[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp_5THvLut1tQMmqgcOtcNSuNHl_5bZMbQPwG4eFAhB0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2420,"Herra Byronin ammatti","Shaw, George Bernard",1856,1950,"2420-shaw-george-bernard-herra-byronin-ammatti","2420__Shaw_George_Bernard__Herra_Byronin_ammatti","Romaani","romaani",[],[15],"nobel","fi",1886,1923,65357,433025,false,63811,[24,25],"Boxers (Sports) -- Fiction","Boxing stories",[27,28],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Herra Byronin ammatti\" by Bernard Shaw is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the character Cashel Byron, a young man struggling with the expectations placed upon him by his mother and his school. The narrative explores themes of identity, ambition, and societal pressures as Cashel grapples with his future while navigating the complexities of adolescence.  The opening of the novel introduces us to Moncrief House, a school for upper-class boys, where the protagonist, Cashel Byron, is presented as a physically strong yet academically underperforming student. As his mother visits the school to discuss his lack of progress, she learns about his tendencies toward violence and distractions, including a penchant for fighting. The vivid descriptions of the classroom dynamics, the disdain from his peers, and the school environment set the stage for the internal and external conflicts Cashel will face. Following a failed escape attempt with a friend, Cashel's determination to break free from confinement reflects his desire for autonomy and self-discovery in a restrictive society. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Jaakkola, Väinö",109,"Romaani kertoo ammattinyrkkeilijä Cashel Byronista, joka rakastuu sivistyneeseen ja varakkaaseen Lydia Carewiin. Teos tarkastelee luokkaeroja ja yhteiskunnallisia odotuksia nyrkkeilymaailman ja hienoston kohdatessa.","Bernard Shawn 'Herra Byronin ammatti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2420. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HERRA BYRONIN AMMATTI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nBERNARD SHAW\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nVäinö Jaakkola\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nPROLOOGI.\n\n\nI.\n\nMoncrief House, Panleyn yhteismaa. Oppilaitos säätyläisperheiden poikia\nvarten, j.n.e.\n\nPanleyn yhteismaa on, Moncrief Housen takaikkunoista katsottuna,\nruohoa, piikkikinsteriä ja vihvilää kasvava maa-alue, joka ulottuu\nkauas läntistä taivaanrantaa kohti.\n\nEräänä kosteana iltapäivänä keväällä oli taivas repaleisten pilvien\ntäyttämänä, joiden varjot kiitivät yhteismaan yli, ja varjojen välissä\noli valoisampia läikkiä, missä rikkonainen päivänpaiste sai vihreät ja\nkeltaiset kinsterit kirkkaina loistamaan. Pohjoisessa olevia kukkuloita\ntummensi sadekuuro, jonka jäljet par'aikaa kuivuivat koulutalon\nliuskekatolta. Se oli nelikulmainen, valkoinen rakennus, entinen\nherraskartano. Sen edustalla oli hyvinhoidettu nurmikenttä ja muutamia\nleikattuja rautatammia; takana oli neljänneseekkeri maata muurilla\naidattuna poikien käytettäväksi. Yhteismaalla kuljeksijat saattoivat\njoinakin aikoina päivästä kuulla äänten hälinää ja juoksentelua\nrajamuurin sisäpuolelta. Joskus, kun kuljeksijat olivat itsekin poikia,\nkiipesivät he muurin harjalle ja näkivät toisella puolen kappaleen\npaljaaksi ja ruskeaksi tallattua tannerta ynnä muutaman neliösylen\nlaajuisen sementtikentän, joka oli kulunut niin kuoppaiseksi, ettei\nse enää kelvannut alkuperäiseen tarkoitukseensa, pallopeliin.\nLisäksi näkyi siellä pitkä vaja, pumppu, lukemattomilla leikatuilla\nkirjoituksilla raapusteltu ovi, talon pihapuoli, joka oli paljon\nhuonommassa kunnossa kuin julkipuoli, sekä viitisenkymmentä poikaa,\njoilla oli lyhyet nutut ja leveät, alaskäännetyt kaulukset. Heti\nkun nuo puolisataa poikaa huomasivat muurilla nuoren tuntemattoman,\nhyökkäsivät he paikalle hurjasti huutaen, syytivät hänelle herjaus- ja\npilkkasanoja ja karkoittivat hänet viskelemällä multakokkareita, kiviä,\nleivänpaloja ja mitä heittoaseita sattui käsillä olemaan.\n\nTänä sateisena kevät-iltapäivänä seisoivat umpivaunut Moncrief\nHousen portilla. Valkoiseen kumiviittaan verhoutunut ajuri oli vähän\nliikehtimässä äskeisen sadekuuron jälkeen. Sisällä vastaanottohuoneessa\nkeskusteli tohtori Moncrief arvokkaan, hienosti puetun, noin\nkolmenkymmenenviiden vuoden ikäisen naisen kanssa, joka esiintyi\nmiellyttävästi ja oli kaikissa suhteissa kaunis, lukuunottamatta\nkasvojen hipiää, joka ei ollut aivan raikas.\n\n\"Ei minkäänlaista edistystä, ikävä sanoa\", huomautti tohtori.\n\n\"Se on kovin valitettavaa\", sanoi nainen rypistäen kulmiaan.\n\n\"On luonnollista, että se tuntuu teistä valitettavalta\", vastasi\ntohtori. \"Itse puolestani neuvoisin teitä vakavasti koettamaan, eikö\nsiirtäminen johonkin toiseen laitokseen --\" Tohtori pysähtyi. Naisen\nkasvot olivat kirkastuneet ihmeelliseen hymyyn ja hänen kätensä oli\nkohonnut hurmaavasti vastustavaan eleeseen.\n\n\"Oi ei, tohtori Moncrief\", virkkoi hän; \"_teitä_ kohtaan ei minulla ole\nmitään valittamista; päinvastoin olen sitä harmistuneempi Casheliin,\nkun tiedän, että jollei hän täällä edisty ollenkaan, niin sen täytyy\nolla hänen oma vikansa. Mitä tulee pois ottamiseen, niin siitä ei\nvoi olla puhettakaan. Minä en voisi saada hetkenkään rauhaa, jos hän\njoutuisi pois teidän huostastanne. Tahdon puhua hänelle hyvin vakavasti\nhänen käytöksestään, ennenkuin lähden täältä tänään. Suottehan hänelle\ntilaisuuden koettaa vielä, eikö niin?\"\n\n\"Varmasti. Suurimmalla mielihyvällä\", sanoi tohtori, joutuen\nhämmennyksiin koettaessaan kömpelösti esiintyä ritarillisena. \"Hän\nsaa jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin te haluatte. Mutta --\"\ntässä tohtori tuli jälleen vakavaksi -- \"te ette voi liian ankarasti\nteroittaa hänelle, kuinka tärkeätä hänen on ponnistaa uutterasti juuri\nnykyhetkellä, jota voi sanoa käännekohdaksi hänen opiskelu-urallaan.\nHän on nyt pian seitsemäntoista vanha, ja hänellä on niin vähän\ntaipumusta opiskeluun, että minä epäilen, voiko hän selviytyä\nyliopistoon pääsyä varten tarvittavasta tutkinnosta. Te arvattavasti\nhaluatte hänen hankkivan itselleen yliopistollisen oppiarvon, ennenkuin\nhän valitsee itselleen elämänalan.\"\n\n\"Niin, tietenkin\", vastasi nainen epämääräisesti, nähtävästi pikemmin\nmyönnytykseksi tohtorin huomautukseen kuin oman vakaumuksensa\nilmaisuksi. \"Mitä elämänalaa neuvoisitte hänelle? Tehän tiedätte niin\npaljon paremmin kuin minä.\"\n\n\"Hm!\" sanoi tohtori Moncrief neuvotonna. \"Se riippuisi epäilemättä\njossakin määrin hänen omasta mieltymyksestään --\"\n\n\"Ei ollenkaan\", keskeytti nainen vilkkaasti. \"Mitä hän tietää\nmaailmasta, poika-parka? Hänen oma mieltymyksensä olisi varmaankin\njotakin naurettavaa. Hyvin luultavasti hän haluaisi ruveta\nnäyttelijäksi, kuten minäkin.\"\n\n\"Vai niin! Te siis ette tahtoisi antaa yllykettä millekään sen\nsuuntaiselle taipumukselle?\"\n\n\"En millään muotoa. Toivottavasti hän ei sellaista ajattelekaan.\"\n\n\"Ei kylläkään, mikäli minä tiedän. Hänessä ilmenee niin vähän intoa\nkunnostautumiseen millään erityisellä alalla, että luulisin hänen\nelämänalansa olevan parhaiten hänen vanhempiensa määrättävissä.\nMinulla ei luonnollisesti ole tietoa siitä, onko hänen sukulaisillaan\nvaikutusvaltaa, josta voisi olla hänelle hyötyä. Se seikka on usein\notettava huomioon kaikkein tärkeimpänä, varsinkin tällaisissa\ntapauksissa, kun mitään erikoista taipumusta ei ole huomattavissa.\"\n\n\"Minä olen ainoa omainen, mitä hänellä koskaan on ollut,\npoika-rukalla\", sanoi nainen surumielisesti hymyillen. Sitten,\nnähdessään hämmästyneen ilmeen tohtorin kasvoilla, hän lisäsi nopeasti:\n\"He ovat kaikki kuolleet.\"\n\n\"Kuinka ikävää!\"\n\n\"Kuitenkin\", jatkoi nainen, \"voisin epäilemättä vaikuttaa paljon\nhänen hyväkseen. Mutta luulen, että on vaikea saada mitään nykyään\nsuorittamatta tutkintoja. Hänen on todellakin tehtävä työtä. Jos hän on\nlaiska, on häntä rangaistava.\"\n\nTohtori näytti hämmentyneeltä. \"Asianlaita on niin\", sanoi hän, \"että\nteidän poikaanne tuskin enää voi kohdella lapsena. Hän on kyllä\nyhä pelkkä poika tavoiltaan ja ajatuksiltaan, mutta ruumiillisessa\nsuhteessa hän on nopeasti kehittymässä nuoreksi mieheksi. Tästä\njohtuu mieleeni eräs toinen asia, josta pyytäisin teitä puhumaan\nhänelle vakavasti. Minun täytyy sanoa teille, että hän on\nsaavuttanut koulutoveriensa keskuudessa täällä jonkunlaista mainetta\nvoimailijana. En suinkaan paheksu ruumiinharjoituksia soveliaissa\nrajoissa; ne kuuluvat tunnustettuna osana kasvatusjärjestelmäämme.\nMutta minun on ikäväkseni sanottava, että Cashel ei ole vapaa\nsiitä taipumuksesta väkivaltaisuuteen, joka toisinaan on tuloksena\ntavattomien ruumiinvoimien ja ketteryyden omistamisesta. Hän kuuluu\nsuorastaan tapelleen erään kyläläisnuorukaisen kanssa Panleyn kadulla\nmuutama kuukausi takaperin, vaikka asia tuli minun tietooni vasta\nmyöhemmin. Joku aika jälkeenpäin hän teki itsensä syypääksi vielä\npaljon vakavampaan hairahdukseen. Hän ja eräs hänen tovereistaan\nsaivat minulta luvan tehdä yhdessä kävelymatkan Panleyn kylään; mutta\njälkeenpäin sain ilmi, että heidän todellisena tarkoituksenaan oli\nmennä katsomaan nyrkkitappelua, joka suoritettiin -- vastoin lakia\ntietysti -- yhteismaalla. Ottamatta lukuun siinä tapahtunutta vilpin\nharjoitusta, on tuo mieltymys, jota he siinä ilmaisivat, mielestäni\nvaarallista laatua, ja minä katsoin velvollisuudekseni rangaista\nheitä ankaralla muistutuksella ja kieltämällä heiltä koulun alueelta\npoistumisen, kuudeksi viikoksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä,\nettä tällaisessa tapauksessa on kaikki tehty, kun poika on saanut\nrangaistuksen. Minä annan suuren arvon äidin vaikutukselle poikien\nluontaisen karkeuden lieventäjänä.\"\n\n\"En luule hänen välittävän minun sanoistani vähintäkään\", sanoi nainen\nmyötätuntoisen näköisenä, ikäänkuin säälitellyn tohtoria asiassa,\njoka koski etupäässä tätä itseään. \"Tahdon kyllä puhua hänelle siitä.\nTappeleminen on sietämätön tapa. Hänen isänsä suku tappeli aina,\neivätkä he koskaan saaneet mitään hyvää aikaan maailmassa.\"\n\n\"Jos tahtoisitte olla niin ystävällinen. Juuri nämä kolme seikkaa\nolisivat tärkeät: suuremman -- paljon suuremman -- ahkeruuden\ntarve opinnoissa; sananen hänen karkeista tavoistaan; sekä hänen\nmielipiteensä tunnusteleminen elämänalan valintaan nähden. Olen samaa\nmieltä teidän kanssanne siitä, ettei ole vielä tällä haavaa pantava\nsuurta painoa hänen ajatuksilleen tästä asiasta. Kuitenkin voidaan\nlapsellistakin mieltymystä käyttää keinona pojan tarmon herättämiseksi.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi nainen. \"Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen.\"\n\nTohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse\ntarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei\nrohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta\nhyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä\npuuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu\npojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori,\noli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä\nkauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa\nja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen.\nHetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa\nalkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin\nsanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin\nepäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: \"Byron! Cash!\" jälkimmäinen\nsana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin\nrihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: \"Mam-maaa!\" nähtävästi\nselitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen.\nTohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui,\nvaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.\n\n\"Tule sisään\", huusi tohtori rohkaisevasti.\n\nCashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti\näitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka\nylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen\nvasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta\nsuutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia\nkohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa\nhän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman\nlikaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen\nnuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka\nkähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät\nja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut\ntakeita mielenlaadun maltillisuudesta.\n\n\"Kuinka voit, Cashel?\" kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti,\nkatsottuaan häneen pitkään.\n\n\"Kiitos, hyvin\", sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.\n\n\"Istu, Byron\", sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen\ntaidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti\nlyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi\nhuojennukseksi.\n\n\"Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö.\"\nCashel punastui ja näytti synkältä.\n\n\"En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle\", jatkoi rouva Byron. \"Tohtori\nMoncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen.\"\n\n\"Enkä ole\", sanoi Cashel ärtyisästi. \"Se tulee vain --\"\n\n\"Ei hyödytä ollenkaan inttää minua vastaan tuolla tavoin\", keskeytti\nrouva Byron tuikeasti. \"Olen varma, että mitä tohtori Moncrief sanoo,\non täysin totta.\"\n\n\"Ainahan hän puhuu tuota samaa\", sanoi Cashel valittavasti. \"Minä en\nvoi oppia latinaa ja kreikkaa; enkä minä ymmärrä mitä hyötyä niistä\non. Minä olen yhtä ahkera kuin muutkin -- paitsi ehkä varsinaiset\nkirjatoukat. Ja mitä karkeatapaisuuteeni tulee, niin se johtuu kaikki\nsiitä, kun olin eräänä päivänä ulkona Gully Molesworthin kanssa ja\nme näimme väkijoukon yhteismaalla, ja kun menimme katsomaan mitä oli\ntekeillä, niin siellä oli kaksi miestä tappelemassa. Eihän se ollut\nmeidän syymme, että ne olivat tulleet sinne tappelemaan.\"\n\n\"Niin; en epäilekään, etteikö sinulla olisi vaikka viisikymmentä hyvää\npuolustusta, Cashel. Mutta minä en salli mitään tappelemista; ja sinun\ntulee todellakin työskennellä kovemmin. Etkö koskaan ajattele, kuinka\nkovasti _minun_ täytyy työskennellä maksaakseni tohtori Moncriefille\nsatakaksikymmentä puntaa vuodessa sinun puolestasi?\"\n\n\"Teenhän minä työtä niin kovasti kuin voin. Moncrief ukko näyttää\najattelevan, ettei ihminen saisi tehdä mitään muuta aamusta iltaan\nkuin kirjoittaa latinalaisia runoja. Tatham, joka tohtorin mielestä\non sellainen nero, tekee kaikki käännöksensä aasinsilloista. Jos\nminullakin olisi aasinsilta, voisin kääntää yhtä hyvin -- ja vielä\nparemminkin.\"\n\n\"Sinä olet hyvin laiska, Cashel, siitä olen varma. On liian harmittavaa\nviskata menemään joka vuosi niin paljon rahaa tyhjään. Sitäpaitsi,\nsinun on pian ruvettava ajattelemaan itsellesi ammattia.\"\n\n\"Minä menen armeijaan\", sanoi Cashel. \"Se on ainoa ammatti, joka sopii\nherrasmiehelle.\"\n\nRouva Byron katsoi häneen tuokion ikäänkuin tyrmistyneenä hänen\nsuurellisuudestaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vain: \"Pelkään,\nettä sinun on valittava jokin vähemmän kallis ammatti. Sitäpaitsi olisi\nsinun suoritettava tutkinto päästäksesi armeijaan, ja kuinka voit\nselviytyä siitä, jollet harrasta lukujasi?\"\n\n\"Oh, selviydyn siitä kyllä ihan hyvin, kunhan se aika tulee.\"\n\n\"Oi hyvä lapsi! Sinä alat puhua niin huolimattomasti, Cashel. Ja niin\npaljon vaivaa kun minä näin sinusta kotona!\"\n\n\"Minä puhun niinkuin muutkin\", vastasi Cashel yrmeästi. \"En ymmärrä,\nmitä hyödyttää olla niin hurjan tarkka joka tavusta. Ensi aikoina sain\nkärsiä ihan loppumattomasti kiusantekoa puhetavastani. Pojat täällä\nluonnollisesti tietävät kaiken sinusta.\"\n\n\"Kaiken minusta?\" toisti rouva Byron, katsoen häneen uteliaasti.\n\n\"Niin, sen että olet näyttelijä, tarkoitan\", sanoi Cashel. \"Sinä moitit\nminun karkeita tapojani; mutta minulla olisi turkasen tukalat paikat,\njollen löylyttäisi härnäyshalua pois joistakuista.\"\n\nRouva Byron hymyili epäilevästi itsekseen ja pysyi jonkun aikaa\näänettömänä ja miettiväisenä. Sitten hän nousi ja virkkoi, katsahtaen\nulos: \"Minun täytyy nyt lähteä, Cashel, ennenkuin uusi sadekuuro tulee.\nJa minä pyydän, että koettaisit oppia jotakin ja sivistää hiukan\ntapojasi. Sinun on mentävä piakkoin Cambridgeen, näetkös.\"\n\n\"Cambridgeen!\" huudahti Cashel innokkaasti. \"Milloin, mamma? Milloin?\"\n\n\"No, en tiedä. Ei vielä. Niin pian kuin tohtori Moncrief sanoo sinun\nolevan kelvollisen menemään.\"\n\n\"Siihen on kyllä kauan aikaa\", sanoi Cashel, hyvin masentuneena tuosta\nvastauksesta. \"Hän ei työnnä sataakahtakymmentä puntaa vuodessa ulos\novestaan niin äkkiä. Hänhän piti isoa Inglisiä täällä, kunnes hän oli\nyli kahdenkymmenen. Kuulehan, mamma: enkö saa lähteä tämän puolivuoden\npäästä? Minä tunnen varmasti, että menestyisin paremmin Cambridgessä\nkuin täällä.\"\n\n\"Joutavia\", sanoi rouva Byron päättäväisesti. \"En luule, että minun\ntarvitsee ottaa sinua pois tohtori Moncriefin koulusta ainakaan\nvielä puoleentoista vuoteen, eikä sittenkään, jollet työskentele\nkunnollisesti.\n\n\"Älä nyt marise, Cashel; sinä ikävystytät minua suuresti, kun mariset.\nOlen pahoillani, että mainitsin sinulle Cambridgeä.\"\n\n\"Sitten menisin mieluummin johonkin toiseen kouluun\", sanoi Cashel\nsurkeana. \"Moncrief ukko on niin kamalan kiukkuinen minulle.\"\n\n\"Sinä tahdot pois vain senvuoksi, koska sinulta täällä vaaditaan työtä;\nja juuri senvuoksi minä tahdon sinun jäävän tänne.\"\n\nCashel ei vastannut, mutta hänen kasvonsa tummenivat pahaenteisesti.\n\n\"Minun on puhuttava hiukan tohtorille, ennenkuin lähden\", lisäsi rouva\nByron istuutuen jälleen. \"Voit palata nyt leikkiisi. Hyvästi, Cashel.\"\nJa hän kohotti jälleen kasvonsa suudeltaviksi.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Cashel käheästi, kääntyen ovea kohti, ikäänkuin ei\nolisi huomannut äitinsä liikettä.\n\n\"Cashel!\" sanoi rouva Byron painokkaan kummastuneesti. \"Murjotatko\nsinä?\"\n\n\"Enkä\", tokaisi Cashel vihaisesti. \"Enhän ole sanonut mitään.\nKäytökseni ei kai ole kyllin hieno. Olen pahoillani siitä, mutta en voi\nsitä auttaa.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi rouva Byron lujasti. \"Saat mennä. Minä en ole\ntyytyväinen sinuun.\"\n\nCashel asteli ulos huoneesta ja läimäytti oven kiinni jälkeensä.\nPortaiden juurella hänet pysähdytti noin vuoden verran häntä nuorempi\npoika, puhutellen häntä innokkaasti.\n\n\"Kuinka paljon hän antoi sinulle?\" kuiskasi hän.\n\n\"Ei penniäkään\", vastasi Cashel hammasta purren.\n\n\"Totta vie!\" huudahti toinen, syvästi pettyneenä. \"Se oli sikamaisen\nraukkamaista.\"\n\n\"Hän on niin raukkamainen kuin taitaakin\", sanoi Cashel. \"Se on kaikki\nMonkki-ukon syytä. Hän on syöttänyt hänet täyteen valheita minusta.\nMutta hän on kyllä ihan yhtä paha ilmankin. Tiedätkö, Gully, minä\nvihaan äitiäni.\"\n\n\"Oi, älä nyt!\" sanoi Gully kauhistuneena. \"Se on vähän liian paksua,\nveikkonen. Mutta kyllä hänen sentään olisi pitänyt pulittaa edes jonkun\nvähän.\"\n\n\"Minä en tiedä mitä sinä aiot tehdä, Gully, mutta minä aion karata. Jos\nhän luulee, että aion jäädä tänne vielä kahdeksi vuodeksi, niin hän\nerehtyy hurjan pahasti.\"\n\n\"Olisi kamalan kiva jutku karata\", sanoi Gully hihittäen. \"Mutta\",\nlisäsi hän vakavasti, \"jos todella tarkoitat sitä, niin tulimmainen,\nminä lähden myös! Wilson on juuri antanut minulle tuhat riviä, ja pahus\nvieköön, jos rupean niitä kääntämään!\"\n\n\"Gully\", sanoi Cashel, kulmiensa rypistyksen synkentyessä uhkaavaksi;\n\"minä tahtoisin nähdä jommankumman noista jehuista, jotka näimme\nyhteismaalla, iskevän tohtorin kimppuun -- laillisessa ottelussa, näet.\"\n\nVesi herahti Gullyn suuhun. \"Niin\", sanoi hän henkeään pidättäen;\n\"varsinkin sen, jota he kutsuivat Puijariksi. Yksi erä jo riittäisi\ntuolle vanhalle rahjukselle. Lähdetään leikkikentälle; minä saan\nnuuskaa, jos minut tavataan täältä.\"\n\n\nII.\n\nSeuraavana yönä tunki pilvien läpi juuri sen verran valoa, että\nPanleyn yhteismaan saattoi erottaa mustana aavana, jonka vaaleintakin\nvivahdusta vasten kappale syttä olisi näyttänyt kalpealta. Ei\nainoaakaan ihmisolentoa ollut liikkeellä mailin laajuudella\nMoncrief Housen lähistöllä, jonka savutorvet, aavemaisen valkeina\nkuun puoleiselta sivultaan, loivat pitkiä varjoja hopeanharmaille\nkattoliuskoille. Hiljaisuuden oli juuri rikkonut neljänneksen yli\nkahdentoista lyönti kaukaisesta kirkontornista, kun erään savupiipun\npimeästä varjosta pisti esiin ihmispää. Se kuului pojalle, jonka ruumis\nkohta sen jälkeen tuli kiemurrellen ulos avonaisesta kattoikkunasta.\nSaatuaan hartiansa ulos kääntyi hän kasvot ylöspäin, tarttui pienoiseen\npäätyyn, jossa kattoikkuna sijaitsi, veti itsensä kokonaan ulos ja\nhiipi varovasti alaspäin reunakaidetta kohti. Heti hänen jäljessään\nseurasi toinen poika.\n\nMoncrief Housen portti oli julkisivun vasemmanpuoleisessa kulmassa\nja sen yläpuolella oli korkea holvikaari, jonka laki oli tasainen,\nniin että sitä voi käyttää parvekkeena. Porttiholvin korkuinen muuri\nyhdisti talon julkisivun rajamuuriin, aidaten osaltaan hedelmätarhaa,\njoka oli talon vieressä nurmikon ja leikkikentän välissä. Kun pojat\nolivat hiipineet reunakaidetta pitkin juuri porttiholvin yläpuolella\nolevalle kohdalle, pysähtyivät he, ja kumpikin laski kenkäparin alas\nparvekkeelle pitkän ongensiiman avulla. Kun kengät olivat turvallisesti\nmääräpaikassaan, päästivät he siimatkin putoamaan ja palasivat\nsisälle taloon toisen kattoikkunan kautta. Kului minuutti. Sitten he\nilmestyivät jälleen porttiholvin laelle ikkunasta, jonka parvekkeena\nse toimi. Siinä he panivat kengät jalkaansa ja suuntasivat kulkunsa\nhedelmätarhan muurille. Heidän ryömiessään sitä pitkin kuiskasi\ntakimmainen poika:\n\n\"Kuule, Cashy.\"\n\n\"Vaiti!\" vastasi toinen hillityllä äänellä. \"Mikä on hätänä?\"\n\n\"Minun tekisi mieleni käydä vielä kerran Moncriefin muijan\npäärynäpuulla; ei muuta.\"\n\n\"Eihän siinä ole päärynöitä tähän vuodenaikaan, hupsu.\"\n\n\"Tiedän sen. Tämä on viimeinen kerta, kun me menemme tätä tietä, Cashy.\nEikös se ole ollut hauska jutku, häh?\"\n\n\"Jos et pysy vaiti, niin se ei tule olemaan viimeinen kerta, sillä sinä\njoudut kiinni. No nyt sitten.\"\n\nCashel oli saapunut ulkomuurille; ja hän lopetti lauseensa\npudottautumalla muurin reunakkeelta yhteismaalle. Gully pidätti\nmuutaman sekunnin henkeään sen tömähdyksen takia, jonka hänen toverinsa\nsai aikaan maahan pudotessaan. Sitten hän kysyi kuiskaten, oliko kaikki\nhyvin.\n\n\"Kyllä\", vastasi Cashel kärsimättömästi. \"Pudottaudu niin hiljaa kuin\nvoit.\"\n\nGully totteli ja koetti niin huolellisesti varoa aiheuttamasta\nalastulollaan maan tärähdystä, joka herättäisi tohtorin, että hänen\njalkansa eivät ollenkaan uskaltaneet vastata maahan. Hän putosi\nistualleen ja jäi siihen, tuijottaen Casheliin ällistyneen näköisenä.\n\n\"Heikkari!\" huudahti hän tuokion kuluttua. \"Olipas se jymähdys.\"\n\n\"Nouse ylös, kuuletko\", sanoi Cashel. \"En ole ikinä nähnyt tuollaista\nturkasen aasia kuin sinä olet. No, ylös nyt! Joko saat henkesi\nkulkemaan?\"\n\n\"Luulisinpa saavani. Lyödäänkö kahden pennyn veikka, että minä olen\nensimmäisenä tienhaarassa? Kuule: nykäistään pääoven soittokelloa ja\nhuudetaan oikein isosti ennenkuin lähdetään. Eivät ne saa meitä kiinni.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Cashel ivallisesti. \"Tahtoisinpa nähdä itseni tai sinut\nsitä tekemässä. No nyt siis. Yks, kaks, kolme, ja matkaan.\"\n\nHe lähtivät juoksemaan yhdessä ja saapuivat tienhaaraan noin kahdeksan\nminuuttia myöhemmin, Gully kokonaan hengästyneenä, ja Cashelkin kelpo\ntavalla. Tässä oli heidän suunnitelmansa mukaan Gullyn käännyttävä\npohjoiseen vievälle tielle ja juostava Skotlantiin, missä hän varmasti\nuskoi setänsä riistanhoitajan piilottavan hänet. Cashelin oli mentävä\nmerille, niin että jos hänen asiansa kävisivät toivottomiksi, niin\nvoisi hän ainakin ruveta merirosvoksi ja saavuttaa kuuluisuutta siinä\nammatissa lisäämällä ritarillisen jalomielisyyden niihin karkeampiin\nhyveisiin, joista se jo vanhastaan on maineessa.\n\nCashel odotti kunnes Gully oli toipunut hengästyksestään. Sitten hän\nsanoi:\n\n\"No niin, vanha veikko. Meidän on nyt erottava.\"\n\nJouduttuaan silmätyksin suunnitelmansa yksinäisen todellisuuden kanssa\nei Gully enää tuntenutkaan siihen mieltymystä. Hetken mietittyään hän\nhuudahti:\n\n\"Peijakas, vanha veikko, minä tulen sinun mukaasi. Skotlanti menköön\nhiiteen.\"\n\nMutta Cashel, ollen heistä kahdesta voimakkaampi, halusi yhtä\ninnokkaasti päästä eroon Gullysta kuin Gully halusi tarrautua häneen.\n\"Ei\", sanoi hän, \"minä lähden ankaraan elämään, ja sinä et kykenisi\nsiihen. Sinä et ole tarpeeksi vahva merielämään. Tiedätkö, poika,\nmerimiehet ovat karaistuja kuin rauta, ja nekin vain hädin tuskin sitä\nkestävät.\"\n\n\"No, lähde sitten sinä minun mukaani\", tyrkytti Gully. \"Setäni\nriistanhoitaja ei pane vastaan. Hän on reilu, kelpo mies. Ja me saamme\nmetsästellä mielin määrin.\"\n\n\"Se on kyllä hyvin hyvä sinulle, Gully; mutta minä en tunne\nsinun setääsi, enkä halua saattaa itseäni kiitollisuuden velkaan\nhänen riistanhoitajalleen. Sitäpaitsi me olisimme liian suuressa\nkiinnijoutumisen vaarassa, jos kulkisimme yhdessä halki maan. Olisin\ntietysti hyvin iloinen, jos voisimme pysyä yksissä, mutta se ei käy\npäinsä; tunnen varmasti, että meidät napattaisiin kiinni. Hyvästi.\"\n\n\"Mutta odota vielä vähän\", pyysi Gully. \"Entä jos he koettavat ottaa\nmeitä kiinni: silloin me voimme paremmin pitää puolemme, jos meitä on\nkaksi.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi Cashel. \"Se on kaikki lapsellista lorua. Meidän\njälkeemme lähetetään ainakin kuusi poliisia, ja vaikka tekisin kaikkein\nparhaani, en voisi rökittää kuin kaksi, jos he käyvät yht'aikaa meihin\nkäsiksi. Ja sinä tuskin kykenisit suoriutumaan yhdestäkään. Pysyttele\nsinä vain liikkeellä äläkä mene liki rautatieasemia, niin pääset\nSkotlantiin hyvässä turvassa. Katsos nyt: me olemme jo tuhlanneet viisi\nminuuttia. Minä olen nyt saanut puhalletuksi ja minun on lähdettävä.\nHyvästi.\"\n\nGully ei iljennyt tyrkyttää seuraansa Cashelille sen enempää.\n\"Hyvästi\", sanoi hän, pudistaen surullisena hänen kättään. \"Onnea\nmatkalle, vanha veikko.\"\n\n\"Onnea!\" toisti Cashelkin, tarttuen Gullyn käteen ja tuntien hiukan\ntunnonpistosta siitä, että jätti hänet. \"Kirjoitan sinulle niinpiankuin\nminulla on jotakin kerrottavaa. Siihen voi mennä joitakin kuukausia,\nnäet, ennenkuin pääsen kunnollisesti vakiintumaan.\"\n\nHän antoi Gullyn kädelle vielä viimeisen puserruksen, päästi irti ja\nlähti painaltamaan Panleyn kylään vievää tietä pitkin. Gully katsoi\nhetkisen hänen jälkeensä ja läksi sitten juoksemaan Skotlantiin päin.\n\nPanleyn kylä on vain kappale valtatietä, jonka toisessa päässä on\nvanhanaikainen majatalo, toisessa nykyaikainen rautatieasema ja silta,\nja niiden keskivälillä pumppu ja vaja. Cashel seisoi hetken aikaa\nvarjossa sillan alla ennenkuin uskalsi lähteä kulkemaan pitkin leveää,\nkuun valaisemaa maantietä. Kun ei ketään näkynyt, lähti hän astelemaan\nrivakkaa käyntiä, sillä hän oli jo tällöin tullut ajatelleeksi, ettei\nollut mahdollista juosta koko matkaa Länsi-Intiaan asti. Kylässä\noli kuitenkin liikkeellä eräs toinenkin henkilö paitsi Cashel. Se\noli herra Wilson, Moncriefin koulun matematiikan opettaja, joka oli\npalaamassa kotiin teatterista. Herra Wilson uskoi, että teatterit\nolivat jumalattomia paikkoja, joissa kunnialliset ihmiset saattoivat\nkäydä vain harvoin ja silloinkin salavihkaa. Ainoat näytelmät, joita\nkatsomaan hän meni julkisesti, olivat Shakespearen kappaleet, ja\nhänen suosikkinsa oli \"Miten haluatte\", sillä Rosalindalla tiukkoihin\nhousuihin puettuna oli häneen nähden vetovoima, joka hameissa\nliikkuvalta lady Macbethiltä puuttui. Tänä iltana hän oli nähnyt\nRosalindan erään kuuluisan näyttelijättären esittämänä, joka oli tullut\nlähikaupunkiin tähtikiertueellaan. Näytännön jälkeen hän oli poikennut\nPanleyhin syömään illallista erään tuttavansa kanssa ja oli nyt\npalaamassa takaisin Moncrief Houseen. Hän oli karkulaisen kiinniotolle\nerittäin suotuisassa mielentilassa. Hänen tavallinen miellyttävä\nylemmyyden-tunteensa oppilaisiinsa nähden, jonka tuon tuostakin heistä\nsaavutetut voitot matematiikassa olivat kasvattaneet, oli tällä\nkertaa saanut vielä lisävirikettä hyvän illallisen vaikutuksesta\nja teatterissakäynnin veikeästä tietoisuudesta. Hän näki ja tunsi\nCashelin, kun tämä lähestyi kylän vajaa. Ymmärtäen heti tilanteen hän\npiiloutui pumpun taakse, odotti kunnes pahaa-aavistamaton karkuri\noli käden ulottuvilla ja sitten hyökkäsi esiin ja tarttui häntä\ntakinkaulukseen.\n\n\"No, herraseni\", sanoi hän, \"mitäs tekemistä sinulla on täällä\ntällaiseen aikaan? Häh?\"\n\nCashel katsoi häneen säikähtyneenä ja valkeana, eikä osannut vastata\nsanaakaan.\n\n\"Tulepas mukaani\", sanoi Wilson ankarasti.\n\nCashel antoi taluttaa itseään noin kymmenkunta syltä. Sitten hän\npysähtyi ja purskahti itkuun.\n\n\"Ei minun palaamiseni mitään hyödytä\", sanoi hän. \"Eihän minun siellä\nolostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata\ntakaisin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. \"Koetamme saada\nsen tuottamaan enemmän hyvää vastedes.\" Ja hän pakotti karkulaisen\njatkamaan kulkuaan.\n\nCashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin\nniiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut\nmonta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.\n\n\"Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni\", sanoi hän kiukkuisesti.\n\"Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin.\" Opettaja tiukensi\notettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. \"En minä karkaa\", jatkoi Cashel\nnöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. \"Olkaa hyvä ja päästäkää minut\nirti\", lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan\nvangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi\nhäntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: \"Päästäkää minut irti\", ja\nriuhtoi vapautuakseen otteesta.\n\n\"No, no, Byron\", sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. \"Ei\nmitään tyhmyyksiä, herraseni.\"\n\nSilloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja\niski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan\nsyrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja\nkääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja\nlysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen\nkättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen\nmahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin\nWilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen\npalasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle\nvastustajalleen, ja huudahtaen: \"_Te_ ette ainakaan paljon kersku\nsillä, että olette nähnyt minun itkevän\", kiskaisi takkinsa häneltä\ntarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.\n\nVaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei\nhän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen\nhämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan\nja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja\nkivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät\nhänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli\najatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen\nja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja\nellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli\nmennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen\noppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.\n\nKello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle\nkoputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella\nmatematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi\njuovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai\nesimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin\nja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin\npoissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään\nollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet\nulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan\nuhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien\nkasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan\nalistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt.\nKello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset\npitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin\nennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt\näitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan\ntyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra\nWilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen,\nettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin\nottamisesta voitaisi ottaa huomioon.\n\nTakaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra\nWilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn\nulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla\nmaaseutua ilmoittivat nähneensä \"pojan, joka saattaisi olla hän\".\nEtsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se\npäättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena\nja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia\nhän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa\ntienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt\nuudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä\nja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen\nmetsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän\nnäki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä\nSkotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun\nGully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi\nusuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei\nhän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi.\nOhjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn\nvälillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin\nhän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi\njäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin\nyhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi\nhäntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan\nsiitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän\nvast'ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen\nkoettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti\nhänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat,\nettä Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana,\noli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin\nvapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen,\njosta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen\nparannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan\nkoetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän\npojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta,\nluottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa\nloppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä\nhänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen\nvakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje,\njonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.\n\nRouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun\nhänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen\nsyrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi\nunohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut\nuutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta.\nTultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja\nhaukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään\noli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että\ntohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun\ntohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta\nja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää\npenniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään\nsiitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja\nsyytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti,\nja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet\ntakaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan.\nTohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä\nhyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto\nluvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä\nsyytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli\nhänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka\nolivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin\nolivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava\nrouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle\nmiellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän\nsanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin\nkiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.\n\n\nIII.\n\nMelbournen kaupungissa Austraaliassa oli siihen aikaan puurakennus,\njonka oven yläpuolella olevassa nimikilvessä oli luettavana\nsanat: _voimistelulaitos ja miekkailukoulu_. Pitkässä, kapeassa\nsisäänkäytävässä riippui kehystetty käsikirjoitus, joka antoi tiedoksi,\nettä Ned Skene, entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari, oli\ntavattavana tässä huoneistossa, antaen ohjaustaan herroille, jotka\nhalusivat kehittyä itsepuolustustaidossa. Siinä ilmoitettiin myös\nehdot, joilla rouva Skene, pätevän opettajakunnan avustamana, antoi\nopetusta tanssissa, käytöstaidossa ja voimistelussa.\n\nEräänä iltana istui tupakkaa polttava mies tavallisella keittiötuolilla\ntämän laitoksen kynnyksellä. Hänen vieressään oli muutamia nupinauloja\nynnä vasara. Hän oli juuri naulannut ovenpieleen kortin, johon\nnaisen käsialalla oli kirjoitettu: \"_Halutaan mies-apulaista, joka\npystyy kirjanpitoon. Lähemmin sisäpuolella_.\" Tupakoitsija oli\nvoimakas mies, jonka paksu kaula paisui ulospäin leveiden, litteiden\nkorvalehtien alapuolella. Hänellä oli pienet silmät ja isot hampaat,\njoiden päällä hänen huulensa olivat raollaan hyväntuulisessa, mutta\nteennäisen ovelassa hymyssä. Hänen tukkansa oli musta ja lyhyeksi\nkeritty, iho kovettunut ja nenänvarsi lyöty lyttyyn muun naaman\ntasalle. Nenänpää oli kuitenkin vahingoittumaton. Se oli paksu ja\nkiiltävä, ja herättämällä vaikutelman, ikäänkuin koko nenäkin olisi\npuhkeamaisillaan alkuperäiseen muotoonsa, se sai aikaan jonkinlaisen\nnolatun ilmeen, mikä lievensi miehen muuten pelottavaa ulkonäköä ja\nsuositteli häntä todennäköisesti vaatimattomana ja laatuisana miehenä,\nsilloin kun hän oli selvänä eikä häntä ärsytetty. Hän näytti noin\nviisikymmen-vuotiaalta ja oli puettu valkeaan pellavapukuun, olkihattu\npäässä.\n\nEnnenkuin hän oli polttanut piippunsa loppuun, kiinnitti ovenpielessä\noleva kortti erään nuorukaisen huomiota, joka oli puettu karkeaan\nmerimiehen villapuseroon ja harmaisiin housuihin, jotka olivat käyneet\nhänelle liian pieniksi.\n\n\"Tointako vailla?\" kysyi entinen Englannin ja Siirtomaiden mestari.\n\nNuorukainen punastui ja vastasi: \"Niin. Haluaisin mielelläni saada\njotakin tehtävää.\"\n\nNed Skene tähysti häneen vakavan uteliaana. Ammattitoiminnassaan hän\noli tutustunut englantilaisten herrasmiesten käytös- ja puhetapaan, ja\nhän huomasi heti tämän nukkavierun merimies-nuorukaisen kuuluvan siihen\nluokkaan.\n\n\"Oletteko ehkä lukumies?\" kysyi nyrkkeilijä, hetken mietittyään.\n\n\"Olen ollut koulussa, mutta en oppinut siellä paljoa. Arvelen, että\nvoisin hoitaa kaksinkertaista kirjanpitoa.\"\n\n\"Kaksinkertaista! Millaista se on?\"\n\n\"Se on sellainen kirjanpitotapa, jota kauppiaat käyttävät. Sitä\nsanotaan kaksinkertaiseksi, koska kaikki viedään kirjoihin kahteen\nkertaan.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi Skene, johon järjestelmä teki epäsuotuisan\nvaikutuksen. \"Yksi kerta riittää minulle. Paljonko painatte?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi poika irvistäen.\n\n\"Ette tiedä omaa painoanne! Eihän sillä tavalla päästä eteenpäin\nelämässä.\"\n\n\"En ole ollut vaa'assa kuin kauan aikaa sitten Englannissa\", sanoi\npoika, alkaen päästä voitolle ujoudestaan. \"Painoin silloin 116 naulaa,\nniin että, kuten näette, olen vain keveän sarjan mies.\"\n\n\"Ja mitä te tiedätte keveistä sarjoista? Kukaties, koska kerran olette\nniin oppinut, osaatte nyrkkeilläkin. Häh?\"\n\n\"En luule, että pystyisin, ottelemaan teidän kanssanne\", sanoi\nnuorukainen irvistäen jälleen.\n\nSkene naurahti; ja poikamaisen puheliaana esitti tuntematon hänelle\nkertomuksen oikeasta nyrkkeilyottelusta (tarkoittaen nähtävästi ottelua\nammattinyrkkeilijäin välillä), jonka hän oli nähnyt Englannissa.\nJatkoksi kertoi hän, kuinka hän itse oli yhdellä iskulla lyönyt maahan\nopettajan karatessaan koulusta. Skene kuunteli tätä epäilevänä ja\nkuulusteli sitten kertojalta tarkoin iskun laatua ja vaikutusta, sillä\nlopputuloksella, että hän uskoi jutun todeksi. Neljännestunnin kuluttua\noli poika puhelullaan saanut aikaan niin suotuisan vaikutelman, että\nnyrkkeilymestari vei hänet voimistelusaliin, missä hän punnitsi ja\nmittasi hänet ja lopuksi antoi hänelle parin nyrkkeilyhansikkaita\nkehoittaen häntä näyttämään, millaista ainesta hän oli. Vaikka\nnyrkkeilijän asento aiheuttikin nuorukaisessa toivottoman tunteen\nsiitä, että hänen oli mahdoton tavoittaa tätä, kävi hän kuitenkin\nrohkeasti hänen kimppuunsa useita kertoja, iskien naamansa joka kerta\nSkenen vasempaan nyrkkiin, joka näytti olevan kaikkialla ja kykenevän\nantamaan täytetylle nahalle raudan kovuuden. Vihdoin alokas tähtäsi\nhurjana mestarin nenään, kohoten varpailleen ulottuakseen siihen.\nSkene ehkäisi iskun oikean kyynärpäänsä töytäyksellä, ja intoutunut\nnuorukainen kiepahti ympäri ja hoiperteli, kunnes kaatui pitkin\npituuttaan erääseen loukkoon, kolahduttaen samalla päänsä kipeästi\nlattiaan. Hän nousi ylös lannistumattoman iloisena ja tarjoutui\njatkamaan ottelua; mutta Skene kieltäytyi harjoittelemasta sen\npitemmältä sillä erää, vaikka alokkaan reippaus miellyttikin häntä\nsiinä määrin, että hän lupasi antaa hänelle tieteellisen kouluutuksen\nja tehdä hänestä miehen.\n\nMestari kutsui nyt saapuville vaimonsa, jota hän kunnioitti ylenmäärin\nteräväjärkisenä ja hienokäytöksisenä naisena. Tulokas ei voinut nähdä\nhänessä muuta kuin naurettavan tanssinopettajattaren, mutta hän kohteli\nhäntä hyvin kunnioittavasti ja paransi vielä siten sitä edullista\nmielipidettä, jonka Skene jo oli hänestä muodostunut. Nuorukainen\nkertoi nyt rouva Skenelle, kuinka hän koulusta karattuaan oli\nsuunnannut kulkunsa Liverpooliin, mennyt laivasatamaan ja onnistunut\npiiloutumaan Austraaliaan lähtevään alukseen. Hän kertoi myös, kuinka\nhän oli ankarasti kärsinyt nälkää ja janoa, ennenkuin ilmaisi itsensä,\nja kuinka hän, huolimatta epäsuotuisasta asemastaan salamatkustajana,\noli saanut osakseen kunnollisen kohtelun niinpiankuin hän oli\nosoittanut olevansa halukas tekemään työtä. Ja todisteeksi siitä, että\nhän vieläkin oli halukas ja oli hyötynyt merielämän kokemuksista, hän\ntarjoutui lakaisemaan voimistelusalin lattian heti paikalla. Tämä\nehdotus vakuutti Skenen pariskunnalle, joka oli kuunnellut hänen\nkertomustaan niinkuin lapset kuuntelevat satua, ettei hän ollut liian\nherramainen tehdäkseen karkeaa työtä; ja pian sovittiin, että hän saisi\nsiitä pitäen heiltä asunnon ja ruoan ynnä viisi shillinkiä viikossa\ntaskurahaa, toimien renkinä, käskyläisenä, voimistelusalin apulaisena,\nkirjanpitäjänä ynnä entisen Englannin ja Siirtomaiden mestarin\noppilaana.\n\nHän huomasi pian, ettei hän ollut tehnyt mitään huokeaa kauppaa.\nVoimistelusali oli avoinna yhdeksästä aamulla yhteentoista illalla;\nja voimailua harrastavat herrasmiehet, jotka siellä kävivät, eivät\nainoastaan komennelleet häntä kursailematta, vaan hankkivat vaihtelua\nvoittamattoman Skenen turhan vastustamisen yksitoikkoisuuteen\nharjoittamalla hänen antamaansa oppia hänen oppilaansa persoonaan,\nmukiloiden häntä mielitöikseen ja viskellen häntä eteenpäin, ja\ntaaksepäin ja hartiainsa yli, ikäänkuin hän olisi ollut siihen\ntarkoitukseen hankittu nukke. Mestari katsoi ja nauroi, ollen liian\nlaiska täyttämään lupaustaan ja opettamaan alokkaalle puolustustaitoa.\nViimeksimainittu tarkkasi kuitenkin opetusta, jota hän joka päivä\nnäki annettavan muille; ja ennen kuukauden loppua hän käänsi asiat\nMelbournen amatöörinyrkkeilijäin suhteen niin kokonaan toiselle\ntolalle, että Skene eräänä päivänä otti huomauttaakseen, että hän\noli kehittymässä harvinaisen taitavaksi, mutta että herrat pitivät\nkevytkätisestä käsittelystä ja että hänen olisi varottava kolhimasta\nheitä liian kovasti. Paitsi näitä ruumiinharjoituksia, oli hänen\npidettävä kirjaa myydyistä ja ostetuista hansikkaista ja floreteista\nynnä sekä herra että rouva Skenelle tulevista opetusmaksuista. Tämä\noli vaivalloisin osa hänen velvollisuuksiaan, sillä hänellä oli\nsuuri koulupojan käsiala eikä hän ollut nopsa laskennossa. Kun hän\nlopuksi ryhtyi avustamaan isäntäänsä opetuksen antamisessa, olivat\ntilit jääneet takapajulle, ja rouva Skenen oli jälleen otettava\nhuolehtiakseen niistä entiseen tapaan. Tämä seikka aiheutti mielihyvää\nhänen miehessään, joka katsoi sen vaimonsa älyllisen etevämmyyden\nuudeksi voitoksi. Sitten pestattiin kiinalainen suorittamaan\nlaitoksen halvempia töitä. \"Skenen alokas\", kuten häntä nyt yleisesti\nnimitettiin, korotettiin mestarin apuopettajaksi ja hänestä tuli siten\ntärkeähkö henkilö laitokseen.\n\nHän oli ollut siellä yli yhdeksän kuukautta ja oli kehittynyt\nkahdeksantoistavuotiaaksi voimakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka oli\nperso juomarahoille ja osasi lausua: \"Paljon kiitoksia, herrat\", eri\nsävyissä tarkan asteikon mukaan puolikruunusta puntaan, kun hänen\nja hänen esimiehensä välillä tapahtui tärkeä keskustelu. Oli ilta,\nja ainoat henkilöt voimistelusalissa olivat Ned Skene, joka istui\ntupakoiden mukavasti paitahihasillaan, ynnä alokas, joka oli juuri\ntullut alakertaan makuuhuoneestaan, missä hän oli ollut pukeutumassa\nlähteäkseen teatteriin.\n\n\"Kas vain, herraseni\", sanoi Ned Skene pilaillen. \"Oletpa sinä\nlaittanut itsesi hienoksi, totta vie. Hansikkaatkin! Ne ovat liian\npienet sinulle. Älä vain mene lyömään ketään nuo käsissäsi, tai\nnyrjäytät ranteesi.\"\n\n\"Ei tarvitse pelätä\", sanoi alokas, katsoen kelloaan. Huomattuaan, että\noli vielä muutama minuutti aikaa, istuutui hän Skeneä vastapäätä.\n\n\"Ei\", myönsi mestari. \"Kun kohoat oikeaksi ammattilaiseksi, et välitä\nnyrkkeillä kenenkään kanssa, ellet saa siitä hyvää maksua.\"\n\n\"Enköhän voi sanoa olevani jo ammattilainen. Ette suinkaan pidä minua\namatöörinä, vai kuinka?\"\n\n\"En toki\", sanoi Skene; \"ei niin pahasti sentään. Mutta muista,\npoikaseni, minä en kutsu oikeaksi nyrkkitaistelijaksi ketään miestä,\njoka ei ole otellut piirissä. Sinä olet kyllä nyrkkeilijä, ja taitava,\nnäppärä nyrkkeilijä oletkin; mutta nyrkkeily huvin vuoksi ei paljon\nmaksa. Jonakin päivänä, jos Jumala suo, järjestämme sinulle pienen\nottelun ja näytämme mihin pystyt ilman hansikkaita.\"\n\n\"Ottelen yhtä kernaasti ilman hansikkaita kuin hansikkaillakin\", sanoi\nalokas hiukan nurpeana.\n\n\"Se tulee siitä, että sinulla on leijonan luonto\", sanoi Skene\nlepytellen. Mutta alokas, joka oli usein kuullut isäntänsä lausuvan\nsaman kohteliaisuuden laitoksensa suosijoille, milloin nämä saivat\nkerskumisen puuskia (mikä tavallisimmin sattui heidän saatuaan\nrökkiinsä), näytti uppiniskaiselta eikä vastannut mitään.\n\n\"Sam Ducket Milltownista kävi täällä tänään, silläaikaa kuin sinä\nolit antamassa tuntia kapteeni Noblelle\", jatkoi Skene, tähystellen\noppilaansa kasvoja. \"Sam on oikea nyrkkitaistelija, jos saan luvan\nsanoa.\"\n\n\"Minä en pidä häntä suurenkaan arvoisena. Hänhän on sellainen\nvalehtelijakin.\"\n\n\"Se on ammatti-vika. En välitä, vaikka sanonkin sen _sinulle_\", sanoi\nSkene hiukan apeana. Tämän oli alokas jo kuitenkin saanut selville\nitsestään. Hän ei esimerkiksi uskonut isäntänsä selityksiä niistä\ntapaturmista ja salajuonista, joiden vaikutuksesta hän oli kolme kertaa\njoutunut häviölle piirissä. Mutta kun Skene kuitenkin oli voittanut\nviisitoista ottelua, oli hänen seuraava huomautuksensa kiistämätön.\n\"Miehet eivät ottele huonommin silti, jos ovat valehtelijoita. Sam\nDucket voitti Ebony Muleyn kahdessakymmenessä minuutissa.\"\n\n\"Niin\", sanoi alokas halveksivasti; \"ja mikä on Ebony Muley? Vanha,\npian kuusikymmenvuotias neekerirahjus, joka on päissään seitsemän\npäivää viikossa ja möisi ottelun yhdestä viinaryypystä! Ducketin\nolisi pitänyt lyödä hänet pois ajasta kahdessakymmenessä sekunnissa.\nDucketilla ei ole ollenkaan tieteellisyyttä.\"\n\n\"Ei hiventäkään\", sanoi Ned. \"Mutta hänellä on roimasti sisua.\"\n\n\"Pyh! Sitähän sitä aina koetetaan uskotella. Jos joku osaa nyrkkeillä,\nsanotaan, että hänellä on tieteellisyyttä, mutta ei sisua. Jos hän taas\nei osaa erottaa oikeaa kättään vasemmasta, sanotaan, että hän ei ole\ntaitava, mutta että hän on täynnä sisua.\"\n\nSkene katsoi salaa ihmetellen oppilastaan, jonka huomio- ja ilmaisukyky\ntoisinaan tuntuivat hänestä vetävän vertoja itse rouva Skenelle. \"Sam\nsanoi jotakin tuontapaista juuri tänään\", huomautti hän. \"Hän sanoi,\nettä sinä olet vain huvinyrkkeilijä, ja että lyyhistyisit maahan\npelosta, jos sinut pantaisiin neljänkolmatta jalan piiriin.\"\n\nAlokas punastui. \"Toivoisinpa olleeni paikalla silloin, kun Sam sanoi\nsen.\"\n\n\"No, mitäs olisit voinut tehdä hänelle?\" kysyi Skene, ja hänen pienet\nsilmänsä vilkkuivat.\n\n\"Olisin iskenyt häntä päähän: sen olisin voinut ja tahtonut hänelle\ntehdä.\"\n\n\"No no, mies, hän voisi syödä sinut.\"\n\n\"Sen kyllä uskon. Ja hän voisi syödä teidätkin, jos hänellä vain olisi\nsiihen tarpeeksi suolaa. Hän puhuu suuria sanoja, koska hän tietää,\nettei minulla ole rahaa, ja hän uskottelee, ettei hän riisu takkiaan\nvähemmästä kuin viidestäkymmenestä punnasta mieheen.\"\n\n\"Rahaa!\" huusi Skene. \"Minä tiedän miehiä, jotka panisivat likoon\nviisikymmentä puntaa ennen huomista puoltapäivää minkä miehen puolesta\nhyvänsä, josta minä vastaan. _Siinä_ olisi alku nuorelle miehelle!\nHyvänen aika, minun ensimmäinen otteluni oli viiden shillingin\npanoksesta Tottenhamin kentällä; ja ylpeä olin, kun sen voitin. En\nkuitenkaan tahdo yllyttää sinua otteluun Sam Ducketin laisen vanhan\ntekijän kanssa vasten omaa haluasi; mutta älä sano, ettei rahaa olisi\nsaatavissa. Kunhan Ned Skene osoittaa jotakin nuorta miestä ja sanoo:\n'Tuossa on se nuori mies, jonka puolesta Ned Skene lyö vetoa', silloin\ntulee muitakin panokset kourassaan -- tuleepa oikein tunkemalla.\"\n\nAlokas empi. \"Arveletteko, että minun olisi se tehtävä?\" kysyi hän.\n\n\"Se asia ei ole minun päätettäväni\", vastasi Skene itsepintaisesti.\n\"Tiedän kyllä, mitä minä olisin sanonut sinun iässäsi. Mutta ehkäpä\nolet oikeassa, jos olet varovainen. Toden sanoakseni, en haluaisi nähdä\nsinun saavan selkääsi Sam Ducketin laiselta mieheltä.\"\n\n\"Tahdotteko treenata minut, jos haastan hänet otteluun?\"\n\n\"Tahdonko treenata sinut!\" toisti Skene, nousten seisomaan innoissaan.\n\"Tahdon kyllä treenata sinut, ja panenpa vielä rahanikin likoon\npuolestasi; ja sinä tulet iskemään hänestä innottelut pois, niin totta\nkuin nimeni on Ned Skene.\"\n\n\"Silloin ottelen hänen kanssaan\", huusi alokas punehtuen kiihkosta.\n\"Ja jos löylytän hänet, niin on teidän luovutettava siirtomaiden\nmestaruusvyö minulle.\"\n\n\"Sen teen\", sanoi Skene lämpimästi. \"Älä viivy myöhään ulkona; äläkä\nmissään nimessä maista tippaakaan väkeviä. Sinun on aloitettava treenaus\njo huomenna.\"\n\nTämä oli Cashel Byronin ensimmäinen ottelu ammattinyrkkeilijänä.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nWiltstokenin linna oli suunnikkaanmuotoinen rakennus, kulmissa\npyöreät tornit, joista kukin päättyi turkkilaiseen minareettiin.\nLounaispuoli oli julkisivu, jonka läpäisi maurilainen holvikaari;\ntähän oli sovitettu lasiovet, jotka tarpeen tullen voitiin turvata\nomituisiin muotoihin taotuilla rautaporteilla. Holvikaarta kehysti\npalladiolainen pylväistö, joka kohosi kattoon asti kannattaen\nlatvassaan avonaista koristepäätyä, jonka halkeamassa seisoi mustaan\nmarmoriin veistetty egyptiläisen kuva pystysuorana, tuijottaen vakaasti\nkeskipäivän aurinkoon. Alhaalla maassa oli italialainen pengermä,\njonka reunakaiteen kummassakin päässä seisoi suuret kiviset elefantit.\nYläkerran ikkunat olivat, kuten sisäänkäytäväkin, maurilaiset, mutta\nalakerroksen varsinaiset ikkunat olivat nelikulmaisia, pystypielillä\njaettuja aukkoja. Oppimattomat pitivät linnaa komeana, mutta\narkkitehdit ynnä rakennustaiteellisia teoksia lukeneet tuomitsivat\nsen epämuotoiseksi, mahdollisimman huonolla maulla suoritetuksi\ntyyliensekoitukseksi. Se sijaitsi ylävällä kumpareella mäkisen\nmetsämaan keskellä, josta kolmekymmentä acrea oli muurilla aidattu\nWiltstokenin puistoksi. Puoli mailia eteläänpäin oli pieni Wiltstokenin\nkaupunki, johon päästiin rautateitse Lontoosta noin kahdessa tunnissa.\n\nUseimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa\nkohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä\nrikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen\npäivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia\nCarew'lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava\nhenkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä\nhänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli\nepätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli\nLydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt,\nviidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja,\njotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään\ntavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi.\nSen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen,\nnautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta.\nWiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa\nelävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia\ntunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut\nrunoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä\nwiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli\nviettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä\nhenki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä\nmieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin.\nNäistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen\nrenessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena\nkulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista,\nmatkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista,\njoista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä\noli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä\nheikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään\nterveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti\närtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä\nitsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se,\nmillä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien\nteoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän\nsitä käänsi.\n\nLydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava\nhuonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja\ntytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa\nentistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli\nsopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain\nmiellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen\nsovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia,\njonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen\noikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi.\nCarew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti\npalvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle\nseurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo\nLessingin ääressä.\n\n\"Lydia\", sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia\nolisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan\nuskottavaa isän puhutellessa häntä, \"toivon, ettet koskaan lykkää omia\nasioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi.\"\n\nLydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja\nepäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli\nasian esittänyt, lisäsi: \"On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet\ntunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!\"\n\nLydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: \"Ratsastus ei\ntuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä.\"\n\n\"Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää\ntekemättä sen takia\", sanoi isä. \"Minusta on mieluisempaa, että menet.\"\n\nLydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän\nvoisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät\nolleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus\njäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia\nkapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.\n\nSiitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän\ntietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi\nalussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman\nhenkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan\nvalitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä\nilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta\nvastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja\nmoneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin\njohonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä\nyllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän\ntunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:\n\n\"Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset\nasiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen\nmiellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin\ntuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta,\nhyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta.\nItse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja\nepärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi\njättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi\nimartelun epäluulolle.\"\n\nPian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden\nLontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän\nhuomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja\nmarkkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä\npalvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään\nmielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden\nharjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi\nmyöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa\nsukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan\nmatkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka\neivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle\nhuomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat\nhäntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän\nkanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain\nlietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä\neroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden\nLontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja\nLydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun\nhe kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin\nheidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.\n\nKun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen\njärkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään\nhellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut.\nLydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä\nlukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: \"Sydämeni on seisahtunut, Lydia.\nHyvästi!\" ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa\nhillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli\ntuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen\njoutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei\nhän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan\nheidän käyttäytymistään.\n\nCarew'n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt\nmitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty\nviisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle\ntyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt\ntyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti\nsuurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa\noli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä\nmaallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan\njärjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta\nintohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä\nhämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain\nkäsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan\ntaipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta\nnaiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen\nasettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja\nsuoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän\navasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli\nhänen käsialallaan omistuskirjoitus: \"Lydialle. Hänen luettavakseen\njoutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti\nsuorittu.\" Kirje oli näin kuuluva:\n\n    \"Rakas Lydia!\n\n    Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei\n    sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten\n    muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin\n    ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa\n    pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse\n    sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä.\n    Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme\n    kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin\n    itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani\n    ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa\n    saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden\n    velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut\n    hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin\n    turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden\n    alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.\n\n    En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit\n    joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle\n    siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua\n    karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen\n    kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden\n    tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä,\n    että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut\n    synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän\n    oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan,\n    palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman\n    kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on\n    tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin\n    sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin\n    eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten\n    voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen\n    jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole\n    tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein\n    parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä\n    yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää\n    erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin\n    hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta\n    odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan\n    oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden\n    vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan\n    Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut\n    ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja\n    kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä\n    tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa\n    hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan\n    mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut\n    pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys:\n    minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta\n    tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut\n    maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin\n    velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään\n    erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että\n    äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö\n    sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin\n    täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä\n    tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua\n    hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun\n    omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka\n    olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin\n    paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti\n    sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi\n    ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin\n    ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta\n    sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan\n    jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on\n    suuren omaisuuden omistajalle.\n\n    Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut\n    laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän\n    aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten\n    käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan\n    tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin\n    katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin\n    mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole\n    onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä\n    tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se,\n    mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena,\n    on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista\n    uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien\n    aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä\n    on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi\n    mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan,\n    että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat\n    muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin,\n    että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin\n    se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi\n    vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin\n    velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi\n    ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa\n    sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka,\n    mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon\n    aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.\n\n    Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani\n    sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole\n    vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille\n    naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle\n    tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua\n    periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni\n    niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani;\n    sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi\n    olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi\n    kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma\n    itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista.\n    Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi\n    mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.\n\n    Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin.\n    Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka\n    mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi\n    voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää\n    miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun\n    ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen,\n    joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme\n    täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi,\n    kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen,\n    siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi\n    hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa,\n    koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi\n    puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka\n    jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi\n    Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan\n    suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä\n    suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka,\n    josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni\n    katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen\n    täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle\n    pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia;\n    teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla\n    tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja\n    koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka\n    hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti\n    tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten\n    kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän\n    kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän\n    kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei\n    vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita,\n    musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin\n    suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä.\n    Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä\n    hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä,\n    suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä\n    ihmisluokkana mitä olen tavannut.\n\n    En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot\n    johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat\n    minulle ne turhiksi.\n\n    Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä,\n    mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole\n    onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä\n    rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni\n    sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee\n    myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua\n    saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla,\n    joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan,\n    että tämä rakkauteni vakuutus -- viimeinen sanani -- saapuu\n    sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse\n    himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.\n\n    Tiedän, että olen sanonut liian paljon, ja tunnen, että en ole\n    sanonut kylliksi. Mutta tämän kirjeen kirjoittaminen on ollut\n    vaikea tehtävä. Niin harjaantunut kuin olenkin käyttämään\n    kynääni, en ole koskaan, en edes kaikkein varhaisimmissa\n    yrityksissäni, sommitellut sanojani niin työläästi ja sellaista\n    kykyjen riittämättömyyttä tuntien --\"\n\nTähän loppui kirjoitus. Kirje oli jäänyt lopettamatta.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nToukokuussa seitsemän vuotta sen jälkeen, kun nuo kaksi poikaa olivat\nkaranneet Moncrief Housesta, istui eräs nainen varjosaarekkeessa,\njonka setripuu loi keskelle kimmeltävän viheriää ruohokenttää.\nHän menetteli naisellisesta karttaessaan auringonpaistetta, sillä\nhänen kasvojensa hipiä oli helmiäisen kuulakka ja hohtava. Hän oli\npieni, miellyttävä nainen, jolla oli tuntehikas suu ja sieraimet,\nvihertävät silmät rauhallisten, kaartumattomien kulmakarvojen alla sekä\nkullanpunertava tukka, jota nyt varjosti leveä, koristeeton olkihattu.\nHänen intian-musliininen pukunsa, jonka puolihihat päättyivät väljiin\nröyhelöihin kyynärpäiden kohdalla, tuskin peitti hänen olkapäitään,\nmissä sitä korvasi valkoinen, villava kaulavaate, muodostaen pehmoisen\npitsipesän hänen kaulalleen. Hän luki pientä norsunluukantista kirjaa\n-- se oli miniatyyripainos Goethen 'Faustin' toista osaa.\n\nKun iltapäivä kului pitemmälle ja valaistus pehmeni, päästi nainen\nkirjansa solahtamaan alas ja vaipui mietiskelyyn ja haaveiluun,\ntiedottomana proosallisesta mustasta kappaleesta, joka lähestyi\nruohikon poikki häntä kohti. Se oli nuori, pitkääntakkiin puettu\nherra. Hän oli tumma ja hänellä oli pitkät, totiset kasvot, ilmeeltään\nsulkeutuneet, mutta ei kuitenkaan epämiellyttävät.\n\n\"Nytkö jo pois menossa, Lucian?\" kysyi nainen katsahtaen ylös samassa\nkuin mies tuli varjoon.\n\nLucian katsoi häneen kaihokkaasti. Hänen nimensä tämän naisen lausumana\nherätti hänessä aina epämääräisen liikutuksen. Hän etsi mielellään\nasioiden syitä ja oli jo kauan sitten tullut siihen päätökseen, että\ntuo sisäinen liikutus johtui naisen hienosta ääntämistavasta. \"Niin\",\nvastasi Lucian. \"Olen järjestänyt kaikkityyni ja tulin antamaan\nselontekoa talonhoidostani ja sanomaan hyvästi.\"\n\nHän asetti puutarhatuolin lähelle naista ja istuutui. Nainen laski\nkätensä päällekkäin helmaansa ja kohentautui kuuntelemaan.\n\n\"Ensinnäkin Metsämaja\", sanoi Lucian. \"Se on vuokrattu ainoastaan\nkuukaudeksi, joten voit antaa sen ilman vuokraa rouva Goff'ille\nheinäkuussa, jos haluat. Toivon, ettet menettele niin epäviisaasti.\"\n\nNainen hymyili ja sanoi: \"Ketä ovat nykyiset vuokralaiset? Olen\nkuullut heidän vastustavan sitä, että maitotytöt ja karjakot kulkevat\njalavakujan poikki.\"\n\n\"Me emme saa moittia heitä siitä. Kun he vuokrasivat Metsämajan,\nsovittiin nimenomaan siitä, että jalavakuja pidettäisiin heidän\nyksityisesti käytettävänään. Minulla ei ollut aavistustakaan siihen\naikaan, että sinä tulisit linnaan, muuten olisin tietysti torjunut\nsellaisen ehdon.\"\n\n\"Mutta mehän pidämme sen heille yksityisesti: vieraita ei lasketa\nsinne. Oma väkemme kulkee kerran päivässä edestakaisin sen poikki\nmatkalla meijeriin, siinä kaikki.\"\n\n\"Se tuntuu kyllä töykeältä, Lydia; mutta tämä on erikoinen tapaus --\nnuori mies, joka on tullut parantamaan terveyttään. Hän tarvitsee\njoka päivä ruumiinharjoituksia ulkoilmassa, mutta hän ei voi sietää\nkatselijoita; en ole nähnyt häntä itsekään, ja hänellä on vain yksi\nainoa apulainen seuranaan. Näiden olosuhteiden vallitessa suostuin\nsiihen, että jalavakuja pidettäisiin yksinomaan heidän käytettävänään.\nTodellisuudessa he maksavat vuokraakin enemmän kuin olisi kohtuullista\nilman tätä etuoikeutta.\"\n\n\"Toivottavasti tuo nuori herra ei ole hullu.\"\n\n\"Ennenkuin vuokrasin Metsämajan hänelle, hankin itselleni täyden\nvarmuuden siitä, että hän on kunnollinen vuokralainen\", sanoi Lucian\nnuhtelevan vakavasti. \"Häntä suositteli minulle pontevasti loordi\nWorthington, joka puhui hänestä varsin lämpimästi. Minä satuin\nlausumaan hänelle aivan saman epäilyn, jonka sinä juuri mainitsit.\nWorthington meni takuuseen vuokralaisen täysijärkisyydestä samoin\nkuin hänen maksukyvystäänkin ja tarjoutui vuokraamaan huoneet omiin\nnimiinsä ja vastaamaan persoonallisesti toipilaan hyvästä käytöksestä.\nSinun ei tarvitse olla peloissasi: se on vain joku nuori mies, joka on\nsaanut hermostonsa epäkuntoon kovalla lukemisella. Luultavasti joku\nWorthingtonin opintotovereita.\"\n\n\"Ehkä niin. Mutta minä odottaisin loordi Worthingtonin opintotoverin\nolevan ennemmin kovan ratsastajan tai juomarin kuin kovan lukijan.\"\n\n\"Voit olla aivan levollinen, Lydia. Otin loordi Worthingtonin sanasta\nkiinni niin pitkälle, että tein vuokrasopimuksen hänen nimelleen.\"\n\n\"Olen täysin tyytyväinen, Lucian, ja suuresti kiitollinen sinulle.\nOlen antava määräyksen, ettei kukaan saa kulkea meijerille Metsämajan\nkautta.\"\n\n\"Seuraava seikka\", jatkoi Lucian, \"on tärkeämpi, koska se koskee sinua\npersoonallisesti. Neiti Goff on halukas suostumaan tarjoukseesi. Ja\nhänestä tulee sinulle mitä sopimattomin seuralainen!\"\n\n\"Miksi, Lucian?\"\n\n\"Kaikista syistä. Hän on nuorempi sinua eikä voi niinollen esiintyä\nkaitsijanasi. Hän on saanut vain tavallisen kasvatuksen, ja hänen\nkokemuksensa seurapiireistä on kotoisin paikkakunnallisista\nhyväntekeväisyystanssiaisista. Ja koska hän ei ole epämiellyttävä ja\nhäntä pidetään Wiltstokenissa kaunottarena, on hän omapäinen ja tulee\nluultavasti loukkautumaan sinun holhouksestasi.\"\n\n\"Onko hän omapäisempi kuin minä?\"\n\n\"Sinä et ole omapäinen, Lydia; paitsi siinä, että olet kuuro neuvoille.\"\n\n\"Tarkoitat, että harvoin noudatan niitä. Ja ajattelet siis, että minun\nolisi parempi ottaa ammatti-seuranainen -- rappeutunut hienoston nainen\n-- kuin pelastaa tämä nuori tyttö menemästä kotiopettajattareksi ja\nalkamasta rappeutua jo kolmenkolmatta vanhana?\"\n\n\"Sopivan seuranaisen hankkiminen ja köyhien ihmisten\nauttamis-velvollisuus ovat kaksi eri asiaa, Lydia.\"\n\n\"Totta, Lucian. Milloin neiti Goff tulee käymään?\"\n\n\"Tänä iltana. Huomaa: mitään ei ole päätetty vielä. Jos mielesi muuttuu\nnähtyäsi hänet, tarvitsee sinun kohdella häntä vain tavallisena\nvieraana, ja asia jää sikseen. Minä puolestani suosittelisin mieluummin\nhänen sisartaan, mutta hän ei tahdo jättää äitiään, joka ei ole vielä\ntoipunut miehensä kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä.\"\n\nLydia katseli miettiväisenä kädessään olevaa pientä nidosta ja näytti\nharkitsevan neiti Goffia koskevaa kysymystä. Kun hän jälleen nosti\nkatseensa, näkyi selvästi, että asia oli ratkaistu; mutta hän ei\nsanonut mitään.\n\n\"No?\" virkkoi Lucian hetken kuluttua, hämillään toisen äänettömyydestä.\n\n\"No?\" sanoi Lydia, olematta vähääkään hämillään.\n\n\"Et ole sanonut mitään.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen\ntunteelle, \"minun on paras lähteä.\"\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi Lydia. \"Minä nautin seurastasi Wiltstokenin\ntyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä\ntavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia\njoka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi\nkuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan\nseurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme.\"\n\n\"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön\nihan samasta syystä kuin koira on äänetön.\"\n\n\"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa\", sanoi Lydia.\n\nTähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä\nhän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja\nselittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta\nkoska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin\nselitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen\nLydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen\nitsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.\n\nLydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin\nleukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja\nasteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen\nheijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen\nsäädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi\nylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä\npaikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa\nvieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka\nmuinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua\nKristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi\nsuon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä\nsukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä\nnurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä\ntuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän\noli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen,\nkun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja,\njonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen\nniin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan\nnauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla\nmaillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta\njälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa,\njoutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän\nalkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin\nkuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän\ntuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään\nilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka\nhän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi\neläväksi ihmiseksi.\n\nNoin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti\nruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla,\nmerkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta\ntietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä\ntapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli\npuettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat\nkäsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät\nrintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at.\nHänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin\nkiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli\nhäirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan.\nTämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä\nseuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön,\njota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se\noli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan\ntapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta.\nTämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen\nkasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä\ntunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki\nmyös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen,\nväri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua\nja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä\nympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan.\nLopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.\n\nHeti kun hän pääsi pois heidän näkyvistään, kiiruhti hän käyntinsä\nmiltei juoksuksi. Päivä oli lämmin nopealle liikunnolle, ja pian hän\npysähtyi ja kuunteli. Kuului tavallisia metsän ääniä: lehtien kahinaa,\nheinäsirkkojen suritusta ja lintujen laulua, mutta ei ihmisääniä eikä\naskeleita. Hän alkoi ajatella, että tuo jumalainen olento oli vain\nPraksiteleen Hermes, jonka Goethen klassillinen Sabatti oli nostanut\nhänen mieleensä ja uneksiva mieliala saanut näyttämään elävältä\ntodellisuudelta. Tallirenki oli varmaan joku noita unien tavallisia\nepäjohdonmukaisuuksia -- ehkä kajastusta siitä Lucianin maininnasta,\nettä Metsämajan vuokralaisella oli yksi miespalvelija. Oli mahdotonta,\nettä tuo loistavan miehisen voiman ja kauneuden ilmestys olisi itse\nasiassa liiallisten opintojen runtoma ylioppilas. Tuo järjetön\nihastuksen väristyskin oli yksi unimaailman mielettömyyksiä: muutenhan\nhän olisi sitä hävennyt.\n\nLydia palasi linnaan jonkun verran levottomana hermostonsa tilasta,\nmutta muistellen yhä äskeistä näkyään mielihyvällä, jota hän ei\nolisi sallinut itselleen, jos olisi ollut kysymyksessä lihasta ja\nverestä luotu olento. Kerran tai pari se palasi hänen mieleensä niin\neloisana, että hän kysyi itseltään, olisiko se voinut olla todellinen.\nMutta vähäinen järkeily vakuutti hänelle, että sen oli täytynyt olla\nharhanäky.\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti\", puhutteli häntä eräs hänen palveluskuntansa\njäsen, syntyperäinen wiltstokenilainen, joka tunsi syvää kunnioitusta\nlinnan neitiä kohtaan, \"neiti Goff odottaa teitä salongissa.\"\n\nLinnan salonki oli pyöreä huone, jonka holvimainen katto murtui\nkullatuiksi, paksua bamburuokoa muistuttaviksi koristeiksi, jotka\npistivät pystysuoraan alaspäin stalagmiittien tavoin. Raskaat\nkynttiläkruunut oli koristettu litteillä messinkipalloilla,\njoiden suurennetut jäljennökset kruunasivat matalien, leveiden,\njykeväpuitteisten tuolien selustoja. Tuolit olivat päällystetyt\nnahalla, johon oli painettu japanilaisia lohikäärmekuvioita\nkuparinvärisellä metallilla. Lähellä tulisijaa oli kiinalaismallinen\npronssikello sijoitettuna mörssärin tavoin mustille puurattaille,\ntoimittaen hiilisangon virkaa. Seinällä oli koristeina suuria kultaisia\npuolikuita vaalean sinisellä pohjalla.\n\nTässä barbaarimaisessa pyörykössä tapasi neiti Carew häntä odottamassa\nkolmenkolmatta-vuotiaan nuoren naisen, jolla oli hyvinkehittynyt,\ntakakeno vartalo, vaalea, posliinipintainen hipiä, ja poskilla\nhieno puna. Pään ylväs asento ilmaisi hänen totunnaista oman-arvon\ntunnettaan, jonka lähiseudun nuorukaisten ihailu oli hänessä\nsynnyttänyt; sama syy oli ehkä aiheuttanut hänen halvan, mustan\npukunsa sirouden sekä hansikkaiden, kenkien ja hatun nuhteettoman\nsomuuden. Hän oli odottanut linnan neitiä kymmenen minuuttia kovassa\nhermostuneisuudessa, mikä kohosi huippuunsa Lydian astuessa sisään.\n\n\"Hyvää päivää, neiti Goff. Olenko antanut teidän odottaa? Olin ulkona.\"\n\n\"Ei ollenkaan\", sanoi neiti Goff, tuntien hämmentävän vaikutelman,\nettä punainen tukka oli aristokraattinen ja tummanruskea (hänen oman\ntukkansa väri) rahvaanomainen. Hän oli noussut kattelemaan ja sitten,\nepäröityään hetken aprikoidakseen, mitä hieno käytös vaati häntä\nsenjälkeen tekemään, istuutui jälleen, Neiti Carew istuutui myöskin\nja tähysti miettiväisesti vierastaan, joka istui jäykän pystynä\nja, koettaessaan peittää hermostuneisuuttaan, näytti tahtomattaan\nhalveksivalta.\n\n\"Neiti Goff\", sanoi Lydia äänettömyyden jälkeen, joka teki hänen\npuheensa vaikuttavaksi: \"tahdotteko tulla luokseni pitkälle\nvierailulle? Tässä yksinäisessä paikassa kaipaan kovin suuresti\nikäiseni ja vertaiseni ystävän ja toverin seuraa. Arvelen, että teidän\nlaitanne on samoin.\"\n\nAlice Goff oli sangen nuori ja oli sangen lujasti päättänyt olla\nomaksumatta mitään ansiota, jota hänellä ei todellisuudessa ollut. Hän\notti siis ojentaakseen neiti Carew'ta yhteiskunnalliseen asemaansa\nnähden, ajattelematta että linnan neiti luultavasti ymmärsi sen\nparemmin kuin hän, vieläpä pitäen aivan luonnollisena, että tämä\nerehtyi.\n\n\"Te olette hyvin ystävällinen\", vastasi hän jäykästi; \"mutta me emme\nole lainkaan yhdenvertaiset, neiti Carew. Tosiasia on, että minulla ei\nole varaa viettää joutilasta elämää. Me olemme hyvin köyhiä, ja äitini\non osaksi riippuvainen minun ahkeroimisestani.\"\n\n\"Luulen, että voitte ahkeroida varsin tuloksellisesti, Jos tulette\nminun luokseni\", sanoi Lydia rauhallisesti. \"On kyllä totta, että minä\ntulen totuttamaan teidät tuhlaaviin tapoihin, mutta tahdon myös laittaa\nniin, että kykenette niitä noudattamaan.\"\n\n\"En halua sitoutua tuhlaaviin tapoihin\", sanoi Alice nuhtelevasti.\n\"Minun on tyydyttävä vaatimattomiin tapoihin koko ikäni.\"\n\n\"Ei välttämättä. Sanokaa minulle suoraan: millä tavoin olitte aikonut\nahkeroida? Opettajana, eikö niin?\"\n\nAlice punastui, mutta vastasi myöntäen.\n\n\"Te ette ollenkaan sovi opettajaksi; ja te joudutte lopulta naimisiin.\nOpettajana te ette voisi päästä hyviin naimisiin. Joutilaana naisena,\njolla on tuhlaavat elintavat, te sensijaan tulette pääsemään oikein\nhyviin naimisiin. Rikkaana oleminen on erikoinen taito, jonka osaaminen\non välttämätön, jos aiotte ottaa rikkaan miehen.\"\n\n\"Minä en aio lainkaan mennä naimisiin\", sanoi Alice ylväästi. Hänen\nmielestään oli jo aika hillitä tuota kylmää aristokraattia. \"Jos tulen\nollenkaan, tulen ilman mitään sivutarkoitusta.\"\n\n\"Sitähän minä juuri olin toivonut. Tulkaa ilman minkäänlaisia ehtoja\ntai syrjä-ajatuksia.\"\n\n\"Mutta --\" aloitti Alice ja pysähtyi, hämmentyneenä siitä nopeudesta,\njolla sopimuksen-hieronta edistyi. Hän sopersi joitakin sanoja ja\nodotti, että Lydia jatkaisi. Mutta Lydia oli sanonut sanottavansa ja\nodotti ilmeisesti vastausta, vaikka oli sen näköinen kuin olisi hän\nollut varma tahtonsa perillesaamisesta, olkoonpa Alicen näkökanta mikä\nhyvänsä.\n\n\"En oikein ymmärrä, neiti Carew. Mitä velvollisuuksia --? mitä\ntoivoisitte minulta?\"\n\n\"Paljonkin\", sanoi Lydia vakavasti. \"Paljon enemmän kuin mitä vaatisin\npalkatulta seuranaiselta.\"\n\n\"Mutta minustahan tulee palkattu seuranainen\", vastusti Alice.\n\n\"Kenelle?\"\n\nAlice punastui jälleen, tällä kertaa suuttumuksesta. \"En tarkoittanut\nsanoa --\"\n\n\"Ette tarkoita sanoa, ettette tahdo olla missään tekemisissä minun\nkanssani\", keskeytti Lydia hänet rauhallisesti. \"Minkätähden olette\nniin arvelevainen, neiti Goff? Tehän tulette olemaan lähellä kotianne\nja voitte palata sinne milloin hyvänsä, jos olonne täällä ei teitä\ntyydytä.\"\n\nPeläten häpäisseensä itsensä huonolla käyttäytymisellä; halutonna\nalistumaan otettavaksi kuin jokin kapine, ikäänkuin hänen omat\ntoivomuksensa eivät mitään merkitsisi silloin, kun rikkaan naisen\noikku oli tyydytettävä; epäluuloisena -- kuultuaan usein juorujuttuja\nkorkeissa asemissa olevien ihmisten epärehellisyydestä -- ettei häneltä\nvain puijattaisi sitä tuntuvaa palkkaa, jonka hän oli päättänyt vaatia;\nja lisäksi kykenemättömänä pitämään puoliaan neiti Carew'ta vastaan,\nAlice turvautui ensimmäiseen verukkeeseen, mikä hänen mieleensä johtui.\n\n\"Haluaisin vähän miettimisaikaa\", sanoi hän.\n\n\"Aikaa totuttautua minuun, niinkö? Saatte niin kauan kuin ha--\"\n\n\"Oh, voin antaa teille tiedon jo huomenna\", keskeytti Alice innokkaasti.\n\n\"Kiitos. Lähetän rouva Goff'ille kirjelipun ja ilmoitan, ettei hänen\ntarvitse odottaa teitä kotiin ennenkuin huomenna.\" \"Mutta minä en\ntarkoittanut --. En ole varustautunut jäämään\", vastusti Alice, tuntien\nsotkeutuvansa yhä pahemmin Lydian paulaan.\n\n\"Teemme sitten yhdessä kävelyretken päivällisen jälkeen teidän\nkotiinne, missä voitte tehdä valmistuksenne. Mutta luulen kyllä, että\nvoin lainata teille kaiken mitä tarvitsette.\"\n\nAlice ei uskaltanut estellä enempää. \"Pelkään\", sopersi hän, \"että\npidätte minua kauhean töykeänä; mutta minä olen niin hyödytön, ja te\ntulette niin varmasti pettymään, että -- että --\"\n\n\"Te ette ole töykeä, neiti Goff; mutta te olette mielestäni kovin ujo.\nTe haluaisitte juosta pois ja piiloutua uusilta kasvoilta ja uudelta\nympäristöltä.\"\n\nAlice, joka Wiltstokenin seurapiireissä oli itsetietoinen, vieläpä\nylimielinenkin, tunsi tulleensa ymmärretyksi väärin, mutta ei osannut\npuolustautua.\n\nLydia jatkoi: \"Olen muodostanut tapani matkoilla ollessani ja\nniinmuodoin elän ilman turhia muodollisuuksia. Me syömme päivällistä\nvarhain -- kello kuusi.\"\n\nAlice oli syönyt päivällistä kello kaksi, mutta ei tuntenut\nvelvollisuudekseen tunnustaa sitä.\n\n\"Ehkä sallitte minun näyttää teille huoneenne\", sanoi Lydia nousten.\n\"Tämä on omituinen salonki\", lisäsi hän, katsahtaen ympärilleen. \"En\nole käyttänyt sitä koskaan ennen.\" Hän katseli jälleen ympärilleen\nosoittaen jonkun verran mielenkiintoa, ikäänkuin huone olisi kuulunut\njollekin toiselle, ja sitten johti tietä toisessa kerroksessa olevaan\nhuoneeseen, joka oli sisustettu naisen makuuhuoneeksi. \"Jos ette pidä\ntästä\", sanoi hän, \"tai jos ette voi järjestää sitä mieleiseksenne,\nniin on toisia huoneita, joista voitte valita mielenne mukaan. Tulkaa\nbudoaariini sitten kun olette valmis.\"\n\n\"Missä se on?\" kysyi Alice huolestuneena.\n\n\"Se on -- On parasta soittaa joku näyttämään se. Lähetän teille\nkamarineitoni.\"\n\nAlice, jota kamarineito peloitti vielä enemmän kuin emäntä, kieltäytyi\nkiireesti. \"Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, neiti Carew\",\nsanoi hän ylvään vaatimattomasti.\n\n\"On mukavampaa, että kutsut minua Lydiaksi\", sanoi neiti Carew. \"Muuten\nluullaan sinun tarkoittavan isotätiäni, joka on hyvin vanha.\" Sitten\nhän poistui huoneesta.\n\nAlicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli\nnaisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut\nsilmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut\nhalvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä\nposliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden\nyön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä\näitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja\nyksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain\nalhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun\n\"happamista pihlajanmarjoista\". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli,\nmiltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon\nlieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet\nnoissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin\niso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli\nsovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen,\nja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita\nsaattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui\nkuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen\nnähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla\nhäpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka\ntavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät\nrotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.\n\n\"Joka tapauksessa\", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä\nsuloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, \"ottamatta lukuun pitsiä --\nja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas -- ei\nhänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan.\nAinakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt\nhyväksi siitä maksaa.\"\n\nMutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä\nenemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei\nhän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että\nLydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin\nhän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin\nviileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä,\njoiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten\nnaisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä;\nmutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä\n\"rakkaakseen\" tai \"kultasekseen\" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti,\nja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä\nilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.\n\n\"Eikä mikään\", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan\nja puhuen hyvin päättävästi, \"voi houkutella minua uskomaan, että\nvilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla\nvaruillani tuota naista vastaan.\"\n\nRatkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua,\nkiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos\nkorkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä\npelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset\nkykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä.\nJos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä\nmuuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita,\njoita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä\nhän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen\nsuureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme\npukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät.\nHuoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä\nteki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut\nhyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei\nmitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi.\nNeiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn\nharrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta\nkun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen\nuskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman\nmakuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella,\nreunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu\nplyyshikehyksisillä valokuvilla.\n\nKellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua\npäivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti\nvielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta\nsoittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko\nhänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti\nhäntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat\ntaskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön\nnähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken\nperästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar -- neiti\nCarew'n kamarineito -- joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen\nhuoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut\nkadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen,\nettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.\n\nNeiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari,\njolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa\ntarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä\nnopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin\nilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä\nvalitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden\nmiesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran,\notettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään\nemäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta\nlakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli\nkuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli\ntorkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei\nvaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice\ntuottamatta häpeää kasvatukselleen.\n\nLydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen\nseuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään\näänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja\nihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija\nolisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin\nolisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki\nmieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin\ntuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin\nolisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä\npaljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:\n\n\"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä.\"\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä Alice ilmoitti ottavansa vastaan neiti Carew'n\nkutsun. Lydia, joka näytti pitävän kaikki päätökset ennakolta\nvarmoina, niin pian kuin hän oli kerran ilmaissut ne hyväksyvänsä,\notti suostumuksen vastaan luonnollisena asiana. Alice katsoi tällöin\nsoveliaaksi huomauttaa, että oli olemassa muitakin henkilöitä, jotka\ntuli ottaa huomioon. Hän sanoi:\n\n\"En olisi eilenkään empinyt muutoin kuin äitini vuoksi. Tuntuu niin\nsydämettömältä jättää hänet.\"\n\n\"Onhan sinulla sisar kotona, eikö niin?\"\n\n\"On. Mutta hän ei ole erittäin vahva, ja äiti tarvitsee koko joukon\nhoivaamista.\" Alice vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten matalammalla\näänellä: \"Hän ei ole toipunut vielä entiselleen isän kuoleman\naiheuttamasta mielen järkytyksestä.\"\n\n\"Isäsi ei siis ole ollut kauan kuolleena?\" kysyi Lydia tavallisella\näänellään.\n\n\"Vasta kaksi vuotta\", sanoi Alice kylmästi. \"Tuskin tiedän, kuinka voin\nkertoa äidilleni, että aion jättää hänet.\"\n\n\"Mene ja kerro se hänelle jo tänään, Alice. Ei sinun tarvitse pelätä\nvahingoittavasi häntä. Kaksi vuotta kestänyt murhe on vain huono tapa.\"\n\nAlice hätkähti loukkaantuneena. Hänen äitinsä murhe oli hänelle pyhä;\nja kuitenkin hän juuri äidistään saamansa kokemuksen perusteella tajusi\nLydian huomautuksen totuuden ja tunsi sen kumoamattomaksi. Hän rypisti\nkulmiaan, mutta rypistys meni hukkaan: neiti Carew ei katsonut häneen.\nSitten hän nousi ja meni ovelle, missä hän pysähtyi sanoen:\n\n\"Sinä et tunne meidän perheseikkojamme. Minä lähden nyt koettamaan\ntaivuttaa äitiäni sallimaan minun jäädä luoksesi.\"\n\n\"Ole hyvä ja palaa hyvissä ajoin päivälliselle\", sanoi Lydia\njärkkymättömänä. \"Esitän sinut serkulleni Lucian Webber'ille; olen\njuuri saanut sähkösanoman häneltä. Hän tulee Wiltstokeniin loordi\nWorthingtonin kanssa. En tiedä tuleeko loordi Worthington päivälliselle\nvai ei. Hänellä on terveyttään hoitava ystävä Metsämajassa, eikä\nLucian ilmoita selvästi, tuleeko hän tervehtimään häntä vai minua. Oli\nmiten oli, se ei merkitse mitään: loordi Worthington on vain nuori\nurheilun harrastaja. Lucian on etevä mies ja hänestä tulee vielä joskus\nhuomattu henkilö. Hän on erään ministerin sihteeri ja hänellä on paljon\ntyötä; mutta me saamme luullakseni nähdä häntä usein, niin kauan kuin\nhelluntailomaa kestää. Suo anteeksi, että olen seisottanut sinua ovella\nkuuntelemassa tätä pitkää juttua. Hyvästi.\" Hän huiskautti kättään, ja\nAlice tunsi äkkiä, että voisi olla mahdollista ruveta kovasti pitämään\nneiti Carew'sta.\n\nHän vietti onnettoman iltapäivän äitinsä seurassa. Rouva Goff oli\nonnekseen joutunut naimisiin miehen kanssa, jota hän pelkäsi ja joka\nkävi hyvin epämiellyttäväksi kaikista pienimmistäkin talouteensa tai\nlapsiinsa kohdistuneista laiminlyönneistä. Tehden välttämättömyydestä\nhyveen oli rouva Goff johtunut siihen, että häntä Wiltstokenissa\npidettiin aviovaimon ja perheenäidin esikuvana. Lopuksi, kun hra\nGoff joutui vankkurien yliajamaksi ja sai surmansa, jäi leski\nkahden tyttärensä kanssa miltei pennittömäksi. Tässä pulassaan hän\nturhautui murheeseen eikä tehnyt mitään. Hänen tyttärensä järjestivät\nisän asiat parhaan taitonsa mukaan, muuttivat halpaan taloon ja\nvuokrasivat vieraille sen, jossa he olivat asuneet niin monet vuodet.\nJanet, vanhempi sisar, jolla oli taipumusta opiskeluun, antoi\npaikkakunnan nuorille tytöille opetusta naiskasvatuksen viimeisen\nmuodin mukaan, josta huhuja oli jo saapunut Wiltstokeniinkin. Alice\nei pystynyt opettamaan matematiikkaa eikä siveystiedettä, mutta\nhän perusti tanssikoulun ja antoi opetusta laulussa ynnä kielessä,\njota hän uskoi puhuttavan Ranskassa, mutta jota Wiltstokenin kautta\nmatkustavat sen maan asukkaat eivät ymmärtäneet. Molemmat sisaret\nolivat hellästi kiintyneet toisiinsa ynnä äitiinsä. Alice, joka oli\nnauttinut mukavuuttarakastavan isänsä erikoista suosiota, säilytti\nhänen muistoaan jonkinlaisessa kunniassa, vaikka ei voinutkaan olla\ntoivomatta, että isän suosiollisuus häntä kohtaan olisi saanut hänet\nvaraamaan hänelle toimeentulon. Hän häpesi myöskin aina muistaessaan,\nkuinka isällä oli ollut tapana juoda itsensä humalaan kilpa-ajoissa,\nsoutukilpailuissa ja muissa kansallisjuhlissa, joista eräässä sitten\nsattui se tapaturma, joka tuotti hänelle kuoleman.\n\nAlice meni linnasta kotiinsa odottaen näkevänsä omaistensa ilmaisevan\nyhtaikaa sekä iloa että surua, iloa hänen hyvästä onnestaan ja surua\nhänen menetyksestään; sillä hänen käsityksensä ihmisluonteesta ja\näidintunteista olivat vielä puhtaasti romanttiset. Mutta rouva Goff,\njoka heti alkoi kadehtia sitä ylellisyyttä, jota hänen tyttärensä\nnyt pääsisi nauttimaan, puhkesi kiihkeästi syyttämään häntä\ntunteettomuudesta, äitinsä hylkäämisen innosta ja turhamaisesta\nhuvinhalusta. Alice, joka, huolimatta jäykästä velvollisuudentunnostaan\ntodenpuhumiseen nähden, oli usein lausunut rouva Goff'ille\npuolikymmentä valhetta yhtenä iltapäivänä säästääkseen häntä joltakin\nepämiellyttävältä totuudelta, ja joka olisi torjunut herjaavana\nsellaisen viittauksenkin, että hänen äitinsä oli enemmän itsekäs\nkuin pyhimysmäinen, puhkesi pian kyyneliin, selittäen ettei palaisi\nenää linnaan, ja sanoen, ettei mikään olisi voinut taivuttaa häntä\njäämään sinne viime yöksi, jos hän olisi arvannut voivansa aiheuttaa\nsillä mielipahaa kotonaan. Tämä säikähdytti rouva Goffia, joka tiesi\nkokemuksesta, että oli helpompi kiihoittaa Alice äkkipikaisiin\npäätöksiin kuin saada hänet peräytymään niistä jälkeenpäin. Pelko\nsiitä, että ihmiset rupeisivat moittimaan häntä tyttärensä edun\nkevytmielisestä vastustamisesta, sai voiton hänen kateudestaan.\nHän nuhteli Alicea ankarasti hänen itsepintaisesta luonteestaan ja\nvaati häntä velvollisuudesta ei ainoastaan äitiään, vaan myöskin ja\netupäässä Jumalaansa kohtaan, ottamaan vastaan neiti Carew'n tarjouksen\nkiitollisuudella ja vaatimaan kiinteätä palkkaa niin pian kuin hän\noli hyvällä käytöksellään tehnyt seuransa linnassa välttämättömäksi.\nNiin kuuliainen kuin Alice olikin, saattoi hän äitinsä pyytelemään\nja osoittamaan jo oireita kiihkeään murheen purkaukseen edesmenneen\nmiehensä takia, ennenkuin suostui tottelemaan häntä. Hän sanoi\ntahtovansa odottaa, kunnes Janet, joka oli opetustunnilla, palaisi\nkotiin ja lupaisi antaa anteeksi hänen viimeöisen poissaolonsa (rouva\nGoff oli näet valheellisesti kertonut Janetin syvästi loukkautuneena\nmaanneen itkien valveilla aamutunneille saakka). Kun äidillä ei täten\nollut muuta neuvoa kuin joko päästä eroon Alicesta ennen Janetin\npaluuta tai joutua ilmi häijystä valheesta, häätyi hän uskottelemaan,\nettä Janet viettäisi iltaa joidenkin tuttaviensa seurassa, ja\nteroittamaan, kuinka epäystävällistä oli antaa neiti Carew'n olla\nyksinään. Vihdoin Alice huuhtoi pois kyynelten jäljet ja palasi linnaan\ntuntien itsensä hyvin onnettomaksi ja koettaen lohduttaa itseään sillä\najatuksella, että hänen sisarensa oli säästynyt äskeiseltä kohtaukselta.\n\nLucian Webber ei ollut vielä saapunut, kun hän tuli linnaan. Neiti\nCarew vilkaisi hänen alakuloisiin kasvoihinsa, kun hän astui\nhuoneeseen, mutta ei kysynyt mitään. Hetken perästä hän kuitenkin pani\npois kirjansa, mietti hiukan ja sanoi:\n\n\"On kohta kolme vuotta siitä kun olen teettänyt uutta pukua.\" Alicen\nkatse vilkastui. \"Nyt kun sinä olet minulla apuna valitsemassa, arvelen\nrupeavani niin yltiömäiseksi, että uudistan koko puvustoni. Toivon,\nettä sinäkin käyttäisit tilaisuutta hankkiaksesi jotakin itsellesi.\nTulet huomaamaan, että ompelijani, madame Smith, on luotettava\ntyössään, vaikka hän onkin kallis ja epärehellinen. Kun olemme väsyneet\nWiltstokeniin, voimme mennä Pariisiin ja ompeluttaa siellä, mutta\nsiihen mennessä voimme turvautua madame Smithiin.\"\n\n\"Minulla ei ole varaa kalliisiin pukuihin\", sanoi Alice.\n\n\"En pyytäisi sinua hankkimaankaan niitä, jollei sinulla olisi niihin\nvaraa. Huomautinhan sinulle, että totuttaisin sinut kalliisiin\ntapoihin.\"\n\nAlice empi. Hänellä ole terve taipumus ottaa kaikissa tilaisuuksissa\nniin paljon kuin vain voi saada; ja hän oli kärsinyt köyhyydestä\nliian paljon ollakseen tuntematta enemmän kiitollisuutta hyvästä\nonnestaan kuin nöyryytystä neiti Carew'n hyväntekeväisyydestä. Mutta\najatellessaan, kuinka hän ajaisi upeasti puettuna linnan vaunuissa ja\nkohtaisi Janetin raahustamassa jokapäiväisiin tehtäviinsä halvassa\nmustassa sarssipuvussaan ja parsituissa hansikkaissaan, tunsi Alice\nansaitsevansa kaikki äitinsä nuhteet. Kuitenkin oli ilmeistä, ettei\nkieltäytyminen tuottaisi Janetille mitään aineellista hyötyä; siksi hän\nsanoi:\n\n\"En todellakaan voi ajatellakaan käyttää hyväkseni ystävällisyyttäsi\nnäin tukkukaupalla. Sinä olet minulle liian hyvä.\"\n\n\"Kirjoitan madame Smithille jo tänä iltana\", sanoi Lydia.\n\nAlice aikoi vielä esittää heikon vastaväitteen, kun hra Webberin\nsaapuminen ilmoitettiin. Alice jäykistyi ottamaan vierasta\nvastaan. Lydian käytös ei muuttunut vähintäkään. Lucian, joka\nesiintymistavaltaan muistutti pikemmin neiti Goffia kuin serkkuaan,\nsuoritti juhlallisesti esittelyyn kuuluvat seremoniat ja sai Alicelta\nhalveksumiseen vivahtavan vastaanoton. Alice, vaikka tunsikin salaista\npelkoa ja kunnioitusta, käyttäytyi tottumuksesta tyrannimaisesti miehiä\nkohtaan.\n\nVastaten Alicelle arveli hra Webber ilman olevan viileämmän kuin\neilen. Vastaten Lydialle myönsi hän, että vastustuspuolueen johtajan\nesittämä päätöslauselma merkitsi itse asiassa äänestystä hallitukselle\nannettavasta luottamuslauseesta. Hän uskoi ministeristön saavan\nenemmistön kannatuksen. Mitään tärkeitä uutisia ei hänellä ollut.\nHän oli matkustanut tänne yhdessä loordi Worthingtonin kanssa, joka\noli tullut tervehtimään Metsämajassa asuvaa, terveyttään hoitavaa\nystäväänsä. Hän oli luvannut palata Lucianin kanssa puolikahdeksan\njunalla.\n\nKun mentiin alas päivälliselle, ei Alice, edellisen päivän kokemuksista\nhyötyneenä, arastellut palvelijain katseita eikä tehnyt mitään\ntyperyyksiä. Kykenemättömänä ottamaan osaa keskusteluun, koska\nei tiennyt mitään politiikasta, joka oli Lucianin pääasiallinen\npuheenaihe, hän istui äänettömänä ja tarkisti sitä vanhaa\nmielipidettään, että oli naurettavaa ja epähienoa naiselle keskustella\nmistään, mitä oli sanomalehdissä. Hän tunsi kunnioitusta Lucianin\nvarovaista ja jonkun verran dogmaattista keskustelutyyliä kohtaan\nja päätteli hänen tietävän, kaikki asiat. Lydia näytti suhtautuvan\nmielenkiinnolla hänen esittämiinsä tietoihin, mutta täysin\nvälinpitämättömästi hänen mielipiteisiinsä.\n\nKun kello läheni puolikahdeksaa, ehdotti Lydia, että he kävelisivät\nyhdessä asemalle, lisäten menonsa syyksi, että hän halusi oppia\nvedonlyöntiä loordi Worthingtonilta. Lucian näytti vakavalta tämän\njohdosta, ja Alice, osoittaakseen olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä\nsopivaisuudesta, näytti kauhistuneelta. Ei kumpikaan mielenilmaus\ntehnyt pienintäkään vaikutusta Lydiaan. Hän johti tietä eteiseen, otti\nkoristeettoman olkihattunsa ja saalinsa siellä olevalta telineeltä\nja astui ulos, ilman hansikkaita, raikkaaseen kevätillan ilmaan.\nKauhuissaan noin miesmäisestä käyttäytymisestä ja jäätyään ilman niitä\nkymmentä minuuttia, joiden hän oli luullut olevan käytettävinään\npannakseen hatun päähänsä ja varustautuakseen julkisuutta varten, oli\nAlicen riennettävä yläkertaan ja jälleen alas sopimattomalla kiireellä.\nKun hän saavutti toiset nurmikentällä, virkkoi Lucian juuri:\n\n\"Worthington pelkää sinua, Lydia -- nähtävästi ilman aihetta.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Koska sinä tiedät niin paljon enemmän kuin hän\", vastasi Lucian,\nilahtuneena siitä, että häneltä kysyttiin selitystä. \"Mutta ehkäpä\nsinulla on myötätuntoa hänen mieliharrastuksilleen enemmän kuin hän\nluuleekaan.\"\n\n\"Minun täytyy selittää sinulle, Alice, että loordi Worthington on\nnuori herrasmies, jonka mielilukemista on kilpa-ajoluettelo ja joka\nharrastaa juoksijahevosia yhtä innokkaasti kuin Lucian pääministereitä\nja puoluejohtajia. Hän ei koskaan lue mitään eikä seurustele lukevien\nihmisten kanssa, joten hänen keskustelunsa on siedettävää. Tekisikö\nsinun mielesi mennä Ascotiin, Alice?\"\n\nAlice vastasi, niinkuin tunsi Lucianin odottavan hänen vastaavan,\nnimittäin ettei hän koskaan ollut ollut kilpa-ajoissa ja ettei hänellä\nollut haluakaan sellaisiin mennä.\n\n\"Tulet kyllä muuttamaan mielesi hyvissä ajoin ennen ensi vuoden ajoja.\nKilpa-ajot herättävät joka ihmisen mielenkiintoa, mitä ei voi sanoa\noopperasta tai taideakatemiasta.\"\n\n\"Minä olen käynyt akatemiassa\", sanoi Alice, joka oli käynyt kerran\nisänsä kanssa Lontoossa.\n\n\"Niinkö!\" sanoi Lydia. \"Kävitkö Kansallis-galleriassa?\"\n\n\"Kansallis-galleriassa! En luule. En muista.\"\n\n\"Miellyttivätkö taulut sinua?\"\n\n\"Kyllä, oikein paljon.\"\n\n\"Tulet huomaamaan Ascotin paljoa huvittavammaksi.\"\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa teille\", sanoi Lucian Alicelle, \"että\nserkkuni mielioikku on teeskennellä välinpitämättömyyttä taiteesta,\njota hän harrastaa intohimoisesti, ja kirjallisuudesta, johon hän on\nsyvällisesti perehtynyt.\"\n\n\"Lucian-serkku\", sanoi Lydia, \"jos joskus joudut syrjään politiikasta\nja petyt pyrkimyksissäsi, on sinulla tilaisuus elää taiteesta ja\nkirjallisuudesta. Silloin olen kunnioittava mielipidettäsi niiden\nriittävyydestä elämän tueksi. Tähän mennessä olet maistellut niitä vain\nhöysteenä.\"\n\n\"Tyytymätönkö, kuten tavallisesti?\" sanoi Lucian. \"Sinun ainoa\najatuksesi minusta, kuten tavallisesti\", vastasi Lydia kärsivällisen\nkärsimättömänä, heidän astuessaan asemahuoneeseen.\n\nJuna, kolme matkustajavaunua ja yksi tavaravaunu, odotti asemalla.\nVeturi puhkui hillitysti, ja kuljettaja ja lämmittäjä nojautuivat ulos;\nviimeksimainittu, nuori mies, tähysteli innokkaasti kahta ensiluokan\nvaunun edessä seisovaa herraa; kuljettaja kohdisti mielenkiintonsa\nsamoihin henkilöihin vanhemman ihmisen maltillisuudella. Toinen\ntarkastelun alaisista henkilöistä oli pyöreäpäinen, pieni mies, noin\nviidenkolmattavuotias, puettu pääkaupunkilaiseen iltapäivämuotiin.\nToisen tunsi Lydia heti edellisen päivän Hermekseksi, huolimatta\nhänen olkihatustaan, keltaisesta kaulanauhastaan ja tiheästi musta-\nja valko-ruudukkaasta puvustaan, jonka rintataskusta pursui esiin\ntulipunainen silkkinenäliina. Hänen käsissään ei ollut kävelykeppiä\ntai sateenvarjoa; hänen ryhtinsä oli sulava ja tasapainonsa niin\ntäsmällinen, ettei hän näyttänyt painavan mitään; ja hänen ilmeensä oli\nitseensätyytyväinen ja hyväntuulinen. Mutta --! Lydia tunsi, että oli\nolemassa jokin \"mutta\" tuossa kauniissa, voimakkaassa, hyväntuulisessa\nnuoressa miehessä.\n\n\"Tuolla on loordi Worthington\", sanoi Lydia, osoittaen pyöreäpäistä\nherraa. \"Ei suinkaan tuo toinen voi olla hänen terveyttäänhoitava\nystävänsä?\"\n\n\"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa\", sanoi Alice. \"Minä tunnen\nhänet ulkonäöltä.\"\n\n\"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta\", huomautti Lucian,\ntähystellen kiinteästi tuntematonta.\n\nHe olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka\nloordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi:\n\"Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se\nkestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa\npuntaa.\"\n\nHermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä\nvanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä\nääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla\näänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: \"Rahat\novat turvassa kuin pankin holvissa, poikani.\"\n\nIlmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä\ntuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät\nesiteltäisiin toisilleen.\n\n\"Loordi Worthington\", sanoi Lydia.\n\nSäpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen\nhiukan hämmentyneenä: \"Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja\nkaunista ilmaa -- soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte\nainakin siltä kuin se soveltuisi.\"\n\n\"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun\nvuokralaiseni.\"\n\nLoordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon\npelko, eikä hän vastannut sanaakaan.\n\n\"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?\"\n\n\"Annatteko minulle luvan?\" kysyi loordi.\n\n\"Tietysti\", sanoi Lydia. \"Onko jokin syy --\"\n\n\"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte\", vastasi loordi\nWorthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun\nhän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen\nLydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. \"Herra Cashel\nByron -- neiti Carew.\"\n\nHra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta\nmuuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole\nylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa\nomasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin\nkilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa.\nNyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen\nhyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti\nLydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran\nvaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka\ntunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan\nepäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi\nnäkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti,\nikäänkuin salaa mittaillen häntä.\n\nRyhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan\npaikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi:\n\"Pidä huolta itsestäsi!\" Cashel Byronille, joka vastasi hieman\nkärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: \"Hyvä\non, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir.\" Sitten juna lähti, ja hän jäi\nasemalaiturille molempien naisten kanssa.\n\n\"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron\", sanoi Lydia.\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Byron. \"Ehkä --\" tässä hänen äänensä petti, ja\nhän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät\nyhdessä asemalta.\n\nKun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen\njäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa\nloordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa \"sir\", Lydian taas\npannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa\nja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:\n\n\"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko --\napulaiseni, tarkoitan -- näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte\ntodellinen.\"\n\n\"Merkillistä!\" sanoi Lydia. \"Minä luulin samaa teistä.\"\n\n\"Mitä! Luulitteko!\" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän\ntällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti\njälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi\nja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.\n\nAlice myönsi. \"Toivon\", lisäsi hän, \"että voitte paremmin.\"\n\nHra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen\ntarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:\n\n\"Kiitos, en loukannut itseäni.\"\n\n\"Loordi Worthington on kertonut meille teistä\", sanoi Lydia. Hra\nByron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia\nkiiruhti lisäämään: \"Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne\npalauttamaan, siinä kaikki.\"\n\nCashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen\nkävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi\nhuolestuneesti: \"Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?\"\n\nAlice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: \"Ei. Ei mitään muuta.\"\n\n\"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni\", pitkitti Cashel.\n\n\"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi?\nTunnetteko joitakin minun tuttaviani?\"\n\n\"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin.\"\n\n\"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en\ntiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?\"\n\n\"Ei vähintäkään\", vastasi Cashel kiireesti. \"Ei ole mitään syytä,\nminkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen\nsuuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne\", jatkoi\nhän kääntyen Aliceen päin. \"Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on\nsaanut minut jälleen kuntoon.\"\n\nAlice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili\nteeskennellysti ja suoristautui hiukan.\n\nCashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja\nkyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati\ntarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel\nkääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan\nhartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan,\njotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa\nyhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi\nnähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in\nivallisuudesta.\n\n\"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?\" sanoi Cashel.\n\n\"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi.\"\n\n\"Kuvapatsaaksi!\"\n\n\"Te ette näytä olevan siitä mielissänne.\"\n\n\"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan\nkivimöhkäleeksi\", vastasi Cashel surkeana.\n\nTässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen\nvoiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla\ntaiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä\nkivimöhkäleenä.\n\n\"Luulen, että olin silloin tunkeutunut luvattomalle alueelle\", sanoi\nLydia; \"mutta tein sen tahtomattani. Olin joutunut eksyksiin, sillä olen\njokseenkin outo täällä enkä osaa vielä liikkua omassa puistossanikaan.\"\n\n\"Ei se mitään haitannut\", sanoi Cashel kiihkeästi. \"Tulkaa niin usein\nkuin teitä haluttaa. Mellish kuvittelee, että jos joku saa nähdä\nminusta vilauksenkaan, niin hän ei saa mitään epätasaisia panoksia. Hän\nnähkääs tahtoisi ihmisten luulevan --\" Tässä Cashel huomasi puhuvansa\nliikoja ja keskeytti, lisäten hämmentyneenä: \"Mellish on hullu; siitä\nse vain johtuu.\"\n\nAlice loi merkitsevän silmäyksen Lydiaan. Hänhän oli jo viitannut\nsiihen, että hulluus ehkä oli todellinen syy Metsämajan vuokralaisten\neristyneisyyteen. Cashel näki tuon silmäyksen ja ehkäisi sen\nkääntymällä häneen päin ja lausuen, seurustelun-omaista luontevuutta\ntavoitellen:\n\n\"Kuinka te nuoret naiset huvittelette täällä maalla? Pelaatteko koskaan\nbiljaardia?\"\n\n\"Emme\", sanoi Alice harmistuneesti. Kysymys sisälsi hänen mielestään\nvihjauksen, että hän kykenisi viettämään iltansa yleisen kapakan\ntoisessa kerroksessa. Häntä hämmästytti, kun Lydia huomautti:\n\n\"Minä pelaan -- vähän. En välitä tuosta pelistä niin paljon, että\nhuolisin kehittää itseäni siinä eteväksi. Te olitte varmaankin\npukeutunut tennistä varten, kun näin teidät eilen. Neiti Goff on\nkuuluisa tennispelaaja. Hän voitti Austraalian mestarin viime vuonna.\"\n\nNäytti kuin Byronissa olisi sittenkin ollut jonkunverran hovimiestä,\nsillä hän ilmaisi suurta hämmästystä tuosta urotyöstä. \"Austraalian\nmestarin!\" toisti hän. \"Ja kukahan _hän_ mahtoi -- Ahaa, te\ntarkoitatte tennismestaria. Kuinkas muuten. No niin, neiti Goff, minä\nonnittelen teitä. Ei jokainen amatööri voikaan kerskua työntäneensä\nammatti-mestaria takapenkkiin.\"\n\nSuuttuneena siitä, että otaksuttiin hänen voivan kerskua, ja varmana\nsiitä, että katukieli oli alhaisomaista, olkoon biljaardi mitä hyvänsä,\notti Alice vielä entistä ylpeämmän ryhdin ja päätti antaa Cashelia\nnenälle selvin sanoin, jos hän vielä puhuttelisi häntä. Mutta hän ei\ntehnyt sitä, sillä he saapuivat juuri silloin puiston muurissa olevalle\nkapealle rautaportille, jonka eteen Lydia seisahtui.\n\n\"Sallikaa minun avata se teille\", sanoi Cashel. Lydia antoi hänelle\navaimen, ja hän tarttui vasemmalla kädellään yhteen portin rautatankoon\nja kumartui ikäänkuin tirkistääkseen avaimenreikään. Mutta hän avasi\nkuitenkin portin varsin taitavasti.\n\nAlice oli menemäisillään portista sisään kylmästi nyökäyttäen, kun hän\nnäki neiti Carew'n ojentavan Cashelille kätensä. Mitä hyvänsä Lydia\ntekikin, oli siinä sellainen leima, kuin juuri se olisi ollut oikein\nja paikallaan. Cashel tarttui käteen arasti ja pudisti sitä hiukan,\nuskaltamatta katsoa Lydiaa silmiin. Alice ojensi jäykästi hansikkaansa.\nCashel astui heti eteenpäin oikealla jalallaan ja sulki hänen sormensa\nkovimpien rystyjen puserrukseen, mitä Alice koskaan oli tuntenut.\nVilkaistessaan tuohon merkilliseen nyrkkiin näki hän, että sen väri\noli tummunut miltei mustaksi. Sitten hän astui sisään portista Lydian\nseuraamana, joka kääntyi sulkemaan sitä jälkeensä. Kun hän työnsi sitä\nkiinni, tarttui Cashel, ulkopuolella seisten, portin tankoon ja veti.\nLydia luovutti heti portin sulkemisen hänelle ja hymyili kiitokseksi\nkääntyessään pois; mutta silloin Cashel kokosi rohkeutensa ja katsoi\nhäneen. Sellaisen katseen kohtaaminen synnytti Lydiassa aivan uuden\nja hyvin omituisen tunteen. Joutuipa hän vähän hämilleenkin, mutta ei\nniin suuresti kuin Cashel, joka kuitenkaan ei voinut irroittaa silmiään\nhänestä.\n\n\"Luuletko\", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, \"että\ntuo mies on hieno mies?\"\n\n\"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä.\"\n\n\"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka\ntuntee vaistomaisesti.\"\n\n\"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä.\"\n\n\"Etkö?\" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että\nhänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin\nhänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. \"Minä\nluulin, että sen voisi aina sanoa.\"\n\n\"Ehkä niin\", sanoi Lydia. \"Minä puolestani olen huomannut samat\nkäytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä,\nolkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen\nhyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus --\"\n\n\"Sitä juuri tarkoitankin\", sanoi Alice.\n\n\"-- mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja\ntalonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten\njoukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin\nvarmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias\nhänestä?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti Alice ylväästi. \"En vähääkään.\"\n\n\"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta\nihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies.\"\n\n\"Tarkoitin\", sanoi Alice nolona, \"etten tunne häntä kohtaan mitään\nerikoista mielenkiintoa.\"\n\nLydia, jolle Alicen mielenkiinnon täsmällinen määrä ei ollut tärkeää\ntietää, nyökkäsi vain ja jatkoi: \"Hän voi, kuten otaksut, olla\nhalpasyntyinen mies, joka on nähnyt jonkunverran hienoa seuraelämää;\ntai hän voi olla seuraelämään tottumaton herrasmies. En tunne varmuutta\nkumpaankaan suuntaan.\"\n\n\"Mutta hän puhuu hyvin karheasti, ja hänen puheenkäänteensä ovat\nepämiellyttävän katukielimäisiä. Hänen kätensä ovat kovat ja ihan\nmustat. Huomasitko sitä?\"\n\n\"Huomasin kaiken tuon. Ja luulen, että jos hän olisi halpalähtöinen\nmies, niin hän varoisi käyttämästä katukielen käänteitä. Nousukkaat\novat tavallisesti hyvin tarkkoja puheeseensa nähden; he rikkovat\nharvoin seuraelämän määriteltyjä lakeja, kun taas tämä rikkoo niitä\nkaikkia. Hänen ääntämisensä on joissakin sanoissa niin selvää, että\nmieleeni vilahti kerran ajatus, että hän voisi olla näyttelijä. Mutta\nse ei ole selvää kauttaaltaan. Olen varma, että hänellä on jokin\npäämäärä tai toimiala elämässä; hän ei näytä tyhjäntoimittajalta.\nOlen kuitenkin ajatellut kaikkia tavallisia ammatteja, eikä hän sovi\nmihinkään niistä. Se se ehkä tekeekin hänet mielenkiintoiseksi. Hän on\nselittämätön.\"\n\n\"Hänellä täytyy olla jokin asema. Hän oli hyvin tuttavallinen loordi\nWorthingtonin kanssa.\"\n\n\"Loordi Worthington on urheilumies ja on tuttu kaikenlaisten ihmisten\nkanssa.\"\n\n\"Kyllä; mutta varmastikaan hän ei sallisi jonkun kilparatsastajan tai\nmuun sen luokan ihmisen panna käsivarttaan hänen kaulalleen, kuten\nnäimme herra Byronin tekevän.\"\n\n\"Ehkä ei\", sanoi Lydia miettivästi. \"Kuitenkaan\", lisäsi hän,\nkirkastaen otsansa ja nauraen, \"en usko hänen olevan sairaalloinen\nylioppilas.\"\n\n\"Minäpä sanon, mikä hän on\", virkkoi Alice äkkiä. \"Hän on sen miehen\nseuralainen ja hoitaja, jonka kanssa hän asuu. Muistatko, että hän\nsanoi: 'Mellish on hullu'?\"\n\n\"Se on mahdollista\", sanoi Lydia. \"Joka tapauksessa olemme saaneet\njonkun, mistä puhua; ja se on tärkeä koti-virkistys maalla.\"\n\nJuuri silloin he saapuivat linnaan. Lydia viipyi hetkisen pengermällä.\nMetsämajan korkeat Tudor-tyyliset savupiiput piirtyivät pitkää,\ntulipunaista pilveä vasten, johon aurinko oli painumassa. Hän hymyili,\nikäänkuin jokin omituinen ajatus olisi johtunut hänen mieleensä,\nkohotti tuokioksi katseensa mustaan marmoriseen egyptiläiseen, joka\ntuijotti rävähtämättömin silmin taivaalle, ja seurasi Alicea sisään.\n\nMyöhemmin, kun oli jo aivan pimeä, istui Cashel Metsämajan tilavassa\nkeittiössä ja mietti. Hänen toverinsa, joka oli riisunut takkinsa,\nistui lieden ääressä tupakoiden ja vartioiden liedellä pihisevää\nkasaria. Hän rikkoi äänettömyyden huomauttamalla kelloonsa\nvilkaistuaan: \"Aika mennä yöpuulle.\"\n\n\"Aika mennä hiiteen\", sanoi Cashel. \"Minä lähden ulos.\"\n\n\"Niin, ja vilustut. Minun tieteni et ainakaan mene.\"\n\n\"Mene sitten itse nukkumaan; silloinhan et tiedä sitä. Minua haluttaa\nvähän kävellä tässä lähistöllä.\"\n\n\"Jos astut jalallasikaan ulos tuosta ovesta tänä iltana, niin loordi\nWorthington menettää viisisataa puntaansa. Sinä et voi rökittää ketään\nviidessätoista minuutissa, jos treenausaikana oleskelet yöilmassa. Saat\nitse rokkiisi ennemminkin.\"\n\n\"Lyötkö vetoa kaksi yhtä vastaan, etten nuku ruohikolla ja lyö Lentävää\nhollantilaista pois ajasta ensimmäisessä erässä sen jälkeen?\"\n\n\"Kuule\", sanoi Mellish suostutellen, \"olehan nyt järkevä. Minä neuvon\nsinua omaksi hyväksesi.\"\n\n\"Mutta entä jos en halua olla neuvottavana omaksi hyväkseni? Ojenna\nminulle tuo sitruuna. Ei tarvitse ruveta pitämään puhetta: en minä aio\nsyödä sitä.\"\n\n\"No turkanen, eikös hän hankaa sillä käsiään!\" huudahti Mellish\nkatseltuaan häntä jonkun aikaa. \"Sinä pähkähullu, eihän sitruuna koveta\nkäsiä. Enkö minä ole nähnyt niistä tarpeeksi vaivaa?\"\n\n\"Minä tahdon valkaista niitä\", sanoi Cashel, viskaten kärsimättömänä\nsitruunan tuliristikon alle. \"Mutta ei se hyödytä mitään. Minä en voi\nkulkea ihmisissä tällaisin kourin. Menen huomenna Lontooseen ja ostan\nparin hansikkaita.\"\n\n\"Mitä! Oikeita hansikkaitako? Pitohansikkaitako?\"\n\n\"Sinä täysihullu pöllöpää\", sanoi Cashel nousten ja pannen hatun\npäähänsä; \"nyrkkeilyhansikkaitako minä täällä tarvitsisin? Ehkä luulet,\nettä _sinä_ voisit opettaa minulle jotakin niiden käyttämisestä? Ha,\nha! Muuten -- muista, Mellish -- älä ilmaise ihmisille täällä, että\nminä olen nyrkkitaistelija. Kuuletko?\"\n\n\"Minäkö ilmaisisin!\" huudahti Mellish harmistuen. \"Onko se uskottavaa?\nMinä kysyn sinulta, Cashel Byron, onko se uskottavaa?\"\n\n\"Uskottavaa tahi ei, niin älä ilmaise sitä\", sanoi Cashel. \"Sinä voit\njoutua puheisiin jonkun linnan tallimiehen kanssa. He ovat auliita\ntarjoamaan ryyppyjä, kun saavat vastineeksi urheilu-uutisia.\"\n\nMellish katsoi häneen nuhtelevasti, ja Cashel kääntyi ovea kohti. Tuo\nliike muistutti treenarin mieleen hänen ammattinsa velvollisuudet. Hän\nuudisti varoituksensa siitä, kuinka mieletöntä oli lähteä yöilmaan,\nesittäen monta esimerkkiä nyrkkeilijöistä, jotka olivat kärsineet\nhäviön lyötyään laimin treenariensa neuvot. Cashel ilmaisi epäuskonsa\nnoihin juttuihin nähden lyhyin ja ytimekkäin sanoin; ja vihdoin täytyi\nMellishin tyytyä ehdottamaan kävelyn aika-raja puoleksi tunniksi.\n\n\"Ehkä tulen takaisin puolessa tunnissa\", sanoi Cashel. \"Ja ehkä en\ntule.\"\n\n\"Kuule, katsohan nyt\", sanoi Mellish. \"Ei huolita nyt me kaksi kaveria\nriidellä minuutista tai parista. Minäkin tunnen tarvitsevani kävelyä;\nminä tulen mukaasi.\"\n\n\"Vieköön minut hitto, jos tulet\", sanoi Cashel. \"Kuule nyt: anna minun\nmennä ja tuki suusi. Minä en mene puistoa kauemmaksi. En aio mennä\nviettämään yötäni kylässä, niinkuin sinä pelkäät. Kyllä minä tunnen\nsinut, vanha kelju. Jos et pääse pois tieltäni, istutan sinut tuleen.\"\n\n\"Mutta velvollisuus, Cashel, velvollisuus\", maanitteli Mellish\npyytelevästi. \"Jokaisen miehen on tehtävä velvollisuutensa. Ajattele\nvelvollisuuttasi takaajiasi kohtaan.\"\n\n\"Etkö aio väistyä tieltäni, vai täytyykö minun käydä sinuun käsiksi?\"\nsanoi Cashel, punastuen pahaenteisesti.\n\nMellish palasi tuolilleen, painoi pään käsiinsä ja itki. \"Olisi parempi\nolla koirana kuin treenarina\", nyyhkytti hän. \"Kyllä on kirottua olla\nsuljettuna viikkokausiksi yhteen nyrkkeilijän kanssa! Kaksi ensimmäistä\npäivää ne ovat makeita kuin siirappi, ja sitten niiden juonikkuus\npuhkeaa. Ne ovat pahansisuisia kuin helvetti.\"\n\nCashel, jonka raivostumista vielä lisäsi omantunnonpistos, meni ulos\nja läimäytti oven mennessään. Hän suuntasi kulkunsa suoraan linnalle\nja katseli sen ikkunoita lähes puoli tuntia, pysyen lakkaamatta\nliikkeellä välttääkseen vilustumista. Vihdoin kello löi täyden tunnin\nyhdessä minareeteista. Cashelista, joka oli tottunut tavallisten\nliian matalalla olevien englantilaisten kellojen karkeaan särinään,\ntuntui ääni kuuluvan satumaasta. Hän palasi hitaasti Metsämajaan\nja tapasi treenarinsa seisomassa avonaisella ovella tupakoiden ja\nodottaen levottomana hänen paluutaan. Cashel torjui hänen lepyttävät\nlähentelynsä ylpeällä äänettömyydellä, joka oli arvokkaampaa, mutta\nMellishille paljon epämieluisempaa kuin hänen äskeinen raakasanainen\ntuttavallisuutensa, ja meni miettiväisenä maata.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nNeiti Carew istui puistossa olevan ison lammikon partaalla heitellen\npieniä kiviä yksitellen veteen ja katsellen tarkkaavasti niiden\nrenkaiden risteilyä, joita putoavat kivet synnyttivät sen tyyneen\nkalvoon. Alice, joka oli reippaasti aloittanut seuranaolonsa tuomalla\nnäytteille kaikki taitonsa, piirusti linnaa. Metsikkö kohosi heidän\nympärillään kuin amfiteatterin kehys; mutta puut eivät ulottuneet\nvedenpartaaseen, vaan oli välillä leveä nurmikkovyöhyke ja kapea\nsomerikkokaistale, josta Lydia poimi viskelemänsä kivet.\n\nAskeleita kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja näki Cashel Byronin\nseisovan Alicen takana, nähtävästi suurella mielenkiinnolla katsellen\ntämän piirustamista. Hän oli puettu samoin kuin viimeksi heidän\ntavatessaan, paitsi että hänellä oli loistavat heleänkeltaiset\nhansikkaat ja hiekanpunainen kravatti. Alice kääntyi ja katseli häntä\nkopean hämmästyneenä, mutta Cashel seisoi levollisena ja typerän\nkeikailevana. Silloin Alice, katsahdettuaan Lydiaan nähdäkseen, ettei\nollut yksin, virkkoi hänelle hyvää huomenta ja ryhtyi jälleen työhönsä.\n\n\"Omituinen paikka\", huomautti Cashel hetken vaitiolon jälkeen, linnaa\ntarkoittaen. \"Kiinalaisen näköinen, eikö niin?\"\n\n\"Sitä pidetään hyvin kauniina rakennuksena\", sanoi Alice.\n\n\"Oh, hiiteen se, minä sitä pidetään!\" sanoi Cashel. \"Mitä se _on_,\nsiinä on asian ydin.\"\n\n\"Se riippuu mausta\", sanoi Alice hyvin kylmästi. \"Herra Cashel Byron.\"\n\nCashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. \"Hyvää huomenta, neiti\nCarew\", sanoi hän. \"En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua.\"\nLydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien\nsanoneensa typerän valheen. \"Linna näkyy tänne erittäin komeana\",\njatkoi hän, muuttaakseen aihetta. \"Neiti Goff ja minä puhuimme siitä\njuuri.\"\n\n\"Niin. Ihailetteko sitä?\"\n\n\"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää.\"\n\n\"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille.\nTekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'\"\n\nCashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei\nhäneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi;\n\"Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai\nsyrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se,\nettä te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä\ntarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri.\"\n\nLydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä\nhymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän\npäivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä\nLydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan\nLydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.\n\n\"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä\", virkkoi Cashel arasti.\n\"Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista.\"\n\nLydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel\nei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan\ntähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa\nniihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen\nhellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä\nollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi\nnäytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:\n\n\"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?\"\n\n\"En\", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.\n\n\"Minua ilahduttaa kuulla, että tunnustatte sen. Me hän olemme\nnykyaikana supistaneet kaiken värähtelyksi. Valo -- ääni -- tunne --\nkaikki ovat joko värähtelyjä tai värähtely-yhtymiä. Katsokaa\", sanoi\nhän, viskaten taas pari kiveä lampeen ja viitaten kahta laajenevaa\nrengassarjaa niiden ristiessä toisiaan: \"tähden tuikinta ja soinnun\nsykähtely musiikissa ovat _tuota_. Mutta minä en voi kuvailla sitä\nasiaa mielessäni. Ihmettelen, mahtavatko ne sadat fysiikan oppikirjojen\nkirjoittajat, jotka puhuvat niin liukkaasti värähtelyistä, käsittää\nniitä paremmin kun minä.\"\n\n\"Eivät vähääkään. Ei yksikään heistä. Ei puoleksikaan niin hyvin\",\nsanoi Cashel iloisesti, vastaten niihin sanoihin Lydian puheesta, jotka\nhän ymmärsi.\n\n\"Ehkä tämä aihe ei kiinnitä mieltänne\", sanoi Lydia kääntyen häneen\npäin.\n\n\"Päinvastoin, minä pidän siitä tavattomasti\", sanoi Cashel rohkeasti.\n\n\"Minä voin tuskin sanoa niin paljon omasta mielenkiinnostani siihen.\nOlen kuullut, että olette lukumies, hra Cashel Byron. Mitkä ovat\nmieliopintonne? -- tai mieluumminkin, koska tuohon kysymykseen on\nyleensä vaikea vastata, mitä harrastatte?\" Alice kuunteli.\n\nCashel katsoi kiinteästi Lydiaan, ja puna kohosi verkalleen hänen\nkasvoihinsa. \"Olen opettaja\", sanoi hän. \"Minkä opettaja? Tiedän,\nettä minun pitäisi kysyä missä, mutta se toisi vain esiin jonkun\noppilaitoksen nimen, joka ei antaisi minulle mitään varsinaista\nvalaistusta.\"\n\n\"Olen tieteen opettaja\", sanoi Cashel matalalla äänellä, katsoen\nvasempaan nyrkkiinsä, jota hän piti koholla edessään, ja iskien\nsalavihkaa taivutettua polveaan, ikäänkuin se olisi ollut jonkun toisen\nhenkilön naama.\n\n\"Fyysillisen vaiko moraalitieteen?\" tinkasi Lydia.\n\n\"Fyysillisen\", sanoi Cashel. \"Mutta siinä on enemmän moraalitiedettä\nkuin luullaankaan.\"\n\n\"Niin\", sanoi Lydia vakavasti. \"Vaikka minulla ei ole varsinaista\ntietoa fysiikasta, voin kuitenkin antaa arvon tuon lauseen totuudelle.\nEhkäpä kaikki tiede, joka ei ole pohjaltaan fyysillistä tiedettä,\nonkin vain säännöteltyä tietämättömyyttä. Olen lukenut paljon\nfysiikkaa ja tuntenut usein houkutusta tekemään kokeet omin käsin --;\nvarustamaan laboratorion -- vieläpä heiluttamaan leikkausveistäkin.\nSillä hallitakseen tiedettä täydelleen, täytyy ymmärtääkseni riisua\nhansikkaansa. Onko se teidän mielipiteenne?\"\n\nCashel katsoi häneen tiukasti. \"Ette ole milloinkaan lausunut todempaa\nsanaa\", sanoi hän. \"Mutta voi kyllä tulla varsin kunnioitettavaksi\namatööriksi työskentelemällä hansikkaat käsissäkin.\"\n\n\"_Minä_ en voisi. Ne monet, jotka uskovat viisastuvansa lukemalla\nselostuksia kokeista, pettävät itseään. On yhtä mahdotonta oppia\ntiedettä korvakuulolta kuin saada viisautta sananlaskuista. Ah, on niin\nhelppo seurata todistelusarjaa ja niin vaikea käsittää siinä piileviä\ntosiasioita! Meidän kansanomaiset fysiikan-luennoitsijamme esittävät\nmeille todisteluketjuja niin hienosti kiilloitettuina, että on nautinto\nantaa niiden soljua päästä päähän sormiemme välitse. Mutta ne eivät\njätä jälkeensä mitään muuta kuin hämärän muiston aiheuttamastaan\ntunnelmasta.\"\n\n\"Kunpa minäkin osaisin puhua tuolla tavoin\", sanoi Cashel; \"-- kuten\nkirja, tarkoitan.\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" sanoi Lydia. \"Suokaa se minulle anteeksi.\nTahdotteko antaa minulle joitakin oppitunteja, jos ryhdyn vakavasti\nharrastamaan tiedettä?\"\n\n\"No niin\", sanoi Cashel virnistäen salaa, \"soisin teidän mieluummin\ntulevan minun kuin kenenkään muun opettajan luokse; mutta minä luulen,\nettei se sopisi teille. Mieluummin haluaisin koettaa taitoani tuohon\nystäväänne tuolla. Hän on voimakkaampi ja suorempi kuin yhdeksän\nkymmenesosaa miehistä.\"\n\n\"Te annatte siis suuren arvon fyysillisille ominaisuuksille. Niin teen\nminäkin.\"\n\n\"Ainoastaan käytännöllisellä kannalta katsoen, huomatkaa se\", sanoi\nCashel vakavasti. \"Ei ole oikein katsella aina ihmisiä niinkuin\nkatsellaan hevosia. Jos haluaa lyödä heistä vetoa kilpailuissa\ntai otteluissa, niin silloin kyllä; mutta jos haluaa ystävää tai\nmielitiettyä, on asia toinen.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Lydia hymyillen. \"Te ette siis halua sitoutua\nmihinkään lämpimämpiin tunteisiin neiti Goffia kohtaan, kuin hänen\nmuotonsa ja kuntonsa arvostelevaan tunnustamiseen.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi Cashel tyytyväisenä. \"_Te_ ymmärrätte minua, neiti\nCarew. On ihmisiä, joille saa puhua koko päivän, eivätkä he ole sen\nviisaampia lopussa kuin alussakaan. Te ette ole sitä lajia.\"\n\n\"Arvelen, onnistummeko me koskaan todella ilmaisemaan ajatuksiamme\ntoisillemme. Ajatuksen täytyy muuttua uuteen muotoon sopiakseen toiseen\ntajuntaan. Te, herra professori, olette varmaankin saanut erikoista\nkokemusta luennoillanne ja oppitunneillanne siitä, kuinka vaikea on\nsiirtää aatteita toisille.\"\n\nCashel katsoi vaivautuneena veteen ja virkkoi matalammalla äänellä:\n\"Saatte tietysti kutsua minua ihan miksi vain haluatte; mutta -- jos\nse on samantekevä teille -- niin toivoisin, ettette kutsuisi minua\nprofessoriksi.\"\n\n\"Olen elänyt niin paljon maissa, missä ihmiset odottavat puhuteltavan\nitseään kaikkein vähäpätöisimmilläkin arvonimillään kaikissa\ntilaisuuksissa, että uskallan vaatia itselleni anteeksiantoa, jos olen\nloukannut siinä suhteessa. Kiitän, että sanotte sen minulle. Mutta minä\nteen väärin puhellessani teidän kanssanne tieteestä. Loordi Worthington\nkertoi teidän tulleen tänne nimenomaan ollaksenne siitä vapaana --\npäästäksenne jälleen voimiinne liikarasituksen jälkeen.\"\n\n\"Ei sillä ole väliä\", sanoi Cashel.\n\n\"En ole tehnyt niin suurta vahinkoa, että olisin siitä kovin\nhuolissani, mutta en tahdo toiste tehdä itseäni syypääksi.\nVaihtaaksemme aihetta, käykäämme katsomaan neiti Goffin piirustusta.\"\n\nNeiti Carew oli tuskin lausunut tämän ehdotuksen, kun Cashel\nasiallisesti ja ilman vähintäkään kavaljeerimaisuuden piirrettä nosti\nhänet taitavasti ylös ja asetti hänet jaloilleen. Tämä odottamaton\npalvelus tuntui ensi hetkessä Lydiasta loukkaavalta, mutta sitä seurasi\nväristys, joka ei ollut epämiellyttävä. Hän kääntyi Casheliin päin\nheikko punerrus poskillaan.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän. \"Mutta olkaa hyvä älkääkä tehkö sitä vasta. On\nhiukan nöyryyttävää tulla nostetuksi kuin lapsi. Te olette hyvin\nvoimakas.\"\n\n\"Ei tarvita paljon voimaa teidänlaisenne höyhensarjalaisen nostamiseen.\nSata naulaa arvelisin teidän painavan. Mutta on suuri taito tällaisten\nasiain oikeassa suorittamisessa. Minun on usein täytynyt kantaa\nkahdensadan naulan painoista miestä, pitäen häntä kaiken aikaa\nlepäävässä asennossa, niinkuin vuoteessa.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Lydia; \"huomaan, että teillä on jonkun verran\nsairaalakokemusta. Olen usein ihmetellyt sitä taitoa, jolla\nharjaantuneet hoitajat käsittelevät potilaitaan.\"\n\nCashel seurasi häntä sanaakaan lausumatta Alicen luo.\n\n\"Tiedän, että se on hyvin typerää\", sanoi Alice hetken perästä; \"mutta\nminä en voi koskaan piirustaa, kun joku katselee minua.\"\n\n\"Te kuvittelette, että jokainen ajattelee, miten te sen teette\", sanoi\nCashel rohkaisevasti. \"Niin amatöörit aina tekevät. Mutta totuus on,\nettei yksikään sielu, teitä itseänne lukuunottamatta, välitä siitä\nhiventäkään. Suokaa anteeksi\", lisäsi hän, ottaen piirustuksen käteensä\nja ryhtyen tarkastelemaan sitä hätäilemättä.\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa piirustus minulle, herra Byron\", sanoi Alice,\nposket punoittaen suuttumuksesta. Ymmällään kääntyi Cashel Lydiaan päin\netsien selitystä, samalla kuin Alice sieppasi piirustuksen ja työnsi\nsen salkkuunsa.\n\n\"Ilma alkaa käydä melko lämpimäksi\", sanoi Lydia. \"Palaammeko linnaan?\"\n\n\"Luulen, että se on parasta\", sanoi Alice vavisten loukkautumisesta\nja kääntyen kävelemään nopeasti pois, jättäen Lydian yksin Cashelin\nseuraan, joka huudahti:\n\n\"Mitä turkasen nimessä olen tehnyt?\"\n\n\"Olette lausunut ajattelemattoman huomautuksen epäilemättömän\nvilpittömässä mielessä.\"\n\n\"Minähän koetin vain reipastuttaa häntä. Hän on varmaan käsittänyt\nsanani väärin.\"\n\n\"Sitä en luule. Uskotteko nuorten naisten olevan mielissään, jos heille\nsanotaan, ettei heidän missään tilaisuudessa tarvitse olla naurettavan\nitsetietoinen?\"\n\n\"Minäkö sitä olisin sanonut! Voin vaikka vannoa, etten sanonut mitään\nsinne päinkään.\"\n\n\"Te käytitte eri sanoja. Mutta te vakuutitte hänelle, ettei hänen\ntarvitse olla millänsäkään, jos hänen piirustamistaan katsellaankin,\nkoska se ei merkitse mitään kenellekään.\"\n\n\"No, jos hän sellaisesta loukkaantuu, niin hän on täysi hupsu. Muutamat\nihmiset eivät siedä sanottavan mitään. Mutta tuollainen arkanahkaisuus\nmuokkautuu heistä kyllä pian pois.\"\n\n\"Onko teillä sisaria, herra Cashel Byron?\"\n\n\"Ei. Miksi?\"\n\n\"Tai äitiä?\"\n\n\"Minulla on äiti, mutta en ole nähnyt häntä moneen vuoteen, enkä\nvälittäisi paljoa, vaikk'en näkisi häntä koskaan. Hänen syystään\nminusta on tullut se mikä olen.\"\n\n\"Oletteko sitten tyytymätön elämänalaanne?\"\n\n\"Ei, en tarkoittanut sitä. Minä puhun aina tyhmyyksiä.\"\n\n\"Niin. Se tulee siitä, että olette niin tietämätön sukupuolesta, joka\ntahtoo pidettävän omaa tyhmyyttään kunniassa. Tulette huomaamaan\nvaikeaksi pysyä hyvissä väleissä ystäväni kanssa, jollette opi\ntuntemaan vähän paremmin naisten tapoja.\"\n\n\"Mitä häneen tulee, en myönnä olevani väärässä, jollen _ole_ väärässä.\nTotuus ei pala tulessakaan.\"\n\n\"Ettekö edes neiti Goffin mieliksikään?\"\n\n\"En edes teidänkään mieliksi. Ajattelisitte minusta vain sitä huonompaa\njälkeenpäin.\"\n\n\"Aivan totta, ja aivan oikein\", sanoi Lydia sydämellisesti. \"Hyvästi,\nherra Cashel Byron. Minun täytyy mennä neiti Goffin luo.\"\n\n\"Te menette varmaankin hänen puolelleen, jos hän pitää känää minulle\nsiitä, mitä sanoin hänelle.\"\n\n\"Mitä on känä? Onko se samaa kuin kauna?\"\n\n\"Kyllä. Jotakin sen suuntaista.\"\n\n\"Siirtomaalainen sana, eikö niin?\" jatkoi Lydia kielitieteilijän ilmein.\n\n\"Niin, siirtomaista se on tainnut tarttua korvaani.\" Sitten Cashel\nlisäsi nyreästi: \"Minun ei kai pitäisi käyttää slangia, kun puhun\nteidän kanssanne. Pyydän anteeksi.\"\n\n\"Ei suinkaan. Minusta on mieluista ottaa selvää asioista, erittäinkin\nsanoista. Ja minä haluan ottaa selvää myöskin teistä. Oletteko syntynyt\nAustraaliassa, vai kuinka?\"\n\n\"Herra varjelkoon! en toki. Mutta oletteko vihainen minulle, kun\nloukkasin neiti Goffia?\"\n\n\"En vähääkään. Tunnen myötätuntoa hänen loukkautumiseensa\nmuistutuksenne tapaan, joskaan en sen sisältöön nähden, siinä kaikki.\"\n\n\"Minä en voi, vaikka henki menisi, ymmärtää mitä minun sanoissani oli,\njoka voi nostaa noin ison jupakan. Toivoisin, että antaisitte minulle\nnyhjäyksen, aina kun huomaatte minun puhuvan pöllöjä. Minä tukkisin\nsuuni heti enkä kyselisi mitään.\"\n\n\"Niin että nyhjäykseni käsitettäisiin merkitsevän: 'Tukkikaa suunne,\nherra Cashel Byron; te puhutte pöllöjä'?\"\n\n\"Juuri niin. _Te_ ymmärrätte minua. Enkös sanonut sen jo äsken, vai\nkuinka?\"\n\n\"Pelkään\", sanoi Lydia, kasvot loistaen naurusta, \"etten voi ottaa\nvalvoakseni käytöstänne, ennenkuin olemme tulleet vähän paremmin\ntutuiksi.\"\n\nCashel näytti pettyneeltä. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hän\naloitti: \"Jos pidätte sitä vapautena, niin --\"\n\n\"Tietysti pidän sitä vapautena\", keskeytti Lydia hänet lyhyeen. \"Omassa\nkäytöksessäni on minulle aivan tarpeeksi huolenpitoa. Tiedättekö, että\nniin perin voimakkaaksi mieheksi ja oppineeksi professoriksi teillä\nnäyttää olevan varsin vähän järkeä?\"\n\n\"Pahus soikoon!\" huudahti Cashel äkkiä kiihtyen, \"minä en välitä,\nvaikka sanoisitte minulle mitä. Te osaatte sanoa asiat niin, että on\nnautinto saada teiltä vasten suutakin; ja jos minä olisin hieno herra,\nkuten minun pitäisi olla, sen sijaan että nyt olen ammattiboksari, niin\ntahtoisin --\" Hän malttoi mielensä ja valahti aivan kalpeaksi. Seurasi\nhetken vaitiolo.\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa teille\", sanoi Lydia rauhallisesti, vaikka\nhänkin oli vaihtanut väriä Cashelin tunteenpurkauksen alussa, \"että\nmeitä kumpaakin kaivataan tällä kertaa muualla: minua odottaa neiti\nGoff, ja teitä palvelijanne, joka on hiiviskellyt ympärillämme ja\nkatsellut teitä levottomasti jo muutamia minuutteja.\"\n\nCashel kääntyi kiivaasti ympäri ja näki Mellishin seisovan vähän matkan\npäässä, katsellen heitä nyreästi. Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen ja\npoistui. Edetessään hän kuuli heidän joutuvan kiivaaseen sananvaihtoon\nkeskenään; mutta hän ei voinut erottaa, mitä he sanoivat, ja se olikin\nonni, sillä heidän kielenkäyttönsä oli kamalaa.\n\nHän tapasi Alicen kirjastossa istumassa jäykkänä kuin seiväs tuolilla,\njoka olisi houkutellut hyvällä tuulella olevaa ihmistä nojaamaan. Lydia\nistuutui äänettömänä. Vilkaistessaan häneen huomasi Alice hänen olevan\näänettömän naurunpuuskan vallassa. Vastakohtana Lydian tavalliselle\nitsehillinnälle vaikutti tämä Aliceen niin omituiselta, että hän oli\nvähällä unohtaa olevansa loukkaantunut.\n\n\"Minua ilahduttaa nähdä, ettei sinua ole vaikea huvittaa\", sanoi hän.\n\nLydia odotti kunnes oli kokonaan toipunut ja vastasi sitten: \"En ole\nnauranut näin kolmeakaan kertaa eläessäni. No niin, Alice, panehan\nnyt syrjään naapurimme hävyttömyyden aiheuttama loukkaantuminen täksi\nkertaa ja kerro minulle, mitä ajattelet hänestä.\"\n\n\"En ole ajatellut hänestä yhtään mitään, sen vakuutan sinulle\", sanoi\nAlice halveksivasti.\n\n\"Ajattele sitten häntä hetkinen minun mielikseni ja anna minun tietää\ntulos.\"\n\n\"Mutta onhan sinulla ollut paljon enemmän tilaisuutta hänen\narvostelemiseensa kuin minulla. Minähän olen tuskin puhutellutkaan\nhäntä.\"\n\nLydia nousi kärsivällisesti ja meni kirjakaapille \"Sinullahan on serkku\njossakin yliopistossa, eikö niin?\" sanoi hän, etsien hyllyltä jotakin\nnidosta.\n\n\"Kyllä\", vastasi Alice, puhuen hyvin lempeällä äänellä sovittaakseen\nepäystävällisyyttään äskeisen kysymyksen johdosta.\n\n\"Sittenhän tunnet ehkä jonkunverran yliopistoslangia?\"\n\n\"En koskaan salli hänen puhua slangia minulle\", sanoi Alice nopeasti.\n\n\"Voit ehkä määrätä lausetavat yksityiselle miehelle, mutta et\nkokonaiselle yliopistolle\", sanoi Lydia tyvenen ivallisesti, mikä sai\nodottamatta kyyneleet kihoamaan Alicen silmiin. \"Tiedätkö mikä on\nboksari?\"\n\n\"Eikö se ole samaa kuin nyrkkeilijä?\" sanoi Alice.\n\n\"Mutta nyrkkeily ei ole mikään ammatti. Luullakseni kaikki miehet ovat\nenemmän tai vähemmän nyrkkeilijöitä. Minä tarvitsen tuolle sanalle\nsellaisen merkityksen, joka ilmaisee kutsumusta tai jonkinlaista\ntoimialaa. Minun täytyy koettaa slangi-sanakirjaani\", sanoi Lydia,\nottaen hyllyltä nidoksen. \"Ei, sitä ei ole tässä, joko kuulin sanan\nväärin, tai sillä on joku merkitys, joka on ollut tuntematon tämän\nsanakirjan tekijälle. Kuvittelen mielessäni, että se merkitsee\nanatomian prosektoria. Mutta oli miten hyvänsä, se on saman tekevä.\"\n\n\"Missä olet kuullut sen sanan?\"\n\n\"Herra Byron käytti sitä äsken.\"\n\n\"Pidätkö todellakin tuosta miehestä?\" kysyi Alice, palaten aiheeseen\nnöyremmin kuin oli sen jättänyt.\n\n\"Toistaiseksi en tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttäkään. Hän\ntuottaa minulle päänvaivaa. Jos hänen käytöksensä hiomattomuus on\nteeskenneltyä, en ole koskaan nähnyt kenenkään onnistuvan niin hyvin.\"\n\n\"Ehkäpä hän ei paremmasta tiedäkään. Hänen karkeutensa ei vaikuttanut\nminuun ollenkaan teeskennellyltä.\"\n\n\"Olisin samaa mieltä kuin sinä, jollei pari hänen huomautustaan\npuhuisi sitä vastaan. Ne osoittivat niin syvää käsitystä tieteellisen\nopin tosiolemuksesta ja vaistomaista tajua sanojen alla piilevistä\ntotuuksista, etten ole koskaan tavannut sellaista muilla kuin\nhuomattavan sivistyneillä ja kokeneilla ihmisillä. Epäilen, että hänen\nkäytöstapansa on tahallaan omaksuttu vastalauseeksi sille itsekkäälle\nturhamaisuudelle, joka on seuraelämän hienostuksen tavallinen lähde. Se\non epäilemättä osaksi luonnollistakin. Hän näyttää liian maltittomalta\nvalitsemaan sanojaan huolellisesti. Käytkö milloinkaan teatterissa?\"\n\n\"En\", sanoi Alice, hämmästyen tätä näennäistä epäjohdonmukaisuutta.\n\"Isäni ei hyväksynyt sitä. Mutta olin kuitenkin kerran teatterissa.\nSilloin esitettiin 'Lyonitar'.\"\n\n\"On eräs kuuluisa näyttelijätär, Adelaide Gisborne --\"\n\n\"Juuri hänet minä näin Lyonittarena. Hän näytteli sen kauniisti.\"\n\n\"Muistuttiko herra Byron sinusta häntä?\"\n\nAlice tuijotti epäuskoisena Lydiaan. \"En usko, että maailmassa voi olla\nkahta ihmistä, jotka vähemmän muistuttaisivat toisiaan\", sanoi hän.\n\n\"En minäkään\", sanoi Lydia miettiväisenä, siirtyen siihen\nkirjalliseen sävyyn, jota Cashel ihaili. \"Mutta minä ajattelen, että\nheidän erilaisuutensa tehon täytyy pohjautua johonkin piilevään\nyhtäläisyyteen. Kuinka herra Byron muuten olisi voinut muistuttaa\nminulle Adelaide Gisbornea?\" Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana\nAlice, tuntien suojelijassaan liikkuvan jotakin erikoista, tähyili\nhäneen salavihkaa ja ihmetteli, mitä tämän jälkeen tulisi tapahtumaan.\n\n\"Alice.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ajatukseni pyörivät pikkuseikoissa -- varma sielunterveyden\nrappeutumisen oire. Oleskeluni Wiltstokenissa on vain yksi useammista\nyrityksistä elää joutilasta elämää, joita olen tehnyt isäni kuoleman\njälkeen. Ne ovat kaikki epäonnistuneet. Työ on minulle yksi elämän\nvälttämättömyyksiä. Minä lähden huomenna Lontooseen.\"\n\nAlicen mieli masentui, sillä tämä kuulosti samalta kuin irtisanominen.\nMutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet muuta kuin kohteliasta\nvälinpitämättömyyttä.\n\n\"Me ehdimme olla mukana kaikissa seuraelämän narrimaisuuksissa ennen\nkesäkuuta, jolloin toivon voivani palata tänne ja ryhtyä valmistamaan\nkirjaa, jota olen suunnitellut. Minun on koottava siihen aineksia\nLontoossa. Jos lähden kaupungista ennenkuin huvittelukausi on lopussa\neikä sinua haluta tulla pois vielä silloin, niin voin helposti löytää\njonkun, joka ottaa sinut huostaansa niin pitkäksi aikaa kuin haluat\nsinne jäädä. Toivoisin, että olisi jo kesäkuu!\"\n\nLydian naisellinen kärsimättömyys oli Alicesta mieluisempaa kuin hänen\nfatalistinen tyyneytensä. Se kevensi hänen alemmuuden-tunnettaan,\njota lähempi tuttavuus oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt. Hän\nei rohjennut vielä epäillä suojelijatartaan mistään niin alhaisen\ninhimillisestä kuin sukupuolisesta mielenkiinnosta Casheliin, mutta\nhän alkoi vakuuttaa itselleen joltisellakin menestyksellä, että Lydian\nkäyttäytymisen sopivaisuus oli vähintäänkin kysymyksenalaista. Olihan\nneiti Carew sinä aamuna kursailematta kysynyt mieheltä, mikä hänen\nammattinsa oli, ja Alice onnitteli itseään, että sellaista tekemään\n_hän_ ainakin oli liian hyvin kasvatettu. Hän oli kokonaan vapautunut\narkuudestaan palvelijoita kohtaan ja oli alkanut puhutella heitä\ntiedottomalla kopeudella ja tietoisella kohteliaisuudella, jotka saivat\n'nousukas'-sanan usein toistumaan palvelijain huoneessa. Bashville,\nlakeija, oli pannut vaaraan siellä nauttimansa suosion sanomalla neiti\nGoffia hienoksi nuoreksi naiseksi.\n\nBashville oli kolmenkolmatta vanha ja viisi jalkaa kymmenen\ntuumaa pitkä sukkajalassa. 'Vihreän Miehen' kapakassa kylässä\noli kaikki maalainen välinpitämättömyyden teeskentely hänen\npääkaupunkilais-arvoaan kohtaan sulanut pois hänen sujuvan puhetaitonsa\nja poliittisessa väittelyssä osoittamansa terävyyden vaikutuksesta.\nTallin puolella häneen vedottiin urheiluasiain auktoriteettina\nja cornilaisen painin taiturina. Naispalvelijat katselivat häntä\npeittelemättömällä ihailulla. He kilpailivat toistensa kanssa\nkeksiäkseen ihastusta ilmaisevia sanoja, kun hän lausui heille runoja,\nmitä hän tekikin usein, koska hänellä oli hyvä muisti ja hän piti\nrunoista. He olivat ylpeät saadessaan lähteä kävelylle hänen kanssaan.\nMutta hänen huomaavaisuuden-osoituksensa eivät koskaan aiheuttaneet\nmustasukkaisuutta, sillä oli julkinen salaisuus palvelijain tuvassa,\nettä hän oli rakastunut emäntäänsä. Hän ei ollut koskaan sanonut\nmitään sen suuntaista, eikä kukaan uskaltanut viitata siihen hänen\nläsnäollessaan, vielä vähemmin naljailla hänelle tuosta hänen\nmieltymyksestään; mutta tuo hellä tunne oli siitä huolimatta kaikkien\ntiedossa, eikä se suinkaan näyttänyt niin toivottomalta palveluskunnan\nnuoremmista jäsenistä, kuin se näytti kokista, kellarimestarista ja\nBashvillesta itsestään. Neiti Carew, joka tiesi hyvien palvelijain\narvon, antoi tunnustuksen lakeijansa taitavuudelle ja maksoi hänelle\nsen mukaisen palkan, mutta hän ei aavistanutkaan, että hänellä oli\npalvelijanaan monipuolinen runouden ja yleisten asiain harrastaja,\njoka nautti erikoista arvonantoa ritarillisuutensa, mieskohtaisen\nurheutensa, kaunopuheisuutensa ja paikkakunnallisen poliittisen\nvaikutusvaltansa nojalla.\n\nTämä Bashville astui nyt kirjastoon kädessään tarjotin, jonka hän\nojensi Alicelle, sanoen: \"Herra odottaa pyöreässä salongissa, neiti.\"\n\nAlice otti mainitun herran kortin ja luki: \"Hra Wallace Parker.\"\n\n\"Ooh!\" sanoi hän pahoillaan, vilkaisten Bashvilleen ikäänkuin\narvatakseen, minkä vaikutuksen tämä oli saanut vieraasta. \"Serkkuni --\nse, josta puhuimme juuri äsken -- on tullut minua tervehtimään.\"\n\n\"Mikä hyvä onni!\" sanoi Lydia. \"Hän selittää minulle boksarin\nmerkityksen. Pyydä häntä syömään aamiaispäivällistä kanssamme.\"\n\n\"Sinä et välittäisi hänestä\", sanoi Alice. \"Hän ei ole paljon tottunut\nseurusteluun. Luulen, että minun on parasta mennä häntä puhuttelemaan.\"\n\nNeiti Carew ei vastannut, sillä hän ei nähtävästi voinut ymmärtää,\nkuinka asiassa voisi olla mitään epäilystä. Alice meni pyöreään\nsalonkiin, missä hän tapasi herra Parkerin tarkastelemassa\nintiaani-aseista sommiteltua voitonmerkkiä, näyttäytyen takaapäin\nkatsottuna lyhyeksi, keikarimaiseen siniseen pitkään takkiin puetuksi\nherrasmieheksi. Uusi hattu ja hansikaspari oli myöskin näkyvissä,\nkun hän seisoi ylöspäin katsoen kädet selän takana. Kääntyessään\ntervehtimään Alicea toi hän näkyviin päättäväistä itsekunnioitusta\nilmaisevat kasvot, joiden silmien vetinen kirkkaus yhdessä paljaiden\nohimojen kanssa, joista hiukset olivat kuluneet pois, herätti\nvaikutelman myöhään valvotuista illoista ynnä joko hyvin uurastavista\ntai hyvin hillittömistä elämäntavoista. Hän lähestyi luottavasti,\npuristi Alicen kättä lämpimästi muutamia sekunteja ja asetti hänelle\ntuolin, panematta merkille sitä ilmeistä kylmyyttä, jolla Alice otti\nvastaan nämä huomaavaisuudet.\n\n\"En ole vihainen, Alice\", sanoi hra Parker istuuduttuaan Alicea\nvastapäätä, \"mutta minä hämmästyin kuullessani Emily-tädiltä, että olit\ntullut tänne asumaan neuvottelematta minun kanssani. Minä --\"\n\n\"Neuvottelematta sinun kanssasi!\" huudahti Alice, keskeyttäen hänet\nivallisesti. \"Enpä ole mokomaa kuullut! Minkätähden minun olisi\nneuvoteltava sinun kanssasi tulemisistani ja menemisistäni?\"\n\n\"No, minun ei ehkä olisi pitänyt käyttää sanaa 'neuvotella',\nvarsinkaan sellaiselle riippumattomalle pikku naiselle kuin suloinen\nAlice Goff on. Kuitenkin olen sitä mieltä, että olisit ainakin\nvoinut edes muodollisesti ilmoittaa minulle aikomastasi askeleesta.\nMeidän välillämme vallitsevat suhteet oikeuttavat minut nauttimaan\nluottamustasi.\"\n\n\"Mitkä suhteet, jos saan kysyä?\"\n\n\"Mitkäkö suhteet!\" kertasi hra Parker nuhtelevan painokkaasti.\n\n\"Niin. Mitkä suhteet?\"\n\nHra Parker nousi seisomaan ja loihe lausumaan hellän juhlallisesti:\n\"Alice: minä olen kosinut sinua kuusi kertaa --\"\n\n\"Ja olenko minä vastannut myöntävästi kertaakaan?\"\n\n\"Kuuntele minua loppuun, Alice. Tiedän, ettet koskaan ole antanut\nnimenomaista suostumusta; mutta asia on aina ymmärretty niin, että\nminun varojeni niukkuus oli ainoana esteenä onnemme tiellä. Me -- Älä\nkeskeytä minua, Alice: sinä et aavistakaan, mitä on tulossa. Sitä\nestettä ei enää ole. Minut on nimitetty Sunburyn lukion alijohtajaksi,\njolla on palkkaa 350 puntaa vuodessa, vapaat huoneet, lämpö ja valo.\nAikaa myöten pääsen epäilemättä ylijohtajaksi -- loistava paikka, joka\nmerkitsee 1600 punnan vuosituloja. Sinä olet nyt vapaa niistä huolista,\njotka ovat painaneet sinua niin ankaroina isäsi kuoleman jälkeen; ja\nsinä voit jättää heti -- nyt -- tässä silmänräpäyksessä riippuvan\nasemasi täällä.\"\n\n\"Kiitos, minun on täällä varsin hyvä olla. Olen vierailemassa neiti\nCarew'n luona.\"\n\nSeurasi äänettömyys, ja hra Parker istuutui hitaasti. Sitten Alice\nlisäsi: \"Olen tavattoman iloinen, että olet vihdoinkin onnistunut\nsaamaan hyvän paikan. Se on varmaankin suuri huojennus äitiraukallesi.\"\n\n\"Minä kuvittelin, Alice -- vaikka se kukaties olikin vain kuvittelua\n-- minä kuvittelin, että _sinun_ äitisi oli tavallista kylmempi\nkäytökseltään tänä aamuna. Toivottavasti ei tämän palatsimaisen\nasunnon ylellisyys kykene turmelemaan sydäntäsi. Minä en voi viedä\nsinua linnaan enkä asettaa laumoittain liveripukuisia palvelijoita\nkäskettäviksesi; mutta minä voin tehdä sinut kunnianarvoisan\nenglantilaisen kodin valtiattareksi, joka ei ole riippuvainen vieraiden\nanteliaisuudesta. Sinusta ei voi koskaan tulla enempää kuin lady, Alice.\"\n\n\"On oikein hyvä, että läksytät minua, sen uskon varmasti.\"\n\n\"Voisit puhua kanssani vakavasti\", sanoi hra Parker, nousten\npahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. \"Kun mies tarjoaa kätensä,\npitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella.\"\n\n\"Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme\nsiitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin\ntapaamme.\"\n\n\"Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes\nolisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin\nsitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja\nminä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus,\nottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut.\"\n\n\"Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana\najatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla.\"\n\n\"Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän\nkovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään,\nettet enää rakasta minua, Alice.\"\n\n\"Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua.\"\n\n\"Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut\nminun ymmärtää --\"\n\n\"Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun\nsanovan sellaista.\"\n\n\"Sanalla sanoen\", tokaisi Parker katkerasti, \"sinä luulet voivasi\nsiepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä.\"\n\n\"Wallace! Kuinka uskallat?\"\n\n\"Sinä loukkaat tunteitani, Alice, ja minä puhun suoraan. Osaan kyllä\nkäyttäytyä yhtä hyvin kuin nekin, jotka 'otetaan vastaan' täällä;\nmutta kun koko onneni on pelissä, en pidä kiinni turhantarkkuuksista.\nSentähden vaadin sinulta suoraa vastausta rehelliseen, kunnialleen\ntarjoukseeni.\"\n\n\"Wallace\", sanoi Alice arvokkaasti: \"en salli, että minua pakotetaan\nantamaan vastausta vasten tahtoani. Minä pidän sinua serkkunani.\"\n\n\"Minä en halua sinun pitävän minua serkkunasi. Olenko minä koskaan\npitänyt sinua serkkunani?\"\n\n\"Ja luuletko, Wallace, että minä sallisin sinun kutsua minua\nristimänimeltäni ja olla niin tuttavallinen kuin aina olemme olleet\nkeskenämme, jos et olisi serkkuni? Jos niin on, täytyy sinulla olla\nhyvin omituiset mielipiteet minusta.\"\n\n\"En luullut, että ylellisyys voisi noin turmella --\"\n\n\"Tuon sanoit jo äsken\", tikaisi Alice. \"Älä toista yhtä ja samaa\nlakkaamatta; tiedäthän, että se on yksi sinun pahoja tapojasi. Tahdotko\njäädä aamiaispäivälliselle? Neiti Carew käski minun pyytää sinua.\"\n\n\"Todellakin! Neiti Carew on hyvin ystävällinen. Ole hyvä ja ilmoita\nhänelle, että katson saaneeni suuren kunnian, ja että tunnen\nitseni aivan järkytetyksi siitä, etten voi ottaa vastaan hänen\nsuosiollisuuttaan.\"\n\nAlice nosti päänsä halveksivasti kenoon. \"Epäilemättä sinua huvittaa\ntehdä itsesi naurettavaksi\", sanoi hän; \"mutta minun täytyy sanoa,\netten katso olevan siihen tarvetta.\"\n\n\"Olen pahoillani, jos ei käytökseni ole kyllin hyvä sinulle. Sinä et\nlöytänyt koskaan aihetta sen moittimiseen silloin, kun ympäristömme oli\nvähemmän ylimyksellinen. Minä aivan häpeän, että olen riistänyt niin\npaljon kallista aikaasi. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi. Mutta minä en ymmärrä, miksi olet niin raivoissasi.\"\n\n\"Minä en ole raivoissani. Olen vain murheissani, kun huomaan\nylellisyyden turmelleen sinut. Luulin sinulla olleen ylevämmät\nperiaatteet. Hyvästi, neiti Goff. Minulla ei tule olemaan mielihyvää\nnähdä teitä toiste tässä ylen hienossa kartanossa.\"\n\n\"Aiotko todella lähteä, Wallace?\" kysyi Alice nousten.\n\n\"Kyllä. Minkävuoksi jäisin?\"\n\nAlice soitti kelloa, Parkerin suureksi nolostukseksi; sillä hän oli\nodottanut Alicen estävän häntä lähtemästä ja koettavan rakentaa\nsovintoa. Ennenkuin he ehtivät puhua sen pitemmältä, astui Bashville\nsisään.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Alice kohteliaasti.\n\n\"Hyvästi\", vastasi Parker hampaittensa välistä. Hän asteli ylväästi\nulos, sivuuttaen Bashvillen ilmeisen halveksuvasti.\n\nHän oli jo ulkona talosta ja laskeutui juuri alas pengermän portaita,\nkun lakeija saavutti hänet lausuen kohteliaasti:\n\n\"Anteeksi, herra. Olette luultavasti unhottanut tämän.\" Ja hän ojensi\nhänelle kävelykeppiä.\n\nParkerin ensimmäinen ajatus oli, että hänen keppinsä oli vetänyt\nlakeijan huomion puoleensa vaivaisella ulkonäöllään linnan\neteishallissa, ja että Bashville kehoitti häntä peitetyllä pöyhkeydellä\nkorjaamaan omansa pois. Hänen omanarvontuntonsa torjui kuitenkin\nkohta tämän epäluulon liian nöyryyttävänä; mutta hän päätti näyttää\nBashvillelle, että tämä oli tekemisissä herrasmiehen kanssa. Siksi\nhän otti kepin ja sen sijaan että olisi kiittänyt Bashvilleä, ojensi\nhänelle viisi shillinkiä.\n\nBashville hymyili ja pudisti päätään. \"Ei, ei, herra\", sanoi hän;\n\"kiitoksia kuitenkin. Se on vastoin katsantotapojani.\"\n\n\"Sitä suurempi hupsu olet\", sanoi Parker pistäen rahat taskuunsa ja\nkääntyen menemään.\n\nBashvillen muoto muuttui. \"No, no, herra\", sanoi hän, seuraten Parkeria\nportaiden juurelle; \"kohtelias puhe ansaitsee kohteliaan vastauksen.\nMinä en ole suurempi hupsu kuin tekään. Herrasmiehen pitäisi tietää\npaikkansa yhtä hyvin kuin palvelijankin.\"\n\n\"Oh, mene helkkariin\", mutisi Parker karahtaen hyvin punaiseksi ja\nrientäen matkaansa.\n\n\"Jos et olisi emäntäni vieras\", sanoi Bashville katsoen uhkaavasti\nhänen jälkeensä, \"niin lähettäisin sinut viikoksi vuoteeseen siitä\nhyvästä, että lähetit minut helkkariin.\"\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nNeiti Carew toteutti empimättä aikomuksensa matkustaa Lontooseen,\nmissä hän vuokrasi talon Regent's Park'ista, aiheuttaen pettymyksen\nAlicelle, joka oli toivonut saavansa asua Mayfair'issa tai ainakin\nSouth Kensingtonissa. Mutta Lydia pani suuren arvon tuon puiston\nylävälle maaperälle ja ilmavalle väljyydelle; ja Alicekin tunsi\nmiltei täydellistä onnea ajaessaan halki Lontoon hienoissa vaunuissa\nja hienoissa vaatteissa. Hän piti siitä enemmän kuin klassillisista\nkonserteista, joista hän ei erikoisemmin nauttinut, tai vieläpä\noopperastakin, jossa hän kävi usein. Teatterit miellyttivät häntä\nenemmän, vaikkakin huvittelu niissä oli kesympää kuin hän oli\nodottanut. \"Seurapiiri\" ihastutti häntä, koska se oli todellista\nlontoolaista seurapiiriä. Hän sai suorastaan tanssivimman, kulki\nvierailuilla joka ilta ja tuntui omasta mielestään paljon hienommalta\nja kiehtovammalta kuin hän oli koskaan ollut Wiltstokenissa,\nmissä hänellä kuitenkin oli ollut aivan tarpeeksi suotuisa ajatus\nkäytöksestään ja persoonastaan.\n\nLydia ei ottanut osaa kaikkiin näihin huvituksiin. Hän sai huokeasti\nhankituksi kutsuja ja kaitsijoita Alicelle, joka ihmetteli, miten niin\nälykäs nainen viitsi vaivautua istumaan typerässä konsertissa ja lähteä\nsitten kotiin, juuri kun illan todellinen hauskuus alkoi.\n\nEräänä lauantai-aamuna murkinalla Lydia sanoi:\n\n\"Oletko koskaan ollut Kristallipalatsissa?\"\n\n\"En\", sanoi Alice hiukan halveksivasti, mitä hän kuitenkin katui, kun\nLydia jatkoi säyseästi:\n\n\"Ajattelin lähteä sinne tänään ja kuljeksia puutarhoissa jonkun aikaa.\nSiellä on iltapäivällä konsertti, jossa madame Szczymplica, jonka\nsoittoa sinä et ihaile, esiintyy. Tuletko mukaani?\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Alice, päättäväisen velvollisuudentuntoisena.\n\n\"Halusta, ei pakosta\", sanoi Lydia. \"Oletko lupautunut johonkin\nhuomisillaksi?\"\n\n\"Sunnuntaiksiko? En toki. Sitäpaitsi katson kaikki sitoumukseni\nriippuvaisiksi sinun mukavuudestasi.\"\n\nSeurasi vaitiolo, joka oli kyllin pitkä lyödäkseen tuon vakuutuksen\ntäysin latteaksi. Alice puri huultaan. Sitten Lydia sanoi: \"Tunnetko\nrouva Hoskyn'ia?\"\n\n\"Sitäkö rouva Hoskynia, joka pitää kutsuja sunnuntai-iltoina? Menemmekö\nsinne?\" kysyi Alice innokkaasti. \"Ihmiset kysyvät minulta usein, olenko\nollut koskaan niissä. Mutta minä en tunne häntä -- vaikka olen kyllä\nnähnyt hänet. Onko hän miellyttävä?\"\n\n\"Hän on nuori nainen, joka on lukenut paljon taidekritiikkiä ja saanut\nsiitä syviä vaikutelmia. Hän on tehnyt talonsa kuuluisaksi tuomalla\nsinne kaikki etevät ihmiset, joita hän tapaa, ja tekemällä heidän\nolonsa siellä niin viihtyisäksi, että he mielellään tulevat toistekin.\nMutta hän ei ole, onneksi itselleen, antanut taiteen-ihailunsa päästä\nvoitolle terveestä järjestään. Hän on mennyt naimisiin varakkaan\nliikemiehen kanssa, joka tuskin lienee lukenut muuta kuin sanomalehtiä\nsen jälkeen kuin lopetti koulunkäyntinsä; ja minä epäilen, onko\nonnellisempaa paria koko Englannissa.\"\n\n\"Otaksun rouva Hoskynilla olleen kyllin järkeä älytäkseen, ettei\nhänellä ollut valitsemisen varaa\", sanoi Alice itsetyytyväisenä.\n\"Hänhän on hyvin ruma.\"\n\n\"Niinkö arvelet? Hänellä on paljon ihailijoita, ja olen kuullut hänen\nolleen kihloissa taidemaalari Herbertin kanssa, ennenkuin hän tapasi\nherra Hoskynin. Me tapaamme siellä huomenna herra Herbertinkin, sekä\nkoko joukon muita kuuluisuuksia: hänen vaimonsa, pianisti madame\nSzczympligan, säveltäjä Owen Jack'in, keksijä Conollyn, ynnä muita.\nTilaisuus tulee olemaan tavallista erikoisempi sen johdosta, että\nherra Abendgasse, huomattava saksalainen kateederi-sosialisti ja\ntaidekriitikko, pitää luennon 'Totuudesta taiteessa'. Kun puhut\nhänestä seurassa, niin muista, että sanot häntä sosiologiksi eikä\nsosialistiksi. Haluttaisiko sinua erikoisesti kuulla hänen luentoaan?\"\n\n\"Epäilemättä se tulee olemaan hyvin mielenkiintoista\", sanoi Alice.\n\"En tahtoisi päästää käsistäni tilaisuutta käydä rouva Hoskynin luona.\nIhmiset kysyvät minulta niin usein, olenko ollut siellä ja tunnenko\nsitä ja sitä kuuluisaa henkilöä, että tunnen itseni miltei noloksi\nmaalaisessa tietämättömyydessäni.\"\n\n\"Koska\", jatkoi Lydia, \"olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra\nAbendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen.\nMinusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden\nalkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa --\"\n\n\"En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin\nkuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana.\"\n\nSovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon\njälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki\nKristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan\nnähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti,\njossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia\nnäytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista\nesittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää\nkuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän --\noli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame\nSzczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona,\nastui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli\nsäveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia.\nOhjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää,\nettä kuuntelemalla tarkasti _adagiota_, saattoi kuulla siinä enkelien\nlaulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään\nenkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi\nihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä\nolisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti\nliikutetulta ja sanoi:\n\n\"Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri\nsamojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten\nhuolien alainen -- että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä\nkotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille\nsuuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin\nlumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä\niässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon\ntiennytkään mistään muusta maasta.\"\n\n\"Ihmiset sanovat\", sanoi Alice, \"että hänen miehensä on hyvin\nmustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa\nelämää.\"\n\n\"_Ihmiset sanovat_ mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän\nomien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en\nole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan,\njoista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki\nesittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi\nlöytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa,\nkuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!\"\n\nKonsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska\nLydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he\nSydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan,\njoten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis\nkesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli\nkätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut\nestää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa\nosassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi Lydia, \"on Claphamin asema sievimpiä paikkoja\nLontoon tienoilla.\"\n\n\"Niinkö todella!\" sanoi Alice hieman ilkeästi. \"Minä luulin, että\nkaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia\nrumentavina tahroina maisemissa.\"\n\n\"Jotkut pitävät\", sanoi Lydia; \"mutta ne eivät ole meidän polvemme\ntaiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät\nole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto\n-- jokainen vapautusmatka kaupungista maalle -- on mielleyhteydessä\nrautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet\nkuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena\nuutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä.\nLapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse.\nPienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen\nolevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin\nse näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on\nkaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa.\nSen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä\nsen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie\nsivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin\nerottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta:\nmilloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin\ntaas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee\ntasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi\nkalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun\nse tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä\nsen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun\nBeethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää\nkiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa\njunaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran\nkyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri\nkulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi\nhöyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt\nveturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä\nammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja\ntaiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen\nmuiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai\npitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien\nherjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista.\nEnglannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan\nääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys.\nJa sitten -- eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla\njunasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän --\" Lydia\npysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia\nenempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen\nLydiassa, joka virkkoi nopeasti:\n\n\"Hän on arvatenkin tulossa meidän junaamme. Tule odotussaliin.\" Hän\nkäveli nopeasti siltamaa pitkin puhuessaan. Alice kiiruhti hänen\njälkeensä, ja he olivat juuri-ikään päässeet odotussaliin, jonka\novi oli ihan siltamalle johtavien portaiden vieressä, kun karkea\nmiesäänten sorina ilmaisi heille, että äänekäs seurue oli tulossa ylös\nportaita. Pian tuli sieltä esiin horjuva mies, joka heti alkoi esittää\njotakin juopuneen tanssia ja laulaa niin hyvin kuin hänen tilansa\nja soitannolliset lahjansa sallivat. Lydia seisoi lähellä huoneen\nikkunaa ja katseli äänettömänä. Alice seurasi hänen esimerkkiään ja\ntunsi juopuneen tanssijan Mellishiksi. Häntä seurasi kolme miestä,\nvärikkäissä pukimissa ja reimalla tuulella, mutta verrattain selvinä.\nHeidän perässään tuli Cashel Byron, komeasti puettuna samettitakkiin\nja ihomyötäisiin vaalearuskeihin housuihin, jotka toivat hänen\nsääriensä lihakset näkyviin. Hänkin näytti aivan selvältä, mutta\nhänen tukkansa oli pörrössä ja vasen silmä räpytti usein, samalla\nkuin sen viereinen silmäkulma ja poskipää olivat paljon keltaisemmat\nkuin hänen luonnollinen kasvojenvärinsä, joka näyttäytyi edukseen\nkasvojen oikealla puolen. Kävellen vakain askelin Mellishin luo, joka\nparhaallaan kehoitti kutakin lähelläolijaa vuoroonsa tulemaan ja\nottamaan ryypyn hänen kustannuksellaan, hän tarttui tätä kaulukseen\nja käski häntä ankarasti lopettamaan pöllömäisyydet. Mellish koetti\nsyleillä häntä.\n\n\"Minun oma poikani\", huudahti hän hellästi. \"Hän on minun pikkuinen\nsydänkäpyni. Cashel Byron koko maailmaa vastaan painoon katsomatta. Bob\nMellishin rahat --\"\n\n\"Sinä juoppolalli\", sanoi Cashel, viepoittaen häntä ympäri, kunnes hän\noli pyörryksissä yhtä hyvin kuin päissäänkin, ja istuttaen hänet sitten\nväkisin penkille; \"voisi luulla, ettet ole koskaan ennen eläessäsi\nnähnyt myllyä tai voittanut vetoa.\"\n\n\"Hiljaa, Byron\", sanoi joku toisista. \"Tuossa tulee loordi.\"\n\nLoordi Worthington nousi portaita ylös, ilmeisesti kaikkein\nkiihtyneimpänä koko joukosta.\n\n\"Hieno mies!\" huusi hän, taputtaen Cashelia olalle. \"Mainio mies! Olet\nvoittanut minulle tänään tinoja, ja tulet kyllä saamaan osasi niistä,\nvanha veikko.\"\n\n\"Minä treenasin hänet\", sanoi Mellish, hoippuen jälleen esiin. \"Minä\ntreenasin hänet. Teidän armonnehan tuntee minut. Tunnettehan Bob\nMellishin. Sananen teidän armollenne ka-kahdenkesken. Kysykää, kuka\nosaa panna läskin menemään ja lihakset tulemaan. Kysykäähän -- pyydän\nteidän armonne luvalla. Mitä teidän armonne haluaa ottaa?\"\n\n\"Varokaa, taivaan tähden!\" huudahti loordi Worthington, siepaten\nhänestä kiinni, kun hän hoippui takaperin raidetta kohti. \"Ettekö näe\njunaa?\"\n\n\"Kyllä tiedän\", sanoi Mellish vakavasti. \"Olen täydessä reilassa. Ei\nsen paremmassa kukaan. Minä olen Bob Mellish. Kysykääs --\"\n\n\"Kuule. Pois nyt täältä\", sanoi eräs seurueesta, voimakas mies, jolla\noli arpinen naama ja murskattu nenä, tarttuen Mellishiin ja työntäen\nhänet junaan. \"Sinä tarvitset pihvin tuolle silmällesi, johon erehdyit\nsaamaan hollantilaisen vasaramiehen, Byron. Siinä on nyt enemmän\nkeltamaalia kuin mielelläsi haluat näyttää kirkossa huomenna.\"\n\nTälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä\ntyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua\npaikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.\n\n\"Todellakin minun täytyy sanoa\", virkkoi Alice, \"että jos nuo olivat\nherra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin\non heillä perin omituinen maku.\"\n\n\"Niin\", sanoi Lydia miltei töykeästi. \"Minä olen melkoinen kieliniekka,\nmutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän\nkeskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi.\"\n\n\"Ne eivät olleet herrasmiehiä\", sanoi Alice. \"Sinä sanoit, ettei kukaan\nvoi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei;\nmutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin\nvertaisina.\"\n\n\"En kylläkään\", sanoi Lydia. \"He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on\nilmeisin raakimus heistä kaikista.\"\n\nPelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he\npoistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen\nvaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse,\nmutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin\ntapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan\npudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi\nsaanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin\nhänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen.\nLydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän\nsuhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi,\nolivatko vaunut saapuvilla.\n\n\"Eivät ole\", vastasi Bashville. \"Kuski ei ollut saanut määräystä.\"\n\n\"Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä.\" Kun Bashville oli mennyt,\nkysyi hän Alicelta: \"Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?\"\n\n\"En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään.\"\n\n\"Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä,\nniin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin\nodottanut koko iltapäivän, mies-poloinen.\"\n\n\"Eihän hänellä ole muutakaan tekemistä\", sanoi Alice huolettomasti.\n\"Siinä hän tuleekin. Ja on valinnut meille ihan uudet ajurinvaunut.\"\n\nSillävälin oli Mellish kiskottu pois junan alta ja istutettu erään\nmatkatoverinsa polvelle. Hän oli turruksissa ja hänen otsassaan oli\niso kuhmu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa. Lysynenäinen mies\nosoittautui nyt taitavaksi haavuriksi. Cashelin tukiessa potilasta\ntoisen polvella ja muun seurueen pitäessä väkijoukkoa erillään puoleksi\nkehoituksilla, puoleksi väkivoimalla, hän otti esiin haavaveitsen ja\nmuitta mutkitta pienensi kuhmun avaamalla sen lansetillaan. Sitten hän\nsitoi haavan näppärästi mukanaan olevilla tarve-aineilla ja karjaisi\nMellishin korvaan herättääkseen hänet. Mutta treenari vain örisi\nja antoi päänsä retkahtaa hervottomana rinnalle. Koetettiin karjua\nuudelleen, mutta turhaan. Cashel lausui kärsimättömästi mielipiteenään,\nettä Mellish teeskenteli, ja selitti, ettei hän halunnut seisoa siinä\nhänen narrinaan koko iltaa.\n\n\"Jos hän olisi minun kaverini eikä teidän\", sanoi lysynenäinen mies,\n\"niin herättäisin hänet kylläkin pian.\"\n\n\"Minä säästän teiltä sen vaivan\", sanoi Cashel, kumartuen\nkylmäverisesti ja ottaen treenarin korvan ruston hampaittensa väliin.\n\n\"Noin juuri se on tehtävä\", sanoi toinen hyväksyvästi, kun Mellish\nparahti ja ponnahti jaloilleen. \"No nyt siis. Mars eteenpäin.\" Hän\ntarttui Mellishin oikeaan käsivarteen, Cashel vasempaan, ja niin\nhe taluttivat hänet pois välissään piittaamatta vähääkään hänen\nkyyneleistään, hänen väitteistään, että hän oli loukannut itseään,\nhänen vetoomuksestaan siihen, että hän oli vanha mies, tai hänen\nkatkerasta kysymyksestään, missä Cashel olisi ollut sillä hetkellä\nilman hänen huolenpitoaan.\n\nLoordi Worthington oli käyttänyt hyväkseen tätä tapaturmaa\npujahtaakseen pois matkatoveriensa seurasta ja ajaakseen yksin\nasuntoonsa Jermyn Street'in varrelle. Hän oli vieläkin suuresti\nkiihdyksissään, ja kun hänen kamaripalvelijansa, vanha talon asukas,\njonka kanssa hän oli tuttavallisissa suhteissa, toi hänelle kirjeen,\njoka oli saapunut hänen poissaollessaan, kysyi hän häneltä neljä\nkertaa, oliko kukaan käynyt häntä tapaamassa, ja neljä kertaa keskeytti\nhänet sekalaisilla selostuksilla siitä, mikä loistava päivä hänellä oli\nollut ja millainen onni häntä oli suosinut.\n\n\"Löin vetoa viisisataa tasan, että se loppuisi neljännestunnissa; ja\nsitten löin Byronin kanssa kaksisataa viisikymmentä yhtä vastaan,\nettei se loppuisi siinä ajassa. Niin sitä on pelattava, vai mitä,\nBedford? Luuletteko, että Cashel antaisi kaksisataaviisikymmentä\nlivahtaa sormiensa läpi! Peijakas kuitenkin, ovela veijari hän on.\nKun neljätoista minuuttia oli mennyt, pidin viittäsataani menneinä.\nHollantilainen tappeli vielä riivatusti, ja Cashel alkoi yhtäkkiä käydä\nheikoksi ja koetti peräytyä irti ottelusta. Olisittepa nähnyt, miten\nhollantilaisen silmät kiiluivat, kun hän syöksyi hänen jälkeensä. Hän\noli varma kuin nakutettu, että hän tekisi Cashelista selvän siinä\ntuokiossa.\"\n\n\"Tosiaankin, teidän armonne! Jopa jotakin!\"\n\n\"Niin juuri: siinä luulossa minäkin olin. Mutta se oli kaikki vain tuon\nlurjus-paran pettämiseksi. Peijakas, Bedford, olisittepa nähnyt sen\niskun, jonka Cashel survaisi oikealla kädellään. Mutta te ette olisi\nvoinut sitä nähdä, se oli liian nopea. Hollantilainen nukkui ruohikossa\nennenkuin tiesi iskua saaneensakaan. Byron oli kerännyt hänelle\nviisitoista puntaa, ennenkuin hän tuli tajuihinsa. Kyllä hänen leukansa\ntuntui varmaan hiton omituiselta sen jälkeen. Helkkari, Bedford, se\nCashel on täydellinen ihme. Minä löisin hänen puolestaan vetoa joka\npennin, mitä minulla on, ketä ikinä hyvänsä vastaan. Hän saa ihmisen\nylpeilemään siitä, että on englantilainen.\"\n\nBedford katseli alistuvalla ihmetyksellä, kun hänen isäntänsä\ninnostuksesta haltioissaan asteli kiireesti edestakaisin huoneessa,\ntuon tuostakin puiden nyrkkiään ja hutkien kuviteltua hollantilaista.\nVihdoin kamaripalvelija rohkeni huomauttaa, että hän oli unohtanut\nkirjeen.\n\n\"Oh, hiiteen kirje!\" sanoi loordi Worthington. \"Se on rouva Hoskynin\nkäsialaa -- varmaan kutsu tai muuta sellaista roskaa. Kas niin,\nkatsotaanpas.\"\n\n    Campden Hill Road. Lauantaina.\n\n    Rakas loordi Worthington.\n\n    -- En ole unohtanut lupaustani hankkia Teille tilaisuutta\n    näkemään läheltä kuuluisaa rouva Herbertiä -- madame Simplicitaa,\n    kuten Te häntä kutsutte. Hän on luonamme huomenillalla, ja\n    olisimme hyvin onnelliset nähdessämme silloin Teidätkin, jos\n    viitsitte tulla. Kello yhdeksältä herra Abendgasse, kuuluisa\n    saksalainen taidearvostelija ja minun hyvä ystäväni, lukee meille\n    tutkielman \"Totuudesta taiteessa\"; mutta en tahdo lausua Teille\n    sitä kohteliaisuutta, että väittäisin uskovani sen kiinnittävän\n    mieltänne; joten voitte tulla kymmeneltä tai puoli-yhdeltätoista,\n    jolloin kaikki illan vakavat asiat ovat ohi.\n\n\"No, on sitä häikäilemättömyyttä\", sanoi loordi Worthington,\nkeskeyttäen lukemisensa. \"Tuo naisväki luulee, että koska nautin\nelämästä järjellisellä tavalla, en osaa erottaa taulun takapuolta\netupuolesta tai kirjan sisäpuolta kansista. Menen lyönnilleen kello\nyhdeksän.\"\n\n    Otaksun, ettei kukaan Teidän tuttavistanne harrasta taidetta.\n    Ettekö voisi tuoda minulle kuuluisuuden tai pari! Haluaisin kovin\n    mielelläni saada herra Abendgasselle niin hyvän kuulijakunnan\n    kuin mahdollista. Kuitenkaan ei hänellä näinkään tule olemaan\n    syytä valittaa, sillä voin imarrella itseäni vakuuttamalla\n    saaneeni jo lupiin erittäin arvokkaan seuran. Jos kuitenkin\n    voitte lisätä vielä jonkun mainehikkaan nimen luettelooni, niin\n    tehkää se kaikella muotoa.\n\n\"Hyvä on, rouva Hoskyn\", sanoi loordi Worthington, katsoen ovelasti\nhölmistyneeseen Bedfordiin. \"Te tulette saamaan kuuluisuuden -- oikein\ntodellisen -- ei mitään vanhoja, homeisia saksalaisia -- jos vain voin\nsaada hänet tulemaan. Jos joku hänen väestään ei pidä hänestä, niin he\nvoivat sanoa sen hänelle. Vai mitä, Bedford?\"\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nSeuraavana iltana Lydia ja Alice saapuivat rouva Hoskynin taloon\nCampden Hill Roadin varrelle muutamia minuutteja ennen kello kymmentä.\nHe tapasivat loordi Worthingtonin etupuutarhassa tupakoimassa ja\njuttelemassa herra Hoskynin kanssa. Hän heitti pois sikaarinsa ja\npalasi sisään molempien naisten seurassa, jotka huomasivat hänen olevan\nhiukan viinin kiihoittamana. He menivät sivuhuoneeseen riisumaan\nviittojaan, jättäen hänet portaiden juurelle. Silloin he kuulivat\njonkun tulevan alas ja puhuttelevan häntä kiihtyneenä. \"Worthington,\nWorthington. Hän on alkanut pitää puhetta koko seurueelle. Hän nousi\nylös samassa kuin ukko Abendgasse istui alas. Miksi hitossa tilasit\nsamppanjaa päivällisillä?\"\n\n\"Sh-sh-sh! Eihän toki! Tulehan mukaani; koetetaan saada hänet pois\nhiljaisuudessa.\"\n\n\"Kuulitko?\" sanoi Alice. \"Jotakin on varmaan tapahtunut.\"\n\n\"Toivon sitä\", sanoi Lydia. \"Tavallisesti näissä iltakutsuissa onkin\nvikana se, ettei mitään tapahdu. Älkää ilmoittako meitä, pyydän\",\nlisäsi hän palvelijalle heidän noustessaan portaita. \"Koska olemme\ntulleet näin myöhään, niin säästäkäämme herra Abendgassen tunteita\nmenemällä sisään niin hiljaa kuin mahdollista.\"\n\nHeidän ei ollut ollenkaan vaikea päästä sisään huomaamatta; sillä rouva\nHoskyn piti hämärää kauniina, ja hänen huoneensa olivat vain himmeästi\nvalaistut kahdella omituisella vaaleanpunaisella lasilyhdyllä, joiden\nsisällä lekotti utuiset liekit. Keskellä suurempaa huonetta oli\ngranaatinvärisen plyyshiliinan kattama pöytä, jolla oli lukupulpetti\nja kaksi hopeisiin kynttiläjalkoihin asetettua kynttilää, joiden valo,\nollen lyhtyjä kirkkaampi, loi voimakkaat kaksoisvarjot seisovista\nihmisryhmistä. Ympärilläoleva tila oli täytetty tuoleilla, joilla\nistui enimmäkseen naisia. Heidän takanaan pitkin seinänviertä seisoi\nrivi miehiä, joiden joukossa oli Lucian Webber. Kaikkien silmät olivat\ntähdätyt Cashel Byroniin, joka piti puhetta jollekin pöydän ääressä\nistuvalle parrakkaalle silmälasiniekka herralle. Lydia, joka ei vielä\nennen ollut nähnyt Cashelia seurustelupuvussa eikä huolettomassa\nolossaan, hämmästyi hänen käyttäytymistään. Hänen silmänsä säihkyivät,\nhänen itseluottamuksensa piti seuruetta valloissaan, ja hänen karkea\näänensä loi hiljaisuuden, jota se rikkoi. Hän oli loistavalla tuulella\nja tehosti lauseitaan huitomalla ojennettua vasenta käsivarttaan,\nsamalla kuin piti oikean käsivartensa koukistettuna tiukkaan liki\nruumistaan ja silloin tällöin terästi huomautuksiaan heiluttamalla\nhienoisesti sen etusormea.\n\n\"-- -- toimeenpano-voima\", lausui hän Lydian astuessa sisään. \"Se\non hyvin sattuva sana, hyvät herrat, ja sellainen, josta minä voin\nsanoa teille yhtä ja toista. Meille on sanottu, että jos tahdomme\nsivistää lähimmäisiämme, on meidän tehtävä se etupäässä oman elämämme\nesimerkillä, tulemalla itsekukin korkeimman kulttuurin kuvastimeksi,\nmitä tunnemme. Mutta minä kysyn nyt, kuinka voi kukaan tietää, että\nolette kulttuurin kuvastin? Ettehän voi kulkea kuin ilmoitusmies,\nkantaen selässänne taulua, jossa on julistettuna kaikki ne kauniit\najatukset, joita teillä on päässänne; ja siitä voitte olla varma, ettei\nkukaan ihminen pidä teidän pelkkää ulkonäköänne omaansa parempana.\nTe tarvitsette toimeenpanovoimaa: sitä te tarvitsette. Otaksukaamme,\nettä kävelette pitkin katua ja näette jonkun miehen pieksävän naista\nja näyttävän huonoa esimerkkiä sivistymättömille. No, teidän olisi\ntietysti annettava heille hyvä esimerkki, ja, jos olette mies,\ntahtoisitte pelastaa naisen; mutta te ette voi tehdä sitä pelkästään\nolemalla, sillä silloinhan antaisitte huonon esimerkin menemällä ohi\nja jättämällä naisparan pieksettäväksi. Mitä teidän siis tarvitsee\ntietää kyetäksenne toimimaan aatteidenne mukaisesti? No, teidän\ntarvitsee tietää, miten iskeä miestä, milloin iskeä häntä ja mihin\niskeä häntä; ja sitten tarvitsette rohkeutta puuttumaan asiaan ja\ntekemään sen. Se on toimeenpanovoimaa, ja se on kipeämmin tarpeen,\nkuin istua ja ajatella kuinka hyviä olette, mihin tämän herran opetus\nlopultakin koituu. Ettekö ymmärrä? Te tarvitsette toimeenpanovoimaa\nnäyttääksenne esimerkkiä. Jos jätätte sen sivistymättömien asiaksi,\nsilloin heidän esimerkkinsä leviää, vaan ei teidän. Ja katsokaamme\nasian poliittista puolta. Kuulin muutaman miehen sanovan puistossa\neräänä sunnuntaina, että tässä maassa me emme voi tehdä mitään; sillä,\nsanoi hän, jos loordit ja suurtilalliset taikka joku muu ylimyssakki\ntahtoisivat ajaa meidät mereen, niin mitä muuta voisimme tehdä kuin\nmennä? Siellä joku herra nauraa tälle minun sanalleni; mutta minä\nkysyn häneltä, mitä hän tekisi, jos poliisit tai sotamiehet tulisivat\ntänä iltana ja käskisivät hänen lähteä mukavasta talostaan ja mennä\nThamesiin? Sanoisiko hän heille ehkä, ettei hän ensi vaaleissa\ntulisi äänestämään heidän päämiehiään? Tai, jos siitä ei olisi apua,\nsanoisiko hän, että hän kehoittaisi tuttaviaankin tekemään samoin?\nKaunista toimeenpanovoimaa sellainen! Ei, hyvät herrat. Älkää antautuko\nniiden petettäviksi, jotka ovat panneet rahansa peliin teitä vastaan.\nEnsimmäinen opittava on, miten tapella. Ei hyödytä mitään ostaa kirjoja\nja tauluja, jollette tiedä, miten suojella niitä yhtä hyvin kuin omaa\npäätännekin. Jos tuo herra, joka nauroi, osaisi tapella ja kaikki\nhänen naapurinsakin osaisivat tapella, niin ei hänen tarvitsisi pelätä\npoliiseja, eikä sotamiehiä, ei ryssiä eikä preusseja, eikä ketään\nniistä miljoonista ihmisistä, jotka voivat olla hänen kimpussaan minä\npäivänä hyvänsä, niin hyvässä turvassa kuin hän luuleekin olevansa.\nMutta, sanotte te, pankaamme toimeen työnjako. Älkäämme tapelko itse\npuolestamme, vaan palkatkaamme toiset tappelemaan puolestamme. Tämä\nosoittaa, miten jotkut ihmiset, saatuaan kiinni jostakin aatteesta,\nkehittävät sitä niin typerän pitkälle, että käy kiusaksi kuunnella\nheitä. Tappeleminen on itsesäilytyskeino: toinen ihminen ei voi tehdä\nsitä teidän puolestanne. Yhtä hyvin voisitte panna toimeen työnjaon\npäivällisenne syömiseen nähden ja palkata yhden miehen syömään\npihvin, toisen perunat ja kolmannen juomaan oluen. Mutta otaksukaamme\ntodistelun vuoksi, että palkkaatte toiset tappelemaan puolestanne. Entä\njos joku toinen maksaa heille enemmän ja he tappelevat kieroon tai\nkääntyvät avoimesti teitä vastaan? Saisitte silloin syyttää yksinomaan\nitseänne siitä, että annoitte toimeenpanovallan rahalle. Sentähden\nsanon, että miehen ensimmäinen velvollisuus on oppia tappelemaan.\nJollei hän kykene siihen, ei hän voi näyttää esimerkkiä; hän ei voi\npuolustaa omia eikä lähimmäisensä oikeuksia; hän ei voi säilyttää\nruumiinterveyttään; ja jos hän näkee voimakkaan pahoinpitelevän\nheikompaansa, ei hän voi tehdä enempää kuin luikkia pois ja ilmoittaa\nlähimmälle poliisille, joka todennäköisesti ei ehdi paikalle ennenkuin\npahin on jo tehty. Ja vaikka hän tuleekin sitten tämän rouvan salonkiin\nja tekee itsensä kuvastimeksi, ei hän voi tuntea itseään mieheksi sen\njälkeen. Suvaitkaa kuitenkin ymmärtää minua, hyvät herrat: en tarkoita,\nettä teidän tulisi ottaa kaikki, mitä sanon, liian täsmällisesti --\nliian kirjaimellisesti, niin sanoakseni. Jos näette miehen pieksävän\nnaista, on teidän mielestäni mentävä väliin periaatteen vuoksi. Mutta\nälkää odottako naisen kiittävän teitä siitä; ja pitäkää silmällä häntä:\nälkää antako hänen päästä taaksenne. Mitä mieheen tulee, antakaa\nhänelle vain kerran niin että tuntuu, ja menkää pois. Älkää koskaan\npysähtykö ja antautuko katutappeluun; sillä se on alhaista ja päättyy\nyleensä huonosti kaikille asianosaisille. Tämä on kuitenkin vain pieni\nkäytännöllinen neuvo. Se ei muuta sitä suurta periaatetta, että teidän\non hankittava itsellenne toimeenpanovoimaa. Kun saatte sitä, tulee\nteillä olemaan rohkeuttakin; ja mikä parempi, rohkeudestanne tulee\nolemaan teille jotain hyötyäkin. Sillä vaikka teillä olisikin rohkeutta\nluonnostaan, niin, jollei teillä ole yhtä hyvin toimeenpanovoimaa,\njohtaa rohkeutenne teidät vain ottamaan selkäänne sellaisilta miehiltä,\njoilla on sekä rohkeutta että toimeenpanovoimaa; ja mitä hyvää siitä\non teille? Ihmiset sanovat, että olette sisukas mies; mutta he eivät\nhanki teille panoksia, jollette voi niitä voittaa. Teidän olisi paljon\nparempi pistää sisunne taskuun ja heittää sieni ylös niinkauankuin\nnäette tehdä sen.\n\n\"Tästä sisu-kysymyksestä on minulla vielä sanottavana jotakin, mikä\non keventävä professorin mieltä erääseen seikkaan nähden, josta hän\ntuntui olevan levoton. En ole musiikkimies; mutta tahdonpa näyttää,\nkuinka mies, joka ymmärtää yhden taiteen, ymmärtää kaikkia taiteita.\nYmmärsin professorin huomautuksista, että on olemassa musiikin alalla\nWagner-niminen mies, joka on niin sanoaksemme sisukas säveltäjä, ja\nettä musiikin harrastajat, vaikka eivät voikaan kieltää, että hänen\nsävellyksensä ovat ensiluokkaisia ja että hän, niin sanoaksemme,\nvoittaa ottelunsa, kuitenkin koettavat väittää, että hän voittaa\nne ikäänkuin ulkolais-tavalla ja ettei hänellä ole todellista\ntieteellisyyttä. Nyt tahdon sanoa professorille, ettei hänen tarvitse\nvälittää sellaisesta puheesta. Kuten vast'ikään osoitin teille, ei\nhänen sisunsa hyödyttäisi häntä ollenkaan ilman tieteellisyyttä. Hän\nolisi ehkä voinut lyödä muutamia toisen luokan kykyjä äkkisyöksyllä\nnuorena ollessaan; mutta hän ei olisi voinut kestää niin kauan kuin\nhän on kestänyt, jollei hän olisi samalla taitava. Hänen tyylinsä\nuutuus se panee ihmiset ymmälle; sillä, huomatkaa, jokaisen ihmisen on\nkehitettävä itsestään oma tyylinsä; eikä hyödytä ollenkaan ajatella,\nettä tyylin on oltava sama kuin viimeksi-edellisen, tai oikea\nlähinnä-seuraavalle, tai joku kertakaikkiaan määrätty normaalityyli,\nja että kaikki muut tyylit ovat vääriä. Tietämättömyydestä tässä\nsuhteessa puhutaan enemmän pötyä kuin mistään muusta syystä. Tulette\nhuomaamaan, että ne, jotka halventavat professori Wagneria, ovat\njoko kateellisia, tai ovat he vanhoja esiintyjiä, jotka eivät ole\ntottuneet hänen tyyliinsä ja luulevat, että kaiken uuden täytyy olla\nhuonoa. Odottakaahan joku aika, niin, uskokaa minun sanaani, he\ntekevät kerrassaan täyskäännöksen ja vannovat, ettei hänen tyylinsä\nole lainkaan uutta ja että hän on varastanut sen joltakin, jonka he\nnäkivät ollessaan kymmenvuotiaita. Historia näyttää, että niin on\nsellaisten miesten laita ollut kaikkina aikoina, kuten tämä herra\nsanoi; ja hän mainitsi teille esimerkkinä Beethovenin. Mutta sellainen\nesimerkki ei teihin tehoa, koska tuskin yksi miljoonasta on koskaan\nkuullutkaan Beethovenista. Ottakaamme mies, josta jokainen on kuullut:\nJack Randall! Ihan samaa sanottiin hänestäkin. Tämän jälkeen ei enää\ntarvitse hakea esimerkkiä musiikkimiesten joukosta. Totuus on, että\nmaailmassa on siinä määrin kateellisia ja pahansuopia ihmisiä, etteivät\nhe voi sietää kelpo miehelle tunnustettavan hänen ansioitaan; ja jos\nheidän täytyy myöntää hänen pystyvän johonkin, niin he koettavat\ntodistaa, että on jotakin muuta, johon hän ei pysty. Tahdon nyt\nvalaista tämän teille lyhyesti ja asiallisesti. Tämä saksalainen herra,\njoka tietää musiikkiasiat perinpohjin, sanoi monien uskottelevan, että\ntällä Wagnerilla on sisua, mutt'ei tieteellisyyttä. No niin, minä,\nvaikk'en tiedä mitään musiikista, tahdon lyödä kanssanne viisikolmatta\npuntaa vetoa siitä, että on olemassa toisia, jotka myöntävät hänen\nolevan täynnä tieteellisyyttä, mutta väittävät häneltä puuttuvan sisua\nja sanovat, että kaikki, mitä hän tekee, tulee hänen päästään, mutt'ei\nsydämestään. Siitä tahdon lyödä vetoa kaksikymmentäviisi puntaa; ja\nolkoon talon herra panostenhaltija, ja saksalainen herra erotuomari.\nNo? Hyvä, näen mielihyväkseni, ettei ole haasteen vastaanottajia.\n\n\"Nyt siirrymme erääseen toiseen pikku kohtaan, jonka saksalainen\nprofessori unohti. Hän kehoitti teitä _oppimaan_ -- kehittämään\nitseänne paremmiksi ja viisaammiksi päivä päivältä. Mutta hän ei\nsanonut teille, mikä on syynä siihen, että te ette halua oppia,\nhuolimatta hänen neuvostaan. Otaksun, että hän, ollen muukalainen,\npelkäsi loukkaavansa tunteitanne puhumalla teille liian avoimesti.\nMutta te ette ole niin arkanahkaisia, että loukkautuisitte muutamasta\nsuorasta sanasta, siitä olen vakuutettu; siksi sanonkin teille suoraan,\nettä syy siihen, ettette te tahdo oppia, ei ole siinä, ettette haluaisi\nolla viisaita, tai että olisitte laiskempia kuin monet, jotka ovat\noppineet hyvän joukon; vaan siinä, että te soisitte ihmisten luulevan,\nettä tiedätte jo kaikki -- että häpeätte käydä koulua ihmisten nähden;\nja te arvelette, että jos vain pidätte suunne kiinni ja näytätte\nviisailta, niin voitte päästä elämän läpi tietämättömyytenne ilmi\ntulematta. Mutta mitä hyödyttää valhe ja uskottelu? Mitä haittaa, jos\njoku hävytön nulikka nauraakin kömpelöille alkuyrityksillenne? Mitä\nhyödyttää aina ajatella sitä, miltä itse näytätte, kun järkenne pitäisi\nsanoa teille, että muut ihmiset ajattelevat vain omaa näköään eikä\nteidän näköänne? Iso poika ei kylläkään näytä hyvältä alaluokalla;\nmutta kun hän uurastaa itsensä ylemmäksi, niin hän on iloinen siitä,\nettä aloitti. Puhun teille juuri erikoisesti siitä syystä, että\nolette lontoolaisia, ja lontoolaiset vievät voiton koko luomakunnasta\nitseluulottelussa. En kuitenkaan kannata tätä herraa kaikessa, mitä\nhän sanoi. Kaikki tuo ponnistelu ja rehkiminen maailman parantamiseksi\non suuri erehdys; ei siksi, ettei olisi hyvä parantaa maailmaa, jos\nvain tietää miten se on tehtävä, vaan koska rehkiminen ja ponnistelu\non huonoin tapa käydä suorittamaan jotakin asiaa. Se antaa ihmiselle\nhuonon tyylin ja heikontaa häntä. Se osoittaa, ettei hän usko itseensä\npaljoa. Kun kuulin professorin rehkivän ja ponnistelevan niin hartaasti\nsaadakseen teidät uudistamaan sitä ja tätä ja tuota, niin sanoin\nitsekseni: Hänen täytyy vakuuttaa itseäänkin yhtä hyvin kuin meitä. Se\nei ole vakaumuksen kieltä. Kenen --\"\n\n\"Todellakin, herra\", sanoi Lucian Webber, joka oli tunkeutunut pöydän\nluo, \"minun mielestäni, kun olette jo puhunut meille jokseenkin\npitkään, ja kun täällä on läsnä muitakin henkilöitä, joiden mielipiteet\narvattavasti herättävät yhtä suurta uteliaisuutta kuin teidänkin\n-- --\" Hänet keskeytettiin huudahduksilla: \"Kuulkaa, kuulkaa!\" sekä\nheti perään: \"Ei, ei!\" ja: \"Jatkakaa!\" lausuttuina hillitymmin kuin\ntavallisesti julkisissa kokouksissa, mutta vilkkaammin kuin yleensä on\ntapana salongeissa. Cashel, joka oli hetkiseksi joutunut jonkun verran\nhämmennyksiin, kääntyi Lucianin puoleen ja lausui äänensävyllä, joka\noli tarkoitettu hillitsemään, mutta samalla pitämään mielillä hänen\nkärsimättömyyttään: \"Älkäähän hätäilkö, sir. Ehkäpä voin sanoa teille\njotakin, jota ette tiedä, ennenkuin keskeytätte.\" Sitten hän kääntyi\njälleen seurueen puoleen ja jatkoi esitystään.\n\n\"Puhuimme ponnistelusta, kun tämä nuori herra otti tunkeutuakseen\npiiriin. Mitään asiaa ei voida suorittaa niin sanoakseni\ntaiteellisesti, jos se suoritetaan ponnistamalla. Jollei jotakin\nasiaa voida tehdä kevyesti ja huokeasti, levollisesti ja varmasti,\njätettäköön _se_ kokonaan tekemättä. Kuulostaa omituiselta, vai\nmitä? Mutta sanonpa teille vielä omituisemman asian. Mitä enemmän\nponnistatte, sitä vähemmän tuloksia saavutatte. Väen väkisin\ntaiteilijaksi tekeytyvä ei ole mikään taiteilija. Sen olen oppinut\nomassa ammatissani (älkäämme huoliko tällä haavaa siitä, mikä\nammatti se on, koska naiset voisivat sen johdosta ajatella minusta\nhuonoa). Mutta kaikissa ammateissa sellainen työ, jossa näkyy vaivan,\npingoituksen, pyrkimyksen merkkejä -- kuten saksalainen herra sanoi --\ntai millaisen ponnistuksen merkkejä tahansa, on tekijänsä voimien yli\nkäyvää, eikä niin ollen hyvin suoritettua työtä. Ehkä se käy yli hänen\nluonnollistenkin voimiensa; mutta luultavampaa on, että hän on saanut\nhuonon kouluutuksen. Monet opettajat panevat oppilaansa ponnistamaan ja\njännittämään voimiaan niin, että he kuluvat loppuun, sekä ruumiiltaan\nettä sielultaan, muutamissa kuukausissa. Olkaa vakuutetut, että\nsama pitää paikkansa muissakin taiteissa. Oppilaanani oli kerran\nviuluniekka, joka sai palkkaa sata guineaa parin kolmen sävelen\nsoittamisesta; ja hän sanoi, että aivan samoin oli viulunsoitonkin\nlaita -- että jos puristatte lujasti viulunjousesta, tai jos purette\nvain hampaannekaan kovasti yhteen, niin ette kykene muuta kuin\nkitkuttamaan niiden lailla, jotka soittavat orkestereissa saaden\npalkkaa muutaman shillingin illalta.\"\n\n\"Kuinka paljon meidän vielä on kestettävä tuota järjettömyyttä?\" sanoi\nLucian kuuluvasti, kun Cashel pysähtyi vetämän henkeään. Cashel kääntyi\nja katsoi häneen.\n\n\"Peijakas vie\", kuiskasi loordi Worthington toverilleen, \"tuon miehen\nolisi paras olla varovainen. Toivon, että hän pitäisi suunsa kiinni.\"\n\n\"Te arvelette sitä järjettömyydeksi, niinkö?\" sanoi Cashel, oltuaan\nvaiti hetken. Sitten hän nosti toisen pöydällä olevista kynttilöistä\nja valaisi seinällä riippuvaa taulua. \"Katsokaahan tätä taulua\",\nsanoi hän. \"Näettehän tuon haarniskapukuisen miehen -- -- Pyhä\nYrjänä taistelemassa lohikäärmettä vastaan, tai mikä hän lienee? Hän\non hypännyt alas hevosen selästä taistelemaan tuota toista miestä\nvastaan -- tuota, jonka pää on suuressa kypärissä ja jonka hevonen on\nkaatunut. Parvekkeella oleva nainen on puoli-hulluna levottomuudesta\nPyhän Yrjänän vuoksi; ja syystä kyllä. _Siinä_ vasta taistelu-asento\nmiehelle! Hänen painonsa ei ole hänen jalkojensa varassa: lapsikin\nvoisi kaataa hänet kumoon sormellaan. Katsokaahan, kuinka hän kurottaa\nkaulaansa eteenpäin, kasvot leveinä kuin täysi kuu päin vastustajaansa,\nikäänkuin kehoittaisi tätä lyömään tukkoon hänen molemmat silmänsä\nyhdellä iskulla. Voitte kaikki nähdä, että hän on heikko ja\nhermostunut kuin kissa, ja ettei hän osaa tapella. Ja minkävuoksi\nhän vaikuttaa teissä sellaisen käsityksen? Vain siksi, koska hän on\npelkkää pingoitusta ja jännitystä; koska hän on levoton; koska hän\nkantaa ruumiinsa painoa yhtä järjettömästi kuin joku täällä olevista\nnaisista kantaisi tiilikaukaloa; koska hän ei ole varma, vakaa ja kevyt\nryhdiltään, niinkuin hän olisi, jos hän unohtaisi itsensä hetkeksi ja\nantaisi ruumiinsa etsiä tasapainon omin päinsä. Jos tuon taulun tekijä\nolisi ollut asiastaan selvillä, ei hän ikinä olisi lähettänyt miestään\nkahakkaan tuossa tilassa ja kunnossa. Mutta te voitte nähdä yhdellä\nsilmälläkin, ettei hän ole ymmärtänyt -- en sano tappelun periaatteita,\nvaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joista olen teille puhunut,\nnimittäin, että helppous ja voima, ponnistus ja heikkous kulkevat\nyhdessä. Kas niin!\" lisäsi Cashel, kääntyen jälleen Lucianiin päin:\n\"pidättekö vieläkin ajatustani järjettömyytenä?\" Ja hän maiskautti\nhuuliaan tyytyväisenä, sillä hänen arvostelunsa taulusta oli herättänyt\nilmeisen vilkasta huomiota, eikä hän tiennyt sen aiheutuneen siitä\ntosiseikasta, että taulun tekijä, hra Adrian Herbert, oli saapuvilla.\n\nLucian koetti olla piittaamatta kysymyksestä, mutta mahdotonta oli\nhänen olla piittaamatta kysyjästä. \"Koska olette näyttänyt esimerkkiä\nlausumalla mielipiteitä tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksista\nvälittämättä\", sanoi hän tuikeasti, \"niin voin sanoa, että teorianne,\njos sitä sellaiseksi voi sanoa, sisältää määritelmien ristiriidan.\"\n\nNäennäisesti tyynenä, mutta esiintymistavassaan enemmän tietoista\nharkintaa kuin tähän saakka, Cashel katseli ympärilleen ikäänkuin\nuusia valaisevia esimerkkejä etsien. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi\nluennoitsijan tuoliin, tilavaan, punasilkkiseen nojatuoliin, joka\nseisoi tyhjänä jonkun matkan päässä Lucianin takana.\n\n\"Näen, että ette ole mikään kuvien arvostelija\", sanoi hän\nhyväntuulisesti, pannen kynttilän pöydälle ja astuen Lucianin eteen,\njoka katseli häneen kopeasti eikä hievahtanut. \"Mutta katsokaamme\nasiaa toisella tavoin. Otaksukaamme, että tahdotte antaa minulle niin\nmusertavan iskun kuin suinkin voitte. No niin, oman käsityksenne\nmukaan te tekisitte suuren ponnistuksen. 'Mitä suurempi ponnistus,\nsitä suurempi voima', sanoisitte mielessänne. 'Minä murskaan hänet,\nvaikka pakahtuisin sitä tehdessäni.' Ja mitä tapahtuisi silloin? Te\nonnistuisitte ainoastaan loukkaamaan ja suututtamaan minua, tyhjentäen\nsitäpaitsi kaiken voimanne yhdellä puhalluksella. Kun sitävastoin,\njos ottaisitte asian huokeasti -- tällä tavoin --\" Tässä hän astahti\nkevyesti eteenpäin ja painoi levitetyn kämmenensä sievästi Lucianin\nrintaa vasten, joka, ihan kuin höyrykoneen männänvarsi olisi äkkiä\nhäneen töytäissyt, horjahti silmänräpäyksessä taaksepäin ja putosi\nnojatuoliin.\n\n\"Kas noin!\" huudahti Cashel, säteillen itsetyytyväisyyttä astuessaan\nsivulle ja viitatessaan Lucianiin. \"Niinkuin biljaardipallo olisi\npudotettu pussiin!\"\n\nHämmästyksen, iloisuuden ja vastalauseiden sorina levisi kautta\nhuoneiden, ja seurue tungeksi pöytää kohden. Lucian nousi kalpeana\nraivosta ja kadotti hetkeksi kokonaan itsehillintänsä. Onneksi oli sen\nvaikutus häneen herpaiseva: hän ei liikkunut eikä puhunut, vaan ilmaisi\ntilansa ainoastaan kalpeudellaan ja vihaa tiukkuvalla ilmeellään.\nHetken perästä hän tunsi käsivarteensa kosketettavan ja kuuli Lydian\näänen lausuvan hänen nimensä. Tuo ääni tyynnytti hänet. Hän koetti\nkatsoa Lydiaan, mutta hänen näkönsä oli häiriintynyt; hän näki kaiken\nkaksinkertaisena, valot näyttivät tanssivan hänen silmiensä edessä,\nja loordi Worthingtonin ääni, joka lausui Cashelille: \"Hiukan liian\nkouraantuntuvaa, vanha veikko\", tuntui tulevan jostakin huoneen\nkaukaisesta sopesta ja kuitenkin kuiskattavan aivan hänen korvaansa.\nHän liikehti epämääräisesti etsien Lydiaa, kun hänen tajuntansa ja\nloukkautumisensa palautti hänen olkapäähänsä kohdistuva taputus.\n\n\"Te ette olisi voinut uskoa sitä äsken, vai mitä?\" sanoi Cashel. \"Älkää\nnäyttäkö säikähtyneeltä: ei teiltä ole luita rikki. Te teitte minulle\npienen kujeen omalla tavallanne, ja minä tein teille toisen _minun_\nomalla tavallani. Se on vain -- --\"\n\nHän pysähtyi; hänen uljas ryhtinsä hävisi; hän herpautui ja nolostui.\nLucian poistui sanaakaan sanomatta Lydian kanssa viereiseen huoneeseen,\nja Cashel jäi seisomaan katsellen Lydian jälkeen kaihokkain silmin ja\nlongahtanein leuoin.\n\nRouva Hoskyn, vakavan näköinen nuori nainen, jolla oli\nhämmästyttävän tummat kasvojenpiirteet ja kultasankaiset silmälasit,\ntähyili sillävälin etsien loordi Worthingtonia, joka ilmaisi\nsyyllisyyden-tuntoa koettamalla välttää häntä. Mutta rouva Hoskyn\nkatkaisi hänen perääntymistiensä ja asettui hänen eteensä tiukasti\ntuijottaen, mikä pakotti Worthingtonin seisahtumaan ja vastaamaan\npuolestaan.\n\n\"Kuka on tuo herra, jonka te esititte minulle? Olen unohtanut hänen\nnimensä.\"\n\n\"Olen todella kauhean pahoillani, rouva Hoskyn. Byron teki siinä kovin\npahasti. Mutta Webber oli myös tavattoman ilkeä.\"\n\nRouva Hoskyn, jonka harmia vielä lisäsivät anteeksipyytelyt, joita hän\nei ollut vaatinut, ja jotka asettivat hänet häpeälliseen syyttäjän\nasemaan, vastasi kylmästi: \"Herra Byron. Kiitos: olin unohtanut\",\nja oli kääntymässä poistuakseen, kun Lydia tuli hänen luokseen\nesitelläkseen Alicen ja selittääkseen, minkätähden hän oli saapunut\nilmoittamatta. Loordi Worthington käytti tilaisuutta parantaakseen\nCashelin luottoa vetämällä esiin Lydian tuttavuuden tämän kanssa.\n\n\"Kuulitteko yhteisen ystävämme herra Byronin puhetta, neiti Carew?\nSangen luonteenomainen, minun mielestäni.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Lydia. \"Toivon, että rouva Hoskynin vieraat tuntevat\nkaikki hänen tyylinsä. Muuten heidän on täytynyt hiukan hämmästyä\nhäntä.\"\n\n\"Niin\", sanoi rouva Hoskyn, alkaen arvella, olisiko Cashel\nmahdollisesti jokin hyvintunnettu erikois-laatuinen nero. \"Hän on hyvin\nomituinen. Toivon, ettei herra Webber ole loukkautunut.\"\n\n\"Jos hänen tahdikkuutensa olisi ollut yhtä suuri kuin tuon toisen, ei\nsitä olisi hänelle tapahtunut\", sanoi Lydia. \"Herra Byron teki todella\nerittäin taitavasti iskiessään kumoon serkkuni keskellä salonkia\naiheuttamatta pahennusta kenellekään.\"\n\n\"Näettehän, rouva Hoskyn, yleisön tuomio on: 'parahiksi hänelle'\",\nsanoi loordi Worthington.\n\n\"Sillä jälkihuomautuksella, että molemmat herrat osoittivat täydellistä\npiittaamattomuutta emäntänsä mukavuudesta\", sanoi Lydia. \"Ihmiset\nkuitenkin uhraavat käytöstapansa mielentilalleen niin harvoin, että\nolisi sääli moittia heitä. Ette kai suosi sovinnaisuutta, rouva Hoskyn?\"\n\n\"Suosin hyviä tapoja, vaikkakaan en sovinnaisia tapoja.\"\n\n\"Ja arvelette, että niiden välillä on ero?\"\n\n\"_Tunnen_, että niiden välillä on ero\", sanoi rouva Hoskyn arvokkaasti.\n\n\"Niin minäkin\", sanoi Lydia; \"mutta tuskinpa kukaan voi vaatia toisia\nvastaamaan omista yksilökohtaisista käsityksistään.\"\n\nLydia poistui toiseen osaan huonetta odottamatta vastausta. Koko\ntämän ajan Cashel seisoi ilman ystäviä, useimpien lähelläolijoiden\ntuijottelun esineenä, mutta kenenkään puhuttelematta häntä. Naiset\nkatselivat häneen kylmästi, jotta ei epäiltäisi heidän ihailevan\nhäntä; ja miehet silmäilivät häntä jäykästi kansallistapansa\nmukaan. Sen jälkeen kuin hän oli tuntenut yleisön joukosta Lydian,\noli hänen itseluottamuksensa sijaan tullut aavistus, että hän oli\nkäyttäytynyt pöllömäisesti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja\nnoloksi; jollei hänen ammattinsa olisi totuttanut häntä näyttämään\niloista naamaa epäsuotuisissakin olosuhteissa, olisi hän piiloutunut\nhuoneen pimeimpään nurkkaan. Samoin kuin useat hänen ammattikuntansa\netevät edustajat, oli hän jokseenkin herkkä kyynelöimään, kun hänen\ntunteitansa haavoitettiin; ja hänen kasvojenilmeensä oli nopeasti\nmasentumassa, kun loordi Worthington lähestyi häntä.\n\n\"Minulla ei ollut aavistustakaan, että olit sellainen puhuja, Byron\",\nsanoi hän. \"Sinähän voit ruveta papiksi, sittenkuin hylkäät nykyisen\nammattisi. Vai mitä?\"\n\n\"Minua ei ole kasvatettu nykyiseen ammattiini\", sanoi Cashel; \"ja\nminä tiedän miten puhutaan sivistyneille ihmisille yhtä hyvin kuin\nniillekin, jotka teidän luulonne mukaan ovat minun omaa lajiani. Älkää\nolko huolissanne minusta. Minä osaan kyllä olla kuin kotonani.\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", sanoi loordi Worthington lepytellen. \"Voihan\njokainen nähdä käytöksestäsi, että olet herrasmies: tunnustetaanhan se\npiirissäkin. Muuten, ymmärräthän -- et kai pane pahaksesi, että sanon\nsen -- en olisi uskaltanut tuoda sinua tänne.\"\n\nCashel pudisti päätään, mutta oli mielissään. Hän luuli vihaavansa\nimartelua; jos loordi Worthington olisi sanonut hänelle, että hän\noli Englannin paras nyrkkeilijä -- kuten hän arvattavasti olikin\n-- olisi hän halveksinut häntä. Mutta häntä halutti uskoa tuota\nkäytöksestään lausuttua valheellista kohteliaisuutta, ja senvuoksi hän\noli täysin vakuutettu sen vilpittömyydestä. Loordi Worthington huomasi\ntämän ja poistui, hyvillään omasta tahdikkuudestaan, etsimään rouva\nHoskynia, vaatiakseen tätä täyttämään lupauksensa madame Szczymplican\nesittämiseen nähden, jonka lupauksen rouva Hoskyn, rangaistakseen häntä\nCashelin sopimattomasta käytöksestä, oli salaa mielessään päättänyt\njättää täyttämättä.\n\nCashel alkoi ajatella, että hänen olisi parasta lähteä. Lydian\nympärillä oli miehiä, jotka puhuivat hänelle saksaa. Hän tunsi\nolevansa kykenemätön puhumaan oppineesti edes englantia; ja sitäpaitsi\nhän oli varma, että Lydia oli suutuksissaan hänelle siitä, että hän\noli kaatanut kumoon hänen serkkunsa, joka nyt keskusteli vakavasti\nneiti Goffin kanssa. Äkkiä kuului hirmuinen ääni, aiheuttaen yleisen\nsäpsähdyksen ja vaikenemisen. Herra Jack, kuuluisa säveltäjä, oli\navannut pianon ja valaisi joitakin kohtia keskustelun alaisena olevasta\nmusiikkikappaleesta päästäen rämiseviä ääniä kurkustaan ja säestäen\nniitä joillakin soinnuilla. Cashel nauroi ääneen pilkallisesti\nsuunnatessaan kulkunsa ovea kohti ihmisjoukon keskitse, joka nyt\npainautui pianon ympärille, jonka ääreen madame Szczympliqa oli juuri\ntullut herra Jackin avuksi. Lähellä ovea, soittokoneesta etäällä\nolevassa sopukassa, hän tapasi Lydian erään keski-ikäisen herran\nseurassa, joka ilmeisesti ei ollut professori eikä taiteilija.\n\n\"Abngas on hyvin etevä mies\", sanoi herra. \"Olen pahoillani, etten\nkuullut hänen luentoaan. Mutta minä jätän kaiken sellaisen Marylle. Hän\nottaa yläkerrassa vastaan ihmiset, jotka nauttivat korkeista taiteista;\nja minä vien järkevät miehet alas puutarhaan tai tupakkahuoneeseen,\nriippuen siitä millainen sää on.\"\n\n\"Mitäs järkevät naiset tekevät?\" kysyi Lydia. \"He saapuvat myöhään\",\nsanoi herra Hoskyn ja nauroi sitten tuolle sutkaukselleen, kunnes\nhuomasi Cashelin, jonka vointia hän kohta tiedusteli, pudistaen hänen\nkättään lämpimästi ja saaden vastineeksi turruttavan puserruksen. Niin\npian kuin hän näki Lydian ja Cashelin olevan tuttuja, pujahti hän pois\njättäen heidät pitämään seuraa toisilleen.\n\n\"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut\", sanoi Cashel, rohkaistuen\nsiitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen\nkumarruksensa. \"En ole nähnyt häntä koskaan ennen.\"\n\n\"Ei hän tunne teitä\", sanoi Lydia hiukan totisena. \"Hän on isäntänne ja\notaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät.\"\n\n\"Vai niin! Sitäkö se olikin?\" Cashel pysähtyi, ollen vailla\npuheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: \"En ole\nnähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew.\"\n\n\"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin\nteidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta.\"\n\n\"Herra nähköön!\" huudahti Cashel. \"Älkää sanoko niin. Te varmaan\nlaskette leikkiä, niinhän?\"\n\n\"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua.\" Cashel katsoi häneen\ntyrmistyneenä. \"Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa ny- ny-\n-- Missä -- milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle.\"\n\n\"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden.\"\n\n\"Oliko ketään muita mukanani?\"\n\n\"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita.\"\n\n\"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?\"\n\n\"Odotushuoneessa, ihan lähellänne.\"\n\n\"En lainkaan nähnyt teitä\", sanoi Cashel hyvin punaisena. \"Mellish ajoi\nrattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla.\nMe näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne\nhuonossa seurassa?\"\n\n\"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron.\"\n\n\"Ei\", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. \"Mitäpä _te_ olisitte\nvälittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan\nvimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta.\nSiitä on kysymys.\"\n\nPuhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin,\nlausui Lydia: \"Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja\npuhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole\nvimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin\nloukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi\ntullut kunnioittaa.\"\n\n\"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan,\njos olisin tiennyt teidän olevan täällä\", sanoi Cashel onnettomana.\n\"Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani.\nJoku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin.\"\n\n\"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan\nväännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri\ntahansa?\"\n\n\"En tiedä mitään\", sanoi Cashel valittavan nyreästi. \"Kaikki mitä teen,\non väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?\"\n\n\"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä;\neikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin\nolevan.\"\n\n\"Siinäpä te juuri erehdytte\", sanoi Cashel itsepintaisesti. \"Minulla\nei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa\nsellainenkin asia, että ihminen on liian viisas.\"\n\n\"Ehkä ette tiedä, että sekin on matala käsitys. Niin se kuitenkin on.\"\n\n\"No niin, olkoon niinkuin tahdotte. Minä olen väärässä taaskin; ja te\nolette oikeassa.\"\n\n\"Sen sijaan että olisin mielissäni siitä, tahtoisin mieluummin, että\nolisimme kumpikin oikeassa ja sopisimme. Voitteko ymmärtää sitä?\"\n\n\"Enpä taida. Mutta myönnyn siihen. Mitäpä enempää teidän tarvitsee\nvälittääkään?\"\n\n\"Luvallanne, soisin mieluummin että ymmärtäisitte. Antakaahan kun\nkoetan selittää. Te luulette, että minusta on mieluista olla viisaampi\nkuin muut ihmiset. Te erehdytte. Tahtoisin mielelläni, että kaikki\ntietäisivät kaiken mitä minäkin tiedän.\"\n\nCashel naurahti tietävästi ja pudisti päätään. \"Etteköhän vain erehdy\nsiinä\", sanoi hän. \"Te ette halua, että kukaan olisi ihan yhtä viisas\nkuin te: sellainen ei ole ihmisluonnon mukaista. Te soisitte ihmisten\nolevan juuri siksi viisaita, että he saisivat teidät itsenne loistamaan\n-- että maksaisi vaivan voittaa heidät. Mutta te ette soisi heidän\nkykenevän voittamaan teidät. Juuri siksi viisaita, että tietäisivät,\nkuinka paljon viisaampi te olette: jokseenkin niin on asia. Vai mitä?\"\n\nLydia ei ryhtynyt sen enempiin yrityksiin hänen valaisemisekseen.\nHän katsoi Casheliin miettiväisenä ja virkkoi hitaasti: \"Siis\ntuo iänikuinen taisteluvertauksenne se on syynä käsitystapanne\nomituisuuteen. Te olette kiintynyt nykyaikaiseen oppiin olemassaolon\ntaistelusta ja katsotte elämän jatkuvaksi kamppailuksi.\"\n\n\"Taisteluksi? Ihan niin. Mitäpä elämä on muuta kuin taistelua? Kehnot\nvetäytyvät syrjään tai saavat selkäänsä; lurjukset myyvät ottelun\nja menettävät kannattajiensa luottamuksen; sisukkaat ja älykkäät\nvoittavat panokset ja saavat luovuttaa leijonan osan niistä rahakkaille\ntyhjäntoimittajille, jotka ovat suorittaneet kulungit; ja onni tekee\nkepposiaan heille kaikille vuoroonsa. Sellaiseksi ei elämää kuvata\nkirjoissa, mutta sellaista se on.\"\n\n\"Omituisesti sanottu, ja ehkä tottakin. Mutta se ei ole sellaisen\nyksinkertaisen houkan uskontunnustus, jollaiseksi äsken tekeydyitte.\nTe leikitte minun kanssani -- paljastatte viisautenne poikamaisuuden\nverhon alta. Onnittelen teitä erinomaisesta näyttelemisestänne Muuta\nminulla ei ole sanottavana.\"\n\n\"Ammuttakoon minut, jos ymmärrän teitä! Mieluummin olisin hevonen kuin\nnäyttelijä. Sanokaa: senkö serkkunne nauruksi-saattamisen vuoksi te\nolette niin ilkeä minulle?\"\n\nLydia katsoi häneen vakavana ja epätietoisena, ja Cashel veti\nvaistomaisesti päänsä taaksepäin, ikäänkuin se olisi ollut vaarassa.\n\"Tekö ette siis ymmärrä?\" sanoi Lydia. \"Tahdon koetella tyhmyytenne\nvilpittömyyttä vetoamalla kuuliaisuuteenne.\"\n\n\"Tyhmyyteni! Jatkakaa.\"\n\n\"Mutta tahdotteko totella minua, jos annan teille määräyksen?\"\n\n\"Tahdon mennä teidän puolestanne vaikka tuleen.\"\n\nLydia punastui heikosti ja pysähtyi ihmettelemään kokemaansa uutta\ntunnetta, ennenkuin jatkoi. \"On parempi, että ette pyydä anteeksi\nserkultani: osaksi, koska te siten vain pahentaisitte asiaa, mutta\npääasiassa sen vuoksi, ettei hän ansaitse sitä. Mutta teidän on\nsanottava rouva Hoskynille poislähtiessänne näin: 'Olen hyvin\npahoillani, että unohdin itseni' --\"\n\n\"Kuulostaa Shakespeareltä, eikö niin?\" huomautti Cashel.\n\n\"Ahaa! Koe on saattanut teidät ilmi: te näyttelette sittenkin. Mutta se\nei muuta mielipidettäni, että teidän on pyydettävä anteeksi.\"\n\n\"Hyvä on. En tiedä mitä tarkoitatte koettelemisella ja näyttelemisellä;\nja toivon vain, että tietäisitte sen itse. Mutta samantekevä: minä\npyydän anteeksi; minunlaisellani miehellä on siihen varaa. Pyydän\nanteeksi serkultannekin, jos haluatte.\"\n\n\"En halua. Mutta mitä se tässä merkitsee? Minähän kehoitan teitä\nsiihen, kuten teidän täytynee älytäkin, teidän itsenne vuoksi eikä\nminun tähteni.\"\n\n\"Mitä minuun itseeni tulee, en välitä siitä penninkään edestä: teen sen\nkaiken teidän tähtenne. En edes kysy, onko teidän ja hänen välillänne\njotakin.\"\n\n\"Tahtoisitteko tietää?\" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen\nvaitiolon jälkeen.\n\n\"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?\" huudahti Cashel. \"Jos\nteette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen.\"\n\n\"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja\nserkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä,\nettä koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte\nvastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä.\"\n\n\"Olen iloinen siitä\", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi.\n\"Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto\nhänet vieköön!\"\n\n\"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän,\nettette kiroilisi häntä.\"\n\n\"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain\nomaa huonoa onneani.\"\n\n\"Joka ei parane siitä vähintäkään.\"\n\n\"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en\nolisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin.\"\n\n\"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli,\nsamantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi\nparempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?\"\n\n\"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma\", sanoi Cashel surullisena.\n\"Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa;\nmutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan\ntyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes\ntyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä.\"\n\n\"Tuskin mikään suotuisa tapa ottaa asiaa puheeksi\", sanoi Lydia\nlevollisesti, mutta posket jälleen punehtuvina. \"Sallikaa minun kieltää\nse ehdottomasti. Minun on puhuttava teille suoraan, herra Cashel\nByron. En tiedä, mikä te olette tai kuka te olette; ja luulen teidän\nkoettaneen pimittää minua kummassakin suhteessa --\"\n\n\"Ettekä ikinä tulekaan saamaan selville kumpaakaan, mikäli se minusta\nriippuu\", sanoi Cashel; \"niin että me olemme turkasen huonolla tiellä\nkeskinäiseen ymmärtämykseen päästäksemme.\"\n\n\"Totta\", myönsi Lydia. \"Minä en pidä salaisuuksia; enkä säilytä niitä;\nenkä kunnioita niitä. Teidän oikkunne törmää periaatettani vastaan.\"\n\n\"Te sanotte sitä oikuksi!\" sanoi Cashel suutahtaen. \"Ehkäpä luulette\nminua valepukuiseksi herttuaksi. Jos niin on, on parasta että muutatte\nmielenne. Jos teillä olisi salaisuus, jonka ilmitulo toimittaisi teidät\npotkituksi pois säädyllisestä seurasta, niin säilyttäisitte sen sangen\nvisusti. Ja huomatkaa, ei minkään oman vikanne vuoksi, vaan suorastaan\nmuiden ihmisten raukkamaisuuden ja ennakkoluuloisuuden vuoksi.\"\n\n\"On ainakin muutamia seurapiireissä tavallisia pelkoja ja\nennakkoluuloja, joihin minä en ole osallinen\", sanoi Lydia hetken\nmietittyään. \"Jos joskus saisin selville salaisuutenne, niin älkää\nliian pikaisesti päättäkö menettäneenne minun arvonantoni.\"\n\n\"Te olette juuri viimeinen ihminen maan päällä, jonka soisin saavan\nsen selville. Mutta te saatte sen kyllä selville varsin sukkelaan. Hui\nhai!\" huudahti Cashel nauraen: \"minä olen yhtä hyvin tunnettu kuin\nTrafalgarin patsas. Mutta en voi saada itseäni kertomaan sitä teille;\nja salaisuuksia vihaan yhtä paljon kuin tekin, niin että jättäkäämme\ntämä asia ja puhukaamme jostakin muusta.\"\n\n\"Olemme puhuneet jo tarpeeksi kauan. Soitto on loppunut, ja ihmiset\npalaavat pian tähän huoneeseen, kukaties kysymään minulta, mikä se\ntuntematon mies on, joka piti heille niin merkillisen puheen.\"\n\n\"Yksi sana vain. Luvatkaa minulle, ettette _te_ kysy sitä keneltäkään\n_heistä_.\"\n\n\"Luvatako teille! Ei, en voi luvata sitä.\"\n\n\"Oi Luoja!\" sanoi Cashel voihkaisten.\n\n\"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en\nsitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole\npidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On\nvain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava -- salamyhkäisyys.\nHyvästi.\"\n\nEnnenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan\nuseiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti\ntyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui\nkeikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen\nläheisyyteensä.\n\n\"Minä lähden nyt, rouva\", sanoi hän. \"Kiitos hauskasta illasta. Olen\nhyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä.\"\n\nLuonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin\nepämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei\ntavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän\nvain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui\nsiihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi\npoistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen\ntiellään, selin häneen.\n\n\"Jos sallitte, sir\", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista\nja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri\nsuuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin\nja Alicen.\n\n\"Hyvää yötä, neiti Goff\", sanoi hän. \"On ilo nähdä maaseudun ruusuja\nposkillanne.\" Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: \"Älkää\nolko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos\njoku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille,\nettä Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että\nhe olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan\npäästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla\nkantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin\nhän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on\nasia. Hyvää yötä.\"\n\nLucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen\nCashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti\najattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan\nporraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista\nkammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä\nraakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti\nkiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nAlicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä\nsuuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo\nEtelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin,\njättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana\nymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat\ntorille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä\nkauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa\nja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä\nkyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin\nkohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa\nhyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee\nnuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti,\njoka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi\nkaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta\nmääränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa,\nsillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä\nkukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui\nvalloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli\ntehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten\nsuunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet\neräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut\nalkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville,\nettä paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon\nhyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska\nporsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä\ntaistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi\nviedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen\nsivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.\n\nMutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa\nenglantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai\nedes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras\najatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa\nmaan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä\ntyötä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas\nkansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa\nelävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia,\nja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten\nluodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne\nkovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi\ntuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä\ntuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja\nepärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta,\nkun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita\nkaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan\nkaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja\nkaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka\nisä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten\nympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi\nhäntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli\nhalvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden\nvallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan\nulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan -- jonka tuhoase-varastojen\ntoivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa\nliian kirjaimellisesti -- hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta\nSiirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle,\nmiten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn\nlähtöpäiväänsä saakka.\n\nKun Lucian Webber rouva Hoskynin kutsujen jälkeisenä tiistaina oli\nkäymässä serkkunsa luona tämän asunnossa Regent's Parkissa, sanoi hän\nmuun keskustelun ohessa:\n\n\"Siirtomaahallitus on saanut aatteen. Kuningas tuntuu olevan\njonkunmoinen voimailija ja on utelias näkemään, mihin lontoolaiset\npystyvät sillä alalla. Senvuoksi pidetään hänelle suuri asekamppailu.\"\n\n\"Mikä on asekamppailu?\" sanoi Lydia. \"En ole ollut koskaan sellaisessa,\neikä nimi ilmaise muuta kuin pistintaistelua.\"\n\n\"Se on näytös, jossa esitetään miekankäyttötaitoa, sotilaallisia\ntemppuja, voimistelua ynnä muuta sellaista.\"\n\n\"Minä menen sinne\", sanoi Lydia. \"Tuletko sinä, Alice?\"\n\n\"Onko tavallista, että naiset menevät sellaisiin näytöksiin?\" kysyi\nAlice varovasti.\n\n\"Tässä tapauksessa naiset menevät nähdäkseen kuninkaan\", sanoi Lucian.\n\"Olympialainen voimisteluseura, joka on ottanut osalleen näytöksen\nsiviilipuolen ohjaamisen, odottaa kukkanäyttely-yleisöä, kuten he sitä\nnimittävät.\"\n\n\"Tuletko sinä, Lucian?\"\n\n\"Jos vain joudan. Jos en, niin pyydän loordi Worthingtonia tulemaan\nkanssanne. Hän ymmärtää sellaisia asioita paremmin kuin minä.\"\n\n\"Ottakaamme siis hänet kaikella muotoa\", sanoi Lydia.\n\n\"Minä en ymmärrä, minkätähden olet niin ihastunut loordi\nWorthingtoniin\", sanoi Alice. \"Onhan hänellä miellyttävä käytös, mutta\nmuuten hänessä ei ole mitään. Sitäpaitsi hän on niin nuori. Minä en\nvoi sietää hänen keskusteluaan. Hän on jo alkanut puhua Goodwoodin\nkilpa-ajoista.\"\n\n\"Kyllä hän vähitellen kehittyy pois liiallisesta urheiluinnostaan\",\nsanoi Lucian isällisesti.\n\n\"Niinkö!\" sanoi Lydia. \"Ja miksikä hän sitten kehittyy?\"\n\n\"Ehkä järkevämmäksi mieheksi\", sanoi Lucian häikäilemättä.\n\n\"Toivottavasti\", sanoi Lydia; \"mutta minusta on urheiluunkin innostunut\nmies parempi kuin sellainen, joka ei ole innostunut mihinkään.\"\n\n\"Paljon voidaan epäilemättä sanoa siltäkin näkökannalta. Mutta\neihän loordi Worthingtonin välttämättä tarvitse tuhlata tarmoaan\nhevos-urheiluun. Et kaiketi pitäne poliittista elämää, johon\nhän asemansa puolesta soveltuisi erikoisesti, arvottomana hänen\nharrastukselleen?\"\n\n\"Puoluepeli on epäilemättä sekä jännittävää että huvittavaa. Mutta onko\nse parempaa kuin hevosurheilu? Kilparatsastajat ja hevosten-opettajat\nainakin tuntevat tehtävänsä, kun taas parlamentin jäsenet eivät tunne.\nOnko hauskaa istua penkillä -- vaikkapa sitten ministeripenkilläkin\n-- kuuntelemassa amatööriväittelyä kysymyksistä, jotka on jo sata\nvuotta sitten ratkaistu kaikkien niiden tyydytykseksi, jotka ovat niitä\nvakavasti tutkineet?\"\n\n\"Sinä et ymmärrä hallituksen velvollisuuksia, Lydia. Sinä et koskaan\nkajoa tähän asiaan lujittamatta sitä mielipidettäni, että naiset ovat\nluonnostaan kykenemättömät sitä käsittämään.\"\n\n\"Sinulle on luonnollista ajatella niin, Lucian. Alahuone on sinulle\nolemassaolon päämaali. Minulle se on vain kokoelma vajaa-tietoisia\nherroja, jotka ovat paturoineet joka asian, mihin ikinä ovat ryhtyneet,\nensimmäisestä verotuskomiteasta viimeiseen maalakiin asti, ja jotka\njulkeasti väittävät, että minä en ole kyllin hyvä istumaan heidän\nseurassaan.\"\n\n\"Lydia\", sanoi Lucian kiusaantuneena, \"sinä tiedät, että minä\nkunnioitan naisia heidän omassa toimintapiirissään --\"\n\n\"Anna heille sitten toinenkin toimintapiiri, niin ehkä he ansaitsevat\nkunnioituksesi siinäkin. Minun täytyy ikäväkseni sanoa, että miehet\n_heidän_ toimintapiirissään eivät ole voittaneet kunnioitustani.\nKylliksi kuitenkin siitä tällä kertaa. Minun on järjestettävä joitakin\nasioita, ennenkuin menen ulos. Ne ovat tärkeydeltään kiireellisempiä\nkuin suopean vanhoillisen käännyttäminen vastahakoiseksi naisten\näänioikeuden kannattajaksi. Suo anteeksi, että poistun viideksi\nminuutiksi.\"\n\nHän lähti huoneesta. Lucian istuutui ja suuntasi huomionsa Aliceen,\njolla oli vielä senverran jäljellä hermostuneisuuttaan, että hän\nsuoristi olkapäänsä ja näytti juhlalliselta. Mutta Lucianilla ei ollut\nmitään sitä vastaan: pieni jäykkyys käytöksessä miellytti hänen makuaan.\n\n\"Toivon\", lausui Lucian, \"ettei serkkuni ole onnistunut saada teitä\nomaksumaan omituisia mielipiteitään.\"\n\n\"Ei\", sanoi Alice. \"Tietysti on hänen oma asemansa poikkeuksellinen.\nHän on niin ihmeellisen monipuolisesti sivistynyt! Yleensä olen sitä\nmieltä, ettei naisilla pitäisi olla mielipiteitä. Onhan kyllä sellaisia\nvakaumuksia, jotka jokainen sivistynyt nainen tunnustaa omikseen:\ntiedämme, esimerkiksi, että roomalaiskatolisuus on väärää. Mutta sitä\nvoi tuskin kutsua mielipiteeksi: olisihan jumalatontakin tehdä niin,\nkoska se on yksi korkeimpia totuuksia. Tarkoitan sitä, että naisten ei\npitäisi ruveta valtiollisiksi agitaattoreiksi.\"\n\n\"Ymmärrän teidät ja olen aivan samaa mieltä kanssanne. Lydian asema on,\nkuten sanoitte, poikkeuksellinen. Hän on elänyt niin paljon ulkomailla,\nja hänen isänsä oli hyvin omituinen mies. Selväjärkisimmätkin ihmiset\nsaavat, joutuessaan pois englantilaisen elämän ja ajatustavan\nsuoranaisen vaikutuksen alta, merkillisiä ennakkoluuloja. On miltei\nvalitettavaa, että sellainen mielenlujuus ja tiedon laajuus saavat\nlujituksekseen sen vaarallisen riippumattomuuden, jonka rikkaus\ntuottaa. Sen laatuiset edut tuovat mukanaan velvollisuuksia sitä\nluokkaa kohtaan, joka on ne luonut -- velvollisuuksia, joille Lydia ei\nainoastaan ole välinpitämätön, vaan kerrassaan vihamielinenkin.\"\n\n\"Minä en koskaan puutu hänen mielipiteisiinsä näistä asioista. Olen\nliian tietämätön ymmärtääkseni niitä. Mutta neiti Carew'n aulius\nminua kohtaan on ollut verraton. Eikä hän näytä tietävänkään olevansa\njalomielinen. Olen hänelle velkaa enemmän kuin voin koskaan maksaa.\"\n\n\"Ainakaan\", lisäsi Alice itsekseen, \"en ole kiittämätön.\"\n\nNeiti Carew ilmestyi nyt jälleen puettuna pitkään harmaaseen viittaan\nja yksinkertaiseen majavannahkahattuun, käsissään kirjoitustarpeita\nsisältävä käärö.\n\n\"Menen British Museumiin lukemaan\", sanoi hän.\n\n\"Jalanko! -- yksinkö!\" sanoi Lucian katsellen hänen pukuaan.\n\n\"Niin. Jos estätte minut kävelemästä, niin riistätte terveyteni. Jos\nestätte minut menemästä yksin minne haluan ja milloin haluan, niin\nriistätte vapauteni -- revitte Magna Chartan, niin sanoakseni. Mutta\nen tahdo välttämättä olla yksin tällä kertaa. Jos sinä voit palata\nvirastoosi Regent's Parkin ja Gover-kadun kautta menettämättä liiaksi\naikaa, niin olen iloinen seurastasi.\"\n\nLucian tukahdutti säädyllisesti lähtöintonsa katsomalla kelloonsa ja\nollen miettivinään velvoituksiaan. Lopputuloksena hän sanoi olevansa\nonnellinen saadessaan saattaa häntä.\n\nOli kaunis kesäinen iltapäivä, ja puistossa oli paljon väkeä.\nLuciania alkoi pian kiusata se huomio, jota hänen serkkunsa herätti.\nHuolimatta mustasta majavannahasta loisti hänen tukkansa kuin\ntuli päivänpaisteessa. Naiset tuijottivat häneen vastenmielisellä\nuteliaisuudella ja ohi päästyään kääntyivät tarkastamaan hänen pukuaan.\nMiehet turvautuivat erilaisiin verukkeihin voidakseen tyydyttävästi\nkatsella häntä, ilmaisematta töykeästi tarkoitustaan. Jotkut typerät\nnuorukaiset töllöttivät suu auki, ja jotkut hävyttömät hymyilivät.\nLucian olisi ilomielin potkaissut heitä kaikkia ilman erotusta.\nHän esitti, että he poikkeaisivat polulta ja oikaisisivat nurmikon\npoikki. Kun he astuivat pois puiden varjosta, oli hänellä epämääräinen\nvaikutelma, että ilman suloisuus ja puiston kauneus tekivät tilaisuuden\nromanttiseksi, ja että ne sanat, joilla hän toivoi luovansa serkkunsa\nja itsensä väliset suhteet rakkaammiksi ja läheisemmiksi, sopisi\nhyvin lausua siinä tilaisuudessa. Mutta hän alkoi heti puhua, vasten\ntahtoaan, yleisten puistojen ylläpidon kustannuksista, joista hänellä\nsattui olemaan virallisia yksityiskohtaisia tietoja. Lydia, jonka\nmielenkiinnon kaikenlaiset tosiasiat saivat kerkeästi vireille, piti\naihetta varsin mukiinmenevänä tilapäiseksi iltapäiväkeskusteluksi\nja pitkitti sitä, kunnes he ehtivät yli nurmikon ja tulivat Euston\nRoadille, missä liikenteen pauhu vaiensi heidät joksikin aikaa.\nPäästyään melusta Gower-kadun arvokkaaseen hiljaisuuteen lausui Lucian\näkkiä:\n\n\"Yksi niitä haittoja, joita suuri rikkaus naisen käsissä tuo\nmukanaan, on se, että hän tuskin voi tuntea olevansa varma --\" Tässä\nhänen ajatuksensa äkkiä karkasivat. Hän pysähtyi, mutta säilytti\nrauhallisuutensa niin hyvin, että näytti siltä kuin hän olisi esittänyt\ntäydellisen lauseen ja ollut täysin tyytyväinen siihen.\n\n\"Tarkoitatko, ettei hän voi koskaan tuntea olevansa varma oikeudestaan\nrikkauksiensa omistamiseen? Se vaivasi minuakin ennen, mutta ei enää.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi Lucian. \"Tarkoitin ystäviesi epäitsekkyyttä.\"\n\n\"Sekään ei vaivaa minua. Ehdottoman epäitsekkäitä ystäviä en etsikään,\nkoska löytäisin niitä vain idioottien tai unissakulkijoiden joukosta.\nMitä taas niihin tulee, joiden itsekkyyden laatu on alhaista, eivät he\nosaa salata vaikuttimiaan minulta. Muuten en ole niin järjetön, että\npanisin pahakseni, jos rikkaudelleni omistetaankin erikoista huomiota\nystävyyteni arvoa määriteltäessä.\"\n\n\"Etkö usko sellaisia henkilöitä olevan olemassa, jotka pitäisivät\nsinusta aivan yhtä paljon, vaikka olisit köyhäkin?\"\n\n\"Sellaiset henkilöt toivoisivat minun tulevan köyhäksi, saattaakseen\nminut lähemmäksi itseään; ja siitä minä en heitä kiittäisi. Minä panen\nsuuren arvon sille kunnioitukselle, jota rikkauteni herättää, Lucian.\nSe on ainoa vastapaino sen herättämälle kateudelle.\"\n\n\"Siis sinä kieltäytyisit uskomasta kenenkään miehen epäitsekkyyteen,\njoka -- joka --\"\n\n\"Joka tahtoisi mennä kanssani naimisiin? Päinvastoin: olisin viimeinen\nhenkilö uskomaan, että joku mies voisi pitää enemmän rahoistani kuin\nminusta. Jos hän olisi riippumaton ja ilmeisesti kyvykäs pitämään\npaikkansa maailmassa ilman minun apuani, halveksisin häntä, jos hän\nepäröisi lähestyä minua väärän tulkinnan pelosta. En luule, että mies\non koskaan täysin kunniallinen, jollei hän pysty voittamaan sellaista\npelkoa. Mutta jos hänellä ei olisi ammattia eikä rahoja eikä mitään\nmuuta tarkoitusta kuin elää minun kustannuksellani, silloin pitäisin\nhäntä seikkailijana ja kohtelisin häntä myös sellaisena -- paitsi jos\nrakastuisin häneen.\"\n\n\"Paitsi jos rakastuisit häneen?\"\n\n\"Se -- olettaen, että sellaista todella tapahtuu -- voisi vaikuttaa\nerotuksen tunteissani, muttei käytöksessäni. En menisi naimisiin\nseikkailijan kanssa missään olosuhteissa. Harhaan-osuneesta intohimosta\nvoisin parantua, mutten huonosta aviomiehestä.\"\n\nLucian oli vaiti; hän käveli pitkin, epäsäännöllisin askelin, tähystäen\ntuimasti katukivitykseen, ikäänkuin se olisi ollut vaikea ongelma, ja\nsilloin tällöin tönäisten sitä kepillään. Vihdoin hän katsahti ylös ja\nsanoi:\n\n\"Viitsisitkö pitentää hiukan kävelyämme kulkemalla kanssani\nBedford-puistikon ympäri? Minulla on jotakin erityistä sanottavaa.\"\n\nLydia kääntyi ja mukautui hänen pyyntöönsä sanaakaan virkkamatta; ja he\nolivat kulkeneet puistikon toi sen laidan pituuden, ennenkuin Lucian\njälleen avasi suunsa.\n\n\"Kun tarkemmin ajattelen, Lydia, ei tämä ole sovelias aika eikä paikka\ntärkeille ilmoituksille. Suo anteeksi, että sain sinut poikkeamaan\ntieltäsi tyhjän vuoksi.\"\n\n\"Tästä en pidä, Lucian. Tärkeät ilmoitukset turmelevat -- tässä\ntapauksessa -- hyvän käytöksen. Jos aikomasi lausunto on järkevä,\non nykyhetki sille yhtä hyvä aika ja Bedford-puistikko yhtä hyvä\npaikka, kuin mitä luultavasti vastakaan voit löytää. Jos ei se ole,\nniin tunnusta, että olet päättänyt jättää sen sanomatta. Mutta\nälä lykkää sitä toistaiseksi. Vaiteliaisuus on aina erehdys --\nministeripenkilläkin. Ja se on kaksinkertainen erehdys juuri minuun\nnähden, sillä minulla on sitä kohtaan luontainen vastenmielisyys.\"\n\n\"Niin\", sanoi Lucian hätäisesti; \"mutta suo minulle vielä hetkinen --\nkunnes tuo poliisi on mennyt ohi.\"\n\nPoliisi astuskeli huolettomana ohi, iskien katukivitystä koroillaan ja\nräpsien kämmentään valkoisella hansikkaalla.\n\n\"Asia on niin, Lydia, että -- Minun on kovin vaikea --\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" sanoi Lydia, odotettuaan turhaan lähempiä\nselityksiä. \"Olet keskeyttänyt kahdesti.\" Oltiin hetkinen vaiti. Sitten\nLydia katsahti Lucianiin nopeasti ja lisäsi epäuskoisena: \"Aiotko mennä\nnaimisiin? Sekö on tuo salaisuus, joka sitoo harjaantuneen kielesi?\"\n\n\"Vain siinä tapauksessa, että sinäkin otat osaa toimitukseen.\"\n\n\"Hyvin ritarillista, ja vieläpä hiukan humorististakin, joka on minulle\nuusi kokemus sinuun nähden. Mutta mitä sinulla on sanottavana minulle,\nLucian? Suoraan sanoen alkaa epäröimisesi käydä naurettavaksi.\"\n\n\"Et ole todellakaan tehnyt asiaani helpommaksi esittää, Lydia. Ehkä\nsinulla onkin naisellinen aavistus tarkoituksestani ja sinä tahdot\ntahallasi peloittaa minua.\"\n\n\"En vähintäkään. Minä en ole etevä aavistuksissa, naisellisissa enempää\nkuin muissakaan. Toden totta, jollet nyt heti sano sanottavaasi, niin\nkäännyn ja riennän museoon.\"\n\n\"En voi löytää soveliasta ilmaisumuotoa\", sanoi Lucian tuskallisen\nhämmentyneenä. \"Olen varma, ettet tahdo olettaa mitään alhaisia\nvaikuttimia minun -- no, olkoon, lausunnolleni, vaikka sana tuntuukin\ntyperältä. Käsitän liiankin hyvin, että, tavalliselta kannalta katsoen,\non olemassa varsin vähän mitään, mikä houkuttelisi sinua liittymään\nminuun. Kuitenkin --\"\n\nNopea muutos Lydian kasvoissa ilmaisi Lucianille, että hän oli sanonut\ntarpeeksi. \"En ollut ajatellut tätä\", virkkoi Lydia vaitiolon jälkeen,\njoka Lucianista tuntui pitkältä. \"Huomiomme ovat niin merkityksettömiä,\nennenkuin olemme saaneet langan, mihin voimme ne pujottaa! Sinun on\nmietittävä tarkemmin tätä asiaa, Lucian. Se suhde, joka nyt on meidän\nvälillämme, on paras, minkä luonteittemme erilaisuus voi sallia.\nMinkätähden haluat muuttaa sitä?\"\n\n\"Koska tahtoisin tehdä sen läheisemmäksi ja pysyvämmäksi. En tahdo\nmuuttaa sitä muussa suhteessa.\"\n\n\"Esittämäsi toimintatapa merkitsisi sille melkoista tuhoutumisen\nvaaraa\", sanoi Lydia malttavaisesti. \"Me emme voisi menestyä yhdessä.\nMeidän välillämme on mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka merkitsevät\nperiaatteiden eroavaisuuksia.\"\n\n\"Varmaan et nyt puhu vakavissasi. Mielipiteitäsi, tai käsityksiäsi,\nei mikään valtiollinen puolue Englannissa aja, joten ne ovat\nkäytännöllisesti katsoen tehottomia eivätkä voi törmätä yhteen\nminun mielipiteitteni kanssa. Ja sellaiset eroavaisuudet eivät ole\npersoonallisia asioita.\"\n\n\"Sellainen puolue saattaisi muodostua viikko naimisiinmenomme jälkeen\n-- ja tuleekin, luulen, muodostumaan ainakin paljon ennen kuolemaamme.\nSiinä tapauksessa pelkään mielipiteidemme eroavaisuuksien käyvän hyvin\npersoonallisiksi asioiksi.\"\n\nLucian alkoi kävellä nopeammin vastatessaan: \"On liian järjetöntä\nasettaa sitä, mitä kutsut mielipiteiksesi, vakavaksi esteeksi\nvälillemme. Sinulla ei ole mitään mielipiteitä, Lydia. Noita\nepäkäytännöllisiä päähänpistoja, joita sinua huvittaa tuoda julki, ei\nEnglannissa tunnusteta täysijärkisiksi valtiollisiksi vakaumuksiksi.\"\nLydia ei vastannut tähän. Hän odotti jonkun aikaa miettiväisen\näänettömänä ja virkkoi sitten:\n\n\"Minkätähden et mene naimisiin Alice Goffin kanssa?\"\n\n\"Oh, hirteen Alice Goff!\"\n\n\"On niin helppo saada esille mies pintakiillon alta rouhaisemalla\nhänen tunteitaan\", sanoi Lydia nauraen. \"Mutta minä puhuin tosissani,\nLucian. Alice on tarmokas, kunnianhimoinen ja järkkymättömän nuhteeton\nperiaatteellisissa kysymyksissä. Uskon, että hän antaisi sinulle\nvakavaa apua virkaurasi joka askeleella. Sitäpaitsi hänessä on\nruumiillista rotevuutta. Oppinut luokkamme on sellaisen lisäyksen\ntarpeessa.\"\n\n\"Monet kiitokset vihjauksestasi; mutta minua ei satu haluttamaan mennä\nnaimisiin neiti Goffin kanssa.\"\n\n\"Minä kehoitan sinua ajattelemaan sitä. Sinulla ei ole ollut vielä\naikaa uusien suunnitelmien muodostamiseen.\"\n\n\"Uusien suunnitelmien! Sinä siis ehdottomasti hylkäät minut --\nhetkeäkään miettimättä?\"\n\n\"Ehdottomasti, Lucian. Eikö vaistosikin varoita sinua, että olisi\nerehdys mennä naimisiin minun kanssani?\"\n\n\"Ei, en voi sanoa sen tekevän sitä.\"\n\n\"Luota sitten minun vaistooni, joka ei asetu millekään epävarmalle\nkannalle tässä kysymyksessä, kuten mielilehtiesi on tapana sanoa.\"\n\n\"Se on tunnekysymys\", sanoi Lucian väkinäisellä äänellä.\n\n\"Onko?\" vastasi Lydia vilkkaasti. \"Sinä olet tuottanut minulle\njonkunmoisen yllätyksen, Lucian. En ole koskaan havainnut käytöksessäsi\nmitään rakastavaisen ailahduksia.\"\n\n\"Ja sinä olet tuottanut minulle hyvin epämieluisan yllätyksen, Lydia.\nMinusta tuntuu nyt, ettei minulla koskaan ole ollut paljon menestyksen\ntoivoa; mutta luulin kuitenkin, että harhaluulojeni poistaminen\ntapahtuisi lempeällä tavalla.\"\n\n\"Olenko ollut tyly?\"\n\n\"En valita.\"\n\n\"Se johtui onnettomuudesta, Lucian, ei ilkeydestä. Sitäpaitsi nuo\nhienostelut, joilla ystävykset koettavat säästää toistensa tunteita,\novat pikkumaisia epäsuoruuksia. Minä suhtaudun sinuun suorasti.\nTahtoisitko, että olisin toisenlainen?\"\n\n\"Tietysti en. Minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut.\"\n\n\"Ei vähintäkään. Lisää nyt vielä tuohon muodolliseen myönnytykseen\nvilpitön vakuutus, että et _ole_ loukkaantunut.\"\n\n\"Vakuutan sinulle, etten ole\", sanoi Lucian alakuloisen alistuvasti.\n\nHe olivat tällöin saapuneet Charlotte-kadulle, ja Lydia lopetti\nselvittelyn sanattomasti kääntymällä Museoon päin ja alkamalla\npuhua yhdentekevistä aiheista. Russell-kadun kulmassa Lucian nousi\najurinrattaille ja ajoi pois ilmaisten masentuneena kiitoksensa hymystä\nja kädenhuiskutuksesta, joilla Lydia koetti häntä lohduttaa. Lydia\nmeni sitten kansalliskirjastoon, missä hän unohti Lucianin. Kosinnan\njärkyttävä vaikutus oli vielä ilmenemättä, mutta toistaiseksi hän ei\nsitä tuntenut, vaan työskenteli uutterasti, kunnes kirjasto suljettiin\nja hänen oli lähdettävä. Koska hän oli istunut useita tunteja ja päivä\noli vielä valoisa, ei hän ottanut ajuria eikä edes kävellyt suoraan\nkotiin. Hän oli kuullut eräästä Sohossa olevasta kirjakauppiaasta,\njolla oli myytävänä eräs harvinainen teos, jota hän halusi; ja hänen\nmieleensä johtui, että nyt oli hyvä tilaisuus lähteä etsimään tuota\nkirjakauppiasta. Asianlaita oli kuitenkin niin, että Länsi-Euroopassa\ntuskin oli yhtään pääkaupunkia, jota hän ei olisi tuntenut paremmin\nkuin Lontoota. Hän eksyi pian kapeiden katujen sokkeloon, joiden\nvarrella olevat aikoinaan hienot asumukset olivat jo ammoin muutetut\npieniksi myymälöiksi tai vuokrakasarmeiksi ja alkoivat nyt vuorostaan\njoutua suurten liiketalojen hiljaa mutta varmasti etenevän valloituksen\nuhreiksi. Kuitenkaan ei liike-elämän tuoksina rikkonut omituista Sohon\nhiljaisuutta. Myymälöiden kaupanteko ei näyttänyt juuri vilkkaalta;\nisot tukkuliikkeet pidättivät toimeliaisuutensa seinien sisäpuolella;\nne harvat konttoristit, liikemiehet ja varastonhoitajat, joita näkyi\nulkoisalla, olivat näköjään pikemminkin aikeissa pistäytyä läheisiin\nkapakoihin kuin tärkeitä asioita toimittamassa. Mutta paikalla vilisi\nlaumoittain lapsia, jotka parveilivat, sirittivät ja pyrähtelivät kuin\nvarpuset, ollen vastuksina aikaihmisille ja tehden huolella rakennetut\nkaupan tyyssijat leikkitantereekseen.\n\nLydia huomasi erään pienen pojan katselevan kaihokkaasti makeismyymälän\nikkunaan, ilmeisesti kipeästi rahan tarpeessa. Hän ehdotti pojalle,\nettä tämä opastaisi hänet takaisin sen seudun valtakadulle.\nPoika suostui tarjoukseen ahnaasti ja johti hänet kohta sinne\nLexington-kadun kautta. Lydia kiitti häntä ja antoi hänelle pienimmän\nrahan kukkarostaan, mikä sattui olemaan shillinki. Riemastuen\nsellaisen omaisuuden saannista päästi poika kimakan kirkunan ja\nsyöksyi pois näyttääkseen rahaa eräälle poikaparvelle, joka oli\njuuri juossut näkyviin kapakan kulman takaa. Kiireessään hän törmäsi\npäistikkaa erääseen kapakan edustalla tavallisista seisoskelijoista,\nvankkarakenteiseen nuoreen mieheen, joka kirosi häntä kiukkuisesti.\nPoika vastasi kiihkeästi ja alkoi sitten, yhteentörmäyksen\naiheuttamasta kivusta, itkeä. Kun Lydia tuli paikalle, seisoi lapsi\nvetistellen juuri hänen tiellään, ja hän taputti sitä säälivästi\npäähän ja kehoitti muistamaan sitä paljoa rahaa, joka hänellä oli\nkulutettavana. Lapsi näytti tulevan lohdutetuksi ja pyyhki silmiään\nrystysillään äänettömänä; mutta mies, joka, saatuaan karkean töytäyksen\nnivusiinsa, närkästyi Lydian epäoikeudenmukaisuutta, kun hän soi\nmyötätuntonsa päällekarkaajalle eikä hänelle, jolle se oikeuden mukaan\nolisi kuulunut, käveli uhkaavasti Lydian eteen ja kysyi karkeasti\nkiroten, oliko _hän_ tehnyt jotakin pojalle. Ja kun hän pidättyi\nkohdistamasta mitään mainesanaa Lydiaan, uskoi hän rehellisesti\ntehneensä kunniaa Lydian sukupuolelle ja persoonallisille suloille\nosoittamalla esiintymisessään vaikuttavan yhdistelmän ritarillisuutta\nja miehekästä kiivautta. Lydia ei tuota ritarillisuutta tajunnut, vaan\nperäytyi ja astui ajotielle päästäkseen hänen ohitseen. Harmistuneena\ntästä välinpitämättömyyden yrityksestä asettui mies uudelleen hänen\ntielleen ja toisti kysymyksensä entistä tuikeammin, kun samassa\näkillinen töytäys sydänalaan sai hänet tuntemaan ankaraa sisällistä\nkipua, horjuttaen samalla hänen tasapainonsa niin kovakouraisesti, että\nhän oli vähällä kaatua jalkakäytävän reunakiveen. Päästyään jälleen\njaloilleen hän näki edessään keikarimaisesti puetun nuoren miehen, joka\npuhutteli häntä näin sanoen:\n\n\"Silläkö tavalla naista puhutellaan, häh? Eikö katu ole kyllin leveä\nkahdelle. Eikö teillä ole ihmistapoja?\"\n\n\"Ja kukas te olette, ja mihin te töykitte kyynärpäätänne?\" sanoi mies,\npäästäen ylivoimaisen sadatuksen.\n\n\"No, no\", sanoi Cashel Byron varoittavasti. \"Teidän on paras pitää\nsiivoa suuta, jos haluatte säilyttää hampaanne siinä. Älkää huoliko\nsiitä, kuka olen.\"\n\nLydia, nähdessään riidankahinan olevan syntymässä ja huolestuneena\nmiehen uhkaavasta näöstä, päätti järkevästi kiiruhtaa pois ja lähettää\npoliisin Cashelin avuksi. Mutta kääntyessään hän huomasi väkijoukon\njo kerääntyneen ympärille, sulkien hänet sisäpiiri-katselijaksi\nkahnaukselle, josta lupasi sukeutua katutappelu. Hänen huomionsa\npalautti kiistelijöihin hänen äskeisen ahdistajansa voimakas\nsisunpurkaus. Cashel näytti huolestuneelta, sillä hän peräytyi askeleen\npiittaamatta takana olevien varpaista ja huudahti, torjuen toisen pois\nkämmenellään:\n\n\"Jättäkää nyt minut rauhaan. Minä en halua olla kanssanne juttusilla.\nMenkää pois läheltäni, kuuletteko.\"\n\n\"Ette halua olla kanssani juttusilla! Vai niin, ja minkätähden? Koska\nteissä ei ole siihen miestä tarpeeksi. Mitä se merkitsee, että tulette\ntöykkäämään kyynärpäänne toisen leipälaukkuun ja sitten haluatte\nluikkia tiehenne? Luulitteko, että pelkäisin teidän samettitakkianne?\"\n\n\"No hyvä\", sanoi Cashel rauhaarakentavasti; \"sanokaamme, ettei minussa\nole teille miestä tarpeeksi. Niin että se asia on selvä. Oletteko\ntyytyväinen?\"\n\nMutta suuresti pöyhistyneenä julisti toinen monin kirouksin repivänsä\nCashelin maksan maalle ja vieläpä, jos hän niin halusi, Lydiankin,\njosta hän käytti raakaa mainesanaa. Väkijoukko hurrasi ja kehoitti\nhäntä \"käymään päälle\". Cashel sanoi silloin jurosti:\n\n\"Hyvä on. Mutta älkää koettako väittää jälkeenpäin, että minä pakotin\nteidät riitaan. Ja nyt\", lisäsi hän kolkolla äänensävyllä, mikä sai\nLydian värisemään ja siirsi hänen pelkonsa Cashelin vastustajan\npuolelle, \"minä panen teidät toivomaan, että olisitte purrut kielenne\npoikki, ennenkuin sanoitte tuon äskeisen sananne. Niin että varokaa\nitsenne.\"\n\n\"Oh, kyllä varon itseni\", sanoi mies uhmaten. \"Kätenne koholle!\"\n\nCashel katseli vastustajansa asentoa sanomattoman pilkallisena. \"Te\ntulette tietämään, milloin käteni ovat koholla, kun tunnette katukivet\nhartioissanne\", sanoi hän. \"Parasta että pidätte takin päällänne, niin\nkaadutte pehmeämmin.\"\n\nMies ilmaisi hylkäävänsä tämän neuvon alkamalla riisua takkiaan\ntarmokkaasti. Nimetön väristys kävi läpi väkijoukon. Ne, jotka olivat\nhuonoilla paikoilla, painautuivat eteenpäin; ja ne, jotka muodostivat\nsisäpiirin, painautuivat taaksepäin jättääkseen sijaa ottelijoille.\nLydia, jolla oli haluttu paikka lähellä Cashelia, toivoi tulevansa\nsysätyksi ulos tungoksesta, sillä hän alkoi tuntea heikkoutta ja\npahoinvointia. Mutta eräs komea teurastaja, joka oli saanut paikan\nhänen vieressään, katsoi hänellä olevan oikeuden kunniapaikkaan\neturivissä ja kehoitti häntä olemaan pelkäämättä. Hänen puhuessaan\nnäytti kasvojen joukko Lydian edessä äkkiä huojuvan. Pelastuakseen\nkaatumasta hän pisti käsivartensa teurastajan kainaloon, ja tämä hyvin\nmielissään veti hänet lähelleen ja tuki häntä tehokkaasti. Hänen\ntukensa oli tervetullut, koska se oli tarpeen.\n\nSillävälin Cashel seisoi liikkumatonna, tarkaten järkkymättömän\nhalveksivana vastustajansa liikkeitä, kun tämä kääri ylös haalistuneita\npaidanhihojaan väkijoukon huudellessa rohkaisevasti: \"Käy päälle,\nTeddy\", \"Anna hänelle köniin, Teddy\", ynnä muita vielä täsmällisempiä\nkehoituksia. Mutta Teddyn luonto alkoi jäähtyä: hän läheni aavistaen\nkäyvänsä turmiotaan kohti. Hän ei uskaltanut syöksyä vihollisensa\nkimppuun, jonka katse näytti oivaltavan hänen kyvyttömyytensä. Kun\nhän vihdoinkin rohkaistui iskemään, ei lyönti ylettynyt, minkä Cashel\nilmeisesti tiesi edeltäpäin, sillä hän ei liikahtanutkaan. Kuului\nnaurua ja kärsimätöntä mutinaa väkijoukosta.\n\n\"Odotatteko pollarin tulevan teitä erottamaan?\" huusi teurastaja.\n\"Tulkaa ulos nurkastanne ja käykää toimeen, kuuletteko?\"\n\nTämä muistutus, että poliisi voisi riistää häneltä saaliinsa, näytti\nsaavan Cashelin liikkeelle. Hän astui askeleen eteenpäin. Väkijoukon\njännitys kohosi huippuunsa, ja eräs pieni mies lähellä Lydiaa teki\nhurjan ilmahypyn ja kirkaisi: \"Käy päälle, Cashel Byron.\"\n\nNämä sanat kuullessaan Teddy suorastaan tyrmistyi kauhusta. Hänen\nkätensä vaipuivat nopeasti alas ja surkea vihertävä kalpeus valahti\nhänen poskilleen. \"Se ei ole oikeudenmukaista\", huudahti hän,\nperäytyen niin pitkälle kuin pääsi: \"Minä antaudun. Antakaa olla,\nmestari: te olette liian etevä minulle.\" Mutta julma väkijoukko työnsi\nhäntä ivaten Cashelia kohti, joka läheni säälimättä. Teddy lankesi\npolvilleen. \"Mitäpä ihminen voi sanoa enempää, kuin että hän on saanut\ntarpeekseen?\" rukoili hän. \"Olkaa englantilainen, mestari, älkääkä\nlyökö miestä silloin kuin hän on maassa.\"\n\n\"Maassa!\" sanoi Cashel. \"Kuinka kauan pysytte maassa, jos minä\ntahdon että nousette ylös?\" Ja liittäen toiminnan sanoihinsa hän\ntarttui Teddyyn vasemmalla kädellään, nosti hänet jaloilleen, heitti\nhänet avuttomaan asentoon polvelleen ja kohotti oikean nyrkkinsä\nkuin moukarin hänen ylöspäin kääntyneiden kasvojensa yläpuolelle.\n\"Nyt\", sanoi hän, \"te ette ole maassa. Mitä teillä on sanomista\npuolustukseksenne, ennenkuin lyön naamanne alas kurkustanne?\"\n\n\"Älkää tehkö sitä, mestari\", huohotti Teddy. \"En tarkoittanut mitään\npahaa. Mistä minä tiesin, että tuo nuori nainen oli teidän heilanne?\"\nTässä hän rimpuili vähän, ja hänen kasvonsa kävivät tummemman\nvärisiksi. \"Päästäkää, mestari\", huusi hän ölisten. \"Te tukehdutatte\nminut.\"\n\n\"Pyydän, päästäkää hänet\", sanoi Lydia, irtautuen teurastajasta ja\ntarttuen Cashelin käsivarteen.\n\nHätkähtäen Cashel päästi otteensa, ja Teddy kierähti maahan. Hän käveli\npois työntäen käsiään hihoihinsa ja uhmaten häpeäänsä tunteettomalla\nirvistyksellä. Cashel tarjosi mitään puhumatta Lydialle käsivartensa,\nja Lydia, ymmärtäen itselleen parhaaksi päästä poistumaan paikalta niin\nvähin sanoin kuin mahdollista, otti sen vastaan ja sitten kääntyi ja\nkiitti teurastajaa, joka punastui ja kävi sanattomaksi. Pieni mies,\njonka huudahdus oli keskeyttänyt tappelun, heilutti nyt hattuaan\nhuutaen:\n\n\"Brittiläinen leijona eläköön! Kolminkertainen hurraa Cashel Byronille!\"\n\nCashel käännähti häneen päin ja sanoi: \"Älkää käytelkö niin vapaasti\ntoisten ihmisten nimiä, muuten voitte joutua itse ikävyyksiin.\"\n\nPieni mies peräytyi kiireesti, mutta väkijoukko vastasi kehoitukseen\nkolmella hurraa-huudolla, kun Cashel, Lydia käsipuolessaan, poistui\nkujannetta myöten, jonka muodostivat epäiltävä-maineisen näköiset\ntytöt, Teddyn luokkaan kuuluvat juipit, valkoesiliinaiset puotilaiset,\njotka olivat poistuneet tiskiensä takaa nähdäkseen tappelun, ynnä\nmuutamat kalpeat konttoristit, jotka katselivat kunnioittavasti\nnyrkkitaistelijaa ja ihmetellen hänen seuralaisensa hienoa näköä. Heitä\nsaattoi kaksoisjono pieniä ryysylurjuksia, jotka, katse vakavasti\nkiinnitettynä Casheliin, kävelivät jalkakäytävillä, Cashelin johtaessa\nLydiaa kapean kadun keskustaa pitkin. Ei yksikään heistä heittänyt\nkipakkaa tai päästänyt huutoa. Tähystäen hellittämättä sankariaan he\ntepsuttivat eteenpäin, törmäten yhteen jokaisen tielleen sattuvan\nesineen kanssa. Vihdoin Cashel seisahtui. Pojatkin seisahtuivat heti\npaikalla. Hän otti joitakin kuparirahoja taskustaan, kalisti niitä\nkädessään ja puhutteli heitä.\n\n\"Pojat.\" Kuolonhiljaisuus. \"Tiedättekö, mitä minun on tehtävä\npysyäkseni voimissani?\" Tähän saakka järkähtämättömät katseet vilhuivat\nlevottomasti. \"Minun on syötävä pieni poika joka ilta ennen maatapanoa.\nNyt en ole vielä varsin päättänyt, kuka teistä olisi parhaiten\nmakuuni; mutta jos yksikään tulee askeleenkaan kauemmaksi, niin syön\n_hänet_. Niin että mars matkaanne.\" Ja hän viskasi rahat melkoisen\nmatkan päähän. Syntyi huuto ja rynnäkkö, ja Cashel ja Lydia jatkoivat\nmatkaansa ilman saattajia.\n\nLydia oli käyttänyt poikien karkoitusta hyväkseen irtautuakseen\nCashelin käsivarresta. Hän virkkoi nyt, puhutellen Cashelia ensi kertaa\nsen jälkeen kuin hän oli lausunut sanansa Teddyn puolesta:\n\n\"Olen pahoillani, että olen tuottanut teille niin paljon vaivaa, herra\nCashel Byron. Kiitän teitä siitä, että puutuitte asiaan suojellaksenne\nminua; mutta minä en ollut missään todellisessa vaarassa. Olisin\nkernaasti sietänyt joitakin raakoja sanoja välttääkseni häiriötä.\"\n\n\"Kas niin!\" huudahti Cashel. \"Tiesinhän sen. Te soisitte mieluummin,\nettä olisin pitänyt huolta omista asioistani enkä puuttunut juttuun.\nTe olette pahoillanne sen mies-paran puolesta, jota pitelin niin\nkovakouraisesti: ettekö olekin? Se on niin kauttaaltaan naisen\ntapaista.\"\n\n\"Enhän ole sanonut mitään tuollaista.\"\n\n\"No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään\nnautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi:\nenhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt\nteidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi\ntullut pysyä rauhassa.\"\n\n\"Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te\nnäytitte putoavan kuin pilvistä.\"\n\n\"Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta\npuheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?\"\n\n\"Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla\nte niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata\nkäsiänne kuristamalla häntä?\"\n\n\"Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi.\"\n\n\"Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi\nnimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?\"\n\n\"Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä\nkuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi\nminuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin\nkuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho'ta sellaiseen aikaan päivästä\npienen pojan kanssa?\"\n\nLydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat\nsaapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent's Parkissa\nsamana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain\nuteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.\n\n\"Alice luulee varmaan minun eksyneen\", sanoi Lydia antaen merkin\najurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. \"Hyvästi;\nja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva\nsuuri ilo nähdä teitä.\"\n\nHän ojensi Cashelille kortin. Tämä otti sen, luki sen ja katsoi sen\ntaakse nähdäkseen oliko sinne mitään kirjoitettu, ja virkkoi sitten\nepävarmasti:\n\n\"Otaksun, että siellä tulee olemaan paljon ihmisiä.\"\n\n\"Kyllä, te tulette tapaamaan koko joukon ihmisiä.\"\n\n\"Hm! Toivon, että sallisitte minun saattaa teitä kotiin nyt. En pyydä\npäästä kauemmaksi kuin portille.\"\n\nLydia nauroi. \"Te olisitte hyvin tervetullut\", sanoi hän; \"mutta minä\nolen hyvässä turvassa, kiitos vain. Teidän ei tarvitse vaivautua.\"\n\n\"Mutta entä jos ajuri koettaa säikyttää teiltä kaksinkertaista\najomaksua\", pitkitti Cashel. \"Minulla on asiaa Kilburnin suunnalle,\nja teidän asuntonne on aivan tien varrella sinne mennessä. Kunniani\nkautta, minulla on\", lisäsi hän, peläten Lydian epäilevän häntä. \"Käyn\njoka tiistai-ilta St. John's Wood'in Cestus-klubissa.\"\n\n\"Minulla on nälkä ja kiire päästä kotiin\", sanoi Lydia. \"Minun on\nmentävä henkeni edestä. Tulkaa jos tahdotte, mutta lähtekäämme joka\ntapauksessa heti.\" Hän astui vaunuihin, ja Cashel seurasi häntä,\nlausuen jonkun huomautuksen, joka Lydialle jäi osittain hämäräksi,\nsiitä, että oli liian pimeä, jotta kukaan voisi tuntea häntä. He eivät\npuhelleet paljoa ajomatkan aikana, joka loppuikin pian. Bashville oli\nseisomassa avoimella ulko-ovella, kun he saapuivat talon eteen. Kun\nCashel astui ulos vaunuista, katsoi lakeija häneen mielenkiinnolla ja\nhiukan hämmästyneenä. Mutta kun Lydia laskeutui alas, ällistyi hän\nniin, että jäi töllöttämään suu auki, vaikka hänet oli harjoitettu\nnäyttelemään tunteettomuutta kaikelle paitsi omille asioilleen ja\ntekemään se niin automaattisesti kuin mahdollista. Cashel sanoi\nLydialle hyvästi ja kätteli häntä. Mennessään sisään kysyi Lydia\nBashvilleltä, oliko neiti Goff kotona. Hänen hämmästyksekseen Bashville\nei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan tuijotti poistuvain\nvaunujen jälkeen. Lydia toisti kysymyksen.\n\n\"Kyllä\", sanoi Bashville, säpsähtäen tajuihinsa. \"Hän on kysynyt teitä\nneljä kertaa.\"\n\nLydia, vapauduttuaan siitä vastenmielisestä epäluulosta, että hänen\ntavallisesti nuhteeton lakeijansa olisi juovuksissa, kiitti häntä ja\nmeni yläkertaan.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nEräänä aamuna ilmestyi komea, hienosti puettu nuori mies\nrahaministeriön taloon Downing Street'in varrella ja pyysi saada tavata\nhra Lucian Webberiä. Hän kieltäytyi lähettämästä sisään korttiaan,\npyytäen ilmoittamaan hänet vain yksinkertaisesti \"Bashvillenä\". Lucian\nantoi hänen heti tulla sisään ja hänen saavuttuaan kehoitti häntä\nalentuvasti istuutumaan.\n\n\"Kiitos, sir\", sanoi Bashville istuutuen. Lucianin mieleen johtui\nsilloin, vieraansa käytöksessä ilmenevän jännittyneen päättäväisyyden\njohdosta, että hän oli saapunut jollakin omalla asiallaan eikä\nemäntänsä lähettämänä.\n\n\"Olen tullut, sir, omalla vastuullani tällä kertaa. Toivon, että suotte\nanteeksi ottamani vapauden.\"\n\n\"Varmasti. Jos voin tehdä jotakin hyväksenne, Bashville, niin älkää\npelätkö pyytää. Mutta olkaa niin suppea kuin mahdollista. Minulla on\nniin kiire, että jokainen sekunti, minkä suon teille, tulee luultavasti\nvähennettäväksi yölevostani. Riittääkö kymmenen minuuttia?\"\n\n\"Riittää yllinkyllin, sir, kiitos vain. Haluaisin tehdä vain yhden\nkysymyksen. Myönnän, että tuo kysymys on sopimaton asemalleni, mutta\nrohkenen kuitenkin tehdä sen. Tietääkö neiti Carew, mikä se herra\nCashel Byron on, jonka hän ottaa vastaan joka perjantai muiden\ntuttaviensa mukana?\"\n\n\"Epäilemättä hän tietää\", sanoi Lucian, muuttuen heti kylmäksi\nkäytökseltään ja katsoen Bashvilleen ankarasti. \"Mitä se teihin koskee?\"\n\n\"Tiedättekö _te_, mikä hän on, sir?\" kysyi Bashville vastaten\njärkähtämättä Lucianin tuijotukseen.\n\nLucianin ilme muuttui, ja hän nosti paikoilleen kynän, joka oli\nsolahtanut alas hänen pulpetillaan olevalta telineeltä. \"Hän ei ole\nminun tuttaviani\", sanoi hän. \"Tunnen hänet vain loordi Worthingtonin\nystävänä.\"\n\n\"Sir\", sanoi Bashville äkillisellä kiihkolla, \"hän ei merkitse loordi\nWorthingtonille enempää kuin juoksijahevonen, josta hänen armonsa lyö\nvetoa. Yhtä hyvin voisin _minä_ väittää olevani hänen armonsa ystävä,\nkoska voin sanoa tavallani tuntevani hänet. Byron on tavallinen\nammattinyrkkeilijä!\"\n\nLucian muisti mitä oli tapahtunut rouva Hoskynin luona ja uskoi\nväitteen heti. Mutta hän teki heikon yrityksen vastustaa vakaumusta.\n\"Oletteko varma siitä, Bashville?\" sanoi hän. \"Tiedättekö, että\nväitteenne on hyvin vakavaa laatua?\"\n\n\"Siitä ei ole mitään epäilystä, sir. Menkää mihin Lontoon\nurheilukapakkaan hyvänsä ja kysykää, kuka on nykypäivän parhaiten\ntunnettu nyrkkeilijä, niin teille vastataan: Cashel Byron. Minä tiedän\nhänen kaikki vaiheensa, sir. Ehkä olette kuullut puhuttavan Ned\nSkenestä, joka oli tietääkseni mestari siihen aikaan kun te olitte\nkoulussa.\"\n\n\"Luulen kuulleeni tuon nimen.\"\n\n\"Aivan niin, sir. Ned Skene löysi tämän Cashel Byronin Melbournen\nkadulta, missä hän oli tavallisena laivapoikana, ja harjoitti hänet\nnyrkkeilijäksi. Olette ehkä nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä, sir.\nUrheilulehdet ovat täynnään kirjoituksia hänestä; ja hänet mainittiin\nTimes'issakin kuukausi sitten.\"\n\n\"En lue koskaan sen aiheisia kirjoituksia. Minulla on tuskin aikaa\nsilmäillä läpi ne, jotka koskevat minua.\"\n\n\"Samoin on jokaisen ihmisen laita, sir. Neiti Carew'nkaan mieleen ei\njohdu koskaan lukea sanomalehtien urheilutietoja, ja niin tuo Byron voi\nesiintyä hänelle hänen vertaisenaan. Hän on hyvin tunnettu halustaan\nesiintyä herrasmiehenä, sir, sen vakuutan teille.\"\n\n\"Olen huomannut hänen käytöksensä kylläkin omituiseksi.\"\n\n\"Omituiseksi, sir! Hyvänen aika, lapsikin voisi nähdä hänen lävitsensä,\nsillä hänellä ei ole järkeä oman salaisuutensa säilyttämiseen. Viime\nperjantaina hän oli kirjastossa ja sattui katselemaan sitä uutta\nelämäkertateosta, johon neiti Carew kirjoitti esityksen Spinozasta.\nJa mitä luulette hänen sanoneen, sir! 'Onpas tämä siunattu kirja',\nsanoi hän. 'Tässä on kymmenen sivua Napoleon Bonapartesta eikä yhtään\nainoaa Jack Randallista; ikäänkuin ei yksi tappelija olisi yhtä hyvä\nkuin toinenkin!' Ymmärsin siitä tavasta, millä neiti Carew vastasi\ntuohon puheeseen ja johti hänet, niin sanoakseni, perusteellisesti\nesittämään ajatuksensa, ettei hän tiennyt kuka hänellä oli talossaan;\nja silloin minä päätin kertoa asian teille, sir. Toivon, ettette luule\nminun tulleen tänne hänen selkänsä takana mistään pahansuopuudesta\nhäntä kohtaan. Tahdon vain rehellistä peliä. Jos minä esiintyisin neiti\nCarew'lle herrasmiehenä, ansaitsisin tulla paljastetuksi petturina; ja\nkun hän koettaa ottaa itselleen etuja, jotka eivät hänelle kuulu, niin\narvelen, että minulla on oikeus paljastaa hänet.\"\n\n\"Aivan oikein, aivan oikein\", sanoi Lucian, joka ei vähääkään piitannut\nBashvillen vaikuttimista. \"Otaksun, että tämä Byron on vaarallinen\nmies, jos joutuu hänen kanssaan mieskohtaisiin epämieluisuuksiin.\"\n\n\"Hän tuntee ammattinsa, sir. Minä olen parempi painin arvostelija kuin\npuolet näistä Lontoon ammattimiehistä, mutta en ole koskaan nähnyt\nmiestä, joka kykenisi saamaan hänestä otteen. Niin yksinkertainen kuin\nhän onkin, on hän nyrkkeilyssä nero, ja hän on lyönyt kaiken kokoiset,\npainoiset ja väriset vastustajat. On eräs hiiliseuduilta tullut uusi\nmies, nimeltään Paradise, joka väittää voittavansa hänet; mutta sitä\nminä en usko ennenkuin näen.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Lucian nousten, \"olen hyvin kiitollinen teille,\nBashville, tiedonannostanne; ja tulen pitämään huolen, että neiti Carew\nsaa tietää, kuinka te olette --\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir\", sanoi Bashville; \"mutta jos tahdotte olla\nhyvä, niin älkää tehkö sitä. En tullut suosittaakseni itseäni toisen\nmiehen kustannuksella; ja ehkäpä neiti Carew ei pitäisikään sitä minään\nsuurena suosituksena.\" Lucian katsahti häneen nopeasti ikäänkuin\naikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Bashville jatkoi: \"Jos\nByron kieltää asian, saatte kutsua minut todistajaksi, ja minä sanon\nhänelle suoraan naamaan, että hän valehtelee -- ja sen tekisin, vaikka\nhän olisi vielä kaksi vertaa vaarallisempi; mutta, tällaista tapausta\nlukuunottamatta, pyytäisin teitä, sir, osoittamaan minulle sen suosion,\nettette mainitsisi minun nimeäni neiti Carew'lle.\"\n\n\"Kuten haluatte\", sanoi Lucian, ottaen esiin kukkaronsa. \"Ehkä olette\noikeassa. Kuitenkaan ette saa jäädä aivan ilman korvausta vaivoistanne.\"\n\n\"Siihen en todellakaan voi suostua, sir\", sanoi Bashville, peräytyen\naskeleen. \"Olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että\ntällaisesta asiasta ei miehen sovi ottaa maksua. Se on minun ja Byronin\nvälinen persoonallinen asia, sir.\"\n\nPaheksuen sitä, että palvelijalla voi olla persoonallisia tunteita\nmistään asiasta, saatikka sellaisesta, joka koski hänen emäntäänsä,\npisti Lucian kukkaron takaisin taskuunsa pitemmittä selityksittä ja\nkysyi: \"Onko neiti Carew kotona tänään iltapäivällä kolmen ja neljän\nvälillä?\"\n\n\"En ole kuullut mistään vastakkaisistakaan aikomuksista, sir. Voin\nsähköttää teille, jos hän menee ulos -- jos haluatte.\"\n\n\"Ei ole väliä. Kiitos. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, sir\", sanoi Bashville kunnioittavasti ja poistui.\nOven ulkopuolella hänen käytöksensä muuttui. Hän pani käsiinsä\nkaneelinruskeat hansikkaat, otti hopeahelaisen kävelykepin, jonka hän\noli jättänyt käytävään, ja käveli Downing Streetiltä Whitehalfiin. Eräs\nseurue maaltatulleita, joka seisoi siinä katsellen rakennuksia, arvasi\nhänen olevan rahaministeriön nuorempia loordeja.\n\nHän odotti turhaan sinä iltapäivänä Lucianin ilmestymistä Regent's\nParkissa olevaan taloon. Ketään vieraita ei käynyt; ja hän kulutti\naikaansa yrittämällä, neiti Carew'n järjestämän palvelija-kirjaston\navulla, tunkeutua Spinozan filosofian syvyyksiin. Tunnin kuluttua,\ntuntien tyytyväisenä päässeensä selvyyteen tuon kirjailijan\nnäkökannoista, hän ryhtyi pitkän kesäpäivän yksitoikkoisuuden\nvaihteluksi kiillottamaan Lydian pöytähopeita.\n\nSillävälin mietti Lucian, millä tavoin hän voisi parhaiten saada\nLydian ei vain epäämään Cashelin tuttavuuden, vaan lisäksi tuntemaan\nperinpohjaista häpeää siitä, että oli antanut tälle yllykettä, sekä\nterveellistä epäluottamusta omaan arvostelukykyynsä vast'edes. Hänen\nsihteeritehtävänsä olivat opettaneet hänet varustautumaan joillakin\nhyvinjärjestetyillä asiaa koskevilla tosiseikoilla, ennenkuin hän\nryhtyi vaikuttamaan toisten mielipiteisiin missään asiassa. Hän\nei tiennyt ammattinyrkkeilystä enempää kuin että se oli raaka ja\nlaiton tapa, samaa sukua kuin kukkotappelu, ja että sen, samoinkuin\nviimeksimainitunkin, otaksuttiin yleensä jo jääneen pois käytännöstä.\nTietäen, kuinka taipuvainen Lydia oli pitämään kaikkia muilta saatuja\nmielipiteitä ennakkoluuloina, tunsi hän olevansa velvollinen hankkimaan\nyksityiskohtaisempia tietoja. Hän hämmästytti loordi Worthingtonia\nei ainoastaan pyytämällä häntä päivälliselle seuraavana iltana,\nvaan lisäksi kuuntelemalla innokkaasti hänen laveaa esitystään\nmieliaiheestaan, nyrkkeilykilpailuista.\n\nKun päivät kuluivat, kävi Bashville hermostuneeksi ja arveli toisinaan,\noliko Lydia ehkä tavannut serkkuaan ja kuullut tältä hänen käynnistään\nDowning Streetillä. Hän kuvitteli Lydian käytöksen häntä kohtaan\nmuuttuneen ja oli kerran tai pari kysymäisillään miellyttävimmältä\nsisäköltä, oliko tämä sitä huomannut. Keskiviikkona hänen jännityksensä\nloppui. Lucian saapui ja keskusteli pitkään Lydian kanssa kirjastossa.\nVaikka Bashville oli liian kunniallinen kuunnellakseen oven\ntakana, niin hän miltei toivoi, että tuo miellyttävä sisäkkö olisi\nvähemmän arkatuntoinen. Mutta neiti Carew'n oli onnistunut herättää\npalvelijoissaan jonkunverran itsekunnioitusta, ja Lucianin paljastus\ntapahtui täysin kahdenkeskisesti.\n\nAstuessaan kirjastoon hän näytti niin totiselta, että Lydia kysyi\nhäneltä, oliko hänellä hermosärkyä, joka häntä toisinaan vaivasi. Hän\nvastasi hiukan pahastuneena, ettei hänellä sitä ollut, ja että hänellä\noli tehtävänä Lydialle eräs tärkeä ilmoitus.\n\n\"Mitä! Taaskin!\"\n\n\"Niin, taaskin\", sanoi Lucian, happamesti hymyillen; \"mutta tällä\nkertaa se ei koske minua itseäni. Saanko varoittaa sinua erään vieraasi\nmaineesta ylittämättä oikeuksiani?\"\n\n\"Varmasti. Tarkoitatko Cheffskyä? Jos niin, niin olen täysin tietoinen\nsiitä, että hän on henkipatto nihilisti.\"\n\n\"En tarkoita monsieur Cheffskyä. Toivoakseni ymmärrät, etten hyväksy\nhäntä enkä sinun omituista mieltymystäsi nihilisteihin, anarkisteihin\nja muihin epäilyttäviin henkilöihin; mutta arvelen, että sinäkin voisit\nkuitenkin vetää rajan ammattinyrkkeilijään nähden.\"\n\nLydia vaihtoi väriä ja virkkoi, miltei kuulumattomasti: \"Cashel Byron!\"\n\n\"Siis sinä _tiesit_!\" huudahti Lucian kauhistuen.\n\nLydia odotti hetkisen toipuakseen, istuutui levollisesti tuolilleen\nja vastasi tyynesti: \"Tiedän vain sen, mitä sinä sanot minulle\n-- en enempää. Ja tahtoisitko nyt selittää minulle tarkoin, mikä\nammattinyrkkeilijä on?\"\n\n\"Hän on yksinkertaisesti se, mitä hänen nimensä ilmaisee. Hän on mies,\njoka tappelee palkan edestä.\"\n\n\"Niinhän sotapäällikkökin tekee. Ja kuitenkaan ei yhteiskunta aseta\nheitä samaan luokkaan -- ei ainakaan minun luullakseni.\"\n\n\"Ikäänkuin voisi olla epäilystä siitä, mitä yhteiskunta tässä\ntekee! Eihän noiden kahden tapauksen välillä ole minkäännäköistä\nrinnakkaisuutta. Salli minun koettaa avata silmiäsi hiukan, jos\nse on mahdollista, mitä joskus olen taipuvainen epäilemään.\nAmmattinyrkkeilijä on tavallisesti rajuluontoinen mies, joka\nseuralaistensa kesken on hankkinut itselleen jonkunlaisen öykkärin\nmaineen, ja joka alituisesti riidellen on saanut jonkunverran\nharjaannusta tappelussa. Tämän maineensa nojalla hän voi tavallisesti\nlöytää jonkun uhkapelurin, joka on halukas lyömään vetoa jonkun\nrahasumman siitä, että hän voittaa jonkun taatussa maineessa olevan\nnyrkkitaistelijan yhdessä ottelussa. Vetoja lyödään noiden molempien\nmiesten ihailijain välillä; kootaan palkinto, johon kumpikin puolue\nantaa osansa; taistelijoita treenataan kuin juoksijahevosia,\ntappelukukkoja tai muita sen vertaisia; he kohtaavat toisensa\nja iskevät toisiaan hurjasti, kunnes jompikumpi on niin pahoin\nruhjoutunut, ettei voi jatkaa taistelua. Tämä tapahtuu keskellä\nväkijoukkoa, jonka muodostavat tämänlaatuisista näytöksistä nauttivat\nhenkilöt: se on, raaimmat lurjukset, mitä suuri kaupunki voi sietää\nvapaalla jalalla, ynnä monet sellaisetkin, joita se ei voi sietää.\nKoska kilpailupalkinto, jonka molemmat puolueet ovat keränneet\nkokoon, nousee usein yli tuhannenkin punnan, ja koska voittoisa\nnyrkkitaistelija saa paljon runsaammat palkkiot antaessaan opetusta\nnyrkkeilyssä, kuin yliopiston opettaja saa opetustunneistaan, niin\nymmärrät, että sellainen mies, niinkauankuin hänen nuoruutensa ja hyvä\nonnensa kestää, voi olla hyvissä varoissa ja voipa vielä, apinoimalla\nniiden herrasmiesten käytöstä, joita hän opettaa, pettää huolettomia\nihmisiä -- varsinkin erikoisuuksien ihailijoita -- harhauttaviin\nluuloihin maineestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan.\"\n\n\"Mikä on sitten hänen yhteiskunnallinen asemansa? Tarkoitan, ennenkuin\nhänestä tulee nyrkkitaistelija.\"\n\n\"No, hän voi olla jonkunlainen ammattityöläinen: teurastajan, nahkurin,\nräätälin tai leipurin sälli. Mahdollisesti eronsaanut sotilas,\nmerimies, palvelija tai muu sellainen. Mutta tavallisesti hän on raaka\ntyömies. Satamain seudut vilisevät sellaisia sankareita.\"\n\n\"Eivätkö he koskaan tule korkeammasta säätyluokasta?\"\n\n\"Eivät koskaan edes oman luokkansa paremmista piireistä. Rappeutuneilla\nherrasmiehillä ei ole juuri menestymisen mahdollisuuksia työssä, joka\nvaatii härän voimia ja sitkeyttä ja teurastajan julmuutta.\"\n\n\"Mutta mitä heistä lopulta tulee? Eiväthän he voi jatkaa sellaista\ntyötä koko ikäänsä.\"\n\n\"Eivät voikaan. Kun joku nyrkkitaistelija vuosien vaikutuksesta joutuu\nuseamman kerran perättäin häviölle, ei kukaan halua enää lyödä vetoa\nhänen puolestaan eikä avustaa palkinnon keruussa hänelle. Tai jos hän\nvoittaa aina poikkeuksetta, niin ne, mikäli niitä on, jotka uskaltavat\nkäydä otteluun hänen kanssaan, huomaavat olevansa samassa kadotuksessa.\nKummassakin tapauksessa hänen uransa on lopussa. Jos hän on pannut\nrahaa säästöön, avaa hän urheilukapakan, missä myy kelvottominta lajia\nväkijuomia entisille kilpailijoilleen ja heidän joukkokunnalleen, ja\nennenpitkää juo itsensä kuoliaaksi tai vararikkoon. Jos hän sitävastoin\non ollut eteensäkatsomaton tai huono-onninen, kerjää hän entisiltä\nsuosijoiltaan ja antaa opetusta. Lopulta, kun suojelijat kyllästyvät\nhäneen ja oppilaat loppuvat, hän sortuu työläisluokan pohjamutaan\nterveys murtuneena, naama ruhjoutuneena, luonne raaistuneena ja maine\ntahraantuneena.\"\n\nLydia jäi tämän selityksen jälkeen äänettömäksi niin pitkäksi aikaa,\nettä Lucianin esivaltamainen ankaruus ensin syventyi, sitten horjui, ja\nlopulta vaihtui loukkautumisen tunteeksi; sillä Lydia näytti unohtaneen\nhänet. Hän oli lausumaisillaan paheksumisensa tästä kohtelusta, kun\nLydia jälleen katsoi häneen ja sanoi: \"Minkätähden loordi Worthington\nesitteli minulle siihen luokkaan kuuluvan miehen?\"\n\n\"Koska itse pyysit häntä tekemään sen. Arvattavasti hän ajatteli,\nettä jos katsoit sopivaksi esittää sellaisen pyynnön ilman\nennakkotiedusteluja, et voisi moittia häntä, jos huomaisit saaneesi\nniskoillesi epämieluisan tuttavuuden. Muista, että pyysit esittelyä\nWiltstokenin asemasillalla, itse miehen läsnäollessa. Sellainen\nraakalainen kykenisi nostamaan häiriön paljon pienemmästäkin\nloukkauksesta, kuin minkä selitys ja kieltäytyminen olisi hänelle\ntuottanut.\"\n\n\"Lucian\", sanoi Lydia, \"minä pyysin tulla esitellyksi vuokralaiselleni,\njonka kunniallisuudesta sinä olit mennyt takuuseen vuokraamalla\nMetsämajan hänelle.\" Lucian punastui. \"Miten loordi Worthington\nselittää herra Byronin ilmestymisen rouva Hoskynin luo?\"\n\n\"Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia\ntuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi\nnyrkkeilijäsuojattinsa.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin\nodottaakaan häneltä.\"\n\n\"Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian\ntäydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä\nkerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta\ntuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut\ntuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon\nalla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että\njuutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit,\nvaltiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat\novat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet\nvoidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta\nja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös\nihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi\nkäytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen?\nSota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia\nja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että\nnyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän\nharjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia -- otaksun, että he\nkutsuvat sitä ammatiksi.\"\n\nLucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:\n\n\"Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut\nselville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen\nluokkansa edustaja?\"\n\n\"Ei. Ennemmin luulisin -- ja toivoisin -- että hän on hyvin\nepätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa\ntaaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun\nhän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi\nsiinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun\npitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen\npitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen\nnuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen\nhänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla\nmenestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin\nvoitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen,\njoka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella\nkaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon\nmies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä\n'Cashelin surmaniskuksi', ja että hän on koettanut uudistaa sitä\nkaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa\nturmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle\nankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä\nhän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti\nheittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin\nheidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä\nelinkautisen ramman. Sitten hän --\"\n\n\"Kiitos, Lucian\", sanoi Lydia jokseenkin heikosti. \"Siinä on aivan\ntarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?\"\n\n\"Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien\npalstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan\nantaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä.\nTehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään\nnyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään\nkäytökseen.\"\n\n\"Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä\nhuomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme\noikean langan, mihin voimme ne pujottaa?\"\n\n\"Muistan\", sanoi Lucian, hiukan hämillään viittauksesta.\n\n\"Tuttavuuteni tämän miehen kanssa on juuri kuvaava tapaus. Hän on\ntyrkyttänyt minulle tuota kauheaa ammattiaan joka kerta kun olemme\ntavanneet. Olenpa suorastaan nähnyt julkisesti hurrattavan hänelle\nnyrkkeilijäsankarina. Ja kuitenkin, kun en ollut asian jäljillä enkä\nedes tiennyt sellaisen ammatin olemassaolosta, olen katsellut kaikkea\nnäkemättä mitään.\"\n\nLydia kertoi sitten seikkailunsa Sohossa ja kuunteli\nvälinpitämättömyyden täydellä kärsivällisyydellä Lucianin nuhteita\nhänen varomattomuudestaan, kun hän kulki jalan kaupungilla yksinään.\n\n\"Saanko kysyä\", lisäsi Lucian, \"mitä aiot tehdä tässä asiassa?\"\n\n\"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän?\"\n\n\"Lopettavan tuttavuutesi hänen kanssaan heti paikalla. Kieltävän\nhäneltä pääsyn taloosi mitä selkeimmin sanoin.\"\n\n\"Miellyttävä tehtävä!\" sanoi Lydia ivallisesti. \"Mutta minä teen sen\n-- enkä niin paljon siitä syystä, että hän on nyrkkitaistelija, kuin\nsiitä, että hän on harjoittanut petosta. Mene nyt kirjoituspöydän luo\nja summittele minulle sovelias kirje hänelle lähetettäväksi.\" Lucianin\nnaama venähti. \"Luulen\", sanoi hän, \"että voit tehdä sen paremmin itse.\nSe on hieman arkaluontoinen asia.\"\n\n\"Niin. Se ei ole niin helppo kuin mitä äskeinen kehoituksesi antoi\nymmärtää. Muuten en olisi pyytänyt sinun apuasi. Niin ollen --\" Hän\nviittasi jälleen pöytään.\n\nLucian ei keksinyt välttävää estettä. Hän istuutui vastahakoisesti\npöydän ääreen ja hetken mietittyään kyhäsi seuraavan luonnoksen:\n\n    Neiti Carew lähettää kohteliaan tervehdyksen hra Cashel Byronille\n    ja pyytää ilmoittaa hänelle, ettei hän tule olemaan kotona\n    jäljelläolevana seurustelukautena kuten tähän saakka. Sentähden\n    on hänen valitettavasti luovuttava ilosta nähdä häntä luonaan\n    perjantai-iltana.\n\n\"Luullakseni pidät tämän riittävänä\", sanoi Lucian.\n\n\"Kyllä kai\", sanoi Lydia, hymyillen lukiessaan luonnosta. \"Mutta mitä\nminun on tehtävä, jos hän loukkaantuu, tulee tänne, särkee ikkunat\nja pieksää Bashvillen? Sellaista tekemään tällainen kirje ärsyttäisi\nainakin _minua_.\"\n\n\"Ei hän uskalla ruveta rettelöimään. Mutta tahdon kyllä ilmoittaa\npoliisille, jos tunnet itsesi levottomaksi.\"\n\n\"Ei millään muotoa. Meidän ei tule osoittautua häntä huonommiksi\nrohkeudessa, joka, kuten otaksun, on hänen päähyveensä.\"\n\n\"Jos kirjoitat kirjeen nyt, niin vien sen postiin.\"\n\n\"Ei, kiitos. Lähetän sen muitten kirjeitteni mukana.\"\n\nLucian koetti odottaa, mutta Lydia ei tahtonut kirjoittaa hänen\nläsnäollessaan. Lucian lähti siis pois, suurin piirtein katsoen\ntyytyväisenä käyntinsä tuloksiin. Hänen mentyään Lydia merkitsi hänen\nluonnoksensa siististi ja pani sen laatikkoon. Sitten hän kirjoitti\nCashelille seuraavasti:\n\n    Arvoisa hra Cashel Byron. Olen juuri saanut selville\n    salaisuutenne: Olen pahoillani, mutta Te ette saa tulla enää.\n    Jääkää hyvin.\n\n    Teidän vilpitön\n\n                                             _Lydia Carew_.\n\nLydia säilytti tämän kirjeen seuraavaan aamuun, jolloin hän luki sen\nläpi huolellisesti. Sitten hän lähetti Bashvillen viemään sen postiin.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nCashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa --\njättämään leikittelyn -- totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan\ntoden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen\nvain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan\nsilmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan\nkanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki\ntuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa.\nMutta neiti Carew'n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan\ntässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän\naikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista\nhajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden\nteolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei\ntajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun\nhänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään\nolevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin,\nettä juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.\n\nHänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen\nja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa\nvain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka\nhän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle\nsietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja\nantoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen\npääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä\nkärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena\ntämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän\nlähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti\nohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti\ntalon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi\nikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen\nähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon\nportaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti\npuettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi\nCashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:\n\n\"Neiti Carew ei ole kotona.\"\n\n\"Se on valhe\", sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. \"Minä näin hänet.\"\n\nBashville punastui, mutta vastasi kylmästi: \"Neiti Carew ei voi ottaa\nteitä vastaan tänään.\"\n\n\"Menkää kysymään häneltä\", vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.\n\nHuulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet\nulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään,\nsulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi\npoispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin,\nheitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin\nmosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja\nsysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli\ntukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli\nheittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana\nseurausta.\n\nCashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi\nhän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen\nhyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään,\nja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä\nsuhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana\nyläkertaan.\n\nLydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään\nja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti,\nvaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa\nkasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen\nvallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti,\nmistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän\npuhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi,\nettä hän aikoi huutaa apua kadulta.\n\n\"Bashville\", sanoi hän käskevästi: \"olkaa hiljaa, ja sulkekaa ikkuna.\nMinä menen itse alas.\"\n\nBashville juoksi silloin estämään häntä avaamasta ovea, mutta Lydia\nei piitannut hänestä. Bashville ei uskaltanut vastustaa häntä\nväkivoimalla. Hän alkoi tointua kauhustaan ja tuntea ensimmäisiä häpeän\npistoksia siitä, että oli antautunut sen valtoihin.\n\n\"Neiti\", sanoi hän: \"Byron on alhaalla ja tahtoo itsepäisesti tavata\nteitä. Hän on vaarallinen, ja hän on liian voimakas minulle. Olen\ntehnyt parhaani: kunniani kautta, sen olen tehnyt. Antakaa minun kutsua\npoliisia. Seis\", lisäsi hän, kun Lydia avasi oven. \"Jos jompikumpi\nmeistä menee, niin se olen minä.\"\n\n\"Tahdon puhutella häntä kirjastossa\", sanoi Lydia rauhallisesti.\n\"Sanokaa hänelle se ja käskekää hänen odottaa siellä minua -- jos\nvoitte puhua hänelle joutumatta vaaraan.\"\n\n\"Ooh, anna hänen kutsua poliisi\", yllytti Alice. \"Älä yritäkään mennä\nsen miehen luo.\"\n\n\"Lorua!\" sanoi Lydia hyväntuulisesti. \"En ole vähintäkään\npeloissani. Meiltä ei pidä puuttua rohkeutta, kun olemme tekemisissä\nnyrkkitaistelijan kanssa.\" Valkoisena ja saaden hädin tuskin estetyksi\npolvensa kolisemasta yhteen, mutta epäröimättä silmänräpäystäkään, meni\nBashville sankarillisena alas portaita ja tapasi Cashelin nojaamassa\nporraskaidetta vastaan huohottaen ja pyyhkien hämmentyneen näköisenä\ntahrautunutta otsaansa. Bashville pysähtyi kolmannelle askelmalle ja\nsanoi:\n\n\"Neiti Carew tahtoo puhutella teitä kirjastossa. Tulkaa tätä tietä,\nolkaa hyvä.\"\n\nCashelin huulet liikkuivat, mutta mitään ääntä ei niiltä lähtenyt; hän\nseurasi Bashvilleä äänettömänä. Kun he tulivat kirjastoon, oli Lydia\njo siellä. Bashville poistui virkkamatta sanaakaan. Sitten Cashel\nistuutui ja Lydian hämmästykseksi painoi päänsä käteensä ja puhkesi\nhysteeriseen nyyhkytykseen. Ennenkuin Lydia ehti ratkaista, miten hänen\noli meneteltävä, kohotti Cashel katseensa häneen, kasvot vääntyneinä ja\nvärittöminä, ja koetti puhua.\n\n\"Olkaa hyvä älkääkä itkekö\", sanoi Lydia. \"Minulle sanottiin, että\ntahdoitte puhua kanssani.\"\n\n\"En tahdo puhua kanssanne koskaan enää\", sanoi Cashel käheästi. \"Te\nkäskitte palvelijanne heittää minut alas portaita. Se riittää minulle.\"\n\nLydiaankin tarttui nyyhkytyksen tarve, jonka kanssa Cashel taisteli;\nmutta hän tukahdutti sen ja vastasi lujasti: \"Jos palvelijani on tehnyt\nitsensä syypääksi pienimpäänkään epäkohteliaisuuteen teitä kohtaan,\nherra Cashel Byron, on hän mennyt yli määräystensä.\"\n\n\"Sillä ei ole väliä\", sanoi Cashel. \"Hän voi kiittää onneaan, että\nhänellä on vielä päänsä paikallaan. Mutta _hänestä_ ei ole väliä.\nOdottakaahan vähän -- minä en voi puhua -- minun täytyy saada --\nhenkeni takaisin -- ja sitten --\" Cashel nosti päänsä pystyyn omituisen\nasiallisin ilmein, heittäytyi rentonaan tuolinsa selustaa vasten ja\nlepäsi siinä asennossa päättäväisesti, kunnes uskoi voivansa puhua.\nVihdoin hän kohentautui ja virkkoi: \"Minkätähden tahdotte hylätä minut?\"\n\nLydia järjesti ajatuksensa taistelukuntoon ja vastasi: \"Muistatteko\nkeskusteluamme rouva Hoskynin luona?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"Te myönsitte silloin, että jos toimialanne laatu tulisi minun\ntietooni, niin tuttavuutemme lakkaisi.\"\n\n\"Se oli kyllä hyvin hyvä sanoa tekosyyksi, kun en tahtonut sanoa sitä\nteille. Mutta huomaan, kuten moni muukin mies koetukselle jouduttuaan,\nettä en tarkoittanut mitä sanoin. Kuka kertoi teille, että olen\nnyrkkitaistelija?\"\n\n\"Olisin mieluummin sanomatta sitä teille.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti Cashel, äänessään voitonriemua, jota hysteerisen\npuuskauksen jäännös vielä pyrki tukahduttamaan. \"Kukas nyt koettaa olla\nsalamyhkäinen, tahtoisin tietää?\"\n\n\"Minä teen sen tässä tapauksessa, koska pelkään saattaa erästä\nystävääni alttiiksi katkeruudellenne.\"\n\n\"Ja minkätähden? Hän on mies, arvatenkin: muuten ette pelkäisi. Te\nluulette, että menisin päätäpahkaa ja murhaisin hänet. Ehkä hän sanoi\nteille, että olisi varsin luonnollista minunlaiselleni miehelle\n-- minunlaiselleni raakalaiselle -- mennä ja iskeä hänet mäsäksi.\nSellainen johtuu miehen pelkuruudesta. Ihmiset halventavat ammattiani,\nei siksi, että siinä on pari kolme kehnoa miestä -- onhan koko joukko\nkehnoja piispojakin, mitä siihen tulee -- vaan siksi, että he pelkäävät\nmeitä. Voitte olla rauhallinen ystävänne vuoksi. Minä olen tottunut\nsaamaan hyvän maksun löylytyksistä, joita annan; ja pitäisihän terveen\njärkenne sanoa teille, että jos joku on tottunut saamaan maksun\njostakin tehtävästä, on hän viimeinen mies tekemään sitä ilmaiseksi.\"\n\n\"Olen huomannut asianlaidan olevan päinvastoin ensiluokkaisiin\ntaiteilijoihin nähden\", sanoi Lydia.\n\n\"Kiitän\", vastasi Cashel purevasti. \"Tuo ansaitsisi minulta\nkumarruksen.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Lydia vakavasti, \"minusta näyttää, että teidän\ntaiteenne on kokonaan yhteiskunnan-vastainen ja taantumuksellinen.\nJa minä pelkään, että tämä väkisin hankkimanne keskustelu on teille\nhukkayritys.\"\n\n\"En tiedä, onko se yhteiskunnan-vastainen vai ei. Mutta minusta on\nkovaa, että minut työnnetään pois säädyllisestä seurasta, silloinkuin\nsiinä suvaitaan miehiä, jotka tekevät paljon pahempaa kuin minä.\nKenet näin täällä viime perjantaina, kaikkein kunnioitetuimpana\nvieraittenne joukossa? No, sen ranskalaisen, jolla oli kultasankaiset\nsilmälasit. Mitä luulette minulle kerrotun, kun kysyin, mikä hänen\npikku harrastuksensa oli? Paistaa koiria uunissa, nähdäkseen kuinka\nkauan koira voi elää hehkuvan kuumana! Tahtoisinpa tavata hänet\ntekemässä sitä minun koiralleni. Niin, ja pistellä rotta täyteen\nnauloja, nähdäkseen saiko kipu rotan hikoilemaan. Sehän on kerrassaan\nkuvottavaa. Luuletteko, että minä olisin lyönyt kättä sellaisen miehen\nkanssa? Jos hän ei olisi ollut teidän vieraanne, olisin opettanut\nhänelle, miten ranskalainen pannaan hikoilemaan pistelemättä häneen\nlainkaan nauloja. Ja _hänet_ otetaan vastaan ja pidetään kuin kultaa\nkämmenellä, samalla kuin minut potkaistaan ulos! Katsokaahan vielä,\nmiten suhtaudutte kenraaliinkin! Mitä hän on muuta kuin tappelija,\ntahtoisin tietää? Eikö hän suorastaan ylvästele ja kersku sillä, että\nniinkauankuin hänelle maksetaan sen-ja-sen verran päivältä, ei hän\nkysele, onko sota oikea vai väärä, vaan marssii esiin ja panee tuhannet\nmiehet parhaansa mukaan tappamaan ja tapattamaan itseään -- pysytellen\nitse tarkoin taampana kaiken aikaa, huomatkaa se. Viime vuonna hän\noli korviaan myöten joidenkin neekeri-poloisten veressä, jotka olivat\nyhtä kyvyttömät vastarintaan hänen aseellisille joukoilleen kuin joku\nhöyhensarjalainen olisi minulle. Niin huono kuin olenkin, en kävisi\nhöyhensarjalaisen kimppuun, enkä seisoisi syrjästäkatsojana, jos\njoku toinen raskaansarjan mies sen tekisi. Monet teidän ystävistänne\nkulkevat Hurlinghamissa kyyhkysiä ampumassa. On siinäkin inhimillinen\nja miehekäs tapa kuluttaa lauantai-iltapäivää! Loordi Worthington, joka\nkäy luonanne milloin mieli tekee, on tosin liian hyvä mies tai liian\nhuono ampuja tappaakseen kyyhkysiä, mutta ketunajoa hän ei pidä minään.\nLuuletteko, että ketuista on hauskaa olla ajettuina, tai että miehillä,\njotka niitä ajavat, on niin hienot tunteet, että heidän kannattaa\nantaa haukkumanimiä nyrkkitaistelijoille? Katsokaahan, kuinka monta\nmiestä kuolee tai rampautuu joka vuosi esteratsastuksessa, ketunajossa,\nkrikettipelissä ja jalkapallo-otteluissa! Kymmeniä! Katsokaa, kuinka\nmonta tuhatta kuolee sodassa! Oletteko koskaan kuullut kenenkään\nkuolleen nyrkkeilyottelussa? Hyvänen aika, alusta loppuun asti koko\nsen vuosisadan aikana, jolloin tämä taistelutapa on ollut käytännössä,\nei ole ollut puolta kymmentäkään tuhoisaa tapaturmaa todella\nkunniallisissa otteluissa. Se on turvallisempaa kuin tanssiminen: moni\nnainen on tanssinut helmansa tuleen ja palanut. Kerran ottelin miehen\nkanssa, joka oli turmellut ruumiinrakenteensa huonolla elämällä, ja\nhän näännytti itsensä niin perinpohjin pitkittämällä yhä edelleen\nvielä kauan sen jälkeen kuin hän oli joutunut häviölle, että kuoli\nsiitä ja oli vähällä tehdä lopun minustakin. Jos olisitte kuullut sitä\nmelua, mitä vanhat veteraanitkin siitä pitivät, niin olisitte luullut\nviattoman lapsen kuolleen kätkyestä pudotessaan. Hyvä selkäsauna\ntekee miehelle enemmän hyvää kuin pahaa. Ja jos kaikki nuo kirotut\nkoiranpaistajat, sotilaat, kyyhkysten-ampujat, ketun-ajajat ja muu\nsellainen joukko ovat tervetulleita tänne, niin miksi minut suljetaan\nulos niinkuin jokin petoeläin?\"\n\n\"Todellakaan en tiedä sitä\", sanoi Lydia ymmällään; \"jollei se johdu\nsiitä, että teidän ammattinne harjoittajat eivät tavallisesti ole\nlähtöisin meidän säädystämme.\"\n\n\"Myönnän, etteivät nyrkkeilijät yleensä ole herrasmiehiä. Eivät\nmyöskään maalarit eivätkä runoilijat ennenmuinoin olleet. Mutta\ntämän minä tahtoisin tietää: jos joku nyrkkeilijä osaisi käyttäytyä\nyhtä hyvin kuin teidän ystävännekin ja olisi yhtä hyvää syntyperää,\nminkätähden hän ei saisi seurustella heidän parissaan ja tulla\nkohdelluksi heidän vertaisenaan?\"\n\n\"Erotus näyttää mielivaltaiselta, sen tunnustan. Mutta ehkäpä asia\nkorjautuisi oikeammin, jos suljettaisiin pois myös vivisektorit ja\nsotilaat, sensijaan että avattaisiin pääsy nyrkkitaistelijoille. Herra\nCashel Byron\", lisäsi Lydia muuttuneella sävyllä: \"en voi keskustella\nkanssanne tästä asiasta. Yhteiskunnalla on teitä vastaan ennakkoluulo.\nNiin on minullakin, enkä voi sitä voittaa. Ettekö voi löytää jalompaa\nelinkeinoa kuin nuo rajut ja kamalat ottelut, joilla alennutte\nansaitsemaan toimeentulonne?\"\n\n\"En\", sanoi Cashel masentuneesti. \"En voi. Sepä siinä juuri onkin.\"\n\nLydia näytti totiselta eikä sanonut mitään. \"Ettekö ymmärrä sitä?\"\nsanoi Cashel. \"No minäpä kerron teille elämäkertani alustapitäen, niin\nsaatte sitten itse tuomita. Saanko istua siksi aikaa kun puhun?\" Hän\noli noussut seisoalleen tehdessään huomautuksiaan Lydian tieteellisistä\nja sotilaallisista tuttavuuksista.\n\nLydia viittasi lähellään olevaan tuoliin. Tuossa eleessä oli jotakin,\nmikä sai värin nousemaan Cashelin poskille.\n\n\"Uskon, että olin poikana onnettomin olento maan päällä\", aloitti\nhän. \"Äitini oli -- ja on vieläkin -- näyttelijätär, ja vieläpä\nkaikkein etevimpiä ammatissaan. Kaikkein ensimmäisiä muistojani on\nse, että istuin lattialla huoneen loukossa, ja huoneen suuren peilin\nedessä äitini liehui ottaen asentoja ja ryöpyttäen Shakespearea kuin\nmieletön. Minä pelkäsin häntä, kun hän oli niin tarkka käytöksestäni\nja ulkoasustani, eikä sallinut minun mennä koskaan lähelle teatteria.\nHänen omaisistaan en tiedä mitään, sillä hän antoi minua korville\nkerran, kun kysyin kuka isäni oli, ja minä varoin tarkoin kysymästä\nuudelleen. Hän oli aivan nuori silloinkuin olin lapsi, ja ensin minä\nluulin häntä jonkinlaiseksi enkeliksi. Olisin pitänyt hänestä kovasti,\nluulen, jos hän olisi sen sallinut. Mutta hän ehkäisi sen jotenkuten,\nja minun oli kohdistettava kiintymykseni palvelijoihin. Siinä suhteessa\nminulla oli runsaasti vaihtelua, sillä hän antoi potkut koko väelleen\nnoin joka toinen kuukausi, paitsi erästä tyttöä, joka uhmaili häntä ja\nantoi minulle sen ainoan hoidon, mitä koskaan sain. Luulen, että itkuni\njonkun palvelustytön poismenon johdosta antoi hänelle ensimmäisen\naiheen haukkua minua alhaisista taipumuksista -- mikä haavoitti minua\nsydänpohjia myöten ja mitä hän jatkoi aina siihen päivään asti, jolloin\njätin hänet myötyri. Me olimme ihana pari: minä juro ja itsepäinen,\nhän häilyvä ja tuittupäinen. Hän saattoi usein aloittaa aamiaisen\nlähettämällä minut läimäyksellä huoneen toiseen laitaan ja lopettaa sen\nkutsumalla minua poju-kultasekseen ja lupaamalla minulle kaikenlaiset\nlelut ja kapineet. Pian lakkasin yrittämästäkin olla hänen mielikseen\nja pitää hänestä, ja minusta tuli niin epämiellyttävä nuori vekara kuin\nikinä voi toivoa. Ainoana ajatuksenani oli saada häneltä niin paljon\nkuin suinkin, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, ja murjottaa ja\nniskoitella silloinkuin hän oli äkäpäissään. Eräänä päivänä heitti\nmuudan poika kadulla mutaa päälleni, ja minä juoksin sisään itkien ja\nkannellen hänelle. Hän sanoi, että minä olin pieni pelkuri. En ole\nantanut sitä hänelle anteeksi vielä tänä päivänäkään - ehkä siksi,\nettä se oli yksi niitä harvoja totuuksia, joita hän minulle koskaan\nsanoi. Elin alituisessa ärtymyksen tilassa, ja usein ihmettelen,\netten myrtynyt siihen aikaan koko iäkseni. Vihdoin minusta tuli niin\nkiukkuinen pikku paholainen, että kun hän löi minua, niin torjuin hänen\niskujaan ja näytin niin häijyä naamaa, että luulen hänen ruvenneen\npelkäämään minua. Sitten hän pani minut kouluun, sanoen minulle, että\nolin vailla sydäntä, ja sanoen johtajalle, että olin hillitön ja\npahankurinen vesa. Minä itkin kuin pieni hullu erotessamme, ja hän itki\nvastaan kuin iso hullu -- huomatkaa, juuri sen jälkeen kuin hän oli\nsanonut johtajalle kuinka häijy olin -- ja niin hän meni pois, jättäen\npoju-kultasensa ja rakkaan lapsukaisensa ulisemaan sille hyvälle\nonnelleen, että pääsi eroon hänestä.\n\n\"Minä olin kerrassaan oiva poika kouluun pantavaksi. Osasin puhua\nyhtä hyvin kuin joku näyttelijä, mitä ääntämiseen tulee, mutta lukea\nosasin tuskin yksitavuisiakaan sanoja; ja mitä kirjoittamiseen tulee,\nen osannut edes kunnollisesti alkeitakaan. Tänä päivänäkään en osaa\noikeinkirjoitusta paremmin kuin Ned Skene. Mutta pahemmanlaatuista\ntietämättömyyttä oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan suorasta\nkäytöksestä. Luulin, että kaikki palvelijat pelkäisivät minua, ja että\nkaikki aikuiset sortaisivat minua. Minä pelkäsin jokaista; pelkäsin,\nettä pelkuruuteni keksittäisiin; ja olin yhtä kiukkuinen ja julma\nsuuttumuksen-puuskissani kuin pelkurit aina ovat. Teidän on vaikea\nuskoa minua, kun sanon sen, mutta kokonaan kunnottomaksi kehittymästä\nminut pelasti se, että huomasin pystyväni tappelemaan. Isommat pojat\nolivat samanlaisia kuin täysikasvuisetkin siinä suhteessa, että heistä\noli hauskaa katsella kun toiset tappelivat; ja heillä oli tapana panna\nmeidät nuoremmat tappelemaan, tahdoimmepa tai emme, säännöllisesti\njoka lauantai-iltapäivä, todistajineen, tuomareineen ja kaikkineen,\nköysipiiriä lukuunottamatta. Alussa, kun minut pantiin tappelemaan,\npuristin silmäni kiinni ja itkin; mutta siitä huolimatta minun\nonnistui saada vastustajani lujasti kiinni vyötäisistä ja heittää\nhänet kumoon. Senjälkeen tuli suosituksi hauskuudeksi panna minut\ntappelemaan, minä kun itkin aina. Mutta lopputuloksena oli, että\nminä opin pitämään silmäni auki ja iskemään kohti. Tappeleminen ei\nsilloin ollutkaan minulle mikään vaikea konsti. Jollakin tavoin minä\nälysin vaistomaisesti, milloin toinen aikoi iskeä, ja minä iskin aina\nensimmäiseksi. Sama on laitani nytkin kilpaotteluissa: minä tiedän mitä\nvastustajani aikoo tehdä, ennenkuin hän tietää sitä oikein itsekään.\nVoima, jonka tämä minulle antoi, sivistytti minut. Lopulta se teki\nminusta koulun kukon, ja kukkona en voinut olla halpamainen tai\nlapsekas. Ei mikään vetäisi vertoja tappelemiselle poikien luonteen\nkehittäjänä, jos kaikki voisivat olla kukkoja; mutta kaikki eivät voi,\njoten siitä taitaa olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä.\n\n\"Olisin voinut viihtyä hyvinkin koulussa, jos olisin ollut ahkerampi\nkirjojen ääressä. Mutta opiskelu ei minulta sujunut, ja opettajat\nolivat kaikki minulle töykeitä, pitäen minua laiskottelijana, vaikka\nminä en olisi ollut sellainen, jos he olisivat osanneet opettaa; olen\nmyöhemmin tullut oppimaan, mitä opettaminen on. Mitä loma-aikoihin\ntulee, olivat ne minulle vuoden pahin aika. Kun minut jätettiin\nkouluun, olin raivoissani siitä, ettei minua päästetty kotiin;\nja kun menin kotiin, ei äitini tehnyt muuta kuin morkkasi minun\nkoulupojantapojani. Olin nimittäin käymässä liian suureksi, jotta\nhän olisi voinut armastella minua poju-kultasenaan, ymmärrättehän.\nHän kohteli minua aivan entiseen tapaan, hellittely-puuskat vain\npoisjätettyinä. Kun olin ollut koulussa kukkona, ei ollut miellyttävää\ntuntea olevansa kuin hänen esiliinansa nauhoihin sidottu pahanpäiväinen\nkakara. Kun hän näki, etten oppinut mitään, lähetti hän minut toiseen\nkouluun, Panley-nimiseen paikkaan pohjoisessa. Siellä olin aina\nseitsemäntoista vanhaksi, ja sitten hän tuli eräänä päivänä, ja\nmeillä oli riita, tavallisuuden mukaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi\nminun lähteä koulusta ennenkuin olisin yhdeksäntoista vanha, ja\nsilloin minä ratkaisin asian karkaamalla tieheni heti samana yönä.\nTulin Liverpooliin, missä piilouduin Austraaliaan lähtevään laivaan.\nKun nälistyneenä häädyin ilmaisemaan itseni, kohteli laivan väki\nminua paremmin kuin olin odottanutkaan; ja minä tein työtä minkä\njaksoin ansaitakseni matkani ja ruokani. Mutta kun minut jätettiin\nmaihin Melbournessa, olin aika kiipelissä. En tuntenut ketään, eikä\nminulla ollut yhtään rahaa. Kaikki, millä ihminen saattoi elää, oli\njonkun toisen omaisuutta. Kävelin pitkin kaupunkia etsien paikkaa,\nmissä tarvittaisiin poikaa juoksemaan asioita tai puhdistamaan\nikkunoita. Mutta minulla ei ollut rohkeutta mennä puoteihin kysymään.\nPari-kolme kertaa, kun olin yrittämäisilläni, osui silmiini joku\npuotilais-nulikka, ja minä päätin, etten rupeaisi ainakaan _hänen_\nkomenneltavakseen, ja että kun oli tarjolla koko kaupunki, saatoin\nyhtä hyvin mennä seuraavaan paikkaan. Vihdoin iltamyöhällä näin erään\nvoimistelulaitoksen seinään naulatun ilmoituksen, ja sitä lukiessani\njouduin puheisiin sen omistajan, vanhan Ned Skenen kanssa, joka istui\ntupakoimassa ovella. Hän mieltyi minuun ja tarjosi minulle paikan\nlaitoksessaan jonkinlaisena yleis-apulaisena. Mikään ei olisi ollut\nminulle tervetulleempaa, ja niin teimme heti kaupat. Aikaa myöten\ntulin niin taitavaksi nyrkkeilyssä, että Ned järjesti minulle ottelun\nerästä Ducket-nimistä kevyen-sarjan miestä vastaan ja löi melko suuren\nvedon siitä, että minä voittaisin. No, enhän voinut tuottaa hänelle\npettymystä, kun hän oli ollut niin ystävällinen minulle -- rouva\nSkenekin oli pitänyt minua hyvänä kuin omaa poikaansa. Mitäpä saatoin\ntehdä muuta kuin ottaa leipäni sellaisena kuin se minulle tuli? Eihän\nminusta ollut mihinkään muuhun. Jos olisin kyennytkin kirjoittamaan\nhyvää käsialaa ja pitämään kirjaa, en kuitenkaan olisi saanut\nitseäni siihen uskoon, että tuo kynänpyörittäminen ja muiden rahojen\nlaskeminen oli miehelle sopivaa ammattia. Ei ihmisen tehtävä ole tässä\nmaailmassa se, mitä hän haluaisi tehdä, vaan se, mitä hän _pystyy_\ntekemään; ja ainoa asia, mihin minä kunnolla pystyin, oli tappeleminen.\nTappelemalla saattoi voittaa paljon rahaa ja paljon kunniaa ja mainetta\ntuttavapiirini keskuudessa. Niinpä haastoin Ducketin ja löin hänet\nrääsyksi noin kymmenessä minuutissa. Jopa puolittain tapoin hänet,\nkoska en tuntenut omaa voimaani ja koska pelkäsin häntä. Siitä saakka\nolen pitänyt samaa ammattia, sillä minkään muun laista tointa ei\nminulle koskaan tarjottu. Olin treenaamassa ottelua varten silloin kun\nolin Wiltstokenissa sen Mellish-houkan kanssa. Ottelu suoritettiin sinä\npäivänä, jolloin te näitte minut Claphamissa, kun minulla oli mustelma\nsilmäkulmassa. Wiltstoken oli tehnyt minulle hyvää. Niin paljon kuin\nolenkin tapellut, en ole sydämeltäni paljon pikkulasta parempi; ja\naina siitä saakka, kun tulin näkemään, ettei äitini ollut enkeli, on\nminulla ollut sellainen ajatus, että oikea enkeli ilmestyisi jonakin\npäivänä. En ole, nähkääs, koskaan välittänyt paljoa naisista. Niin\nhuono kuin äitini olikin niin sanoakseni äidin virkaan, oli hänen\nulkonäössään ja käytöksessään jotakin, mikä antoi minulle paremman\nkäsityksen siitä, millainen miellyttävä nainen olisi, kuin mitä\nminulla oli useimmista muista asioista; ja ne tytöt, joita tapasin\nAustraaliassa ja Amerikassa, näyttivät minusta hyvin mitättömiltä hänen\nrinnallaan. Sitäpaitsi, he eivät luonnollisesti olleet sivistyneitä.\nMinä pidin kovasti rouva Skenestä, koska hän oli hyvä minulle, ja hänen\ntähtensä olin kohtelias niille tytöille, jotka kävivät hänen luonaan;\nmutta itse asiassa en voinut sietää heitä. Rouva Skene sanoi, että\nhe koettivat kaikki pyrkiä minun suosiooni -- naiset ovat riivattuja\netevän nyrkkitaistelijan perään -- mutta mitä enemmän he koettivat,\nsitä vähemmän minä heistä pidin. En voinut sille mitään: miesten kanssa\nsaatoin tulla aikaan varsin hyvin, olivatpa he kuinka alhaisia hyvänsä,\nmutta sukuni vaativaisuus näyttäytyi kohta, kun naisista tuli kysymys.\nKun näin teidän astuvan esiin puiden välistä silloin Wiltstokenissa\nja seisovan niin rauhallisesti katsoen minuun ja Mellishiin ja sitten\npoistuvan jälleen näkyvistä lausumatta sanaakaan, niin luulinpa\ntosiaan teitä enkeliksi, joka vihdoinkin oli tullut. Sitten tapasin\nteidät rautatieasemalla ja kävelin kanssanne. Enkeliluulot te kylläkin\npian saitte pois päästäni; enkelithän ovat lopultakin vain hämärää,\nlapsellista luuloa -- luulen olevan tyhjää lorua, että niitä olisi\ntaivaassa -- mutta te annoitte minulle vielä paremman käsityksen\nkuin äitini siitä, millainen naisen tulisi olla, ja te vastasitte\nitse tuota käsitystä ja menitte siitä ylikin. Olen rakastanut teitä\nsiitä pitäen, ja jos en saa teitä, niin en välitä mitä minusta tulee.\nTiedän, että olen kelvoton, ja olen aina ollut; mutta kun näin teidän\nseurustelevan mielihyvällä aivan yhtä huonojen miesten kanssa kuin\nminäkin olin, niin en ymmärtänyt miksi minun olisi pysyteltävä poissa,\nkun mieleni teki tulla ihan kuollakseni. En ole ainakaan huonompi\nkuin se koiranpaistaja. Ja pahus vieköön, neiti Lydia, minä en tahdo\nkerskua; mutta nyrkkitaistelussakin on puhtaita ja likaisia tapoja\nsamoinkuin kaikessa muussakin; ja minä olen koettanut parhaani mukaan\npysyä puhtaissa tavoissa. En ole koskaan pelannut ristiin enkä iskenyt\nluvatonta iskua; enkä ole koskaan joutunut häviölle, vaikka olen vain\nkeskisarjan mies ja olen otellut parhaiden kahdensadan naulan miesten\nkanssa Siirtomaissa, Yhdysvalloissa ja Englannissa.\"\n\nCashel lopetti. Kun hän jäi istumaan katsoen surumielisesti Lydiaan,\njoka oli ollut aivan hiljaa, virkkoi Lydia miettiväisesti:\n\n\"Olin ennakkoluuloisempi kuin tiesinkään. Mitä ajattelettekaan minusta,\nkun sanon teille, että ammattinne ei tunnu minusta puoleksikaan niin\nvastenmieliseltä nyt, kun tiedän, että te olette taiteilijan poika\nettekä teurastajan sälli tai työmies, kuten serkkuni sanoi.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Cashel. \"Sanoiko tuo kaitanaama teille, että minä olin\nteurastaja!\"\n\n\"Ei ollut tarkoitukseni ilmiantaa häntä; mutta, kuten olen jo\nsanonut, minä olen huono pitämään salaisuuksia. Herra Lucian Webber\non serkkuni ja ystäväni ja on tehnyt minulle monta palvelusta. Saanko\nolla vakuutettu siitä, ettei hänellä ole mitään pelättävää teidän\ntaholtanne?\"\n\n\"Hänellä ei ole mitään oikeutta puhua valheita minusta. Hän katsoo\nhellällä silmällä teitä, hänkin: näin sen Wiltstokenissa. Minulla olisi\nhyvä halu antaa hänen tietää, olenko teurastaja vai en.\"\n\n\"Ei hän niin sanonutkaan. Se mitä hän kertoi minulle teistä, on saanut\ntäyden vahvistuksen teidän omasta kertomuksestanne. Minä satuin\nkysymään häneltä, mihin ihmisluokkaan teidän ammattinne harjoittajat\ntavallisesti kuuluvat, ja hän sanoi niiden olevan työmiehiä,\nteurastajia ja niin edespäin. Pidättekö sitä loukkauksena?\"\n\n\"Näen kyllä selvästi, ettette te salli minun pitää sitä loukkauksena.\nTahtoisinpa tietää, mitä muuta hän sanoi minusta. Mutta hän oli\nkylläkin oikeassa. Ammatissamme on jos minkälaisia heittiöitä,\nsitä ei kannata kieltää. Sittenkuin se on tehty laittomaksi, eivät\nkunnon miehet halua siihen antautua. Kuitenkaan ne eivät ole itse\nnyrkkeilijät, vaan vedonlyöjät, jotka saattavat ammatin huonoon\nhuutoon. Toivon, että serkkunne olisi pitänyt kiinni kirotun leukansa.\"\n\n\"Minä toivon, että te olisitte ennättänyt hänen edelleen kertomalla\nminulle totuuden.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon nyt. Mutta mitä hyödyttää toivominen? Minä en\nuskaltanut antautua teidän menettämisen vaaraan. Näettehän itsekin,\nkuinka pian kielsitte minulta pääsyn taloonne, kun saitte asian ilmi.\"\n\n\"Se ei tehnyt paljon eroa\", sanoi Lydia vakavasti.\n\n\"Te olitte aina ystävällinen minulle\", sanoi Cashel valittavasti.\n\n\"Ystävällisempi kuin te minulle. Teidän ei olisi pitänyt pettää minua.\nJa nyt arvelen, että meidän on paras erota. Olen iloinen, että tiedän\ntarinanne, ja myönnän, että valitsitte ehkä parhaan tavan, minkä\nolosuhteet tarjosivat teille. En moiti teitä.\"\n\n\"Mutta annatte minulle potkut. Niinkö?\"\n\n\"Mitä ehdotatte, herra Cashel Byron? Sitäkö, että kävisitte vieraanani\naina väliaikoina, samalla kuin ruhjotte ja hakkaatte vaivaisiksi\nteurastajia ja työmiehiä?\"\n\n\"Enkä\", tokaisi Cashel. \"Te olette kovin ärsyttävä. Minä en jää enää\npitkäksi aikaa ammattiin: onneni on liian hyvä kestääkseen kauan.\nJoka tapauksessa minun on pian vetäydyttävä syrjään, olkoon onni\nhyvä tai huono, koska minulla ei ole tasaväkistä kilpailijaa. Juuri\ntällä hetkellä ei ole ketään muuta kuin Bill Paradise, joka väittää\nkykenevänsä voittamaan minut, ja hänen kanssaan tulen ratkaisemaan\nvälini syyskuussa, jos hän todella tahtoo vastata sanoistaan. Sen\njälkeen vetäydyn syrjään. Luulen olevani silloin kymmenentuhannen\npunnan mies. Olen kuullut sanottavan, että kymmenentuhatta puntaa on\nsamaa kuin viisisataa vuodessa. Ja päättäen siitä, millaista taloutta\npidätte täällä, otaksun teidän tulonne tekevän saman verran, maatalo\nvielä siihen lisäksi; niin että jos tahdotte mennä naimisiin kanssani,\non meillä tuloja yhteensä tuhat puntaa vuodessa. Minä en tiedä paljon\nraha-asioista, mutta ainakin voimme sillä summalla elää kuin kanat\nryytimaassa. Se on selvä ja asiallinen esitys, eikö niin?\"\n\n\"Entä jos kieltäydyn?\" sanoi Lydia hieman ankarasti.\n\n\"Silloin saatte tehdä noilla kymmenellätuhannella punnalla mitä\nhaluatte\", sanoi Cashel toivottomasti. \"On samantekevä, mihin minä\njoudun. En tahdo mennä hunningolle teidän enempää kuin kenenkään\nmuunkaan naisen takia, jos voin sitä auttaa, ja minä -- mutta mitä\nhyödyttää sanoa, _jos_ te kieltäydytte? Tiedän, etten osaa käyttää\noikeita sanoja: olen huono pitämään tunteellisia puheita; mutta vaikka\nminulla olisi yhtä liukas kieli kuin jollakin noista pitkätukkaisista\nperjantaivieraista, niin en voisi pitää teistä enemmän tai ajatella\nteistä parempaa.\"\n\n\"Mutta te olette erehtynyt tulojeni määrään nähden.\"\n\n\"Se ei haittaa vähääkään. Jos teillä on enemmän, niin sitä hauskempi.\nJos teillä on vähemmän, tai jos teidän on luovutettava pois kaikki\nomaisuutenne naimisiin mennessänne, niin saan pian kokoon toiset\nkymmenentuhatta häviön korvaukseksi. Antakaa minulle yksi hyvä sana,\nniin, tuli ja leimaus, minä taistelen kaikkia kristikunnan seitsemää\nmestaria vastaan peräkkäin, väliaikaa pitämättä, viidentuhannen\npanoksesta joka mieheltä. Viis rahasta!\"\n\n\"Minä olen rikkaampi kuin te otaksutte\", sanoi Lydia järkähtämättä.\n\"En voi tarkoin sanoa omaisuuteni määrää, mutta vuosituloni ovat noin\nneljäkymmentätuhatta puntaa.\"\n\n\"Neljäkymmentätuhatta puntaa!\" huudahti Cashel. \"Pyhä Mooses! En\nluullut kuningattarellakaan olevan niin paljon.\"\n\nTuokioon hän ei tuntenut muuta kuin silkkaa hämmästystä. Sitten,\nkäsittäen aseman, hän kävi hyvin punaiseksi. Mielipahasta murtuneella\näänellä hän virkkoi: \"Näen, että olen ollut houkkio\", otti hattunsa ja\nkääntyi lähteäkseen.\n\n\"Ei siitä seuraa, että teidän pitäisi lähteä heti sanaakaan sanomatta\",\nsanoi Lydia, ilmaisten hermostumista ensi kerran koko keskustelun\naikana.\n\n\"Oh, joutavaa kaikki\", sanoi Cashel. \"Voin kyllä olla houkka, kun\nsilmäni ovat ummessa; mutta olen aivan järkevä, kun olen saanut ne\nauki. Minulla ei ole mitään asiaa täällä. Toivon, että Luoja olisi\nsuonut minun jäädä Austraaliaan.\"\n\n\"Ehkä se olisi ollut parempi\", sanoi Lydia hämmentyneenä. \"Mutta kun\nkerran olemme kohdanneet toisemme, on hyödytöntä sitä valittaa; ja\n-- -- Sallikaa minun huomauttaa teille eräästä asiasta. Te sanoitte\nminulle, että olen ottanut ystävikseni miehiä, joiden toimiala ei ole\nparempi kuin teidänkään. En myönnä sitä täydelleen; mutta yhdessä\nsuhteessa he ovat samalla tasolla teidän kanssanne. He ovat kaikki,\nmitä maalliseen hyvyyteen tulee, paljon köyhempiä kuin minä. Useimmat\nheistä, pelkään mä, ovat köyhempiä -- paljon, _paljon_ köyhempiä kuin\nte.\"\n\nCashel loi nopeasti katseensa ylös uudelleen viriävin toivoin; mutta\nsitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän pudisti päätään masentuneesti.\n\n\"Olen ainakin kiitollinen teille\", jatkoi Lydia, \"siitä, että olette\netsinyt minua minun itseni vuoksi, tietämättä mitään rikkaudestani.\"\n\n\"Niin kyllä\", huoahti Cashel. \"Teidän rikkautenne voi kyllä olla mainio\nasia niille toisille, ja minä olen iloinen siitä, että teillä on sitä,\nteidän itsenne puolesta. Mutta minulle se on loppukolaus. Siis hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi Lydia, miltei yhtä kalpeana kuin miksi Cashelkin oli\ntullut, \"koska te sen niin tahdotte.\"\n\n\"Koska piru sen niin tahtoo\", sanoi Cashel katkerasti. \"Ei hyödytä\ntoivotella sitä olevaksi toisin päin. Onni on minua vastaan. Toivon,\nneiti Carew, että annatte minulle anteeksi, kun olen ollut sellainen\naasi. Se tulee kaikki minun siunatusta yksinkertaisuudestani: minulle\nei ole opetettu parempaa.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään epäsopua teidän kanssanne, paitsi siitä\nvanhasta totuuden salaamis-kysymyksestä, ja sen minä annan teille\nanteeksi -- sikäli kuin sen aiheuttama paha koskee _minua_. Mitä tulee\nilmoitukseenne persoonallisesta kiintymyksestänne minuun, niin olen\nsaanut ottaa vastaan monta samanlaista, jotka ovat mairitelleet minua\nvähemmän. Mutta meidän välillämme on joitakin arveluttavuuksia. Te ette\ntahdo kosia naista, joka on sata kertaa teitä rikkaampi, enkä minä\ntahdo suosia nyrkkitaistelijaa. Rikkauteni peloittaa jokaista miestä,\njoka ei ole lurjus, ja teidän ammattinne peloittaa jokaista naista,\njoka ei ole raivotar.\"\n\n\"Siis te -- -- Sanokaa minulle yksi asia\", sanoi Cashel innokkaasti.\n\"Otaksukaa, että olisin rikas porho, enkä olisi --\"\n\n\"Ei\", sanoi Lydia, keskeyttäen hänet käskevästi. \"En tahdo otaksua\nmuuta kuin mitä todellisuudessa on.\"\n\nCashel vaipui jälleen alakuloisuuteen. \"Jospa vain ette olisi ollut\nystävällinen minulle!\" sanoi hän. \"Luulen, että syynä siihen, miksi\nrakastan teitä niin paljon, on se, että te olette ainoa ihminen, joka\nei pelkää minua. Muut ihmiset ovat minulle kohteliaita, koska he eivät\nuskalla olla muunlaisia nyrkkeilijä-mestarille. On kovin yksinäistä\nolla mestari. Te ette tiennyt siitä mitään, ja te tiesitte, että minä\npelkäsin teitä, ja sentään olitte minulle niin hyvä.\"\n\n\"Yksinäistä on myös olla hyvin rikas nainen. Ihmiset pelkäävät\nrikkauttani ja sitä, mitä he sanovat oppineisuudekseni. Meillä\nkahdella on ainakin yksi yhteinen kokemus. Tehkää nyt minulle se suuri\nystävällisyys, että menette. Meillä ei ole enää mitään sanottavaa\ntoisillemme.\"\n\n\"Menen kahden sekunnin päästä. Mutta minä en usko paljon tuohon teidän\nyksinäisyyteenne. Se on vain kuvittelua.\"\n\n\"Ehkä on niin. Useimmat sen laatuiset tunteet ovat vain kuvittelua.\"\n\nSeurasi jälleen vaitiolo. Sitten Cashel sanoi:\n\n\"En tunne itseäni puoleksikaan niin katkeraksi kuin hetki sitten. Onko\nvarmaa, ettette ole vihainen minulle?\"\n\n\"Ihan varmaa. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi.\"\n\n\"Ja enkö saa nähdä teitä koskaan enää? Enkö ihan koskaan? -- maailman\nloppuun, Amen?\"\n\n\"Ette koskaan kuuluisana nyrkkitaistelijana. Mutta jos tulee päivä,\njolloin herra Cashel Byron on jotakin, mikä paremmin vastaa hänen\nsyntyperäänsä ja luonnonlaatuansa, niin en tahdo unohtaa vanhaa\nystävää. Oletteko nyt tyytyväinen?\"\n\nCashelin kasvot alkoivat hehkua ja hiusten juuret kihistä. \"Yksi asia\nvielä\", sanoi hän. \"Jos te tapaatte minut sattumalta kadulla sitä\nennen, niin suotteko minulle katseen? En pyydä oikeata päännyökkäystä,\nvaan ainoastaan silmäystä pysyäkseni käynnissä?\"\n\n\"Minulla ei ole aikomusta kieltää tuttavuuttamme\", sanoi Lydia\nvakavasti. \"Mutta älkää asettuko tahallanne tielleni.\"\n\n\"Kunniani kautta, sitä en tee. Tyydyn kävelemään sen Sohossa olevan\nkadun kautta silloin tällöin. Nyt lähden: tiedän, että teillä on kiire\npäästä eroon minusta. Siis hyv-- Seis vähän, sentään. Ehkäpä te, kun se\naika tulee, josta puhuitte, olettekin jo naimisissa.\"\n\n\"Se on mahdollista; mutta ei ole todennäköistä, että menisin naimisiin.\nKuinka monta asiaa teillä on vielä sanottavana, joita teillä ei ole\noikeutta sanoa?\"\n\n\"Ei ainoatakaan\", sanoi Cashel nauraen niin, että talo kajahti. \"En ole\nollut koskaan eläessäni onnellisempi, vaikka itkenkin sisällisesti koko\najan. Saan tehdä vielä yrityksen saavuttaakseni teidät. Hyvästi. Ei\",\nlisäsi hän, kääntyen pois Lydian ojennetun käden edestä: \"en uskalla\nkoskea siihen: voisin syödä teidät jälkeenpäin.\" Hän lähti ovelle,\nmutta kääntyi kynnyksellä sanoakseen kuuluvasti kuiskaten: \"Muistakaa,\nettä olen kihloissa teidän kanssanne. En sano, että te olette kihloissa\nminun kanssani, mutta minun puoleltani se on kihlaus.\" Ja hän riensi\nulos huoneesta.\n\nEteishallissa oli Bashville, kalpeana ja päättäväisenä, valmiina\nryntäämään emäntänsä avuksi ensimmäisestä kutsusta. Hänellä oli\nhiilihanko piilotettuna saataville. Kuultuaan juuri äänekkään naurun ja\nnähdessään Cashelin tulevan portaita alas erinomaisella tuulella seisoi\nhän liikahtamatta, tietämättä mitä ajatella.\n\n\"No, vanha veikko\", sanoi Cashel äänekkäästi, taputtaen häntä olalle:\n\"olette siis elossa vielä. Onko ketään ruokasalissa?\"\n\n\"Ei\", sanoi Bashville.\n\n\"Siellä on paksu matto, jolle on pehmeä kaatua\", sanoi Cashel, vetäen\nBashvillen mainittuun huoneeseen. \"Tulkaahan. Näyttäkää nyt minulle\nse pikku temppunne uudelleen. No! Älkää pelätkö: en minä lyö teitä.\nKaatakaa minut maahan. Varokaa vain lyömästä päätäni pesänristikkoon.\"\n\n\"Mutta --\"\n\n\"Hiiteen mutta. Olittepa varsin vikkelä siihen joku hetki sitten. No!\"\n\nEpäröityään hetken kävi Bashville käsiksi Casheliin, joka heti tuli\nvakavaksi ja tarkkaavaiseksi ja pysyi sellaisena järkähtämättä sen\naikaa kuin Bashville taitavasti heitti hänet kumoon. Hän istui\nmiettiväisenä liesimatolla hetken aikaa, ennenkuin nousi ylös.\n\"Ymmärrän\", sanoi hän sitten, nousten jaloilleen. \"Tehkää se nyt\nuudelleen.\"\n\n\"Mutta siitä syntyy sellainen kolina\", vastusti Bashville.\n\n\"Yhden kerran vain. Ei siitä synny mitään kolinaa tällä kertaa.\"\n\n\"No, itsekullekin makunsa mukaan\", sanoi Bashville myöntyen. Mutta\nsen sijaan että olisi kaatanut vastustajansa kumoon, huomasikin hän\njoutuneensa Cashelin käsivarsien muodostamaan silmukkaan, jonka\nvähäisinkin kiristys olisi kuristanut hänet. Cashel nauroi jälleen niin\nettä raikui, päästäessään hänet irti.\n\n\"Niin se on tehtävä, vai mitä?\" sanoi hän. \"Ette voi saada\nvanhaa kettua menemään kahdesti samaan loukkuun. Osaatteko muita\nkaatotemppuja?\"\n\n\"Osaan\", sanoi Bashville; \"mutta en todellakaan voi näyttää niitä\nteille täällä. Joutuisin ikävyyksiin melun vuoksi.\"\n\n\"Tulkaa minun luokseni, kun teillä on vapaailta\", sanoi Cashel,\nojentaen hänelle kortin, \"tällä osoitteella, ja näyttäkää minulle mitä\nosaatte, niin minä katson mitä voin tehdä teistä. Teissä on miehen\nainesta.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen\", sanoi Bashville, pistäen kortin irvistäen\ntaskuunsa.\n\n\"Ja nyt sallikaa minun antaa teille neuvo, josta teillä tulee\nolemaan hyötyä niin kauan kuin elätte\", sanoi Cashel painokkaasti.\n\"Te teitte hiivatin typerästi tänään. Heititte kumoon miehen -- ja\nvielä nyrkkitaistelijan -- ja jäitte sitten seisomaan ja katsomaan\nkuin hupsu, odottaen että hän nousisi ylös ja tappaisi teidät. Jos\njoskus teette sen tempun uudelleen, niin pudottautukaa hänen päälleen\nniin raskaasti kuin voitte siinä silmänräpäyksessä kuin hän on\npoissa jaloiltaan. Taivuttakaa kyynärpäänne hyvin koukkuun allenne\nja katsokaa, että se osuu pehmeään paikkaan. Jos hän tarttuu siihen\nja vääntää teidät ympäri, niin käyttäkää takaraivoanne. Jos hän on\nkerrassaan liian voimakas teille, niin pankaa polvenne hänen kurkulleen\nikäänkuin vahingossa. Mutta älkää millään muotoa seisoko toimetonna. Se\non sallimuksen härnäämistä.\"\n\nCashel terästi jokaista neuvoaan painaltamalla ponnekkaasti\netusormellaan Bashvillen nutun nappia. Lopuksi hän nyökkäsi, avasi\nulko-oven ja asteli pois kevein mielin.\n\nLydia seisoi kirjaston ikkunan vieressä ja näki hänen kävelevän\npitkin etupuutarhaa, pannen merkille kuinka hänen kevyt, ripeä\nastuntansa ja jonkunlainen uljas varmuus ryhdissä erotti hänet hienosti\nkäyskentelevästä keski-ikäisestä herrasmiehestä, raskaasti talsivasta\ntyömiehestä ja tarmokkaasti harppovasta nuorukaisesta, jotka samaan\naikaan kulkivat ulkopuolella. Rautasäleikkö, joka erotti hänet heistä,\nsai Lydian ajattelemaan niitä kauniita ja vaarallisia eläimiä, jotka\nastelivat edestakaisin rauta-aitauksien takana läheisessä puistossa.\nMutta hän riemuitsi, rauhalliseen tapaansa, siitä ajatuksesta, että\nniin vaarallinen kuin hän olikin, ei hänen, Lydian, tarvinnut häntä\npelätä. Kun Cashelin ajuri oli löytänyt hänet ja vienyt hänet pois,\nmeni Lydia eräälle pulpettinsa lukitulle laatikolle ja otti esiin\nisänsä viimeisen kirjeen. Hän istui jonkun aikaa katsellen siihen\navaamatta sitä.\n\n\"Olisipa omituista, isä\", sanoi hän, ikäänkuin isä todella olisi ollut\nhänen lähellään, \"jos sinun verraton tyttäresi päätyisi oppimattoman\nnyrkkitaistelijan vaimoksi. Tunsin epätoivon viiltoa, kun hän vastasi\nneljänkymmenen tuhannen punnan vuosituloihini vastustamattomalla\nhyvästillä. Ja nyt hän on kihlautunut minulle.\"\n\nHän lukitsi jälleen isänsä, niin sanoakseni, pulpettinsa laatikkoon ja\nsoitti kelloa. Bashville ilmestyi, hiukan hämmentyneenä.\n\n\"Jos herra Byron tulee toiste, niin laskekaa hänet sisään, jos olen\nkotona.\"\n\n\"Kyllä, neiti.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, neiti, mutta saanko kysyä, onko minun suhteeni tehty\nmitään valitusta?\"\n\n\"Ei ole.\" Bashville oli vastahakoisesti vetäytymässä pois, kun Lydia\nlisäsi: \"Herra Byronin puheesta ymmärsin, että te koetitte väkisin\nestää häntä tulemasta sisälle. Te antauduitte siten tehdessänne\nalttiiksi tarpeettomalle vaaralle; ja vastedes voitte pitää sääntönä,\nettä kun ihmiset ovat tungettelevia eivätkä tahdo poistua pyydettäessä,\nniin on parasta antaa heidän tulla sisälle siksi kunnes saatte\nerikoiset ohjeet minulta. En suinkaan moiti teitä: päinvastoin tahdon\nlausua tunnustukseni päättäväisyydestänne saamienne määräysten\ntäyttämisessä; mutta poikkeuksellisissa olosuhteissa voitte käyttää\nomaa harkintaanne.\"\n\n\"Hän sysäsi oven minulle vasten naamaa, ja minä toimin hetken\nyllykkeestä. Toivon, että annatte minulle anteeksi sen vapauden, jonka\notin lukitessani budoaarin oven. Hän on vanhempi ja raskaampi kuin\nminä, ja hänellä on lisäksi se etu, että hän on ammattilainen. Muuten\nolisin pitänyt puoleni.\"\n\n\"Olen täysin tyytyväinen\", sanoi Lydia kylmähkösti poistuessaan\nhuoneesta.\n\n\"Kuinka kauan olet viipynyt!\" huusi Alice miltei hysteerisenä, kun\nLydia astui sisään. \"Onko hän mennyt? Mitä ne kamalat äänet olivat?\nOnko jostakin kysymys?\"\n\n\"Tanssimisesta ja myöhään valvomisesta on kysymys\", sanoi Lydia.\n\"Huvittelu näkyy käyvän liian rasittavaksi hermostollesi, Alice.\"\n\n\"Ei se huvittelun syy ole, vaan tuon miehen\", sanoi Alice nyyhkyttäen.\n\n\"Vai niin? Minä olen keskustellut sen miehen kanssa enemmän kuin puoli\ntuntia, ja Bashville on suorastaan otellut hänen kanssaan, emmekä\nkuitenkaan ole hysteerisiä. Sinähän olet istunut täällä täydessä\nrauhassa, eikö niin?\"\n\n\"Minä en ole hysteerinen\", sanoi Alice suuttuneena.\n\n\"Sitä parempi\", sanoi Lydia vakavasti, pannen kätensä Alicen otsalle,\nmihin Alice mukautui tuhahtaen.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nRouva Byron, näyttämönimeltään Adelaide Gisborne, oli nyt, toista\nkertaa taiteilijauransa varrella, puheenaiheena Lontoossa, missä\nhän oli monet vuodet ollut miltei unohduksissa. Hänen oman polvensa\naikuiset pääkaupunkilaisteatterien johtajat olivat huomanneet, että\nhänen menestymisensä uusissa osissa oli hyvin epävarma, että hän oli\noikullisempi kuin hemmotelluimmat yleisön suosikit, ja että hänen\nvakituinen vastauksensa sopimus-esityksiin oli se, että hän inhosi\nnäyttämöä ja oli päättänyt olla astumatta sille enää jalallaankaan.\nNiinpä he olivat tulleet toimeen ilman häntä niin kauan, että Lontoon\nteatteriyleisön nuorempi puoli tunsi hänet vain maineelta jonakin\nvanhanaikaisena näyttelijättärenä, joka vaelsi pitkin maaseutua\ntyrkyttäen itseään tietämättömille ihmisille suurena taiteilijana\nja kiusaten heitä esittämällä Shakespearen näytelmiä. Rouva Byronin\nluonteelle soveltui hyvin matkustella pienen draamallisen seurueen\nkanssa kaupungista kaupunkiin, pysähtyen viikoksi tai pariksi kuhunkin\nja toistaen puoltakymmentä osaa, joissa hän oli hyvin vaikuttava\nja jotka hän taisi niin hyvin, ettei hän koskaan ajatellut niitä\nsilloin kuin hänellä vain oli jotakin muuta ajattelemista. Useimmat\nmaaseudun väestöt ottivat hänen vuotuiset vierailunsa innostuksella\nvastaan. Heidän joukossaan hän huomasi suosionosoitukset esiripun\nedessä kiihkeämmiksi, valtansa sen takana rajattomammaksi, kulunsa\npienemmiksi ja voittonsa suuremmiksi kuin Lontoossa, josta hän\nasiain niin ollen välitti yhtä vähän kuin Lontoo välitti hänestä.\nVanhetessaan hän ansaitsi rahaa enemmän ja kulutti vähemmän.\nValittaessaan Cashelille tämän kasvatuksen kalleutta oli hän jo rikas.\nSittenkuin Cashel oli vapauttanut hänet tuosta kulungista, oli hän\ntehnyt vierailuja Amerikkaan, Egyptiin, Intiaan ja siirtomaihin ja\nrikastunut yhä lakkaamatta. Tältä suurelta kiertueelta hän oli palannut\nEnglantiin sinä päivänä, jolloin Cashel lisäsi Lentävän Hollantilaisen\nlaakerit voittojensa sarjaan; ja seuraavan sunnuntain sanomalehtien\nurheiluosastot olivat täynnä Cashel Byronin taidon ylistystä ja\nteatteriosastot olivat täynnä Adelaide Gisbornen neron suitsutusta.\nMutta rouva Byron ei lukenut koskaan urheiluosastoa, vaikka Cashel\nsilmäili teatteriuutisia.\n\nNe teatterinjohtajat, jotka aikaisemmin olivat vieroneet rouva\nByronia, olivat nyt joko kuolleet, menneet vararikkoon tai muuttaneet\nvähemmän epävarmoille toimialoille. Yksi heidän jälkeensä tulleista\njohtajista oli hiljakkoin palauttanut Shakespearen yleisön suosioon\nyhtä tehokkaasti kuin Cashel oli palauttanut nyrkkeilyottelut. Haluten\nesittää Kuningas Juhanan, teki hän äsken palanneelle näyttelijättärelle\nhoukuttelevan tarjouksen Constance'na esiintymisestä, pannen jotkut\nsanomalehtimies-tuttavansa samaan aikaan valittamaan näyttelemistaiteen\n\"suuren koulun\" rappeutumista ja sepittämään tai kaivamaan esiin\nkaskuja mrs Siddons'ista. Tällä kertaa ei rouva Byron puhunut mitään\nnäyttämön inhoamisesta. Hän oli todella inhonnut sitä kerran; mutta\ntultuaan kyllin rikkaaksi voidakseen luopua teatterista oli hän\nkuluttanut tuon tunteen loppuun, ja näytteleminen oli muodostunut\nhänelle tottumukseksi, josta oli yhtä vaikea irtautua kuin mistä\ntottumuksesta hyvänsä. Hän tunsi siis jonkunmoista tyydytystä\nvoidessaan ansaita rahaa helposti ja varmasti, ja hän oli jo\nsaanut sitä kokoon niin paljon, että hän alkoi hautoa suunnitelmia\nsyrjäänvetäytymisestä, Pariisissa esiintymisestä, oman teatterin\nperustamisesta Lontooseen, ynnä muita sen kaltaisia päähänpistoja.\nHänen nuoruutensa loistokohtana oli ollut hänen äkillinen\nriemuvoittonsa Lontoossa heti ensi kerralla, kun hän esiintyi millään\nnäyttämöllä, ja hän tunsi nyt mielitekoa toistaa tämä ja kruunata\ntaiteilijauransa siellä missä se oli alkanutkin. Siispä hän suostui\njohtajan tarjoukseen, ja menipä vielä niinkin pitkälle, että luki\nitsekseen Kuningas Juhanan alusta loppuun.\n\nSattui niin, että muudan Plantagenet-kauden mielenkiintoisimpia\nkirjallisia todistuskappaleita oli pergamenttiliuska, joka sisälsi\nkatkelman prinssi Arthurin kronikasta ynnä värillisen muotokuvan\nhänen äidistään. Herra Carew-vainaja oli osunut saamaan sen haltuunsa\nmitättömästä summasta, ja nyt se oli Lydialla, jolta teatterin ohjaaja\npyysi lupaa katsoa sitä. Lupa annettiin kernaasti, ja ohjaaja tuli\nRegent's Parkissa olevaan taloon, jonka hän julisti tyhjentymättömäksi\naarrevarastoksi. Hän sanoi olevansa kovin pahoillaan, kun ei hän voinut\nnäyttää kuvaa neiti Gisbornelle. Lydia vastasi, että jos neiti Gisborne\nhaluaisi tulla sitä katsomaan, niin hän olisi hyvin tervetullut. Kaksi\npäivää myöhemmin, puolenpäivän aikaan, rouva Byron saapui ja tapasi\nLydian yksin kotona. Alice oli mennyt ulos, tuntien, että oli parempi\nolla tapaamatta näyttelijätärtä -- eihän koskaan voinut tietää, mitä\nsellaiset olivat olleet.\n\nVuodet, jotka olivat kuluneet rouva Byronin käynnistä tohtori\nMoncriefin luona, eivät olleet jättäneet häneen mitään huomattavia\njälkiä: näyttipä hän nyt vielä nuoremmaltakin kuin silloin, koska hän\noli vaivautunut parantamaan kasvojensa väriä keinotekoisesti. Hänen\nkäytöksensä huoleton hienous erosi niin suuresti ohjaajan harkitusta\narvokkuudesta ja huolekkaasta kohteliaisuudesta, että Lydia tuskin\nsaattoi ajatella heidän kuuluvan samalle ammattialalle. Hänen äänensä\nantoi hienon hurman hänen mitättömimmillekin huomautuksilleen, ja\nse oli niin erilainen kuin suinkin verrattuna Cashelin karkeaan\npuheensävyyn. Mutta kuitenkin oli Lydia heti sen ensi värähdyksen\nkuullessaan vakuutettu, että neiti Gisborne oli Cashelin äiti.\nSitäpaitsi oli heillä toistensa leuka.\n\nRouva Byron kävi viivyttelemättä käsiksi käyntinsä aiheeseen ja pyysi\nheti nähdä kuvaa. Lydia vei hänet kirjastoon, missä useita salkkuja oli\nvalmiina esillä. Kallisarvoinen pergamenttikappale oli ylimmäisenä.\n\n\"Hyvin mielenkiintoinen todellakin\", sanoi rouva Byron, heittäen sen\nsyrjään katsahdettuaan siihen ja alkaen selailla joitakin myöhempiä\npiirroksia, Lydian katsellessa häntä syrjästä äänettömänä ja\nhuvitettuna. \"Ahaa\", sanoi hän, \"tässä on jotakin, joka sopii juuri\nminulle.\"\n\n\"Tarkoitatteko Constancen osaan Kuningas Juhanassa?\"\n\n\"Niin kyllä.\"\n\n\"Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa\nvuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä\nluonnos Maria di Medicistä.\"\n\n\"Samantekevä\", sanoi rouva Byron levollisesti. \"Mitä sillä on väliä,\njos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen\nsisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi\nanakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua\ntästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen\nymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle\nluomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii\njäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin 'Englannin historiasta'.\nMinä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos\ntunnen olevani homssumainen.\"\n\n\"Mutta mitä ohjaaja sanoo?\"\n\n\"Minulleko? Ei mitään\", sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään\nsaattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset.\n\"Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies,\nvai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti\non tehty vast'ikään Birminghamissa, niin -- --!\" Rouva Byron kohautti\nolkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa,\nettä olisi lopettanut lauseen.\n\n\"Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?\"\n\n\"Ikävä, hyvä neiti\", sanoi rouva Byron hajamielisesti. \"Miehet\nnäyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä.\"\n\n\"Epäilemättä\", sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. \"Mutta minä\npuhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa\nkohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä\nnäyttämöllä?\"\n\n\"Äidillinen hellyys\", sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, \"on\naivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?\"\n\n\"Ei\", sanoi Lydia kainosti. \"En ole naimisissa.\"\n\n\"Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä\nruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa.\"\n\n\"Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?\"\n\n\"Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew,\nsitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta --\nkuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla\nsilmillänne samalla haavaa -- kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta\nsen viattomuudessaan teille tuottamat kivut -- kuinka on annettava\nanteeksi sen sadat pikku itsekkyydet -- kuinka on elettävä alituisessa\npelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai\nherättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla.\nAjatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne,\nharjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä\nvetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta!\nUskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen\nhyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi.\"\n\n\"Kuitenkin\", sanoi Lydia, \"minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi.\nKoska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä\nteille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin\ntaiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta --\nesimerkiksi sellaiseen kuin teidän -- on myöskin kasvatuksena hyvin\narvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?\"\n\n\"Mitä tyhjiä!\" sanoi rouva Byron varmasti. \"Ihmiset tulevat maailmaan\nvalmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin\nheti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut\nneljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea;\nolisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan\nesiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi\nkauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut\njulman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta\nkuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen\nnähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä\nvartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta\nvastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän\nkamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi\nollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä\nkasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia\nolentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että\nolin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan\nkykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi\nmitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden\nasiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli\nkomediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä\noli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos\nolisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen\nsaavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset\nluulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat -- hyvin samaan\ntapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan.\"\n\n\"Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen\", sanoi Lydia, \"joka\nei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista.\nKaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset\ntyöskentelyn ansioksi.\"\n\n\"Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on\nnäyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee\nminut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään\nnäyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä\ntai pesutuvassa.\"\n\n\"Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne.\"\n\n\"Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen.\nAlussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen,\nkoska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä.\nVarjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on\nminun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun.\"\n\n\"Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen,\nkoska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta\npuhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne.\"\n\n\"Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin.\nKukaties olenkin.\" Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia\nkäytti tilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?\"\n\n\"Minulla on poika -- poika, joka lahjoitettiin minulle\nkahdeksannellatoista ikävuodellani.\"\n\n\"Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen\nviehkeyden.\"\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä\", sanoi rouva Byron miettivästi. \"Hän oli\ntäysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta\nminä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä,\nja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään.\nPojan-lurjus!\"\n\n\"Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan\", sanoi Lydia,\ntähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.\n\n\"Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli\näreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta.\nMinä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni;\nja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat\nhänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut\nminkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota\nei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään\nvalittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut.\"\n\nLydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen\nohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: \"Poloinen kulta Cashelini\"\n(Lydia hillitsi säpsähdyksen), \"mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin!\nTe näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään.\"\nRouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran\nlevottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti\nvain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka,\npaitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua\nmieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään\naamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän\noli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja\noli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä\nsattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli\nniin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka\ntietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen\njohdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia\ntunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain\nkärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja\nemännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti\nhänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin,\nettä itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään,\nmillainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin -- esimerkiksi\nrakkaus -- oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi.\nLopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan\nsaada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli\ntäytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.\n\nVieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään\nnoita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli\näidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa.\nMutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten\nLydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo\nmolemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa\nhuolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti\nriippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään\nitseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä\nvoisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin\nennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi\ntakaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen\ntähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet\nniin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän\npudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen\nloordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia\nei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen\ntodellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington\nhiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi\nvilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa\noli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden\nmerkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:\n\n\"En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello\nkolmelta.\"\n\n\"Mikä juttu?\" kysyi Lydia, joka itsekseen ihmetteli miksi hän oli\ntullut.\n\n\"Asekamppailu. Sen neekerikuninkaan juttu. Webber kertoi minulle\nsopineensa, että me menisimme sinne yhdessä.\"\n\n\"Ahaa, te olette tullut noutamaan meitä sinne. Olin unohtanut.\nLupasinko minä mennä?\"\n\n\"Webber sanoi niin. Hänen oli määrä viedä teidät itse, mutta hänellä\nei ole aikaa ja siksi hän teki hyväntyön minulle lähettämällä minut\nsijaansa. Hän sanoi, että te erikoisesti halusitte lähteä sinne, hitto\nvie!\" Lydia nousi kerkeästi ja käski valjastaa vaununsa. \"Ei ole mitään\nkiirettä\", sanoi hän. \"Ehdimme helposti ajaa St. James's Hall'ille\nkahdessakymmenessä minuutissa.\"\n\n\"Mutta meidän on mentävä Islingtoniin, Agricultural Hall'ille. Siellä\non ratsuväkihyökkäyksiä ja kaiken laista hauskaa.\"\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi Lydia. \"Onko siellä nyrkkeilyäkin?\"\n\n\"On\", sanoi loordi Worthington punastuen, mutta hämääntymättä. \"Koko\njoukko. Se on kylläkin vain herrasmiesten esittämää, paitsi ehkä yhtä\nottelua, jolla tahdotaan näyttää kuningas-ukolle ammattilais-malliamme.\"\n\n\"Suokaa siis anteeksi siksi aikaa, kun menen noutamaan hattuni\", sanoi\nLydia, poistuen huoneesta. Alice oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten\nmuuttaakseen koko asunsa, tilaisuus kun oli sovelias pukuhienouden\nnäytteilleasettamiseen.\n\n\"Te näytätte hirmuisen hurmaavalta, neiti Goff\", sanoi loordi\nWorthington seuratessaan naisia vaunuihin. Alice ei suvainnut vastata,\nvaan keikautti ylväästi päätään, mutta mietti salaa itsekseen,\nmahtaisivatko ihmiset vertaillessaan pitää häntä liian vaateliaasti vai\nLydiaa liian vaatimattomasti puettuna. Loordi Worthingtonin mielestä\nhe kumpikin esiintyivät mainiosti edukseen, ja hän ajatteli muutaman\nsekunnin sitä, kuinka eri naisilla oli erilainen tyyli, ja kuinka se,\nmikä sopi yhdelle, ei lainkaan sopinut toiselle. Hänestä tuntui, että\nneiti Carew'n läsnäolo teki hänet filosoofiseksi.\n\nAgricultural Hall näytti Alicesta ensi silmäyksellä suunnattoman\nlaajalta, parkkilattiaiselta vajalta, jonka reunamille oli kasattu\nvanhoja pakkalaatikoita katsojalavoiksi, koristeinaan siellä täällä\nvähän punaista vaatetta ja joitakin lippuja. Loordi Worthington oli\nhankkinut heille eturivin istuinpaikat eräällä parvekkeella. Juuri\nheidän alapuolellaan oli paaluaitaus, jota koristivat aina vähän\nmatkan päässä toisistaan olevat saaveissa kasvavat ikivihannat kasvit,\nja jota vastaan painautui ulkopuolella kuhiseva shillingin-rahvas.\nAlice huomautti, ettei johdolle tuottanut kunniaa se, että nuo ihmiset\nsijoitettiin niin lähelle hänen alapuolelleen, että hän saattoi kuulla\nheidän keskustelunsa; mutta kun Lydia ei näyttänyt ottavan osaa\nhänen paheksumiseensa, käänsi hän huomionsa katsojajoukon hienompaan\nosaan. Kentän vastakkaisella laidalla näyttivät parvekkeet kirjavana\nheloittavilta kukkapenkeiltä; herrojen hattujen ja takkien muodostamat\nmustat läikät siellä täällä edustivat kukkien välissä olevaa multaa.\nKukkien keskellä oli räikeän korea kunniakatos, jossa vankkarakenteinen\nmusta herrasmies istui korotetulla tuolilla, majesteettisen\nvälinpitämättömyytensä muodostaessa vastakohdan hänen kummallakin\npuolellaan virnistelevien ja avosuin töllistelevien hovipäälliköittensä\npeittelemättömälle ihmettelylle.\n\n\"Mikä vahinko, ettemme ole lähempänä kuningasta!\" sanoi Alice. \"Minä\nvoin tuskin nähdä koko kelpo ukkoa.\"\n\n\"Tulette huomaamaan, että näiltä paikoilta näkee parhaiten esitykset.\nKaikki on hyvin\", sanoi loordi Worthington. Lydian huomio kiintyi\njonkinlaiseen syyllisyyden vivahdukseen hänen käytöksessään. Seuraten\nhänen salavihkaista katsettaan näki Lydia kentällä vähän matkan päässä\nitsestään noin kahdenkymmenen jalan laajuisen, paaluihin kiinnitetyistä\nköysistä tehdyn aitauksen. Se oli tyhjä, ja sen lähellä oli joitakin\ntuoleja, pesumalja ja sieni.\n\n\"Mikä tuo on?\" kysyi hän.\n\n\"Tuoko! Oh, se on nyrkkeilypiiri.\"\n\n\"Eihän se ole piiri. Se on neliö.\"\n\n\"Sitä kutsutaan piiriksi. He ovat onnistuneet neliöimään ympyrän.\"\n\nLäpitunkeva torventoitotus kajahti, ja ratsuväkiosasto saapui ravaten\nareenalle. Lydia huomasi miellyttäväksi laiskasti istuen ihailla\nhevosia ja miehiä ja vertailla Olympialais-seuran jäseniä, jotka\nsotilaiden poistuttua astuivat esiin, Ateenan marmori-jumaliin ja\nMichel-Angelon Bakkukseen tai Davidiin. He eivät vetäneet vertoja\nkreikkalaisille kuvanveistoksille rauhallisessa ylevyydessä eivätkä\nitalialaisille sankarillisessa tarmossa loikkiessaan puuhevosen yli ja\nkieppuessaan vaakasuorilla tangoilla, jokainen halventaen edeltäjänsä\nsuorituksia ylittämällä ne. Loordi Worthington, joka pian kyllästyi\ntähän, kuiskasi, että kun kaikki nämä joutavuudet olisivat ohi, löisi\njoku mies lampaan kahtia miekalla, jonka jälkeen seuraisi hiukan\nnyrkkeilyä.\n\n\"Tarkoitatteko\", sanoi Lydia harmistuneena, \"että he päästävät lampaan\nirralleen ja ajavat sitä takaa miekoilla hevosten selässä?\"\n\nLoordi Worthington nauroi ja myönsi; mutta pian kävi ilmi, että\nlampaalla tarkoitettiin laihaa lampaan ruhoa. Vanttera kersantti\niski sen kahtia huippusuoritukseksi muille taidonnäytteille, kuten\nsitruunain, lyijytankojen ja silkkiliinojen silpomiselle; ja\nkatsojakunta, joka oli tottunut näkemään paljon vastenmielisempiä\nnäkyjä teurastajien myymälöissä, palkitsi hänet runsailla\nkättentaputuksilla.\n\nKaksi Olympialaiseen seuraan kuuluvaa herrasmiestä astui nyt\naitaukseen, jota loordi Worthington kutsui piiriksi. Käteltyään\ntoisiaan niin hyvin kuin heidän muodottomat, täytetyt hansikkaansa\nsallivat, pitelivät he itseään kumpikin oikealla kädellään, ikäänkuin\nheidän vatsansa olisivat olleet vaarassa pudota alas, jollei niitä\npainettu tiukasti sisään, tanssivat toistensa ympärillä, viskoen\nulos ja nykäisten takaisin vasenta nyrkkiään kuten kuopivat hevoset\nkavioitaan. He olivat kumpikin, kuten Lydia kuuli juhlamenojen ohjaajan\njulistuksesta, jossa ilmoitettiin heidän nimensä ja saavutuksensa,\namatööri-mestareita. Lydiasta tuo heidän kuopimisensa ja tanssimisensa\noli naurettavaa; ja kun he silloin tällöin syöksähtivät yhteen ja\nhosuivat toisiaan, ei hän voinut erottaa mitään niistä valeiskuista,\npysäytyksistä, sukelluksista, vastaiskuista, torjumisista ja\nväistämisistä, joihin loordi Worthington innostuneena kiinnitti hänen\nhuomiotaan ja jotka houkuttelivat vuoroin pilkkahuutoja, vuoroin\nsuosionosoituksia alapuolella olevan shillingin-yleisön keskuudesta.\nKun kolmen minuutin kuluttua molemmat heittäytyivät rentonaan tuoleille\npiirin vastakkaisiin nurkkiin ikäänkuin olisivat olleet nääntyäkseen\nuuvuksissa, olisi Lydia purskahtanut suorastaan nauruun, jolleivät\nhe olisi muistuttaneet hänelle Cashelia silloin kuin tämä koetti\ntointua hänen kirjastossaan. Minuutin päästä huusi joku käreällä\näänellä: \"Aika!\" ja miehet nousivat ylös ja toistivat äskeistä\nesitystään jälleen kolme minuuttia. Seurasi taas minuutin lepo, ja\nsitten tanssiminen ja kuopiminen jatkui neljä minuuttia, jonka jälkeen\nottelijat jälleen kättelivät toisiaan ja poistuivat näyttämöltä.\n\n\"Siinäkö on kaikki?\" kysyi Lydia.\n\n\"Siinä kaikki\", vastasi loordi Worthington. \"Viattominta huvia mitä\nmaailmassa voi olla, ja sievintä myös.\"\n\n\"Minusta se ei vaikuta erikoisemmin sievältä\", sanoi Lydia; \"mutta\nse näyttää kyllä niin viattomalta kuin miksi hengettömyys voi sen\ntehdä.\" Hän alkoi mielessään aavistella soimanneensa tietämättömästi ja\nepäoikeudenmukaisesti Cashelia julmuudesta vain sen nojalla, että tämä\nharjoitti tuota viatonta voimistelua.\n\nNäytäntö jatkui useilla erilaisilla taidon ja voiman\nyhteis-esityksillä. Paitsi erilaisissa varusteissa suoritettuja\nyksityisten miesten välisiä otteluja, saatiin nähdä turnajaisia, maahan\nlyödyn palikan keihästämistä laukkaavan ratsun selästä, komentotemppuja\nja sauvamiekkailua, jota esittivät brittiläiset merisotilasosastot\nsaaden raikuvia hurraahuutoja yleisöltä, sekä lisää nyrkkeilyä ja hyppy\nliikkeitä seuran jäsenten esittäminä. Lydian mielenkiinto alkoi pian\nharhailla pois areenalta. Katsoessaan alas paaluaitauksen ulkopuolella\ntungeksivaan väkijoukkoon hän näki pienen miehen, jonka hän hämärästi\nmuisti, vaikka hänen kasvonsa olivat kääntyneinä poispäin hänestä.\nTämän kanssa keskustelussa oli voimakas, keltaiseen twiidipukuun\nja vihreään kaulaliinaan puettu mies. Hänellä oli karkea, voimakas\nääni, ja hänen seuralaisellaan ohut ja kimakka, niin että tarkkaava\nkuuntelija saattoi erottaa heidän huomautuksensa väkijoukon sekavasta\nsorinasta.\n\n\"Ihailetteko sitä miestä?\" kysyi loordi Worthington, seuraten Lydian\nkatsetta.\n\n\"En. Onko hän joku erityisesti?\"\n\n\"Hän oli kuuluisa mies ennen muinoin -- jättiläisten aikaan. Hän oli\nEnglannin mestari. Hän on erikoisesti mielenkiintoinen meille erään\nyhteisen ystävämme opettajana.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa hänen nimensä\", sanoi Lydia, tarkoittaen\ntuon yhteisen ystävän nimittämistä. \"Ned Skene\", sanoi loordi\nWorthington, otaksuen hänen tarkoittavan alapuolella olevaa miestä.\n\"Hän on menestynyt niin hyvin siirtomaissa, että on suonut itselleen\nja perheelleen huvimatkan Englantiin. Hänen saapumisensa sai aikaan\nkerrassaan sensatsionin tässä maassa: viime viikolla hänellä oli\ntäpötäysi lahjanäytäntö, jossa hän nyrkkeili yhteisen ystävämme kanssa\nja mukiloi häntä kuin lasta. Yhteinen ystävämme käyttäytyi tuossa\ntilaisuudessa hyvin kauniisti antaessaan mukiloida itseään. Hän olisi\nnähkääs voinut tappaa ukko Skenen, jos hän olisi yrittänyt toden\nperästä.\"\n\n\"Vai on tuo Skene?\" sanoi Lydia, katsellen miestä vakavalla\nmielenkiinnolla, mikä hämmästytti ja ihastutti loordi Worthingtonia.\n\"Ahaa! Nyt tunnen miehen, joka on hänen seurassaan. Hän on toinen\nMetsämajani vuokralaisista -- muistaakseni saan kiittää teitä\nesittelystä.\"\n\n\"Treenari Mellishkö?\" sanoi loordi Worthington, hiukan tyhmistyneen\nnäköisenä. \"Niinpä onkin. Kuinka kaunis raudikko tuolla peitsimiehellä\non! -- toisella miehellä rivin tuosta päästä.\"\n\nMutta Lydia ei halunnut katsella peitsimiehen hevosta. \"Paradise!\"\nkuuli hän Skenen huudahtavan juuri silloin pilkallisen epäuskoisena.\n\"Sepä olisi jotakin!\"\n\n\"Kummempaakin on tapahtunut\", sanoi Mellish. \"En tahdo sanoa, että\nCashel Byron rupeaa taantumaan: mutta sanon vain, että hänen onnensa\non liian hyvä kestääkseen; ja minä tiedän varmasti, että hän on käynyt\naivan synkkämieliseksi viime aikoina.\"\n\n\"Jopahan nyt!\" sanoi Skene. \"Mitä syytä hänellä olisi tulla\nsynkkämieliseksi?\"\n\n\"Hm, minä tiedän kyllä\", sanoi Mellish pidättyvästi.\n\n\"Paljonpa tiedät\", tokaisi Skene halveksivasti. \"Varmaankin tarkoitat\nsitä nuorta naista, josta hän aina puhuu eukolleni.\"\n\n\"Tarkoitan nuorta naista, jota hän tuskin tulee saamaan. Se on\nEnglannin isoisimpia ihmisiä -- pikkuinen olento, kasvoiltaan kuin\nsimpukankuoren sisusta, jonka hän tapasi Wiltstokenissa, jossa olin\ntreenaamassa häntä otteluun Lentävän Hollantilaisen kanssa. Hän joutui\nheti pois treenauksen kurssilta, kohta kun oli tavannut hänet -- ei\ntahtonut tehdä mitään mitä minä hänelle määräsin. Minä tulin niin\nnihki varmaksi siitä, että hän saisi rökkiinsä, että löin vastavedot\njoka pennille, minkä olin pannut vetoon hänen puolestaan, paitsi\nkahtakymmentä puntaa, jotka sain muutaman taulapään panemaan häntä\nvastaan ottelussa, sittenkuin olin muuttanut mieleni. Lempo vieköön sen\nnaisen! Minä menetin sata puntaa hänen takiaan.\"\n\n\"Ja se olikin sinulle parahiksi, vanha pöllöpää. Olit väärässä silloin,\nja olet väärässä nytkin, siunattuine Paradise'inesi!\"\n\n\"Paradiseä ei ole vielä kukaan voittanut.\"\n\n\"Ei ole minun poikaanikaan.\"\n\n\"No, saadaanpa nähdä.\"\n\n\"Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta\npuolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään\nnyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti,\nminun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä.\"\n\n\"Ehkäpä on\", sanoi Mellish. \"Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on\nrökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone,\nniin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan\nväittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja\npiikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä\nsisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan\nhänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin\nkehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan\nmahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä,\njoilla hän löi Dick Weeks'in suoraksi.\"\n\n\"Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin\nmenen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä.\" Ja\nSkene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui\nniin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain\nennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime\naikoina.\n\n\"Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt\", sanoi\nSkene synkkänä. \"Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he\novat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa.\nTeattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun\nkuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on\nmieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän\ntuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan\nPiccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja\ntekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään\npoika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän\nsanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä,\nkoroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin\nhäviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat\naina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä\n_minä_ halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika\npitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun\ntäytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki\nmieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää\nitsensä, mukamas. Mene männikköön!\"\n\nLydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys,\nihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli\nottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut\nsen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän\nollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois\nnyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja\nmahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan\ntarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä\nsotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen\najatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja\nväkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.\n\nÄkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen\ntulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja\nväriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa\nja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui\nhaaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla\nkuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan\nsuosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti,\npani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli.\nLydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja\njalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa\nja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan\nnäön.\n\n\"Eikös hän ole kuin kuva?\" kuuli Lydia Mellishin huudahtavan\nhaltioissaan. \"_Siinä_ vasta kunto!\"\n\n\"Hoo!\" sanoi Skene halveksivasti. \"Mutta eikös _hän_ ole kuin herra!\nKatsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall'ia pitkin.\"\n\nLydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri\nsamanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin\njalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on\nsuorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.\n\n\"Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa\",\nkuiskasi loordi Worthington innokkaasti. \"Eikö olekin, neiti Carew?\nApollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen\nystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin\ntuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset --\"\n\n\"Vait!\" sanoi Lydia, ikäänkuin Worthingtonin sanat olisivat olleet\nsietämättömät.\n\nCashel ei hypännyt köysien yli. Hän astui niiden välitse verkkaisesti\nja, torjuen kahden touhukkaan ystävän tarjoaman avun, veti\nnyrkkeilyhansikkaan käteensä kiirehtimättä, niinkuin muotikeikari\nvalmistautuessaan hienolle kävelylle. Kinnastettuaan siten vasemman\nkätensä, niin ettei voinut tehdä sillä samaa palvelusta oikealle, pisti\nhän sormensa toiseen hansikkaaseen, tarttui siihen hampain ja kiskoi\nsen paikalleen saalistaan raatelevan tiikerin elein. Lydiaa värisytti\njälleen.\n\n\"Bob Mellish\", sanoi Skene, \"lyön vetoa kaksikymmentä yhtä vastaan,\nettä hän pysähdyttää tuon syöksyn, josta luulet niin suuria. Kuuletko:\nkaksikymmentä yhtä vastaan!\"\n\nMellish pudisti päätään. Sitten juhlamenojen ohjaaja huusi, osoittaen\nkumpaakin miestä vuoroonsa: \"Paradise, professori. Cashel Byron,\nprofessori. Aika!\" Cashel katsahti nyt Paradiseen, jonka olemassaoloa\nhän ei siihen saakka ollut näyttänyt huomaavankaan. Miehet lähestyivät\npiirin keskustaa, kättelivät käsikurkalta, irroittivat kätensä\ntoisistaan äkkiä, peräytyivät askeleen ja alkoivat liikkua varovaisesti\nvasemmalta oikealle niinkuin kaksi pantteria.\n\n\"Minun mielestäni he voisivat ottaa oppia herrasmiesten tavoista ja\nkätellä sydämellisesti\", sanoi Alice, koettaen näyttää huolettomalta,\nvaikka häntä painosti Cashelin aiheuttama epämääräinen kammo.\n\n\"Se on perinnäinen tapa\", sanoi loordi Worthington. \"He tekevät siten,\njotta ei toinen voisi vetää toista itseensä päin ja lyödä häntä\nvapaalla kädellään ennenkuin hän ehtii päästä irti.\"\n\n\"Millaista inhottavaa petosta!\" huudahti Lydia.\n\n\"Sitä ei koskaan tehdä, ymmärrättehän\", sanoi loordi Worthington\npuolustellen. \"Se ei hyödyttäisikään mitään, koska sillä tapaa ei voi\nkäyttää vasenta kättään tehokkaasti.\"\n\nLydia kääntyi hänestä poispäin ja suuntasi kaiken huomionsa\nnyrkkeilijöihin. Paradise teki häneen vähemmän peloittavan vaikutuksen\nnoista kahdesta. Lydia näki, että hän oli hermostunut ja tietoinen\nrohkeutensa pingoittuneisuudesta; mutta hänen viekas irvistyksensä\nilmaisi jonkunlaista hurjaa hyväntuulisuutta ja näytti lupaavan\nkatselijoille, että hän antaisi heidän pian nähdä jotakin hauskaa.\nCashel seurasi hänen liikkeitään hellittämättömällä valppaudella ja\nsyrjäkareisella katseella, jossa Lydian mielestä oli jotakin pirullista.\n\nÄkkiä Paradisen silmät välähtivät; hän painoi päänsä alas, teki\nsyöksyn, pysähtyi äkkiä tahallaan ja ammahti Cashelia kohti. Kuului\nmäjähdys kuin samppanjapullon korkin paukaus, jonka jälkeen Cashelin\nnähtiin seisovan järkkymättömänä piirin keskustassa, kun taas Paradise\nköysiä vasten viskautuneena koetti irvistellä vastoinkäymiselleen\nnäyttäen valkeat hampaansa verinaamarin takaa.\n\n\"Kaunista!\" huusi Skene liikutettuna. \"Kaunista! Ei koko maailmassa\nmuut kuin minä ja minun poikani pysty antamaan tuollaista uppercut'ia!\nToi voisinpa, että voisin nähdä eukko-vanhani naaman tällä hetkellä!\nTämä on hänelle sielunrieskaa.\"\n\n\"Mennään pois\", sanoi Alice.\n\n\"Tuo oli hyvin erilainen isku kuin mikään niiden herrasmiesten\nantamista\", sanoi Lydia hänestä piittaamatta loordi Worthingtonille.\n\"Mies vuotaa kauheasti verta.\"\n\n\"Se tulee vain hänen nenästään\", sanoi loordi Worthington. \"Hän on\ntottunut siihen.\"\n\n\"Katsoppas sitä!\" naureskeli Skene. \"Minun poikani on seurannut häntä\nliki köysiä; ja hän aikoo pitää hänet siinä. Syöksyköön nyt jos voi.\nKatsos nyt, mitä hyvä arvostelukyky tahtoo sanoa!\"\n\nMellish pudisti jälleen päätään masentuneena. Erän jäljelläolevat\nminuutit olivat kovaonnisia Paradiselle. Hän iski kiukkuisesti\nvastustajansa kylkiluita kohti, mutta Cashel astahti taaksepäin juuri\nparahiksi hänen ulottuviltaan ja palasi sitten tavattoman nopeasti\nantaen hänelle iskuja, joiden tieltä hän ei takanaan olevien köysien\nvuoksi päässyt peräytymään ja joita hän oli liian hidas torjumaan tai\nväistämään. Hänen yrityksensä iskeä vastustajaa kasvoihin koituivat\nhyvin epäedullisiksi hänelle itselleen, sillä Cashelin iskut eivät\nkoskaan olleet niin ankaroita kuin silloin, kun hän vikkelästi käänsi\npäänsä syrjään iskun tieltä ja antoi lähestyvälle vastustajalleen\nvastaiskun. Hänessä ei ollut vähääkään ritarillisuutta eikä sääliä;\nmutta sulavuudessa ei edes hänen äitinsä olisi kyennyt häntä\nvoittamaan. Hän näytti nauttivan lyöntiensä kovuudesta ja saavan uutta\nvoimaa aina kun hänen hansikkaansa mäjähtivät Paradisen naamaan tai\nnäyttivät miltei puhkaisevan hänen ruumiinsa. Yleisön paremman osan\nmielestä oli näky inhoa herättävä; sillä kun Paradisen nenästä viljalti\nvuotava veri tahrasi hansikkaat ja hansikkaat vuorostaan tahrasivat\nkummankin taistelijan pään ja ruumiin, olivat he pian veritahroissa\nylt'yleensä vyötäisistä ylöspäin. Johtohenkilöt pitivät kuiskaten\nneuvottelua, eikö olisi paras keskeyttää ottelu; mutta he päättivät\nantaa sen jatkua nähdessään neekerikuninkaan, joka tähän saakka oli\nkatsellut koko ohjelmaa ilmaisematta vähintäkään mielenkiintoa, nyt\nkohottavan kätensä ja taputtavan niitä ihastuneena.\n\n\"Billy ei näytä läheskään tyytyväiseltä itseensä\", huomautti Mellish,\nkun ottelijat istuivat minuutin hengähdysajaksi. \"Hän on juuri saman\nnäköinen kuin silloin, kun hän piikkasi Shepstonea.\"\n\n\"Mitä merkitsee piikkaaminen\" kysyi Lydia. \"Astumista toisen varpaille\npiikkipohjaisella kengällä\", vastasi loordi Worthington. \"Älkää olko\nlevoton: ei heillä ole piikkejä kengissään tänään. Älkääkä katsoko\nminuun noin, neiti Carew. Eihän ole minun syyni, että he tekevät\nsellaista.\"\n\nAika huudettiin, ja nyrkkeilijät, jotka sienien avulla oli tehty\njonkun verran siistimmiksi, nousivat konemaisen täsmällisesti äänen\nkuullessaan. He olivat tuskin astuneet kaksi askelta, kun Cashel,\nvaikka vastustaja näytti olevan kaukana hänen ulottuviltaan, iski\nhäntä otsaan sellaisella voimalla, että hän horjahti, ja sitten\nhypähti takaisin nauraen. Paradise syöksähti eteenpäin, mutta Cashel\nväisti häntä ja pakeni ympäri piiriä, katsoen pilkallisesti taakseen\nolkansa yli. Paradise jätti nyt kaiken hyväntuulen teeskentelyn.\nHurjan raivokkaasti hän syöksyi kohti, kesti kauhistuttavan iskun\nvärähtämättä ja tappeli rajusti likikärhämässä. Tuokion ajan heidän\niskunsa muistuttivat Lydian mielestä tuulenpuuskan ajamain sadepisarain\nräiskettä ikkunaruutuun. Seuraavassa tuokiossa Cashel oli poissa, ja\nParadise, jonka nenästä jälleen vuoti verta, koetti uudistaa temppuaan,\nmutta sai tällä kertaa vastaansa iskun, joka painoi hänet toiselle\npolvelleen. Hän oli tuskin noussut jaloilleen, kun Cashel hypähti häntä\nkohti ja pakotti hänet jälleen liki köysiä neljällä salamannopealla\niskulla; mutta tällä kertaa hän tiikerimäisen keimailevasti päästi\nhänet jälleen irti juosten somasti pois, ihan niinkuin lapsi\nleikkiessään. Paradise, suu vaahdossa yhtä hyvin kuin veressäkin,\npäästi ulvahduksen ja kiskoi pois hansikkaansa. Kuului vastustavaa\nhuutoa yleisön joukosta, ja Cashel, huudon varoittamana, koetti kiskoa\npois omia hansikkaitaan vuorostaan. Mutta Paradise oli hänen kimpussaan\nennenkuin hän ehti sitä tehdä, ja miehet tarttuivat käsiksi toisiinsa\nsuuren melun vallitessa, kun loordi Worthington ja monet muut nousivat\nylös karjuen kiihkeästi: \"Vasten sääntöjä! Ei painimista!\" jota seurasi\nsuuttumuksen mylvintä, kun Paradisen nähtiin tarttuvan hampaillaan\nCashelin olkapäähän heidän koettaessaan heittää toisiaan maahan. Lydia\nkirkaisi, ensi kerran elämässään. Sitten hän näki Cashelin, kasvot yhtä\nraivokkaina kuin vastustajansakin, kiertävän käsivartensa Paradisen\nkaulan ympäri, nostavan hänet niinkuin hiilenkantaja nostaa säkin,\nja viskaavan hänet selkänsä yli nurin niskoin maahan, missä hän heti\npaikalla heittäytyi hänen päälleen koko painollaan ja vauhdillaan.\nHeidät erotti kohta toisistaan joukko toimihenkilöitä, erotuomareita,\npoliiseja ja muita, jotka olivat syöksyneet piiriä kohti, kun Paradise\noli riisunut hansikkaansa. Seurasi sekava rähinä. Skene oli kiivennyt\npaaluaitauksen yli ja syyti kirouksia, uhkauksia ja haukkumisia\nParadiselle, joka, kykenemätönnä seisomaan ilman apua, koetti aukoa\nlyijyisiä silmäluomiaan ja päästä selville siitä, mitä hänelle oli\ntapahtunut. Tusina muita, jotka kehoittivat häntä nousemaan pystyyn,\nnuhtelivat häntä hänen käytöksestään tai koettivat rauhoittaa Skeneä,\nlisäsivät vain hämminkiä. Cashel puolestaan raivosi johtohenkilöille,\njotka muistuttivat hänelle, että hansikasottelussa säännöt kielsivät\npainiskelun ja heitot.\n\n\"Hiiteen säännöt!\" kuuli Lydia Cashelin huutavan. \"Hän puri minua, ja\nminä heitän hänet --\" Sitten puhuivat kaikki yhtaikaa, niin että Lydia\nsai tyytyä vain otaksumaan, mihin Cashel aikoi heittää vastustajansa.\nCashel näytti menettäneen kaiken itsehillintänsä; Paradise sitävastoin\ntajuihinsa tultuaan käyttäytyi paremmin. Loordi Worthington laskeutui\npiiriin ja koetti hillitä hälinää; mutta Cashel pudisti rajusti hänen\nkätensä pois käsivarreltaan, uhkasi erästä johtohenkilöä, joka koetti\nankarasti kehoittaa häntä järjestykseen, takoi hurjana nyrkillään\nhaavoitettua olkapäätään ja kiroili ja rähisi ylinnä kaikkia muita\nniin että Skenekin alkoi jo huomautella, että asiasta oli pidetty\ntarpeeksi melua. Sitten loordi Worthington kuiskasi vielä sanan, ja\nCashel hiljeni äkkiä kalpeana ja häpeissään ja istuutui tuolille omaan\nnurkkaansa ikäänkuin piiloutuakseen. Viisi minuuttia myöhemmin hän\nastui ulos miesjoukosta Paradisen kanssa ja pudisti kättä tämän kanssa\nyleisten hurraahuutojen kaikuessa. Cashel oli nöyrempi noista kahdesta.\nHän ei kohottanut katsettaan parvekkeelle kertaakaan, ja hänellä näytti\nolevan kiire poistumaan. Mutta hänet pysähdytti neekeripäällikön\nseuraama univormupukuinen upseeri, joka saapui saattaakseen hänet\nkunniakatoksen luo ja esitelläkseen hänet afrikkalaiselle kuninkaalle;\ntästä kunniasta ei hänen sallittu kieltäytyä.\n\nKuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli\nsanomattomasti mielistynyt vast'ikään näkemäänsä, ja lausui suuren\nkummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut\narmeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle\nkolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan.\nCashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin,\njoka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta\njulkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä\nsoveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.\n\nSillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. \"Kaikki on selvänä\nnyt\", sanoi hän Lydialle. \"Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle,\nettä hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja\nParadise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee\njossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta\nväittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain\nnyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä\nheidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta\nkummaltakin puolen.\"\n\n\"Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?\"\n\n\"Ei!\" sanoi loordi Worthington, kummastuneena. \"Minkä ihmeen vuoksi\nhänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin\njos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy.\"\n\n\"Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin.\"\n\nNeiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi\nLontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa,\njoka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön\nnaittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nAlice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana.\nVaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa,\noli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa;\nja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden\ntunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä.\nAlkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista\nvarmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän\nollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi\nja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan\nhuolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja\nnyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli\nkoettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän\niltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: \"Häpeällinen\nkohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen\nkuninkaan läsnäollessa.\" Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat\nlehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon\nraakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen\nsuosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla\nkädellä. \"Jollei\", kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, \"tätä\nruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole\nenää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä.\" Alice\nkokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.\n\nTässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen\nkanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he\nCashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että\nvaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian\nvalitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan\najatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään\nolosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin\nnäistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä\noli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut\nhalpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan\ntoisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea\ntämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme\nkertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan.\nTanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu.\nLucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja\ntarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi\nkeinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta\nruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään\nkuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch\nkantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli\nmoraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö,\njonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli\nneiti Carew'n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa\nsellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista\ntanssijoista oli pyytänyt osakseen.\n\nAlice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi\nkyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti\nsiihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa\nkäytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin\noman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon\nja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi)\npuhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon\nsen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään\nseurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja\npitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän\nnäki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden,\nsitä epämiellyttävämmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten\nhän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta,\njonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä,\nsilloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän\nsyytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin.\nEi voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun\nhän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan\nja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa\nmiellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden\nkäytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia\ntyperässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain\nvaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan\nsitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.\n\nEräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma\nauktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa,\nkuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen\nkeskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle\npuhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä\nkohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice\npusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs\nmuisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista,\nsai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän,\nkun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin\nkullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi,\nettä ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden\nhyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla\nhän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että\nponnistus tuotti itselleen häviön -- persoonallisessa käyttäytymisessä,\nesimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta\nväikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän\najatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi\nneljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä\nuudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten\nkäyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet\npuolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen\nLontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän\nitsetietoisuuden -- tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat,\nkäyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.\n\nSitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin -- South\nKensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren,\ntoimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen,\nlakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi\nirvikuvaksi omasta itsestään -- seurapiiriksi, joka häpesi itseään,\npelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli\nhalveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen\nitsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita\nsoittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta\nautomaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä\nhe huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä\noman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta\narvostelulta, jonka hän, neiti Carew'n korkeampaan piiriin kuuluvana,\npystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen\nsilmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen\nalituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen\ntavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta\narvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista\nsen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä\ntarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla\nalhaisomaisuudeksi.\n\nPian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian\ntuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän\nsaada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli\nhänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan\nhankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta\n\"toisen ylimääräisen\". Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori\nmies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen\npois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen\nkäytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi\nhän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian,\nkoetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.\n\nKun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti\ntoisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he -- Alice\nhalusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian\nkysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.\n\n\"Aina te kysytte minulta sitä\", vastasi Alice. \"Lydiahan ei koskaan\nkirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja\nsilloinkin vain muutamia rivejä.\"\n\n\"Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista\nsanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.\"\n\n\"Hänellä ei ole ollut\", sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen\nhymyn ärsyttämänä.\n\n\"Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut\nsaamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta.\"\n\n\"Luulin heidän lähteneen aikoja sitten\", sanoi Alice\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä,\nmiten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin\nheistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu,\njosta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen\nvedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä\nja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella\nmusteella kirjoitettu omistuslause: 'Robert Mellish'ille hänen hellältä\näidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän\nkirjan poluilla.' Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt.\"\n\n\"Kuinka jumalatonta repiä raamattu!\" sanoi Alice vakavasti. Sitten hän\nnauroi ja lisäsi: \"Tiedän, ettei se sovi, mutta en voi olla nauramatta.\"\n\n\"Tuo tapaus on minun mielestäni pikemminkin liikuttava\", sanoi Lucian,\njoka tahtoi näyttää, ettei häneltä puuttunut tunteen herkkyyttä.\n\"Voi kuvitella mielessään vaimo-raukan viatonta uskoa poikansa\ntulevaisuuteen, jospa hän olisi voinut nähdä millaiseksi se oli\nmuodostuva!\"\n\n\"Omistuskirjoitukset kirjoissa ovat kuin hautakivienkin kirjoitukset\",\nsanoi Alice vähätellen. \"Ne eivät merkitse paljoa.\"\n\n\"Olen iloinen, ettei noilla miehillä ole enää tekosyytä, jonka nojalla\nhe voisivat mennä Wiltstokeniin. Oli todella kovin onnetonta, että\nLydia tuli tehneeksi tuttavuutta toisen kanssa heistä.\"\n\n\"Niin olette sanonut ainakin viisikymmentä kertaa\", vastasi\nAlice harkitusti. \"Luulen, että olette mustasukkainen tuolle\nnyrkkeilijä-raukalle.\"\n\nLucian karahti ihan punaiseksi. Alice vapisi omaa uskaliaisuuttaan,\nmutta näytti rohkeaa naamaa.\n\n\"Todellakin -- perin mieletön otaksuma\", sanoi Lucian, ilmaisten\nhämminkinsä teeskentelemällä huolettomuutta, joka oli aivan vieras\nhänen tavalliselle käytökselleen. \"Millä tavalla minun olisi\nmahdollista olla mustasukkainen, neiti Goff?\"\n\n\"Sen te itse parhaiten tiedätte.\"\n\nLucian huomasi nyt, että Alicessa oli tapahtunut muutos ja että hän oli\nmenettänyt ylemmyyttänsä tämän suhteen. Hänen loukattu turhamaisuutensa\nhävitti äkkiä, syövyttävän hapon tavoin, sen vaikutelman, että Alice\noli, pääpiirteissään otettuna, hyväkäytöksinen ja ansiokas nuori\nnainen. Mutta sen sijalle tuli toinen vaikutelma -- se, että hän oli\nhemmoteltu kaunotar. Ja koska Lucian ei suinkaan ollut ihastunein\nniihin naisiin, joiden käytös vastasi parhaiten hänen käsityksiään\nsopivaisuudesta, ei tämä muutos ollut kaikissa suhteissa muutosta\npahempaan päin. Alicen viimeistä huomautusta hän vain ei voinut antaa\nanteeksi, vaikka hän koettikin olla näyttämättä hänelle, kuinka\nkipeästi se häneen koski. \"Pelkään, että joutuisin esittämään sangen\nsurkeaa osaa iskiessäni yhteen kilpailijani kanssa\", sanoi Lucian\nhymyillen.\n\n\"Haastakaa hänet kaksintaisteluun ja ampukaa hänet\", sanoi Alice\nvilkkaasti. \"On hyvin luultavaa, ettei hän osaa käyttää pistoolia.\"\n\nLucian hymyili jälleen; mutta jos Alice olisi tiennyt, kuinka vakavasti\nhän harkitsi hänen esitystään joitakin hetkiä, ennenkuin hylkäsi sen\nepäkäytännöllisenä, olisi hän kukaties jättänyt sen tekemättä. Kuulan\nlähettäminen Casheliin tuntui Lucianista pikemmin ylellisyydeltä,\njohon hänellä ei ollut varaa, kuin rikokselta. Ja nyt Alice, päästyään\ntäyteen varmuuteen siitä, että tätä hra Webberia, jolle hän oli\ntuhlannut niin paljon ansaitsematonta kunnioitusta, saattoi kohdella\nyhtä häikäilemättä kuin hänen oli tapana kohdella wiltstokenilaisia\nihailijoitaan, ryhtyi huvittelemaan kiduttamalla häntä vähän.\n\n\"On omituista\", virkkoi Alice, jäljitellen parhaansa mukaan Lydian\nmietteliästä puhetapaa, \"että niin tavallinen mies kuin Cashel Byron\nsaattoi vaikuttaa niin kovin puoleensavetävästi Lydiaan. Se ei\njohtunut siitä, että hän oli niin komea mies; sillä Lydia ei välitä\nsellaisesta vähääkään. En luule, että hän katsahtaisi kahdesti Lontoon\nkauneimpaankaan mieheen, niin puhtaasti älyllinen hän on. Ja kuitenkin\nhän oli mieltynyt puhelemaan Byronin kanssa.\"\n\n\"Oh, se on erehdys. Lydialla on ominainen tapa, joka saa ihmiset\nuskomaan, että hänellä on suuri mielenkiinto sitä henkilöä kohtaan,\njonka kanssa hän sattuu puhumaan; mutta se on vain tapaa. Se ei\nmerkitse mitään.\"\n\n\"Tunnen tuon hänen tapansa vallan hyvin. Mutta tämä oli jotakin aivan\ntoisenlaista.\"\n\nLucian pudisti päätään nuhtelevasti. \"En voi laskea leikkiä näin\nvakavasta asiasta\", sanoi hän, päättäen koettaa palauttaa arvonsa\nennalleen Alicen suhteen. \"Luulen, neiti Goff, että te ehkä\ntuskin tiedättekään, kuinka mieletön otaksumanne on. Ei ole koko\nEuroopassa monta huomattua henkilöä, joiden kanssa serkkuni ei olisi\npersoonallisesti tuttu. Joku hyvin nuori tyttö, joka on nähnyt vain\nvähän maailmaa, voisi mahdollisesti antaa Byronin laisen miehen\nulkomuodon johtaa itsensä harhaan. Seuraelämään tottunut nainen ei\nvoisi tehdä sellaista erehdystä. Epäilemättä tuon miehen hiomattomuus\nja eriskummallinen puhetapa huvittivat häntä hetkellisesti; mutta --\"\n\n\"Mutta minkätähden hän kutsui hänet perjantai-iltoihinsa?\"\n\n\"Pelkästä kohteliaisuudesta, jota hän osoitti tuolle miehelle sen\njohdosta, että tämä oli auttanut häntä jostakin kadulla sattuneesta\nikävyydestä.\"\n\n\"Silloinhan hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua poliisin käymään\nluonaan. En usko, että se johtui siitä.\" Lucian vihasi Alicea sillä\nhetkellä. \"Minusta on ikävää, että pidätte sellaista mahdollisena\",\nsanoi hän. \"Jatkammeko valssiamme?\"\n\nAlice ei kyennyt vielä kestämään vihjausta, ettei hän ymmärtänyt\nseuraelämää riittävästi käsittääkseen Lydian ja Cashelin välisen matkan\npituutta.\n\n\"Luonnollisesti tiedän, että se on mahdotonta\", sanoi hän, vanhaan\ntapaansa. \"En tarkoittanut sitä.\"\n\nLucian, jolle jäi hämäräksi, mitä Alice tarkoitti, turvautui valssiin,\njonka varrella Alice neuvoi häntä ottamaan kymmenkunta tuntia joltakin\nopettajattarelta, jota hän kehui erittäin taitavaksi opettamaan herroja\ntanssimaan hienosti, kuten hän sanoi. Tämä pistos aiheutti sellaisen\nkylmyyden, että Alice vihdoin, peläten uusien johtotähtiensä johtaneen\nhänet liian pitkälle, muutti sävyä ja lausui ilmi ihmettelynsä sen\ntyön paljoudesta ja moninaisuudesta, jota Lucian suoritti Downing\nStreetillä. Lucian otti vastaan nuo kohteliaisuudet täysin vakavana,\nsaattaen Alicen siihen uskoon, että ne olivat lepyttäneet hänet. Mutta\nAlice erehtyi. Hän ei tiennyt mitään politiikasta eikä virastotyöstä,\nja Lucian käsitti hyvin tuon teeskennellyn ihailun arvottomuuden,\nvaikka hän tunsikin kohtuulliseksi, että Alice kunnioitti hänen\nkykyjään oman tietämättömyytensä syvyyksistä. Mutta hänen mieltään jäi\nokana pistämään se, että Alice piti häntä kyllin mitättömänä tuntemaan\nmustasukkaisuutta viheliäistä nyrkkeilijää kohtaan ja moitti hänen\ntanssiaan hienouden puutteesta.\n\nNäiden tanssiaisten jälkeen Alice ajatteli paljon Luciania ja\nmyöskin sitä, millä tavoin seuraelämä säännösteli avioliittoja.\nEnnenkuin neiti Carew oli lähettänyt pyytämään häntä luokseen, oli\nhän usein huoannut sitä, että kaikki miellyttävät miehet, joita hän\ntiesi, liikkuivat piireissä, joihin mitättömällä opettajattarella\nei ollut pääsymahdollisuutta. Hän oli kohdannut heitä joskus\nhyväntekeväisyystanssiaisissa, mutta jatkuvaan seurusteluun ja\nnaimatarjouksiin nähden hän oli ollut riippuvainen Wiltstokenin\npaikkakuntalais-nuorisosta, joka hänen mielestään sisälsi vain\ntyperiä hölmöjä tai itseviisaita nulikoita, ja jonka joukossa Wallace\nParker oli loistanut etevimpänä, ollen yliopistomies, oppinut mies ja\nherrasmies. Nyt, kun hän oli etuoikeutettu kaunotar seurapiirissä, joka\ntuskin suvaitsisi Wallace Parkeria, huomasi hän, että miellyttävät\nmiehet olivat perheiden nuorempia poikia, köyhiä ja tuhlaavaisia,\npaljon parempia kuin Lucian Webber tanssikumppaneiksi, mutta aivan\nsopimattomia elämänkumppaneiksi. Alice oli kokenut köyhyyden vaikeuksia\nja oli tavannut jaloja miehiä ainoastaan runoudessa, jota hän ei\nkoskaan asettanut vakavaan yhteyteen arkielämän mahdollisuuksien\nkanssa. Hän oli aivan tiedoton siitä köyhyydestä, jonka matalamielisten\nihmisten kanssa eläminen aiheuttaa; hän oli tuskallisesti tietoinen\nsiitä köyhyydestä, jonka rahan puute aiheuttaa. Ei niin, että hän olisi\nollut piittaamaton kunnollisuudesta sellaisena kuin hän sen ymmärsi:\nei mikään olisi saanut häntä taivutetuksi menemään naimisiin miehen,\nvaikka kuinka rikkaan, kanssa, jota hän piti kunnottomana. Hän tahtoi\nrahaa, hyvää mainetta ja yhteiskunnallista asemaa; mutta luonnollisesti\nhän halusi myös nuoruutta ja hyvää ulkonäköä; ja juuri tämä seikka\nteki, ettei hän löytänyt mieleistään. Ei siinä kyllin, että kaikki\nkauniit, ritarilliset, hienotapaiset miehet upottivat itsensä velkoihin\nelämällä leveästi pienemmillä tuloilla kuin ne, joilla Wallace Parker\noli häntä houkutellut, vaan lisäksi olivat vielä monet rikkaista ja\narvokkaista yhtä paljon Wallace Parkerin alapuolella ulkonäköön ja\nkäytökseen kuin opilliseen sivistykseenkin nähden. Ei yksikään mies,\njoka olisi täyttänyt kaikki Alicen vaatimukset, ollut vielä osoittanut\nvähintäkään taipumusta rakastua häneen.\n\nEräänä kirkkaana aamupäivänä meni Alice tallipalvelijan saattamana,\nratsastamaan puistoon. Aamun raikkaus oli ratsujen ja ratsastajien\nyllä: ei ollut vielä ketään väsähtäneitä ihmisiä vaunuissaan rentoina\nlojumassa, ei myöskään tyytymättömiä katselijoita istuinpenkeillä heitä\nkadehtimassa. Alice, joka oli parempi ratsastaja kuin hänen vähäisestä\nharjaantumisestaan olisi voinut päättää, näytti komealta satulassa.\nHän oli juuri laskettanut reipasta pikkuneliä kappaleen matkaa, kun\nhän näki Wallace Parkerin tulevan vastaansa suuren valkoisen hevosen\nselässä.\n\n\"Ahaa!\" huudahti Parker, taitavasti kääntäen ratsunsa ympäri ja\nkohottaen hattuaan samalla haavaa, tarkoituksella antaa näytteen\nhienosta esiintymisestä ja ratsastustaidosta. \"Kuinka voit, Alice?\"\n\n\"Siunatkoon!\" huudahti Alice, unohtaen hämmästyksissään käyttäytymisen\nvaatimukset. \"Mikä sinut on tänne tuonut, ja mistä kummasta olet saanut\ntuon hevosen?\"\n\n\"Oletan, Alice\", vastasi Parker, tyytyväisenä tekemäänsä vaikutukseen,\n\"että olen täällä jokseenkin samalla asialla kuin sinäkin --\nnauttimassa aamuilmasta soveliaaseen tapaan. Mitä Rosinanteen tulee,\nolen lainannut sen. Onko tuo raudikko sinun? Suo anteeksi kysymyksen\nsuoruus.\"\n\n\"Ei\", sanoi Alice, punastuen hiukan. \"Tuntuu niin odottamattomalta\nkohdata sinut täällä.\"\n\n\"Eikö mitä. Minä pistäydyn aina tänne tähän aikaan vuodesta. Mutta eipä\nkylläkään olisi sopinut odottaa meidän kohtaavan toisemme täällä vuosi\nsitten.\"\n\nTähän asti tunsi Alice jääneensä keskustelussa alakynteen. Siksi hän\nvaihtoi puheenaihetta. \"Oletko käynyt Wiltstokenissa senjälkeen kuin\nviimeksi tapasimme?\"\n\n\"Olen. Käyn siellä ainakin kerran joka viikko.\"\n\n\"Joka viikko! Janet ei ole siitä maininnutkaan.\"\n\nParker antoi tietävällä ilmeellä ymmärtää, että hän luuli tuntevansa\nsyyn siihen; mutta hän ei sanonut mitään. Alicea harmitti, eikä hän\nalentunut kyselemään. Silloin Parker sanoi:\n\n\"Kuinkas neiti Mikälie jaksaa?\"\n\n\"En tunne ketään sen nimistä.\"\n\n\"Tiedät kyllä hyvinkin, ketä tarkoitan. Sinun aristokraattinen\nsuojelijattaresi, neiti Carew.\"\n\nAlice punastui. \"Sinä olet hyvin häpeämätön, Wallace\", sanoi hän,\ntarttuen ratsupiiskaansa. \"Kuinka uskallat kutsua neiti Carew'ta\nsuojelijattarekseni?\"\n\nWallace tuli äkkiä juhlalliseksi. \"En tiennyt, että et suvaitse\nmuistutettavan kaikesta siitä, mitä olet hänelle velkaa\", sanoi hän.\n\"Janet ei koskaan puhu hänestä kiittämättömästi, vaikkei hän ole tehnyt\nmitään Janetin hyväksi.\"\n\n\"Minä en ole puhunut kiittämättömästi\", väitti Alice, miltei kyyneleet\nsilmissä. \"Sinä et varmaankaan koskaan väsy puhumasta pahaa minusta\nkotiväelleni.\"\n\n\"Tuo osoittaa, miten vähän sinä ymmärrät minun todellista luonnettani.\nMinä päinvastoin aina puolustan sinua.\"\n\n\"Puolustat -- miltä? Mitä olen tehnyt? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella\nitseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä.\"\n\n\"Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista\nkertaa, Wallace.\"\n\n\"Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi\", vastasi Parker tyynen\nivallisesti.\n\nAlice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa\nravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja,\nseurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja\npeläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi\npian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi,\nmerkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla\npompahduksella.\n\n\"Minulla on jotakin sanottavaa sinulle\", virkkoi Parker vihdoin.\n\nAlice ei suvainnut vastata.\n\n\"Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti\", jatkoi Parker.\n\"Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa.\"\n\n\"Janet ei suostu\", sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili\nitserakkaasti ja lausui: \"En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia,\njos vain sinä annat hänen ymmärtää, että _meidän_ välillämme on kaikki\nlopussa.\"\n\n\"Että mikä on lopussa?\"\n\n\"No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole\nkoskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin\nuskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin.\"\n\n\"Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat.\"\n\n\"Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman\nosani kihlauksesta kunniallisesti.\"\n\n\"Wallace\", sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, \"luulen, että meidän\non paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun\nkanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija.\"\n\n\"Aivan kuten haluat\", sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. \"Saanko\nvakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun\nkanssani?\"\n\n\"Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi,\nkaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja\nhän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä.\"\n\n\"Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on\ntekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä\nitse naimisiin kanssani -- huomaa, että olen aivan valmis täyttämään\nlupaukseni vieläkin -- etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua.\nNiinkö on asia?\"\n\n\"Voit sanoa Janetille\", lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin,\n\"että jos meidät -- sinut ja minut -- tuomittaisiin elämään ikuisesti\nautiolla saar-- Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta.\nHyvästi nyt.\"\n\nParker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt\nlevottomuuden oireita. \"Pyydän, Alice\", sanoi hän, \"ettet sano mitään\nepäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa\nminusta mitään pahaa.\"\n\n\"Pidätkö todella Janetista?\" kysyi Alice epäröiden. \"Tietysti\", vastasi\nParker loukkautuneena. \"Janet on kerrassaan erinomainen tyttö.\"\n\n\"Sitä olen minäkin aina sanonut\", sanoi Alice, tuntien harmia siitä,\nettä joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan\ntunnustuksen lausumisessa. \"Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden --\nnimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää\nkuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen\nenempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä,\nmitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta.\"\n\n\"Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan\", sanoi\nParker ilkeästi. \"Hyvästi, Alice.\" Lausuessaan nämä viime sanat\nhuolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi\nvalkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että\nhänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut\nJanetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja\nhän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen\ntasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies\nhienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla\nportaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset\nasemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.\n\nMitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin\nhuomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa.\nRiippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi\ntarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa,\noli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä,\nkatsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni\nantamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew'n kanssa siinä\npienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli\nhiljakkoin omaksunut.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nKun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa,\nja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja\nmuistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki\nhuoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja,\nlehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia\npaitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja\nyhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään\nliittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta\ntyöskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin\nrakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua\nhäiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi\nsiistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi\nkirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä\nääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan\nja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie\nja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn\netäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden\npalvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä,\nvalmistivat neiti Carew'n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen\nasioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa,\nistuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.\n\nKun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden\nkuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa\nvietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset\ntulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet\nväkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui\nPhoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:\n\n\"Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä\nhiukan?\"\n\nLupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa\nsattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen\njärkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista\nja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää\nolleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin\nkanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa\nhän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin\ntämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.\n\n\"Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti\",\nhuomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. \"Tiedättekö, miksi?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Bashville punastuen. \"Metsästysaika alkaa\nkahdentenatoista päivänä\", sanoi Lydia, \"mutta en usko sen voivan olla\nyhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai\nmuuta sellaista lähiseudulla?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni.\"\n\nLydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää.\nBashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan\nmaalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.\n\nAamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta\nääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin\nastiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä\nulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi.\nHän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun\nimuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos\nikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän\nluuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen\nolennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi\nyhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä\nmaisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja\nkäski hänen kysyä mitä poliisi haki.\n\nTyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä\npiileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli\npuhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt\nhäneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa,\nja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa\nvarma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään\nja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti\ninnokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.\n\n\"Phoebe\", sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, \"voit mennä\nporttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene\nkauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?\".\n\nPhoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.\n\n\"No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin\nniin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan\njotakin.\"\n\n\"Heti, neiti\", sanoi Phoebe ja hävisi.\n\nYksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen\nsilloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille\nohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman\ntai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui\nhetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine\nkainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin\nhirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi\nollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan.\nHän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja\njatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa.\nOven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään\nkynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen\nmuuttuneen asun.\n\nHän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea\nsarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui\ntuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret\njäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään\nverhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli\nvalkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden\nläikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka\nalitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista\nsukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle,\nolivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli\nhien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä\nmustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän\nkokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli\nynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli\nhalki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli\nepäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu\nkarkealla hiekkapaperilla.\n\nLydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana.\nSitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.\n\n\"En tiennyt täällä olevan ketään\", sanoi Cashel kuiskaten käheästi ja\nläähättäen. \"Poliisit ovat perässäni. Olen tapellut tunnin, ja juossut\nyli mailin, ja olen kuoliaaksi väsynyt: en jaksa pitemmälle. Antakaa\nminun piiloutua perähuoneeseen ja sanokaa niille, ettette ole nähnyt\nketään, teettehän sen?\"\n\n\"Mitä te olette tehnyt?\" sanoi Lydia voittaen tahdonponnistuksella\nheikkoutensa ja nousten seisomaan.\n\n\"En mitään\", vastasi Cashel, oihkaisten silloin tällöin vetäessään\nhenkeään. \"Ammattiasioita, ei muuta.\"\n\n\"Minkätähden poliisit ajavat teitä takaa? Minkätähden olette noin\nkamalassa tilassa?\"\n\nCashel näytti säikähtyneeltä tämän kuullessaan. Pöydällä olevan\npaperilaatikon kannessa oli peili. Hän otti sen käteensä ja katsoi\nsiitä itseään levottomana, mutta keventyi heti näkemänsä johdosta.\n\"Ei minulla ole mitään hätää\", sanoi hän. \"Ei siitä jää merkkiä. Tuo\nmuhkura\" -- hän viittasi huolettomasti silmänsä alla olevaan kuhmuun\n-- \"laskeutuu jo huomenna. Olen varsin siisti, olosuhteisiin katsoen.\nMutta minun täytyy nyt saada palkeeni kuntoon. Uh! Sydämeni takoo kuin\nmoukari, tuon juoksun jälkeen.\"\n\n\"Te pyydätte minua suojaamaan teitä\", sanoi Lydia ankarasti. \"Mitä\nolette tehnyt? Oletteko tehnyt murhan?\"\n\n\"En!\" huudahti Cashel, koettaen avata silmiään suuriksi hämmästyksestä,\nmutta onnistuen levittämään vain toisen, koska toinen oli painumassa\nhiljalleen umpeen. \"Sanoinhan, että olen tapellut, ja se on laitonta.\nEttehän tahdo nähdä minua vankilassa, vai mitä? Kirottu mies!\" lisäsi\nhän, palaten Lydian kysymykseen äkillisellä raivolla: \"höyrymoukarikaan\nei häntä tappaisi. Yhtä hyvin voisi iskeä nauloilla täytettyä säkkiä.\nJa kaikki rahani, aikani, treenaukseni ja päivän vaivat menneet\nhukkaan! Se voi saada ihmisen ihan itkemään.\"\n\n\"Menkää\", sanoi Lydia, voimatta hillitä inhoaan. \"Älkääkä antako minun\nnähdä, minne päin menette. Kuinka uskallatte tulla minun luokseni?\"\n\nSienen jäljet Cashelin kasvoilla tulivat valkeammiksi, ja hän alkoi\njälleen läähättää raskaasti. \"Hyvä on\", sanoi hän. \"Minä menen. Ei\ntallirenkinnekään hylkäisi minua tällä tavoin.\"\n\nPuhuessaan hän aukaisi oven, mutta tahtomattaan hän sulki sen heti\nuudelleen. Lydia katsoi ikkunasta ja näki joukon miehiä, poliiseja ja\nmuita, rientävän jalavakujaa pitkin. Cashel heitti ympärilleen katseen,\npuoleksi surkean, puoleksi hurjan, kuten takaa-ajettu eläin. Lydia ei\nvoinut sitä vastustaa. \"Nopeaan!\" huusi hän, avaten sisähuoneen oven.\n\"Menkää sinne ja pysykää hiljaa -- jos voitte.\" Ja kun Cashel jurosti\nepäröi tuokion, polki Lydia kiivaasti jalkaa. Cashel pujahti sisään,\nja oven suljettuaan Lydia istuutui paikalleen kirjoituspöydän ääreen.\nHänen sydämensä jyskytti kehoituksesta, jollaista hän ei ollut tuntenut\nsitten kuin varhaisessa lapsuudessaan salatessaan joitakin tekemiään\nrikkomuksia hoitajaltaan.\n\nUlkoa kuului töminää ja äänten hälinää. Sitten kaksi vaativaa\nkolkutusta ovelle.\n\n\"Sisään\", sanoi Lydia, rauhallisemmin kuin itsekään tiesi. Mutta\nkysyttyä lupaa ei odotettu. Ennenkuin hän oli lausunut kehoituksensa\nloppuun, aukaisi poliisi oven ja katsahti nopeasti ympäri huoneen.\nHän hämmästyi näkemäänsä ja viimein kosketti kädellään kypäriään\nkunnioituksen merkiksi Lydialle. Kun hän avasi suunsa puhuakseen,\ntyöntyi Phoebe, juoksusta punaisena, hänen sivuitseen, pani kätensä\novelle ja kysyi tivakasti, mitä hän oli vailla.\n\n\"Tule pois ovelta, Phoebe\", sanoi Lydia. \"Odota täällä minun kanssani,\nkunnes annan sinulle luvan mennä\", lisäsi hän, kun tyttö liikahti\nsisäovea kohti. \"No\", sanoi hän, kääntyen kohteliaasti poliisiin\npäin, \"mistä on kysymys?\"\n\n\"Pyydän anteeksi, neiti\", sanoi konstaapeli miellyttävästi. \"Oletteko\nsattunut näkemään ketään kulkevaksi tätä kautta hiljakkoin?\"\n\n\"Tarkoitatteko erästä vain osittain puettua miestä, joka kantoi\nkäsissään mustaa takkia?\" kysyi Lydia.\n\n\"Juuri häntä\", sanoi poliisi innokkaasti. \"Mitä tietä hän meni?\"\n\n\"Näytän teille, missä näin hänet\", sanoi Lydia nousten ja mennen\novelle, jonka ulkopuolella hän näki joukon maalaisia viiden poliisin\nympärillä, jotka pitivät vangittuina kahta miestä, joista toinen\noli Mellish (ilman takkia) ja toinen eräs kyömynenäinen mies, jonka\nkaltaisia henkilöitä Lydia oli usein nähnyt kilpa-ajopaikoilla. Lydia\nviittasi aukeamaa, jonka poikki hän oli nähnyt Cashelin juoksevan,\nja hänestä tuntui kuin olisi tämä petoksen harjoittaminen vääntänyt\njonkun säikeen hänen sydämessään pois luonnolliselta sijaltaan. Mutta\nhän puhui näennäisen rauhallisesti, eikä poliisien mieleen singahtanut\nepäluulon häivääkään.\n\nMuutamia talonpoikia astui nyt esiin, jokainen väittäen tietävänsä\ntarkalleen, mihin Cashel oli ollut menossa kulkiessaan aukeaman poikki.\nHeidän kiistellessään hivuttautui väkijoukkoon useita, yleisnäöltään\nkyömynenäistä vankia muistuttavia henkilöitä, jotka loivat poliiseihin\nsalavihkaisen vihamielisiä silmäyksiä. Pian sen jälkeen saapui paikalle\ntoinen poliisiosasto, kuljettaen sekin mukanaan vankia ja väkijoukkoa,\njossa muiden mukana nähtiin Bashville.\n\n\"On parasta, että menette sisään, neiti\", sanoi se poliisi, joka oli\nensiksi puhutellut Lydiaa. \"Meidän on pysyteltävä yhdessä, kun meitä on\nniin vähän, eikä tuo mies ole sovelias teidän katsottavaksenne.\"\n\nMutta Lydia oli ehtinyt jo katsoa ja oli arvannut, että vanki\noli Paradise, vaikka hänen kasvonsa olivatkin ruhjotut aivan\ntuntemattomiksi. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin Cashelinkin,\npaitsi että vyönä oli sininen, valkopilkkuinen vaate ja hartioilla\nvanha hevosloimi, jonka poimujen välistä näkyi hänen alastomat\nkylkiluunsa, koristettuina kaikilla värivivahduksilla, joita pahat\nruhjeet voivat saada aikaan. Mitä kasvoihin tulee, näkyi veristen\nlihamöykkyjen keskellä yksi poimu ja reikä osoittamassa toisen\nsilmän ja suun olemassaoloa; muita piirteitä hänen kasvoistaan ei\nvoinut erottaa. Hän saattoi vielä nähdä vähän, sillä hän liikutti\npöhöttynyttä ja rikkoutunutta kättään järjestääkseen lointaan ja kysyi\nkäheästi, vaivoin kulkevin äänin, eikö arvoisa lady soisi ryyppyä\nnyrkkeilijä-raukalle, joka oli tehnyt parhaansa takaajiensa puolesta.\nTällöin joku ojensi pullon, ja Mellish tarjoutui, sillä edellytyksellä,\nettä hänet päästettäisiin irti hetkeksi, toimittamaan sen sisällön\nalas Paradisen kurkusta. Niin pian kuin viina oli valunut alas hänen\nturpuneilta huuliltaan, päästi hän joitakin valmistavia äännähdyksiä ja\nhuusi:\n\n\"Hän lähetti hakemaan pollareita, kun ei enää voinut kestää uutta erää.\nMinä olen valmis jatkamaan.\"\n\nPoliisit käskivät hänen pitää suunsa kiinni ja asettuivat hänen\nympärilleen, peittäen hänet Lydialta, joka, päästämättä näkyviin\nsitä säälin ja inhon sekaista tunnetta, jonka miehen tila hänessä\naiheutti, käski heidän viedä hänet linnaan ja antaa hänelle siellä,\nhoitoa. Hän lisäsi, että koko seurue voisi saada virvokkeita samalla\nkertaa. Komisaario, joka oli hyvin väsyksissään ja janoissaan, horjui\naikomuksessaan pitkittää takaa-ajoa. Lydia tapansa mukaan katsoi asian\nratkaistuksi.\n\n\"Bashville\", sanoi hän, \"olkaa hyvä ja näyttäkää heille tietä ja\nkatsokaa, että he tulevat tyydytetyiksi.\"\n\n\"Joku rosvo on varastanut takkini\", sanoi Mellish jurosti Bashvillelle.\n\"Jos lainaatte minulle jonkun, ja nämä siunatut poliisit jättävät\nhyväntahtoisesti repimättä sen päältäni, niin lähetän sen teille\ntakaisin parin päivän kuluessa. Minä olen kunniallinen mies, ja olen\nasunut armollisen neidin vuokralaisena täällä.\"\n\n\"Kaverinne tarvitsee sitä paremmin kuin te\", sanoi komisaario. \"Jos\nolisi joku vanha kuskinviitta tai muuta sellaista panna hänen ylleen,\nniin palauttaisin sen kunniallisesti. En haluaisi kuljettaa häntä\nympäri seutua loimi selässä, niinkuin villi-intiaania.\"\n\n\"Minulla on viitta tuolla sisällä\", sanoi Bashville. \"Minä noudan sen\nteille.\" Ja ennenkuin Lydia ehti keksiä veruketta hänen estämisekseen,\noli hän hävinnyt, ja Lydia kuuli hänen menevän sisään rakennuksen\ntakaovesta. Hänestä tuntui, että kaamea äänettömyys valtasi kaikki\nläsnäolijat, ikäänkuin hänen petoksensa olisi jo tullut ilmi. Mellish,\njoka oli odottanut tilaisuutta pannakseen vastalauseen poliisin\nviimeisen huomautuksen johdosta, sanoi kiukkuisesti:\n\n\"Ketä te kutsutte kaverikseni? Tahdon kuolla valehtelijana vaikka tähän\npaikkaan, jos ikinä ennen olen nähnyt koko miestä.\"\n\nLydia katsoi häneen niinkuin marttyyri katsoisi roistoon, johon hänet\naiotaan kahlehtia kiinni. Mellish teki samaa kuin hänkin oli tehnyt --\nvalehteli. Sitten Bashville, kuljettuaan toisten huoneiden läpi, tuli\nkirjastoon sisäovesta, vanha liveriviitta käsivarrellaan.\n\n\"Pankaa tämä hänen ylleen\", sanoi hän, \"ja tulkaa linnaan minun\nmukanani. Voitte nähdä kaikki tiet viisi mailia laajalti etelätornista\nja tuntea jokaisen niillä kulkijan isolla kaukoputkella. Jos sallitte,\nneiti, niin luulen, että Phoeben on paras tulla mukaan auttamaan.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Lydia, katsoen tyynesti häneen.\n\n\"Minä hankin linnasta vaatteita sille, joka niitä tarvitsee\", lisäsi\nBashville, koettaen vastata Lydian katseeseen, mutta epäonnistui ja\npunastui. \"No pojat. Lähdetään.\"\n\n\"Saan kiittää armollista neitiä\", sanoi komisaario. \"Meillä on ollut\nkova aamupäivä, emmekä voi tällä hetkellä tehdä enää muuta kuin juoda\nterveydeksenne.\" Hän kosketti jälleen kypäriään, ja Lydia kumarsi\nhänelle. \"Pysykää liki toisianne, miehet\", sanoi komisaario, kun seurue\nlähti liikkeelle Bashvillen opastamana.\n\n\"Haa\", ivasi Mellish, \"pysykää liki toisianne, niinkuin hanhetkin\ntekevät. Jo ovat asiat tulleet tärkille, kun englantilainen pistetään\nkiinni siitä syystä, että hän sattuu pysähtymään nähdessään väkijoukon.\"\n\n\"Olkaa huoletta\", sanoi komisaario. \"Minulla on se kimppu värillisiä\nnenäliinoja, joita te myyskentelitte; ja minä löydän kyllä sen\ntoisen miehen, ennenkuin olette päivääkään vanhempi. On vahinko,\nkatsoen siihen kuinka siivosti olette käyttäytynyt tekemättä meille\nvastarintaa, ettette satu tietämään, mihin köydet ja paalut on\npiilotettu. Voisin sanoa hyvän sanan oikeudessa sen henkilön puolesta,\njoka auttaisi minua löytämään ne.\"\n\n\"Köydet ja paalut! Pellot ja pellon aidat! Siellä ei ollut mitään\nköysiä eikä paaluja. Se oli aivan satunnainen yhteenotto: tahtoo\nsanoa, jos siinä oli lainkaan mitään tappelua. _Minä_ en nähnyt mitään\nsellaista; mutta te kai lienette nähnyt. Mutta te olettekin ovela, ja\nminä en ole.\"\n\nTällöin oli seurueen viimeinenkin kuhnustelija hävinnyt Lydian\nsilmistä, joka oli katsellut heidän poistumistaan Metsämajan ovelta.\nKääntyessään mennäkseen sisään näki hän Cashelin tulevan varovasti\nesiin huoneesta, jossa hän oli ollut kätkössä. Cashelin kiihtymys\noli mennyt ohi: hän näytti kylmältä ja huolestuneelta, ikäänkuin\nvastavaikutus olisi alkanut tuntua.\n\n\"Ovatko ne kaikki menneet?\" sanoi hän. \"Tuo teidän lakeijanne on kelpo\nmies. Hän lupasi tuoda minulle joitakin vaatteita. Ja mitä teihin\ntulee, niin te olette parempi kuin -- Mitä nyt? Mihin aiotte lähteä?\"\n\nLydia oli pannut hatun päähänsä ja kietoi nopeasti saalia ympärilleen.\nRuusuiset kiehkurat läikehtivät hänen poskillaan, ja hänen tavallisesti\nniin rauhalliset silmänsä ja sieraimensa olivat laajentuneet.\n\n\"Ettekö tahdo puhua minulle?\" sanoi Cashel epävarmasti.\n\n\"En muuta\", vastasi Lydia kiihkeästi, \"kuin että te ette saa koskaan\nenää tulla silmäini eteen. Koko elämäni perustukset ovat hajonneet:\nolen lausunut valheen. Olen tehnyt palvelijani -- kunniallisen miehen\n-- rikostoverikseni valheessa. Me olemme pahemmat kuin te; sillä\nteidänkin pedon-työnne on vähemmän pahaa kuin valheen tuottaminen\nmaailmaan. Tämä on minulle tullut teidän tuttavuudestanne. Olen antanut\nteille piilopaikan. Pitäkää se. En tahdo koskaan enää astua sinne\njalallani.\"\n\nKauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään\nvarastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän\nei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.\n\nSaavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi\nranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran\ntapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin\nleivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua\nei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen\nhaavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan,\noliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja\nmääräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin\nBashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla\najattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui\nhän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin\nselväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli\nhajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen\nluomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä\nse vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine\nluuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku\nolisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta\nhienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä.\nCashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun\nvalheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon\npahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä\nminkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat\naavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä,\nvääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita\nuskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa\noli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos.\nMutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä\nhuolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa\nhalvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli\nsynnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota\nepäsikiötä.\n\nVihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että\n\"roskaväki\" oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli\nhitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa\nlevottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä\noli tällä kertaa Bashville.\n\n\"No?\"\n\nBashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen\nkuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt,\nettä hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian\nrikostoveri.\n\n\"Hän on antautunut.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.\n\n\"Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten,\nmutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä\nja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen\nheidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään\nselityksiä itsestään, ja hän näytti -- noin niinkuin alapäiseltä ja\nselkäänsäsaaneelta.\"\n\n\"Mitä he tekevät hänelle?\" kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.\n\n\"Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta\nrikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin\nvähän siitä, mitä hän teki, -- sen sanoisitte tekin, neiti, jos\nolisitte ollut sitä näkemässä.\"\n\n\"Siis\", sanoi Lydia ankarasti, \"tuota\" -- hänen oli vaikea saada\nnimitystä huuliltaan -- \"tuota tappelua katsoaksenneko te pyysitte\nminulta lomaa täksi päiväksi?\"\n\n\"Niin, neiti, sitä varten se oli\", vastasi Bashville hiukan katkerasti.\n\"Tunsin loordi Worthingtonin ja paljon muita ylimyksiä ja herrasmiehiä\nsiellä.\"\n\nLydia oli vastaamaisillaan tuikeasti, mutta hillitsi itsensä ja sai\ntakaisin tavallisen rauhallisen sävynsä lausuessaan: \"Se ei ole mikään\nsyy, minkävuoksi teidän olisi pitänyt olla siellä.\"\n\nBashvillen kasvojenväri alkoi horjua ja hänen äänensä tarvita lujempaa\nhallintaa. \"Ihmisluonteen mukaista on mennä kerran sellaiseenkin\",\nsanoi hän; \"mutta kerta riittää, ainakin minulle. Pyydän teitä\nsuomaan anteeksi, että mainitsen sen, neiti; mutta kun näin loordi\nWorthingtonin ja muiden Byronin kannattajien kiljuvan kirouksia ja\nsolvauksia hänen vastustajalleen, ja vastapuolueen tekevän samoin\nByronille, niin -- olkoon, etten olekaan herrasmies, mutta toivon\nainakin voivani käyttäytyä niinkuin mies, silloinkin kuin menetän\nrahaa.\"\n\n\"Älkää siis menkö sellaiseen näytäntöön toiste, Bashville. Minun\nei sovi määräillä huvituksianne, mutta en luule teidän hyödyttävän\nitseänne jäljittelemällä loordi Worthingtonin harrastuksia.\"\n\n\"En jäljittele minkään loordin harrastuksia\", sanoi Bashville\npunastuen. \"Te piilotitte itse tappelijan, neiti Carew. Minkätähden\nosoitatte halveksumista pelkkää syrjästäkatsojaa kohtaan?\"\n\nLydiakin sävähti punaiseksi. Hänen ensimmäinen yllykkeensä oli kohdella\ntuota mielenpurkausta kapinana omaa arvovaltaansa vastaan ja musertaa\nse. Mutta hänen valpas oikeudentuntonsa pidätti hänet siitä. \"Hän oli\npakolainen, joka etsi turvaa talostamme, Bashville. Ettehän _tekään_\nilmiantanut häntä.\"\n\n\"En\", sanoi Bashville, ilmeensä lientyessä alakuloista ylpeyttä\nilmaisevaksi. \"Kun parempi mies voittaa minut, on minulla kylliksi\nuljuutta astua syrjään hänen tieltään ja olla hankkimatta itselleni\netuja halpamaisella tavalla.\"\n\nLydia, joka ei tätä ymmärtänyt, katsoi häneen kysyvästi. Bashville\nteki liikkeen, ikäänkuin viskatakseen jotakin luotaan, ja jatkoi\nuhkarohkeasti:\n\n\"Mutta yhdessä suhteessa olen yhtä hyvä kuin hän, ja parempikin.\nLakeijaa pidetään kunniallisempana kuin ammattinyrkkeilijää. Hän\non sanonut teille rakastavansa teitä; ja vaikka se tulisi olemaan\nviimeinen sanani, niin tahdon sanoa teille, että teidän kaulanne\nympärillä oleva nauha on minulle enemmän kuin koko teidän ruumiinne ja\nsielunne on hänelle tai hänen kaltaisilleen. Kun hän otti itselleen\nepärehellisellä tavalla etuja minun rinnallani uskotellen olevansa\nherrasmies, kerroin Lucian-herralle hänestä ja osoitin hänelle mikä\nhän oli. Mutta kun tapasin hänet tänään piiloutuneena Metsämajan\nsäilökomeroon, en käyttänyt sitä hyväkseni halpamaisesti, vaikka\ntiesinkin hyvin, että jollei hän olisi merkinnyt teille enemmän kuin\njoku muu hänen laisensa mies, ette olisi ikinä piilottanut häntä. Te\ntiedätte parhaiten, minkätähden hän antautui poliiseille sen jälkeen\nkuin te olitte nähnyt hänen kättensä työn. Mutta minä tahdon jättää\nhänet onnensa huomaan. Hän on paras mies; ja paras periköön voiton.\nOlen pahoillani\", lisäsi Bashville, siirtyen väkinäisesti tavalliseen\nsilloiseen puhetapaansa, \"että tuotan teille hankaluutta lyhyellä\nirtisanomisella; mutta minä katsoisin erikoiseksi suosioksi, jos saisin\nlähteä jo tänä iltana.\"\n\n\"Se on parasta\", sanoi Lydia, nousten seisomaan aivan tyynenä ja\npysyttäen päättäväisesti etäällä sen omituisen tunnevaikutuksen, jonka\nnoin yhdellä odottamattomalla iskulla hämmästyksen, loukkauksen ja\nrakkauden esineeksi joutuminen oli omansa aiheuttamaan. \"Ei olisi\nsuositeltavaa, että jäisitte tänne sen jälkeen mitä olette juuri --\"\n\n\"Tiesin sen jo sanoessani sitä\", keskeytti Bashville kiireesti ja\nitsepintaisesti.\n\n\"Poistuessanne tulette seuraamaan juuri samaa menettelytapaa, jota\nnoudattaisi joku samansisältöisen puheen esittänyt herrasmies. En ole\nloukkaantunut selityksestänne: tunnustan oikeutenne sen esittämiseen.\nJos tarvitsette minun todistustani vastaisten olojenne järjestämisen\nedistämiseksi, niin olen aina mielihyvällä lausuva, että uskon teidät\nkunnian mieheksi.\"\n\nBashville kumarsi ja sanoi matalalla äänellä, hyvin hermostuneesti,\nettei hänellä ollut aikomusta mennä enää palvelukseen, mutta että hän\ntulisi aina olemaan ylpeä neiti Carew'n edullisesta lausunnosta.\n\n\"Teissä on kuntoa parempaankin\", sanoi Lydia. \"Jos ryhdytte johonkin\nyritykseen, joka vaatii suurempia varoja kuin te omistatte, rupean\ntakaajaksenne. Kiitän teitä poikkeuksettomasta kohteliaisuudestanne\nminua kohtaan velvollisuuksienne suorituksessa. Jääkää hyvästi.\"\n\nLydia kumarsi hänelle ja poistui huoneesta. Syvän kunnioituksen\nvallassa Bashville vastasi hänen tervehdykseensä niin hyvin kuin kykeni\nja jäi liikkumattomana seisomaan sen jälkeen kuin Lydia oli hävinnyt,\nsamalla kuin hänen järkensä alkoi varpaisillaan tajuta mitä oli\ntapahtunut. Hänen pääasiallisin tunteensa oli mielen huojennus. Hän ei\nrohjennut enää kuvitella olevansa rakastunut sellaiseen naiseen. Lydian\nodottamaton huomaavaisuus häntä kohtaan kosijana vaikutti hänessä\nvaltavan tunnon omasta kelvottomuudestaan sellaiseen osaan. Hän näki\nitsensä hyvin nuoreksi, hyvin mitättömäksi ja hyvin tietämättömäksi\nmieheksi, jonka miellyttävä paikka ja ystävällinen emäntä olivat\nsaaneet päästä pyörälle. Hän hiipi ulos pakkaamaan kapsäkkiään ja\nmiettimään, miten hänen olisi paras selittää palvelijatovereilleen\näkillinen lähtönsä.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nPalatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään\nnäki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin\nkanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään\nturkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta\nsilkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät\nneiti Carew'ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan\ntai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä\navustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin\nWiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.\n\nLähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla\noli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin\nunohdettuun muotiin.\n\n\"Tässä tulee neiti Carew\", sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin\nnainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. \"Teidän on parasta\npuhua hänelle itse.\"\n\nTällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen.\nLydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen\nvieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen\nkarskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän\nmahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta\nhuolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen\nesiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä,\nvastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan,\nettä hän puhuisi.\n\n\"Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana\", sanoi vieras arastellen.\n\"Minä olen rouva Skene.\"\n\nLydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan.\nSitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja\nharjoiteltua puhetta: \"Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada\nkunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken.\"\n\nLydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen\nluonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta\närsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet\npyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen\nrouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja\nseurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva\nhermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi\ntilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka\nhuoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta,\noli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen\ntoimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat\nsuorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä\noppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään.\nHän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla\nsilloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.\n\n\"Oi, neiti\", aloitti hän rukoilevasti. \"Poika!\"\n\nLydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin\nkäsittämättä: \"Poika?\" Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.\n\n\"Meidän poikamme, neiti. Cashel.\"\n\n\"Rouva Skene!\" sanoi Lydia nuhtelevasti.\n\nRouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. \"Tiedän,\nneiti\", puolustautui hän. \"Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä\nkuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut\nsen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi. Lydia siekailematta, \"miehet eivät kuole\nsellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä\nruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä\nsäännöstä.\"\n\n\"Niin, neiti\", sanoi rouva Skene surumielisesti. \"Te ajattelette\nhänen ammattiaan. Te ette voi uskoa, että hänellä on mitään tunteita,\nkoska hän tappelee. Ah, neiti, jospa tuntisitte heidät niinkuin\nminä! Helläsydämisempiä miehiä ei ole olemassa. Cashel on kuin nuori\nlapsi, hänen tunteensa ovat niin herkät; ja minä olen tuntenut häntä\nvoimakkaampia, jotka ovat kuolleet sydänsuruun vain siitä syystä, että\novat olleet huono-onnisia ammatissaan. Ajatelkaahan, mitä ylväshenkisen\nnuoren miehen täytyy tuntea, kun sivistynyt nainen sanoo häntä pedoksi.\nSe oli julma sana, neiti; toden totta, niin se oli.\"\n\nLydia hämmentyi tästä hyökkäyksestä niin, että hänen oli koottava\najatuksensa huolellisesti ennenkuin hän vastasi. Sitten hän sanoi:\n\"Tiedättekö, rouva Skene, että tunnen herra Byronia vain varsin vähän\n-- etten ole tavannut häntä kymmentäkään kertaa eläessäni? Ehkä ette\ntiedä, missä olosuhteissa tapasimme toisemme viime kerran. Minä olin\nsuuresti järkytetty niistä vaurioista, joita hänen pahoinpitelynsä\noli tuottanut toiselle miehelle, ja luullakseni mainitsin niitä\npedontyöksi. Teidän tähtenne olen pahoillani, että sanoin niin; sillä\nhän on kertonut minulle pitävänsä teitä äitinään; mutta --\"\n\n\"Oi ei! Kaukana siitä, neiti. Pyydän tuhannesti anteeksi, että otan\nsanan suustanne; mutta minä ja Ned emme ole hänelle enempää kuin teidän\ntaloudenhoitajattarenne tai seuranaisenne olisivat teille. Pelkään,\nettä ette voi ymmärtää sitä, neiti. Hän ei ole meidän sukulaisemme.\nVakuutan teille, että hän on synnyltään ja kasvatukseltaan herrasmies;\nja kun me palaamme takaisin Melbourneen ensi jouluksi, tulee kaikki\nolemaan ihan kuin ei hän olisi meitä koskaan tuntenutkaan.\"\n\n\"Toivon, ettei hän tule olemaan niin kiittämätön, että unohtaisi\nteidät. Hän on kertonut minulle elämäntarinansa.\"\n\n\"Se on enemmän kuin hän on koskaan tehnyt minulle, neiti; niin että\nvoitte arvostella, kuinka suuressa arvossa hän pitää teitä.\"\n\nTätä seurasi jälleen vaitiolo. Rouva Skene tunsi, että ensi erä oli\nohi, ja että hän oli pitänyt puolensa, jopa saanut vähän etumatkaakin.\nMutta Lydia toipui pian.\n\n\"Rouva Skene\", sanoi hän terävästi, \"kun tulitte käymään luokseni, mikä\ntarkoitus oli mielessänne? Mitä toivotte minun tekevän?\"\n\n\"Niin, neiti\", sanoi rouva Skene levottomasti, \"poika-raukalla on ollut\nvastoinkäymisiä viime aikoina. Ensiksikin se teitä koskeva pettymys --\ntarkoitan sitä ensimmäistä -- joka on kalvanut hänen mieltään pitkän\naikaa. Sitten tuo nyrkkeilynäytös Agricultural Hallissa, jossa Paradise\nmenetteli niin kunniattomasti. Cashel kuuli teidän olleen katsomassa;\nja sitten hän luki kaiken sen häpeällisen, mitä sanomalehdet\nkirjoittivat hänestä, ja hän luuli, että te uskoisitte kaiken sen. En\nvoinut saada sitä luuloa hänen päästään. Sanoin hänelle kerran toisensa\njälkeen --\"\n\n\"Anteeksi\", keskeytti Lydia. \"On parasta, että olemme suorat\nkeskenämme. On hyödytöntä otaksua hänen erehtyneen minun tunteistani\nsiinä asiassa. Minua kauhistutti todellakin se säälimättömyys, millä\nhän kohteli vastustajaansa.\"\n\n\"Mutta hyvänen aika, sehän kuuluu hänen ammattiinsa\", sanoi rouva\nSkene, levittäen silmänsä suuriksi. \"Ajatelkaahan itse, neiti\",\njatkoi hän, ikäänkuin lempeästi moittien Lydiaa jostakin periaatteen\npuutteesta, \"eikö kunniallisen miehen tule täyttää sitoumuksensa?\nVakuutan teille, että maksu, jonka säädyllinen ammattinyrkkeilijä\ntavallisesti saa tuollaisesta nyrkkeilynäytöksestä, on puoli\nguineaa; ja sen enempää ei Paradise saanut. Mutta Cashel piti kiinni\nmaineestaan eikä suostunut vähempään kuin kymmeneen guineaan; ja sen\nhän saikin. No, nyt olisivat monet hänen asemassaan menneet piiriin\nja vetelehtineet siellä aikansa ollen nyrkkeilevinään ja siten\nsuorastaan petkuttaen niitä, joilta saivat maksun. Mutta Cashel on\nrehellinen ja ylevämielinen kuin kuningas. Te näitte itse, miten\nvakavasti hän kävi asiaan käsiksi. Hän ei olisi voinut käydä työhön\nitseään säästelemättömämmin, vaikka hän olisi otellut tuhannen\npunnan palkinnosta ja mestaruusvyöstä, sen sijaan kuin vaivaisista\nkymmenestä guineasta. Ette suinkaan ajattele hänestä huonompaa hänen\nrehellisyytensä vuoksi, neiti?\"\n\n\"Tunnustan\", sanoi Lydia, nauraen vasten tahtoaankin, \"että teidän\nnäkökantanne tuosta toimituksesta ei johtunut mieleeni.\"\n\n\"Tietysti ei, neiti -- enempää kuin se olisi voinut johtua kenenkään\nmieleen, joka ei tottumuksesta tunne ammatin oikeita ja vääriä\nmenettelytapoja. No niin, kuten jo sanoin, neiti, oli tämä hänelle\nuusi pettymys. Se suretti häntä enemmän kuin voitte kuvitellakaan.\nSitten tuli koko joukko kiusaa kilpaottelusta Paradisen kanssa. Ensin\nParadise sai kokoon vain viisisataa puntaa, ja poika ei tahtonut lähteä\notteluun vähemmästä kuin tuhannesta. Luulen hänen tulleen niin rahasta\nhuolehtivaksi viime aikoina juuri teidän tähtenne; sillä ennen ei hän\nole koskaan ollut ahne. Sitten Mellish tahtoi, että ottelun tulisi\ntapahtua näillä seuduin; ja poika-parka pelkäsi niin kuollakseen\nsen tulemista teidän korviinne, ettei hän suostunut ennenkuin he\nhoukuttelivat hänet uskomaan, että te olisitte ulkomailla elokuussa.\nOlin iloinen, kun sopimuskirjat vihdoinkin allekirjoitettiin, ennenkuin\nhän oli surrut itsensä hautaan. Koko treenausajan hän ikävöi nähdä\nteitä; mutta hän suoritti sen loppuun niin vakaasti ja uskollisesti\nkuin ihminen voi. Ja hän treenautui ihanasti. Minä näin hänet\nottelupäivän aamuna, ja hän oli kuin loistava enkeli: olisi tehnyt\nhyvää kenen naisen sydämelle tahansa nähdä hänet. Ned kulki ympäriinsä\nkuin hullu tarjoten kaksikymmentä yhtä vastaan hänen puolestaan; jos\nhän olisi hävinnyt, olisimme vararikossa tällä hetkellä. Ja ajatelkaa,\nettä sitten piti poliisin tulla juuri kun hän olisi tehnyt selvän\nParadisesta. Minä itkin kuin lapsi, kun sain kuulla siitä: en voi\nuskoa, että koskaan olisi tapahtunut mitään niin julmaa. Hän olisi\nvoinut tehdä selvän hänestä jo neljännestuntia aikaisemmin, mutta hän\npidättyi tahallaan jatkaakseen Nedille markkinoita.\" Rouva Skene niisti\nliikutettuna nenänsä ennenkuin jatkoi. \"Sitten tuli tämän kukkuraksi\nse, mitä tapahtui teidän ja hänen välillään, ja mikä sai aikaan sen,\nettä hän antautui poliiseille. Loordi Worthington maksoi takuun, niin\nettä hän pääsi vapaaksi; mutta tuo häpeä ja pettymys, ja hukkaan mennyt\naika ja raha, ja teidän sanainne pistos, kaikki nuo yhdessä kerrassaan\nmursivat hänen sydämensä. Ja nyt hän on synkkämielisenä ja suree,\nenkä minä eikä Ned eikä Fanny voi hänelle mitään. Sanotaan, ettei\nhäntä tuomita linnaan; mutta jos hänet tuomitaan\" -- tässä rouva Skene\nmurtui ja puhkesi itkuun -- \"niin siitä tulee hänen surmansa; ja Jumala\nantakoon anteeksi niille, jotka ovat sen matkaansaattaneet.\"\n\nMurhe pehmitti aina Lydiaa; mutta kyyneleet kovettivat hänet jälleen:\nhän ei voinut sietää niitä.\n\n\"Entä se toinen mies?\" kysyi hän. \"Oletteko kuullut hänestä mitään?\nOtaksun, että hän on jossakin sairaalassa.\"\n\n\"Sairaalassa!\" toisti rouva Skene, hereten säikähdyksissään itkustaan.\n\"Kuka?\"\n\n\"Paradise\", vastasi Lydia, lausuen tuon nimen vastenmielisesti.\n\n\"Hänkö sairaalassa! Siunatkoon teidän viattomuuttanne, neiti! Minä näin\nhänet juuri eilen niin hyvännäköisenä kuin sellainen ruma kuvatus voi\nolla: ei, merkkiäkään naamassaan, ja kerskuu täyttä suuta, mitä hän\nolisi tehnyt Cashelille, jollei poliisi olisi tullut! Hän on alhainen,\nhalpamainen nyrkkitaistelija, se on tosi; ja minä pahoittelen, että\nmeidän poikamme alentui ottelemaan hänen laisensa kanssa. Kuulin,\nettä Cashel teki hänestä kerrassaan näöksen, ja että tekin näitte\nhänet. Arvaan, että pelästyitte, neiti, eikä kummakaan, kun ette ole\ntottunut sellaisiin näkyihin. Minä olen nähnyt Ned-ukkoni tuotavan\nkotiin sellaisessa tilassa, että olen kaatanut viinaa hänen silmäänsä,\nluullen sitä suuksi; ja vieläpä Cashelkin, niin huolellinen kuin onkin,\non ollut melkein sokeana kolme päivää. Eihän sovi vaatia, että heidän\ntulisi saada rahansa ilmaiseksi. Älkää antako sen vaivata mieltänne,\nneiti. Jos menisitte naimisiin -- minä vain otaksun niin\", sanoi\nrouva Skene lieventävien sulkumerkkien välissä, nähdessään Lydian\nkavahtavan tuota sanaa -- \"jos menisitte naimisiin etevän kirurgin\nkanssa, kuten voisitte tehdä korkeaa arvoanne loukkaamatta, voisitte\nhelposti pyörtyä, jos näkisitte hänen leikkaavan poikki jalan tai\nkäden, niinkuin hänen olisi tehtävä joka päivä henkensä elatukseksi;\nmutta te olisitte ylpeä hänen etevyydestään, kun hän kykenee sen\ntekemään. Samanlainen tunne on minulla Nedin suhteen. Jos sanon teille\ntotuuden, neiti, niin en haluaisi nähdä häntä ottelemassa enempää\nkuin jonkun upseerin rouva haluaisi nähdä miestään taistelukentällä\ntyöntämässä miekkaansa joihinkin neekeri-parkoihin tai ranskalaisiin;\nmutta kun se on hänen ammattinsa ja ihmiset antavat hänelle niin suuren\narvon sen vuoksi, niin mukaudun siihen; ja nykyään suhtaudun siihen\nsuorastaan mielenkiinnolla, varsinkin kun se ei tuota kenellekään\nvahinkoa. Ei sillä että tahtoisin teidän luulevan, että Ned olisi\nkoskaan katkaissut mieheltä jalkaa tai kättä: Herra varjelkoon! eihän\ntoki, eikä Cashelkaan. Oi, neiti, suuret kiitokset; minä valitan, että\nolette nähnyt vaivaa minun vuokseni.\" Tämä koski teetarjotinta kantavan\npalvelijan sisälletuloa.\n\n\"Sittenkään\", sanoi Lydia, kun he jälleen voivat vapaasti jatkaa\nkeskusteluaan, \"en oikein ymmärrä, minkätähden olette tullut luokseni.\nHenkilökohtaisesti olette erinomaisen tervetullut; mutta millä tavoin\ntoivoitte minun huojentavan herra Byronin mieltä tulemalla luokseni?\nPyysikö hän teitä tulemaan?\"\n\n\"Ennen hän olisi kuollut. Tulin omasta ehdostani, kun tiesin, mikä\nhäntä vaivasi.\"\n\n\"Ja entä sitten?\"\n\nRouva Skene katsahti ympärilleen vakuuttautuakseen, että he olivat\nkahden. Sitten hän kumartui Lydiaan päin ja kuiskasi painokkaasti:\n\n\"Miksi ette voi mennä naimisiin hänen kanssaan, neiti?\"\n\n\"Koska minua ei haluta, rouva Skene\", vastasi Lydia täysin\nhyväntuulisesti.\n\n\"Mutta ajatelkaahan vähän, neiti. Voitteko mistään koskaan saada\ntoista samanlaista mahdollisuutta? Ajatelkaahan, millainen mies hän\non: maailmanmestari ja herrasmies vielä samalla! Nämä kaksi asiaa\neivät ole koskaan ennen sattuneet yhdessä, eivätkä tule enää koskaan\nsattumaan. Minä olen tuntenut joukoittain mestareita, mutta he eivät\nole olleet soveliasta seuraa teidän laisellenne. Ned oli mestari\nsilloin kun menin naimisiin hänen kanssaan; ja minun omaiseni katsoivat\nminun alentavan itseni sen tehdessäni, koska olin teatterissa esiintyvä\nammattitanssijatar. Ammattinyrkkeilijät ovat enimmäkseen halpasäätyisiä\nmiehiä, ja sivistyneet naiset ovat erotetut heidän seurastaan. Mutta\nteidän hyvä onnenne on ohjannut teidät mieltymään sellaiseen, joka on\nherrasmies. Voiko nainen vaatia mitään enempää? Mistä voitte löytää\nhänen vertaistaan terveydessä, voimassa, kauneudessa tai hyvissä\ntavoissa? Mitä tulee hänen luonteeseensa, siitä voin teille kertoa.\nMelbournessa, kuten voitte arvatakin, olivat kaikki tytöt ja naiset\nkuollakseen ihastuneet häneen. Vakuutan teille, että minun luonani kävi\nheitä pari kolme joka ilta, vain sitä varten, että saisivat katsoa\nhäntä; ja hän, viaton poika-poloinen, ei kiinnittänyt heihin huomiota\nenemmän kuin jos he olisivat olleet kaalinpäitä. Hän oli iloinen\npäästessään pois heidän luotaan, kun sai mennä saliin nyrkkeilemään\nherrojen kanssa; ja silloin nuo tytöt pilkistelivät häntä ovenraosta\nja hullaantuivat entistä pahemmin. Mutta häneltä he eivät koskaan\nsaaneet silmäniskuakaan. Te olitte ensimmäinen, neiti Carew; ja,\nuskokaa minua, te tulette olemaan myös viimeinen. Jos olisi milloinkaan\nollut joku toinen, ei hän olisi voinut salata sitä minulta; sillä\nhänen mielensä on avoin kuin lapsen. Ja hänen rehellisyytensä vie\nvoiton kaikesta, mitä voitte kuvitellakaan. Tiedän, että hänelle on\ntarjottu kahdeksansataa puntaa sellaisen ottelun häviämisestä, jonka\nvoittamalla hän voi saada vain kaksisataa, puhumattakaan siitä, ettei\nhän olisi saanut mitään, jos olisi hävinnyt rehellisesti. Te tiedätte\n-- sillä näen teidän tuntevan maailmaa, neiti -- kuinka harvat miehet\nvoisivat vastustaa sellaista houkutusta. On miehiä, omilla aloillaan\nkaikkein korkeimpia -- niin korkeita, että voisitte yhtä hyvin epäillä\nvaltakunnan kuningatarta maansa taistelujen myymisestä kuin heitä --\njotka taistelevat salaa toisen puolen eduksi, jos se tehdään heille\nkannattavaksi. Minun Nedini ei ole mikään alhainen nyrkkeilijä, kuten\nhyvin tiedetään; mutta kun hän alistui häviämään tuolle pienelle\nKillarney Primroselle ja seuraavana päivänä meni ja osti hevosen\nja rattaat, niin mitä minun oli ajateltava? Niin, neiti: sellaista\nkerron teille omasta miehestäni; ja minä sanon teille, ettei Cashel\nole koskaan hävinnyt, vaikka hänen jo aikoja sitten olisi kannattanut\nparemmin hävitä kuin voittaa, noiden vedonlyöjä-lurjusten vuoksi.\nEn ole koskaan kuullut häneltä vihaista sanaa, enkä ole nähnyt\nhänessä merkkiäkään väkevistä, paitsi kerran Nedin syntymäpäivänä; ja\nsilloinkaan ei hänestä puhjennut esiin muuta kuin hauskuutta humalassa,\njolloin totuus tulee ilmi kaikista miehistä. Oi, ajatelkaahan toki,\nkuinka onnelliseksi voisitte tulla, neiti, jos vain pakotatte\nitsenne katsomaan asiaa oikeassa valossa. Herrasmies synnyltään ja\nkasvatukseltaan, maailmanmestari, raitis, rehellinen, tahraton kuin\nvastasyntynyt lapsi, kykenevä puolustamaan itseään ja teitä millaisessa\nseurassa hyvänsä, ja ihan mielettömästi rakastunut teihin! Hän pitää\nteitä taivaan enkelinä -- ja uskon varmasti, että olettekin sellainen\nsydämeltänne, neiti. Vakuutan teille, että minun Fannyäni oikein\nsuututtaa, kun hän luulee Cashelin tekevän häntä alentavia vertailuja.\nEn voi uskoa teitä niin vaikeaksi miellyttää, että hylkäisitte hänet,\nneiti.\"\n\nLydia nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi rouva Skeneen omituisin\nilmein, joka pian kirkastui vastustamattomaksi hymyksi. Rouva Skene\nhymyili myös hyvin pikkuisen kohteliaisuudesta, mutta ilmoitti otsansa\nvakavalla rypistyksellä, että se, mitä hän oli sanonut, ei ollut mikään\nnaurun asia.\n\n\"Minun täytyy saada vähän aikaa harkitakseni kaikkea, mitä olette\nniin kaunopuheisesti esittänyt\", sanoi Lydia. \"Puhun tosissani, rouva\nSkene: te olette tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Puhukaamme nyt tällä\nhetkellä jostakin muusta. Tyttärenne voi hyvin, toivoakseni.\"\n\n\"Suuri kiitos, neiti, hänellä on hyvä terveys.\"\n\n\"Ja teillä myöskin?\"\n\n\"Jotakuinkin, olosuhteisiin katsoen\", sanoi rouva Skene, liian\nmieltyneenä surkutteluihin voidakseen myöntää olevansa täysin terve.\n\n\"Teillä täytyy kai olla aivan harvinainen turvallisuuden tunne\", sanoi\nLydia, katsoen häneen valppaasti, \"ollessanne onnellisissa naimisissa\nniin kuuluisan ny-- nyrkkeilynopettajan kanssa kuin herra Skene on.\nEikö ole mieluista, kun on voimakas suojelija?\"\n\n\"Ah, neiti, te ette voi aavistaakaan\", huudahti rouva Skene, langeten\nloukkuun, jossa syöttinä oli hänen omat murheensa, ja unohtaen\najatella Cashelin etuja. \"En saa koskaan rauhaa pelolta, että hän\njoutuu selkkauksiin. Ned on itse rauhallisuus niin kauan kuin hän ei\nole maistanut pisaraakaan väkeviä; ja sitten hän on niinkuin muutkin\n-- valmis tappelemaan ensimmäisen kanssa, joka ärsyttää häntä. Ja\njos poliisit saavat hänet käsiinsä, ei hän voi odottaa sääliä.\nAmmattinyrkkeilijälle ei ole mitään oikeutta. Ei tarvitse muuta kuin\nsanoa, että hän on ammattinyrkkeilijä, niin se riittää viranomaisille:\nmars vankilaan, ja hyvästi oppilaat ja hyvä maine heti paikalla.\nSen pelossa minä saan aina elää. Ja mitä tulee suojelemiseen, niin\nmieluummin antaisin ryövätä itseni viiteenkymmeneen kertaan, kuin\nsanoisin hänelle sanankaan, joka voisi synnyttää riitaa. Monen monta\nkertaa olen iltaisin kotiin ajaessamme maksanut ajurille salavihkaa yli\ntaksan, kun olen pelännyt hänen murisevan ja ärsyttävän Nediä. Juomat\nne ovat kaikkeen syypäät. Herrat ovat ylpeitä voidessaan puhutella\nhäntä julkisesti, ja he tulevat toinen toisensa perään ja kysyvät, mitä\nhän haluaisi, kunnes loppu on se, että hän löytää itsensä vuoteesta\nkengät jalassa, ranne nyrjähtäneenä ja ehkä silmä mustana, koettaen\nmuistaa mitä hän teki edellisenä iltana. Mitä kärsin kolmena ensi\nvuonna naimisissaolomme aikana, sitä ei kukaan ihminen voi sanoa.\nSitten hän teki raittiuslupauksen, ja siitä saakka hän on ollut hyvin\nhyvä: en ole nähnyt häntä niin sanoakseni kunnollisesti juovuksissa\nenempää kuin kolmesti vuodessa. Jumalan siunausta ja muutaman\nwestminsterilaisen maitokuskin antamaa löylytystä saan kiittää siitä,\nettä hän alkoi hävetä itseään. Minä annoin sille pontta ja sain hänet\nmuuttamaan kauas pois entisten ystäviensä ulottuvilta. Siitä saakka on\nhänellä ollut siunaus, ja me olemme vaurastuneet hyvin.\"\n\n\"Onko Cashel riidanhaluinen?\"\n\nTämän kysymyksen sävy herätti rouva Skenen tajuamaan valitustensa\nsoveltumattomuuden. \"Ei, ei,\" vastusti hän. \"Hän ei juo koskaan; ja\nmitä tappelemiseen tulee, niin en luule hänellä olleen kolmeakaan\nsatunnaista kahakkaa eläessään: ei ainakaan useampia. Hän ei\ntarvitse mitään muuta kuin päästä naimisiin, ja sitten hän on vakava\nhautaansa asti. Mutta jos hänet jätetään ajelulle nyt, niin Herra\ntietää, miten hänen käy. Ensin hän kulkee synkkämielisenä -- sitä hän\ntekee parhaillaan -- sitten hän rupeaa juomaan; sitten hän menettää\noppilaansa, joutuu alakuntoon, häviää otteluissa ja -- Yksi sana\nteiltä, neiti, pelastaisi hänet. Jos saisin vain sanoa hänelle --\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi Lydia. \"Ei millään ehdolla mitään. Ainoa vakuutus,\nminkä voin antaa teille, on se, että te olette lieventänyt arvosteluani\neräistä hänen teoistaan. Mutta että menisin naimisiin Cashel Byronin\nkanssa, on yksinkertaisesti maailman epätodennäköisin asia. Jättämällä\npois luvusta kaikki kysymykset persoonallisesta mieltymyksestä, jo\ntuo pelkkä epätodennäköisyys sinänsä riittää peloittamaan tavallista\nnaista.\"\n\nRouva Skene ei oikein ymmärtänyt tätä, mutta kuitenkin riittävästi\nomalle kohdalleen. Hän nousi lähteäkseen, pudistaen päätään\nalakuloisesti ja sanoen: \"Näen, miten asiat ovat, neiti. Te katsotte\nhänen olevan itseänne alempana. Teidän sukulaisenne eivät pitäisi\nsiitä.\"\n\n\"Epäilemättä sukulaiseni tulisivat suuresti järkytetyiksi; ja minun on\nvelvollisuus ottaa sekin lukuun -- sen arvoisena kuin se on.\"\n\n\"Me emme koskaan tuottaisi teille ikävyyttä\", sanoi rouva Skene,\nviivytellen. \"Me lähdemme Englannista myötyriksi parin kuukauden\nperästä.\"\n\n\"Se ei tee minulle mitään eroa, paitsi että tulen pahoittelemaan, ettei\nminulla ole tilaisuutta miellyttävään pakinaan teidän kanssanne silloin\ntällöin.\" Tämä ei ollut totta; mutta Lydia kuvitteli, että hän alkoi\ntuntea paatunutta mieltymystä valehtelemiseen.\n\nRouva Skene ei ollut lohdutettavissa kohteliaisuuksilla. Hän pudisti\njälleen päätään. \"On hyvin ystävällisesti tehty, että lausutte minulle\nhyviä sanoja, neiti\", sanoi hän, \"mutta jos saisin teiltä yhdenkään\nhyvän sanan pojalle, niin saisitte sanoa minulle mitä haluatte.\" Lydia\nmietti perusteellisesti ennenkuin vastasi. Vihdoin hän sanoi: \"Olen\npahoillani, että puhuin hänelle tylysti, koska, olosuhteiden ajamana\nollen, hän ehkä ei olisi voinut toisin toimiakaan. Ja minulta jäi\nottamatta huomioon hänen ammattinsa taloudellinen puoli. Lyhyesti\nsanoen, minä en ole tottunut tappeluihin, ja näkemäni järkytti minua\nniin, että menetin malttini. Mutta\", jatkoi Lydia, painaen alas rouva\nSkenen elpyvän toivon varoittavalla sormen eleellä, \"jos kerrotte\nhänelle tämän, niin kuinka annatte hänen ymmärtää, että sanon näin\nainoastaan ollakseni oikeudenmukainen, enkä minään tunteen lämpimyyden\nosoituksena?\"\n\n\"Hän tyytyy lohdun muruseenkin, neiti. Minä sanon hänelle vain, että\nolen puhutellut teitä, ja että te ette tarkoittanut mitään sillä, mitä\nsanoitte silloin --\"\n\n\"Rouva Skene\", keskeytti Lydia hänet lempeästi, \"älkää sanoko hänelle\nvielä toistaiseksi mitään. Olen vihdoinkin tehnyt päätökseni. Jollei\nhän saa mitään sanaa minulta kahden viikon kuluessa, saatte sanoa\nhänelle mitä haluatte. Voitteko odottaa niin kauan?\"\n\n\"Tietysti. Aivan niinkuin toivotte, neiti. Mutta Mellishin\nlahjanäytäntö on huomenillalla, ja --\"\n\n\"Mitä tekemistä minulla on Mellishin tai hänen lahjanäytäntönsä kanssa?\"\n\nRouva Skene sopersi säikähdyksissään puolustellen, että hän vain toivoi\npojan tuottavan itselleen kunniaa.\n\n\"Jos hänen on hyödytettävä Mellishiä antamalla selkään jollekin, ei\nhäneltä ole puuttuva hartautta. Muistakaa: te ette saa mainita minua\nkahteen viikkoon. Onko se sovittu?\"\n\n\"Aivan niinkuin toivotte, neiti\", toisti rouva Skene, tuskin\ntyydytettynä. Mutta Lydia ei antanut hänelle muuta lohdutusta, jonka\nvuoksi hän pyysi saada jättää hyvästi, lausuen toivomuksenaan, että\nasiat lopulta kääntyisivät kaikkien asianosaisten parhaaksi. Lydia\nvaati häntä nauttimaan jotakin tukevampaakin virvoketta ja ajoi hänet\nsenjälkeen asemalle ponivaunuissa. Juuri ennenkuin he erosivat, palasi\nLydia äkkiä aikaisempaan puheenaiheeseen ja kysyi:\n\n\"Onko herra Byronin tapana koskaan _ajatella_?\"\n\n\"Ajatellako!\" sanoi rouva Skene painokkaasti. \"Ei koskaan. Iloisempaa\npoikaa ei ole olemassa, neiti.\"\n\nSitten rouva Skene lähti kiitämään Lontooseen, aprikoiden mielessään,\nsaattoiko olla ihan oikein, että nuori sivistynyt nainen asui komeassa\nlinnassa ilman omaan sukupuoleensa kuuluvaa vanhempaa ihmistä ja\npuhui vapaasti ja kohteliaasti alemmilleen. Kotiin tultuaan hän ei\nhiiskunut retkestään mitään Skenelle, jonka ei tiedetty koskaan voineen\nsäilyttää salaisuutta, paitsi kysymyksen ollessa jonkun suunnitellun\nnyrkkeilyottelun paikasta. Mutta hän istui myöhään ylhäällä tyttärensä\nFannyn kanssa, kiduttaen häntä selostuksilla linnan loistosta ja\nlohduttaen häntä kuvaamalla neiti Carew'n pienoiseksi olennoksi, jolla\noli punainen tukka eikä lainkaan vartaloa (kun taas Fannyllä oli\npikimusta tukka, komeat käsivarret, ja hän itse Cashelin etevimpiä\noppilaita).\n\n\"Kuitenkin kaikitenkin, Fan\", lisäsi rouva Skene, tarttuessaan\nkynttiläjalkaansa kello kaksi aamulla, \"jos asiasta tulee tosi, ei\nCashel tule koskaan olemaan isäntänä talossaan.\"\n\n\"Sen voin ymmärtää varsin hyvin\", sanoi Fanny; \"mutta jos kunnialliset\nammatti-ihmiset eivät ole hänelle kyllin hyviä, niin saa hän kiittää\nvain itseään, jos tyhjäpäiset hienostelijat katsovat häneen olkansa\nyli.\"\n\nLydia oli sillävälin palannut linnaan, tehtyään ensin ponivaunuillaan\npitkän kierroksen seudun ympäri, ja koettanut voittaa valtaanpyrkivää\nlevottomuuttaan ryhtymällä työskentelemään isänsä elämäkerran\nvalmistelussa. Aikomuksessa ryhtyä kirjoittamaan lukua hänen\nkirjallisesta maustaan oli Lydia hiljakkoin tarkastellut hänen\nlempikirjojaan, etsien merkittyjä kohtia. Hän ryhtyi nyt jatkamaan\ntätä etsintää, seisoen kirjastotikapuilla, ottaen hyllyltä nidoksen\ntoisensa jälkeen ja silloin tällöin syventyen sisältöön sivun tai parin\npituudelta. Tässä hajanaisessa työssä aika kului yhtä huomaamatta kuin\nvarjot pitenivät. Viimeinen kirja, jota hän tarkasti, oli runokokoelma.\nSiinä ei ollut mitään merkkejä, mutta se avautui itsestään kohdalta,\njoka ilmeisesti oli aikaisemmin ollut usein levällään. Ensimmäiset\nsanat, jotka Lydia näki, olivat nämä:\n\n    \"Ah, jospa vaihtaa voisin lihasyömeks', mi lämmittää,\n    Kivisydämeni tään, joka aina, mitä teenkin, on kylmä kuin jää!\n    Kova ja kylmä ja pieni -- oi sydäntä viheliää.\"\n\nLydia laskeutui kiireesti alas tikapuilta ja peräytyi kunnes tapasi\ntuolin, johon istuutui, lukien yhä uudelleen nämä rivit. Hämärän\ntulo herätti hänet toimintaan. Hän pani kirjan takaisin hyllylle ja\nsanoi mennessään kirjoituspöydän luo: \"Jos tuon kaltainen epäilys on\nvaivannut isääni, tulee se vaivaamaan minuakin, jollen ratkaise sitä,\nmikä on oleva sydämeni asia, nyt kerta kaikkiaan pysyvästi. Jos lapseni\non mahdollista välttää tämä kirous, täytyy sen periä vastustusvoimansa\nisältään eikä minulta -- mielijohteiden mieheltä, joka ei koskaan\najattele, eikä järkeilevältä naiselta, joka ei voi olla ajattelematta.\nOlkoon niin.\"\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nEnnenkuin monta päivää oli kulunut, tuli Cashelille kirje, juuri kun\nhän istui juomassa teetä Skenen perheen kanssa. Kun hän näki käsialan,\nkohosi tumma puna hänen ohimoilleen.\n\n\"Voi taivas!\" huudahti neiti Skene, joka istui hänen vieressään. \"Anna\nmeidän lukea se.\"\n\n\"Mene hiivattiin\", huusi Cashel, tehden nopeasti tyhjäksi Fannyn\nkaappausyrityksen.\n\n\"Älä kiusaa häntä, Fan\", sanoi rouva Skene hellästi.\n\n\"Enhän toki, kulta poloinen\", sanoi neiti Skene, pannen hellästi\nkätensä Cashelin olalle. \"Anna minun vain vilkaista nimeä -- vain sen\nverran, että näen, keneltä se on. Annathan, Cashel _kulta_.\"\n\n\"Ei se ole keltään\", sanoi Cashel. \"Kuuletko: pysy erilläsi nyt.\nJollet jätä minua rauhaan, laitan sinulle kuumat paikat ensi\nharjoitustunnilla.\"\n\n\"Sangen uskottavaa\", sanoi Fanny halveksivasti. \"Kukas se tänään oli\nvoitonpuolella, tahtoisin tietää?\"\n\n\"Antoi Cashelille niin tivakan leukapiuvin oikealla kädellään kuin\nkoskaan olen nähnyt\", huomautti Skene, karheasti nauraen.\n\nCashel siirtyi pois Fannyn ulottuvilta lukeakseen kirjeen, joka oli\nnäin kuuluva:\n\n    Regent's Park.\n\n    K. Herra Cashel Byron!\n\n    Toivoisin Teidän tapaavan erään nais-tuttavani. Hän tulee olemaan\n    täällä huomenna kello kolme iltapäivällä. Tahtoisitteko tehdä\n    minulle palveluksen tulemalla silloin luokseni?\n\n    Kunnioittaen Teidän\n\n                                             _Lydia Carew_.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo, jonka aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä\nkuin kellon nakutusta ja entisen maailmanmestarin syönnin-mutustelua.\n\n\"Hyviä uutisia, toivoakseni\", virkkoi rouva Skene vihdoin arasti.\n\n\"Pahus olkoon, jos ymmärrän tätä\", sanoi Cashel. \"Voitteko te saada\nsiitä selvää?\" Ja hän ojensi kirjeen ottoäidilleen. Skene herkesi\nsyömästä katsoakseen vaimonsa lukemista, mikä taidonnäyte oli hänelle\nyksi oppineisuuden ihmeitä.\n\n\"Luulen, että tuon naistuttavan, jota hän mainitsee, täytyy olla hän\nitse\", sanoi rouva Skene hetken mietittyään.\n\n\"Ei\", sanoi Cashel päätään pudistaen. \"Hän sanoo aina sitä mitä\ntarkoittaakin.\"\n\n\"Jaa\", sanoi Skene tietävästi, \"mutta hän ei voi kuitenkaan kirjoittaa\nsitä. Se siinä kirjoituksessa juuri onkin pahinta, ettei kukaan voi\nkoskaan täsmälleen sanoa, mitä se tarkoittaa. En ole vielä koskaan\npannut puumerkkiäni sopimuskirjoihin, joista ei olisi syntynyt joitakin\nväärinkäsityksiä; ja sopimuskirjat ovat sentään parasta kirjoitusta,\nmitä mistään voi saada.\"\n\n\"Sinun on paras mennä ja katsoa itse, mitä hän tarkoittaa\", sanoi rouva\nSkene.\n\n\"Oikein\", sanoi Skene. \"Mene ja tee asiat selviksi hänen kanssaan,\npoikani.\"\n\n\"Se on lyhyt eikä erikoisen lämmin\", sanoi Fanny. \"Olisihan hän sentään\nvoinut olla siksi kohtelias, että olisi pannut vaakunansa ylälaitaan.\"\n\n\"Mitä antaisit, jos saisit olla hänenä?\" kysyi Cashel pilkallisesti,\nsiepaten kirjeen käteensä, kun Fanny viskasi sen halveksivasti häntä\nkohti.\n\n\"Jos olisin hän, pitäisin itseni ainakin siksi suuressa kunniassa,\netten juoksisi _sinun_ perässäsi.\"\n\n\"Hyst, Fanny\", sanoi rouva Skene. \"Sinä olet liian pisteliäs. Ja sinun,\nNed, ei pitäisi yllyttää häntä nauramalla.\"\n\nSeuraavana päivänä Cashel kiinnitti erityistä huomiota\nruokajärjestykseensä, harjoitteli hiukan nyrkkeilyhansikkailla,\notti kylvyn ja hieronnan ja ilmestyi Regent's Parkiin kello kolme\noivallisessa kunnossa. Odottaen näkevänsä Bashvillen joutui hän\nyllätetyksi, kun oven aukaisi naispalvelija.\n\n\"Onko neiti Carew kotona?\"\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi tyttö, rakastuen häneen ensi silmäyksellä.\n\"Oletteko herra Byron, sir?\"\n\n\"Se olen\", sanoi Cashel. \"Kuulkaahan: onko hänen luonaan ketään?\"\n\n\"Ainoastaan eräs nainen, sir.\"\n\n\"Oi hiisi! No, sitä ei voi auttaa. Rohkeutta vain!\"\n\nTyttö johti hänet eräälle ovelle ja hänen astuttuaan sisään sulki\nsen hiljaa ilmoittamatta häntä. Huone oli taulugalleria, jossa oli\nkattovalaistus. Toisessa päässä, selin häneen, oli kaksi naista: Lydia\nynnä eräs toinen, jonka jalo ryhti ja sulava muoto olisi herättänyt\nkauneuden toiveita vähemmän huolestuneessa miehessä kuin Cashel oli.\nMutta tämä, lähestyttyään muutamia askelia silmät Lydiaan tähdättyinä,\nvaihtoi äkkiä ilmettä, pysähtyi ja oli suorastaan lähtemäisillään\npakoon, kun naiset hänen kevyen astuntansa kuullessaan kääntyivät\nhäneen päin ja naulitsivat hänet paikalleen. Kun Lydia ojensi hänelle\nkätensä, niin hänen seuralaisensa, joka oli katsellut tulijaa ensin\nvälinpitämättömyydellä ja sitten epäuskoisella hämmästyksellä, huudahti\nihastuneen jälleentuntemisen äänellä, kuten lapsi löytäessään kauan\nsitten hukkuneen lelun: \"Poika-kultaseni!\" Ja mennen Cashelin luo\nsulavasti kuin joutsen, sulki hänet syliinsä. Jonka todennukseksi\nCashel työnsi hämmentyneen naamansa hänen olkansa yli, iski Lydialle\nsilmää kieli poskessa ja sanoi:\n\n\"Tätä voitaisiin nimittää luonnon ääneksi, siitä ei ole epäilystäkään.\"\n\n\"Kuinka uljas sinusta on tullut!\" sanoi rouva Byron, pitäen häntä vähän\nmatkan päässä itsestään voidakseen ihailla häntä paremmin. \"Kuinka\nkomea olet, sinä lurjus!\"\n\n\"Kuinka voitte, neiti Carew\", sanoi Cashel irroittautuen ja kääntyen\nLydiaan päin. \"Älkää välittäkö hänestä: hän on vain äitini. Ainakin\",\nlisäsi hän, ikäänkuin oikaistakseen sanojaan, \"hän on mammani.\"\n\n\"Ja mistä sinä olet tullut? Missä olet ollut? Tiedätkö, etten ole\nnähnyt sinua seitsemään vuoteen, sinä luonnoton poika? Ajatelkaa, että\nhän on minun poikani, neiti Carew! Anna minulle vielä suukko, oma\nkultaseni\", jatkoi hän, tarttuen hellästi hänen käsivarteensa. \"Kuinka\njäntevä sinä olet!\"\n\n\"Suutele pois niin paljon kuin mielesi tekee\", sanoi Cashel, taistellen\nvanhaa koulupoika-jurouttaan vastaan, joka voimakkaana pyrki saamaan\nhänet jälleen valtoihinsa. \"Otaksun, että voit hyvin. Ainakin näytät\nolevan hyvässä voinnissa.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi rouva Byron ivallisesti, alkaen halveksia Cashelia\nsiitä, ettei tämä kyennyt näyttelemään tätä tunteellista kohtausta\nhänen omaa haluaan vastaavasti: \"Minä _olen_ hyvässä voinnissa. Sinun\npuheesi on yhtä hienoa kuin ennenkin. Ja minkätähden annat keritä\ntukkasi noin lyhyeksi? Sinun pitää antaa sen kasvaa ja --\"\n\n\"Kuule nyt\", sanoi Cashel, pysäyttäen jyrkästi hänen kätensä, kun hän\nkohotti sen järjestääkseen hänen kiharoitaan. \"Jätä nyt tuo, tai muuten\nkävelen ulos ovesta, etkä näe minua taas toisiin seitsemään vuoteen.\nSaat joko ottaa minut sellaisena kuin tapaat, tai jättää minut rauhaan.\nJos tahdot tietää syyn, minkävuoksi pidän tukkani lyhyenä, voit löytää\nsen Absalomin ja Dan Mendozan historiasta. No, oletko nyt viisaampi?\"\n\nRouva Byron kävi hiukan kylmemmäksi. \"Vai niin!\" sanoi hän. \"Yhäkö ihan\nentisellään, Cashel?\"\n\n\"Yhä ihan entisellään, kumpikin meistä\", vastasi Cashel. \"Ennenkuin\nolit lausunut kuuttakaan sanaa, tuntui minusta siltä kuin olisimme\neronneet vasta eilen.\"\n\n\"Minä olen jokseenkin hämmästynyt kokeeni menestyksestä\", puuttui\nLydia puheeseen. \"Kutsuin teidät vartavasten saattaakseni teidät\nyhteen. Teidän välisenne yhtäläisyys johti minut aavistamaan totuutta;\nja aavistustani vahvisti kertomus, jonka herra Byron antoi minulle\nseikkailuistaan.\"\n\nTämä hiveli rouva Byronin turhamaisuutta. \"Onko hän minun näköiseni?\"\nsanoi hän, tarkastellen Cashelin piirteitä. Cashel ei hänestä\npiitannut, vaan sanoi Lydialle peittelemättömän pettyneenä:\n\n\"Ja _sitäkö_ varten te lähetitte minulle sanan tulla?\"\n\n\"Oletteko pettynyt?\" sanoi Lydia.\n\n\"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut\", sanoi rouva Byron\nvalitellen. \"Hänellä ei ole sydäntä.\"\n\n\"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran\", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan,\nilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin\näitiinsä katsominen. \"Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään\nvälitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma.\"\n\n\"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?\" kysyi\nrouva Byron piittaamatta Cashelista. \"Niin: taidammepa olla. On\npieni --\" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: \"Oletko\nnaimisissa, Cashel?\"\n\n\"Ha ha ha!\" nauroi Cashel täyttä kurkkua. \"En; mutta toivon meneväni,\njoskus.\" Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli\ntarkkaavasti rouva Byronia.\n\n\"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule,\nminä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin.\"\n\n\"Teatteriin!\" sanoi Cashel halveksivasti. \"Näytänkö siltä?\"\n\n\"Et kylläkään näytä\", sanoi rouva Byron omituisesti, \"vaikka sinussa\nonkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin\nkarkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa?\nKuinka ansaitset elatuksesi? Vai _ansaitsetko_ sitä?\"\n\n\"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun\nparhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen,\nkukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle.\"\n\n\"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä\narvon olet saavuttanut ammatissasi?\"\n\n\"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun\", sanoi Cashel lyhyesti.\n\n\"Herra Byron ei harjoita tätä nykyä merimiehen ammattia, eikä ole\nharjoittanut sitä moniin vuosiin\", sanoi Lydia.\n\nCashel katsoi häneen puoleksi pyytäen, puoleksi moittien.\n\n\"Hänellä on aivan toisenlainen harrastusala\", jatkoi Lydia levollisen\nitsepintaisesti. \"Ja hyvin hämmästyttävä laadultaan.\"\n\n\"Ettekö _voi_ olla vaiti\", huudahti Cashel. \"Olisin odottanut teiltä\nenemmän järkeä. Mitä hyödyttää saada hänet nostamaan meteli ja\närsyttämään minut raivoon? Minä menen pois, jollette lopeta.\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" sanoi rouva Byron. \"Oletko tehnyt jotakin\nhäpeällistä, Cashel?\"\n\n\"Siinä se nyt alkaa: sanoinhan sen. Minä pidän voimistelulaitosta:\nsiinä kaikki. Siinä ei ole mitään häpeällistä, toivonma.\"\n\n\"Voimistelulaitosta!\" kertasi rouva Byron ylväällä inholla. \"Kuinka\nmieletöntä! Sinun on lopetettava kaikki sellainen, Cashel. Se on hyvin\ntyhmää ja hyvin alhaista. Sinä olit tietysti niin naurettavan ylpeä,\nettet voinut tulla pyytämään minulta varoja pysyäksesi sopivassa\nasemassa. Minun on kai annettava sinulle --\"\n\n\"Jos otan sinulta koskaan penniäkään, niin vieköön minut --\"\n\nCashel kohtasi Lydian huolestuneen katseen ja hillitsi itsensä. Hän\nperäytyi keveästi askeleen, ovelan hymyn leikkiessä huulillaan. \"Ei\",\nsanoi hän; \"on juuri sinun eduksesi toimimista, jos menettää malttinsa\nsinun kanssasi. Suututapas minut nyt, jos voit.\"\n\n\"Ei ole vähintäkään syytä suuttumiseen\", sanoi rouva Byron, itsekin\nsuuttuneena. \"Sinun luonteesi näyttää tulleen hillittömäksi -- tai\nennemminkin pysyneen sellaisena, sillä se ei ollut koskaan lempeydellä\npilattu.\"\n\n\"Vai ei?\" vastasi Cashel, hyväntuulisen ilkamoivasti. \"Ei vähintäkään\naihetta malttini menettämiseen! Ei, vaikka minulle sanotaan, että\nolen tyhmä ja alhainen! Luulenpa sinun varmaan kuvittelevan puhuvasi\npikku Cashelillesi, tuolle siunatulle lapsikullalle, josta pidit niin\nhellästi. Mutta sinä et puhu hänelle. Sinä puhut -- valmistautukaa nyt\nkirkaisuun, neiti Carew! -- Austraalian, Yhdysvaltojen ja Englannin\nnyrkkeilymestarille, kolmen hopeaisen ja yhden kultaisen mestaruusvyön\nhaltijalle, St. Jamesin ylhäisön ja herrasväen nyrkkeilyopettajalle\nja tavalliselle nyrkkitaistelijalle koko maapallon nyrkkeilijöitä\nvastaan katsomatta painoon tai väriin, vähintään 500 punnan panoksesta\nkummaltakin puolen. Se on Cashel Byron.\"\n\nRouva Byron peräytyi hämmästyksen vallassa. Hetken vaitiolon jälkeen\nhän sanoi: \"Ooh, Cashel, kuinka _saatoit_?\" Sitten, lähestyen häntä\njälleen: \"Tarkoitatko sanoa, että kuljet tappelemassa noiden isojen,\nraakojen villien kanssa?\"\n\n\"Tarkoitan. Voit lainata kultavyötäni pitääksesi sitä Kuningas\nJuhanassa, jos luulet, että se pukee sinua.\"\n\n\"Ja että sinä _voitat_ heidät?\"\n\n\"Niin. Kysy neiti Carew'lta, minkä näköinen Billy Paradise oli\nseisottuaan edessäni tunnin ajan.\"\n\n\"Sinä ihmeellinen poika! Millainen ammatti! Ja oletko tehnyt kaiken\ntuon omissa nimissäsi?\"\n\n\"Tietysti olen. Minä en häpeä sitä. Ihmettelin usein, oletko nähnyt\nnimeäni sanomalehdissä?\"\n\n\"En lue koskaan sanomalehtiä. Mutta sinun on täytynyt kuulla minun\npaluustani Englantiin. Miksi et tullut minua tapaamaan?\"\n\n\"En ollut aivan varma, että pitäisit siitä\", sanoi Cashel\nvaivautuneesti, välttäen hänen katsettaan. \"Halloo!\" huudahti hän,\nyritettyään virkistää itseään katselemalla jälleen Lydiaa: \"hän on\nlivistänyt.\"\n\n\"Hän on aivan oikeassa jättäessään meidät kahdenkesken näissä\nolosuhteissa. Ja sano nyt minulle, mitä syytä minun kalliilla pojallani\noli epäillä, ettei hänen oma äitinsä tahtoisi nähdä häntä.\"\n\n\"En tiedä mitä syytä hänellä oli\", sanoi Cashel, alistuen alakuloisesti\nhänen hellyyteensä. \"Mutta hän epäili.\"\n\n\"Kuinka mieletön olet! Etkö tiennyt, että sinä olit aina minun hellitty\nsydänkäpyni -- minun ainoa poikani?\"\n\nCashel, joka istui nyt hänen vieressään sohvalla, oihkaisi ja liikahti\nlevottomasti, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Oletko iloinen tavattuasi minut?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Cashel synkästi, \"olen kai. Minä -- Turkanen vie!\"\nhuudahti hän äkkiä vilkastuen, \"sinä voit ehkä auttaa minua tässä. En\nole tullut sitä ajatelleeksikaan. Kuule, mamma, minä olen suuressa\nahdingossa tällä hetkellä; ja minä luulen, että sinä voit auttaa minua\njos tahdot.\"\n\nRouva Byron katsoi häneen ivallisesti. Mutta hän virkkoi rauhoittaen:\n\"Tietysti tahdon auttaa sinua -- sikäli kuin kykenen -- kultaseni.\nKaikki mitä minulla on, on sinun.\"\n\nCashel hieroi jalkojansa lattiaan kärsimättömästi ja sitten hypähti\npystyyn. Hetken kuluttua, jonka aikana hän näytti nielevän jonkin\nsisällisen vastalauseen, hän sanoi:\n\n\"Voit rauhoittaa mielesi kerta kaikkiaan rahojen suhteen. Minä en ole\nvailla mitään sen laatuista.\"\n\n\"Olen iloinen, että olet niin riippumaton, Cashel.\"\n\n\"Niin olen minäkin.\"\n\n\"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän.\"\n\n\"Olenhan niin ystävällinen kuin voin\", huusi Cashel epätoivoisena,\n\"mutta sinä vain et tahdo kuunnella.\"\n\n\"Aarteeni\", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. \"Mikä on asia?\"\n\n\"No niin\", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, \"se on tämä. Minä tahdon\nnaida neiti Carew'n; siinä kaikki.\"\n\n\"_Sinä_ naida neiti Carew'n!\" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja\nhänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. \"Tiedätkö, sinä tyhmä\npoika, että --\"\n\n\"Tiedän kaikkityyni\", sanoi Cashel päättäväisesti: \"mikä hän on, ja\nmikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet,\nja mikä enemmän, minä _nain_ hänet, vaikka minun olisi nujerrettava\nniskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko\nauttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo\nauttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas\nniin!\"\n\nRouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui\naivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:\n\n\"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se\nolisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa.\"\n\n\"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle.\"\n\n\"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun\nperivän Dorsetshiressä olevan maakartanon.\"\n\n\"Minäkö maakartanon perillinen! Puhutko tosissasi?\"\n\n\"Tietysti. Vanha Bingley Byron, niin epämiellyttävä kuin hän onkin, ei\nvoi elää ikuisesti.\"\n\n\"Kuka hitto on Bingley Byron, ja mitä hänellä on tekemistä minun\nkanssani?\"\n\n\"Setäsi, tietysti. Tosiaan, Cashel, sinun pitäisi ajatella näitä\nasioita. Eikö ole koskaan johtunut mieleesi, että sinulla täytyy olla\nsukulaisia, kuten muillakin ihmisillä?\"\n\n\"Sinä et ole koskaan kertonut minulle mitään heistä. No, vie sun\nturkanen kuitenkin! Mutta -- mutta -- minä tarkoitan -- Olettaen, että\nhän on setäni, olenko minä hänen laillinen perijänsä?\"\n\n\"Olet. Walford Byron, ainoa veli isääsi lukuunottamatta, kuoli vuosia\nsitten, siihen aikaan kuin sinä olit Moncriefin luona, eikä hänellä\nollut poikia. Bingley on vanhapoika.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Cashel varovasti, \"eikö ole jotakin vaikeutta minun --\nainakin --\"\n\n\"Rakkahin lapseni, mitä sinä ajattelet tai puhutkaan? Ei mikään voi\nolla selvempi kuin sinun perintöoikeutesi.\"\n\n\"No niin\", sanoi Cashel punastuen, \"useat ihmiset antoivat ennen\nmuinoin ymmärtää, ettet sinä ollut lainkaan naimisissa.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti rouva Byron suuttuneena. \"Oh, kuinka he _uskaltavat_\nsanoa sellaista! Mahdotonta. Miksi et sanonut minulle heti?\"\n\n\"En ajatellut sitä\", sanoi Cashel kiireesti puolustautuen. \"Olin liian\nnuori välittääkseni siitä. Nythän sillä ei ole väliä. Isäni on kuollut,\nniinhän?\"\n\n\"Hän kuoli, kun sinä olit aivan pieni. Sinä suututit minua usein,\nviaton pikku raukka, muistuttamalla minulle häntä. Älä puhu hänestä\nminulle.\"\n\n\"En, jos et halua sitä. Yksi asia vain kuitenkin, mamma. Oliko hän\nherrasmies?\"\n\n\"Tietysti. Millainen kysymys!\"\n\n\"Siis minä olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa niistä keikareista, jotka\npitävät itsensä neiti Carew'n vertaisina? Hänellä on serkku jossakin\nhallitusvirastossa: mies, joka esiintyy tärkeänä kuin ministeri ja\nluultavasti istuu suurella tuolilla jossakin virkahuoneessa ja kopeilee\nyleisölle. Olenko yhtä hyvä kuin hän?\"\n\n\"Sinä olet täysin hyvää sukua äitisi puolelta, Cashel. Byronit\novat vain aatelittomia, mutta hekin ovat Englannin vanhimpia\nmaanomistajasukuja.\"\n\nCashelissa alkoi näkyä kiihtymyksen oireita. \"Kuinka suuriksi heidän\nvuositulonsa arvioidaan?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä, minkä arvoisia he ovat nyt; isäsi oli aina rahallisissa\nvaikeuksissa, ja samoin hänenkin isänsä. Mutta Bingley on saituri.\nViisituhatta vuodessa -- ehkä.\"\n\n\"Se merkitsee riippumattomuutta. Se riittää. Neiti Carew sanoi, ettei\nhän voi toivoa kenenkään miehen olevan niin summattoman rikas kuin hän\nitse on.\"\n\n\"Vai niin? Sinä olet siis puhunut asiasta hänen kanssaan?\"\n\nCashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen,\nettä neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin\npian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel\ninnokkaasti:\n\n\"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet\nkirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan\nsinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään\nsitä vastaan.\"\n\n\"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet\nturmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään\ntarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen.\"\n\n\"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen\naina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on\nviittasi.\"\n\n\"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?\"\n\n\"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua\nmenemään tämän ainoan kerran, ethän?\"\n\nRouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa\nCashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia:\nhän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon,\nikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti,\nsuuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki\nhiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään\nvaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi\nLydian lukemassa.\n\n\"Hän on mennyt\", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti\nkatseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas\npeittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati\nhäneltä suurta ponnistusta: \"Toivon, ettette ole riidelleet.\"\n\n\"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin\nturturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään\nvasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni.\"\n\n\"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?\"\n\n\"Koska tahdoin olla kahdenkesken kanssanne. Älkää olko olevinanne,\nniinkuin ette ymmärtäisi. Hän kertoi minulle koko joukon asioita, jotka\nmuuttavat meidän suhteemme kerrassaan. Minun syntyperäni on täysin\nhyvä; olen laillinen perillinen vanhassa maanomistajasuvussa, joka tuli\nmaahan Valloittajan mukana; ja minulla tulee olemaan sievät vuositulot.\nMinä voin nyt astua verroille Webberinkin, kanssa.\"\n\n\"Ja mitä sitten?\" sanoi Lydia tuimasti.\n\n\"No, sitä vain\", sanoi Cashel hämmentymättä, \"että minä voin nyt mennä\nnaimisiin, jos tahdon. Ei mitään otteluita eikä opettamista enää.\"\n\n\"Ja kun olette naimisissa, niin oletteko yhtä hellä vaimollenne kuin\nnyt olette äidillenne?\"\n\nCashelin reippaus hävisi. \"Tiesinhän, että ajattelisitte niin\", sanoi\nhän. \"Olen aina samanlainen hänen kanssaan: en voi sille mitään. Minä\nen voi pitää naisesta joka säällä vain sen vuoksi, että hän sattuu\nolemaan äitini; ja teeskennellä en sitä halua kenenkään mieliksi. Hän\nsaa minut näyttämään houkalta tai raakalaiselta. Olenko ollut koskaan\nsellainen teidän seurassanne?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Lydia. \"Paitsi\", lisäsi hän, \"että ette ole koskaan\nosoittanut minua kohtaan selvää vastenmielisyyttä.\"\n\n\"Ahaa! _Paitsi!_ Se on hyvin iso paitsi. Mutta minä en tunne häntä\nkohtaan vastenmielisyyttä. Veri on vettä sakeampaa; ja minä tunnen\nlempeyttä häntä kohtaan; en voi vain sietää hänen hölynpölyään. Mutta\nteidän laitanne on toisin -- en osaa selittää, millä tavoin, koska en\nole taitava tunteellisuuksissa -- ei silti että siinä olisi mitään\ntunteellisuutta. Ainakaan en tarkoita sitä; mutta -- Tehän pidätte\nminusta tavallanne, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä; pidän teistä tavallani.\"\n\n\"No siis\", sanoi Cashel levottomasti, \"ettekö tahdo mennä naimisiin\nminun kanssani? Minä en ole niin houkka kuin te luulette; ja te tulette\npitämään minusta enemmän aikaa myöten.\"\n\nLydia tuli hyvin kalpeaksi. \"Oletteko ajatellut\", sanoi hän, \"että\nte tulette täst'edes olemaan joutilas mies, ja että minä tulen aina\nolemaan uurastava nainen, joka puuhaan työssä, mikä teistä voi tuntua\nhyvin ikävältä?\"\n\n\"En tule olemaan joutilas. On paljon muutakin, mitä voin tehdä,\nkuin nyrkkeily. Me tulemme kyllä toimeen keskenämme, olkaa huoleti.\nIhmiset, jotka pitävät toisistaan, selviytyvät aina vaikeuksitta; ja\nihmiset, jotka vihaavat toisiaan, eivät koskaan löydä viihtymystä. Minä\ntulen aina olemaan valppaana tehdäkseni teidät onnelliseksi. Teidän\nei tarvitse pelätä minun keskeyttävän latinaanne ja kreikkaanne: en\nvaadi teitä uhraamaan koko elämäänne minulle. Miksi sitä tekisinkään?\nKaikissa asioissa on kohtuus paras. Niin kauan kuin olette minun ettekä\nkenenkään muun, olen tyytyväinen. Ja minä tulen olemaan teidän enkä\nkenenkään muun. Mitä hyödyttää otaksua tukuttain onnettomuuksia, joita\nkukaties ei koskaan tapahdu? Koettakaamme onneamme. Te olette liian\nhyvänlaatuinen ollaksenne koskaan häijy.\"\n\n\"Se olisi kohtuuton kauppa\", sanoi Lydia epäilevästi; \"sillä teidän\nolisi luovuttava toimestanne, ja minä en luopuisi muusta kuin\nhedelmättömästä vapaudestani.\"\n\n\"Minä vannon, etten taistele koskaan enää; ja teidän ei tarvitse vannoa\nmitään. Jollei se ole edullinen kauppa, niin sitten ei mikään.\"\n\n\"Edullinen minulle, kyllä. Mutta entä teille?\"\n\n\"Älkää minusta huoliko. Te teette mitä haluatte, ja minä teen mitä te\nhaluatte. Teillä on omatunto, joten tiedän, että se, mitä te haluatte,\non parasta. Minulla on enemmän tieteellisyyttä, mutta teillä on enemmän\njärkeä. Kas niin!\"\n\nLydia katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien pakotietä. Cashel odotti\nlevottomana. Seurasi pitkä vaitiolo.\n\n\"Ei suinkaan se voi olla siinä\", sanoi Cashel painokkaasti, \"että te\npelkäätte minua, koska olen ollut nyrkkitaistelija?\"\n\n\"Ettäkö pelkäisin teitä! Ei: minä pelkään itseäni; pelkään\ntulevaisuutta; pelkään teidän _puolestanne_. Mutta ratkaisuni olen\ntässä asiassa jo tehnyt. Kun panin toimeen tämän kohtauksen teidän\nja äitinne välillä, päätin mennä naimisiin kanssanne, jos te vielä\npyytäisitte sitä.\"\n\nLydia nousi tyynesti seisomaan ja odotti. Nyrkkeilijän karski rohkeus\nputosi Cashelin yltä kuin vaate: hän punastui kovasti eikä tiennyt mitä\ntehdä. Lydiakin oli neuvoton, mutta tahtomattaan hän astui askeleen\nlähemmäksi Cashelia ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Miltei sokeana\nhämmennyksestä Cashel otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. Äkkiä Lydia\nirroittautui hänen sylistään, tarttui käsillään lujasti hänen takkinsa\nrintapieliin ja nojautui taaksepäin kunnes riippui hänestä koko\npainollaan.\n\n\"Cashel\", sanoi hän: \"me olemme maailman tyhmimmät rakastavaiset, minä\nluulen; me emme osaa ollenkaan. Pidätkö minusta todellakin?\"\n\nCashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen\navuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta\nLydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet\nepäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa\nkuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti\npäästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään\nhänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa\npettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.\n\nLähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla\nosoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan\nsuurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka\nseitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan\nhän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää\npitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan\nja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun\nLucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos,\ntunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen,\njossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta\nrevolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi\nkoholla kuin iskua torjuakseen.\n\n\"Hoi!\" huusi hän. \"Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette\npane, niin huudan apua.\"\n\n\"Jos lähestytte minua, niin ammun\", sanoi Lucian kiihtyneenä. \"Tahdon\nopettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä\naseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin.\nPoistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua,\nettä häiritsette minua läsnäolollanne.\"\n\n\"Onpas teillä hävyttömyyttä\", sanoi Cashel suuttuneena. \"Näinkö te\notatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?\"\n\n\"Ystävälliselle _nyt_, epäilemättä, kun näette että olen hyvin\nsuojattu.\"\n\nCashel vihelsi pitkään. \"Ohoo\", sanoi hän: \"te luulitte minun aikovan\nhyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi --\nojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te\ntiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten\nvoitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa\ntunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan\nteille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole\niloinen?\"\n\nLucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti:\n\"En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe.\"\n\nTämä loukkasi Cashelia. \"Sanon teille toistamiseen\", lausui hän\nuhkaavalla äänellä, \"että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa\nnyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas\ntässä\", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä\nesiin setelin: \"minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin,\njos lyötte minua yhden kerran.\" Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja\nasettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena\ntunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä\npysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi\nsynkästi irvistäen: \"Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä\npuntaa.\"\n\nSillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja\nyhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon.\nHän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta\nja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä,\nenglantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin\nnyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja\niski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten,\njoka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään:\n\n\"Hyvin tehty, poikani. Luulin, että aioitte olla raukkamainen; mutta te\nolittekin sisukas; ja tunnustan mielihyvällä panoksen omaksenne. Tulen\nkertomaan Lydialle, että olette tapellut minun kanssani kahdenkymmenen\npunnan panoksesta ja lisännyt ansioitanne. Ettekö ele itsekin ylpeä\nsiitä, että olette käynyt nyrkkeilymestarin kimppuun?\"\n\n\"Herra --\" aloitti Lucian. Mutta mitään tajuttavaa ei seurannut.\n\n\"Istukaa vain alas neljännestunniksi älkääkä juoko mitään väkeviä,\nniin olette täysin reilassa. Kun selviätte, tulette olemaan iloinen,\nkun osoititte sisua. Hyvästi siis tällä kertaa: minä tiedän, miltä\nteistä tuntuu, ja minä menen pois. Muistakaa, ettette koeta päästä\nentisellenne viinin avulla: se pahentaa vain tilaanne. Heipä-hei!\"\n\nCashelin poistuttua Lucian lysähti tuoliin, ja häntä raatelivat jälleen\neloonvirinneet intohimon ja kateuden tunteet, joiden kaltaisia hän\nei ollut tuntenut sitten koulupoika-päiviensä ja jotka hän luuli\njättäneensä yhtä kauas taakseen kuin ne koululais-nutut, joissa hän oli\nniitä kokenut. Hän kertasi kohtauksen mielessään sataan kertaan, ei\nsellaisena kuin se oli tapahtunut, vaikka sen muisto viilsi häntä joka\nhetki, vaan sellaisena kuin se olisi voinut tapahtua, jos _hän_ olisi\nCashelin sijasta ollut voimakkaampi heistä kahdesta. Hän koetti turhaan\nsiirtyä alemmalle tasolle ja kehua itseään siitä rohkeudesta, että oli\nuskaltanut edes lyödä. Hän ei voinut vapautua millään siitä sisäisestä\ntietoisuudesta, että hän oli pelon ja kiukun ajamana antautunut\nvihanpuuskaan miestä vastaan, jolle hänen olisi pitänyt näyttää\narvokkaan itsehillinnän esimerkkiä. Uuvuttavina pyörivät ajatukset,\njoita hänelle aivan äkkioudon ruumiilliseen väkivaltaan ryhtymisen\naiheuttama hermojärkytys samalla kiihoitti ja hämmensi, kiusasivat\nhäntä. Hän kaipasi myötätuntoa, turvaa ja tilaisuutta hyvitykseen\ntekemällä kaiken uudestaan oikealla tavalla. Ennenkuin tunti oli\nkulunut, oli hän matkalla Regent's Parkissa olevaan taloon.\n\nLydia oli budoaarissaan lukemassa kirjaa, kun Lucian astui sisään.\nLucian ei ollut tarkka huomioiden tekijä; hän ei voinut nähdä Lydiassa\nmitään muutosta. Tämä oli yhtä tyyni kuin tavallisestikin: hänen\nsilmänsä eivät olleet aivan auki, ja hänen kätensä kosketus vaikutti\nLucianiin hillitsevästi, niinkuin se oli aina tehnyt. Vaikkei Lucian\nollut koskaan enää toivonut omistavansa Lydiaa senjälkeen kuin tämä\noli hylännyt hänen kosintansa Bedford-puistikossa, tunsi hän kuitenkin\nsietämätöntä tappion tunnetta nähdessään Lydian ensi kerran toiselle\nlupautuneena -- ja millaiselle toiselle!\n\n\"Lydia\", sanoi hän, koettaen puhua hehkuvasti, mutta onnistumatta\nvapautumaan siitä sovinnaisesta sävystä, joka oli tullut hänen\ntoiseksi luonnokseen: \"olen kuullut jotakin, mikä on täyttänyt minut\nsanomattomalla kauhistuksella. Onko se totta?\"\n\n\"Uutinen on kulkenut nopeasti\", sanoi Lydia. \"Kyllä, se on totta.\" Hän\npuhui rauhallisesti ja niin lempeästi, että Luciania kuristi, kun hän\nkoetti vastata.\n\n\"Siis, Lydia, sinä olet päähenkilönä suuremmassa murhenäytelmässä kuin\nolen koskaan nähnyt näyttämöllä.\"\n\n\"Se on omituista, eikö totta?\" sanoi Lydia, hymyillen Lucianin\nponnistuksille vaikuttavuuden tavoittamiseksi.\n\n\"Omituista! Surkeaa se on. Uskon, että minun on lupa sanoa se. Ja\nsinä istut täällä lukemassa niin rauhallisena kuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\"\n\nLydia ojensi hänelle kirjansa sanaakaan sanomatta.\n\n\"_Ivanhoe!_\" sanoi Lucian. \"Romaani!\"\n\n\"Niin. Muistatko, kuinka sinä kerran, ennenkuin tunsit minua oikein\nhyvin, sanoit, että Scottin romaanit olivat ainoat, joita sinä\nmielelläsi voit nähdä naisten käsissä?\"\n\n\"Epäilemättä olen sanonut niin. Mutta minä en voi puhella\nkirjallisuudesta juuri --\"\n\n\"En johda sinua pois siitä, mistä tahdot puhua. Aioin sanoa sinulle,\nettä osuin Ivanhoeen sattumalta puoli tuntia sitten, etsiessäni\n-- sen tunnustan -- jotakin hyvin romanttista luettavaa. Ivanhoe\noli kilpataistelija; kirjan alkupuoli on kilpataistelun kuvausta.\nTuumin mielessäni, tulisiko joku neljännenkolmatta vuosisadan\nromaaninkirjoittaja kaivamaan esiin mieheni urotyöt ja esittämään hänet\nmaailmalle jonkinlaisena yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisena\nCid'ina, koko muinaisuuden sädekehä urotekojensa yllä.\"\n\nLucian teki kärsimättömän eleen \"En ole koskaan kyennyt ymmärtämään\",\nsanoi hän, \"mistä johtuu, että sinun kyvyilläsi varustettu nainen voi\ntavanomaisesti hautoa päässään nurinkurisia ja järjettömiä ajatuksia.\nOi, Lydia, tämäkö on oleva kaikkien sinun suurien lahjojesi ja\nsaavutustesi loppu? Anna anteeksi, jos kosketan kiusallista kieltä;\nmutta tämä avioliitto tuntuu minusta niin luonnottomalta, että minun\ntäytyy puhua suuni puhtaaksi. Isäsi kuoltua tulit sinä olemaan yksi\nEuroopan rikkaimpia ja sivistyneimpiä naisia. Hyväksyisikö hän sen,\nmitä nyt olet aikeissa tehdä?\"\n\n\"Minusta tuntuu miltei, kuin olisi hän kasvattanut minua nimenomaan\njotakin tällaista lopputarkoitusta varten. Kenen sinä tahtoisit\nmiehekseni?\"\n\n\"Epäilemättä harvat miehet ovat sinun arvoisiasi, Lydia. Mutta tämä\nmies kaikista vähimmän. Etkö voisi mennä naimisiin herrasmiehen kanssa?\nJospa hän olisi edes taiteilija, runoilija tai nero mitä lajia hyvänsä\n-- silloin voisin sietää sitä ajatusta; sillä en todellakaan anna\nluokkaennakkoluulojen vaikuttaa itseeni tässä asiassa. Mutta mies --\nkoetan olla sanomatta mitään, mitä et sinäkin oikeutta myöten olisi\npakotettu myöntämään liian ilmeiseksi, jotta sitä voisi sivuuttaa --\nmies, joka kuuluu alempiin säätyihin ja harjoittaa ammattia, jota nuo\nalemmatkin säädyt halveksivat; oppimaton, raaka, ja häpeällinen lain\ntuomio edessään juuri tälläkin hetkellä! Onko mahdollista, että olet\najatellut kaikkia näitä asioita?\"\n\n\"En varsin syvästi: ne eivät ole sitä laatua, että ne minua paljon\nliikuttaisivat. Yhteen seikkaan nähden voin lohduttaa sinua. Olen aina\ntuntenut Cashelin herrasmieheksi siinä mielessä kuin sinä tuota sanaa\nkäytät. Hän osoittautuu olevankin sellainen: hänen omaisensa ovat\nmaanomistajia ja niin edespäin. Mitä hänen oikeusjuttuunsa tulee, olen\npuhunut siitä loordi Worthingtonin kanssa, samoin kuin myös niiden\nlakimiesten kanssa, joiden hallussa asia on; ja he sanovat varmasti,\nettä eräiden todisteiden puuttumisen nojalla, joita poliisit eivät\nole saaneet käsiinsä, voidaan jutulle saada sellainen puolustus, joka\npelastaa hänet vankeudesta.\"\n\n\"Sellainen puolustus on mahdottomuus\", sanoi Lucian vihaisesti.\n\n\"Ehkä on. Mikäli minä ymmärrän, on se pikemminkin omansa rikosta\nraskauttamaan kuin lieventämään. Mutta jos hänet tuomitaan\nvankeuteenkin, ei se tee eroa asiaan. Hän voi lohduttautua sillä\nvarmuudella, että minä menen naimisiin hänen kanssaan heti kun hän\npääsee vapaaksi.\"\n\nLucianin naama piteni. Hän luopui väittelystä ja sanoi masentuneesti:\n\"En voine otaksua, että olisit antanut pettää itseäsi. Jos hän on\nherrasmies, niin se tietysti muuttaa asian täydellisesti.\"\n\n\"Lucian\", sanoi Lydia vakavasti, \"uskotko, että se todellakin\nmuutti asian minuun nähden? Tiedän, että on olemassa taso, jonka\nkannalta hänen entinen elinkeinonsa on väärä; mutta me emme ole sillä\ntasolla enempää kuin hänkään. Hänen säätyarvonsa ilmituleminen ei\nmuuta ainoankaan iskun painavuutta, mitä hän on ikinä antanut; ja\nkuitenkin sinä myönsit juuri, että se muuttaa asian täydellisesti.\nSinun vastustuksesi ei johtunut nyrkkeilijän ammatista: se oli vain\ntekosyy; todellinen vastenmielisyytesi kohdistui siihen luokkaan,\njohon nyrkkitaistelijat kuuluvat. Ja niin ollen, maailmallinen serkku\nLucian, minä vaiennan kaikki vastaväitteesi vakuuttamalla sinulle,\netten aio naimiseni kautta sukulaistuttaa sinua jonkun teurastajan,\nmuurarin tai muun niihin toimialoihin kuuluvan miehen kanssa, joista\nCashelin ammattikunta, kuten ennakolta minulle ilmoitit, tavallisesti\nsaa harjoittajansa. Odota vähän: minä aion tehdä sinulle oikeutta.\nSinä tahdot sanoa, että henkevä ystäväni Lucian on paljon syvemmin\nhuolissaan siksi, että hän näkee nykyaikaisen kulttuurin feeniks-linnun\nheittävän itsensä hukkaan miehelle, joka ei ole hänen arvoisensa.\"\n\n\"Sitä juuri aionkin sanoa, paitsi että sinä esität sen liian\nvaatimattomasti. On kysymyksessä ei vain nykyaikaisen kulttuurin\nfeeniksin, vaan mitä suurimpien luonnonlahjojen ja korkeimman\nsivistyksen onnellisimpien ilmausten edustajan heittäytyminen miehelle,\njoka taipumustensa ja harrastustensa perusteella on aivan erikoisen\npätemätön ymmärtämään häntä tai astumaan siihen piiriin, jossa hän\nliikkuu.\"\n\n\"Kuuntele minua kärsivällisesti, Lucian, niin tahdon koettaa\nselittää sinulle mysteerion, jättäen muun maailman väärinkäsittämään\nminua mielensä mukaan. Ensiksikin, sinun on kai myönnettävä, että\nfeeniksinkin täytyy mennä naimisiin jonkun kanssa voidakseen jättää\nsoihtunsa lapsilleen. Paras menettelytapa hänelle olisi mennä\nnaimisiin toisen feeniksin kanssa; mutta kun hän -- tyttö-parka!\n-- ei voi antaa arvoa edes omalle feeniksiydelleen, vielä vähemmän\ntoiselle, niin hän nurinkurisesti antaa etusijan tavalliselle\nkuolevaiselle. Kuka on tuo kuolevainen oleva? Ei hänen serkkunsa\nLucian; sillä kohoava nuori valtiomies tarvitsee avuliaan vaimon,\njolla on naisellinen suhtautuminen politiikkaan sekä kykyjä vierailun\nja seurustelun alalla: kuvaus, joka ei sovellu kysymyksessäolevaan\nfeeniksiin. Ei myöskään, niinkuin äsken vihjasit, kukaan oppinut\nmies. Feeniks on osaltaan saanut olla oppineen miehen apulaisena\neikä halua toistaa tuota elämystä. Hän on kuollakseen kyllästynyt\nrunoilijain, kaunokirjailijain ja muiden senkaltaisten sairaalloiseen\nitsetutkisteluun ja tietämättömään itsetietoisuuteen. Mitä\ntaiteilijoihin tulee, ovat kaikki hyvät jo naimisissa; ja sitten kun\njäljelläolevat ovat saaneet sadoista kirjoista lukea olevansa kaikkein\nlahjakkaimmat ja jumalallisimmat ihmisten joukossa, ovat he tulleet\nmelkein yhtä sietämättömiksi kuin heidän kirjalliset imartelijansa.\nEi, Lucian: feeniks on maksanut velkansa kirjallisuudelle ja taiteelle\nlapsuutensa raadannalla. Hän tahtoo käyttää ja nauttia molempia\ntulevaisuudessakin parhaansa mukaan; mutta hän ei tahdo koskaan enää\nuurastaa niiden laboratorioissa. Sinä sanot, että hän olisi voinut\nainakin naida jonkun, jolla on herrasmiehen tottumukset. Mutta ne\nherrasmiehet, joita hän tuntee, ovat joko taiteen harrastelijoita,\njoilla on ammattitaiteilijain itsekkyys ilman heidän kyvykkyyttään;\ntai he ovat huvitusten harrastajia, mikä merkitsee, että he ovat\ntanssijoita, tennispelaajia, teurastajia ja uhkapelureita. Nollat\njätän pois laskusta. Feeniksin silmissä on areenakin -- tai piiri,\njoksi he sitä sanovat -- parempi luonteen kouluuttaja kuin salonki;\nja nyrkkitaistelija on sankari verrattuna lurjukseen, joka usuttaa\nvinttikoirakytkyeen jäniksen kimppuun. Kuvittele nyt, että tämä\nfeeniks-parka kohtaa miehen, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt\nitseään syypääksi itse-erittelyyn -- joka valitti, kun hänen mieltään\npahoitti, ja riemuitsi, kun häntä ilostutti, aivan niinkuin lapsi\nja aivan toisin kuin nykyaikainen ihminen -- joka oli rehellinen ja\nurhoollinen, voimakas ja kaunis. Sinä aukaiset silmäsi suuriksi,\nLucian: sinä et tee oikeutta Cashelin hyvälle ulkonäölle. Hän on\nviidenkolmatta vuoden ikäinen, ja kuitenkaan ei hänen kasvoissaan ole\nainoatakaan juonnetta. Ne eivät ole miettiväiset eivätkä runolliset,\nei kyllästyneet eikä epäileväiset, ei vanhat eikä itsetietoiset, kuten\nniin monien hänen aikalaistensa kasvot -- kuten ehkä minunkin kasvoni\novat. Pakanallisen jumalan kasvot, jolle ikuinen nuoruus on taattu! Kun\nminun kerran on mentävä naimisiin, niin olisinhan hullu, jos jättäisin\nsellaisen miehen.\"\n\n\"Sinä olet hullu juuri tällä hetkellä\", huudahti Lucian nousten\nseisomaan kauhuissaan ja kiihtyneenä. \"Tuo on hurmausta. Sinä et näe\nhänen todellista olemustaan niinkuin minä sen näen enempää kuin --\"\n\n\"-- Kuin sinä voit nähdä minua sellaisena kuin minä näytän niistä,\njoille olen vastenmielinen, Lucian. Mistä tiedät, että se, mitä sinä\nnäet, on hänen todellinen olemuksensa?\"\n\n\"Minä näen hänet sellaisena kuin jokainen näkee hänet, paitsi sinä. Se\nosoittaa, että olet hurmauksen vallassa. Sinä tiedät -- sinun _täytyy_\ntietää -- että sinä olet poissa järjiltäsi tässä asiassa.\"\n\n\"Olen esittänyt sinulle järkisyyt, Lucian. Olen valmis kuulemaan\nvastatodistuksia.\"\n\n\"Vastatodistuksia! Järkisyitä! Luuletko, että hulluus on vähemmän\nhulluutta, koska sinulla on järkisyitä sen puolustukseksi? Järjellinen\nhulluus on pahinta kaikista hulluuksista, koska se on asestettu järkeä\nvastaan.\" Lydia avasi silmänsä täysin auki ensi kerran koko keskustelun\naikana. \"Lucian\", sanoi hän ihastuneena: \"sinä kehityt. Luulen, että\ntuo oli älykkäin sana, mitä koskaan olen kuullut sinun lausuvan. Ja se\non totta -- peloittavan totta.\"\n\nLucian istuutui toivottomana. \"Sinä et myöntäisi sitä noin kerkeästi\",\nsanoi hän, \"jos aikoisit sallia sen vähääkään vaikuttaa itseesi. Vaikka\nkaikki todisteesi olisivatkin päteviä, niin mitä ne todistaisivat? Jos\ntodella halveksitkin herrasmiesten toimia, niin onko se syy, jonka\nvuoksi tulee kunnioittaa nyrkkitaistelijain tointa? Onko nyrkkeily\npiiri minkään vertaa parempi sillä perusteella, että voit luulotella\npitäväsi salonkia huonompana? -- sillä todellisuudessa ei sinulla voi\nolla noin luonnotonta mielipidettä. Kuinka inhoten torjuisitkaan oman\nviisastelusi, jos minä käyttäisin sitä koettaakseni taivuttaa sinua\nmukautumaan seuraelämän tapoihin!\"\n\n\"Me ajaudumme jälleen takaisin pelkkään järkeilyyn, Lucian. Se\non kuitenkin minun syyni. Minä aloitin selityksen ja poikkesin\nnaisten tapaan syrjään ylistääkseni rakastajaani. Älä luule, että\nhaluan esittääkään valintaani sen paremmaksi kuin on pienemmän\npahan valitseminen kahdesta pahasta. Minä ajattelen vahvasti, että\nyhteiskunnan olisi pitänyt tehdä Cashelista jotakin parempaa kuin\nnyrkkitaistelija; mutta hänellä, poika-poloisella, ei ollut mitään\nvalitsemisen varaa. Minä sanoin häntä kerran raakalaiseksi, enkä\nperuuta tuota sanaa; vaikka toivonkin sinun antavan hänelle anteeksi\ntuon raakalaisuutensa, niinkuin annat sotilaalle anteeksi hänen\nmurhansa tai asianajajalle hänen valheensa. Silloin kun tuomitset\nnämä viimeksimainitut -- ja sanon kaikesta sydämestäni: mitä\npikemmin sitä parempi -- voit tuomita hänetkin, mutta älä ennen.\nSitäpaitsi, rakas Lucian, nyrkkeily on lopussa: hän ei aio jatkaa\nsitä enää. Mitä tulee henkilökohtaiseen yhteensopivaisuuteemme, niin\nuskon perinnöllisyysoppiin; ja kun oma ruumiini on hento ja aivoni\nsairaalloisen toimeliaat, pidän taipumustani ruumiiltaan voimakkaan\nja mieleltään huolettoman miehen puoleen luotettavana. Sinä voit sen\nymmärtää: sehän on puhdas rotuhygieninen kysymys.\"\n\n\"Tiedän, että tulet tekemään, mitä kerran olet saanut päähäsi\", sanoi\nLucian masentuneesti.\n\n\"Ja sinä tahdot kääntää asian parhain päin, eikö niin?\"\n\n\"Asian parhaaksi tai pahimmaksi kääntäminen ei kuulu minulle. Minä voin\nainoastaan ottaa sen vastaan välttämättömyytenä.\"\n\n\"Ei suinkaan. Sinä voit kääntää sen pahimmin päin käyttäytymällä\nvierovasti Cashelia kohtaan; tai parhain päin kohtelemalla häntä\nystävällisesti.\"\n\n\"Minun lienee parasta kertoa sinulle\", sanoi Lucian. \"Olen tavannut\nhänet sen jälkeen kuin -- kuin --\" Lydia nyökkäsi. \"Erehdyin hänen\naikeistaan, kun hän tuli asuntooni niinkuin tuli, ilmoittamatta. Totta\npuhuen, hän miltei tunkeutui sisään väkisin. Vaihdoimme keskenämme\njoitakin kiivaita sanoja. Vihdoin hän ärsytti minua yli malttini ja\ntarjosi minulle -- kuvaavasti kyllä -- kaksikymmentä puntaa siitä että\nlöisin häntä. Ja minun on ikäväkseni sanottava, että minä löin.\"\n\n\"Löit!\" sanoi Lydia kalveten. \"Ja mitä seurasi?\"\n\n\"Olisi oikeammin sanoa, että aioin lyödä; sillä hän väisti lyöntini,\ntaikka minä iskin harhaan. Hän vain antoi rahan minulle ja meni pois,\nilmeisesti hyvissä käsityksissä minusta. Minulle taas jäi hänen\nmentyään hyvin huonot käsitykset itsestäni.\"\n\n\"Mitä! Eikö hän kostanut!\" huudahti Lydia, värin palatessa\nhänen kasvoilleen. \"Oh, hän on voittanut sinut omalla alallasi,\nLucian. Sinähän se oletkin nyrkkitaistelija sydämeltäsi, ja sinä\nkadehdit häneltä hänen etevämmyyttään juuri siinä taidossa, jonka\nharjoittamisesta tuomitset häntä.\"\n\n\"Tein väärin, Lydia, mutta minä kadehdin häneltä sinua. Tiedän, että\nmenettelin pikaisesti, ja tahdon pyytää häneltä anteeksi. Toivon, että\nasiat olisivat kehittyneet toisin.\"\n\n\"Ne eivät olisi voineet kehittyä toisin; ja minä uskon sinunkin vielä\nkerran myöntävän, että ne ovat järjestyneet varsin hyvin. Nyt, kun\nfeeniksin juttu on selvitetty, tahdon lukea sinulle Alice Goffilta\nsaamani kirjeen, joka luo aivan uutta valaistusta hänen luonteeseensa.\nEn ole tavannut häntä sitten kesäkuun; ja hän tuntuu tulleen henkisesti\nkolme vuotta vanhemmaksi sillä välin. Kuulehan esimerkiksi tätä.\" Ja\nniin kääntyi keskustelu Aliceen. Palattuaan asuntoonsa Lucian kirjoitti\nseuraavan kirjeen, jonka hän pani postiin ennen makuulle menoaan:\n\n    K. Herra Cashel Byron!\n\n    Oheenliitettynä pyydän lähettää Teille setelin, jonka jätitte\n    tänne tänään. Tunnen velvollisuudekseni lausua pahoitteluni\n    siitä, mitä tapahtui siinä tilaisuudessa, ja vakuuttaa\n    Teille, että se aiheutui käyntinne tarkoitusta koskeneesta\n    väärinkäsityksestä. Hermojen ärtymys, jonka kuluneen\n    istuntokauden ankara henkinen työ ja myöhään valvominen ovat\n    aikaansaaneet, olkoon puolustuksenani. Toivon saavani pian\n    ilon tavata Teitä jälleen ja esittää Teille persoonallisesti\n    onnitteluni lähestyvän avioliittonne Johdosta.\n\n    Vilpittömällä kunnioituksella Teidän\n\n                                             _Lucian Webber_.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nSeuraavassa kuussa Cashel Byron, William Paradise ja Robert Mellish\nesiintyivät yhdessä syytettyjen penkillä, molemmat ensinmainitut\nvastaamassa pääosallisuudesta rahanalaiseen nyrkkitappeluun ja Mellish\nsyytettynä Paradisen avustajana toimimisesta. Nämä rikkomukset\nkuvattiin monisanaisesti pitkässä syytöskirjoituksessa, jonka olisi\npitänyt käsittää myöskin neljäs pidätetyistä. Mutta häntä vastaan\nei suuri valamiehistö ollut todennut löytyvän aiheellista syytöstä.\nVangitut kielsivät syyllisyytensä.\n\nPuolustuksessa huomautettiin, että tappelu, jonka tapahtuminen\nmyönnettiin, ei ollut rahanalainen kilpaottelu, vaan ilmipuhjennut\nseuraus siitä vihamielisyydestä, joka oli vallinnut molempien miesten\nvälillä siitä saakka kun toinen heistä eräässä julkisessa näytännössä\nIslingtonissa oli käynyt toisen kimppuun ja purrut häntä. Tämän\ntueksi tuotiin esiin, että Byronilla oli ollut vuokrattuna talo\nWiltstokenissa ja oli hän asunut siinä Mellishin kanssa, joka oli\nkutsunut Paradisen viettämään lomapäivää luonaan maalla. Tämä selitti\nnoiden kolmen miehen olon Wiltstokenissa kysymyksessäolevana päivänä.\nOli syntynyt sanakiistaa Byronin ja Paradisen välillä Islingtonin\njutusta, ja he olivat vihdoin päättäneet ratkaista riidan vanhaan\nenglantilaiseen tapaan. He olivat siirtyneet avoimelle kentälle\nja otelleet kunniallisesti ja sitkeästi, kunnes poliisi, joka\nnäennäisyyksien harhaan johtamana oli käsittänyt asian rahanalaiseksi\nnyrkkitaisteluksi, keskeytti ottelun.\n\nRahanalainen nyrkkitaistelu, lausui Cashel Byronin puolustaja, oli\nraakaa ajanvietettä, jota laki täysin oikeutetusti pyrki ehkäisemään;\nmutta rehellinen tilapäisottelu kahden asestamattoman miehen välillä,\nvaikkakin epäilemättä teknillisessä mielessä rauhanrikkomus, ei\nollut koskaan saanut ankaraa kohtelua brittiläisten valamiehistöjen\ntai brittiläisten tuomarien puolelta, jotka tiesivät, kuinka\npaljon saimme kiittää kansallista ja miehekästä nyrkin, luonnon\nensimmäisen aseen, suvaitsemista siitä, että olimme säilyneet\nvapaina italialaisen murhaavasta tikarista, cowboyn revolverista ja\nranskalaisen savate-ottelijan salakavalasta potkusta (Mellish, jonka\nmielinähtävyyksiä oli devonshirelais- ja lancashirelais-paini, mutisi\nisänmaallisen hyväksymisensä). Esilläoleva tapaus tulisi täysin\nhyvitetyksi velvoittamalla vangitut, jotka nyt olivat mitä parhaissa\nväleissä, säilyttämään keskinäisen rauhan jonkun kohtuullisen määräajan\nkuluessa. Ainoa todistus, joka puhui tätä näkökantaa vastaan, oli\npoliisien todistus; ja poliisit olivat luonnollisesti vastahakoiset\nmyöntämään löytäneensä tuulenpesän. Todistaakseen, että tappelu oli\nollut ennakolta harkittu ja rahanalainen, väittivät he sen tapahtuneen\nköysillä ja paaluilla ympäröidyssä aitauksessa. Mutta missä olivat\nnuo köydet ja paalut? Niitä ei ole tuotu esiin; ja hän (puolustaja)\nei hyväksynyt syyksi sitä esiintuotua väitettä, että ne oli salaa\nkähvelletty pois, mikä oli selvästi mahdotonta, vaan hän otaksui, että\nne olivat olleet olemassa vain pidättämisen suorittaneiden poliisien\nkiihtyneessä mielikuvituksessa.\n\nLisäksi oli väitetty vangittujen olleen nyrkkeilypuvussa. Mutta\nristikuulustelussa oli selvinnyt, että nyrkkeilypuku merkitsi\nkäytännöllisesti katsoen puvuttomuutta: miehet olivat yksinkertaisesti\nriisuutuneet voidakseen liikkua vapaammin. Oli todistettu Paradisen\nolleen -- niin, perinnäisessä Paratiisin puvussa (raikuvaa naurua;\nParadise irvistää hämillään), kunnes poliisit lainasivat hevosloimen\nhänen verhokseen.\n\nEttä poliisit olivat tehneet itsensä syyllisiksi karkeaan liioitteluun,\nnäkyi siitä, mitä heidän todistuksessaan sanottiin ottelijain\ntoisilleen tuottamista tavattomista vammoista. Paradisesta erityisesti\noli väitetty, että hänen kasvonsa olivat muodottomiksi ruhjotut.\nValamiehistö näki edessään syytettyjen aitiossa tuon miehen, jonka\nkasvot olivat olleet muodottomiksi ruhjotut vain muutama viikko sitten.\nJos se olisi totta, niin mistä oli vanki saanut ne moitteettomat\nkasvojenpiirteet, jotka hän nyt, terveyttä ja hyväätuulta uhkuvana,\nesitti heidän nähtäväkseen? (Jälleen naurua. Paradise yltäpäältä\npunehtuneena). Sanottiin, että nuo kauheat vammat, joiden jäljet olivat\nhävinneet niin ihmeellisesti, olivat vanki Byronin aikaansaamat,\nnuoren, hempeästi kasvatetun herrasmiehen, joka ilmeisesti oli\nvoimassa ja karaistuneisuudessa herkulesmaista vastustajaansa\nheikompi. Epäilemättä oli Byronin etevyys leikkinyrkkeilyssä\npehmeiksi täytetyillä hansikkailla rohkaissut häntä koettamaan\nonneaan todellisessa ottelussa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa,\nmiestä vastaan, jonka jykevien hartioiden ja jämerän kasvojenilmeen\nolisi pitänyt vakuuttaa hänelle, että moinen yritys oli suorastaan\ntoivoton. Onneksi oli poliisi tullut väliin, ennenkuin hän oli joutunut\nvakavammin kärsimään ajattelemattomuudestaan. Kuitenkin oli väitetty\nhänen suorastaan saattaneen Paradisen häviön puolelle ottelussa --\nruhjoneen muodottomiksi hänen kasvonsa! Tämä oli selkeä esimerkki\npoliisien todistuksesta, joka oli kauttaaltaan johdonmukaisesti\nuskomaton ja ristiriidassa terveen järjen vaatimusten kanssa.\n\nOli tarpeetonta tuhlata valamiehistön aikaa selittelemällä sitä\nkunniallista käytöstä, jota Byron oli osoittanut ilmoittautumalla ja\nantautumalla poliiseille heti kun kuuli heidän etsivän häntä. Sellainen\nkäyttäytyminen puhui itse puolestaan. Paradise olisi epäilemättä\nnoudattanut samaa suoraa menettelytapaa, jollei häntä olisi pidätetty\nheti paikalla, ja silloinkin ilman vähintäkään vastarinnan yritystä\nhänen puoleltaan. Tällainen menettely olisi tuskin tullut laittomien\nkilpaottelijain mieleen.\n\nOli yritetty luoda ennakkoluuloa vanki Byronia vastaan väittämällä,\nettä hän oli yleisesti tunnettu ammattinyrkkeilijä. Mutta mitään\ntodistusta siitä ei ole tuotu esiin; ja jos tuo seikka tosiaan olisi\nyleisesti tunnetta, ei sen todistaminen olisi ollut vaikeaa. Mikäli\nherra Byron oli tullut yleisen huomion esineeksi, johtui se, kuten\nhänen ystävänsä loordi Worthington oli tullut lausuneeksi tutkimuksen\nohessa, hänen lähestyvästä avioliitostaan erään arvokkaan ja huomatun\nnaisen kanssa. Oliko uskottavaa, että korkeita tuttavuuksia omaava,\nnäin kadehdittavassa asemassa oleva herrasmies antautuisi rahanalaiseen\nnyrkkiotteluun, saattaen itsensä alttiiksi häpeän ja ulkonäkönsä\nturmeltumisen vaaralle rahasummasta, jolla ei voinut olla mitään\noleellista merkitystä hänelle, taikka kunniasta, joka kaikista hänen\nystävistään näyttäisi tuskin kunniattomuutta paremmalta?\n\nMitä vankien maineeseen tulee, olivat todistukset kokonaisuudessaan\nomansa osoittamaan heidät nuhteettoman kunnokkaiksi ja kunniallisiksi\nmiehiksi. Paradiseen nähden oli voinut tehdä epäedullisen vaikutuksen\nse tosiseikka, että hän oli ammattinyrkkeilijä ja kiivasluontoinen\nmies; mutta myöskin oli tullut ilmi, että hän oli eräässä tilaisuudessa\navustanut poliisia, käyttäen siten voimailija-kykyjään lain ja\njärjestyksen hyväksi. Hänen kiivasluontoisuutensa taas antoi selityksen\nsille riidalle, jota poliisit -- tuntien hänen ammattinsa -- olivat\nerehtyneet luulemaan kilpaotteluksi.\n\nMellish oli voimailijain treenari: siitä johtui, että todistukset hänen\nmaineestaan olivat pääasiassa peräisin urheilijapiireistä; mutta ne\neivät silti olleet vähemmän luotettavia.\n\nLyhyesti sanoen, syyte olisi ollut vaikeasti uskottavissa, vaikka\nsitä olisivat tukeneet mitä vankimmat todisteet. Mutta kun ei mitään\ntodisteita ollut -- kun poliisien ei ollut onnistunut tuoda esiin\nmitään kilpaottelun välineitä -- kun ei ollut köysiä eikä paaluja,\nei kirjoitettuja sopimuksia, ei panoksia eikä panostenhaltijoita,\nei sekundantteja, paitsi kovaonnista Mellishiä -- jonka suun sulki\nlaki, joka, oikeuden ilmeisistä eduista huolimatta, kielsi vankia\npuhumasta ja puhdistautumasta -- ei sanalla sanoen mitään muuta kuin\nniiden poliisikonstaapelien kuvitelmia, jotka kuulustelussa eivät\nolleet ainoastaan puhuneet keskenään ristiin, vaan lisäksi osoittaneet\nmitä täydellisintä tietämättömyyttä (varsin tunnustusta ansaitsevaa\ntietämättömyyttä) kilpanyrkkeilyn laadusta ja olosuhteista, silloin\nrohkeni puolustaja vakaumuksella sanoa, että syytösteoria, niin\nkekseliäs kuin se olikin ja niin kyvykkäästi kuin se oli tuotukin\nesiin, oli ehdottomasti ja täydellisesti kestämätön.\n\nTämän ja paljon muuta saman arvoista esitti nautinnolla etevä\nasianajaja, jonka innostus nousi sitä mukaa kuin hän tunsi totuuden\nmuuttuvan ja haihtuvan hänen järjestellessään siihen liittyviä\nseikkoja. Cashel kuunteli aluksi levottomana. Hän punastui ja näytti\näreältä, kun hänen naimisiinmenoansa mainittiin; mutta kun koko\npuolustus kehitettiin julki, joutui hän rajattoman hämmästyksen\nvaltaan ja tuijotti asianajajaansa ikäänkuin puolittain peläten maan\navautuvan ja nielaisevan noin häikäilemättömän tunnettujen tosiasiain\nvääristelijän. Paradise tunsi olevansa jo vapaa: hänen ihailunsa\nasianajajaa kohtaan kohosi kerrassaan sankaripalvonnaksi. Tuomari\nja arvokkaammat läsnäolijat kävivät tavattoman vakaviksi, kuten\nenglantilaiset tekevät silloin kuin heidän siveellinen vastuuntuntonsa\nnousee jonkun räikeän petoksen johdosta. Jokainen läsnäolija tiesi,\nettä poliisit olivat oikeassa; että kilpanyrkkeily oli tapahtunut;\nettä sitä koskevat vedonlyönnit olivat olleet ilmoitettuina kaikissa\nurheilulehdissä jo viikkoja edeltäkäsin; että Cashel oli päivän\npeloittavin nyrkkitaistelija; että Paradise ei ollut rohjennut\nesittää keskeytetyn ottelun uusimista. Ja he kuuntelivat juhlallisen\nhyväksyvinä miestä, joka tiesi kaiken tämän yhtä hyvin kuin hekin,\nmutta joka oli kyllin ovela saadakseen sen näyttämään uskomattomalta ja\njärjettömältä.\n\nTuomarin tehtäväksi jäi kumota puolustus tai osoittaa suopeutta\nvangeille jättämällä se arvoonsa. Onneksi heille oli hän käsitellyt\nhansikkaita itsekin nuoruudessaan ja oli kyllin vanha muistaakseen,\neikä ilman kaipausta, sen ajan, jolloin Cribbin ja Molyneux'n muisto\noli vielä tuore. Hän aloitti yhteenvetonsa lausumalla valamiehistölle,\nettei poliisin ollut onnistunut todistaa ottelua kilpataisteluksi.\nTämän jälkeen suvaitsi urheilija-yleisö puhjeta naurunhohotuksiin\njoka kerta kun he jonkun tekosyyn varjolla saattoivat sen tehdä\ntulematta ajetuiksi ulos oikeussalista, osoittaen siten lakanneensa\nottamasta oikeudenkäyntiä vakavalta kannalta. Maallikko-yleisö säilytti\ntotisuutensa viimeiseen asti.\n\nLopuksi valamiehistö vapautti Mellishin ja langetti Cashelin ja\nParadisen syypäiksi lievään väkivaltaisuuteen. Heidät tuomittiin kahden\npäivän vankeuteen ja velvoitettiin 150 punnan vakuudella kumpikin\nsäilyttämään rauha kahdentoista kuukauden ajan. Vakuudet annettiin;\nja kun vankeuden katsottiin alkaneen oikeudenistuntojen alusta,\npäästettiin vangit heti vapaiksi.\n\n\"Peijakas vieköön\", sanoi Cashel pontevasti poistuessaan oikeustalosta,\n\"jollemme me ottelisi piirissä tuon rehellisemmin, niin meidät\nsuljettaisiin pois kilpailusta ensi erässä. Tämä on ensimmäinen kiero\npeli, mihin koskaan olen ollut sekaantuneena, ja toivon, että se tulee\nolemaan myös viimeinen.\"\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nNeiti Carew, jolle kihloissaolon säännötön tila oli vastenmielinen,\nviivytteli naimisiinmenoa mahdollisimman vähän. Cashelin hyvää\nonnea ei tuo tapahtuma muuttanut. Bingley Byron kuoli kolme viikkoa\nhäiden jälkeen (jotka olivat kotoiset ja vaatimattomat); ja Cashelin\noli esitettävä vaatimuksensa perintöön, huolimatta lausumastaan\ntoivomuksesta, että lakimiehet menisivät hiiteen perintöineen ja\nantaisivat hänen nauttia kuherruskuukautensa rauhassa. Siirto vei\njonkun verran aikaa. Hänen äitinsä oikullisen vastahakoisuuden vuoksi\ntarpeellisten tietojen ilmoittamisessa ja lainkäytön hitauden takia\nsyntyi hänen ensimmäinen lapsensa jonkun verran aikaisemmin kuin hänen\nperintöoikeutensa oli lopullisesti vahvistettu ja Dorsetshiressa olevan\nränstyneen maakartanon ovet avautuivat hänelle. Jutun päättyminen oli\nsuuri huojennus hänen asianajajilleen, jotka eivät olleet kyenneet\nhorjuttamaan sitä hänen vakaumustaan, että asia oli täysin selvä, mutta\nettä erotuomari oli vivutta poikkipuolin. Tällä hän tarkoitti, että\nloordikansleri oli lahjottu pidättämään perintö häneltä.\n\nHänen avioliittonsa osoittautui onnelliseksi. Toimensa menettämisen\nkorvaukseksi hän ryhtyi maanviljelykseen ja hävisi siinä kuusituhatta\npuntaa; yritti puutarhanhoitoa paremmalla menestyksellä; alkoi puuhata\nliikeyrityksissä yhtiöiden johtokuntain jäsenenä cityssä; ja pian sen\njälkeen häntä pyydettiin vanhoillisten parlamenttiehdokkaaksi erääseen\nDorsetshiren vaalipiiriin. Hänet valittiin suurella enemmistöllä;\nmutta kun hän äänesti ihan yhtä usein äärimmäisten radikaalien kuin\nsen puolueen mukana, joka hänet oli valinnut, vaadittiin häntä pian\nluopumaan edustajavaltuuksistaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ja jatkoi\nsamaan tapaan aina seuraaviin yleisvaaleihin asti, joissa hän tuli\nvalituksi riippumattomana ehdokkaana, kiitos raikuvan äänensä, reippaan\nkäytöksensä, katsantotapojensa kansanomaisuuden ja vaimonsa suurien\ntietojen, joiden jälleenmyyjänä hän esiintyi. Hän piti neitsytpuheensa\nparlamentissa ujostelematta heti ensimmäisenä iltana, jolloin istui\nsiellä. Hän ei tosiaan pelännyt mitään, paitsi murtovarkaita,\nsuuria koiria, tohtoreita, hammaslääkäreitä ja kadunkulmauksia.\nMilloin sanomalehdet kertoivat jonkun näiden aiheuttaman tapaturman,\nluki hän sen Lydialle hyvin vakavana ja säilytti sanomalehden\nkokonaista kaksi päivää todisteena sille mieliväitteelleen, että\nainoa turvallinen paikka maailmassa oli nyrkkeilypiiri. Koska hän\nvastusti useimpia vapaita urheiluja epäinhimillisinä, ehdotti Lydia,\npeläten hänen terveytensä ja ulkonäkönsä kärsivän järjestelmällisen\nruumiinharjoituksen puutteesta, että hän ryhtyisi uudestaan\nharjoittamaan nyrkkeilyä hansikkailla. Mutta Cashel pudisti päätään.\nNyrkkeily oli hänelle liian vakavaa tointa harjoitettavaksi vain huvin\ntai terveyden vuoksi. Sitäpaitsi hänellä oli ennakkoluulo, että se ei\nsopinut naineelle miehelle. Hän oli näytellyt siinä osansa, silloin\nkun se oli hänen ammattinsa; mutta hänelle ei tullut mieleenkään\nharrastaa sitä huvin vuoksi. Hänen uransa nyrkkeilijänä loppui hänen\nnaimisiinmenoonsa.\n\nHänen ihailunsa vaimoaan kohtaan säilyi edelleenkin senkin jälkeen kuin\nensi lemmen hehku oli vaimennut; ja Lydian tavanomainen varovaisuus\nvarjeli hänet tuottamasta pettymystä miehensä luottamukselle hänen\narvostelukykyynsä. Hänen lapsensa, joiden hän oli niin huolellisesti\nsuunnitellut perivänsä hänen älynsä samalla kuin isän voiman,\nosoittivat hänelle, ettei perinnöllisyys ole niin yksinkertainen asia\nkuin hänen isänsä aikuinen sukupolvi otaksui. He olivat kylläkin\nterveitä; ja lapsina he olivat kaikki yhtäläisiä siinä, että olivat\nvarhaiskypsiä ja nenäkkäitä, eivät kunnioittaneet vähääkään Cashelia ja\nosoittivat äitiänsäkin kohtaan tuntemaansa arvonantoa pääasiallisesti\nvain juoksemalla hänen luokseen, milloin heille sattui ikävyyksiä.\nRangaistuksista ja torumisista heillä ei ollut mitään kokemusta. Cashel\noli kykenemätön rankaisemaan lasta tahallisen harkinnan perusteella;\nja satunnaisissa kiivastuksen puuskissa hän aina kykeni hillitsemään\nkätensä; ehkä hän oli oppinut sen nyrkkeilypiirissä: ehkä johtui se\nhänen oman lapsuutensa muistamisesta. Lydia hallitsi lapsiaan, mikäli\nhe olivat hallittavissa, aivan samoin kuin hän hallitsi kaikkia\nmuitakin. Kun hän puhui heistä Cashelille kahdenkesken, sanoi Cashel\nharvoin enempää kuin että vekarat kävivät yli hänen ymmärryksensä,\ntai että hän totta tosiaan uskoi niiden syntyneen isäänsä vanhempina.\nLydiakin ajatteli usein niin; mutta tuosta vaivalloisesta perheestä\nhuolehtiminen tuotti hänelle yhden edun. Se ei jättänyt hänelle\npaljon aikaa ajatella itseään niihin aikoihin, jolloin hänen lempensä\nharhaluulo haihtui ja hän näki Cashelin sellaisena kuin tämä\ntodellisuudessa oli. Hän tottui pitämään Cashelia yhtenä lapsista. Hän\noli verrattomasti tyhmin heistä; mutta hän tarvitsi Lydiaa enemmän,\nrakasti häntä enemmän ja kuului hänelle enemmän kuin yksikään heistä.\nSillä sitä mukaa kuin he kasvoivat ja perinnöllisyyssuunnitelma alkoi\nnäyttää tuloksia, tuottivat pojat Lydialle pettymyksen kehittymällä\nmelkein puhtaasti Carew'laisiksi, ilman vähimpiäkään atleettisia\ntaipumuksia, kun taas tytöt olivat kiihkeitä Byronilaisia: tulipa\neräs heistä, Cashelin rajattomaksi kauhuksi, niin täydellisesti hänen\näitiinsä, että kun hän kolmentoista vanhana ilmoitti aikovansa ruveta\nnäyttelijäksi, alistui Cashel hänen päätökseensä nöyrästi kuin kohtalon\nmääräykseen.\n\nKun Alice Goff sai tiedon Lydian aiotusta avioliitosta, ymmärsi\nhän, että hänen oli palattava Wiltstokeniin ja unohdettava lyhyt\nloistokautensa seuraelämässä niin pian kuin suinkin. Hän kiitti\nsiis neiti Carew'ta hänen auliudestaan ja pyysi vapautusta\nseuranaisentoimestaan. Lydia suostui, mutta sai viivytellyksi tätä\nvelvollisuudelle ja välttämättömyydelle uhrautumista aina erääseen\nalkutalven päivään asti, jolloin Lucian, joka tunsi halua tehdä\nitsemurhan, salli serkkunsa taivuttaa hänet tarjoamaan kätensä\nAlicelle. Alice antoi hänelle harmistuneena rukkaset: ei sillä,\nettä Lucianissa olisi ollut hänen mielestään mitään vikaa, vaan\nkoska Wiltstokeniin paluun ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä\nhuonosti-kohdelluksi eikä hän voinut olla kostamatta harmiaan\nensimmäiselle henkilölle, joka tarjosi hänelle tekosyyn ärtymyksensä\npurkamiseen. Oltuaan tähän saakka haalea, muuttui Lucian nyt\nkiihkeäksi; ja tallattuaan häntä jalkojensa alle oikein sydämen\nhalusta muutamia kuukausia, ajautui Alice lopulta kihlaukseen ja\npian sen jälkeen naimisiin Lucianin kanssa, Lydian hoputtamana, joka\ntarttui ohjiin tavallisella päättäväisyydellään. Hän hoiti Lucianin\ntaloutta, piti seuraa hänen vierailleen ja hallitsi hänen valikoitua\nseurapiiriään täydellisellä menestyksellä. Hän oli kotioloissaan\njonkun verran kiivaileva tavoiltaan, mutta hänen herruutensa puolison\nja kodin yli ei koskaan horjunut. Lucian löysi hänen luonteestaan\nodottamatonta syvyyttä ja voimaa; ja hänen ihastustaan vaimoonsa piti\nkohtuuden rajoissa vain se kiivas kärsimättömyys, jolla Alice toisinaan\nantoi hänen tuntea, että hänen tyytyväisyytensä ylenpalttisuus oli\nsuoraan verrannollinen vaimon tyytymättömyyden määrään. Alice kutsui\nlankonsa ja tämän puolison päivälliselle joka jouluna ja kerran\nvuodessa seurustelukauden aikana; mutta hän ei koskaan tunnustanut\nWallace Parkeria ja Cashel Byronia herrasmiehiksi, vaikka hän kutsuikin\nviimeksimainittua auliisti vieraakseen, huolimatta siitä suoruudesta,\njolla Cashel puhui entisistä urotöistään vieraille päivällisen\njälkeen, katsomatta heidän toimialaansa tai ennakkoluuloihinsa. Alicen\nkunnioitus Lydiaa kohtaan säilyi niin suurena, ettei hän koskaan\nvalittanut Cashelin käytöksestä, paitsi erään kerran, jolloin Cashel\nerittäin arvokkailla päivällisillä hänen luonaan näytti piispalle,\njonka taloon oli hiljakkoin murtauduttu ja ryöstetty sieltä tavaraa,\nmiten murtovarkaan selkä on katkaistava oteltaessa tämän kanssa. Skenet\npalasivat Austraaliaan ja jatkoivat siellä, kuten rouva Byron jatkoi\nEnglannissa, entistä vuosien vakiinnuttamaa uraansa. Cashel puhui aina\nrouva Skenestä \"äitinä\" ja rouva Byronista \"mammana\".\n\nWilliam Paradise, vaikka nauttikin kauniimman sukupuolen ihailua,\nvoimansa, urhoollisuutensa ja maineensa vuoksi, ei ollut Cashelin ja\nSkenen lailla kyllin viisas tai hyväonninen joutuakseen naimisiin\nkelpo vaimon kanssa. Hän joi niin tavattomasti, ettei hänellä ollut\nkuin muutamia raittiita välipäiviä lain kynsistä vapautumisen jälkeen.\nHän vaati itselleen Englannin mestarin arvonimeä sittenkuin Cashel\noli luopunut nyrkkeilystä, ja haastoi otteluun koko maailman. Maailma\nvastasi erinäisten nuorten työläismiesten muodossa, joilla oli\nmaineenhimoa ja tappelutaipumusta. Paradise otteli ja piti puolensa\nkahdesti. Sitten hän joi treenausaikana ja hävisi. Tällöin oli jo\nnyrkkeilypiirikin vaipunut takaisin huonomaineisuuteen, josta Cashelin\nharvinainen nyrkkeilyneron ja rehellisyyden yhdistelmä oli sen\ntilapäisesti kohottanut; ja laki, siepaten Paradisen taas haltuunsa,\nkun hänet kannettiin voitettuna kentältä, sovitti aikaisemman\nlempeytensä sulkemalla hänet telkien taakse kuudeksi kuukaudeksi.\nTämä pakollinen raittius palautti ennalleen hänen terveytensä ja\ntarmonsa, ja hän sai uuden voiton, ennenkuin onnistui juomaan itsensä\nentiseen tilaansa. Tämä olikin hänen viimeinen voittonsa. Luontaisen\nraakuutensa ja juoppouden yhteisvaikutuksesta hän luisui nopeaan\nalasmäkeä Nöyryytyksen laaksoon. Tullen tunnetuksi auliudestaan myymään\nvoittoja, joita ei enää voinut saavuttaa, hän ilmestyi piiriin vain\nkoettelemaan nuorten nousukkaitten kykyjä, jotka rökittivät häntä\nkaikella nuoruutensa innolla. Hän rupesi viinuriksi ja sai kohta eron\njuopottelijana. Hän oli luisunut jo keppikerjäläiseksi, kun hän,\nkuultuaan kurjuuteensa, että hänen entinen vastustajansa kilpaili\nparlamenttivaaleissa, tuli pyytämään häneltä almua. Cashel oli silloin\nDorsetshiressä; mutta Lydia avusti tuota kurjaa tappelupukaria, jonka\ntila nyt oli paljon viheliäisempi kuin heidän viimeksi tavatessaan.\nSeuraavalla käynnillään, mikä tapahtui pian, hän kohtasi Cashelin, joka\nläksytti häntä tuimasti, uhkasi katkaista joka luun hänen nahoissaan,\njos hän vielä uskaltaisi astua Lydian näkyviin, viskasi hänelle viisi\nshillinkiä ja käski hänen suoria tiehensä. Cashel tunsi nimittäin\nyhä Paradisea kohtaan sitä halveksivaa ja säälimätöntä vihaa, jolla\nlaillisesti oikeutettu professori suhtautuu puoskariin. Mies-kurja,\ntottuneena saamaan herjauksia ja pahoinpitelyä miehiltä, jotka kerran\nolivat pelänneet hänen voimaansa enemmän kuin hän, antaaksemme hänelle\nsellaisen tunnustuksen, josta hän välitti, oli koskaan pelännyt\nCashelin voimaa, katsoi haukkumisen luonnolliseksi ja annin runsaaksi.\nHän poimi rahan taskuunsa ja laahusti ostamaan jonkun lantin edestä\nruokaa, jota hän tuskin voi syödä, ja kuluttamaan loput viinaan,\njonka hän joi niin nopeaan kuin hänen sisuksensa sietivät. Vähän\naikaa jälkeenpäin jotkut sanomalehdet mainitsivat hänen tapahtuneesta\nkuolemastaan, ilmoittaen sen johtuneen \"hivuttavasta taudista, joka\noli aiheutunut niistä kauheista vammoista, joita hän sai kuuluisassa\nottelussaan Cashel Byronin kanssa\".\n\n\n\n"]