkaria tässä palvella.\n\n-- Lopeta jo pois tuo puukkopuhe, virkkoi Elias kärsimättömänä ja\nkääntyi Laaraan päin. -- Eikö meidän välillä muuta olekaan? Tokko sinä\nmuistat mitään niistä entisistä? Nyt minä tulin päättämään sitä asiata,\njota luvattomasti ainehdittiin. Lopetetaan nyt luvullisesti.\n\nVihan vallassa kohosi Laara seisoalleen ja pikemmin huusi kuin puhui:\n\n-- Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä, pidä sinä kitasi\nkiinni, muuten minä vedän oikeuteen lyönnistä. Tämä asia ei ole vielä\nennättänyt vanhentua.\n\n-- Vai ei ole ennättänyt vanhentua, sanoi Elias katkerasti naurahtaen. --\nVanhentuneetko ne meidän muut välit ovat, vai mitenkä?\n\n-- Etkö sinä kuule, ryökäle, että meillä ei ole mitään muita välejä!\nSinä et ole mikään kuuluva minuun!\n\n-- No niin se oikea ihminen puhdistaa itsensä. Vai en minä ole mikään\nkuuluva. Enkö siihenkään tyttöön ole mikään kuuluva...?\n\nNyt jo nousi Laaran viha ylimmilleen. Nyrkkiä puiden syyteli hän mitä\npeloittavimpia uhkauksia ja lähestyi syrjittäin ovea. Vihan kamaltamat\nolivat kasvot, kun hän vielä ovelta jälkeensä saneli. Ei niistä jäänyt\nentiselle ihailijalle suloista kuvaa mieleen.\n\nEnpä minä sitä tuommoiseksi uskonut, ihmetteli Elias Laaran pois\nmentyä. -- Mutta kylläpä se on... Mielelläni minä hennon olla hänestä\nerilläni, vaan on tuo niin ilkeätä, kun on se...\n\nPiatta joutui heti pitämään Laaran puolta ja moittimaan Eliasta. Mutta\ntämä ei kärsinyt kumpaakaan.\n\n-- Se nyt on sillä lailla, että minun pahoistani pääsee tämä puolikunta,\njos vaan omistaan, sanoi hän päättäväisesti nousten ylös. -- Päivä\nkarahkan kiertää, ennenkuin tämmöistä miestä näkyy näillä mailla.\nHyvästi!\n\nTämä katkera hyvästin heitto ei paikalle jääneitä ensinkään surettanut.\nMelkein heti meni Piatta viemään tästä tietoa Laaralle, jolle se oli\nniin hyvä sanoma, että hän keitti sanantuojalle kahvit.\n\nPannun lämpimänä ollessa palasi Reittu holhoojan tiedustelusta\nKuivatusta. Mielellään oli isäntä suostunut ja luvannut vielä itse\nkäydä tuon asian toimittamassa valmiiksi. Nyt olivat jo Laarankin\npuolelta estelyt loppuneet, kumpainenkin tahtoi virkailematta asian\npäätökseen. Häätkin saavat jäädä laittamatta, niissä menisi vain varoja\nja aikaa. Viivyttäviä esteitä ei heidän naimisessaan ilmestynytkään,\nkaikki meni aikomusten mukaan. Vanhin poika vaan tuli tiedosta hyvin\npahoilleen ja koetteli lapsellisilla keinoillaan, niinkuin itkulla ja\nsyömättömyydellä, saada äitiään estetyksi, mutta sai palkakseen vitsaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nToista vuotta yhteenmenon jälkeen saapui Laaralle hänen\nsyntymäpitäjästään näin kuuluva kirje:\n\n-- Koska vanhempanne, itsellinen Juuso Määttä ja hänen vaimonsa, ovat\njoutuneet kunnan varoilla elätettäviksi ja koska olemme varmalta\ntaholta tietoon päässeet, että te oletten varallinen, niin kehoitamme\nteitä, vaivaishoitosäännön mukaan, pitämään huolen vanhempainne\nvastaisesta elättämisestä, jos tahdotten riitoja välttää.\n                                            N---- kunnan Esimies.\n\nUteliaana, melkeinpä hyvillä mielin ensin katseltiin kirjeen\nulkopuolta, mutta kun Reittu aloitti lukemisen, katosi Laaran hyvä\nmieli, ja loppuun päästyä hän oli aivan harmissaan.\n\n-- Kuka nyt olikaan tuo kirjeen lähettäjä ja mitä se on siinä\ntoimittavinaan? kysyi hän ylenkatseellisesti.\n\nReittu luki uudestaan ja selitti, että se on semmoinen kunnan valitsema\nmies ja käskee elättämään vanhempia.\n\n-- Ymmärrän minäkin tuon verran, sanoi Laara. -- Mutta mitäs on tuo\n\"varmalta taholta tietoon päässyt\", eikö siinä mainita mitään muista\nlapsista?\n\n-- Totta ne ovat köyhiä, niin se ei sentähden puhu niistä, selitti\nReittu.\n\n-- Vaan ei siitäkään tule mitään, että minä rupean heitä yksinäni\nelättämään. Elättäkööt ensin ne, jotka ovat siellä, taikka elättäköön\nkunta. Ei minulla ole vanhempieni perintöä yhtään penniä, eikä siitä\npitäjästä ansaittuakaan, ja mistä he nyt ovat tietävinään, että olen\nvarakas. Tuota minä olen pelännyt, enkä ole antanut sinne mitään\ntietoa, vaan ovatpahan urkkineet.\n\n-- Ne ovat kyselleet joltain, sanoi Reittu, vaan sinne pitää vastata,\nettä se on valetta.\n\n-- Sinne vastataan, päätti Laara varmasti. -- Ja se vastaus pitää\nkirjoituttaa osaavalla miehellä, maksakoon minkä hyvänsä. Mene aivan\ntänä päivänä hakemaan tänne sihteeri Toiminen, syntynee tuo siltä, joka\nkuuluu tuomarillekin kirjoittavan.\n\n-- Sattuisiko joutamaan tänne? arveli Reittu.\n\n-- No, jos ei joutaisi, niin kirjoituta siellä. Ensin pitää panna, että\nminulla ei ole penniäkään vanhemmiltani saatua ja mikä vähän luullaan\nnyt olevan, niin se on kaikki entisen miesvainajani lasten eikä minun.\n\n-- Eihän se kumminkaan sillä lailla menne? huomautti Reittu, katsoen\nasiaa omalta kannaltaan.\n\n-- Kuuntelehan, eläkä sotke, tiuskaisi Laara. -- Eihän siihen vastaukseen\ntarvitse kirjoittaa, että se jaossa tulee sillä lailla menemään, kunhan\npanee, että minulla ei ole mitään, kaikki on isäntävainajan lasten --\njospa panisikin, että nuorimpain lasten. -- Ja sitten, että ei minulla\nole varoja sinne lähettää, ja jos tänne tuovat, niin kerjäämään ne\ntäälläkin joutuvat, eikä niitä vieraassa pitäjässä kukaan elätä.\n\nMoneen kertaan piti Reitun kuunnella, jotta neuvot pysyisivät\nmuistissa, jos niin sattuisi, ettei kirjuri joutaisi tulemaan. Rahaa\nsai hän tarpeen varalta mukaansa ja päälliseksi kovat varoitukset,\nettei saa penniäkään hukata muuhun ja että pitää tulla takaisin, niin\npian kuin asia on toimitettu.\n\nMyöhään yöhön odotti Laara kirjurin hakijaa, mutta eipä sitä kuulunut\nvielä huomispäivänäkään. Alkoi olla katumoiksi, kun tuli laittaneeksi\nyksinään, jos se siellä mitä retustelee ja heittää asiankin\ntoimittamatta. Nämä yksinäänliikkumiset olivat Reitulla ensimäisiä,\nLaara oli ollut usein mukana ja pitänyt miestään tarkan katsonnan\nalaisena. Nyt se viimeinkin näyttää tapansa, kun se noin viipyy,\najatteli Laara harmissaan.\n\nToisen päivän iltamyöhällä se kumminkin tuli, ja Laara töytäsi jo\nkartanolla vastaan. Vakavasti päästeli Reittu hevosensa valjaita irti\nja kartteli lähestyä vastaanottajaa, ettei tulisi huokuneeksi kohti\nsitä.\n\n-- Mitä sinä siinä kieroilet kuin päätä vasten pieksetty hevonen?\ntiuskaisi Laara tervetuliaisiksi.\n\nHuoneeseen tultua alkoi tarkempi tutkinto, siinä ei auttanut\nsyrjäileminen, täytyi seisoa suorana.\n\n-- Jopahan sinä rikoit lupauksesi ja joit siellä, potuutteli Laara. --\nNäytä rahat tänne!\n\nNolona kaivoi Reittu kukkaronsa, josta löytyi ainoastaan muutamia\nlantteja.\n\n-- Tässäkö ne ovat kaikki?\n\n-- Siinä ne ovat, alkoi Reittu selittää. -- Sille sihteerille piti ensiksi\nhakea viinaa, ei sanonut kykenevänsä ilman kirjoittamaan, kohmelon\nvalitti olevan.\n\n-- Valehtelet sinä! Näkeehän sinut naamastasi, että itse olet juonut.\n\n-- Täytyihän minun olla vähän toverina, ei sanonut yksinään maistavan\nmillekään.\n\n-- Vähän sinä vaan olet ollut sillä toverina. Sinun ei pitänyt olla\nyhtään. Kun ei ruojan kurkkuun olisi yksinään valunut, niin sen\nparempi. Jos tuon arvasin, niin laitoinkohan minä. Tuliko se vastuukaan\nkirjoitetuksi ja lähetetyksi?\n\n-- Tuli se, vaan vasta iltapäivällä.\n\n-- Ja siihen asti sinä juottelit sitä ruojaa. Vieläkö se otti palkkaa?\n\n-- Otti neljä markkaa, sanoi olevansa puutteessa, vaan aikoi se\nkirjoittaa siitä samasta maksusta vielä vastakin, jos tarvitaan.\n\n-- Vai saisi tulla vieläkin juottamaan. Pitäköön. Ja olkoon tämä kerta\nsen syynä, vaan jos sinä vasta juot humalaan, niin varo itseäsi.\n\nReittu lupasi totella, mutta lupaus ei ollut enää vilpitön. Ajatukset\nhiipivät kirjurin kamariin, jossa oli viime yö juotu ja laulettu. Se\nelämä oli taas pitkän loman perästä jotain, sekä suusta että mielestä.\nMutta kyllä sinne ei pääse toista kertaa. Salainen toivo jäi kumminkin\njälelle uudistaa samaa iloa jossain muussa sopivassa paikassa, kun oli\ntällä tiellä saanut syrjäytetyksi muutamia markkoja omaankin taskuunsa.\n\nAhkerasti teki Reittu työtä vielä nytkin, mutta metsätöissä ollessa\nrupesi joskus liikkumaan mielessä kummallinen kaipaus. Se alkoi hyvin\nvähitellen, kuin jano, ja janohan se oikeastaan olikin. Kirveen liike\npysähteli ehtimiseen, kielen kantimissa kutisi omituisesti,\nsylkirauhasista herahteli ehtimiseen kosteutta, ja nieletti aina vähän\nväliä. Viimein täytyi lähteä kävelemään, kuin janoisen ainakin. Vasten\nei voinut seisoa, kun varmasti tiesi, ettei etsiminen mene turhaan.\n\nLammen takana, ulompana metsässä, oli pahainen mökki, josta Reittu oppi\nsaamaan mielitekoonsa viinaa. Asukkaat vaihettivat sitä mielellään\nruokatavaraan, ja siten soveltui Reitulle hyvin mukavasti pistäytyä\ntuontuostakin mökissä virkistyttämässä itseään. Toisinaan tahtoi\npaluumatkalla huolestuttaa, kun oli sattunut ottamaan runsaasti\nryyppyjä ja viipymään myöhänlaiseen. Täytyi selvitellä jossain\nniittyladossa ja hämärän aikana kotinsa riihessä taikka saunassa. Nämä\nvarokeinot eivät kumminkaan pitkältä auttaneet, Laara huomasi viitteet\nja otti asian entistä lujemmalle, pyörittelipä tulisimmilleen päästyä\ntukastakin. Reittu koki keksiä hätävalheita ja lujimman tullessa\ntunnustikin ottaneensa ryypyn, mutta ei sittenkään saalispaikkaa\nilmoittanut.\n\nSeuraavan kesän syksynä, kun eloja jo puitiin, löytyi jyväpussi\ntoisensa perästä lammenrantaladoista. Laara oli jo päässyt tietämään,\nmihin niitä kuletetaan, ja kerran iltasella, kun Reittu taaskin oli\nollut koko päivän tietymättömissä, lähti omin silmin katsomaan, missä\nse syönnöspaikka on, ja tuomaan miestänsä kotiin. Hän meni veneellä\nlammen ylitse, kulki sieltä noin puolituntia kestävän matkan\nmetsäpolkua, jota kävellessä risteili mielessä kaikenlaisia harmillisia\najatuksia. Mitä oli ensinnäkin tehtävä tuolle juopoksi ratkenneelle\nmieshyväkkäälle, kun se aina lupaa parantua eikä siitä tule tuon\nvalmiimpaa? Toinen vastus taitaa olla niistä vanhemmista, kun niiden\nelättämiseen yhä enemmän pakotetaan.\n\nMökin näkyviin tultuaan teroitti hän silmänsä, jottei etsittävä pääse\npakenemaan, ja kaappasi uhkamielisesti vitsaksen tyven käteensä.\nHuomaamatta hän pääsi tuvan ovelle asti, jota avatessaan näki Reitun\nistuvan mökin miehen kanssa pullon ääressä, mutta pian ne sen\nsurvasivat nurkkaan piiloon ja tekeytyivät tietämättömäksi.\n\n-- Taisin tulla pahalla ajalla, kun niin säikähdettiin, virkkoi Laara.\n\n-- Ei tässä ollut mitään, selitti mökin mies. -- Tuolla peremmällä olisi\nemännälle puuta istua.\n\n-- Enpä minä ole tullut tänne istumaan, eikö täällä liene muitakin\nistuvia kylliksi. Sitä minä tahtoisin kysyä, kenenkä luvalla täällä\npidetään alituista viinan-kauppaa.\n\n-- Kuka sitä on sanonut, että täällä on viinan-kauppa?\n\n-- Sitä on sanonut jos kuka, ja näinhän minä omilla silmilläni, mitenkä\nviinapullo minun ovesta tullessani sivallettiin nurkkaan.\n\n-- Siitä ei ole myötynä yhtään tippaa, väitti mies. -- Annoin vain pari\nvarpaisryyppyä tälle isännälle.\n\n-- Vai varpaisten nimellä täällä vielä viinaa kaupitaan, vaikka lapsenne\nsyntymisestä on jo puoli vuotta. Kyllä minä teille ensi käräjissä\nnäytän, onko luvallista juoda vuosikausia varpaisia. Monettako kertaa\nse on tämäkin vieras? Ala astua tulisesti kotiin, mokoma rötkä!\n\nReittu vaivautui jaloilleen ja astua toikkaroi ulos. Laara seurasi\nkintereillä ja aloitti heti kartanolle tultua nuhdesaarnansa.\n\n-- Vieläkö sinä nytkin kykenet tekemään tyhjäksi, ettet käy juomassa...\nNouse, nouse siitä veräjästä, eläkä kompuroi... No niin!... Siinä se\nnyt on silmillään... Laittaudutko pian seisoallesi...\n\nSamassa tempasi hän kauluksesta koholle.\n\n-- Elä, elä, äännähti autettava, aloittaen uutena miehenä matkansa.\n\n-- Tiedä se, että jos vaan vielä tulet tänne, niin panen sinut tultuasi\npönkän taakse tai ajan kokonaan tiehesi. Kuuletko mitä minä sanon, vai\nniinkö tajutonna sinä töllötät?... Elä mene siihen vesilätäkköön ...\ntältä puolen...\n\nLaara tarttui päävaatteeseen ja pyöräytti siitä toiselle suunnalle,\njolloin Reittu taas älähti: \"elä, elä\". Koko metsämatka oli yhtäläistä\njupakkaa. Saatettava sai suullisten neuvojen lisäksi alituisia\ntielläpysymisohjauksia, milloin tukkaan, milloin muuhun ruumiiseen\ntuntuvia.\n\nVeneen luokse ehdittyä alkoi syksyinen ilta hämärtää. Laara komensi\nmiehensä veneen perään ja kävi itse airoihin. Mutta peränpitäjässä ei\nollut paljon tolkkua venheen suoraan kulettamisesta, se kääntyili aivan\nväärille suunnille.\n\n-- Elä sinä heittiö kampeile, anna kulkea suoraan, komensi Laara.\n\nPerämies oli tekevinään neuvon mukaan, mutta taas mentiin liiaksi\ntoisaanne päin.\n\n-- Ja tästä matkan kulusta ei tule mitään, tuskaili Laara heittäen airot\nkäsistään ja nousi ottamaan melaa pois.\n\nReittu luuli tultavan tukasta neuvomaan ja suojellakseen sitä väänsi\nruumistaan sivullepäin, jolloin Laarakin sattui hoipertamaan ja\nhorjahti pää edellä lampeen. Vene kaatui siinä samassa. Kiireinen\nuikahdus ennätti päästä Laaran suusta ennen umpeen menoa. Reittu oli\niskenyt kätensä veneen laitaan ja pysytti päätänsä koholla vedestä.\nJuopuneenakin valtasi hänet kauhistus, kun Laaraa ei näkynytkään, mutta\nkohta kumminkin kohosi pää vedestä ylös ja kädet hapuilivat\npuolitietoisesti.\n\n-- Ui tännepäin, kehoitti Reittu.\n\nLaara ei käsittänyt kehoitusta, mutta parhaiksi sattui hänen kätensä\nyhtymään veneestä irtautuneeseen tuhtolautaan, johon hän vaistomaisesti\ntarttui ja alkoi turskua vettä suustaan ja sieraimistaan. Nyt jo\nReittukin älysi toverinsa voimattomuuden ja alkoi huutaa apua.\n\nKului kappaleen aikaa ennenkuin apumiehet joutuivat. Niillä oli pelko,\nettä jos Laara on jo ennättänyt hukkua, kun ei sen ääntä kuulunut,\neivätkä he hätäpäissään muistaneetkaan panna oman venheensä tappia\nkiinni, jonka vuoksi myöhästyivät enemmän. Hätäpaikalle ehdittyään\nnäkivät he Laaran olevan aivan luiskahtamaisillaan tuhdosta ja\nriensivät häntä ensiksi auttamaan. Hän olikin jo niin voimaton, että\noli tietämistä veneeseen saadessa. Reitun auttamisaikana makasi Laara\nkokkatuhdolla. Hän alkoi olla täydessä tajussaan, mutta ei saanut\nvilulta ja rykimiseltä paljon mitään sanotuksi. Kotirantaan tultua, kun\npiika lähti kädestä taluttamaan, äänsi hän ensi kerran:\n\n-- Voi voi ... kun on vaikeata ... tuo rykiminen .. kun meni vettä ...\nhenkeen.\n\nPihaan päästyä nousi hän omin apuinsa lämmittelemään tuvan uunille,\njonne piika kantoi kuivia vaatteita muutettavaksi kastuneiden sijaan.\n\n-- Ei sattunut saunakaan lämpiämään, sanoi Laara.\n\nPiika juoksi heti viemään puita ja tulta saunan uuniin, mutta kun se\noli joutunut, niin ei Laara tahtonutkaan lähteä, valitti päätänsä\nraskaaksi, se voisi löylyssä vain pahentua, eikä enää vilustanutkaan\nniin haitalle asti. Piika oli pannut kahvipannun tulelle heti pihaan\ntultua ja keitti sen lisäksi maitoa. Näillä lämmitti Laara itsensä ja\nmeni sitten vuoteelleen kamariin.\n\nReittu oli peloissaan onnettomuuden johdosta ja vältelläkseen Laaran\nseuduilla olemista kylpi ensin pitkään ja meni sitten tuvan uunille\nmaata, jossa nukkui raskaasti aamuun asti.\n\nLaaran nukkuminen ei ollut niin rauhallista. Hänen vasempaan kylkeensä\noli kovimmissa yskän kohtauksissa pistänyt ja joskus hartioihinkin,\njoka teki yön levottomaksi. Aamupuolella hän jo nukkui jotenkin\nrauhallisesti ja noustuaan vähän myöhemmin kuin muut lähti liikkeelle\ntalouden toimiin ja katselemaan Reittua puhutellakseen. Tämä oli mennyt\nheti päivän valettua perunakuoppaa kaivamaan riihen kupeelle. Alkoi\nolla aamiaisen aika, kun Laara tuli sinne.\n\n-- Sinä et enää välitä minusta mitään, vaikka hukkuisin taikka muuten\nkuolisin sinun tähtesi, nuhteli Laara.\n\n-- Minkä minä osasin, kun olin itsekin hukkua? sanoi Reittu.\n\n-- Vaan kun et tullut yölläkään katsomaan, vaikka minun rintaani pisti,\netten saanut nukkua kuin vähäsen, ja nytkin vielä tuntuu syvään\nhengittäessä.\n\n-- Enhän minä jaksanut.\n\n-- Ethän sinä jaksanut, kun... Hui! ... minua rupeaa kylmä karsimaan.\nTule syömään sieltä.\n\nKiireesti he lähtivät tupaan ja Laara nousi uunille, mutta vilu ei\nherennyt värisyttämästä sielläkään. Reittu katseli jo asiaa\nhuolellisemmin ja esitteli, että jos olisi ottaa suuhun jotain\nlämmittävää, semmoista kuin viinaa, jotta se ajaisi kylmyyden pois\nsisältä.\n\n-- Jopahan se viina säilyisikin meidän talossa.\n\nTämä jo koski Reitun omalletunnolle, niin että hän kesken syönnin pisti\nhatun päähänsä ja lähti semmoista kyytiä lammen rannalle päin, että\nsiinä näyttiin jouduttavan. Vene kiiti lammen ylitse kiireesti ja\nsuoraan, ei se nyt kieroillut. Ennenkuin muut osasivat aavistaakaan,\nviilsi se takaisin rantaan, ja silloin oli viinan puute loppunut. Sitä\notti Laara ensin paljaaltaan, ja kun kahvi joutui, sitten kuuman kahvin\nseassa. Vilustaminen helpotti, mutta askareiden teko täytyi kumminkin\nheittää muille ja asettua sairastamaan.\n\nPuolisen aikana oksetti kovasti, ei kelvannut ruoka eikä rohdot.\nYskiminen kiihtyi ja hengitys muuttui lyhemmäksi ja kuuluvammaksi.\nPoskille kohosi sairaalloinen puna, silmäterät näyttivät suuremmilta ja\nkokonaisuudessaankin rasvaisen kiiltäviltä. Iltasella kasvojen puna\nlakastui, ne kävivät lamaantuneiksi. Yskä ja pistokset vaivasivat\nmelkein koko yön, ja yskökset muuttuivat ruosteen karvaisiksi.\n\n-- Kyllä taitaa tulla kummat, sanoi Reittu toisen päivän aamuna. -- Minä\nlähden tohtorilta kysymään neuvoa.\n\n-- Kunpa sinussa olisi senkään verran ... kun minun sinun tähtesi kärsiä\ntämmöistä...\n\nReittu olisi lähtenyt heti taipaleelle, mutta Laara tahtoi, että\nkatsottaisiin vielä huomiseen asti. Hän luuli tulevansa paremmaksi, kun\nsaattoi juoda vähän maitoa. Mutta iltapäivällä yskä ja pistokset\nkiihtyivät ja illan suussa hän oli yskään läkähtyä. Huulet muuttuivat\nmustansinisiksi, ja posket punoittivat ja olivat kuumat.\n\nNyt olisi ollut saatava lääkärin apua mitä pikimmin, mutta edessä oli\npimeä syksyinen yö ja syrjätiet kulkea. Tämä yö olikin jo pitkä, sillä\nLaaran valitus kuului melkein lakkaamatta, kun joka rykäisylle pisti\npaljoa kovemmin kuin ennen. Vuoroon aina joku valvoi vuoteen vierellä,\nollakseen jollain tavalla lievennyksenä.\n\nPäivän hämärtäessä lähti Reittu matkalle, joko saamaan lääkäriä kotiin\ntaikka ainakin lääkkeitä.\n\nMutta hänelle sattuikin huono onni. Lääkäri (toinen kuin tätä ennen)\noli ennättänyt mennä toisten herrain kanssa metsästämään ja palasi\niltamyöhällä niin täyteen \"ladattuna\" punssilla, ettei hänestä ollut\ntyölle eikä tielle. Täytyi odottaa huomisaamuun ja sittenkin hän oli\nunisena ja äreänä puheelle päästäessään. Matkaan lähtemisestä ei\nuskaltanut mainitakaan monta kertaa, hyvä kun sai lääkelipun, jolla\npääsi apteekkiin.\n\nJo alkoi Reittua harmittaa tämä vastahakoinen matka, eikä hän malttanut\nolla ottamatta mielensä huojennukseksi pulloa paluumatkalle. Hän ajoi\nminkä ennätti, ryyppäsi väliin ja kiroilikin juoppoja.\n\nVedet pyörähtelivät Reitun silmistä sairaan huoneeseen astuessa, vaikka\nhän olikin sellaisena. Laara lepäsi tunnotonna, posket sinertävän\npunaisina, ja hengitys oli paljasta läähätystä, aivan kuin palkeella\nolisi tuhuttanut. Lapset itkivät mikä missäkin nurkassa.\n\n-- Mitenkä se nyt on? kysyi Reittu hätäisenä piialta, joka istui\nvartijana, silmät punaisina valvomisesta.\n\n-- Se on tuommoista, selitti piika. -- Viime yönä jo houraili ja välistä\npäivälläkin.\n\nLaara käännähti vuoteellaan, avasi silmänsä ja oudosti katsellen alkoi:\n\n-- Nyt ne ovat tuolla ... elkää tulla tänne ... menkää sinne mökillenne\n... minä maksan ennen sinne ... ei kun ne tulevat ... minua hävettää,\nkun tietävät että olette vanhempiani ... noin huonot vaatteet ... minä\nennen ... menkää, menkää...\n\nPelonsekaisin mielin kuunteli Reittu äänettömänä houreita ja alkoi\nkaivella taskuistaan lääkepulloja esille. Joku niistä oli särkynytkin\nmatkalla.\n\n-- Eikö se tohtori lähtenyt? tuli piika kysymään.\n\n-- Ei lähtenyt varsin mielellään. Ennen olisi, kuulema, pitänyt hakea.\n\n-- Tokko se osasi sanoa, mitä se on tuo tauti?\n\n-- Niin tuo sanoi, että mahtaa olla keuhkokuumetta, kun minä sille\nselitin.\n\nPiika avasi lääkepullon, kaatoi siitä lusikkaan, ja Reittu tuli\nnostamaan sairaan päätä, jotta olisi saatu annetuksi suuhun, mutta ei\ntämä sitä huolinut, työnsi vain pois ja alkoi hourailla. Väkisin he\nviimein kaatoivat, mutta ei siitä ymmärtänyt olevan mitään apua. Ei\nauttanut muu kuin täytyi katsoa, mikä tästä lopuksi seuraa.\n\nIllan kuluessa muuttui hengitys lyhemmäksi, kurkku ja rinta korisivat.\nKoko tämän neljännen yön oli semmoista. Tunnottoman sairaan jäsenissä\nnäkyi omituisia nytkäyksiä. Kaikki joukot, paitsi pienimmät lapset,\nvalvoivat ja katsoivat sairaan kamppauksia. Tuontuostakin Laara puhkesi\nhoureisiin. Nyt taas hän tähysteli yli päänsä ja virkkoi:\n\n-- Elä nouse, isäntä, sinne ylös ... minä olen ihan syytön ... se on\nihan valetta se luulo ... elä lyö sillä puukolla ... siinä ei ollut\nkuin yksi näkijä ... vaan Piatta ei sano ... se ... on ... se ... on...\n\nJännityksellä kuuntelivat läsnäolijat jokaista sanaa ja painautuivat\nsitten itsekseen huoaten ajattelevaisina istumaan. Oudosti vaikutti\ntässä öisessä hiljaisuudessa sairaan houreet ja tuo kurkun korina.\nAamulla alkoi hengitys käydä rennommaksi ja harvemmaksi. Päivän\nkoittaessa se oli hyvin harvaa. Kaikki joukot kokoontuivat vuoteen\nympärille. Joku kävi herättämässä lapsetkin äitiään katsomaan. Ne\nkäsittivät aikaisten toivottomista kasvoista ja varovaisista\nliikkeistä, että jotain vielä surullisempaa on tulossa, ja pällähtivät\nitkemään kuin yhdestä suusta.\n\nParhaiksi joutuivat lapset. Hengitys oli jo hyvin harvaa, joku sormi\nenää liikahti, ja nyt näytti kaikki loppuvan. Noin puolen minuutin\nperästä vetäisi sairas vielä lyhyen henkäyksen, jota tehdessä leuka\nnytkähteli alaspäin, ja se oli viimeinen elonmerkki. Kasvoille tuli\nkalmankalpeus, ja silmät painuivat kuopalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamat naapurit ja jälelle jäänyt, sureva kotijoukko olivat\nsaattamassa Laaraa viimeiseen lepoon. Turvattoman näköisinä seisoivat\nlapset haudan partaalla ja katselivat hämillään pappia, joka heitteli\nmultaa arkulle. Reittu seisoi vähän ulompana, kun oli tullut\nnauttineeksi surunsa lievennykseksi ja mielitekonsa tyydytykseksi liian\npaljon juoma-aineita. Sietämättömästi kaiveli hänen kurkkuaan, ja suu\noli pahasti ammollaan, kun lukkari lauloi hautauksen loppuvärssyä:\n\n\"Sä kuolo viet mun elämään.\"\n\n\n\n"]