[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3nfsXjmmqj9TDt0KPDuC0XNr703x8GxPRkI1GNL5W1c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2421,"Tarzan, apinain kuningas","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2421-burroughs-edgar-rice-tarzan-apinain-kuningas","2421__Burroughs_Edgar_Rice__Tarzan_apinain_kuningas","Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1912,1921,61929,399860,false,64424,[24,25,26],"Adventure stories","Fantasy fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\" by Edgar Rice Burroughs is a novel first published in 1916. Tarzan returns to the lost city of Opar to recover its hidden gold stockpile after suffering financial losses. A treacherous Belgian officer follows him, but an earthquake leaves Tarzan with amnesia. The high priestess La, spurned by Tarzan again, seeks revenge while Jane is kidnapped by an Arab criminal. Intrigue unfolds as multiple parties pursue Opar's treasures. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Salonen, A. J.",315,"Tarzan on englantilaisen aatelismiehen poika, joka jää orvoksi Afrikan viidakossa ja kasvaa apinoiden keskuudessa. Hän oppii selviytymään luonnon armoilla ja nousee lopulta apinoiden kuninkaaksi ennen kohtaamistaan muiden ihmisten kanssa.","Edgar Rice Burroughsin 'Tarzan, apinain kuningas' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2421. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TARZAN, APINAIN KUNINGAS\n\nSeikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\n\n\nKirj.\n\nEDGAR RICE BURROUGHS\n\n\n16. englantilaisesta painoksesta (\"Tarzan of the Apes\") suomentanut\n\nLauri Karila\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 29.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Merellä.\n     II. Koti erämaassa.\n    III. Hengen kaupalla.\n     IV. Apinat.\n      V. Valkoinen pikku apina.\n     VI. Otteluita viidakossa.\n    VII. Tiedon valo.\n   VIII. Puunlatvasta metsästämässä.\n     IX. Ihminen ihmistä vastaan.\n      X. Metsänpeikko.\n     XI. Apinain kuningas.\n    XII. Ihmisen järki.\n   XIII. Hänen oma heimonsa.\n    XIV. Viidakon vallassa.\n     XV. Metsänhaltija.\n    XVI. \"Tuiki merkillistä.\"\n   XVII. Hautajaisia.\n  XVIII. Viidakon vero.\n    XIX. Alkuajan valta.\n     XX. Isäin perintö.\n    XXI. Kauhun paikka.\n   XXII. Hukkaan mennyt retki.\n  XXIII. Ihmisten veljestyessä.\n   XXIV. Kadonnut aarre.\n    XXV. Sivistyksen etuvartio.\n   XXVI. Sivistyksen huipulla.\n  XXVII. Sankari esiintyy jälleen.\n XXVIII. Loppu.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nMerellä\n\n\nTämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään\nsyytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin\nhoukutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen\naloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai\naikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.\n\nKun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut\nminulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen\nlapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli\naloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita\nkäsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia\nraportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.\n\nAikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset\nlehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan\nisäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt\nsellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.\n\nSiirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta\nsaamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon\nnimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen\nerittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin\nlänsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että\nmuuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi\nalkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja\nnorsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä\nasuvilta villiheimoilta.\n\nBrittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä\nheidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla\nlupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat\nkotiin.\n\nAfrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että\nneekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän\npalvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa\nhyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli\noltava palveluksessa vielä useita vuosia.\n\nSiksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen\nbrittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet\nperinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta\nkohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan\nupseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän\nkuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet\nlähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä\nedes saapunut määräpaikkaansa.\n\nClayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee\nmuistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla\ntappotanterilla -- voimakas, miehekäs mies -- älyllisesti,\nsiveellisesti ja ruumiillisesti.\n\nHän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet\nsäännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja\nryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus\nsotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.\n\nPoliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta\nsiirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena\nmiehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä\nkuningattaren palveluksessa.\n\nTämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta.\nSe oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona\nhuolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin\nja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut\naatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se\najatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen\nAfrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.\n\nNuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice\nei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton\nottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.\n\nÄidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta\nkuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä\nneuvoja he kukin antoivat.\n\nTiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordi\nGreystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.\n\nKuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat\npienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät\nlopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady\nAlice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.\n\nKaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja\nlähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin\nsotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä\ntai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan\nrannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että\nFuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo\nalkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.\n\nFuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin,\njota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö\non kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä -- kaikkien rotujen ja\nkansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut\nmikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia\nräyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat\nheitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan\neläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita\nkuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä -- naakelia\nja revolveria -- eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti\nolisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.\n\nNiinpä jo toisena päivänä Freetownista lähdettyä John Clayton ja\nhänen nuori vaimonsa joutuivat omin silmin näkemään Fuwaldalla\nkohtauksia, joita eivät ikinä olisi luulleet mahdollisiksi muualla\nkuin painettujen merikertomusten kansien välissä.\n\nToisen päivän aamuna taottiin ensimmäinen rengas siihen asianhaarain\nketjuun, jonka vihdoin oli määrä päättyä silloin vielä syntymättömän\nihmisen merkilliseen kohtaloon, -- niin ihmeelliseen, ettei sen\nvertaista liene ihmiskunnan historiassa.\n\nKaksi merimiestä pesi Fuwaldan kantta, ensimmäisellä perämiehellä oli\nvuoro pitää päällikkyyttä, ja kapteeni oli pysähtynyt keskustelemaan\nClaytonin ja lady Alicen kanssa.\n\nMiehet siirtyivät työssään takaperoa tätä pientä ryhmää kohti, joka\nkatseli toiselle suunnalle, ja tulivat yhä lähemmäksi, kunnes toinen\nheistä oli ihan kapteenin takana. Seuraavassa tuokiossa hän olisi\nsievästi siirtynyt kapteenin ohitse, eikä tätä merkillistä kertomusta\nolisi ikinä kirjoitettu. Mutta juuri silloin hän sattui kääntymään,\njättääkseen loordi ja lady Greystoken, kompastui merimieheen ja\nkaatui suinpäin kannelle, potkaisten kumoon vesiämpärin, jonka\nlikainen sisällys valeli hänet läpimäräksi.\n\nAluksi tämä vahinko oli hullunkurinen, mutta sitä kesti vain hetken.\nPäästäen suustaan hirveän sadatustulvan ja lennähtäen kasvoiltaan\ntulipunaiseksi raivosta kapteeni tempausi pystyyn ja löi hirveällä\niskulla merimiehen pitkäkseen kannelle.\n\nMies oli vähänlainen ja vanhahko, ja siksi kapteenin tylyys tuntui\nvielä raaemmalta. Mutta toinen merimies ei ollut vanha eikä\npienikokoinen, vaan oikea jättiläinen, mustaviiksinen, leveäharteinen\nroikale, jolla oli niska kuin härällä.\n\nNähdessään toverinsa tuupertuvan hän kyyristyi ja ilkeästi murahtaen\nhyökkäsi kapteenin kimppuun, joka sai niin tuiman iskun, että\nlyyhistyi polvilleen.\n\nKapteenin tulipunaiset kasvot kävivät nyt äkkiä kalpeiksi, sillä\ntämä oli kapina, joita hän oli villin, myrskyisen elämänsä aikana\nkokenut ja kukistanut ennenkin. Malttamatta edes nousta hän vetäisi\nrevolverin taskustaan ja laukaisi suoraan edessään olevaan valtavaan\nlihasvuoreen. Mutta vaikka hän oli nopea liikkeissään, niin Clayton\noli miltei yhtä nopea, niin että merimiehen sydämeen aiottu luoti\nsattuikin sääreen, sillä loordi löi kapteenin käden alas samassa\nhetkessä kuin näki aseen välähtävän auringonpaisteessa.\n\nClayton ja kapteeni vaihtoivat sanoja keskenään, ja edellinen antoi\nselvästi ymmärtää, että häntä ei miellyttänyt miehistöä kohtaan\nosoitettu raakuus ja ettei hän sietäisi mitään sellaista sinä aikana,\njolloin hän ja lady Greystoke olivat matkustajina laivalla.\n\nKapteeni oli vastaamaisillaan kiivaasti, mutta lähemmin ajateltuaan\nhän käännähti kantapäillään ja meni tuiman näköisenä peräpuolelle.\n\nHänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista\nvirkamiestä, sillä kuningattaren mahtava käsi piteli\nrangaistusasetta, jota hän kunnioitti ja pelkäsi -- Englannin\nkauaskantavaa laivastoa.\n\nMolemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta\ntoveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä\nMusta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä\nvielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman\njäykän sanan kiitokseksi.\n\nVaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin\nilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli\nlopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin\npäin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.\n\nHe eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut\nlausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko\npuhua heille.\n\nHe ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta\ntapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät\nhäntä syömästä samaan aikaan.\n\nMuu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan\nyläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun\nei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa\nkanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.\n\nItse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta\nsamalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä,\nniin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten\ntapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi\nmurhenäytelmäksi.\n\nMutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä\nennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi\nkaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla\nvirtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat\nmolemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.\n\nToisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton\ntuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan\nerään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen\nperämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä\nsynkännäköisiin merimiehiin.\n\nClayton ei tehnyt mitään kysymyksiä -- se ei ollutkaan tarpeen\n-- mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat\npiirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli\npyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän\nalkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle\nei koituisi muuta kuin onnettomuutta.\n\nPuolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä\naluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään\nheidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän\nvoisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää\nsyyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!\n\nEntä jos hän kertoisi heille, että päälliköt olivat raa'asti\nkohdelleet kahta uppiniskaista merimiestä! He vain nauraisivat\npartaansa ja epäilisivät, että syynä hänen haluunsa päästä laivalta\nei voinut olla muu kuin pelkuruus.\n\nJohn Clayton, loordi Greystoke, ei pyytänyt päästä brittiläiselle\nsotalaivalle, ja myöhään iltapäivällä hän näki sen häipyvän kaukaisen\ntaivaanrannan taakse. Mutta jo sitä ennen hän sai tietää jotakin,\nmikä pani hänet kiroamaan väärää ylpeyttänsä, se kun oli estänyt\nhäntä etsimästä nuorelle vaimolleen turvaa muutamia lyhyitä hetkiä\naikaisemmin, jolloin sitä vielä olisi voitu saada. Nyt se oli\nehdottomasti myöhäistä.\n\nIltapäivällä oli se vähäläntä vanha merimies, jonka kapteeni oli\nmuutamia päiviä sitten iskenyt kumoon kannella, tullut kaiteen luo\nsille paikalle, missä Clayton vaimoineen seisoi katselemassa suuren\nsotalaivan yhä pieneneviä ääripiirteitä. Vanha mies kiilloitti laivan\nmessinkiosia ja hiljalleen läheten Claytonia sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Hitonmoinen elämä tästä nousee, ja muistakaa minun sanoneeni, herra.\nHitonmoinen elämä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Clayton.\n\n\"Ettekö ole nähnyt, mitä täällä hommataan? Ettekö ole kuullut, että\nvietävän kapteeni ja kirotut perämiehet iskevät kuoliaiksi puolet\nmiehistä? Kaksi kalloa lyötiin puhki eilen ja kolme tänään. Musta\nMikko on taas kunnossa, eikä siedä semmoista, siitä saa herra olla\nihan varma.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että miehistö hankkii kapinaa?\" kysyi Clayton.\n\n\"Kapinaa!\" toisti ukko. \"Ihan murhatöitä he aikovat, herra, muistakaa\nminun sanoneeni.\"\n\n\"Koska?\"\n\n\"Tekeillä se on, herra, hyvinkin jo tekeillä, vaikken sano koska.\nMuuten olenkin jo puhunut liian paljon, mutta olihan herra silloin\nniin ystävällinen, ja minä ajattelin, ettei olisi haitaksi, jos\nvaroittaisin teitä. Mutta pitäkää suunne kiinni, kun kuulette\nampumista, menkää kannen alle ja pysykää siellä. No, ei sitten muuta,\nmuistakaa vain olla hiljaa, tai saatte pillerin kylkiluittenne\nväliin, siitä saa herra olla, varma.\"\n\nSen sanottuaan ukko jatkoi puhdistamistaan, mikä vei hänet pois\nClaytonin luota.\n\n\"Hitto vie, tästä voi tulla paha leikki, Alice\", sanoi Clayton.\n\n\"Sinun pitäisi heti varoittaa kapteenia, John. Ehkä vaara voidaan\nvielä välttää\", sanoi rouva.\n\n\"Luullakseni minun pitäisi niin tehdä, mutta pelkistä itsekkäistä\nsyistä on melkein pakko pitää suuni kiinni. Mitä tahansa he\naikovatkin, säästävät he meitä kiitokseksi siitä, mitä tein Mustan\nMikon hyväksi; mutta jos he saisivat tietää, että olen estänyt heidän\naikeitaan, niin ei meille osoitettaisi mitään armoa, Alice.\"\n\n\"Sinulla on vain yksi velvollisuus, John: olla laillisen esivallan\npuolella. Ellet varoita kapteenia, niin olet yhtä syypää siihen, mitä\nehkä tapahtuu, kuin jos olisit itse auttanut, näitä salahankkeita.\"\n\n\"Nyt käsität sanani väärin, kultaseni\", vastasi Clayton, \"Minä\najattelin sinua -- se on minun ensimmäinen velvollisuuteni.\nKapteeni saa syyttää itseään... miksi siis panisin oman vaimoni\nmitä hirveimpään vaaraan ja ryhtyisin nähtävästi turhaan yritykseen\npelastaa kapteenia satimesta, johon hänen oma raaka hulluutensa on\nhänet vienyt? Sinä et osaa kuvitellakaan, rakkaani, mitä seuraisi,\njos tämä murhamieslauma sitten kuitenkin saisi valtaansa Fuwaldan.\"\n\n\"Velvollisuus on aina velvollisuus, eikä mikään viisastelu, voi sitä\nmuuttaa. Minä en kelpaisi vaimoksi englantilaiselle loordille, jos\nmitenkään olisin syynä siihen, että hän väistyy täyttämästä ilmeistä\nvelvollisuuttaan. Ymmärrän kyllä sen vaaran, josta puhut, mutta\nsinun kanssasi voin sen kestää -- ja kestäisin paljon urhoollisemmin\nkuin sietäisin sitä häpeää, ettet ole velvollisuutesi mukaan estänyt\nmurhenäytelmää, vaikka olisit voinut.\"\n\n\"Käyköön sitten, niinkuin haluat, Alice\", vastasi loordi hymyillen.\n\"Ehkä me hätäilemmekin suotta. Tosin en pidä oloista tällä\nlaivalla, mutta kenties asiat sentään eivät ole niin hullusti kuin\nkuvittelemme. Voihan ajatella, että vanha merikarhu ilmaisi vain\nhäijyn sydämensä toiveita eikä puhunut tosiasioita. Kapina aavalla\nmerellä lienee ollut tavallinen sata vuotta sitten, mutta nyt\nyhdeksännentoista vuosisadan lopulla sitä ei oikein voi kuvitella\nmahdolliseksi... Mutta tuollapa kapteeni juuri menee kajuuttaansa.\nJos minun kerran on varoitettava häntä, niin voin tämän kiusallisen\ntehtävän suorittaa yhtä hyvin nyt, vaikka minulla muuten ei olekaan\nhalua puhutella koko miestä.\"\n\nHetkistä myöhemmin hän koputti kajuutan ovelle.\n\n\"Sisään!\" murahti kapteeni äreällä äänellä.\n\nJa kun Clayton oli astunut sisään ja sulkenut oven perässään, kysyi\nhän:\n\n\"No?\"\n\n\"Tulin kertomaan teille, mitä tänään sain kuulla, sillä minusta\ntuntuu, että vaikkei se ehkä merkitse mitään, niin kuitenkin on\nhyvä, jos saatte varoituksen. Lyhyesti sanoen, miehistö suunnittelee\nkapinaa ja murhia.\"\n\n\"Se on vale!\" ärjäisi kapteeni. \"Ja jos olette taas sekaantunut\ntämän laivan kurinpitoon ja pistänyt nokkanne asioihin, jotka eivät\nteitä koske, niin saatte vastata seurauksista, saakeli soikoon. Minä\npiittaan viis siitä, oletteko vai ette englantilainen loordi. Minä\nolen tämän laivan kapteeni, ja tästä hetkestä pysytte erossa minun\nasioistani.\"\n\nTämän sanatulvan aikana kapteeni oli joutunut sellaiseen raivoon,\nettä oli ihan sinipunerva kasvoiltaan ja huusi viimeiset sanat\nkiljuen. Samalla hän antoi huomautuksilleen pontta iskemällä toisella\nnyrkillään pöytään ja häristellen toisella Claytonin kasvojen edessä.\n\nGreystoke ei hievahtanutkaan, vaan silmäili kiihtynyttä miestä\nrauhallisin katsein.\n\n\"Kapteeni Billings\", sanoi hän vihdoin vitkaan, \"antanette anteeksi\nsuoruuteni, mutta saanen huomauttaa, että teissä on aasin vikaa.\"\n\nSitten hän kääntyi ja lähti kajuutasta kylmäkiskoisen huolettomasti,\nmikä oli hänelle ominaista ja varmemmin kuin herjaustulva sai\nBillingsin tapaisen miehen vihanvimmaan.\n\nJos Clayton olisi koettanut puhua hänelle järkeä, niin kapteeni\nolisi ehkä helposti joutunut katumaan äkkipikaista puhettaan, mutta\nnyt hän jäi auttamattomasti Clay tönin herättämän suuttumuksen\nvaltaan, ja viimeinenkin mahdollisuus, että he toimisivat yhteisen\nturvallisuutensa hyväksi, oli mennyt.\n\n\"Kuulepas, Alice\", sanoi Clayton tultuaan vaimonsa luo, \"jos olisin\nollut sinne menemättä, niin olisin säästynyt haukkumisilta. Se mies\noli kerrassaan kiittämätön. Vähältä piti, ettei hän käynyt kimppuuni\nkuin hullu koira. Hän ja hänen laivahylkiönsä menkööt kernaasti minun\npuolestani vaikka hiiden kattilaan. Minä teen voitavani vain omaksi\npelastukseksemme, kunnes pääsemme tästä turvaan. Ja luulenpa, että\nensi työkseni pitää mennä hyttiimme tarkastamaan revolvereitani.\nIkävä juttu, että sijoitimme kiväärimme ja ampumatarpeemme\nlastiruumaan muiden tavaroiden mukana.\"\n\nHyttinsä he huomasivat olevan hirveässä epäjärjestyksessä. Heidän\nlaukkunsa ja kirstunsa oli avattu ja vaatteet heitelty pitkin tätä\npikku kammiota, vieläpä heidän vuoteensakin oli revitty palasiksi.\n\n\"Ilmeisesti on joku muu enemmän huolehtinut tavaroistamme kuin\nme\", sanoi Clayton. \"Ihmettelen, totta totisesti, mitä tämä\nkotitarkastuksen pitäjä on etsinyt. Katsotaanpas, Alice, mitä\npuuttuu.\"\n\nPerinpohjainen tarkastelu osoitti, että mitään muuta ei ollut otettu\nkuin Claytonin kaksi revolveria ja pieni ampumatarvevarasto, joka\nkuului heille.\n\n\"Juuri ne tavarat olisin suonut heidän meille jättävän\", sanoi\nClayton, \"ja se seikka, että he halusivat yksinomaan niitä, on\npahinta, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin astuimme tähän kurjaan\nlaivarähjään\".\n\n\"Mitä nyt on tehtävä, John?\" kysyi hänen vaimonsa. \"En voi pyytää\nsinua uudestaan menemään kapteenin luo, sillä enhän tahdo, että\nsinua taas loukattaisiin. Ehkä on parasta pysyä puolueettomana.\nJos päällystö kykenee estämään kapinan, niin meillä ei ole mitään\npelättävää, mutta jos kapinoitsijat pääsevät voitolle, niin ainoa\nheikko toivomme on siinä, että me emme ole koettaneet estää tai\nvastustaa heitä.\"\n\n\"Oikeassa olet, Alice. Valitkaamme siis kultainen keskitie.\"\n\nRyhtyessään järjestämään kammiossa he molemmat huomasivat yhtaikaa\npaperipalan, joka pisti esiin oven alta. Kun Clayton kumartui sitä\nottamaan, sai hän hämmästyksekseen nähdä, että se työntyi yhä\npitemmälle hyttiin. Varmaankin joku ulkopuolelta sysäsi sitä.\n\nNopeasti ja ääneti hän astui ovelle, mutta juuri kun hän oli\ntarttumaisillaan kahvaan avatakseen sen, laskeutui hänen vaimonsa\nkäsi hänen ranteelleen.\n\n\"Ei, John\", kuiskasi hän. \"He eivät halua, että heidät nähdään, ja\nsiksi emme mekään saa mennä ulos. Älä unohda, että olemme valinneet\nkultaisen keskitien.\"\n\nClayton hymyili ja laski kätensä alas. Niin he seisoivat ja\nkatselivat pientä valkoista suikaletta, kunnes se lopulta oli\nkokonaan työnnetty näkyviin oven sisäpuolelle.\n\nSilloin Clayton otti sen käteensä. Se oli likainen, kokoontaitettu\npaperipala. He aukaisivat sen ja lukivat siitä kömpelöin kirjaimin\nlaaditun ilmoituksen, josta selvästi näkyi, että kirjoittaja oli\nsellaiseen työhön tottumaton. Siinä varoitettiin heitä ilmoittamasta,\nettä revolverit olivat kadonneet, ja kertomasta, mitä vanha merimies\noli heille sanonut, mikäli henki oli heille kallis.\n\n\"Luulenpa, että noudatamme tätä neuvoa\", sanoi Clayton surkeilevasti\nhymyillen. \"Tässä ei auttane muu kuin istua hievahtamatta ja odottaa,\ntapahtukoon mitä tahansa.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKoti erämaassa\n\n\nHeidän ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kun Clayton seuraavana\naamuna nousi kannelle tavanmukaiselle kävelylleen ennen aamiaista,\npamahti laukaus ja sitten yhä uusia.\n\nHänen silmiään kohtaava näky vahvisti hänen pahimmatkin\naavistuksensa. Pientä päällystöryhmää vastassa oli Fuwaldan koko\nkirjava miehistö, jonka etunenässä oli Musta Mikko.\n\nPäällystön ampuessa ensi yhteislaukauksensa miehet juoksivat hakemaan\nsuojaa, sitten he edullisista asemistaan mastojen, peräsinkojun\nja kajuutan takaa vastasivat niiden viiden miehen tuleen, jotka\nedustivat laivan vihattua esivaltaa. Kaksi matruusia oli kaatunut\nkapteenin revolverin luodeista. He jäivät makaamaan taistelevien\nvälille.\n\nÄkkiä tuupertui ensimmäinen perämies suulleen, ja Mustan Mikon\nkomennuksesta hyökkäsivät verenhimoiset roikaleet jäljelläolevien\nneljän kimppuun. Miehistö oli saanut haltuunsa vain kuusi\nampuma-asetta, joten useimmilla heistä oli kädessään keksi, kirves\ntai rautakanki.\n\nKapteeni oli ampunut tyhjäksi revolverinsa ja panosti parhaillaan kun\nhyökkäys tehtiin. Toisen perämiehen pyssy oli joutunut epäkuntoon,\nniin että vain kaksi asetta oli kapinoitsijoita vastassa, kun nämä\nnopeasti lähestyivät päällystöä, jonka täytyi peräytyä rajun rynnäkön\ntieltä.\n\nMolemmin puolin kirottiin ja vannottiin hirveästi, mikä yhdessä\nampuma-aseiden pamahdusten ja haavoittuneiden huutojen ja ähkymisten\nkera teki Fuwaldan kannen kuin hullujenhuoneeksi.\n\nEnnenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet\nheidän kimpussaan. Roteva neekeri halkaisi kirveellään kapteenin\npään otsasta leukaan, ja hetkeä myöhemmin olivat toisetkin sortuneet\nkymmenien iskujen ja luotien surmaamina tai haavoittamina.\n\nLyhyt ja kauhea oli Fuwaldan kapinoitsijain työ ollut, ja kaiken\naikaa oli John Clayton tyynenä seissyt kajuutan portaisiin nojaten\nja puhallellut savuja piipustaan ikäänkuin olisi katsellut vain\nmitätöntä krikettipeliä.\n\nKun viimeinenkin virallinen käskyvallan edustaja oli kaatunut, oli\nhänen mielestään jo aika palata vaimonsa luo, ettei kukaan miehistä\ntapaisi häntä yksinään alhaalla.\n\nVaikka Clayton esiintyi päältä päin tyynenä ja huolettomana, oli\nhänen mielensä kuitenkin täynnä tuskaa, sillä vaimonsa puolesta hän\npelkäsi näitä tietämättömiä puoliraakalaisia, joiden käsiin armoton\nkohtalo oli heidät jättänyt.\n\nKääntyessään laskeutumaan alas portaita näki hän hämmästyen vaimonsa\nseisovan miltei rinnallaan.\n\n\"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä, Alice?\"\n\n\"Alusta alkaen\", vastasi toinen. \"Kuinka hirveätä, John! Oh, kuinka\nhirveätä? Mitä voimme toivoa tuollaisilta?\"\n\n\"Aamiaista luullakseni\", vastasi Clayton hymyillen urheasti ja\nkoettaen siten tyynnyttää vaimonsa pelkoa. \"Ainakin menen pyytämään\nsitä heiltä\", lisäsi hän. \"Tule mukaan, Alice. Emme saa antaa heidän\najatella muuta kuin että odotamme heiltä siivoa kohtelua.\"\n\nMiehet olivat nyt ympäröineet kuolleet ja haavoittuneet käskijänsä\nja ryhtyivät muitta mutkitta heittämään heitä yli laidan mereen,\nvälittämättä siitä, oliko heissä vielä henkeä. Yhtä sydämettömästi\nhe suoriutuivat omista haavoittuneistaan ja niiden kolmen merimiehen\nruumiista, joiden laupias kaitselmus oli sallinut äkkiä kuolla\npäällystön luodeista.\n\nÄkkiä eräs merimiehistä huomasi lähestyvät Claytonit ja huutaen:\n\"Täällä on lisää kalanruokaa!\" ryntäsi kirves koholla heihin päin.\n\nMutta Musta Mikko oli vieläkin nopeampi, niin että mies paiskautui\nluoti selässä kumoon, ennenkuin oli astunut viittäkään askelta.\n\nMustan Mikon kova huudahdus kiinnitti toisten huomion häneen.\nOsoittaen loordi ja lady Greystokea hän julisti:\n\n\"Nämä ovat minun ystäviäni, ja heidät jätetään rauhaan. Ymmärrättekö?\nNyt olen minä tämän laivan kapteeni, ja mitä minä sanon, se pätee\",\nlisäsi hän kääntyen Claytoniin. \"Pysykää vain kajuutassanne, siellä\nei kukaan tee teille pahaa.\"\n\nClaytonit noudattivat Mustan Mikon käskyä niin kiireesti, etteivät\nehtineet paljonkaan nähdä, mitä miehet puuhasivat tai suunnittelivat.\n\nToisinaan he kuulivat heikkoja kaikuja miesten kirouksista ja\nriidoista, pari kertaa ampuma-aseiden pahaenteistä rätinää. Musta\nMikko oli omiaan johtamaan tätä kirjavaa murhaajajoukkoa ja osasi\npitää heitä hyvässä kurissa.\n\nViidentenä päivänä kapinan jälkeen näki tähystäjä maata. Musta\nMikko ei tiennyt, oliko se saari vai mantere, mutta hän ilmoitti\nClaytonille, että jos paikka tutkittaessa huomattaisiin sellaiseksi,\nettä siellä voi asua, niin hänet ja lady Greystoke vietäisiin\ntavaroineen maihin.\n\n\"Siellä tulette hyvin toimeen muutamia kuukausia\", selitti hän,\n\"ja sillä välin ehdimme päästä jollekin asutulle rannikolle ja\nvähän hajaantua. Sitten pidän huolta siitä, että hallituksenne saa\ntietää, missä olette, ja voi lähettää sotalaivan teitä noutamaan.\nTe olette kyllä kelpo mies, mutta vaikeata olisi päästää teitä nyt\njollekin asutulle seudulle. Siellä tehtäisiin monia kysymyksiä, eikä\nkenelläkään meistä ole varalla kovinkaan uskottavia vastauksia.\"\n\nClayton vastusti tätä epäinhimillisyyttä, että heidät vietäisiin\ntuntemattomalle rannikolle, missä he joutuisivat petojen tai\nmahdollisesti vielä petomaisempien ihmisten armoille. Hänen sanansa\neivät auttaneet mitään, vaan ainoastaan kiukuttivat Mustaa Mikkoa.\nClaytonin oli siis pakko jättää asia sillensä ja koettaa mukautua\nonnettomuuteensa niin hyvin kuin osasi.\n\nNoin kello kolmen aikaan iltapäivällä he tulivat kauniille\nmetsäiselle rannikolle, vastapäätä erästä paikkaa, joka näytti olevan\nluonnollinen satama.\n\nMusta Mikko lähetti pienen veneellisen miehiä luotaamaan väylää,\njotta saataisiin selville, pääsisikö Fuwalda turvallisesti sataman\nsuun läpi.\n\nNoin tunnin kuluttua he palasivat ilmoittaen, että sekä väylässä että\nsatama-altaassa oli syvää vettä.\n\nEnnen pimeän tuloa kuunariparkki lojui rauhallisesti ankkurissa\nsataman hiljaisella, rasvatyynellä pinnalla.\n\nRannikko oli ihana puolitroopillisessa kasvullisuudessaan, ja\nkauempana kohosi maa valtamerestä mäiksi ja ylängöiksi, joita miltei\nkauttaaltaan peitti alkuaikainen metsä.\n\nMitään asutuksen merkkejä ei näkynyt, mutta että siellä helposti\nvoisi pitää yllä inhimillistä elämää, siitä oli todistuksena runsas\nlintu- ja eläinmaailma, josta katselijat Fuwaldan kannella silloin\ntällöin näkivät vilahduksia. Olipa siellä kimalteleva pieni jokikin,\njoka laski satamaan ja tarjosi yllin kyllin raikasta vettä.\n\nKun pimeys laskeutui maan ylle, seisoivat Clayton ja lady Alice\nyhä laivan kaiteen ääressä ja tarkastelivat ääneti vastaista\nasuinpaikkaansa. Mahtavan metsän tummista pimennoista kuului\nvillieläinten ääniä -- leijonan kumeaa karjuntaa ja toisinaan\npantterin vihlovia kiljahduksia.\n\nAlice painautui tiukemmin kiinni mieheensä ajatellessaan kauhuja,\njotka vaanivat heitä tulevien öiden synkkyydessä, kun he kaksi\nolisivat yksinään tällä villillä ja asumattomalla rannikolla.\n\nMyöhemmin Musta Mikko tuli heidän luokseen ja kehoitti heitä\nvalmistautumaan aamullista maihinnousua varten. He koettivat\ntaivuttaa häntä viemään heidät vierasvaraisemmalle rannalle, joka\nolisi niin lähellä asuttuja seutuja, että he saattaisivat toivoa\npääsevänsä ystävällisten ihmisten pariin. Mutta mitkään rukoukset tai\nuhkaukset tai palkinnon lupaukset eivät tehonneet matruusiin.\n\n\"Minä olen laivalla ainoa mies, joka ei halua teidän kuolemaanne,\nja vaikka tiedän, että se olisi varmin tapa pelastaa oma päämme,\nniin Musta Mikko ei ole niitä miehiä, jotka unohtavat hyvät työt.\nPelastitte kerran henkeni, ja vastapalvelukseksi teen nyt teille\nsamaa, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Miehet eivät\nsiedä suurempia myönnytyksiä, ja ellemme saa teitä hyvin pian\nmaihin, voivat he vielä muuttaa mielensä antamatta teille tätäkään\ntilaisuutta. Panen mukaanne kaikki tavaranne ja keittoastioita ja\nmuutamia vanhoja purjeita teltoiksi ja ruokaa, joka riittää, kunnes\ntapaatte hedelmiä ja riistaa. Kun lisäksi saatte pyssyjä turvaksenne,\nniin teidän pitäisi voida aivan helposti elää täällä, kunnes tulee\napua. Sitten kun pääsen varmaan suojaan, pidän huolta siitä, että\nEnglannin hallitus saa tietää olinpaikkanne. En kuolemaksenikaan\nosaisi heille täsmälleen sanoa, missä olette, sillä sitä en tiedä\nitsekään, mutta he löytävät teidät sittenkin.\"\n\nKun hän oli poistunut, menivät he ääneti kajuuttaansa, kumpikin\ntäynnä synkkiä aavistuksia.\n\nClayton ei uskonut, että Mustalla Mikolla oli pienintäkään aikomusta\nilmoittaa Englannin hallitukselle heidän olinpaikkaansa, ja hyvinkin\nsaattoi olla jokin petos suunniteltu seuraavaksi päiväksi, kun heidän\noli mentävä maihin merimiesten mukana, jotka saattaisivat heitä\ntavaroineen. Kun miehet olisivat poissa Mustan Mikon näkyvistä,\nvoisivat he lyödä kuoliaiksi vaaralliset matkustajansa, ja silti\njäisi Mustan Mikon omatunto kirkkaaksi.\n\nJa vaikkapa he pelastuisivatkin tästä kohtalosta, niin eivätkö\nheitä odottaisi toiset vielä peloittavammat vaarat? Yksinään ollen,\najatteli Clayton, hän tulisi kyllä toimeen vuosikausia, sillä hän\noli voimakas ja terve mies, mutta kuinka kävisi Alicen ja sen pikku\nolennon, joka oli piakkoin tulossa maailmaan, erämaan vaivojen ja\nvaarojen keskelle?\n\nMiestä värisytti, kun hän mietiskeli tilanteen hirveää vaarallisuutta\nja avuttomuutta. Mutta laupias kaitselmus esti häntä ennakolta\nnäkemästä kauheaa todellisuutta, joka odotti heitä synkän salon\narmottomissa pimennoissa.\n\nVarhain seuraavana aamuna heidän lukuisat arkkunsa ja laatikkonsa\nvivuttiin kannelle ja laskettiin odottaviin veneisiin rannalle\nkuljetettaviksi.\n\nSiinä oli paljon erilaista muuttotavaraa, sillä Claytonit olivat\narvelleet viipyvänsä kodissaan mahdollisesti viisi tai kahdeksan\nvuotta, niin että he tarpeellisten tavarain lisäksi olivat ottaneet\nmukaansa myös paljon ylellisyysesineitä.\n\nMusta Mikko oli päättänyt, ettei mitään Claytonin tavaroita\njätettäisi laivaan. Vaikea oli sanoa, oliko syynä tähän myötätunto\nheitä kohtaan vai hänen omien etujensa ajaminen.\n\nVarmaa on ainakin, että jos kadonneen brittiläisen virkamiehen\ntavaroita keksittäisiin epäilyttävältä alukselta, ei sitä olisi\nhelppo selittää missään sivistyneen maailman satamassa.\n\nNiin innokas hän oli ajamaan perille tämän aikeensa, että käski\nmerimiesten, jotka olivat takavarikoineet Claytonin revolverit, antaa\nne hänelle takaisin.\n\nPieniin veneisiin lastattiin myös suolattua lihaa, laivakorppuja,\nvähän perunoita, papuja, tulitikkuja, keittoastioita, työkalulaatikko\nja muutamia vanhoja purjeita.\n\nIkäänkuin itsekin peläten samaa kuin Clayton, Musta Mikko seurasi\nheitä maihin ja jätti heidät viimeisenä, sitten kun veneet -- miesten\ntäytettyä laivan tynnyrit raikkaalla vedellä -- työnnettiin rannasta\nja lähdettiin soutamaan takaisin Fuwaldaa kohti.\n\nKun veneet hiljalleen lipuivat pitkin poukaman sileää pintaa,\nseisoivat Clayton ja hänen vaimonsa ääneti katselemassa niiden lähtöä\n-- kummankin rinnassa uhkaavan onnettomuuden tunne ja äärimmäinen\ntoivottomuus.\n\nJa heidän takanaan, matalan harjanteen reunan yli, katselivat heitä\ntoiset silmät -- toisiaan lähellä olevat ilkeät silmät, jotka\nkiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.\n\nKun Fuwalda oli kulkenut ahtaasta satamansuusta ulos ja katosi\nnäkyvistä niemekkeen taakse, kietoi lady Alice kätensä Claytonin\nkaulaan ja purskahti hillittömään itkuun.\n\nUrheasti hän oli ottanut vastaan kapinan vaarat; sankarillisen lujana\nkatsonut hirveätä tulevaisuutta kohti, mutta nyt, kun ehdottoman\nyksinäisyyden kauhu oli heidän yllään, laukesivat hänen liian\njännittyneet hermonsa ja vastavaikutus sai hänet valtaansa.\n\nClayton ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään. Olihan parempi, että\nluonto sai purkaa kauan patoutuneina olleet tunteet, ja hyvän aikaa\nkesti, ennenkuin nuori nainen saattoi taas hallita itseään.\n\n\"Voi, John\", huudahti hän viimein, \"tämä on niin kauheata. Mitä\nmeidän on tehtävä? Mitä meidän on tehtävä?\"\n\n\"Ainoa, mitä voimme tehdä, Alice\", vastasi hänen miehensä niin\nrauhallisesti kuin he olisivat istuneet hauskassa arkihuoneessaan\nkotona, \"on se, että käymme käsiksi työhön. Työ on pelastuksemme.\nEmme saa jäädä ajattelemaan, sillä se voisi tehdä meidät hulluiksi.\nMeidän on tehtävä työtä ja odotettava. Minä olen varma siitä, että\napua tulee piankin, kun huomataan, että Fuwalda on kadonnut, --\nvaikkei Musta Mikko pitäisikään meille antamaansa sanaa.\"\n\n\"Niin, John, jos olisi puhe vain sinusta ja minusta\", nyyhkytti\nAlice, \"niin voisimme kyllä kestää, sen tiedän, mutta --\"\n\n\"Rakkaani\", keskeytti Clayton hellästi, \"minä olen ajatellut sitäkin,\nmutta meidän pitää kestää sekin, kuten kaikki muu, mikä meitä\nkohtaa, urheasti ja viimeiseen saakka luottaen kykyymme suoriutua\nolosuhteista, olkoot ne minkälaisia tahansa. Harmaassa muinaisuudessa\ntuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä\njuuri näissä samoissa aarniometsissä. Että me nyt olemme täällä, se\ntodistaa heidän voittoaan. Emmekö me nyt voi tehdä sitä, mitä hekin?\nVieläpä paremminkin, sillä me olemme varustetut pitkinä aikakausina\nkootuilla tiedoilla, ja meillähän on tieteen apuneuvoja, joilla\nitseämme suojelemme, puolustamme ja ylläpidämme, ja joista he eivät\nmitään tietäneet. Mitä he saivat aikaan kivestä ja luusta tehdyillä\ntyökaluilla ja aseilla, sen mekin, Alice, varmasti voimme suorittaa.\"\n\n\"Ah, John, soisin niin mielelläni, että olisin mies ja voisin\najatella miehen tavalla, mutta minä olenkin vain nainen ja ymmärrän\npikemmin sydämelläni kuin päälläni, ja se, mitä voin nähdä, on liian\nhirveää, liian mahdotonta sanoin kuvattavaksi. Toivon vain, John,\nettä olisit oikeassa. Koetan parastani ollakseni urhea alkuihminen,\nalkuaikaisen miehen kelpo vaimo.\"\n\nClaytonin ensi työnä oli valmistaa yöksi turvapaikka, joka suojelisi\nheitä petoeläimiltä.\n\nHän avasi sen laatikon, jossa olivat hänen pyssynsä ja ammuksensa,\njotta he molemmat työskennellessään olisivat aseistettuja\nmahdollisten hyökkäysten varalta, ja sitten he yhdessä etsivät\npaikkaa, missä nukkuisivat ensi yönsä.\n\nNoin sadan metrin päässä rannasta oli pieni tasainen, melkein puuton\nala, jolle he päättivät aikaa myöten rakentaa vakituisen majan, mutta\ntoistaiseksi oli heidän mielestään parasta kyhätä puihin pieni lava,\njonne eivät ylettyisi paikkakunnan isommat petoeläimet. Clayton\nvalitsi siis neljä puuta, jotka olivat neliössä lähes kolmen metrin\npäässä toisistaan. Muista puista hän hakkasi pitkiä oksia ja teki\nvalitsemiensa puiden ympärille niistä kehän, joka oli runsaasti\nkolme metriä korkealla maasta. Oksien päät hän sitoi lujasti kiinni\nköysillä, joita Musta Mikko oli hänelle auliisti luovuttanut Fuwaldan\nvarastosta.\n\nRistiin rastiin tälle kehälle Clayton sovitti pienempiä oksia\nvieretysten ja kattoi näin saadun pohjan suunnattoman isoilla\n\"norsunkorvilla\", joita ympäristössä kasvoi yltäkyllin.\nPäällimmäiseksi hän levitti monta kerrosta purjekangasta.\n\nPari metriä korkeammalle hän kyhäsi samanlaisen, vaikkakin kevyemmän\nlaitteen katoksi ja kiinnitti loput purjekankaastaan sivuille\nseiniksi.\n\nKun kaikki oli valmista, oli hän saanut toimeen melko mukavan\nkammion, jonne hän sitten vei heidän huopapeitteensä ja eräitä\nkeveämpiä matkatavaroita.\n\nOli jo myöhäinen iltapäivä, ja jäljelläolevat valoisat tunnit\nkäytettiin järeiden tikapuiden valmistamiseen. Niiden avulla lady\nAlice saattoi nousta uuteen kotiinsa.\n\nPitkin päivää oli heidän ympärillään metsässä ollut\nloistavahöyhenisiä vilkkaita lintuja ja hyppiviä, lörpötteleviä\nmarakatteja, jotka uteliaina tarkastelivat näitä uusia tulokkaita ja\nheidän kummia pesäpuuhiaan.\n\nVaikka sekä Clayton että hänen vaimonsa olivat hyvin varuillansa,\neivät he nähneet mitään isompia eläimiä. Pari kertaa he tosin\nolivat huomanneet pikku apinanaapuriensa rientäviin kovasti kirkuen\nläheiseltä harjanteelta ja pelästyneinä katselevan sinne päin olkansa\nyli, siten ilmaisten yhtä selvästi kuin olisivat puhuneet, että\nsiellä oli jotakin hirveätä ja vaarallista.\n\nJuuri vähää ennen pimeän tuloa Clayton sai tikapuunsa valmiiksi,\nja täytettyään ison astian vedellä läheisestä joesta he kiipesivät\nkutakuinkin turvalliseen, ilmavaan kammioonsa.\n\nKun oli hyvin lämmin, niin Clayton oli heittänyt sivuverhot katolle,\nja heidän siinä istuessaan kuin turkkilaiset, jalat ristissä allaan,\nsattui lady Alice tähystämään metsän pimentoihin. Silloin hän äkkiä\nkumartui eteenpäin ja tarttui Claytonin käsivarteen.\n\n\"John\", kuiskasi hän. \"Katso! Mikä tuo on, ihminenkö?\" Kun Clayton\nkääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan, näki hän tummaa taustaa\nvasten hämärästi ison hahmon seisomassa harjanteella.\n\nHetken se seisoi kuin kuunnellen, kääntyi sitten hitaasti ja häipyi\nviidakkoon.\n\n\"Mikä se oli, John?\"\n\n\"En tiedä, Alice\", vastasi Clayton vakavasti, \"nyt on liian pimeä\neikä voi selvästi nähdä niin kauas. Kenties se oli vain nousevan kuun\nluoma varjo\".\n\n\"John, jollei se ollut ihminen, niin se oli suunnattoman iso ja\nkauhea irvikuva ihmisestä. Voi, minä olen niin peloissani.\"\n\nClayton otti hänet syliinsä ja kuiskaili hänen korvaansa rohkaisun\nja rakkauden sanoja, sillä suurinta huolta heidän onnettomassa\nkohtalossaan tuotti Claytonille hänen nuoren vaimonsa sielunahdistus.\nVaikka hän itse oli urhea ja peloton, osasi hän kuitenkin arvostella\npelosta johtuvia hirveitä kärsimyksiä -- jollainen käsityskyky\non harvinainen, vaikka se tosin oli vain yksi niistä monista\nominaisuuksista, joiden takia loordi Greystokea kaikkien tuttujen\nkesken kunnioitettiin ja suosittiin.\n\nVähän tämän jälkeen hän laski sivuverhot alas ja kiinnitti ne\nlujasti puihin, jättäen vain pienen aukon rannalle päin. Kun heidän\npienoisessa ilmakammiossaan nyt oli pilkkosen pimeä, laskeutuivat\nhe lepäämään huopapeitteilleen, koettaen unesta saada hetkiseksi\nunohdusta.\n\nClayton makasi juuri aukon kohdalla ja piti kaiken varalta kivääriä\nja kahta revolveria käsillä.\n\nTuskin he olivat sulkeneet silmänsä, kun heidän takaansa viidakosta\nkajahti pantterin karmiva huuto. Yhä lähemmäksi se tuli, kunnes he\nsaattoivat kuulla tämän ison pedon olevan suoraan allaan. Tunnin\ntai enemmän he kuulivat sen haistelevan ja kynsivän puita, jotka\nkannattivat heidän majaansa, mutta vihdoin se lähti tiehensä yli\nranta-aukeaman, jolloin Clayton selvästi näki sen kirkkaassa\nkuutamossa -- iso, kaunis eläin se oli, suurin, mitä hän oli\nmilloinkaan nähnyt.\n\nPimeyden pitkinä hetkinä he nukahtivat vain silloin tällöin, sillä\nöinen aarniometsä, jossa vilisi tuhansia eläimiä, piti heidän\nhermojaan jännityksessä, -- läpitunkevat kirkaisut tai valtavien\nruhojen hiipivät liikkeet heidän allaan saivat heidät tavantakaa\nhätkähtäen heräämään.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nHengen kaupalla\n\n\nAamulla he olivat vain vähän, tuskin ollenkaan virkistyneitä, mutta\ntavaton oli kuitenkin helpotuksen tunne, kun he näkivät päivän\nvalkenevan.\n\nHeti kun he olivat nauttineet laihan suuruksensa, johon kuului\nsuolaista sianlihaa, kahvia ja laivakorppuja, alkoi Clayton kyhätä\nheille majaa, sillä hän ymmärsi, että he eivät voineet toivoa mitään\nturvaa ja mielenrauhaa öisin, ennenkuin neljä vahvaa seinää suojelisi\nheitä aarniometsän eläimiltä.\n\nTämä tehtävä oli vaikea ja vei suurimman osan kuukautta, vaikka hän\nrakensikin vain yhden pienen huoneen. Sen hirsiksi hän käytti kuuden\ntuuman vahvuisia pölkkyjä ja täytti raot savella, jota löysi maasta\nnoin metrin syvyydestä.\n\nHuoneen toiseen päähän hän sijoitti rannan pikkukivistä valmistetun\ntulisijan, liittäen kivet savilaastilla toisiinsa, ja kun maja oli\nvalmis, laastitsi hän sen paksulti savella.\n\nIkkuna-aukkoon hän sovitti tuuman vahvuisia puikkoja kohti- ja\nvaakasuoraan ja yhdisti ne toisiinsa niin tukevasti ristikoksi, että\nse saattoi kestää voimakkaankin eläimen ryntäyksen. Näin he saivat\nvaloa ja ilmanvaihtoa eikä heidän silti tarvinnut pelätä, että\nmajassa olisi vähemmän turvallista. Kattona oli tiheä kerros oksia,\njotka päällystettiin ruohoilla ja palmunlehvillä ja viimeksi savella.\n\nOven hän teki pakkauslaatikoiden laudoista, jotka naulattiin kerros\nkerroksen päälle ristiin, niin että hänellä vihdoin oli noin kolmen\ntuuman vahvuinen ovi, jonka erinomainen tukevuus pani heidät molemmat\nnauramaan.\n\nTässä kohtasi Claytonia suurin vaikeus, sillä hän ei tiennyt mistä\nsaisi saranat. Kaksi päivää aherrettuaan hän kuitenkin sai kyhätyksi\nkovasta puusta kaksi vankkaa hakaa, joiden varassa ovi avautui ja\nsulkeutui helposti.\n\nLaastitus- ja muut lopputyöt suoritettiin vasta sitten kun he jo\nolivat muuttaneet majaan. He alkoivat näet asua siinä heti kun katto\noli valmis. Yöksi he aina laittoivat matkakirstut oven eteen, joten\nhe jo silloin tunsivat olonsa melko turvalliseksi ja nukkuivat\nmukavasti.\n\nVuoteen, tuolien, pöytien ja hyllyjen tekeminen oli verrattain\nhelppoa hommaa, ja siten heillä jo toisen kuukauden lopulla oli\nasunto aika hyvässä kunnossa, eikä elämä olisi ollut heistä\nvastenmielistä ja onnetonta, ellei olisi ollut ainaista yksinäisyyden\ntunnetta ja pelkoa, että villieläimet hyökkäisivät heidän kimppuunsa.\n\nÖisin murisivat ja ärjyivät isot pedot heidän pienoisen majansa\nympärillä, mutta ihminen voi niin tottua usein kuulemiinsa ääniin,\nettä pian he eivät paljoakaan niistä välittäneet, vaan nukkuivat\nrauhallisesti.\n\nKolmasti he olivat nähneet nopeasti katoavia suuria ihmisenkaltaisia\nolentoja, mutta eivät milloinkaan kyllin läheltä voidakseen varmasti\ntietää, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä.\n\nLoistavanväriset linnut ja pikku apinat olivat piankin tottuneet\nuusiin naapureihinsa. Ilmeisesti ne eivät olleet milloinkaan ennen\nnähneet inhimillisiä olentoja, ja kun siis ensi pelko oli haihtunut,\ntulivat ne yhä lähemmäksi sen merkillisen uteliaisuuden pakoittamina,\njoka on omiaan viidakon ja tasangon villeille asujamille. Jo ensi\nkuukauden kuluessa olivat useat linnut tulleet niin hyviksi ystäviksi\nClaytonien kanssa, että nokkivat murusia heidän käsistään.\n\nKun Clayton eräänä iltapäivänä valmisteli lisärakennusta -- hän\nsuunnitteli näet useampien huoneiden rakentamista -- tuli joukko\nheidän rumia pikku ystäviään kirkuen ja sättien puiden lomitse\nharjanteelta päin. Paetessaan ne loivat pelokkaita katseita taakseen\nja vihdoin pysähtyessään Claytonin lähelle räkättivät hänelle\nkiihtyneinä, ikäänkuin varoittaakseen häntä lähenevästä vaarasta.\n\nLopulta hän sai itse nähdä sen olennon, jota pikku apinat niin\npelkäsivät -- ihmismäisen pedon, jonka Claytonit olivat silloin\ntällöin nähneet vilaukselta.\n\nSe lähestyi viidakon halki puolipystyssä asennossa, välistä tukien\nitseään nyrkeillään -- iso ihmisenkaltainen apina, joka päästeli\nsyviä kurkkukorahduksia ja toisinaan matalaa haukuntaa.\n\nClayton oli jonkun matkan päässä majasta kaatamassa erikoisen sopivaa\npuuta rakennustyötään varten. Hän oli käynyt huolettomaksi, kun\nkuukausimääriin ei ollut nähnyt päivällä mitään vaarallisia eläimiä,\nja niinpä hän nytkin oli jättänyt pyssynsä ja revolverinsa pieneen\nmajaansa. Nähdessään nyt ison apinan hyökkäävän pensaikon halki\nsuoraan kohti, vieläpä suunnalta, joka teki paon mahdottomaksi, hän\ntunsi väristyksen selkäpiissään.\n\nHän käsitti heti, että kun hänellä oli aseena vain kirves, ei juuri\nollut paljon toiveita kunnollisesti selvitä tuosta hirviöstä; mutta\nkuinka kävisi silloin Alicen? Voi, hyvä Jumala, mikä tulisi Alicen\nkohtaloksi?\n\nVielä oli pieni mahdollisuus ehtiä majaan. Hän kääntyi siis äkkiä ja\nlähti juoksemaan sitä kohden, huutaen samalla vaimolleen, että tämä\nrientäisi sisään ja sulkisi oven, jos peto saisi hänet kiinni.\n\nLady Greystoke oli istunut vähän matkan päässä majasta ja kuullessaan\nmiehensä huudon katsahti sinne päin. Hän näki apinan rientävän\nkatkaisemaan Claytonilta pakotietä niin nopeasti, että sellainen\nvauhti suorastaan hämmästytti noin isossa ja kömpelössä elukassa.\n\nPäästäen huudon Alice juoksi majaa kohti ja kynnykseltä loi taakseen\nsilmäyksen, joka sai hänet kauhusta jäykistymään, sillä peto oli nyt\nehtinyt hänen miehensä luo, joka seisoi pitäen kirvestä molemmin\nkäsin koholla.\n\n\"Sulje ja telkeä ovi, Alice\", huusi Clayton. \"Kyllä minä selviän\ntästä kirveelläni.\"\n\nMutta hän tiesi, että nyt oli tulossa kauhea kuolema, ja sen käsitti\nlady Alicekin.\n\nApina oli suuri otus, luultavasti noin puolentoista sadan kilon\npainoinen. Sen ilkeät likekkäiset silmät hehkuivat vihaa tuuheiden\nkulmakarvojen alta, ja valtavat torahampaat paljastuivat sen\nkarmeasti muristessa, kun se hetkeksi pysähtyi saaliinsa eteen.\n\nPedon olan yli Clayton saattoi nähdä majansa oviaukon tuskin\nkahdenkymmenen askeleen päässä ja kauhu valtasi hänen mielensä, kun\nhän näki nuoren vaimonsa tulevan majasta ulos aseenaan pyssy.\n\nLady Alice oli aina pelännyt ampuma-aseita eikä milloinkaan halunnut\nniihin koskea, mutta nyt hän ryntäsi apinaa kohden pelottomana kuin\npoikastaan suojeleva naarasleijona.\n\n\"Takaisin, Alice\", huusi Clayton, \"Jumalan tähden käänny takaisin!\"\n\nMutta Alice ei tahtonut totella, ja juuri samassa apina hyökkäsi,\nniin ettei Clayton ehtinyt sanoa mitään muuta.\n\nMies huitaisi kirveellään olan takaa, mutta väkevä peto tarttui\nsiihen hirveillä kourillaan, riisti sen Claytonilta ja heitti kauas\nsyrjään. Kamalasti muristen se nyt ryntäsi suojattoman uhrinsa\nkimppuun, mutta ennenkuin sen hampaat olivat ehtineet iskeä Claytonin\nkurkkuun, kuului pamahdus, ja luoti tunkeutui apinan selkään\nlapaluiden väliin.\n\nPaiskattuaan Claytonin maahan peto kääntyi uutta vihollistaan\nvastaan. Siinä seisoi kauhistunut nuori nainen koettaen turhaan\nlaukaista toista kertaa. Hän ei ollut selvillä ampuma-aseen\nkoneistosta, ja hana iski turhaan tyhjää patruunahylsyä.\n\nKiljahtaen raivosta ja tuskasta apina hyökkäsi hennon naisen\nkimppuun, joka tuupertui sen alle menettäen tajuntansa. Samassa pääsi\nClayton pystyyn ja riensi apuun. Hänen onnistuikin odottamattoman\nhelposti vääntää pedon ruho vaimonsa päältä syrjään -- apina oli\nkuollut. Luoti oli tehnyt tehtävänsä.\n\nKun Clayton hätäisesti tarkastaessaan vaimoansa ei huomannut hänessä\nmitään loukkaantumisen merkkejä, päätti hän siitä, että peto oli\nkuollut samalla hetkellä kun se oli karannut Alicen kimppuun.\n\nHellävaroen hän nosti yhä tainnoksissa olevan syliinsä ja kantoi\nmajaan, mutta runsaasti kaksi tuntia kesti, ennenkuin Alice tointui.\n\nHänen ensi sanansa herättivät Claytonissa epämääräistä pelkoa.\nTajuihinsa tultuaan Alice katseli kummastellen ympärilleen ja sanoi\nsitten tyytyväisesti huoahtaen:\n\n\"Oh, John, kuinka ihanaa on todella olla kotona! Minä näin niin\nhirveää unta rakkaani, ikäänkuin emme enää olisikaan Lontoossa,\nvaan jossakin kauheassa paikassa, missä suuret pedot hyökkäilivät\nkimppuumme.\"\n\n\"Kas niin, Alice\", sanoi hänen miehensä, silittäen hänen otsaansa,\n\"koeta nyt nukkua taas, äläkä vaivaa päätäsi pahoilla unilla\".\n\nSeuraavana yönä syntyi tässä aarniometsän laidalla olevassa majassa\npoika, leopardin kiljuessa oven edustalla ja leijonan päästäessä\nkumeita kiljahduksia harjanteen takaa.\n\nLady Greystoke ei enää tointunut pahasta hermojärkytyksestä, ja\nvaikka hän eli vielä vuoden aikaa lapsensa syntymän jälkeen, ei hän\nenää koskaan käynyt majan ulkopuolella eikä liioin kyennyt täysin\nkäsittämään olevansa kaukana Englannista.\n\nToisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä\nkuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja\nmiksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta\nvaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän\nsittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän\noli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja\nhänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin\nonnelliseksi -- olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.\n\nEttä sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi\nollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että\nvaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa,\noli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä\nvoinut tilannetta tajuta.\n\nJo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista,\nellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt\ntyötä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat\npeittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä.\nKömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta,\noli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat\nikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän\nvaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon\nja tasoittanut lattian sileäksi.\n\nEttä hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se\nkummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän\nahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut\nheitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen\nvastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.\n\nSeuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot\napinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun\nhän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei\nhänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.\n\nHän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen\npuisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä\nkeräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin\ntunkeutuvan majaan.\n\nAlkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta\neläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen\npyssynsä julma pauke.\n\nJoutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta,\njonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten.\nKirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja -- aapisia, kuva- ja\nlukukirjoja -- sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän\npikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin\nhe saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin\nClayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja\npäiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä\nkirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.\n\nKun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice\neräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen\nloppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan,\nettä hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville\nasemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan\ntäysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin\nkannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta,\njoka vielä oli rintalapsi.\n\nViimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady\nAlicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat\nyksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta,\nsillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää\nturtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.\n\n\"Pieni poikani itkee ruokaa -- voi, Alice, mitä minun on tehtävä?\"\n\nKun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen\nviimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle,\njonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle\nAlicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän\nkuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen\nsäälittävää vaikeroimista.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nApinat\n\n\nMetsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak,\napinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.\n\nNuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen\nvihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka\ntuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin\npanivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa\nsilloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset\nhajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut\npeto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien\nleukojensa välissä.\n\nMuuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa\nkorkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin\njalkoihin.\n\nHurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi\nmahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä\nkaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo\noli ihan mäsänä.\n\nSitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi\nruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan\nuroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat\nhänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.\n\nMutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli\njo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti\nhyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen -- vaarallisen tempun,\njohon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin\nuhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään,\nmutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku\napinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa\nkaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.\n\nSäikähdyksestä kiljaisten Kaala riensi päistikkaa sen luo eikä enää\najatellut vaarallista Kertshakia. Mutta kun hän painoi pienoista\nrunneltua ruumista rintaansa vasten, oli henki siitä jo lähtenyt.\n\nHän istui maassa hiljaa vaikeroiden ja hyväillen sylissään pikku\nruumista. Kertshak antoi hänen nyt olla rauhassa. Lapsen onneton\nkuolema sai hänen raivohullaannuksensa lauhtumaan yhtä nopeasti kuin\nse oli hänet vallannutkin.\n\nKertshak oli tavattoman iso kuningasapina, joka painoi ainakin\npuolitoistasataa kiloa. Hänen otsansa oli hyvin matala ja taaksepäin\nloiveneva, silmät pienet ja verestävät, likellä toisiaan karkean,\nlitteän nenän juuressa. Korvat olivat isot ja ohuet, mutta kuitenkin\npienemmät kuin useilla muilla hänen lajiinsa kuuluvilla.\n\nHirveän mielenlaatunsa ja valtavan voimansa nojalla hän oli päässyt\nyksinvaltiaaksi sen pienen heimon keskuuteen, jossa hän oli syntynyt\nnoin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt, kun hän oli parhaissa\nvoimissaan, ei yksikään apina koko aarniometsässä, jossa hän samoili,\nuskaltanut häntä vastustaa, eivätkä myöskään toiset, isommat eläimet\nhäntä hätyyttäneet.\n\nAinoastaan vanha Tantor, norsu, ei pelännyt häntä -- ja hän oli\nmyös ainoa, jota Kertshak pelkäsi. Kun Tantor antoi äänensä kuulua,\nsilloin tämä iso apina heimolaisineen kiirehti puiden korkeimmille\noksille.\n\nSiihen ihmisapinain heimoon, jota Kertshak hallitsi rautaisin\nkourin ja paljastetuin torahampain, kuului noin kahdeksan perhettä,\njokaisessa näistä täysikäinen uros vaimoineen ja lapsineen, niin että\nkoko heimossa oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä apinaa.\n\nKaala oli Tublatin -- mikä merkitsee murskattua nenää -- nuorin\nvaimo, ja se lapsi, jonka hän äsken menetti, oli hänen ensimmäisensä,\nsillä hän oli vasta yhdeksän tai kymmenen vanha.\n\nMutta näinkin nuorena hän oli jo iso ja voimakas -- komea,\nsiromuotoinen eläin, jonka pyöreä, korkea otsa todisti hänellä olevan\nenemmän älyä kuin useimmilla hänen heimolaisillaan. Niinpä hän myös\nkykeni syvemmin tuntemaan äidinrakkautta ja äidinsurua.\n\nMutta silti hän oli apina, iso, petomainen, hirveä eläin, kuuluen\ngorilloille läheisesti sukua olevaan lajiin, joka on niitä paljon\nälykkäämpi. Juuri tämä älykkyys ja gorillain tapainen voima ovat\nsyynä siihen, että nämä apinat ovat peloittavimpia ihmisten\nedeltäjistä.\n\nKun apinat huomasivat, että Kertshakin raivo oli mennyt, alkoivat\nne hiljalleen laskeutua lehväisistä pakopaikoistaan ja palasivat\nkeskeytyneihin toimiinsa. Nuoret leikkivät ja telmivät puiden\nja pensaiden seassa. Jotkut täysikasvuiset loikoivat pitkällään\nkuihtuneen ja mätänevän ruohikon pehmoisella matolla, toiset\nkääntelivät puista pudonneita oksia ja multakokkareita, etsien pikku\nhyönteisiä ja matelijoita, jotka olivat heidän tavallista ravintoaan,\nja toiset taas haeskelivat läheisistä puista hedelmiä, pähkinöitä,\nlinnunpoikasia ja munia.\n\nNäin kului aikaa tunnin verran, ja sitten Kertshak kutsui heidät\nkokoon, komensi seuraamaan itseään ja suuntasi matkansa rannikolle.\n\nHe samoilivat enimmäkseen maata myöten, milloin kävi laatuun, ja\nkulkivat silloin pitkin norsujen polkuja, jotka ovat ainoita teitä\ntässä puiden, pensaiden ja köynnöskasvien sokkelossa. He liikkuivat\neteenpäin kömpelösti, ikäänkuin vierien, ja tukivat itseään kättensä\nrystysillä.\n\nMutta kun tie kulki matalampien puiden lomitse, pääsivät he eteenpäin\nnopeammin, heilauttamalla itsensä oksalta oksalle, yhtä kepeästi kuin\nheidän pikku marakattiserkkunsa. Ja koko matkan Kaala kantoi pientä\nkuollutta lastaan rintaansa vasten puserrettuna.\n\nPuolenpäivän tienoissa he saapuivat harjanteelle, jolta näkyi\nrantakaistale ja sinne rakennettu pieni maja. Kertshakin matkan\npäämäärä.\n\nHän oli nähnyt monen heimolaisensa kuolevan, kun oli pamahtanut jokin\npieni musta keppi, jota tuossa merkillisessä pesässä asuva valkoinen\napina oli käsitellyt, ja hänen eläimellisissä aivoissaan oli kypsynyt\npäätös anastaa tuhoatuottava vehje ja tutkia, mitä salaperäisessä\npesässä oli.\n\nEnnen kaikkea hänen teki mieli upottaa hampaansa merkillisen eläimen\nniskaan, jota hän oli oppinut vihaamaan ja pelkäämään, ja siksi hän\ntuli usein heimolaisineen tähystelemään, vaanien sopivaa hetkeä,\njolloin valkoinen apina olisi unohtanut olla varuillaan.\n\nViime aikoina he olivat visusti karttaneet hyökkäystä eivätkä olleet\nedes näyttäytyneet, sillä joka kerta kun he siellä kävivät, oli pieni\nkeppi karjahtanut kuolonsanomansa jollekin heimon jäsenelle.\n\nTänään ei valkoista apinaa näkynyt missään, ja vartiopaikaltaan he\nsaattoivat nähdä, että ovi oli auki. Hitaasti, varovasti ja ääneti\nhe hiipivät viidakon lävitse majaa kohti. Ei kuulunut murinaa, ei\nraivoisia kiljahduksia -- pieni musta keppi oli opettanut heitä\ntulemaan hiljaa.\n\nLähemmäs, yhä lähemmäs he tulivat, kunnes Kertshak itse pujahti\nsalavihkaa ovelle asti ja tähysti sisään. Hänen takanaan oli kaksi\nurosapinaa ja sitten Kaala, jolla yhä oli kuollut pienokainen\nsylissään.\n\nSisällä he näkivät merkillisen valkoisen apina kumartuneena pöydän\nyli, nojaten päätään käsiinsä. Vuoteessa makasi purjekankaalla\npeitetty ruumis, ja pienestä karkeatekoisesta kehdosta kuului lapsen\nvalittava itku.\n\nKertshak hiipi ääneti sisään ja kyyristyi hyökätäkseen, mutta silloin\nJohn Clayton havahti, nousi seisaalle ja tuijotti tulijoihin.\n\nSe näky, joka kohtasi häntä, sai hänet varmaankin kauhusta\njähmettymään, sillä hänen edessään oven puolella seisoi kolme isoa\nkoirasapinaa ja takana tungeskeli vielä joukko muita -- montako,\nsitä hän ei koskaan saanut tietää, sillä hänen revolverinsa riippui\nvastapäisellä seinällä pyssyn vieressä, ja Kertshak karkasi hänen\nkimppuunsa.\n\nKun kuningasapina sitten päästi hervottoman ruumiin, joka oli ennen\nollut John Clayton, Greystoken loordi, kääntyi hänen huomionsa\npikku kehtoon, mutta Kaala ehti sinne ennen häntä ja sieppasi\nlapsen syliinsä, ja ennenkuin Kertshak kerkisi estämään, oli Kaala\nlivahtanut ovesta ja kiivennyt korkeaan puuhun.\n\nOttaessaan Alice Claytonin pienen elävän lapsen oli apina laskenut\noman kuolleen poikasensa tyhjään kehtoon, sillä elävän valitus vetosi\nhänen villissä rinnassaan hallitsevan äitiyden tunteeseen, jota\nkuollut ei enää voinut tyydyttää.\n\nKorkealla valtavan puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista\nhellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään.\nNälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja\nenglantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan,\npovesta.\n\nSillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen\npesän sisällystä.\n\nKertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta,\nvaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti\npurjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan\nkulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti\nvaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla\nkarvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan,\nmutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja\nalkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen\ntai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.\n\nSeinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä\noutoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo\nkuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin\nuskalsi sitä koskettaakaan.\n\nVarovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se\npäästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut\nviimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet\nliian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.\n\nSyvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli\nvaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta\nkuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen\nkajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä\naina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti\nhaluttua esinettä.\n\nKäyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka\naskeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina\nharppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin\nkorvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä\nkauhein.\n\nVihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan\nkätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta\nsamassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä\nkuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin\näänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi\nottaa pyssyn käteensä.\n\nTaas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä\nkätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa\nmiltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.\n\nTavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi\nitseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä\nkäsissään.\n\nKun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän\nlähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen,\nhypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.\n\nKaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat\nkyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona\nolevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä\nsisäpuolella puuhattiin.\n\nÄkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea\npamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat\nkauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian\npäästä pakoon.\n\nKertshak oli yhtä pelästynyt -- niin suunniltaan, että unohti heittää\nkädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta\nulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin\ntähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen\nkiinni pakenevan apinan jälkeen.\n\nKun Kertshak vähän matkan päässä majasta pysähtyi ja huomasi vielä\npitelevänsä pyssyä, pudotti hän sen maahan, ikäänkuin se olisi ollut\ntulikuuma rauta, eikä enää yrittänytkään ottaa sitä haltuunsa --\npamahdus oli ollut liikaa hänen hermoilleen. Mutta nyt hän oli täysin\nvarma, että hirveä keppi oli vaaraton, jos se sai olla itsekseen.\n\nKului tunti, ennenkuin apinat jälleen rohkenivat lähestyä majaa\njatkaakseen tutkisteluaan, ja vihdoin päästessään näin pitkälle he\nhuomasivat kiusakseen oven olevan kiinni, vieläpä niin lujasti,\netteivät sille mitään mahtaneet.\n\nClaytonin kekseliäästi kyhäämä lukko oli Kertshakin paetessa\nloksahtanut kiinni, eivätkä apinat myöskään päässeet sisään vankasti\nvarustettujen ikkunoiden kautta. Kuljeskeltuaan majan ympärillä\njonkun aikaa he lähtivät takaisin syviin metsiinsä ja ylängöillensä,\nmistä olivat tulleet.\n\nKaala ei ollut kertaakaan laskeutunut maahan ottolapsensa kera, mutta\nnyt, kun Kertshak komensi häntä muiden mukaan eikä äänessä ollut\njälkeäkään vimmasta, pudotteli hän itseään keveästi oksalta oksalle\nja liittyi toisiin kotimatkaa varten.\n\nNe apinat, jotka yrittivät tarkastella Kaalan merkillistä lasta,\nsaivat vastaansa torahampaiden varoitussanoja. Mutta kun he\nvakuuttivat, etteivät aikoneet lapselle mitään pahaa, salli Kaala\nheidän tulla lähelle, mutta ei antanut heidän koskea kantamukseensa.\nNäytti siltä, kuin hän olisi tietänyt, että lapsi oli heikko ja\nhento, ja että hänen heimolaistensa karkeat kourat voisivat sitä\nvahingoittaa.\n\nHän teki muutakin, mikä tuotti hänelle rasitusta matkalla. Muistaen\nnäet, kuinka hänen oma pienokaisensa oli kuollut, hän piteli nyt mitä\nhuolellisimmin tätä uutta lastaan toisella kädellään poveaan vasten\nkoko vaelluksen ajan. Toiset apinan poikaset riippuivat emojensa\nselässä, kietoen pikku kätensä tiukasti karvaisen kaulan ympärille ja\npistäen jalkansa kainalokuoppaan. Sensijaan Kaala piteli pikku loordi\nGreystokea rintaansa vasten, ja lapsen pikkuruiset kädet tarttuivat\nkiinni siinä kasvaviin pitkiin mustiin karvoihin. Hän oli nähnyt\nyhden poikasen putoavan kuoliaaksi selästään, eikä hänellä ollut\nmitään halua kokea sitä uudestaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nValkoinen pikku apina\n\n\nHellästi Kaala hoiteli pikku löytölastaan, itsekseen hiljaa\nihmetellen, miksi se ei niin voimistunut ja kyennyt liikkumaan kuin\nmuiden emojen pikku apinat. Vasta lähes vuoden päästä siitä lukien,\nkun se oli joutunut hänen haltuunsa, se oppi yksikseen kävelemään, ja\nmitä kiipeämiseen tulee -- voi kuinka taitamaton se oli!\n\nKaala puheli toisinaan vanhempien naaraiden kanssa pikku vesastaan,\nmutta yksikään heistä ei voinut ymmärtää, kuinka lapsi saattoi\nolla niin hidas ja kehityksessään takapajulla, ettei tullut omin\nneuvoin toimeen. Sehän ei itse kyennyt edes hankkimaan ruokaansa, ja\nkuitenkin oli enemmän kuin kaksitoista kuukautta kulunut siitä, kun\nKaala alkoi sitä hoitaa.\n\nJos he olisivat tienneet, että lapsonen oli sitä ennen elänyt jo\nkolmetoista kuukautta, niin he olisivat pitäneet hänen kehitystään\nehdottomasti toivottomana, sillä heidän heimonsa pikku apinat olivat\nyhtä pitkälle varttuneita kaksi- tai kolmekuukautisina kuin tämä\npieni muukalainen kahdenkymmenenviiden kuukauden vanhana.\n\nTublat, Kaalan mies, oli kovin vihoissaan, ja ellei naaras olisi\nollut niin varuillaan, olisi hän toimittanut lapsen pois tieltään.\n\n\"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa\", väitti Tublat. \"Saat häntä\naina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei\nniin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan\nruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä,\nkun olemme käyneet vanhoiksi.\"\n\n\"Ei milloinkaan, Murtonenä\", vastasi Kaala. \"Vaikka minun täytyisi\nkantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä.\"\n\nSilloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan\nvaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan,\n\"Valkonahka\", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi\nGreystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä\nlähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta\nrauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus\nvapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin,\neivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis\njäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.\n\nVarttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden\nikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia\nihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät\nkyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen\nkuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan\nmuutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt\nmuille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat\nolivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä,\nkun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen\npoika.\n\nMutta millainen poika!\n\nVarhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen\nruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan\nvanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun\nlatvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.\n\nHän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden\npuiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää\ntärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni\nnopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle,\nkunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin\norava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän\noli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä\nväkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi\nkuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen\nvoimansa karttuivat.\n\nHänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut\nonnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta\nelämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin\nhänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin\ntunsi.\n\nHän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että\nhänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa\nsaattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen\nihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla\nmatelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään\nkiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi.\nSitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean\npäätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.\n\nYlätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi,\nja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden\nkalvossa.\n\nOli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa\nolivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden\nkuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina\nja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen\njälkeläinen.\n\nTarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton,\nmutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että\ntoiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.\n\nNoin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan\nhänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa\nvaltavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!\n\nKuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti\npuoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen\nkauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein\npuolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli\npikku Tarzan-parka!\n\nMutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea\npilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes\nkäärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.\n\nNiin hartaasti hän arvosteli piirteitään, ettei kuullut ruohon\nkahinaa takanaan, kun muuan valtava olento salavihkaa läheni\nviidakosta. Mitään ei myöskään kuullut hänen toverinsa, sillä hän\njoi, ja imaisevien huulten maiskutus ja mielihyvän röhinä vaimensivat\nrauhanhäiritsijän askelten äänen.\n\nTuskin kolmenkymmenenkään askeleen päässä heidän takanaan läheni\nkyyristellen Sabor, iso naarasleijona, ja viuhtoi hännällään.\nVarovasti se nosti pehmeän käpälänsä ja laski sen hiljaa maahan,\nennenkuin kohotti toista. Näin se eteni, vatsa miltei maata viistäen,\nvalmiina loikkaamaan saaliinsa kimppuun.\n\nNyt se oli enää vain kolmisen metrin päässä toveruksista, jotka eivät\naavistaneet mitään pahaa. Huolellisesti se jännitti takajalkansa, ja\npaksut lihakset liikahtivat kauniin nahan alla. Koko ruumis oli nyt\npainunut maahan, paitsi kiiltävää takapuolta, joka yleni kaarena,\njännittyen hyppyyn. Häntä ei enää viuhunut edestakaisin, vaan lepäsi\nsuorana leijonan takana.\n\nHetkeksi se jäi tähän asentoon kuin kivettynyt, ja sitten se\nhirveästi karjaisten loikkasi.\n\nSabor, naarasleijona, oli viisas metsästäjä. Syrjäisestä olisi tämä\nhirveä karjahdus voinut näyttää tyhmältä, sillä eikö olisi voinut\nvarmemmin päästä uhrinsa kimppuun, jos olisi hyökännyt ääneti?\n\nMutta Sabor tiesi hyvinkin, että viidakon asujamet ovat ihmeellisen\nketteriä ja uskomattoman tarkkoja kuulemaan. Heille oli ruohonkorren\nliikahdus yhtä tehokas varoitus kuin hänen rajuin kiljahduksensa, ja\nhän tiesi myös, ettei tätä valtavaa hyppäystä voinut suorittaa ilman\npientä rasahdusta.\n\nHänen villi huutonsa ei ollut mikään varoitus. Sen tarkoituksena oli\nlamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin\nhänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he\nestyisivät pääsemästä pakoon.\n\nMikäli asia koski apinaa, oli Sabor arvostellut oikein. Pikku raukka\nkyyristyi väristen vain hetkeksi, mutta tämä hetki oli kyllin pitkä\nviemään hänet perikatoon.\n\nMutta Tarzanin, ihmislapsen, laita oli toisin. Hänen elämänsä\nkeskellä viidakon vaaroja oli opettanut hänet kohtaamaan äkillisiä\nsattumia malttiaan menettämättä. Ja hänen korkeammalle kehittynyt\nälynsä auttoi häntä tekemään päätöksensä paljon nopeammin kuin apinat\nehtivät ajatella. Niinpä nytkin Saborin karjaisu pani pikku Tarzanin\naivot ja lihakset toimimaan samassa silmänräpäyksessä.\n\nHänen edessään oli pikku järven vesi, takana varma julma kuolema --\nterävien kynsien ja hampaiden raadellessa.\n\nTarzan oli aina kammonnut vettä, paitsi sammuttaakseen janoansa.\nHänen mielestään vesi oli yhteydessä kylmien ja koleiden\nrankkasateiden kanssa, ja hän pelkäsi sitä jylähdysten, salamain ja\ntuulten vuoksi, jotka tavallisesti saattoivat sateita. Hänen villi\nemonsa oli opettanut häntä karttamaan järven syvää vettä, ja olihan\nhän itsekin nähnyt pikku Geetan vajoovan sinne vain muutamia viikkoja\nsitten, tulematta enää milloinkaan takaisin.\n\nMutta kahdesta pahasta hänen nopea älynsä valitsi pienemmän. Samassa\ntuokiossa kun Saborin villi huuto häiritsi viidakon rauhaa, ja\nennenkuin valtava peto oli ehtinyt suorittaa loikkauksensa, tunsi\nTarzan viileän veden läiskähtävän umpeen päänsä yli.\n\nHän ei osannut uida, ja vesi oli hyvin syvää, mutta sittenkään\nhän ei menettänyt itseluottamustaan ja neuvokkuuttaan, jotka\nolivat luonteenomaisia hänen ylemmälle alkuperälleen. Nopeasti hän\nsätkytteli käsiään ja jalkojaan, koettaen päästä pinnalle, ja kenties\njohtui ennemmin sattumasta kuin harkinnasta, että hän tällöin teki\nsamoja liikkeitä kuin uiva koira. Niinpä olikin muutaman sekunnin\npäästä hänen nenänsä vedenpinnan yläpuolella, ja hän huomasi\nvoivansa pitää sitä yhä ylhäällä jatkamalla sätkyttelyä ja lisäksi\netenevänsäkin vettä myöten.\n\nHän hämmästyi ja ihastui tästä uudesta kyvystä, joka oli niin äkkiä\ntullut hänen osakseen, ja ui rantaa pitkin. Siellä hän näki julman\npedon kyyristyneenä pikku leikkitoverin elottoman ruumiin yli.\n\nLeijona tähysteli Tarzania, nähtävästi odottaen, että tämä palaisi\nrantaan; mutta sitä poika ei vähääkään aikonut. Sen sijaan hän päästi\nheimolle ominaisen kimeän varoitushuudon, joka ilmaisi, että oli\nsattunut onnettomuus, ja jonka samalla tuli suojella mahdollisia\nauttajia joutumasta suoraan Saborin kynsiin.\n\nMiltei heti kuului kaukaa vastaus, ja pian lennätti neljä- tai\nviisikymmentä apinaa itseään kiireesti puusta puuhun, matkalla\nmurhenäytelmän tapahtumapaikalle. Etunenässä oli Kaala, sillä hän\noli tuntenut rakkaimpansa äänen, ja heti hänen jäljissään sen pikku\napinan äiti, joka nyt makasi kuolleena julman Saborin alla.\n\nVaikka leijona oli voimakkaampi ja taistelukykyisempi kuin apinat,\nei sillä kuitenkaan ollut halua tavata näitä raivostuneita\ntäysikasvuisia, vaan vihaisesti muristen se katosi nopeasti\nviidakkoon.\n\nNyt Tarzan ui maihin ja kiipesi ketterästi rannalle. Uiminen oli niin\nvirkistänyt häntä, että hänellä nyt oli ihana tunne ruumiissaan, ja\ntästedes hän kävi joka päivä uimassa järvessä, virrassa tai meressä,\nkun siihen vain oli tilaisuutta. Pitkään aikaan ei Kaala voinut\ntottua tähän näkyyn, sillä vaikka hänen heimolaisensa osasivat uida,\njos oli pakko, eivät he kuitenkaan siitä pitäneet eivätkä milloinkaan\nvapaaehtoisesti menneet veteen.\n\nLeijonaseikkailu antoi Tarzanille hauskaa muistelemisen aihetta,\nsillä tuollaiset tapahtumat toivat vaihtelua hänen yksitoikkoiseen,\njokapäiväiseen elämäänsä, joka oli vain kyllästyttävää ruuan\nhakemista, syömistä ja nukkumista.\n\nSe heimo, johon hän kuului, liikuskeli laajanlaisella alueella\n-- nelisenkymmentä kilometriä meren rantaa pitkin ja noin\nkahdeksankymmentä sisämaahan päin. Apinat olivat melkein yhtä mittaa\nmatkalla, joskus kuitenkin jääden kuukaudeksi samalle seudulle;\nmutta kun he kiitivät puusta puuhun hyvin nopeasti, ehtivät he usein\nalueensa läpi muutamissa päivissä. Paljon riippui ruuan saannista,\nilmoista ja siitä, oliko lähellä vaarallisia eläimiä. Mutta Kertshak\nvei heimonsa usein pitkille retkille vain siitä syystä, että oli\nväsynyt oleilemaan samalla paikalla.\n\nIllalla he laskeutuivat makuulle siihen, missä pimeys oli heidät\nyllättänyt. He nukkuivat maassa, peittäen toisinaan päänsä, harvemmin\nruumiinsa, norsunkorvan suurilla lehdillä. Kaksi tai kolme saattoi\nmaata toisissaan kiinni, jotta olisi lämpimämpi kylminä öinä, ja näin\nTarzankin oli nukkunut Kaalan sylissä joka yö kaikkina näinä vuosina.\n\nKun hän oli tottelematon, niin Kaala häntä tosin kuritti, mutta ei\nollut hänelle milloinkaan julma, vaan useammin hyväili häntä kuin\nrankaisi.\n\nKaalan mies Tublat vihasi Tarzania ja oli joskus vähällä lopettaa\nhänen nuoren elämänsä, eikä Tarzan puolestaan koskaan jättänyt\nkäyttämättä tilaisuutta osoittaakseen, ettei hänkään pitänyt\nkasvatti-isästään. Milloin hän vain tunsi olevansa turvassa, oli\nhänen tapanaan kiusata Tublatia, irvistellä ja syytää haukkumasanoja,\nkyyristellessään äitinsä sylissä tai puiden ylimmillä haurailla\noksilla. Hänen kehittyneempi älynsä ja neuvokkuutensa auttoivat häntä\nkeksimään tuhansia ilkeitä kepposia, jotka katkeroittivat Tublatin\nelämää.\n\nLakkaamatta kujeillen ja kokeillen hän perehtyi tekemään lujia\nsolmuja ja liukuvia silmukoita, joilla sitten huvitteli nuorten\napinatoverien parissa. Nämä koettivat matkia Tarzania, mutta hän\nyksin keksi aina uutta ja kehittyi taitavaksi.\n\nLeikkiessään Tarzan heitti kerran köytensä pakenevan toverin jälkeen,\npitäen itse kiinni toisesta päästä. Sattumalta silmukka kiertyi\njuoksevan apinan kaulaan ja pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Sepä\noli uusi leikki, mainio temppu, ajatteli Tarzan ja koetti myös heti\nuudestaan. Ja näin hän huolellisesti harjoitellen oppi heittämään\nsuopunkia.\n\nNyt tuli Tublatin elämään todella painajainen. Nukkuessa tai\nvaeltaessa, yöllä tai päivällä hän ei koskaan tiennyt, milloin\nsalavihkainen silmukka livahtaisi hänen kaulaansa ja miltei veisi\nhäneltä hengen. Kaala kuritti, Tublat vannoi hirveästi kostavansa ja\nvanha Kertshak varoitti ja uhkasi, mutta mikään ei auttanut. Tarzan\nuhmasi heitä kaikkia, ja ohut, vahva silmukka kietoutui yhä Tublatin\nkaulaan silloin kun hän vähimmin sitä aavisti.\n\nMuut apinat ilakoivat sanomattomasti Tublatin kustannuksella, sillä\nMurtonenä oli epämiellyttävä ukko, josta kukaan ei pitänyt.\n\nTarzanin pääkkösessä pyöri monia ajatuksia, jotka saivat alkunsa\nhänen kelpo älystään. Kun hän kerran sai pitkän ruohokäsivartensa\nsilmukkaan kiedotuksi apinatovereitaan, niin miksi ei myös\nSabor-leijonaa? Tämä ajatuksen itu oli jo vireillä hänen tietoisessa\nja itsetiedottomassa tajunnassaan, kunnes siitä oli tuloksena\nsuurenmoinen urotyö, mutta se tapahtui vasta myöhempinä vuosina.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nOtteluita viidakossa\n\n\nHeimon vaellukset johtivat sen usein pienen suojatun sataman luona\nsijaitsevalle suljetulle ja hiljaiselle majalle. Tarzanille se aina\noli ehtymättömän ihmettelyn ja kuvittelun aiheena.\n\nHän tirkisteli uutimien verhoamista ikkunoista sisään tai kiipesi\nkatolle, tähystellen uuninpiipun mustiin syvyyksiin ja koettaen\nturhaan päästä selville ihmeistä, joita varmaankin oli vahvojen\nseinien sisäpuolella. Lapsellisessa mielessään hän kuvitteli, että\nsiellä oli kummallisia olentoja, ja sisäänpääsyn mahdottomuus\nkiihoitti monin kerroin hänen haluaan tunkeutua sinne.\n\nKun hän Sabor-seikkailunsa jälkeen taas joutui majan luo, huomasi hän\njo matkan päästä, että ovi näytti olevan eri laatua kuin muu seinä,\nja ensi kerran juolahti hänen mieleensä, että siinäpä voisi olla\npääsytie, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt.\n\nHän oli yksin, kuten useimmiten oli laita hänen käydessään majalla,\nsillä apinat eivät siitä pitäneet. Kertomus ukkoskepistä ei ollut\nsuinkaan laimentunut, vaikka sitä oli kymmenen vuotta kerrottu, ja\nsiksi oli valkoisen apinan autiolla majalla kammottava maine apinain\nkesken.\n\nHänen omaa osuuttaan tähän majaan ei ollut hänelle milloinkaan\nselitetty. Apinain kieli on niin köyhä sanoista, että he osasivat\npuhua vain vähän siitä, mitä olivat majassa nähneet, eikä heillä\nollut vastaavia sanoja kuvatakseen silloisia outoja olentoja tai\nheidän tavaroitaan; ja sitten heimo oli unohtanut koko asian paljon\naikaisemmin kuin Tarzan ehti siihen ikään, että kykeni ymmärtämään.\n\nVain hämärästi Kaala hänelle oli ilmaissut, että hänen isänsä oli\nollut outo valkoinen apina, mutta sitä ei Tarzan saanut tietää, että\nKaala ei ollutkaan hänen oma emonsa.\n\nTänään hän siis meni oikopäätä ovelle, jääden tuntikausiksi\ntarkastelemaan ja hypistelemään saranoita, ripaa ja salpaa. Vihdoin\nhän sattui tekemään oikean tempun ja ovi ponnahti narahtaen auki\nhänen kummastuneitten silmiensä edessä. Vähään aikaan hän ei\nuskaltanut mennä sisään, mutta kun hänen silmänsä lopuksi tottuivat\nmajan hämyyn, astui hän hitaasti ja varovasti kynnyksen yli.\n\nKeskellä lattiaa lojui luuranko, josta liha oli tyystin poissa, mutta\nsitä verhosi vielä mädänneet repaleet, jotka kerran olivat olleet\nvaatteita. Vuoteessa makasi samanlainen kauhea hahmo, pienempi vain,\nja kehdossa oli kolmannen, hyvin pienen luurangon tähteitä.\n\nNäihin vanhan murhenäytelmän todistuskappaleisiin pikku Tarzan\nvilkaisi vain sivumennen. Hänen villi viidakkoelämänsä oli totuttanut\nhänet näkemään kuolleita ja kuolevia eläimiä, ja vaikka hän olisi\ntiennyt katselevansa oman isänsä ja äitinsä jäännöksiä, ei se olisi\nhäntä paljoakaan enempää liikuttanut.\n\nHuonekalut ja muu majan sisällys sen sijaan olivat hänestä\nerinomaisen mielenkiintoisia. Monia esineitä hän tutki tarkoin --\noutoja vehkeitä ja aseita, kirjoja, papereita, vaatteita -- kaikkea\nsitä vähää, mikä oli kestänyt ajanhampaan hävitystä troopillisen\nrannikon kosteassa ilmastossa.\n\nHän avasi ne laatikot ja kaapit, jotka eivät uhmanneet hänen pientä\nkokemustaan, ja näiden sisällyksen hän huomasi säilyneen paljoa\nparemmin.\n\nMuun muassa hän löysi terävän metsästyspuukon ja leikkasi sillä\nheti haavan sormeensa. Siitä hän ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi\nkokeitaan ja huomasi voivansa tällä uudella aseella veistää lastuja\npöydästä ja tuoleista.\n\nHyvän aikaa tämä huvitti häntä, mutta vihdoin hän väsyi siihen ja\njatkoi taas tutkimuksiaan. Kirjoilla täytetystä kaapista hän löysi\nerään, jossa oli heleästi väritettyjä kuvia. Se oli kuvallinen\naapinen, ja A:n kohdalla oli ampuja, E:n vieressä elefantti, j.n.e.\n\nNämä kuvat huvittivat häntä tavattomasti. Niissä oli useita apinoita,\njoiden kasvot olivat hänen omiensa kaltaiset, ja edempänä samasta\nkirjasta hän tapasi M-kirjaimen kohdalla pikku marakatteja, jolloisia\nhän päivittäin näki kiitämässä puusta puuhun. Mutta missään ei ollut\nkuvia hänen omasta kansastaan, sellaisia, jotka olisivat olleet\nKertshakin, Tublatin tai Kaalan näköisiä.\n\nEnsin hän koetti irroittaa näitä pieniä kuvia kirjan lehdistä, mutta\npian hän älysi, että ne eivät olleet todellisia. Hän ei tiennyt, mitä\nne olivat, eikä hänellä ollut sanoja niiden olemusta ilmaistakseen.\n\nVeneet, junat, lehmät ja hevoset olivat hänestä tietysti\nkäsittämättömiä, mutta eivät sentään saattaneet niin ymmälle kuin\nkummalliset pienet merkit värillisten kuvien alla ja välissä. Hän\narveli niitä joiksikin oudoiksi metsäluteiksi, sillä monilla oli\njalat, mutta ainoallakaan ei ollut silmiä eikä suuta. Tällaista oli\nkymmenvuotiaan ensi tutustuminen aakkosiin.\n\nLuonnollisesti hän ei ollut ennen nähnyt painettuja sanoja eikä\nkoskaan puhunut elävän olennon kanssa, joka olisi edes aavistanut,\nettä kirjoitettua kieltä oli olemassa, eikä hän myöskään ollut nähnyt\nkenenkään lukevan. Niinpä ei ollut mikään ihme, ettei hän mitenkään\nsaattanut arvata näiden outojen merkkien tarkoitusta.\n\nKirjan keskivaiheilta hän löysi vanhan vihollisensa Saborin,\nnaarasleijonan, ja edempänä kiemurteli Histah, käärme.\n\nOh, sepä vasta oli viehättävää! Tähän ikäänsä asti hän ei ollut\nvielä milloinkaan saanut niin paljon huvia. Niin kiintynyt hän oli\ntarkasteluunsa, ettei huomannut lähenevää hämärää, ennenkuin se\nyllätti hänet, eikä hän enää voinut nähdä kuvia ja merkkejä.\n\nHän pani kirjan takaisin kaappiin, jonka oven hän painoi kiinni,\njottei kukaan muu löytäisi hänen aarrettansa ja hävittäisi sitä,\nja mennessään ulos yhä enenevään pimeyteen hän sulki majan ison\noven jälkeensä, niin että kaikki oli samassa kunnossa kuin\nhänen keksiessään lukon salaisuuden. Ennen lähtöään hän huomasi\nmetsästyspuukon lojuvan lattialla, jonne hän oli sen viskannut; nyt\nhän otti sen käteensä ja vei mukaansa näyttääkseen sitä tovereilleen.\n\nHän oli ehtinyt tuskin kymmentä askelta viidakkoa kohden, kun hänen\neteensä matalan pensaan varjosta kohosi iso, tumma hahmo. Ensin hän\nluuli sitä omaksi heimolaisekseen, mutta näki seuraavassa tuokiossa,\nettä se oli Bolgani, tavattoman iso gorilla.\n\nNiin lähellä tämä oli, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä\npakoon, ja pikku Tarzan käsitti, että hänen oli nyt taisteltava\nhengestään, sillä gorillat olivat hänen heimonsa verivihollisia, eikä\nkummallakaan taholla milloinkaan pyydetty tai annettu armoa.\n\nJos Tarzan olisi ollut heimonsa täysikasvuinen apina, olisi\nhän hyvinkin kelvannut vastustajaksi, mutta hän oli vain pieni\nenglantilainen poika, tosin tavattoman väkevä, eikä niin ollen voinut\nvetää vertoja julmalle ahdistelijalleen. Mutta hänen suonissaan\nvirtasi mahtavan taistelijarodun parasta verta, ja lisänä oli koko\nhänen lyhyen elämänsä ajan kestänyt harjoitus viidakon villien\neläinten luona.\n\nHän ei tuntenut sellaista pelkoa kuin me; hänen pieni sydämensä sykki\nnopeammin, mutta se johtui seikkailun herättämästä kiihoituksesta ja\njännityksestä. Jos olisi käynyt päinsä, niin hän olisi paennut, mutta\nvain siitä syystä, että hänen järkensä sanoi olevan mahdotonta omin\nneuvoin suoriutua näin valtavasta vihollisesta. Mutta kun oli selvää,\nettei kannattanut yrittääkään pelastua väistämällä, kävi hän gorillaa\nkohti suoraan ja urheasti lihaksenkaan vavahtamatta, ilman pelon\noirettakaan.\n\nNiinpä hän pedon hyökätessä otti sen vastaan jo puolitiessä ja\nsurvaisi sen valtavaa ruhoa nyrkillään, mikä tietenkin oli yhtä\nturhaa kuin jos kärpänen olisi ahdistanut norsua. Toisessa kädessään\nhän yhä piteli isänsä majasta saatua puukkoa, silloin poika\nsattumalta käänsi puukonterän sen karvaista rintaa kohden. Kun se\nupposi syvälle lihaan, ulvoi gorilla tuskasta ja raivosta.\n\nTämä lyhyt hetki opetti Tarzanin käyttämään terävää ja kiiltävää\nasettaan, niin että kun teutaroiva peto paiskasi hänet maahan, työnsi\nhän yhä uudestaan puukkonsa kahvaa myöten sen rintaan.\n\nGorilla otteli lajinsa tavalla, antoi hirveitä iskuja kämmenellään ja\nrepi valtavilla torahampaillaan lihaa pojan kaulasta ja rinnasta.\n\nHetkisen he pyörivät tanterella vimmatusti kamppaillen. Yhä\nheikommaksi kävi silvottu ja verinen käsi, joka huitoi terävällä\npuukolla, sitten pikku ruumis kangistui äkkiä ja Tarzan, nuori loordi\nGreystoke, kierähti elotonna maatuneille lehdille, jotka olivat\nmattona hänen viidakkokodissaan.\n\nJonkun matkan päässä metsässä oli heimo kuullut gorillan hirveitä\nulvahduksia, ja Kertshak oli, kuten tapa vaati, kutsunut väkensä\nkoolle, jotta voisi nähdä, olivatko kaikki tallella ja järjestääkseen\nheidät yhteistä vihollista vastaan, sillä tämä gorilla oli ehkä vain\nyksi monista.\n\nPian huomattiin, että Tarzan puuttui, ja Tublat vastusti kovasti\navun lähettämistä. Kertshak itse ei ollenkaan pitänyt oudosta\nlöytölapsesta, ja siksi hän kallisti korvansa Tublatin neuvolle,\nkohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen lehtikasalle, johon oli\ntehnyt vuoteensa.\n\nMutta Kaala oli eri mieltä. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan heti kun\nhän huomasi Tarzanin olevan poissa, lähti hän miltei lentäen matkalle\noksia myöten sinne päin, mistä gorillan karjunta vielä selvästi\nkuului.\n\nPimeys oli nyt verhonnut maan, ja nousevan kuun kalpea valo loi\nkummallisia varjoja aarniometsän tiheihin lehvikköihin. Paikkapaikoin\ntunki jokin yksinäinen kirkas säde maanpinnalle asti, mutta vain\ntehostaen viidakon uumenien sysimustaa pimeyttä.\n\nKuin mikäkin kaamea haamu heilautti Kaala itseään ääneti puusta\npuuhun, milloin ketterästi juosten tukevaa oksaa pitkin, milloin\ntaas lennättäen itsensä yli pitkän välimatkan ja varmasti tarttuen\nkaukaisen puun oksaan. Nopeasti hän eteni paikkaa kohti, missä hänen\nviidakkokokemuksensa mukaan paraikaa suoritettiin murhenäytelmää.\n\nGorillan karjahdukset ilmaisivat, että se oli hengestään\nkamppailemassa aarniometsän jonkin toisen asujamen kanssa. Äkkiä\näänet vaikenivat, ja kaikki oli viidakossa hiljaa.\n\nKaala ei voinut käsittää, kuinka oikein oli laita, sillä Bolganin\nulvonta oli viimeksi ilmaissut tuskaa ja kuolemaa, mutta ei ollut\nkuulunut mitään ääntä, josta olisi voinut päättää, kuka sen\nvastustaja oli. Eihän käynyt otaksuminen, että pikku Tarzan olisi\nvoinut tuhota ison urosgorillan, ja niinpä hän lähetessään paikkaa,\njosta äänet olivat kuuluneet, liikkui varovammin ja hitaammin. Ääneti\nhän hiipi pitkin alimpia oksia, tähysteli kuutamon valaisemia kohtia,\nnähdäkseen edes vilaukselta, kutka siellä tappelivat.\n\nÄkkiä hän näki heidät aukealla paikalla, johon kuu paistoi. Siinä\nmakasi pikku Tarzanin runneltu ja verinen hahmo jättimäisen gorillan\nkuolleen ruumiin vieressä.\n\nKiljahtaen Kaala riensi Tarzanin luo, nosti hänet syliinsä ja\nkuunteli, vieläkö poika-raukassa oli elonmerkkiä.\n\nTarzanin sydän kuului heikosti sykkivän.\n\nHellästi kantoi Kaala hänet synkän viidakon läpi heimon\noleskelupaikalle, istui sitten monta päivää ja yötä hänen vierellään,\nhoiti häntä, toi hänelle ruokaa ja vettä ja karkoitti kärpäset ja\nmuut itikat hänen hirveistä haavoistaan.\n\nLääkitsemisestä ja haavain hoidosta ei apinalla ollut mitään tietoa.\nHän saattoi vain nuolla haavoja ja siten pitää niitä puhtaina, jotta\nparantava luonto nopeammin sai suorittaa työnsä.\n\nEnsin ei Tarzan tahtonut syödä mitään, vaan vääntelehti hurjissa\nkuumehoureissa. Vain vettä hän pyysi, ja sitä Kaala toi hänelle sillä\nainoalla tavalla, jolla osasi -- omassa suussaan.\n\nEi yksikään ihmisäiti olisi voinut osoittaa suurempaa\nuhrautuvaisuutta ja huolenpitoa kuin tämä villi eläin omisti orvolle\nlöytölapselle, jonka kohtalo oli heittänyt hänen hoivaansa.\n\nVihdoin kuume hellitti, ja poika alkoi toipua. Ei valituksen sanaa\npäässyt hänen tiukasti yhteen puristetuilta huuliltaan, vaikka\nhaavojen tuottama tuska oli hirveä. Osa rintakehää oli raadeltu\nkylkiluita myöten, ja gorillan valtavat iskut olivat katkaisseet\nniistä kolme. Toinen käsivarsi oli melkein irti reväisty, ja niskasta\noli valtimon likeltä poissa iso kappale lihaa.\n\nTyynesti alistuen, kuten on niiden petojen tapa, jotka olivat hänet\nkasvattaneet, hän kärsi tuskansa ja piti parempana välttää toisten\nseuraa ja maata kyyristyneenä korkeassa ruohikossa kuin paljastaa\nonnettomuutensa muiden nähtäväksi.\n\nVain Kaalaa hän mielellään piti luonaan, mutta nyt, kun hän jo\noli parantumassa, sai kasvatusäiti poistua pitemmillekin retkille\nruuanhakuun. Tämä huolehtiva apina oli tuskin syönyt kylliksi\npysyäkseen hengissä sinä aikana, jolloin Tarzan oli ollut\nhuonoimmillaan, ja siksi hän olikin enää vain varjo entisestään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nTiedon valo\n\n\nPitkän ajan kuluttua, joka tuntui pikku potilaasta kokonaiselta\niankaikkisuudelta, hän taas kykeni kävelemään, ja tästä alkaen hän\ntointui nopeasti, niin että jo toisena kuukautena oli yhtä vahva ja\nripeä kuin ennenkin.\n\nToipumisaikanaan hän oli monta kertaa palauttanut muistiin\ntappelunsa gorillan kanssa ja hänen ensi ajatuksenaan oli nyt mennä\netsimään sitä pientä ihmeasetta, joka oli suonut hänen, toivottoman\nheikkovoimaisen, päästä viidakon kauhusta voitolle.\n\nSitäpaitsi hän halusi kiihkeästi jälleen jatkaa majassa ihmeitten\ntutkimista.\n\nNiinpä hän varhain eräänä aamuna lähti yksinään retkelle. Vähän aikaa\netsittyään hän löysi entisen vihollisensa puhtaiksi kalutut luut, ja\nniiden vieressä miltei hautautuneena pudonneitten lehtien alle oli\npuukko, joka tällä välin oli ruostunut maan kosteudesta ja gorillan\nverestä.\n\nHän ei ollut mielissään siitä, että entinen kirkas ja välkkyvä pinta\noli näin muuttunut, mutta se oli yhä vielä peloittava ase, jota\nhän aikoi käyttää, milloin tarve vaatisi. Hänen ei enää tarvitsisi\nmyöskään väistää vanhan Tublatin ilkeitä hyökkäyksiä.\n\nSitten hän meni majan luo, sai pian avatuksi lukon ja astui sisään.\nHänen ensi työnään oli oppia tuntemaan lukon koneisto, josta hän\npääsikin selville tutkimalla sitä tarkasti oven ollessa auki, niin\nettä saattoi nähdä, mikä piti ovea kiinni ja kuinka se aukeni\nhänen kosketuksestaan. Hän huomasi myös, että oven voi sulkea ja\nlukita sisältäpäin, ja näin hän tekikin, ettei kukaan pääsisi häntä\nhäiritsemään.\n\nHän alkoi nyt järjestelmällisesti tutkia majaa, mutta pian hänen koko\nhuomionsa kiintyi kirjoihin, joilla näytti olevan niin oudon voimakas\nvaikutus häneen, ettei hän juuri muusta välittänyt kuin tämän\nihmeellisen arvoituksen ratkaisemisesta.\n\nMuiden kirjain joukossa oli aapinen, eräitä lasten lukukirjoja,\nlukuisia kuvakirjoja ja iso sanakirja. Kaikkia näitä hän tutki, mutta\nenimmin kiinnittivät hänen mieltänsä kuvat, vaikka tosin myös ne\noudot pienet itikat, jotka peittivät kuvattomia sivuja, herättivät\nhänessä ihmettelyä ja syviä tuumailuja.\n\nKyykkysillään pöydällä isänsä rakentamassa majassa -- sileä, ruskea,\npaljas ruumis kumartuneena väkevien, sirojen käsien pitelemän kirjan\nyli ja tuuhea musta tukka reunustamassa kaunismuotoista päätä\nkirkkaine älykkäine silmineen -- tarjosi apinain Tarzan, pieni\nalkuaikainen ihminen, nähtäväksi liikuttavan ja suurta tulevaisuutta\nlupaavan näyn, vertauskuvan siitä, kuinka tietämättömyyden pimeästä\nyöstä hapuillaan tiedon valoa kohti.\n\nHänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän\nalkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen\npikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.\n\nAuki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä\nnäköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen\nturkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi\npientä itikkaa:\n\nPOIKA\n\nJa nyt hän oli juuri keksinyt, että sivulla tekstissä toistuivat nämä\nviisi pikku kuviota monta kertaa samassa järjestyksessä. Lisäksi hän\npani merkille toisen asian -- että eri itikkamuotoja oli jokseenkin\nvähän, mutta ne uudistuivat sitä lukuisammin, toisinaan yksinään,\nmutta useimmiten monta rinnatusten.\n\nHitaasti hän käänteli lehtiä, tutkien kuvia ja tekstiä löytääkseen\njälleen yhtymän P-O-I-K-A. Sitten hän tapasikin sen erään kuvan alta,\njoka esitti toista pientä apinaa ja sen vieressä outoa eläintä, joka\nkäveli nelin jaloin kuin sakaali ja muuten oli hiukan tämän näköinen.\nSen kuvan alla näyttivät itikat tällaisilta:\n\nPOIKA JA KOIRA\n\nSiinä ne taas olivat, nuo viisi pientä hyönteistä, jotka aina\nseurasivat pikku apinaa. Ja näin hän edistyi hitaasti, perin\nhitaasti, sillä tietämättään hän oli ryhtynyt kovaan ja vaivaloiseen\nyritykseen -- joka voi näyttää mahdottomalta -- oppia lukemaan,\nvaikkei hänellä ollut vihiäkään kirjaimista ja kirjakielestä tai\nsiitä, että sentapaista oli olemassa.\n\nSiitä hän ei suoriutunut päivässä tai viikossa, yhdessä kuukaudessa\ntai yhdessä vuodessa, mutta hitaasti hän kuitenkin oppi yhä\nlisää, päästyään ensin perille siitä, mitä mahdollisuuksia näihin\nhyönteisiin kätkeytyi, ja niinpä hän viidentoista vanhana tunsi\nkaikki eri kirjainyhdistelmät, jotka selittivät kuvia pienessä\naapisessa ja parissa kuvakirjassa.\n\nMuiden kuin nimisanain merkityksestä ja käytöstä hänellä oli vain\nperin heikot ja hämärät käsitteet.\n\nOllessaan kahdentoista vanha hän kerran löysi joukon lyijykyniä\npöydänkannen alaisesta huomaamattomasta laatikosta ja raapaistuaan\nyhdellä niistä pöydän pintaan näki suureksi huvikseen, että siitä jäi\nmusta jälki.\n\nHän puuhaili niin hartaasti uudella lelullaan, että pöydän pinta tuli\npiankin täyteen harakanvarpaita ja kynän lyijypää kului puuta myöten.\nSilloin hän otti toisen kynän, mutta tällä kertaa hänellä oli varma\ntarkoitus. Hänen teki mieli koettaa piirtää eräitä niistä itikoista,\njotka ryömivät hänen kirjojensa sivuja pitkin.\n\nSe oli vaikeaa työtä, sillä hän piteli kynää kuin puukkoa, mistä\njohtui, ettei kirjoittaminen suinkaan käynyt keveästi eivätkä\ntulokset olleet kovinkaan tyydyttäviä.\n\nMutta hän jatkoi kokeitaan kuukausimäärin, milloin hänelle vain\ntuli tilaisuutta käydä majassa, kunnes hän lopuksi yhä uudestaan\nyrittämällä keksi tavan pitää kynää niin, että hänen oli helppo sitä\nohjata, ja sitten hän lopuksi kykeni kömpelösti piirtämään jokaisen\npikku itikan.\n\nNäin hän alkoi oppia kirjoittamaan.\n\nKirjaimia jäljentäessä tuli hänen mieleensä laskea, kuinka monta\nniitä oli, ja vaikka hän ei osannut laskea meidän tavallamme, oli\nhänellä kuitenkin käsitys paljoudesta. Perustana hänen laskelmissaan\noli hänen sormiensa lukumäärä.\n\nTutkisteltuaan eri kirjoja hän sai varmuuden siitä, että oli löytänyt\nkaikki erinäköiset itikat, jotka toistuivat eri yhtymissä, ja nämä\nhän pani oikeaan järjestykseen hyvin helposti, sillä olihan hän\nlukemattomia kertoja tarkastanut hauskaa kuva-aapista kannesta\nkanteen.\n\nHän edistyi yhä pitemmälle. Parhaat lisät hän sai ison kuvallisen\ntietosanakirjan ehtymättömästä varastosta, sillä hän oppi enemmän\nkuvista kuin tekstistä vielä senkin jälkeen, kun oli päässyt perille\nkuolleiden itikkain merkityksestä. Kun hän älysi, että sanat olivat\naakkosjärjestyksessä, huvitti häntä etsiä tuttuja sanoja, joiden\nkohdalla muut sanat ja määritelmät yhä lisäsivät hänen tietojaan.\n\nSeitsemäntoista vanhana hän oli oppinut lukemaan yksinkertaista\naapista ja päässyt täysin selville pikku itikkain oikeasta ja\nihmeellisestä tarkoituksesta.\n\nHän ei enää hävennyt karvatonta ruumistaan ja inhimillisiä\npiirteitään, sillä nyt hänen järkensä sanoi, että hän oli eri rotua\nkuin hänen villit ja karvaiset toverinsa. Hän oli I-H-M-IN-E-N,\nhe olivat A-P-I-N-O-I-T-A, ja pikku apinat, jotka oleilivat ja\nliikuskelivat puiden latvoissa, olivat M-A-R-A-K-A-T-T-E-J-A. Hän\ntiesi vielä, että vanha Sabor oli L-E-I-J-O-N-A, Histah K-Ä-Ä-R-M-E\nja Tantor E-L-E-F-A-N-T-T-I.\n\nTästä lähtien hän edistyi nopeasti. Suuren sanakirjan ja vilkkaan,\nterveen älynsä avulla, joka jo perinnäisesti oli tavallista\nterävämpi, hän arvasi monta asiaa, vaikkei voinut niitä oikein\nymmärtää, ja enimmäkseen hänen arvailunsa osui hyvin lähelle totuutta.\n\nHänen itsekasvatuksensa keskeytyi aika-ajoin, mikä johtui hänen\nheimonsa vaelluksista, mutta vaikkei hän tällöin saanutkaan\nkäsitellä kirjojaan, etsivät hänen toimeliaat aivonsa yhä edelleen\nmielenkiintoisten ongelmien selityksiä. Kaarnat ja tasaiset lehdet,\nvieläpä paljaat paikat maassa olivat hänen kirjoitusvihkojaan, joihin\nhän metsästyspuukkonsa kärjellä piirteli, mitä kulloinkin mietiskeli.\n\nSilti hän ei lyönyt laimin elämän vakavampia velvollisuuksia, vaikka\nnäin noudattikin halua päästä kirjastonsa kaikkien salaisuuksien\nperille. Hän harjoitteli suopunkinsa heittämistä ja käsitteli terävää\nveistä, jota oli oppinut pitämään kunnossa hiomalla sitä sileihin\nkiviin.\n\nHeimo oli karttunut sen jälkeen kun Tarzan oli joutunut sen\njäseneksi, sillä Kertshakin johdolla he olivat kyenneet pelottamaan\nmuut heimot pois viidakosta, joten heillä oli tarpeeksi syötävää ja\ntuskin ollenkaan vastusta naapurien ryöstöretkistä. Siksi nuoret\nurokset tultuaan täysi-ikäisiksi pitivät parempana ottaa itselleen\nvaimot omasta heimostaan tai ryöstää niitä muualta ja tuoda\nKertshakin ryhmään, eläen hänen kanssaan ystävyydessä, kuin koettaen\nperustaa omia heimoja ja joutua vallasta tappelemaan peloittavan\nKertshakin kanssa. Toisinaan joku tovereita uskaliaampi koetti\njälkimmäistä mahdollisuutta, mutta vielä ei ollut ilmestynyt ketään,\njoka olisi kyennyt riistämään valtikkaa hurjan ja väkevän apinan\nkädestä.\n\nTarzanilla oli erikoinen asema heimon keskuudessa. Tosin häntä\npidettiin heihin kuuluvana, mutta kuitenkin myönnettiin, että siinä\noli eroa. Vanhemmat urokset joko eivät olleet häntä huomaavinaan tai\nvihasivat häntä niin kiihkeästi, että ellei hän olisi ollut niin\nihmeteltävän nopea liikkeissään ja ellei voimakas Kaala olisi häntä\nvimmatusti puolustanut, hänet olisi surmattu jo varhaisina vuosinaan.\n\nTublat oli hänen hellittämättömin vihamiehensä, mutta juuri Tublatin\nvuoksi, hänen ollessaan noin kolmentoista vanha, loppuivat äkkiä\nmuiden hätyyttelyt ja hän sai olla rauhassa paitsi silloin kun joku\njoutui merkillisen raivon valtaan, joka vaivaa monia viidakon julmia\npetoja. Silloin ei kukaan ollut turvassa.\n\nSinä päivänä, jolloin Tarzan hankki itselleen muiden kunnioituksen,\noli heimo kerääntynyt pieneen hevosenkengän muotoiseen notkoon,\njoka oli matalien kunnaiden keskellä ja vapaa viidakon rönsyistä\nja köynnöskasveista. Tätä aukeaa paikkaa ympäröivät joka puolelta\nkoskemattoman metsän mahtavat jättiläiset, joiden juurella pensasto\noli niin tiheä, että ainoa tie paljaalle tantereelle kulki puiden\nylimpien oksien kautta.\n\nTänne, missä sai olla turvassa häiriöiltä, heimo usein tuli koolle.\nNotkon keskellä oli kummallinen savirumpu, jollaisia ihmisapinat\nkyhäävät merkillisiä juhlamenoja varten. Näiden humua ovat ihmiset\njoskus kuulleet viidakon kätköistä, mutta kukaan ei ole saanut niitä\nläheltä katsella.\n\nMonet matkailijat ovat nähneet jättiläisapinain rumpuja ja eräät\nkuulleet niiden jyminää, mutta Tarzan, loordi Greystoke, on\nepäilemättä ainoa inhimillinen olento, joka on itse ottanut osaa\nnäihin mielettömiin, villeihin ja riehuviin temppuihin.\n\nTällaisesta alkeellisesta juhlimisesta ovat epäilemättä peräisin\nnykyisen kirkon ja valtion muodollisuudet ja juhlamenot, sillä\nmittaamattomia aikoja sitten, ennen ihmissuvun ensimmäisiä jäseniä,\novat julmat karvaiset edeltäjämme tanssineet ja temppuilleet\nsavirumpujen kumahdellessa ja troopillisen kuun kirkkaasti paistaessa\nmahtavassa aarniometsässä, joka on tänään sama kuin harmaan\nmenneisyyden jo ammoin unohdettuina öinä, kun turkispeitteiset\nesi-isämme laskeutuivat huojuvilta oksilta, notkeasti pudottaen\nitsensä ensimmäisen kokouspaikan pehmeälle turvematolle.\n\nSinä päivänä, jolloin Tarzan kerta kaikkiaan vapautui vainosta,\nsaatuaan alati kokea sen uhkaa kolmetoista vuotta pitkän ikänsä\nkahtenatoista vuotena, samosivat heimon jäsenet, lukumäärältään nyt\nnoin satakunta, vaiteliaina viidakon puiden alimpia oksia myöten ja\nhypähtivät sitten ääneti pyöreän notkon tanterelle.\n\nRumpujuhlan aiheena oli aina jokin tärkeä tapahtuma heimon\nkeskuudessa -- kun esim. oli saatu voitto, otettu vangiksi tai\nsurmattu jokin pelätty viidakon asuja tai kun kuningas oli kuollut ja\nuuden piti astua tilalle -- ja silloin noudatettiin määrättyjä menoja.\n\nTänään oli surmattu muuan vihollisheimoon kuulunut jättiläisapina, ja\nkun Kertshakin kansa saapui paikalle, voitiin nähdä kahden väkevän\nuroksen kantavan välissään kukistetun vihollisen ruumista.\n\nHe laskivat taakkansa savirummun ääreen ja kyyristyivät siihen\nvartijoiksi, toisten asettuessa ruohikolle nukkumaan, kunnes nouseva\nkuu antaisi merkin juhlaan.\n\nTuntikausia vallitsi pikku kentällä täydellinen hiljaisuus, paitsi\nmilloin sen keskeyttivät loistavahöyhenisten papukaijojen kirkuvat\nhuudot tai tuhannet visertelevät linnut lakkaamatta lennellessään\nheleäin kämmekkäin ja liekehtivien kukkien seassa, jotka koristivat\naarniometsän kuninkaiden lukemattomia sammalpeitteisiä oksia.\n\nPimeyden tullessa apinat alkoivat liikuskella ja järjestyivät\npian isoksi piiriksi savirummun ympärille. Naaraat ja nuorimmat\nkyyköttivät ulommassa piirissä, täysikäiset urokset taas niiden\nedessä sisempänä. Rummun ääressä istui kolme vanhaa naarasta, joilla\noli kullakin ryhmyinen karahka kädessä.\n\nHitaasti ja hillitysti he alkoivat lyödä savirumpua, kun nousevan\nkuun ensimmäiset heikot säteet hopeoivat puiden latvoja. Valon\nlisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi,\nkunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat\nkilometrien päähän aarniometsässä. Pedot keskeyttivät otusten pyynnin\nja kuuntelivat pää koholla ja korvat hörössä kumeata rummutusta,\njoka oli merkkinä apinain erikoisesta juhlasta. Joskus kuului hurjaa\nkarjumista tai kimeää rääkkymistä vastaukseksi ihmisapinain villiin\njymyyn, mutta kukaan ei tullut lähelle urkkimaan tai uskaltanut\nhyökätä niiden kimppuun.\n\nKun rummun kumina paisui suorastaan huumaavaksi, hyppäsi Kertshak\navoimella paikalla kyyköttävien uroksien ja rummuttavien naarasten\nväliin. Siinä hän seisoi pystyssä, kääntäen päätään taaksepäin ja\nkatsoen nousevaa kuuta kohti, ja samalla takoi rintaansa valtavilla\nkarvaisilla nyrkeillään, päästäen kamalia karjahduksia.\n\nKolmasti kiiri tämä kammottava huuto korven autiossa hiljaisuudessa.\nSitten hän kyykistyi ja kiersi hiipivin askelin pitkin avointa\nympyrää, pysyen kaukana rumpualttarin vieressä lojuvasta\napinaruumiista, mutta kuitenkin pitäen yhä julmia, vihaisia, punaisia\nsilmiään siihen tähdättyinä. Nyt hyppäsi esille toinen uros, toisti\nkuninkaansa hirveät karjahdukset ja seurasi hänen kintereillään.\nToiset tekivät samoin nopeassa tahdissa, niin että aarniometsä kaikui\nheidän miltei keskeytymättömistä verenhimoisista ulvahduksistaan.\n\nTämän kaiken oli määrä haasteena esittää taistelun alkua.\n\nKun kaikki täysikasvuiset urokset olivat yhtyneet sotatanssiin, alkoi\ntoinen näytös, hyökkäys vihollista vastaan.\n\nTemmaten valtavan nuijan vartavasten kerätystä oksakasasta Kertshak\nryntäsi raivokkaasti apinaraadon kimppuun ja antoi sille tuiman\niskun, samalla ilkeästi muristen ja korskuen. Rummun kumahdukset\nyltyivät yhä, samoin iskut, kunnes kaikki urokset olivat lähestyneet\nuhria, antaneet sille nuijastaan kolhaisun ja sitten yhtyneet\nkuolemantanssin riehuntaan.\n\nTarzan oli mukana tässä villissä, hyppivässä laumassa. Hänen\nruskea, jäntevä ruumiinsa loisti kuutamossa ja näytti norjalta ja\nsirolta kömpelöiden, karvaisten petojen rinnalla. Kukaan ei ottanut\nväijyvämmin osaa kuviteltuun taisteluun, kukaan ei ollut julmempi\nvillissä hyökkäyksessä eikä kukaan kuolemantanssissa hypännyt niin\nkorkealle ilmaan kuin hän.\n\nPuoli tuntia kesti vimmattua tanssia, sitten rumpu vaikeni Kertshakin\nkäskystä, ja rummuttajat kiirehtivät tanssijain parven puhki\nkyyristelevien katselijain sekaan. Nyt urokset kuin yhtenä miehenä\nryntäsivät käsiksi raatoon, joka heidän hirveistä iskuistaan oli\nmuuttunut muodottomaksi karvaiseksi rykelmäksi.\n\nLihaa he harvoin saivat tarpeekseen, joten heidän meluisan juhlansa\npäättäjäisiksi sopikin parhaiten tuoreen lihan syönti, ja tähän he\nnyt kohdistivat kaiken huomionsa. Raateluhampaat upposivat vihollisen\nruhoon ja repelivät irti isoja kappaleita. Väkevämmät saivat\nparhaimmat palat, heikompien jäädessä hyörimään tappelevan, murisevan\njoukon kintereillä, vaanien tilaisuutta siepata pudonnut makupala tai\nedes luu, ennenkuin kaikki olisi lopussa.\n\nTarzan halusi ja tarvitsi enemmän lihaa kuin apinat. Hän, lihaasyövän\nrodun jälkeläinen, ei ollut mielestään koskaan saanut tarpeekseen\neläimellistä ravintoa. Niinpä hän nytkin pujotteli tappelevain\napinain lomitse, tavoitellen osuutta, jota hänen voimansa ei olisi\nvoinut hänelle milloinkaan hankkia.\n\nHänen kupeellaan heilui hänen isänsä metsästyspuukko, jolle hän oli\nverrattomissa kirjoissaan näkemänsä mallin mukaan kyhännyt tupen.\n\nVihdoin hän pääsi nopeasti vähenevän herkun luo ja viilsi terävällä\nveitsellään isomman palan kuin oli edes toivonut, kokonaisen\nkarvaisen kyynärvarren, joka pisti esiin mahtavan Kertshakin\njalkojen alta, ja Kertshak oli niin syventynyt kuninkaalliseen\nkaappausoikeuteensa, ettei huomannut tätä majesteettirikosta. Sitten\npikku Tarzan keinotteli itsensä irti tappelevien parvesta, puristaen\njulmaa saalistaan tiukasti rintaansa vasten.\n\nNiiden joukossa, jotka turhaan kiertelivät tiheän lauman\nulkopuolella, oli myös vanha Tublat. Hän oli ollut ensimmäisiä herkun\nkimpussa ja silloin saanut hyvän palan, jonka oli syönyt rauhassa\nloitompana; nyt hän pyrki takaisin kaapatakseen lisää. Hän sattui\nnäkemään Tarzanin, kun tämä pääsi irti kynsivästä, sinne tänne\ntuuppivasta joukosta. Tublatin pienet, ilkeät silmät välähtivät\nrajusta vihasta, ja samalla niistä hehkui kiihkeä halu saada\nhaltuunsa pojan sieppaama herkkupala.\n\nMutta Tarzan oli myös nähnyt verivihollisensa ja arvaten pedon\naikeet juoksi nopeasti naaraiden ja poikasten luo, toivoen voivansa\nkätkeytyä sinne. Tublat seurasi hänen kintereillään, eikä Tarzanilla\nollut muuta neuvoa kuin kiivetä johonkin läheiseen puuhun. Korkealle\nhypähtäen hän sai kiinni alaoksasta, tarttui saaliiseensa hampaillaan\nja kiipesi kiireesti ylöspäin -- Tublat yhä perässä.\n\nYhä ylemmäs hän kapusi metsän jättiläisen huojuvaan latvaan asti,\njonne hänen painava ahdistajansa ei enää uskaltanut tulla. Sinne\nTarzan istuutui ja syyti iva- ja haukkumasanoja raivostuneelle,\nvaahtoavalle pedolle, joka oli häntä toistakymmentä metriä alempana.\n\nMutta silloin Tublatin valtasi hullu raivo.\n\nHirvittävästi ulvoen ja karjuen hän ryntäsi maahan naaraiden ja\nnuorten parveen, upotti raateluhampaansa moniin heikkoihin niskoihin\nja repi isoja kappaleita niiden selästä ja rinnasta, jotka joutuivat\nhänen kynsiinsä.\n\nIstuen heleässä kuunvalossa Tarzan oli tämän raivoisan näytelmän\ntodistajana. Hän näki naaraiden ja poikasten suinpäin pakenevan\nylös puihin. Sitten saivat isot uroksetkin kokea hullun kumppaninsa\npuraisuja ja kaikki kiirehtivät kauhistuneina ympäröivän metsän\npimeään suojaan.\n\nLopuksi oli paikalla enää vain muuan myöhästynyt apina. Tämä riensi\nhurjaa vauhtia sitä puuta kohti, jonka latvassa Tarzan istui, ja\nhänen kintereillään seurasi hirveä Tublat. Se oli Kaala, ja heti kun\nTarzan näki, että Tublat oli saamaisillaan hänet kiinni, laskeutui\nhän nopeasti kuin putoava kivi oksalta oksalle kasvattiemonsa avuksi.\n\nNyt Kaala oli jo puun oksien alla, ja hänen yläpuolellaan odotti\nTarzan kilpajuoksun tulosta.\n\nKaala hyppäsi ilmaan ja tarttui oksaan, joka oli vain hiukan\nkorkeammalla kuin mihin Tublat yletti suorastaan maasta. Kaala olisi\nehtinyt turvaan, mutta silloin kuului rasahdus, oksa murtui ja\nlennätti hänet Tublatin päälle, joka tuupertui nurin.\n\nMolemmat olivat heti taas jalkeilla, mutta vaikka he olivatkin\nnopeita liikkeissään, oli Tarzan vielä nopeampi, ja raivostunut\nTublat näki nyt edessään ihmislapsen, joka seisoi hänen ja Kaalan\nvälillä.\n\nMikään ei olisikaan ollut julmalle pedolle mieluisampaa ja riemusta\nkarjahtaen Tublat hyökkäsi pikku loordi Greystoken kimppuun. Mutta\nhänen hampaansa eivät päässeet puraisemaan pähkinänruskeaa ihoa.\n\nJäntevä käsi tarttui Tublatin karvaiseen kurkkuun, ja toinen työnsi\nkymmenisen kertaa terävän metsästyspuukon leveään rintaan. Pistot\nseurasivat toisiaan nopeasti kuin salamanvälähdykset ja lakkasivat\nvasta sitten kun Tarzan tunsi vihollisensa lyyhistyvän kokoon.\n\nKun ruumis lojui hengetönnä maassa, laski Tarzan toisen jalkansa\nniskalle, kohotti silmänsä täysikuuhun, keikautti nuorta päätänsä\nuhmaavasti taaksepäin ja päästi ilmoille heimonsa villin ja\npeloittavan sotahuudon.\n\nYksitellen pudottautuivat hänen heimolaisensa lehväisistä\npakopaikoistaan ja kerääntyivät piiriksi Tarzanin ja hänen voitetun\nvihollisensa ympärille. Kun he olivat kaikki saapuvilla, kääntyi\nTarzan heihin päin.\n\n\"Minä olen Tarzan\", huusi hän. \"Minä olen suuri tappaja. Varokaa\nhätyyttämästä Tarzania ja hänen emoansa Kaalaa! Teidän joukossanne ei\nole ketään niin mahtavaa kuin Tarzan. Varokoot hänen vihollisensa.\"\n\nKatsoen suoraan Kertshakin ilkeihin punaisiin silmiin nuori loordi\nGreystoke löi tukevaan rintaansa ja päästi vielä kerran ilmoille\nuhkavaatimuksensa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nPuunlatvasta metsästämässä\n\n\nTappojuhlan jälkeisenä aamuna heimo lähti vitkalleen metsän läpi\ntakaisin rannikolle päin. Tublatin ruumis jäi sille paikalle, johon\noli kaatunut, sillä Kertshakin kansa ei syö omia vainajiaan.\n\nRetken varrella he verkalleen haeskelivat ruokaa. Kaikenlaisia\nhedelmiä he löysivät yllin kyllin ja toisinaan linnunpoikasia, munia,\nmatelijoita ja hyönteisiä. Pähkinät he murskasivat voimakkailla\nhampaillaan tai kivien välissä, jos ne olivat liian kovia.\n\nKerran osui vanha Sabor heidän tielleen ja pani heidät kiireimmiten\nkapuamaan korkeille oksille, sillä jos hän kunnioittikin heidän\nlukuaan ja teräviä hampaitaan, niin hekin puolestaan pitivät yhtä\nsuuressa arvossa hänen hurjaa rohkeuttaan ja käpäliensä voimaa.\n\nTarzan istui matalalla oksalla ihan sen kohdan yläpuolella, missä\nSaborin notkea ja majesteetillinen hahmo hiipi tiheän viidakon läpi.\nHän heitti ananaksen kansansa iänikuisen vihollisen niskaan. Leijona\npysähtyi ja katseli ylöspäin virnistelevää apinapoikaa kohti, pieksi\nvihaisesti hännällään ja muristen paljasti keltaiset hampaansa,\njolloin huulet kiristyivät ryppyihin ja ilkeät silmät kapenivat\nraivoa ja vihaa uhkuviksi raoiksi. Korvat luimussa se katsoi Tarzania\nsuoraan silmiin ja päästi kuuluville karjuvan taisteluhaasteensa.\n\nTurvalliselta oksaltaan apinalapsi huusi heti heimonsa tuiman\nvastauksen. Hetkisen he silmäilivät toisiaan ääneti, sitten peto\nkääntyi viidakkoon, joka nielaisi sen kuin meri heitetyn kiven.\n\nMutta Tarzanin mieleen juolahti suurenmoinen suunnitelma. Koska hän\noli ottanut hengiltä rajun Tublatin, niin eikö hän siis ollut mahtava\ntaistelija? Jos hän nujertaisi kavalan Saborin, olisi hän myös\nmahtava metsästäjä.\n\nHänen pienen englantilaisen sydämensä pohjalla oli kova halu peittää\nalastomuutensa vaatteilla, sillä kuvakirjastaan hän oli oppinut, että\nkaikki ihmiset olivat puettuja, kun taas marakatit, apinat ja kaikki\nmuut elolliset olivat alastomia.\n\nVarmasti olivat siis vaatteet suuruuden todellinen tunnus --\nosoittaen ihmisen ylemmyyttä kaikkien eläinten rinnalla, sillä\ntietenkään ei voinut olla muuta syytä noiden kiusallisten vehkeiden\nkäyttöön.\n\nMonta täysikuuta sitten, kun hän oli ollut paljon pienempi, hän\noli halunnut Saborin, naarasleijonan, tai Numan, urosleijonan,\ntai Shitan, leopardin, nahkaa peittääkseen karvattoman ruumiinsa,\nettei enää olisi inhoittavan Histah-käärmeen kaltainen. Mutta nyt\nhän oli ylpeä sileästä ihostaan, sillä se oli merkkinä siitä, että\nhän polveutui mahtavasta rodusta, ja niin hänessä heräsi kaksi\nristiriitaista halua: käydä alasti, siten ylpeästi osoittaakseen\nalkuperäänsä tai noudattaa oman heimonsa tapoja ja ryhtyi käyttämään\nilkeyttäviä ja epämukavia vaatekappaleita.\n\nHeimon jatkaessa verkkaista kulkuaan metsän läpi, Saborin mentyä\nmatkoihinsa, oli Tarzanin mielessä yhä se suunnitelma, kuinka hän\nsurmaisi vihollisensa, eikä hän sitten monena päivänä voinutkaan\njuuri mitään muuta ajatella.\n\nPian hän kuitenkin sai muuta mietittävää.\n\nÄkkiä alkoi olla niin pimeä kuin keskiyöllä. Viidakon äänet\nvaikenivat. Puut seisoivat liikkumatta kuin lamautuneina odottaen\näkillistä tuhoa. Koko luonto odotti -- kukaan ei tiennyt mitä.\n\nKaukaa alkoi vihdoin kuulua heikkoa, kumeaa, surullista vinkunaa.\nLähemmäksi, yhä lähemmäksi se tuli ja kävi äänekkäämmäksi. Isot\npuut taipuivat yhtä aikaa, ikäänkuin mahtava käsi olisi painanut\nniitä maata kohti. Yhä matalammalle ne kumartuivat, eikä kuitenkaan\nkuulunut muuta ääntä kuin tuulen syvä ja kammottava valitus.\n\nSitten viidakon jätit äkkiä ponnahtivat pystyyn, heiluttaen valtavia\nlatvojaan, ikäänkuin vihaisina osoittaisivat mieltään. Terävä ja\nsokaiseva salama välähti taivaalla vaeltavista mustista pilvistä,\nja ukkosen jyrähdykset pauhasivat vimmatusti. Vedenpaisumus syöksyi\nmaahan -- kaikki manalan vallat kävivät viidakon kimppuun.\n\nHeimo kyykisteli isojen puitten juurella, väristen kylmästä sateessa.\nPimeyttä halkovan salaman valossa näkyi hurjasti heiluvia oksia,\nviuhuvia lonkeroita ja taipuvia runkoja.\n\nVäliin joku metsän vanhuksista murskautui välähtävän salaman\nsatuttamana tuhansiksi sirpaleiksi ja veti mukanaan lukemattomia\noksia ja pienempiä naapureitaan, mikä yhä lisäsi troopillisen\naarniometsän sekasortoa. Pyörremyrskyn käsissä sinkoili oksia,\nsuuria ja pieniä, rajusti liikehtivän vihannuuden halki, kuolemaksi\nja tuhoksi tiheästi asutun maailman lukemattomille onnettomille\nasukkaille.\n\nTuntikausia jatkui myrsky lakkaamatta, ja heimo kyyristeli yhä\npelosta väristen. Ollen alituisessa vaarassa joutua kaatuvien\npuiden ja oksien alle ja lamautuneina välähtelevistä salamoista\nja jyrähdyksistä he pysyttelivät surkeina koossa, kunnes myrsky\nvaimenisi.\n\nLoppu oli yhtä äkillinen kuin alkukin. Tuuli lakkasi, aurinko paistoi\n-- luonto hymyili jälleen. Vettä tiukkuvat lehdet ja oksat, uhkeiden\nkukkien märät kuvut välkkyivät palaavan päivän loisteessa. Ja yhtä\npian kuin luonto unohti kauhunsa, tointuivat siitä myös sen lapset.\nToimelias elämä jatkui kuten aikaisemmin ennen pimeyttä ja pelkoa.\n\nMutta Tarzanille oli nyt selvinnyt vaatteiden salaisuus. Kuinka\nmukavaa olisikaan ollut Saborin paksun nahan alla! Ja niin sai\nseikkailuhalu uutta virikettä.\n\nUseita kuukausia oleskeli heimo rannikolla, missä Tarzanin maja oli,\nja opinnot veivät suurimman osan hänen aikaansa; mutta aina kun hän\nkuljeskeli metsässä, piti hän valmiina suopunkiaan. Monet pikku\neläimet joutuivat hänen nopeasti viskaamaansa silmukkaan.\n\nKerran se osui Hortan, metsäkarjun, lyhyeen niskaan ja tämän vimmatut\nponnistelut päästä vapaaksi tempaisivat Tarzanin maahan oksalta,\njolla hän oli maannut vaanimassa. Väkevä karju kääntyi kuullessaan\nhänen putoavan, ja nähdessään siinä vain helpon saaliin se painoi\npäänsä alas ja hyökkäsi hämmästyneen pojan kimppuun.\n\nOnneksi Tarzan ei ollut loukkaantunut putoamisestaan, sillä kissan\ntavoin hän oli levittänyt kaikki neljä raajaansa välttääkseen\ntärähdystä. Heti hän oli pystyssä, ja hypäten kuin apina hän pääsi\nturvaan oksalle. Hortan turhaan koettaessa häntä tavoittaa.\n\nNäin Tarzan kokeillen oppi oudon aseensa vahvat sekä heikot puolet.\nTällä kertaa hän tosin menetti pitkän köytensä, mutta hän tiesi,\nettä jos Sabor olisi vetänyt hänet oksalta, niin loppu olisi\ntodennäköisesti ollut toinen, sillä epäilemättä hän silloin olisi\nmenettänyt henkensä.\n\nUuden köyden punomiseen meni häneltä monta päivää, mutta kun\nse vihdoin oli valmis, lähti hän taas metsästämään, asettuen\nväijyksiin tiheälatvaiselle oksalle, joka riippui veden luo vievän\npaljonkuljetun polun yllä.\n\nUseat pikku eläimet kulkivat ehein nahoin hänen ohitseen. Hän ei\nvälittänyt niin mitättömästä saaliista. Jonkin isomman otuksen piti\nnäyttää toteen hänen aseensa tehokkuus.\n\nVihdoin tuli se, jota hän etusijassa odotti. Notkeat lihakset\npullistuneina välkkyvän taljan alla, täyteläisenä ja kiiltävänä tuli\nSabor, naarasleijona. Pehmeät käpälät astelivat ääneti kapeaa polkua.\nPäätänsä se piti korkealla, ollen alati varuillaan, ja pitkä häntä\nheilui siroin kääntein hitaasti edestakaisin.\n\nYhä lähemmäksi se tuli paikkaa, missä Tarzan piili oksalla, pitäen\npitkää suopunkiaan valmiina heittoon.\n\nKuin pronssipatsas, hiljaa kuin muuri oli siinä Tarzan kyyryssä.\nSabor oli menossa alitse. Se astui ohitse askeleen -- toisen,\nkolmannenkin, mutta silloin salavihkainen ansa suhahti lentoon.\n\nHetkisen riippui levällään oleva silmukka leijonan pään yllä kuin\nkäärme, mutta samassa kuin peto katsahti ylöspäin, keksiäkseen\nmistä suopungin suhahdus oli lähtöisin, kiertyi, köysi sen kaulaan.\nNopealla tempaisulla Tarzan tiukensi silmukkaa, päästi köyden ja\npiteli molemmin käsin itseään kiinni oksalla.\n\nSabor oli paulassa. Yhdellä loikkauksella ryntäsi säikähtynyt peto\nviidakkoon, mutta Tarzan ei enää menettänyt toista köyttä eikä\nsaalistaan samoin kuin edellisellä kerralla. Kokemuksesta hän oli\nsaanut oppia ja ajoissa sitonut köyden pään siihen puuhun, jossa hän\nistui. Loikatessaan leijona tunsi köyden puristuvan yhä kireämmälle,\nteki ilmassa täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti mätkähtäen\nselälleen.\n\nNäin pitkälle oli Tarzanin suunnitelma täysin onnistunut; mutta kun\nhän tarttui köyteen ja otti tukea kahden vahvan oksan haarukasta,\nhuomasi hän, ettei ollutkaan helppoa kiskoa väkevää, rimpuilevaa,\nkynsivää, purevaa ja murisevaa otusta puuhun hirtettäväksi.\n\nVanha Sabor oli tavattoman painava, ja kun se harasi vastaan\nmahtavilla käpälillään, olisi vain itse Tantor, elefantti saanut sen\nliikkeelle.\n\nLeijona oli taas polulla, mistä se saattoi nähdä konnankujeen\ntekijän. Raivosta karjaisten se teki äkkihyökkäyksen ja ponnahti\nkorkealle ilmaan Tarzania kohti, mutta kun sen valtava ruho pääsi\noksalle, jolla Tarzan oli istunut, ei tätä enää siinä ollut. Sen\nsijaan hän nyt keveästi keinui ohuemmalla oksalla, muutaman metrin\npäässä vankia ylempänä.\n\nHetken aikaa Sabor pysytteli oksalla Tarzanin heitellessä risuja sen\nsuojattomaan päähän. Sitten peto pudottautui taas maahan, ja Tarzan\nkiirehti tarttumaan köyteen; mutta Sabor oli nyt huomannut, että\nsitä piteli vain ohut nuora, ja kohta se katkaisi tämän valtavilla\nhampaillaan, ennenkuin Tarzan oli toistamiseen ehtinyt tiukentaa\nsilmukkaa.\n\nTarzan oli äkeissään. Hänen huolellinen suunnitelmansa oli rauennut\ntyhjiin, ja niin hän istui haukuskellen ärisevää petoa ja irvistellen\nsille parhaansa mukaan.\n\nSabor käyskenteli edestakaisin puun juurella kolme tuntia. Neljä\nkertaa se kyyristyi, mutta yhtä hyvin se olisi voinut saada kynsiinsä\ntuulta, joka suhisi puiden latvoissa.\n\nVihdoin Tarzan väsyi leikkiin, hihkaisi lähtiäisiksi, heitti hyvin\ntähdätyn pehmeän ja tahmean hedelmän vihollisensa sähisevään kuonoon\nmäsäksi ja lennätti itseään nopeasti puusta puuhun parinkymmenen\nmetrin korkeudella maasta, ollen taas pian heimolaistensa luona.\n\nTäällä hän kertoi seikkailunsa, rehenteli ja kerskaili, niin että se\nherätti kunnioitusta katkerimmissa vihamiehissäkin, kun taas Kaala\nsuorastaan tanssi ilosta ja ylpeydestä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nIhminen ihmistä vastaan\n\n\nNäin eleli Tarzan apinain kesken aarniometsissä monta vuotta\nilman mainittavia muutoksia, paitsi että hän tuli yhä vahvemmaksi\nja viisaammaksi ja oppi kirjoistaan yhä enemmän siitä oudosta\nmaailmasta, joka oli jossakin ulkopuolella.\n\nHänestä ei elämä milloinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Olihan\nsiellä aina Pisah, kala, jota saattoi pyydystää monista virroista\nja pienistä järvistä, ja Sabor pelättävine serkkuineen pakottamassa\nolemaan alati varuillaan ja antamassa jännitystä ja viehätystä joka\nhetkelle, jonka hän vietti maan pinnalla.\n\nUsein he vainosivat häntä, ja vielä useammin hän niitä, ja vaikka\nne eivät koskaan saaneetkaan häntä julmiin teräviin kynsiinsä, niin\nsattui toisinaan, että tuskin olisi voinut panna paksua lehteä niiden\nkäpälien ja hänen pehmeän nahkansa väliin.\n\nNopea oli Sabor naarasleijona, ja nopeita olivat Numa ja Shita, mutta\nTarzan oli kuin salama.\n\nTantorin, elefantin, kanssa hän pääsi ystäväksi. Kuinka? Älkää kysykö\nminulta. Mutta viidakon asujamet tietävät, että monina kuutamoisina\nöinä Tarzan ja Tantor käyskentelivät yhdessä, ja milloin tie oli\nselvä, sai Tarzan ratsastaa korkealla Tantorin selässä.\n\nKoko muu viidakko oli hänen vihollisiaan, lukuunottamatta hänen omia\nheimolaisiaan, joista useat olivat hänen ystäviään.\n\nMonta näiden vuosien päivistä hän vietti isänsä majassa, jossa vielä\nolivat koskemattomina hänen vanhempiensa ja Kaalan pienokaisen luut.\nKahdeksantoista vanhana hän luki sujuvasti ja ymmärsi miltei kaikki,\nmitä kerrottiin lukuisissa hyllyillä olevissa teoksissa.\n\nHän osasi myös kirjoittaa painokirjaimilla nopeasti ja selvästi,\nmutta kirjoituskirjaimia hän ei osannut käyttää, sillä vaikka hänen\naarteittensa joukossa oli monia kirjoitusvihkoja, oli majassa niin\nvähän kirjoitettua englantia, että hänen mielestään ei kannattanut\nryhtyä tämän toisen kirjoitustavan opiskeluun. Lukea hän sitä sentään\nosasi, vaikkakin työläästi.\n\nNäin hän siis kahdeksantoista vanhana oli nuori englantilainen\nloordi, joka ei osannut puhua englantia, mutta joka kuitenkin luki\nja kirjoitti äidinkieltänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muuta\ninhimillistä olentoa kuin itsensä, sillä sitä pientä aluetta, jossa\nhänen heimonsa oleili, ei kostuttanut mikään iso joki, jota myöten\nsisämaan villit heimot olisivat kulkeneet. Kolmelta puolen sen\nsulkivat sisäänsä korkeat kukkulat, ja neljännellä oli meri. Se\nkuhisi leijonia, leopardeja ja myrkyllisiä käärmeitä. Sen koskematon,\nvaikeakulkuinen viidakko ei ollut vielä houkutellut luokseen ketään\nsen rajojen ulkopuolella asuvaa pelotonta uudisasukasta.\n\nMutta kun apinain Tarzan eräänä päivänä istui isänsä majassa,\nponnistellen uuden kirjan salaperäisyyksien kimpussa, häiriytyi hänen\nviidakkonsa entinen rauha ainiaaksi.\n\nKaukana idässä päin tuli outo yksirivinen matkue matalan harjanteen\nyli.\n\nEtunenässä oli viisikymmentä mustaa soturia aseenaan pitkiä\njousia, myrkytettyjä nuolia ja hoikkia puukeihäitä, joiden päät\noli kovennettu paahtamalla niitä hiljaisella tulella. Selässä\nhe kantoivat soikeita kilpiä, nenässä isoja renkaita, ja heidän\nkiherävillaisista päistään pisti esiin heleänvärisiä höyhentöyhtöjä.\nHeidän otsaansa oli tatuoitu kolme yhdensuuntaista värillistä viivaa\nja rintaan kolme samankeskistä ympyrää. Heidän keltaiset hampaansa\noli viilattu teräväkärkisiksi, ja paksut lerppahuulet yhä lisäsivät\nheidän ulkonäkönsä eläimellisyyttä.\n\nHeidän perässään astui useita satoja vaimoja ja lapsia,\njoista edelliset kantoivat päänsä päällä raskaita taakkoja --\nkeittoastioita, talouskaluja ja norsunluuta. Takana kulki satakunta\nsotilasta, jotka olivat etujoukon kaltaisia.\n\nKulkueen kokoonpanosta ilmeni, että he paljon enemmän pelkäsivät\nhyökkäystä takaapäin kuin niitä vihollisia, jotka voisivat vaania\nheidän edellään. Ja niin olikin asian laita, sillä he pakenivat\nvalkoisen miehen sotilaita, jotka olivat heitä niin rasittaneet kumin\nja norsunluun keruulla, että he eräänä päivänä olivat hyökänneet\nvoittajiensa kimppuun ja surmanneet valkoisen upseerin ja pienen\nosaston hänen mustaa joukkoaan.\n\nMonta päivää he olivat ahmineet lihaa, mutta sitten oli tullut\nvahvempi joukko-osasto ja yöllä hyökännyt heidän kyläänsä kostaakseen\ntoverien kuoleman.\n\nSinä yönä oli valkoisen miehen mustilla sotilailla ollut yllinkyllin\nlihaa, ja pieni jäännös kerran niin mahtavasta heimosta oli lähtenyt\npakoon synkkään viidakkoon, tuntemattomia vaiheita ja vapautta kohti.\n\nMutta mikä oli vapautta ja onnea näille villeille mustille, se\nmerkitsi häiriötä ja kuolemaa heidän uuden kotipaikkansa monille\nkesyttömille asujamille.\n\nKolme päivää tämä retkikunta marssi hitaasti yhä syvemmälle\ntuntemattomaan ja tiettömään metsään, kunnes he vihdoin varhain\nneljäntenä päivänä joutuivat vähäisen joen läheiselle pienelle\nalueelle, joka ei näyttänyt niin sankasti kasvullisuuden peittämättä\nkuin muut seudut.\n\nTäällä he ryhtyivät rakentamaan uutta kylää, ja kuukaudessa he olivat\nraivanneet melkoisen alueen, pystyttäneet majoja ja paaluaitauksia,\nistuttaneet jamsia ja maissia, ja niin heidän vanha elämänsä\njatkui uudessa kodissa. Täällä ei ollut valkoisia miehiä eikä\nsotilaita, eikä ollut pakko kerätä kumia ja norsunluuta julmille ja\nkiittämättömille kiusaajille.\n\nMonta kuukautta kului, ennenkuin mustat uskalsivat lähteä pitemmälle\nuuden kylänsä ympäristöjä tutkimaan. Useat heistä olivat jo\njoutuneet vanhan Saborin saaliiksi, ja kun viidakko vilisi julmia\nja verenhimoisia petoja, leijonia ja leopardeja, ei norsunluun\npyydystäjäin tehnyt mieli jättää turvallisia paaluaitauksiaan.\n\nMutta eräänä päivänä lähti Kulonga, vanhin kuninkaan Mbongan poika,\nkauas lännenpuolisiin tiheikköihin. Varovasti hän asteli, notkea\nkeihäs alati valmiina, vasemmassa kädessään lujasti pidellen pitkää\nsoikeaa kilpeä siloisen mustan ruumiinsa suojana. Selässään hänellä\noli jousensa ja kilpensä yllä viinessä monta norjaa ja suoraa nuolta;\nne oli huolellisesti voideltu paksussa, tummassa, tervaisessa\naineessa, joka tuotti kuoleman, kun pieninkin erä sitä pääsi\nruumiiseen.\n\nYö yllätti Kulongan kaukana hänen isänsä kylän paaluaidoista, mutta\nyhä hänen matkansa määrä oli länteen. Vihdoin hän kiipesi suuren puun\noksalle, kyhäsi itselleen makuupaikan ja laskeutui levolle.\n\nMuutaman kilometrin päässä hänestä länteen päin nukkui Kertshakin\nheimo.\n\nVarhain seuraavana aamuna olivat apinat liikkeellä etsien itselleen\nravintoa viidakosta. Tapansa mukaan Tarzan suuntasi matkansa majaan\npäin ja oli hiljalleen metsästellen saanut vatsansa täyteen,\nsaapuessaan rantamalle.\n\nApinat hajaantuivat joko yksin tai kaksittain ja kolmittain eri\nsuuntiin, mutta pysyttelivät aina niin lähellä toisiaan, että\nsaattoivat kuulla hälytysmerkin.\n\nKaala käyskenteli vitkalleen erästä norsunpolkua pitkin itään päin ja\nkäänteli ahkerasti oksia ja rankoja etsiessään syötäviä hyönteisiä\nja sieniä, kun outo, hiljainen äännähdys sai hänet jännittyneenä\ntarkastamaan ympäristöään.\n\nHänen edessään kulki polku viisikymmentä metriä ihan suoraan, ja\nlehväisen tunnelin toisessa päässä hän näki salavihkaa hiipivän oudon\nja peloittavan olennon.\n\nSe oli Kulonga.\n\nKaala ei jäänyt odottamaan nähdäkseen lisää, vaan kääntyi ja lähti\nnopeasti polkua pitkin takaisin. Hän ei juossut, vaan heimolaistensa\ntavoin, kun niitä ei hätyytetty, koetti vain välttää taistelua.\n\nHänen kintereillään seurasi Kulonga. Tässä oli saatavissa lihaa. Hän\nvoisi tappaa ja sitten herkutella koko tämän päivän. Hän kiiruhti\neteenpäin keihäs valmiina heittoon.\n\nPolun mutkassa hän jälleen näki Kaalan. Hän jännitti kätensä\ntaaksepäin, ja lihakset pullistuivat sileän nahan alla. Käsi työntyi\neteenpäin, ja keihäs suhahti Kaalaa kohden.\n\nSe oli huono heitto. Keihäs vain raapaisi apinan kylkeä.\n\nRaivosta ja tuskasta älähtäen Kaala hyökkäsi kiusaajansa, kimppuun.\nHeti alkoivat myös puut ritistä, kun Kaalan heimolaiset kuultuaan\nhänen huutonsa kiiruhtivat paikalle.\n\nSamassa Kulonga otti esiin jousensa ja sovitti siihen kiireesti\nnuolen. Hän jännitti aseen, ja kohta lävisti myrkytetyn nuolen kärki\nsuuren ihmisapinan sydämen.\n\nKauheasti kiljahtaen Kaala kaatui suulleen maahan heimonsa\nhämmästyneitten jäsenten eteen.\n\nUlvoen ryntäsivät apinat Kulongaa kohti, mutta varova villi pakeni\npitkin polkua kuin säikytetty antilooppi. Hän tunsi jonkun verran\nnäiden villien karvaisten olentojen julmuutta, eikä hänellä ollut\nmuuta mielessä kuin niin suuren joukon nähdessään pelastaa nahkansa.\n\nHe ajoivat häntä takaa samoten puita pitkin hyvän aikaa, mutta\nvihdoin he toinen toisensa jälkeen jättivät ajonsa ja palasivat\nmurhenäytelmän paikalle.\n\nYksikään heistä ei ollut ennen nähnyt muuta ihmistä kuin Tarzanin,\nja niinpä he kummastelivat, mikä ihmeellinen olento oli tunkeutunut\nheidän viidakkoonsa.\n\nKaukana sieltä sijaitsevan majan luona Tarzan kuuli heikkoa\nkaikua tästä metakasta, ja käsittäen, että jotakin vakavaa oli\ntekeillä heimon keskuudessa, hän lähti nopeasti sinne päin.\nSaavuttuaan paikalle hän näki koko heimon olevan koolla kiihkeästi\nlörpöttelemässä hänen surmatun kasvatusäitinsä ruumiin ympärillä.\n\nTarzanin suru ja viha oli rajaton. Yhä uudestaan hän päästi ilmoille\nhirveän kostonhuutonsa. Hän löi leveätä rintaansa nyrkeillään,\nlankesi sitten Kaalan ruumiin ääreen ja nyyhki yksinäisen sydämensä\nsurua.\n\nTodellakin on suuri tappio, kun kadottaa koko maailman olennoista sen\nainoan, joka on osoittanut rakkautta ja hellyyttä.\n\nMitäpä siitä, että Kaala oli julma ja hirveä apina! Tarzanille\nhän oli ollut ystävällinen, Tarzanin mielestä hän oli kaunis.\nKaalalle hän oli tietämättään tuhlannut kaiken sen kunnioituksen\nja rakkauden, jota tavallinen poika tuntee omaa äitiään kohtaan.\nHän ei ollut koskaan tuntenut muuta äitiä, ja siksi Kaala sai\nvaikkakin sanattomasti kaiken sen, mikä olisi kuulunut kauniille ja\nrakastettavalle lady Alicelle, jos tämä olisi elänyt.\n\nEnsi surunpurkauksen jälkeen Tarzan malttoi mielensä ja sai\nkyselemällä heimon jäseniltä, jotka olivat nähneet Kaalan lopun,\ntietää kaikki mitä heidän köyhä sanastonsa saattoi kertoa. Siinä oli\nkuitenkin tarpeeksi. He kertoivat hänelle oudosta, karvattomasta,\nmustasta, sulkapäisestä apinasta, joka oli sinkauttanut kuoleman\nhoikasta oksasta ja sitten juossut nopeasti kuin Bara-hirvi nousevaa\naurinkoa kohti.\n\nTarzan ei odottanut enempää, vaan lähti nopeasti matkalle pitkin\npuiden oksia. Hän tunsi elefanttipolun mutkat, joita myöten Kaalan\nsurmaaja oli paennut, ja niinpä hän oikaisi suoraan viidakon halki\nsaadakseen kiinni mustan soturin, joka todennäköisesti kulkisi pitkin\nkiertelevää polkua. Hänen kupeellaan oli hänen tuntemattoman isänsä\nmetsästyspuukko, ja olalla riippui pitkä suopunki.\n\nTunnin päästä hän jälleen tuli polulle, kapusi alas ja tutki tarkoin\nmaata. Pienoisen puron rantamudassa hän huomasi jälkiä, jollaisia\nkoko viidakossa vain hän itse oli jättänyt, mutta nämä olivat paljon\nsuurempia. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Ajoiko hän takaa ihmistä --\noman rotunsa jäsentä?\n\nMaassa oli kaksi sarjaa jälkiä, jotka kulkivat vastakkaisiin\nsuuntiin. Hänen otuksensa oli siis jo mennyt tästä pakomatkallaan.\nHänen tutkiessaan tuoreempia jälkiä putosi erään jäljen reunalta\npikkuinen kokkare sen pohjalle -- ahaa, jäljet olivat ihan tuoreet,\nhänen saaliinsa oli siis juuri äsken sivuuttanut tämän paikan.\n\nTarzan turvautui taas puihin ja lähti nopeasti ja ääneti matkalle,\nkulkien korkealla polun yläpuolella. Hän oli samonnut tuskin\nkilometriä, kun saavutti mustan soturin, joka seisoi pienellä\navoimella paikalla. Kädessä hänellä oli siro jousensa, johon hän oli\nsovittanut kuolemaa tuottavan nuolen. Vastapäätä, avoimen paikan\ntoisella puolella, seisoi Horta, metsäkarju, pää alaspainettuna ja\ntorahampaat vaahdossa, valmiina hyökkäämään.\n\nTarzan tarkasteli kummastellen allaan olevaa outoa olentoa --\nhänenlaisensa se oli muodoltaan, mutta kuitenkin perin erilainen\nkasvoiltaan ja väriltään. Hänen kirjoissaan oli tosin kuva\n_neekeristä_, mutta kuinka erilainen olikaan ollut kehno, kuollut\npainokuva verrattuna tähän kiiltävän mustaan, kamalaan olentoon, joka\nsykki elämää.\n\nKun mies seisoi siinä jousi jännitettynä, ei Tarzanin huomio\nkiintynyt niin paljon siihen, että hän oli _neekeri_, vaan hän näki\nkuvakirjassa esitetyn _ampujan_:\n\nA:LLA ALKAA AMPUJA.\n\nKuinka ihmeellistä! Tarzan melkein ilmaisi läsnäolonsa; niin\nkiihkoissaan hän oli löydöstään.\n\nMutta sitten tapahtui hänen allaan jotakin. Jäntevä musta käsi oli\nkiristänyt jousenkaarta, Horta, metsäkarju, hyökkäsi, jolloin musta\nsinkautti pienen myrkkynuolen, ja Tarzan näki sen lentävän nopeasti\nkuin ajatus ja iskevän karjun harjaniskaan.\n\nTuskin oli nuoli jättänyt jousen, kun Kulonga pani siihen toisen,\nmutta Horta, karju, oli hänen kimpussaan niin äkkiä, ettei hänellä\nollut aikaa sitä ampua. Yhdellä loikkauksella musta hyppäsi ryntäävän\npedon yli, kääntyi uskomattoman nopeasti ja lennätti toisen nuolen\nHortan selkään.\n\nSitten ampuja kapusi läheiseen puuhun.\n\nHorta pyörähti ympäri hyökätäkseen jälleen vihollisensa kimppuun.\nKymmenkunta askelta se pääsi, mutta alkoi sitten hoippua ja kellahti\nkyljelleen. Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi\nhiljaa.\n\nKulonga tuli alas puustaan. Kupeeltaan hän otti puukon, viilsi sillä\nisoja kappaleita karjun ruumiista, teki tulta polun keskelle, paistoi\nlihan ja söi itsensä kylläiseksi. Loput karjusta hän jätti koskematta.\n\nTarzan katseli jännittyneenä. Tappamisen himo hehkui hurjana hänen\nvillissä rinnassaan, mutta oppimisen halu oli sitäkin suurempi. Hän\npäätti seurata villiä hetken aikaa saadakseen tietää, mistä hän tuli.\nHän voisi surmata vihollisensa myöhemmin, kun jousi ja tuhoisat\nnuolet eivät olisi ulottuvilla.\n\nKun Kulonga oli lopettanut ateriansa ja kadonnut polun mutkan taa,\nlaskeutui Tarzan rauhallisesti maahan. Veitsellään hän leikkasi\nuseita paloja Hortan ruhosta, mutta ei paistanut niitä.\n\nHän oli ennenkin nähnyt tulta, mutta vain silloin, kun Ara, salama,\noli iskenyt johonkin korkeaan puuhun. Tarzania kummastutti suuresti,\nettä yksikään viidakon asujamista kykeni tekemään punakeltaisia\nhampaita, jotka söivät puuta ja jättivät jälkeensä vain hienoa\ntomua, ja kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella oli se, että\nmusta soturi oli turmellut herkullisen ateriansa pitämällä sitä\nkorventavassa kuumuudessa. Ehkä Ara oli ystävä, jonka kanssa tämä\njousimies jakoi ruokansa.\n\nMutta olkoon sen laita kuinka tahansa. Tarzan ei tahtonut pilata\nhyvää lihaa noin hullulla tavalla, ja niinpä hän ahmi suuhunsa aika\nannoksen raakaa lihaa ja kuoppasi loput ruhosta tienviereen, mistä\nsen paluumatkalla löytäisi.\n\nSitten loordi Greystoke pyyhkäisi rasvaisia sormiaan paljaita\nreisiään vasten ja lähti jälleen tavoittamaan Kulongaa, kuningas\nMbongan poikaa, samaan aikaan kun kaukaisessa Lontoossa toinen loordi\nGreystoke, todellisen loordi Greystoken isän nuorempi veli, lähetti\nklubinsa hovimestarille kyljykset takaisin, koska ne eivät olleet\ntarpeeksi kypsiä, ja lopetettuaan syöntinsä kastoi sormenpäänsä\nhyvänhajuisella vedellä täytettyyn hopeamaljaan, kuivaten ne sitten\nlumivalkoisella damastiliinalla.\n\nKoko päivän Tarzan seurasi Kulongaa liikkuen hänen yllään puissa\nkuin mikäkin pahahenki. Vielä kahdesti hän näki mustan lennättävän\nturmiotatuottavan nuolensa -- kerran Bangoon, hyenaan, ja toisen\nkerran Manuun, marakattiin. Molemmissa tapauksissa eläin kuoli\nmelkein paikalla, sillä Kulongan myrkky oli tuoretta ja perin\ntehokasta.\n\nTarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti\nheilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä\najettavastaan. Hän tiesi, ettei nuolen pikku pää yksin voinut\nniin äkkiä tappaa viidakon villejä asukkaita, jotka usein olivat\nhirveästi rikkirevittyjä, runneltuja ja puhkottuja, kun tappelivat\nnaapuriensa kanssa, mutta kuitenkin aina taas tointuivat. Ei, jotakin\nsalaperäistä liittyi noihin tikkuihin, joiden pelkkä raapaisu tuotti\nkuoleman. Siitä salaisuudesta oli otettava selko.\n\nSinä yönä Kulonga nukkui mahtavan puun haarukassa, ja korkealla hänen\nyläpuolellaan lepäsi Tarzan.\n\nKun Kulonga heräsi, huomasi hän jousensa ja nuolensa kadonneiksi.\nMusta soturi raivostui, mutta enemmän hän pelkäsi. Hän etsi maasta ja\npuusta, mutta ei niin jälkeäkään näkynyt, ei jousesta, nuolista eikä\nyöllisestä rosvosta.\n\nKulonga kauhistui. Keihäänsä hän oli heittänyt Kaalaan eikä ollut\nsaanut sitä takaisin; nyt olivat hänen jousensa ja nuolensa hukassa\nja hän itse aseettomana yhtä ainoata veistä lukuunottamatta. Hänen\nainoa toivonsa oli päästä Mbongan kylään niin nopeasti kuin hänen\nkoipensa sinne kantaisivat.\n\nHän oli varma, ettei nyt enää ollut pitkä matka kotiin, ja niin hän\nlähti rivakasti juoksemaan pitkin polkua.\n\nTuuheasta lehvistöstä kymmenkunnan askeleen päässä hänestä\nsukeltautui esiin Tarzan ja alkoi levollisesti ajaa häntä takaa.\n\nKulongan jousi ja nuolet oli vahvasti sidottu korkean jättiläispuun\nlatvaan, kaarnasta vuoltu läheltä maata pala pois ja viidenkymmenen\njalan korkeudessa jätetty puoleksi taitettu oksa riippumaan. Näin\nTarzan rasti metsäpolut ja merkitsi kätköpaikkansa.\n\nVähitellen Tarzan pääsi Kulongan kintereille ja kulki miltei hänen\npäänsä yläpuolella. Köyttänsä hän piti nyt vyyhtenä oikeassa\nkädessään, joka hetki valmiina surmaamaan.\n\nAinoa, mikä pidätti Tarzania, oli se, että hän halusi saada selville\nmustan soturin päämäärän, ja pian odotus saikin palkintonsa, sillä\näkkiä heidän eteensä avautui laaja aukea paikka, jonka toisella\nsivulla oli monta merkillistä pesää.\n\nTehdessään tämän huomion Tarzan oli ihan Kulongan kohdalla. Metsä\nloppui äkkiä, ja edessä oli kaksisataa metriä istutettua peltoa\nmetsänlaidan ja kylän välillä. Tarzanin oli siis toimittava\nnopeasti, tai muutoin hänen saaliinsa pääsisi karkuun; mutta hänen\nkoulutuksensa ansiota oli, ettei äkillisen ilmiön sattuessa hänen\npäätöksensä ja toimeenpanon välillä jäänyt aikaa edes ajatuksen\nvarjolle.\n\nKun siis Kulonga sukelsi viidakon varjosta, suhahti notkea\nköydensilmukka luikerrellen hänen yläpuoleltaan, valtavan puun\nalimmalta oksalta, ja ennenkuin tämä kuninkaan poika ehti viittä\naskelta, kiertyi silmukka tiukasti hänen kaulansa ympärille hänen\njuuri aikoessaan astua isänsä Mbongan viljelyksille.\n\nNiin nopeasti vetäisi Tarzan saaliinsa päätä taaksepäin, että\nKulongan hätähuuto vain korahti hänen kurkussaan. Sitten Tarzan\nkiskoi rimpuilevaa uhriaan ylös luokseen, kunnes se roikkui ilmassa,\njolloin hän kiipesi ylemmäs isommalle oksalle ja hinasi vielä\nsätkivän Kulongan puun tiheään lehtisuojaan. Siellä hän kiinnitti\nköyden lujasti tukevaan oksaan, kapusi sitten alemmas ja työnsi\nmetsästyspuukkonsa Kulongan sydämeen. Kaala oli kostettu.\n\nTarzan tutki tarkkaan mustaihoista. Milloinkaan ennen hän ei ollut\nnähnyt toista ihmisolentoa. Puukko tuppineen ja vöineen pisti\nhänen silmäänsä; sen hän otti. Vaskinen nilkkarengas oli myös\nhänen mieleensä, ja sen hän siirsi omaan jalkaansa. Sitten hän\ntarkasteli ja ihaili otsan ja rinnan tatuoimista. Hän ihmetteli\nteräviksi hiottuja hampaita. Höyhenisen päähineen hän myös anasti\nja oli nyt valmis käymään käsiksi saaliiseensa, sillä hänellä oli\nnälkä, ja tässä oli lihaa, tapettu otus, jota hänen oli viidakon\nkirjoittamattomien lakien mukaan lupa syödä.\n\nKuka voisikaan häntä siitä tuomita, tätä apinaihmistä, jonka sydän,\npää ja ruumis olivat englantilaisen ylimyksen, mutta joka oli\nkasvatettu villin eläimen tapoihin?\n\nTublatin, jonka kanssa hän oli ollut vihoissa, hän oli tappanut\navoimessa taistelussa, eikä kuitenkaan ollut hänen päähänsä\njuolahtanut syödä Tublatin lihaa. Se olisi hänestä ollut yhtä\ninhoittavaa kuin ihmislihan syönti meistä.\n\nMutta miksi ei Kulongaa voisi syödä yhtä hyvin kuin Hortaa,\nmetsäkarjua, tai Baraa, hirveä? Eikö tämä mustaihoinen ollut\nvain yksi viidakon lukemattomista kesyttömistä olennoista, jotka\nvainosivat toisiaan tyydyttääkseen nälkäänsä?\n\nSittenkin hillitsi äkkiä outo epäilys hänen kätensä. Eivätkö hänen\nkirjansa olleet opettaneet, että tuo oli ihminen? Ja eikö ampujakin\nollut ihminen?\n\nSöivätkö ihmiset toisiaan? Oh, sitä hän ei tietänyt. Mistä siis tämä\nepäröinti. Vielä kerran hän yritti, mutta äkillinen pahoinvointi\nvaltasi hänet. Hän ei käsittänyt sen syytä.\n\nSen hän vain tajusi, ettei hän ilkeäisi syödä tämän mustan miehen\nlihaa, ja näin esti perinnäinen, ikivanha vaisto häntä rikkomasta\nyleisinhimillistä lakia, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut\npienintäkään tietoa.\n\nKiireesti hän päästi Kulongan ruumiin solumaan maahan, irroitti\nsuopungin ja hävisi taas puiden sekaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nMetsänpeikko\n\n\nKorkealta oksalta Tarzan katseli viljelysten tuolla puolen olevaa\nkaislakattoista kylää.\n\nHuomattuaan, että metsä yhdeltä taholta ulottui kylään asti, hän\nlähti sille puolelle, tuntien vastustamatonta halua nähdä oman\nrotunsa olentoja, oppia tuntemaan heidän tapojaan ja lähemmin\ntarkastella heidän asumiaan oudonnäköisiä pesiä.\n\nHänen villi elämänsä viidakon julmien petojen parissa oli totuttanut\nhänet pitämään vihollisina kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen\nomaan heimoonsa. Ulkomuodon samankaltaisuus ei eksyttänyt häntä\nkuvittelemaan mitään hyvää niistä tervetuliaisista, jotka hän\nsaisi osakseen, jos nämä, jotka olivat ensimmäiset hänen näkemänsä\nihmissuvun edustajat, saisivat hänet käsiinsä.\n\nApinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt\nmitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen\nverivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista\nTantor, elefantti, oli huomattavin.\n\nSen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli\nhänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset\nhuvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja\nsiksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse\njoutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.\n\nHänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä\nverenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen\nsuoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä\nmitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen\nravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi\nvain huvikseen -- mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa\non ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain\npelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.\n\nJa kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin\nsenkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten\nvälttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.\n\nNiin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin\nvalmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet\nkeksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli\nopettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin\nnopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.\n\nViimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui\njoukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta\nlehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia\nihmeitä.\n\nAlastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset\njauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun\ntaas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä\nsamoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.\n\nKaikilla heistä oli oudonnäköiset kuivista heinistä kudotut\nvyöhameet, ja monella oli koristeena pronssinen tai vaskinen\nrengas käsivarressa ja nilkassa. Monen mustan kaulan ympärillä oli\nmerkillisen näköiset metallilangasta punotut ketjut, ja toiset olivat\nlisäksi koristaneet itsensä valtavilla nenärenkailla.\n\nTarzan katseli yhä enemmän ihmetellen näitä outoja olentoja. Puiden\nsiimeksessä makaili useita miehiä, ja avoimen paikan äärimmäisellä\nlaidalla hän silloin tällöin näki vilahduksen aseistetuista\nsotureista, jotka ilmeisesti vartioivat kylää vihollisen\näkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä.\n\nHän huomasi, että vain naiset tekivät työtä. Missään ei näkynyt\nmiehiä, jotka olisivat muokanneet peltoja tai suorittaneet kotoisia\naskareita.\n\nLopuksi hänen silmänsä kiintyivät erääseen naiseen, joka oli aivan\nhänen alapuolellaan.\n\nNaisen edessä oli vähänlainen pata, joka oli nostettu hiljaiselle\ntulelle ja jossa poreili paksua punervaa, tervamaista ainetta.\nHänen toisella puolellaan oli kasa nuolia, joiden kärkiä hän kastoi\nkiehuvaan aineeseen; sitten hän laski nuolet varovasti pienelle\ntelineelle.\n\nTarzan oli kuin lumoutunut. Nyt hän oli päässyt selville jousimiehen\npikku nuolten salaisuudesta. Hän pani merkille sen äärimmäisen\nhuolellisuuden, jota vaimo noudatti, ettei kiehuva aine saisi\nvähääkään koskettaa hänen käsiään, ja kun hänen sormelleen kerran\npirskahti pisara, kastoi hän hyppysensä kiireesti vesiastiaan,\nriipaisi kourallisen lehtiä ja pyyhki niillä tahran.\n\nTosin Tarzan ei tiennyt mitään myrkyistä, mutta hänen terävä älynsä\nsanoi hänelle, että juuri tämä kuolettava aine tappoi eikä suinkaan\npikku nuoli, joka vain kuljetti sen uhrin ruumiiseen.\n\nKuinka hän halusikaan saada lisää näitä kuolettavia tikkuja! Jospa\nnainen vain hetkeksikään jättäisi työnsä, niin hän voisi pudottautua\nmaahan, ottaa niitä kourallisen ja kapsahtaa takaisin puuhun,\nennenkuin toinen ehtisi edes kolmasti hengähtää.\n\nKoettaessaan keksiä jotakin, mikä vetäisi naisen huomion puoleensa,\nhän kuuli villin huudon avoimelta paikalta. Hän katsoi sinne ja näki\nmustan soturin seisovan juuri sen puun juurella, johon hän tuntia\naikaisemmin oli hirttänyt Kaalan surmaajan.\n\nMies huusi ja heilutti keihästään päänsä yläpuolella. Tavantakaa hän\nosoitti johonkin, joka oli maassa hänen edessään.\n\nKylä joutui heti kuohuksiin. Aseistettuja miehiä ryntäsi monesta\nmajasta ja juoksi kiivaasti aukion yli kiihtyneen etu vartijan luo.\nHeidän jäljessään parveilivat vanhat miehet, naiset ja lapset, kunnes\näkkiä koko kylä oli jäänyt tyhjäksi.\n\nTarzan tiesi, että he olivat löytäneet hänen uhrinsa ruumiin, mutta\nse kiinnitti hänen mieltänsä paljon vähemmän kuin se tosiseikka,\nettei kylään ollut jäänyt ketään estämään häntä ottamasta nuolia.\n\nNopeasti ja ääneti hän lipui maahan myrkkypadan viereen. Hetkisen\nhän seisoi liikkumatta, ja hänen kirkkaat silmänsä tutkistelivat\npaaluaidan sisäpuolta.\n\nEi näkynyt sieluakaan. Hänen silmänsä kiintyivät läheisen majan\navoimeen oveen. Sopisipa katsoa sisään, ajatteli Tarzan, ja niin hän\nvarovasti lähestyi kaislakattoista rakennusta. Hetken hän seisoi\nulkopuolella kuunnellen tarkkaavaisesti. Ei kuulunut mitään, ja hän\nlivahti majan puolihämärään.\n\nSeinillä riippui aseita -- pitkiä keihäitä, oudonmuotoisia puukkoja\nja pari kapeaa kilpeä. Huoneen keskellä oli keittoastia ja nurkassa\nheinistä tehty ja palmikoiduilla matoilla peitetty kasa, jota\nasukkaat nähtävästi käyttivät vuoteena. Lattialla oli useita\nihmiskalloja.\n\nTarzan tunnusteli jokaista esinettä, nosteli keihäitä ja haisteli\nniitä, sillä hänellä oi kaikissa tutkimuksissaan erinomaista\napua tarkasta vainustaan. Hän mieli ottaa yhden näistä pitkistä\nteräväkärkisistä kapineista, mutta sitä hän ei nyt voinut, hänen kun\npiti ottaa nuolia mukaansa.\n\nOtettuaan eri esineitä seinältä hän heitti ne yksitellen keskelle\nhuonetta kasaan. Sen päälle hän pani ylösalaisin käännetyn\nkeittoastian ja tämän kukkuraksi irvistelevän kallon, johon hän\nkiinnitti Kulonga-vainajan päähineen.\n\nSitten hän astui pari askelta taaksepäin, tarkasteli työtänsä ja\nirvisteli. Apinain Tarzan oli myös leikinlaskija.\n\nMutta nyt hän kuuli ulkoa ääniä, huutoja ja haikeaa valitusta. Hän\nhätkähti. Oliko hän viipynyt liian kauan? Nopeasti hän hypähti ovelle\nja tähysteli pitkin kylän raittia portille päin.\n\nAsukkaat eivät olleet vielä näkyvissä, mutta hän saattoi selvästi\nkuulla heidän tulevan viljelysten poikki. He olivat varmasti jo\nlähellä.\n\nKuin salama hän juoksi avoimen paikan yli nuolikasan luo. Hän kokosi\nnuolia niin paljon kuin jaksoi kantaa kainalossaan, potkaisi kiehuvan\npadan nurin ja katosi puun lehvien peittoon samassa hetkessä, kun\nensimmäinen palaavista asukkaista astui esille aitauksen portista.\nSitten hän jäi katselemaan tapahtumien kulkua, istuen kyyryssä kuin\nkesytön lintu valmiina nopeaan pakoon, jos pieninkin vaara uhkaisi.\n\nKyläläiset tulivat jonossa pitkin raittia, ja neljä heistä kantoi\nKulongan ruumista. Takana tungeksivat naiset, päästäen ilmoille\noutoja valitushuutoja. He lähestyivät Kulongan majaa, juuri sitä,\njossa Tarzan oli tehnyt kolttosiaan.\n\nTuskin oli heistä muutamia astunut majaan, kun he syöksyivät jälleen\nulos villissä rytäkässä. Toiset kiirehtivät heidän ympärilleen. He\nviittoilivat, osoittivat sormillaan ja juttelivat kiihtyneinä; sitten\nlähti useita sotureita majan luo ja tähysteli sisään.\n\nLopuksi astui majaan eräs vanha mies, jolla oli monia\nmetallikoristuksia käsivarressa ja jaloissa ja ihmisluurankojen\nsormista tehdyt ketjut rinnassa.\n\nSe oli kuningas Mbonga, Kulongan isä.\n\nHetken aikaa oli kaikki hiljaa. Sitten Mbonga tuli ulos, raivo ja\ntaikauskoinen pelko kuvastuneina hirveillä kasvoillaan. Hän puhui\nmuutamia sanoja kokoontuneille sotilaille, ja heti miehet juoksivat\nkylän joka haaralle ja tutkivat tarkasti joka majan ja nurkan\npaaluaidan sisäpuolella.\n\nTuskin oli etsintä alkanut, kun huomattiin kumoon kaadettu kattila\nja myrkkynuolien varkaus. Mitään muuta ei keksitty, ja kauhuissaan\nja peloissaan kokoontuivat kylän asukkaat muutamia hetkiä myöhemmin\nkuninkaan ympärille.\n\nMbonga ei osannut selittää näitä outoja tapahtumia. Tarpeeksi\nsalaperäisyyttä oli jo siinä, että Kulongan vielä lämmin ruumis\npuukotettuna ja kuristettuna oli löydetty heidän viljelystensä\nvierestä kuulomatkan päässä kylästä, melkein isän kodin ovelta, mutta\nviimeiset hirveät löydöt itse kylästä, jopa Kulonga-vainajan omasta\nmajasta, täyttivät heidän sydämensä kauhistuksella, ja heidän aivonsa\nmanasivat esiin mitä kamalimpia taikauskoisia selityksiä.\n\nHe seisoskelivat pikku ryhmissä, puhelivat hiljaa ja loivat suurista\npyöreistä silmistään pelokkaita katseita taakseen.\n\nApinain Tarzan katseli heitä hetken aikaa korkean puun oksalta.\nHeidän käytöksessään oli paljon selittämätöntä, sillä taikausko oli\nhänelle vieras, ja pelosta hänellä oli vain hämärät käsitykset.\n\nAurinko oli jo noussut korkealle. Tarzan ei ollut syönyt tänään,\nja oli monta kilometriä matkaa sille paikalle, jonne Hortan,\nmetsäkarjun, herkulliset jätteet oli piilotettu.\n\nNiinpä hän käänsi selkänsä Mbongan kylälle ja hävisi metsän tiheän\nverhon peittoon.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nApinain kuningas\n\n\nPimeä ei ollut vielä tullut, kun hän saapui heimonsa luo, vaikka hän\nolikin pysähtynyt kaivamaan esiin ja syömään villikarjun tähteitä ja\nsamalla myös ottamaan Kulongan jousen ja nuolet puun latvasta, jonne\nhän oli ne kätkenyt.\n\nTarzanilla oli aika kantamus mukanaan, kun hän laskeutui oksilta\nKertshakin heimon keskuuteen. Ylpeydestä paisuvin rinnoin hän kertoi\nkuninkaallisista seikkailuistaan ja näytteli saalistaan.\n\nKertshak murahteli ja meni tiehensä, sillä hän kadehti tätä heimonsa\nmerkillistä jäsentä. Pienissä ilkeissä aivoissaan hän haeskeli\njotakin syytä päästää vihansa valloilleen Tarzania vastaan.\n\nSeuraavana päivänä Tarzan harjoitteli jousen ja nuolien käyttöä jo\npäivän ensi sarastuksessa. Alussa hän ampui harhaan melkein joka\nnuolen, mutta vihdoin hän oppi ohjaamaan koko tarkasti näitä pieniä\nvasamia, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut, oli hänestä tullut hyvä\njousimies. Mutta tämän taidon hankkiminen olikin kuluttanut melkein\nkoko hänen nuolivarastonsa.\n\nKun heimo yhä piti parhaana haeskella ruokaa rannikon läheisyydestä,\noli Tarzanilla myös hyvää aikaa tutkistella isänsä pientä, mutta\nvalikoitua kirjavarastoa.\n\nTänä aikana sattui, että nuori englantilainen loordi löysi majasta\nerään kaapin sopukkaan kätketyn pienen metallirasian. Avain oli\nlukossa, ja muutaman hetken tarkastelun ja kokeilun jälkeen säiliö\naukeni. Siitä hän löysi sileäkasvoista nuorta miestä esittävän\nhaalistuneen valokuvan, pienessä kultaketjussa riippuvan jalokivillä\nkoristetun medaljongin, muutamia kirjeitä ja pienen kirjan.\n\nTarzan tutki näitä löytöjään kauan aikaa.\n\nValokuvasta hän piti enimmin, sillä sen silmät hymyilivät ja kasvot\nolivat avoimet ja rehelliset. Se oli hänen isänsä.\n\nMedaljonkia hän myös ihasteli ja pani ketjun kaulaansa, matkien siten\nkoristelutapaa, jonka oli huomannut yleiseksi mustien keskuudessa.\nJalokivet kimaltelivat kauniisti hänen sileää ruskeaa ihoaan vasten.\n\nKirjeitä hän ei voinut lukea, sillä hän tunsi kirjoitusta vähän\ntai ei ollenkaan, niinpä hän panikin ne takaisin rasiaan ja alkoi\ntutkistella kirjaa.\n\nSe oli miltei täynnä hienoa kirjoitusta, mutta vaikka hän tunsikin\nnuo pienet kirjaimet, niin niiden järjestys ja yhdistelmät olivat\nhänelle outoja ja kerrassaan käsittämättömiä.\n\nTarzan oli aikoja sitten oppinut käyttämään sanakirjaa, mutta hänen\nsurukseen ja hämmästyksekseen siitä ei ollut mitään apua tässä\ntapauksessa. Kun hän ei voinut löytää selitystä ainoallekaan kirjassa\nolevalle sanalle, pani hän sen takaisin metallirasiaan, mutta päätti\nmyöhemmin ottaa selkoa sen salaisuudesta.\n\nEipä hän aavistanut, että tuo pieni salaperäinen kirja sulki\nkansiensa väliin hänen alkuperänsä selityksen, vastauksen hänen oudon\nelämänsä arvoitukseen.\n\nSe oli John Claytonin päiväkirja, jota hän oli pitänyt ranskaksi,\nkuten aina oli ollut hänen tapansa.\n\nTarzan pani rasian takaisin kaappiin, mutta tästä hetkestä alkaen oli\nhänellä sydämessään kuva isänsä voimakkaista, hymyilevistä kasvoista\nja päässään varma tahto ratkaista pienen mustan kirjan sisältämien\noutojen sanojen salaisuus.\n\nToistaiseksi hänellä oli tärkeämpiä tehtäviä, sillä hänen\nnuolivarastonsa oli loppunut ja hänen täytyi siis käydä mustain\nmiesten kylässä sitä uusimassa.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän lähti matkalle ja nopeasti kulkien\nsaapui ennen puoltapäivää avoimelle paikalle kylän edustalle.\nTaas hän asettui suureen puuhunsa ja kuten ennenkin näki vaimoja\ntyöskentelemässä pelloilla ja kylän raitilla ja myrkkypadan\nporeilevan suoraan allansa.\n\nNeljä tuntia hän makaili odottaen tilaisuutta laskeutua huomaamatta\nmaahan ja anastaa haluamansa nuolet, mutta nytpä ei tapahtunutkaan\nmitään, mikä olisi houkuttanut kyläläiset asumuksistaan. Päivä\nkului, ja yhä kyräili apinain Tarzan vaimon yläpuolella, joka mitään\naavistamatta hääräili padan luona.\n\nSitten palasivat ne, jotka olivat työskennelleet vainioilla.\nMetsästämässä käyneet soturit tulivat myös esiin viidakoista, ja\nkun kaikki olivat paaluaidan sisäpuolella, suljettiin ja teljettiin\nportit.\n\nNyt näkyi kylässä keittoastioita kaikkien majojen edustalla, ja\nnaiset hääräilivät keitostensa ääressä. Kaikille jaeltiin pieniä\npisankikakkuja ja kassavavanukasta.\n\nÄkkiä kuului metsän reunalta huuto. Tarzan katsoi sinne. Siellä\npalasi pohjoisesta päin myöhästynyt metsästäjäjoukkue, ja välissään\nhe puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat vastustelevaa saalista.\n\nHeidän lähestyessään kylää avattiin heille portit, ja ilmoille kohosi\nvillejä huutoja, kun nähtiin, että saalis oli ihminen.\n\nKun yhä vastaan pyristelevä vanki oli laahattu kylän raitille,\nkävivät naiset ja lapset hänen kimppuunsa seipäin ja kivin, ja\napinain Tarzan, viidakon nuori ja kesytön olento, ihmetteli oman\nlajinsa eläimellistä julmuutta.\n\nKoko viidakon väestä kidutti saalistaan vain Shita, leopardi.\nKaikkien muiden siveysopin mukaan oli uhrille nopeasti annettava\narmahtava kuolema.\n\nTarzan oli kirjoistaan oppinut vain hajanaisia tietoja ihmisolentojen\ntavoista.\n\nAjaessaan Kulongaa takaa metsän läpi hän oli odottanut joutuvansa\nkaupunkiin, jossa olisi merkillisiä pyörien varassa seisovia taloja\ntupruttamassa mustia savupilviä korkeasta puunrungosta -- tai\njärvelle, jossa liikkuisi mahtavia rakennuksia, laivoja, pursia,\nhöyryaluksia, ja muita, kuten hän oli kirjoista lukenut.\n\nHän oli surkeasti pettynyt tavatessaan mustien pienen kyläpahasen,\njoka sijaitsi hänen omassa viidakossaan ja jossa ei ollut ainoatakaan\nniin suurta taloa kuin hänen oma majansa kaukaisella rantamalla.\n\nHän huomasi, että nämä ihmiset olivat ilkeämpiä kuin hänen omat\napinansa ja yhtä kesyttömiä ja julmia kuin Sabor. Tarzan alkoi\nhalveksia omaa rotuaan.\n\nNyt he olivat sitoneet uhri-paran korkeaan paaluun kylän keskellä,\nMbongan majan edustalla, ja sitten soturit alkoivat hänen ympärillään\ntanssia ja rääkyä, väläytellen puukkoja ja uhkaillen keihäillä.\nUlommassa piirissä kyyköttelivät naiset kirkuen ja rumpuja lyöden. Se\nmuistutti Tarzanille apinaheimon tappojuhlaa ja niinpä hän tiesikin,\nmitä oli odotettavissa. Hän aprikoi hyökkäisivätkö he saaliinsa\nkimppuun sen ollessa vielä elossa. Apinat eivät koskaan niin\nmenetelleet.\n\nSoturien piiri kävi yhä lähemmäksi turvatonta uhria rumpujen\npäristessä. Äkkiä suhahti muuan keihäs ja raapaisi uhria. Se oli\nmerkkinä viidellekymmenelle muulle.\n\nSilmät, korvat ja kädet puhkottiin. Joka tuuma uhrin vääntelehtivää\nruumista, lukuunottamatta hengen säilymiselle välttämättömiä elimiä,\ntuli julmien keihästäjien maalitauluksi.\n\nNaiset ja lapset kirkuivat ihastuksesta. Sotilaat nuoleksivat\nhuuliaan kuvitellessaan tulevaa juhla-ateriaa ja kilpailivat\nkeskenään keksiessään julmia ja inhoittavia kidutuksia yhä tajuissaan\nolevalle vangille.\n\nSilloin apinain Tarzan huomasi aikansa tulleen. Kaikkien silmät\nseurasivat ihastuneina paalun luona tapahtuvaa näytelmää. Päivän valo\noli antanut tilaa kuuttoman yön pimeydelle, ja vain muutamat nuotiot\nheittivät paalun likelle virvavaloaan yhä jatkuvaan hurjisteluun.\n\nHiljaa laskeutui notkea nuorukainen kylän raitin päähän ja kahmaisi\nhaltuunsa nuolet -- tällä kertaa kaikki, sillä hän oli tuonut\nmukanaan niinikuituja, joilla sai sidotuksi ne yhteen.\n\nLiikoja hätäilemättä hän laittoi kimppunsa kuntoon, mutta juuri kun\nhän aikoi poistua, valtasi hänet kova halu tehdä ilkiöille taas jokin\nkepponen, jotta he saisivat huomata hänen jälleen käyneen heidän\nluonaan.\n\nPantuaan nuolikimppunsa kätköön puun juurelle hän hiipi varjossa\npitkin tien sivua, kunnes pääsi samalle majalle, jossa oli käynyt\nensi vierailullaan.\n\nSisällä oli aivan pimeä, mutta hänen tunnusteleva kätensä löysi pian\nhakemansa esineen, ja pitemmittä viivytyksittä hän kääntyi taas\novelle päin.\n\nMutta tuskin hän oli astunut askeltakaan, kun hänen herkkä korvansa\nkuuli jonkun lähestyvän ulkoa, ja samassa näkyi naisen vartalo majan\novella.\n\nTarzan vetäytyi ääneti peremmän seinän luo, ja hänen kätensä etsi\nisän pitkää terävää metsästyspuukkoa. Nainen astui nopeasti majan\nkeskelle. Siinä hän pysähtyi hetkiseksi ja haki jotakin käsillään.\nIlmeisesti se ei ollut tavallisella paikallaan, sillä hän tuli yhä\nlähemmäksi sitä seinää, jonka vieressä Tarzan seisoi.\n\nNyt hän oli jo niin lähellä, että Tarzan tunsi hänen alastoman\nruumiinsa lämmön. Puukko oli valmiina iskemään, mutta silloin nainen\nkääntyi, ja pian kurkkuääninen \"ah\" ilmaisi, että hän vihdoinkin oli\nlöytänyt etsimänsä esineen.\n\nNainen lähti heti majasta, ja hänen mennessään ovesta Tarzan näki,\nettä hänellä oli pata kädessä.\n\nTarzan hiipi hänen jäljessään ja näki, että kaikki kylän naiset\nkiiruhtivat majoihinsa noutamaan patoja ja kattiloita. Nämä he\ntäyttivät vedellä ja ripustivat nuotioiden yläpuolelle lähelle\npaalua, missä kuoleva uhri retkotti muodottomana verisenä kasana.\n\nOdotettuaan hetkeä, jolloin ketään ei näyttänyt olevan lähellä,\nTarzan kiiruhti noutamaan nuolikimppunsa. Kuten edelliselläkin\nkerralla hän kaatoi myrkkypadan nurin ja kiipesi sitten metsän\njättiläisen alimmalle oksalle. Hiljaa hän nousi yhä korkeammalle,\nkunnes löysi paikan, josta voi lehvien välistä katsella alapuolellaan\nsuoritettavaa näytelmää.\n\nNaiset hääräsivät nyt viimeisissä valmistelupuuhissa vangin\nkeittämiseksi, miesten seistessä tai lepäillessä väsyttävän\nriehuntansa jälkeen. Kylässä oli nyt jokseenkin rauhallista.\nTarzan nousi pystyyn ja käyttäen sitä taitoa, jonka oli hankkinut\nvuosikausia viskelemällä hedelmiä ja kookospähkinöitä, sinkautti\nmajasta varastamansa esineen villien joukkoon.\n\nSe putosi suoraan heidän keskelleen ja osui erään soturin kalloon,\nniin että hän tuupertui maahan. Sitten se vieri naisten sekaan ja\npysähtyi puoliksi teurastetun vangin viereen, jota he valmistelivat\njuhlaruuaksi.\n\nKaikki tuijottivat sitä hetken aikaa kauhistuneina, ja sitten koko\nlauma ryntäsi pakoon majoihinsa. Maasta irvisteli heille ihmisen\npääkallo. Sen putoaminen taivaasta oli ihme, joka oli omansa\nvaikuttamaan heidän taikauskoiseen mieleensä.\n\nSitten Tarzan jätti mustat alkuasukkaat, annettuaan heille\nuuden todistuksen siitä, että jokin näkymätön, yliluonnollinen,\nvihamielinen haltia piili metsässä heidän kylänsä ympäristössä.\n\nKun he myöhemmin huomasivat, että myrkkypata oli kaadettu ja että oli\ntaas viety nuolia, alkoi heille selvitä, että he olivat loukanneet\ntätä viidakkoa hallitsevaa suurta jumalaa, kun hänelle ensin\nuhraamatta olivat tänne sijoittaneet kylänsä. Tästä päivästä lähtien\nhe toivatkin päivittäin nuolien katoomispaikalle ison puun alle\nruoka-uhrin, koettaen siten lepyttää mahtavaa haltiaa.\n\nMutta pelon siemen oli syvälle kylvetty, ja apinain Tarzan oli\ntietämättään tehnyt kepposen, josta oli tulossa paljon huolta hänelle\nja hänen heimolleen.\n\nSinä yönä hän nukkui metsässä lähellä kylää, ja seuraavana aamuna hän\nverkalleen lähti kotiin päin haeskellen ravintoa matkan varrella.\nVain muutamia marjoja ja joitakin toukkia hänen onnistui löytää, ja\nhän oli puoliksi nälissään, kun hellittäen katseensa kannosta, jonka\nalta oli kaivellut maata, näki Saborin, naarasleijonan, seisovan\nkeskellä tietä tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä.\n\nSuuret keltaiset silmät tähystivät häntä ilkeinä ja verenhimoisina,\nja punainen kieli nuoleskeli himoavia huulia, kun Sabor kyyristyi ja\nmateli salavihkaa vatsa maahan painautuneena häntä kohden.\n\nTarzan ei yrittänyt paeta. Hän tervehti tilaisuutta, jota hän todella\noli kuluneina päivinä etsinyt, ja nyt hänellä olikin muita aseita\nkuin ruohoista tehty köysi.\n\nNopeasti hän veti esiin jousensa, sovitti siihen hyvin valmistetun\nnuolen, ja kun Sabor hyökkäsi, lensi sitä vastaan jo puolitiessä\nterävä kärki. Samassa silmänräpäyksessä Tarzan loikkasi syrjään, ja\nkun peto kumahti maahan hänen takanaan, upposi toinen kuolettava\nvasama syvälle sen kupeeseen.\n\nHurjasti kiljahtaen peto kääntyi ja hyökkäsi uudestaan, mutta tällä\nkertaa se sai nuolen suoraan toiseen silmäänsä. Pikku apinamies oli\nkuitenkin nyt liian lähellä päästäkseen hyökkääjän kynsistä.\n\nTarzan kaatui vihollisen raskaan ruumiin alle, mutta hänen välkkyvä\nveitsensä oli paljastettu iskemään. Hetkisen he makasivat siinä\nliikkumatta, ja sitten Tarzan huomasi, että hänen päällään lojuva\njättiläinen ei enää milloinkaan kykenisi vahingoittamaan ihmisiä eikä\napinoita.\n\nTyöläästi hän pääsi vääntymään suuren painon alta, ja kun hän\nsitten seisoi suorana ja silmäsi voittosaalistaan, valtasi hänet\nylenpalttinen riemu. Ylpeänä hän laski jalkansa voimakkaan\nvihollisensa ruumiille, heilautti taaksepäin nuorta hienopiirteistä\npäätänsä ja päästi ilmoille isojen apinain voittohuudon.\n\nMetsän kaiku vastasi yltympäriltä, linnut vaikenivat, ja isot eläimet\nhiipivät tiehensä, sillä vain harvat viidakon väestä haastoivat\nriitaa ihmisapinoiden kanssa.\n\nJa Lontoossa puhui toinen loordi Greystoke omalle lajilleen\nparlamentin ylähuoneessa, mutta yksikään ei vapissut kuullessaan\nhänen säyseän äänensä.\n\nSaborin liha ei maistunut edes apinain Tarzanille, mutta nälkä ei\npitänyt suurta lukua sitkeydestä eikä ilkeästä mausta, ja niin oli\napinamies ennen pitkää taas valmis nukkumaan vatsa täynnä. Ensin\nhänen kuitenkin täytyi nylkeä nahka, sillä juuri tästä syystä hän\nolikin halunnut surmata Saborin.\n\nKätevästi hän irroitti paksun taljan, sillä hän oli tähän työhön\nharjaantunut pienempiä eläimiä nylkiessään. Sitten hän vei\nvoitonmerkkinä korkean puun oksalle, kyyristyi siellä haarukan varaan\nja vaipui syvään uneen, jota eivät mitkään näyt häirinneet.\n\nKun Tarzan ei ollut pitkään aikaan levännyt, vaan ollut ahkerassa\npuuhassa ja nyt saanut vatsansa täyteen, niin ei ole kumma, että\nhän nukkui koko vuorokauden ja heräsi vasta seuraavana päivänä\npuolenpäivän tienoissa. Hän meni suoraa päätä Saborin raadon luo,\nmutta huomasi mielikarvaudekseen, että toiset viidakon nälkäiset\nasukkaat olivat kalunneet luut putipuhtaiksi.\n\nPuolen tunnin matkailu metsässä toi hänen tielleen nuoren hirven,\nja ennenkuin pikku otus tiesi vihollisen olevan lähellä, oli terävä\nnuoli iskenyt sen niskaan.\n\nNiin nopeasti vaikutti myrkky, että hirvi ehti hypähtää tuskin\nkymmentä askelta, kun se tuupertui kuolleena maahan. Taas sai Tarzan\noikein juhla-aterian, mutta tällä kertaa hän ei mennyt nukkumaan.\n\nSensijaan hän riensi eteenpäin sille paikalle, jonne heimolaiset\nolivat jääneet, ja sinne saavuttuaan hän näytteli heille ylpeänä\nSaborin taljaa.\n\n\"Katsokaa, Kertshakin apinat!\" huusi hän. \"Katsokaa, mitä mahtava\ntappaja Tarzan on tehnyt! Kuka teistä on milloinkaan tappanut Numan\nväkeä? Tarzan on joukossanne mahtavin, sillä Tarzan ei ole mikään\napina. Tarzan on?-\" Tässä hän pysähtyi, sillä ihmisapinain kielessä\nei ollut sanaa, joka olisi merkinnyt ihmistä, ja Tarzan osasi vain\nkirjoittaa sen sanan englanniksi, mutta sen ääntäminen oli hänelle\nmahdotonta.\n\nHeimo oli keräytynyt katsomaan hänen ihmeellisen sankariutensa\nvoitonmerkkiä ja kuulemaan hänen sanojaan.\n\nAinoastaan Kertshak pysytteli loitompana kateellisen vihan ja\nkostonhimon vallassa.\n\nÄkkiä jotakin ratkesi ihmisapinan pienissä häijyissä aivoissa.\nKauheasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi kokoontuneitten joukkoon.\nHuitoen ja lyöden suunnattomilla käsillään hän ehti tappaa ja ruhjoa\nkymmenkunta apinaa, ennenkuin heimo pääsi pakoon metsän puihin.\n\nVaahdoten ja karjuen hulluutensa puuskassa Kertshak katseli\nympärilleen nähdäkseen sen, jota enimmin vihasi, ja läheisen puun\noksalta hän keksikin Tarzanin.\n\n\"Tule alas, Tarzan, suuri tappaja!\" huusi Kertshak. \"Tule alas, että\nsaisit tuntea vielä suuremman tappajan hampaita! Pakenevatko mahtavat\nurhot puihin heti, kun vaara lähestyy?\" Ja sitten Kertshak päästi\nyhtenä vyörynä ilmoille heimonsa taisteluhaasteen.\n\nLevollisesti Tarzan hypähti maahan. Henkeään pidätellen katseli heimo\nkorkeilta oksilta, kuinka Kertshak yhä karjuen hyökkäsi verrattain\npienen vastustajansa kimppuun.\n\nLähes seitsemän jalan mittaisena Kertshak nousi pystyyn lyhyille\njaloilleen. Hänen tavattomilla hartioillaan pullistuivat lihakset\nkuin pallot. Lyhyt, leveä niska oli kuin kimppu rautaisia jänteitä,\npaksumpi kuin hänen kallonsa, joten pää näytti vain pieneltä\nkasvannaiselta lihaskasan keskellä.\n\nHuulet irvissä hän paljasti valtavat raateluhampaansa, ja hänen\npienet verestävät silmänsä kiiluivat ja kuvastivat kauheaa raivoa.\n\nHänen edessään odottaen seisoi Tarzan, joka myös oli kookas ja\njäntevä, mutta ainoastaan kuuden jalan pituisena ja ruumiiltaan\nhennompana hän sittenkin näytti auttamattomasti heikommalta siinä\nkamppailussa, joka nyt oli tulossa.\n\nHänen jousensa ja nuolensa olivat jonkun matkan päässä, minne hän oli\nne laskenut näytellessään apinatovereilleen Saborin taljaa, ja niinpä\nhän otti Kertshakin vastaan aseistettuna vain metsästyspuukollaan ja\nylemmällä älyllään, joiden oli vastattava vihollisen hirveää voimaa.\n\nKun Kertshak karjuen ryntäsi kohti, vetäisi loordi Greystoke pitkän\npuukkonsa tupesta, vastasi taisteluhaasteeseen yhtä verenhimoisesti\nkiljaisten ja syöksähti ottamaan hyökkäystä vastaan. Hän oli liian\nviisas antaakseen pitkien, karvaisten käsien tarttua itseensä. Juuri\nsillä hetkellä, kun molempien ruumiit olivat iskemäisillään yhteen\nhän tarttui vihollisensa toiseen ranteeseen, käänsi sen syrjään\nja upotti puukkonsa kahvaa myöten Kertshakin ruumiiseen sydämen\nalapuolelle.\n\nEnnenkuin hän ehti kiskaista terää taas esille, oli hirviö tarttunut\nhäneen kiinni ja riistänyt aseen hänen kädestään.\n\nNyt Kertshak suuntasi nyrkillään Tarzanin päähän hirvittävän iskun,\njoka olisi sen helposti murskannut, jos olisi osunut kohdalle.\n\nMutta Tarzan oli kyllin nopea ja kumartuen väisti sen, iskien samalla\nitse voimakkaasti nyrkillään Kertshakia vatsanpohjaan.\n\nApina horjahti taaksepäin. Vaikka kuolettava haava hänen rinnassaan\noli miltei tainnuttanut hänet, virkosi hän epätoivoisesti ponnistaen\nvielä kerran, sai kätensä vapaaksi Tarzanin otteesta ja puristi\nvastustajansa tiukkaan syleilyyn. Suuret leuat lähenivät jo Tarzanin\nkurkkua, mutta nuoren loordin jäntevät sormet tarttuivat Kertshakin\nomaan kurkkuun, ennenkuin tämä kerkisi upottaa hampaansa sileään\nruskeaan ihoon.\n\nNäin he ottelivat, toinen uhaten lopettaa vihollisensa hirveillä\nhampaillaan, toinen koettaen puristaa kokoon vastustajansa\nhenkitorvea ja pitää murisevaa kitaa loitolla itsestään. Apinan\nsuurempi voima näkyi kuitenkin pääsevän vihdoin voitolle ja pedon\nhampaat olivat enää tuskin tuuman päässä Tarzanin kurkusta,\nkun karvainen ruumis äkkiä värähti, sitten kangastui ja sortui\nhervottomana maahan.\n\nKertshak oli kuollut.\n\nSilloin Tarzan veti haavasta ulos puukon, joka niin usein oli\nauttanut häntä voittamaan väkevämpiänsä ja painoi jalkansa voitetun\nvihollisensa niskalle. Samalla kajahti taas metsän halki voittajan\nhurjanvilli riemuhuuto.\n\nNäin tuli nuoresta loordi Greystokesta apinain kuningas.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nIhmisen järki\n\n\nTarzanin heimossa oli ainoastaan yksi, joka halusi kiistellä hänen\nkanssaan vallasta. Tämä ainoa oli Terkoz, Tublatin poika, mutta hän\npelkäsi niin suuresti uuden herransa terävää puukkoa ja kuolettavia\nnuolia, että tyytyi vain osoittamaan pikkumaista tottelemattomuutta\nja tekemään suututtavia kujeita. Tarzan tiesi kuitenkin, että Terkoz\nvain odotti tilaisuutta riistääkseen häneltä kuninkuuden jollakin\nkavalalla tempulla, niinpä hän aina olikin varuillansa yllätyksiä\nvastaan.\n\nKuukausia kului samaan tapaan kuin ennenkin. Tarzanin suurempi äly\nja metsästyskyky tyydytti heimon tarpeita paremmin kuin milloinkaan\naikaisemmin. Siksi olivatkin heistä useimmat erittäin tyytyväisiä\nhallitsijan vaihdokseen.\n\nÖisin Tarzan johdatti heidät mustain miesten viljelyksille, ja siellä\nhe viisaan johtajansa käskyä totellen söivät vain niin paljon kuin\ntarvitsivat, eivätkä milloinkaan hävittäneet, mitä eivät jaksaneet\nsyödä, kuten on Manun, marakatin, ja useimpien muiden apinain tapana.\nVaikka mustat olivatkin kiukuissaan näistä jatkuvista ryöstöistä,\neivät he kuitenkaan lakanneet maata viljelemästä, kuten olisi käynyt,\njos Tarzan olisi sallinut väkensä hillittömästi tuhota.\n\nTähän aikaan Tarzan teki monta yöllistä retkeä kylään, täydentäen\nsiellä nuolivarastoaan. Pian hän huomasi, että oli aina pantu\nruokaa sen puun juurelle, jota hän käytti päästäkseen paaluaidan\nsisäpuolelle, ja jonkun ajan kuluttua hän alkoi syödä, mitä hyvänsä\nmustat hänelle tarjosivat.\n\nKun villit näkivät, että ruoka öisin katosi, valtasi heidät pelko\nja vavistus, sillä toinen asia oli panna esille ruokaa aarniometsän\njumalan tai paholaisen hyvittämiseksi, ja toista oli, että sama henki\ntodella tuli kylään ja söi ne herkut. Se oli ennenkuulumatonta ja\nvärisytti heidän taikauskoista mieltään.\n\nEikä siinä kaikki. Tavan takaa sattunut nuolten katoaminen ja\nnäkymättömien käsien tekemät kujeet olivat niin säikäyttäneet heitä,\nettä elämä heidän uudessa kodissaan oli käynyt taakaksi. Lopulta\nMbonga ja hänen alaisensa päälliköt alkoivat tuumia, että kylä olisi\njätettävä ja etsittävä uutta paikkaa syvemmältä viidakosta.\n\nMustat sotilaat alkoivat tunkeutua yhä pitemmälle etelään, missä\nmetsä oli tihein, ja haeskella sopivaa seutua rakentaakseen uuden\nkylän. Yhä useammin häiritsivät nämä vaeltavat metsästäjät Tarzanin\nheimoa. Viidakon rauhallisessa yksinäisyydessä kuului uusia, outoja\nääniä. Nyt ei enää ollut turvaa linnuilla eikä pedoilla. Ihminen oli\ntullut.\n\nTosin eräät muut eläimet samoilivat metsässä sekä päivällä että yöllä\n-- rohkeat, julmat pedot -- mutta niiden heikommat naapurit pakenivat\nvain jonkun matkan päähän ja palasivat taas, kun vaara oli ohi.\n\nMutta toisin on ihmisen laita. Kun hän tulee, silloin useat suuret\neläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin\nmilloinkaan. Näin ovat aina menetelleet isot ihmisapinat. Ne\nväistävät ihmistä, niinkuin ihminen pakenee ruttoa.\n\nLyhyen aikaa Tarzanin heimo oleili rannikon läheisyydessä, sillä\nheidän uusi johtajansa ei olisi millään ehdolla tahtonut ainiaaksi\njättää pienen majan aarteita. Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran\nnäki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla\njoukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät\napinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta\npäivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut\nvielä milloinkaan polkenut.\n\nKerran kuussa Tarzan kuitenkin matkasi nopeasti puiden heiluvia\nlatvoja myöten majalle, viettääkseen siellä hupaisen päivän ja\ntäydentääkseen nuolivarastonsa. Jälkimmäinen tehtävä kävi yhä\nvaikeammaksi, sillä mustat olivat alkaneet piilottaa varastojaan\nyöksi jyväaittoihin ja asumuksiin. Se taas pakotti Tarzanin\nodottamaan, kunnes päivä koitti, jotta saisi selville, minne nuolet\nkätkettiin.\n\nKahdesti hän oli pimeän turvissa käynyt majoissa, joissa asujamet\nnukkuivat matoillaan, ja silloin siepannut nuolia ihan soturien\nvierestä. Mutta tämän menettelytavan hän huomasi liian vaaralliseksi,\nja siksi hän alkoi pitkällä suopungillaan ottaa kiinni yksinäisiä\nmetsästäjiä, anasti heiltä aseet ja koristukset ja pudotti heidän\nruumiinsa yön hiljaisina hetkinä korkealta puusta kylän raitille.\n\nNämä hyökkäykset saivat mustat taas niin kauhistumaan, että ellei\nTarzanin käyntien väliä olisi ollut kuukauden verran, jolloin he aina\ntoivoivat vaaran jo menneen ohitse, he olisivat piankin jättäneet\nuuden kylänsä.\n\nMustat eivät olleet vielä tavanneet Tarzanin rantamalla sijaitsevaa\nmajaa, mutta ollessaan kaukana heimonsa keskuudessa hän pelkäsi\nalinomaa, että he keksisivät sen ja hävittäisivät hänen aarteensa.\nTästä johtui, että hän viipyi yhä kauemman aikaa isänsä viimeisen\nkodin lähistöllä ja yhä vähemmän heimonsa luona. Hänen pienen\nyhteiskuntansa jäsenet alkoivat tästä laiminlyönnistä kärsiä,\nsillä alinomaa syntyi riitoja ja kinastuksia, joita vain kuningas\nkykeni rauhallisella tavalla ratkaisemaan. Vihdoin eräät vanhemmat\napinat puhuivat asiasta Tarzanille, joka jäikin heimonsa luo koko\nseuraavaksi kuukaudeksi.\n\nIhmisapinain kuninkaalla ei muuten ollut kovin moninaisia tai\nrasittavia velvollisuuksia.\n\nIltapäivällä saattoi esimerkiksi Thaka tulla valittamaan, että vanha\nMungo oli ryöstänyt hänen uuden vaimonsa. Silloin Tarzanin oli\nkutsuttava kaikki koolle, ja jos hän sai selville, että vaimo piti\nuutta herraansa parempana, määräsi hän, että asia sai jäädä tälle\nkannalle, tai mahdollisesti hän käski Mungon antaa Thakalle yhden\ntyttäristään korvaukseksi.\n\nKuinka tahansa hän tuomitsi, hyväksyivät apinat sen lopullisena ja\npalasivat tyytyväisinä hommiinsa.\n\nToisella kertaa tuli Tana huutaen ja pidellen kylkeään, josta vuoti\nverta. Hänen miehensä, Gunto, oli purrut häntä! Ja Gunto, joka heti\nkutsuttiin paikalle, väitti puolustuksekseen, ettei laiska Tana\nviitsinyt tuoda hänelle pähkinöitä ja kuoriaisia eikä raaputtaa hänen\nselkäänsä.\n\nSilloin Tarzan torui heitä molempia ja uhkasi Guntoa kuolettavilla\nvasamillaan, jos hän vastedes pitelee pahoin Tanaa, ja Tanan\npuolestaan täytyi luvata pitää parempaa huolta vaimon\nvelvollisuuksista.\n\nEnimmäkseen tarvitsi hänen tuomita vain pikku perhekahnauksia, mutta\njos ne olisi jätetty selittämättä, olisi niistä vihdoin paisunut\nsuuria puolueriitoja, hajoittaen koko heimon.\n\nMutta Tarzania ei viehättänyt hänen kuningasarvonsa, kun hän huomasi,\nettä se supisti hänen yksityistä vapauttansa. Hän ikävöi pikku\nmajaa ja auringonpaisteista merta -- hyvin rakennetun talon sisällä\nvallitsevaa viileyttä ja monien kirjojen loppumattomia ihmeitä.\n\nVuosien kuluessa hän oli alkanut tuntea vieraantuneensa kansastaan.\nHeidän ja hänen harrastuksensa olivat kaukana toisistaan. He eivät\nolleet pysyneet hänen tasallaan eivätkä voineet hituistakaan\nymmärtää niitä monia ja ihmeellisiä unelmia, jotka askarruttivat\nheidän ihmiskuninkaansa toimeliaita aivoja. Niin rajoitettu oli\nheidän sanastonsa, ettei Tarzan voinut edes puhua heidän kanssaan\nniistä monista uusista totuuksista, joihin hän oli kirjoja lukemalla\ntutustunut, eikä liioin olisi saanut heitä käsittämään sitä\nkunnianhimoa, joka kalvoi hänen sieluaan.\n\nHeimon keskuudessa hänellä ei enää ollut ystäviä, kuten ennen\nvanhaan. Pieni lapsi voi saada tovereita oudoista ja yksinkertaisista\neläimistä, mutta aikaihminen tarvitsee olentoa, joka älyltään on\nainakin jossakin määrin samalla asteella, ennenkuin seurustelu\ntuottaa hänelle tyydytystä.\n\nJos Kaala olisi elänyt, olisi Tarzan uhrannut kaiken muun pysyäkseen\nhänen läheisyydessään, mutta nyt kun kasvatusäiti oli kuollut ja\nlapsuuden leikkitoverit kasvaneet äkeiksi ja jöröiksi pedoiksi, tunsi\nhän pitävänsä majan rauhasta ja yksinäisyydestä paljon enemmän kuin\nväsyttävistä johtajanvelvollisuuksista.\n\nTublatin pojan Terkozin viha ja kateellisuus oli kuitenkin suurena\nesteenä, miksi Tarzan ei tahtonut luopua apinain kuninkuudesta,\nsillä hän oli itsepäinen nuori englantilainen eikä siis voinut\npakottaa itseään peräytymään niin ilkeämielisen vihollisen tieltä.\nHän tiesi näet hyvinkin, että Terkoz valittaisiin hänen sijalleen\njohtajaksi, sillä monet kerrat oli tämä julma peto näyttänyt olevansa\nvoimakkaampi kuin ne harvat urosapinat, jotka olivat uskaltaneet\nnousta hänen röyhkeyttään vastaan.\n\nTarzanin teki mieli kurittaa häntä turvautumatta puukkoon tai\nnuoliin. Niin suuresti olivat hänen voimansa ja notkeutensa\nkarttuneet hänen päästyään miehenikään, että hän oli johtunut\najattelemaan kykenevänsä voittamaan pelättävän Terkozin rehellisessä\nkaksintaistelussa, ellei apinalla olisi ollut valtavia torahampaita,\njotka soivat hänelle erinomaisen edun siinä suhteessa huonosti\nvarustetun vastustajansa rinnalla.\n\nVihdoin Tarzan kävi asiaan käsiksi olosuhteiden pakosta ja sai\ntilaisuuden lähteä tai jäädä pienimmänkään tahran himmentämättä hänen\nvilliä kilpeään.\n\nTapausten kulku oli tällainen:\n\nHeimo haeskeli rauhallisena melko laajalta alueelta ruokaa, kun\nTarzanin korviin äkkiä kuului kamala huuto idästä päin hänen\nmaatessaan vatsallaan kirkkaan puron reunalla ja koettaessaan saada\npuikkelehtivaa kalaa kiinni nopeilla ruskeilla käsillään.\n\nKoko heimo hyökkäsi kiireesti sinne päin, mistä kirkuna kuului, ja\ntapasi siellä Terkozin pitelemässä vanhaa apinavaimoa hiuksista ja\nlyömässä häntä armottomasti jykevillä nyrkeillään.\n\nLähestyessään Tarzan kohotti toista kättään merkiksi, että Terkozin\npiti lopettaa rääkkäyksensä, sillä vaimo ei ollut hänen omansa,\nvaan erään vanhan apinan, joka oli aikoja sitten menettänyt\ntaistelukuntonsa eikä siis kyennyt suojelemaan perhettään.\n\nTerkoz tiesi, että heimon laki kielsi lyömästä toisen vaimoa, mutta\nhäijyydessään ja tuntien väkevämmyytensä hän oli käyttänyt hyväkseen\nvanhan miehen heikkoutta ja ottanut itse rangaistakseen vaimoa siitä,\nettä tämä oli kieltäytynyt luovuttamasta hänelle pyydystämäänsä\nnuorta herkullista nakertajaa.\n\nKun Terkoz näki Tarzanin lähestyvän ilman nuolia, jatkoi hän yhä\nlyömistään, tahtoen siten ehdoin tahdoin osoittaa röyhkeyttä\nvihaamalleen päällikölle.\n\nTarzan ei toistanut varoitusmerkkiään, vaan ryntäsi heti Terkozin\nkimppuun.\n\nMilloinkaan ei apinamies ollut joutunut näin hirveään otteluun siitä\nsaakka kun suuri kuningasgorilla Bolgani oli niin kauheasti häntä\npidellyt, ennenkuin vastalöydetty puukko oli osunut pedon sydämeen.\n\nTarzanin puukko oli nytkin jonkinlaisena korvauksena Terkozin\nvälähtelevistä hampaista, ja apinan hiukan suurempaa voimaa\nvastassa oli Tarzanin ihmeellinen nopeus ja notkeus. Kaikki lukuun\nottaen ihmisapinalla oli sittenkin ylivoima, ja jollei olisi ollut\nmuita persoonallisia ominaisuuksia ratkaisevasti vaikuttamassa\nlopputulokseen, niin apinain Tarzan, nuori loordi Greystoke, olisi\nkuollut samoin kuin oli elänytkin -- tuntemattomana villinä eläimenä\nAfrikassa.\n\nMutta oli olemassa jotakin, mikä oli kohottanut hänet korkealle\nviidakkotoveriensa yläpuolelle, -- pieni kipinä, joka erottaa\nihmisen eläimestä -- järki. Se hänet pelasti kuolemasta Terkozin\nrautalihasten ja raatelevien hampaiden uhrina.\n\nTuskin he olivat kamppailleet kymmentä sekuntia, kun jo vierivät\nmaassa, löivät, repivät, purivat -- kaksi villieläintä taistelussa\nelämästä ja kuolemasta.\n\nTerkozilla oli kymmenkunta haavaa päässä ja rinnassa ja Tarzan oli\nrunneltu ja vuoti verta -- hänen päänahkansa oli puoliksi reväisty\nirti päästä, niin että suuri liuska riippui hänen toisen silmänsä\nyllä ja esti häntä näkemästä.\n\nMutta tähän asti oli nuori englantilainen voinut torjua hirveitä\nhampaita kurkustaan, ja kun he nyt hetkeksi hiukan talttuivat\npäästäkseen hengähtämään, teki Tarzan viekkaan suunnitelman. Hän\naikoi hypätä Terkozin selkään, pysytellä siellä kynsin ja hampain ja\niskeä häntä puukolla, kunnes henki lähtisi.\n\nTämä aie oli helpompi toteuttaa, kuin hän oli arvellut, sillä typerä\neläin ei ymmärtänyt, mihin Tarzan pyrki, eikä siis todenteolla\nestänyt häntä.\n\nMutta kun apina vihdoin älysi, että vastustaja oli päässyt sellaiseen\nasentoon, jossa häntä vastaan ei voinut käyttää hampaita eikä\nnyrkkejä, heittäytyi hän maahan niin rajusti, että Tarzanilla oli\ntäysi työ pitää kiinni kierivästä ja riuhtovasta pedosta ja ennenkuin\nhän oli ehtinyt kertaakaan iskeä lensi puukko hänen kädestään eläimen\nhurjasti tärähtäessä maata vasten, ja silloin Tarzan huomasi olevansa\naseeton.\n\nSeuraavien minuuttien ravistelun ja kieriskelyn aikana Tarzan\nhellitti monesti otteensa, kunnes vihdoin hänen oikea kätensä teki\nuuden tempun, jonka hän pian huomasi voittamattomaksi.\n\nHän oli pistänyt käsivartensa takaapäin Terkozin kainaloon ja\npainoi nyt kämmenellään apinan niskaa. Se oli nykyaikaisen painin\n\"puolinelsoni\", ja oppimaton apinaihminen oli sattumalta sen\nkeksinyt; mutta terve järki osoitti hänelle samalla keksinnön arvon.\nSe merkitsi pelastusta varmasta kuolemasta.\n\nNyt hän ponnisteli saadakseen saman otteen vasemmalla kädellään, ja\nhetken päästä Terkozin häränniska ritisi kokonelsonin puserruksesta.\n\nTaistelu oli nyt lopussa. Molemmat makasivat hiljaa maassa, Tarzan\nTerkozin selässä. Hitaasti puristui apinan iso pää yhä alemmaksi\nrintaa vasten.\n\nTarzan tiesi, mikä tästä olisi lopputuloksena. Pian taittuisi\nTerkozin niska.\n\nSilloin tuli pedon avuksi Tarzanin inhimillisyys, joka heräsi hänessä\nvoiton hetkellä; hän alkoi puhua itselleen järkeä.\n\n-- Jos tapan hänet, -- ajatteli Tarzan, -- mitä hyötyä minulla siitä\non? Eikö heimo siten vain menetä kelpo taistelijaa? Ja jos Terkoz\nkuolee, ei hän tiedä mitään minun etevämmyydestäni, mutta jos hän saa\nelää, tulee hänestä hyvä esikuva muille apinoille.\n\n\"Ka-go-da?\" puuskutti Tarzan Terkozin korvaan. Apinainkielestä\nvapaasti käännettynä se merkitsee: Tunnustatko itsesi voitetuksi?\n\nAluksi ei kuulunut mitään vastausta, ja Tarzan lisäsi vähän\npuristusta, mikä saattoi Terkozin tuskasta älähtämään.\n\n\"Ka-go-da?\" toisti Tarzan.\n\n\"Ka-go-da!\" ähisi Terkoz.\n\n\"Kuule\", sanoi Tarzan ja helpotti otetta, mutta ei päästänyt irti.\n\"Minä olen Tarzan, apinain kuningas, mahtava metsästäjä ja mahtava\ntaistelija. Koko viidakossa ei ole ketään niin suurta. Sinä olet\nsanonut minulle Ka-go-da. Koko heimo on sen kuullut. Älä enää riitele\nkuninkaasi tai heimolaistasi kanssa, sillä seuraavalla kerralla minä\ntapan sinut. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Huh\", myönsi Terkoz.\n\n\"Ja oletko tyytyväinen?\"\n\n\"Huh\", sanoi apina.\n\nTarzan antoi hänen nousta maasta, ja hetken päästä olivat kaikki\njälleen puuhissaan ikäänkuin ei mikään olisi häirinnyt viidakon\ntyyntä rauhaa.\n\nMutta syvälle juurtui apinain mieliin, että Tarzan oli mahtava\ntaistelija ja kummallinen olento. Sillä hän olisi voinut tappaa\nvihollisensa, mutta oli antanut hänen elää, tekemättä mitään pahaa.\n\nKun heimo sinä iltana kokoontui, kuten heidän tapansa oli ennen\npimeän tuloa, kutsui Tarzan ympärilleen vanhat urokset, ensin\npestyään haavansa pikku puron kirkkaassa vedessä.\n\n\"Tänään olette taas nähneet, että Tarzan on suurin teistä\", sanoi hän.\n\n\"Huh\", vastasivat he yhteen ääneen. \"Tarzan on suuri.\"\n\n\"Tarzan ei ole mikään apina\", jatkoi hän. \"Hän ei ole heimolaistensa\nkaltainen. Hänen tiensä eivät ole samat kuin heidän, ja siksi Tarzan\nlähtee oman heimonsa luo pitkin suuren, rannattoman järven vesiä.\nTeidän tulee valita itsellenne toinen hallitsija, sillä Tarzan ei\nenää tule takaisin.\"\n\nNäin nuori loordi Greystoke astui ensimmäisen askeleen päämääräänsä\nkohti: löytää toisia itsensä kaltaisia valkoisia ihmisiä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nHänen oma heimonsa\n\n\nSeuraavana aamuna Tarzan lähti matkalle länteen merelle päin vielä\nrunneltuna ja kipeänä haavoista, joita oli saanut Terkozin kanssa\notellessaan.\n\nHän kulki hyvin hitaasti, nukkui yöllä viidakossa ja saapui majalleen\nmyöhään seuraavana aamupäivänä. Moneen päivään hän ei sitten paljoa\nliikkunut, ainoastaan sen verran, että sai tarpeekseen hedelmiä ja\npähkinöitä, tyydyttääkseen nälkänsä.\n\nKymmenen päivän kuluttua hän oli taas aivan terve, lukuunottamatta\nkauheaa, puoleksi parantunutta haavaa, joka ulottui hänen vasemmasta\nsilmäkulmastaan puoliympyrässä yli pään oikeaan korvaan asti. Se oli\nTerkozin jättämä jälki, kun hän oli repäissyt päänahan irti.\n\nToipumisaikanaan Tarzan koetti valmistaa itselleen viittaa Saborin\ntaljasta, joka oli koko tämän ajan lojunut majassa. Mutta hän\nhuomasi, että nahka oli kuivunut kovaksi kuin puu, ja kun hän ei\ntietänyt mitään vuotien parkitsemisesta, oli hänen pakko luopua\nlempituumastaan.\n\nSilloin hän päätti pukeutua Mbongan kylän mustilta anastamiinsa\nvaatteisiin, sillä Tarzan tahtoi kaikilla mahdollisilla tavoilla\nosoittaa nousseensa alempien olentojen yläpuolelle, eikä mikään\nnäyttänyt soveliaammalta ihmisen tunnusmerkiltä kuin vaatteet ja\nkoristeet.\n\nHän keräsi siis ne erilaiset käsivarsien ja säärien koristeet, jotka\noli anastettu nopean ja äänettömän suopungin uhriksi joutuneilta\nmustilta sotureilta, ja sovitteli niitä ylleen samaten kuin oli\nnähnyt niitä käytettävän.\n\nKaulaansa hän pani äitinsä, lady Alicen kultaketjut, joihin oli\nkiinnitetty jalokivikoristeinen medaljonki. Selkäänsä hän ripusti\nnuolikotelon, jonka nahkavyö kulki olan ylitse -- sekin oli\njoltakulta mustalta otettu saalis.\n\nVyötäisillä oli hänen itsensä raa'asta vuodasta leikkaama ja\nmuovailema vyö, josta riippui hänen isänsä metsästyspuukkoa suojaava\nomatekoinen tuppi. Vasemmalle olalleen hän heitti pitkän jousen, joka\naikoinaan oli kuulunut Kulongalle.\n\nNuori loordi Greystoke oli nyt todella merkillinen ja sotaisan\nnäköinen ilmiö. Tuuheat, mustat hiukset valuivat takana olkapäille,\nja edestä hän oli ne leikannut metsästyspuukollaan, etteivät ne\nvarjostaisi hänen silmiään.\n\nHänen suora moitteeton vartalonsa oli lihaksiltaan kuin muinaisen\nroomalaisen gladiaattorin, samalla kuitenkin pehmeäpiirteinen kuin\nkreikkalaisen jumalan, ilmaisten tavatonta voimaa, notkeutta ja\nnopeutta.\n\nApinain Tarzan oli alkuaikaisen ihmisen, metsästäjän ja soturin,\nruumiillistuma. Kaunis pää ylväästi pystyssä, kirkkaiden silmien\nloistaessa älykkyydestä, hän olisi hyvin voinut edustaa jonkin hänen\nikimetsässään muinoin asuneen villin ja sotaisen kansan puolijumalaa.\n\nMutta tätä Tarzan ei ajatellut. Häntä huolestutti se seikka, ettei\nhänellä ollut vaatteita osoittaakseen viidakon väelle olevansa\nihminen, ja usein tuli hänen mieleensä myös se painostava epäluulo,\nettä hän sittenkin oli apina.\n\nEikö hänen kasvoihinsa alkanut kasvaa karvoja? Kaikkien apinain\nkasvot olivat karvaiset, mutta mustat ihmiset olivat sileitä,\nlukuunottamatta hyvin harvoja poikkeuksia.\n\nTosin hän oli kuvakirjoissaan nähnyt ihmisiä, joilla oli ylen\nrunsaasti karvoja huulilla, poskilla ja leuassa, mutta sittenkin\nTarzan pelkäsi. Melkein joka päivä hän hioi terävää veistään ja raapi\nsillä poskiaan, poistaakseen nämä apinain alentavat tunnusmerkit.\n\nNäin hän oppi ajamaan partansa -- kömpelösti ja tuskallisesti, mutta\nkuitenkin tehokkaasti.\n\nKun hän tunsi täysin parantuneensa verisestä kaksintaistelustaan\nTerkozin kanssa, lähti hän eräänä aamuna Mbongan kylälle. Huoletonna\nhän tällä kertaa matkasi pitkin mutkittelevaa viidakkotietä,\nsensijaan, että olisi tapansa mukaan kulkenut puusta puuhun, ja\nsilloin hän äkkiä kohtasi kasvoista kasvoihin mustan soturin.\n\nMustan kasvoilla ilmenevä hämmennys oli melkein naurettava, ja\nennenkuin Tarzan ehti jännittää jousensa, kääntyi mies ja pakeni\npitkin polkua huutaen, ikäänkuin olisi tahtonut hälyttää tovereitaan.\n\nTarzan kiirehti ylös puihin, ajaakseen häntä takaa, ja sai hetken\nkuluttua näkyviinsä kolme miestä, jotka perätysten juoksivat kuin\nhullut pakoon tiheikön läpi.\n\nTarzan pääsi helposti heidän ohitsensa. He eivät edes huomanneet\nhänen äänetöntä kulkuaan yläpuolella eivätkä sitten edessään erään\npuun alaoksalla istuvaa olentoa.\n\nHän antoi kahden ensimmäisen juosta alitsensa, mutta kun kolmas\ntuli, kietoutui silmukka mustan kaulaan. Nopea tempaisu kiristi\nköyden. Uhri päästi tuskanhuudon, ja kun hänen toverinsa kääntyivät\nkatsomaan, näkivät he sätkyttelevän ruumiin kuin salaperäisen voiman\nvetämänä hitaasti nousevan puiden tiheään lehvistöön.\n\nKauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin\npääsivät.\n\nTarzan teki vangistaan pikaisen lopun, riisti häneltä aseet,\nkoristukset ja lisäksi -- sepä vasta oli onni! -- kauniin\nlannevaatteen, sitoen sen ripeästi omille vyötäisilleen.\n\nNyt hänellä vihdoin oli puku niinkuin miehellä pitää olla! Kukaan\nei olisi voinut epäillä hänen alkuperäänsä. Kuinka mielellään hän\nolisikaan palannut heimolaistensa luo näyttelemään tätä komeutta\nheidän kateellisille katseilleen!\n\nHän otti ruumiin olkapäilleen ja alkoi hiljakseen matkata puita\npitkin kylää kohti, sillä hän tarvitsi taas nuolia. Päästyään\nlähelle paaluaitausta hän näki kiihoittuneen joukon seisovan kahden\npakolaisen ympärillä, jotka pelosta ja uupumuksesta vapisten tuskin\nkykenivät kertomaan kamalaa seikkailuaan.\n\nMirando, selittivät he, joka oli ollut jonkun matkaa heidän edellään,\noli äkkiä huutaen juossut heidän luokseen ja kertonut, että hirveä\nvalkoinen soturi ajoi häntä takaa. Kolmisin he sitten olivat\nkiirehtineet kylää kohti, minkä vain jalat kantoivat. Sitten oli\nMirandon kauhunhuuto saanut heidät katsomaan taakseen, ja he olivat\nnähneet mitä kamalimman näyn: kumppanin ruumis kohosi puihin, hänen\nkätensä ja jalkansa huitoivat ilmaa ja kieli riippui avoimesta\nsuusta. Ääntä hän ei kuitenkaan päästänyt, eikä liioin ketään ollut\nnäkyvissä.\n\nKyläläiset olivat hillittömän pelon vallassa, mutta vanha viisas\nMbonga näkyi epäilevän koko juttua ja arveli, että se oli vain\nkeksitty salaamaan jotakin muuta, mitä ei uskallettu kertoa.\n\n\"Te olette keksineet merkillisen selityksen, kun ette uskalla sanoa\ntotuutta\", sanoi hän. \"Ette uskalla tunnustaa, että juoksitte\ntiehenne ja jätitte Mirandon, kun leijona hyökkäsi hänen kimppuunsa.\nPelkureita te olette.\"\n\nTuskin oli Mbonga puhunut, kun oksien kahina mustien yläpuolella sai\nheidät katsomaan sinne. Heidän silmiään kohtaava näky saattoi vanhan\nviisaan Mbongankin vapisemaan, sillä sieltä lennähti Mirandon ruumis\nkumahtaen maahan heidän jalkojensa eteen.\n\nUlvoen lähtivät mustat pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin\nviimeinenkin heistä oli kadonnut ympäröivän viidakon tiheihin\nvarjoihin.\n\nTaas Tarzan laskeutui kylään, uudisti nuolivarastonsa ja söi\nuhriruokaa, jota alkuasukkaat olivat valmistaneet hänen vihaansa\nlauhduttaakseen. Ennen lähtöään sieltä hän kantoi Mirandon ruumiin\nkylän portille ja pystytti sen paaluvarustusta vasten niin, että\nkuolleen kasvot näyttivät tähystelevän portinpielen takaa viidakkoon\nvievälle tielle. Sitten Tarzan yhä metsästellen palasi rannalla\nolevaan majaansa.\n\nKauan aikaa kesti, ennenkuin kauhistuneet kyläläiset vihdoin\nrohkenivat palata kyläänsä kuolleen toverinsa hirveästi irvistävien\nkasvojen ohi. Ja kun he sitten lisäksi huomasivat ruoan ja nuolten\nkadonneen, olivat he varmat siitä, mitä jo olivat aavistaneetkin,\nettä Mirando oli tavannut viidakon pahan hengen.\n\nSe tuntui heistä ainoalta järjelliseltä selitykseltä. Ken sattui\nnäkemään viidakon peljättävän jumalan, se oli kuoleman oma: ei\nyksikään kyläläinen ollut elävänä palannut sellaisesta kohtauksesta.\nKaikki ne, jotka olivat saaneet surmansa hänen kädestään, olivat siis\nhänet nähneet ja rangaistuksena oli ollut kuolema.\n\nNiin kauan kuin he antaisivat hänelle nuolia ja ruokaa, ei hän tekisi\nheille mitään pahaa, kunhan he vain eivät katsoisi häneen, ja siksi\nMbonga määräsi, että paitsi ruokauhria oli tälle Munango-Kiwatille\nannettava myös nuolia, ja niin tehtiinkin tästä hetkestä alkaen.\n\nJos joskus joudutte tuohon kaukaiseen Afrikan kylään, saatte kylän\nulkopuolelle rakennetun pienen olkikattoisen majan edustalla vieläkin\nnähdä rautapadan, jossa on ruokaa, ja sen vieressä kotelon täynnä\nhyvin vuoltuja nuolia.\n\nKun Tarzan tuli rannalle, missä hänen majansa sijaitsi, kohtasi\nhänen silmiään outo näky. Niemekkeiden ympäröimän sataman tyynessä\nvedenkalvossa keinui hiljaa iso laiva, ja rannalla vedettiin juuri\npientä venettä maihin.\n\nMutta ihmeellisintä kaikesta oli, että joukko hänen kaltaisiaan\nvalkoisia miehiä liikkui rannan ja hänen majansa väliä.\n\nTarzan huomasi, että nämä olivat monessa suhteessa hänen kuvakirjansa\nihmisten kaltaisia. Hän hiipi lähemmäksi pitkin puiden oksia, kunnes\noli melkein heidän yläpuolellaan.\n\nSiellä oli kaikkiaan kymmenen miestä -- mustanpuhuvia,\nauringonparkitsemia ilkeännäköisiä roikaleita. Nyt he olivat\nkokoontuneet veneen ympärille ja puhuivat kovaa ja vihaisesti,\nviittoillen ja huitoen nyrkeillään.\n\nÄkkiä eräs heistä, pieni laihakasvoinen, mustapartainen olento, jonka\nkasvot Tarzanin mielestä muistuttivat Panbaa, rottaa, laski kätensä\nvieressään seisovan rotevan miehen olalle, jonka kanssa kaikki muut\nolivat väitelleet ja riidelleet.\n\nPikku mies osoitti sisämaahan päin, jolloin jättiläinen kääntyi\nmuista poispäin katsoakseen viitattuun suuntaan. Samassa pieni\nlaihakasvoinen mies veti revolverin vyöstään ja ampui häntä selkään.\nIso mies heilautti käsiään ylöspäin, hänen polvensa notkahtelivat, ja\nääntä päästämättä hän tuupertui kuolleena rannalle.\n\nAmpuma-aseen pamaus, ensimmäinen, mitä Tarzan oli milloinkaan\nkuullut, sai hänet kummastumaan, mutta ei edes tämä outo ääni voinut\njärkyttää hänen terveen mielensä tasapainoa.\n\nMutta valkoisten vieraiden käytös huolestutti häntä. Hän rypisti\nkulmakarvojaan ja mietti ankarasti. Hyväpä oli, ajatteli hän, ettei\nollut antanut valtaa ensimmäiselle päähänpistolleen juoksemalla\nveljinään tervehtimään näitä valkoisia miehiä. Ilmeisesti he olivat\nsamanlaisia kuin mustat -- heissä ei ollut sen enempää sivistystä\nkuin apinoissa -- ja julmuudessa he olivat Saborin vertaisia.\n\nHetkisen seisoivat toiset ja katselivat pientä laihakasvoista miestä\nja rannalla kuolleena makaavaa jättiläistä.\n\nSitten yksi heistä naurahti ja taputti pientä miestä selkään. Paljon\npuhuttiin ja viittoiltiin, mutta nyt riideltiin vähemmän.\n\nViimein he työnsivät veneen vesille, hyppäsivät kaikki siihen ja\nlähtivät soutamaan kohti isoa laivaa, jonka kannella Tarzan näki\nliikuskelevan ihmisiä.\n\nKun he olivat kiivenneet kannelle, pudottautui Tarzan maahan suuren\npuun taakse ja hiipi sen suojassa majaansa. Päästessään ovesta sisään\nhän huomasi, että kaikkea oli kopeloitu hänen poissa ollessaan. Hänen\nkirjansa ja kynänsä olivat lattialla, aseet, kilvet ja muut aarteet\nheitetty huiskin haiskin.\n\nTämän sekamelskan nähdessään hän joutui vihan vimmaan, ja äsken\nparantunut arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa\nihoa vasten.\n\nKiireesti hän juoksi kaapille ja tutki alimman hyllyn salaista\nsopukkaa. Ah! Hän huudahti helpotuksesta vetäessään esiin pienen\ntinalippaan, ja sen avatessaan hän näki, että hänen kalleimmat\naarteensa olivat säilössä. Hymyilevän, lujapiirteisen nuoren miehen\nkuva ja musta muistikirja olivat tallella.\n\nHiljaa! Mitä se oli?\n\nHänen herkkä korvansa oli kuullut heikon, mutta oudon äänen.\n\nHän hypähti ikkunan luo ja katsoessaan satamaan päin näki, että\nlaivasta laskettiin venettä toisen jo vesillä olevan viereen. Heti\nsen jälkeen kapusi monta ihmistä aluksesta ja laskeutui veneisiin. He\naikoivat palata yhä lukuisampina.\n\nHetkistä myöhemmin Tarzan pani merkille, että useita laatikoita\nja myttyjä laskettiin odottaviin veneisiin, mutta heti kun nämä\nerkanivat laivan kyljestä, sieppasi apinamies lyijykynänsä ja palan\npaperia ja alkoi piirrellä muutamia rivejä, selvillä, kookkailla,\nmelkein moitteettomilla painokirjaimilla.\n\nSitten hän kiinnitti paperin oveen pienellä terävällä tikulla, otti\nmukaan tinalippaansa, nuolensa ja niin monta jousta ja keihästä kuin\nsaattoi kantaa, kiirehti ulos ovesta ja katosi metsään. --\n\nKun molemmat veneet olivat laskeneet maihin hopeankirkkaalle\nhiekalle, astui näistä rannalle merkillinen rykelmä ihmisiä. Noin\nkaksikymmentä sielua heitä oli kaikkiaan, jos voi myöntää, että\nmyöskin viidellätoista merimiehellä oli tämä jumalallinen kipinä,\nsillä heidän raa'at roistomaiset kasvonsa tekivät heidät todellakin\nverenhimoisten elukkain näköisiksi. Seurueen muut jäsenet olivat eri\nlajia.\n\nEräs heistä oli vanhapuoleinen mies, jolla oli valkoinen tukka ja\nsuuret ympyriäiset silmät. Hänen vähän kumaroita hartioitaan verhosi\nhuonosti sopiva, mutta siisti pitkätakki; kiiltävä silkkihattu oli\nvielä täydentämässä ristiriitaa hänen ulkoasunsa ja Afrikan viidakon\nvälillä.\n\nToinen maihin astunut seurueen jäsen oli pitkä nuori mies, yllään\nvalkoinen palttinapuku, ja hänen jäljessään tuli taas vanhahko mies,\njolla oli erittäin korkea otsa ja hätäiset, vilkkaat liikkeet.\n\nNäiden jälkeen tuli lihava, räikeän kirjavasti puettu neekerinainen,\njonka suuret silmät pyörivät pelosta, sillä ilmeisesti häntä\nkauhistutti viidakko ja kiroileva merimiesjoukko, joka purki\nlaatikoita ja myttyjä veneistä.\n\nViimeinen maihin tuleva oli noin yhdeksäntoista vanha tyttö. Nuori\nmies nosti hänet yli veneen laidan ja kantoi hänet kuivin jaloin\nmaalle. Tyttö hymyili hänelle urheasti ja kauniisti kiitokseksi,\nmutta sanaakaan he eivät vaihtaneet.\n\nÄäneti he sitten lähtivät majalle päin. Mitä tahansa aikeita heillä\ntäällä oli, ainakin näytti varmalta, että kaikesta oli ennakolta\nsovittu laivalla. Merimiehet astuivat edellä, kantaen laatikoita ja\nmyttyjä, jotka he sitten laskivat oven edustalle, ja toiset viisi\nniin erilaista ihmistä heidän jäljessään. Äkkiä eräs miehistä huomasi\nTarzanin oveen naulaaman lapun.\n\n\"Halloo, miehet!\" huusi hän. \"Mitäs täällä on? Tätä lappua ei täällä,\nhitto vieköön, ollut tunti sitten.\"\n\nMuut keräytyivät hänen ympärilleen, kurkotellen kaulojaan toisten\nolkien yli, mutta kun vain harvat heistä osasivat lukea, nekin kovin\nvaivaisesti, kääntyi vihdoin eräs silkkihattuisen ja pitkätakkisen\nvanhan miehen puoleen.\n\n\"Hei, rohvessööri\", huusi hän, \"tulkaas lukemaan, mitä täällä on\".\n\nPuhuteltu vanha mies tuli hitaasti merimiesten luo ja hänen perässään\nmuut seurueen jäsenet. Korjaten silmälasejaan hän katseli hetkisen\npaperia, kääntyi sitten ja lähti saapastamaan tiehensä, itsekseen\nmutisten: \"Tuiki merkillistä -- tuiki merkillistä!\"\n\n\"No no, peruukki!\" huusi se mies, joka ensin oli pyytänyt hänen\napuaan, \"luuletteko te, että teidän piti lukea se vain omaksi\nhuviksenne? Tulkaa koreasti takaisin, ja lukekaa se meille kovaa,\nsenkin pitkäkaula!\"\n\nVanha mies pysähtyi, kääntyi ja sanoi: \"Oh, suokaa anteeksi, herra.\nOlin niin hajamielinen, kovin hajamielinen. Tuiki merkillistä --\ntuiki merkillistä!\"\n\nTaas hän katsahti paperiin, luki sen ja olisi epäilemättä jälleen\nkääntynyt ja märehtinyt sitä itsekseen, ellei merimies olisi\nkarkeasti tarttunut hänen kaulukseensa ja huutanut hänen korvaansa:\n\n\"Lue se ääneen, vanha pöhkö!\"\n\n\"Ah, niin, ah niin!\" vastasi professori hiljaisena, korjasi taas\nsilmälasejaan ja luki:\n\n\"TÄMÄ TALO KUULUU TARZANILLE, PETOJEN JA MONIEN MUSTIEN MIESTEN\nSURMAAJALLE. ÄLKÄÄ VAHINGOITTAKO TARZANIN TAVAROITA. TARZAN PITÄÄ\nTEITÄ SILMÄLLÄ. APINAIN TARZAN.\"\n\n\"Kuka lempo se Tarzan on?\" huudahti merimies, joka oli ennenkin\npuhunut.\n\n\"Hän näkyy osaavan englantia\", sanoi nuori mies.\n\n\"Mutta mitä tarkoittaa 'Apinain Tarzan'?\" kysyi nuori tyttö.\n\n\"En tiedä, neiti Porter\", vastasi nuori mies, \"ellemme ole tavanneet\nLontoon eläintarhasta paennutta apinaa, joka on tuonut eurooppalaisen\nsivistyksen mukanaan tänne viidakkokotiinsa. Mitä arvelette,\nprofessori Porter?\" lisäsi hän kääntyen vanhan miehen puoleen.\n\nProfessori Archimedes Q. Porter korjasi silmälasejaan.\n\n\"Niin, niinpä niin -- tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!\" sanoi\nprofessori. \"Mutta en voi mitään lisätä siihen, mitä jo olen lausunut\ntästä todella merkillisestä tapauksesta\", ja professori lähti\nhiljalleen astelemaan viidakkoa kohti.\n\n\"Mutta, isä\", huusi tyttö, \"ethän sinä ole siitä vielä mitään\nsanonut\".\n\n\"No, no, lapsi, no, no\", muistutti professori Porter ystävällisesti\nja kärsivällisesti. \"Älä vaivaa sievää päätäsi sellaisilla vaikeasti\nratkaistavilla arvoituksilla\", ja taas hän lähti hitaasti toiseen\nsuuntaan silmät maahan tähdättyinä ja kädet heiluvien takinliepeitten\ntakana ristissä.\n\n\"Luulenpa, ettei se vanha nauta tiedä siitä sen enempää kuin mekään\",\nmurahti rottanaamainen merimies.\n\n\"Puhukaa siistiä kieltä!\" huusi nuori mies ja kalpeni raivosta. \"Te\nolette murhanneet päällystönne ja ryöstäneet meidät. Olemme täysin\nvallassanne, mutta teidän on kohdeltava professori Porteria ja\nneiti Porteria kunnioittavasti\", ja nuori mies astui niin lähelle\nrottanaamaista, että tämä peräytyi hämmästyneenä, vaikka hänellä\nolikin kaksi revolveria ja uhkaavalta näyttävä puukko vyöllä.\n\n\"Senkin pelkuri!\" jatkoi nuori mies. \"Te ette ole koskaan uskaltanut\nampua kunnon miestä, ennenkuin hän on kääntänyt selkänsä. Te\nette uskalla ampua minua edes takaapäin\". Ja hän käänsi selkänsä\nmerimiehille ja käveli huolettomasti tiehensä, ikäänkuin\ntodistaakseen olevansa oikeassa.\n\nMerimiehen käsi livahti tavoittamaan toista revolveria,\nkostonhimoiset silmät kiiluivat katsellessaan nuoren englantilaisen\npoistumista. Hänen toverinsa odottivat jännittyneinä, mutta sittenkin\nhän epäröi. Sydämessään hän oli vieläkin suurempi pelkuri kuin\nWilliam Cecil Clayton oli ajatellut.\n\nEi ole helppoa sanoa, kuinka siinä olisi lopuksi käynyt, mutta\nsilloin sekaantui asiaan uusi, salaperäinen voima, jonka kanssa\nyksikään retkeilijöistä ei luullut joutuvansa niin paljon tekemisiin\ntällä autiolla Afrikan rannalla.\n\nKaksi tuikeaa silmää oli läheisen puun lehvien lomista tarkastanut\nmatkailijain jokaista liikettä. Tarzan oli nähnyt kuulutuksensa\nherättämän hämmästyksen, ja vaikkei hän ymmärtänyt vähääkään näiden\noutojen ihmisten puheesta, kertoivat heidän liikkeensä ja ilmeensä\nhänelle paljon.\n\nKun rottanaamainen merimies murhasi toverinsa, inhoitti se Tarzania,\nja kun hän nyt näki saman miehen uhkaavan kauniinnäköistä nuorta\nmiestä, yltyi hänen vihansa.\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ampuma-aseen vaikutusta,\njosta hän tosin oli vähän lukenut kirjoissaan, mutta kun hän nyt\nnäki rottanaaman hypistelevän revolverin hanaa, ajatteli hän hetki\nsitten näkemäänsä näytelmää ja tietenkin epäili, että nuori mies\nmurhattaisiin samoin kuin roteva merimies.\n\nTarzan pani siis myrkytetyn nuolen jouseensa ja tähtäsi rottanaamaan,\nmutta puu oli niin tiheä, että hän piankin huomasi lehtien ja pikku\noksien voivan muuttaa nuolen suuntaa, ja siksi hän lennätti sen\nsijaan raskaan keihään väijytyspaikastaan.\n\nClayton oli edennyt vain kymmenen askelta. Rottanaama oli puoleksi\nvetänyt esiin revolverinsa, toiset merimiehet seisoivat liikkumatta\nodottaen, mitä tästä tulisi.\n\nProfessori Porter oli jo kadonnut viidakkoon, jonne häntä seurasi\nhätiköivä Samuel T. Philander, hänen sihteerinsä ja apulaisensa.\n\nEsmeralda, neekerinainen, erotteli emäntänsä tavaroita majan luo\nkasatusta mytty- ja laatikkoröykkiöstä, ja neiti Porter oli juuri\naikonut seurata Claytonia, kun jokin saattoi hänet taas kääntymään\nmerimiehiin päin.\n\nJa silloin tapahtui kolme asiaa miltei yhtäaikaa -- merimies\nkohotti aseensa ja tähtäsi Claytonia selkään, neiti Porter huusi\nvaroittaakseen ja pitkä metallikärkinen keihäs suhahti kuin salama\ntaivaalta ja lävisti rottanaaman oikean olkapään.\n\nSitten revolveri pamahti ilmaan ketään vahingoittamatta, ja merimies\nkyyristyi älähtäen tuskasta ja kauhusta.\n\nClayton kääntyi ja hyökkäsi tapahtumapaikalle. Merimiehet seisoivat\npelokkaina ryhmissä paljastetuin asein ja tähystelivät viidakkoon.\nHaavoitettu mies väänteli ja ulvoi maassa.\n\nKenenkään huomaamatta Clayton otti pudonneen revolverin maasta, pisti\nsen paitansa alle ja alkoi merimiesten mukana tuijottaa salaperäiseen\nviidakkoon.\n\n\"Kukahan se oli?\" kuiskasi Jane Porter, jolloin nuori mies kääntyi ja\nnäki hänen seisovan silmät suurina hämmästyksestä aivan vieressään.\n\n\"Luulenpa, että Tarzan tosiaan pitää meitä silmällä\", vastasi hän\nkahden vaiheilla. \"Ihmettelen, kenelle se keihäs oli aiottu. Jos\nse oli tähdätty Snipesiin, niin silloin Apinain Tarzan on todella\nystävämme... Mutta minne teidän isänne ja herra Philander ovat\nmenneet? Viidakossa on ainakin joku aseistettuna. Halloo! Professori!\nHerra Philander!\" huusi nuori Clayton, mutta mitään vastausta ei\nkuulunut.\n\n\"Mitä nyt on tehtävä, neiti Porter?\" jatkoi nuori mies huolestuneen\nnäköisenä. \"Enhän voi jättää teitä näiden murhaajien luo yksinänne,\nettekä te varmaankaan uskalla tulla mukaani viidakkoon. Kuitenkin\non jonkun lähdettävä etsimään isäänne. Hänen tapansahan on\nhajamielisesti lähteä kävelemään ja olla välittämättä vaarasta tai\nsuunnasta, ja herra Philander on vain rahtusen käytännöllisempi.\nAntanette anteeksi suorasukaisuuteni, mutta henkemme on täällä\nehdottomasti uhattu, ja kun vain saamme isänne tänne takaisin, täytyy\nhänet saada käsittämään ne vaarat, joihin hänen hajamielisyytensä vie\nsekä hänet itsensä että teidät...\"\n\n\"Olen aivan samaa mieltä\", vastasi tyttö, \"enkä ollenkaan loukkaannu\nsanoistanne. Rakas isäni uhraisi hetkeäkään epäröimättä henkensä\nminun puolestani, jos vain voisi pitää ajatuksiaan niin kauan koossa.\nEi ole muuta kuin yksi tapa, jolla hänet voi pelastaa -- pitäisi\nsitoa hänet kiinni puuhun. Isäkulta on niin epäkäytännöllinen\".\n\n\"Nyt sen keksin!\" huudahti Clayton äkkiä. \"Tehän osaatte käsitellä\nrevolveria?\"\n\n\"Osaan. Entä sitten?\"\n\n\"Minulla on revolveri. Kun teillä on se mukananne, olette Esmeraldan\nkanssa kutakuinkin turvattuja majassa niin kauan, että ehdin hakea\ntänne isänne ja herra Philanderin. Kutsukaa heti palvelijatartanne,\nja minä lähden kiireesti etsimään. He eivät ole vielä päässeet\npitkälle.\"\n\nJane Porter totteli neuvoa, ja kun Clayton oli nähnyt oven\nsulkeutuvan heidän jälkeensä, kiirehti hän viidakkoon.\n\nMuutamat merimiehet vetivät keihästä toverinsa haavasta, kun Clayton\nkulki ohitse ja kysyi, saisiko hän lainata heiltä revolveria\nmennessään etsimään professoria.\n\nKun rottanaama oli huomannut, ettei haava ollutkaan kuolettava,\noli hän jälleen toipunut ja kielsi karkeasti kiroillen antamasta\nClaytonille asetta.\n\nTämä mies, Snipes, oli omin ehdoin ruvennut merimiesten päälliköksi,\nsurmattuaan edellisen johtajan, ja nyt oli siitä kulunut vasta niin\nvähän aikaa, ettei kukaan hänen tovereistaan ollut ehtinyt ruveta\nhäntä vastustamaan.\n\nClayton vastasi vain kohauttamalla olkapäitään, mutta lähtiessään\nheidän luotaan hän otti maasta keihään, joka oli haavoittanut\nSnipestä, ja näin alkeellisesti varustettuna painui silloisen loordi\nGreystoken poika tiheään viidakkoon.\n\nTavantakaa hän huuteli kadonneiden ukkojen nimiä. Majaan turvautuneet\nnaiset kuulivat hänen äänensä yhä heikkenevän, kunnes se vihdoin\nhäipyi ja sulautui aarniometsän lukemattomiin muihin ääniin.\n\nKun professori Archimedes Q. Porter ja hänen apulaisensa Samuel T.\nPhilander, jälkimmäisen kiihkeästä vaatimuksesta, vihdoin kääntyivät\ntakaisin majalle päin, eksyivät he viidakon loppumattomissa\nsokkeloissa niin täydellisesti kuin yleensä on mahdollista,\nvaikkeivät itse sitä tietäneet. Pelkkä kohtalon oikku johti heidän\naskeliaan Afrikan länsirannikolle, niin etteivät he lähteneet\nmarssimaan Zanzibariin, mustien maanosan vastakkaiselle puolelle.\n\nKun he sitten pääsivät rannalle eivätkä nähneet majasta merkkiäkään,\noli Philander ihan varma siitä, että he nyt olivat määräpaikkansa\npohjoispuolella, vaikka he itse asiassa olivatkin noin puolentoista\nsadan metrin päässä siitä etelään.\n\nNäiden kahden epäkäytännöllisen teoreetikon päähän ei edes\njuolahtanut huutaa, jotta heidän ystävänsä mahdollisesti kuulisivat.\nSamuel T. Philander oli näet niin varma asiastaan kuin vain vääristä\nedellytyksistä tehty johtopäätös voi ihmisen vallata, että hän\ntarttui lujasti professori Archimedes Q. Porterin käsivarteen\nja laahasi tätä heikosti vastustelevaa vanhaa herraa mukanaan\nKapkaupunkia kohti, joka sijaitsee kaksituhatta neljäsataa kilometriä\netelämpänä. --\n\nKun Jane Porter ja Esmeralda olivat päässeet majan suojaan, oli\nneekerittären ensi huolena teljetä ovi sisäpuolelta. Tätä ajatellen\nhän alkoi haeskella sopivia esineitä toteuttaakseen aikeensa, mutta\nensi silmäys majan sisustaan toi kauhunhuudon hänen huulilleen ja\nkuin pelästynyt lapsi kätki tukeva mustaihoinen kasvonsa nuoren\nemäntänsä rintaa vasten.\n\nHuudon kuullessaan Jane Porter kääntyi ja näki, mikä siihen oli\nsyynä. Lattialla hänen edessään lojui ihmisen vaalentunut luuranko.\nToinen silmäys keksi vielä yhden luurangon vuoteelta.\n\n\"Missä hirveässä paikassa me nyt olemmekaan?\" mutisi hän\npelästyneenä, mutta ei menettänyt malttiaan.\n\nVihdoin hän pääsi irti yhä kirkuvan Esmeraldan kiihkeästä\npuristuksesta, astui lattian yli kehdon luo ja aavisti, mitä saisi\nsiellä nähdä, ennenkuin luuranko olikaan hänelle näyttäytynyt\nsurkeassa hauraudessaan.\n\nMistä hirveästä murhenäytelmästä kertoivatkaan nämä mykät luut! Tyttö\nvärisi ajatellessaan, että mahdollisesti häntä ja hänen ystäviään\nodotti sama kohtalo tässä kauhujen majassa, jossa he olisivat\nsalaperäisten ja kenties vihamielisten olentojen vallassa.\n\nMutta vihdoin hän polkaisi päättäväisesti pikku jalkaansa lattiaan ja\nkoetti pudistaa mielestään kaikki synkät enteet. Sitten hän kääntyi\nEsmeraldaan päin, käski tämän lopettaa ulvontansa.\n\n\"Hiljaa, Esmeralda, hiljaa ja heti! Onko tämä laitaa? Milloinkaan en\nole nähnyt mokomaa isoa vauvaa.\"\n\nHän vaikeni, ja hänen oma äänensä värähti hiukan, kun hän ajatteli,\nettä ne kolme miestä, joiden suojeluksessa hän oli, vaelsivat tällä\nhetkellä kauhistuttavan metsän pimennoissa.\n\nPian hän huomasi, että ovessa oli sisäpuolella raskas puinen salpa,\nja hetkisen yhdessä ponnisteltuaan he saivat sen työnnetyksi\npaikalleen, -- ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen.\n\nSitten he kädet toistensa ympärille kiedottuina istuutuivat penkille\nja -- odottivat.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nViidakon vallassa\n\n\nKun Clayton oli kadonnut viidakkoon, alkoivat merimiehet --\n_Arrow_-laivan kapinoitsijat -- neuvotella, mihin toimenpiteisiin\noli lähinnä ryhdyttävä. Ainoastaan yhdestä asiasta olivat kaikki\nsamaa mieltä: heidän oli kiireimmän kaupalla lähdettävä ankkuroituun\nlaivaan, jossa ainakin saattoivat olla turvassa näkymättömän\nvihollisen keihäiltä. Sillä välin kun Jane Porter ja Esmeralda\ntelkesivät majan ovea, soutivat siis pelkurimaiset murhaajat\njoutuisasti tiehensä niillä kahdella veneellä, joilla olivat tulleet\nmaihin.\n\nNiin paljon ihmeellistä oli Tarzan tänään nähnyt, että häntä oikein\nhuimasi. Mutta ihmeellisimmät kaikista olivat nuoren valkoisen tytön\nkasvot.\n\nSiinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma.\nMyös nuori mies ja molemmat vanhukset olivat kutakuinkin sellaisia,\njoiksi hän oli kuvitellut omia kansalaisiaan.\n\nMutta epäilemättä he olivat yhtä julmia kuin muutkin hänen näkemänsä\nihmiset. Se seikka, että vain he koko seurueesta olivat ainoat,\njotka eivät olleet ketään tappaneet, sai selityksensä siitä, ettei\nheillä ollut aseita. Varmasti he olisivat toisenlaisia, jos olisivat\naseistettuja.\n\nTarzan oli nähnyt nuoren miehen ottavan maasta haavoitetulta\nSnipesiltä pudonneen revolverin ja kätkevän sen poveensa. Hän oli\nmyös nähnyt, kuinka hän sen varovasti pisti tytölle, joka astui\nmajaan.\n\nHän ei ymmärtänyt, miksi he käyttäytyivät näin, mutta sittenkin hän\nvaistomaisesti piti nuoresta miehestä sekä vanhuksista, ja tyttöä\nkohtaan hän tunsi outoa kaipuuta, jota tuskin itse käsitti. Mitä taas\npaksuun mustaan naisihmiseen tulee, niin hän oli ilmeisesti jossakin\nläheisessä suhteessa tyttöön, ja niinpä hän siis piti Esmeraldastakin.\n\nMerimiehiä, etenkin Snipesiä kohtaan hänessä oli herännyt syvä viha.\nHän ymmärsi heidän uhkaavista liikkeistään ja ilkeitten kasvojensa\nilmeistä, että he olivat vihamielisiä seurueen muille jäsenille,\nminkä vuoksi hän päätti pitää heitä tarkoin silmällä.\n\nHän kummasteli, miksi miehet olivat menneet viidakkoon, eikä hänen\nmieleensäkään johtunut, että kukaan voisi eksyä tiheikössä, joka\nhänelle oli yhtä selvä kuin jollekin toiselle kotikaupungin pääkatu.\n\nNähtyään merimiesten soutavan laivaan ja tietäen tytön ja\nneekerinaisen olevan turvassa majassa Tarzan päätti seurata nuorta\nmiestä viidakkoon, ottaakseen selville, mitä hän siellä aikoi. Hän\nheilautti itseään nopeasti sinne päin, minne Clayton oli mennyt, ja\nvähän ajan kuluttua hän kaukaa kuuli heikosti, kuinka englantilainen\nhuuteli ystäviään, tosin enää vain silloin tällöin.\n\nHiljaa Tarzan lähestyi valkoista miestä, joka uupuneena nojasi puuhun\nja kuivaili hikeä otsaltaan. Apinamies kätkeytyi lehtien sekaan ja\nkatseli sieltä tarkkaavasti oman rotunsa jäseniä.\n\nVälistä Clayton huuteli uudestaan, ja vihdoin Tarzanille valkeni,\nettä hän etsi molempia vanhuksia.\n\nTarzan oli lähtemäisillään itse heitä hakemaan, mutta samassa hän\nhuomasi notkean, keltaisen olennon, joka varovasti hiipi viidakon\nhalki Claytonia kohti.\n\nSe oli Shita, leopardi. Nyt Tarzan kuuli jo pehmeän ruohon kahisevan,\nmutta nuori mies seisoi yhä huolettomana paikallaan. Eikö hän kenties\nolisikaan kuullut niin äänekästä kahahdusta? Milloinkaan ennen ei\nTarzan ollut nähnyt Shitan liikkuvan noin kömpelösti.\n\nEi, valkoinen mies ei kuullut. Shita kyyristyi hyppäykseen, mutta\nsilloin kajahti viidakon hiljaisuudessa ihmisapinan vihlova ja kauhea\ntaisteluvaatimus. Shita kääntyi, pujahtaen tiehensä tiheikköön.\n\nHätkähtäen Clayton suoristautui. Tuntui kuin hänen verensä olisi\njähmettynyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut kuullut niin\nkauhistuttavaa ääntä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta jos\nmilloinkaan ihminen on tuntenut pelon jäisten kourien pusertavan\nsydäntään, tunsi sen nyt Afrikan viidakossa William Cecil Clayton,\nloordi Greystoken vanhin poika.\n\nIson pedon paosta johtuva oksien ritinä ihan hänen likellään ja\nylhäältä kuulunut hirvittävä huuto panivat Claytonin rohkeuden\näärimmäiselle koetukselle. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että\njuuri tätä kiljahdusta hän sai kiittää pelastuksestaan, eikä\nsitäkään, että sen oli päästänyt ilmoille hänen oma serkkunsa --\ntodellinen loordi Greystoke.\n\nIlta lähestyi, ja Clayton mietti toivotonna ja alakuloisena mitä\nnyt tekisi: etsisikö edelleen professori Porteria, jolloin hänen\noma henkensä oli melkein varmasti tuhon oma öisessä viidakossa, vai\npalaisiko majalle, jossa hän ainakin voisi suojella Jane Porteria.\n\nHänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä palata ilman Janen isää;\nmutta toisaalta häntä värisytti pelkkä ajatuskin jättää tyttö yksin\nja turvatonna _Arrowin_ kapinoitsijain ja viidakon lukemattomien\nvaarojen käsiin.\n\nEhkäpä ovat, ajatteli hän, professori ja Philander jo palanneet\nrannalle. Se oli hyvinkin luultavaa. Ainakin hän tahtoi päästä siitä\nselville, ennenkuin jatkaisi tätä nähtävästi hyödytöntä haeskeluaan.\nJa niin hän lähti taas liikkeelle, raivaten tietään halki viidakon\nsinne päin, missä otaksui majan olevan.\n\nTarzanin kummastukseksi nuori mies lähti syvemmälle viidakkoon\nsuoraan Mbongan kylää kohti, ja silloin nuori apinamies tuli\najatelleeksi hänen joutuneen eksyksiin. Tarzan ei oikeastaan\nkäsittänyt, kuinka se oli mahdollista, mutta terve järki sanoi\nhänelle, ettei yksikään ihminen tahallaan mennyt julmien mustien\nkylään aseistettuna vain keihäällä, joka sekin oli valkoiselle\nmiehelle ilmeisesti outo ase, siitä päättäen, kuinka hän sitä piteli.\nHän ei myöskään seurannut molempien vanhusten jälkiä, jotka Tarzanin\ntarkat silmät olivat keksineet.\n\nTarzan oli hämmentynyt. Julma viidakko ottaisi pian saaliikseen\ntämän turvattoman muukalaisen, ellei häntä pian johdettaisi takaisin\nrannalle.\n\nAivan oikein! Numa, leijona, vainusi jo valkoista miestä vain\nkymmenkunnan askeleen päässä hänestä oikealle.\n\nClayton kuuli ison eläimen kulkevan jossakin vierellään, ja äkkiä\nkajahti halki illan pedon jylisevä karjunta. Hän pysähtyi keihäs\nkoholla ja tähysteli tiheikköön, josta kauhea ääni oli kuulunut.\nVarjot syventyivät, pimeys kävi yhä sakeammaksi.\n\nVoi, hyvä Jumala! Kuolla täällä yksin villipedon hampaissa, revittynä\nja raadeltuna, tuntea pedon kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun\nvaltavat käpälät murskaisivat hänen rintansa!\n\nHetken aikaa oli kaikki hiljaa. Clayton seisoi jännittyneenä, pitäen\nasetta yhä ojossa. Sitten pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi hänelle,\nettä takaa hiipi joku. Peto kyyristyi hypätäkseen. Vihdoin hän näki\nsen, tuskin viidenkään metrin päässä -- pitkän, notkean, lihaksisen\nruumiin, ison, keltaisen mustaharjaisen leijonan pään.\n\nPeto mateli vatsallaan hitaasti eteenpäin. Kun sen silmät kohtasivat\nClaytonin, pysähtyi se ja veti takajalkansa varovasti alleen.\n\nClayton odotti kuolemantuskassa, ei uskaltanut heittää keihästään\neikä kyennyt pakenemaan.\n\nMutta silloin kahisi jokin ylhäällä puussa. Jokin uusi vaara,\najatteli hän, mutta ei uskaltanut hellittää katsettaan edessä\nolevista kellanvihreistä silmäteristä. Kuului terävä napsahdus,\nikäänkuin banjon kieli olisi katkennut, ja samassa ilmaantui nuoli\nkyyristelevän leijonan nahkaan.\n\nTuskasta ja raivosta karjahtaen peto loikkasi, mutta Clayton ehti\nheittäytyä sivulle, ja kun hän kääntyi taas kohtaamaan eläinten\nkuningasta, kauhistutti häntä uusi merkillinen näky. Sillä juuri kun\nleijona valmistui toiseen hyökkäykseen, pudottautui puusta alaston\njättiläinen hajareisin pedon selkään.\n\nSalamannopeasti kietoutui rautalihaksinen käsivarsi leijonan valtavan\nkaulan ympärille, ja vastaanponnisteleva karjuva peto kohotettiin\ntakaapäin pystyyn -- yhtä helposti kuin Clayton olisi nostanut\nsylikoiran.\n\nTämä ihmeellinen kohtaus, jonka todistajaksi hän joutui Afrikan\nviidakon hämärässä, painui ainaiseksi hänen muistiinsa.\n\nOuto mies oli hänestä ruumiillisen täydellisyyden ja jättimäisen\nvoiman perikuva, eivätkä kuitenkaan nämä ominaisuudet ratkaisseet\ntaistelua, sillä vaikka hänen lihaksensa olivatkin mahtavat, eivät ne\nolleet mitään Numan rinnalla. Mutta hänen vikkelyytensä, älynsä ja\npitkä terävä puukkonsa hankkivat hänelle voiton.\n\nHänen oikea käsivartensa puristi leijonan kaulaa, vasemman käden\ntyöntäessä tavantakaa puukkoa vasemman lapaluun alle. Riehuva peto\nkohosi takajaloilleen ja rimpuili turhaan tässä luonnottomassa\nasennossa. Jos ottelu olisi kestänyt muutamia sekunteja kauemmin,\nolisi tulos voinut olla toinen, mutta kaikki kävi niin äkkiä, että\nleijona tuskin ehti tointua hämmästyksestään, kun se jo tuupertui\nkuolleena maahan.\n\nSilloin outo jättiläinen astui voitetun vastustajansa ruumiille ja\nheiluttaen villinkaunista päätään päästi ilmoille saman kauhistavan\nhuudon, joka muutama hetki sitten oli vavahduttanut Claytonia.\n\nEdessään hän näki nuoren miehen, joka oli aivan alasti,\nlukuunottamatta lannevaatetta ja joitakin villien koristuksia\nkäsivarsissa ja jaloissa. Rinnassa kimalteli sileää ruskeaa ihoa\nvasten jalokivimedaljonki.\n\nMetsästyspuukko oli jälleen pistetty tuppeen, ja villi mies otti\nmaasta jousensa ja nuolikotelonsa, jotka hän oli heittänyt luotaan\nkäydessään leijonan kimppuun.\n\nClayton puhutteli häntä englanninkielellä, kiittäen häntä\npelastuksestaan, ja sanoi ihailevansa hänen osoittamaansa tavatonta\nrohkeutta, voimaa ja taitoa, mutta sai vastaukseksi vain tuikean\nkatseen ja leveiden olkapäiden kohautuksen, joka saattoi merkitä,\nettei tämä teko oudon mielestä ollut niinkään erinomainen, tai myös,\nettei hän ymmärtänyt Claytonin kieltä.\n\nKun jousi ja nuolikotelo oli sovitettu tavalliselle paikalleen,\nveti villi -- siksi Clayton häntä luuli -- taas esiin veitsensä ja\nleikkeli kätevästi kymmenkunta isoa lihapalaa leijonan ruhosta.\nSitten hän istuutui maahan ja alkoi syödä, ensin viitattuaan\nClaytonia ottamaan osaa ateriaan.\n\nVahvat, valkoiset hampaat pureutuivat ilmeisellä mielihyvällä\nraakaan, vertatippuvaan lihaan, mutta Clayton ei iljennyt\nnoudattaa merkillisen isäntänsä kutsua. Sen sijaan hän tarkasteli\npelastajaansa, ja äkkiä hänelle selvisi, että tämä oli varmaankin\nApinain Tarzan, jonka julistuksen hän oli tänä aamuna nähnyt majan\novella.\n\nHänen piti siis osata englantia. Taas Clayton yritti puhua\napinamiehen kanssa, mutta hänen saamansa vastaukset olivat outoa\nkieltä, joka muistutti marakattien jokellusta, seassa toisinaan\nvillipedon murahduksia.\n\nEi, tuo ei voinut olla Apinain Tarzan, sillä olihan aivan ilmeistä,\nettei hän lainkaan ymmärtänyt englantia.\n\nLopetettuaan syöntinsä Tarzan nousi seisaalleen ja osoitti aivan eri\nsuuntaan kuin Clayton oli äsken mennyt ja lähti itsekin sinne päin.\n\nClayton oli ymmällä ja viivytteli seuraamasta häntä, sillä hän luuli\nsitä tietä joutuvansa vain yhä syvemmälle aarniometsään; mutta\nnähdessään ettei hän halunnut tulla, apinamies kääntyi takaisin,\ntarttui hänen takkiinsa ja veti häntä mukaansa, kunnes oli varma\nsiitä, että Clayton käsitti hänen tarkoituksensa. Silloin hän antoi\ntoisen seurata vapaaehtoisesti.\n\nKun englantilaiselle vihdoin selvisi, että hän oli vanki, ei\nhänellä ollut muuta valittavana kuin totella käskijäänsä, ja niin\nhe vaelsivat verkalleen halki viidakon, jossa musta yö kääri heidät\nvaippaansa, pehmeiden käpälien salavihkainen hiiviskely sekaantui\noksien ritinään ja lukemattomat villit huudot tuntuivat tulevan\nlähemmäksi.\n\nÄkkiä Clayton kuuli heikon kaiun ampuma-aseen pamahduksesta -- vain\nyksi ainoa laukaus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.\n\nMajassa rannalla istui kaksi kauhistunutta naista toisiinsa\ntarrautuneina matalalla penkillä yhä enenevässä pimeydessä.\n\nNeekeritär nyyhkytti hillittömästi ja valitteli sitä kovan onnen\npäivää, joka oli nähnyt hänen lähtevän rakkaasta Marylandista.\nValkoinen neito taas ei itkenyt eikä valittanut, mutta sisäisesti\nhäntä raastoivat pelko ja pahat aavistukset. Hän pelkäsi yhtä\npaljon itsensä kuin niiden kolmen miehen puolesta, joiden hän tiesi\nvaeltavan villissä eksyttävässä viidakossa. Sieltä hän oli kuullut\nmiltei lakkaamatonta petoeläinten karjumista, haukuntaa ja ulvontaa,\nkun ne etsivät saalistaan.\n\nÄkkiä kuului joku raskas ruumis raappivan majan seinää. Sitten hän\nsaattoi erottaa suurten käpäläin tassuttelevan ulkopuolella, ja\nkaikki oli hetken verran hiljaa... Aarniometsänkin äänet vaikenivat\nhiljaiseksi muminaksi. Senjälkeen hän selvästi kuuli, kuinka peto\nnuuski ovea tuskin metrinkään päässä hänestä. Väristen neito\npainautui vaistomaisesti lähemmäksi mustaa naista.\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi hän. \"Hiljaa, Esmeralda!\" sillä neekerittären\nnyyhkytykset ja huokaukset näyttivät tunkeutuneen seinän läpi ja\nvetäneen puoleensa pedon huomion.\n\nNyt raapaisi käpälä ovea. Peto koetti tunkeutua sisään. Mutta äkkiä\nrapina loppui, ja taas neito kuuli suurten käpäläin astelevan majan\nympärillä. Nyt ne pysähtyivät jälleen -- ikkunan kohdalle, jonne\ntyttö tuijotti kauhusta kangistuen.\n\n\"Hyvä jumala!\" mutisi hän, sillä varjokuvana kuun valaisemaa taivasta\nvasten ilmestyi pieneen nelikulmaiseen ristikolla varustettuun\nikkunaan leijonan pää. Välkkyvät silmät tähystivät häneen\npahaenteisinä.\n\n\"Katso, Esmeralda!\" kuiskasi hän. \"Jumalan nimessä, mitä nyt teemme?\nKatso! Pian! Ikkunaan!\"\n\nEsmeralda puristautui vielä lähemmäksi emäntäänsä ja katsahti\npelokkaasti kuutamon valaisemaan neliöön, juuri kun leijona päästi\nvillin murahduksen. Se näky, joka kohtasi mustan naisparan silmiä,\noli liikaa hänen jo ennestään ylen jännittyneille hermoilleen.\n\nLeijona näytti seisovan iankaikkisen kauan ikkunan takana etukäpälät\nnostettuina kamanalle, tuijottaen pikku huoneeseen. Sitten se koetti\nkynsillään ristikon lujuutta.\n\nTyttö oli melkein lakannut hengittämästä, kun hänen suureksi\nhelpotuksekseen pää katosi, ja hän kuuli pedon askelten poistuvan\nikkunan luota. Mutta ne pysähtyivät sensijaan taas ovelle ja\nraapiminen alkoi uudelleen, tällä kertaa yhä rajummin, kun\nleijona raivoissaan koki murtaa tukevaa ovea, päästäkseen käsiksi\nturvattomiin uhreihinsa.\n\nJos Jane Porter olisi tietänyt pala palalta kyhätyn oven suunnattoman\nvahvuuden, ei hän olisi niin paljoa pelännyt vaaraa siltä taholta.\nVähänpä aavisti John Clayton tätä karkeaa, mutta vahvaa ovea\ntehdessään, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin se suojelisi\nkaunista, silloin vielä syntymätöntä amerikkalaista tyttöä viidakon\nkarvaiselta ihmissyöjältä.\n\nParikymmentä minuuttia leijona nuuski ja raastoi ovea, päästäen\ntavantakaa villin karjahduksen voimattomassa raivossaan. Vihdoin se\nluopui yrityksestä, ja Jane Porter kuuli sen palaavan ikkunan luo,\njonka kohdalla se vähän aikaa lepäsi. Sitten se heittäytyi kaikella\npainollaan ajan kuluttamaa ristikkoa vastaan.\n\nTyttö kuuli puisten tankojen ritisevän, mutta ne kestivät, ja valtava\nruho putosi takaisin maahan.\n\nYhä uudestaan leijona toisti temppunsa, kunnes kauhistunut vanki näki\nosan ristikkoa murtuvan ja samassa hetkessä pedon pään ja toisen\nkäpälän työntyvän huoneeseen. Hitaasti mursivat voimakas niska ja\nhartiat puolat erilleen, ja notkea ruumis tunkeutui yhä pitemmälle\nsisään.\n\nKuin horroksissa tyttö nousi kädet painettuina rintaa vasten\nja silmien kauhistuneina tuijottaessa muutaman askeleen päässä\nmurisevaan kuonoon. Lattialla makasi neekeritär tainnoksissa. Jospa\nvoisi herättää hänet tuntoihinsa, ehkäpä he yhdistetyin voimin\nsaisivat pedon karkoitetuksi.\n\nJane Porter kumartui, tarttui neekerittären olkapäähän ja ravisteli\nhäntä kaikin voimin.\n\n\"Esmeralda! Esmeralda!\" huusi hän. \"Auta minua, tai me olemme\nmolemmat hukassa!\"\n\nEsmeralda avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli\nnälkäisen naarasleijonan kuolainen kita.\n\nKauhusta kiljahtaen naispoloinen nousi nelinkontin ja ryömi huoneen\npoikki, huutaen: \"Oi taivas!\"\n\nHän painoi noin satakaksikymmentä kiloa eikä ollut pystyssä\nkäydessäänkään mikään gaselli, mutta suorastaan kuvaamattoman\nvaikutelman hän nyt herätti kontatessaan ja raahatessaan suunnattoman\nlihavaa ruumistaan.\n\nHetken aikaa leijona oli hiljaa, tuikeasti tarkaten Esmeraldaa, jonka\npäämääränä näytti olevan kaappi. Sinne hän koetti sulloa itseään,\nmutta kaappi oli liian pieni, hän sai sinne mahtumaan vain päänsä.\nSitten hän päästi huudon, jonka rinnalla viidakon äänet olivat\nmitättömiä, ja pyörtyi uudestaan.\n\nEsmeraldan lysähtäessä liikkumattomaksi leijona uudisti yrityksensä\ntunkea ruumiinsa sisään murtuneen ristikon puhki.\n\nTyttö seisoi kalpeana ja jähmettyneenä peräseinää vasten ja etsi\nkuolemankauhussa jotakin pakopaikkaa. Äkkiä hänen kätensä, joka\ntiukasti puristi rintaa, tunsi jotakin kovaa. Se oli revolveri, jonka\nClayton oli hänelle päivemmällä jättänyt.\n\nNopeasti hän sieppasi sen esiin piilopaikasta, tähtäsi suoraan\nleijonan kuonoon ja painoi liipasinta. Salama välähti, kuului\npamahdus, ja sitten peto kiljahti tuskasta ja raivosta. Jane\nPorter näki leijonan katoavan ikkunasta, ja sitten hänkin pyörtyi,\nrevolverin pudotessa hänen viereensä.\n\nMutta Sabor ei ollut kuollut. Luoti oli vain tehnyt kipeän haavan\ntoiseen olkaan. Hämmästys, sokaiseva välähdys ja korvia huumaava\npamahdus olivat tosin saaneet sen nopeasti vetäytymään takaisin,\nmutta vain hetkeksi.\n\nPian se oli taas ristikossa, rytistellen sitä entistä raivokkaammin,\nmutta samalla tehottomammin, sillä haavoitettu jäsen oli miltei\nkäyttökelvoton.\n\nHän näki saaliinsa -- molempien naisten -- makaavan liikkumatta\nlattialla. Heistä ei enää ollut esteitä. Ateria oli Saborin edessä,\ntarvitsisi vain vääntää ruumiinsa ristikon läpi.\n\nHitaasti se tunki suurta ruhoaan tuuma tuumalta aukosta huoneeseen.\nPian oli pää sisällä, sitten toinen etujalka ja olka!\n\nVarovasti se työnsi sisään haavoittunutta raajaansa, ettei se\nsattuisi aukon reunoihin. Hetkinen vielä, ja molemmat hartiat oli\nsaatu mahtumaan aukosta; pitkä, jäntevä ruumis ja kapeat lanteet\nliukuisivat pian perästä.\n\nTällä hetkellä Jane Porter taas avasi silmänsä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nMetsänhaltija\n\n\nKuullessaan ampuma-aseen pamahduksen Clayton säikähti ja aavisti\npahaa. Hän luuli aluksi, että joku merimies oli ampunut, mutta se\nseikka, että hän oli jättänyt Jane Porterille revolverin, ja hänen\nylen jännittynyt hermostonsa saivat hänet väkisinkin kuvittelemaan,\nettä neitoa nyt uhkasi jokin suuri vaara, että Janen kenties juuri\ntällä hetkellä täytyi puolustaa itseään jotakin villi-ihmistä tai\npetoa vastaan.\n\nMitä hänen kummallinen vangitsijansa tai oppaansa ajatteli, sitä ei\nClayton voinut oikein arvailla, mutta ilmeistä oli, että hänkin oli\nkuullut laukauksen ja että se jotenkin vaikutti hänen mieleensä,\nsillä hän joudutti heidän matkaansa niin kiivaasti, että Clayton,\njoka kompasteli hänen takanaan, turhaan yritti pysyä mukana ja pian\njäi auttamattomasti jälkeen.\n\nPeläten jälleen eksyvänsä hän huusi villi-ihmiselle ja hetken\nkuluttua saikin tyydytyksekseen nähdä, kuinka opas puun oksalta\nkeveästi liukui hänen viereensä.\n\nSilmänräpäyksen ajan Tarzan katseli nuorta miestä tiukasti ikäänkuin\nepäröiden, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän kumartui Claytonin\neteen, osoitti merkeillä, että toisen oli kiedottava käsivartensa\nhänen kaulaansa, ja kiipesi sitten valkoinen mies selässään taas ylös\npuuhun.\n\nNyt seuranneita minuutteja ei nuori englantilainen milloinkaan\nunohtanut. Korkealla, pitkien taipuvien ja heiluvien oksien\nteitä, kävi heidän kulkunsa niin nopeasti, että se tuntui hänestä\nuskomattomalta, kun Tarzan sitävastoin oli suutuksissaan etenemisen\nhitaudesta.\n\nNotkea olento heittäytyi Claytonia kantaen toiselta huimaavan\nkorkealta oksalta toiselle tai juoksi varmoin askelin monen\nkymmenenkin metrin pituista köynnöskasvien peittämää puunhaaraa\nmyöten kuin nuorallakävelijä, koko ajan säilyttäen tasapainonsa,\nvaikka alla ammotti pimeä syvyys.\n\nEnsimmäisestä hyytävästä pelosta päästyään Clayton alkoi ihailla\nja kadehtia tämän metsänhaltijan jättiläislihaksia ja ihmeteltävää\nvaistoa tai harjaannusta, jonka varassa saattoi aarniometsän yön\nhalki samota yhtä helposti ja turvallisesti kuin Clayton käyskenteli\nkeskipäivällä pitkin Lontoon katuja.\n\nToisinaan he tulivat paikalle, missä kasvullisuus oli harvempaa, ja\nkuun kirkkaat säteet valaisivat Claytonin kummasteleville silmille\nsitä outoa tietä, jota he nyt kulkivat. Silloin hän pidätti henkeään\nnähdessään allaan hirvittävät kuilut, sillä Tarzan valitsi aina\nmukavimman tien, joka usein oli muutamia kymmeniä metrejä maanpinnan\nyläpuolella.\n\nVaikka vauhti tuntuikin nuoresta englantilaisesta erinomaisen\nnopealta, liikkui Tarzan nyt verrattain hitaasti, sillä hänen\noli aina etsittävä sellaisia oksia, jotka kestäisivät heidän\nkaksinkertaisen painonsa.\n\nÄkkiä he saapuivat aukealle paikalle majan luo. Tarzanin herkkä\nkorva oli kuullut sen omituisen äänen, joka syntyi, kun Sabor koetti\ntunkeutua ristikon läpi, ja niin nopeasti hän laskeutui maahan,\nettä Claytonista tuntui kuin he olisivat suoraa päätä pudonneet\nviidenkymmenen metrin korkeudesta. Alas he kuitenkin pääsivät niin\nkeveästi, että tuskin lainkaan tärähtivät maata koskettaessaan.\nClayton hellitti nyt otteensa ja näki apinamiehen livahtavan kuin\norava majan toiselle puolelle.\n\nEnglantilainen juoksi nopeasti hänen jälkeensä ja tuli paikalle\njuuri paraiksi nähdäkseen, kuinka jonkin ison pedon takajalat olivat\nmenossa ikkunasta sisään. --\n\nKun Jane Porter jälleen avasi silmänsä ja näki uhkaavan vaaran\nkaikessa hirveydessään, heitti hänen urhea nuori sydämensä\nviimeisenkin toivon, ja hän alkoi haparoida pudonnutta revolveria\nsaadakseen tuskattoman lopun, ennenkuin julmat hampaat repelisivät\nhänen lihaansa.\n\nLeijona oli ehtinyt tunkea melkein koko ruhonsa huoneeseen, ennenkuin\nJane löysi aseen ja kohotti sen ohimolleen.\n\nHetkisen hän viivytteli, kuiskatakseen lyhyen rukouksen luojalleen,\nja silloin hänen silmänsä sattuivat Esmeraldarukkaan, joka tajutonna\nmutta silti vielä elossa virui kaapin vieressä.\n\nKuinka hän saattaisi jättää tuon uskollisen olennon armottomien\nhampaiden raadeltavaksi? Ei, hänen piti ensin ampua laukaus\ntajuttomaan naiseen, ja vasta sitten hän kääntäisi kylmän revolverin\nsuun itseään kohti.\n\nKuinka tämä tulikoe häntä vapisutti! Mutta tuhat kertaa julmempaa\nolisi ollut antaa tämän rakastavan mustan naisen, joka oli häntä\nlapsesta pitäen hoitanut niin hellästi ja huolellisesti kuin koskaan\näiti, jälleen herätä tuntoihinsa kauhean pedon raadeltavana.\n\nJane Porter hypähti pystyyn ja kiirehti neekerittären viereen. Hän\npainoi revolverin suun tiukasti hellää sydäntä vasten, sulki silmänsä\nja --\n\nSabor päästi hirveän karjaisun.\n\nTyttö pelästyi, veti liipasinta, kääntyi petoon päin ja samalla\nkohotti aseen omaa ohimoaan kohti.\n\nHän ei laukaissut toista kertaa, sillä hämmästyksekseen hän näki\npetoa kiskottavan hitaasti takaisin ikkunasta, ja kuutamossa hän näki\ntakana kahden miehen päät ja hartiat.\n\nKun Clayton kiersi majan nurkan ja näki sisään pyrkivän leijonan,\nsai hän samalla nähdä, kuinka apinamies molemmin käsin tarttui pedon\npitkään häntään, tuki itseään jaloillaan seinään ja pani kaiken\nvoimansa liikkeelle kiskoakseen eläimen ulos.\n\nClayton riensi apuun, mutta apinamies murahti hänelle tuimasti\njotakin, minkä hän käsitti käskyksi, vaikkei voinutkaan sitä ymmärtää.\n\nHeidän molempien ponnistellessa alkoi iso ruho vähitellen liikkua yhä\npitemmälle takaisin ikkunasta, ja silloin Claytonille valkeni, minkä\nripeän urotyön hänen toverinsa oli tehnyt.\n\nOli todella sankarillista alastoman miehen vetää murisevaa ja\nkynsivää leijonaa hännästä ulos ikkunasta pelastaakseen tuntemattoman\nvalkoisen tytön.\n\nMitä Claytoniin tulee, niin asia oli toisin, sillä tyttö ei ollut\nainoastaan hänen omaa rotuaan, vaan oli koko maailmassa ainoa nainen,\njota hän rakasti. Vaikka hän tiesi, että leijona tekisi heistä pian\nlopun, kiskoi hän sittenkin kuin vimmattu, estääkseen sitä pääsemästä\nJane Porterin kimppuun. Sitten hän muisti äsken tapahtuneen ottelun\napinamiehen ja ison mustaharjaisen leijonan välillä, ja hänestä alkoi\ntuntua turvallisemmalta.\n\nTarzan antoi yhä käskyjään, joita Clayton ei voinut käsittää. Hän\nkoetti saada typerää valkoista miestä ymmärtämään, että tämän oli\npistettävä myrkytettyjä nuolia Saborin selkään ja kylkiin sekä\niskettävä Tarzanin vyössä riippuvalla pitkällä metsästyspuukolla\npedon sydämeen; mutta toinen ei käsittänyt mitään, eikä Tarzan\nuskaltanut päästää otettaan, sillä hän tajusi, ettei hento valkoinen\nmies yksinään jaksaisi hetkeäkään pidellä väkevää Saboria.\n\nHitaasti tuli leijona ikkunasta esille. Vihdoin olivat sen\nolkapäätkin ulkona.\n\nJa silloin Clayton sai nähdä jotakin, mitä ei kukaan ihminen ole\nhurjimmissa unissaankaan kokenut. Vaivatessaan aivojaan keksiäkseen,\nkuinka yksin suoriutuisi raivostuneesta pedosta, Tarzan oli äkkiä\nmuistanut ottelunsa Terkozin kanssa. Kun siis isot hartiat tulivat\nniin paljon esiin ikkunasta, että leijonalla oli enää vain etukäpälät\nikkunalaudalla, hellitti Tarzan äkkiä otteensa.\n\nNopeasti kuin iskevä kalkkarokäärme hän heittäytyi Saborin selkään ja\nnotkeat käsivarret kietoutuivat kaulan ympärille \"koko nelsoniin\",\nkuten hän oli oppinut saadessaan verisen voiton Terkozista.\nKarjaisten leijona mätkähti selälleen vihollisensa päälle. Mutta\nmustatukkainen jättiläinen yhä vain tiukensi puristustaan.\n\nPiesten ilmaa ja maata Sabor riuhtoi ja tempoili päästäkseen vapaaksi\noudosta ahdistajastaan, mutta yhä kireämmäksi kävi rautainen ote,\njoka pakotti sen päätä vääntymään keltaisenruskeaa rintaa kohti.\n\nYhä ylemmäs liukuivat apinamiehen teräksiset käsivarret Saborin\nniskaan, ja sen vastustus heikkeni.\n\nVihdoin Clayton näki hopeisessa kuunvalossa Tarzanin hartiain ja\nkäsivarsien valtavien lihasten paisuvan jänteviksi solmuiksi.\nApinamies ponnisti kauan, äärimmäisin voimin -- ja rusahtaen\ntaittuivat Saborin kaulanikamat.\n\nHeti sitten oli Tarzan taas pystyssä, ja toistamiseen tänä päivänä\nClayton kuuli ihmisapinan villin voittohuudon. Kohta kajahti myös\nJane Porterin kauhistunut ääni:\n\n\"Cecil -- herra Clayton! Voi, mitä se on? Mitä se on?\"\n\nClayton juoksi majan ovelle, huusi, että kaikki oli kunnossa, ja\npyysi häntä aukaisemaan. Tyttö nosti raskaan salvan niin nopeasti\nkuin suinkin jaksoi ja melkein veti Claytonin sisään.\n\n\"Mikä se oli, se hirvittävä karjaisu?\" kuiskasi hän painautuen hänen\nlähelleen.\n\n\"Se oli sen miehen voittohuuto, joka juuri oli pelastanut henkenne,\nneiti Porter. Odottakaa, minä tuon hänet tänne, että saatte kiittää\nhäntä.\"\n\nPeloissaan Jane ei tahtonut jäädä yksin, vaan seurasi Claytonia\ntaistelutantereelle, jolla leijonan kuollut ruumis makasi.\n\nApinain Tarzan oli kadonnut.\n\nClayton huuteli monta kertaa, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut,\npalasivat he majaan, missä sentään oli turvallisempaa.\n\n\"Se oli hirveä huuto!\" sanoi Jane Porter. \"Minua värisyttää, kun sitä\nvain ajattelenkin. Älkää uskotelko, että niin kauhistava karjunta\nlähti ihmiskurkusta.\"\n\n\"Mutta niin on kuitenkin laita, neiti Porter\", vastasi Clayton. \"Tai\nellei hän ole ihminen, niin sitten hän on metsänhaltija.\"\n\nJa hän alkoi kertoa seikkailuistaan tämän oudon olennon kanssa --\nkuinka tämä villi ihminen oli kahdesti pelastanut hänen henkensä --\nhänen ihmeteltävästä voimastaan, nopeudestaan ja urheudestaan --\nhänen ruskeasta ihostaan ja kauniista kasvoistaan.\n\n\"En käsitä koko asiaa\", lopetti hän. \"Ensin luulin häntä Apinain\nTarzaniksi, mutta hän ei puhu eikä ymmärrä englantia, niin että se\noletus ei pidä paikkaansa.\"\n\n\"Olkoon hän kuka tahansa\", huudahti tyttö, \"mutta häntä me saamme\nkiittää siitä, että vielä elämme, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon\nhäntä kauheassa viidakossa\".\n\n\"Aamen\", lisäsi Clayton lämpimästi.\n\n\"Siunatkoon, enkös minä olekaan kuollut?\"\n\nHe kääntyivät ja näkivät Esmeraldan istuvan lattialla silmät pyöreinä\npäässä, ikäänkuin ei voisi uskoa näkemäänsä.\n\nKun Jane Porter oli ollut ampumaisillaan Esmeraldan, oli leijona\njuuri silloin karjahtanut, ja se pelasti neekerittären hengen, sillä\ntyttö oli vavahtanut, jolloin revolverin suu kääntyi syrjään ja luoti\ntunki vahinkoa tekemättä lattiaan.\n\nNyt laukesi Jane Porterin jännitys, ja hän heittäytyi penkille ja\npurskahti kirkuvaan, hysteeriseen nauruun.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\"Tuiki merkillistä\"\n\n\nMonen kilometrin päässä majasta etelään, hiekkaisella\nrantakaistaleella, seisoi kaksi vanhaa miestä väitellen.\n\nEdessä oli aukea Atlantin valtameri, takana mustain maanosa ja\nympärillä viidakon läpitunkematon pimeys.\n\nVillit eläimet karjuivat ja murisivat, kauheita ja pahaenteisiä\nääniä kantautui heidän korviinsa. He olivat kulkeneet pitkiä matkoja\netsiessään leiripaikkaansa, mutta aina menneet väärään suuntaan.\nHe olivat niin toivottomasti eksyksissä kuin jos äkkiä olisivat\njoutuneet toiseen maailmaan.\n\nTuollaisena hetkenä heidän älynsä joka kipinän täytyi kai kohdistua\nylen tärkeään kysymykseen, josta riippui heidän elämänsä tai\nkuolemansa: kuinka he osaisivat takaisin majalle.\n\nSamuel T. Philanderilla oli nyt puheenvuoro.\n\n\"Hyvä professori\", sanoi hän, \"minä olen yhä sitä mieltä, että\nelleivät Ferdinand ja Isabella viidennellätoista vuosisadalla\nolisi voittaneet Espanjan maureja, niin maailma olisi nyt ainakin\ntuhannen vuotta edistyneempi. Maurit olivat suvaitsevaisia ja\nvapaamielisiä maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja kauppiaita -- juuri\nsitä ihmislajia, joka on luonut Amerikassa ja Euroopassa tapaamamme\nsivistyksen -- kun sitävastoin espanjalaiset --\"\n\n\"No, no, herra Philander\", keskeytti professori Porter, \"heidän\nuskontonsahan on ollut ja tulee aina olemaan sen tieteellisen\nedistyksen jarruna, joka...\"\n\n\"Mitä ihmettä, herra professori!\" huudahti herra Philander, joka oli\nkääntynyt katselemaan viidakkoa, \"tuolta näyttää tulevan joku\".\n\nProfessori Archimedes Q. Porter kääntyi likinäköisen herra\nPhilanderin osoittamaan suuntaan.\n\n\"No no, herra Philander\", moitti hän. \"Kuinka usein minun pitääkään\nkehoittaa teitä keskittämään älylliset kykynne, sillä vain\nkeskittämällä voitte suunnata järjen korkeimmat voimat niihin\ntärkeihin tehtäviin, jotka luonnostaan lankeavat suurten henkien\nratkaistavaksi. Ja nyt rikotte erittäin epähienolla tavalla\nkohteliaisuuden alkeita vastaan, kun keskellä oppinutta esitystänne\nkiinnitätte huomiota pelkkään nelijalkaiseen Felis-suvun jäseneen.\nKuten sanoin, herra...\"\n\n\"Taivas varjelkoon, professori, leijonako siellä on?\" huusi\nherra Philander jännittäen heikkoja silmiään erottaakseen tummaa\ntroopillista kasvullisuutta vasten kuvastuvan hämäräpiirteisen hahmon.\n\n\"Niin, niin, herra Philander, leijona se on, jos välttämättä tahdotte\nkäyttää arkikieltä keskustelussanne. Mutta, kuten sanottu...\"\n\n\"Anteeksi, herra professori!\" keskeytti taas herra Philander.\n\"Sallikaa minun huomauttaa, että viidennellätoista vuosisadalla\nvoitetut maurit epäilemättä ainakin toistaiseksi tyytyvät suuresti\nvalitettaviin oloihinsa, vaikka me lykkäämmekin keskustelun tuosta\nmaailmaa kohdanneesta vahingosta siksi, kunnes voimme tuota Felis\ncarnivoraa ihailla turvallisen välimatkan päästä.\"\n\nTällä välin leijona oli rauhallisen arvokkaasti tullut noin kymmenen\naskeleen päähän, mihin se seisahtui uteliaana tarkkailemaan vanhuksia.\n\nKuutamo valui rannalle, ja outo ryhmä näkyi selvästi keltaista\nhiekkaa vasten.\n\n\"Tuiki moitittavaa, tuiki moitittavaa!\" huudahti professori\nPorter, äänessä pieni ärtymyksen värähdys. \"En milloinkaan, herra\nPhilander, en milloinkaan elämässäni ole kuullut, että näitä eläimiä\npäästettäisiin juoksentelemaan häkeistään. Varmasti ilmoitan tästä\nmieltäkuohuttavasta tapauksesta lähimmän eläintieteellisen puutarhan\njohtajille.\"\n\n\"Aivan oikein, professori\", sanoi herra Philander, \"ja mitä pikemmin,\nsitä parempi. Lähtekäämme nyt.\"\n\nTarttuen professorin käsivarteen herra Philander läksi siihen\nsuuntaan, joka nopeammin veisi niin kauas kuin suinkin leijonasta.\nHe olivat astelleet vain vähän matkaa, kun herra Philander taaksensa\nvilkaistessaan huomasi, että leijona seurasi heitä. Hän tarttui\nvastustelevaan professoriin tiukemmin ja lisäsi vauhtiaan.\n\n\"Kuten sanoin, herra Philander...\", toisti professori Porter.\n\nHerra Philander vilkaisi jälleen taakseen. Leijonakin oli jouduttanut\naskeliaan ja pysytteli itsepintaisesti saman välimatkan päässä heistä.\n\n\"Se ajaa meitä takaa!\" huohotti herra Philander ja alkoi juosta.\n\n\"No no herra Philander\", nuhteli professori, \"tällainen\nsäädytön kiire ei mitenkään sovellu oppineille miehille. Mitä\najattelisivatkaan ystävämme, jos sattumalta näkisivät narrimaisen\nkäytöksemme? Pyydän, astukaamme vähän arvokkaammin.\"\n\nHerra Philander vilkaisi taas salavihkaa taakseen.\n\nVoi kauheata! Leijona hypähteli kevyin askelin tuskin viiden jalan\npäässä heidän perässään.\n\nHerra Philander päästi professorin käsivarren ja lähti vinhan laukan,\njota ei ammattijuoksijankaan olisi tarvinnut hävetä.\n\n\"Kuten sanoin, herra Philander...\", huusi professori Porter, kun\nhänkin otti jalat alleen, sillä hän oli nähnyt vilahduksen julmista\nkeltaisista silmistä ja puoliavoimesta kidasta, joka oli perin\ntuskastuttavan lähellä hänen persoonaansa.\n\nLiehuvin takinliepein, kiiltävä hattu päässään, professori Archimedes\nQ. Porter pakeni kuutamossa herra Samuel T. Philanderin kintereillä.\n\nHeidän eteensä sattui mäenharja, jolla myös rehoitti viidakon tiheätä\nkasvullisuutta, ja sinne, suojaavien puiden turvaan herra Samuel\nT. Philander nyt suuntasi ällistyttävän tarmokkaat loikkauksensa,\nmutta samalla tarkkasi sieltä lehvien lomasta kaksi tiukkaa silmää\nuteliaina tätä kilpajuoksua.\n\nSiellä oli Apinain Tarzan virnistellen katselemassa merkillistä\nleskisilläoloa.\n\nHän ymmärsi, että leijonan puolesta nuo kaksi vanhusta saivat olla\nkutakuinkin rauhassa. Jo se seikka, että Numa oli päästänyt näin\nhelpon saaliin kynsistään, ilmaisi Tarzanille, että pedon maha oli\ntäynnä.\n\nSe saattaisi ehkä ajaa heitä, kunnes taas tulisi nälkä, mutta\notaksuttavampaa oli, että ellei sitä ärsytettäisi, se pian väsyisi\nleikkiin ja vetäytyisi viidakkoluolaansa.\n\nPahimpana vaarana oli muuten se, että jompikumpi miehistä ehkä\nkompastuisi ja kaatuisi, sillä silloin keltainen pahahenki olisi heti\nkäynyt onnettomaan käsiksi, voimatta hillitä murhanhimoaan.\n\nTarzan laskeutui siis kiireesti sen puun alaoksalle, jota pakolaiset\nlähenivät, ja kun herra Samuel T. Philander tuli huohottaen ja\nhengästyneenä eikä enää olisi jaksanut kiivetä turvaan oksalle,\nkumartui Tarzan, tarttui hänen takinkaulukseensa ja nosti hänet\nviereensä istumaan.\n\nSeuraavassa hetkessä joutui professori saman ystävällisen käsittelyn\nalaiseksi ja pääsi suojaan, karjuvan Numan juuri loikatessa\nsaadakseen kynsiinsä saaliin, joka oli siltä niin odottamatta\nsiepattu.\n\nHetken aikaa molemmat miehet puuskuttivat oksalla Tarzanin nojatessa\nselkäänsä runkoon ja tarkastellessa heitä puolittain uteliaana,\npuolittain huvitettuna.\n\nPuheenvuoron otti aluksi professori.\n\n\"Minuun koskee kovasti, herra Philander, että olette osoittanut\nsellaista miehekkyyden puutetta alempaan luomakuntaan kuuluvan olion\nedessä ja pelollanne saanut minutkin kiihtymään. Minun täytyy siis\nalusta saakka ryhtyä kantaani selittämään. Kuten siis sanoin, herra\nPhilander, kun minut keskeytitte...\"\n\n\"Professori Archimedes Q. Porter\", tarttui puheeseen herra Philander\njääkylmästi, \"nyt on menty niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi\nrikos, joka on vain verhottu hyveen viittaan. Te olette syyttänyt\nminua pelkuruudesta. Näytätte vihjaisevan, että juoksitte vain\nsaadaksenne minut kiinni ettekä pelastuaksenne leijonan kynsistä.\nOlkaa varuillanne, professori Arkhimedes Q. Porter! Minä olen\nepätoivoon joutunut mies. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla\ntäysi.\"\n\n\"No no, herra Philander, no, no!\" tyynnytti professori Porter. \"Te\nunohdatte säädyllisyyden.\"\n\n\"En unohda vielä mitään, professori Archimedes Q. Porter, mutta\nuskokaa minua, herra, että pian voisin unohtaa huomattavan asemanne\ntieteellisessä maailmassa ja harmaat hiuksenne.\"\n\nProfessori istui vaiti muutaman minuutin, ja pimeys peitti sen\nkatkeran hymyn, joka väreili hänen kurttuisilla kasvoillaan. Äkkiä\nhän virkkoi:\n\n\"Kuulkaas nyt, Philander, jos te haluatte tapella, ottakaa takki\npäältänne ja tulkaa alas maahan, ja minä annan teille päihin yhtä\nnokkelasti kuin kuusikymmentä vuotta sitten Läski-Evansin aitan\ntakana.\"\n\n\"Archie!\" läähätti hämmästynyt herra Philander. \"Kuinka hyvältä tuo\nkuuluu! Kun käyttäydytte ihmisen tavoin, pidän teistä paljon, mutta\nparinakymmenenä viime vuonna on näyttänyt siltä kuin olisitte melkein\nunohtanut inhimillisen luonnon.\"\n\nProfessori ojensi laihan, vapisevan käden ja hapuili pimeässä, kunnes\ntapasi vanhan ystävänsä olan.\n\n\"Suokaa anteeksi, Samuel\", sanoi hän hiljaa. \"Siitä ei ole vielä\ntäyteen kahtakymmentä vuotta, ja Jumala yksin tietää, kuinka kovasti\nolen koettanut olla inhimillinen Janen ja myöskin teidän tähtenne\nsenjälkeen, kun Hän otti toisen Janeni luokseen.\"\n\nToinen vanha käsi hiipi herra Philanderin sivulta ja tarttui hänen\nolallaan lepäävään käteen, eivätkä mitkään sanat olisi paremmin\ntulkinneet heidän sydämiensä ajatuksia.\n\nVähään aikaan he eivät puhuneet mitään. Leijona asteli heidän\nalapuolellaan levottomana edestakaisin. Puuhun noussut kolmas olento\noli kätkössä tiheiden lehvien takana. Hänkin oli vaiti -- liikkumatta\nkuin veistos.\n\n\"Te veditte minut puuhun todellakin juuri parahiksi\", sanoi\nprofessori vihdoin. \"Tahdon kiittää teitä. Te pelastitte henkeni.\"\n\n\"Mutta enhän minä vetänyt teitä tänne, professori\", vastasi herra\nPhilander. \"Kaikkea vielä! Kiihtymys sai minut kokonaan unohtamaan,\nettä minutkin joku veti tänne -- joku tai joitakuita on varmaankin\ntässä samassa puussa.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti professori Porter. \"Oletteko asiasta aivan varma,\nherra Philander?\"\n\n\"Ihan varma, professori\", vakuutti herra Philander. \"Ja olen sitä\nmieltä, että meidän pitää häntä kiittää. Ehkä hän istuu ihan\nvieressämme, professori?\"\n\n\"Mitä? Kuinka niin? No no, herra Philander, no no!\" sanoi professori\nPorter siirtyen lähemmäksi herra Philanderia.\n\nJuuri silloin johtui Apinain Tarzanin mieleen, että Numa oli\nliikuskellut kyllin kauan puun juurella, ja siksi hän kohotti nuorta\npäätänsä taivasta kohden, jolloin kahden vanhuksen pelästyneihin\nkorviin kajahti ihmisapinan hirveä varoitushuuto.\n\nMolemmat ystävykset vapisivat epävakaisella oksallaan. He näkivät\nleijonan lopettavan väsymättömän tepastelunsa, kun se kuuli tämän\nvertahyytävän huudon, ja sitten nopeasti luikkivan tiehensä\nviidakkoon, jonne se tuota pikaa katosi.\n\n\"Leijonakin vapisee pelosta\", kuiskasi herra Philander.\n\n\"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!\" mumisi professori Porter\ntarttuen kouristuneesti herra Philanderiin, päästäkseen jälleen\ntasapainoon, jonka oli äkillisessä pelästyksessä menettänyt.\nMolempien onnettomuudeksi ei herra Philanderin tasapainotila tällä\nhetkellä ollut yhtään parempi, joten pieni sysäys ja professori\nPorterin ruumiin paino saivat hänet pahasti horjahtamaan. Hetken\naikaa he heilahtelivat sinne tänne ja sitten, päästäen oppineille\nmiehille erittäin sopimattomia huutoja, mätkähtivät suinpäin oksalta\nmaahan, pidellen toisistaan kiinni.\n\nKului joitakin hetkiä, ennenkuin kumpikaan liikahti, sillä he olivat\nvarmat siitä, että yksikin sellainen yritys saisi heidät tuntemaan\nkipua monen monista niukahduksista ja luunmurtumista, jotka tekisivät\nkaiken liikkumisen mahdottomaksi.\n\nVihdoin professori Porter koetti liikuttaa toista säärtään. Hänen\nhämmästyksekseen se totteli hänen tahtoaan kuin ennenkin. Silloin hän\nkoukisti toistakin jalkaansa ja ojensi sen jälleen suoraksi.\n\n\"Tuiki merkillistä, tuiki\", jupisi hän.\n\n\"Jumalan kiitos, professori\", kuiskasi herra Philander kiihkeästi,\n\"ette siis ole kuollut?\"\n\n\"No no, herra Philander, no no\", rauhoitti professori Porter. \"Oikein\nvarmaa se ei vielä ole.\"\n\nRaskas huoli sydämessä professori Porter ojensi oikean käsivartensa.\nMikä ilo! Se ei ollut loukkaantunut. Hengitystään pidättäen hän\nsitten heilautti vasenta käsivarttaan runnellun ruumiinsa yllä -- se\nliikkui!\n\n\"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä\", sanoi hän.\n\n\"Kenelle lähetätte merkkejä, professori?\" kysyi herra Philander\nhämmästyneenä.\n\nProfessori Porter ei suvainnut vastata mitään tähän lapselliseen\nkysymykseen. Sensijaan hän nosti hellävaroen päänsä maasta ja\nnyökäytteli sitä viitisen kertaa edestakaisin.\n\n\"Tuiki merkillistä\", mumisi hän. \"Sekään ei ole loukkaantunut.\"\n\nHerra Philander ei ollut liikkunut paikaltaan; hän ei ollut\nuskaltanut yrittääkään. Kuinka ihminen voisikaan liikkua, kun kädet,\njalat ja selkä olivat poikki?\n\nHänen toinen silmänsä oli hautautunut pehmeään liejuun, toisella hän\ntirkisteli professori Porterin kummallisia temppuja.\n\n\"Kuinka surullista!\" sanoi herra Philander puoliääneen. \"Aivotärähdys\non vienyt häneltä järjen! Kuinka surullista todellakin, niin nuori\nkuin hän vielä on!\"\n\nProfessori Porter käännähti vatsalleen, koukisti varovasti selkäänsä,\nkunnes oli ison uroskissan kaltainen haukkuvan koiran sitä\nahdistaessa. Sitten hän suoristautui ja tunnusteli tomumajansa eri\nosia.\n\n\"Kaikki kunnossa!\" huudahti hän. \"Tuiki merkillistä!\"\n\nNyt hän nousi ja luoden silmäyksen herra Samuel T. Philanderin yhä\nliikkumattomaan hahmoon sanoi:\n\n\"No no, herra Philander, ei nyt sovi loikoa ja kuhnailla. Meidän on\nnoustava ja ryhdyttävä hommiin.\"\n\nHerra Philander nosti mutaan painuneen toisen silmänsä ja katsahti\nsanattomassa raivossa professori Porteriin. Sitten hän koetti nousta.\nEikä kukaan olisi voinut enemmän hämmästyä kuin hän itse, sillä jo\nensi yritys onnistui täydellisesti.\n\nKuitenkin häntä vielä kuohutti professori Porterin väärä syytös, ja\nhän oli juuri antaa kireän vastauksen, kun samassa huomasi heistä\njonkun askeleen päässä seisovan oudon olennon, joka tähysteli heitä\ntarkasti.\n\nProfessori Porter oli löytänyt silkkihattunsa, harjannut sitä\nhuolellisesti takkinsa hihalla ja pannut sen taas päähänsä.\nHuomatessaan herra Philanderin viittaavan johonkin takanaan olevaan\nhän kääntyi ja näki edessään liikkumatonna seisovan jättiläisen,\njoka oli ihan alasti, ellei oteta lukuun lannevaatetta ja muutamia\nmetallikoristeita.\n\n\"Hyvää iltaa, herra!\" sanoi professori kohauttaen hattuaan.\n\nVastaukseksi jättiläinen viittasi heitä seuraamaan ja lähti sitten\npitkin rantaa sinne päin, mistä he juuri olivat tulleet. \"Luulen,\nettä on viisainta seurata häntä\", sanoi herra Philander.\n\n\"No no, herra Philander\", vastasi professori, \"hetki sitten te\nesititte mitä loogillisimpia todistuksia tukeaksenne väitettänne,\nettä leiri oli meistä suoraan etelään. Aluksi epäilin, mutta vihdoin\nsaitte minut uskomaan, ja nyt olen varma, että etelään meidän on\nmentävä päästäksemme ystäviemme luo. Siksipä minä lähden edelleenkin\netelään.\"\n\n\"Mutta, professori Porter, tämä mies voi tietää asian paremmin kuin\nkumpikaan meistä. Hän näyttää olevan täältä syntyisin. Seuratkaamme\nhäntä edes vähän matkaa.\"\n\n\"No no, herra Philander\", huomautti taas professori, \"toisen on\nvaikea saada mitään minun päähäni, mutta kun se kerran on tapahtunut,\npysyy se siellä peruuttamatta. Minä jatkan siis siihen suuntaan,\njonne itse tahdon, vaikkapa minun pitäisi perille päästäkseni kulkea\nkoko Afrikan ympäri.\"\n\nVäittelyn keskeytti Tarzan, joka palasi heidän luokseen, nähtyään,\netteivät he seuranneet häntä.\n\nTaas hän antoi heille merkkejä, mutta he yhä kiistelivät.\n\nSilloin apinamies menetti malttinsa heidän typeryytensä vuoksi. Hän\ntarttui pelästynyttä herra Philanderia olkaan ja ennenkuin tämä\narvoisa herra tiesi, aiottiinko hänet tappaa vai ainoastaan runnella\nraajarikoksi, oli Tarzan sitonut köytensä toisen pään tukevasti herra\nPhilanderin kaulaan.\n\n\"No no, herra Philander\", moitti professori Porter, \"teidän\narvollenne ei mitenkään sovi, että alistutte noin häpeälliseen\nkohteluun.\"\n\nMutta tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun häneen\nitseensäkin tartuttiin ja hänenkin kaulansa sidottiin samaan köyteen.\nSitten Tarzan lähti matkalle pohjoiseen, laahaten mukanaan pahasti\nsäikähtynyttä professoria ja tämän sihteeriä.\n\nSyvän hiljaisuuden vallitessa marssivat nämä kaksi vanhusta, ja\nkun olivat väsyneitä ja toivottomia, tuntui matka heistä kestävän\ntunteja; mutta pienelle mäelle tultaessa yllätti heidät ilo, sillä\nedessään, tuskin sadan metrin päässä, he näkivät majan.\n\nSilloin Tarzan päästi heidät vapaiksi ja osoittaen pikku rakennusta\nkatosi läheiseen viidakkoon.\n\n\"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!\" huohotti professori. \"Mutta\nnyt näette, herra Philander, että olin oikeassa, kuten tavallisesti.\nJos ette olisi ollut niin itsepäinen, olisimme säästyneet monilta\nnöyryyttäviltä, etten sanoisi vaarallisilta tapahtumilta. Pyydän,\nettä tästälähin annatte kypsyneemmän ja käytännöllisemmän hengen\njohtaa itseänne, kun viisaat neuvot ovat tarpeen.\"\n\nHerra Samuel T. Philander oli niin hyvillään seikkailun onnellisesta\npäättymisestä, ettei loukkaantunut professorin pistosanoista. Hän\nvain tarttui ystävänsä käsivarteen ja hoputti häntä majalle päin.\n\nSuuri oli haaksirikkoisten ilo, kun heidän pieni joukkonsa taas\noli koolla. Vielä päivän sarastaessa he kertoivat seikkailujaan ja\nlausuivat arveluita kummallisesti vartijastaan ja suojelijastaan,\njonka olivat tällä autiolla rannalla tavanneet.\n\nEsmeralda uskoi varmasti, ettei se ollut kukaan muu kuin Jumalan\nenkeli, joka oli erityisesti lähetetty heistä huolta pitämään.\n\n\"Jos olisitte nähnyt hänen syövän leijonan raakaa lihaa, Esmeralda\",\nsanoi Clayton nauraen, \"niin olisitte varmaan pitänyt häntä\njokseenkin aineellisena enkelinä\".\n\n\"Liha ei muuta asiaa, massa Clayton\", vastasi Esmeralda, \"mutta\nluulen, että Herra on unohtanut antaa hänelle mukaan tulitikkuja, kun\nhänet pantiin niin kovalla kiireellä lähtemään avuksemme. Eikä kukaan\nvoi ilman tikkuja keittää.\"\n\n\"Hänen äänessään ei myöskään ollut mitään taivaallista\", virkkoi Jane\nPorter hiukan väristen, kun muisti leijonan tappamista seurannutta\nhirveää karjuntaa.\n\n\"Ei myöskään soveltuisi minun käsitykseeni jumalaisista\nsanansaattajista\", huomautti professori Porter, \"se seikka, että tuo\n-- hm herrasmies sitoi kaksi kunnioitettavaa oppinutta vierekkäin ja\nlaahasi heitä viidakon halki, ikäänkuin he olisivat olleet härkiä.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nHautajaisia\n\n\nKun päivä nyt oli valjennut, alkoi pieni seurue, josta kukaan ei\nollut syönyt eikä nukkunut edellisestä aamusta saakka, hommata\nitselleen ruokaa.\n\n_Arrowin_ kapinoitsijat olivat tuoneet maihin pienen varaston\nkuivattua lihaa, säilykelientä ja vihanneksia, korppuja,\nvehnäjauhoja, teetä ja kahvia näille viidelle, jotka he olivat muuten\njättäneet oman onnensa nojaan ja jotka nyt kiiruhtivat tyydyttämään\nnälkäänsä pitkällisen paaston jälkeen.\n\nSeuraavana toimena oli saattaa maja asuttavaan kuntoon, ja siksi\npäätettiin heti poistaa hirveät muistot siitä murhenäytelmästä, joka\nsiellä oli jolloinkin menneinä päivinä tapahtunut.\n\nProfessori Porter ja herra Philander olivat syventyneet tutkimaan\nluurankoja. Molempien isompien he ilmoittivat kuuluneen valkoisen\nrodun miehelle ja naiselle.\n\nPientä luurankoa tarkastettiin vain ohimennen. Kun se oli kehdossa,\nsaattoi jo siitäkin päättää, että se oli ollut onnettoman pariskunnan\nlapsi.\n\nKun isompaa luurankoa sovitettiin hautauskuntoon, löysi Clayton\nraskaan kultasormuksen, joka ilmeisesti oli ollut miehen sormessa\nhänen kuollessaan, sillä sormen hoikka luu oli vielä tuossa\nkultaisen korun ympäröimänä. Otettuaan sen käteensä lähemmin\ntarkastettavakseen Clayton huudahti hämmästyksestä, sillä sormuksessa\noli Greystoke-suvun vaakuna.\n\nSamaan aikaan Jane Porter tapasi kaapista kirjoja ja avatessaan\nerään nimilehden näki kirjoituksen _John Clayton, Lontoo_. Toisessa\nkirjassa, jota hän heti sen jälkeen tutki, oli vain nimi _Greystoke_.\n\n\"Herra Clayton!\" huudahti hän, \"mitä tämä merkitsee? Näissähän on\njonkun sukulaisenne nimi!\"\n\n\"Ja tässä\", vastasi Clayton vakavana, \"on Greystoke-suvun suuri\nsormus, joka on ollut hukassa siitä asti kuin setäni John Clayton,\nentinen loordi Greystoke, katosi jäljettömiin. Luultiin hänen\nhukkuneen mereen.\"\n\n\"Mutta kuinka selitätte, että nämä esineet ovat joutuneet tänne\nAfrikan villiin viidakkoon?\"\n\n\"Siihen on vain yksi selitys mahdollinen, neiti Porter\", vastasi\nClayton. \"Setäni ei hukkunut, vaan kuoli tässä majassa, ja tuossa\nlattialla on kaikki, mitä hänestä on jäljellä.\"\n\n\"Silloin on tämä varmaankin ollut lady Greystoke\", sanoi Jane Porter\ntotisena, osoittaen vuoteelle jäänyttä luurankoa.\n\n\"Niin juuri, se kaunis lady Alice\", vastasi Clayton, \"jonka monista\nhyveistä ja persoonallisesta viehätysvoimasta olen usein kuullut\näitini ja isäni puhuvan. Onneton naisparka!\" mutisi hän surullisena.\n\nHartaan ja juhlallisen tunnelman vallitessa haudattiin loordi ja\nlady Greystoken luurangot heidän afrikkalaisen majansa edustalle, ja\nheidän keskelleen laskettiin Kaala-apinan lapsen hennot luut.\n\nSovitellessaan lapsen pieniä luita purjekankaan palaseen alkoi herra\nPhilander äkkiä tarkastella kalloa yksityiskohtaisesti. Sitten hän\nkutsui luokseen professori Porterin, ja molemmat keskustelivat\nmatalalla äänellä hyvän aikaa.\n\n\"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä\", sanoi professori Porter.\n\n\"Meidän pitää heti ilmoittaa herra Claytonille, mitä olemme\nhuomanneet!\"\n\n\"No no, herra Philander, no no!\" väitti vastaan professori Archimedes\nQ. Porter. \"Annetaan kuolleiden olla rauhassa.\"\n\nJa sitten tämä valkohapsinen vanhus luki hautajaissanat tämän\nmerkillisen haudan partaalla, neljän seuralaisensa seisoessa\nkumartuneina ja paljain päin hänen ympärillään.\n\nKorkealla puussa lymyten tarkkasi Apinain Tarzan tätä juhlallista\ntoimitusta, mutta erityisesti kiintyi hänen huomionsa Jane Porterin\nsuloisiin kasvoihin ja siroon vartaloon.\n\nHänen yksinkertaisessa, kesyttömässä sydämessään heräsi uusia\ntunteita. Hän ei voinut niitä itsekään ymmärtää. Hän ei tiennyt,\nmiksi hänen teki niin kovasti mielensä katsella näitä ihmisiä tai\nmiksi hän oli nähnyt sellaista vaivaa pelastaakseen nuo kolme miestä.\nMutta sen hän käsitti hyvinkin, miksi hän oli estänyt Saborin\nraatelemasta vieraan tytön hentoa ruumista.\n\nMiehet olivat kaiketi tyhmiä, naurettavia ja pelkureita. Marakatti\nManukin oli heitä älykkäämpi. Jos nämä olivat hänen omaa rotuaan,\nniin ei todella ollut syytä ylpeilyyn.\n\nMutta tyttö, ah -- se oli aivan toinen asia. Tosin Tarzan ei osannut\nsitä itselleen selittää, mutta hän tajusi, että tyttö oli luotu\nsuojeltavaksi, ja että hän itse oli luotu tytön suojelijaksi.\n\nHän kummasteli, miksi he olivat kaivaneet maahan suuren kuopan,\nhaudatakseen vain vanhoja luita. Siinä ei varmastikaan ollut järkeä;\neihän kukaan tahtonut varastaa vanhoja luita. Jos niissä olisi\nollut lihaa, olisi hän ymmärtänyt, sillä vain maahan kätkemällä\nvoi saalistaan suojella Dangolta, hyeenalta, ynnä muilta viidakon\nryöväreiltä.\n\nKun hauta oli luotu umpeen, lähti seurue takaisin majalle päin,\nja Esmeralda vuodatti yhä runsaasti kyyneleitä niiden kahden\nvuoksi, joista hän ei ollut ennen kuullut ja jotka olivat kuolleet\nkaksikymmentä vuotta sitten. Mutta äkkiä hän sattui katsahtamaan\nsatamaan päin ja hänen kyyneleensä kuivuivat heti.\n\n\"Katsokaa noita kelvottomia!\" huusi hän viitaten _Arrowia_ kohti.\n\"Tuolla ne menee tiehensä ja me jäädään tälle kirotulle saarelle.\"\n\nJa totta olikin, että _Arrow_ hiljalleen lipui sataman suusta aavalle\nmerelle.\n\n\"He lupasivat jättää meille kiväärejä ja ampumatarpeita\", huomautti\nClayton. \"Ne viheliäiset otukset.\"\n\n\"Se on varmaankin sen miehen ansiota, jota he sanovat Snipesiksi\",\nsanoi Jane Porter. \"King oli lurjus, mutta sentään jonkun verran\ninhimillinen. Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että\nhän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia\ntarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan.\"\n\n\"Olen pahoillani, etteivät he ennen lähtöään käyneet luonamme\", sanoi\nprofessori Porter. \"Olisin pyytänyt heitä jättämään aarteen meille,\nsillä jos se hukkuu, niin joudun taloudellisesti perikatoon.\"\n\nJane Porter katsoi isäänsä surullisesti.\n\n\"Siitä ei olisi ollut apua, rakas isä\", vastasi hän, \"sillä juuri\naarteen vuoksi he tappoivat päällystönsä ja jättivät meidät tähän\nhirveään erämaahan\".\n\n\"No no, lapsi, no no!\" muistutti professori Porter. \"Sinä olet hyvä\ntytär, mutta kokematon käytännöllisissä asioissa.\" Ja sitten hän\nkääntyi ja lähti verkalleen astelemaan viidakkoa kohti, kädet selän\ntakana pitkän takin liepeiden alla ja silmät kiinni maassa.\n\nHänen tyttärensä katsoi hänen jälkeensä surumielisesti hymyillen,\nkääntyi sitten herra Philanderin puoleen ja kuiskasi:\n\n\"Olkaa niin ystävällinen ja estäkää häntä lähtemästä omille\nretkilleen kuten eilen. Kuten tiedätte, luotamme teihin, että pidätte\nhäntä tarkasti silmällä.\"\n\n\"Hän käy päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi\", vastasi herra\nPhilander huokaisten ja päätään pudistaen. \"Luulenpa, että hän\nnyt on menossa eläintieteelliseen puutarhaansa ilmoittamaan, että\neilisiltana yksi heidän leijonistaan oli päässyt irti. Oh, neiti\nJane, te ette tiedä, mitä kaikkea saan kestää...\"\n\n\"Tiedänpä kylläkin, herra Philander, mutta vaikka me kaikki\nhäntä rakastamme, te yksin kykenette häntä ohjaamaan, sillä\nmitä tahansa hän teille mahdollisesti sanookin, hän kunnioittaa\nteidän suurta oppianne, ja siksi hänellä on tavaton luottamus\nteidän mielipiteisiinne. Isä-parka ei edes osaa tehdä eroitusta\noppineisuuden ja viisauden välillä.\"\n\nHerra Philander näytti joutuvan hieman hämilleen näistä sanoista ja\nlähti seuraamaan professori Porteria, mielessään pohtien pitikö hänen\nkäsittää imarteluksi vai loukkaukseksi neiti Porterin kaksimielinen\nkohteliaisuus.\n\nTarzan oli pannut merkille sen hämmennyksen ja levottomuuden, joka\noli ilmennyt majan uusien asukkaiden kasvoilla, kun he huomasivat\nArrow-laivan lähdön. Hän päätti siis, kun laiva lisäksi oli hänelle\nmerkillinen uutuus, kiirehtiä sataman suun pohjoispuoliseen kärkeen\nsitä lähemmin katsellakseen ja samalla ottaakseen selville, minne\npäin se suuntasi kulkunsa.\n\nLiikkuen nopeasti puusta puuhun hän saapui niemeen vain hetkistä\nmyöhemmin kuin laiva oli päässyt ulos satamasta, ja niinpä hänellä\nolikin erinomainen tilaisuus tarkastella oudon, uivan talon ihmeitä.\n\nMaan puolelta puhalsi heikko tuuli, ja alus, joka oli verkalleen\nkulkenut ulos satamasta vain parin purjeen varassa, levitti nyt\nkaikki mahdolliset riepunsa päästäkseen merelle niin nopeasti kuin\nsuinkin.\n\nTarzan katseli ihastuneena aluksen siroja liikkeitä ja olisi\nhartaasti suonut olevansa sen kannella. Äkkiä hänen tarkat\nsilmänsä huomasivat vähäpätöisen savujuovan kaukana pohjoisella\ntaivaanrannalla, ja hän ihmetteli, mistä sellainen sai alkunsa\naavalla merellä.\n\nMelkein samaan aikaan sen huomasi myöskin _Arrowin_ tähystäjä, ja\nTarzan näki, kuinka purjeita heti muutettiin ja vähennettiin. Alus\nkääntyi ja lähti pyrkimään takaisin maata kohden. Eräs mies seisoi\nkeulassa ja heitti alinomaan mereen köyttä, jonka päässä oli jokin\npieni esine. Tarzan ihmetteli, mitä tuokin homma tarkoitti.\n\nVihdoin laiva kääntyi vasten tuulta, ankkuri laskettiin ja purjeet\npäästettiin alas. Kannella häärättiin kovasti. Aluksesta laskettiin\nvesille vene ja siihen sijoitettiin iso arkku. Sitten kymmenkunta\nmerimiestä tarttui airoihin ja souti sitä niemenkärkeä kohti, missä\nTarzan kyyristeli puun lehvien keskellä. Veneen tullessa lähemmäksi\nTarzan näki, että sen perässä istui rottanaama.\n\nPari minuuttia vielä, ja vene tuli rantaan. Miehet hyppäsivät maihin\nja nostivat ison arkun hietikolle. He olivat niemen pohjoisella\nrannalla, niin ettei majasta päin voitu heitä nähdä.\n\nMiehet väittelivät vähän aikaa kiivaasti. Sitten rottanaama astui\nmuutamien kumppanien kera sille kummulle, jolla Tarzanin kätköpaikka\noli. He katselivat tutkivasti ympärilleen.\n\n\"Tässä on hyvä paikka\", sanoi rottanaamainen merimies, osoittaen\nTarzanin puun alustaa.\n\n\"Se on yhtä hyvä kuin joku toinenkin\", vastasi eräs hänen\nkumppaneistaan. \"Jos aarre löydetään laivasta, niin se kuitenkin\ntakavarikoidaan. Yhtä hyvin hautaamme sen tänne siltä varalta, että\njoku meistä välttää hirsipuun, hakee sen täältä ja saa siitä nauttia.\"\n\nRottanaama kutsui sitten veneen luo jääneitä miehiä, ja nämä tulivat\nhitaasti kuokkineen ja lapioineen.\n\n\"Pitäkää kiirettä!\" huusi Snipes.\n\n\"Älä rähise!\" vastasi eräs miehistä happamesti. \"Et sinä mikään\namiraali ole, senkin krapu.\"\n\n\"Mutta nyt minä olen kapteeni, pidä se muistissasi, tolvana!\" huusi\nSnipes, päästäen suustaan kauheita kirouksia.\n\n\"Älkää nyt pojat, riidelkö\", varoitti eräs, joka ei vielä ollut\npuhunut. \"Mitä apua siitä on, että alamme keskenämme kinastella?\"\n\n\"Oikein\", vastasi eräs merimies, joka oli ruvennut vastustamaan\nSnipesin itsevaltaista käytöstä, \"mutta ei tässä sakissa kannata\nkenenkään nokkaansa nostella\".\n\n\"Kaivakaa, pojat, tästä\", sanoi Snipes osoittaen paikkaa puun\njuurella. \"Ja sillä aikaa saa Peter piirtää paikasta kartan, jotta\nlöydämme sen jälkeenpäin. Tom ja Bill, ottakaa pari miestä avuksi ja\ntuokaa arkku tänne.\"\n\n\"Mitäs sinä sitten aiot tehdä?\" kysyi äskeinen riitelijä. \"Sinäkö\nvain komentelet?\"\n\n\"Tee sinä vain työtä\", murisi Snipes. \"Et kai luule, että kapteeni\ntarttuisi lapioon, vai mitä?\"\n\nKaikki miehet katsoivat häneen kiukkuisina. Yksikään ei pitänyt\nSnipesistä, ja hänen mahtailunsa sen jälkeen, kun hän oli murhannut\nkapinoitsijain todellisen johtajan, Kingin, oli vain antanut uutta\nvirikettä heidän vihalleen.\n\n\"Tarkoitatko, ettet aio ottaa lapiota ja auttaa työssä? Ei kai sinun\nolkasi niin penteleen kipeä ole\", sanoi Tarrant, se merimies, joka\nensin oli hänelle puhunut.\n\n\"En, vaikka lempo olisi\", vastasi Snipes, hermostuneesti hypistellen\nrevolverin perää.\n\n\"Silloin hitto vie, saat ainakin kuokan, ellei sinulle lapio\nkelpaa...\" Näin sanoen Tarrant kohotti kuokkansa ja vimmatusti iskien\nhautasi sen kärjen Snipesin aivoihin.\n\nHetken aikaa miehet seisoivat ääneti ja katselivat kumppaninsa raivon\nuhria. Sitten yksi heistä virkkoi:\n\n\"Oikein tehty sille öykkärille!\"\n\nEräs toinen iski kuokkansa maahan, mutta kun multa oli pehmeää,\nheitti hän kuokan ja tarttui lapioon, minkä jälkeen toisetkin\nryhtyivät työhön. Murhasta ei sen enempää puhuttu, mutta miesten\nmieli oli keveämpi kuin ennen Snipesin komentoaikana.\n\nKun kuoppa oli kaivettu arkun suuruiseksi, ehdotti Tarrant, että sitä\nlaajennettaisiin ja Snipesin ruumis haudattaisiin arkun päälle.\n\n\"Se eksyttäisi ketä tahansa, joka rupeaisi täällä kaivelemaan\",\nselitti hän.\n\nToiset pitivät ehdotusta viisaana, ja niin he laajensivat kuoppaa,\njotta ruumis mahtui siihen. Keskelle kaivettiin syvennys arkkua\nvarten, joka purjekankaaseen käärittynä laskettiin koloonsa, niin\nettä sen reuna kohosi noin jalan verran esille haudan pohjasta. Maata\nlapioitiin ja poljettiin arkun ympärille, kunnes haudan pohja oli\nkauttaaltaan tasainen.\n\nSitten kaksi miestä vyörytti muitta mutkitta rottanaaman ruumiin\nhautaan, kun ensin oli sen taskuista korjattu aseet ja muut esineet,\njotka jäivät miesten saaliiksi.\n\nHauta luotiin umpeen ja poljettiin päältä kovaksi. Liika multa\nhajoitettiin sinne tänne, ja haudalle levitettiin risuja niin\nluonnolliseen asentoon kuin suinkin, jotta ei näkyisi mitään jälkiä\nsiitä, että maata oli sillä kohtaa myllerretty.\n\nKun kaikki oli kunnossa, palasivat miehet pikku veneen luo ja\nlähtivät nopeasti soutamaan takaisin laivalle.\n\nTuuli oli yltynyt melkoisesti, ja kun savu oli taivaanrannalla käynyt\npaljon selvemmäksi, eivät kapinoitsijat viivytelleet vähääkään, vaan\nlevittivät joka purjeen ja _Arrow_ viiletti myötätuulessa hyvää\nvauhtia pakoon lounaista kohti.\n\nTarzan, joka oli hievahtamatta tarkannut äskeistä näytelmää, istui\nkauan aikaa miettimässä näiden kummien olentojen vehkeitä.\n\nIhmiset olivat tosiaan hupsumpia ja julmempia kuin viidakon pedot!\nKuinka onnellinen olikaan hän itse saadessaan aarniometsänsä rauhassa\nelää turvallisena!\n\nHän ihmetteli itsekseen, mitä heidän maahan hautaamansa arkku\nsisälsi. Elleivät he tahtoneet sitä pitää, niin miksi he eivät muitta\nmutkitta heittäneet sitä veteen? Se olisi ollut paljon helpompaa...\n\nAhaa, kyllä he tahtovat sen pitää, ajatteli hän. Kätkivät sen tänne\nja aikovat myöhemmin tulla sitä noutamaan.\n\nTarzan liukui alas maahan ja alkoi tutkia kätköpaikkaa. Hän\ntarkasteli, olivatko miehet jättäneet mitään hänelle kelpaavaa. Pian\nhän löysikin haudalle heitettyjen risujen alta lapion.\n\nHän otti sen käteensä ja koetti käsitellä sitä samoin kuin oli nähnyt\nmerimiesten tekevän. Se oli kiperää työtä ja teki kipeää hänen\npaljaille jaloilleen, mutta hän jatkoi uutterasti kunnes oli osaksi\npaljastanut ruumiin, jonka hän sitten veti ylös haudasta ja jätti\nlojumaan sen reunalle.\n\nSitten hän kaivoi edelleen, ja pian oli arkkukin esillä. Sen hän\nnosti myös ja pani ruumiin viereen. Sitten hän täytti pienemmän\nkuopan haudan pohjalla, pani ruumiin jälleen paikalleen, lapioi\nkaikki umpeen, levitti päälle risut ja astui arkun luo.\n\nNeljä merimiestä oli hikoillut sitä kantaessaan -- Apinain Tarzan\nnosti arkun yhtä helposti kuin tyhjän laatikon ja vei sen tiheimpään\nviidakkoon, sidottuaan ensin lapion köydellä selkäänsä.\n\nRaskas taakka mukanaan ei hän tosin voinut heilutella itseään\npuusta puuhun, kuten tavallisesti, ja siksi hän nyt kulki polkuja\npitkin, päästen kuitenkin aika nopeasti eteenpäin. Useita tunteja\nhän marssi koilliseen, kunnes hänen eteensä tuli läpitunkematon\nvesakkometsä köynnöksineen ja rönsyineen. Silloin hän kapusi puiden\nalimmille oksille ja saapui neljännestunnin kuluttua sille apinain\nkokouspaikalle, missä he pitivät neuvottelujaan tai viettivät\nkaameita tappojuhliaan.\n\nKeskellä tätä aluetta, likellä rumpua ja alttaria, hän alkoi kaivaa\nkuoppaa. Se oli kovempaa työtä kuin lapioida äsken peitettyä hautaa,\nmutta Tarzan oli sisukas ja jatkoi kaivamistaan, kunnes lopulta\nkuoppa oli kyllin syvä arkun kätköpaikaksi.\n\nMiksi hän oli ryhtynyt tähän työhön tuntematta arkun sisällyksen\narvoa?\n\nApinain Tarzanilla oli ihmisen ruumis ja ihmisen aivot, mutta hän oli\napina kasvatuksensa ja ympäristönsä vuoksi. Hänen aivonsa sanoivat\nhänelle, että arkussa oli jotakin arvokasta, sillä muutoinhan miehet\neivät olisi sitä kätkeneet. Hänen kasvatuksensa oli opettanut häntä\nmatkimaan kaikkea uutta ja tavatonta, ja nyt sai lisäksi hänen\nluonnollinen uteliaisuutensa, joka on yhtä ominainen ihmisille kuin\napinoille, hänet koettamaan avaamaan arkkua ja tutkimaan, mitä siinä\noli.\n\nMutta raskas kansi ja vahvat raudoitukset olivat liikaa hänenkin\ntaidolleen ja suunnattomalle voimalleen, eikä hänellä ollut muuta\nneuvoa kuin haudata arkku, saamatta uteliaisuuttaan tyydytetyksi.\n\nKun Tarzan sitten taas oli saapunut majan luo, oli jo aivan\npimeä. Pikku rakennuksessa paloi valo, sillä Clayton oli löytänyt\navaamattoman öljyastian, joka oli ollut koskematta kaksikymmentä\nvuotta. Se kuului alkujaan siihen varastoon, jonka Musta Mikko oli\njättänyt Claytonille. Lamput olivat vielä myöskin käyttökelpoisia, ja\nniinpä Tarzanin kummastukseksi majan sisällä oli yhtä valoisaa kuin\npäivällä.\n\nHän oli usein itsekseen miettinyt, mihin lamppuja oikeastaan\nkäytettiin. Hänen kirjansa ja kuvansa olivat kertoneet hänelle, mitä\nne olivat, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka ne\nsaatiin lähettämään luotaan ihmeellistä auringonvaloa, jota kuvissa\noli näkynyt niistä virtaavan ympärillä oleviin esineihin.\n\nLähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli\npurjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.\n\nEtuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti\nkeskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää\nkyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.\n\nMutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän\ntoisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan!\nKuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!\n\nTyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona.\nRuohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen\nvaipuneena.\n\nTunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin\nmielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä\nvarmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä -- kuten ei nuori mieskään\nollut ymmärtänyt -- ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön\npois ikkunan luota.\n\nVihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui\nvuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.\n\nSitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka\nkruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä\naurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen\nsoikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.\n\nTarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja\nhuoneessa oli kaikki mustaa.\n\nSittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja\nkuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä\nhengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.\n\nVarovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää\npitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä\nkalliine aarteineen takaisin.\n\nTarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän\nhäipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nViidakon vero\n\n\nTarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus,\nkuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä\nihmeellistä kirjoitusta.\n\nNopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea,\nmitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.\n\nMutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman\npettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi\nkuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento,\njonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä,\nvaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka\ntapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.\n\nJa nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia,\njoiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä\nkallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan\ntai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.\n\nMustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan\nsaanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki\nuutta ja käsittämätöntä.\n\nParikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne\nvihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin\nrunnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja\nystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.\n\nSitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä\nhätkähti ilosta.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja\nlukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.\n\nHän luki seuraavaa:\n\n    _Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä\n    leveyttä_. (Niin sanoo herra Clayton.)\n\n    Helmikuun 3 (?) p:nä 190..\n\n    Rakas Hazel!\n\n    Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan\n    saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa\n    niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme --\n    olkoon se mikä tahansa.\n\n    Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle\n    tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään\n    ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä,\n    jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon.\n    Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle,\n    tuli totuus ilmi.\n\n    Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla\n    oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan\n    espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752\n    kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan\n    aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja.\n    Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se\n    kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?\n\n    Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje\n    oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut\n    erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.\n\n    Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja\n    sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin\n    kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin\n    väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa\n    pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien\n    omistajiksi.\n\n    Hän kertoi siinä, kuinka miehet noin viikon matkan päässä\n    Espanjasta olivat tehneet kapinan ja surmanneet jokaisen\n    päällysmiehen ja kaikki muutkin, jotka olivat heitä vastustaneet.\n    Mutta täten he samalla toimittivat itselleen kohtalokkaan lopun,\n    sillä laivaan ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi kyennyt sitä\n    ohjaamaan merellä.\n\n    Tuuli ajeli heitä sinne tänne kahden kuukauden aikana, kunnes\n    he kuolemansairaina keripukista, nälästä ja janosta olivat\n    joutuneet eräälle pienelle saarelle. Aallot paiskasivat aluksen\n    rantaa vasten kappaleiksi, mutta sitä ennen olivat elossaolijat,\n    joita silloin enää oli vain kymmenen sielua, saaneet suurista\n    aarrearkuista yhden pelastetuksi.\n\n    Sen he kaivoivat huolellisesti maahan ja elivät saarella kolme\n    vuotta, alinomaa toivoen pelastusta. Toinen toisensa jälkeen\n    he sairastuivat ja kuolivat, kunnes lopulta vain yksi mies oli\n    jäljellä -- kirjeen kirjoittaja.\n\n    Miehet olivat aluksensa jäännöksistä rakentaneet veneen, mutta\n    kun heillä ei ollut pienintäkään tietoa, missä saari sijaitsi,\n    eivät he olleet uskaltaneet lähteä matkalle.\n\n    Kun kaikki toiset olivat kuolleet, alkoi hirveä yksinäisyys\n    painostaa häntä, niin ettei hän enää kestänyt sitä, ja siksi hän\n    mieluummin antautui vaaraan kuolla aavalla merellä kuin menettää\n    järkensä yksinäisellä saarella ja lähti purjehtimaan pienellä\n    veneellään, oltuaan miltei vuoden erakkona.\n\n    Onneksi hän lähti pohjoiseen ja joutui viikon päästä Espanjan ja\n    Länsi-Intian väliä purjehtivien laivojen kulkuvesille, jolloin\n    eräs kotiin matkaava alus keksi hänet ja otti hoiviinsa.\n\n    Pelastajilleen hän kertoi vain haaksirikosta, kuinka melkein\n    kaikki miehet olivat hukkuneet ja sitten loputkin menehtyneet\n    saarella, niin että hän yksin oli jäänyt eloon. Kapinasta ja\n    maahan kaivetusta aarrearkusta hän ei maininnut mitään.\n\n    Laivan kapteeni sanoi, että ottaen huomioon sen paikan, josta\n    hänet oli pelastettu, ja kuluneella viikolla vallinneet tuulet\n    hän oli varmasti ollut jollakin Kap Verden saarista Afrikan\n    länsirannikolla, noin 16. tai 17. asteella pohjoista leveyttä.\n\n    Hänen kirjeensä kuvaili erittäin tarkasti sekä saarta\n    että aarteen paikkaa, ja sitä seurasi liitteenä maailman\n    kömpelötekoisin ja eriskummallisin kartta, jossa sekä puut että\n    kivet oli merkitty X:llä, -- etpä voi aavistaakaan, millaiselta\n    se kartta näytti.\n\n    Kun isä sitten selitti retken varsinaisen tarkoituksen, lamaantui\n    mieleni kokonaan, sillä tiesinhän hyvin, kuinka haaveileva ja\n    epäkäytännöllinen hän on aina ollut, ja siksi pelkäsin, että\n    häntä taas oli petkutettu, etenkin kun hän kertoi minulle\n    maksaneensa kirjeestä ja kartasta tuhat dollaria.\n\n    Sainpa vielä lisäksi tietää, että hän oli lainannut\n    kymmenentuhatta dollaria Robert Canlerilta ja antanut hänelle\n    siitä velkakirjan. Herra Canler ei ollut vaatinut mitään\n    vakuutta. Arvaathan, rakas ystävä, mitä se merkitsee minulle, jos\n    isä ei voi maksaa velkaansa. Oh, kuinka minä inhoan sitä miestä!\n\n    Kaikki koetimme kyllä katsella asiaa sen valoisalta puolelta,\n    mutta herra Philander ja Clayton -- tämä liittyi meihin Lontoossa\n    vain seikkailun halusta -- olivat yhtä epäuskoisia kuin minäkin.\n\n    Kertoakseni pitkän jutun lyhyesti mainitsen siis vain, että\n    todella löysimme saaren ja aarteen. Se oli iso raudoitettu\n    tammiarkku, jonka ympärille oli monin kerroin kääritty öljyttyä\n    purjekangasta, ja yhtä vahva ja luja se oli kuin melkein\n    kaksisataa vuotta sitten, jolloin se oli maahan kaivettu.\n\n    Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että\n    neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.\n\n    Mutta tämä kovan onnen aarre näyttää tuovan vain tuhoa ja\n    verenvuodatusta niille, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin,\n    sillä kolme päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kap Verden\n    saarilta, teki meidän oma miehistömme kapinan ja tappoi koko\n    päällystönsä.\n\n    Oh, se oli hirveää -- sitä ei voi edes kirjoittaa.\n\n    He olivat aikoneet surmata meidätkin, mutta heidän johtajansa,\n    King nimeltään, ei sallinut sitä, ja sitten purjehdittiin pitkin\n    rannikkoa etelään. Täällä tavattiin autiossa paikassa hyvä\n    satama, jossa meidät laskettiin maihin ja jätettiin oman onnemme\n    nojaan.\n\n    He purjehtivat tänään tiehensä aarteineen, mutta Clayton sanoo,\n    että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin tuon muinaisen\n    aluksen, sillä samana päivänä, jolloin saavuimme maihin, murhasi\n    eräs miehistä Kingin, joka yksinään jotakin tiesi laivan\n    ohjaamisesta.\n\n    Soisin että tuntisit herra Claytonin. Hän on tavattoman\n    herttainen ja näyttää melkein siltä kuin olisi korviaan myöten\n    rakastunut minun vähäpätöisyyteeni.\n\n    Hän on loordi Greystoken ainoa poika, ja kerran hän saa periä\n    loordin arvonimen ja maatilat. Lisäksi hän on itsekin rikas,\n    mutta se, että hänestä tulee englantilainen loordi, huolestuttaa\n    minua kovasti -- tiedäthän mielipiteeni Amerikan neidoista, jotka\n    ovat menneet naimisiin aatelisten ulkomaalaisten kanssa. Oh,\n    olisipa hän vain tavallinen amerikkalainen herrasmies!\n\n    Mutta sehän ei ole hänen syynsä, että kaikessa muussa paitsi\n    syntyperässä hän olisi kunniaksi rakkaalle isänmaalleni, ja se on\n    suurin imarrus, minkä voin miehestä lausua.\n\n    Meillä on ollut perin merkillisiä seikkailuja siitä asti\n    kun astuimme täällä maihin. Isä ja herra Philander eksyivät\n    viidakkoon, ja heitä ajoi takaa todellinen leijona.\n\n    Herra Claytonkin eksyi, ja villit eläimet hyökkäsivät kahdesti\n    hänen kimppuunsa. Esmeraldaa ja minua piti myös kauhea leijona\n    suljettuna erääseen vanhaan majaan. Se oli todella \"kamalata\",\n    kuten Esmeralda sanoisi.\n\n    Mutta kaikkein ihmeellisintä on täällä eräs olento, joka aina on\n    pelastanut meidät. Minä en ole häntä nähnyt, mutta herra Clayton,\n    isä ja herra Philander ovat, ja he sanovat hänen olevan kuin\n    jumala. Valkoinen hän on ja ruskettunut, voimakas kuin villi\n    elefantti, notkea kuin apina ja peloton kuin leijona.\n\n    Hän ei puhu englantia, ja suoritettuaan jonkin arvokkaan työn hän\n    katoaa niin nopeasti ja salaperäisesti kuin ruumiiton henki.\n\n    Sitten meillä on täällä toinenkin kummallinen naapuri, joka\n    kirjoitti kauniilla painokirjaimilla ilmoituksen englanniksi\n    ja kiinnitti sen majansa ovelle, jossa me nyt asumme. Siinä\n    hän varoitti meitä hävittämästä mitään hänen tavaroitaan, ja\n    allekirjoitukseksi hän merkitsi 'Apinain Tarzan'.\n\n    Emme ole häntä nähneet, mutta arvelemme hänen olevan\n    lähitienoilla, sillä kun eräs merimiehistä aikoi ampua herra\n    Claytonia selkään, niin jokin näkymätön käsi heitti viidakosta\n    keihään, joka puhkaisi sala-ampujan olkapään.\n\n    Merimiehet jättivät meille kovin vähän ruokatarpeita, ja kun\n    meillä on vain yksi revolveri, jossa on kolme panosta jäljellä,\n    niin emme tiedä, kuinka hankkisimme lihaa. Herra Philander\n    tosin sanoo voitavan elää vaikka kuinka kauan hedelmillä ja\n    pähkinöillä, joita viidakossa on yllin kyllin.\n\n    Nyt olen hyvin väsynyt ja menen heti vuoteeseeni, johon herra\n    Clayton minulle keräsi ruohot. Kirjettäni jatkan kuitenkin\n    päivästä päivään, mikäli tapauksia sattuu. --\n\n    Uskollinen ystäväsi\n\n                                            _Jane Porter_.\n\n    HAZEL STRONGILLE, BALTIMORE, MD.\n\nLuettuaan kirjeen Tarzan istui kauan aikaa ymmällä ja mietiskellen.\nSiinä oli niin paljon uusia ihmeellisiä asioita, että hänen oli\nvaikea päästä niistä selville.\n\nHe eivät siis tietäneet, että hän oli Apinain Tarzan. Piti ilmoittaa\nse heille.\n\nAsuinpuuhunsa hän oli kyhännyt oksista ja lehvistä kömpelötekoisen\nkatoksen, jonka suojaan hän oli sateen varalta tallettanut majasta\ntuomansa harvat aarteet. Niiden joukossa oli myös lyijykyniä.\n\nNiistä hän otti yhden ja kirjoitti Jane Porterin nimikirjoituksen\nalle:\n\n\"Minä olen Apinain Tarzan.\"\n\nHän arveli sen riittävän, ja kirjeen hän päätti viedä takaisin majaan.\n\nRuuan puolesta heidän ei tarvitsisi huolehtia. Sitä hän kyllä\nhankkisi heille.\n\nSeuraavana aamuna Jane Porter löysi hukkuneen kirjeensä ihan samalta\npaikalta, mistä se kaksi yötä aikaisemmin oli kadonnut. Se oli\nkummallista, mutta nähdessään lisäyksen nimensä alla hän tunsi kylmiä\nväreitä selässään. Hän näytti Claytonille kirjettä tai oikeammin sen\nviimeistä lehteä, jossa allekirjoitus oli.\n\n\"Ja ajatelkaahan, että tuo villi on arvatenkin tarkkaillut minua koko\najan, kun kirjoitin! Uh, se on kauheata!\"\n\n\"Mutta hän on meille ystävällinen\", vakuutti Clayton, \"kun hän\non palauttanut kirjeenne, eikä ole tehnyt teille mitään pahaa,\nja ellen erehdy, niin juuri hän on antanut ystävyydestään hyvin\nkouraantuntuvan todistuksen, sillä äsken löysin majan edustalta\nkaadetun villikarjun\".\n\nSiitä lähtien kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi majalle\ntuotu metsänriistaa tai muuta ruokaa. Toisinaan se oli nuori hirvi,\ntoisinaan jotakin outoa syötävää -- Mbongan kylästä näpistettyjä\nkassava-kakkuja -- taikka metsäkarju, leopardi, kerran leijonakin.\n\nTarzanille tuotti mitä suurinta nautintoa hankkia ruokaa näille\ntuntemattomille. Hänestä tuntui, ettei mikään ollut niin hauskaa kuin\nahertaa ihanan valkoisen tytön menestykseksi ja turvaksi.\n\nHän aikoi joskus päivänvalolla ilmestyä majalle puhumaan heidän\nkanssaan niiden pikku merkkien avulla, jotka olivat heille kaikille\ntuttuja. Mutta hänen oli vaikea voittaa metsäläisujouttaan, ja niin\npäivä seurasi toista, eikä hän tullut toteuttaneeksi aikomustaan.\n\nMajan asukkaat tutustuivat vähitellen ympäristöönsä ja rohkenivat\nmennä yhä kauemmas viidakkoon pähkinöitä ja muita hedelmiä hakemaan.\n\nKului tuskin päivääkään, jolloin professori Porter ei olisi\nhajamielisenä harhaillut viidakossa vähääkään piittaamatta sen\nväijyvistä vaaroista. Herra Samuel T. Philander, joka ei ollut\nnuorenakaan ollut vahva mies, kävi vain varjoksi entisestään, hänen\nkun piti pysytellä professorin henkivartijana.\n\nVihdoin Tarzan päätti käydä majalla.\n\nOli varhainen iltapuoli. Clayton oli lähtenyt sataman suulle\ntarkkailemaan, näkyisikö ehkä ohikulkevia laivoja. Täällä hänellä\noli korkea puukasa valmiina sytytettäväksi, jos höyry tai purje\nilmaantuisi kaukaiselle taivaanrannalle.\n\nProfessori Porter astuskeli pitkin rantaa etelää kohti, ja hänen\nkintereillään oli herra Philander, joka pyyteli häntä kääntymään\ntakaisin, ennenkuin he molemmat taas joutuisivat jonkun villieläimen\ntakaa-ajettaviksi.\n\nKun muut olivat hajaantuneet, lähtivät Jane Porter ja Esmeralda\nviidakkoon keräämään hedelmiä ja innoissaan he joutuivat yhä\nkauemmaksi majan luota.\n\nTarzan odotti oven edessä heidän paluutaan. Hän ajatteli kaunista\nvalkoista tyttöä, eikä hän nykyään muuta ajatellutkaan. Hän mietti,\npelkäisikö tyttö häntä, ja tämä ajatus oli vähällä saada hänet\nluopumaan suunnitelmastaan.\n\nHän alkoi käydä maltittomaksi, kun ei ketään kuulunut. Hänen teki\nmieli katsella tyttöä, olla hänen lähellään, ehkäpä koskettaakin\nhäntä. Apinamies ei tuntenut mitään jumalaa, mutta hän oli sittenkin\nniin lähellä oman jumalaolentonsa palvontaa kuin kuolevainen ihminen\nkonsaan joutuu tämän ylevän tunteen valtaan.\n\nOdottaessaan hän kulutti aikaansa kirjoittamalla tytölle. Itsekään\nhän ei olisi osannut sanoa, aikoiko hän myös toimittaa kirjeen\nperille, mutta hänelle tuotti tavatonta mielihyvää, kun sai nähdä\najatuksensa paperilla. Näin hän kirjoitti:\n\n\"Minä olen Apinain Tarzan. Kaipaan teitä. Olen teidän. Te olette\nminun. Täällä minun talossani elämme aina yhdessä. Tuon teille\nparhaat hedelmät, hienoimmat hirvet, maukkainta lihaa, mitä\nviidakosta saadaan. Tahdon metsästää teille. Minä olen viidakon\nmetsästäjistä mahtavin. Taistelen puolestanne. Minä olen väkevin\nkaikista viidakon taistelijoista. Te olette Jane Porter, sen näin\nkirjeestänne. Kun näette tämän, niin tiedätte, että se kuuluu teille\nja että Apinain Tarzan rakastaa teitä.\"\n\nKun hän lopetettuaan kirjeensä seisoi ovella suorana kuin nuori\nintiaani, kuuli hänen tarkka korvansa tutun äänen. Se oli kahinaa,\njoka ilmaisi suuren apinan liikkuvan pitkin puiden alaoksia.\n\nHetkisen hän kuunteli tarkkaavaisesti. Sitten kuului viidakosta\nnaisen kauhistunut huuto. Silloin Tarzan pudotti ensimmäisen\nrakkauskirjeensä maahan ja syöksyi kuin pantteri metsään. --\n\nClayton kuuli myös tämän huudon, samoin professori Porter ja herra\nPhilander, jotka kaikki juosten kiirehtivät majalle, kiihkeästi\nkysellen toisiltaan, mikä oli hätänä. Silmäys majaan vahvisti heidän\npahimman pelkonsa.\n\nJane Porter ja Esmeralda olivat poissa.\n\nHetkeäkään hukkaamatta Clayton ryntäsi molempien vanhusten seuraamana\nviidakkoon, huutaen tyttöä nimeltä. Puolisen tuntia hän harhaili\nsiellä, kunnes sattumalta tapasi Esmeraldan näköjään elottoman\nruumiin.\n\nHän kumartui koettelemaan neekerinaisen valtimoa ja kuunteli, vielä\nsydän sykki. Esmeralda oli vielä elossa. Clayton ravisti häntä.\n\n\"Esmeralda!\" huusi hän naisen korvaan. \"Esmeralda! Jumalan nimessä,\nmissä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut? Esmeralda?\"\n\nNeekeritär avasi hitaasti silmänsä. Hän näki Claytonin ja viidakon\nympärillään.\n\n\"Oi taivas!\" kiljahti hän ja pyörtyi uudestaan.\n\nNyt ehtivät paikalla myöskin professori Porter ja herra Philander.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä, herra Clayton?\" kysyi vanha professori.\n\"Mistä haemme häntä? Jumala ei voi olla niin julma, että nyt olisi\nottanut pienen tyttöni minulta.\"\n\n\"Meidän täytyy saada Esmeralda ensin virkoamaan\", vastasi Clayton.\n\"Hän voi kertoa meille, mitä on tapahtunut. Esmeralda!\" huusi hän\ntaas kiivaasti pudistaen neekeritärtä hartioista.\n\n\"Oi taivas, antakaa minun kuolla!\" huusi naisparka silmät yhä\nummessa. \"Anna rakas Jumala, minun kuolla, mutta älä anna minun enää\nnähdä niin kauheata naamaa. Mitä varten lähetetään paholainen vanhan\nEsmeralda-paran kimppuun? Hän ei ole kellekään mitään pahaa tehnyt,\ntotisesti ei ole. Hän on viaton, on ihan totta...\"\n\n\"No no, Esmeralda\", keskeytti Clayton. \"Minä tässä vain olen, --\nClayton. Avatkaa silmänne!\"\n\nEsmeralda totteli käskyä.\n\n\"Oi taivas! Jumalalle kiitos!\" sanoi hän.\n\n\"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?\" kysyi Clayton.\n\n\"Eikö neiti Jane ole täällä?\" parahti Esmeralda kohoten istualleen\nniin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista\nvikkelyyttä. \"Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet\nmukanaan\", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.\n\n\"Mikä on vienyt hänet?\" kysyi professori Porter.\n\n\"Suuri karvainen hirviö.\"\n\n\"Gorillako, Esmeralda?\" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä\nvoivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean\najatuksen.\n\n\"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen\ngorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa\nkultastani...\" Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.\n\nClayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin\ntallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta,\nettä olisi osannut näkemästään mitään päätellä.\n\nKoko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli\nheidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes\ntietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli\njo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina\nja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.\n\nVihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä\nei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita\nsalaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin\ntoiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen\näänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua\nClaytonin sydämestä.\n\n\"Nyt minä menen makuulle\", sanoi vanhus, \"ja koetan vähän nukkua.\nVarhain aamulla, heti kun on valoisaa, otan mukaani ruokaa niin\npaljon kuin jaksan kantaa, ja lähden taas etsimään Janea, kunnes\nlöydän hänet. Minä en tule ilman häntä takaisin.\"\n\nHänen seuralaisensa eivät vastanneet heti. Kumpikin oli vaipunut\nomiin surullisiin ajatuksiinsa ja tiesi yhtä hyvin kuin\nprofessori-vanhuskin, mitä viime sanat merkitsivät -- professori\nPorter ei milloinkaan palaisi viidakosta.\n\nVihdoin Clayton nousi ja laski kätensä professori Porterin\nkumaraiselle olalle.\n\n\"Minä tulen tietysti kanssanne\", sanoi hän. \"Te olette puhunut meidän\nmolempien puolesta.\"\n\n\"Tiesin, että tarjoutuisitte -- että haluaisitte tulla mukaani\netsimään, herra Clayton, mutta se ei käy päinsä. Janea ei enää kukaan\nvoi auttaa. Minä menen vain siksi, että saisin yhdessä hänen kanssaan\nkohdata Luojani, ja minulle tuottaa lohdutusta se tieto, ettei rakas\ntyttöni jää yksin ja hylättynä makaamaan hirveässä viidakossa. Samat\nlehvät saavat peittää meidät molemmat, samat sateet huuhdella meitä,\nja hänen äitinsä henki saa tavata meidät yhdessä niin kuolemassa\nkuin elämässäkin. Ei, minun yksin on mentävä, sillä hän oli minun\ntyttäreni -- ainoa, mitä minulla enää oli rakasta maan päällä.\"\n\n\"Minä tulen sittenkin mukaanne\", sanoi Clayton yksinkertaisesti.\n\nVanhus kohotti katseensa ja silmäili tarkoin William Cecil Claytonin\ntarmokkaita, kauniita kasvoja. Ehkä hän niistä luki sen rakkauden,\njoka paloi nuoren miehen sydämessä -- rakkauden hänen tyttäreensä.\n\nHän oli viime aikoina ollut liian syventynyt tieteellisiin\nmietiskelyihinsä, voidakseen panna merkille pikku tapauksia ja\nsatunnaisia sanoja, jotka olisivat käytännöllisemmälle miehelle\nilmaisseet, että nuoret tunsivat yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.\nNyt vasta hän joutui niitä ajattelemaan.\n\n\"Kuten haluatte\", vastasi hän.\n\n\"Minut saatte myös ottaa lukuun\", huomautti herra Philander.\n\n\"Ei, sinä vanha kelpo ystäväni\", väitti professori Porter. \"Emme saa\nkaikki mennä. Julmaa olisi jättää Esmeraldaparka tänne yksinään,\neikä sitäpaitsi kolmelle onnistu asia sen paremmin kuin yhdellekään.\nKauhea aarniometsä vaatii muutenkin tarpeeksi uhreja. Koettakaamme\nnyt vähän nukkua...\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nAlkuajan valta\n\n\nSiitä asti kun Tarzan oli jättänyt ihmisapinain heimon, jonka\njäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset\nriitaisuudet. Terkoz oli esiintynyt julmana ja oikullisena\nkuninkaana, niin että useat vanhemmista ja heikommista apinoista,\njoita kohtaan hän erikoisesti käytti hirmuvaltaansa, olivat\ntoinen toisensa jälkeen perheineen lähteneet etsimään rauhaa ja\nturvallisuutta aarniometsän kaukaisista sisäosista.\n\nVihdoin jäljellejääneetkin joutuivat epätoivoon Terkozin\nväkivaltaisuudesta, ja silloin erään mieleen johtui Tarzanin\nhyvästijättöpuhe:\n\n\"Jos saatte johtajaksenne julmurin, niin älkää menetelkö niinkuin\nmuut apinat, jotka yksitellen nousevat johtajaansa vastaan.\nLyöttäytykää sen sijaan kaksi, kolme tai neljä yhteen ja käykää\nsitten hänen kimppuunsa. Jos näin teette, niin yksikään johtaja ei\nuskalla menetellä muulla tavoin kuin hänen sopii, sillä neljä voi\naina tappaa kuinka väkevän johtajan tahansa.\"\n\nSe apina, joka muisti tämän viisaan neuvon, puhui siitä useille\ntovereilleen, ja kun Terkoz taas kerran palasi heimonsa luo, sai hän\nkuuman vastaanoton.\n\nSiinä ei kursailtu. Heti kun Terkoz näyttäytyi, karkasi häneen\nkäsiksi viisi rotevaa karvaista petoa.\n\nSydämessään hän oli kurja pelkuri, kuten kaikki päällepäsmärit,\nolkoonpa sitten puhe apinoista tai ihmisistä, eikä hän siis jäänyt\njoko voittaakseen tai kuollakseen, vaan riistäytyi irti niin pian\nkuin suinkin ja pakeni metsän tiheimpään suojaan.\n\nPari kertaa hän vielä koetti liittyä heimoon, mutta kummallakin\nkerralla oli vastaanotto sama, ja hänet ajettiin tiehensä. Vihdoin\nhän luopui yrittämästä ja palasi viidakkoon raivosta ja vihasta\nvaahdoten.\n\nMonta päivää hän kuljeskeli umpimähkään sinne tänne, hautoen kostoa\nja etsiskeli en jotakin heikkoa olentoa, johon saisi purkaa vimmansa.\nTässä mielentilassa heilautellen itseään puusta puuhun hirveä\nihmisenkaltainen peto äkkiä tapasi matkallaan kaksi naista.\n\nHuomatessaan heidät hän oli jo aivan heidän kohdallaan. Jane Porter\nnäki hänet vasta sitten, kun suuri karvainen ruumis pudottautui\nmaahan, jolloin hirvittävä naama ja ärisevä kita oli vain jalan\npäässä hänen edessään.\n\nKimeä parkaisu pääsi hänen huuliltaan, kun pedon koura tarttui hänen\nkäsivarteensa. Sitten hänet tempaistiin lähemmäksi hirveitä hampaita,\njotka tavoittelivat hänen kurkkuansa. Mutta ennenkuin ne koskettivat\nhienoa ihoa, oli apina muuttanut mieltään.\n\nHeimo oli pitänyt hallussaan kaikki hänen naisensa. Hänen oli siis\nhankittava toisia niiden sijaan. Tämä karvaton valkea apina saisi\nolla ensimmäinen hänen uudessa taloudessaan. Niinpä hän töykeästi\nheitti tytön leveille karvaisille hartioilleen ja hypähti taas puiden\nsekaan, vieden mukanaan Jane Porterin, jota nyt uhkasi kuolemaa tuhat\nkertaa pahempi kohtalo.\n\nEsmeraldan huuto oli kuulunut samaan aikaan kuin Jane Porterin, mutta\nsitten hän pyörtyi, kuten tavallisesti, jos sattui äkillinen kohtaus,\njoka vaati mielenmalttia.\n\nMutta Jane Porter ei menettänyt tajuntaansa. Tosin hän lamaantui\nkauhusta, nähdessään hirveän naaman ja tuntiessaan pedon\npahanhajuisen hengityksen lemahtavan vasten kasvojaan, mutta hänen\naivonsa toimivat, ja hän käsitti kaikki, mitä tapahtui.\n\nSe vauhti, jolla peto vei häntä metsän läpi, oli hänestä suorastaan\nihmeellinen, mutta sittenkään hän ei huutanut eikä ponnistellut\nvastaan. Apinan äkillinen ilmaantuminen oli niin hämmentänyt hänet,\nettä hän luuli olevansa nyt matkalla rannikolle päin.\n\nSiksi hän säästi voimiaan ja ääntään, kunnes näkisi olevansa kyllin\nlähellä majaa, että huutamisesta voisi olla apua.\n\nLapsiparka ei aavistanut, että häntä kannettiin yhä kauemmaksi\nläpitunkemattomaan aarniometsään.\n\nSe parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset\nrientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan\nEsmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt,\ntarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään\npahaa tehty.\n\nHetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen\napinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville\ntapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin\nsilmin nähnyt.\n\nSitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä,\njoita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.\n\nOksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut\nitsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä\nmerkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat\ntaipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit\ntullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin\npääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat\nheikommat.\n\nJollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan\nalle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi\nseuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta\nitikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.\n\nToisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun\nsuunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen\nruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva\nkertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.\n\nHänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia\nnäitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin\noli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien\nlukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin\ntunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät\nkuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.\n\nYleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut\nparemmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan\nniiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa\nturvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella\nja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat\nvastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa\nliikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.\n\nToisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti\nhänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja\ntuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot,\njotka olivat kehittyneet hitaammin.\n\nTarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi\nsyödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa\nja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa.\nMutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan\nherkuttelijoista.\n\nMelkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului\nsittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.\n\nTarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti\nTerkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui\nhän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta\ntai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että\nvastustaja oli häntä väkevämpi.\n\nHän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla\nryntäsi kentälle, jonka itse luonto oli pannut kuntoon tätä\nalkuaikojen mukaista kaksintaistelua varten.\n\nNähdessään, että takaa-ajaja oli Tarzan, tuli Terkoz ajatelleeksi,\nettä nainen oli Tarzanin oma, koska he olivat molemmat samaa lajia\n-- valkoisia ja karvattomia -- ja hänen mielensä riemastui, kun näin\ntuli tilaisuus kaksin verroin kostaa vihamiehelleen.\n\nJane Porterille oli tämän jumalaisen miehen ilmestys kuin\nsanansaattaja ylhäältä. Claytonin, isänsä ja herra Philanderin\nkuvauksista hän päätteli, että tuo oli varmaankin sama ihmeellinen\nolento, joka oli pelastanut heidät, ja niinpä hän näki Tarzanissa\nvain suojelijan ja ystävän.\n\nMutta kun Terkoz sysäsi hänet töykeästi syrjään ja hän näki apinan\nvaltavan hahmon, väkevät lihakset ja julmat hampaat, alkoi hänen\nsydämensä vapista. Kuinka voisi yksikään ihminen lyödä sellaisen\nvastustajan maahan?\n\nKuin vihaiset härät he iskivät yhteen ja tavoittelivat kuin sudet\ntoistensa kurkkuja. Apinan pitkiä hampaita vastassa oli miehen terävä\npuukko.\n\nJane Porter oli nojautunut korkean puun runkoon, kädet lujasti\npuristettuina aaltoilevaa rintaa vasten ja silmät levällään kauhusta,\npelosta ja ihailusta ja tarkkasi tätä alkuaikaisten olentojen\nkamppailua naisesta -- hänestä.\n\nKun miehen selkä- ja olkalihakset ponnistuksesta paisuivat ja hänen\njäntevät käsivartensa pitivät kurissa apinan irvistäviä hampaita,\nsilloin karisi vuosisatojen sivistys ja hienous kuin tarpeeton\nhuntu nuoren tytön yltä. Ja kun pitkä puukko kymmenkunta kertaa\nupposi syvälle Terkozin sydänvereen ja raskas ruho sitten hengetönnä\nlojui maassa, heräsi Jane Porterissa eloon alkuaikainen nainen, ja\nhän riensi kädet ojennettuina alkuaikaisen miehen luo, joka oli\ntaistellut hänen puolestaan ja hänet voittanut omakseen.\n\nEntä Tarzan?\n\nHän teki sen, mitä ei tarvitse opettaa yhdellekään miehelle, jonka\nsuonissa terve veri lämpimänä virtaa. Hän otti tytön syliinsä ja\npeitti vapisevat huulet suuteloilla.\n\nHetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät\npuoleksi ummessa. Ensi kerran nuoren elämänsä aikana hän sai kokea,\nmitä rakkaus oli.\n\nMutta äkkiä hän taas tuli tajuihinsa. Hänestä tuntui kuin hän olisi\nalasti, ja häntä hävetti, ja silloin hän taas oli oma itsensä,\nloukkaantunut nykyajan nainen, joka rajusti sysäsi Apinain Tarzanin\nluotaan ja kätki kasvot käsiinsä.\n\nTarzan oli hämmästynyt, kun tyttö, jota hän oli salaa rakastanut\nja ihaillut, oli vastustelematta tullut hänen syliinsä, ja nyt hän\nhämmästyi yhtä paljon, kun tyttö tahtoi päästä hänestä eroon.\n\nSitten Tarzan lähestyi taas ja tarttui hänen käsivarteensa. Mutta\nhän rimpuili vastaan kuin tiikeri ja löi Tarzanin leveään rintaan\npienillä käsillään.\n\nTarzan ei voinut tätä ymmärtää.\n\nÄsken oli hänen tarkoituksensa ollut kiireesti viedä Jane Porter\ntämän omaisten luo, mutta lyhyt hetki oli sumentanut.\n\nApinain Tarzan oli tuntenut lämpimän, solakan ruumiin kaikki, ja\nsiihen oli haihtunut hänen hyvä aikeensakin, painuvan itseään\nvasten. Tytön hengitys oli lämmittänyt hänen poskiaan ja huuliaan ja\nsytyttänyt uuden hehkun hänen rinnassaan. Ihanien huulten suudelmat\nolivat saaneet hänen koko sielunsa leimuamaan, ja sen palon voimasta\nTarzan oli kuin uusi olento.\n\nTaas hän laski kätensä tytön käsivarsille. Taas hänet työnnettiin\ntakaisin. Silloin Tarzan teki juuri niin, kuin hänen ensimmäiset\nesi-isänsä olivat tehneet.\n\nHän otti naisen syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon.\n\nVarhain seuraavana aamuna heräsivät kaikki neljä pienessä majassa\nnukkuvaa henkilöä kanuunanlaukaukseen. Clayton ryntäsi ensimmäisenä\nulos ja näki, että kaksi alusta oli ankkuroinut sataman suulle.\n\nToinen oli _Arrow_, toinen pieni ranskalainen risteilijä.\nJälkimmäisen kannella seisoi suuri joukko miehiä, katsellen rannalle;\nClayton ja toiset hänen jäljessään tulleet ymmärsivät, että kanuuna\noli laukaistu herättämään heidän huomiotaan, jos he vielä olisivat\nmajassa.\n\nMolemmat laivat olivat jokseenkin kaukana rannasta, ja epäiltävää\noli, voisiko laivaväki kaukoputkellaan nähdä pienen seurueen, joka\nheilutteli heille hattujaan.\n\nEsmeralda oli irroittanut punaisen esiliinansa ja liehutti sitä\nkiihkeästi päänsä yllä, mutta Clayton, joka pelkäsi, ettei sekään\nehkä näkyisi, kiirehti pohjoiselle niemekkeelle, missä hänen kokkonsa\noli valmiina sytytettäväksi.\n\nSekä hänestä itsestään että hänen onnettomuustovereistaan tuntui\nkokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän ehti kuivan puu- ja\nrisukasan luo.\n\nKun hän vihdoin oli tunkeutunut tiheikön puhki ja taas sai näkyviinsä\nalukset, hämmästyi hän kovasti huomatessaan _Arrowin_ kohottavan\npurjeita ja risteilijän olevan matkalla.\n\nNopeasti hän sytytti rovion monesta kohden ja kiirehti sitten niemen\nuloimpaan kärkeen. Siellä hän riuhtaisi yltään paitansa, sitoi sen\noksaan ja alkoi sitä heiluttaa edestakaisin.\n\nMutta alukset jatkoivat vain matkaansa, ja hän oli jo luopunut\nkaikesta toivosta, kun yli metsän nouseva valtava savupatsas herätti\nristeilijän tähystäjän huomiota. Heti sitten suuntautui kymmenkunta\nkaukoputkea rannikkoa kohti.\n\nClayton näki molempien alusten kääntyvän. _Arrow_ jäi rauhallisesti\nkeinumaan valtameren aalloille, mutta risteilijä lähti verkalleen\nmaata kohti.\n\nJonkun matkan päähän se pysähtyi, ja siitä laskettiin vene, joka\nsoudettiin rannalle.\n\nKun se pääsi maihin, astui siitä nuori upseeri.\n\n\"Herra Clayton, luullakseni?\" kysyi hän.\n\n\"Jumalan kiitos, että tulitte!\" vastasi Clayton. \"Ehkä ei ole vielä\nliian myöhäistä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, herra?\" kysyi upseeri.\n\nClayton kertoi Jane Porterin katoamisesta ja ilmoitti, että etsintään\ntarvittaisiin aseellisia miehiä.\n\n_\"Mon dieu!\"_ huudahti upseeri huolestuneena. \"Eilen ei olisi\nkenties ollut myöhäistä. Tänään voi olla parempi, ettei tyttöparkaa\nmilloinkaan löydetä. Hirveätä, herra, todella hirveätä.\"\n\nToisia veneitä oli risteilijästä laskettu vesille. Clayton osoitti\nupseerille, missä oli pienen poukaman suu, ja astui sitten hänen\nkanssaan veneeseen. Kaikki soutivat nyt pieneen satama-altaaseen.\n\nPian nousi koko seurue maihin sille kohtaa, missä professori Porter,\nherra Philander ja itkevä Esmeralda odottivat.\n\nViimeisessä risteilijästä tulleessa veneessä oli myös aluksen\nkomentaja. Heti kun hän sai kuulla Jane Porterin ryöväämisestä,\ntarjosi hän käytettäväksi miehiä, jotka vapaaehtoisesti suostuivat\nlähtemään professori Porterin ja Claytonin mukana etsintäretkelle.\n\nUrheista ja myötätuntoisista ranskalaisista halusi heti joka upseeri\nja mies lähteä matkalle.\n\nKomentaja valitsi kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria, luutnantti\nD'Arnotin ja luutnantti Charpentierin. Muuan vene lähetettiin\nristeilijältä noutamaan ruokatavaroita, ammuksia ja pyssyjä.\nRevolverit oli miehillä ennestään.\n\nClaytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi\nlikelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne,\nettä he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä _Arrowin_, joka\njotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat\nantaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.\n\nHe olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita\nlaukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään.\nHe olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa\nedestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä\naamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että\nnäkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti\nohjausta vailla.\n\nTultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat\nkummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja\naikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat\nylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta\nne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.\n\nKovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun\nkannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen\nlähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he\nnäkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti\nviitatuksi epätoivon mykän merkin.\n\nHeti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta\n_Arrowin_ kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.\n\nKymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui\nsekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain\nsyöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.\n\nRanskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen\nvielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.\n\nKuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle,\njotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen\nkuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.\n\nEi yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien\ntullessa _Arrowin_ kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt\nsaamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään\nhyödyttäneet.\n\nRanskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut\ntämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten\nvirkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki\nruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.\n\nHän antoi heti merkin risteilijään, että oli lähetettävä vettä,\nlääkkeitä ja ruokaa, jolloin vielä toinen vene lähti vaaralliselle\nretkelle _Arrowin_ luo.\n\nKun miehet olivat saaneet virvokkeita, toipuivat jotkut heistä sen\nverran, että saatiin kuulla koko kertomus aarteen hakuretkestä ja\nkuinka _Arrow_ purjehti tiehensä Snipesin murhan jälkeen, sitten kun\nhänen ruumiinsa oli haudattu yhdessä arkun kanssa.\n\nRisteilijän takaa-ajo oli niin pahasti säikäyttänyt kapinoitsijat,\nettä he olivat monta päivää jatkaneet matkaa suoraan aavalle\nAtlantille, mutta kun he sitten olivat huomanneet vesi- ja\nruokavarastojensa niukkuuden, olivat he jälleen kääntyneet itää kohti.\n\nKun laivalla ei kukaan ollut perehtynyt laivan ohjaamiseen, alettiin\npiankin kiistellä siitä, missä oikein oltiin, ja kun kolme päivää\npurjehdittua itään päin ei vieläkään näkynyt maata, käänsivät he\nlaivan pohjoiseen, peläten, että vallitsevat pohjoistuulet olivat\najaneet heidät Afrikan eteläkärkeäkin etelämmäksi.\n\nNäin he antoivat aluksen mennä pohjoiskoillista kohti pari päivää,\njolloin heidät yllätti kaksi viikkoa kestävä tyven. Juomavesi oli\nheiltä loppunut, ja seuraavana päivänä he olivat ilman ruokaakin.\n\nTilanne muuttui pian yhä pahemmaksi. Eräs miehistä tuli hulluksi\nja hyppäsi mereen. Pian sen jälkeen avasi toinen suonensa ja joi\nomaa vertansa. Kun hän kuoli, heittivät he hänet mereen, vaikka oli\njoukossa niitäkin, jotka halusivat pitää ruumiin laivassa. Nälkä oli\nmuuttamaisillaan heidät ihmisistä pedoiksi.\n\nKaksi päivää ennen kun risteilijä oli heidät pelastanut, olivat he\nkäyneet liian heikoiksi ohjaamaan alusta, ja samana päivänä oli\nkuollut kolme miestä. Seuraavana aamuna nähtiin, että erään ruumista\noli syöty.\n\nKoko sen päivän miehet tarkkailivat kiiluvin silmin toisiaan kuin\npetoeläimet, ja seuraavana aamuna oli kaksi ruumista syöty miltei\npuhtaaksi. Hirveästä ateriasta huolimatta miehet olivat vain vähän\nvoimistuneet, sillä jano vaivasi heitä pahemmin. Ja sitten oli tullut\nristeilijä.\n\nKun ne, jotka vielä voitiin pelastaa, olivat kylliksi tointuneet, sai\nranskalainen komentaja kuulla koko jutun, mutta miehet olivat liian\noppimattomia osatakseen tarkoin näyttää sen paikan, minne professori\nseurueineen oli jätetty, ja siksi täytyi risteilijän verkalleen\nkulkea pitkin rannikkoa, laukaista tavan takaa kanuunansa merkiksi ja\nkaukoputkilla tutkistella joka soppea rannikolla.\n\nÖisin he olivat olleet ankkurissa, ettei jäisi tutkimatta pieninkään\nrannikon taival, ja sattuma toi heidät edellisenä iltana juuri sille\nkohtaa, missä etsiskelty leiri sijaitsi.\n\nEdellisen illan merkkilaukauksia ei oltu majassa kuultu, nähtävästi\nsiksi, että he kaikki silloin olivat etsimässä Jane Porteria viidakon\ntiheikössä, missä ainainen oksien rapina tukahdutti muut äänet.\n\nKun molemmat seurueet olivat kertoneet seikkailunsa, oli\nristeilijän venekin jo palannut ja tuonut muassaan muonaa ja\naseita retkikunnalle. Muutamia minuutteja myöhemmin lähti pieni\nmatruusijoukko, mukana kaksi ranskalaista upseeria ynnä professori\nPorter ja Clayton, toivottomalle ja surulliselle retkelle tiettömään\nviidakkoon.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nIsäin perintö\n\n\nKun Jane Porter huomasi olevansa vankina ja sen merkillisen\nmetsäläisen kannettavana, joka oli pelastanut hänet apinan käsistä,\nalkoi hän epätoivoisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta\nvankat käsivarret, jotka pitelivät häntä yhtä helposti kuin pikku\nvauvaa, puristivat yhä tiukemmin.\n\nSilloin hän jätti turhat yrityksensä, pysyi hiljaa ja katseli\npuoliavoimien silmäluomiensa lomitse sitä miestä, joka näin kepeästi\nkuljetti häntä tiheikön läpi.\n\nKasvot olivat tavattoman kauniit, ja Tarzan oli hänestä väkevän\nmiehisen kauneuden perikuva, jonka piirteitä eivät raakojen ja\nalentavien intohimojen jäljet rumentaneet. Sillä vaikka Apinain\nTarzan oli tappanut ihmisiä ja eläimiä, oli hän surmannut niitä kuin\nmetsästäjä, intohimotta, ellei oteta lukuun niitä harvoja tapauksia,\njolloin hän ei ollut hautonut mielessään ilkeyttä, joka painaa\ninhoittavat jäljet kasvoihin.\n\nErään seikan tyttö oli pannut erikoisesti merkille nähdessään\nTarzanin ryntäävän Terkozia vastaan -- vasemmasta silmäkulmasta\nyli pään ulottuvan tulipunaisen viirun. Mutta kun hän nyt tarkasti\nTarzanin piirteitä, huomasi hän, että se oli hävinnyt ja että sen\npaikalla oli vain ohut valkea viiva.\n\nTuntiessaan tytön pysyvän rauhallisena Tarzan hellitti hieman\npuristustaan ja kerran katsahti hänen silmiinsä hymyillen, ja silloin\nJane Porterin täytyi sulkea silmänsä, joita näiden kauniiden,\nviehättävien miehenkasvojen näkeminen huikaisi.\n\nÄkkiä Tarzan kiipesi puuhun, ja tyttö ihmetteli, miksi ei ollenkaan\npeloittanut, vaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut\nlevännyt paremmassa turvassa kuin nyt tämän ihmeellisen olennon\nkäsivarsilla ja matkan käydessä yhä syvemmälle villiin metsään, jossa\nhäntä odotti tuntematon kohtalo.\n\nKun hän silmät ummessa alkoi miettiä tulevaisuuttaan ja vilkkaan\nmielikuvituksen tuoma pelko taas valtasi hänet, ei hänen tarvinnut\nmuuta kuin avata silmänsä ja katsoa likellä oleviin jaloihin\nkasvoihin heti rauhoittuakseen.\n\nEi, tämä mies ei koskaan tekisi hänelle pahaa, siitä hän oli varma,\nsillä hienot piirteet ja avomieliset kirkkaat silmät todistivat\nritarillisuutta.\n\nYhä edelleen he samosivat vihannoivaan tiheikköön, joka Jane\nPorterista näytti mahdottomalta puhkaista, mutta jonka läpi tämä\nihmeellinen metsäläinen pääsi kuin taikakeinoin. Tuskin ainoakaan\noksa kosketti tyttöä, ja kuitenkin näkyi yllä ja alla, edessä ja\ntakana vain toisiinsa kietoutuneita oksia ja köynnöksiä.\n\nTarzanin kulkiessa eteenpäin heräsi hänen mielessään monia uusia ja\noutoja ajatuksia. Nyt hänelle oli todellakin tullut ongelma, jonka\ntapaista hän ei milloinkaan ollut käsitellyt, ja pikemminkin hän\ntunsi kuin osasi harkita, että hänen oli se ratkaistava kuin ihminen\neikä apinan tavalla.\n\nIlmava matka pitkin puiden keskioksia, jota tietä hän suurimmaksi\nosaksi käytti, oli hieman jäähdyttänyt hänen vastaheränneen\nrakkautensa hehkua.\n\nÄkkiä hän huomasi pohtivansa sitä kysymystä, mikä kohtalo olisi\ntullut tytön osaksi, ellei häntä olisi pelastettu Terkozin käsistä.\nHän tiesi, miksi apina ei ollut tappanut tyttöä, ja alkoi vertailla\nomia ja Terkozin aikeita.\n\nTosin oli viidakon väen tapaista, että uros otti puolisonsa väkisin.\nMutta voisiko Tarzan seurata eläinten lakeja? Eikö hän ollut ihminen?\nKuinka ihmiset tässä tapauksessa menettelivät? Hän joutui ymmälle,\nsillä hän ei tietänyt.\n\nHän olisi toivonut voivansa kysyä sitä tytöltä, mutta sitten hän\ntajusi, että tämä oli jo vastannut, kun oli ponnistellut päästäkseen\nvapaaksi ja työntänyt hänet luotaan.\n\nTällä välin he olivat päässeet perille, ja Tarzan, pidellen vahvoilla\nkäsivarsillaan Jane Porteria, hypähti keveästi sille kentälle, missä\nisojen apinain oli tapana pitää neuvottelujaan ja tanssia tappojuhlaa\nviettäessään.\n\nVaikka he olivat kulkeneet hyvin monta kilometriä, ei vielä ollut\nmyöhäinen iltapäivä. Puoliympyrän muotoisella kentällä vallitsi\nsalaperäinen hämy, joka pujotteli sinne varjostavien puunlatvojen\nläpi.\n\nVihreä turve houkutteli pehmeänä ja viileänä. Viidakon lukemattomat\näänet tuntuivat tulevan jostakin kaukaa ja kuuluivat ainoastaan\nvaimenneena kaikuna, nousten ja laskien kuin mainingit autiolla\nrannalla.\n\nHaaveellisen rauhan tunne hiipi Jane Porterin mieleen, kun hän vaipui\nruohikolle, jonne Tarzan oli hänet laskenut, ja katsahtaessaan\nylitseen kumartuvaan voimakkaaseen mieheen, hän piti itseään\nmerkillisen turvallisena.\n\nHän tarkasteli puoliavoimin silmin Tarzania, kun tämä astui\nyli kentän sen reunalla olevia puita kohti. Kuinka hyvin siinä\ntulikin esille Tarzanin liikkeiden miellyttävä arvokkuus, jäntevän\nruumiin sopusointuinen täydellisyys, olkapäiden miehekäs leveys ja\nhienopiirteisen pään ylväs ryhti!\n\nTodellakaan ei voinut tuon jumalaisen ulkonäön kätkössä olla\njulmuutta tai alhaisuutta. Ei milloinkaan, niin hän ajatteli, ollut\ntuon veroinen mies maata polkenut siitä lähtien, kun Jumala loi\nihmisen omaksi kuvakseen.\n\nYhdellä hyppäyksellä Tarzan nousi puuhun ja katosi. Jane Porter\nkummasteli, minne hän oli mennyt. Oliko hänet jätetty yksin\nviidakkoon oman onnensa nojaan?\n\nHän silmäili levottomasti ympärilleen. Joka puu ja pensas näytti\nhänestä väijytyspaikalta, missä jokin kauhea peto vain odotti\ntilaisuutta hyökätäkseen esille ja upottaakseen välähtelevät\nhampaansa hänen pehmeään lihaansa. Jokaisen äänen paisutti hänen\nmielikuvituksensa paha-aikeisen hirviön salakavalaksi hiivinnäksi.\n\nKuinka toisenlaiselta nyt tuntui, kun Tarzan oli hänet jättänyt!\n\nMuutamia minuutteja, jotka hänestä olivat tuntien pituisia, hän istui\npeloissaan hermot jännittyneinä, odottaen hiipivän pedon hyökkäystä,\njoka tekisi lopun hänen levottomuudestaan. Hän melkein odotti\nmurhaavaa iskua, joka toisi hänelle unohdusta ja rauhaa.\n\nÄkkiä hän kuuli kahinaa takaansa. Kirkaisten hän hypähti pystyyn ja\nkääntyi katsomaan kohtaloaan.\n\nSiinä seisoi Tarzan kädet täynnä kypsiä, meheviä hedelmiä.\n\nJane Porter horjui ja olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi laskenut\nmaahan kantamustaan ja ottanut hänet syliinsä. Hän ei menettänyt\ntajuntaansa, mutta painautui Tarzaniin kiinni kuin pelästytetty\nkauris.\n\nTarzan silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja koetti häntä rauhoittaa,\nsamoin kuin Kaalakin oli tehnyt hänelle itselleen, kun häntä pienenä\nollessaan oli säikäyttänyt Sabor, naarasleijona, tai Histah, käärme.\n\nKerran Tarzan painoi huulensa kevyesti hänen otsalleen, eikä hän\nsilloin väistynyt, vaan sulki silmänsä ja huokasi.\n\nHän ei osannut selvittää tunteitaan eikä sitä halunnutkaan. Hän oli\ntyytyväinen, kun tunsi ympärillään väkevät turvalliset käsivarret,\nja tahtoi jättää kaikki kohtalon huomaan, sillä viime tunnit olivat\nopettaneet häntä niin luottamaan tähän metsän kesyttömään olentoon,\nettä hän tuskin koskaan oli tuntenut sellaista luottamusta kehenkään\nmieheen.\n\nJa kun hän sitten ajatteli edelleen, alkoi hänelle vähitellen\nselvitä, että hän ehkä oli tänään oppinut vielä jotakin, mitä ei\noikein ollut aikaisemmin käsittänyt -- oppinut rakastamaan. Se oli\nkuin ihme, ja hän hymyili.\n\nYhä hymyillen hän hiljaa työnsi Tarzanin luotaan, katsoi häneen\npuoliksi kirkastuneena, puoliksi hämillään, mikä teki hänet aivan\nlumoavaksi, ja osoitti sitten maassa olevia hedelmiä. Sitten hän\nistui ihmisapinan savirummun reunalle aterioidakseen, sillä hänen oli\nkova nälkä.\n\nTarzan poimi kiireesti maasta hedelmät ja toi ne hänen eteensä.\nSitten hänkin istui rummulle tytön viereen, veti esiin puukkonsa ja\nalkoi kuoria metsän antimia.\n\nYhdessä he söivät ääneti ja loivat silloin tällöin salavihkaa\nkatseita toisiinsa, kunnes vihdoin Jane Porter purskahti iloiseen\nnauruun, johon Tarzan yhtyi.\n\n\"Soisin teidän puhuvan englantia\", sanoi tyttö.\n\nTarzan pudisti päätään, ja hänen silmiinsä tuli kaihoava ilme.\n\nSitten Jane Porter koetti puhua hänelle ranskaa ja vihdoin saksaa,\nmutta jälkimmäistä kieltä yrittäessään hänen täytyi itsekin nauraa\nmongerrukselleen.\n\n\"Ainakin\", jatkoi hän englanniksi, \"te ymmärrätte saksaani yhtä hyvin\nkuin sitä ymmärrettäisiin Berlinissä\".\n\nTarzan lähti taas puiden sekaan, ensin osoitettuaan merkeillä, että\nhän aikoi pian palata, ja Jane Porter ymmärsi eikä ollenkaan pelännyt\nhänen poissa ollessaan.\n\nMutta yksinäisyyden tunne valtasi hänet, ja hän piti tarkasti\nsilmällä sitä kohtaa, jonne Tarzan oli kadonnut, ja odotti hartaasti\nhänen palaamistaan. Kuten edellisellä kerralla, yllätti hänet nytkin\nhiljainen kahina hänen takanaan, ja kääntyessään hän näki Tarzanin\ntulevan mukanaan sylillinen oksia.\n\nSitten Tarzan taas meni viidakkoon ja palasi parin minuutin kuluttua,\ntällä kertaa tuoden ison kantamuksen pehmeätä ruohoa ja saniaisia.\nVielä kaksi kertaa hän teki saman tempun, kunnes hänellä mielestään\noli riittävästi aineksia.\n\nNyt hän levitti sananjalat ja ruohon maahan pehmeäksi alustaksi ja\nlaati sen ylle, sovittamalla oksia parittain toistensa nojalle, jalan\nkorkuisen katoksen, jonka peitteeksi pantiin suuria lehtiä. Näin\nkyhätyn pikku teltan toinen pää suljettiin oksilla ja lehvillä.\n\nSitten he taas istuivat rummun reunalle ja koettivat puhella\nmerkkikieltä.\n\nTarzanin kaulassa riippuva komea timanttimedaljonki oli kovasti\nihmetyttänyt Jane Porteria. Hän osoitti sitä, ja Tarzan päästi sen\nirti ja antoi kauniin koristeen hänen käteensä.\n\nJane Porter näki, että se oli taidokasta tekoa ja että timantit\nolivat erinomaisen loistavia ja puhtaita, mutta niiden hiomistapa\nosoitti niiden olevan menneiltä ajoilta.\n\nHän huomasi myös, että medaljonki oli avattava, niinpä hän\npainettuaan salaista jousta sai molemmat puoliskot auki, jolloin\nsieltä tuli esille kaksi norsunluuhun maalattua pienoiskuvaa.\n\nToinen kuva esitti kaunista naista, ja toinen olisi voinut olla hänen\nvierellään istuva mies, paitsi että ilmeessä oli eräänlainen hieno\neroavaisuus, jota tuskin olisi voinut määritellä.\n\nHän katsahti Tarzaniin, joka kumartui häneen päin ja hämmästyneen\nnäköisenä tarkasteli pienoiskuvia. Sitten Tarzan ojensi kätensä, otti\nhäneltä medaljongin ja tutki muotokuvia, yhä näyttäen yllätyksen ja\nilmeisen mielenkiinnon merkkejä. Hänen menettelynsä osoitti selvästi,\nettei hän ollut koskaan ennen nähnyt näitä kuvia eikä tullut\najatelleeksi, voisiko medaljongin ehkä avata.\n\nTämä antoi Jane Porterille lisää ajattelemisen aihetta, ja hän koetti\narvailla, kuinka näin ihana koristus oli joutunut Afrikan viidakossa\nelävän villi-ihmisen haltuun.\n\nVielä merkillisempää oli, että medaljongin kuvista toinen esitti\nmiestä, joka kenties oli tämän metsäläisen veli tai isä, vaikkei hän\nitse näkynyt edes tietävän, mitä hänen aarteeseensa oli kätketty.\n\nTarzan tuijotti edelleen molempiin muotokuviin. Äkkiä hän sieppasi\nnuolikotelon olaltaan, purki siitä nuolet maahan ja veti sen pohjalta\nesiin litteän esineen, joka oli kiedottu moniin pehmeihin lehtiin ja\nsidottu kiinni ruohonkorsilla.\n\nVarovasti hän poisti lehtikerroksen toisensa perästä, kunnes vihdoin\npiteli kädessään valokuvaa. Osoittaen medaljongissa olevaa miehen\nkuvaa hän antoi valokuvan Jane Porterille ja piti avattua medaljonkia\nsen rinnalla.\n\nValokuva lisäsi yhä tytön hämmästystä, sillä se esitti ilmeisesti\nsamaa miestä, jonka kuva oli medaljongissakin.\n\nTarzan loi häneen huolestuneita katseita ja näytti hautovan\nmielessään jotakin kysymystä, jota ei saanut sanotuksi.\n\nTyttö osoitti ensin valokuvaa, sitten pienoiskuvaa ja vihdoin häntä\nitseään, saadakseen hänet käsittämään, että nämä kolme olivat saman\nnäköisiä, mutta Tarzan pudisti vain päätään. Sitten hän kohautti\nhartioitaan, otti valokuvan, kääri sen huolellisesti lehtiin ja pani\ntakaisin nuolikotelonsa pohjalle.\n\nHetken aikaa hän istui hiljaa, tuijottaen maahan. Jane Porter\nkäänteli hyppysissään pientä medaljonkia, koettaen keksiä jotakin,\nminkä perusteella pääsisi selville sen oikeasta omistajasta.\n\nVihdoin tuli hänen mieleensä hyvin yksinkertainen selitys.\n\nMedaljonki oli kuulunut loordi Greystokelle, ja kuvat esittivät häntä\nja lady Alicea. Tämä villi-ihminen oli vain löytänyt sen rannikon\nmajasta. Kuinka typerää, ettei hän ollut heti älynnyt tätä ratkaisua!\n\nMutta loordi Greystoken ja nuoren metsäläisen samannäköisyyttä hän ei\nvoinut selittää, eikä olisikaan ollut kovin helppoa kuvitella, että\ntämä alaston villi todella saattoi olla englantilainen aatelismies.\n\nVihdoin Tarzan katsahti tyttöön, joka tutkiskeli medaljonkia. Hän\nei voinut käsittää sen sisällä olevien muotokuvien merkitystä,\nmutta näki vieressään istuvan nuoren olennon ilmeessä vilkasta\nmielenkiintoa.\n\nTyttö huomasi nuoren miehen katseen ja luullen hänen haluavan korua\ntakaisin, antoi sen hänelle. Mutta silloin Tarzan levitti ketjun,\npani sen tytön kaulaan ja hymyili sille hämmästykselle, joka tästä\nodottamattomasta lahjasta kuvastui hänen kasvoillaan.\n\nJane Porter pudisti pontevasti päätään ja tahtoi ottaa kultaisen\nketjun kaulaltaan, mutta Tarzan ei sallinut, vaan piteli kiinni hänen\nkäsiään, kun hän oli itsepäinen.\n\nVihdoin hän mukautui, naurahti hiukan ja nosti medaljongin\nhuulilleen. Sitten hän nousi seisaalleen ja niiasi.\n\nTarzan ei oikein tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta arvasi\nvaistomaisesti, että se oli hänen tapansa kiittää lahjasta. Niinpä\nhänkin nousi, otti korun käteensä, kumartui kuin menneiden aikojen\nhovimies ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota tytön huulet olivat\nkoskettaneet.\n\nSe oli sulava ja hieno kohteliaisuuden osoitus, ja hän suoritti\nsen itsetiedottoman sirosti ja arvokkaasti. Se oli todistus hänen\nylhäisestä syntyperästään, monien sukupolvien sivistyksestä, joka\ntäten vaistomaisesti tuli esiin, isäin perintö, jota ei koko hänen\nikänsä kestänyt villi-ihmisen kasvatus ja ympäristö ollut kyennyt\nkokonaan hävittämään.\n\nNyt alkoi jo tulla hämärä, ja siksi he taas söivät hedelmiä, jotka\nolivat heillä sekä ruokana että juomana. Sitten Tarzan nousi ja\nvietyään Jane Porterin pikku teltan luo kehoitti häntä astumaan\nsisään.\n\nEnsi kerran moneen tuntiin valtasi tytön taas pelko, ja Tarzan tunsi\nhänen estelevän.\n\nPuolen päivän seurustelu tämän tytön kanssa oli tehnyt Tarzanista\nikään kuin toisen olennon. Peritty vaisto puhui hänelle nyt paljon\nvoimakkaammin kuin hänen saamansa kasvatus.\n\nTosin hän ei ollut metsäläisestä äkkiä muuttunut hienotapaiseksi\nherrasmieheksi, mutta jälkimmäinen alkoi jo päästä hänessä voitolle,\nja ennen kaikkea hän halusi miellyttää tätä rakastamaansa naista ja\nnäyttää hyvältä hänen silmissään.\n\nNiinpä Tarzan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka tiesi rauhoittavan\nJane Porteria. Hän veti tupesta metsästyspuukkonsa ja antoi sen\ntytölle, kehoittaen tätä jälleen menemään telttaan.\n\nTyttö ymmärsi ja otettuaan pitkän puukon astui sisälle. Hän laskeutui\npehmeälle ruohovuoteelle, mutta Tarzan jäi makaamaan oviaukon\nedustalle.\n\nSiinä asennossa heidät tapasi aamun nouseva aurinko.\n\nHerättyään Jane Porter ei ensin muistanut edellisen päivän\nkummallisia seikkailuja, vaan ihmetteli outoa ympäristöä -- pikku\nlehtitelttaa, pehmeätä ruohovuodetta ja jalkopuolella avautuvaa\ntuntematonta näköalaa.\n\nSitten tulivat muistot hitaasti hänen mieleensä yksitellen -- ja\nsamalla myös valtava kiitollisuuden tunne siitä, että hän oli\npelastunut kauheasta vaarasta.\n\nHän astui teltan aukolle katsomaan Tarzania. Tämä oli mennyt, mutta\nnyt hän ei enää pelännyt, sillä hän tiesi Tarzanin tulevan takaisin.\n\nKukapa saattaisikaan pelätä, kun se mies oli läsnä? Hän kyseli\nmielessään, oliko maan päällä toista miestä, jonka seurassa tyttö\nvoisi tuntea itsensä turvalliseksi Afrikan viidakon sydämessä. Eikä\nhän pelännyt nyt edes leijonia tai panttereita.\n\nHän kohotti silmänsä ja näki Tarzanin notkean vartalon liukuvan\nmaahan läheisestä puusta. Kun heidän katseensa yhtyivät, kirkastuivat\nTarzanin kasvot, ja hänen huulilleen tuli sama säteilevä, avomielinen\nhymy, joka edellisenä päivänä oli saavuttanut tytön luottamuksen.\n\nKun Tarzan tuli lähemmäksi, alkoi Jane Porterin sydän sykkiä\nkiivaammin, ja hänen silmissään oli sellainen loisto kuin ei vielä\nyhdenkään miehen lähestyessä.\n\nTarzan oli jälleen kerännyt hedelmiä, jotka hän nyt laski teltan\novelle. Taas he istuutuivat syömään.\n\nJane Porter mietti, mitä aikeita Tarzanilla saattoi olla. Veisikö tuo\nvilli hänet takaisin rannalle vai pidättäisikö hänet täällä. Äkkiä\nhän tajusi, ettei koko asia häntä niin kovin liikuttanutkaan. Oliko\ntodella käynyt niin, että se oli hänestä yhdentekevää!\n\nHän alkoi käsittää olevansa täysin tyytyväinen, kun vain saisi istua\ntämän hymyilevän jättiläisen rinnalla ja syödä ihania hedelmiä metsän\nparatiisissa kaukana viidakon sydämessä -- enempää ei tarvittu, jotta\nhän oli tyytyväinen ja onnellinen.\n\nHän ei voinut sitä ymmärtää. Hänen terve järkensä sanoi hänelle,\nettä hänen nyt pitäisi olla puolikuollut pelosta, täynnä pahoja\naavistuksia, mutta hänen sydämessään olikin riemua, ja hän vastasi\nvierellään istuvan miehen hymyyn samalla tavalla.\n\nKun he olivat lopettaneet aamiaisensa, kävi Tarzan noutamassa\nteltasta puukkonsa. Tyttö oli sen kokonaan unohtanut ja tajusi\nunohduksen johtuneen siitä, että hän oli kadottanut sen pelon, joka\noli hänet saanut ottamaan veitsen vastaan.\n\nKehoittaen tyttöä seuraamaan Tarzan lähti kentän poikki lähimpien\npuiden luo, otti hänet toiselle väkevälle käsivarrelleen ja heilautti\nitsensä oksalle.\n\nJane Porter älysi, että nyt alkoi matka omaisten luo, eikä voinut\nymmärtää, miksi hänet äkkiä valtasi surumielisyys.\n\nTuntikausia he matkasivat hitaasti puusta puuhun. Tarzan ei pitänyt\nkiirettä, vaan koetti mahdollisimman kauan nauttia tästä matkasta,\njolloin suloiset kädet olivat kiedotut hänen kaulansa ympäri, ja\nniinpä hän poikkesi kauas etelään suorasta rannikolle vievästä tiestä.\n\nUseita kertoja he pysähtyivät vähän lepäämään, vaikkei se ollut\nTarzanille tarpeellista, ja puolenpäivän tienoissa he jäivät tunniksi\npienen puron rannalle, missä he sammuttivat janonsa ja aterioivat.\n\nNiinpä olikin jo auringonlasku käsissä, kun he tulivat aukealle\npaikalle, ja silloin Tarzan hypähti maahan suuren puun viereen,\nlevitti käsillään aukon pitkään viidakkoruohoon ja osoitti tytölle\npientä majaa.\n\nJane Porter tarttui hänen käteensä, viedäkseen hänet majalle ja\nkertoakseen isälleen, että tämä mies oli pelastanut hänet kuolemasta,\nvieläpä pahemmastakin, ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin\nkonsaan äiti lapsestaan.\n\nMutta Tarzan kävi taas araksi nähdessään ihmisasunnon. Hän pudisti\npäätään ja kääntyi poispäin.\n\nTyttö katsoi Tarzaniin rukoilevin silmin. Hänestä tuntui\nsietämättömältä ajatus, että hänen pelastajansa lähtisi yksinään\ntakaisin hirvittävään viidakkoon.\n\nMutta Tarzan pudisti yhä päätään, veti sitten tytön hyvin hellävaroen\npuoleensa ja kumartui häntä suutelemaan, mutta ensin hän katsoi\nkuitenkin tyttöä silmiin saadakseen selville, oliko se sallittua.\n\nHetkisen tyttö epäröi, mutta sitten hän kiersi kätensä Tarzanin\nkaulaan, painoi hänen päänsä lähemmäksi ja suuteli häntä --\npunastumatta.\n\n\"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä\", kuiskasi Jane Porter.\n\nKaukaa kuului heikosti pyssyjen laukauksia. Tarzan ja Jane Porter\nhätkähtivät ja kuuntelivat.\n\nMajasta tulivat herra Philander ja Esmeralda.\n\nSiltä paikalta, missä Tarzan ja tyttö seisoivat, he eivät voineet\nnähdä satamassa ankkuroivaa kahta alusta.\n\nTarzan osoitti siihen suuntaan, mistä laukaukset olivat kuuluneet,\nkosketti rintaansa ja viittasi taas. Hän tahtoi mennä, ja jokin\naavistus ilmaisi tytölle hänen haluavan täältä rientää sentähden,\nettä luuli hänen väkensä olevan vaarassa.\n\nTaas he suutelivat toisiansa.\n\n\"Tulkaa luokseni jälleen\", kuiskasi tyttö. \"Odotan teitä -- aina.\"\n\nTarzan katosi ja Jane Porter lähti kentän yli majalle päin. Herra\nPhilander näki hänet ensin. Nyt oli jo hämärä, ja herra Philander oli\nkovin likinäköinen.\n\n\"Riennä, Esmeralda!\" huusi hän. \"Kiireesti nyt majaan, täällä on\nleijona! No hitto vie!\"\n\nEsmeralda ei pysähtynyt tarkistamaan, oliko herra Philander oikeassa.\nVanhan herran äänensävy oli hänelle tarpeeksi. Neekeritär ehti\nmajaansa ja läimäytti oven kiinni melkein samassa kun hänen nimeään\noli huudettu. Herra Philanderin viimeiset sanat johtuivat siitä\nhuomiosta, että Esmeralda hädissään oli jättänyt hänet samalle\npuolelle ovea kuin lähestyvän leijonan.\n\nHän jyskytti vankkaa ovea kuin riivattu.\n\n\"Esmeralda! Esmeralda!\" kirkui hän. \"Päästä sisään, leijona syö\nminut.\"\n\nEsmeralda luuli leijonan siellä jo riehuvan ovella ja koettavan\ntunkeutua sisään, ja niinpä hän vanhan tapansa mukaan pyörtyi.\n\nHerra Philander loi pelokkaan katseen taakseen.\n\nVoi kauhistus! Peto tuli yhä lähemmäksi. Hän koetti kavuta majan\nseinää ylös ja saikin epävarman otteen kaislakatosta. Hetken\naikaa hän siinä riippui raappien seinää jaloillaan kuin kissa\nliinakangasta, mutta äkkiä heltisi se kaislatukko, josta hän piti\nkiinni, ja hän mätkähti maahan selälleen.\n\nSamassa juolahti hänen mieleensä muuan vanha eläintieteellinen\nhavainto. Hän oli kuullut kerrottavan, että jos tekeytyy kuolleeksi,\nniin leijona saattaa mennä ohitse lainkaan kajoamatta.\n\nNiinpä hän makasi maassa jäykkänä kuin kuollut. Kun hänen kätensä\nja säärensä olivat osoitelleet taivasta kohti hänen pudotessaan, ei\nhänen kuolonkankeutensa tuntunut oikein vakuuttavalta.\n\nJane Porter oli ihmetellen katsellut hänen temppujaan. Nyt hän\nnaurahti -- se oli vain pienoinen naurunhelähdys, mutta se riitti.\nHerra Philander kierähti kyljelleen ja tähysteli joka puolelle.\nVihdoin hän keksi tytön.\n\n\"Jane!\" huudahti hän. \"Jane Porter. No, hitto vie!\"\n\nHän kompuroi pystyyn ja syöksyi Janea kohti. Hän ei voinut oikein\nuskoa, että siinä todella oli Jane ilmielävänä.\n\n\"Hyvänen aika! Mistä te tulette? Missä ihmeessä te olette ollut?\nKuinka...\"\n\n\"Malttakaa, herra Philander\", keskeytti tyttö. \"Niin moneen\nkysymykseen en voi yhdellä kertaa vastata...\"\n\n\"No niin\", sanoi herra Philander. \"Minä olen, totta vie, niin\nihmeissäni ja iloissani, kun näen teidät taas turvassa ja terveenä,\netten itsekään tiedä, mitä höpisen... Mutta kertokaapa nyt, mitä\nteille on tapahtunut...\"\n\n\n\n\nENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU\n\nKauhun paikka\n\n\nKun pieni matruusijoukko vaivalloisesti kulki pitkin tiheää viidakkoa\nJane Porteria etsimässä, kävi yhä ilmeisemmäksi tämän yrityksen\nturhuus; mutta vanhan professorin murhe ja nuoren englantilaisen\nepätoivo estivät hyväsydämistä D'Arnotia kääntymästä takaisin.\n\nHän arveli, että kenties sittenkin oli hiukan mahdollisuutta löytää\ntytön ruumis tai sen jäännöksiä, vaikka hän muuten oli varma\nsiitä, että tyttö oli joutunut jonkun pedon uhriksi. Hän käski\nmiestensä hajaantua ampumaketjuksi sillä kohtaa, josta Esmeralda\noli tavattu, ja sieltä he hikoillen ja puhkuen tunkeutuivat melkein\nläpipääsemättömään tiheikköön.\n\nHidasta työtä se oli. Keskipäivään asti he olivat edenneet vain\nmuutamia kilometrejä sisämaahan. Silloin he vähäksi aikaa pysähtyivät\nlepäämään, ja kun sitten oli vielä kuljettu jonkun verran, tapasi\neräs miehistä hyvin tallatun polun.\n\nSe oli vanhan elefantin tie, ja D'Arnot päätti seurata sitä, kun\nensin oli neuvoteltu professori Porterin ja Claytonin kanssa.\n\nTie mutkitteli viidakon läpi koilliseen, ja miehet marssivat\nperätysten.\n\nLuutnantti D'Arnot kulki etunenässä jokseenkin reippain askelin,\nsillä polku oli verrattain leveä ja mukava. Heti hänen perässään\ntuli professori Porter, mutta koska hän ei jaksanut pysyä nuoren\nmiehen kintereillä, oli D'Arnot päässyt hänestä noin satakunta metriä\nedelle, kun hänet äkkiä piiritti puolitusinaa mustaa soturia.\n\nD'Arnot antoi varoitushuudon joukoilleen, mutta ennenkuin hän sai\nrevolverinsa esille, oli hänet jo sidottu ja laahattu viidakkoon.\n\nHänen huutonsa oli hälyttänyt matruusit, ja kymmenkunta miestä juoksi\nprofessori Porterin ohi upseerilleen avuksi.\n\nHe olivat juuri sivuuttaneet sen paikan, missä D'Arnot oli siepattu\nkiinni, kun viidakosta viskattu keihäs lävisti yhden miehistä, minkä\njälkeen he saivat niskaansa kokonaisen nuolisateen. He kohottivat\nkiväärinsä ja laukaisivat sinne päin, mistä vasamat olivat tulleet.\nNyt ehti paikalle muukin joukko, ja yhteislaukaus toisensa perästä\nlaskettiin piilevää vihollista kohti. Nämä laukaukset kuuluivat myös\nTarzanin ja Jane Porterin korviin.\n\nLuutnantti Charpentier, joka oli johdattanut jälkijoukkoa, tuli nyt\nsaapuville ja kuultuaan, mikä oli hätänä, komensi miehet seuraamaan\nitseään ja ryntäsi tiheikköön.\n\nPian he joutuivat käsikähmään noin viidenkymmenen mustan sotilaan\nkanssa, jotka olivat tulleet Mbongan kylästä. Nuolet ja luodit\nviuhuivat sakeasti ja nopeasti.\n\nEriskummaiset Afrikan puukot ja ranskalaisten pyssynperät suorittivat\nkatkeran ja verisen kamppailun, mutta kauan ei kestänyt, ennen\nkuin alkuasukkaat pakenivat viidakkoon, jättäen ranskalaiset yksin\nlaskemaan mieshukkaansa.\n\nKahdestakymmenestä oli neljä kaatunut, kymmenkunta oli haavoittunut\nja luutnantti D'Arnot kadoksissa. Yö oli nopeasti tulossa, ja heidän\nasemansa kävi kaksin kerroin vaarallisemmaksi, kun he eivät edes\nosanneet takaisin sille polulle, jota pitkin olivat tulleet.\n\nTässä ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä, kunnes päivä valkenisi.\nLuutnantti Charpentier komensi raivaamaan aukean alan, joka\nympäröitiin oksa- ja risuvallituksella. Varustuksia ei saatu\nvalmiiksi ennen kuin pimeän tultua, ja miehet sytyttivät suuren\nnuotion raivauksen keskelle valaisemaan työtänsä.\n\nKun vihdoin kaikki oli kunnossa, niin että voitiin kestää petojen\nja villi-ihmisten hyökkäyksiä, sijoitti luutnantti Charpentier\nvartijoita pikku leirin ympärille, ja väsyneet ja nälkäiset miehet\nheittäytyivät maahan nukkumaan.\n\nHaavoittuneiden huokaukset, joihin sekaantui metelin ja nuotion sinne\nhoukuttelemien petojen ärinä ja karjunta, estivät miehiä saamasta\nmitään todellista lepoa. Alakuloisina ja nälkäisinä he makasivat\nodottaen vain pitkän yön loppumista ja päivänkoittoa.\n\nNe mustat, jotka olivat vanginneet D'Arnotin, eivät olleet huolineet\nryhtyä otteluun, joka sitten seurasi, vaan olivat laahanneet hänet\nmukanaan toiseen suuntaan viidakon läpi ja sitten taas kauempana\npalanneet samalle tielle.\n\nHe hoputtivat vankiaan eteenpäin, ja yhä heikommin kuuluivat äänet\ntaistelupaikalta, kunnes D'Arnotin eteen äkkiä aukeni melkoisen\nlaaja raivattu alue, jonka toisessa päässä oli ruohokattoinen\npaaluaitauksella ympäröity kylä.\n\nOli jo hämärä, mutta portinvartijat näkivät lähestyvän miesjoukon ja\nerottivat, että yksi heistä oli vanki.\n\nAitauksesta alkoi kuulua huutoja, ja lauma naisia ja lapsia ryntäsi\nseuruetta vastaan.\n\nSilloin alkoi ranskalaiselle upseerille hirvein kokemus, mitä maan\npäällä voi ihmisen osaksi tulla -- valkoisen vangin vastaanotto\nAfrikan ihmissyöjien kylässä.\n\nD'Arnot käsitti hyvinkin, ettei tässä voinut odottaa vähääkään armoa,\nvarsinkin kun hän muisti ne julmuudet, joita Belgian kuninkaan\nLeopold II:n upseerit olivat harjoittaneet juuri näitä alkuasukkaita\nkohtaan ja joiden vuoksi nämä olivat paenneet Kongon vapaavaltiosta,\nollen silloin enää säälittävä jäännös kerran mahtavasta heimosta.\n\nHe kävivät D'Arnotin kimppuun kynsin ja hampain, löivät häntä\nkepeillä ja kivillä ja repivät kuin metsän pedot. Jokainen vaatepala\nrevittiin hänen yltään, ja armottomia iskuja sattui hänen paljaaseen,\nsuojattomaan ruumiiseensa. Mutta kertaakaan ranskalainen ei\nparahtanut tuskasta. Hiljaisen rukouksen hän vain lähetti Luojalleen,\nettä kidutuksesta pian tulisi loppu.\n\nMutta kuolemaa hänelle ei suotu niin helposti. Soturit ajoivat naiset\npois vangin luota. Hänet oli säästettävä jalompaa huvitusta varten,\nja saatuaan purkaa ensi vimmansa he kokoontuivat hänen ympärilleen\nhäntä herjaamaan ja syljeskelemään.\n\nSitten D'Arnot köytettiin isoon paaluun, josta yksikään ihminen ei\nollut elävänä irti päässyt.\n\nOsa naisista kiirehti hakemaan majoista patoja ja vettä, toiset\nsytyttivät joukon rovioita juhla-aterian keittämistä varten. He\nodottivat nähtävästi runsasta saalista, luullen muiden soturien\ntuovan vankeja kotiin.\n\nKesti kuitenkin jonkun aikaa, ennen kuin juhla voitiin aloittaa,\nsillä ensin piti odottaa niiden soturien paluuta, jotka olivat\njoutuneet taisteluun valkonahkojen kanssa. Ilta oli siis jokseenkin\nmyöhäinen, kun kaikki olivat koolla ja kuolontanssi alkoi tuomitun\nupseerin ympärillä.\n\nMelkein tajuttomana tuskasta ja uupumuksesta D'Arnot katseli puoleksi\nsuljettujen silmäluomiensa alta villiä näytelmää, joka hänestä tuntui\nkauhealta painajaiselta tai houreelta, josta hän pian heräisi.\n\nEläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet,\nkeltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät,\nalastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät -- ei, tuollaisia\nihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli\nvain unta...\n\nVillit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt\nsuhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja\nlämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli\nhirvittävää, toivotonta todellisuutta.\n\nTaas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki\nsilmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut\nhuutaa ääneen.\n\nHän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies\nkuolee...\n\nKenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset\nlaukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista\nvielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti\nmetsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.\n\nKahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin\nloppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon\npäässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo,\njotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi\ntapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.\n\nMonta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan\npohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama\nnäytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa\nvalaistuksessa.\n\nHän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan\njuhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen\ntehdä muuta kuin vain kostaa.\n\nTarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän\nmässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti\nolivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.\n\nTänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä,\nTarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta\nviidakkovarustuksen paaluun sidottuna.\n\nEteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä\nlatvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa,\nhuojuvaa latua.\n\nÄkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen\nluulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat\nsytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei\ntiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.\n\nMutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut\nsuunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se\noli ranskalaisten leirivalkea.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän\nlähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko!\nSitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan\nhiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.\n\nTarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän\nsaattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.\n\nVielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan.\nSe oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta\njäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta\nvalmiina saamaan viimeisen iskun.\n\nPaalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan\notti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten\nulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.\n\nTanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti\nkorkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden\nlepattavassa, punaisessa hohteessa.\n\nD'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään,\nretkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen\nja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset\nvillit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan\nkauhistuksesta.\n\nSitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen,\nja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun\nulos portista.\n\nD'Arnot jäi yksin.\n\nHän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä\nniskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin\nrimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin\ntaikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi\nnoussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen\npäälleen.\n\nD'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut,\nsillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.\n\nOksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä,\nja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.\n\nHeti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.\n\nD Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan\npimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä\nhän seisoi.\n\nMitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi\nkiduttaja.\n\nD'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää\nmiestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta\nkatsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan\nvoinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut\nkuulua julmalle ihmiselle.\n\nSanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet.\nHeikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt\nmaahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.\n\nHän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään,\nmutta samalla hän kadotti tajuntansa.\n\n\n\n\nTOINENKOLMATTA LUKU\n\nHukkaan mennyt retki\n\n\nKun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä,\ntapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.\n\nHeti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti\nCharpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka\npian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.\n\nEteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen\nruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi\ntarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti\nliikkumaan.\n\nCharpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä\njälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.\n\nOli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät\nranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon,\nettä samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa\nunohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane\nPorter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton\nnäkivät majan ovella.\n\nRiemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä\nisänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät\njätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.\n\nProfessori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan\nkurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän\nvoinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän\nalkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.\n\nJane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa\nrannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.\n\nHaluten jättää isän ja tyttären kahden kesken, Clayton seurasi\nmatruuseja ja jäi puhelemaan upseerien kanssa, kunnes näiden vene\ntyönnettiin vesille, sillä luutnantti Charpentierin piti lähteä\nristeilijälle ilmoittamaan, kuinka onnettomasti heidän retkensä oli\npäättynyt.\n\nSitten Clayton hitaasti palasi majalle. Hänen sydämensä oli\ntulvillaan onnea. Se nainen, jota hän rakasti, oli pelastunut.\n\nHän kummasteli, minkä ihmeen kautta Jane oli säästynyt. Melkein\nuskomatonta oli nähdä hänet vielä elossa.\n\nLähestyessään majaa hän näki Jane Porterin tulevan ulos ovesta ja\nhänet nähtyään rientävän hänen luokseen.\n\n\"Jane!\" huudahti nuori mies. \"Jumala on todella ollut meille\narmollinen. Kertokaa nyt, kuinka te pääsitte sieltä -- millä tavalla\nkaitselmus teidät pelasti -- meille.\"\n\nClayton ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä ristimänimeltä.\nKahta päivää aikaisemmin Jane Porter olisi tuntenut mielihyvää\nkuullessaan sen Claytonin huulilta -- nyt se häntä peloitti.\n\n\"Herra Clayton\", sanoi hän rauhallisesti ja ojensi hänelle kätensä,\n\"sallikaa minun ensiksi kiittää teitä siitä avusta, jota annoitte\nrakkaalle isälleni. Hän on kertonut minulle, kuinka jalo ja uhrautuva\nte olette ollut. Kuinka voimme koskaan sitä teille palkita!\"\n\nClayton huomasi, ettei tyttö vastannut yhtä tuttavallisesti hänen\ntervehdykseensä, mutta hän ei siitä pahastunut. Olihan Jane saanut\nkärsiä niin paljon. Hän älysi, ettei nyt ollut aika tyrkyttää tytölle\nrakkaudentunnustuksia.\n\n\"Olen jo saanut siitä palkintoni\", vastasi hän, \"kun näen teidät ja\nprofessori Porterin jälleen turvassa ja terveinä. Enpä usko, että\nolisin kauan sietänyt katsella hänen hiljaista sanatonta tuskaansa.\nSe oli elämäni katkerin kokemus, neiti Porter. Ja lisäksi tuli oma\ntuskani -- suurin, mitä olen tuntenut. Mutta hänen murheensa oli niin\nepätoivoinen, ettei mikään rakkaus, ei edes miehen rakkaus vaimoonsa,\nvoi olla niin syvä, liikuttava ja uhrautuva kuin isän rakkaus\ntyttäreen.\"\n\nTyttö taivutti päätänsä. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta se\ntuntui melkein herjaavalta, kun hän ajatteli näiden kahden miehen\nrakkautta ja niitä hirveitä kärsimyksiä, joita heidän oli täytynyt\nkestää sillä aikaa, kun hän itse oli nauraen ja onnellisena istunut\nmetsänhaltian vieressä, syönyt herkullisia hedelmiä ja heltyneenä\nkatsellut silmiin, joista samoin säteili hänelle rakkautta.\n\nMutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä\nmerkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta\ntunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi\nhalveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:\n\n\"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei\nole palannut mukananne?\"\n\n\"En ymmärrä\", vastasi Clayton. \"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut -- joka minutkin pelasti\ngorillan kynsistä!\"\n\n\"Oho!\" huudahti Clayton hämmästyen. \"Hänkö siis teidät pelasti?\nEttehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa\nnyt vihdoinkin!\"\n\n\"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?\" jatkoi tyttö\nkysymyksiään. \"Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja\nkaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa,\nja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi\nteitä auttaa.\"\n\nHänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan\nalla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta\nsitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa -- miksi\nhän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi.\nKuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!\n\nKuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä\nsurusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä\nmustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli\nhengestään kiitollisuudenvelassa.\n\n\"Emme ole nähneet häntä\", vastasi hän tyynesti. \"Hän ei tullut\nluoksemme.\" Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: \"Ehkä hän liittyi\nomaan heimoonsa -- siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme.\" Hän ei\ntiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta\nrakkaus on oikullinen.\n\nTyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.\n\n\"Ei!\" huudahti hän sitten kiivaasti -- liiankin kiivaasti Claytonin\nmielestä. \"Se on mahdotonta. Ne olivat neekereitä, mutta hän on\nvalkoinen -- ja lisäksi kelpo mies.\"\n\nClayton näytti hämmästyvän. Mustasukkaisuuden vihreäsilmäinen\npaholainen kiusasi häntä.\n\n\"Hän on merkillinen, puolivilli viidakon asukas, neiti Porter.\nMe emme tiedä hänestä mitään. Hän ei puhu eikä ymmärrä mitään\nEuroopan kieltä -- ja hänen koristuksensa ja aseensa ovat samat kuin\nlänsirannikon villeillä.\"\n\nClayton puhui nopeasti.\n\n\"Täällä ei ole monien satojen kilometrien alalla muita ihmisolentoja\nkuin villejä, neiti Porter. Hänen täytyy kuulua niihin heimoihin,\njotka ahdistavat meitä, tai joihinkin muihin samankaltaisiin -- voipa\nhän olla ihmissyöjäkin.\"\n\nJane Porter kalpeni.\n\n\"Sitä en tahdo uskoa\", väitti hän puoleksi kuiskaten. \"Se ei ole\ntotta. Saattepa vielä nähdä\", jatkoi hän kääntyen Claytoniin päin,\n\"että hän tulee takaisin ja näyttää teidän erehtyneen. Te ette häntä\ntunne niinkuin minä. Minä tiedän, että hän on kelpo mies.\"\n\nClayton oli hyväsydäminen ja ritarillinen mies, mutta nuoren tytön\nkiihkeys metsäläisen puolustamisessa yllytti hänet päättömän\nmustasukkaiseksi, niin että hän hetkeksi unohti kaikki, mistä heidän\ntuli kiittää tätä villiä, ja vastasi tytölle pilkallisesti hymyillen:\n\n\"Ehkäpä olette oikeassa, neiti Porter, mutta en sittenkään\nluule, että kummankaan meistä tarvitsee huolehtia ystävästämme\nraadonsyöjästä. Onhan mahdollista, että hän on jokin raaistunut,\nhunningolle joutunut haaksirikkoinen, joka unohtaa meidät nopeammin\nkuin me hänet. Hän on vain viidakon elukka, neiti Porter.\"\n\nTyttö ei vastannut, mutta tunsi sydämensä ikäänkuin kutistuvan.\nRakastettuamme kohtaan osoitettu viha ja vaino terästää mieltämme,\nmutta halveksiminen ja sääli tekee meidät vaiteliaiksi ja hävettää.\n\nHän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän\nalkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen\nmuistella pelastajaansa.\n\nHitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella\nmetsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli\nnäkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin\nja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.\n\nSitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen,\nkömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan\nkouristi sydäntä.\n\nNyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja\nruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten.\nSilloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.\n\nHän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli\nsitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi\nkasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:\n\n\"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. -- Ihminen tai\neläin, minä rakastan sinua...\"\n\nSinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle\nillallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä\nrasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.\n\nSeuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka\noli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon\nkaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja\nmuonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.\n\nHeillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä\nvoitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.\n\nKaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan\npelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan\ntaistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he\nkulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä\nhe marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello\noli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.\n\nLuutnantti Charpentier, joka komensi joukkoa, lähetti osan miehistään\nviidakon läpi kylän vastakkaiselle puolelle. Toinen osasto jäi portin\nkohdalle, ja hän itse pääjoukon kera asettui kylän eteläpuolelle.\n\nSitä ennen oli sovittu, että pohjoispuolelle menevä joukko, joka\nviimeksi ehtisi perille, aloittaisi taistelun, ja että heidän\nensimmäiset laukauksensa olisivat merkkinä yleiseen hyökkäykseen\nkaikilta tahoilta, jotta kylä vallattaisiin heti väkirynnäköllä.\n\nPuolisen tuntia sai luutnantti Charpentierin joukko odotella merkkiä\ntiheässä viidakossa. Minuutit tuntuivat heistä tunneilta. He\nsaattoivat nähdä, kuinka alkuasukkaat puuhailivat pelloilla ja toiset\nliikkuivat edestakaisin kylän portista.\n\nVihdoin kuului merkki -- rätiseviä kiväärinlaukauksia, ja heti tuli\nsamanlainen vastaus viidakosta lännen ja etelän puolelta. Pelloilla\ntyöskentelevät mustat heittivät työkalut käsistään ja ryntäsivät kuin\nhullut varustuksen suojaan. Ranskalaiset luodit pyyhkäisivät heidät\nmaahan, ja matruusit juoksivat heidän ruumiittensa yli porttia kohti.\n\nNiin äkillinen oli valkoisten hyökkäys, että he pääsivät portille,\nennenkuin kauhistuneet alkuasukkaat ehtivät sitä teljetä, ja\nseuraavassa hetkessä vilisi kylän raitilla aseellisia miehiä hurjassa\nkäsikähmässä sekasortoisen mustan joukon kanssa.\n\nHetken aikaa jaksoivat alkuasukkaat pitää puoliaan, mutta\nranskalaisten revolverit, kiväärit ja miekat surmasivat heidän\nkeihäsmiehensä, ja mustat jousimiehet kaatuivat ennenkuin olivat edes\nehtineet sovittaa nuolia paikoilleen.\n\nPian kehittyi taistelu villiksi riehunnaksi ja sitten armottomaksi\nverilöylyksi, sillä ranskalaiset matruusit olivat nähneet D'Arnotin\nunivormun palasia eräiden mustien soturien yllä. He säästivät lapset\nja naiset, joita ei tarvinnut itsepuolustukseksi tappaa, mutta kun\nhe vihdoin hengästyneinä, verentahraamina, hikisinä lakkasivat\ntyöstänsä, johtui se vain siitä, ettei heitä vastassa enää ollut\nainoatakaan soturia koko Mbongan kylässä.\n\nHuolellisesti he tutkivat joka majan ja sopen, mutta D'Arnotista ei\ntavattu jälkeäkään. Merkkien avulla he tiedustelivat asiaa vangeilta,\nja vihdoin muuan matruuseista, joka oli palvellut Ranskan Kongossa,\nhuomasi voivansa saada heidät ymmärtämään erästä sekakieltä, jota\nvalkoiset ja rannikolla asustavat rappeutuneet heimot keskenään\nkäyttivät, mutta sittenkään he eivät saaneet mitään varmaa tietoa\nD'Arnotin kohtalosta. Vastaukseksi kysymyksiin tuli vain kiihkeitä\nliikkeitä ja pelon ilmeitä, ja vihdoin täytyi heidän uskoa, että nämä\nmerkit todistivat mustien paholaisten syyllisyyttä, ja että heidän\ntoverinsa oli kaksi yötä takaperin täällä teurastettu ja syöty.\n\nVihdoin he luopuivat kaikesta toivosta ja valmistautuivat\nleiriytymään yöksi kylään. Vangit suljettiin kolmeen majaan, joissa\nheitä pidettiin ankarasti silmällä. Teljetylle portille pantiin\nvartijoita, ja sitten kylä vaipui uneen ja hiljaisuuteen, jota\nei häirinnyt muu kuin mustien naisten ruikutus heidän surressaan\nkuolleitansa. --\n\nSeuraavana aamuna lähdettiin paluumatkalle. Ensin aiottiin polttaa\nkylä, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, ja vangit saivat jäädä\nkotikyläänsä itkemään ja valittamaan, kuitenkin katto yllään ja\naitaus turvanaan viidakon petoja vastaan.\n\nVerkalleen retkikunta palasi edellisen päivän jälkiä myöten. Kymmenen\ntäyteen kuormitettua riippumattoa hidastutti kulkua. Kahdeksassa\nniistä makasivat vaikeammin haavoittuneet, kahdessa kannettiin\nkuollutta.\n\nClayton ja luutnantti Charpentier marssivat viimeisinä.\nEnglantilainen oli vaiti kunnioituksesta toisen surua kohtaan, sillä\nD'Arnot ja Charpentier olivat poikuudesta asti olleet läheisiä\nystävyksiä.\n\nClayton saattoi hyvin ymmärtää, että ranskalaisen suru oli sitä\nkatkerampi, kun D'Arnotin uhraus oli ollut turha, koska Jane Porter\noli pelastettu, ennenkuin D'Arnot oli joutunut villien käsiin. Ja\nolihan hän lisäksi menettänyt henkensä ulkopuolella varsinaista\nvelvollisuuttaan, uhrannut itsensä vieraan ja ulkomaalaisen vuoksi.\nMutta kun Clayton huomautti siitä luutnantti Charpentierille, pudisti\ntämä päätänsä.\n\n\"Ei, hyvä herra\", sanoi hän, \"D'Arnot olisi itse halunnut kuolla\ntällä tavalla. Suren vain sitä, etten saanut kuolla hänen sijastaan\ntai ainakin hänen kanssaan. Toivoisin, että olisitte tutustunut\nhäneen paremmin. Hän oli todella upseeri ja herrasmies, jollainen\nnimitys annetaan monelle, mutta jonka vain harvat ansaitsevat. Hän\nei kuollut turhaan, sillä hänen kuolonsa amerikkalaisen tytön vuoksi\nrohkaisee meitä, hänen tovereitaan, urheasti kohtaamaan kuolemaa,\nmilloin tahansa se meidät yllättää.\"\n\nClayton ei vastannut, mutta hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus\nranskalaisia kohtaan, eikä se tunne hänestä sitten milloinkaan\nhaihtunut.\n\nOli jo hyvin myöhä, kun he saapuivat majalle. Yksi ainoa laukaus\nennen heidän tuloansa esille viidakosta oli ilmoittanut sekä leirissä\nettä laivassa olijoille, että retkikunta oli ehtinyt liian myöhään\nperille. Oli nimittäin sovittu ennakolta, että kun he tulisivat\nkilometrin tai parin päähän leiristä, yksi laukaus merkitsisi\nepäonnistumista, kolme onnistumista, kaksi taas merkitsisi, etteivät\nhe olleet löytäneet jälkeäkään D'Arnotista eikä hänen mustista\nvangitsijoistaan.\n\nTotinen oli siis se seura, joka odotti heidän tuloaan, ja vain\nmuutamia sanoja vaihdettiin, ennenkuin kuolleet ja haavoittuneet\nvarovasti sijoitettiin veneisiin, jotka ääneti soudettiin risteilijää\nkohti.\n\nClayton oli väsynyt viiden päivän rasittavista marsseista viidakon\npuhki ja kahdesta ottelusta mustien kanssa, ja lähti majalle\nsaadakseen hiukan ruokaa ja päästäkseen verrattain mukavalle\nruohovuoteelle lepäämään, vietettyään kaksi yötä taivasalla.\n\nOvella seisoi Jane Porter.\n\n\"Kuinka on käynyt luutnantti-raukan?\" kysyi hän. \"Löysittekö hänestä\nmitään jälkiä?\"\n\n\"Tulimme liian myöhään, neiti Porter\", vastasi Clayton alakuloisesti.\n\n\"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa.\"\n\n\"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Emme tiedä, mitä he tekivät, _ennenkuin_ tappoivat hänet\", vastasi\nClayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän\ntunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle \"ennenkuin\"\nhän pani erikoisen koron.\n\n\"_Ennenkuin_ tappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he...?\nEiväthän he sentään liene...?\"\n\nHän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta\nsukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa\nhuuliltaan.\n\n\"Niin, neiti Porter, he olivat -- ihmissyöjiä\", sanoi Clayton melkein\nkatkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja\nmerkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari\npäivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.\n\nSitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen\ntapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.\n\n\"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova\nkiire päästä mässäyksestä osalliseksi.\"\n\nHän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun,\nmutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä.\nSillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan,\njoka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen\neikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.\n\nTyttö nosti päätään.\n\n\"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton\",\nsanoi hän jäätävän kylmästi, \"ja minä surkuttelen, etten ole mies\nvoidakseni sen antaa\". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.\n\nClayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin\nhänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.\n\n\"Totta vieköön\", mutisi hän onnettoman näköisenä, \"hän sanoi minua\nvalehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni\", lisäsi hän\nmiettivästi. \"Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet\nväsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä\nnautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle.\"\n\nSitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta\npuolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän\nolisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti\nanteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.\n\nJane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä\ntietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän\nkuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä\nja luki:\n\n    Hyvä neiti Porter.\n\n    Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana\n    puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene\n    kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.\n\n    Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan.\n    Olen hyvin pahoillani. _Teitä_ olisin kaikkein vähimmin tahtonut\n    loukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.\n\n                                       _W:m Cecil Clayton_.\n\n-- Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, --\npäätteli tyttö. -- Mutta se ei voi olla totta -- oh, minä tiedän,\nettä se ei ole totta!\n\nMuuan kirjeen lauseista peloitti häntä: \"_Teitä_ olisin kaikkein\nvähimmin tahtonut loukata.\"\n\nViikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki\nhänet vain alakuloiseksi.\n\nHän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli\npahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen -- eipä, hyvillään\nhän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän\noli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli\npalannut viidakosta -- Apinain Tarzanin rakkauskirje.\n\nKukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun\nasukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen...\n\n\"Esmeralda! Herää!\" huusi hän. \"Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua\nnoin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä...\"\n\n\"Ai taivas!\" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. \"Mitäs nyt? Petoko!\nMissä on se, miss Jane?\"\n\n\"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on\njo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet\nvalveilla.\"\n\n\"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin\nkummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?\"\n\n\"Oh, Esmeralda, minä olen niin pahalla päällä tänä iltana\", vastasi\ntyttö. \"Älä nyt välitä minusta.\"\n\n\"Enkä välitä, mutta pankaa nyt vain maata. Hermot on pilalla, ja\nkyllä tässä hermostuukin, kun ajattelee kaikkia niitä petoja ja\nihmissyöjiä, joista massa Philander on kertonut. Eihän olisikaan\nmikään kumma, jos tulisimme kaikki kipeiksi.\"\n\nJane Porter naurahti, astui pikku huoneen poikki suutelemaan mustaa\nuskollista poskea ja sanoi hänelle hyvää yötä.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nIhmisten veljestyessä\n\n\nKun D'Arnot heräsi tajuihinsa, huomasi hän makaavansa pehmoisella\nsaniais- ja ruohovuoteella A:n muotoisessa teltassa, joka oli kyhätty\noksista.\n\nOviaukossa hän näki vihreän nurmikon ja vähän matkan päässä viidakon\ntiheän seinän.\n\nHän oli perin nääntynyt, runneltu ja heikko ja tunsi vihlovaa tuskaa\nmonista haavoistaan, samalla kun kaikkia jäseniä ja lihaksia särki\nkestetyn kidutuksen jälkeen.\n\nPelkkä pään kääntäminen tuotti hänelle sellaista kärsimystä, että\nhän pitkän aikaa makasi hiljaa silmät ummessa. Hän koetti muistella\nseikkailunsa yksityiskohtia, ennenkuin oli menettänyt tajuntansa,\nvoidakseen keksiä missä hän nyt oli -- ystävienkö vai vihollisten\nluona?\n\nVihdoin hänen mieleensä palasi hirvittävä näytelmä paalun luona ja\nsitten myös se outo, valkeaihoinen olento, jonka käsiin hän oli\npyörtynyt.\n\nD'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei\nvoinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon\nlakkaamaton pauhu -- miljoonien lehtien suhina -- lintujen ja\nmarakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi\nsäveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa\nhyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat\nhänen korviinsa.\n\nVihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä\nheräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa\nherätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli\ntapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen\nistuvan kyyryssä edessään.\n\nLeveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se\nolikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli\nvalkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.\n\nRanskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle\npäin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit -- kauniimmat kuin D'Arnot\nluuli koskaan nähneensä.\n\nOuto mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen\nja laski viileän käden hänen otsalleen.\n\nD'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä --\nsurunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.\n\nSitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain\npäänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa\ntulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa,\nja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon\nneekerikielestä -- mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.\n\nTarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin\nkuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli\nkurpitsan tapaisessa kuoressa.\n\nD'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut\nkuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta\nturhaa se oli.\n\nÄkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä\nmukanaan kaarnanpalasia ja -- voi ihmeiden ihmettä! -- lyijykynä.\n\nKyyristyen D'Arnotin viereen hän kirjoitti kaarnan sileälle\nsisäpinnalle muutaman sanan ja ojensi sen sitten ranskalaiselle.\n\nD'Arnot hämmästyi nähdessään selvillä paino kirjaimilla piirrettyinä\nseuraavat englanninkieliset sanat:\n\n\"Olen Apinain Tarzan. Kuka te olette? Osaatteko tätä kieltä?\"\n\nD'Arnot tarttui kynään, mutta pysähtyi sitten. Tämä vieras mies\nkirjoitti englantia -- ilmeisesti hän oli siis englantilainen.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"minä ymmärrän englantia. Puhun sitä myöskin.\nNyt voimme keskustella. Sallikaa minun ensiksi kiittää kaikesta, mitä\nolette tehnyt hyväkseni.\"\n\nMies vain pudisti päätänsä ja osoitti lyijykynää ja kaarnanpalasta.\n\n\"Mon dieu!\" huudahti D'Arnot. \"Jos olette englantilainen, kuinka ette\nosaa puhua englantia?\"\n\nSitten hänen mieleensä välähti selitys tähän ilmiöön: tuo mies oli\nmykkä, ehkäpä kuuromykkäkin.\n\nHän otti siis kaarnan käteensä ja kirjoitti englanniksi:\n\n\"Olen Paul D'Arnot, luutnantti Ranskan laivastossa. Kiitän teitä\nsiitä, mitä olette tehnyt hyväkseni. Olette pelastanut henkeni, ja\nolen siis iäti teille kiitollisuudenvelassa. Saanko kysyä, mistä\njohtuu, että kirjoitatte englantia, mutta ette puhu sitä?\"\n\nTarzanin vastaus kummastutti D'Arnotia vielä enemmän:\n\n\"Puhun vain oman kansani kieltä -- Kertshakin suurten apinain kieltä,\nmyös vähän Tantorin, elefantin, ja Numan, leijonan, ja ymmärrän\nmuiden viidakon eläjien puhetta. Kenenkään ihmisolennon kanssa en ole\nmilloinkaan puhunut, paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa.\nNyt keskustelen ensi kertaa oman rotuni jäsenen kanssa kirjoitettujen\nsanojen avulla.\"\n\nD'Arnot ei tiennyt, mitä tästä piti ajatella. Tuntui uskomattomalta,\nettä maan päällä oli täysikasvuinen mies, joka ei ollut milloinkaan\npuhunut lähimmäisensä kanssa, ja vielä mahdottomampaa oli, että\nsellainen mies osasi lukea ja kirjoittaa.\n\nHän katsahti taas Tarzanin kirjoitukseen... \"Paitsi kerran\nmerkkikieltä Jane Porterin kanssa.\" Tämähän oli se amerikkalainen\ntyttö, jonka gorilla oli vienyt viidakkoon.\n\nÄkkiä alkoi asia selvitä D'Arnotille -- tämä mies oli siis tuo\n\"gorilla\". Hän tarttui kynään ja kirjoitti:\n\n\"Missä on Jane Porter?\"\n\nJa Tarzan kirjoitti sen alapuolelle:\n\n\"Seuralaistensa luona Apinain Tarzanin majassa.\"\n\n\"Hän ei siis ole kuollut? Missä hän kävi? Mitä hänelle tapahtui?\"\n\n\"Hän ei ole kuollut. Terkoz vei hänet ottaakseen hänet vaimokseen,\nmutta Apinain Tarzan otti hänet pois Terkozilta ja tappoi Terkozin,\nennenkuin hän ehti tehdä pahaa valkoiselle naiselle. Kukaan ei koko\nviidakossa voi tapella Apinain Tarzanin kanssa ja jäädä eloon. Minä\nolen Apinain Tarzan -- mahtava taistelija.\"\n\nD'Arnot kirjoitti:\n\n\"Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut. Tunnen kipua, kun\nkirjoitan. Lepään vähän.\"\n\nTarzan taas:\n\n\"Niin, levätkää. Kun parannutte, vien teidät seuralaistenne luo.\"\n\nMonta päivää D'Arnot makasi pehmeällä saniaisvuoteellaan. Toisena\npäivänä tuli kuume; D'Arnot luuli, että se tiesi verenmyrkytystä,\njosta olisi seurauksena kuolema.\n\nSilloin hänen mieleensä juolahti muuan asia, ja häntä ihmetytti,\nettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi.\n\nHän kutsui luokseen Tarzanin ja ilmoitti merkeillä haluavansa\nkirjoittaa, ja kun Tarzan oli tuonut kaarnanpalan ja kynän, kirjoitti\nD'Arnot:\n\n\"Voitteko mennä seuralaisteni luo ja tuoda heidät tänne? Panen\nmukaanne kirjeen ja he seuraavat teitä tänne.\"\n\nTarzan pudisti päätään, otti kaarnan ja kirjoitti:\n\n\"Ajattelin sitä itsekin -- ensi päivinä, mutta en uskaltanut. Suuret\napinat tulevat usein tänne päin, ja jos ne löytäisivät teidät täältä\nhaavoittuneena ja yksin, tappaisivat ne teidät.\"\n\nD'Arnot kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei tahtonut kuolla,\nmutta hän tunsi, että näin kävisi, sillä kuume yhä nousi. Seuraavana\nyönä hän menetti tajuntansa.\n\nKolme vuorokautta hän houraili, ja Tarzan istui hänen vierellään,\nkostutti hänen päätänsä ja käsiään ja pesi hänen haavojaan.\n\nNeljäntenä päivänä kuume taukosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, mutta\nD'Arnot oli nyt vain varjo entisestään ja hyvin heikko. Tarzanin\ntäytyi kohottaa häntä hänen juodessaan kurpitsasta.\n\nKuume ei ollut tullut verenmyrkytyksestä, kuten D'Arnot oli luullut,\nvaan oli sitä laatua, joka tavallisesti ahdistaa Afrikan viidakkoon\njoutuneita valkoisia, joko vieden hengen tai hellittäen yhtä nopeasti\nkuin nyt D'Arnotin oli käynyt.\n\nPari päivää myöhemmin D'Arnot jaksoi jo hoippuen kävellä ulkona\nTarzanin väkevän käden tukiessa ja estäessä häntä kaatumasta.\nHe olivat istuutuneet korkean puun siimekseen ja Tarzan haki\nkaarnanpalasia, että voisivat keskustella.\n\nD'Arnot kirjoitti ensin:\n\n\"Kuinka voin palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?\"\n\nJa Tarzan vastasi: \"Opettakaa minulle ihmisten kieltä\".\n\nD'Arnot aloitti heti, osoittaen läheisiä esineitä ja sanoi niiden\nnimet ranskaksi, sillä hän arveli olevan helpointa opettaa Tarzanille\ntätä kieltä, jota hän parhaiten osasi.\n\nTarzanille se tietysti oli samantekevää, sillä hän ei osannut erottaa\ntoista kieltä toisesta. D'Arnot osoitti sanaa homme, jonka oli\npainokirjaimin kirjoittanut kaarnanpalaselle, ja neuvoi hänelle,\nkuinka se äännettiin, selittäen sen merkitsevän ihminen, ja samoin\nopetettiin singe, apina, ja arbe, puu.\n\nTarzan oli hyvin innokas oppilas, ja parin päivän perästä hän jo\nosasi sen verran ranskaa, että saattoi sommitella pikku lauseita,\nkuten: \"Tuo on puu\", \"Tämä on ruoho\", \"Minun on nälkä\", ynnä\nmuuta sen tapaista; mutta D'Arnot huomasi pian, että hänelle oli\nvaikeata opettaa ranskankielen lauserakennusta, kun hän oli saanut\nalkutietonsa englanninkielestä. Ranskalainen kirjoitti hänelle\nenglanninkielellä pieniä lauseita ja pyysi häntä kääntämään ne\nranskaksi, mutta kun sananmukainen käännös tavallisesti oli hyvin\nheikko, tunsi Tarzan peräti sekaantuvansa.\n\nD'Arnot käsitti nyt tehneensä virheen, mutta liian myöhäistä oli\nperääntyä, ryhtyä opetukseen alusta ja saada Tarzan unohtamaan kaikki\noppimansa, etenkin kun oli pian tulossa se aika, jolloin he voisivat\nsujuvasti puhella keskenään.\n\nKolme päivää kuumeen hellittämisen jälkeen Tarzan kirjoitti ja kysyi\nD'Arnotilta, tuntisiko tämä itsensä kyllin vahvaksi, jotta hänet\nvoisi kantaa takaisin majalle. Tarzan oli yhtä innokas lähtemään\ntäältä kuin D'Arnotkin, sillä hän kaipasi Jane Porteria.\n\nJuuri tästä syystä hänen oli ollut hyvin vaikeata pysytellä\nranskalaisen luona kaikki nämä päivät, ja että hän sittenkin oli\nnäin uhrautunut, se oli vielä selvempi todistus hänen luonteensa\njaloudesta kuin hänen urotyönsä ranskalaisen upseerin pelastamisesta\nMbongan kynsistä.\n\nD'Arnot oli hyvin innokas yrittämään retkeä ja kirjoitti:\n\n\"Mutta ettehän voi kantaa minua koko matkaa vaikeakulkuisen metsän\nläpi.\"\n\nTarzan nauroi.\n\n_\"Mais oui\"_, vastasi hän, ja D'Arnot nauroi ääneensä kuullessaan\nTarzanin huulilta nämä sanat, joita hän itse niin usein käytti.\n\nNiin he lähtivät, ja nyt sai D'Arnot, kuten ennen häntä Clayton ja\nJane Porter, ihmetellä apinamiehen merkillistä voimaa ja nopeutta.\n\nIltapäivällä he saapuivat aukealle alalle, ja kun Tarzan viimeisen\npuun oksilta laskeutui maahan, sykki hänen sydämensä rajusti\najatuksesta, että hän kohta saisi taas nähdä Jane Porterin.\n\nMajan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi\nnähdessään, etteivät risteilijä ja _Arrow_ enää olleet ankkurissa\nlahdella.\n\nYksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän\nlähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo\nennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.\n\nTarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli,\nniinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.\n\nMiehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa\nluulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista,\njoka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen\nluotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.\n\nSuuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä\ntiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei\nenää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä\ntässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma\nrotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.\n\nEntä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla\ntoimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä\nenää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti\nhänelle Jane Porterista.\n\nTarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut\nsisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta\nristeilijältä -- kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin,\nammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä\nuseita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.\n\n-- Varmaankin he ovat aikoneet palata, -- arveli D'Arnot.\n\nHän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta\ntakaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka\noli osoitettu Apinain Tarzanille.\n\nToinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja\nsinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.\n\n\"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan\", sanoi D'Arnot ja\nkääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.\n\nD'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän\nhuusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.\n\n_\"Mon dieu!\"_ huudahti D'Arnot, \"hän on jättänyt minut. Siltä minusta\ntuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne.\"\n\nSitten hän muisti Tarzanin kasvojen ilmeen, kun he huomasivat majan\ntyhjäksi -- saman ilmeen, jonka metsästäjä näkee ilkivaltaisesti\nhaavoittamansa hirven silmissä.\n\nTarzan oli pahasti loukkaantunut -- D'Arnot tajusi sen nyt -- mutta\nmiksi? Hän ei voinut ymmärtää.\n\nRanskalainen katseli ympärilleen. Kauhea yksinäisyyden tunne alkoi\nrasittaa hänen hermojaan, jotka jo ennestään olivat heikontuneet\nkidutuksista ja sairaudesta.\n\nJäädä tänne hirveän viidakon naapuruuteen -- koskaan saamatta\nkuulla ihmisääntä tai nähdä ihmiskasvoja -- aina pelätä ja varoa\nvillieläimiä ja mitä villimpiä ihmisiä -- autius ja toivottomuus\nainoina tovereina, se oli kauheaa!\n\nSillä välin Tarzan samosi puita pitkin kauas itään heimonsa luo.\nMilloinkaan ennen hän ei ollut pitänyt niin kiirettä. Hänestä tuntui\nkuin hän pakenisi omaa itseään, näin metsän läpi pelästyneen oravan\nlailla syöksyen pääsisi eroon omista ajatuksistaan. Mutta vaikka hän\nolisi kuinka kiirehtinyt, niin aina seurasivat häntä samat ajatukset\nkuin varjo.\n\nHän sivuutti Saborin, naarasleijonan, jäntevän ruumiin, joka oli\nmatkalla vastakkaiseen suuntaan. -- Majalle se menee, -- ajatteli\nTarzan.\n\nMitä D'Arnot voisi Saborille -- tai jos Bolgani, gorilla, hyökkäisi\nhänen kimppuunsa -- tai Numa, urosleijona, tai julma Shita?\n\nÄkkiä Tarzan pysähtyi.\n\n\"Mikä sinä olet, Tarzan?\" kysyi hän ääneen. \"Apina vai ihminen? Jos\nolet apina, niin teet kuin apinat -- jätät heimolaisesi kuolemaan\nviidakkoon, kun oikkusi käskee sinua menemään muuanne. Jos olet\nihminen, niin palaat suojelemaan omaa vertasi. Ethän voi karata oman\nkansasi luota senvuoksi, että yksi heistä on lähtenyt sinun luotasi.\"\n--\n\nD'Arnot sulki majan oven. Hän oli hyvin hermostunut. Rohkeitakin\nmiehiä -- ja D'Arnot oli rohkea -- pelottaa toisinaan erämaan\nyksinäisyys.\n\nHän latasi kiväärin ja pani sen ulottuvilleen. Sitten hän meni pöydän\nluo ja otti käteensä Tarzanille osoitetun sinetöimättömän kirjeen.\n\nHänen mielestään siinä voisi olla ilmoitus, että hänen väkensä oli\nvain väliaikaisesti lähtenyt jonnekin, eikä hän näissä oloissa\npitänyt vääränä lukea tätä kirjettä. Hän otti sen siis kuoresta ja\nluki.\n\n    Apinain Tarzanille.\n\n    Kiitämme teitä siitä, että saimme käyttää majaanne, ja valitamme,\n    ettei meille suotu tilaisuutta suullisesti esittää kiitoksiamme.\n\n    Emme ole hävittäneet täällä mitään, vaan päinvastoin jättäneet\n    tänne muutamia esineitä, jotka voivat lisätä mukavuuttanne ja\n    turvallisuuttanne yksinäisyydessä.\n\n    Jos tunnette sen merkillisen valkoisen miehen, joka niin\n    monta kertaa pelasti henkemme ja toi meille ruokaa, ja jos\n    osaatte puhua hänen kanssaan, niin kiittäkää häntäkin kaikesta\n    ystävyydestä.\n\n    Lähdemme täältä tunnin kuluessa emmekä milloinkaan enää\n    tule takaisin, mutta sitä ennen tahdomme lausua teille ja\n    viidakkotovereillenne jäähyväiset ja sanoa, että aina muistamme\n    kiitollisina mitä teitte rannallenne joutuneille muukalaisille,\n    ja että olisimme paljon paremmin kiittäneet teitä, jos olisimme\n    saaneet siihen tilaisuuden.\n\n    Kunnioittaen\n\n                                          W:m Cecil Clayton.\n\n-- 'Emmekä milloinkaan tule takaisin!' -- mutisi D'Arnot ja\nheittäytyi kasvoilleen vuoteelle.\n\nTuntia myöhemmin hän nousi ja kuunteli. Jokin koetti päästä ovesta\nsisään.\n\nD'Arnot tarttui pyssyyn ja nosti sen olkaansa vasten.\n\nHämärä oli tulossa, ja majassa oli hyvin pimeä, mutta D'Arnot saattoi\nsentään nähdä, että salpa liikahti. Hän tunsi hiustensa nousevan\npystyyn.\n\nOvi avautui hiljaa ja raosta näkyi, että jokin hahmo seisoi sen\ntakana...\n\nD'Arnot tähtäsi sinertävään ovenrakoon ja -- vetäisi liipaisinta.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nKadonnut aarre\n\n\nKun retkikunta oli palannut, turhaan koetettuaan päästä D'Arnotin\navuksi, alkoi kapteeni Dufranne innokkaasti vaatia, että kaikki\nlähtisivät täältä niin pian kuin suinkin, ja muut, paitsi Jane\nPorter, olivat samaa mieltä.\n\n\"Ei\", sanoi hän päättävästi, \"minä en lähde, eikä teidänkään pitäisi\nlähteä, sillä viidakossa on kaksi ystävää, jotka lähipäivinä\nvarmaankin tulevat meitä tapaamaan siinä toivossa, että me olemme\nheitä odottaneet. Toinen on teidän oma upseerinne, kapteeni\nDufranne, ja toinen on se metsäläinen, joka on pelastanut isäni koko\nretkikunnan. Kaksi päivää sitten hän jätti minut viidakon reunaan\nkiiruhtaakseen auttamaan isääni ja herra Claytonia, kuten hän luuli,\nja hän viipyy nyt vain pelastaakseen luutnantti D'Arnotin, siitä\nsaatte olla varmat. Jos hän olisi tullut liian myöhään voidakseen\nauttaa luutnanttia, olisi hän jo aikoja ollut täällä. Kun hän ei\nvielä ole palannut, todistaa se minun mielestäni aivan selvästi, että\nhän on viipynyt auttaessaan luutnantti D'Arnotia, ja että hänen on\ntäytynyt ajaa neekereitä takaa kauemmaksi kuin siihen kylään asti,\njonka matruusinne valloittivat.\"\n\n\"Mutta D'Arnot-paran univormu ja muita hänellä olleita kapineita\nlöydettiin kylästä, neiti Porter\", väitti kapteeni, \"ja alkuasukkaat\nosoittivat tavatonta kiihtymystä, kun heiltä kysyttiin valkoisen\nmiehen kohtaloa.\"\n\n\"Totta kyllä, kapteeni, mutta he eivät sanoneet, että hän oli\nkuollut, ja mitä taas tulee siihen, että heillä oli hänen vaatteitaan\nja varustuksiaan, niin ei ainoastaan villeillä, vaan paljon\nsivistyneemmilläkin on tapana ryöstää vankinsa putipuhtaaksi,\nvaikkeivät aikoisikaan heitä tappaa. Mutta omatkin sotilaamme ottavat\neläviltä ja kuolleilta mitä suinkin saavat. Myönnän kyllä, että asia\ntuntuu hyvin epäilyttävältä, mutta varmoja todisteita meillä ei ole.\"\n\n\"Ehkä teidän metsäläisenne on itse joutunut villien vangiksi tai\nsurmattu\", arveli kapteeni Dufranne.\n\nTyttö nauroi.\n\n\"Te ette tunne häntä\", vastasi hän, ja hänen äänensä värähti hiukan,\nikäänkuin olisi loukattu hänen omaa arvoaan.\n\n\"Tuota yli-ihmistänne sietäisi kyllä odottaa\", myönsi kapteeni\nnauraen. \"Minunkin tekisi mieleni nähdä hänet.\"\n\n\"Odottakaa siis, hyvä kapteeni\", pyysi tyttö, \"sillä minä ainakin\naion jäädä tänne\".\n\nRanskalainen olisi varmaankin suuresti hämmästynyt, jos olisi\nymmärtänyt, mitä tyttö oikeastaan tarkoitti.\n\nPuhellessaan he olivat kävelleet rannalta majalle päin ja yhtyivät\nnyt pieneen ryhmään, joka istui leirituoleilla korkean puun varjossa.\n\nSiellä oli professori Porter, herra Philander ja Clayton ynnä\nluutnantti Charpentier ja kaksi muuta upseeria, Esmeraldan häärätessä\nvähän taaempana, mistä hän tavantakaa toi julki arvelunsa niin\nvapaasti kuin vanhalle ja hemmoitetulle perhepalvelijalle soveltuu.\n\nUpseerit nousivat ja tekivät kunniaa päällikölleen ja Clayton\nluovutti tuolinsa Jane Porterille.\n\n\"Puhelimme juuri Paul-paran kohtalosta\", sanoi kapteeni Dufranne.\n\"Neiti Porter väittää, ettei ole ehdottoman varmoja todistuksia\nhänen kuolemastaan -- eikä oikeastaan olekaan. Sitäpaitsi hän uskoo\nkaikkivoivan viidakkoystävämme poissaolon merkitsevän, että D'Arnot\nyhä tarvitsee hänen apuaan, ollen joko haavoittunut tai vankina\njossakin kaukaisessa alkuasukaskylässä.\"\n\n\"On arveltu sitäkin\", huomautti luutnantti Charpentier, \"että tuo\nvilli on voinut kuulua samaan joukkoon kuin mustat, jotka ahdistivat\nmeitä, ja että hän on kiirehtinyt auttamaan heitä\".\n\nJane Porter katsahti nopeasti Claytoniin.\n\n\"Se tuntuu hyvinkin otaksuttavalta\", sanoi professori Porter.\n\n\"Siihen mielipiteeseen en voi yhtyä\", sanoi herra Philander. \"Hänellä\non ollut monta tilaisuutta itse vahingoittaa meitä tai johtaa mustia\nhätyyttämään meitä, mutta sen sijaan hän onkin koko täällä olomme\naikana ollut suojelijamme.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", sanoi Clayton, \"mutta emme kuitenkaan saa\nunohtaa, että häntä itseään lukuunottamatta täällä ei ole satojen\nkilometrien alalla muita kuin villejä ja ihmissyöjiä. Hänellä oli\nihan samanlaiset aseet kuin heillä, ja sehän todistaa selvästi hänen\nainakin olleen heidän kanssaan suhteissa. Kun hän on yksin kenties\ntuhansia vastassa, osoittaa se, että nämä suhteet tuskin ovat voineet\nolla muuta kuin ystävälliset.\"\n\n\"Tosiaankin olisi uskomatonta, ellei hän olisi ollut tekemisissä\nmustien kanssa\", huomautti kapteeni, \"eikä myöskään ole mahdotonta,\nettä hän on liittynyt heihin\".\n\n\"Ja kuinka hän muuten olisikaan voinut elää niin kauan viidakon\npetojen ja villien parissa, ellei hänestä olisi tullut niiden\nkaltainen. Minä ajattelen nyt lähinnä hänen raakaa voimaansa ja\nafrikkalaisia aseitaan.\"\n\n\"Te arvostelette häntä omalta kannaltanne, hyvät herrat\", sanoi Jane\nPorter. \"Tavallinen valkoinen mies, esimerkiksi joku teistä -- pyydän\nanteeksi, en tarkoita mitään loukkaavaa, -- aion vain sanoa, että\njos miehellä on ainoastaan tavallinen määrä ruumiillista ja henkistä\nvoimaa, ei hän mitenkään pystyisi yhtäkään vuotta elämään yksin ja\nalastonna tässä troopillisessa viidakossa. Mutta se mies, josta nyt\npuhumme, on voimakkaampi ja reippaampi kuin tavallinen valkoihoinen.\nHän voittaisi minkä tahansa atleetin niinkuin pikku lapsen, ja\ntaistelussa hän on niin rohkea ja väkevä kuin villipeto.\"\n\n\"Epäilemättä hän on saanut ainakin yhden lämpimän puolustajan, neiti\nPorter\", sanoi kapteeni Dufranne nauraen. \"Olen varma siitä, ettei\njoukossamme ole ketään, joka ei mielellään kuolisi vaikka sata kertaa\nsaadakseen niin paljon ylistystä nuorelta naiselta, joka olisi edes\npuoleksi niin innokas ja -- kaunis.\"\n\n\"Te ette niin ihmettelisi, että puolustan häntä\", vastasi tyttö,\n\"jos olisitte niinkuin minä nähnyt hänen taistelevan hirveän ison,\nkarvaisen pedon kanssa minua suojellakseen. Jos olisitte nähnyt\nhänen hyökkäävän hirviön kimppuun ilman mitään epäröimistä, niin\nolisitte luullut, että hän on jotakin muuta kuin pelkkä ihminen. Jos\nolisitte nähnyt hänen tavattomien lihastensa paisuvan ruskean ihon\nalla -- nähnyt hänet torjumassa pedon kauheita kynsiä ja hampaita,\nniin olisitte tekin uskonut, että hän on voittamaton. Ja jos olisitte\nnähnyt, kuinka ritarillisesti hän kohteli tuntematonta tyttöä, joka\nkuuluu vieraaseen kansaan, niin luottaisitte häneen samoin kuin\nminäkin.\"\n\n\"Te olette selvästi voittanut tässä jutussa, kaunis asianajaja\",\nhuudahti kapteeni. \"Oikeus havaitsee asianomaisen syyttömäksi, ja\nristeilijä odottaa vielä muutamia päiviä siltä varalta, että hän\nilmestyisi kiittämään ylevää puolustajatartaan.\"\n\n\"Herranen aika, kultaseni!\" tokaisi nyt Esmeralda, \"ette kai\ntarkoita, että olisimme täällä ihmissyöjien saaressa päivääkään\nkauemmin kuin on pakko?\"\n\n\"Sinun pitäisi hävetä, Esmeralda\", vastasi Jane Porter. \"Näinkö\nsinä osoitat kiitollisuuttasi sille miehelle, joka kahdesti pelasti\nhenkesi?\"\n\n\"Onhan se niinkin, Jane neiti, mutta ei meidän silti tarvitse\nikipäiviksi tänne jäädä, ja vaikka hän pelastikin, saamme me täältä\nkerran lähteä. Hän ei voi olla niin tyhmä, että suuttuisi, jos me nyt\nkorjaamme täältä luumme, kun hän toimitti asiat niin, että pääsemme\ntiehemme. Niin, minä soisin, ettei yhtään yötä enää tarvitsisi nukkua\ntämmöisessä tiaatteritarhassa ja kuulla yksinäisyyden ääniä metsästä,\nkun on tullut pimeä.\"\n\n\"Minä en moiti sinua vähääkään, Esmeralda\", sanoi Clayton, \"ja siinä\non todellakin perää, mitä sanoit noista yksinäisyyden äänistä. Se\nkuvaa niitä ihan sattuvasti, ne herättävät juuri yksinäisyyden\ntunteita.\"\n\n\"Te ja Esmeralda tekisitte parhaiten, kun siirtyisitte risteilijään\",\nsanoi Jane Porter ivallisesti. \"Kuinkahan teidän kävisikään, jos\nolisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on\nelänyt?\"\n\n\"Pelkään, että minusta sukeutuisi kovin kehno villi\", vastasi\nClayton tekeytyen alakuloiseksi. \"Nuo yölliset äänet saavat hiukseni\nnousemaan pystyyn päässäni. Minun kai pitäisi hävetä, kun myönnän\nsen, mutta totta se on\".\n\n\"Minä en oikein tiedä, kuinka sen laita on\", sanoi luutnantti\nCharpentier. \"Tuskin olen koskaan ajatellut pelkoa tai sen tapaisia,\nasioita, enkä ole koskaan koettanut määritellä, olenko pelkuri vai\nurhoollinen; mutta kun makasimme yöllä viidakossa D'Arnot paran\nkatoamisen jälkeen ja lukemattomia ääniä nousi ja laski ympärillämme,\nsilloin aloin todella tuntea, että sittenkin olen aika pelkuri.\nMinua ei oikeastaan peloittanut isojen petojen karjuminen ja murina,\nvaan ne merkit, odottamattomat äänet, joita kuulin aivan likeltä\nja joihin sain turhaan odottaa jatkoa. Tuntui siltä kuin jokin iso\nruumis lähenisi äänettömästi, ja kamalinta oli juuri se, ettei voinut\ntietää, kuinka lähellä se oli tai miten se aikoi hyökätä, sittenkuin\nei enää kuulunut mitään. Tuollaiset äänet ja silmät suorastaan\nkarmivat selkää! _Mon dieu_, minusta tuntuu kuin aina näkisin niiden\ntuijottavan pimeydestä. Pahinta oli, ettei lainkaan tiennyt, mitä\nsiellä näkyi.\"\n\nKaikki olivat vähän aikaa ääneti. Sitten Jane Porter puhui taas:\n\n\"Ja hän on kaiken sen keskellä\", sanoi hän kauhusta värähtävällä\näänellä. \"Ne silmät tuijottivat tänä yönä häneen ja teidän\ntoveriinne, luutnantti D'Arnotiin. Hyvät herrat, voitteko todella\njättää heidät, tahtomatta heitä auttaa edes sen verran, että\nmuutamiksi päiviksi jäisitte tänne?\"\n\n\"No, no, lapsi\", sanoi professori Porter, \"onhan kapteeni Dufranne\nsuostunut jäämään, ja minä puolestani mukaudun noudattamaan\nlapsellisia oikkujasi\".\n\n\"Huomispäivän voimme käyttää aarrearkun etsimiseen, professori\",\nehdotti herra Philander.\n\n\"Aivan niin, herra Philander. Olin melkein unohtanut koko aarteen\",\nvastasi professori Porter. \"Ehkä saamme kapteeni Dufrannelta lainata\navuksi muutamia miehiä ja joku vangeista voi näyttää meille, missä se\narkku nyt on.\"\n\n\"Se sopii mainiosti, herra professori. Me kaikki olemme\nkäytettävissänne\", sanoi kapteeni.\n\nSitten sovittiin, että seuraavana päivänä luutnantti Charpentier\nottaisi mukaansa kymmenen miestä ja yhden _Arrowin_ kapinoitsijoista\noppaaksi hakemaan aarretta. Risteilijä jäisi vielä viikoksi pikku\nsatamaan. Ellei D'Arnotista tällä välin mitään kuuluisi, täytyisi\npitää varmana, että hän oli todella kuollut ja että metsäläinen ei\ntahtonut palata. Sitten molemmat laivat nostaisivat ankkurin, ja\nkaikki lähtisivät täältä.\n\nProfessori Porter ei seuraavana päivänä mennyt aarteenetsijäin\nmukana, mutta nähdessään heidän iltapuolella palaavan tyhjin käsin,\nkiirehti hän heitä vastaan, unohtaen tavallisen piittaamattomuutensa\nja ilmaisten hermostunutta kiihkeyttä.\n\n\"Missä aarre on?\" huusi hän Claytonille jo pitkän matkan päästä.\n\nClayton ravisti päätänsä.\n\n\"Poissa\", sanoi hän lähestyessään professoria.\n\n\"Poissa? Se ei voi olla mahdollista. Kuka sen olisi ottanut?\" huusi\nprofessori Porter.\n\n\"Sen tietää Jumala yksin\", vastasi Clayton. \"Ensin luulimme, että\noppaamme oli vienyt meitä harhaan, mutta hänen hämmästyksensä, kun\nmurhatun Snipesin ruumiin alta ei löydettykään arkkua, oli niin\ntodellinen, ettei tarvitse pelätä hänen teeskennelleen. Sitäpaitsi\nhuomasimme piankin, että jotakin oli ollut kätkössä ruumiin alla,\nsillä sinne oli kaivettu ontelo, joka tosin myöhemmin oli täytetty\nlöyhällä mullalla.\"\n\n\"Mutta kuka sen on voinut viedä?\" toisti professori Porter.\n\n\"Luonnollisesti voitaisiin ensiksi epäillä risteilijän miehiä\", sanoi\nluutnantti Charpentier, \"mutta aliluutnantti Janviers vakuuttaa, että\nkellään miehistä ei ole ollut lomaa maissakäyntiin eikä kukaan ole\nollut ilman upseereja poissa siitä asti kun ankkuroimme. Enpä tiedä,\nmitä muutoin olisitte ajatellut, mutta nyt olen mielissäni siitä,\nettä voimme todistaa miestemme olevan viattomia.\"\n\n\"Koskaan ei olisi johtunut mieleeni epäillä reippaita miehiänne,\njoille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa\", vastasi\nprofessori Porter kohteliaasti. \"Yhtä hyvin voisin epäillä kelpo\nClaytonia tai herra Philanderia.\"\n\nSekä upseerit että matruusit hymyilivät. Ilmeisesti oli ikäänkuin\nraskas paino pudonnut heidän sydämeltään.\n\n\"Aarre on varmasti ollut poissa jo kauan aikaa\", jatkoi Clayton.\n\"Ruumis oli hajoamistilassa, kun sitä nostimme. Jos sitä olisi\näskettäin liikuteltu paikaltaan, olisi siitä jäänyt joitakin\nmerkkejä.\"\n\n\"Ryöstäjiä on täytynyt olla useampia\", huomautti Jane Porter, joka\nnyt liittyi seuraan. \"Muistattehan, että neljä miestä tarvittiin sitä\nkantamaan.\"\n\n\"Se on totta!\" huudahti Clayton. \"Varmaankin ovat siis mustanahat sen\nvarastaneet. Ehkä joku heistä näki, kuinka arkku kaivettiin maahan ja\ntuli sitten pian tovereineen sitä anastamaan.\"\n\n\"Turhaa on siitä enää arvella sitä tai tätä\", sanoi professori\nPorter alakuloisesti. \"Arkku on viety. Milloinkaan emme saa sitä tai\naarretta enää nähdä.\"\n\nAinoastaan Jane Porter tiesi, mitä tämä tappio merkitsi hänen\nisälleen, mutta yksikään ei aavistanut, mitä se merkitsi hänelle\nitselleen.\n\nKuusi päivää myöhemmin kapteeni Dufranne ilmoitti, että he lähtisivät\nmatkalle varhain seuraavana aamuna.\n\nJane Porter olisi halunnut pyytää vielä lykkäystä, ellei itsekin\nolisi jo alkanut epäillä, että hänen metsäläisensä koskaan\ntulisi takaisin. Pelko ja epätoivo oli hiipinyt hänen mieleensä.\nRanskalaisten upseerien arvelut ja todistelut, jotka eivät suinkaan\nrohkaisseet, olivat vastoin hänen tahtoaankin horjuttaneet hänen\nvakaumustaan.\n\nSitä hän ei uskonut, että Tarzan olisi ihmissyöjä, mutta sensijaan\nei näyttänyt lopulta niinkään mahdottomalta, että hän oli liitossa\njonkin villiheimon kanssa.\n\nHän torjui jyrkästi sen ajatuksen, että Tarzan oli kuollut. Suoraan\nmahdotonta oli kuvitella, että niin voimakas ruumis, täynnä\nelämäntarmoa, milloinkaan lakkaisi palvelemasta hänen ylevän sielunsa\nverhona -- yhtä hyvin voisi uskoa, että kuolemattomuus oli pelkkää\npuhetta.\n\nSamaan aikaan kun Jane Porter hautoi näitä ajatuksia, tuli hänen\nmieleensä pakostakin myös toisia perin kiusallisia kuvitelmia. Jos\nTarzan kuului johonkin villiin heimoon, oli hänellä kaiketi myös\nvilli vaimo, jos oikein ajatteli, ja lauma villejä, sekarotuisia\nlapsia. Nuorta tyttöä värisytti, ja hän oli melkein iloinen\nsaadessaan kuulla, että risteilijä aikoi lähteä huomenna.\n\nHän kuitenkin ehdotti, että majaan jätettäisiin aseita, ammuksia,\nruokavaroja ja muita tarpeita. Tällöin hän sanoi ajattelevansa\nsitä merkillistä olentoa, joka oli ilmoittanut olevansa Apinain\nTarzan, mutta tietysti hän tarkoitti, että niistä olisi hyötyä myös\nD'Arnotille, jos hän vielä olisi elossa. Oikeastaan hän kuitenkin\ntäten halusi antaa ne omalle metsäläiselleen, vaikkei tämä olisikaan\nniin erinomainen kuin hän oli kuvitellut.\n\nJa viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi\ntoimittaa perille.\n\nJane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo\nhän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.\n\nPolvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut,\nhän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi\nhuulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:\n\n\"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös\nsinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin.\nSuokoon Jumala minulle anteeksi... Jos olisit tullut takaisin eikä\nolisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi\nviidakkoon -- ainiaaksi.\"\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nSivistyksen etuvartio\n\n\nKiväärin pamahtaessa D'Arnot näki oven lennähtävän auki ja miehen\nkaatuvan päistikkaa majan lattialle.\n\nPelästyksissään ranskalainen kohotti taas kivääriään laukaistakseen\nuuden panoksen liikkumattomaan olentoon, mutta samassa hän avoimesta\novesta tulevassa hämärässä valossa huomasi, että kaatunut mies oli\nvalkoinen, ja seuraavassa hetkessä hänelle selvisi, että hän oli\nampunut ystäväänsä ja suojelijaansa Apinain Tarzania.\n\nKauhusta kiljahtaen D'Arnot riensi apinamiehen luo, polvistui ja\nnosti mustatukkaisen pään käsiinsä, huutaen Tarzania nimeltä.\n\nMitään vastausta ei kuulunut, ja D'Arnot laski korvansa miehen\nsydämelle. Ilokseen hän kuuli sen sykkivän.\n\nVarovasti hän nosti Tarzanin makuulavalle, lukitsi sitten oven ja\nalkoi sytyttämänsä lampun valossa tutkia haavaa. Luoti oli hipaissut\npäätä ja viiltänyt pahan ihovamman, mutta hän ei nähnyt mitään\nluunmurtumaa.\n\nD'Arnot huokasi helpotuksesta ja alkoi pestä verta Tarzanin\nkasvoilta. Kylmä vesi palautti Tarzanin pian tajuihinsa, ja hän avasi\nsilmänsä katsellen kummastuneena D'Arnotia. Tämä oli nyt sitonut\nhaavan kangaspalasilla, ja nähdessään Tarzanin vironneen hän astui\npöydän luo ja kirjoitti kirjelipun, jonka ojensi apinamiehelle,\nselittäen siinä kauhean erehdyksensä ja lausuen ilonsa siitä, ettei\nhaava ollut vaarallisempi.\n\nKun Tarzan oli lukenut paperin, nousi hän istumaan vuoteen laidalle\nja nauroi.\n\n\"Se ei tee mitään\", sanoi hän ranskaksi, ja kun hänen sanavarastonsa\nloppui siihen, kirjoitti hän:\n\n\"Olisittepa nähnyt, kuinka Bolgani tai Kertshak tai Terkoz piteli\nminua, ennenkuin tapoin ne, silloin vain nauraisitte tällaiselle\npikku naarmulle.\"\n\nD'Arnot antoi Tarzanille ne molemmat kirjeet, jotka oli häntä varten\njätetty majaan.\n\nTarzan luki ensin toisen, ja hänen kasvoilleen tuli surullinen ilme.\nToista kirjettä hän käänteli ja hypisteli hyvän aikaa, ilmeisesti\nymmärtämättä, kuinka sen avaisi, sillä hän ei ollut koskaan\nennen nähnyt kiinniliimattua kirjekuorta. Vihdoin hän ojensi sen\nD'Arnotille.\n\nRanskalainen oli katsellut häntä ja ymmärsi, että kirjekuori\ntuotti Tarzanille päänvaivaa. Kuinka omituiselta tuntuikaan,\nettä täysikasvuiselle valkoiselle miehelle voi kirjekuori olla\nsalaperäinen laitos. D'Arnot avasi sen ja antoi sen takaisin\nTarzanille.\n\nIstuen kangastuolilla apinamies levitti eteensä paperin ja luki:\n\n    Apinain Tarzanille.\n\n    Ennenkuin matkustan pois, sallikaa minun yhtyä herra Claytonin\n    lausumiin kiitoksiin siitä, että olette antanut majanne\n    käytettäväksemme. Meille oli suuri pettymys, ettette koskaan\n    tahtonut tutustua meihin. Olisimme niin mielellämme halunneet\n    nähdä ja kiittää isäntäämme.\n\n    Erästä toistakin haluaisin kiittää, mutta hän ei tullut takaisin,\n    vaikka en voi uskoa, että hän on kuollut. En tiedä hänen nimeään.\n    Tarkoitan valkoista jättiläistä, jolla oli timanttimedaljonki\n    rinnassa.\n\n    Jos tunnette hänet ja osaatte puhua hänen kieltään, niin\n    kiittäkää häntä puolestani ja sanokaa, että odotin seitsemän\n    päivää hänen paluutaan.\n\n    Sanokaa hänelle myös, että hän on aina tervetullut kotiini\n    Amerikkaan, Baltimoren kaupunkiin, jos hän vain haluaa tulla.\n\n    Löysin minulle tarkoittamanne kirjeen lehtien seasta puun alta\n    lähellä majaa. En ymmärrä, kuinka te rakastatte minua, vaikka\n    ette ole minua nähnyt, ja olen hyvin pahoillani, jos se on totta,\n    sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle.\n\n    Mutta olkaa varma siitä, että aina olen ystävänne.\n\n                                               _Jane Porter_.\n\nLähes tunnin ajan Tarzan istui paikallaan ja tuijotti lattiaan.\nKirjeistä kävi selvästi ilmi, ettei tiedetty Tarzanin ja hänen olevan\nsama henkilö.\n\n\"Sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle\", toisti hän itsekseen\nyhä uudestaan.\n\nTyttö ei siis rakastanut häntä! Mutta miksi tarvitsi viidakossa\nteeskennellä rakkautta ja kohottaa hänet toivon huimaavaan\nkorkeuteen, syöstäkseen hänet sitten tähän epätoivon kuiluun!\n\nKenties olivat tytön suudelmat olleet vain ystävyyden osoituksia.\nMitä hän tiesi ihmisten tavoista?\n\nÄkkiä hän nousi, sanoi D'Arnotille hyvää yötä, kuten oli oppinut, ja\nheittäytyi saniaisvuoteelle, jolla Jane Porter oli ennen nukkunut.\nD'Arnot sammutti lampun ja laskeutui myös makuulle. --\n\nKokonaiseen viikkoon he tuskin tekivät muuta kuin lepäilivät,\nD'Arnotin opettaessa Tarzanille ranskaa, niin että he sitten\nsaattoivat välttävästi keskustella.\n\nKun he eräänä iltana istuivat majassa ennen maatamenoa, kääntyi\nTarzan D'Arnotin puoleen ja kysyi: \"Missä on Amerikka?\"\n\nD'Arnot osoitti luoteeseen. \"Monta tuhatta kilometriä valtameren\ntakana\", vastasi hän. \"Mutta miksi sitä kysytte?\" \"Aion lähteä\nsinne.\" D'Arnot pudisti päätänsä.\n\n\"Se on mahdotonta, ystäväiseni\", sanoi hän.\n\nTarzan nousi, astui erään kaapin luo ja palasi kädessään vanha,\nkulunut kartasto. Hän levitti esiin maailmankartan ja sanoi:\n\n\"Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Olkaa niin hyvä ja selittäkää\nminulle!\"\n\nKun D'Arnot oli näyttänyt hänelle, että sininen tarkoitti vettä\nja muunväriset paikat mantereita ja saaria, pyysi Tarzan häntä\nosoittamaan sen paikan, missä he nyt olivat.\n\nD'Arnot täytti hänen pyyntönsä.\n\n\"Näyttäkää sitten Amerikka\", sanoi Tarzan.\n\nKun D'Arnot pisti sormensa Pohjois-Amerikan kohdalle, nauroi Tarzan\nja pani kämmenensä suurelle valtamerelle kahden mantereen väliin.\n\n\"Kuten näette, ei se ole kaukana\", sanoi hän, \"tuskin kämmenen\nleveyden päässä\".\n\nD'Arnot nauroi. Kuinka tämän asian selittäisi Tarzanille?\n\nHän otti lyijykynän ja merkitsi sillä pienen pisteen Afrikan\nrannikolla.\n\n\"Tämä piste\", sanoi hän, \"on kartalla monta kertaa isompi kuin\nmajanne on todellisuudessa. Huomaatteko nyt, kuinka kaukana se on?\"\n\nTarzan istui hetken aikaa ääneti ja mietti.\n\n\"Asuuko Afrikassa valkoisia ihmisiä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Missä niitä on lähinnä?\"\n\nD'Arnot osoitti erästä paikkaa rannikolla pohjoiseen päin.\n\n\"Niinkö lähellä?\" ihmetteli Tarzan.\n\n\"Niin\", vastasi D'Arnot, \"mutta se paikka ei ole lähellä\".\n\n\"Onko heillä isoja laivoja, joilla voi mennä valtameren yli?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Me lähdemme heidän luoksensa huomenna\", päätti Tarzan.\n\nTaas D'Arnot hymyili ja pudisti päätänsä.\n\n\"Se on liian kaukana. Me kuolisimme jo aikoja ennenkuin sinne\npääsisimme.\"\n\n\"Haluatteko siis ainiaaksi jäädä tänne?\" kysyi Tarzan.\n\n\"En\", vastasi D'Arnot.\n\n\"No sitten lähdemme huomenna. Minä en enää viihdy täällä. Mieluummin\nkuolisin kuin jäisin tänne.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi D'Arnot kohauttaen olkapäitänsä. \"Minä olen samalla\nkannalla. Jos te lähdette, niin minä myös.\"\n\n\"Se on siis päätetty\", vahvisti Tarzan. \"Huomenna minä lähden\nAmerikkaan.\"\n\n\"Kuinka te luulette pääsevänne Amerikkaan ilman rahaa?\" kysyi D'Arnot.\n\n\"Mitä raha on?\" kysyi Tarzan.\n\nKesti pitkän aikaa, ennenkuin hän edes vaillinaisesti voi sitä\nkäsittää.\n\n\"Mistä ihmiset saavat rahaa?\" kysyi hän viimein.\n\n\"He tekevät työtä.\"\n\n\"Hyvä on. Minä alan myös tehdä työtä.\"\n\n\"Ei, hyvä ystävä\", vastasi D'Arnot, \"teidän ei tarvitse huolehtia\nrahasta eikä myös tehdä työtä sitä saadaksenne. Minulla on tarpeeksi\nkahdelle -- jopa kahdellekymmenellekin -- paljon enemmän kuin\nyhdelle ihmiselle on hyödyllistä omistaa, ja te saatte siis kaikkea,\nmitä tarvitsette, kun tästä vain päästään takaisin sivistyneeseen\nmaailmaan.\"\n\nSeuraavana päivänä he siis lähtivät matkalle pohjoiseen, kumpikin\nkantaen pyssyjä ja ammuksia ynnä lisäksi peitteitä, vähän ruokaa ja\nkeittoastioita.\n\nViimeksimainitut näyttivät Tarzanista niin tarpeettomilta, että hän\nheitti omansa pois.\n\n\"Mutta teidän täytyy oppia syömään keitettyä ruokaa\", väitti D'Arnot.\n\"Ei kukaan sivistynyt ihminen syö raakaa lihaa.\"\n\n\"Ehtiipä tuon sitten, kun ensin sivistyn\", tuumi Tarzan. \"En pidä\nnoista kapineista, ne vain pilaavat lihan hyvän maun.\"\n\nKokonaisen kuukauden he vaelsivat pohjoiseen, toisinaan löytäen yllin\nkyllin ruokaa, toisinaan paastoten päiväkausia. He eivät nähneet\nmitään jälkiä alkuasukkaista, eivätkä villit pedotkaan ahdistaneet\nheitä. Vaeltaminen oli kerrassaan helppoa.\n\nTarzan kyseli paljon ja oppi nopeasti D'Arnot opetti hänelle monia\nsivistyksen temppuja -- jopa veitsen ja haarukan käyttöäkin, mutta\ntoisinaan Tarzan kyllästyi niihin ja heitti ne käsistään, tarttuen\nruokaansa vahvoin ruskettunein käsin ja repien sitä hampaillaan kuin\nvillipeto.\n\nSilloin oli D'Arnotin tapana moittia häntä sanoen: \"Ei, te ette\nsaa syödä kuin eläin, Tarzan, kun minä niin koetan tehdä teistä\nherrasmiestä. _Mon dieu!_ Herrasmies ei koskaan tee noin -- se on\nkauheaa.\"\n\nTarzan irvisteli ja otti taas esille veitsensä ja haarukkansa, mutta\nsydämessään hän inhosi niitä.\n\nMatkalla hän kertoi D'Arnotille isosta arkusta, jonka oli nähnyt\nmatruusien kaivavan maahan, ja ilmoitti vieneensä sen apinain\nkokouspaikalle ja kätkeneensä sinne.\n\n\"Se on tietysti professori Porterin aarrearkku\", sanoi D'Arnot.\n\"Siinäpä kävi onnettomasti, mutta te ette tietenkään tuntenut asiaa.\"\n\nÄkkiä Tarzan muisti sen kirjeen, jonka Jane Porter oli kirjoittanut\nystävättärelleen ja jonka hän oli siepannut haltuunsa, ja nyt hän\nkäsitti, mitä arkussa oli ja minkä arvoinen se oli Jane Porterille.\n\n\"Huomenna menemme takaisin sitä hakemaan\", sanoi hän D'Arnotille.\n\n\"Hakemaanko?\" huudahti D'Arnot. \"Mutta rakas ystävä, mehän olemme\nnyt olleet matkalla kolme viikkoa, ja yhtä kauan kestäisi ennenkuin\nolisimme aarteen luona. Ajatelkaa sitten, kuinka painava se on.\nTarvittiinhan sitä kantamaan neljä miestä, emmekä me voisi päästä\ntänne takaisin moneen kuukauteen.\"\n\n\"Mutta se täytyy sittenkin sieltä tuoda\", väitti Tarzan. \"Jatkakaa\nte vain matkaa eteenpäin Silläaikaa, kun minä käyn noutamassa\naarrearkun. Yksin minä kuljenkin paljon nopeammin.\"\n\n\"Minulla on parempi suunnitelma\", huomautti D'Arnot. \"Mennään\nyhdessä lähimpään siirtokuntaan, vuokrataan sieltä laiva ja palataan\nrannikkoa pitkin noutamaan aarre; silloin voimme sen kuljettaa\nhelposti ja nopeammin. Tämä tapa on turvallisempi, eikä meidän\ntarvitse erota. Mitä sanotte siitä?\"\n\n\"No olkoon niin\", vastasi Tarzan. \"Aarre on hyvässä tallessa, milloin\ntahansa sen noudamme. Vaikka voisinkin mennä sitä hakemaan, niin\nminusta tuntuu paremmalta, ettei teidän tarvitse matkata yksin. Kun\nnäen teidät niin avuttomaksi, D'Arnot, olen usein ihmetellyt kuinka\nihmisrotu on voinut pelastua häviämästä niin monina vuosisatoina,\njosta olette minulle puhunut. Jo Sabor yksinään tuhoaisi teistä\ntuhansia.\"\n\nD'Arnot nauroi.\n\n\"Te alatte paremmin kunnioittaa rotuanne, kun saatte nähdä sen\narmeijoja ja laivastoja, suuria kaupunkeja ja valtavia tehtaita.\nSilloin käsitätte, että aivot vievät lihaksista voiton ja kohottavat\nihmisen kaikkea viidakon väkeä mahtavammaksi. Yksinään ja aseetonna\nei ihminen vedä vertoja isoille pedoille, mutta jos kymmenen miestä\nlyöttäytyy yhteen ja panee järkensä ja lihasvoimansa toimimaan\nvillejä vihollisiaan vastaan, niin pedot eivät kykene mihinkään,\nsillä ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka\nkauan olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?\"\n\n\"Olette oikeassa, D'Arnot\", vastasi Tarzan, \"sillä jos Kertshak\nsilloin yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi\ntullut loppu. Mutta Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle,\nettä olisi käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan,\näitini, osannut koskaan suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli\nnälkä, ja vaikka ruokaa oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut\nsäästämistä. Muistan, kuinka hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla\nkeräsin ylimääräistä ruokaa, vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan,\nkun puutteen tullessa sai syödä sitä kanssani.\"\n\n\"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?\" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä, hän oli iso, kaunis apina, minua isompi ja painoi kaksi\nkertaa niin paljon kuin minä.\"\n\n\"Entä isänne?\" jatkoi D'Arnot.\n\n\"Häntä en tuntenut. Kaala kertoi minulle, että isäni oli valkoinen\napina ja karvaton, kuten minäkin. Nyt käsitän, että hän varmaan oli\nollut valkoinen mies.\"\n\nD'Arnot silmäili seuralaistaan kauan totisena.\n\n\"Tarzan\", sanoi hän vihdoin, \"mahdotonta on, että Kaala-apina olisi\nollut äitinne. Jos sellainen tapaus yleensä sattuisi, mitä epäilen,\nniin olisitte tietysti perinyt joitakin apinain tuntomerkkejä, mutta\nniitä teissä ei ole ainoatakaan. Te olette puhdasverinen valkoinen\nmies, ja suoraan sanoen näyttää siltä, että te olette hienosti\nsivistyneitten ja älykkäiden vanhempien lapsi... Eikö teillä ole\npienintäkään muistoa varhaisimmasta lapsuudestanne?\"\n\n\"Ei pienintäkään\", vastasi Tarzan.\n\n\"Eikö majassa ollut mitään kirjoitusta, josta selviäisi, keitä siellä\noli asunut ennen teitä?\"\n\n\"Olen lukenut kaikki, mitä majassa oli, paitsi erästä kirjaa, johon\non kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi. Ehkä te\nosaatte sitä lukea.\"\n\nTarzan veti nuolikotelonsa pohjalta esiin pienen mustakantisen\npäiväkirjan ja antoi sen ranskalaiselle. D'Arnot katsahti nimilehteen.\n\n\"Tämä on päiväkirja, jota on pitänyt John Clayton, loordi\nGreystoke, englantilainen aatelismies, ja siihen on kirjoitettu\nranskankielellä\", sanoi hän.\n\nSitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti\nkaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat tunnemme\njo ennestään. -- John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen seikkailut,\nkärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät\nEnglannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi Claytonin.\n\nD'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen piti\nlakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta,\njoka puhui rivien välistä.\n\nTavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui\nkyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.\n\nAinoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan\nepätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten\nkahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla,\nja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat\nvielä liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille\nsuorastaan toivoakin:\n\n    \"Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän istuu Alicen\n    sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan -- onnellinen, terve ja\n    kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole paljoakaan aihetta\n    kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen sittenkin näkevinäni\n    hänet täysikasvuisena miehenä, joka ottaa isänsä paikan\n    yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen John Clayton, joka osaa\n    lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja ikäänkuin allekirjoittaen\n    ennustukseni hän ottaa nyt juuri kynäni ja painaa musteisilla\n    pikku sormillaan sinettinsä tämän sivun reunaan.\"\n\nSiinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän\njättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.\n\nKun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat molemmat\nmiehet hetken aikaa ääneti.\n\n\"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?\" kysyi D'Arnot. \"Eikö tämä pikku\nkirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te olette\nloordi Greystoke.\" Tarzan pudisti päätänsä.\n\n\"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta\", sanoi hän. \"Sen pieni luuranko\noli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä saakka\nkun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue hautasi\nsen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen... Sillä pojalla,\njosta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä minun\nkanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi, vaikka\nviime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se maja\nvoisi olla synnyinpaikkani... Pelkäänpä, että Kaala puhui totta\",\nlopetti hän alakuloisesti.\n\nD'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin\nvastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi,\nsillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin\nvoitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi,\njäisi se iäksi ratkaisematta. --\n\nViikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle aukealle\npaikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita ympäröi\nvahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä peltoja,\njoilla työskenteli joukko neekereitä.\n\nD'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti\nmyrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen.\n\n\"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?\" kysyi hän.\n\n\"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät\", vastasi\nTarzan. \"Mieluummin minä tapan itse.\"\n\n\"Ehkä he ovat ystäviä\", arveli D'Arnot.\n\n\"Ne ovat mustanahkoja\", oli Tarzanin ainoa vastaus.\n\nTaas hän jännitti jousta.\n\n\"Ei, te ette saa, Tarzan!\" huudahti D'Arnot. \"Valkoiset ihmiset\neivät tapa umpimähkään. _Mon Dieu_, kuinka paljon teillä onkaan\noppimista! Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät\nriitaan Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä\njoutumasta giljotiinin alle.\"\n\nTarzan laski jousensa ja hymyili.\n\n\"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa viidakossani,\nmutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä hyökkäisi\nvastaamme... Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää\nhuomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?\"\n\n\"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat\", vastasi D'Arnot.\n\"Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää, etteivät ihmiset\nole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet.\"\n\n\"No mennään sitten\", sanoi Tarzan, \"ja esittäytykäämme\nsurmattaviksi!\" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä,\ntroopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan.\nHänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka\nClayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit\nolivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.\n\nSilloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti\nkiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli\nkauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit\nolivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies\npyssy kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.\n\nSe näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn\ntähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin päähänsä,\nellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:\n\n\"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!\"\n\n\"Pysähtykää siis!\" kuului vastaus.\n\n\"Seis, Tarzan!\" huusi D'Arnot. \"Hän luulee meitä vihamiehiksi.\"\n\nTarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla\nseisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin\nhämmästyneenä.\n\n\"Mitä miehiä te olette?\" kysyi hän ranskaksi.\n\n\"Valkoisia miehiä\", vastasi D'Arnot. \"Olemme jonkun aikaa eläneet\nyksinämme viidakossa.\"\n\nMies laski pyssynsä ja läheni heitä, ojentaen kätensä.\n\n\"Minä olen isä Constantine, ranskalainen lähetyssaarnaaja\ntäällä\", sanoi hän \"ja minua ilahduttaa saadessani lausua teidät\ntervetulleiksi\".\n\n\"Tämä on monsieur Tarzan, isä Constantine\", esitteli D'Arnot\nosoittaen apinamiestä, ja kun pappi ojensi kätensä Tarzanille,\nkiirehti D'Arnot lisäämään: \"Ja itse olen Paul D'Arnot, Ranskan\nlaivaston luutnantti.\"\n\nIsä Constantine tarttui Tarzanin ujosti ojentamaan käteen ja katsahti\nnopeasti ja tutkivasti hänen voimakkaaseen ruumiiseensa ja kauniisiin\nkasvoihinsa.\n\nNäin tapasi Apinain Tarzan ensi kerran sivistyksen etuvartion.\nHe jäivät tänne viikoksi, ja tarkkaavainen apinamies oppi paljon\nihmisten tapoja. Mustat naiset ompelivat heille vahvat purjekankaiset\nvaatteet, jotta he saattoivat jatkaa matkaansa paremmin puettuina.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nSivistyksen huipulla\n\n\nToisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa sijaitsevan\nrakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren joukon laivoja\nja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan niin paljon\nihmisiä.\n\nMutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja\nkummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari\nkuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis\nranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana\nheilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen\njonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.\n\nVeistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli halveksien\nheittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin hienostunut\nD'Arnot.\n\nNiin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli\npäättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli\nkäytökseen ja puhetapaan.\n\n\"Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun\", oli D'Arnotin tapana\nsanoa, \"mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla\".\n\nHeti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli D'Arnot\nsähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan ja\npyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli myös\nsähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut\nmuuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi\nheitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet\nTarzanin aarretta noutamaan.\n\nHeidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti \"monsieur Tarzan\"\nhämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden tapahtumien vuoksi,\njotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.\n\nKerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen ja\nherättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton kohtalonsa\njohti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä mustakutrinen\nranskalainen jättiläinen loikoili.\n\nPuukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistä\nseuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan.\nKaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasi\nTarzanin.\n\nKarjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen pään\nkurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka neekeriroikale\ntekisi lopun ranskalais-parasta.\n\nTarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa.\nKun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan\nranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin\nkäsi vaipui taittuneena ja voimattomana.\n\nHirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun\nTarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas\nportaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.\n\nErään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien\nvalkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin\npuhua leijonista ja niiden metsästyksestä.\n\nLausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta.\nToiset pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että\nviidakon hallitsijan karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui\nturvallisemmalta, jos sattui olemaan kivääri mukana.\n\nD'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli\npidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri\ntietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen\nkanssa.\n\n\"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään\", virkkoi eräs\nseurueesta. \"Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun\naikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi,\nniin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista -- eikö\nniin?\"\n\n\"On kyllä vähän\", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. \"Ainakin sen\nverran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä\ntulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin\nvoisi arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan,\njoka täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki\nvalkoiset ovat raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin.\nEläinten välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia\nkuin ihmisten kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy\nja lähtee karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai\nkaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan tule\ntakaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa vaarallisena ja\nsiksi olen aina varuillani.\"\n\n\"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa\", sanoi ensimmäinen\npuhuja, \"jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa\".\n\nD'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!\n\n\"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla\", vastasi Tarzan. \"Kuten\nleijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa\nmetsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan\nvahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa\ntavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-,\nkolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla\nole suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa\nsuhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi.\"\n\n\"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan,\nmieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi\neläinten kuningasta tappamaan\", sanoi toinen leppeästi nauraen, mutta\nhieman ivallisesti.\n\n\"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä\", vastasi Tarzan. Juuri\nsilloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se\nolisi vaatinut kaksintaisteluun.\n\n\"Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan\", huomautti\nranskalainen leikillä.\n\n\"Minun ei ole nyt nälkä\", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.\n\nKaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen\nsuusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.\n\n\"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon\nalastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä\", jatkoi leikinlaskija.\n\"Eikö totta?\"\n\n\"Ei\", vastasi Tarzan. \"Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä ilman\npätevää syytä.\"\n\n\"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy\", sanoi toinen. \"Sen summan\nlyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä\nehdoilla, jotka juuri mainittiin -- alasti ja aseena vain veitsi ja\nköydenpätkä.\"\n\nTarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.\n\n\"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen\", sanoi D'Arnot.\n\n\"Sama se\", vastasi vedonlyöjä.\n\nTarzan nousi.\n\n\"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi\nkulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa.\"\n\n\"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?\"\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Tarzan. \"Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin\nhelpompi löytää se nyt.\"\n\n\"Ei\", vastasi toinen. \"Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin\nolisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä.\"\n\n\"Nyt minä sittenkin lähden\", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa\nveistä ja suopunkia hakemaan.\n\nMiehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa\npieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen,\nkoettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli\ninnokkain estämään tätä tavatonta yritystä.\n\n\"Myönnän, että olette voittanut\", sanoi hän, \"ja lupaamani\nkymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä\nhullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne\".\n\nTarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet\nniellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten\nhitaasti hotellin verannalle.\n\nTuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin\nja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata\noksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä\nrakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla\nmitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.\n\nVihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti\nkäsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.\n\nKuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää\netelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti...\n\nNyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian\nhänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta\nja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.\n\nTarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut\nmitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle\nkuutamon valaisemalle aukealle paikalle.\n\nSilloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan\nympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi\nhän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili\nja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse,\nhyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen\npitkän puukkonsa sen sydämeen.\n\nSitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi\nilmoille heimonsa villin voittohuudon.\n\nHetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään\ntaistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu\nviidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja\nlämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen\nelämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.\n\nApinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti\npaluumatkalle pitkin puiden oksia.\n\nKokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin\nkuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli\nheidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.\n\n_\"Mon Dieu!\"_ sanoi vedonlyöjä vihdoin. \"Minä en kestä tätä kauemmin.\nTäytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää\ntakaisin.\"\n\n\"Minä tulen myös\", sanoi eräs.\n\n\"Ja minä... ja minä... ja minä...\" huudettiin joka taholta.\n\nTuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka ahdisti\nheitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja\nlähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.\n\n\"Mitä ihmettä se oli?\" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kun\nTarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.\n\n\"Samantapaista olen kerran ennen kuullut\", sanoi muuan belgialainen\nupseeri. \"Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani sanoivat\nsitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen.\"\n\nD'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla\nTarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi hymyillä,\nniin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni voisi\nlähteä ihmiskurkusta -- hänen ystävänsä suusta.\n\nKun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa\nneuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti\nheidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät\nhe jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen\nkuollutta leijonaa.\n\nD'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että\nmies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla,\njotka hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon\nvaikeakulkuisen viidakon läpi.\n\nMiehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä\nkysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä\narvoa.\n\nTarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos\nteurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin\nmonesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen, että\nkoko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden miesten\nsilmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja otuksia\nvain huvikseen.\n\nSitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot\nvaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.\n\nTämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut\nkäsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla,\njotka yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat,\nnukkuivat, pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat\nitseänsä sateelta, kylmältä tai auringolta.\n\nTarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma.\nTosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska kerran\nhänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten; mutta\napinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että ihmiset\nhalveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta mitään\nvastaavaa sijaan. --\n\nVähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia\nvanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa\nTarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se\nhetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.\n\nMatka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he\nankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran\nviidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään\napinain kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.\n\nMyöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua olkapäillään,\nja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman suusta ulos,\nsuunnaten kulkunsa pohjoiseen.\n\nKolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina\nranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon.\nViivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin.\nApinamies halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti\npyytämällä saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut\nhänelle, miksi tämä oli niin tärkeätä.\n\nD'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen\nystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin\nhän otti myös mukaansa.\n\nTaitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes\npoliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri\nkeinoja rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.\n\nTarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä\noli tässä ihmeellisessä tieteessä. \"Mutta mitä hyötyä on sellaisista\nmerkeistä\", kysyi Tarzan, \"jos muutaman vuoden kuluttua sormien\nviivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?\"\n\n\"Ne viivat eivät koskaan muutu\", vastasi virkamies. \"Lapsuudesta\nvanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen\nvamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden\nkaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen\nruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa.\"\n\n\"Onpa se ihmeellistä\", huudahti D'Arnot. \"Mitähän ilmaisevat omien\nsormieni viivat?\"\n\n\"Kohta nähdään\", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla\napulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta,\nmutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski\nesimiehensä pöydälle.\n\n\"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista\",\nsanoi virkamies.\n\nHän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon\npainomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten\nhän kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes\nlasin koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.\n\n\"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin\", selitti hän\nD'Arnotille. \"Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa\nasennossa tähän kortille -- ei niin, vaan vähän enemmän oikealle.\nTäytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille. Jaha,\nnyt sama temppu vasemmalla kädellä.\"\n\n\"Kuulkaapas Tarzan\", sanoi D'Arnot, \"nyt on teidän vuoronne.\nKatsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät.\"\n\nTarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä tämän\ntoimituksen kestäessä.\n\n\"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?\" tiedusteli\nhän. \"Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista\npäättää, ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?\"\n\n\"Enpä luule\", vastasi virkamies, \"vaikka jotkut väittävät, että\nneekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia\".\n\n\"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?\"\n\n\"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon\nyksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon.\"\n\n\"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat\nkummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?\" jatkoi Tarzan.\n\n\"Niinpä luulisin\", myönsi virkamies; \"mutta tämä tiede ei ole\nvielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia.\nToistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta\nsiinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa\nole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat\nsamanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden\nainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan.\"\n\n\"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?\" kysyi D'Arnot.\n\n\"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat\nselvät.\"\n\nD'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla\nsen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä?\nD'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja\nantoi avatun kirjan virkamiehelle.\n\n\"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai\nvoiko yleensä sanoa näistä mitään?\"\n\nVirkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin\nkaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle.\nNyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä\narvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja\nlihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin,\nmutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.\n\nD'Arnot katsoi häneen kummastuen.\n\n\"Te unohdatte\", sanoi Tarzan katkerasti, \"että sen lapsen kuollut\nruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa\nkaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon...\"\n\nPoliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.\n\n\"Jatka vain tutkimustasi\", sanoi D'Arnot. \"Sen jutun kerron sinulle\nmyöhemmin -- jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan.\"\n\nTarzan nyökkäsi.\n\n\"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot\", väitti hän. \"Pikku sormet\novat haudattuina Afrikan länsirannikolle.\"\n\n\"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan\", vastasi D'Arnot. \"Onhan se\ntosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin\nkuinka te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään\nvalkoinen mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?\"\n\n\"Taas te unohdatte -- Kaalan\", vastasi Tarzan.\n\n\"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut\", sanoi D'Arnot.\n\nMolemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen, josta\nnyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta\nkatuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.\n\n-- Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, -- ajatteli\nD'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki\nystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän pienen\npäiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen ja\nnosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää lukemisessaan.\n\nD'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen. \"Tässä\non ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja ne\nvaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman varman\nlausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun haltuuni,\nkunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin. Se ei kestä\nkauemmin kuin pari päivää.\"\n\n\"Olin toivonut että saisimme heti tietää\", vastasi D'Arnot. \"Herra\nTarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan.\"\n\n\"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää hänelle\ntuloksen\", selitti virkamies, \"mutta minkälainen se on, sitä en\nuskalla vielä ennustaa. Yhtäläisyyttä kyllä on, mutta parasta on\njättää asia herra Desquercin ratkaistavaksi.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nSankari esiintyy jälleen\n\n\nBaltimoren laitaosassa ajoi auto vanhanaikaisen talon eteen. Noin\nneljänkymmenen ikäinen, soreavartaloinen mies, jolla oli terävät,\nsäännölliset piirteet, hyppäsi maahan autosta, maksoi ohjaajalle ja\nastui ripeästi talon kirjastohuoneeseen. \"Ah, herra Canler!\" huudahti\neräs vanha herra ja nousi tervehtimään vierasta.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvä professori\", vastasi tulija ja ojensi\nsydämellisesti kätensä.\n\n\"Kuka teidät laski sisään?\" kysyi professori.\n\n\"Esmeralda.\"\n\n\"Silloin hän on varmaankin sanonut myös Janelle, että te olette\ntäällä?\"\n\n\"Ei, herra professori\", selitti Canler, \"sillä minä tulin ennen\nkaikkea juuri teitä tapaamaan\".\n\n\"Sepä hauskaa\", vastasi professori Porter.\n\n\"Kuulkaahan, herra professori\", lausui Robert Canler pontevasti,\nikäänkuin tahtoisi painostaa joka sanaa, \"nyt olen tullut\npuhumaan kanssanne Janesta. Tiedättehän, minä toivon, että olette\nsuosiollisesti hyväksynyt kosintani.\"\n\nProfessori Archimedes Q. Porter vaipui hermostuneen näköisenä\nnojatuoliinsa. Tämä asia sai hänet aina rauhattomaksi, vaikkei hän\nymmärtänyt sen syytä. Olisihan Canler ollut kelpo vävy.\n\n\"Mutta minä en ymmärrä\", jatkoi Canler, \"mitä Jane oikein tarkoittaa.\nHän välttelee minua milloin milläkin tekosyyllä. Minusta tuntuu\naina, että hän ikäänkuin huokaisee helpotuksesta, kun sanon hänelle\nhyvästi.\"\n\n\"No no\", huomautti professori Porter. \"Jane on hyvin kuuliainen\ntytär. Hän tekee aina niinkuin minä määrään.\"\n\n\"Saan siis yhä luottaa apuunne?\" kysyi Canler iloisemmalla äänellä.\n\n\"Varmasti, aivan varmasti\", vakuutti professori Porter.\n\n\"Kuinka saatoitte sitä epäillä?\"\n\n\"Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia\", vastasi Canler. \"Hän on täällä\nliehitellyt Janea jo kuukausia. En tiedä välittääkö Jane hänestä,\nmutta onhan hänellä komea arvonimi, ja sitäpaitsi hänen sanotaan\nisältään perineen melko suuren omaisuuden. Niin ollen ei olisi kumma,\njos hän lopulta voittaisi Janen, jollei...\" ja Canler vaikeni.\n\n\"Jollei teidän sovi heti päättää, että Jane ja minä menemme\nnaimisiin\", sanoi hän sitten hitaasti ja pontevasti.\n\n\"Minä olen jo sanonut Janelle, että se olisi toivottavaa\", selitti\nprofessori Porter alakuloisesti, \"sillä me emme voi kauemmin pitää\ntätä taloa ja elää siten kuin hänen asemansa vaatii\".\n\n\"Mitä hän vastasi?\" kysyi Canler.\n\n\"Hän sanoi, ettei hän vielä haluaisi mennä kenenkään kanssa\nnaimisiin, ja että voisimme asettua Wisconsiniin maatilalle, jonka\nhän oli perinyt äidiltään. Se on pieni talo, jonka turvissa voisi\nkutakuinkin elää. Vuokraajat ovat jaksaneet sitä pitää, vaikka ovat\nlähettäneet Janellekin vuosittain pienen summan. Hänen suunnitelmansa\non, että jo ensi viikon alussa muutamme sinne. Philander ja herra\nClayton ovat jo matkustaneet sinne asioita järjestämään.\"\n\n\"Claytonko matkustanut sinne?\" huudahti Canler ilmeisesti\nnärkästyneenä. \"Miksi ei minulle mitään sanottu? Minä olisin\nmielelläni käynyt siellä ja pitänyt huolta, ettei mitään olisi\npuuttunut.\"\n\n\"Janen mielestä me olemme teille jo liian paljon velkaa, herra\nCanler\", vastasi professori Porter.\n\nCanler aikoi juuri sanoa jotakin, kun eteisestä kuului askeleita, ja\nJane Porter astui huoneeseen.\n\n\"Oh, anteeksi!\" huudahti hän pysähtyen kynnykselle. \"Luulin sinun\nolevan yksin, isä.\"\n\n\"Minä se vain olen, Jane\", sanoi Canler, joka oli noussut; \"ettekö\nhalua tulla istumaan seuraamme? Puhuimme juuri teistä.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Jane Porter astuen sisään ja istuutuen tuolille,\njonka Canler hänelle tarjosi. \"Haluaisin vain sanoa sinulle, isä,\nettä Tabey tulee huomenna sullomaan kirjoja. Valitse kaikkein\ntarpeellisimmat niteet äläkä tahdo koko kirjastoasi Wisconsiniin,\nniinkuin aioit viedä ne Afrikkaan.\"\n\n\"Kävikö Tabey täällä?\" kysyi professori Porter.\n\n\"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön\nportailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia.\"\n\n\"No no, minun täytyy heti tavata hänet!\" huudahti professori.\n\"Hetkinen vain, lapset...\" ja hän kiirehti huoneesta.\n\nKun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.\n\n\"Kuulkaahan nyt Jane\", sanoi hän jyrkästi, \"kuinka kauan tällaista\njatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta\nette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus\njo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin\nlähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla\nlienette tekin.\"\n\nNuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.\n\n\"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä\", lisäsi Canler.\n\n\"Tiedän.\"\n\nTämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.\n\n\"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?\" jatkoi hän\nsitten kylmästi ja tyynesti. \"Ostatte minut muutamilla vaivaisilla\ndollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli\nmielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata\nseikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin,\nellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra\nCanler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut,\nettä yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista\notaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa\naarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi\nkun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte,\nettä jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien\nkunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa\nminut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi\npakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka\nlainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin\nsitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler,\ntähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti\ntulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta\nkaikkiaan selvillä toisistamme.\"\n\nHänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut\nja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti\nhymyillen:\n\n\"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän\nitsehillintää -- enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä\nostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän\nmieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin\nluullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun\nylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes\nitsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää,\nkuten haluatte, arvoisa neiti\", lisäsi hän kevyesti. \"Minä ostan\nteidät enkä muusta välitä.\"\n\nSanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.\n\nJane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan\nkanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan\nlähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai\nparin kuluttua saapua heidän luokseen.\n\nPääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa,\nja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden\nmetsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt\nlapsuutensa päivistä asti.\n\nPäärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan\nasunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina\nClayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli\nlähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä,\nmuurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen\nränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi,\njossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.\n\n\"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?\" huudahti Jane Porter\nsydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli\nvaatinut suunnattomia kuluja.\n\n\"Hiljaa!\" varoitti Clayton. \"Älkää antako isänne mitään huomata.\nEllette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt\nsitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin\ntämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan\nhaluaisin tehdä paljon enemmän, Jane... Älkää siis hänen vuoksensa\npuhuko asiasta mitään.\"\n\n\"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata\", väitti tyttö. \"Miksi\nhaluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?\"\n\n\"Älkää niin sanoko, Jane\", vastasi Clayton alakuloisesti. \"Jos asia\nolisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta\nsaakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli\nniin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua\nsellaisessa pesässä... Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän\npikku ilon...\"\n\n\"Uskon teitä, herra Clayton\", sanoi tyttö, \"sillä minä tiedän, että\nte olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi...\nVoi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te\nansaitsette ja ehkä haluatte.\"\n\n\"Miksi ette siis tee niin, Jane?\"\n\n\"Minä rakastan toista.\"\n\n\"Canleria?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta tehän menette hänen kanssaan naimisiin. Niin hän ainakin sanoi\nennen lähtöäni Baltimoresta.\"\n\nTyttö vavahti tuskaisesti.\n\n\"Minä en rakasta häntä.\"\n\n\"Rahojenko vuoksi te siis, Jane...\"\n\nJane Porter nyökkäsi.\n\n\"Olenko minä Canleria niin paljon huonompi? Minulla on rahaa\nkylliksi, paljon enemmänkin kuin koskaan tarvitsen\", sanoi Clayton\nkatkerasti.\n\n\"Minä en rakasta teitä, Cecil\", selitti tyttö, \"mutta kunnioitan\nteitä. Jos minun on pakko tehdä naimakauppa ilman rakkautta, teen\nsen mieluummin sellaisen miehen kanssa, jota jo nyt halveksin. Sillä\nminun täytyy inhota sitä miestä, jolle myyn itseni ilman rakkautta,\nolkoon hän kuka tahansa... Teistä tulee paljon onnellisempi ilman\nminua, kun saatte pitää kunnioitukseni ja ystävyyteni, kuin minun\nkanssani, ellei ole rakkautta.\"\n\nClayton ei enää kajonnut tähän arkaan asiaan, mutta jos nuori mies\non koskaan hautonut murha-aikeita sydämessään, niin varmasti niitä\noli William Cecil Claytonilla, loordi Greystokella, kun Robert Canler\nviikkoa myöhemmin kuusisylinterisellä autollaan saapui sinne.\n\nKului viikko, tapauksista köyhä, mutta synkkä viikko, joka vaivasi\nkaikkia pienen maatilan asukkaita. Canler pysyi vaatimuksessaan, että\nJanen piti heti tulla hänen vaimokseen. Vihdoin Jane suostui vain\npäästäkseen kuulemasta hänen jatkuvaa ilkeätä nalkutustaan samasta\nasiasta. Sovittiin, että Canler seuraavana päivänä ajaisi kaupunkiin\nnoutamaan aviolupatodistusta ja pappia.\n\nClayton olisi halunnut lähteä heti, kun tämä uutinen hänelle\nkerrottiin, mutta Janen toivoton katse pidätti häntä. Jotakin voisi\nvielä sattua, koetti hän lohdutella itseään. Ja sydämessään hän\ntiesi, että tarvittiin vain rahtunen lisää, jolloin hänen vihansa\nCanleriin voisi kiihtyä verenhimoksi.\n\nVarhain seuraavana aamuna Canler lähti kaupunkiin.\n\nIdässä saattoi metsän yllä nähdä savupilven, sillä jo viikkokauden\noli metsäpalo raivonnut jokseenkin lähellä, mutta kun tuuli yhä\npysytteli lännessä, ei heitä uhannut mikään vaara.\n\nPuolenpäivän tienoissa Jane Porter meni kävelemään. Hän ei tahtonut\nClaytonia seuraansa, vaan halusi olla yksin, sanoi hän, ja Clayton\nmukautui hänen toivomukseensa.\n\nKotona istuivat professori Porter ja herra Philander vilkkaasti\nkeskustelemassa jostakin tärkeästä tieteellisestä kysymyksestä.\nEsmeralda torkkui keittiössä, ja Clayton, joka vielä oli väsynyt\nunettoman yön jälkeen, oli heittäytynyt arkihuoneen sohvalle ja\nvaipui pian levottomaan horrokseen.\n\nIdässä nousivat mustat savupilvet korkeammalle taivasta kohti. Äkkiä\nne alkoivat pyöriä ja sitten nopeasti ajautua länteen päin. Yhä\nsakeampina ne tulivat. Vuokraajan väki oli poissa kotoa, sillä nyt\noli kaupungissa markkinapäivä, eikä kukaan ollut näkemässä tulen\nlähestymistä.\n\nPian olivat liekit levinneet etelään ja siten katkaisseet Canlerilta\npaluutien. Tuulen henki vei nyt metsäpaloa pohjoiseen, sitten muuttui\ntuulen suunta, ja liekit pysyivät melkein alallaan, ikäänkuin\nnäkymättömän käden pidättäminä.\n\nÄkkiä ilmestyi koillisesta musta auto kiitäen hurjaa vauhtia pitkin\ntietä.\n\nNytkähtäen se seisahtui rakennuksen eteen, ja siitä hypähti\nmustatukkainen jättiläinen, joka heti ryntäsi sisälle. Sohvalla\nmakasi Clayton. Mies pysähtyi hämmästyneenä, mutta seuraavassa\ntuokiossa hän kumartui nukkuvan puoleen ja ravisti tätä olkapäästä,\nhuutaen:\n\n\"Herätkää, Clayton! Hullujako te kaikki olette täällä? Ettekö tiedä,\nettä tulipalo on jo melkein saartanut teidät! Missä on neiti Porter?\"\n\nClayton kavahti pystyyn. Hän ei tuntenut vierasta, mutta ymmärsi\nhänen sanansa ja syöksyi ulos kuistille.\n\n\"Hitto vie!\" huusi hän ja ryntäsi takaisin sisään. \"Jane Jane! Missä\nte olette?\"\n\nKohta tulivat paikalle Esmeralda, professori Porter ja herra\nPhilander.\n\n\"Missä neiti Jane on?\" kovisti Clayton, tarttui Esmeraldan hartiaan\nja ravisti vimmatusti.\n\n\"Oi, laupias taivas; massa Clayton, neiti meni kävelemään.\"\n\n\"Eikä hän ole vielä palannut?\" Ja vastausta odottamatta Clayton\njuoksi pihalle, jonne toisetkin häntä seurasivat.\n\n\"Minne päin hän lähti?\" huusi mustatukkainen jättiläinen Esmeraldalle.\n\n\"Tuonne päin\", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään,\nmissä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.\n\n\"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne\ntullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian\nkuin pääsette\", komensi vieras Claytonia. \"Oma autoni saa jäädä\ntänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa\ntapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin\",\nlisäsi hän, kun Clayton epäröi.\n\nSitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli\nluoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä\ntunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä\noli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he\nuskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten\nenää olisi mahdollista.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi professori Porter.\n\n\"En tiedä\", vastasi Clayton. \"Hän kutsui minua nimeltä ja näytti\ntuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi.\"\n\n\"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua\", sanoi herra Philander,\n\"ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt\".\n\n\"No no!\" huomautti professori Porter. \"Tuiki merkillistä? Minäkään en\nkäsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa,\nkun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään.\"\n\n\"Ihmeellistä se on, professori\", sanoi Clayton miettivästi, \"minussa\non sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme\ntäältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa...\"\n\nJa koko seurue kiirehti Claytonin autoa kohti. --\n\nKun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi\nhuomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän\njoudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun\nhän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon\nväliin.\n\nVihdoin hänen oli pakko tunkeutua tiheään vesakkoon, ja hän koetti\nnyt kaartaa länteen päin, välttääkseen liekkejä. Pian hän kuitenkin\nhuomasi yrityksensä turhaksi, ja silloin hänen ainoa toivonsa oli\npäästä takaisin maantielle ja sitten juosta henkensä kaupalla etelään\nkaupunkia kohti.\n\nMutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi\nehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken\noli estänyt häntä menemästä eteenpäin.\n\nKun hän oli vähän aikaa juossut pitkin tietä, selvisi hänelle\nhirvittävä totuus: hänen edessään oli toinen tuliseinä. Pääpalosta\noli näet kieleke lähtenyt puolisen kilometriä etelään ja vallannut\ntien.\n\nJane Porter tiesi, että oli turhaa koettaa uudestaan päästä metsän\nläpi. Olihan hän jo kerran koettanut, mutta epäonnistunut. Nyt\nhän käsitti, että muutamien minuuttien kuluttua pohjoisesta ja\netelästä riehuvat palot yhtyisivät tulimereksi, joka ympäröisi hänet\ntäydellisesti.\n\nTyynesti hän polvistui maantien tomuun ja rukoili, että Jumala\nantaisi hänelle voimaa urheasti alistua hirveään kohtaloon ja\npelastaisi hänen isänsä ja ystävänsä kuolemasta. Itselleen hän ei\nenää voinut rukoilla pelastusta, sillä hän tiesi, ettei ollut toivon\nhiventäkään. Nyt ei enää mikään voisi häntä auttaa.\n\nMutta äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan metsästä.\n\n\"Jane! Jane Porter!\"\n\nSe kuului kovaa ja selvästi, mutta ääni oli outo ja merkillinen.\n\n\"Täällä minä olen!\" huusi hän vastaukseksi. \"Täällä! Maantiellä!\"\n\nSilloin hän näki puiden oksia pitkin kiitävän olennon, joka tuli\nnopeasti kuin tuulispää.\n\nSavupilvi painui yhä heitä vastaan, eikä hän enää voinut nähdä\nmiestä, joka kiiruhti hänen luokseen, mutta kohta hän tunsi väkevän\nkäden vyötäisillään. Hänet nostettiin ilmaan, ja hän tunsi vain\ntuulen puhallusta ja kuuli oksien rasahtelua, kun häntä kuljetettiin\npois.\n\nSitten hän aukaisi silmänsä. Kaukana allaan hän näki pensaita ja\nmaata. Ympärillä oli puiden huojuvia latvoja. Puusta puuhun heitteli\nitseään se jättiläinen, joka häntä kantoi, ja tytöstä tuntui, että\nhän sai uudestaan kokea seikkailunsa kaukaisen Afrikan viidakossa.\n\nOi, jospa häntä kantamassa olisi sama mies kuin silloin! Mutta\nsehän oli mahdotonta... Ja kuitenkin...! Kuka muu koko maailmassa\nvoisi olla näin jäntevä ja ketterä! Salavihkaa hän katsahti miehen\nkasvoihin ja huudahti pelästyneenä: sehän on hän!\n\n\"Minun sankarini!\" mutisi hän. \"Ei, se on vain hourailua ennen\nkuolemaani.\"\n\nHän lienee puhunut ääneensä, sillä niitä silmiä, jotka häntä\ntähystivät, kirkasti hymyily.\n\n\"Niin juuri, teidän sankarinne, Jane Porter. Villi mies on nyt tullut\nviidakosta etsimään vaimoaan -- sitä naista, joka karkasi hänen\nluotansa\", lisäsi hän melkein tuimasti.\n\n\"Minä en karannut\", kuiskasi Jane. \"Mutta täytyihän minun lähteä\ntoisten mukana, kun teitä oli odotettu kokonainen viikko.\"\n\nNyt he olivat päässeet palopaikalta toiselle puolelle, missä oli\naukea kohta maatalon edessä. Rinnatusten he kävelivät rakennusta\nkohti. Tuuli oli jälleen kääntynyt, ja kulovalkea palasi\nlähtökohtaansa. Jos tätä kestäisi vielä tunnin, niin koko palo\nsammuisi itsestään.\n\n\"Miksi te ette tullut takaisin?\" kysyi Jane Porter.\n\n\"Piti hoitaa D'Arnotia. Hän oli pahasti haavoittunut.\"\n\n\"Ah, sen minä kyllä arvasin!\" huudahti tyttö. \"Kaikki sanoivat, että\nte olitte lähtenyt mustien luo -- että te kuuluitte samaan joukkoon.\"\n\nMies nauroi. \"Mutta ette suinkaan te sitä uskonut, Jane?\"\n\n\"En... mutta mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Nimeni oli Apinain Tarzan, kun ensin jouduitte minut tuntemaan\",\nvastasi toinen.\n\n\"Apinain Tarzan!\" huudahti tyttö. \"Ja teidänkö siis oli se kirje,\njohon lähtiessäni vastasin?\"\n\n\"Minun. Kenen kirjeeksi sitä muuten luulitte?\"\n\n\"Sitä en tiennyt, mutta siitä vain olin varma, ettei se tullut\nteiltä, sillä Apinain Tarzan oli kirjoittanut englanniksi, mutta\ntehän ette ymmärtänyt sanaakaan mitään kieltä.\"\n\nTaas Tarzan naurahti.\n\n\"Se on pitkä historia, mutta minä sen kuitenkin kirjoitin, kun en\nosannut puhua. Ja nyt D'Arnot on vielä pahentanut asiaa opettaen\nminulle ranskaa englannin sijasta... Mutta lähdetään nyt\", lisäsi\nhän. \"Hypätkää minun autooni. Koetetaan saada kiinni isänne ja\ntoiset. Heillä ei ole kovin pitkää etumatkaa.\"\n\nHeidän ajaessaan maantietä pitkin Tarzan sanoi:\n\n\"Kirjeessänne sanoitte rakastavanne toista miestä -- minuako te siis\nsillä tarkoititte?\"\n\n\"Ehkä niin\", vastasi tyttö kiertelemättä.\n\n\"Mutta Baltimoressa -- oh, kuinka olenkaan teitä etsinyt --\nkerrottiin, että te luultavasti jo olitte naimisissa. Joku\nCanler-niminen mies kuuluu lähteneen tänne viettämään häitä teidän\nkanssanne. Onko se totta?\"\n\n\"On\".\n\n\"Rakastatteko häntä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Rakastatteko minua?\"\n\nTyttö kätki kasvot käsiinsä.\n\n\"Minä olen antanut toiselle lupaukseni. Minä en voi vastata teille,\nTarzan\", nyyhkytti hän.\n\n\"Te olette jo vastannut. Mutta kertokaa nyt, miksi menette naimisiin\nmiehen kanssa, jota ette rakasta?\"\n\n\"Isäni on hänelle velkaa.\"\n\nÄkkiä muistui Tarzanin mieleen hänen lukemansa kirje -- sekä Robert\nCanlerin nimi ja kaikki vihjailtu pula, jota hän ei silloin ollut\nkyennyt ymmärtämään. Hän hymyili.\n\n\"Jollei isänne olisi menettänyt aarrettaan, niin ettekö siis\ntuntisikaan itseänne velvolliseksi pitämään sille Canlerille\nantamaanne lupausta?\"\n\n\"Minä voisin pyytää häntä vapauttamaan minut siitä.\"\n\n\"Entä jos hän kieltäytyisi?\"\n\n\"Minun lupaukseni on lupaus.\"\n\nTarzan oli hetkisen ääneti. Auto vieri eteenpäin huimaavaa vauhtia\nepätasaisella tiellä, sillä tuli leimusi uhkaavasti heidän oikealla\npuolellaan, ja jos tuuli taas olisi kääntynyt, olisi se saattanut\npyyhkäistä lieskan edellään hurjassa raivossa ainoan pakotien yli.\nVihdoin he olivat päässeet vaarallisen kohdan ohi, ja Tarzan hiljensi\nvauhtia.\n\n\"Entä jos minä kysyisin häneltä?\" uskalsi hän ehdottaa.\n\n\"Hän tuskin suostuisi vieraan pyyntöön\", vastasi tyttö, \"varsinkaan\nsellaisen, joka haluaisi minua itselleen.\"\n\n\"Terkoz toki sai väistyä\", sanoi Tarzan synkästi.\n\nJane Porteria puistatti, ja hän vilkaisi pelokkaasti jättimäiseen\nolentoon.\n\n\"Täällä emme ole afrikkalaisessa viidakossa\", virkkoi hän; \"te ette\nole enää mikään villi eläin. Olette herrasmies, eivätkä sellaiset\nkylmäverisesti tee murhaa.\"\n\n\"Sydämeltäni olen vielä villi eläin\", vastasi toinen ikäänkuin\nitsekseen. Jälleen he olivat hetkisen vaiti.\n\n\"Jane Porter\", sanoi mies vihdoin, \"jos olisitte vapaa, niin\nsuostuisitteko kanssani avioliittoon?\"\n\nJane yritti koota ajatuksiaan. Mitä hän tiesi tästä oudosta miehestä,\njoka istui hänen vieressään? Mitä hän itse tiesi itsestään? Kuka hän\noli? Ketkä olivat hänen vanhempansa?\n\n\"Te ette vastaa\", sanoi Tarzan. \"Pelkäättekö loukkaavanne minua?\"\n\n\"En tiedä, mitä vastaisin\", lausui Jane Porter alakuloisesti. \"En\nkäsitä omaa mieltäni.\"\n\n\"Ettekö siis rakasta minua?\" kysyi mies tasaisella äänellä.\n\n\"Älkää kysykö minulta. Tulette onnellisemmaksi ilman minua. Teitä\nei ole koskaan aiottu yhteiskunnan muodollisiin rajoituksiin ja\nsovinnaisuuksien pakkopaitaan -- sivistynyt elämä väsyttäisi teitä,\nja pian alkaisitte ikävöidä takaisin vapauteenne, elämään, johon minä\nolen yhtä täydellisesti soveltumaton kuin te olette meikäläiseen.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni teitä, sillä mieluummin toivon näkeväni teidät\nonnellisena kuin itse siksi tulevani... Käsitän nyt, että te ette\nvoisi tulla onnelliseksi -- apinan kanssa.\"\n\nHänen äänessään värähti juuri hiukkasen katkeruutta.\n\n\"Älkää, älkää sanoko niin\", moitti tyttö. \"Te ette käsitä.\"\n\nMutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kiidätti äkillinen tienmutka heidät\npienen kylän keskelle. Heidän edessään oli Claytonin auto hänen\ntuomansa seurueen ympäröimänä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nLoppu\n\n\nHeidän nähdessään Jane Porterin, kuului helpotuksen ja riemun\nhuudahduksia kaikkien huulilta ja kun Tarzanin auto pysähtyi toisen\nviereen, kaappasi professori Porter tyttärensä syliinsä.\n\nEnsi hetkellä ei kukaan huomannut Tarzania, joka istui ääneti\npaikallaan. Clayton oli ensimmäinen, joka tuli häntä ajatelleeksi.\nHän kääntyi ja ojensi Tarzanille kätensä.\n\n\"Kuinka voimme teitä kiittää\", huudahti hän. \"Te olette pelastanut\nmeidät kaikki. -- Maatilalla mainitsitte minua nimeltäni, mutta\nminä en voi muistaa teidän nimeänne, vaikka teissä on jotakin\nvarsin tutunomaista... ikäänkuin olisin hyvin tuntenut teidät aivan\ntoisenlaisissa olosuhteissa kauan sitten.\"\n\n\"Olette ihan oikeassa, monsieur Clayton\", sanoi hän ranskaksi.\n\"Suonette anteeksi, etten haasta teille englanninkieltä. Opettelen\nsitä parhaillaan, ja vaikka sitä aika hyvin ymmärrän, puhun varsin\nkehnosti.\"\n\n\"Mutta kuka te olette?\" tiukkasi Clayton kääntäen hänkin puheen\nranskaksi.\n\n\"Apinain Tarzan.\"\n\nClayton hätkähti kummastuksesta.\n\n\"Totisesti!\" huudahti hän. \"Niinhän olettekin.\"\n\nProfessori Porter ja herra Philander riensivät nyt kiittämään\nhekin ja ilmaisemaan kummastuksensa ja ilonsa, tavatessaan\nviidakkoystävänsä näin kaukana villistä kotiseudustaan. Seurue astui\nsitten pieneen vaatimattomaan ravintolaan, jossa Clayton heti tilasi\nruokaa ja virvokkeita.\n\nHe istuivat vähäisessä ummehtuneessa tarjoiluhuoneessa, kun\nlähestyvän auton torven törähdys kuului etäältä heidän korviinsa.\nHerra Philander, joka istui ikkunan luona, vilkaisi ulos, kun\najopelit suhahtivat näkyviin ja lopuksi pysähtyivät toisten autojen\nviereen.\n\n\"Hyvänen aika\", huudahti Philander, jonka äänessä oli rahtunen\näreyttä. \"Siellä tuli herra Canler. Olin toivonut, hm... ajatellut\ntai, hm... onpa oikein hyvä, ettei hän joutunut tulen alle\", lopetti\nhän kömpelösti.\n\n\"No, no, herra Philander!\" varoitti professori Porter. \"No, no! Olen\nusein kehoittanut oppilaitani laskemaan kymmeneen, ennenkuin puhuvat.\nTeidän asemassanne, herra Philander, laskisin ainakin tuhanteen ja\nolisin sitten visusti vaiti.\"\n\n\"Niin kyllä\", myönsi Philander. \"Mutta mikä mustamekko hänellä on\nmukanaan?\"\n\nJane Porter kalpeni. Clayton liikahti levottomasti tuolillaan.\nProfessori otti hermostuneesti silmälasinsa ja hengähti niihin, mutta\npani ne pyyhkäisemättä takaisin nenälleen.\n\nKaikkialla läsnäoleva Esmeralda murahti.\n\nAinoastaan Tarzan ei käsittänyt.\n\nSamassa ryntäsi Robert Canler huoneeseen.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti hän. \"Pelkäsin pahinta, kunnes näin\nautonne, Clayton. Minun oli pakko kääntyä eteläisellä tiellä ja\npalata kaupunkiin, josta sitten suuntasin itään päin tälle tielle.\nLuulin, ettemme koskaan saavuttaisi maatilaa.\"\n\nKukaan ei näkynyt suuresti innostuvan. Tarzan silmäili Robert\nCanleria niinkuin Sabor silmäilee saalistaan.\n\nJane Porter vilkaisi häneen ja yskähti hermostuneesti.\n\n\"Herra Canler\", sanoi hän, \"tämä on monsieur Tarzan, vanha tuttava\".\n\nCanler kääntyi ja ojensi kätensä. Tarzan nousi ja kumarsi niinkuin\nvain D'Arnot oli voinut hänelle opettaa, mutta ei näkynyt havaitsevan\nCanlerin kättä. Canler taas ei ollut tätä laiminlyöntiä huomaavinaan.\n\n\"Saan esitellä pastori Tousleyn, Jane\", sanoi Canler kääntyen\npappismieheen. \"Herra Tousley -- neiti Porter.\"\n\n\"Voimme vihityttää itsemme heti\", sanoi Canler. \"Sitten meidän sopii\najaa kaupunkiin ja lähteä keskiyön junalla.\"\n\nTarzan käsitti suunnitelman. Hän katseli puoliksi suljetuilla\nsilmillään Jane Porteria, mutta ei hievahtanut.\n\nNeitonen epäröitsi. Huoneessa olijat tunsivat hermostunutta\njännitystä, ja kaikki olivat ääneti.\n\n\"Emmekö voisi odottaa muutamia päiviä?\" kysyi Jane. \"Olen aivan\nlamaantunut. Tänään olen kokenut niin paljon.\"\n\nCanler tunsi jokaisen läsnäolijan vihamieliset ajatukset. Häntä\nsuututti.\n\n\"Olemme odottaneet niin kauan kuin aioin odottaa\", sanoi hän\nepäkohteliaasti. \"Sinä lupasit tulla vaimokseni. En halua enempää\nilveilyä. Olen hankkinut lupakirjan ja tässä on pappi. Tulkaa, herra\nTousley; tule, Jane. Täällä on kylliksi todistajiakin -- enemmän\nkuin tarpeeksi\", lisäsi hän epämiellyttävään sävyyn, ja tarttuen\nJane Porterin käsivarteen alkoi taluttaa neitosta virkatoimitukseen\nvalmistuvan pastorin luo. Mutta tuskin hän oli astunut askeleenkaan\nennenkuin teräksenluja koura puristi häntä käsivarresta. Toinen käsi\niskeytyi hänen kurkkuunsa, ja nyt ravisteltiin häntä ilmassa kuin\nkissa ravistelee hiirtä.\n\nJane Porter kääntyi kauhistuneena Tarzania kohti. Ja vilkaistessaan\nmiehen kasvoihin hän näki taas helakanpunaisen juovan tämän otsalla.\n\nJane tiesi, että hänen villissä sydämessään kuohui murhan halu, ja\nkauhusta huudahtaen hän ryntäsi esiin apinaihmistä taltuttamaan.\nMutta hänen pelkonsa kohdistui pikemmin Tarzaniin kuin Canleriin,\nsillä hän tiesi, kuinka ankaraan rangaistukseen oikeus tuomitsee\nmiestaposta.\n\nEnnenkuin hän ehti heidän luokseen, oli kuitenkin jo Clayton\nhypähtänyt Tarzanin viereen ja yritti kiskoa Canleria hänen\nkynsistään. Mahtavan käsivarren yhdellä ainoalla pyyhkäisyllä\nsinkautettiin englantilainen huoneen toiselle puolelle; mutta silloin\nJane Porter laski oikean kätensä lujasti Tarzanin ranteelle ja\nkatsahti häntä silmiin.\n\n\"Minun tähteni\", pyysi hän.\n\nPuristus Canlerin kurkussa hölleni.\n\nTarzan loi katseensa kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänen\nedessään. \"Haluatteko, että tämä saa elää?\" kysyi jättiläinen\nkummastuneena.\n\n\"En tahdo, että hän kuolee teidän kätenne kautta, ystäväni\", vastasi\ntyttö. \"En soisi teistä tulevan murhaajaa.\"\n\nTarzan irroitti kätensä Canlerin kurkusta.\n\n\"Vapautettako neidin hänen lupauksestaan?\" kysyi hän. \"Se on henkenne\nhinta.\"\n\nHengästynyt Canler nyökkäsi.\n\n\"Lähdettekö tiehenne ettekä koskaan enää hätyyttele?\"\n\nTaaskin nyökkäsi mies päällänsä, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet,\nhäntä niin läheltä uhanneen kuoleman pelosta.\n\nTarzan päästi hänet, ja Canler horjui ovea kohti. Siinä tuokiossa\nhän oli mennyt ja kauhun valtaama pappismies hänen mukanaan. Tarzan\nkääntyi Jane Porterin puoleen.\n\n\"Saanko puhutella teitä hetkisen kahdenkesken?\" kysyi hän. Tyttö\nnyökkäsi ja lähti kävelemään pienen ravintolan ahtaalle kuistille\nvievää ovea kohti. Hän astui ulos Tarzania odottamaan eikä kuullut\nsenjälkeen seuraavaa keskustelua.\n\n\"Odottakaahan\", huudahti professori Porter, kun Tarzan oli\nastumaisillaan perässä. Professorin olivat äskeisten minuuttien\nnopeat tapaukset aivan ällistyttäneet.\n\n\"Ennenkuin jatkamme, hyvä herra, haluaisin selitystä siitä, mitä\nvastikään tapahtui. Millä oikeudella puutuitte tyttäreni ja herra\nCanlerin välisiin suhteisiin? Olin luvannut hänelle tytön käden, ja\nomasta mieltymyksestämme tai vastenmielisyydestämme riippumatta on se\nlupaus pidettävä.\"\n\n\"Minä sekaannuin siksi, professori Porter\", vastasi Tarzan, \"että\ntyttärenne ei rakasta herra Canleria -- ei halua mennä hänen kanssaan\nnaimisiin. Se tieto riittää minulle.\"\n\n\"Ette käsitä, mitä te olette tehnyt\", sanoi professori. \"Nyt hän\nvarmaankin kieltäytyy tyttöä ottamasta.\"\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään\", vastasi Tarzan pontevasti. \"Eikä teidän\nylpeytennekään tästä kärsi, professori Porter\", lisäsi hän, \"sillä\nte kykenette heti kotiin päästyänne maksamaan kaikki velkanne tuolle\nCanlerille\".\n\n\"No... no, herra!\" huudahti professori Porter. \"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Aarteenne on löydetty\", selitti Tarzan.\n\n\"Mitä -- mitä sanotte?\" huudahti professori. \"Tehän olette hullu! Se\nei voi olla mahdollista.\"\n\n\"On kuin onkin. Minä itse sen kahmaisin, tietämättä sen arvoa tai\nkenelle se kuului. Näin merimiesten kaivavan sen maahan, ja matkivana\napinana täytyi minun penkoa se ylös ja haudata jälleen toisaalle.\nKun D'Arnotilta kuulin, mitä se oli ja kuinka paljon se teille\nmerkitsi, palasin viidakkoon sitä noutamaan. Se oli ollut syynä niin\npaljoon rikollisuuteen, kärsimyksiin ja suruun, että D'Arnotista\noli parasta olla yrittämättä tuoda itse aarretta tänne, kuten olin\naikonut. Ja niinpä olen tuonut sen sijaan maksuosoituksen. Tässä se\non, professori Porter.\" Tarzan veti taskustaan kotelon ja ojensi sen\nkummastuneelle professorille. \"Kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta\ndollaria. Asiantuntijat arvioitsivat aarteen mitä huolellisemmin,\nmutta jotta teillä ei olisi mitään epäilyksen syytä, osti D'Arnot sen\nitse ja säilyttää sitä siltä varalta, että mieluummin tahtoisitte\naarteen kuin rahat.\"\n\n\"Jo ennenkin suuren kiitollisuudenvelkamme lisäksi, sir\", virkkoi\nprofessori Porter vapisevalla äänellä, \"tulee nyt tämä kaikkein\nsuurin palvelus. Olette auttanut minut pelastamaan kunniani.\"\n\nClayton, joka oli lähtenyt huoneesta hetkistä myöhemmin kuin Canler,\npalasi nyt.\n\n\"Anteeksi, että häiritsen\", sanoi hän, \"mutta minusta olisi parasta\nyrittää päästä kaupunkiin ennen pimeää ja matkustaa pois tästä\nmetsäseudusta ensimmäisellä junalla. Eräs kyläläinen ratsasti tästä\nvastikään ohi ja kertoi minulle, että valkea on hitaasti levenemässä\ntänne päin.\"\n\nHänen tiedonantonsa kesytti keskustelun, ja koko seurue lähti\nodottavien ajoneuvojen luo.\n\nClayton, Jane Porter, professori ja Esmeralda istuivat ensinmainitun\nautossa, kun taas Tarzan kutsui herra Philanderin omaansa.\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti herra Philander, kun auto läksi liikkeelle\nClaytonin ajopelien perästä. \"Ken olisi voinut aavistaa, että\ntämä olisi mahdollista! Silloin kun teidät viimeksi näin, olitte\ntodellinen villi, joka hypiskeli troopillisen Afrikan aarniometsän\ntiheikössä. Ja nyt kyyditsette minua Wisconsin maantiellä\nranskalaisessa autossa. Hyvänen aika! Tämä vasta on kummallista!\"\n\n\"Niin\", vastasi Tarzan ja jatkoi oltuaan hetkisen vaiti: \"Herra\nPhilander, muistatteko mitään yksityiskohtia niistä kolmesta\nluurangosta, jotka löydettiin majastani afrikkalaisen viidakon\nääreltä ja sittemmin haudattiin?\"\n\n\"Muistan asian varsin selvästi, herra Tarzan\", vastasi Philander.\n\n\"Oliko missään noista luurangoista mitään omituista?\"\n\nPhilander tarkasti uteliaasti Tarzania.\n\n\"Miksi kysytte?\"\n\n\"Asia on minulle varsin tärkeä\", sanoi Tarzan. \"Vastauksenne voi\nluoda valoa salaisuuteen. Eikä se ainakaan voi tehdä pahempaa kuin\njättää sen edelleenkin salaperäisyyden verhoon. Olen viimekuluneina\nkahtena kuukautena yrittänyt päästä eräänlaiseen ratkaisuun noiden\nluurankojen suhteen, ja toivon teidän vastaavan kysymykseeni parhaan\nymmärryksenne mukaan: Olivatko hautaamanne kolme luurankoa kaikki\nihmisten luurankoja?\"\n\n\"Eivät\", virkkoi Philander. \"Pienin niistä, se, jonka löysimme\nkehdosta, oli ihmisapinan.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Tarzan.\n\nEdellä ajavassa autossa Jane Porter taisteli hurjasti omien\nristiriitaisten ajatustensa kanssa. Hän ymmärsi, miksi Tarzan oli\npyytänyt häntä hiukan puhutella, ja hän tiesi, että hänen täytyi\nlähimmässä tulevaisuudessa antaa hänelle ratkaiseva vastauksensa.\nTarzan ei ollut niitä miehiä, joille saattoi kieroilla, ja juuri\nse miete sai Janen harkitsemaan, eikö hän todellisuudessa pelännyt\njättiläistä.\n\nHän käsitti sen lumouksen, joka hänet oli vallannut etäisessä\nviidakossa, mutta arkisessa Wisconsinissa ei tuntunut samanlaista\ntenhoa. Eikä moitteeton ranskalainen tehonnut yhtä voimakkaasti hänen\nnaiselliseen perusvaistoonsa kuin roteva metsän jumala.\n\nRakastiko hän Tarzania? Hän ei sitä tiennyt -- tällä haavaa. Hän\nvilkaisi salavihkaa Claytoniin. Eikö siinä ollut mies, joka oli\nkasvatettu samassa yhteiskunnallisessa koulussa kuin hänkin -- mies,\njonka asema ja sivistys olivat sellaisia kuin häntä oli opetettu\npitämään hyvän toveruuden ensimmäisenä ehtona?\n\nEikö hänen arvostelukykynsä osoittanut hänelle tätä nuorta\nenglantilaista aatelismiestä, jonka rakkauden hän tiesi olevan sitä\nlajia kuin sivistynyt nainen vaatisi. Eikö Clayton ollut kaiken\njärjen nimessä sopiva puoliso hänen kaltaiselleen?\n\nVoisiko hän rakastaa Claytonia? Miksipä ei! Jane Porter ei ollut\nluonnostaan kylmästi laskeva, mutta kasvatus, ympäristö ja\nperinnäisyys olivat yhteisvoimin opettaneet hänet harkitsemaan\nsydämenkin asioissa.\n\nEttä tuon nuoren jättiläisen voima oli hänet tenhonnut kaukaisessa\nAfrikan metsässä, kun hän tunsi noiden varikkojen käsivarsien\npuristuksen, ja nyt taas tänään Wisconsinin metsissä, näytti hänestä\njohtuvan vain tilapäisesti palautuvasta sielullisesta alkuvaistosta\n-- alkuaikojen miehen vetoamisesta hänen luonteessaan piilevään\nalkuaikojen naiseen.\n\nJos Tarzan ei häneen enää milloinkaan koskisi, -- niin hän tuumi, --\nei hän enää koskaan tuntisi kiintymystä tuota miestä kohtaan. Hän\nei siis ollut häntä rakastanutkaan. Se oli ollut pelkkä ohimenevä\nhullaannus, kiihtymyksen ja ruumiillisen kosketuksen tuottama.\nKiihtymys ei aina kirpaisisi heidän tulevia suhteitaan, jos hän\nmenisi Tarzanin kanssa naimisiin, ja tuttavallisuus tylsistyttäisi\nkosketuksen tehon.\n\nHän katsahti taaskin Claytonin. Tämä oli hyvin komea ja herrasmies\nkiireestä kantapäähän. Sellaisesta aviomiehestä hänen sopisi ylpeillä.\n\nJa sitten Clayton puhui, -- minuutti aikaisemmin tai minuutti\nmyöhemmin olisi saattanut merkitä äärettömän paljon kolmen ihmisen\nelämässä, mutta sattuma suosi Claytonia ja vihjaisi hänelle otollisen\nhetken.\n\n\"Nyt olette vapaa, Jane\", sanoi hän. \"Ettekö anna myöntymystänne --\ntahtoisin uhrata koko elämäni tehdäkseni teidät hyvin onnelliseksi.\"\n\n\"Kyllä\", kuiskasi tyttö.\n\nSinä iltana sai Tarzan tilaisuuden puhutella Jane Porteria hetkisen\nkahdenkesken aseman pienessä odotussalissa.\n\n\"Nyt olette vapaa, Jane\", sanoi hän; \"ja minä olen saapunut\nesihistoriallisen luolaihmisen hämärästä ja kaukaisesta\nmuinaisuudesta tänne teitä pyytämään... Teidän tähtenne olen tullut\nsivistyneeksi mieheksi, teidän tähtenne olen matkustanut yli merien\nja mantereiden, teidän tähtenne haluan olla mitä ikinä vain tahdotte.\nSuostutteko kanssani avioliittoon?\"\n\nEnsi kertaa Jane tajusi, kuinka syvällinen tuon miehen rakkaus oli --\nkäsitti, mitä tämä niin lyhyessä ajassa oli vain rakkautensa tähden\nsaanut aikaan. Kääntäen päänsä hän kätki kasvot käsiinsä.\n\nMitä hän oli tehnyt? Siksi, että hän pelkäsi taipuvansa tämän\njättiläisen kosintaan, oli hän polttanut sillat takanaan,\naiheettomassa pelossaan, kauheaa erehdystä välttääkseen tehnyt vielä\npahemman.\n\nJa sitten hän kertoi hänelle kaikki -- kertoi sana sanalta koko\ntotuuden mitään peittelemättä tai yrittämättä puolustaa erehdystään.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" kysyi Tarzan. \"Olet myöntänyt rakastavasi\nminua. Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, mutta minä en tunne\nniitä yhteiskunnan siveysohjeita, jotka sinua hallitsevat. Minä\njätän ratkaisun sinulle, sillä sinä tiedät sittenkin parhaiten, mikä\nenimmin edistää onneasi.\"\n\n\"Minä en voi ilmoittaa hänelle, Tarzan\", sanoi tyttö. \"Hänkin\nrakastaa minua, ja hän on hyvä mies. En voisi koskaan katsoa sinua\nenkä ketään muuta kunnon ihmistä silmiin, jos rikkoisin herra\nClaytonille antamani lupauksen. Minun täytyy se pitää -- ja sinun\ntulee auttaa minua kantamaan kuormaani, vaikkemme tämän illan jälkeen\nenää näkisikään toisiamme.\"\n\nToiset astuivat nyt huoneeseen, ja Tarzan kääntyi pientä ikkunaa\nkohti.\n\nMutta hän ei nähnyt mitään ulkona. Sielunsa silmillä hän näki\nvihreän, komeiden troopillisten puiden ja kukkien tiheän verkon\ntavoin ympäröimän niityn, jonka yläpuolella huojuivat jättiläispuiden\nlehvät. Ja ylinnä siinsi päiväntasaajan seutujen kirkas taivas.\nRuohikon keskellä istui pienellä mättäällä nuori nainen, ja hänen\nvieressään nuori jättiläinen. He söivät herkullisia hedelmiä,\nkatselivat toisiaan silmiin ja hymyilivät. He olivat hyvin onnelliset\nja aivan kahden kesken.\n\nHänet havahdutti näistä unelmista aseman palvelija, joka astui sisään\nkysyen, oliko seurueessa joku herra Tarzan.\n\n\"Minä olen Tarzan\", selitti apinaihminen.\n\n\"Tässä on Baltimoresta välitetty sanoma; se on kaapelisähkösanoma\nPariisista.\"\n\nTarzan otti kuoren ja repäisi sen auki. Sähkösanoma oli D'Arnotilta\nja kuului:\n\n    Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.\n\n                                                D'Arnot.\n\nKun Tarzan oli lukenut nuo rivit, tuli Clayton sisälle ja astui käsi\nojennettuna häntä kohti.\n\nTässä oli mies, jolla oli Tarzanin arvonimi ja Tarzanin tilukset ja\njoka pian menisi naimisiin tytön kanssa, jota Tarzan rakasti ja joka\nrakasti Tarzania. Sananen Tarzanilta olisi tehnyt suuren muutoksen\ntämän miehen elämässä.\n\nSe olisi riistänyt häneltä arvonimet, maat ja kartanot ja -- olisi ne\nsamalla riistänyt Jane Porterilta.\n\n\"Kuulkaahan, veikkonen\", huudahti Clayton, \"minulla ei ole vielä\nollut tilaisuutta kiittää teitä kaikesta, mitä olette meidän\nhyväksemme tehnyt. Näyttää siltä kuin olisitte aina ollut saapuvilla\nvaaran uhatessa pelastaaksenne henkemme Afrikassa ja täällä. -- Olen\nkovin iloissani, että saavuitte Amerikkaan. Meidän tulee lähemmin\ntutustua toisiimme. Useinhan minä teitä ajattelinkin ja ympäristönne\nomituisia olosuhteita. Jos saan kysyä, niin huvittaisi minua tietää,\nmiten hiidessä jouduitte sinne villiin viidakkoon?\"\n\n\"Minä synnyin siellä\", virkkoi Tarzan tyynesti. \"Äitini oli apina\neikä hän tietenkään voinut minulle paljoa kertoa Kuka oli isäni, sitä\nen ole koskaan saanut tietää.\"\n\n\n\n"]