[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftZRJ2fO85zoktcWagqCc4WMkwlXC92ddQptkJYy2AaQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2423,"Penna Merikarhu ynnä muita saarelaisnovelleja","Elenius, Emil",1877,1949,"2423-elenius-emil-penna-merikarhu-ynna-muita-saarelaisnovelleja","2423__Elenius_Emil__Penna_Merikarhu_ynnä_muita_saarelaisnovelleja",null,"novelli",[],[],"fi",1926,26100,160074,true,[],[],[],"Kokoelma saaristolaisnovelleja kuvaa elämää ja ihmiskohtaloita ulkosaaristossa. Tarinoissa seurataan muun muassa hylkeenpyytäjien perintöä, kyläyhteisön sisäisiä kiistoja ja meren äärellä asuvien arkea.","Emil Eleniuksen 'Penna Merikarhu ynnä muita saarelaisnovelleja' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2423. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PENNA MERIKAUHU YNNÄ MUITA SAARELAISNOVELLEJA\n\nKirj.\n\nEmil Elenius\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPuusetä\nSaarelaisten sonniyhdistys\nSuuri ja rikas herra\nMuija-parka\nLankut tai henki!!!\nKiis-Hemman viimeinen päivä\nSaarelais-Susanna\nSalaisuus\nPenna merikauhu\nHanskin Matin tupakat\n\n\n\n\nPUUSETÄ\n\n\nVielä tänäkin päivänä seisoo saaren entisten seppien talo\nkallioperustallaan. Seinistä on väri miltei kokonaan mennyt sateiden ja\nmyrskyjen teitä. Pystyyn naulatut vuorilaudat, aikoinaan keltaisiksi\nmaalatut, ovat harmaantuneet. Ikkunain vuorilaudat ovat parhaiten\nsäilyneet, niistä hohtaa vielä vanhaa valkeaa väriä, samoin ovista.\nSavupiippujen tiilien välistä on kalkkilaasti tippunut pois, tiilet\nrapautuneet, niiden murskaa on tippunut pärekatolle, joka on mätä ja\nsammaloitunut -- paikoin näkyvät isot kaistat kokonaan päreettöminä,\nniistä kohdin paistavat kattolaudat. Selvää on, että katto vuotaa.\n\nVuosikausiin ei kukaan käy talossa, sillä koko suku on kuollut ja eräs\nperheen kaukainen omainen, ainoa perillinen, harhailee ulkovesillä,\nmistä hänen kotiintuloaan on turhaan odoteltu jo kymmenkunta vuotta --\nparikymmentä vuotta.\n\nSisällä talossa kuuluvat huonekalut olevan ennallaan. Sadevesi tärvelee\nniitä. Iso peili tuvan seinällä ja toinen kammarissa on harmaantunut.\n\nJoku ruutu ikkunoista on poissa. Pääskyset lentävät niistä sisään ja\nulos. Ne ovat rakentaneet pesiään tuvan orsille, joille muinoin\nviskattiin parsittaviksi tuotuja verkkoja tai muuta. Siltapalkeissa on\njo mätänemisen vikaa siellä ja täällä. Ne ovat täynnä pienien naulasten\njälkiä, joilla joskus maailmassa talon miehet ovat kiinnittäneet\nhylkeennahkoja permantoon kuivumaan. Ei ole neliötuuman alaa, missä ei\nnaulan jälkiä näkyisi! Vuosikymmenten kuluessa on siihen monikin nahka\npingoitettu ja moni naula isketty, eri kohtiin eri keväinä. Nykyajan\nkansa ei kärsi tuvissaan niin kovaa hylkeenrasvan hajua ja pingoittaa\nsenvuoksi hylkeennahat ulkoseiniin.\n\nPiha on nurmettunut.\n\nKaikki käytävät ovat kadonneet.\n\nKaivon kansi on ränsistynyt.\n\nPihan keskellä kasvava yli puolisatavuotias omenapuu on sammaloitunut\nja kukkii keväisin niinkuin ennenkin, mutta eivät omenanvarkaat ole\nsitä enää lähestyneet pitkiin aikoihin, sillä sen omenat, pienet,\nvaaleat, punaposkiset hedelmät, ovat vuosi vuodelta alkaneet maistua\nyhä pahemmilta. Sen nuoruus on mennyttä.\n\nTalossa elivät entisinä hyvinä aikoina, niinkuin sanottu, saaren sepät\nsukupolvesta sukupolveen. He olivat voimakkaita ja suurikokoisia\nmiehiä, ja rohkeita he olivat, vaikka olivatkin seppiä. Eräs heidän\nesi-isistään oli ollut mantereella sepän opissa, ja tämä jätti taidon\npojilleen, ja poika taas pojilleen, sillä suku oli omituinen siitä,\nettä siihen syntyi vain poikalapsia, paitsi viimeisille, Mikolle ja\nTopille, joille ei syntynyt minkäänlaista lasta. Siitähän se suvun\nsammuminen johtuikin.\n\nNäistä kahdesta miehestä, Jaakon Mikosta ja Jaakon Topista, tämä\nkertomus on tehty, tai oikeastaan yhdestä heidän elämänsä tapauksesta,\neräästä laivarikosta, joka Topilta vei hengen ja Mikolta jalan. Mikkoa\nnimitettiin siitä lähtien Puusedäksi. Kun hänen veljensä kuoli\nlapsettomana eikä sisaria ollut, ei kukaan omaisista nimittänyt Mikkoa\nPuusedäksi, vieraat vain, hyvät kylänmiehet ja naapurit nimittivät\nhäntä hänen puujalkansa vuoksi Puusedäksi, koska pitivät hänestä. Hän\noli kuin koko kylän ja koko saaren yhteinen setä, sillä hän oli\nkutsunut aina ennen lapsia luokseen ja sanonut: \"Pien laps, hu'! Tul\nantaan kättä sedälle! Setä antaa viispenniä!\" -- Ja kun lapsista kasvoi\naikaihmisiä, muistivat he tämän ja nimittivät häntä yhä sedäksi tai\noikeastaan Puusedäksi, ja hänestä on tämä kertomuskin saanut nimensä,\nei sen puolesta, että tässä ei muista kerrottaisi, vaan siksi, että\njoku nimihän tälläkin kertomuksella pitää olla.\n\nOn kesäinen sunnuntaipäivä Puusedän eli Jaakon Mikon eli Mikko\nJaakkolan ja hänen puolisonsa Annastiinan vielä eläessä.\n\nAnnastiina keittää kalasoppaa päivälliseksi. Padassa kiehuu kuorittuja\nperunoita.\n\nAamulla on käyty kokemassa siikaverkkoja ja saatu monta lihavaa siikaa.\nNiistäkös tulee hyvä kalasoppa! Uusia perunoita, oman lehmän maitoa,\nvähän sipulia, hiukan suolaa ja pippuria ja neljä tuoretta siikaa ja\nhiukan voita. Siitä tulee maukas keitto, ja kun Mikko tietää, että\nAnnastiina vasta eilen, lauantaina, leipoi, tupruttelee Mikko\nmaltittomana piippuaan ajatellessaan tiedossa olevan päivällisen\nihanuutta. Tuoreista siioista keitetty liemi ja sen kanssa miltei\nlämmintä hapanleipää! Voiko syntinen ihminen tämän maallisen\nvaelluksensa aikana suurempaa autuutta toivoa!\n\nJo varhain aamulla oli Mikko muijineen käynyt kokemassa\nsiikaverkkojaan. Puujalkaisena ei hän voinut harjoittaa purjehdusta\neikä suurkalastusta, niinkuin suvun entiset miehet olivat tehneet\nsepäntoimensa ohella. Hän kalasteli muijansa kanssa siikoja rannoilta\nja takoi raudat kaikkiin jaaloihin ja jahteihin, korjasi kelloja ja\nlukkoja, takoi kirveitä, tinasi kattiloita ja teki kaikkea, mitä\nsaarelaissepän on tehtävä, ja hyvin kaiken tekikin -- tarkkakäyntiset\nhyljepyssyt ja hyväonniset hyljeraudat siihen luettuina.\n\nSiianpyynnissä kävi Mikko omalla vanhalla haapiollaan Annastiinan\nkanssa yhdessä -- Annastiina souti keulassa ja Mikko huopasi perällä.\nMeno- ja paluumatkoilla he eivät puhuneet koskaan mitään, mutta\nperillä, verkkojen luona, tapahtui aina kommelluksia, joista Mikko sai\naiheen torua Annastiinaa. Niin tänäkin aamuna. Annastiina huopasi\npitkin lähellä veden pintaa näkyvää verkonpaulaa, mutta kun maalta kävi\nkova tuuli, oli hänen vaikea pysytellä oikeassa suunnassa, tai haapio\nkulki milloin liian kovasti ja milloin liian hiljaa. Verkkoja nimittäin\nei nostettu ylös -- koettiin vain, katsottiin, onko niissä kaloja, ja\nniitä oli. Mikko, joka haapion perällä istui ja haapion kulkiessa\nkohotti paulaa ja käsiään vuorottelemalla siirtyi verkon ulkopäätä\nkohti, ärähti pahasti, kun haapio erään vihurin painamana alkoi ajautua\nverkon päälle. Mikko oli lopettanut paulan lappamisen ja sanonut\nnäinikään: \"Eksä osaa soutaa, hä! Miksä lasket haapion verkon päälle --\nhä!\" Annastiina oli hätääntynyt ja ruvennut kiivaasti soutamaan,\njolloin haapion keula oli tärähtänyt kivelle, ja Mikko oli vanhalla\nkimakalla äänellään huutanut: \"Nääthää huonopiikaa -- sout kivell'!\nEksä osaa huovata -- hä!\" jolloin Annastiina oli ruvennut huopaamaan,\nmutta ei haapio ollut sittenkään irtaantunut kiveltä, ei ennenkuin\nAnnastiina Mikon komentamana oli mennyt perälle, jolloin he molemmat\nnäkivät ensimmäisen siian, joka pyristeli verkossa ihan sillä kohtaa.\nMikko olisi kai sinäkin aamuna nokitellut Annastiinalle enemmänkin,\nellei sitä siikaa olisi saatu ja monta muuta siikaa siitä verkosta ja\ntoisista verkoista lisää.\n\nNyt kun ihanan siikakeiton lemu tuntui sieraimissa ja hyvä tupakka\npaloi piipussa, oli viimeinenkin kiukku asettunut. Nyt hänen oli hyvä\nolla, ja vielä paremmalta tuntui elämä päivällisen jälkeen, kun hän\noikaisi itsensä vuoteeseensa ruokalevolle ja katseli orsia ja\nliituvedellä valaistuja kattopalkkeja ja kuunteli Annastiinan\naskartelua, kunnes kaikki muuttui uniksi. Mutta pitipäs tulla harmia\nsinäkin päivänä, keskellä suloisinta pyhäpäivä-iltaa!\n\nPitipäs tulla!\n\nSaaressa oli niihin aikoihin eräs kesävieras, kirkonkylän vallasväen\ntuttavia tai sukulaisia. Hän oli kirkkomiesten kanssa tullut\ntutustumaan saaren toiseenkin kylään, ja hänen mukanaan tuli Jaakon\nMikon taloon harmi -- pilaamaan kauniin sunnuntai-iltapäivän.\n\n\"On sillä Vihollisella nääthän keinonsa! Lähetäpäs mantereelta asti\nmies liikkeelle pilaamaan yksinkertaisen ja ymmärtämättömän saarelaisen\npyhäiltaa!\" oli Mikko huoannut vieraan lopultakin mentyä matkoihinsa.\n\nTämä \"lähetetty mies\" oli tullut kylään jo siinä kahden korvissa\niltapäivällä ja hän oli käynyt monessa talossa ennenkuin osui\nJaakkolaan, minne jäikin pariksi tunniksi, koska siellä oli niin paljon\nkatseltavaa: jo piha ja sitä ympäröivät vanhanaikaiset rakennukset,\nlaivarikoista saatujen haaksien nimilaudat aitanovien yläpuolella ynnä\nmuu, ja ennen kaikkea tupa ja sen seinällä olevat vanhat kuvat.\n\nToisen ääreen jäikin vieras seisomaan heti sisään tultuaan ja hyvää\npäivää sanottuaan. Vieras näyttikin olevan sitä mieltä, että talo, ja\nluultavasti koko kylä, ehkä koko saarikin, on vain hyvin kiintoisa\nulkomuseo ja ihmiset museoon kuuluvia nähtävyyksiä! Kaiken aikaa näytti\nvieras tekevän muistiinpanoja. Hän oli pysähtynyt toisen taulun ääreen\n-- se ei oikeastaan ollut mikään kuva, vaikka olikin lasin takana ja\nkehyksissä. Olihan vain vanha ruskettunut asiapaperi, painettua tekstiä\ntäynnä, paitsi keskellä näkyvä käsinkirjoitettu nimi: Tobias Jacola, ja\nalle piirretyt käsinkirjoitetut vieraat nimet ja leimat.\n\n-- Mielenkiintoinen asiapaperi! Peräti mielenkiintoinen! -- huudahti\nvieras, joka näytti osaavan lukea siihen painettua tekstiä. -- Teidän\npoikanne kunniakirja?\n\n-- Veljen...\n\n-- Jaaha -- jaaha. Hengenpelastuksesta -- koko laivaväen pelastuksesta!\nTätähän seuraa myös kultamitali?\n\n-- Niin... Kyllähän se mitalikin on...\n\nJa sitten alkoi tutkinta. -- Vieras kyseli ja kyseli.\n\nMikko, se Puusetä, on istunut koko ajan sivupenkillä kyynärpäät\npolvilla, tupakoi ja vastailee vieraalle lyhyesti ja kierrellen, ja\nsamalla itsekseen muistelee koko tapausta:\n\n_Mitä eräänä syksynä tapahtui parikymmentä vuotta sitten_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöpimeässä ja lumipyryssä oli norjalainen parkkilaiva ajanut kiinni\nPurjeniemeen, lähelle kylää.\n\nAamulla oli kokoontunut koko saaren väki kalliolle katselemaan, eikä\nmitään voitu tehdä.\n\nLaiva oli kääntynyt jyrkkää rantakalliota vasten syrjittäin, ja kuului\nmyrskyn pauhinasta silloin tällöin raskaita ja syviä jymähdyksiä, kun\nlaiva aallokon heittelemänä aina viskautui kalliota vasten.\n\nSen irtoköli eli rai oli jo aikoja sitten irtaantunut ja kellui\naalloilla, samoin peräsin, ja parhaillaan repivät hyökyaallot varpetta,\nkajuuttaa ja kanssia.\n\nLaivan miehistö oli kiivennyt niin ylös takilaan, etteivät kuohut\nvoineet sitä ainakaan toistaiseksi niellä.\n\nJoka silmänräpäyksenä vyöryi vesi yli kannen, ja vaahto kuohui\nkorkealle, puoliväliin saalinkeja. Keskilaivan kohdalla oli\nrantakalliossa terävä kärki, joka oli murtautunut laivan kupeesta\nsisään. Suuri, ammottava reikä oli laivassa sillä kohdalla, ja aina kun\nlaiva kallistui aallokon mukana mereen päin, syöksyi aukosta ulos vettä\nkoskena. Laiva oli vettä täynnä. Kaikki olivat varmoja siitä, että\nviimeistään kahden tunnin kuluttua laiva hajoaa, taittuu ensin keskeltä\npoikki, ja miehet, joka ainoa, vaipuvat syvyyteen. Ei kukaan voi uida\nmaalle jääkylmässä vedessä sellaisessa aallokossa eikä voi nousta\nsileää kalliota myöten maalle, vaikka uida jaksaisikin.\n\nSaarelaisten kesken vallitsi synkkä äänettömyys, mutta sitten kun\nlautamiesvainaja oli sanonut, että \"Nyt sen pitää lopun tapahtua tunnin\nsisällä -- ei tämä alus kestä kauemmin -- kohta se hajoaa\", poistuivat\nnaiset ylemmä kalliolle metsän rajaan, toiset metsään asti, sillä he,\npiikaväki, eivät tahtoneet katsella elävien ihmisten joutumista\npauhaavan veden varaan ja murskautumista laivan pirstaleiden seassa.\n\nSamana hetkenä, jolloin lautamiesvainaja oli niinikään sanonut, oli\nMikko kyhnäissyt Topi-veikkovainajataan käsivarteen ja huutanut hänen\nkorvaansa:\n\n-- Eikhän lähetä koettamaan haapiolla apuun tuonne laivaan, jos saadaan\nmuutamia hyviä miehiä mukaan!\n\nJohon Topi oli vastannut:\n\n-- Mennään vaan -- eihän tämä meidän henkemme ole sen kalliimpi kuin\nnoiden norjalaistenkaan, eikä tämä asia näin katsellenkaan näytä\nparanevan!\n\nSitten he olivat saaneet neljä saaren parasta miestä mukaansa ja\nlähteneet.\n\nSe oli hyvä haapio! Ei sellaista haapiota ole ennen nähty eikä sen\nperästä!\n\nSe nousi aallokossa kuin korkki, ja sai se olla aikamoinen hyöky ja\nhönkä, joka kykeni sylkemään sen partaan yli! -- Pari kertaa se\nkuitenkin täyttyi, mutta sankoja oli mukana, ja vesi ajettiin jälleen\nsinne, mihin sen Luoja määräsi sanoessaan aikojen alussa: \"Asettukoot\nvedet niin, että kuiva näkyy!\"\n\nPäästiin kuin päästiinkin laivan luo, keulapuolen ja maan väliin. --\nValvottiin aina laineiden väliaikaa, ja silloin mentiin sinne maan ja\nkeulapuolen väliin ja kaapattiin laivasta mies tai pari haapioon, ja\ntaas soudettiin pahempien hyökyjen ajaksi ulomma odottamaan ja ajamaan\nvettä haapiosta.\n\nViimein ei näkynyt laivassa muita kuin sen päämies. Silloin nähtiin,\nettä rannallaolijat viittoivat ja huusivat meille jotain, mutta eihän\nme kuultu mitä. Perästä saatiin tietää, että maallaolijat, jotka asian\nparemmin näkivät, olivat huomanneet, että laiva hajoaa siinä paikassa,\ntaittuu keskeltä poikki ja pirstoutuu, ja olivat meille koettaneet\nhuutaa: \"Älkää tulko lähelle!\" -- mutta eihän me innoissamme mitään\nmuuta tarkattu kuin että laivan päämieskin on pelastettava -- eikä\ntotta tosiaan mitään kuultu, vaikka mitä olisivat huutaneet. Kun taas\ntuli rauhallisempi väliaika, huusi Topi-veikko-vainaja: \"No nyt pojat!\"\n-- ja me sousimme laivan suojaan ja sieppasimme päämiehen väylingiltä\nhaapioon. -- Samalla nousi veikko-vainaja haapion keulassa seisoalleen\nja huusi: \"Ja nyt maalle, ennenkuin hyöky tulee!\" -- Hän, se vainaja,\noli sepinyt pitkän haapion pestiköyden, ja samalla kuin minä ohjasin\nhaapion kalliota kohti, siihen, missä se oli loivinta, veli-veikko\nheitti pestin kalliolla seisojille, joiden piti siepata se kiinni ja\nvetää haapio miehineen päivineen kuin hain kidasta aina kuivalle\nkalliolle asti. Mutta heitto ei tuulessa onnistunut ensi kerralla --\ntoisella vasta, ja huikean \"kovast, kovast, kovast\"-huudon raikuessa\nveti kansa meidät maalle. Mutta juuri sinä silmänräpäyksenä kuului\nmerestä kamala pauhu. Itse päähyöky, sata kilometriä Suomenlahtea\nvyöryttyään ja voimiaan kooten, se sieltä tuli. Kuului ryskettä ja\npauhua, ja jyrisi kuin ukonilmalla. Ja kun minä, joka istuin perällä ja\nolin ohjannut, hätääntyneenä vilkaisin taakseni, näin laivan taittuvan\njuuri sillä hetkellä keskeltä poikki -- peräpuoli laivaa kaatui\nmereenpäin ja keulapuoli maallepäin. Näin vain ilmassa koko\nkeulatakilan kaatuvan meitä kohti. Olisin huutanut veli-Topille, joka\nvielä seisoi haapion keulassa, \"väistä\", mutta en saanut sanaa\nsuustani. Tuijotin vain takilaan, joka mastoineen, raakoineen ja\npurjeineen kaatui meitä kohti kuin Jumalan ilma. En saanut sormeanikaan\nliikkeelle. Joka jäsen oli hervoton. En edes hengittänyt! Näin vain,\nettä nyt se tulee -- loppu nimittäin, niin minulle kuin muillekin.\nVeli-Topin löi masto -- märssytanko -- kuoliaaksi, ja minun vasen\njalkani jäi murskaantuneena haapion pohjan ja saalingin väliin. Muille\nei tapahtunut mitään. Lopulta minut saatiin irti ja veli-Topin ruumis.\nLaivan päämies luki heti siinä kalliolla minun kouraani kaksikymmentä\npuntaa rahaa, ja lupasi lähettää veli-vainajalle mitalin ja\nkunniakirjan ja kiitti itkien meitä ja Jumalaa omasta ja miestensä\nihmeellisestä pelastumisesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieras kyselee ja utelee, kunnes koko sankariteko, paitsi Mikon osuus,\non käyty kohta kohdalta läpi.\n\nEmäntä on istunut lähelle ikkunaa hänkin ja lausunut sanasen silloin ja\ntällöin -- täydentäen parhaansa mukaan Mikon useissa kohdin hyvinkin\nvaillinaista kertomusta.\n\nKumpikaan, isäntä yhtä vähän kuin emäntäkään, ei ole koko aikana\nkatsonut kyselijää suoraan silmiin.\n\nSyntyy pitkä vaitiolo. Sen ajalla Mikko imee kiivaasti piippuaan ja\najattelee, niin että leukapielet tutisevat -- ajattelee näinikään:\n\nKyselee vainajien tekoja! -- Mitä muka teki ja mistä sai kultamitalin\nja kunniakirjan! -- Tahtoo nähdä sitä kultaista mitaliakin nauhoineen!\n-- Saatana hänen ties, missä se on -- jossain kirstunkolossa! -- Ei näe\nja kysele edessään olevasta elävästä ihmisestä mitään -- että missä\nsitä ollaan menetetty vasen jalka? -- esimerkiksi -- tai muuta. -- Jo\nolet tuhma! -- Jo olet tuhma ja sokea mieheksesi!\n\nEmäntä myös, huojutellen ruumistaan ja tuijottaen ikkunalla kukkivaan\nturkinpalsamiin, miettii samaa:\n\nKyselisit paremminkin, missä tuo Mikko-parka on jalkansa menettänyt ja\nettä eikös ole vaikeaa saarelaisen elää puujalkaisena? -- Panisin minä\npaikalla kahvit tulelle, jos sitä ymmärtäisit kysellä, ja olenpa varma,\nettä Mikko löytäisi kaapistaan rommiputelin! On sillä! On sillä\nsikarejakin! On sillä! -- -- --\n\nVieras on ennättänyt siirtyä toisen taulun ääreen, tavaillen siinä\nkuvan alla olevaa kirjoitusta, joka on englanninkielinen, ja sanoo:\n\n-- Tämä taitaa olla meritaistelu?\n\n-- Mikä... ska lie -- vanhentunut ja pölyyntynyt...\n\n-- Onkohan tämä jostain laivarikosta?\n\n-- Laivarikosta!! Ö'!\n\n-- Niin, niin! Älkää pahastuko! Meinaan, että kun ei tämänlaisia juuri\nnäe muualla Suomessa... Tai ehkä tämä on jonkun merimiehen tuoma?\n\n-- Mikä lie -- mistä lie -- jotain vanhojen peruja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSankari-veljesten muistoa ei ole enää mikään kertomassa. Puuristit\nheidän haudoiltaan ovat aikoja sitten lahonneet -- eikä niissä\nuutenakaan mitään muuta ollut kuin heidän puumerkkinsä ja vuosiluku --\nniinkuin kaikkien muidenkin saarelaisten hautaristeissä siihen aikaan.\n-- Vuosi vuodelta mätänevä ja sammalta katoillaan kasvattava sukutalo,\npääskysten asuma kesäisin, on enää ainoa, joka johtaa edes mieleenkään\n\"Puusedän\" ja hänen veljensä Topin, jotka ovat joskus maailmassa\nsaaressa eläneet ja eläneet kuin miehet!\n\n\n\n\nSAARELAISTEN SONNIYHDISTYS\n\n\nSiihen aikaan ei ollut vielä Suomenlahden selkäsaariin säännöllistä\neikä säännötöntä matkustajahöyrylaivaliikettä. Ainoa määräaikainen\nkulkija oli pieni kannellinen purjeilla kulkeva postivene, jonka\nkuljettajaa saarelaisten kesken kutsuttiin Perjantaiksi, vaikka hänellä\noikea nimikin oli, nimittäin Posti-Heikki. Perjantai-nimensä hän oli\nsaanut kahdesta syystä -- ensiksikin, koska postintulopäivä oli\nperjantai, ja toiseksi, koska senniminen ihminen oli maailmassa ollut\nennenkin, pakana tosin ja musta, jota kumpaakaan ei ollut Posti-Heikki,\nvielä vähemmän ihmissyöjä.\n\nMyöskään ei häntä nimitetty Perjantaiksi sen vuoksi, että hän olisi\nollut jonkinlainen alempi mies, toisen käskettävä. Pois se! Hän oli\npostiveneen ainoa omistaja ja ainoa mies. Mitään Robinsonia siinä ei\nollut. Häntä kutsuttiin Perjantaiksi vain siitä syystä, että posti tuli\nperjantaina -- tai sen ainakin piti tulla -- ja että se oli\nsaarelaisten mieluisin päivä.\n\nPostintulopäivää nimitettiin myös perjantaiksi ja oli niitä vuodessa\nnoin kolmekymmentä ja sattuivat milloin minkin almanakkapäivän\nkohdalle.\n\nEräänä perjantaina tuli posti lauantaina, illan suussa noin kuuden\ntienoissa, saunakellojen soidessa.\n\nSaunakelloiksi kutsuttiin siinä saaressa niitä kirkonkellojen soittoja,\njotka toimitettiin lauantai-iltoina kello kuuden ajoissa. Silloin oli\nmukava lopettaa työt, vetää seinäkellot ja katsoa, paljonko ne ovat\njäljessä tai edellä saunakelloista, joita soitettiin papin kultaisen\ntaskukellon mukaan. Miehet pistivät silloin tupakaksi ja odottelivat\nsaunaan-pääsyä. Saunakellot soivat kauniimmin kuin muut kellot, ja\nniillä on siinä saaressa sama nimi ja maine tänäkin päivänä.\n\nSilloin, kun saaressa ruvettiin sonniyhdistystä hommaamaan, oli, kuten\nsanottu, perjantai lauantaina ja se johtui siitä, että edellisenä\npäivänä oli postiveneellä ollut kova myötätuuli viedä mantereelle\npostia, se on tyhjää postilaukkua -- ellei nyt oteta lukuun niitä paria\nkirjettä, jotka olivat osoitetut merimiehille ja joista ei iso musta\npostilaukku paljoakaan pullistunut. Ja kun tuli otetuksi kaupungista\nmukaan kamiina eli sellainen kirkas kaksi litraa vetävä puteli, joka\npurjeveneen kajuutassa tuottaa lämmintä, ja kun Perjantain mukaan,\nkuten tavallista, liittyi paluumatkalle kotiintulevia luotseja, niin ei\nviitsitty luovia, vaan jäätiin ankkuriin Lellerin alle, joka on pieni\nsaari väylän varrella, matkan alkupuolella, sisäsaaristossa.\n\nPostiveneen kajuuttaa ja siellä pidettyjä juominkeja ja koko tätä\nmatkan keskeyttämistä ei olisi kannattanut ensinkään mainita, ellei\nmitään erikoisempaa silloin olisi tapahtunut. Ei ollut niinkään\nharvinaista, että postivene jäi ankkuriin paluumatkalla ja siinä olevat\nmiehet menivät kajuuttaan ottamaan ryyppyjä. Tämä tapaus oli\nharvinainen siitä syystä, että sillä kertaa juotiin \"Saarelaisten\nSonniyhdistyksen\" ensimmäiset maljat.\n\nJa kyllä sieltä mökä kuuluikin!\n\nSiellä hurrattiin ja laulettiin.\n\nPerjantai itse ei selvänä koskaan laulanut, koska hänellä ei ollut,\nkorvaa eikä ääntä, mutta hän humaltui pian ja silloin hän lauloi\nluotsien säestämänä.\n\n    Tuol Rio de Janeiron satamas\n    on ilo irti joka yö\n    -- -- -- -- --\n\nja monta muuta hyvää laulua, ja välillä hihkaistiin: \"Eläköön\n'Saarelaisten Sonniyhdistys'!\"\n\nKajuutan luukku oli lykätty liian kuumuuden vuoksi auki, ja pitkin yötä\npysähtyivät läheisen Lehmänsaaren rannalla olevat nuottamiehet\nkuuntelemaan, että \"mitä ihmeen mökää tuolla saarelaispostiveneessä\noikein pidetään!\" mutta mistä he olisivat sen tietäneet! Eihän sitä\njoka kesä sonniyhdistyksiä perusteta saarelaisten keskuuteen! Riittää,\nkunhan se tapahtuu kerran tuhannessa vuodessa!\n\nAamulla varhain, kun aurinko nousi, nostettiin ankkuri ja jatkettiin\nluovimista ja päästiin kotiin, kuten sanottu, juuri saunakellojen\nsoidessa.\n\nPostivene oli jo luotsisillassa.\n\nPaljon kansaa, kuten tavallista, ja paljon koiria oli kokoontunut\nsillalle postivenettä vastaanottamaan.\n\nViskatessaan postilaukkua -- joka sisälsi Pappilan ja Vallesmannilan\nsanomalehdet ja muutamia kirjeitä -- luotsisillalle julisti Perjantai\nkansalle, kun saapuvilla ollut luotsivanhin oli kysynyt: \"No -- mitäs\nmantereelle kuuluu?\"\n\n-- Sitä vain, että huomenna se perustetaan Sonniseura tähän saareen!\n\n-- Sonniseura! Mitäs sä mies haastat?\n\n-- Niin, niin. Sonniseura -- sonniseura.\n\n-- Sinäk' sen sitten meinaat perustaa?\n\n-- Mikäs seurojen perustaja minä olisin! Toiset miehet ne ovat, jotka\nniitä perustavat! Huomenna se tulee masinalla tänne...\n\nPerjantai kääntyi mukanaan tulleihin luotseihin ja kysyi näiltä:\n\n-- Mikskäs se herra itseään oikein sanoikaan -- siellä kaupungin\nrannassa, vähää ennen meidän lähtöä? Eikös teistä kukaan muista? Ei se\nmaisteri ollut? Akkaroomi -- vai mikä holvetti se oli? Sanokaa, jos\nteistä kuka muistaa!\n\n-- Sonni-inssenyöri se oli, sanoi Pekon Matti, yksi mukanaolleista\nluotseista, joka osasi kieliä ja milloin ei ihan paikalleen osannut,\nkeksi nopeaan itse sopivan ja oikean sanan.\n\nIllalla myöhemmin oli kokoontunut miehiä tavallisiin rantakäräjiin --\njuteltiin siitä sonni-inssenyöristä, joka oli luvannut tulla seuraavana\npäivänä, sunnuntai-aamuna, saareen höyrylaivalla. Hän oli nimittäin\ntottumaton liikkumaan merellä eikä voinut uskoa henkeään muutamien\nlautojen ja kankaiden, nimittäin postiveneen ja sen purjeiden huostaan.\nHän oli niinkutsuttu maamies. Hän oli saanut maakunnan rikkaalta\nmaamiesseuralta matka-apurahan, ja valtion laiva, hieno tullilaiva, oli\nsaatu hänen kyyditsijäkseen kaukaisen meren saareen ja sieltä takaisin.\n\nPostimies Perjantai tuli myös rantaan, vietyään ensin postilaukun\nasianomaiseen paikkaan, kylvettyään ja käytyään pappilassa, sillä hän\noli saanut inssenyöriltä kuulutuskirjeen huomisesta Sonniseuran\nperustamiskokouksesta. Se kirje hänen oli vietävä omakätisesti saaren\npapille, jolle hänen piti lausua pari varoittavaa sanaa, ettei kuulutus\nmissään tapauksessa jäisi lukematta ja että pappi omasta puolestaan\nkuulutuksen luettuaan lausuisi muutamia sanoja Sonniseuran tärkeydestä\nja kehoittaisi saarelaisia mieslukuisasti saapumaan kokoukseen, joka\npidetään Kirkkotarhan ulkopuolella olevalla kentällä ja epäsuotuisan\nsään sattuessa kunnantuvalla.\n\nVasta Perjantain tullessa rantaan keskustelu Sonniseurasta oikeaan\nvauhtiin pääsikin. Lausuttiin arveluja puoleen ja toiseen ja\nahdisteltiin tuhansilla mutkikkailla kysymyksillä matkamiehiä,\nPerjantaita ja hänen mukanaan mantereelta palanneita luotseja, sillä\nhehän olivat sen inssenyörin nähneet ja hänen kanssaan jutuissa olleet\nja siis jotain tiesivät ja olivat velvollisia kertomaan. Tahdottiin\ntietää, mitä se Sonniseura oikeastaan tarkoittaa.\n\n-- Hö! Mitä tarkoittaa! Tietysti sitä, että karjatalous (se sana oli\njäänyt Perjantain mieleen) saadaan täällä kukoistamaan.\n\n-- Karjatalous!\n\n-- Niin niin. Karjatalous! Karjatalous. Mikäs muu! Ei suinkaan niitä\nsonneja ja sonniseuroja ja sonni-inssenyörejä muuhun tarvita. Niin se\ntuumi se inssenyöri itse kaupungin möljällä eilen (postimies vältti,\nmikäli mahdollista, lausua sanaa perjantai), että \"Karjatalous\" ja että\n\"Nyt sen on muututtava elämän toiseksi ulkosaarelaisillekin. Epävarma\nretkeily merillä lakkaa ja ruvetaan elämään karjanhoidolla. Niin! Joka\ntaloon suuri karja norjalaisia rotulehmiä, jotka lypsävät saavillisen\nmaitoa päivässä, ja että lehmät saataisiin sellaisia, on ensin saatava\nsonnit hyviä, ja ennenkuin sonnit saadaan sellaisia, täytyy olla\nSonniseura. Niin! Noin ikään se sanoi. Norjalaista rotukarjaa! Niin!\"\n\n-- Hö! Norjalaisia rotulaivoja mieluumminkin! sanoi joku ivallisesti.\n\n-- Rotukarjaa, rotukarjaa! väitti Perjantai. Toiset mukana olleet\nvakuuttivat Perjantain puhuvan totta.\n\n-- Totta! Voithan sinä totta haastaa, mutta millä helkutin keinolla se\nSonniseura saa matkaan sellaisia asioita? Ymmärräksä sitä selittää --\nhä?\n\nPerjantai ei ymmärtänyt, mutta vanha luotsi, se Pekon Matti, joka oli\nkulkenut maailman kaikilla merillä ja nähnyt yhtä ja toista ja oli\nsitäpaitsi yksi niistä, jotka jo ennakolta olivat nähneet sen\ninssenyörin ja kuulleet jo sen puhetta, otti sananvuoron -- ei sen\npuolesta, että hän olisi ollut Sonniseuran vaikutuksesta enemmän\nselvillä kuin muut, vaan muuten, tapansa mukaan, viisaana ja\nkaikkitietävänä ja kaikkea epäilevänä miehenä, ja selitti asian tällä\ntavalla:\n\n-- Tämä inssenyöri, joka nyt aamulla saapuu -- niin -- ja Sonniseura,\njonka hän tänne perustaa -- niin -- että millä tavalla? -- Milläkö\ntavalla?! Apteekin rohtojen avulla -- ei millään muulla tavalla. Ei\nhänkään mikään ihmetohtori ole, joka voisi kansalle ihmetöitä näyttää.\nEi! Kaikki on menevä luonnollisessa järjestyksessä ja apteekin rohtojen\navulla. Vaikka mitä voi saada aikaan, jos osaa ostaa oikeaa rohtoa\napteekista -- eikä niitä kaikkia rohtoja kaikille penikoille\nannetakaan. Pilaisivat itsensä ja niillä voi millä pilata, millä\nparantaa. Kerran minä -- tuota noin -- -- Rio de Janeirossa --\nsielläkös se nyt oli vai missä -- siellä se oli -- minä olin silloin\n\"_Huait Sitissä_\" matruusina, vuonna kuusi seitsemättä -- ja olin\nmaissa kolme viikkoa ja kuulin siellä eräältä oppineelta mieheltä,\nrohvessyöriltä -- en nyt muista paraikaa sen nimeä -- että siellä --\nRiossa nimittäin, Rio Janeirossa -- ja missä hyvänsä siinä maassa on\ntapana ostaa apteekista erästä rohtoa -- sanoi se sen nimenkin -- jota\njos ottaa suuhunsa pippurin suuruisen papanan ja lainaa sen kolme\ntuntia ennen hautajaisia ja sitten katselee haudalla ympärilleen juuri\nsillä hetkellä, kun pappi siunaa ruumista, niin näkee sen vainajan\nennen kuolleiden omaisten haamut valkeissa puvuissa, niin isot kuin\npienetkin, seisomassa muun surukansan joukossa...\n\n-- Ol' vait! Ja eihän tämä kuulu asiaankaan!\n\n-- Vai ei! Vai ei kuulu? Minähän tahdoinkin sanoa, että apteekin\nrohtoja kuka osaa oikein käyttää, tekee mitä hyvänsä, ja niin se on\ntämän Sonniseurankin kanssa, puhutaan mitä hyvänsä -- ja selittäkää\nasia paremmin jos voitte!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna tuli tullilaiva.\n\nÄäneti, huutamatta ja kiljumatta se hiipi satamaan ja asettui\naallonmurtajaan, jonka kivisiin paaluihin kiinnitti köytensä. Tämä\ntapahtui noin tuntia ennen jumalanpalvelusta, vähää ennen aamukellojen\nsoittoa.\n\nSaarelaisia kerääntyi aallonmurtajalle, mutta inssenyöriä ei nähty.\nLaivamiehiltä kuultiin että inssenyöri on ollut matkalla kovasti\nmerikipeä ja makaa nyt alhaalla ja on pyytänyt herättämään itsensä\nvasta sitten, kun kirkonkellot ilmaisevat jumalanpalveluksen\npäättyneeksi. Hän tahtoo levätä rauhassa, että jaksaa pitää\nesitelmänsä. -- -- --\n\nKirkon mustanharmaata kiviaitaa vasten nojaillen istui maassa tai\nkivillä muutamia vanhoja miehiä. Lautamies oli siinä ja vanha luotsi\nPekon Matti ja Perjantai ja monta muuta, yhteensä seitsemän miestä,\nodottamassa kokouksen alkua. Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli siihen\nvielä kirkosta vanha suntio -- pappi ja lukkari käveli ohi -- ja Hempan\nItta, ikämies, pienikokoinen ja hiukan vajajärkinen, rippikoulun\nkäymätön ja lukutaidoton raukka, joka kävi joka pyhä kirkossa ja oli\nläsnä kaikkialla, missä miehiä oli koolla, paitsi kylän kinkereillä eli\nlukusissa. Eikä Hempan Itta aina ääneti ollut. Ei! Hän otti osaa\nkeskusteluun! Hän ei tosin kyennyt seuraamaan asian kulkua, mutta kun\nsyntyi väittelyn lomassa sopiva vaitiolo, sanoi Itta siihen silloin\nomat painavat sanansa korostaen joka sanaa erikseen: \"Minä vain sanon,\nettä rohveetta Joonaan merkki! Muuta merkkiä ei tarvita!\" Puheenaiheena\noli tällä kertaa Sonniseura tai oikeastaan saaren nykyiset lehmät ja\nsitten ne tulevaiset. Nykyisiä lehmiä moitittiin. Miten vaivaisia ne\novatkaan ja antavat vähän maitoa ja paljon työtä piikaväelle, etenkin\nsyksymmällä, kun ne rupeavat kulkemaan vuorilla sieniä etsimässä ja\nyöpyvät sinne ja naiset saavat hameenhelmat kainalossa juosta ja\nkiivetä vuorelta vuorelle niitä etsimässä puoleen yöhön, usein\nsittenkin löytämättä, kun ne ovat illan hämärtyessä laskeutuneet\npehmeille sammalvuoteille tiheissä vaivaiskuusikoissa, sellaisissa,\njoita korkeilla vuorilla kasvaa, makuulle, eikä edes niiden kellot\nkuulu... Syötä niitä kesät talvet navetassa! Alku- ja keskikesästä, kun\nsieniä ei vielä ole, tekevät ne navetasta päästyään aamupäivin\nkävelyretkiä metsään kuin kesävieraat ja saapuvat illemmalla Liivalle,\nsataman hietarannalle makaamaan. Siinä ne lojuvat kuumalla hiekalla\nkoko iltapäivän ja märehtivät. \"Olisi niillä edes vihreät silmälasit\npäässä, että näkisivät maan ruohonpäisenä, kuin mantereenkin lehmät!\"\n-- tuumittiin ja iloittiin tulevaisuudesta, joka muuttaa kokonaan\nasiat.\n\n-- Muuta merkkiä ei ole annettu kuin tämä: Rohveetta Joonaan merkki!\nsanoi siihen Ittakin.\n\nVähän ajan perästä saapui esitelmänpitäjä, nuori, tarmokas herra salkku\nkainalossa.\n\nMiehiä oli silloin koolla noin kaksikymmentä.\n\nVieras tervehti kädestä kaikkia ja astui sitten viitisen askelta\nkauemma ja aloitti puheensa.\n\nAlun hän puhui vapaasti, mutta kaiken muun papereista, joita hänellä\noli paksu nippu käsissään.\n\nHän sanoi aluksi:\n\n-- Kun minä tänä aamuna lähestyin tätä teidän kaunista saartanne, jonka\njylhät vuoret kohosivat merestä hetki hetkeltä korkeammiksi ja\nkorkeammiksi samalla kuin Suomen manner ja rannikkosaaristo takanani\npohjoisessa vaipui aaltoihin, katosi pohjoisen saarteen taa, johtui\nmieleeni ihana kesä, jonka pari vuotta sitten vietin Norjan vehmailla\ntuntureilla ihaillen sitä korkealle kehittynyttä ja tuottavaa\nkarjataloutta, joka mehevän vuoristoheinän turvin ja tieteen uusimpien\nmenetelmien ohjaamana on kohonnut sille korkealle asteelle -- Norjan\ntoiseksi pääelinkeinoksi merenkulun rinnalle -- sanoin minä silloin\nitselleni: Suomen Norja! Sinä ihana korkeavuorinen saari! Sinunkin\nvehmaan vuoristoheinäsi turvin ja käyttämällä tieteen uusimpia\nsaavutuksia karjanjalostuksessa ja maidonkäsittelyssä ja muista maista\nsaatuja kokemuksia, olet sinä tulevan karjataloutesi kautta kohoava\nsiitä lapsipuolen asemasta, missä sinä manterelaisten serkkujesi,\nmaamiesten, rinnalla tänään vielä seisot...\n\nEsitelmä kesti kaksi tuntia.\n\nSitten siirryttiin käytännöllisiin asioihin: Valittiin kuusimiehinen\nkomitea laatimaan \"Saarelaisten Sonniyhdistykselle\" sääntöjä ja\nryhtymään muihin perustaviin toimiin. Luennoitsija itse kokosi sitten\npaperinsa, toivotti yhdistykselle loistavaa tulevaisuutta ja\nmenestystä, kohotti eläköön-huudon, johon tottumaton ja sivistymätön\nrahvas ei osannut eikä ennättänyt yhtyä, heilutti hattuaan\nkuulijoilleen ja meni laivalle, joka hetkistä myöhemmin hiipi satamasta\nyhtä ääneti kuin oli tullutkin, pani sataman suulla koneensa täyteen\nkäyntiin ja katosi tunnin kuluessa savuineen päivineen pohjoisen\nsaarteen taa, onnellisemmille rannoille, missä on jo vanhoja\nsonniyhdistyksiä ja muuta hyvää. -- -- --\n\nEntä saarelaisten sonniyhdistys?\n\nNiin -- siitä ei nykyjään kukaan tiedä mitään, sillä kaikki ne komitean\njäsenet -- lautamies, Perjantai, Pekon Matti, Hempan Itta ja muut ovat\naikoja sitten siirtyneet sinne\n\n    miss' on sanatonna suu.\n\n\n\n\nSUURI JA RIKAS HERRA\n\n\nViime vuosisadan loppukymmenellä oli saaren Pohjoisrivin loiston\npäällikkönä venäläinen mies, joka antoi kutsua itseään kapteeniksi.\nHänen nimensä oli Ivan Patnof -- tai jotain sinnepäin. Vaikka meren\nselkäsaaret olivatkin Suomen rajain sisäpuolella, oli venäläisten\nentisinä aikoina onnistunut pakkoluovututtaa siellä maata ja rakentaa\nsinne omat merimerkkinsä ja loistonsa ja siitä johtui, että\nsuomalaisella saarella oli venäläinen Ivan Patnof loistonpäällikkönä.\n\nTullessaan saareen hän oli jo valkopartainen ja valkotukkainen vanha ja\nlihava ukko. -- Ei! Ukoksi häntä ei saanut sanoa! Kerrankin hän uhkasi\nmanata vallesmannin oikeuteen vastaamaan solvauksesta, vallesmanni kun\noli eräissä joulukemuissa leikillään sanonut: \"No -- mitäs ukko\nPatnofille kuuluu?\" -- Mitä kaikkea olisi seurannutkaan, ellei miehissä\nja naisissa olisi saatu selvitetyksi, että sana ukko suomenkielessä\nmerkitsee suurta kunnioitusta, suurinta ihmiselle, ja muinaisina\naikoina oli se Jumalan nimi!\n\nValkotukkainen ja valkopartainen herra -- niin -- \"herra\" on oikea\nsana! Hän itse piti siitä sanasta, vaikka hän äänsikin sen\nvirolaisittain \"ärra\". Jokaiselle vieraalle ihmiselle -- nimittäin\nihmiselle, jota hän edes jossain määrin piti vertaisenaan, esitteli hän\nitsensä näin: \"Ma olen kapten Patnof, Ivan Patnof -- suur ärra ja\nrikka\".\n\nSe oli olevinaan viroa.\n\nHän ei nimittäin osannut puhua muuta kuin venättä ja viroa. Kun\nsaarelaiset osaavat viroa, kävi kaikki hyvin.\n\nSuuren ja rikkaan herran, kapteeni Patnofin entisyyttä peitti\nsaarelaisten silmiltä sankka sumupilvi, jonka läpi ei näkynyt eikä\nkuulunut mitään. Retkillään Narvassa, Tallinnassa ynnä muissa Viron\nkaupungeissa koettivat saarelaiset kukin parhaansa mukaan urkkia\ntietoja uudesta loistonpäälliköstään -- sillä virontaitonsa on hänen\ntäytynyt hankkia oleskelemalla Virossa. Mitään varmoja tietoja hänen\nentisyydestään, rikkaudestaan ja suuruudestaan ei saatu.\n\nRantakäräjillä, hautajaisissa, häissä ynnä muissa sopivissa\ntilaisuuksissa, joissa miehiä oli koolla, asiaa tutkittiin aina perin\njuurin ja lausuttiin syvämietteisiä arveluja puoleen ja toiseen. Niinpä\nkerrankin, Patnofin kymmenentenä saarelaiskesänä, oli rannassa eräänä\naamuna miehiä koolla -- oli lukkari, suntio ja luotsivanhinkin -- ja\npuhe aivan itsestään luisui sopivassa järjestyksessä ensin viime yön\ntuuliin, meren nousuun aamuyöstä, tuulen kääntymiseen länteen aamulla,\nsumun tuloon kellon käydessä kahdeksaa, ja kun sitten miesten vielä\npuhuessa sumukellon kumeat lyönnit alkoivat kuulua Pohjoisriviltä,\nsiirtyi puhe kellon soittajiin ja heidän päämieheensä, suureen ja\nrikkaaseen herraan, kapteeni Patnofiin. Suunsa avasi tästä asiasta\njotain sanoakseen lukkari. Hänen vakavat, suumällin höystämät sanansa\nkuuluivat:\n\n-- Niin. Onhan siitä jo usein puhuttu -- tästäkin Patnofista, mutta ei\ntaideta tässä siitä miehestä tietää sen enempää kuin hänen tullessaan\ntänne.\n\n-- No. Älähän huoli. Sanoihan tämä Simin Kalle tietävänsä -- saaneensa\nTallinnassa tietää -- että ainakin se on totta, että mies on suuri\nherra. Mikä lie suuri sotaherra, amiraali vai mikä.\n\nSen sanoi suntio, ja siihen tokaisi Simin Kalle hiukan suutahtaneena ja\npuhaltaen savun ylös ilmaan:\n\n-- Milloin minä olen häntä amiraaliksi sanonut! Häh! \"Kapteeniksi\nkuului kutsututtaneen itseään ennen Virossakin\", sanoin minä ja että\n\"virolaiset selän takana pilkalla kutsuivat häntä amiraaliksi\".\n\n-- No? Niin minä sanoin, ja muistavat sen kaikki, niin monta kuin tässä\nmiehiä on. Ja sitä mieltä minä olen, mitä virolaisetkin, että mikä\nlienee entinen lotjakippari koko Patnof -- joltain jokilotjalta Venäjän\nmaalta.\n\n-- Voishan se olla suurempikin herra!\n\n-- Vois! \"Amiraali\" -- niin, niin!\n\n-- Amiraali tai muu -- tuomittu jostain syystä Siperiaan --\nruunun rahojen kavaltamisesta tai muusta -- ja armahdettu ja\nlähetetty loistonpäälliköksi tänne. Olihan se ennen tätä Patnofia\nAntsov-vainajakin ollut aatelismies ja eversti, tuomittu Siperiaan,\nmutta keisari armahti.\n\n-- Sanottiin niin, mutta kukaan ei siitäkään tiennyt mitään!\n\n-- Mikä amiraali tämä on! Lotjakippari! Se on oikein! Lotjakippari!\nNäkeehän sen jo päältäkin, mikä se on! kuului useammalta suunnalta\nkuorossa ja yksitellen.\n\nMiehet olisivat kuitenkin suoneet, että Patnof olisi ollut vähintään\namiraali, parooni, tai kreivi, joka jonain päivänä ilmaisee oikean\narvonsa ja todellisen rikkautensa ja lahjoittaa saaren köyhälle\nkirkolle urut ja kynttiläkruunun ja rakennuttaa aallonmurtajan sataman\nsuulle.\n\nEräänä kesänä sattui tapaus, joka näytti, että Ivan Patnof on ainakin\nrikas.\n\nKerran kesässä kävi saaressa isolla höyrylaivalla venäläinen loistojen\ntarkastaja -- häntäkin kutsuttiin amiraaliksi, ja kuka tietää, vaikka\nolisikin ollut amiraali.\n\nNiin.\n\nTarkastuksen päätyttyä istui pari loistonvartijaa, Matin Vikki ja\nTerva-Heikki, kasarmin kalkkikivisillä portailla ja he juttelivat\nnäinikään:\n\nHeikki: Kumpikohan on suurempi herra -- smatritel vai amiraali?\n\nVikki: Smatritel varmaan...\n\nHeikki: Niin minustakin tuntuu. Pitäisi kysyä siltä itseltään.\n\nPojat olivat nimittäin kuulleet päällikköään tarkastuksen aikana\nkutsuttavan smatriteliksi.\n\nTarkastus oli ollut tavallista onnellisempi Patnofille. Hän oli\nnimittäin saanut paljon korjauksia teetettäväkseen, lopultakin, hänkin!\n\nKun siihen aikaan kaksi loistonpäällikköä kohtasi toisensa, olikin aina\nensi kysymys: \"Onko sinulla ollut paljon korjauksia?\" joka taas oli\nsamaa kuin \"Onko sinulla ollut paljon sivutuloja?\" -- siis ihan samaa\nkuin esimerkiksi kysymys: \"Kuinka hurisee?\"\n\nTarkastava \"amiraali\" oli huomannut, että Patnofilla on kaunis rouva ja\nkaksi täysi-ikäistä kaunista tytärtä. Niinhän voi käydä! Päivällisillä\noli rouva tarjonnut mainiot ruokaryypyt, ja paisti oli ollut\nverratonta. Illalla oli syöty uudestaan, juotu viiniä ja tanssittu --\ntalossa oli piano, ja milloin soitti rouva ja milloin tyttäret, ja\n\"amiraali\", se tarkastaja-amiraali, tanssitti aina niitä, jotka eivät\nsillä kertaa soittaneet, ja ukko Patnof itse nautti kaikesta, ja\nvarsinkin siitä, että hänen rouvansa ja tyttärensä osaavat käyttäytyä\nniin sivistyneesti. Hehän olivat olleet saarella vain kesin -- talvet\nTallinnassa, paitsi nyt parina viime talvena, kun tytärten koulunkäynti\noli päättynyt. Rouva uhkailikin jälleen palata talviksi kaupunkiin\n\"tytärten tulevaisuuden vuoksi\" ja säilyäkseen itsekin sivistyneiden\npiirien tasalla. Amiraali tunnusti illan kuluessa suoraan (rouva\nPatnofille nimittäin), että hän on osunut sivistyneimpään\nloistonpäällikköperheeseen Suomenlahdella. Muut ovat täydellisesti\nsulautuneet kalastajaperheisiin -- sivistyksestä ei enää jäljellä muuta\nkuin joku tummunut taulu seinällä, jota ei ainakaan yhteen sukupolveen\nole kukaan katsellut, ja joitakin vanhoja huonekaluja ja astioita.\nKaikki muu on kadonnut.\n\n\"Korjauksia\" eli remontteja, niinkuin oikea ammattisana kuului, oli\nPatnof saanut paljon.\n\nKaikkiin rakennuksiin oli tehtävä uudet peltikatot, koska entiset\nolivat perinpohjin rikki ruostuneet.\n\nIkkunoihin oli hankittava uudet kehykset, koska entiset olivat\nmädäntyneet -- lasit miltei tippuivat maahan.\n\nSamoin oli uusittava kaikki ovet.\n\nMuutamissa huoneissa havaittiin permantopalkit mädäntyneiksi -- uusi\npermanto oli siis tehtävä.\n\nKaikki oli lisäksi uudestaan maalattava öljyvärillä hyvin ja moneen\nkertaan.\n\nPatnofin oli laadittava kustannusarvio, ja niitä hän laati kaksi, --\ntoisen hallituksen vahvistettavaksi ja toisen armollisen mamma Patnofin\nvahvistettavaksi. Viimemainitusta kustannusarviosta piti selvetä,\npaljonko Patnofit saavat \"lisätuloja\", \"talvirahoja\" pienen virkapalkan\njatkoksi, jos rikkinäiset peltikatot paikataan ja kitataan, samoin\nvanhat ikkunakehykset, ovet ynnä muut, ja kaikki maalataan öljyvärillä,\nmutta öljynä ei käytetä vernissaa, vaan lamppuöljyä, jota loistoilla on\nrunsaasti -- mutta mitään ei uusita.\n\nSenvuotiset \"korjaukset\" olivat siis Patnofille erittäin suotuisat.\nKyllä olikin jo lähes vuosikymmenen ajan, kuin kiusaa tehden, säästetty\nkorjauksia hänen loistollaan. Nyt tuli sekä rahaa että tavaraa!\n\nHän oli ottanut itse urakalla tehdäkseen kaikki korjaukset ja nostanut\nvaltiolta ennakolta kustannussumman ja valitteli työn aikana\nvirkakirjeissään piiripäällikölleen, \"amiraalille\", raaka-aineiden,\netenkin kattopeltin, kallistumista ja ennusteli tulevansa kärsimään\nsuuria vahinkoja, ehkäpä joutuvansa vararikkoonkin, mutta että \"Maan\nhyväksi uhraan mielelläni sekä pennini että voimani -- ja vaikka vielä\nkunnianikin!\"\n\nPitkin talvea saivat loistonvartijat tehdä puusepäntöitä -- höylätä\nuusia ikkunakehyksiä ja uusia ovia -- olihan heillä talvisin vapaata\naikaa ja vakinainen vuosipalkka.\n\nLoistonpäällikön käytettävänä oli myöskin jahti, noin kymmenen tonnin\npurjealus. Keväällä aikaisin pantiin se vesille. Kaikki uudet\nikkunakehykset ja uudet ovet ahdettiin jahtiin, ja hyvän itätuulen\npuhaltaessa purjehti Patnof Tallinnaan. Kaksi loistonvartijaa, hänen\nomia miehiään, oli hänellä matruuseina. Sitä tietähän se tulikin\nselville, että Patnof oli todellakin rikas: Tallinnaan vietyä tavaraa\nei myyty, niinkuin olisi odottanut, vaan se vietiin rakenteilla olevaan\nPatnofin omaan taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuri ja rikas herra Patnof käveli loiston ihanilla nurmikoilla liikaa\nlihonneen vanhuksen laapottavin askelin ja hengittäen raskaasti ja\npysähtyen silloin tällöin lepuuttamaan keuhkojaan ja kurkkuaan --\noikeastaan kai sydäntään -- ja ihailemaan miestensä työtä. Siellä nämä\nryömivät katolla ja levittivät kittiä rikkinäisiin kohtiin ja toiset\nsiveltimellä vahvaa tumman ruskeaa petroleumiin sekoitettua\npunamultaväriä kaiken turhuuden yli. Kuinka ihanalta näyttikään katto\nsen jälkeen!\n\nHänen \"salinsa\" oli sisustettu itämaiseen tapaan: Joukko matalia,\npehmeitä, upottavia, vaatteella päällystettyjä tuoleja ja leposohvia,\njoille oli levitetty hänen armonsa ja tyttäriensä pehmeästä ja paksusta\nlampunsydänlangasta tekemiä koruvirkkauksia, ja vasemmalla jumalankuva,\njonka edessä paloi ikuinen tuli, pieni riippuva puuöljylamppu. -- Tämän\nlampun eteen kokoontui perhe aina säännöllisesti aamuin ja illoin ja\njuhlapäivinä. Mutta väliin, kun suuri herra kesäisin läksi armonsa ja\ntytärtensä kanssa pitemmälle kävelyretkelle, etenkin syyskesin sieniä\nkeräämään metsistä, kokoontui tämän tulen eteen loiston nuorimmat\nvartijat koirankuriaan pitämään, asettuivat hurskain naamoin siihen\npiiriin, tekivät ristinmerkkejä -- vatsaan, otsaan, oikeaan, vasempaan,\nse on: maahan, taivaaseen, länteen ja itään -- ja lauloivat\nvenäläisellä messuäänellä -- matkien suuren herransa kumeaa\nvenäläistä bassoa, mikä näiltä äänenmurrostaan sairastavilta\nsaarelaisnuorukaisilta onnistui miten kuten:\n\n    \"Naskali katkes\n    naskali katkes --\n    vooi te poian pierkeleet!\"\n\nSuuri herra teki nimittäin mielellään joskus kenkäsepän töitä: laittoi\nuusia anturoita ja kantoja omiin ja perheensä kenkiin, ja tästä\nsupatteli loiston suomalainen väki, levittäen sitä halventavaa huhua\nkyläänkin, että heidän päämiehensä ja herransa on muka entinen suutari,\njostain Moskovasta, Pietarista tai Tallinnasta!\n\nVoi voi!\n\nMaailman pahuutta ei voi kyllin valittaa!\n\nKuka sen voi sanoa, että Patnof olisi entinen kenkäseppä!\n\nTekihän hän muutakin käsityötä pitkän ja toimettoman aikansa\ntappamiseksi:\n\nLoistolla oli täydellinen paja -- ahjosta ja alasimesta rautasorviin,\nviilapenkkiin, ruuvikiertimiin ja hienoimpiin viiloihin asti, ja teki\nPatnof myös rautasepän töitä ja taitava niissä olikin -- oli\nvalmistanut itselleen muun muassa hienon ja tarkkakäyntisen\nhyljepyssynkin. Lisäksi oli täydellinen puusepän työhuone ja maalarin\npaja maalimyllyineen ja kaikkineen, ja Patnof oli itse ylin mestari\njoka pajassa! Sisällä omassa kamarissaan, työpöytänsä ääressä hän\npitkien talvi- ja syysiltojensa ratoksi sahaili kapealla vannesahallaan\nvenäläisistä kuvalehdistä saamiensa mallien mukaan konstikkaita\nkoruesineitä mahongista ja muista laivarikkopuista: koreita taulujen\nkehyksiä, kirjoituspöytäkoristeita, paperiveitsiä, käsityörasioita\narmolleen ja tyttärilleen, piippuhyllyjä ynnä muuta itselleen --\nniitähän näkyi kaikkialla ja niitä näyteltiin vieraille, jotka niitä\nihailivat ja ihmettelivät. Itse hän tinasi ja paikkasi keittiökuparinsa\nja takoi uusia, itse korjasi loiston lamput ja kaikki. Miten hän olisi\nsaanut aikansa kulumaan! Se oli sulaa panettelua, että hän olisi muka\nollut entinen suutari. Hyi! Aina viskataan ihmisen entisyyden mainetta\npilaamaan se, mikä näyttää halvimmalta ja musertavimmalta! Kukaan ei\netsi sieltä parasta! Se on maailman ikuinen tapa! Niiden ukon\naskartelujen järkevin selitys olisi ollut se, että saaren yksinäisyys\nvain yksinkertaisesti kutsui esiin suuressa herrassa uinuvat ammoisten\nesivanhempien lahjat ja taipumukset, mutta mitä tiesivät tuhmat\nsaarelaiset perinnöllisyydestä! Ei niin mitään! Suutari muka! Hyi!!\n\nKerran siitä hänelle vihjailikin Terva-Heikki, eräs hänen miehistään,\ntokaisten panettelun muodossa:\n\n-- Sanovat herraa entiseksi -- entiseksi -- maaväen kapteeniksi...\n\n-- Entiseksi! Mitä sanovat! Hä? -- Kaikilla on entisyys. Tsaarillakin\non entisyys -- tai ainakin tsaarin esi-isällä -- kaikilla on entisyys\n-- kenellä talonpoika -- kenellä suutari --. Tsaarinkin esi-isä oli\ntalonpoika!! Ainoastaan Jumalalla ei ole entisyyttä! Ihmisellä on! --\n\"Entinen maaväen kapteeni?!\" Hä! Arka olet! Et uskalla sanoa: \"Entinen\nsuutari\" -- niinkuin nuo muut sanovat! Sinä nappisilmä viekastelija --\nkyllä sinulle näytän -- kylään ajan!\n\nPatnof mennä laapusteli pehmein vanhuksen askelin sisään omalle\npuolelleen ja vielä mennessään huokaili venäjäksi: \"Kaikilla on\nentisyys -- Jumalalla ei. Kaikilla on entisyys -- Jumalalla ei.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran talvella tuli taaskin kysymys siitä, kuka saarella todellakin on\nherra ja kuka ei. Pappilassa oli joulukutsut. Saaren vallasväki oli\nkoolla.\n\nIllan kuluessa nousi kysymys siitä, kuka on saaren suurin herra tai\nherra yleensä. Patnof oli niin kysynyt ja itse myös vastannut: \"Suurin\nherra olen minä itse\", mistä syntyi hälinää ja naurua, sillä varsinkin\npapin hyväksi kuului monta ääntä, ja joku arveli, että suurin herra\nsaarella olisi vallesmanni, ja joku taas, että se olisi tullivanhin,\nkoska tällä on sanottavaa laivarikkoasioissa, jotka koskivat niin\nläheltä saarelaisten toimeentuloa. Silloin koroitti äänensä suuri ja\nrikas herra Patnof ja sanoi:\n\n-- Vallesmannilla on vain yksi ihminen komennettavanaan --\nruununperämies nimittäin. Pieni herra on vallesmanni -- ylen pieni!\nKirkkoherra on suurempi -- kahta ihmistä komentaa, lukkaria ja\nsuntiota! _Mutta minä!_ Kahtatoista miestä komennan! Suurherra olen!\nSuurherra ja rikas! Suurin herra saarella.\n\n-- Jaa, jaa, mutta minun komennukseni alaisena on koko saaren väki,\nsinäkin tusinoinesi, sanoi vallesmanni, mutta hän oli jo niin pahasti\nhumalassa, ettei enää kyennyt itseään puolustamaan ja väitettään\nperustelemaan.\n\n-- Paljonko sinulla, mies, on ruunun remontteja vuodessa? Minulla on\ntuhansien markkojen remontteja vuodessa! Sellainen herra minä olen!\nSinulla ei ole remontteja! Niin! Eikä sinulla ole kuin yksi ihminen!\n(Patnof sylkäisi vihaisesti.) En sano enempää!\n\nPatnof kutsuttiin harvoin näihin yhteisiin kemuihin. Se, että häntäkin,\nvieraan maan miestä, joku sentään muisti, tuotti hänelle iloa, ja kun\nillan kuluessa oli jo ennätetty ryypätä pari lasia teetä, johon oli\nsekoitettu hyvää konjakkia, oli tästä kaikesta seurauksena sellainen\nylenpalttinen riemu, ettei Patnof sitä voinut enää hillitä eikä\nmuistanut päätöksiään, joita oli tehnyt kotoa lähtiessään, että\nnimittäin seuraan jouduttuaan ei puhuisi mitään, ei ainakaan kehuisi\nsuuria sivutulojaan, \"remonttitulojaan\". -- Itse mielestään hän ei\nollut humalassa, muuten vain iloinen, muuten vain iloinen -- niin,\nniin. -- Eihän voi vaatia, että mies, joka viettää pitkän ja pimeän\nsyksyn yksinäisellä loistolla ja äkkiä joutuu iloiseen seuraan,\nmurjottaisi nurkassaan miettimässä, mitä päätöksiä on tullut tehdyksi\nkotona! Muuten vain iloinen -- niin, niin -- ja hän uskoi sen, mutta\nsitten, kun hän huomasi riitelevänsä vallesmannin kanssa\nremonttituloista, ja varsinkin, kun vallesmanni oli huutanut hänelle:\n\"Varas sinä olet! Ruunun varas!\" älysi hän puhuneensa liikaa, meni\neteiseen, pui nyrkillään otsaansa ja sanoi: \"Ivan Ivanovits Patnof!\nSinä olet humalassa! Sinä olet tuhma kuin saapas!\" ja itki ja oli\naikeissa lähteä pois yön pimeyteen kävelläkseen kohti puoliautiota,\nkolkosti kumajavaa kotiaan -- lähteä talvimustalle merelle jahdillaan,\npurjehtia läpi hyisen meren ja lumisen pimeyden Tallinnaan --\nkuudentoista tunnin matka vain! -- Tallinnaan! -- Tallinnaan! --\nsivistyneiden ihmisten pariin -- jättää loisto vartijavanhimman hoitoon\n-- niin -- pois täältä! -- pakanoiden ja hylkyjen maailmasta! -- Oh --\nsa Jumal! -- -- -- kun saapui siihen talon emäntä ja sai hänet\npalaamaan jälleen toisten seuraan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli saapunut.\n\nMeri heilui ja välkehti kuolevissa ummikkaissa.\n\nTaivas ja meri yhtyivät kaukana sinertäväksi autereeksi ja sen\nyläpuolella, etelässä ja pohjoisessa, näkymättömien mantereiden päällä,\nkohosi punertavia poutapilviä. Ne nousivat utumaisen autereen takaa\nkuin kaukainen auringon valaisema lumihuippuinen vuoristo.\n\nAurinko oli korkeimmillaan. Se lämmitti kuumaksi nurmen, jolla apilat\nkukkivat ja tuoksuivat.\n\nItse vanha loistonpäällikkö, Patnof nimittäin, kävelee liivisillään, ja\niso näköputki on hänen käsissään. Hänellä on ohuet kengät jalassaan, ja\nhän tuntee kuuman nurmen lämmittävän jalkapohjiaan, varsinkin kun on\npysähtynyt ison pelastusasema-saraimen nurkalle. \"Kun olisi aina kesä,\naina perhe koolla, aina hyvä ruoka, pehmeä vuode ja näin tyyni -- ja\nnäkymättömissä kaikki muu maailma tarkastajineen ja muine\nepämiellyttävine vieraineen, niin kelpaisi elää ja soisi jäävänsä\nkuolemattomaksi, koska tämä on taivas\", ajatteli hän.\n\nAutereen vuoksi ei näköputkesta aluksi ollut mitään apua. Vanha\ntottumus oli pakottanut ottamaan sen käsille. Hän tallusteli usein\nulkona, ja aina hänellä oli näköputki kainalossa.\n\nSe oli hänen tapansa.\n\nPian hän sai katseltavaakin.\n\nLounaassa alkoi saarre kirkastua. Patnof nojasi näköputkensa saraimen\nnurkkaan ja alkoi tähystellä. Kahdentoista meripenikulman päässä on\nsillä suunnalla pieni saari, luoto paremminkin, ja siinä loistotorni ja\nloistonpäällikön ja -vartijain asunto -- muuta ei saarelle sopinutkaan.\nSaaren luona näytti olevan ankkurissa höyrylaiva.\n\nPatnofin kädet alkoivat vavista ja herpaantua. Hän ojensi näköputken\nlähellä olevalle Terva-Heikille ja sanoi: \"Katsohan sinäkin --\nnuoremmaksesi -- eiköhän siellä ole laiva ankkurissa.\"\n\nHeikki katseli.\n\n-- Totta on. Masina siellä on -- ruunun masina. Eikä tämä mikään muu\nole kuin \"_Sextantti_\". Amiraali on tarkastamassa. Kohta se on\ntäälläkin -- vielä se ennättää tänään tännekin.\n\nPatnof ymmärsi sen ilmankin.\n\nHän kiitti sydämessään Jumalaa, että utu aukeni siltä suunnalta edes\nsiksi aikaa, että ennätti nähdä, mikä häntä odotti.\n\nHänen oli istuttava kivelle. Jalat eivät kannattaneet.\n\nHän ei jaksanut lepäämättä kävellä niitä sataa askelta, jotka hänellä\noli asunnolleen. Hänen oli levättävä kauan.\n\nVeri tunkeutui päähän ja mielikuvitus ja muisti ryöpytti esille\nkaikenlaisia kauheuksia.\n\nKatot, joilta huono maali on mennyt syysmyrskyjen ja talvilumien\nmukana, ja vanhat kattopellit nauroivat nyt siellä ruosteisina ja\nkirjavina ja värisivät päivän polttaman ilman alla.\n\nIkkunat, joiden valkea maali painuu siellä ja täällä puun mädätessä,\nhuutavat syyttäjinä. Tarvitsee vain sormellaan pistellä sinne ja tänne\nja kaikki luhistuu.\n\nLoiston suuren tulen lampunsydänvarasto huusi pahimmin: Miten\ninnokkaasti ovatkaan hänen armonsa ja kaksi tytärtään käyttäneet niitä\nhyväkseen, purkaneet niitä ja virkanneet ja kutoneet niiden valkeasta,\npehmeästä pumpulilangasta suunnattoman määrän pöytäliinoja,\nikkunaverhoja, vuodepeittoja ynnä muuta ja lisäksi myyneet samaa lankaa\nkymmeniä, ehkä satoja keriä saarelaisemännille saadakseen talvirahoja.\n-- -- --\n\nJa niin edespäin -- kaikenlaista muuta.\n\nLähellä seisovan Terva-Heikin vuoksi hän koetti istua niin rauhallisen\nnäköisenä kuin suinkin ja sanoi noustessaan ja lähtiessään asunnolleen:\n\n-- Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne\npäin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene\nvesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.\n\nSisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia -- hän tunsi siitä\nvirkistyvänsä.\n\nPuolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut\nankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin -- on siis noin tunnin\nkuluttua täällä.\n\nSiitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.\n\nKoko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli\npitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat\nhetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan\njumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja\nvaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi\nJumalalleen: \"Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!\" Niin hän\nmenetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle\nja sanoi: \"Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä\", jolloin hän\nnousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.\n\nSe oli hänen tapansa aina.\n\nNytkin hän asettui nurkkaansa.\n\nKorkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi\nsormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä\nkatsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi\npäinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän\nkohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen\ntuijotti: \"Tähän asti olen sinua armahtanut -- nyt en enää!\" -- Patnof\npoistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän.\nPaljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin\nviettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja\nlyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja\nrukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne\ntuloon.\n\n\"Kuka hyvänsä lienetkin\", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa\nkuumaan soraan, \"tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman\nSinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää\ntai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä\nluovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun\nPyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen\nmunkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta\nkaikki -- ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda\nminua vielä tämä kerta -- kuka lienetkin -- kuka lienetkin -- auta ja\narmahda -- auta ja armahda -- vain tämän ainoan kerran!\" -- -- --\n\nNiin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon,\nettä hän itki -- kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää\nhuutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.\n\nTunti oli kulunut.\n\n\"_Sextantti_\" oli saapunut saaren pohjoispään eteen ja ankkuroinut.\n\nLoiston vartijat olivat pukeutuneet kiiltävänappisiin virkapukuihinsa\nja juoksentelivat ristiin rastiin pitkin loiston aluetta ja huutelivat\npäämiestään. Lopulta he löysivät hänet kuoliaana vanhan laivahylyn\ntakaa -- puolittain sen kupeen alta makaamasta.\n\n\"_Sextantista_\" haettiin laivalääkäri.\n\nHän vakuutti, että vanha Patnof, suuri herra ja rikas, oli kuollut\nsydänhalvaukseen.\n\nEi mitään muuta!\n\nYmpärillä seisojista ei kukaan tiennyt, että Patnofin viimeisin tajuttu\nja kuultu tapaus -- Patnofin viimeisin maallinen kokemus -- oli se,\nettä hän äkkiä kuuli ankkuriketjun helinää ja ukkosmaisen äänen, joka\nsyntyi siitä, että laivan koneet ankkuriin käydessä äkkiä pantiin\nkäyntiin takaperin. Hänestä tuntui kuin laivan ankkuriketju olisi\npudonnut hänen päänsä ja rintansa läpi -- sitten seurasi täydellinen\nhiljaisuus -- ei mitään kuulunut tai tuntunut enää -- kaikki katosi\nolemattomiin -- ajatuskin.\n\n\n\n\nMUIJA-PARKA\n\n\nMarkun nuorella emännällä Marketalla on vaatehuoneessa mustaksi\nmaalatuilla soreilla rautasilauksilla koristeltu ja lujitettu sininen\niso kirstu, perintönä äidiltä tyttärelle kulkenut jo monta sukupolvea.\n\nSiinä säilytetään silkkejä ja muita kalliimpia vaatekappaleita,\nkokonaisia morsiuspukujakin, muinaiskuosisia, isoäitien äitien\naikuisia, joita ei ole vuosikymmeniin käytetty.\n\nKerran tai pari kesässä avaa Marketta kirstun helähtelevän, ison\nrautalukon ja ottaa silkit ja puvut esille, tuulettaa niitä, laittaa ne\njälleen hyvään järjestykseen paikoilleen ja asettaa uusia koiruohoja\nväliin.\n\nMarketan seitsenvuotias tytär oli äitinsä mukana, kun taas tuo arkku\navattiin -- on ollut mukana aina, pienestä asti, siitä asti, kun on\nruvennut kävelemään ja puhumaan, ja tulee niin aina olemaan, kunnes saa\nkirstun haltuunsa naimisiin mennessään, jolloin se ja monet muut\nkirstut ja vaatesäkit juhlakulkueessa, pelimannin soittaessa viululla\nPorin marssia ja hyljepyssyjen ja pistoolien paukkuessa kannetaan\ntyttären uuteen kotiin.\n\nTytär on omin päin avannut kirstun vasemmassa päässä olevan kapean,\nkannellisen laatikon sillä aikaa kun äiti on viemässä silkkejä ja\npukuja vaatenuorille pihalle tuulettumaan.\n\nTytär on löytänyt laatikosta joukon mustia, hopeisia sormuksia:\nsellaisia, joiden isoon kantaan on leikattu kukka-aiheinen koriste ja\nsormus itse uurrettu kuin käärmeen pinta tai linnun nilkka. Toisien\nkannassa on omituisia merkkejä ja piirroksia, mitä merkinnevät, Jumala\nhänen tiennee. Taikasormuksia ja mitä lienevät, menneiden sukupolvien\njo ammoin kadonneiden koristuksia!\n\nÄidin tullessa jälleen sisään huudahti tytär:\n\n-- Katsohan äiti! Mustia sormuksia!\n\n-- Niin, hyvä lapsi. Ne ovat hopeisia. Katsohan! Hopean merkit sisällä\nkaikissa!\n\nÄiti valikoi joukosta pienen, sileän, hyvin ohueksi kuluneen, niinikään\nmustan sormuksen, näytti sitä tyttärelleen ja sanoi:\n\n-- Katsohan! Siinä on äidin isoäitivainajan vihkisormus! Muija-paran\nvihkisormus -- niin.\n\n-- Muija-paran?\n\n-- Niin. Ihmiset ovat hyvin pahoja ja ilkeitä. Keksivät jos\njonkinlaisia tuhmia lisänimiä syyttömille ihmisille ja veneillekin --\nmille vain, mikä joutuu niiden hampaisiin. Sinun äitisi isoäidille\nkeksivät sellaisen lisänimen. Kutsuivat häntä Muija-paraksi -- vaikka\nhän oli sairas, nuoresta asti kipeä -- kuolemaansa asti, ja äitisi\nisoisän jaalalle saman nimen. Voi voi! Siellä ne nyt ovat tuomarinsa\nedessä niin pilkkaajat kuin pilkatutkin!\n\nSeitsenvuotiaalle oli turhaa ruveta selittämään asiaa tarkemmin, mutta\npidellessään vanhaa mustaksi muuttunutta sileää hopeasormusta\nhyppysissään, hyväillessään sitä ja sovitellessaan sitä omaan sormeensa\njohon se oli liian pieni, kävi hän ajatuksissaan läpi koko historian,\nminkä oli edesmenneiltä sukupolvilta kuullut. -- -- --\n\nMiehen nimi oli Aapram, Hinun Aapram.\n\nHän oli suuri kooltaan ja voimakas. Hänellä oli siniset silmät ja\nruskea parta. Hän oli hiljainen ja vaitelias, kulki omissa\najatuksissaan ja oli ahkera pyyntimies, kesällä kalassa ja talvella\nhylkeenpyynnissä.\n\nHän oli jo lähes kolmikymmenvuotias, kun vasta johtui ajattelemaan\ntyttöjä.\n\nJo kymmenen vuoden kuluessa olivat saaren vanhat naiset tehneet\nsuunnitelmiaan Hinun Aapramin tulevasta naimakaupasta -- että hänen\ntuleva morsiamensa muka on oleva suurikokoinen ja voimakas tyttö,\nsamanlainen kuin Aaprami itsekin. He odottelivat kuin omaa asiaansa\nainakin, milloin saisivat kujien varsilta ja pihoilta nähdä Hinun\nAapramin hääsaaton, komeimman koko saaressa niin saattojoukon\npaljouteen, morsiusparin kauneuteen kuin myötäjäisten runsauteenkin\nkatsoen.\n\nMaailmassa käy usein päinvastoin kuin toivotaan ja luullaan. Hinun\nAapram ei rakastunut saaren komeimpaan ja rikkaimpaan tyttöön,\npäinvastoin alkoi vuosi vuodelta yhä varmemmalta näyttää, että hän\nlienee sitä lajia, josta vanhatpojat tulevat. Sen päätelmän\nlausui eräänä kevättalvena Mestarin Amalia, ompelijan vaimo,\nverkonparsijaisissa, Anttulassa kerran.\n\nKiertoteitse tulivat nämä erilaiset ja toisilleen vastakkaiset arvelut\nAapraminkin korviin, ja niitä kuullessaan hän hymähti rauhallisesti,\nniinkuin hänen tapansa oli. Hän antoi muijien paapattaa omaa\npaapatustaan ja tuumi tyynenä omia tuumailujaan ja uskoi toisinaan\nitsekin, että Jumala kaikessa viisaudessaan on jättänytkin hänen\nosalleen naispuolisen luomatta.\n\nLuotu se oli kuitenkin, vaikkei hän sitä nähnyt, ennenkuin eräänä\npääsiäissunnuntaina kirkossa, messun aikana. Silloin urkujen soidessa\nja lukkarin laulaessa \"O Jumalan karitsa...\" osuivat hänen silmänsä\nensi kerran pieneen ja hentoon keijukaiseen, Eeron Julin ainoaan\ntyttäreen Elsaan, joka istui naisten puolella iso kukikas silkkihuivi\nhartioillaan, kastanjanruskea tukka sykeröllä niskassa, kasvoiltaan\ntotisena ja kauniina kuin neitsyt Maaria kuvaraamatussa. He katselivat\nkauan toisiinsa, ja siitä hetkestä asti ei Hinun Aapram saanut\najatuksistaan pois Elsaa. Hän tuli entistäänkin harvapuheisemmaksi.\nMyhäili vain itsekseen ja katseli, kun hänelle puhuttiin, mutta ei\nkuunnellut, sillä hän ajatteli Elsaa, ja jos puhujalla oli hyvin\ntärkeää asiaa, jos hän tuli esimerkiksi esittämään lähtöä\nhylkeenpyyntiin -- kevätpyyntiin pyssyillä, sillä Aapram oli kaikkien\nhaluama pyyntiveikka, niin talvella koirapyynnissä kuin keväällä\npyssypyynnissä -- sai hän herättää Aapramin ärjäisemällä hänelle:\n\"Oleksä hölmö vai mikä sinuun on tullut, kun sinulle saa haastaa asiaa\npäiväkauden etkä sinä vastaa toiselle sanaakaan!\" jolloin Aapram\nvastasi että \"Älä puhu päiväkautta! Sano asiasi parilla sanalla --\nkolmella korkeintaan, että jaksan kuunnella ja ymmärtää\", jolloinka\ntoinen korkealla äänellä kysyi:\n\n-- Läheksä hylkeenpyyntiin?\n\n-- Sinun kanssasko?\n\n-- Minun, minun,\n\n-- Milloin?\n\n-- No vaikka heti.\n\n-- Lähenhän minä.\n\nPyyntimatkalia oli Aapramilla Elsa aina mielessä. Toverinsa kanssa hän\nmilloin souti tai purjehti sulia, milloin veti kevyttä pientä haapiota\npitkin isoja, kilometrien laajuisia jäätelejä ja ajatteli aina Elsaa,\nöisin teltissä maatessaankin ja olisi halunnut jutella aina toisen\nkanssa Elsasta, mutta toveri puhui paljon ja aina vain hylkeistä,\nhyljepyssyistä, hyljekoirista, jäistä, ilmoista ja kaikesta muusta\ntaivaankannen alla, mutta ei tytöistä, sillä hän ei ollut rakastunut.\n\nMutta Aapram oli -- hän oli kuin sairas.\n\nHän halveksi toisinaan toveriaan, jonka kanssa ei voinut jutella oikeaa\nasiaa!\n\nKerran, heidän retkensä toisen viikon lopulla eräänä sunnuntaipäivänä,\nhe pysähtyivät ison telin ääreen, kiinnittivät haapionsa teliin,\nnousivat \"maihin\", keittivät hylkeenlihaa ja söivät vahvan päivällisen\nja tuumivat asioita.\n\nKevät oli jo pitkällä.\n\nJäät olivat vähenneet päivä päivältä ja hylkeet myös.\n\nKorkealta ahtojääröykkiöltä, joka oli sen telin länsisyrjällä, oli\nAapram näköputkellaan tähystellyt kaikkiin suuntiin löytämättä mistään\nläheisiltä jäiltä mustaa pilkkua, hyljettä.\n\nPäivä paistoi pilvettömältä taivaalta.\n\nMeri värehti kirkkaan sinisenä alkavassa länsituulessa.\n\nVirta kuljetti heitä kohti kotisaarta, jonka korkeat vuoret\nkangastelivat tumman sinisinä kaukana idässä, missä näkyi vain sulaa\nvettä ja muutamia purjelaivoja, jotka luoviskelivat siellä ja\nodottelivat pääsyä määräpaikkoihinsa. Haminaan ja Viipuriin ja mikä\nminnekin.\n\nHeidän pieni haapionsa oli täynnä hylkeitä. Se kantoi enää tuskin muuta\nkuin ne hylkeet, mitä siinä jo oli, ja pyssyt ja miehet. Tuskin\nkämmenen leveyttä oli sen parras vedenpinnan yläpuolella. Tuuli näytti\nkiihtyvän, ja oli varmaa, että purjehtiessa vesi käy yli partaan, oli\nsitten peränpitäjä kuinka varovainen hyvänsä. Siitä he olivat varmat ja\nkeventääkseen haapionsa kuormaa he viskelivät hylkeet jäälle ja\nalkoivat syötyään ruokkia niitä isoilla terävillä puukoillaan --\nnylkivät rasvakerroksen nahan mukana hylkeistä pois ja lykkäsivät lihat\nmereen -- yhden toisensa perästä, vain parhaat paikat he lihoista\nleikkelivät irti tuomisiksi kotiin ja latoivat rasvat haapion pohjalle,\nnostivat illan suussa purjeensa ja ohjasivat kohti kotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään keväällä eräänä iltana kohtasi Aapram kylän yhteisellä\nlähteellä, kirkon luona Elsan, joka oli vettä noutamassa.\n\nVeden haku lähteeltä oli naisten työtä, mutta kun Aapramilla oli\nkotonaan vain vanha äitinsä, joka ei enää kyennyt paljon mihinkään, oli\nAapramin autettava äitiään naisten töissä, ja hän kantoi muun muassa\nsangolla veden lähteeltä kotiin niinkuin naiset muissa taloissa.\n\nAapram ammensi ensin Elsan sangon vettä täyteen ja sitten omansa.\n\nHyljeretkillään ja pitkin kevättä oli Aapram miettinyt valmiiksi pitkät\nkeskustelut Elsan kanssa, kun hänet kahden kesken tapaisi, ja nyt, kun\ntilaisuus siihen tuli -- näin odottamatta ja valmistelematta -- ei\nheillä ollut mitään sanottavaa toisilleen, he katselivat vain toisiaan\nja hymyilivät. Aapram tunsi itsensä levottomaksi. Hän hengitti nopeaan\nja sydän löi rauhattomasti, ja päästä tuntuivat kaikki ajatukset\npaenneen -- hän ei löytänyt mitään sanottavaa. Hän ihmetteli itsekin,\nkun lopultakin kuuli itsensä puhuvan. Sanat kuuluivat:\n\n-- Tule illalla kirkon portille -- Elsa -- kello kymmenen!\n\n-- Kirkon portille?\n\n-- Niin.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Muuten vain -- juteltaisiin.\n\n-- Eihän meillä ole mitään juteltavaa! Juttele nyt, jos sulla mitä on!\n\n-- Ei nyt. Ei se nyt sovi.\n\n-- No, kun ei sovi, niin ei sovi. -- Minä menen illalla muuanne.\n\n-- Minne?\n\n-- Mitäs se sinuun kuuluu!\n\n-- Sinä olet vihainen -- pahalla päällä...\n\n-- Niin olen. Minä olen aina pahalla päällä!\n\n-- Aina?\n\n-- Niin.\n\nElsan silmistä luki Aapram toista: Ne hymyilivät ja hänen suunsa\nnauroi.\n\nHe kohtasivat sinä iltana toisensa kirkon portilla, menivät\nkirkkotarhaan, jossa vanhat sireenit kukkivat ja tuoksuivat, ja\nistuivat kauan kirkon portailla, usein senkin jälkeen ja useimmiten\nääneti.\n\nToisinaan oli Elsa tosissaan pahalla päällä, eikä voinut sovinnolla\nkeskustella mistään asiasta ja nousi lopulta kiivaana ylös, meni\nmatkoihinsa ja jätti Aapramin yksin istumaan. Ne olivat Aapramille\nraskaita iltoja. Kauan istui hän sellaisina iltoina yksin ja päätti,\nettei koskaan enää puhuttelisi Elsaa. Tämä päätös pysyi kerrankin\nvoimassa kokonaisen viikon, kunnes hän taas oli eräänä iltana lähteellä\nvettä ammentamassa ja oli juuri saanut molemmat sankonsa täyteen ja\naikoi lähteä pois, kun hän nosti silmänsä ja näki Elsan tulevan omalta\nsuunnaltaan, toista kujaa myöten. -- Jo kaukaa Elsa nauroi hänelle ja\nlähemmäksi tultuaan sanoi:\n\n-- Mikset sinä niin moneen aikaan ole hakenut minua mukaasi?\n\n-- Sinähän et tahdo!\n\n-- Minäkö! Minun on ollut ikävä sinua.\n\nUsein, vuosia myöhemmin, ollessaan jo Elsan kanssa naimisissa,\nihmetteli Aapram itsekseen erikoisesti kahta seikkaa:\n\nEnsiksikin, että miksi hänen osakseen oli sallittu Elsa, tuo pieni\nhento keijukainen, joka oli kivulloinen ja heikkorakenteinen, ei\nkyennyt edes verkoilla käymään, oli sairastellut jo pienestä pitäen,\nmaannut vuoteen omana väliin viikkomääriä ja oli köyhä, kun suuria,\nkomeita, terveitä ja rikkaitakin tyttöjä olisi hänen laiselleen ollut\ntulossa kuinka monta hyvänsä, ja toiseksi, miksi hän oli ihastunut\nalusta alkaen Elsaan, joka oli niin kiukkuinen ja oikukas -- totta\npuhuen riitainen! -- Erään kerran Vironmatkalla eräässä virolaisessa\nkortsissa eli kapakassa, Lonttovassa, toiset miehet humalan noustessa\npäihin häntä siitä moittivat ja suorastaan vaativat selitystä, mutta\nHinun Aapram, vaitelias ja hidaspuheinen mies, ei ennättänyt seurata\nheidän nopeaan tulevia monia kysymyksiään eikä kyennyt vastaamaan\nmitään -- eihän hän edes itselleen sitä ollut koskaan voinut selittää,\nvaikka joskus asiaa mietiskeli ja ihmetteli. Vanhin joukosta,\nIso-Ville, koetteli parhaansa mukaan vastata Aapramin puolesta, koska\noli sukulainen, Aapramin setä, ja puhui jotakin Aapramin lempeästä\nluonnonlaadusta ja sääliväisestä mielestä kaikkia kärsiviä ja\nkivulloisia kohtaan ja sallimuksesta, joka antaa ristin kullekin\nkannettavaksi, miellytti se sitten kantajaa tai ei. Aapram antoi\nmiesten jutella ja tyynenä tuumi itsekseen: \"Jos onni on risti, kantaa\nsen mielellään ja jos sallimus antaa sellaisen onnen, niin siunattu\nolkoon silloin sallimus!\" --\n\nJo heti naimisiin mentyään ja vähän ennen sitäkin ja varsinkin sitten,\nkun Elsa ja hänen pikku muijansa niinkuin hän Elsaansa leikillä nimitti\nkotioloissa, alkoi yhä pahemmin sairastella, rupesi Aapram tosissaan\nmiettimään keinoja, joilla parantaisi tulojaan, sillä kalastus tuotti\nvain sen, että he juuri ja juuri leivissä pysyivät. Ei jäänyt säästöön\npenniäkään lääkkeiden hankkimiseen, vielä vähemmän millä hommaisi\nrakkaan muija-parkansa mantereelle hakemaan parantajan apua. Hän tiesi\nvanhastaan, että se, jolla on jaala tai sitä isompi alus, hankkii\npurjehtimalla itselleen ja perheelleen paremman toimeentulon kuin\nkalastaja.\n\nAapram päätti rakentaa itselleen jaalan.\n\nSe vei vuosia, mutta se oli ainoa keino.\n\nSyksyllä, heti kalastuksen päätyttyä, alkoi hän käydä metsässä\naamupimeästä iltapimeään hakkaamassa ja veistämässä jaalatarpeita:\nanturapuun, kaarijuurikkaita, polvia ynnä muuta. Hän veisteli kaikki\nvalmiiksi metsässä, että olisivat keveämmät talvella vetää kelkalla\nkotiin. Naapurit olivat hänelle avuliaita. Joukko nuoria miehiä\ntarjoutui sahoineen talkoisiin sahaamaan metsässä kaikki laita- ja muut\nlaudat. Lumen tultua vedettiin niinikään tavara talkoilla kotiin. Sama\nilo jatkui keväällä jaalaa laidoitettaessa ja seuraavana keväänä\nkaaritettaessa, kantta tilkitessä ja muissa isommissa töissä.\nKolmantena keväänä oli jaalan runko valmis veteen lykättäväksi. Päivän\nnoususta on Aapram häärinyt sen ympärillä: laitellut tervatuista\npintalaudoista liukkaan telakan jaalan juosta veteen ja kiertänyt\nympäri kylää pyytämässä naapureita vielä kerran kerääntymään hänen\njaalansa ympärille, lykkäämään sitä mereen. Kello läheni kahtatoista,\njolloin mereenajon piti tapahtua.\n\nKaikki oli valmiina Aapramin puolesta.\n\nHän kävelee piippunysä suussa ja kädet housuntaskuissa ja ihailee\njaalansa kauniita muotoja puolelta ja toiselta.\n\nKuin kulta ja uusi mahonki hohtivat sen tervatut honkalaidat.\n\nTummanruskeina paistoivat vahvojen tammivaarnojen päät, joilla\nlaitalaudat oli lyöty kaariin kiinni. Ne olivat päihinsä imeneet\nenemmän tervaa kuin sileät laitalautojen pinnat, siitä syystä olivat ne\ntummanruskeita.\n\nAapram vetelee nysästään kiihkeänä savuja.\n\nHän tietää, että taistelu, jota hän on viimekuluneet vuodet käynyt,\nlähenee päätöstään, ja hän on voittanut.\n\nNiin!\n\nVoittanut!\n\nSe on oikea sana!\n\nVielä muutama päivä jaalan takiloimiseen satamassa, ja hän on valmis\nlähtemään meren vapaille ulapoille ansaitsemaan rahaa enemmän kuin\nkalastajat! Saraimessaan hänellä on talvella valmistetut purjeet --\nvanhoista tosin pienentelemällä ja uudestaan leikkaamalla tehdyt --\nlaivarikoista vuosien kuluessa saamistaan vanhoista purjeista. Kyllä ne\nniin hyvät ovat, että niillä purjehtii monta kesää ja sittenpähän on\naikaa hankkia uusia, vähän kerrallaan, niinkuin kaikki muutkin. Samassa\nsaraimessa ovat myös lokit ja köydet -- kaikki säästöä vuosien takaa,\nlöytöjä milloin minkinlaisesta merenajosta.\n\nSaraimen seinustalla odottavat valmiiksi höylätyt, raudoitetut ja\nhylkeen rasvalla öljytyt mastot ja muut purjepuut.\n\nKaikki on valmista!\n\nEi muuta kuin paikoilleen asettelee.\n\nHän riemuitsi ajatellessaan, mikä ilo tulee hänen muija-paralleen, kun\nhänellä on vastaisina aikoina enemmän ja parempaa keitettävää ja\npaistettavaa ja parempia vaatteita kuin ennen ja hän pääsee omalla\njaalalla hakemaan parantajan apua ja elää vanhaksi!\n\nNiin!\n\nMe elämme vanhoiksi, muija-parka! huusivat hänen ajatuksensa.\n\nVäkeä alkaa kerääntyä paikalle, mutta Aapram sitä töin tuskin huomaa.\n\nHommaan hän liittyy kyllä mukaan, innokkaimpana ja joukon johtajana,\nmutta vain ruumiillisesti hän on mukana työssä -- ajatukset liitelevät\nmuilla mailla, onnekkailla ilon ja riemun teillä, siinä valtakunnassa,\njoka ei ole tästä maailmasta, ja siellä kuulee hän -- tuo muutenkin\nvaitelias mies, mielikuvitusihminen, vain yhden riemukkaan huudon: \"Me\nelämme vielä vanhoiksi, muija-parka!\" eikä huutaja ole kukaan muu kuin\nhän itse, ja hänen ulkonainen Aapraminsa rientää puolelta toiselle\njärjestelemään ja entistäänkin harvapuheisempana sanoo sanan tai pari,\njotka joka kerta tulevat koneellisesti, saapuvat kuuluville kuin\nsieluttomasta koneesta konsanaan.\n\nMiehiä ja poikia kuhisee jaalan ympärillä kuin muurahaisia ja kylän\nkaikki hyljekoirat ovat kerääntyneet siihen myös, kuten aina, ja\ntappelevat.\n\nJaala lasketaan kallistumaan vasemmalle kyljelleen tervatuille teloille\nja liukkaaksi voideltu lylypuusta tehty siivitta asetetaan kupeen ja\ntelojen väliin.\n\nKeulan edessä on pari miestä asettamassa paikoilleen niin sanottua\nväkeväämattia, noin parin jalan pituista vahvaa tammipölkkyä, jonka\nsisällä on sellainen kone, että kun pölkyn kupeessa olevasta veivistä\nkiertää, nousee sen sisältä voimakas rauta ulos yhä pitemmälle ja\npitemmälle ja pitemmälle. Tämänlaisten väkevämattien tehtävänä on\nnostaa hartioillaan ylös suuria painoja, alusten keuloja ynnä muuta tai\nmyös, kuten tällä kertaa, lykätä alus liikkeelle teloillaan. Matin\nalapää nojataan keulan edessä olevaan kiveen ja sen sisältä tuleva\nväkirauta aluksen keulaan. Väkevämatti puolestaan on valmis.\n\nKupeen alle asetetaan pitkän, vahvan kuusisen rangan pää ja pölkkyjä\nalle, lähelle päätä. Siitä tulee voimakas vipu, jolla jaalaa\nheilutellaan ja narrataan liikkeelle. Neljä viisi miestä on jo valmiina\nsillä nytkyttämään lähtijää.\n\nKaikki on valmiina ja paikoillaan.\n\nMiehet asettavat hartiansa jaalan keularyntäitä vasten ja nojaavat\njalkansa teloihin tai kiviin ja alkavat kaikki huutaa ja työntävät\nväkevänmatin avuksi minkä jaksavat, ja kupeen alla olevan vivun yläpää\nheiluu kiivaasti ylös ja alas. Alus nytkyy ja urahtaen luisuu tuuman,\nurahtaa vielä kerran, ja kolmannella alkavat miehet yhdestä kurkusta\nhuutaa: \"Kovast, kovast, kovast...\", niin että korvia huumaa. Sen\nkuulee jaalakin, tutisee, jytisee ja vavahtelee ja alkaa luisua kohti\nvettä, vauhdin ja \"Kovast, kovast\"-huutojen yhä kiihtyessä. Huuto\nhuumaa väkijoukkoa ja koiria, jotka alkavat yleisen tappelun niinkuin\naina. Jo koskettaa jaalan anturapuun peräkanta vettä. Isoja väriläikkiä\nleviää tyyneen veden pintaan anturan mukana veteen joutuneista\ntervapisaroista. Telat jytisevät ja pauhahtaen kiitää jaala veteen.\nAapramin tunteet kuohuvat yli reunojensa. Hän on selvillä, että se\nsilmänräpäys on tullut -- on juuri ohi kiitämäisillään, jolloin uuden\naluksen nimi on huudettava, mutta ennenkuin hän ennättää päästä\najatustensa isännäksi, huutaa hän ilmoille sen sanan, joka on koko ajan\nollut hänen ajatuksissaan. Hänen piti huutaa aluksen nimeksi\n\"_Meretär_\", mutta hän huusikin, raskaasti huoaten: \"_Muija-parka_\".\n\nKaikki katsoivat kummissaan Aapramiin.\n\nVanha Kokin Jussi menee Aapramin eteen ja sanoo:\n\n-- Mitäs sä mies oikein meinaat?\n\n-- Mitäs minä meinaan? Enhän minä mitä meinaa!\n\n-- No olisit sä nyt voinut huutaa paremman nimen aluksellesi kuin\n\"_Muija-parka_\" -- saamari vie -- en paremmin sano! Hullukos sinä olet!\nEihän tuo ole mikään veneen nimi! -- -- --\n\nJaala kellui kauniina tyynessä vedessä, kiinnitettynä köyteen.\n\nRannalla nuoret miehet ahtoivat ankkuria ja ketjua haapioon, viedäkseen\nne jaalaan ja hinatakseen aluksen satamaan ja ankkuroidakseen sen\nsinne.\n\nKetjun parhaillaan helistellessä tuli alas rantaan Aapramin vanha äiti\nhätääntyneen näköisenä.\n\nHän lähestyi Aapramia ja puheli hänelle hiljaa:\n\n-- Kuulehan, Aapram! Sinulle on tapahtunut suuri onnettomuus: Elsa on\nmeidät jättänyt.\n\n-- Mitä haastat!\n\n-- Sitä vain, että Elsa on nyt jättänyt meidät -- kuollut. Voi, voi!\nTule sisään pian.\n\nElsa makasi vuoteellaan hengettömänä -- autuas hymy kasvoillaan.\n\nHeidän puolivuotias tyttärensä oli herännyt kätkyeessään, jossa nauroi\nja potki peitettään.\n\nAapram istuutui ikkunanaluspenkille, lähelle Elsan kuolinvuodetta, ja\nistui siinä sen illan ja seuraavan yön ja seuraavan päivän ja niin aina\nhautajaisvalmisteluihin asti, syömättä ja juomatta ja nukkumatta.\n-- -- --\n\nPieni hautaussaattue, edellä kuusi omaista, jotka kantoivat valkeaa\nruumisarkkua, ja sitten Aapramin setä, joka kantoi valkeaa ristiä,\nsitten Aapram vanhoine äiteineen ja sen jälkeen muutamia läheisiä\nsukulaisia -- kaikki mustissa puvuissa, kulki Aapramin kotoa kylästä\nkohti kirkkotarhaa. Sinne ja tänne oli kerääntynyt uteliaita ihmisiä,\nja niin voivat olla ihmiset kummallisia, että kuultiin siellä ja täällä\nkuiskittavan jotain \"muija-parasta\" -- tarkoittaen sillä sekä häntä,\njota kannettiin kirkkotarhaan, että takiloimatonta jaalaa, joka odotti\nankkuroituna satamassa. -- -- --\n\nKuukaudet tulivat ja menivät, ja kesä kului, mutta entiselleen ei\ntullut Hinun Aapram. Hän ei voinut unohtaa Elsaansa eikä välittänyt\njaalasta, jota kansa tosissaan hoki \"Muija-paraksi\" -- nuo tunnottomat\nihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan, mistä syystä hän tuli\nsotkeutuneeksi sanoissa silloin, kun hänen oli huudettava jaalansa\nnimi.\n\nSyksyllä hän möi jaalansa kaikkine irtaimistoineen. Hänelle oli\nyhdentekevää, elikö hän nyt kalastajana vai purjehtijana, kun Elsaa ei\nenää ollut olemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti hyväili vanhaa ajan mustuttamaa hopeaista vihkisormusta ja saneli\ntyttärelleen:\n\n-- Kun sinä tulet suureksi, juttelen minä sinulle kaiken, mitä tästä\ntiedän, nyt et sinä vielä ymmärrä. Kerran saat sinä itsellesi nämä\nkaikki, nämä sormuksetkin. Sen sinulle vain nyt jo sanon, että kaiken\nmuun saat hukata, mutta älä tätä sormusta. Sitä seuraa onni\nköyhyydessäkin.\n\n\n\n\nLANKUT TAI HENKI!!!\n\n\nToos-Jutta oli sikäli merkillinen mies, että hän oli Liiva-Simon lanko.\n\nMitään muuta ylpeilyn syytä hänellä ei ollutkaan, mutta olihan siinä jo\npaljon.\n\nToos-Jutta ylvästeli tällä lankoudellaan sekä Suomessa että Virossa.\n\n\"Minä olen Rantalan Juhannes, tai niinkuin ne omassa keskuudessa\nkutsuvat Toos-Jutta, Liiva-Simon lanko\", esitteli Jutta itsensä.\n\nHän ei ollut itse tehnyt mitään, josta kannattaisi laulun laatia, mutta\njoutui vasten tahtoaan ja ilman omaa ansiotaan tai mahdollisuuttaan\nkerran sankariksi tapaukseen, josta vielä kauan kertoillaan.\n\nSe tapahtui eräänä kesänä, jolla ei ole -- enemmän kuin muillakaan\nsaarelaiskesillä -- vuosilukua, vaan jota nimitetään siihen aikaan\ntapahtuneen merkittävimmän laivarikon mukaan turskalaivakesäksi.\n\nSinä kesänä nimittäin hajosi Maahelliin turskalaiva.\n\nKun turskalaivalla ei kuitenkaan ole sen suurempaa osuutta Jutan\nelämässä, jätämme sen sikseen ja siirrymme Jutan lankkujuttuun, joka on\nsiksi tärkeä tapaus, että on suorastaan ihme, ettei kesä saanut siitä\nnimeään, ja sen se olisi saanutkin, ellei turskalaivaa olisi tullut.\n\nTurskalaivakesä, eli Toos-Jutan Iankkukesä, oli kulunut vasta heinäkuun\ntoiselle viikolle.\n\nValoisten öitten vuoksi ei varsinainen ajoverkkokalastus ollut vielä\nalkanut, mutta yksi ja toinen oli jo käynyt kokeilemassa ja sattunut jo\nsaamaankin, ja kun tuoreen hailin hinta oli korkealla ja Jutan\nrahakukkaro tyhjänä, läksi Jutta mainitun viikon perjantai-iltana --\npaha enne! -- poikansa ja vävynsä kanssa ajoverkoille.\n\nPuhalsi itätuuli.\n\nPäivän painuessa pilvettömältä taivaalta alas luoteen alle laski Jutta\nverkkonsa mereen kuuden sylen kohonuorien varaan riippumaan ja\najautumaan virtain mukana.\n\nTämä tapahtui maan takana, noin kolme meripenikulmaa Hempan-apajalta\nlänteen.\n\nHeikko virta kuljetti moottoria ja verkkoja ensin pohjoiseen ja sitten\nlounaaseen.\n\nMoottori keinui aika ajoin hyvinkin rajusti aallokossa ja riuhtoili\nköyttä, jolla se oli kiinnitetty verkkojataan.\n\nToos-Jutalla ei nimittäin enää ollutkaan mikään vanhanaikainen\npurjeilla ja airoilla kulkeva haapio, vaan moottori.\n\nVenhe eli alus oli kyllä entinen vanha verkkohaapio, mutta ei sitä enää\nainakaan Jutan itsensä kuullen kukaan hirvennyt kutsua millään\nentisellä nimellä -- ei edes verkkopaatiksi ollut sitä lupa sanoa.\n\nSe oli nyt perästä keulaan ja pohjapuusta partaisiin ja vaivaisen\nmaston nokkaan asti moottori.\n\nMasto oli totisesti vain aavistus siitä, mitä sen olisi pitänyt olla.\nSe oli kevyt ja lyhyt, ja pidettiin siinä veneen kulkiessa pientä\npurjepahaista, ei lisäämässä vauhtia, sillä se oli hyvä muutenkin, vaan\nestämässä liikaa heilumista, niinkuin esimerkiksi suurissa\nhöyrylaivoissa.\n\nYöllä, miesten vetäessä suloisia unia keulapuolen yli viritetyn\npurjekankaisen varjon alla, paloi mastossa lyhty, jonka punertava tuli\nheilui kuin kirkas vaskilappu vihreän harmaata yötaivasta ja merta\nvasten ja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä painuessaan jonkin\nisomman aallon taakse.\n\nJutta luotti siihen, että laivojen keulavahdit kyllä näkevät hänen\nmerkkitulensa ja ymmärtävät sitä karttaa.\n\nVerkkojen matalalle ajautumisesta, vaikka virtakin paranisi, ei taas\nollut pelkoa ainakaan neljään tuntiin, ja silloin olisi jo päivän nousu\nniin lähellä, että verkot olisi vedettävä.\n\nJoku oli väittänyt kerran rantakäräjillä Jutan itsensä kuullen, että\n\"Toos-Jutan moottori kuuluu pahasti reistailevan -- ahaa, siinähän tämä\non itsekin...\" ja siitä asti -- kiusallakin -- kuljetti Toos-Jutta\nmoottorissaan vain yhtä airoa, täyttä airoparia ei milloinkaan, vieläpä\nhän ylvästeli jo kadottaneensa koko soututaidon.\n\nPurje, niinkuin sanottu, oli vain osa siitä, mitä sen olisi pitänyt\nolla, mutta airo oli tavallinen tukeva haapion airo. Mitä varten Jutta\nkuljetti mukanaan tuota yhtäkään airoa, jäi monellekin arvoitukseksi.\nJutalla oli omat vanhat juonensa, isiltä perityt vaistomaiset pelkonsa\nja varomisensa. Hän enemmän tai vähemmän tiedottomasti käsitti, että\nsattuipa milloin hyvänsä niin käymään, että toisen verkot ajautuvat\nkiinni hänen verkkoihinsa, niin onhan sitten edes airontyvi, millä\nantaa syypäälle, sillä moottorin veivi, ja niin myös jakoavain, ei\nkumpikaan tuntunut olevan mukava lyömäase, eivät ylety minnekään. Se\noli ehdottomasti viisas ajatus, yksi viisaimpia, mitä Jutan aivoissa\noli koskaan syntynyt. Haapio -- nimittäin Jutan moottori -- käyttäytyi\nyhä rajummin aaltoilevassa meressä kuin kiinnikytketty villi elukka: se\nheitti väliin ylös ilmaan takakoipensa, nimittäin kaksi märkyydestä\nkiiltävää potkurin räpylää, väliin taas vanhanaikuisen etupuolensa,\npääsemättä kytkimestään, jolla se oli kiinni verkkojadan päässä.\nToisinaan tuli kohti vyöryvä kertalaine puhisten ja sihisten ja\nryöpyttäen suolaista vaahtoa yli veneen. Keulan yli vedetty öljytetty\nvarjovaate pärisi lakkaamatta tuulessa, ja vesi ropsahteli ja rapisi\nsen päälle putoillessaan ja virtaili solisten takaisin mereen. Varjon\nalla peitteisiin kääriytyneenä nukkui Toos-Jutta tovereineen\nsikeimmässä unessaan. He eivät heränneet, vaikka veneen heittelehtiessä\nväliin töhräsivät nyrkeillään, kyynärpäillään tai olkapäillään toistaan\nsuoraan kasvoihin. Heidän unensa oli oikeaa merimiehen unta, sillä\nkaiken aikaa he kuulivat, mitä meri tekee.\n\nAlhaalla mustanvihreässä syvyydessä uivat hailit ajaen takaa\nsaalistaan, pikku äyriäisiä, ja joutuivat Toos-Jutan verkkoihin.\n\nMeri, tuuli, äyriäiset ja ja hailit valvoivat, kaikki muu nukkui.\n\nUneliaalta näytti myös tuo kalpea heinäkuun kuu, joka oli päässyt\nkorkeimmilleen ja alkoi hiljakseen siirtyä länttä kohti ja olisi\nmuutenkin valoisan yön tehnyt jutalle täysin kalattomaksi, ellei\nmyrskyävä meren pinta olisi luonut syvyyksiin salaista pimentoa, jossa\nhiljakseen huojuvat verkot eivät näkyneet hailien tarkkoihin silmiin.\n\nMyrskyten ja meuraten kuluivat yön nopeat hetket. Miehet heittelehtivät\nriuhtovassa vuoteessaan toisiaan vastaan, mutta eivät olleet siitä\nmillänsäkään. Koettivat vain parantaa asentoaan ja nukkuivat.\nToos-Jutta itse onnistui nojaamaan molemmat jalkansa konetta ja\nmakuukojua erottavaan lautaan ja päänsä erääseen kaareen ja\nsaamaan käteensä nuoran pätkän, joka riippui piitassa ja alussa\nheilui joutilaana ja piiskasi hänen kasvojaan. Näin oli hän\nsaavuttanut tukevan asennon ja nukkui rauhallisemmin kuin ruhtinas\nhöyhenvuoteellaan.\n\nPian tapahtui kuitenkin jotakin, joka muutti olot kokonaan.\n\nToos-Jutan päivisin valvova osa nukkui mitä sikeimmässä unessa nyt\nyöllä, mutta päivisin nukkuva osa valvoi ja piti vahtia. Se alkoi\nkuulla jotakin kaukaista jytinää, joka tuli läpi veneen laitojen ja\nläpi meren, ja se alkoi seurata tämän jytinän kehittymistä.\n\nIdästä, meren takaa, oli noussut näkyviin suuri höyrylaiva ja sen\npyörivä, lohenpunainen evä ja koneisto ja tärisevä jättiläisrunko\nsynnyttivät tuon jytinän, joka levisi kauas läpi ilman ja meren.\n\nHöyrylaivalla oli ankara lankkukuorma, niin ankara, että koko laiva oli\nkorkean, komentosillan tasalle ulottuvan kansikuorman vuoksi\nkupeellaan, aivan kaatumaisillaan, varsinkin isompien kertalaineiden\nsitä heilautellessa. Jos ainoakaan sellainen vyöryvä mäki olisi tullut\nsivulta, olisi laiva pannut paikalla anturansa ja lohenpunaiset\npohjalevynsä kuivamaan. Se vaara näytti nytkin olevan lähellä joka\nhetki.\n\nJytinä selveni selvenemistään ja -- omituista kyllä -- äkkiä lakkasi\nkokonaan.\n\nSillä hetkellä Jutan valvova ja vartioiva osa ryhtyi hälyytystoimiin,\njoka tapahtui siinä muodossa, että Jutta oli näkevinään seuraavanlaista\nunta:\n\nToos-Jutalla oli olevinaan kotona, saarella, lapsenristiäiset tai\njotain sentapaista, paljon ihmisiä ja hälinää. Naiset kantoivat kahvia\npöytään. Jutta itse istui vieraineen pöydässä -- Jutta pöydän päässä,\njaellen sokeroituun kahviin viinaa. Pöydässä istui myös eräs\nvirolainen, joka juuri ihastuksissaan ääneen huokasi \"Oh sa Jumal!\"\nminkä johdosta Jutta oli alkavinaan kertoa jotain juttua toisille, kun\nJutan vaimo hätääntyneen näköisenä tuli toisesta huoneesta, nyhkäisi\nJuttaa olkapäästä ja sanoi, \"Jutta, joudu pian! Kartanolla on\nvarkaita!\" jolloin Jutta nousi pöydästä ja selitti toisille: \"Istukaa,\nhyvät vieraat! Kyllä minä tulen ja juttelen tarinani loppuun, kunhan\nensin ajan ne roistot pois pihalta!\" Hän käveli ovelle ja työnsi sen\nauki. Mutta sen sijaan, että olisi löytänyt itsensä pihalta varkaita\najamasta, löysikin Jutta itsensä heti hereillään veneestään, pilkisti\nulos varjon alta ja näki kesämyrskyssä möyryävän meren ja siinä aivan\nlähellä paikallaan seisovan mahtavan höyrylaivan, joka valtavalla\nkohinalla puski pitkästä, savutorven edessä olevasta pillistään liikaa\nvoimaansa ulos ja huojui aalloissa. Laiva oli niin lähellä, että voi\nerottaa sen kannella ja komentosillalla olevat miehet. Niillä näytti\nolevan kaikilla jotain kiirettä ja touhua. Jutta herätti paikalla\ntoverinsa, joille sanoi:\n\n-- Katsokaapas! Se vihollinen on varmaankin ajanut verkkojen\nkohonuoraan, jonka on kehinyt häntänsä ympärille, ja nuoran perässä\nluultavasti verkotkin, koska ei pääse paikaltaan. Pankaapas moottori\nkäymään, niin ajetaan sen luo, noustaan komennolle ja annetaan\npäämiestä airontyvellä päin kuonoa niin että kyllä tietää toisen kerran\nvaroa, missä on verkkotulet: mastotuli ja sapalyhti! Pahalaisen oinaat,\nmitä ovatkin tehneet!!\n\nToos-Jutan vävy ja poika ryömivät näkyviin keulasta, ja hieroen\nsilmiään silmäili vävy merta yltympäriinsä, pysähtyi lopulta ja sanoi:\n\n-- Tuollahan meidän sapalyhty on kokonaan toisella suunnalla! Ei laiva\nverkkoihin ole ajanut -- ja mitä nämä nyt yhdet verkot ja verkkoköydet\nhänen tiellään olisivat! Hämähäkin kinoa härän tiellä!\n\n-- No mitäs se siinä sitten tohisee?\n\n-- Jaa -- sitä minä en tiedä.\n\nSamassa kuului laivasta päin sellainen jytinä ja jyrinä, että miehet\nverkkoveneessä säpsähtivät.\n\nLaiva oli avannut ketjut auki ja antoi kansikuorman luisua mereen.\n\nJyrisi kuin ukkonen.\n\nSamassa nousi laiva kohdalleen, pani koneensa jälleen pyörimään ja\nalkoi painua länsilounaaseen. Meressä ui iso röykkiö -- kuin luoto --\nsuuria, puhtaita, jalorotuisia honkalankkuja.\n\nNe nähtyään ja paikalla ymmärrettyään tilanteen Jutta sanoi:\n\n-- No nyt antoi Jumala meille leipää seitsemäksi vuodeksi! Ei muuta\nkuin ruvetaan ajamaan tavaraa moottorilla maalle. Jääkööt verkot nyt\nsiksi aikaa tänne.\n\n-- Oleksä hölmö! ärjäisi Jutan sekä vävy että poika kuin samasta\nsuusta, ja vävy jatkoi:\n\n-- Eihän nyt näitä verkkoja jätetä, vaikka nuo lankut olisivat pelkkää\nkultaa.\n\n-- No vedetään verkot sitten helkkarin kiireesti, ennenkuin muut\nennättävät tulla.\n\n-- Vaipa nää nyt ennättävät. Ei tämä yöllä mihinkään näy.\n\nVerkot vedettiin ja saatiin paljon kaloja.\n\nOlisi ollut parempi, jos tällä kertaa ei kaloja olisi ollut, mutta\neihän niitä siellä meren selällä voinut ravistella poiskaan verkoista.\n\nSitten ajettiin lankkulautan luo.\n\nIso se olikin.\n\nSen varjopuolella laine tuskin tuntuikaan. Niin sen luo tuli kuin\npienen saaren rantaan.\n\nMiehet sitoivat veneensä lankkusaaren rantaan kiinni ja kävivät maihin.\n\nNiin siinä kävelikin kuin oikealla saarella -- se erotus vain, että\ntämä heilui ja huojui meren mukana -- oli oikeasta maaperästä irti.\n\nKun kaikki lankut näyttivät yhtä hyviltä, rupesivat miehet valikoimatta\npanemaan niitä veneeseensä.\n\nVenettä kuormattiin lautan suojapuolella, ja kun saaliin aiheuttama\ninnostus oli suuri, ei muistettu ottaa huomioon eräitä tärkeitä\nseikkoja.\n\nEnsiksikin, että meressä käy kohtalaisen iso laine.\n\nToiseksi, että vene ei nyt ole laineessa, vaan lautan suojassa.\n\nJa kolmanneksi, että kun keulasta täytyi lankkujen tieltä ottaa pois\nvarjo, jonka alla miehet nukkuivat ja joka kovalla ilmalla kulkiessa\nvarjosti konetta merivedeltä, jäi kone nyt alttiiksi meren kuohuille,\njoka taas voi muuttaa kulun sangen epävarmaksi.\n\nTämän viimeksimainitun miehet kyllä jossakin ajatustensa peräkamarissa\naavistivat, mutta väittelivät omaa itseäänkin vastaan, että \"Kun siihen\nkeulan puolelle pannaan lankkuja, varjostavat ne konetta, sen minkä se\nvarjoa tarvii\", ja \"Heittävänhän tuo tuntuu tuulikin\", päätti asian\nJutta.\n\nLopulta oli vene kuormattu.\n\nOli jo usein arveltu riittävän, mutta aina oli joku kolmesta sanonut:\n\"Pannaan vielä muutama lankku. Siinä ne menevät, missä muutkin\", ja oli\nkuorma niin lisääntynyt lisääntymistään, että tuskin kämmenen\nkorkeudelta oli keskiveneessä ylälaitaa enää näkyvissä.\n\nVene tyrkättiin irti lankkusaaresta ja airon avulla käännettiin keula\nmenemään ohi lankkusaaren pohjoispään kotia kohti.\n\nPäivä nousi juuri silloin ja meni heti pilveen.\n\nTuntia myöhemmin rupesi satamaan ja silloin oli Jutta kumppaneineen ja\nmoottoreineen noin kilometrin tai pari lautasta länteenpäin\najelehtimassa tuulen mukana länttä kohti.\n\nKävi nimittäin niin, että kun vene oli irroitettu lautasta ja vävy\nasettunut perää pitämään ja Jutta poikineen kyykistynyt koneen ääreen\npannakseen sen käymään, ei se totellut ryypyistä eikä veivittämisestä\nhuolimatta.\n\nSuhahteli vain, mutta ei antanut ainoaakaan paukkua. \"Suhu suhhuu\nsuhu\", pani moottori, ja miehet hikoilivat.\n\nJo oli tullut vävykin keulaan koneen luo.\n\nLopulta kone pyörähti muutaman kerran aika rytinällä ja lakkasi\nuudestaan.\n\nSillä aikaa tehtiin tärkeä huomio.\n\nVauhtipyörä, mentyään vinhasti ympäri kymmenkunta kertaa, puhalsi\nympärilleen ja ylös ilmaan vesisuihkun.\n\nHuomattiin, että veneen pohjalla on paljon vettä.\n\nSitten huomattiin, että pumpun suu ja männän varsi varpekannella,\nperällä, oli unohtunut lankkujen alle.\n\nRuvettiin raivaamaan pumppua vapaaksi, mutta kun vene heilui ja lankut\nolivat raskaita ja vaikeita käsitellä heiluvassa veneessä, löi Jutta\naivan omakätisesti erään lankun päällä koneen ainoan sytyttäjänastan\npoikki.\n\n-- Siin' on sinulle! huusivat Jutan vävy ja poika Jutalle.\n\nNyt oltiin kokonaan tuuliajolla ja mentiin tunti tunnilta poispäin\nkotisaaresta, pitkin aavaa merenselkää, kohti vielä aavempia\nValtiasmeren ulapoita.\n\nPumppu oli saatu selväksi, mutta vettä tuli sisään kaatuvista\nkertalaineista, joita ohjaamattomalla veneellä ei voitu välttää ja\njotka villeinä kuohuivat yli veneen, enemmän kuin laineiden väliajoilla\nennätettiin pumputa tai muuten pois ajaa ja vene painui noin tuuman\ntunnissa aina syvemmälle ja syvemmälle...\n\nYhdellä airolla ei ollut paljon merkitystä näin kovassa tuulessa.\nSiihen kulutettu voima nähtiin pian voitavan käyttää viisaammin veden\npois ajamiseen.\n\nLuovimiseen ei myöskään voitu turvautua purjeen mitättömyyden vuoksi.\n\nLankuistaan ei taas Toos-Jutta olisi raatsinut mitenkään luopua.\n\nHän odotti tuulen kääntymistä tai tyyntymistä.\n\nSitä hän odotti ja päätti kestää viimeiseen asti hukkaamatta ainoaakaan\nlankkua. -- -- --\n\nSaaressa oli jo aikoja sitten huomattu laivan kaataneen kansikuormansa\nmereen, sillä jahti toisensa perästä purjehti lankkupaikalle.\n\nJahteja oli siellä jo kymmenkunta ja samanverran moottoreita.\n\nKukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan Juttaan, eikä hän sitä\ntoivonutkaan.\n\nHän odotti vain tuulen kääntymistä tai muuta ihmettä, seisoen veneensä\nperässä helmari vasemmassa kourassa ja oikealla vedellen pumppua\nmännästä.\n\nSatoi kuin saavista kaataen.\n\nMiehet olivat pukeutuneet öljyvaatteisiinsa.\n\nVettä tuli sekä taivaasta että merestä.\n\nAika ajoin sai Jutta kunnon ryöpyn merestä, ja suolainen vesi virtasi\nhänen valkeasta parrastaan, kulmakarvoistaan ja pitkin hänen\nperunankuorenvärisiä kasvojaan.\n\nYksi ja toinen jahti jo luovi paluumatkalla.\n\nSamoin jättivät lautan moottoriveneet, joiden sätkytys kuului Jutan\nkorviin asti.\n\nYksi jahti oli vielä lautan luona ja -- ihme ja kumma! -- kun se nosti\npurjeensa, ohjasi se suoraan Juttaa kohti.\n\nTunsihan Jutta jo kaukaa tulijan vanhasta harmaasta peräpurjeesta,\njonka halki keskeltä kulki kaista uutta kangasta, paikka, sillä purje\noli siitä viime syksynä kerran kovassa ilmassa puomin katketessa\nrevennyt halki.\n\nEi se kukaan muu ollut kuin Jutan pahin vihamies Jyrin Kaape, joka\nsiellä \"_Vellamollaan_\" lasketteli täysin purjein myötäistä Jutan\nmoottoria kohti.\n\nKuka ystävä ja oikea naapuri ja kylänmies tai kunnon ristitty mikä\nhyvänsä tulisi noin julkeasti ja hävyttömästi urkkimaan toisen asioita!\nEi sitä kukaan muu tee kuin itse paholainen ja mahomettilainen -- musta\nkansa!\n\nKaape näkyi itse istuvan perässä ohjausratin sarvissa.\n\nYksi miehistä seisoi kajuuttaan nojaten, kädet lyhyen öljytakin\ntaskuissa.\n\nPari miestä seisoi keulassa kädet niinikään taskuihin työnnettyinä.\n\nJutta varasi ryöpyn haukkumasanoja ja herjauksia Kaapelle, kunhan se\nvaan ennättää huudon kuuluviin, mutta kun Kaape antoi jahtinsa\nmahtavassa kaaressa kiertää ympäri Jutan veneen perän taitse ja kun\njahti palavin ja pamisevin purjein ja paukkuvin jalustinlokein ja\nvauhtiaan vähentäen juoksi päin tuulta Jutan veneen oikealla puolella,\nei hän muuta huutanut kuin:\n\n-- En minä ole sinun apuasi pyytänyt!\n\nKaape ei vastannut sanaakaan, ja sehän se sekoitti Jutankin hyvät\naikomukset.\n\nKaape kohottautui seisomaan hoitaen ohjausrattia oikealla kädellään ja\npiippunysäänsä vasemmalla ja antoi silmänsä terävänä, mittailevana ja\narvostelevana lipua Jutan lankkukuormalla ja lopulta pysähtyä Juttaan,\njolle sanoi:\n\n-- Sinulla on tavallisen vähän lankkuja, Jutta. Vähän sinulla on\nlankkuja, mutta jos luovut niistä, vien sinut ja nuo toiset maalle. --\nTännehän sinä uppoat kuitenkin.\n\n-- No -- ei tässä vielä upota.\n\n-- Uppoat sinä saakuri vie kuin uppoatkin! Eiköhän se henki lie\nToos-Jutallekin kalliimpi kuin muutama tusina lankkuja!\n\nJutan poika ja vävy hokivat puoliääneen, että lankuista on luovuttava\nja annettava ne Kaapelle sillä ehdolla, että vie veneen ja miehet\nmaalle. Jutta myöntyi ja huusi Kaapelle:\n\n-- Sama se! En minä niin köyhä ole, että näiden lankkujen tähden\npuutteeseen joudun. Onhan noita lankkuja! Saathan ne jos niiden\nvaivainen olet, mutta siitä hyvästä sinun on hinattava tämä moottori ja\nmiehet jahtisi perällä kotiin. Ota lankut ja anna hinausköysi!\n\n-- Moottori! Aja kotiisi itse moottoreinesi! Jos minä kerran sinut\npelastan, ovat minun sekä lankut että moottori! -- Ymmärräk' sä! Hä!!\n\n-- No, ota sitten vaikka henkikin, senkin merenryöväri.\n\n-- Merenryöväri!! Merenryöväri! Vai merenryövärin nimen tässä saa siitä\nhyvästä, että auttaa toista, vaikkei olisi pakko -- ei mikään pakko!\nPidä kitasi kiinni, tai annan airontyvellä, ettet enää koskaan\nleukojasi availe!\n\nKöysi viskattiin Jutan moottorin keulaan ja toinen perään. Niillä\nkiinnitettiin moottori jahdin kupeelle. Jahdin keulapurjeet olivat\nvedetyt yläpuolelta kiinni, vastaan, ja jahti kellui piissä, kulkematta\neteenpäin.\n\n-- No! Alkakaa antaa lankkuja tänne näin jahtiin! komensi Kaape.\n\nJutta miehineen rupesi antamaan ja Kaape miehineen ottamaan. Kiireesti\ntehtiin työtä, mutta vielä kiireemmin sitä olisi pitänyt tehdä, sillä\nkun moottorista annettiin ylös jahtiin viimeistä lankkua, täyttyi vene\nkokonaan vedellä ja riuhtaisi aallokon auttamana köydet poikki ja\nvajosi keula edellä syvyyteen. Jutta vävyineen ennätti kuin onnen\nkaupalla kiivetä jahtiin, mutta Jutan poika täytyi vähissä hengin onkia\nmerestä. Hän oli ennättänyt jo vetää merivettä henkeensä eikä kannelle\npäästyään kyennyt omin voimin kajuuttaan kävelemään, vaan täytyi häntä\nkainaloista taluttaen auttaa. Kajuutassa pantiin hänet koijaan\nmakaamaan, ja vähän ajan perästä toimitti Jyrin Kaape hänelle\njuotavaksi kuumaa teetä, palsamia ja viinaa selitellen:\n\n-- Enhän minä mikään pakana enkä mahomettilainen ole, vielä vähemmin\nmerenryöväri! Autanhan minä pulaan joutunutta, ja pane se mieleesi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänäkös oli hommaa!\n\nPitkin päivää kulki jahteja ja haapioita (ja moottoreja myöskin!)\nsaaren ja sen lankkuapajan väliä.\n\nKylässä kuului pelkkä lankunläiske ja kolke, kun niitä maalle\nkannettiin ja viskeltiin ja järjesteltiin ristikkopinoille kuin\nlautatarhoissa ainakin.\n\nSatamassa oli yhtä menemistä ja tulemista iltaan asti, ja minkä lähemmä\niltaa päästiin, sen äänekkäämmäksi kävi puhe rannoilla.\n\nMuutamissa valkamissa olivat akat kokoontuneet suuriin parviin\nhaukkumaan toisiaan. Väitettiinpä, että Tepkan Matin rannassa jo\ntapeltiinkin täyttä vauhtia, ja sieltä päin se pahin melu kuuluikin.\nMentiin katsomaan, mutta ei siellä ainakaan enää mitään varsinaista\ntappelua ollut, ellei oteta lukuun sitä, että sinne Tepkan Matin\nsaraimen seinukselle, verkkopuiden alle, oli kokoontunut parikymmentä\nhyljekoiraa, jotka pitivät aika metakkaa. Valkeita hampaita, suuria\nmustatäpläisiä valkeita koiria ja koiran häntiä ja jalkoja vilkkui ja\npyöri yhtenä vilinänä, ja ilmaa tärisytti sellainen rähäkkä,\nhaukkuminen, kiljuminen, vingahtelu ja ulvahtelu, että ihmisääni ei\nsiinä pauhinassa kuulunut mihinkään. Läheisellä rantatiellä tappeli\nmyös puolentusinaa poikaa -- kuusi seitsenvuotiasta -- nimittäin\nToos-Jutan pojan poika parin toverinsa kanssa kolmea Jyrin-Kaapelaista\npoikaa vastaan. Poikien ja koirien tappelu oli vain jonkinlaista\njälkikaikua ja tartunnaista vaimojen välillä käydystä tappelusta.\nVaimot olivat jo lopettaneet ja hajaantuneet kantamaan lankkuja\npinoihin, lennätellen pitkin rantaa haapiolta haapiolle ja valkamalta\nvalkamalle teräviä tai tylsiä haukkumasanoja ja ilkeämielisiä\nviittauksia tämän ja tuon entisyyteen.\n\n-- Onk' siitä niin pitkä aika, kun sinun miehesi linnassa istui! huusi\nvielä kerran vanha Toos-Jutan vaimo yhtä vanhalle Jyrin-Kaapen\nemännälle, ja tappelu oli alkaa uudestaan.\n\nTämä vilkas mielipiteiden vaihto valkamissa oli taaskin vain kaukaista\nkaikua tappelusta, jota käytiin merellä yhä pienentyvän lankkulautan\nympärillä.\n\nTuuli oli hiljentynyt paljon, ja meri alkoi tasaantua tunti tunnilta.\nSilloin tällöin tuli vielä suuria ummikkaita, jotka rytisyttivät\nhajaantuvaa lankkukasaa. Siellä täällä ajelehti jo yksityisiä lankkuja\nja lankkuryhmiä. Niiden seassa näkyi aironsirpaleita, sillä sangen\nusein kohosi airo ilmaan ja räiskähti yhteen toisen airon kanssa. Monet\niskut sattuivat myös oikeaan maaliin, nimittäin läheisen haapion\ntunkeilevaan ohjaajaan.\n\nPian oli korjattu merestä viimeinenkin lankku, ja ilta läheni, ja\ntappelu vaimeni ja loppui kokonaan ensin merellä ja myöhemmin\nvalkamissakin sitten, kun kaikki lankut olivat paikallaan pinoissa ja\nhaapiot vedetyt ylös teloilleen, sarainten ovet kierretty lukkoon ja\nväki hajaantunut väsyneenä koteihinsa.\n\nVielä illan hämärissä ryhmittyi lähteeltä tulevia tai lehmiä kotiin\nhakevia naisia kujien risteyksiin päivittelemään, että on se ollut\npäivä tämäkin, ja pahimmin soimattiin Jyrin Kaapea, joka -- \"ainakin\nniin kerrotaan, mutta älä sano minun sanoneeni...\" -- oli upottanut\nToos-Jutan moottorin ja huutanut Toos-Jutalle että \"lankut tai henki!\"\nkäytyään illalla hakemassa viimeisiä lankkuja ja ryöstettyään\nToos-Jutankin omat. -- \"Joutaisi joutua linnaan istumaan tästäkin --\nmokomakin merenryöväri!\"\n\nVielä illalla myöhään istui Toos-Jutan vaimo Karuliina muutamien muiden\nemäntien kanssa naapurissa valittamassa surkeuttaan.\n\nHänestä tuntuu hyvältä keventää sydäntään purkamalla Jyrin Kaapesta ja\nhänen omaisistaan häväistysjutun toisensa jälkeen.\n\nHän on jo miltei leppynyt.\n\nOikeuden vaaka tuntuu vähitellen pyrkivän tasapainoon, ja hän oli\nmiltei jo antaa anteeksi Jyrin Kaapelle.\n\n-- Ota lisää kahvia, Karuliina ja te muut myös! sanoo naapurin emäntä\nkaadettuaan täyteen kupit.\n\n-- Olisihan se jo neljä kuppia riittänyt! kursailee Karuliina kermaa\nkuppiinsa kaataessaan ja ryypiskellessään kahvia, ja hän jatkaa äsken\naloittamaansa kuvausta Jyrin Kaapen tyttäristä. Hän on päässyt jo\nnuorimpaan tyttäreen Selmaan, joka on pari kuukautta ollut kaupungissa\npalvelijana ja oli nyt kotona jälleen:\n\n-- Isäänsähän nämä ovat tulleet Jyrin Kaapen tyttäretkin. -- Ylpeitä\nteiskailijoita ja peiskailijoita ne ovat jokikinen ja vielä niistä\ntulee vaikka mitä -- -- -- vaikka varkaita ja murhamiehiä -- -- --\nNiinkuin nyt tämä Selmakin!! -- -- -- Sillä kun nääthän on viiet\nrimpsut hamehissaan ja hatut -- -- -- (pyörittää päätään ja maiskuttaa\nsuutaan) -- -- -- Ne sitten pitää olla sitä ja ne pitää olla tätä, että\nvoi voi voi! -- -- -- Kyllä sitä on sitten kuultu siitä elävästä vaikka\nmitä! -- -- -- Eihän nämä nyt vanhat ihmiset ole enää kaikkea\nnäkemässä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta kuuleehan ne sentään aina --\nkuuleehan ne vanhat paljonkin! -- -- -- Että ei sitä kaikkea\nhaastaakaan voi, mitä siitä elävästä nyt on kuultu! -- -- -- Että se\nnyt vasta sitten elävä on!\n\nKaruliina huomasi, että oikeuden vaaka alkaa jo kallistua Jyrin-Kaapen\nvahingoksi, ja hän oli jo hyvällä tuulella, hänen kävi surku\njyrinkaapelaisia, häntä säälitti ja kadutti ja hän alkoi puhua\ntasapainon saavuttamiseksi jo hyvääkin Jyrin Kaapen perheestä\nmainitsemalla:\n\n-- Kuuluihan tuo paapattaneen rannassa jo Jyrin-Kaapen akkakin sille\nKaapelle, että \"Johan se on julki jumalatonta, että upottaa toisen\nmoottorin ja ryöstää lankut!\" -- että \"Olishan me tultu toimeen ilman\nnäitä Toos-Jutan lankkujakin!\" ja että \"Eihän varastetulla ja\nryövätyllä tavaralla siunausta ole -- ollaanhan se jo koettu!\" ja\npaljon muuta. Etteihän se koko pere sentään ihan samanlaista ole! Ei\nole! Ei ole!\n\nLopuksi joivat emännät vielä lekkoakin, joka valmistetaan siten, että\nlautaselle tai kuppiin kaadetaan viinaa ja se sytytetään palamaan ja\nkun tuli on sammunut, on lekko, naisten viina, valmis juotavaksi. Se se\non hyvää kahvin kanssa ja vahvistaa sydäntä ja koko tätä maallista\ntomumajaa.\n\nEmäntien lähtiessä kotiinsa kumotteli jo sinertävän punertavalla idän\ntaivaalla keltainen heinäkuun kuu, jolle koirat ulvoivat. Muuten oli\nkylä jo taas pitkästä aikaa ihan hiljainen.\n\n\n\n\nKIIS-HEMMAN VIIMEINEN PÄIVÄ\n\n\nKiis-Hemman oikea nimi oli Herman Kiiski, mutta sitä nimeä hän kuuli\nvain harvoin kylänluvuissa eli kinkereissä, joissa hän kävi\nsäännöllisesti joka vuosi. -- Oikeastaan hän siis kuuli alkuperäisen\nnimensä vain kerran vuodessa, sillä muut tilaisuudet, se on kihlakunnan\nkäräjät, olivat vielä harvinaisempia, nimittäin Hemmaan itseensä\nnähden, sillä hän oli rauhallinen ihminen ja joutui käräjiin vain\njoskus ja silloinkin todistajana, varmana todistajana, jonka sanaan ja\nvalaan voi luottaa.\n\nHänen vanha talonsa oli metsän reunassa, kylän äärimmäisenä, korkealla\nkivisellä paikalla, josta näkyi muu kylä harmaina kattoina ja kattojen\ntakana meri ja saaren satama mastoineen.\n\nPihamaa oli niin kivinen, ettei siihen voinut edes muokata perunamaata.\nKivien välissä kasvoi ohutta, mutta tiivistä nurmea ja kukkia --\nkissankelloja, pieniä vaivaisia valkoapilaita ja punertavia\nkissankäpäliä.\n\nPihan itäpäässä oli Hemman oma talo, vaaleanvihreäksi maalattu:\nikkunalaudat, nurkkalaudat ja ovet olivat valkeat. Ikkunalasit olivat\npienet, kuusi matalaa ruutua joka ikkunassa. Lasit lienevät olleet jo\nvuosikymmenien ikäiset, sillä ne välkähtelivät ulkoa katsoen kaikissa\nsateenkaaren väreissä.\n\nPihamaa oli pitkä ja kapea, noin neljäkymmentä askelta pitkä ja noin\nparikymmentä askelta leveä -- länsipäästään tuskin kymmentä.\n\nMetsää vasten, pihan pohjoisreunalla, oli pitkä aitta ja katosrivi.\nUloimpana lännessä tässä rivissä oli ensin hevostalli, jossa ei\nneljäänkymmeneen vuoteen ole ollut hevosta, entisinä aikoina vain,\nHemman parhaalla iällä, jolloin hän harrasti niin sanottua vironajoa.\nSitten oli navetta, jossa asusti lehmä Hemman äitivainajan aikoina.\nNykyjään se niinkuin hevostallikin oli tyhjä. Hiukan erillään\nnavetasta, samassa rivissä kuitenkin, oli sauna. Katot tässä\nrakennusrivissä olivat vanhoja sammaltuneita malkokattoja ja näyttivät\nnykyjään turpeista tehdyiltä, sillä niillä kasvoi siellä ja täällä\nheinää ja joku kuusentaimi -- toivoton kasvupaikka kuuselle, tulevalle\nmastopuulle. Miltei keskiosassa aittariviä oli puukatos. Sen edessä oli\niso kasa puolikuivia kuusenrankoja, joita Hemma oli edellisenä talvena\nkelkalla vedellyt omasta metsästään.\n\nNäihin aikoihin oli Hemma saaren vanhin mies, lähemmä yhdeksänkymmentä,\neikä ollut koko pitkän ikänsä aikana sairastanut mitään tautia, ei\ntietänyt, ei edes aavistanut, miltä tuntuu hampaansärky, päänkivistys,\nreumatismi tai muu.\n\nHemman ikätoverit olivat jo aikoja sitten kuolleet, mitkä kotonaan,\nmitkä merellä. Hemma käveli saarellaan yksin -- nuorempi väki ei häntä\nymmärtänyt.\n\nHemma oli vanhapoika.\n\nLäheisin sukulainen oli sisarenpoika vaimoineen ja lapsineen. Nämä\nasuivat toisessa päässä taloa, ja Hemma yksinään toisessa. Jostain\nsyystä, joka jäi Hemman eläessä selvittämättä, Hemma asui\nsukulaisistaan erossa -- paikkasi itse vaatteensa, keitti ruokansa, ja\ntoimitti muut askareensa. Kerran viikossa kävi kuitenkin sisarenpojan\nvaimo pesemässä Hemman permannot sekä pesi myös hänen pyykkinsä ja\nleipoi hänen leipänsä, ja taas tästä vastapalvelukseksi piti Hemma koko\ntalon polttopuissa.\n\nKerran eräänä kirkkaana heinäkuun aamuna on Hemma noussut ylös jo\nauringon nousun aikana ja sahannut kuusen rangoista runsaan vaaksan\npituisia pölkkyjä.\n\nHäneltä on mennyt pitkä aika, ennenkuin hän on saanut rangan aina\npukille -- siinä olikin vähän monta konstia keksittävä, ennenkuin ranka\npukille nousi! Paljon nopeammin se kohosi ennen rakennushirsi seinän\nkorkeimmille kerroksille -- entisinä aikoina! -- Ensin rangan pää\nsahapukin sarvien väliin ja sitten vähän vähältä, tuuma tuumalta se\nkulki pienin nykäyksin yhä ylemmä ja ylemmä ja lopulta hervahti pitkin\npituuttaan sahapukin kaikkien sarvien varaan. Koukkuisilla sormillaan\nhyväili Hemma rankaa pitkän aikaa ja koetteli, heiluuko se. \"Ähä --\nsinä veitikka! Siihenpäs vain kellistyit, vaikka teit vastarintaa\nvanhemmallesi!\" -- Hemma oli tottunut vanhuudessaan puhelemaan ääneen\nyksin ollessaankin. Hänen kuulonsa oli mennyt melkein kokonaan. Täytyi\nkovasti huutaa, jos tahtoi puhutella Hemmaa. Tästä syystä ja kukaties\nkuinka monesta syystä, oli Hemma tottunut juttelemaan yksinään\nitsekseen. Hän puheli kuusenrangalle, sahapukille, sahalle, kirveelle\nja kaikelle.\n\nRanka oli sahapukilla.\n\nEi tuntunut heiluvan yhtään.\n\nLujasti oli sarvien välissä. Hyvin näytti kaikki luonnistavan.\n\nVanha, kiiltäväteräinen halkosaha seisoi siinä vasemmalla\nveistopölkkyyn nojaten. Matkaa oli sen luo noin sylen verran, ja Hemma\ntarvitsi sinne mennäkseen nelisen askelta, mutta eihän ollut\nlähempänäkään paikkaa, mihin olisi voinut sahan mukavasti asettaa\npystyyn, eikä sitä voinut maahan viskata -- terä olisi särähtänyt\nkiviin ja soraan tai saanut heinistä kosteutta ja ruostunut.\n\nPitkä aika meni sahan hakuun.\n\nSitten hän vähä vielä hiveli sormillaan sahan terää. \"Pihkaa on\njoutavaan tarttunut! Mistäs sitä nyt on tullut? -- Ne ovat niin\npihkaisia -- nuo kuusenrangat -- ja oksaisia -- ja oksat kuin\nvaskivaarnoja. Siinäkin taas hammas kärjestään lytistynyt. Mikäs sen\nmuu tekee kuin nuo joutavan kovat oksat. Täytyy katsoa tarkemmin mistä\nsahaa... Tarkemmin täytyy katsoa!\"\n\nSahanterä asetetaan rungolle.\n\nSitä ennen on visusti katsottava, etteivät oksat taas petä -- syövät\nvielä koko sahan, kun yhtenään täytyy viilata.\n\nTuosta noin!\n\nVähän liian pitkä pölkky -- eivät taida sopia niin pitkät halot lieteen\n-- Polttakoot lyhemmiksi -- ei tässä auta katsoa!\n\nHemma asettaa jalat tukevaan asentoon, sylkäisee ensin oikeaan\nkämmeneensä ja sitten vasempaan ja lykkää sahan liikkeelle.\n\nSaha on tottunut Hemman liikkeisiin ja tahtiin. Täsmälleen yhden\nvaaksan lykkäys ja siraus ja sitten pitkä lepo -- veto ja pienempi\nsiraus ja taas lepo, ja joka vedolla ja lykkäyksellä tippuu Iastukasaan\nhyppysellinen sahajauhoa -- oikeaa kellertävää ja kuusenpihalle\nlemuavaa sahajauhoa ja lopulta pölkky putoaa maahan. Saha nostetaan\nkauniisti veistopölkkyä vastaan pystyyn, sitten Hemmo menee takaisin\nsahapukin luo, jossa hän kumartuu ottamaan ylös pölkkyjä, katselee sen\npäässä olevaa sahanjälkeä, pyyhkii siitä pois irtonaisen sahajauhon ja\nkantaa pölkyn hyvään järjestykseen pinoon, lähelle veistopölkkyä --\nkohottautuu niin suoraksi kuin voi, silmäilee taivaalle, jossa sattui\nlentämään varis, ja huomaa samalla, että päivä on jo niin korkealla,\nettä olisi murkinan aika. Hemma sahaa kuitenkin rangan loppuun, koska\nse on tavallista lyhyempi, ja lähtee vasta sitten aamiaiselle.\n\nKun hän kääntyy sahapukilta, osuu hänen silmänsä erääseen vanhaan\nviikatteen terään, joka on pistetty aitan nurkan väliin ja on ollut\nsiinä jo vuosikymmeniä.\n\nHemma ottaa viikatteenterän hyppysiinsä ja katselee sitä.\n\nKylläpäs olet osannut ruostua sinäkin!\n\nRuoste se näet tuppaa itsensä joka paikkaan.\n\nEi siltä ole tallella mikään -- saatikka nyt tämänlainen vanha\nviikatteenterä.\n\nKesä ja talvi, vilu ja helle, sade ja pouta, kylväminen ja niittäminen\nseuraavat toinen toistaan -- vuosi vuodelta.\n\nIhmiset katoavat, mutta Jumalan luomakunta on aina sama.\n\nIhmisiä tulee ja ihmisiä menee -- ja rakennukset harmaantuvat ja\nsammaltuvat ja painuvat maata kohti.\n\nPitikin sinun, vanhan viikatteen terän, siinä nurkan raossa olla\nköllötellä niin monet kymmenet talvet ja kesät ja tulla vielä kerran\nkäsiini! Vielä kerran -- niin niin.\n\nMuistanhan minä sen heinäkuun päivän kuin tämän hetkeni, jolloinka\nsinunkin terälläsi päivä välkähti ja hamarallasi kuu kuumotti!\n\nViilsit heinää Ojamaan niityllä kuin partaveitsi ja Sannan, naapurin\ntytön hiuspalmikko heilahteli ja hameen helmat hulmahtelivat ja posket\nhohtivat ja minulla oli täysi työ pysyä hänen tasallaan niittäessäni\nkilpaa. Äh!\n\nItsekseen puhuessaan sanoi Hemmo aina vihaisesti -- \"äh!\" kun hänelle\njohtui mieleen epämiellyttävä teko tai sana. Nyt hänelle oli johtunut\nmieleen se, että hän oli silloin illalla, vuosikymmeniä sitten,\nniityltä tultua puhutellut Sannaa ja kosinut ja saanut naurut\npalkakseen -- naurut ja ylenkatseen -- ylenkatseeksi ainakin Hemma\nselitti sen, että Sanna katseli häntä aina siitä asti ynseästi.\n\nTätä tapausta piti Hemma elämänsä tuhmimpana eikä enää koskaan kosinut\nja jäi vanhaksi pojaksi.\n\nSe oli pitkä historia!\n\nSiihen sisältyi vuosikymmeniä -- muutamiin sanoihin, joita ei voinut\nkoskaan hävittää olemattomiin. Hemma kävi läpi nämä vuosikymmenet --\npitkät vuosikymmenet, ja pisti vanhan viikatteen terän jälleen nurkan\nrakoon.\n\nMelkein samaan nurkkaan oli lyöty vanha, ruostunut hyljerauta. Se oli\nsyvällä puussa, mutta läksi ulos, ja sen kärki oli vielä kirkas, se osa\nkärkeä, mikä oli syvimmällä puussa. Merkillistä!\n\nMikä ajaa minun silmiini tänään vain niitä kappaleita, jotka johtavat\nmieleen piikaväen -- vanhalle miehelle?\n\nPaksun elämänkirjan lehtiä käännetään taaskin takaperin, alkuunpäin --\nvuosikymmen toisensa jälkeen -- kuusikymmentä vuotta.\n\nEnnen nuorena sanottiin: Viisi vuotta sitten! -- ja se oli olevinaan\njos jotain -- paljon aikaa nimittäin. Kuinka köyhiä silloin oltiin! Nyt\nkääntelen minä vuosikymmeniä! Viisikymmentä vuotta! Kuusikymmentä\nvuotta! Minä olen rikas! -- -- --\n\nSiihen aikaan tämä sama hyljerauta ja hyljepyssy mukanani olin menossa\nhylkeenpyyntiin -- ja Sanna tuli kujalla ennen rantaa vastaani.\n\nNuoruuden hulluudessani en uskonut taikoihin -- vielä enemmän olisi\nminun pitänyt varoa pahaa ennettä, kun se tuli Sannan muodossa\nvastaani. Sanna nauroi minulle, otti pyssyn olaltani -- voimaa ja\nvikkelyyttä sillä pakanalla oli! -- ja sanoi näinikään: \"Mitäs sä\nmeinaat Kiis-Hemma, kun menet pyhänä hylkeenpyyntiin!\" -- En näet\nollut muistanut, että on sunnuntaiaamu. Nuoruuden hulluudessa ja\npyynti-innossani en muistanut viikon päiviä. En viitsinyt takaisinkaan\nkääntyä.\n\nTulin jäälle, löysin hylkeen, lähestyin, ammuin.\n\nSavu pöllähti ylös kirkkaaseen kevättalven ilmaan, mutta hylje katosi\nnäkyvistäni, ja sen paikalla seisoi jäällä naisen haamu -- Sannan\nmuotoinen. -- Kirkkaassa päivänpaisteessa minulle syntiin vajonneelle\nnäytettiin taivaan näkyjä, ja minäkös sain jalat alleni!\n\nSiihen löin sinut, hyljerauta, ja siinä olet saanut ruostua --\nvuosikymmeniä -- ruostua ja katua kuin minä itsekin.\n\nMutta mitä katumista sinulla, elottomalla kappaleella on!\n\nEi sinulla mitään ole!\n\nOlet vain vuoroin pimeässä ja vuoroin päivän paisteessa ja odotat\nloppuasi!\n\nToistahan tässä on minun!\n\nHemma kääntyi hitaasti aitan nurkalta asuntoaan kohti, loi silmänsä\nylös huikaisevaan päivään ja alkoi kävellä köpötellä pitkin pihapolkua.\n\nHänen jalkansa oli kompastua pieneen pyöreään punertavaan kiveen,\nnyrkinkokoiseen, joka oli keskellä polkua.\n\n-- Mikä holvetti tuon on siihen raahannut -- jalkoihin! ärähti Hemma,\nkumartui, otti kiven kouriinsa, koukkuisten sormiensa varaan ja kantoi\nsen pihan eteläsivulla olevaan kiviaitaan.\n\nAamiaisensa laittoi Hemma itse, kuten useimmat muutkin ateriansa.\n\nHän kävi rannasta hakemassa sisarensa pojalta, joka oli yöllä ollut\nverkoilla, tuoreita haileja, laittoi tulen lieteen, kuori perunat ja\nkeitti hyvän kalakeiton, ja se tiedettiin koko saarella, ettei kukaan\nniin hyvää kalakeittoa osaakaan keittää kuin vanha Kiis-Hemma.\n\nAamiaista laittaessaan, syödessään ja aterian jälkeen tyytyväisenä\nröystäillessään ja polttaessaan piippuaan hän ajatteli vanhoja asioita,\nedesmenneiden ihmisten elämänvaiheita ja surullisia ja hauskoja\ntarinoita ja puheli ääneen ihmisten kanssa, joita ei vuosikymmeniin ole\nenää elävien joukossa nähty. Näin oli Hemma sinä aamupuhteena elänyt\nläpi pitkät ajat -- pitkät vuosikymmenet -- ja tästäkin kesästä kaikki\nviikot tuntuivat jo menneiltä. Hänestä alkoi tuntua kuin olisi jo syksy\n-- syys- tai lokakuun aurinkoinen ja tyyni päivä, jälkikesä, ja totta\ntotisesti häntä hiukan viluttikin.\n\nSyksyä se merkitsee!\n\nSitä se merkitsee.\n\nJa niin Hemma etsi esille kuutinnahkaisen vanhan karvalakkansa,\ntarkasteli sitä joka puolelta ja puheli sille: \"Kyllä sinä kestät vielä\nmonta vuotta -- kestät sinä!\" ja painoi lakin päähänsä, hiuksettomaan\npäähänsä, joka siitä tuli hyvilleen, kun karvalakki sitä niin mukavasti\nlämmitti. Sitten hän taas painui ovesta ulos ja meni työpaikalleen,\njossa mietiskeli, jutteli itsekseen, sahaisiko vielä vai rupeaisiko jo\npilkkomaan.\n\nHän päätti ruveta pilkkomaan ja vei sahan korjuuseen, höllitti sen\njännettä ja asetti sen sitten puukatoksen sisäseinälle omiin\nvaarnoihinsa riippumaan ja sanoi sille: \"Olehan nyt siinä -- taas --\nhuomiseen asti! Jos Jumala ei anna sadetta huomiseksi, niin sitten taas\nsahataan! Sahataan, sahataan!\"\n\nHemma tulee katoksesta päivänvaloon.\n\nSilmiä huikaisee, mutta vilua on tuuli.\n\nTalvea se tekee!\n\nHemma katselee ja kuuntelee.\n\nTuulee kovasti idästä.\n\nVaikkei Hemma enää kuule ihmisten puhetta, elleivät ne puhu likellä ja\nkovenna ääntään, luulee hän kuulevansa meren kohinan. Se kuuluu väliin\nkimakkana ja väliin römäkkänä, ja pihalla kasvava saarni suhisee.\n\nMeri möyryää ja kohisee.\n\nHemma muistaa, että noin se kohisi ennenkin ja on niin ikuisesti\nkohissut.\n\nMuistin läpi vaeltavat ne vuodet, jolloin hänellä oli jaala ja hän teki\nsillä pitkiä matkoja.\n\nMeri kohisee ja pauhaa.\n\nPaikalle, jossa Hemma seisoo, näkyy satama ja meri yli kylän harmaiden\nkattojen ja sataman ja meren välillä oleva aallonmurtaja. Siinä meren\naallot särkyvät ja puhaltavat vihoissaan ylös monta syltä korkean\nvaahtopilven, joka hohtaa auringon paisteessa ja kaatuu yli\naallonmurtajan alas satamaan. Siitä vasemmalle näkyy Kappelniemi ja sen\nmetsikössä ovat Hemmalle tutun entisen kivirakennuksen rauniot, entisen\nVallesmannilan rauniot.\n\nSielläkös oli ennen elämää!\n\nIhan ryöppyää kuin meren hyökyaallot Hemman muistissa sen ajan ja\nelämän kuvat: Loppumattomia tanssiaisia kivikartanossa ennen, siellä\nmissä on nyt vain rauniot -- punaista ja valkoista -- tiilen ja\nkalkinmurskaa.\n\nTanssiaisia -- juominkeja -- kapteeneja -- matruuseja -- saaren tyttöjä\nja poikia -- viiniä ja olutta ja pelimanneja -- he -- he -- Hemma\nitsehän oli siihen aikaan paras pelimanni -- ja eräänäkin yönä\nvallesmanni salaa veti Matiksen kauniin Heleenan ikkunasta sisään\nalakerran kamariinsa -- hehheh, heh -- ihan naurattaa, kun\najattelee -- -- --\n\nToisinaan salakuljettajain -- luntreijarien -- tutkintoja --\nruoskimisia --\n\nTervapamppu, tervapamppu!\n\nNiin niin!\n\nJa Hemma itse oli siihen aikaan ruununperämies ja hänen oli oltava\nkaikessa vallesmannin apuna -- --\n\nHemman suu värähtelee niitä muistellessa. Hän muuttaa mällin kiireesti\ntoiseen suupieleen ja irvistää, sillä monta kipeää muistoa tulvii\nesille. -- -- --\n\nRaunioina on nyt talo.\n\nJoutaa ollakin!\n\nTalvi tulee, talvi tulee.\n\nSyys on saapunut, ja talvi tulee... -- -- --\n\n\"Ei! Eivät ne työt näin seisoen joudu!\"\n\nHemma kävelee työpaikalleen, ottaa pölkyn pinosta ja asettelee sitä\nveistopölkylle pystyyn, halkilyötäväksi.\n\nOhi kulkee ihmisiä, jotka pysähtyvät, ja ihmettelevät, että mitä tuo\nKiis-Hemma meinaa, kun on pannut karvahatun päähänsä kesähelteellä.\nMutta eiväthän ne mitään ymmärrä, nuoret. Eräs niistä pysähtyykin,\nnuori punakka tyttö heinätaakka selässä Hemman pihan kiviaidan taa ja\nhuutaa Hemmalle jotain karvahatusta ja heinäntekohelteestä, ja Hemma\nkatselee tyttöä ja näkee sen suun käyvän kuin puhuessa, mutta kun ei\nmitään kuule, jättää hän asian sikseen ja ryhtyy työhönsä. \"Jos sinulla\non oikeaa asiaa, niin tule tänne likemmä haastamaan\", sanoo hän\nkuitenkin, ja tyttö lähtee taakkoineen kävelemään kylään päin ja nauraa\nmennessään -- mokomakin kikattaja!\n\nHemman on vaikea saada halaistavaa ja pilkottavaa kuusenpökkelöään\nseisomaan liikkumattomana paikallaan veistopölkyllä. Se tahtoo heilua\npuoleen ja toiseen, ja sitä saa kaksin kourin siirrellä ja asetella.\nLopulta löytyy tukeva asento, ja Hemma tarttuu kirveensä varteen --\nsylkäisee ensin oikeaan käteensä ja sitten vasempaan, ja hitaasti alkaa\nkirves kohota -- kohoaa ja kohoaa -- hitaasti, mutta varmasti -- sivu\nHemman päälaen ja alkaa sieltä hyvää vauhtia kiitää kohti pölkkyä,\njonka ruskeaa sydäntä kohti kirveen teränsuu on tähdätty. Mutta Hemma\nei ole huomannut että hänen aamiaisella ollessaan on sisarenpojan vaimo\nviritellyt yli pihan pyykkinuoria, ja noin puolimatkassa vauhtiaan\nputoaa kirves kaulansa kohdalta pyykkinuoralle ja jää sinne, Hemma\nsäpsähtää ja hellittämättä käsiään kirveen varresta nostaa silmänsä,\nkatsoo ylös, näkee asian ja huudahtaa:\n\n-- Paholaisen nuorat!\n\nHän huomaa sisarenpoikansa vaimon saunan luona pyykkiä pesemässä ja\nhuutaa sille: \"Mitäs, sä tuhma, tähän olet, kirveen tielle, nuorias\nviritellyt! Tuleksä kiireesti korjaamaan ne pois! -- Hyvä, ettei\nsattunut terän kohta nuoraan -- olisi mennyt poikki!\"\n\nPölkky toisensa perästä tulee pilkotuksi, ja pienet keittiöhalot,\nrunsaan vaaksan pituiset, latoo Hemma kauniiseen pinoon, halko halolta,\nsikäli kun niitä veistopölkyltä silloin tällöin putoilee,\npäivänpaisteeseen kuivumaan.\n\nPäivällisen syö Hemma sisarenpoikansa puolella. Mitkä lie olleet\nsyntymäpäivät siellä -- niitä nuorten hullutuksia -- ja emäntä tarjosi\npäivälliset siitä syystä Hemma-enolle.\n\nJa oli siihen muukin syy:\n\nSisarenpojan nuori vaimo oli silloin aamupäivällä nauranut katketakseen\nsille, että eno löi kirveensä nuoraan, ja yritti sitä muistellessaan\nnauraa yhä vielä, mutta hillitsi itsensä. Hänellä oli tästä paha\nomatunto, ja hän tahtoi hyvittää Hemma-enoa tarjoamalla päivällisen ja\npullakahvit, eikä Hemmalla niin mukavaa ja hyvää oloa ole ollutkaan\nvuosikausiin.\n\nPäivällisen jälkeen hän juttelee ja tupakoi sisarensa pojan kanssa ja\nyrittää sitten lähteä omalle puolelleen ottaakseen pienen\npäivällisunen, niinkuin hänen tapansa oli -- \"Rämpii ruumista ja\nviluttaa -- pahat ilmat siitä tulevat\", sanoi hän, johon sisarenpoika\nsanoi: -- Oikaise itsesi tuohon noin meidän vuoteeseen -- eihän se\nsiitä pahene.\n\nHemma istuutui vuoteen laidalle, lykkäsi pois jaloistaan puukengät ja\nkävi maata ja nukkui heti, ja talon muu väki hajaantui omiin\ntöihinsä. -- -- --\n\nOli jo illan suu, ja kun Hemma-enon päivällisunet läpi vuosikymmenien\nolivat olleet vain noin tunnin pituisia, alkoi tämä pitkä päivällisuni\ntoisia ihmetyttää, ja kun he menivät ottamaan lähempää selvää asiasta,\nhavaitsivat he, että Hemma-eno oli jättänyt maallisen olonsa.\n\n\n\n\nSAARELAIS-SUSANNA\n\n\nTämä Susanna erosi monessa suhteessa oikeasta. Ensiksikään ei hän ollut\nkaunis kasvoiltaan kuin raamatun Susanna -- muulta ruumiiltaan kyllä --\njuteltiin, ja toiseksi oli hän niin kiukkuinen, ettei kukaan uskaltanut\nhänen kanssaan väittelyyn asti keskustella, mieliksi vain koetettiin\njutella, mikäli yleensä juteltiin, sillä Susanna oli itse aina äänessä,\nja kovassa äänessä olikin. Hänen puheensa kuului aina yli kylän, kun\nhän portillaan seisoen puhutteli ohikulkijoita.\n\nKolmanneksi erosi hän raamatun Susannasta siinä, että hän oli nuori\nleski ja että hänen nimensä kyläläisten kesken ei ollut Susanna vaan\nPerämiehen-Sanna, koska hänen miesvainajansa oli ollut perämies,\nnimittäin kailetista pudonnut perämies eli toisin sanoen purjelaivan\nperämies, joka on tipahtanut kajuuttaan kattoikkunan eli kailetin läpi,\neikä oikeaa tietä, siis mies, jolla oli perämiehen taito ja kokemus,\nmutta ei perämiehen papereita.\n\nYhtäläisyyttä taas oli, että tämänkin Susannan nuoreen olentoon oli\nihastunut kaksi vanhaa miestä, molemmat entisiä merimiehiä, jotka\nasuivat vastapäätä Susannan taloa, noin kahdensadan askeleen päässä, ja\nnäkivät molemmat ikkunoistaan Susannan pihan ja tähystelivät, molemmat\nniinikään, vanhoilla näköputkillaan Susannaa, joka askarteli pihallaan.\nMatka ei ollut pitkä, mutta he tahtoivat nähdä tarkkaan -- mitenkä\nSusannan silmät toisinaan leimahtelivat ja toisinaan hymyilivät ja suu\nkäy, kun hän portillaan seisoen puhuttelee ohikulkijoita. Ja mitenkä\nSusannan korkea rinta aaltoilee, kun hän suuttuneena jotakin haukkuu,\nhuutaen niin että kylä ja vuoret kaikuvat ja -- eräiden koiranleukojen\nlevittämän ilkeämielisen huhun mukaan -- tyynen lauantai-iltaisen\nmerenkin pinta rupeaa hiljalleen väreilemään. Tai mitenkä hän jollekin,\njoka taas oli pysähtynyt hänen portilleen kuuntelemaan, kuvaili jotain\nhauskaa tapausta ja ratkesi sitten niin makeaan nauruun, että se\ntarttui tähysteleviin miehiinkin. Näissä hommissa ollen on heitä totta\ntotisesti nimitettävä miehiksi, eivät he mitään tutisevia taateja\nolleet muutenkaan, pois se! Kuusikymmenvuotiaita vasta! He rähähtivät\nmyös nauramaan, kolahduttivat vahingossa näköputkeaan ikkunan pieleen,\nhuomasivat toisensa, loivat toisiinsa vihaisen, petomaisen silmäyksen\n-- sitä varten oli pää pistettävä ulos ikkunasta ja katseltava seinän\nsuuntaan, toisen vasemmalle ja toisen oikealle -- mutta eivät\nvirkkaneet sanaakaan, vetäytyivät vain jälleen sisään ja sulkivat\nikkunansa ja katselivat Susannaa paljain silmin ikkunan läpi, kunnes\ntaas Susanna sattui olemaan tavallista paremmin näkyvissä, keskellä\npihaansa, tai saunansa portailla -- sillä tämäkin Susanna valmistautui\nkylpyyn. Lämmin heinäkuun päivä heloitti niin armaasti hänen paljailta\nkäsivarsiltaan, olkapäiltään, hiuksistaan ja nenältään ja ohikulkeva\ntuulenpuuska heilutteli hänen sinertävää karttuunihamettaan, niin että\nihan hykähytteli molempia tähystelijöitä, ja innoissaan he unohtivat\ntoinen toisensa ja varovaisesti avasivat taas ikkunansa, pistivät ulos\nnäköputkensa, nojasivat sen ikkunan pieleen ja painoivat silmänsä\nputken päähän.\n\nSusannan pihalla tapahtui aina jotain, milloin surullista milloin\niloista, ja kun hänen porttinsa ohi kulki kylän valtatie, oli siinä\naina kulkijoita, tänään enimmäkseen heinänkantajia. Simin Anna-Loviisa\noli juuri pysähtynyt Susannan puheille. Anna-Loviisa nojasi raskaan\nheinätaakkansa Susannan sikopahnan katonräystääseen, lepäsi hiukan ja\nkuunteli Susannan puhetta.\n\n-- Kun nääthän varastivat airot haapiosta...\n\n-- Herra hoija varjeli Kenenkä haapiosta!\n\n-- Meijän haapiosta! Omasta valkamasta! Mennä yönä -- eksä ymmärrä! Kun\nei näät ole miestä talossa, niin sellaista se on! Kaiken varastavat!\nToissa yönä veivät kirveen puukatoksesta, sen edellisenä haapion pestin\nrannasta. Kaiken vievät ja rosvoavat! Kohta ei jää paitaa päälle!\n\n-- Niin niin. Mies se talossa pitäisi olla!\n\n-- Ja kaikki, nääthän, jää tekemättä: Halot hakkaamatta ensi talveksi,\nkatot paikkaamatta -- aitoja ei korjaa kukaan -- ei mistään tule mitään\n-- että ihan tässä tulee hulluksi...\n\nPihalla juoksenteli vieras hyljekoiranpentu, valkea, mustaläiskäinen.\n\nJostain oli se pujahtanut pihalle ja juoksenteli iloisena.\n\n-- Eivätkä nääthän hoija kotonaan koiranpenikoitaankaan -- pahalaiset\n-- en paremmin sano...\n\nSusanna säpsähti ja virkkoi, ennenkuin uskalsi lyödä koiraa,\nepäilevästi katsoen Anna-Loviisaan:\n\n-- Mut ei suinkaan tämä ole teijän koira?\n\n-- Ei ole. Eihän meillä ole koiraa eikä koiranpenikkaa, kun ei ole\npyyntimiestäkään. Eksä sitä tiedä? Tiedäthän sinä sen. Samahan se on\nminulla mikä sinullakin -- tämä elämä -- lesken elämä.\n\n-- Ajattelin vain, että jos sinun poikasi kasvattaa jo koiraa...\n\n-- Mihin tämä nyt vielä pystyy! Syömään ja vaatteita kuluttamaan!\n\n-- Minä vain ajattelin, että tämä on teijän penikka ja että se tuli\nsinun kanssasi. Mistä ne pääsevätkin tänne -- kaiken maailman kissat ja\nkoirat ja koiranpenikat. Ei kellään tässä maailmassa ole niin suurta\nristiä niistä kuin mulla. Yhtenään saa tukkeilla aitoja ja aittojen\nkivijalkoja, etteivät vain pääsisi pihaan, mutta kyllä ne tiensä\nlöytävät! Joka jumalainen hetki saa olla varuillaan ja joka päivä\nsiivota pihaa niiden jäljiltä! Voi voi tätä elämää! Että mitä se\nJumalakin ajatelle, kun tällaisen ristin antaa ihmisille!\n\nSusanna pitikin pihansa puhtaana: hän kerrankin tukisti vanhinta\npoikaansa siitä syystä, että tämä oli sylkenyt pihalle, aivan omien\nportaitten eteen! Voi niitä poikalapsia, voi voi voi! Tupakoivat ja\nsyleksivät jo kehdosta lähtien!!\n\nKoiranpenikka oli saatava ulos pihasta.\n\nSusanna koetti ensin käsiään yhteen läiskyttelemällä ja huutelemalla:\n\"Hääts-huuts! Hääts-huuts!\" ajaa sitä, mutta penikka käsitti sen\nleikiksi, hyppi ja yritteli neulamaisilla hampaillaan siepata kiinni\nSusannan harottavista sormista. Susannan oli turvauduttava parempiin\nkeinoihin. Puukatoksesta hän sieppasi toista syltä pitkän karsitun\nkuusen oksan polttorisukasasta ja alkoi sillä hutia penikkaa, joka\nsaikin heti alussa iskun risun päästä ja vingahti ja alkoi juosta\nSusannan edellä karkuun. Ristiin rastiin juoksentelivat he ympäri\npihaa. Susanna huitoi kuusenoksallaan. Suhahtaen halkaisi risu ilmaa ja\nosui maahan, sillä penikka osasi jo varoa. Susanna löi ja sähähti:\n\"hyys!\" ja toisen kerran ja taas kuului \"hääs!\" ja isku iskulta: \"Hyys,\nhääs -- hyys, hääs!...\"\n\nIhmisiä kerääntyi portin taa katselemaan. Lähinnä olevat kyllä näkivät,\nmitä Susanna ajaa, mutta edempänä olijat eivät nähneet, ja nämä sekä\nnäköputkella katselijat, nuo kaksi vanhaa merikarhua, luulivat, että\nSusannan pihaan on tullut kärme, jota hän koettaa tappaa. Kerrankos se\nkärme pihaan tulee, siistiinkin pihaan. Jotkut luulivat, että siellä on\nvähäinen sonni, joka uhkaa puskea Susannan kuoliaaksi, ja kyselivät\nlikempänä olijoilta: \"Mikä siellä oikein on?\" mutta ne, jotka seisoivat\naitaa vasten ja näkivät, nauroivat vain, eivätkä viitsineet vastata.\n\nPelolla seurasi Simo ja pelolla Martti, nimittäin molemmat merimiehet,\nikkunastaan Susannan hommaa. He olivat varmoja, että siellä on kärme,\njoka voi purra Susannan paljasta nilkkaa ja -- henki pois! -- On sitä\nniinkin käynyt! Voi surkeus!!\n\nSekä Simo että Martti koettivat päästä parempaan asentoon, ylemmä,\nselvemmin nähdäkseen, mutta tulivat yht'aikaa kolahduttaneeksi\nnäköputkensa ikkunanpieleen, kuulivat kolahduksen naapurista päin,\nepäilivät toistensa hommaa, pistivät päänsä ulos ikkunasta, kohtasivat\ntoinen toisensa ivalliset, leimuavat katseet, vetäytyivät takaisin ja\nsulkivat ikkunansa.\n\n-- Hiton tuhma mies tuo Simo! -- tuumasi Martti.\n\n-- Saatanan pöllö mieheksi tuo Martti -- vanha mies! -- tuumasi Simo.\n\nVäkijoukosta joku huusi Susannalle:\n\n-- Mitäs sinä sitä koiranpenikkaa jahtaat? Meinaaksä ajaa sitä ulos\npihasta vai mitä sinä meinaat? Jos sinä meinaat sitä ulos ajaa, niin\npitäisihän olla joku reikä auki, mistä se ulos pääsee! Avaa helkkarissa\nedes portti auki ensin! Eihän se voi, koiranpentu, hypätä yli aidan,\neikä osaa avata porttia, kun se on vielä niin nuori.\n\n-- Suus kiinni sinä siellä! Tämä on minun asiani eikä sinun! huusi\nSusanna. Avasi kuitenkin portin auki ja sai koiran ajetuksi ulos.\nVinkuen ja ontuen juoksi penikka kotiinsa päin. Joukosta kuului taas\nääni:\n\n-- Mitäs sä nyt teit, Susanna, kun löit raajarikoksi tuon\nkoiranpenikan! Sinä et tainnut tietääkään, kenenkä se on koira? Taitaa\ntulla siitä kallis lysti sinulle. Se oli vallesmannin koiranpentu,\ntiedäksä sitä?!\n\n-- Oli vaikka killismannin -- mitäs se minuun kuuluu! Pitäkööt koiransa\nkotonaan! Pankoon vallesmanni penikkansa piironkinsa päälle lasikuvun\nalle, älköönkä laskeko sitä likaamaan toisten ihmisten pihoja --\nhölmö!...\n\nVäkijoukosta huusi vielä joku, tarkoittaen Susannan jokapäiväisiä\nkoiranjahteja: \"Se on sitten aina valmis kuin lukkari sotaan!\" ja\nväkijoukko nauroi.\n\nMenijöille huusi Susanna:\n\n-- Niin! Naurakaa vain, jos lystäätte! Kolmatta kertaa oli jo tänäänkin\ntäällä pahojaan tekemässä, ja jos vielä neljännen kerran tulee, lyön\nsiltä luut poikki, vaikka olisi sitten papin koira!\n\nPortin ulkopuolelle ei jäänyt muita kuin eräs pieni tyttönen, joka\nsiinä sormi suussa seisoi ja ihmetteli. Hänet huomasi Susanna, muutti\nääntään, hymyili iloisesti ja alkoi puhella yli aidan lapselle: \"Tääll'\nnäin -- pien laps! Hu'! Pien laps -- hu!...\" -- -- --\n\nLauantai kääntyi yhä iltaan päin. Heinätaakkojen kantajat muuttuivat\nvähitellen veden kantajiksi. Sauna-aika läheni. Korennoissa kannettiin\ntyhjiä vesisaaveja lähteelle, kylän yhteiselle vedenottopaikalle kirkon\nluo, ja täysinäisiä taas kylään päin. Päivänpaisteessa helmeileviä\nvesipisaroita tippui saavin uurteista, ja saunoista kohosi savu ylös\nkorkeuteen. Kirkon kellotapulin luukut aukenivat, ja lauantaikellot\nalkoivat kumahdella, \"saunakellot\", kuten Susanna niitä nimitti.\n\n-- Herra Jumala! Kello jo kuusi, ja minä seison ja juoruan tässä ihan\njouten, sanoi Susanna kahdelle vaimolle, jotka korentoineen ja\nsaaveineen olivat pysähtyneet kuulemaan Susannalta uutisia ja kertomaan\nhänelle omiaan.\n\nVaimot menivät viimeinkin, ja Susanna hommautui itsekin hakemaan\nsaunavettä. Kumpikaan hänen pojistaan ei ollut kotona, missä lienevät\nolleet rannassa paaroja onkimassa -- eikä niistä tässä olisi ollut\napuakaan. Jo miehensä eläessä oli Susanna tottunut hakemaan vettä\nkäsikärryillä. Hän asetti saavin kärryille ja lykkäsi lähteelle. Kujan\nsora ritisi ja ratisi niin mukavasti pyörien alla.\n\nTätä vedenhakumatkaa ei olisi tässä kertomuksessa kannattanut ensinkään\nmainita, ellei se olisi ollut seurauksiltaan toisenlainen kuin tuhannet\nmuut. Se oli tapaus, joka vei Susannan rauhallisesti, ilman melua,\nuusiin naimisiin. Se tapahtui näin:\n\nSekä Simo että Martti, nuo vanhat merikarhut, seurasivat maltittomina\nSusannan hommia. He näkivät, kuinka Susanna lykkäsi kärrinsä portista\nja alkoi mennä lähteelle päin. He näkivät Susannan tanakan vartalon,\nkauniit lanteet, heilahtelevat karttuunihelmat, paljaat käsivarret,\njotka laskeutuivat vinosti pyöreistä, lihavista olkapäistä alas\nkärrinaisoihin, joita vaalearystyiset sormet puristivat, ja ruskean\nniskan he näkivät ja kastanjanruskeat hiukset. Sekä Simon että Martin\nsielu ja sydän värähteli. Heissä kytevä halu Susannaan yltyi kuin\ntulipalo. Kumpikaan ei muistanut toistaan avatessaan taaskin ikkunansa\nja työntäessään ulos näköputkensa, jolla voi seurata Susannan\npienintäkin liikettä.\n\n-- Olisi oikeastaan mentävä Susanna-parkaa auttamaan vedenhaussa,\nhuokasi Simo, ja samoin huokasi Marttikin.\n\nNäköputki kolisi, kun sitä hätäisesti vedettiin ikkunasta pois.\n\nSen kuuli Simo, ja sen kuuli Martti. Simo pisti päänsä ikkunasta\nnähdäkseen, mitä se naapuri siellä kolistelee, ja taas kohtasivat he\ntoistensa katseen -- monennenko kerran jo tänä yhtenä päivänä -- mitä\nsitten koko kesänä -- niin -- iloisen Susannan koko leskeysaikana.\n\nSimo ymmärsi, että nyt on leikki kaukana! Nyt on asia ratkaistava! Ja\nniin ajatteli Martti myös.\n\nMolemmat panivat näköputkensa kiireesti telineelleen, kohentelivat\nkaatioitaan, suoristivat kauluksiaan, pistivät kiiltävänokkaisen lakin\npäähänsä, harjasivat partansa, panivat piipun hampaisiinsa ja lähtivät\nkohti Susannan porttia, katselemaan lähempääkin, miltä se näyttää.\n\nSimo oli joutuisampi ja ennätti perille ennen Marttia -- eikä Simo\nMarttia niin hulluna pitänytkään, että hän lähtisi leskien perään --\nhulluna hän piti vain itseään ja häpesi ja tunsi polviensa huojuvan,\nsydämensä pamppailevan ja verisuonien täyttyvän ohimoillaan ja\notsallaan.\n\nSusanna oli ennättänyt jo lähteeltä takaisin ja lykkäsi kärrejään\nportista pihaan juuri sinä hetkenä, jolloin Simo sivuutti hänet\ntakaapäin.\n\nSimosta tuntui mahdottomalta saada sanaakaan suustaan, ja hän olikin jo\nvähällä kävellä ohi rantaan asti ja nousta toista tietä takaisin\nkotiin. Hän oli antaa mennä koko asian sikseen, mutta kun kuuli\ntakaapäin askeleita ja katsoi sinne ja näki noin kolmenkymmenen sylen\npäässä Martin lähestyvän Susannan porttia piippu niinikään hampaissa,\nkädet syvällä kaatioiden taskuissa, hartiat hiukan kumarassa,\nsavuuttaen piippuaan kuin englantilainen manuvaari ja kasvot niin\njumalattoman totisina, niin että Simo ymmärsi, että jos hän menee ohi,\nei ohi mene Martti, mutta jos hän ei mene ohi, menee Martti, ja hän\npyörsi takaisin ja sanoi Susannalle niin päättävästi ja kauniisti kuin\nvoi:\n\n-- Kuulehan, Susanna!\n\n-- No?\n\n-- Ajattelin, että kun tässä kerran olen ja kun tässä ei muitakaan näy\nolevan, että maltas kun vähän autan sinua -- nostamaan tuon saavin --\nsisään saunaan.\n\nHänen äänensä värisi ja vapisi, ja hän häpesi heikkouttaan ja sitä,\nettä tuli mitään sanottua, mutta niin se kävi. Oli kai niin sallittu!\n\nSimo tarttui saavin oikeaan korvaan ja Susanna vasempaan ja niin he\npuikahtivat saunan ovesta sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Martti\nsivuutti portin. Martti nauroi ohi mennessään ilkeällä äänellä:\n\n-- Hähhähhähhäh... -- -- --\n\nSusanna ja Simo elivät onnellisina kuolemaansa asti eli siksi, kunnes\nheitä etsi se, joka tekee lopun ilosta ja erottaa ystävät toisistaan.\n\n\n\n\nSALAISUUS\n\n\nMiehen nimi oli Laurin Ranse.\n\nHän oli luotsin poika.\n\nSiihen aikaan olikin luotseilla paljon poikia, ja kun tapa ja\nkirjoittamaton saarelaislaki sanoi, että uusi luotsi jonkin vanhan tai\nnuoren luotsin kuoltua tulee vain luotsinpojasta, täytyi niihin\naikoihin monen luotsinpojan ajatella muuta ammattia. Eihän voinut\nkaikista luotsinpojista mitenkään tulla luotseja, koska luotsien\nlukumäärää ei lisätty, ja kuolemia sattui harvoin!\n\nNiin olivat asiat siihen aikaan kun Laurin Ransesta olisi pitänyt tulla\nluotsioppilas.\n\nHeitä oli neljä veljestä.\n\nIsä ryypiskeli liikaa ja katosi venheineen eräältä luotsausmatkalta\npalatessaan.\n\nRanse oli siihen aikaan vielä kätkyessä.\n\nVanhinkin veli oli isän kuollessa liian nuori. Vasta neljän vuoden\nperästä hän pääsi varaoppilaaksi ja seuraavana vuonna samoin\nvaraoppilaaksi lähinnä vanhin veli. Kun varaoppilaalla ei ollut\nvirastaan mitään tuloja, olivat ne yli kymmenen vuotta, joina nuori\nleski sai hoitaa kalastuksen varassa perheensä toimeentuloa, sangen\nraskaita. Tavallista nuorempina saivat pojat seurata äitiään\nkalastusretkille.\n\nSitten kuoli taas luotsi, mutta eihän voitu edes varaoppilaita ottaa\nperäkkäin useampaa samasta perheestä. Ransen vanhimmasta veljestä\ntehtiin luotsioppilas ja uusi varaoppilas otettiin toisesta talosta --\nsiitä, missä sillä kertaa oli vuoro.\n\nRansen äiti joskus mietiskeli itsekseen iltaisin ikkunan ääressä käsi\nposkella istuessaan ja katsellessaan merelle ja teki laskelmia.\n\nHerra Jumala, miten paljon sai yksinäinen leski päätään vaivata, miten\nmilloinkin selviäisi monista veroista ja maksuista ja hankkisi talveksi\nperheelleen ruokaa ja vaatetta!\n\nHän mietti ja suunnitteli liian usein muutakin, muisteli, ketkä\nvanhoista luotseista ensiksi kuolisivat, kenessä nuoremmissakin on\ntappavaa tautia -- esimerkiksi rintatautia -- ja ketkä ryyppäävät liian\npaljon, mutta niistä ei parhaassakaan tapauksessa keräänny niin paljon\nkuolemantapauksia, että hänen kaikki poikansa pääsisivät palvelukseen:\nEi muuten kuin sillä tavalla, että suurien syysmyrskyjen aikana monta\ntervettä luotsia katoaa mereen ja sairaat kuolevat ennen tulevaa kesää!\n\nTuleva vuosi näytti kuitenkin, että Jumalan ajatukset ovat toiset kuin\nihmisen, sillä yhtään ainoaa luotsia ei kuollut sinä vuonna ja kaikki\njäi entiselleen. Uusia varaoppilaita ei tarvittu.\n\nLähinnä nuorin veljeksistä, Ransea vanhempi, lähti ulkomerille eräänä\nkesänä, seitsentoistavuotiaana. Itkevälle äidilleen hän selitti, että\nkun suvussa ei koskaan ole ollut talonpoikia, nimittäin kalastajia, ja\nkun hänestä ei näytä luotsia tulevan -- hiukset muka harmaantuvat\nennenkuin hän edes varaoppilaaksi pääsee -- on hänestä tuleva ensin\nmatruusi, sitten aliperämies ja sitten perämies ja sitten päämies\nsuureen laivaan. -- \"On totta vie hauskaa joskus maailmassa tulla\nomalla laivalla ottamaan täältä luotsia! Kyllä minä osaan olla koppava\nsilloin! Osaan minä, ja itse minä vedän luotsilipun keulamaston kärkeen\nsilloin ja sanon: 'Käy sisään vain, saaren luotsi, ja vie laivani\nViipuriin!' Ool rait! Älä itke, äiti! Niin minä teen, niin totta vie\nteenkin!\" Hän meni ja katosi niille teilleen. Vielä tänäkin päivänä on\nsaaren kirkonkirjoissa hänen nimensä kohdalla avonaisena se kohta,\nmihin kuolinpäivä merkitään.\n\nNuorin pojista, Ranse, kasvoi mieheksi äitinsä kotona ja odotteli\nturhaan luotsioppilaaksi pääsyään.\n\nHän oli töin tuskin lailliseen naimaikään päässyt, kun odottamattaan,\nkuten saarelaiset yleensä, joutui naimisiin.\n\nRanse ei ollut perinyt isänsä lahjakkuutta ja nopeaa ymmärrystä, olipa\nsuorastaan hiukan tuhma ja narrattava, mutta sitä tarkemmin oli hän\nperinyt isänsä juomahimon. Rippikoulu-iästä asti hän joi\nluotsioppilaiden ja nuorempien luotsien kanssa ja pelasi korttia.\n\nEräänä pyhä-iltana hän oli niinikään poistunut toveriensa kanssa\ntanssipaikalta metsään ryyppäämään ja pelaamaan korttia. Ei pelattu\nrahasta, koska rahaa ei kellään ollut, vaan muusta, nimittäin\nluotsivanhimman kauniista tyttärestä Susannasta. Voittajan oli vielä\nsamana yönä mentävä Susannan aittaan, ja arpa lankesi kaikkien suureksi\nihmeeksi Ranselle, joka oli huonoin pelaaja ja eniten humalassa -- töin\ntuskin kortteja tunsi.\n\nPojat saattoivat voitokkaan toverinsa kesäyön auringon jo kohotessa\nkoilliselta saarteelta näkyviin Susannan aitan ovelle, joka aukeni, ja\nRanse pääsi sisään. Toiset hiipivät pois ja hoippuivat kukin kotiinsa\nloppuyöksi makaamaan, mutta ennen sitä asettivat he vahvan pöngän,\nvanhan airontyven aitan ovelle. Siitä syntyi aikanaan paljon hälinää ja\nvähää ennen joulua häät.\n\nNiin tuli Ransesta luotsivanhimman vävy, ja Susanna muutti Ransen luo\nasumaan, mutta ei Ransen tarina siihen päättynyt -- se päinvastoin\nsiitä alkaa!\n\nRanse kalasteli kesät ja kävi talvisin hylkeenpyynnissä. Hänellä oli\nsaaren paras hyljekoira, Heku nimeltään, ja hän itse oli saaren paras\npyyntimies, mutta ryyppäsi armottomasti.\n\nKeväällä synnytti Susanna kauniin ja terveen tytön, jolle äitinsä\nmukaan annettiin kasteessa nimi Susanna, ja häntä kutsuttiin myöhemmin\nRansen Sannaksi, ja täysi-ikäiseksi tultuaan ja erään luotsin vaimoksi\njouduttuaan hän oli nimeltään Villen Sanna.\n\nEräänä keväänä, kun Sanna-tyttönen oli juuri täyttänyt neljä vuotta,\ntapahtui hänen elämässään tapaus, joka oli pieni, mutta hyvin suuri\npienelle Sannalle silloin ja vielä suurempi hänen isälleen Ranselle\nmyöhemmin.\n\nAamulla noin seitsemän tienoissa istui Sanna yksin tuvassa, pöydän\ntakana, jalat riipuksissa tuolilta ja kädet ristissä helmassa.\n\nPöydällä oli kahvikupit, kerma- ja sokeriastia.\n\nTuvassa oli kärpäsiä.\n\nNe ahdistelivat Sannaa -- vähänväliä sai hän kädellään hutia niitä pois\nhiuksistaan ja nenältään, mutta koko aikana hän ei kääntänyt silmiään\npois sokeriastiasta, jossa niitä hääri kokonainen parvi.\n\nIsää, isoäitiä ja äitiä odotettiin verkkorannasta kahville.\n\nNe viipyvät niin kauan, ja kärpäset syövät sokeria!\n\nVoi voi! Sannalla on taas kärpänen nenällä! Hän huitaisee sen pois, ja\nensi kerran hän ajaa pois kärpäset sokeriastiastakin ja vie taas\nkätensä helmaan ristiin.\n\nKärpäset pörräävät hetkisen ilmassa ja laskeutuvat jälleen\nsokeriastiaan ja alkavat syödä sokeria pitkillä kärsillään.\n\nSanna ajaa taas kärpäset pois sokeriastiasta, mutta tällä kertaa jää\nkäsi pitemmäksi aikaa sokeriastian ylle. -- \"Sanna ei ota sokeria --\nkoska äiti on kieltänyt -- ei vaikka!\" sanoo Sanna ääneen itselleen.\n\nSiitä huolimatta yksi pala jäi etusormen ja peukalon väliin ja käsi\nkohosi ylös hitaasti ja pala alkoi vaelluksensa suuta kohti. Juuri\nsillä hetkellä, jolloin Sannan suu aukeni ja pala meni kielelle, tuli\nisä tupaan.\n\nSanna peljästyi.\n\nHäneltä jäi suu auki, ja isä näki sokeripalan hänen kielellään. -- Sen\nSanna tiesi ja hän ratkesi itkemään ja puri ja söi itkien sokeria.\n\nIsä ei virkkanut ensin mitään.\n\nKävi vain istumaan Sannaa vastapäätä pöydän ääreen ja sitten vasta\nsanoi:\n\n-- Mitä Sanna nyt teki? Varasti sokeria!\n\n-- Ei Sanna ottanut kuin yhden palan... Ei muuta kuin yhden palan, eikä\nolisi ottanut sitäkään, mutta kun kärpäset ahdistivat!\n\n-- Se oli paha asia, että Sanna otti, vaikka äiti on kieltänyt!\n\n-- Ei Sanna ottanut kuin yhden palan! Uuu -- uuu! Eikä ota koskaan enää\n-- uuu -- uuu! Ei koskaan! -- Älä sano äidille, isä! Ethän sano?\n\n-- En -- en koskaan -- en koskaan, jos lupaat ettet ota enää!\n\n-- Minä lupaan...\n\n-- Pyyhi nyt silmäsi, äläkä itke! Äiti tulee!\n\nSusanna pyyhki silmänsä esiliinaansa, ja kun äiti ja isoäiti tulivat\ntupaan, istui hän hiljaa ja tuijotti isäänsä.\n\nHän tahtoi nähdä, pitääkö isä sanansa!\n\nJa piti se!\n\nSiitä oli Sanna hyvillään ja piti puolestaan oman lupauksensa.\n\nTästä tuli isälle ja tyttärelle salaisuus, josta ei äiti, joka piiskasi\nusein tytärtään, kun taas isä ei tehnyt sitä koskaan, saanut tietää\nmilloinkaan.\n\nSitten tapahtui eräänä kesänä, kun laivaliike oli vilkkaimmillaan, että\nkaikki luotsit, luotsioppilaat, varaoppilaat ja itse luotsivanhinkin\nolivat luotsaamassa laivoja ja luotsituvan mastossa oli pallo merkkinä\nsiitä, ettei luotsia ole saatavissa.\n\nSilloin saivat talonpojat eli kalastajat, jotka eivät ole\nruununluotseja, mennä vapaasti ohjaamaan laivoja satamiin.\n\nKun Laurin Ranse oli luotsin poika, katsoi hän etuoikeudekseen päästä\nensimmäiseen laivaan, ja se luoviskelikin kylän edessä lippu\nkeulamaston kärjessä jo silloin, kun luotsivanhin meni edelliseen\nlaivaan. Ranse purjehti haapiollaan laivan kupeelle ja sai\nluotsatakseen sen satamaan.\n\nSinä iltana olivat saaren kaikki luotsit ryyppäämässä kaupungissa,\nmerimieskapakassa, jossa oli kaksi huonetta. Toisessa olivat matruusit\nja luotsit, toisessa laivojen päämiehet, perämiehet ja saaren\nluotsivanhin.\n\nKun Ranse tuli sisään, näki luotsivanhin sen ja meni ja kutsui vävynsä\nomaan pöytäänsä -- kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska ei tahtonut,\nettä hänen tyttärensä mies juo itsensä siaksi, ja toiseksi, koska hän\nitse jo oli pienessä hiprakassa ja oli saanut kummallisen\ntunteellisuuspuuskan ja tahtoi sopia vävynsä kanssa. Mitään ilmiriitaa\nheillä kylläkään ei koskaan ollut ollutkaan, mutta välit eivät myöskään\nolleet sellaiset kuin oikean apen ja vävyn -- isän ja pojan -- välien\npitäisi olla. -- Tulehan tänne, Ranse, sanoi luotsivanhin pöydästään\näreästi, ja Ranse meni ja istui appensa pöytään, ja heistä tuli sinä\niltana kuin veljet ja he purjehtivat yhdessä kotiin vielä samana yönä.\n\nEnnen lähtöä sanoi appi muun muassa näin -- oli aikonut jo usein\nkotonakin niin sanoa, mutta täällä, monikielisessä puheensorinassa,\ntupakan savussa ja pienen orkesterin soiton humussa se kävi mukavammin\nlaatuun.\n\n-- Kuulehan, Ranse, mitä minä nyt sinulle sanon -- kuuntele tarkasti ja\npane mieleesi! Minä olen jo monta kertaa siitä ajatellut sinulle sanoa,\nmutta ei ole koskaan satuttu näin mukavasti kahden kesken. Minä olen\najatellut, että kun minun suvussani ei koskaan, ei sitten Noan aikojen,\nole ollut muita kuin luotseja ja luotsien vaimoja, en minä salli, että\nminun tyttäreni jää kuolemaansa asti kalastajan emännäksi. Kuule,\nRanse, ja pane mieleesi: Sinusta on tuleva luotsi, oikea saaren luotsi!\nMinä en ole minä, sanottakoon mitä hyvänsä, ellen minä tästä asiasta\npuhu piiripäällikölle, kun hän ensi kerran tulee saareen käymään!\nÄlähän nyt haasta mitään. Annahan kun minä puhun loppuun asti! -- Sinä\nvarmaan meinaat sanoa, että sinä olet jo iällinen, et ole ollut\nulkomerillä, etkä voi akoittuneena miehenä ulos mennä etkä päästä\nluotsioppilaaksi. Se ei meinaa yhtään mitään!! Sinä lähdet merille!\nPurjehdit ulkovesillä määräkuukautesi, ja minä sillä aikaa järjestän\npaperit selviksi, ja kotiin tultuasi olet sinä luotsioppilas ja luotsi\nheti, kun ensimmäinen tyhjä paikka ilmaantuu. No, se on sanottu ja\naamen, ja tämän päälle ryypyt pohjaan ja miehet kotiin ja _rahat_\nkotiin!\n\nViikon päivät meni lähtövalmistuksiin.\n\nKoko sen ajan Ransen vaimo itki -- ei edes isänsä selityksistä\nvälittänyt -- itki vain.\n\nRanse vakuutti vakuuttamalla, että hän viipyy korkeintaan puoli vuotta\n-- talvella jo tulee takaisin -- ei voi olla kauemmin!\n\nRanse sai laivan, joka purjehti puutavaralastissa kohti Espanjaa. Ensi\npäivät olivat pitkiä kuin iäisyys. Molemmat Susannat tuntuivat olevan\nkuin toisessa taivaankappaleessa ja vuosikymmenien takana, kuin\nkokonaan toisessa elämässä, jo vuosisatoja sitten jossain muualla\neletyssä. Meri kohisi ja tuuli humisi ison parkkilaivan purjeissa ja\ntakilassa kuin Jumalan ääni, mutta hän ei kuunnellut sitä. Ranse\najatteli vain molempia Susannojaan ja tunsi ympärillään syvän\näänettömyyden.\n\nVähitellen perehtyi hän tovereihinsa, oppi viikko viikolta paremmin ja\nparemmin ymmärtämään heidän kieltään ja vähin itsekin puhumaan ja\npäivät ja yöt alkoivat mennä paremmin. Siitä hän oli kuitenkin varma,\nettä kun se päivä koittaa, jolloin hänen määräkuukautensa merimiehenä\ntulevat täyteen, hän jättää laivan riemuiten, säästää palkkansa ja\npalaa suorinta tietä junilla ja matkustajalaivoilla kotiin. Niin ei\nkuitenkaan käynyt. Espanjaan päästyään hän meni toveriensa kanssa\nkapakkaan ja joi palkkansa.\n\nHän päätti seuraavalla kerralla olla varovaisempi, mutta aina kävi\nsamalla tavalla, ja kun palveluskuukaudet alkoivat olla lopussa,\nsuunnitteli hän pestin ottoa jossain kotimaahan menevässä laivassa.\n\nHän oli silloin Hampurissa.\n\nSiellä oli eräs Hampurin--Etelä-Amerikan linjan purjelaiva, suuri,\nviisimastoinen, teräksinen parkkilaiva, johon pestattiin miehiä.\n\nRanse oli tutustunut erääseen Hemman Kalle nimiseen suomalaiseen, joka\noli yli kolmekymmentä vuotta ollut merillä. Hänestä ja Ransesta tuli\neräässä kapakassa ikuiset ja erottamattomat veljet. Kalle palveli\nennestään tuossa viisimastossa ja pyysi Ransea mukaansa.\n\nNiihin aikoihin ei Ranse enää ikävöinyt kotiväkeään -- korkeintaan oli\nhänellä aina satamissa uusille retkille lähtiessään jonkinlaisia\ntunnonvaivoja, varsinkin kerran, kun hän jo kymmenen vuotta yhtä mittaa\noltuaan merillä oli saanut kotoa kirjeen tyttäreltään ja luki sitä\nkanssissa merimiesarkullaan istuen, laivan jo ollessa kaukana ulapalla\nkulkemassa kohti Rio de Janeiron satamaa. Tytär kirjoitti näin:\n\n    \"Rakas Isä!\n\n    Äiti ei voi nukkua yöllä eikä päivällä, kun ei saa tietää,\n    oletko sinä elossa vai kuollut ja tuletko sinä milloinkaan enää\n    kotiin. Kirjoita pian, sillä äiti sanoo kuolevansa ikävään!\n\n                                         Tyttäresi Susanna\".\n\nRiossa odotti häntä myös kirje, mutta hän ei uskaltanut sitä avata. Hän\npani sen arkkuunsa eikä avannut sitä edes merellä. Hän pelkäsi niitä\nkirjeitä! Ne voivat tuoda mitä tietoja hyvänsä! Hänellä oli kummallinen\nkammo kirjeitä kohtaan ja hän olisi suonut, ettei niitä olisi laivalle\ntuotu.\n\nHän ei pelännyt, että mitään onnettomuutta voisi tapahtua hänen\nvaimolleen, täysi-ikäiselle ihmiselle, vaan että hänen tyttärensä,\nhänen pikku Susannansa, jota hän eniten maailmassa rakasti, on voinut\nsairastua ja on kuolemaisillaan tai on jo kuollut ja siitä hänelle\nkirjeellä ilmoitetaan. Jokainen kirje, jonka hän sai, kerran pari\nvuodessa, poltti hänen sormiaan ja hän kätki sen vavisten arkkuunsa ja\noli levoton koko päivän, aina siihen saakka, kunnes illalla pääsi\nkapakkaan, iloisten veikkojen seuraan. Kun hän oli tyhjentänyt pari\nlasia, palasi hänen iloinen luontonsa ja hän puhui ja lauloi ja\ntanssitti tummia etelämaan tyttöjä. Kun hän tapasi kapakassa\nsuomalaisia merimiehiä, kokosi hän ne omaan pöytäänsä ja alkoi niille\nkertoa Susannastaan, pikku Susannastaan, iloisesta nelivuotisraukasta,\njolla on isänsä kanssa suuri salaisuus säilytettävänään, mutta sitäpä\nei äidille ilmaista ennenkuin Susanna tyttönen on täysi-ikäinen ja itse\nantaa siihen luvan. Hän heltyi aina jutellessaan humalaisille\ntovereilleen Susanna-tyttösestään ja salaisuudesta, joka vuosien\nkuluessa muuttui yhä kauniimmaksi ja pyhääkin pyhemmäksi. Hän kertoi\ntovereilleen aina tyttärestään, jota hän ikävöi. Joskus selvinpäin\nlaivan kannella istuessaan, laivan vieriessä tuulen kiidättämänä yli\nvaltameren vaahtopäiden ja aavojen, hän koetti koota ajatuksiaan ja\nlaskea vuosia, mutta kun hän samalla sai tyttärensä kuvan sielunsa\nsilmiin ilmi elävänä, oli tämä aina pieni nelivuotias tytöntyllerö,\njoka kädet ojona käveli häntä kohti aurinkoisella kylän kujalla kaukana\nkotisaarella, ja -- ja silloin hän hylkäsi vaikeat vuosien etsinnät ja\nyhteenlaskut ja sanoi itselleen: \"Ehk' olis!\" ja antoi ajatuksensa\njuosta vapaasti nelivuotiaan tyttösen, pienen Susannan maailmoissa ja\nkuvitteli, miten Susanna tulee iloiseksi ja nauraa, kun hän joskus\nvuosien päästä ottaa ja sanoo sille: \"Kuulehan! Kerrotaan äidille siitä\nasiasta -- siitä sokerin varkaudesta? Mitä! Hahhahhah!\" Ja Ransea\nnauratti ääneen, kun hän kuvitteli, miten Susannakin nauraa ja sanoo:\n\"Ei vielä -- äiti piiskaa!\" --\n\nSilloinkin kun jo oli kulunut toistakymmentä vuotta hänen\nkotoalähdöstään, puheli hän aina vain nelivuotiaasta tyttärestään ja\nhän kertoi kerran, mikä se salaisuus olikin, nimittäin sen\nsokeripalajutun, jolle toiset nauroivat, mutta Ranse itse ratkesi\näänekkääseen itkuun ja muut lepyttelivät häntä: \"Suo anteeksi! Eihän me\nluultu sen sinuun niin koskevan!\" -- Sitä salaisuutta en kerro hänen\näidilleen -- en kenellekään! Minä pidän lupaukseni -- minä!\n\n-- Nythän olet sen kertonut kuitenkin!\n\n-- Nyt! -- Weil! -- Päivä paistaa täällä pohjoisesta! Linjan tuolle\npuolen on matkaa eikä teistä kukaan mene sinne kielimään! Jollekinhan\nminun on haastettava, mikä minulle on rakasta! -- Ja siellä on minulla\nkotona maailman paras hyljekoira! Niin! Siitä ei teillä ole\naavistustakaan! Sen nimi on Heku, ja sitä minun on eniten ikävä. Ei\nkukaan vie sitä talvella jäälle -- jo moniin vuosiin. Mutta kun minä\nmenen kotiin ja sanon, että \"Heku!\", hyppii se minua vasten ja ulisee\n-- tunnin -- puolipäivää -- huomiseen asti ja kun tulee talvi, vien\nminä sen jäälle.\n\nViimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei tullut enää kirjeitä. Kaikki\nyhteys oli katkennut Ransen ja hänen kotiväkensä väliltä.\n\nMutta tulipa kerran sanansaattajaksi sitten Se, jonka jokainen\nsaarelainen joskus elämänsä taipaleella kohtaa -- kuoleman uni.\n\nLaiva, tuo suuri viisimastoinen parkki vieri iloiten yli kuohuvien\naaltojen Atlannilla, vielä pasaadissa, kohti kotikaupunkiaan Hampuria.\nRanse oli silloin ollut merellä kuusitoista vuotta. Hän makasi\nkoijassaan ja uneksui näin:\n\nHän oli olevinaan kotisaarella, omassa rannassa, seisovinaan oman\nvaimonsa vieressä kädet housuntaskuihin työnnettyinä.\n\nKova itämyrsky puhalsi, ja Ranse ihmetteli sitä laivojen paljoutta,\nmikä oli ajautunut satamaan ja tuhoutunut siinä, mutta kun hän nosti\nsilmänsä ja katsoi Itäselälle, tuli sieltä täyttä myötäistä vielä yksi\nlaiva, yksi ainoa valkea laiva täysin purjein ja ajoi ylös maalle\nRansen omaan valkamaan -- ihan ääneti ja keveästi, ylös teloilleen\nasti. Silloin heräsi Ranse.\n\nHän vapisi.\n\nHän oli varma siitä, että kuolema on käynyt hänen kotonaan, tai\nparhaillaan sinne tulee.\n\nHän tiesi, ettei tuo uni ole valehdellut kertaakaan eikä kenellekään\noikealle saarelaiselle.\n\nHän ei saanut unta silmiinsä.\n\nHän pelkäsi kotiväkensä puolesta.\n\nOmatunto soimasi häntä kaikkien kuluneiden vuosien vuoksi.\n\nTuntui kuin jokin näkymätön voima olisi vasaroimalla vasaroinut, että\njokainen edellinen vuosi olisi ollut sopivampi paluuvuosi kuin tämä.\n\nEttä vaikkei hän palannutkaan kotiin puolen vuoden kuluttua, olisi\nvuoden kuluttua palaaminen ollut onnellista ja kaikki olisi nyt ohi ja\nunohdettua ja kotisopu saavutettu -- -- -- vielä viidenkin vuoden\nkuluttua, vielä kenties neljä vuotta sitten!\n\nHampuriin päästyään hän ei ryypännyt tippaakaan.\n\nHänellä oli pitkän valtamerimatkan säästöt taskussaan ja hän osti\nmatkalipun kotiin heti maihin päästyään. -- -- --\n\nHän tuli kotiin odottamatta.\n\nEi kukaan osannut aavistaa hänen tuloaan.\n\nKun hän nousi luotsisillalle maihin, olivat ihmiset hämmästyneitä,\neivätkä suinkaan ylpeitä, niinkuin Ranse luuli.\n\nKotona istui hänen tyttärensä Susanna yksin ja parsi verkkoa.\n\nKun isä astui sisään, peljästyi Susanna ja kalpeni eikä saanut pitkään\naikaan sanaakaan suustaan. Ranse itse koetti puhua leikkiä ja nauroi:\n\n-- Oletko sinä Susanna jo noin suuri, ja kun minä olen koko ajan\najatellut, että sinä olet pieni nelivuotias tyttönen!\n\nRanse meni tytärtään kättelemään.\n\nTytär tuijotti häntä kuin kummitusta silmiin, mutta veti sitten kätensä\npois ja jatkoi verkon parsimistaan.\n\nRanse istui tuolille ja jutteli, koettaen pitää yhä vieläkin puhettaan\nleikillisenä ja samalla ihmetellen mielessään, että sanat, joita hän\noli vuosikausia valmistellut tyttärelleen sanottaviksi, eivät\ntuntuneetkaan oikeilta. Hän lausui ne kuitenkin:\n\n-- Kuulehan, Susanna! Minä olen usein jutellut sinusta matkoillani.\nOlen kertonut siitä sokerinvarkaudestakin ja toiset ovat nauraneet. Nyt\nsinä olet jo täysi-ikäinen -- Susanna! Muistatko sinä!? Minä lupasin,\nettä en koskaan kertoisi siitä äidille -- mutta eiköhän nyt kerrota!\nMitä tuumaat?\n\n-- Voi voi! -- Jos sinä olet minun isäni, niin tiedä, että onhan sitä\nnyt tärkeämpääkin -- sekä salattavaa että kerrottavaa!\n\nSusanna rupesi itkemään.\n\n-- Miksi sinä itket? Missä äitisi on?\n\n-- Äiti-parka! Niin niin! Johan siitä sinulle kirjoitin -- jo vuosia\nsitten! Jo sairauden aikana -- ja heti kuoltua!\n\nVielä samana iltana tekivät isä ja tytär retken hautuumaalle, jossa\näidin valkea, puinen risti seisoi vaaleassa hiekassa.\n\nMaan rajasta oli hiekka syönyt sen jo miltei poikki.\n\nRistin edessä, sen juurella, oli hiekkaan upotettuna vesilasi, jossa\noli kukkia. Susanna toi niitä äitinsä haudalle joka päivä.\n\nRistin yläosaan oli aikoinaan solmittu musta silkkinauha, jonka päät\ntuuli oli repinyt ja joka oli monien vuosien sateissa ja\npäivänpaisteissa haalistunut.\n\nVähän alemmaksi oli puuhun upotettu lasi, ja sen takana olevassa\npaperissa näkyi vielä muistovärssy:\n\n    \"Ah anna Herra armias\n    nyt rauhaan mennä palvelijas,\n    mun salli sanas jälkehen\n    surkeudestan päästäksen.\"\n\nRanse katseli muistovärssyä, ja samaan aikaan oli Susanna polvistunut\nkohentelemaan kukkia lasissa ja hän kuiskaili isälleen:\n\n-- Loppuaikoinaan äiti lauleli tuota värssyä ja käski kirjoittaa sen\nmuistovärssykseen.\n\nSusanna olisi sanonut enemmänkin, mutta liikutuksen aalto salpasi hänen\npuheensa. Hän tunsi pohjatonta riemua ja autuutta sielussaan ja vähän\najan perästä hän jälleen kuiskasi isälleen:\n\n-- Voi kuinka hauskaa, että sinä tulit, isä!\n\nRanse katseli ääneti valkeaa ristiä ja kuunteli Susannan puhetta, joka\nsoi hänen korvissaan kauniimmalta kuin kaunein soitto.\n\nMuistovärssyn alla näki Ranse talonsa vanhan puumerkin. Mitään nimeä,\nvuosilukuja tai numeroita ei oltu ristiin leikattu.\n\nKauan seisoivat isä ja tytär haudalla, kädet ristissä molemmat, paljain\npäin, eivätkä puhuneet mitään.\n\nRanse jäi kotiin ja eli rauhassa ja onnellisena kalastajana --\nonnellisena, koska katumusten ja taistelujen kiirastuli jo täällä\najassa oli puhdistanut hänen sielunsa -- hiljaisena -- tyytyväisenä --\nliiankin hiljaisena ja muutamien mielestä hiukan höperönä, koska hän\naina hymyili -- ainoan tyttärensä ja tämän lapsien ympäröimänä siihen\nasti, kunnes häntäkin etsi Se, joka tekee lopun maallisten merien\nvaelluksista ja joka ei välitä, onko mies vasta varaoppilas vai eikö\nedes sitäkään.\n\n\n\n\nPENNA MERIKAUHU\n\n\nMiehen nimi oli Penna Merikauhu, mutta ennenkuin kerromme hänestä\nitsestään, jolla oli erikoinen kauhu merta kohtaan -- niin saarelainen\nkuin olikin -- on meidän juteltava ensin vanhasta Valtiasmeren\nlaivurista, joka oikeastaan meille Pennastakin kertoo, kunhan nyt\nennätetään.\n\nLaivurin nimi jääköön mainitsematta, sehän on yhdentekevää,\nkuvailemmehan vain ikäänkuin tämän kertomuksen alkusoitoksi,\nminkälaisessa paikassa Pennan tarina juteltiin.\n\nLaivuri oli jo vanha mies, jättänyt meren ja laivat jo vuosia sitten,\nja eleli kotonaan kesät talvet vanhuuden ja viisauden levossa, kesät\nhiljaa kalastellen ja talvet vetäen kelkalla metsästä kotiin\npolttopuita ja noin kilometrin päässä olevasta niittyladosta lehmän\nheiniä.\n\nHänellä oli iso talo, saaren komeimpia, sillä hän oli varakas mies,\nparhaina vuosinaan purjehtinut kokoon paljon rahaa ja vielä enemmän\nkunniaa.\n\nNiin, kunniaa!\n\nSillä hänen voimavuosinaan pantiin Pohjanmerellä ja Valtiasmerellä,\nSuomen ja Englannin satamien välillä toimeen kilpapurjehduksia\nkuormikkailla parkkilaivoilla, prikeillä ja kuunareilla, ja taitavat\nniin nämä nuoremmat tehdä vielä tänäkin päivänä -- kuka hänen tietää!\n-- ja ennätykset olivat aina joka kesä, vuodesta vuoteen, tämän ukon\nhuostassa, etenkin niinä aikoina, jolloin hän komensi komeaa tammista\nkolmimastokuunaria \"Regina Margaretaa\", joka oli oikea meren menijä,\nvetehinen, joka aina helposti voitti kaikki, olivatpa ne sitten minkä\nmaan aluksia tahansa.\n\nToista se oli kuin nämä sunnuntaipurjehtijain huvipurjehduskilpailut!\nMitä nämä muuta ovat kuin meren häväisyä, jonnin joutavaa lasten iloa!\nParkkilaivoilla ja kuunareilla -- se oli toista! Se oli miesten iloa se\nja toi rahaa ja kunniaa, molempia yhtä paljon! Haihduttaakseen kalvavaa\nmeri-ikäväänsä rakensi ukko eräänä syksynä talonsa vierasporstuan ja\nnurkan kulmaukseen laudoista lämmönpitävän pienen kammarin, täsmälleen\nlaivakajuutan malliin.\n\nSiinä hän itse oleili, ja muu perhe sai asua laajemmin ja komeammin --\nnehän olivat sellaiseen tottuneet. Siitä tuli totisesti kuin kajuutta.\nKailettikin oli sen katossa, oikea laivakajuutan kailetti.\n\nSe oli sisustettu pelkästään kajuuttakalustolla, jonka ukko oli kerran\nostanut eräästä laivarikkohuutokaupasta. Siellä oli kajuuttasohva,\nkoijat, kajuuttakaapit -- joissa säilytettiin pulloja, laseja ynnä\nmuuta, -- mahonkinen iso apteekkikirstu, jonka päällä voi istua, ukon\noma vanha merimieskirstu, jonka päällä niinikään voi istua, kolmekin\nmiestä yhtaikaa, kaappi, jossa olivat öljyvaatteet ja muut puvut, iso\nlaivakompassi ja pienempi peilauskompassi, kronometri, sekstantti, loki\n(patenttiloki sekä niin kutsuttu laivaloki), seinällä tiikkipuusta\ntehty pinnakompassi, Iaivapöytä, jolla oli laivan päiväkirja, johon\nukko säännöllisesti teki ilmatieteellisiä muistiinpanoja ja auringon\nkorkeusmerkintöjä -- muutahan siihen, Jumala paratkoon, näin alituiseen\nankkurissa olevassa aluksessa ei voitu tehdäkään -- tai voitu kyllä\nolisi, mutta ei ollut mitään aihetta. -- Erikoisella telineellään oli\nhyvässä järjestyksessä joukko merikortteja, kaikki Suomenlahden,\nValtiasmeren ja Pohjanmeren kortit. Katossa riippui iso laivalamppu.\nSeinällä raksutteli oikea messinkikotainen laivakello. Kynttilänpitimet\nolivat oikeasta laivakajuutasta. Nurkassa oli oikea laivakamiina, joka\nantoi miellyttävää lämpöä. Mitä vielä voikaan toivoa vanhan\nmerenkyntäjän pesään? Naisia? Oh! Eläkööt omalla puolellaan --\npiikaväki nimittäin! Ei niillä ole tänne asiaa. Eivät ne ymmärrä\nmitään! -- Laivurin vanha emäntä on kuulema siitä asti, kun tämä\nkajuutta rakennettiin, paapattanut joka jumalainen päivä, että koko\nkylä nauraa mokomalle hupsuttelulle ja talon pilaamiselle.\n\nKajuutan katto oli jalan verran alempana rakennuksen ja porstuan\nkattoa, jonka räystäältä tippui suurin pisaroin sadevettä kajuutan\nkatolle tahdissa kuin rummun pärrytys. -- Olikin aikamoinen syysmyöhän\nmyrsky. Vettä valui taivaasta kuin saavista, ja tuuli ulvoi ja tohisi\nnurkissa ja läheisissä saarneissa kuin laivan takilassa. Väliin ajoi\ntuulispää räystäänkasalta virtaavaa vettä kajuutan seiniin kuin olisi\nse vihurin mukana lentänyt mereen aaltojen kuohupäistä, pärskyen yli\nvarppeen ja hakkilaudan.\n\nPisarain rummutus kattoon väliin vaimeni ja väliin koveni. Mukana\nkuului kuin oikeaa soittoa. Molemmat vaikenimme ja kuuntelimme. Ukon\nsilmät loistivat, ja kuiskaten hän huudahti:\n\n-- Musiikkia! Kuuletko? Tässä lähellä lienee ankkurissa joku manuvaari,\noikea sotalaivana musiikki puhaltaa ja rummut pärräävät. -- Kuulehan!\n\nKuulehan!\n\nTeelaseja kävi täyttämässä talon palvelustyttö. Nauraen selitteli ukko,\nettä hän on usein komentanut tytön pukeutumaan laivapojan pukuun, mutta\nse pakana ei tottele! Ei tottele, joutava! -- No, kippis vain!\n\nLasit olivat jo puolessa -- nimittäin toiset lasit -- ja sikarit myös,\nkun ukko muutti puheenaihetta ja ääntä ja sanoi:\n\n-- Sinä, joka olet nuori mies, et varmaan ole kuullutkaan mitään siitä\nSamelin Penna-vainajasta? Siinä se oli omituinen mies! Omituinen mies\n-- sen Markun Topi-vainajan tärvelemiä miehiä!\n\n-- Markun Topin?\n\n-- Niin, sen virkaveli-vainajan, josta puhuttiin, että se tärveli\nmiehiä reisuillaan täältä Englantiin tai Saksaan ja sieltä takaisin.\nSeilasi ylettömästi -- kunnian ja rahanhimoinen kun oli hänkin. Moni\nnuori mies menetti järkensä hänen laivassaan liian kovasta\nseilauksesta, ja elleivät he suorastaan mielipuoliksi tulleet, niin\nsaivat kuitenkin loppuelämäkseen kammon merta kohtaan, sellaisen\nkammon, että tuskin maalta uskalsivat sen perästä merta katsella,\nsaatikka astua jalallaan minkäänlaiseen alukseen. Ja tiedäthän sinä,\nmitä se meinaa sellaiselle, jonka on merestä elatuksensa saatava!\n\nNiin oli jouduttukin Samelin Pennaan, jonka tarina oli seuraava,\nkerrottuna vanhan Valtiasmeren laivurin suulla, räystästippurummutuksen\nja myrskymusiikin säestäessä:\n\n-- Onhan minulla tässä -- laivuri penkoi kauan kaappinsa\nasiapaperilokeroa, jossa säilytettiin Iaivapapereita ynnä muuta, ja\nojensi minulle lopulta vanhan kellastuneen paperin -- tässä... tuota\nnoin... mihin helkuttiin se nyt on sekaantunut! -- Tuossahan se on!\n-- tässä... tuota noin... Se on Pennan ensimmäinen ja ainoa\nmerimiestodistus -- Markun Topin itsensä allekirjoittama. Minä olin\nPennan hyvä ystävä, ikätoveri, eikä sillä muita ystäviä ollutkaan --\nyksinään eleli ja käveli ja tuumaili kaiken maailman asioita -- kaikkea\ntaivaan ja maan välillä ja maan sisällä -- ja luki paljon kirjoja.\nVähää ennen kuolemaansa jätti Penna paperin minulle. -- \"Kun minulla ei\nparempaakaan muistia ole antaa...\" sanoi.\n\n    Pennan todistus.\n\n    \"Nuorimies Penjami Sameli on allekirjoittaneen kanssa prikissä\n    'Rakkaus' kulkenut merimatkalla Lyybekissä neljä reisua ja sitten\n    takaisin Haminaan 6 kuukauden ja 27 päivän ajan ja silloin\n    osoittanut olevansa: peränpidossa Hyvä, merimiehen töissä\n    Alottelevainen, kuuliaisuudessa Kiitettävä, taipumuksessa\n    merimiehen ammattiin Hyvä, elämässä Kiitettävä ja vaarillisuudessa\n    Hyvä.\n\n    Josta tämä todistukseksi annetaan.\n\n    Haminassa, prikissä 'Rakkaus', Marraskuun 29 p. 1888.\n\n                                               Topias Markkula.\"\n\n-- Taipumuksessa merimiehen ammattiin hyvä!\n\n-- Niin, niin! Kuka saarelainen ei sitten olisi taipuvainen merimiehen\nammattiin!\n\nSen sinä Topi-vainaja aivan oikein todistat, mutta mitäs virttä sitten\nlauletaan, jos sinua suurempi isäntä kirjoittaa todistuksen sinusta!\nVoineeko Hän antaa yhtä hyvää lausuntoa sinusta laivan päämiehenä,\njonka huostaan ja vastuuseen on uskottu monen hyvän merimiehenalun\nterveys ja ymmärrys?\n\nSinä olet tuomarisi edessä -- ja mitäs siitä.\n\nEi siitä mitään!\n\nSinne sitä kerran kaikki mennään ja nähdään itse kukin omat tuhmuutemme\nkasvoista kasvoihin kuin peilistä, niinkuin sanassa sanotaan. Sieltä\ntekisi mieli tulla parantamaan tekosiaan, elämään elämänsä uudestaan,\nmutta äläpäs tule! Laki on niin!\n\nMutta Pennastahan minun piti puhua.\n\nNiin. -- Marraskuun lopulla vuonna kahdeksan yhdeksättä -- tai oliko jo\njoulukuu menossa -- siitähän sinä näet todistuksesta, milloin Penna\njätti laivan, ja viikkoa myöhemmin hänet tuotiin Haminasta kajuutalla\nkotiin.\n\nKajuutalla kotiin -- niinkuin saarikansan kesken on tapana sanoa\nsellaisesta matkustajasta, jota ei koko matkalla nähdä kannella ja\njosta ei ole seilauksessa apua. Sellainen matkustaja istuu tai makaa\nkoko ajan kajuutassa. Niin nyt tämä Pennakin. Heti Haminan möljässä se\noli tavaroineen astunut alas kajuuttaan, riisunut saappaat pois\njaloistaan, takin pois päältään, kömpinyt koijaan maata, kasvot koko\najan veneen laitaan päin kääntyneinä, eikä ollut puhunut halaistua\nsanaa kellekään, ei tervehtinyt ketään, ei vastannut, kun kyselivät\nkuulumisia tai muuta, ei kerrassaan mitään. Luulivat häntä sairaaksi,\nmutta hitonko sairaus sitä vaivasi!\n\nTai oikeastaan vaivasi -- eihän terve mies sillä tavalla menettele,\nmutta tauti ei ollut ruumiissa, vaan ymmärryksessä. -- Se selvisi vasta\nmonta viikkoa myöhemmin Pennan ruvetessa vähitellen juttelemaan --\nensin kotiväelle ja sitten muillekin -- muun muassa minulle siinä\njoulun tienoissa, kun minä olin saanut laivani talviteloille ja itse\ntullut viimeisiä sulia vesiä kotiin talveksi.\n\n-- Eikö hän mennyt naimisiinkin?\n\n-- Meni, meni! Kyllä hän muuten kaikin puolin viisas mies oli ja pystyi\ntyöhön maalla, mutta pelkäsi merta. -- Menihän hän naimisiin, ja\nnuorena menikin -- tämän Julin Rikon tyttären Karuliinan kanssa. Leski\nelää vieläkin naapurien armoilla -- yksinäinen lapseton leski kun on --\nkäy syksyllä Virosta-tulon aikana talosta taloon pyytelemässä ja niin\npääsee aina yli talven. Keväät ja kesät käy kaloja perkaamassa ja\nverkkoja parsimassa ihmisille ja niin pääsee aina syksyyn ja sillä\ntavalla vuodesta vuoteen! -- Mutta mitäs näistä naisista! Antaapa\npiikaväen olla sinään! Ei siitä ole kuitenkaan mitään hyvää sanottavaa!\n\nMitäs piikaväestä! Ö! Ei siitä ole kuin harmia! Miehistähän tässä puhe\noli! Mitä se haastelikaan, Penna nimittäin, silloin joulun aikoina\ntässä meillä! Oli sillä jutut! Pää sillä oli kuin partaveitsi -- sillä\nmiehellä, oli sillä! Olisi saanut miesparka joutua koulupenkille!\nMeillä oli muutamia miehiä jouluryypyillä tässä samassa kajuutassa --\nTapaninpäivä mikä lie ollut -- kolme neljä miestä, Penna mukana --\nistui siinä, missä sinä nyt istut. Kyllä minä ne ajat muistan, paremmin\nkuin eilisen päivän! Joka sanan!\n\n-- Penna jutteli siitä ensimmäisestä merimieskesästään -- ja\nviimeisestään. Varoitti meitä kaikkia jalallamme astumasta yhdenkään\nisomman tai pienemmän aluksen kannelle. \"Sinne ne kerran menevät\nkaikki, meren pohjaan. Samaa sijaa kohti ne menevät isot kuin\npienetkin!\" sanoi. Hänen mielestään olisi kasteessa luettava jokaiselle\nsaarelaislapselle: \"Maasta sinä olet tullut ja mereen sinä olet\nmenevä!\" -- Voi jumalatoin itseäs! Ja sitten se alkoi puhua pappeja ja\nristillistä seurakuntaa vastaan! Pappien pitäisi muka sekä\nrippikoulussa että saarnatuolissa ja luvuilla ja haudoilla ja missä\nikinä suunsa saarnatakseen avaavat, neuvoa ihmisiä välttämään merta:\n\"Kyllä ne sellaiset papit vielä tuomionsa saavat, jotka eivät sitä\ntee!\" -- huusi Penna ja heilutti varoittavasti vasenta kättään ilmassa\nja vilhuili ympärilleen ja kuiskasi lisäksi: \"Tämä ei ole minun\njulkinen mielipiteeni -- muistakaa se ja katsokaa, ettei se tule\npiikaväen ja papin tietoon!\"\n\nKoskaan en saanut häntä kertomaan merimatkoistaan Markun Topin kanssa\nsiinä \"Rakkaus\"-prikissä. Olisin ollut halukas tietämään, mikä hänet\nmeren suhteen hulluksi teki, mutta arvaahan sen muutenkin, kun tuntee\nMarkun Topin ja hänen purjehtimistapansa! Arvaahan sen! Toisilta\nmiehiltä olen kuullut yhtä ja toista. Muun muassa kertoi minulle\nJuonaan Api, joka sinä kesänä oli perämiehenä \"Rakkaudessa\" ja sen\njälkeen minun kanssani \"Merilinnussa\". -- Muistathan sinä sen\n\"Merilinnun\"?\n\n-- Muistan, muistan!\n\n-- Jaa -- siinä se oli laiva! Putosi aitani Pohjanmerellä! Rauha hänen\ntomulleen! -- Niin, Juonaan Api, joka elää vielä ja purjehtii\nulkovesillä \"Heila\" nimisessä nelimastoparkissa, kertoi minulle yhtä ja\ntoista. Haluton hänkin oli juttelemaan tarkemmin, mitä oikeastaan\nMarkun Topin laivoilla milloinkin tapahtui ja mikä siellä miesten\njärjet särki. Merkillinen kyky tai taito tai pelko tai taikausko, vai\nmikähän lie -- oli ja on kaikilla Markun Topin entisillä miehillä\nvaieta päämiehestään! Kaikki ne vaikenevat kuin muuri, kun puhe siirtyy\nniihin asioihin! Ei niiltä lähde sanaa suustaan! Ei edes viina avaa\nniiden sanakonttia! Sen hän kuitenkin kerran sanoi, että eräänä\nmyrskyisenä iltana lokakuun lopulla, vuotena, joka on merkitty siihen\ntodistukseen, Valtiasmerellä, Voionmaan eteläpuolella, myrsky muuttui\npillamukseksi, ja Markun Topikin rupesi ajattelemaan purjeiden\npienentämistä -- muut, ketä näkyvissä oli, purjehtivat jo pohjaan\nreivatussa märssyissä -- ja lähetti nuoret miehet, tämän Pennan myös,\npanemaan kiinni prammeja mastojen nokkiin. Penna oli ollut\nvokkaprammilla, vasemmalla puolella, leenpuolella, ja sai kohtauksen --\nmeritautia, mitä lienee ollut. Oli kaatunut rähmäsilleen raa'alle ja\nmenettänyt voimansa ja antanut ylen ja ruvennut huutamaan apua. Toiset\nolivatkin saaneet hänet alas ja vieneet kanssiin koijaansa maata, mutta\nei se ollut asettunut sielläkään. Oli huutanut vain yöt päivät koko\nloppumatkan eikä ottanut ruokaa eikä juomaa. No, sitähän sattuu\nnuorille miehille kenen laivassa hyvänsä, ja ne paranevat ja tulee\nniistä hyviäkin merimiehiä, kun tottuvat. -- Penna itse kerran, silloin\njoulun aikana, tässä samassa kajuutassa, niinkuin jo sanoin, innostui\nitsekin juttelemaan, ja sanoi meille, että kun he olivat päässeet\nLyypekkiin ja hän joutui ensimmäisenä yönä olemaan kansivahtina,\nilmaantui laivan keulaan kirkas nuori mies, joka totisena katseli häntä\nja sanoi: \"Penna, mene tämän matkan perästä kotiisi äläkä ikinäsi astu\nminkäänlaiseen alukseen, kulki se suolaisen tai makean veden yli\" ja\nniin sanottuaan mies katosi jälleen. -- Penna maistoi vielä lasistaan,\nsytytti sammuneen piippunsa, takoi otsaansa ja sanoi: \"Penna! Penna!\nOleksä hullu vai humalassa! Pidä suusi kiinni! Älä ole tuhma, Penna!\"\n-- ja niin sanottuaan hän otti hattunsa ja meni.\n\nSellainen mies se oli!\n\nMereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja\nlaivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa.\nNe olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!\n\nSaivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin\nrakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja\nsaivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen\ntarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät\nmeressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin.\nMutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja\nPenna jäi sinne naapurisaareen -- Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät\npitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta\ntaloon ja haihatteli, että: \"Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei\nmillään kalel pääse sieltä lähtemään!\"\n\nJa lähtemistä siinä oli!\n\nJuottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja\nyötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt\nkuolemaansa asti.\n\nYritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se\ntoimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä\nsyksynä siellä tapahtui se ihme -- ihmekö lienee ollut vai mikä -- ei\nsitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa\nsumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun\nmerestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa\nleivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki...\n\n-- Ol' nyt!\n\n-- No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin\nsumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen\nvuotta!\n\nOnhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli\nhalkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.\n\n-- Niin no...\n\n-- Penna sanoi nähneensä, mutta näkevät ne hänenlaisensa mitä hyvänsä!\n\nMoni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat,\nkuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse\nenää sellaista soittoa ikinään kuulla.\n\nRivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta\nPenna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne\nluokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin,\nvihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut\nloistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää\nryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja.\nJa päätöksensä se mies pitikin -- pitäköötpä muut niin uskollisesti,\njos kykenevät!\n\n-- Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä\non varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä,\nja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta\nsuusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä\nmene Pennaa siinä asiassa pettämään!\n\nViisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa\nkiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle\npuhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista,\nlaternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi\nluullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.\n\nSilloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja\nkoristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: \"Sinähän,\nPenna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa.\nMinkälainen mies se oikein oli? -- Sanotaan, että hän olisi ollut\nlaivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan -- kiroillut ja\nhuutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita\nkuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit\nmolemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja\nmeri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä.\"\n\nPenna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa,\nmolemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi\nlopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja\nsankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:\n\n\"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän --\nmeinaan minä.\" -- Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän\nkäytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan\nsinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: \"Niin,\nniin, vainajista ei mitään pahaa -- ei mitään pahaa -- ei, ei -- koska\nvainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui\nsiitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien:\nSanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja\npahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan\npahentaa ja vie neljännelle -- ja niin edespäin, ja niin on miehen\nmaine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli\ntarkoitettu -- taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri!\nVainajien elämästä -- niin minä meinaan -- voi kyllä poimia pahoja\nasioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien\nomakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä\nvaroittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa\nvainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä\nkukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan\nluonnollisesti käsitteellisyytemme\" -- noin ikään se sanoi, ihan niillä\nsanoilla -- \"tästä asiasta on selvä, että kun -- kun elävistä totuuden\nmukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää -- vähemmän pahaa kuin\nvainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen\nja tutkistellen, lupa -- tuota noin -- lupa hiukan pahaakin sanoa.\nMutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään\npahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät\nkuitenkaan ole hänen laisiaan suuria -- puolijumalia -- niin täytyy\nsanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan\ntekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden\nnimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja -- Markun\nTopi -- olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! -- että tämä vainaja\noli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit -- vähän raa... tuota noin...\nankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan\nmies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat\nolla...\"\n\n\"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi\npurjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan\nkerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen,\nlukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän\nitse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen\" -- koetin minä puhella.\n\n\"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa\ntoisessa\", sanoi Penna, \"ei totta sitehiksikään! -- Ei se vainaja\nkoskaan seilannut enemmän -- paljon enemmän kuin minkä asu ja takila\nsieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia,\nmutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat\nolleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin\nmeni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin -- paljon\nenemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt\nmielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on\nhänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan\npäälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään...\"\n\nNo niin!\n\nMitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko\nmeistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata --\nminäkö Pennaa vai Pennako minua. -- -- --\n\nMyrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen\nkajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan\nmerenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta\nja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet\npuuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan\nmerien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja\nnäin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen\ntaittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin\noloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa\nistuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin\nkanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden\nmuistoksi.\n\n\n\n\nHANSKIN MATIN TUPAKAT\n\n\nHanskin Matti polveutuu samasta kantaisästä kuin Liiva-Simo, mutta\neivät he enää pidä toisiaan sukulaisina, serkun serkkuja mitä lienevät.\n\nTämän kertomuksen aikana, viime vuosisadan lopulla, oli Matti\nkahdeksankymmenvuotias, nyt jo kadonnut, edesmennyt, niinkuin Matin\npojanpojat sanovat, kun joskus kajuutassa tai kajuutan katolla\ninnostuvat isoisästään tarinoimaan, muinaisia muistelemaan.\n\nMatin pojanpojasta on nimittäin tullut laivuri, joka omalla\nkaljaasillaan kyntää Suomenlahtea ja ansaitsee hyvin. Matti itse oli\nkalastaja. Hyvällä omallatunnolla voi kuka hyvänsä hänen naapureistaan\ntodistaa, että hän oli saaren paras ja onnekkain kalastaja. Kateus\nvaikeni kuin seinä, kun oli puhe Matista ja hänen onnestaan. Kukaan, ei\nedes Matin vaimo, Anna-Liena, kyennyt ottamaan selvää, mistä hänen\nkalaonnensa johtui. Puhuttiin loihtimisesta -- nimittäin verkkojen ja\nmeren loihtimisesta, kyvystä manata voimasanoilla hailiparvet viiden\nvirstan laajuudelta verkkoihin, ynnä muusta, ja taas ne nuoremmista,\njotka eivät uskoneet noituuteen, manauksiin ja muihin yliluonnollisiin\nasioihin, selittivät asian johtuvan siitä, että Matilla on tiedossaan\njokin hyvänhajuinen apteekin rohto, jota hän tiputtelee salaa kuiviin\nverkkoihinsa ja joka sitten meressä virran mukana levenee laajaksi\nhajuviuhkaksi, ja kun hailit sen tuntevat nokassaan ja kiduksissaan\nalkavat ne kaikki kilpaa ja uteliaina uida kohti hajua ja joutuvat niin\nMatin verkkoihin.\n\nMatti oli kuin Simson sen saaren kalastajamaailmassa, mutta eipä\nlöytynyt hänen hiustensa leikkaajaa!\n\n Niin -- Simson!\n\nSimson oli raamatun mies -- vaikkapa ei mikään kalastaja.\n\nMatti luki ahkerasti raamattua ja ihmetteli, kuinka ihmeessä voivat\nihmiset siihen aikaan tulla toimeen ilman tupakkaa. Hän oli huomannut\nettä senkin ajan ihmiset ryyppäsivät viinaa ja humaltuivat, \"söivät,\njoivat ja naivat\", mutta tupakkaa eivät ne polttaneet tai purreet\neivätkä nuuskaa haistaneet.\n\nUsein talvisin, kirkko-ajan päätyttyä, hän käänsi natisevan, suuren\nraamattunsa kiinni, täytti senjälkeen piippunsa ja saneli itselleen:\n\"Elivät nääthän vuosisadan toisensa perästä yhteen menoon nuo raamatun\nmiehet, vaikkeivät saaneet tupakkaa! Ihmeellinen on Jumalan varjelus\nollut siihen aikaan! Pannapa tämä nykyajan ihminen elämään päivänkään\ntupakatta, niin henki meni kuin haililta, joka joutuu elämään\nminuutinkin ilman merivettä!\"\n\nNiin sanoessaan oli Matti vasta nelikymmenvuotias eikä tietänyt vielä\nmitään elämänsä pahimmasta päivästä, joka koitti vasta neljäkymmentä\nvuotta myöhemmin ja joka opetti hänelle sen suuren viisauden, että\nihminen voi jäädä eloon, vaikka on päivän tupakattakin.\n\nKoska on tarpeellista ja välttämätöntä kertoa julki kaikki se, mikä\nrohkaisee ihmisiä heidän elämäntaisteluissaan ja kohottaa heidän\nmieltään yli arkisten askareiden, on tämäkin Hanskin Matin tapaus\ntarinoitava lohdutukseksi ja rohkaisuksi niille tupakkamiehille, joita\nsattuu ehkä kohtaamaan tupakaton päivä ja jotka ovat silloin\nvajoamaisillaan epätoivoon ja muihin suuriin synteihin.\n\nNe, jotka taas eivät tupakoi, eivät ymmärrä sitä, mikä nyt seuraa,\neivätkä luultavasti edellistäkään lausetta ja voivat keskeyttää\nlukemisensa tähän -- olkaa niin hyviä!\n\nAsia on näin:\n\nKutukalastus keväänä, joka jo on mainittu, oli juuri alkamassa.\n\nMatti, joka aina ensimmäisenä ennätti parhaille apajille, oli\nvenekuntineen rannassa lähtövalmiina.\n\nHänen venekuntaansa kuului, paitsi Mattia itseään, hänen vanha,\nuskollinen aviopuolisonsa Anna-Liena, poika, jota kutsuttiin Hanskin\nMatin Jussiksi, ja pojan nuori vaimo Anna-Sovia.\n\nMatti muistutti nykyisellä iällään leijonaa -- ei mitään kiljuvaa\njalopeuraa, joka käy ympäri, vaan vanhaa väsynyttä sirkusleijonaa, joka\non istuutunut päivän paisteeseen häkkinsä seinustalle, työntänyt\nmolemmat etukäpälänsä ulos rautojen välistä riipuksiin ja tirkistelee\nmaailmaa silmät vihaisessa siristyksessä, oikea suupieli tuskin\nnäkyvässä irvistyksessä ja koko partainen kuono ja pitkä suora nenä\nsuuntautuen hiukan vasemmalle, silmien tukistellessa suoraan eteenpäin.\n\nMatin etukäpälät eivät kuitenkaan riipu velttoina ja joutilaina.\nVasemmalla hän hoitaa helmaria, pitää perää ja oikealla huopaa. Silmät\ntirkistelevät ohi muiden soutajien, piikaväen, joka soutaa\nkeskipiitalla, ja ohi Jussin, joka soutaa keulapiitalla, kohti\nkevätautereista saarta, jonka pitäisi kohta nousta näkyviin, matkan\npäämäärää, neljän tunnin soutumatkan päässä olevaa luotoa, Tervapöllöä.\nSuunta oli pohjoiskoillinen. -- Kun äkkiä otti pimeäksi -- ohutta sumua\nlankesi kaikkialle, ja päivä paistoi punertavana kuin tervapytystä --\notti Matti kompassin eteensä ja katseli vuoroin siihen ja vuoroin\nummikkaisiin, joista kyllä ilmankin olisi osapuilleen osannut arvata\nsuunnan, mutta kun Matti kerran oli kaikessa tarkka, niin tässä myös.\nSuunnan piti olla prikulleen oikea, puoli piirua koilliseen\npohjoiskoillisesta -- oikeastaan ei niinkään paljoa olisi tarvinnut,\nmutta Matti tiesi, että virta käy hiljakseen idästä länteen, ja sen\nvaralta on hänen pidettävä hiukan rohkeammin -- hivenen verran yli\noikean suunnan, jottei jouduta aironvetoakaan soutamaan liikaa, vaan\ntullaan neljän tunnin kuluttua oikeaan luotoon ja oikeiden\nmaihinnousukivien luo, vanhaan valkamaan, johon Matti ja Matin esi-isät\nolivat hamasta aikojen alusta haapionsa maihin laskeneet.\n\nEnsimmäinen tunti oli jo kulunut, mutta kukaan ei vieläkään ollut\nsanonut mitään.\n\nLähtiessä oli ollut ankara riita siitä, mennäänkö Viiriin vai\nTervapöllöön -- ukko itse määräsi, että mennään Tervapöllöön, ja toiset\nalistuivat, mutta ovat siitä asti murjotelleet. Jokainen miettii vain\nyhtä asiaa: \"En sano halaistua sanaa koko tällä matkalla! Ähä -- siin'\non sinulle!\" -- Pojan vaimo, nuorin joukosta, veteli tottuneesti\nairontyvestään ja katseli merta, joka poreili aironvedoissa, ja\nummikkaita, jotka keinuttivat haapiota. Pitkän ja kapean aironlavan\ntakana painui vesi joka vetäisyllä alas ja jätti luisuvan kyömyn,\naironlavan pituisen kiiltävän vesilieriön, jonka pinnalta punaisen\nauringon valo hohti kapeana viivana kuin pronssi tai kulta. Kaukana\nomalla suunnallaan, pitkin airoa katsellessaan, näki hän kerran --\nkolmas tunti oli silloin loppumassa ja neljäs alkamassa, matkan\npäämäärä siis lähellä -- ison vesilinnun, josta hän aikoi jotakin\nsanoa, mutta ennätti hillitä itsensä ja surullisena ajatteli: \"Onhan\nheillä silmät päässä niinkuin minullakin! Katselkoot itse!\" Samassa\nkatosi lintukin sumuun.\n\nKuului vain airojen kolke ja haapion pauhahtelu ummikkaissa, jotka\ntulivat vinosti sivulta ja murtuivat haapion alla aina valkeaksi ja\nvihertäväksi vaahdoksi harjoiltaan.\n\nNeljäs tunti oli jo pitkällä. Matti oli jo aikoja sitten nähnyt\nTervapöllön, mutta ei virkkanut mitään muille, ei edes korjannut pois\nkompassia, ettei herättäisi toisissa turhaa iloa.\n\nJussi sai jotakin vihiä isänsä kasvojen ilmeistä, vilkaisi taakseen,\nnäki Tervapöllön olevan lähellä, sylkäisi mällin pois suustaan, lopetti\nsoutamisen, kaivoi housuntaskustaan suutupakkaa, josta puraisi uuden\nmällin, ja alkoi taas soutaa.\n\nMatti itse oli rannasta lähtiessä sytyttänyt piippunsa palamaan ja\nhiljakseen imeskellyt sitä pitkin matkaa väliin kylmänä ja väliin\nkuumana, sytytellen sitä aina noin kerran puolessa tunnissa. Nyt oli\npiippu ollut kylmillä jo pitkän aikaa eikä ollut totellut viime\nsytyttämisestä. Nähtyään poikansa ottavan uuden mällin päätti Matti\ntäyttää piippunsa vähän niinkuin maihin tuliaisiksi. Hän veti\nhuopausaironsa sisään ja alkoi etsiä tupakkamassia. Käsi meni ensin\nvasempaan housuntaskuun. Siellä olivat tulitikut, mutta ei tupakkaa.\nMiltei samaan aikaan oli oikea käsi mennyt housun oikeaan taskuun.\nSekin oli tyhjä!\n\nMatti alkoi hätääntyä.\n\nTyhjä piippu siirtyi vavahdellen suupielestä toiseen ja Matin kädet\ntaskusta toiseen.\n\nVerkkojen päälle oli hän jo lähdettäessä heittänyt takkinsa. Ei senkään\ntaskuissa ollut mitään. \"Voi surkeus sentään! -- No täähän nyt on\nsaatanaa, ettei pidä mistään löytyä tupakkaa!\" huudahteli Matti\najatuksissaan ja koetti näyttää niin rauhalliselta kuin suinkin.\n\nHän lopetti etsimisen.\n\nHän tiesi, että Tervapöllössä on muitakin kalastajia, saahan niiltä\nlainata. -- \"Kärsiihän nyt tämän puolisen tuntia jotenkuten\", ajatteli\nhän.\n\nPojaltaan ei hän nöyrtynyt pyytämään, eikä sillä muuta olisi ollutkaan\nkuin suutupakkaa.\n\nMatti imi tyhjää piippua.\n\nSaihan siitä edes tupakan makua suuhunsa ja henkeensä. Kuinka ihanilta\nja aivoja selvittäviltä tuntuivatkaan tämänlaiset \"kylmät savut\"!\n\nMatin vaimo Anna-Liena oli seurannut miehensä hommailua jo pitkän aikaa\n-- oikeastaan koko ajan. Hänen suunsa pyrki nauruun, mutta hän\nmytisteli vastaan ja koetti pitää suutaan ivallisena.\n\nHän lausui:\n\n-- Nääthän tuota yhtä hullua, tuota meijän vanhaa miestä, kun imee\ntyhjää piippua kuin lapsi tuttia!\n\nVanha Anna-Liena, nuori Anna-Sovia ja Jussi rähähtivät nauramaan. Nehän\nolivat jokainen jo pitkän aikaa seuranneet Matin hommia ja havainneet,\nettei hänellä ole tupakkaa.\n\nKukaan ei sanonut mitään muuta, eikä naurukaan kestänyt kauan, mutta se\nriitti Matille.\n\nHänen partainen leukansa työntyi eteenpäin, molemmat suupielet\njännittyivät leijonanirvistykseen ja silmät salamoivat kapeissa\nraoissaan.\n\nSanaakaan sanomatta käänsi Matti haapion ympäri, kotiin päin.\n\nJussi lakkasi heti soutamasta ja sanoi:\n\n-- Mitäs sä mies meinaat? Oleksä tullut hulluksi, vai mitä?\n\nNaiset lakkasivat myös soutamasta. Anna-Liena sanoi:\n\n-- Mikäs sinulle, Matti, tuli? Haasta nyt edes!\n\n-- Se ei kuulu teille kellekään. Soutakaa! Kotiin tästä mennään!\n\n-- Herra hoija, varjel! Kotiin! Neljä tuntia on soudettu ja raastettu.\n\n-- Jeesus, mikä tuhmuus! ärähti poika. Minä en ainakaan ymmärrä, mitä\njärkeä on mennä kotoa tupakkaa hakemaan! Onhan Tervapöllössä miehiä,\njoilta voi ostaa tai lainata!\n\nPoikansa puheen johdosta ajatteli Matti: \"Voisihan sieltä tupakkaa\nsaada -- Tervapöllöstä tai Lupista\" -- mutta ääneen hän sanoi:\n\n-- Oleksä niin tuhma, että luulet jonkun tuovan mukanaan tupakkaa\nketään muuta varten kuin itseään! Omillaan jokaisen on toimeen tultava!\nJa jos ei ole tupakkaa mukana, niin haetaan kotoa -- haetaan kotoa,\nsano...\n\nMatti antoi poikansa kiroilla ja oli itse olevinaan niin levollinen\nkuin suinkin.\n\nHän toivoi, että joku olisi sanonut jotenkin näin: \"Niin, mitäs tässä!\nMennään vain kotiin!\" ja kaikki yhtyneet: \"Niin, mennään pois kotiin!\nKalastellaan siellä!\" -- Jos niin olisi sanottu, olisi Matin ollut\nhelppo peruuttaa pyhät sanansa ja ohjata jälleen Tervapöllöön.\n\nPojan äskeiseen lauseeseen liittyi myöskin vanhan Anna-Lienan seuraava\nsana:\n\n-- Tupakanhätäkös sillä tosiaankin on niin suuri! Katso, Jussi, jos sen\ntupakkamassi on siellä kirstussa.\n\nKirstu oli keulassa.\n\nJussi arvasi kyllä, etteivät isän tupakat voi olla siellä, mutta hän\netsi kuitenkin ja julisti korkealla äänellä:\n\n-- Ei ole! Ei täällä edes haise tupakalle!\n\n-- No ota ja ompel kuitenkin! Ei tässä sitten auta muu kuin lähteä\nkotoa hakemaan tupakoita! Voi hyvä Jumala sentään! --\n\nSyötiin ensin vahva ateria ja sitten alettiin soutaa kotiin.\n\nSumua riitti koko matkaksi.\n\nVäliin puhalteli tuulen vilukin, mutta niin heikko ja vastainen, ettei\nkannattanut nostaa purjeita.\n\nAlkumatkalla tuli vastaan muita Tervapöllöön aikovia haapioita. Niissä\nihmeteltiin, että \"mitähän nyt on Hanskin Matilla mielessä, kun soutaa\ntakaisin!\" Samaa ihmeteltiin Tervapöllön rannalla, ja vähällä oli,\netteivät kaikki haapiot lähteneet soutamaan Matin jälkeen. Eivät toki\niljenneet!\n\nMatti ei välittänyt vastaantulijoista, ja kun kevätkalastus oli juuri\nalkanut, tiesi hän vastaantulijoita olevan odotettavissa paljonkin, ja\nvälttääkseen uteliaita ohjasi hän oman haapionsa puolen tunnin ajaksi\nlänteen ja sitten vasta kotiin.\n\nSitä mukaa kuin kiukku alkoi mielestä hälvetä, rupesi Mattia hiukan\nhävettämään tämä tupakkareissu, ja hän jo ihan tosissaan mietti jotain\nsopivaa sanottavaa matkatovereilleen. Häntä harmitti, ettei keksinyt\nmitään järkevää selitystä. -- \"No -- haiska hänestä! Ajatelkoot mitä\najattelevat. Tehty mikä tehty -- ei sille enää mitä voi!\"\n\nHitaasti kului matka.\n\nIltapäivällä syötiin uudestaan ja keitettiin teetä. Syöntiin, teen\njuontiin ja lepoon kului kokonainen tunti. Syötyään asettui Matti\nverkkokasan päälle maata. Toiset juttelivat puoliääneen.\n\nSoutamaan ryhdyttiin vasta sitten, kun Matti heräsi ja asettui perään.\n\nMatti oli nähnyt unta tupakanpoltosta. Istuuduttuaan peräpiitalle hän\nasetti piipun hampaisiinsa ja alkoi etsiä tupakkamassia. Hän irvisti\npahasti muistaessaan, miten surkeasti asiat oikeastaan olivat. Hän\njätti kiusallakin piipun hampaisiinsa ja alkoi rivakasti huovata.\n\nIllan suussa ilmaantui sumusta kajaita, jotka lentelivät sinne tänne.\nSiitä päätteli Matti, että maa on lähellä. Lentelevistä linnuista\nhänelle myös johtui mieleen uni, jonka hän oli nähnyt maatessaan\nverkkokasalla päivällisuntaan. Hän oli unessa niinikään nähnyt sumussa\nleijailevia valkeita kajaita ja oli silloin kääntänyt haapionsa kohti\nlänttä. Matti oli noin viidenneljättävuotiaasta asti vuosi vuodelta yhä\nvarmemmin nähnyt kaikki päivän tapaukset unessa, saanut suoranaisia\nohjeita, miten milloinkin menetellä, ja hän oli aina sekä kalastuksessa\nettä muussa onnistunut, milloin oli noudattanut unettaren ohjeita.\nNytkin oli siis unessa häntä käsketty ohjaamaan länteen, heti kun näkee\nkajaita. Matti teki niin, eivätkä toiset kysyneet, miksi? --\nkatsoivathan vain pitkään uutta suuntaa kohti, mutta kun eivät mitään\nnähneet, käänsivät päänsä jälleen entiseen asentoonsa.\n\nTuskin neljännestuntia oli soudettu, kun tuli vastaan vedessä kelluvia\nisoja talipaaleja. Niitä oli laajalla alalla ja niin tiheässä, että\nkolkkivat haapion laitoihin. Joku talilaiva oli edellisen myrskyn\naikana hajonnut johonkin läheiseen kariin ja purkanut kalliin kuormansa\nmeren hyväksi. Matti oli ensimmäinen, joka avasi suunsa ja puhui: --\nNo, siinä se nyt on! Siinä sitä nyt on leipää muutamaksi vuodeksi!\n\nSiihen jäätiin paikalleen yöhön asti. Yön tultua hävisi sumu itään ja\noma saari oli lähellä. Soudettiin lähemmä maata ja laskettiin verkot.\nSitten ahdettiin haapio täyteen kuormaan talipaaleja, soudettiin\nkotiin, nostettiin talit ranta-aittaan ja palattiin merellä olevien\ntalien luo kahdella haapiolla, joista toista soutivat Matti ja\nAnna-Liena ja toista Jussi ja Anna-Sovia. Ennen päivän nousua olivat\nkaikki talit tallella. Se vastasi viiden kesän kalansaalista!\n\nVielä tänäkin päivänä uskotaan, että Hanskin Matin suvun rikastuminen\non saanut alkunsa niistä talipaaleista. Kuka hänen tietää! Jokaisella\nsuvulla, joka on köyhyydestä siirtynyt hyvinvointiin tai rikkauteen, on\nvaiheissaan se kohta, johon köyhyys loppui ja josta parempi tulevaisuus\nalkoi.\n\nPaljon päänvaivaa antoi rantakäräjillä miehille kysymys siitä, mikä\noikeastaan Hanskin Mattia vei hyvän saaliin perään, sillä tässähän\neivät ainakaan apteekin rohdot voineet mitään vaikuttaa. -- Oli nyt\nsenkin asian laita niin taikka näin! Varmana voidaan pitää ainoastaan\nsitä, ettei tämä Hanskin Matin tapaus kelpaa tupakkamiehille esikuvaksi\nsillä tavalla, että joku luulisi onnen tapaavansa matkimalla Hanskin\nMatin tupakkaretkeä -- nimittäin lähtemällä pitkälle merimatkalle --\nilman tupakkaa!\n\n\n\n"]