Kuva sieltä toinen täältä kautta Suur-Suomen

KUVA SIELTÄ TOINEN TÄÄLTÄ KAUTTA SUUR-SUOMEN

Kirj.

Samuli Paulaharju

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1944.

SISÄLLYS:

1. Alkusanat

2. Metsäpolulla

3. Karjalan savupirteissä

4. Alkuperäisillä asunnoilla

5. Vienan-Karjalan kylillä

6. Muistelmia Miihkali Perttusesta

7. Vienan viimeisiä tietäjiä

8. Vienan-Karjalan itkuvirsistä

9. Inkerin kuvia

10. Inkerin orjuuden ajoilta

11. Vatjalaiskyliltä

12. Kangastietä käymässä

13. Härmästä poikia kymmenen

14. Limingan turpasmökeillä

15. Oulun tiernapojat

16. Vanhoja ruotusotamiehiä

17. Vanhoilta vainovuosilta

18. Oulujoen lohenpyynnistä

19. Totta ja tarua Oulujoen tienoilta

20. Pelsolla

21. Mustanmaan tarina

22. Korpien kaupunki

23. Tervahaudalla

24. Kuhmon kulmilta

25. Vanhankansan karhunpalvonnasta

26. Tavajärven erakot

27. Kuvia Iin-Haminasta

28. Simojoen varrelta

29. Vanhaa Torniota

30. Ounasvaaralla sydäntalven aamuna

31. Lapintiellä

32. Sodankylän vanha kirkko

33. Pyhäkumpu

34. Inarin rannoilla

35. Kesäilta Inarilla

36. Kolttien korpimaissa

37. Nuortijärvellä

ALKUSANAT.

Samuli Paulaharju kuoli helmikuun 6. päivänä 1944. Hän oli uuttera ja älykäs tiedemies, loistava kirjailija, oivallinen kansalainen ja hyvä, vaatimaton ihminen. Jälkimaailma tulee epäilemättä täysin määrin tunnustamaan sen työn, minkä Samuli Paulaharju teki ja jota ei kukaan hänen laillaan ole tehnyt. Hän keräsi aineksen, johon perustaen tulevaisuuden tiedemiehet kykenevät luomaan suuren synteesin suomalaisten olemuksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon on sijoitettu hänen valtaisa kokoelmansa, vaivalla kerätty, niukoin apurahoin tuettu – se käsittää kokonaista 60.000 numeroa kansantietoutta, eikä kokoelma vielä ole läheskään kokonaan puhtaaksikirjoitettu. Se on noudettu neljänäkymmenenä kesänä Itä-Karjalasta, Etelä-Pohjanmaalta, Hämeestä, laajasta Lapista, Länsipohjasta ja Ruijasta, Raja-Karjalasta ja Inkeristä. Uskollisen elämänkumppaninsa Jenny Paulaharjun kanssa hän vaelsi erämaita ja myös rintapitäjiä ja valloitti tietopiiriinsä maisemia, elämää ja ennenkaikkea suomalaisen, sisukkaan, uutteran ja hartaan erämaan miehen ja naisen tai viljelyspitäjän arvokkaan talonpojan. Saavutus on sitä ihmeteltävämpi, kun Samuli Paulaharju talvet toimi uutterana opettajana, viimeksi Oulun kuuromykkäkoulussa.

Mutta Samuli Paulaharju ei pysähtynyt vain keräämään. Hän halusi myös kuvata. Hän kirjoitti kokonaisen parven mainioita kansanelämän kuvauksia. Hänen ensimmäinen teoksensa oli nimeltään "Uudenkirkon asuinrakennuksista" (1906). Vuonna 1914 julkaistu kirjanen "Kuvauksia Hailuodosta" muodostaa alun hänen Pohjanmaata ja sen kansaa esittelevälle teossarjalleen. "Kainuun mailta" teos (1922) esittelee Kajaanin ja Oulujärven takana levittäytyvät sydänmaat, joissa "äärettömät metsät ja selkoset ulottuvat silmän siintämättömiin", joissa "metsien meressä vain pienoisina pilvinä ovat ihmiseläjäin-raatajien työn tulokset". "Suomenselän vieriltä" (1930) on teos, jossa Samuli Paulaharju kuvailee Perhon nevaista perukkaa ja sen ympäristöpitäjiä. Pohjanmaan rintamaille Samuli Paulaharju johdattaa lukijan teoksessaan "Härmän aukeilta" (1932); teoksessaan "Vanha Raahe" (1925) hän elävöittää katoamassa olevan pikkukaupunkikulttuurin. Ja tämän Pohjanmaan eepoksensa hän päättää teoksellaan "Rintakyliä ja larvamaita" (1943) suureen oman kotipitäjänsä Kurikan ylistyslauluun. – Yhtenäisen, komean ryhmänsä Paulaharjun tuotannossa muodostavat hänen Lapin-kirjansa "Kolttain mailta" (1921), "Lapin muisteluksia" (1922), "Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa" (1923), "Taka-Lappia" (1927), "Ruijan suomalaisia" (1928), "Ruijan äärimmäisillä saarilla" (1935), "Kiveliöitten kansaa" (1937), "Sompio" (1939), Lapin eksoottisen maiseman kehyksiin Paulaharju näissä teoksissaan on sijoittanut erämaiden yksinäisen ihmisen kaikkine outoine tapoineen. Hän tarkastelee ennen kaikkea Lapin alkuasukkaita, lappalaisia, mutta myös alamaasta siirtyneitä suomalaisia uudisraivaajia. Hän sanoo eräässä kirjassaan esiintyvänsä metsä- ja tunturikansan tulkkina "antaen Lapin ja Peräpohjan kiveliöiden äijien ja ämmien itse haastella". – Samuli Paulaharju palasi rakkaaseen Lappiinsa aivan uudella otteella julkaistessaan puhtaasti kaunokirjallisen teoksen "Tunturien yöpuolta", (1934), joka toisaalta osoittaa, miten perin pohjin hän oli eläytynyt Lapin luontoon ja sen ihmisten sielunelämään, toisaalta taas sen, että hän oli herkkä runoilija.

Samuli Paulaharjun tieteellisluontoistenkin teosten tyyli on omalaatuisen suggeroivaa, jäljittelemätöntä, runollista proosaa, joka rakentuu kansankielen pohjalle ja viljelee verraten paljon murteellisia sanoja. Yhdessäkolmatta teoksessaan – joista tärkeimmät on edellä lueteltu – hän on tuleville polville tallettanut suomalaisen talonpojan, korvenraivaajan ja eränkävijänpiirteet uskollisemmin ja pätevämmin kuin kukaan muu aikalaisensa. Hänen teostensa merkitys kasvaa vuosi vuodelta, ja tulevaisuudessa, kun kulttuurimme on kehittynyt kokonaan toisenlaiseksi, ne ovat korvaamattomia.

Vähää ennen siirtymistään suuren rajan tuolle puolelle Samuli Paulaharju korjasi vuonna 1919 ilmestyneen teoksensa "Kuva sieltä, toinen täältä kautta Suur-Suomen" uutta painosta varten. Tämä viehättävä lastukokoelma saatetaan nyt julkisuuteen tässä uudistetussa asussa. Teos sisältää lyhyitä kertoelmia Samuli Paulaharjun varhaisimmilta retkiltä, monesti tienoilta, joiden elämä sittemmin on saanut uuden muodon tai josta elämä on kokonaan kadonnutkin. Hänen kuvansa Vienasta, Inkeristä, Lapista, Etelä-Pohjanmaalta, Kainuusta jne. välähtelevät näiltä sivuilta nyt, joitakin kymmeniä vuosia myöhemmin, alttiin lukijan mieleen houkuttelevina, riemukkaina, mutta myös kaihoisina. Ne ovat kuvia retkiltä, joita ei kukaan enää voi tehdä. Niiden yllä vavahtelee romantiikan sininen utu. "Kuva sieltä, toinen täältä kautta Suur-Suomen" ei ole yhtenäinen, tiukan suunnitelmallinen kirja, kuten Samuli Paulaharjun muut teokset, joiden jäsentelyyn tekijä pani paljon huolta. Mutta voidaan sanoa, että monet sen kuvauksista ovat kuin pienoisia, keveitä akvarelleja, joissa muutamilla taidokkailla siveltimen vedoilla on loihdittu esiin kaikki se, mikä on tarpeen, jotta illuusio palaamattomasta menneisyydestä olisi täydellinen.

Martti Haavio.

Metsäpolulla

Oletko kulkenut takamaille vievää metsäpolkua, seurannut sen mutkia päivän parisen, kavunnut sen mukana kallioille, painunut notkoihin, sukeltautunut lehtoihin, hypähdellyt kuin sekin ketterästi kiveltä kivelle, pysytellyt vetelän, surullisen suon pitkospuilla, halkonut korvet ja kapsutellut kankaat?

Onpahan vain kotisi ollut korvessa, oletpahan vain metsässä syntynyt ja metsässä kasvanut, varmaan on jäänyt metsää veriisi, niin että useasti tunnet sisässäsi erämaan äänen, joka houkuttelee sinua hiljaisille metsämaille.

Korpi kutsuu, metsä verissäsi vetää?

Hyötymäntyisiä mäkilöitä saat kylästä lähdettyäsi tovin aikaa astuskella ja kapuilla koloportaita myöten hakamaiden aitojen ylitse, Karjapolut mäkimailla risteilevät sinne ja tänne, haarailevat tuon tuostakin oikullisina omille suunnilleen ja taas omia aikojaan kuin ilakoiden yhtyvät käsikkäin kulkemaan. Kisailevat kuin kylän lapset tanhuillaan.

Syrjäisestä hakamaan kolkasta kuuluu tasaista, säännöllistä tassahtelua.

Siellä vanha korven ukko, rehuparta, takkutukka, on peltoa kuokkimassa. Avopäin äijä kuokkineen heiluu. Verkalleen, tasaisesti nousee kuokka, iskee maan kamaraan, tempaisee mättään ja lennättää sen taakse sekä taas nousee ja iskee, tempaisee ja lennättää mättään. Korven raivaaja heiluu kuin Könnin kuokkaäijä yhtäpäätä, yks... kaks... kolme... yks... kaks... kolme, ja sitä mukaa kuokos tasaisesti laajenee.

Mutta jo väsähtää vanhus, laskee kuokan turpeeseen ja painautuu sen varren nojaan hengähtämään. Siinä näyttää omia aikojaan miettivän, mitähän miettineekään. Elämän kovuuttako, joka pakottaa vanhan vaarinkin vielä kuokkaa heiluttamaan?

Jää vaari kuokkineen ja mietteineen, jäävät hakamaat ja hyötymännikköiset mäet, ja polku vakautuu vähitellen tasaiseksi metsän kiertolaiseksi.

Joudutaan pienelle metsäjoelle, joka virtailee kivikkorantojen välissä, omiksi iloikseen hiljalleen loristen ja rannan kivikoissa tarinoiden. Kun heinäkuun helle sen rantoja oikein hehkuttelee, niin virtava vesi vilvoittaa rantakareja sekä rannalle istahtanutta kulkijaa.

Paria porrashirttä myöten saat uskaltaa joen ylitse. Mutta hänelle, jota porrasten notkahtelu peloittaa, on polku varannut seipäitä portaiden viereen. Otat seipään käteesi, kaksikin, jos haluat, ja niin putoamatta notkuttelet peloittavan paikan ohitse.

Tullaan synkkään kosteaan korpeen. Tummien kuusien, vakavien ryhmyisten koivujen hämärässä suojassa, johon päivä vain lehtien ja oksien lomitse siivilöityy, käy kapea käytävä kierrellen ja mutkitellen milloin sinne milloin tänne. Konsa sukeltautuu se tuuhean kuusen turviin, konsa kumartuu kaartuneen koivunlengon alitse. Pehmeillä lehtioksilla se sipaisee silmiä, pihkantuoksuisilla havuilla harjaa päätä, väliin kuivaneella risulla riipaisee kiivasta kulkijaa kasvoihin. Helteisiltä päiväpaisteisilta mäkilöiltä saavuttaessa tuntuu vilpoiselta täällä viileässä varjoisessa metsän sylissä. Ja on aivan äänetöntä. Ei lintu laula, ei koro nakuttele honkaa, eivät vastakkain kallistuneet korven kuivat kuusetkaan kitkuta. Mutta silti saattavat metsän sadat salaiset silmät seurata kaikkia liikkeitäsi ja korven lukemattomat kätketyt korvat kuulla askeltesi kapsahtelun.

Näinpä synkän metsän salaperäinen äänettömyys viimein rupeaa melkein ahdistamaan, kuten aina silloin kun tunnet olevasi jonkin näkymättömän ja tuntemattoman tarkasteltavana.

Tunnet, että korpi katselee, korpi kuuntelee.

Kestää korpea käyskennellä hyvät ajat. Vaihtuu se välillä vähäiseksi suoksi, muuttuu taas korveksi, ja sitten se alkaa vähitellen kohota ja kohota korkeammaksi kankaaksi.

Noustaan kohta korkealle kalliolle, jonka rytöisiä rinteitä polku kiertäen kiipeilee. Täältä kantaa katse yli maiden ja metsien kauas siintäviin etäisyyksiin. Tuolla alhaalla korpikuusineen ja mäet mäntyineen, tuolla pikku joki jakailee metsiä, tuolla etempänä järvi ja sen rannalla kylät peltoineen ja niittyineen, niiden takana sininen metsä ja metsän takana valkea kirkontorni.

Jos korvessa oli raskasta ja äänetöntä, niin täällä on vapauttavan kevyttä. Vapaina, ilmavina seisovat kallionlaen komeat lakkapäät petäjät, ja ylpeinä katselevat ne yli suurien erämaiden. Punaisena helottaa päiväpaisteessa niiden ruskea kylki ja punaisina loistelevat kalliokanervien tuhannet pikkuruiset kukat. Kesätuuli haastelee honkien lakkapää-latvojen kanssa ja suhahtelee pikku koivuissa, tiainen hypähtelee viserrellen oksilla, punaotsainen tikka takoo kelon kylkeä, ja korkealla ilmassa leijailevat mustat pitkäsiipiset tervapääskyt kirskuttaen.

Täällä ei metsä mielialojaan kätke äänettömään hiljaisuuteen. Täällä ei metsä salaperäisesti kyräillen tirkistele kulkijaa eikä saata häntä painostavaan mielialaan. Täällä metsä puhuu ja metsänhaltia haastaa, jumalantuulet ja kallion hongat juttelevat keskenään sekä sivulliselle kulkijallekin pitävät tarinaa. Jossakin kallion pimeässä onkalossa voi kyllä vanha Vuorenukko piileskellä ja tuntea kristityn läsnäolon, mutta kirkkaalla jumalanpäivällä ei hänellä ole valtaa, eikä uskallusta tulla pimennostaan esiin eikä käydä kristittyä ihmistä ahdistelemaan.

Kalliolta laskeudutaan kankaalle, ja kankaan takana aukeaa laaja suo, melkein silmänkantamaton.

Se on ruskea, vesiaulakkeinen suo, jonka rantapuolilla väkevän raikastuoksuiset keväiset suopursut kukkivat valkeina, ja selällä keidasmättäiden reunamilla heinäkuun hillat kullankeltaisina houkuttelevat. Harva, kuivankälpeä heinä peittää suota, ja siellä täällä koettaa surkastunut käkkyrämänty kohottaa vaivaista varttansa. Suon yli rannasta toiseen ojentuvat porraspuut toinen toistaan tavoittaen. Paikoin on siinä pari pientä riukua rinnakkain, paikoin vain paksu vanha honganrutimo mudassa pitkällään. Suon reunassa portaiden vieressä seisoo korkea lakkalatvainen koivu kuin hyvästin heittäjänä suon selälle menevälle sekä tervetulon toivottajana vastaiselta rannalta tulevalle.

Alakuloisella suolla on laatunsa mukaiset laulajat, alakuloiset kuin itse suokin. Iso käyränokkainen kuovi luikauttelee haikeata virttänsä ja levoton vikla tavan takaa muuttelehtii toisen mäntykäkkyrän latvasta toiseen kuin pahan omantunnon ahdistamana, ja viklattaa, alituisesti vaikerrellen viklattaa, rantaraukka kiertelee kuin vaivattu ilmassa huutaen surunvoittoista säveltään, ja matalalla maan rajassa hyppelehtii pensaikossa yksinäinen pieni kirvinen päästellen alakuloisia vihellyksiä. Mutta ruskea tuulihaukka ei virka mitään, äänetönnä vain lekuttaa ilmassa, vatvoo samassa paikassa pitkät ajat, lekuttaa kuin levoton Manalan henki, nytkähtää vähän alemmaksi ja aloittaa jälleen ikuisen äänettömän vatvontansa.

Mutta ennenkuin käydään suolle, istahdetaan kankaan reunaan, suon laitaan, puolivälin hongan levähdyspaikalle jalkoja lepuuttamaan. Siinä kaatuneen hongan tyvellä taikka isolla kivellä suuren kelon juurella on huoahdettava, ellei muuten, niin ainakin tavan vuoksi, sillä tämä on korven kulkijain ikivanha levähdyspaikka. Sileäksi ovat istujat kuluttaneet hongantyven sekä istumakiven, ja kannot sekä puiden rungot ovat saaneet kylkeensä kaikennäköisiä matkamiesten nimi- ja tunnusmerkkejä, kirjaimia, kuvia ja koukeroita.

Sitten suolle ja suoportaille. Kauan saat kapeita tikapuita kapsutella ja väliin aivan varoen astua, ettet luiskahtaisi vetelään lettoon.

Hauskalta tuntuu tavata muitakin liikkujia yksinäisillä metsätaipaleilla. Sattuu muutamakseen vastaasi nelihenkinen heinämiesjoukkue. Siinä ukko itse edellä kontti selässä vakavana painattelee, jäljessä käy poika laukkuineen ja viikatevarsineen, sitten sipsuttelevat valkeat tyttäret kantaen piimäleilejä ja haravoita.

"Minä herra, sinä herra, kumpi meistä syrjään siirtyy?" naurahtaa ukko. Eipä saata siinä suota sotkematta kapealla portaalla vastaantulijaa sivuuttaa.

Kuljettaa polku kävijänsä taas metsään, kierrättelee siellä sinne ja tänne, milloin oikealle, milloin vasemmalle, vie ylös, vie alas, ylös alas mäkiä ja notkoja, töyräitä ja laaksoja, aina joka mutkassa, joka notkelmassa, joka töyrämällä, mäellä ja kalliolla metsän uusia puolia esitellen. Kuljettaapa kerran ja toisenkin pienoiselle metsälammelle ja astuttelee pitkin sen somia kivikkorantoja sekä taas omia aikojaan työntää metsän helmoihin.

Sitten yhtäkkiä metsäpolku heittää kulkijansa leveän joen rannalle ja asettaa virran poikkiteloin eteen. Rannalla metsän laidassa, vanhan tervahaudan vierellä,on pieni metsäsauna, hautasauna semmoinen, kuin mikähän piilopirtti syvimmän salon suojassa. Kovin mieluisalta näyttää illan hämärässä harmaa, pyöreistä hirsistä salvettu metsien salainen sauna pienine ikkunareikineen, puisine kallellisine lakeistorvineen, kelleskattoineen, tasaamattomine nurkkineen. Ja kovin houkuttelevalta väsyneelle korven kävijälle. Parahiksi sattuikin siihen illan suussa hyväksi yömajaksi.

Autiona on hautasauna, ja on ollutkin ties kuinka kauan, haltian asuntona vain. Vanhan hyvän tavan mukaan kysyt haltialta lupaa yötä ollaksesi ja saat myöntävän vastauksen – kuuluu kuin heikko rapsahdus pimeästä nurkasta.

Pian leiskuu tuli nokisessa kiukaassa, harmaa savu täyttää mustan laen ja etsii tiensä ulos sekä lakeistorven kautta että ovesta ja ikkunarei'istä. Se ajaa pois saunasta inisevät itikat ja purevat sääsket. Mutta kun haiku on haihtunut, kannat saunanlavalle tuoreita koivunlehviä vuoteeksesi ja käyt lepäämään. Kellettelet lavan lämpöisissä kuin muinaiset saunan asukkaat: tervanpoltossa puuhailevat ukot taikka riistamaita kiertelevät erämiehet.

On aivan hiljaista ja rauhallista. Metsä on laskeutunut lepoonsa. Vain yökehrääjän heikko surina kuuluu silloin tällöin etäisestä korvesta, niinkuin nukkuvan metsän hiljainen tasainen hengähtely.

Pienen luukkuikkunan kapeasta raosta näet joelle. Se kuvastaa mitä syvintä erämaan rauhaa. Näyttää siltä kuin hyvä haltia sitäkin hoivaisi – niin tyynenä on sen pinta, ja öiset metsät kuvastuvat tummina sen kalvoon.

Yhä syvempi ja syvempi yön rauha painuu vähitellen sen ylle.

Karjalan savupirteissä

Maamme itärajoilla, Karjalan kankailla ja Kainuun korpimaissa, seuduissa, joissa kalevalaiset virret ovat kauimmin eläneet, tapaa vielä useita vanhankansan aikaisia savupirttejä. [Tämän kirjan ensi painos ilmestyi 1919. Ajanmääraykset ovat silloisia.] Siellä vieläkin moni varaton eläjä tai vanhoillaan olija asustaa nokisen laen alla, toimittelee jokapäiväisiä tehtäviään savuntuntuisessa tuvassa, kun muu suomalainen jo aikoja sitten on siirtynyt isoisempiin asuntoihin.

Moni Länsi-Suomen asukas on savupirtistä kyllä kuullut kerrottavan, mutta harva tietää siitä sen enempää, vielä harvempi on sitä koskaan nähnyt. Savuiseksi saunaksi sitä usein luullaan.

Ei kyllä ole varsin pitkä askel savuisesta saunasta korpea raivaavan uudisasukkaan pieneen haikupirttiin.

Itäisiä erämaita kulkiessasi sattuu joskus polku pohjaksumaan pikkuruiselle metsämökille pikkuruisessa kantoisessa korvenaukiossa. Mökki on vaatimaton savupirtti, kaikkein alkeellisimpia hirsistä rakennettuja asumuksia, pyöreistä puista vain kömpelösti kyhätty, kelleskattoinen, epätasanurkkainen neliseinäinen pöksä. Karkea maakivinen kiuas oviloukossa työntää haikunsa sisään, leveä makuulava on kiukaan ja peräseinän välissä ja makuulavan alla paljas "perämaa", katossa reppana ja seinässä pikkuruinen nokinen ikkuna. Eläjinä on pirtissä työn uuvuttama raataja-pari sekä joukko kuihtuneita lapsia. Köyhältä ja kovin vähän turvaa antavalta näyttää pirtti, ankaralta musta metsä, kovalta kantoinen kivikkoaho, milteipä toivottomalta raatajien taistelu armotonta korpea vastaan. Tokko ikimaailmassa tämä kuihtunut ihmisvoima jaksaa repiä valoisampaa aukkoa tähän hiidenkorpeen? Suostuuko tuo kivikko ja kannokko milloinkaan tuottamaan teräisää viljaa, joka antaisi voimaa raatajalle, niin että hän jaksaisi kohota parempiin pirtteihin?

Mutta vanhemman viljelyksen savutuvat ovat paljon isoisempia, jopa muutamat oikein uhkeita talontupia, suuria sukutupia, joissa on sekä seinäin pituutta että lattian leveyttä ja laen korkeutta. Semmoisia vielä tapaa itäpitäjissä siellä täällä.

Lähestyttäessä tämmöistä savupirttiä tuntee sen jo etäältä vanhankansan asunnoksi. Harmaa vahva honkainen savutorvi kohoaa korkealle yli harjan, ja pienet erikokoiset ja erimuotoiset ikkunat antavat kauniin muinaisaikaisen tunnun koko asunnolle, vielä paremmin, jos pirtti on salvettu pyöreistä hirsistä, kuten muutamat kaikkein vanhimmat savutupamme. Vanhaa tunnelmaa vielä vahvistavat lauta- taikka malkakatot, tukevat koristellut räystäspuut sekä mahtavat harjakourut, porraskatokset, jopa toisinaan ikkunain ulkoluukut.

Vanhojen pirttien ikkunat ovat – samaa kuin pirttikin – harmaan seinän harmaata aukkoa. Vain otsaseinän ikkuna saattaa olla lasista laitettu, pieni kyllä sekin, vain neliruutuinen valoaukko, mutta muut voivat olla ikivanhoja isien pirttien lautaikkunoita, pieniä nelikulmaisia seinäläpiä, jotka juoksulautaa työntäen avataan tai suljetaan. Siinä neidot kalevalattaret ennen istuivat ikkunan korvassa lautsalla, lykkäsivät laudan syrjään ja katselivat kirkasta Jumalanpäivää. Sillä

    "Ei neito ison koissa,
    eip' on nurkissa nuhannut:
    aina istui ikkunoissa,
    keikkui keskilattialla."

Olikin isossa pirtissä tilaa keikkua muuallakin kuin keskilattialla. Suurimpien savutupien seinät olivat pituudeltaan yli yhdeksän metriä, ja laen korkeus lattiasta oli joskus nelisen metriä, ylikin.

Juhlallisen komea on tämmöinen suurpirtti, ja miellyttävä, savulta tuoksahtava korpilämmin sieltä sisään astujaa ystävällisesti hivellen toivottaa tervetulleeksi. Mustana kiiluu karstainen kaartolaki, nokisena paistaa seinäin yläosa, mutta alapuoli savurajaa myöten on hiekkapesulla hangattu puhtaaksi. Nurkassa on tavattoman jyhkeä savukiuas, jonka alaosa on hirsistä salvettu, kuve laudoilla lujitettu, kolkassa paksu patvinen patsas, sivulla leveä kiukaanpenkki, kolpitsa, jota käytetään makuulavana, taikka kiuaskaappi, kosino, myös haluttu loikomasija. Leveät penkit on ympäri seiniä ja perällä pitkä pirtin pöytä raheineen ja laen alla sen seitsemät orret. Oven yllä on vahvat halko- ja jalasorret, peräpuolessa paksu peräorsi; kiukaan patsaasta seiniin on patsasorret, karsinan puolessa päreorret. On vielä pienempiä orsia ja vartaita, vaateorret ja kinnasorret, tupakkaorret, vieläpä heinä- ja joskus viljaorretkin, kaikki talossa tarpeelliset. Ja kaikkien yli kaartuu korkea kumulaki vankkojen pyöreitten kurkiaisten kannattamana.

Hiljainen rauhallinen hämäryys on laen alla, mutta pienistä ikkunoista sukeltautuu pirttiin kirkassilmäinen päivä ja laittaa heleät kisapellot keveille tomuhiukkasille sekä laatii lattialle lämpöiset valopihat väsyneen kissavanhuksen loikoiltavaksi.

Mutta kun pirtti parhaillaan lämpiää, kun kiukaan tavaton tulipätsi kirkkaana leiskuu ja suun täysin puhaltaa savua, on koko pirtinlaki paksun harmaan sauhun peitossa – kuin läpinäkymätön pilvi häilyy haiku päiden yläpuolella, mutta alempana on aivan savuton ilma. Sitä myöten kuin haiku pursuaa pirttiin, se etsii tiensä ulos laessa olevan reppänän sekä suoraan ylös kohoavan lakeistorven kautta. Paksuna puskeutuu savu torveen ja siitä tupruilee taivaalle. Jos torvi ei toisilla ilmoilla oikein halua vetää, longahutetaan pirtin ovea, jolloin ulkoa työntyvä viileämpi ilma antaa vedolle vauhtia. Mutta kun pirtti on lämminnyt ja haiku haihtunut, pönkitetään lakeisluukku kiinni lattiaan taikka kiukaan korvalle tai kiukaan penkkiin tuettavalla lakeispenkillä.

Lämmin on pirtin suuri kivinen kiuas ja, samoin kuin kolpitsa ja kosinokin, se on vanhojen mieluisa makuupaikka. Varsinkin talvipakkasilla ikäloput ukot tai akat alati asustelevat uunilla. Kalevalakin muistelee:

    "Ukko on uunilla asuja,
    halliparta harjan alla."

Monesti myös nuoret naiset kiipaisevat kiukaalle villankarttuuksineen ja ketruuksineen. Entisaikaan he värttinöineen istuivat kiukaalla keträämässä, hurauttivat sieltä tuon tuostakin värttinän suristen ja pyörien viuhahtamaan yli pirtin. Ja isoissa kiukaissa emännät toisinaan kävivät pientä lastaan kylvettämässä. He työnsivät vain leveän kiukaanpenkin lämpöiseen uuniin, kömpivät perässä lapsineen, istuivat penkille, ripsuivat vettä vastalla sekä kiukaaseen että iholleen ja niin ottivat lämpöiset löylyt ja pesut.

Muinaisina aikoina asuinpirtti oli samalla sekä saunana että riihenä. Saunan muistoja on vielä joskus pikku pirteissä tavattava lauteiden sijainen, leveä makuulava, vaikka ei pirttiä enää saunana käytetäkään. Mutta riihenä ovat vielä useat pikku eläjät uudispirttiään käyttäneet. Kiukaanselällä he ovat kuivanneet vähät viljasatonsa ja sitten sillalla puitavansa puineet. Tapaa vielä joskus Raja-Karjalan sydänmailla vaatimattoman metsäpirtin, missä on erityiset viljankuivuu-orret peräpuolessa. Heiniä hyvin useasti näkee kesällä pirtin orsilla kuivamassa sekä lattialla lehtiä ja lehdeksiä. Karjalaispirtissä saa monesti nähdä vahvan lehtikasan sivupuolen lattialla. Savupirtin ilmalle kesänlehdet antavat erinomaisen kesätunnun sekä suovat väsyneelle matkamiehelle mieluisan leposijan.

Kotieläintensä kanssa entinen korpien eläjä asusteli varsin hyvissä väleissä. Niillä oli sijansa pirtissä samoissa lämpöisissä isäntäväkensä kanssa. Tämän ajan muistoja vielä useasti tapaa. Etelä-Karjalassa vieläkin joskus näkee kanaperheen asustelevan kiukaan-alaisessa komerossa. Ennen se oli aivan tavallinen kanojen koppero. Suistamolla oli kanojen talviasunto pirtin penkkien, lautsojen, alla, ja Kontiolahdella porsaat olla röhöttelivät kiukaan alustassa. Raja- Karjalassa oli useasti tapana talvipakkasilla kanniskella vasikat ja lampaat kylmästä läävästä pirtin sillan alaiseen pimeään komeroon, karsinaan. Ja Ilomantsissa mainitaan joskus nähdyn lehmä pirtin ovipuolessa. Aivan yleinen tapa on vielä Karjalassa, ja samoin Kainuun mailla, tuoda talvella ajosta palattua hevonen pirttiin saamaan apetta ja lämpenemään sekä sulamaan lumesta ja jääkakkaroista. Oven suussa on ajokkaalla apeastiansa ja vesipönttönsä. Siinä se saa suurustautua, ennenkuin talutetaan kylmään talliin.

Näin ennen korpien kansa eleli, ja näin eletään vieläkin suurimmilla sydänmailla. Mutta ennen haikusivat savupirtit kaikkialla, harmaa honkainen lakeistorvi tönötti joka pirtin harjalla.

Tämmöisissä oloissa ovat kalevalaiset virtemme syntyneet, kehittyneet ja kaikuneet. Savupirteissä lienevät useimmat kansanrunoutemme kauneista kelmistä ensi kerran helkähtäneet, savupirtin pitkällä rahilla istuivat Kalevalan sankarien laulajat juorotellen virttä virren jälkeen, miltei loppumattomiin, savupirtissä vanha viisikielinen kannelkin kajahti, kajahti niin että

    "Laet lauloi, ukset ulvoi,
    kaikki ikkunat iloitsi,
    kiuas kivinen liikkui,
    patsas patvinen pajahti."

Samaa Kalevalan laulajien heimoa on nykyinenkin savupirtti-seutujen kansa, puheliasta, vilkasta, avomielistä karjalaista väkeä, joka vieraan ottaa yhtä ystävällisesti vastaan kuin pirttinsä kotoinen lämmin. Vieläkin siellä kieli helkähtää kalevalaksi, ja sanat somasti soinnahtelevat, vielä siellä vanha runo pulpahtaa ilmoille, loitsut luetaan tarpeen sattuessa, ja vielä joskus vanha kannel saattaa vanhan pirtin kajahtamaan niinkuin ennenkin.

Alkuperäisillä asunnoilla

Eipä uskoisi kaupungin korkeitten kivilinnojen asukas, minkälaisissa suojissa sydänmaiden kurja ihmislapsi toisinaan saa tämänilmaiset elonpäivänsä asustella. Tuskin uskoisi sanomallakaan, epäillen päätänsä pudistaisi kuullessaan, ehkä vielä enemmän nähdessään.

Mutta sydänmaita kierrellessä sattuu kulkija väliin kummalle jos toisellekin. Jopa näkemään omin silmin, että saattaa kristitty ihminen tulla täällä toimeen vallan vähillä vaatimuksilla.

Kun näet on pakotettu tulemaan toimeen.

    "Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto",

arvelivat entiset esi-isämme, kun pystyttivät yksinkertaisen kotansa tuuhean kuusen suojiin ja siinä asustivat ja raatoivat ja seuraten Kaikkivaltiaan käskyjä kasvoivat ja lisääntyivät ja kansoittivat maata.

He lienevät olleet elämäänsä hyvinkin tyytyväisiä: erämaa antoi sekä metsänriistaa että vedenviljaa. Talvellakin pysyi kota lämpöisenä, kun se katettiin nahoilla ja peitettiin lumella, ja tuli paloi keskellä kotamaata. Ja mitäpä muuta erämaan eläjä osasi kaivata.

Näitä esi-isiemme muinaisten asuntojen kaltaisia suojia nähdään vielä useasti sydänmaillamme keittokotina saunan luona taikka navetan lähellä. Jopa monesti vanhaan hyvään tapaan suuren kuusen – taikka petäjän tai koivun – turvallisessa suojassa.

Mutta saatpa kohdata kodan kerran asuntonakin. Ajelet Sotkamon tietä, Vuokatin vieritse Valtimolle vievää. Siellä metsässä tien vieressä, suuren kuusen tyvellä, on havukattoinen, tuohipeitteinen, hatarasti kyhätty pistekota, puunrunkoja vain kuusta vasten pystytetty. Kota on erään sotkamolaiseukon, "Hukka-Eeran akan", koti, ja kuusi hänen kotoinen puunsa, jota hänen on kuuleminen.

Hatara kota on vain eukon kesänaikainen asuinmaja. Mutta koko kesäkautensa hän tuhertaa kuusenjuurellaan, jopa aina syksyn pimeisiin kolkkoihin myrskyöihin asti. Yönsä ja päiväleponsa eukko nukkuu vaateresuilla havusuojassaan ja keittonsa kiehauttelee tulella kodan edessä. Siinä tulisija kekäleineen ja kattiloineen, kattilapuineen ja kirveineen. Ja sateella suo kota eläjälleen suojaa sekä päiväpaisteella varjoa. Luutia, pesimiä ja vispilöitä, huosiaimia ja tuohiropeita kotamuori valmistelee kesätoimenaan ja käy niitä kylillä kaupittelemassa. Mutta ihmisten ilmoilla ei hän kauankaan viihdy, vaan asiansa toimitettuaan köpöttelee heti taas kuusen juurelle, omaan hiljaiseen rauhaansa, jossa ei häntä kukaan häiritse. Niin on eukko ihmisarka ja itseensä sulkeutunut, että vastaantulijaakin väistyy kauas tien toiselle reunalle ja alas käsin katsellen astelee ohitse.

Mutta kun kylmä talvi rupeaa uhkaamaan ja hatara suoja alkaa tuntua kovin kolkolle, silloin täytyy metsäläisen tulla ihmisten ilmoille ja etsiä sijansa jonkun talon pirtinnurkasta.

Mutta heti, kun taas koittaa kevät ja tulee kesä lämpöisineen, eukko pakenee metsään, pystyttää kotansa, jossa saa omia aikojaan kenenkään häiritsemättä asustella ja elää kuin ainakin erämaan asukas omassa pesässään.

Eipä ole paljoa parempi sekään korpimaja, jonka tapaat Ruokolahden pitäjän metsäkankailla Etelä-Karjalassa. Sekin on vain kesäasunto, mutta siinä elostelee kokonainen perhe rakentaessaan majan viereen omaa pientä metsäkotiaan.

Ei ole suoja suinkaan rakennettu isoisten kesähuvilaksi. Seipäistä ja riu'uista on rötistetty runko, ja sitten koko asumus katettu havuilla. Siinä elää koko perhe, nukkuu yönsä, syö syömisensä, juo juomisensa ja levähtää joutohetkensä, vaikka maja on kuin mikähän metsäläisen tyyssija taikka jokin etelämaiden villi-ihmisten ruohoista ja korsista rakennettu asuinkömmänä. Eipä suinkaan uskoisi siinä suomalaista ristirahvasta asustavan.

Mutta korven köyhä perhe elää tyytyväisenä korpikodissaan ja toivossa päästä talven ahdistaessa itse rakentamaansa pikku pirttiin.

Kovin alkuperäisiä ovat myös semmoiset ihmisenpesät, jotka on rakennettu osaksi maan alle. Ja vanhan vanhaa perua ne ovatkin – saattavat olla asuntojen ensimmäisiä.

Sanotaan, että ihmiset aikaisimmassa muinaisuudessa ovat elelleet maan uumeniin kaivetuissa kuopissa ja vähitellen kohottaneet sieltä asuntonsa maan pinnalle.

Siksipä ovat mielenkiintoisia nekin osaksi maanalaiset asunnot, joita sydänmaan-matkoillasi saat silloin tällöin tavata. Vaikka ne ovat jo koko joukon muinaista maakuoppa-asumusta parempia, ovat ne silti varsin yksinkertaisia, jopa oikeita köyhien koteja.

Semmoisia kuin muuan turpeeseen tungettu kömmänä, jonka matkallasi satut sivuuttamaan ajaessasi Ilomantsista Kiihtelysvaaran Loitimojärvelle. Mökki on upotettu melkein kokonaan nurmiseen mäenrintaan, vain yläosa hajallisine tuohikattoineen sekä aidaksista seipäiden varaan vitsastettu eteinen kohoutuvat Jumalan kirkkaaseen päivään. Pirtin räystäät tapailevat turvetta, ja pieni peräikkuna tirkistelee kuin piilosilla ollen ruohikosta aivan maan rajasta. Hämäränkostea kuoppamainen maantuntu on matalassa pirtissä, jossa pieni pöytä on ikkunan edessä, lautasänky karsinapuolessa ja ovinurkassa maakivistä kasattu savunsa ulos suitsuttava uuni.

Mutta useasti ovat maamökkiset savutupia, melkein kuin pahaisia savusaunoja, joissa kiukaan suusta tulvehtiva haiku täyttää pirtin ennenkuin rupeaa lakeistorven kautta tupruilemaan ulos.

Nämä lienevät ihmisasuntojen kurjimpia.

Semmoisia matalia maan savupirttejä on erään kempeleläisen eukon mökki maantien reunassa Kempeleen ja Oulunsalon välillä.

Onhan tämä pöksä hiukan paremman näköinen kuin Kiihtelysvaaran maasuoja, vaikka ei tämäkään rääsyisine olkikattoineen, puisine savutorvineen, kivistä kasattuine porstuoineen suinkaan ole mikään houkutteleva asuinmaja. Varsin surullisena yrittää pieni pariruutuinen ikkuna tirkistellä maailman avaruudessa loistavaa Jumalan aurinkoa. Mutta kovin niukasti saattaa päivän kirkkaita säteitä päästä pimeään pirttiin. Tuntuupa melkein kuin pitäisi pirtineläjän ajatuksenkin työskennellä pimeässä ja mielen asua yhtä matalalla kuin hänen maanalainen asuntonsa. Ja kun kitkerä savu kiukaan lämmitessä täyttää pirtin vuodatellen vesiä eukon silmistä, luulisi, että matalan maakuopan asukkaasta tuntuu katkeralta ei vain pahainen pirttinsä, vaan koko armoton elämä, jolla ei ole ihmisraiskalle parempaa osaa tarjottavana.

Vaikka saattaapa hyvinkin pienen pirtin eukosta pimeä savuinen saunansa olla paras paikka maailmassa.

Sydänmaita kierrellessäsi kohtaat monia muitakin edellisten kaltaisia asumuksia, – kaikkialla maassamme, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä. Ja kaikki ne ovat miltei samaan tapaan rakennettuja, toiset vain vajotettu maahan syvempään, toiset matalampaan.

Kaikki ne ovat kansan köyhimpien vaatimattomia asuinmajoja. Kun ei varat eivätkä voimat salli asettua parempiin ja mukavampiin suojiin muiden ihmisten tavalla, täytyy ottaa turvansa maahan ja miten kuten kaivaa ja kopeltaa johonkin sopivaan mäenrinteeseen vaikkapa edes jonkinlainen oma koti.

Kovin kurjia ja kovin vähän houkuttelevia tämmöiset asunnot useinkin ovat. Tuskin tehnee mielesi asettua semmoiseen eliniäksesi asumaan ja ahertamaan. Tuntuu melkein kuin asustaisi maan uumenissa. Ja kuitenkin: kristityn ihmislapsen koti on sekin, tuntevia, ajattelevia sieluja ovat he, jotka siinä asustavat, heilläkin on oma maailmansa kärsimyksineen ja taisteluineen. Kotinaan hekin rakastavat köyhää mökkiään ja ehkä siinä hyvin viihtyvät. Onhan se nähnyt heidän elämäntaistelunsa, ilonsa ja surunsa sekä omalla tavallaan ottanut niihin osaa. Ja siten kuin saanut osansa asukkaista sekä taas antanut osan itseänsä eläjälleen. Siksipä matala savuinenkin maamaja on eläjänsä paras paikka maailmassa, yhtähyvin kuin toiselle korkea päiväpaisteinen koti. Tummasta turpeenalaisesta asunnostaan löytää sen omistaja turvan ja lämpöisen suojan silloinkin, kun muu maailma kovana ja kylmänä häntä hyljeksii.

Vienan-Karjalan kylillä

Vienan-Karjala on jo aina Castrénin ja Lönnrotin päivistä monet kerrat samoiltu ristiin ja rastiin, poljettu pitkin ja poikin, pantu kirjaan, kuvattu ja tutkittu kohta joka kolkka ja sopukka. Kansanrunouden, kansan tiedon ja museoesineiden kerääjät, kielimiehet, taiteilijat, kirjailijat ja luonnontutkijat ovat siellä kulkeneet saalistamassa. Moni monta kertaa.

Karjala onkin maa, johon mieli toisen, kolmannenkin kerran aina uudestaan vetää sitä, ken siellä kerran on käynyt, ken sen kansan keskuudessa on viettänyt kesänsä, kulkenut Vienan suuria erämaita ja soudellut Vienan väljiä vesiä.

Kansa on siellä niin vieraanvaraista, ystävällistä ja avomielistä, että se väkisinkin valloittaa matkamiehen mielen. Karjalan sanarikas kieli helähtää somasti, juoksee notkeasti ja luontevasti.

Karjalainen elämä ja karjalainen henki ovat suurta perintöä muinaisilta Kalevalan lauluajoilta. Tunnet Vienassa liikkuvasi Kalevalan mailla, tunnet, että Vienan kansa on juuri oikeata Kalevan kansaa, jonka vanhoissa vieläkin elää kalevalainen henki. Olkoot vain Kalevalan alkujuuret vaikka Virossa ja Länsi-Suomessa asti, vaikka vieläkin kauempana, mutta Karjalassa Kalevala on syntynyt, kasvanut ja kehittynyt ja siellä saanut sisältönsä kauneuden, Vienan kansan elämää ja sisintä Kalevala henkii.

Siksi siellä aina mielellään matkailee ja kulkureiteiltään heittää helposti sinne mutkan, jos suinkin vain aika antaa myöten.

Semmoisen Vienan mutkan saatat mukavasti tehdä vaikka Kiannalta, jos niillä kulmilla satut liikkumaan. Hyvin helposti voit Käännän kirkolta etäytyä aina Lonkkaan asti, ensimmäiseen rajantakaiseen kylään, johon Juntusrannan "laivasatamasta", isoa Kiantajärveä kyntelevän "Harakka-Antin" "Alku"-laivan valkamasta, on vene- ja jalkamatkaa vain kuusi neljännestä eli puolitoista peninkulmaa. Lonkka on jo vienankarjalainen kylä, mutta kun se on niin lähellä Suomen rajaa – kolme, neljä kilometriä rajasta – on se kovin heimostaan ja karjalaisesta hengestä turmeltunut. Onhan vain pieni pahainen kylä, suomalaisten savottamiesten ja muiden matkalaisten monikertaan läpikulkema. Mutta on kylä sentään jo kuin Karjalan eteistä, sillä kieli jo kajahtaa karjalaksi.

Mutta jos haluat kauemmas Karjalaan, saat taivaltaa melkein rannattoman erämaan, oikein päiväkaupoin asteltavan 40-virstaisen selkosen, saapuaksesi Vuonniseen, muinoin kuuluun runokylään. On siinä selkonen, rääsykkö, rämeikkö, vaarojen valtaama, purojen poikki piirtelemä, että se kyllä helposti peloittaa ja palauttaa takaisin matkamiehen, joka Vienaan vain huvikseen tahtoisi työntyä. Nouse vaaraa, sotke suota, kahlaa poikki purojen, hyppää yli kaatuneiden puunrunkojen, kiertele järviä ja lampia, heitä mutka sinne, toinen tänne sen kuin polku vaatii – tämä on Karjalan kävijän tavallista taipaleen tekoa.

Jos näin jaksat ponnistella päiväkauden, saavut Vuonniseen, isohkoon hajalliseen kylään, Ylikuittijärven perimmäisen lahden pohjukan ympärillä.

On Vuonnisessa ennen elänyt kuuluja runolaulajia ja tietomiehiä, useitakin. Mainittavimpia niistä ovat Vaassila Kielöväinen ja Ontrei Malinen, jotka jo itse Lönnrotille lauloivat, sekä Hornani Ohvo, joka monet pitkät virret lauloi Boreniukselle (Lähteenkorvalle). Virsiniekkoja olivat myöskin Malisen pojat Ontreini Vassilei ja Ontreini Jyrki sekä Jehrimä Karjalainen ja Homasen Ohvon Matro, joita Borenius ja Genetz kävivät oppimassa. Mutta vieläkin vanha Vuonninen laulaa – ja itkee. Tapaat kylässä entisten Manalle menneiden vitsikkäiden Vipusien laulutaitoisia jälkeläisiä. Semmoisia kuin Okahvie Malinen, yli 90-vuotias Ontrei Malisen pojantytär, ja Jyrkini Jeremie eli "Pissonsuun Jeremie", saman Ontrein pojanpoika, sekä Okahvie Malisen tytär, kohta viisissäkymmenissä oleva leskivaimo Anni Lehtonen.

Okahvie Malinen, vanha leskimuori, on aikoinaan ollut kylän taitavin häävirsien laulaja sekä itkuvirsien virittäjä. Milloin vain kylässä on vietetty häitä, hän on niissä esiintynyt kutsuttuna laulajana ja itkijänä. Samoin hän on maahanpaniaisissa itkenyt monet itkut sekä pokoiniekalle että pokoiniekan omaisille. Vieläkin vanhus osaa itkuvirttä "eänellä itkeä" sekä laulaa häävirsiä, jos häntä laululle kehoitat. Niinpä saat kuulla morsiamen lähtövirren:

    "Menes myöen myöty neito,
    kansan kaupattu kananen,
    kun olit rakas rahoille,
    kielas kihlojen otolle!
    Käyös kättä antamahan,
    sormias sovittamahan!
    Etp' on äijän, nuori neito,
    yli päätäs ymmärrellyn,
    kun laajit kavutun kaupan,
    läkseks' on itkemistä,
    vuoeks' vaikerrehtamista.
    Etpä kuuksi laatintkana,
    päiväks' et käennytkänä.
    Toits' on tänne tullessasi
    korkea kotinen kynnys,
    kerran toisen kertyessä
    pih' on piennarta pitempi,
    sintsi siltaa leveämpi,
    kynnys hirttä korkeampi."

"Pissonsuun Jeremie" taas on kalevalaisten virsien taitaja, joka laulaa pitkän runon, miten

    "Lappalainen kyyttäkynsi
    viikon hän vihoa pitää,
    kauan kantavi karetta
    päälle vanhan Väinämöisen."

Vuonnisesta voit ulottaa matkasi pitkin Yli-Kuittijärveä etelään käsin Ajuolahteen, joka on mitä ihanimmalla paikalla, Kuittijärven lahden kiertämällä niemekkeellä. Kylässä voit käydä kuulemassa vanhaa tietäjäeukkoa, Joakon naista. Sitten soutelet edelleen Ponkalahteen, Mölkkyyn, Pirttilahteen ja Vuokkiniemeen. Taikka saatat Pirttilahdesta ottaa suunnan itään käsin Jyvöälahteen ja Enonsuuhun sekä siitä kääntyä pohjoiseen ja laskea pitkin Keski-Kuittijärveä Uhtualle, Vienan-Karjalan kuuluun, 300-taloiseen suurkylään.

Sattuupa olemaan kaunis kesäpäivä, jopa jo "Lehti-Iivana", Vienan pyhä Juhannus, niin on veneretkesi mitä mieluisin. Lipuilet ohi lehtoisien saarien ja niemien, pujottelet kerran toisensa jälkeen soukista salmista vesille selällisille, jotka päiväpaisteessa kirkkaina välkkyvät. On soutajanasi laulukas vienalaiseukko tyttärineen. Kauniin sään viehättämänä hänen mielensä herkistyy ja tulvahtaa itkuvirreksi:

    "Laivakat [laakeat] on laksivetyöt
    loatu Spoassusella [Vapahtaja]
    näinä päivä-lapovehusina.

    Kyhän olevat aikaset [pitkät ajat]
    oli kylmät kyytätuuluot
    kyllä Spoassusella
    kylmien kyytämerien päältä.

    Nyt sukea [suopea] Spoassusen hyvä,
    sukeat suvituuluot suimun loaitteli [laati, antoi]
    näinä päivä-sulavuisina.

    Nyt armas Spoassusen
    armahat auverotuuluot [auteretuulet] asetteli
    armahien auveromerysien päältä.
    Kaunehempiosasien kannettuisien [parempiosaisten ihmisten]
    karja-kaunikkiset [lehmät, karja]
    on kaunehissa katajikkometsäsissä
    kaunehien karivetysien laitasissa.

    Armahampiosasien aikomaisien
    aijan tovolnoiset [hyvät, paljon maksavat] ahoainikkiset [karja]
    ja armahissa ahometsäsissä
    assuksentelemassa aaltovetysien laijoilla.

    Kaunehen Spoassusen
    kaikkein kaunehempien kesäkaunistaisien [kukkasien]
    kasvanta-aikasena
    kaunis Spoassusen kaikki kaunehet
    katajikkometsäset
    kaunistelee kaunehilla kesäkaunisilla [kukkasilla]

    Vain ei minun kaihot mielialaseni
    kaunisteliu kuillana alkasin
    kaunehen Spoassusen karivetysiäkänä vassen,
    eikä kaunehen Spoassusen
    kaunehia kesäkaunisiakana vassen."

Omituiselta kuuluu kumma virsi, omituiset ovat sen sanat, kummallinen sen itkevä sävel. Ellet ole ennen Vienan mailla matkannut, niin tuskinpa lienet semmoista ennen kuullut. Silloin saat monet kysymykset tehdä, ennenkuin saatat ymmärtää itkuvirren outoja sanoja sekä omalaatuisia kuvia.

Näetpä siellä niemen nokassa pyhän palvontapaikan. Yli-Kuittijärven pohjoisilla perukoilla, Matkaniemen korkealla rantakalliolla seisoo pyhän Miikkulan risti. Se on vanha harmaa korkea puuristi kaksine, kolmine poikkipuineen. Ristin juurelle taikka poikkipuulle harrasuskoinen hyvin onnistuneelta matkalta taikka kalaretkeltä palattuaan käy viemässä kivenmukulan. Saattaapa hän jo menomatkalla ristin kohdalla soutaessaan lupailla:

    "Kun, pyhä Miikkulaisen,
    milma onnestanet ta antanet kalaa,
    niin tuon ma tullessani kiviä juurelles,
    jotta pissyssä pysyt."

Ahkerasti on paikkakunnan ristirahvas pyhää Miikkulaa palvonut, sillä valtainen kasa on kiviä kertynyt ristin juurelle. Ja ristin poikkitelatkin ovat niitä täynnä.

Jos aikasi ei salli pitempiä souteluja Kuittijärvien ulapoilla, voit Ponkalahdessa laskea maihin ja ottaa jalkamatkan suoraan yli kankaiden Venehjärvelle, noin kymmenvirstaisen taipaleen. Ponkalahden pienessä kylässä, Yli-Kuittijärven Ponkalahden pohjukassa, Ponkajärven ympärillä, voit levähtää ja samalla käväistä haastattelemassa vanhan vanhaa, yli 100-vuotiasta runolaulajaa ja tietäjäukkoa, Tsinkki-Riikoa. Vaikka vaari on sokea ja huonokuuloinen ja päivät päästään venyy vuoteessa, on hän vielä niin voimissaan, että saattaa ruveta runoille. Vieläpä hän vakuuttaa:

    "Omat on virret oppimani,
    omat saamani sanaset..."

Venehjärven kylä on jo vanhastaan tunnettu pokkouhreistaan, joita vieläkin toimitetaan joka vuosi pyhän Pohorotsan päivänä elokuun lopulla. Uhrattavia pässejä tuodaan viisin, kuusinkin aina Vuokkiniemestä, Vuonnisesta, Kivijärvestä, Latvajärvestä, Tsenasta, Pirttilahdesta ja Lapukasta asti. "Niitä kun soahah pokkoloi ja lampahat käy läsimäh" – sairastamaan –, "ni luvatah pokkoloi Venehjärven pyhälle Miikkulalle". Ja heti kun lupaus on annettu, läsivät lampaat rupeavat tervehtymään. Mutta sitten pyhänä Pohorotsana pitää pässi viedä Venehjärven pyhälle Miikkulalle.

Kylän keskellä on ikivanha pyhä männikkö, männikössä ikivanha pyhä tsässöynä, jonka rappusilla vanha Jyrki-ukko pokot teurastaa. Rappusten sillassa on korttelin, parin suuruinen neliskulmainen avattava aukko, josta "leppä" lasketaan lattian alle, ettei se joudu jaloin tallattavaksi. Lihat keitetään isolla kattilalla ulkona tsässöynän aitauksessa ja miehissä ne syödään isoista tuohisista. Ulkona vain syödään, ja "miehet vain syövät ta pojat, naisille ei anneta, katshuo soavat hyö vain, kun koko kylän miesrahvas syö". Pokon nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pokon uhraaja saa nahan lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, jotka joutuvat Miikkulan hyviksi tsässöynän "kasnah".

Ei ole paikkakunnan vanhoja tapoja kunnioittava ristirahvas halunnut tätä ikivanhaa pyhää toimitusta hylätä. "Kun on niin ijäst' impehest' eletty, ni eletäh vastakin."

Ja palvomisiin tottunut pyhä Miikkula saattaisi, kenpä tietää, vaikka suuttua ja tuottaa vaikka mitä onnettomuutta.

Samoin kuin Venehjärvellä uhrataan Pohorotsana pokko, niin oli ennen Vuokkiniemellä tapana pyhän Iljan päivänä elokuussa uhrata härkä, "Iljan härkä". Se samoin teurastettiin ja lihat syötiin miehissä pyhänä uhriateriana, ja tämä toimitus tuotti karjalle onnea ja menestystä. "Lehmäin vuoks' se härkä pyhälle Iljalle luvattih." Nyt ei härkäuhria enää Vuokkiniemellä toimiteta. "Kun siellä riijeltih siitä, niin ne kiellettih."

Venehjärvellä voit myös kuulla mainiota itkijäeukkoa, "Sokieta Hot'oa" sekä "Hökän akkaa", 70-vuotiasta puheliasta muoria, joka on hiljakkoin 110-vuotiaana kuolleen, kuulun uhtualaisen runolaulajan, Jamani Poavilan tytär. Mutta Hökän eukon mies, Hökkä-Iivana, Lesonen sukujaan, mahtava tietäjä ja karhujen kaataja, on jo kolme neljä vuotta levännyt kalmistossa. Ja sitä Iivanan leski, herkkämielinen karjalaisvaimo, vieläkin itkuvirsin valittelee. Sillä:

    "Hotj en ole niin
    oimullisien opoalaisissa [mielipahoissa]
    oleksennellun
    oimun orhiessa ikäsessän.
    Kun ei ole onehella vartuollani [minulla raukalla]
    omakuntasia [sukulaisia, omia lapsia]
    näillä puolin orheita ilmasia."

Elää Venehjärvellä vielä toinenkin tietäjä, Suolahen Ontippa, iso musta mies, jopa oikein tietäjän näköinen, tuima ukko. Häntä voit käydä kuulemassa ja tapaat vanhan kansan tietäjä-urohon, joka taikoja taitaa ja tekee ja niihin vilpittömästi uskoo.

Venehjärveltä saat suuntasi Lapukkaan halki viisikolmatta-virstaisen selkosen, taaskin aivan koskemattoman karjalaisen sydänmaan, jossa jonkin yksinäisen metsälammen rannalla saatat nähdä piiloisen nokiotsaisen kalamiehen pirtin ja sen luona aholla kahden kannon varaan korkealle kohotetun metsänkävijän pienen riista-aitan. Metsäpirtissä asustelee sydänmaan järven yksinäinen kalamies, erämaan erakko, asustaa viikottain, vetää järvestä vedenviljaa ja tallettaa patsas-aittaansa talvenvaroiksi.

Ympärillä on ääretön erämaa, rannaton, melkein ihmiskäden koskematon korpi. Metsien mies elää yksin korpisessa kodissaan kuunnellen korven kohinaa ja erämaan ääntä. Hän ymmärtää sitä herkällä erämaan miehen sielullaan.

Saman suuren sydänmaan kohdussa on pahainen paritaloinen Lapukkakin, Lapukkajärven rannalla. Lapukka on viimeinen vienalainen kylä rajan takana, ja sieltä päästään kymmenkunnan metsävirstan katkaisulla taas Suomen puolelle Kiannalle sekä edelleen porrastettuja kinttupolkuja pitkin Käännän kirkolle.

Lapukkajärvi on jo Lönnrotin matkakertomuksista tunnettu. Siellähän Latvajärven suuret laulajat olivat muinaisaikaan, Kalevalavirsien parhaana kaiunta-aikana, tavanneet käydä kalanpyynnissä. Siellä he nuotiolla lepäillessään olivat virsiä laulaa juorotelleet yökaudet ympäriinsä. Tuntuupa kuin vieläkin täällä vanhojen ukkojen henki eläisi, ainakin kalmistopetäjikössä järven rannalla. Sillä asunnoissa ei enää juuri muisteta esi-isien tapoja, enempää kuin Lonkassakaan.

Sitä valitellen vieraalle kertoilee talon vanha eläkemuori, Matro Perttunen, Latvajärven suurrunojan Miihkalin serkkuja. Kaihoten muistelee Matro muinaisia runojen laulanta-aikoja, vesissä silmin niistä kertoilee.

Ja katkerana päivittelee nykyisiä arkipäiväisiä aikoja:

"Kaikki on ne minun laulukumppanini kuolleet, manalle mennehet, Miihkalit, Ignatat ja muut. Miut yksin on Jumala unohtanut elämäh... aivan osattomana vierahana, ta vierahien korjattavana."

Muistelmia Miihkali Perttusesta

Kuuluisimpia Vienan-Karjalan kalevalaisista laulajista oli Miihkali Perttunen, "Arkippaini Miihkali", mainion runolaulajan, suurlaulaja Arhipan poika Latvajärveltä. Monet pitkät runot hän on laulanut, ja monet keräilijät ovat päiväkausittain häntä oppimassa istuneet, – Lähteenkorva, Berner, Varonen, Karjalainen. Ukko lauloi Väinämöisestä ja Lemminkäisestä, Aino-neidosta ja Kultaneidosta, Vipusesta ja Kojosen pojasta, Sammon taonnasta, Hiienkorven hiihännästä, Kilpalaulannasta, Tuonelassa käynnistä ja monesta muusta ikivanhasta asiasta. Isältään oli hän oppinut virtensä, isävaaria, Arhippaa, oli itse suuri Elias aikoinaan käynyt laulattamassa, laulattanut päivämäärin ja kokonaiset vihot kirjoittanut vaarin suuria virsiä.

Usealle on ainakin Miihkalin nimi tuttu, ja monelle lienee tunnettu hänen surullinen elämäntarinansa: köyhän raatajan, sokean laulajan monikymmenvuotinen valoton elämän ehtoopuoli poikansa vähävaraisessa pirtissä armoleipää syömässä.

Elää Lapukassa, pienessä rajantakaisessa korpikylässä, pienen Lapukkajärven rannalla vanha muori, Matro Perttunen. "Ei muissa" muori, kahdeksanko vai yhdeksänkymmentä on jo sivuuttanut. Hän on Latvajärven Perttusia ja Miihkalivainajan kanssa "ensimäiset seukukset", onpa ennen itsekin ollut laulaja sekä itkuvirsien taitaja.

Kovin kaipailee ja muistelee muori muinaisia aikoja, jolloin Latvajärvellä elettiin Olekseinmäellä, missä koko Perttus-suku asusteli. Yksillä pelloilla siinä elettiin ja raadettiin. Arhipan talo oli pellon takana kunnaalla, Valtasenvaaralla, ja siinä Miihkalikin nuorempana eli. Yhdessä iloittiin hyvät päivät, yhdessä nälkääkin nähtiin. Kun tarvis tuli, niin jumalanviljat kupilla keskenään jaettiin, tasan pirttiin ja toiseen. Yhtaikaa lehmätkin keväällä laskettiin laitumelle ja rukoiltiin metsänisäntää:

    "Työnnän lehmäni leholle,
    hatasarveni hoavikolle.
    Sie kytke koirasesi,
    viro villahäntäsesi,
    ettei karvana katoisi,
    puolikana pois tulisi!
    Jos on karvan kavotat,
    niin mie kahta kaipoalen,
    kolmia kovin kyselen.
    Kun kuulet karjan kellon,
    tunge pääsi on kuloh,
    mätä pääsi mättähäh,
    lehen lekkuossa,
    heinän heiluessa,
    karjan käyvessä kotih."

Yhdessä raadettiin huuhdat selkosille ja yhdessä käytiin kalanpyynnissä. Niinpä Matromuori tyttönä ollessaan oli usein veljensä Ignatan sekä Miihkalin kanssa kalalla Lapukkajärvellä. Syksyllä viikkokausittain oltiin nuottaa vetämässä Isolla-Lapukalla ja saatiin kalaa kaikennäköistä, siikaa, mujetta, haukea, ahventa, jopa joskus mujetta niin, että auskarilla piti purkaa nuotan perästä. Pari apajaa päivässä aina vedettiin ja usein saatiin molemmista veneen täysi. Kalasaunassa, pienessä pahaisessa metsän pirtissä maattiin yöt ja väliajat, saunan lämpöisissä kelleteltiin.

Kun saatiin hyvät saaliit, niin siitä hyvillä mielin saunassa puhottiin kaloja, pestiin ja suolattiin.

Jo siinä laulettiinkin. Miihkali "lauloa kehitteli", ja Ignata lauloi mukana, jopa vähitellen oppi ja yhtyi joukkoon Matrokin, niin että lopuksi kaikin kolmisin juoroteltiin virsi virren jälkeen. Oli heillä virsiä laulaa, Miihkalilla ja Ignatalla, vaikka läpi yöt olisivat lasketelleet, ja osasi niitä Matrokin.

"Mutta nyt ne on surussa unohtunna kaikki."

Oli väliin kalojen puhkomista, niin ettei oltu makuulle joutua. Väkisin joskus tahtoivat silmät painua kiinni kaloja käsiteltäessä. Silloin Miihkali nauraen räpsäytti kalavettä torkkujan kasvoille, ja se taas hetkiseksi auttoi.

Yhdessä käytiin metsälläkin, kaukaisten korpien eräretkillä. Miihkali oli ahkera ansojen virittäjä sekä metsänriistan pyytäjä. Monet suuret selkoset he kaksin Ignatan kera hiihtelivät ja saivat lintua, oravaa, näätää, saarvaa, jopa kaatoivat useita karhujakin. Pitkällä suksella, petäjäisellä lylyllä he luikuilivat ja lyhyellä oikean jalan sivakalla, potasmalla, potkaltelivat. Ja mukana laukkoivat isot hallit, Miihkalin ruskea "Ressu" ja Ignatan "Kaikki". Hiihtäessään erämiehet hyreksivät:

    "Tuo'os metsä, salo kuleta,
    korven vanhin kohti soata,
    taitsi toisin, vasta varsin
    miehen etsijän etehen,
    miehen pyytäjän povehen."

Kun urohot saapuivat kotipihoille, kävivät naiset vastaan ja lauloivat:

    "Mistäpä mieheni tulove,
    kun laulovan tulove,
    hyräellen hiihtelöve?
    Metisenkö metsä antoi,
    ilveksen salon isäntä?"

Se oli hauskaa aikaa, miehuuden, työn ja raadannan ja toiminnan aikaa, kun kaikin oltiin parhaissa voimissaan, tehtiin työtä ja laulettiin. Kauniilta kuvastuu se vieläkin vanhan Matron mielessä. Jopa niin, että hän ikkunan korvalla istuessaan monet kerrat herahtaa itkemään – itkien hän haastelee:

"Olin silloin mukana sekä huuhalla että kalalla, leikkuulla ja viljanpanossa... nyt olen jo vanhaksi käynyt, en kyhöyvy enää ni mihi... Miihkali sokeaksi tuli, ta Nauvon Kauro pani Ignatan Manalle, kun seänty hänen laulustah... Yksin olen mie jeänyt... ei ole muita tätä sukuo niin vanhuo kuin mie."

Nuorempana ja näkevänä ollessaan kävi Miihkali Suomen puolella turkisnahkoja muokkaamassa ja turkkeja ompelemassa. Joka talvi, joulun kahta puolta, hän liikkui Kiannalla käyden talosta taloon. Kun talossa loppui työ, asteli ukko toiseen. Kiannan vanhat vielä muistavat kertoa hiljaisen laulajaukon kylillä kulusta. Ahkera hän oli töissään ja hyvän työn raatoi, "mainio mainio mies, ei kukaan moittinut, ei elinpäivinä, ei miestä ei miehen töitä". Päiväkaudet hän istui ja hiereli peitottuja nahkoja pehmeiksi, ensin polvellaan virutellen, sitten kiertoraudassa venytellen. Kymmenen kopekkaa sai Miihkali nahalta, ja neljä, viisi nahkaa hiereli päivässä. Ja talo antoi myös ruoan.

Suora, lauhkea ukko muistetaan hänen olleen, ei hän leikkiä juuri laskenut, ei paljon naureskellutkaan, eikä hän runojaankaan laulellut. Arvaahan tuon, eihän hän runottoman Kiannan kansan pirteissä ollut oikeassa ympäristössään. Hänen laulunsa saattoi vain kaikua karjalaisessa pirtissä taikka karjalaisella salolla.

Joka talvi häntä taloon odotettiin, ja nahat häntä varten peitottiin valmiiksi. Ja entiseen aikaansa hän aina saapuikin.

Mutta sitten nahkojen muokkaajaa ei enää kuulunutkaan pirttitöihinsä. Lienee Miihkali ollut 50:n korvilla, kun hän joutui auttamattomasti sokeaksi. Silmät huikenivat, sammuivat, niin ettei hän voinut enää entisiä töitään toimitella. Saapui Miihkali sentään taas jonkin ajan kuluttua vanhoille kiertokylilleen, mutta ei työtä kysymään, vaan kurjana, säälittävänä sokeana kysymään kylän paloja. Vaieten hän kulki poikasen kepistä kiinni pidellen, talosta taloon häntä näin saateltiin. Hyvillä mielin hänet kyllä taas otettiin entisissä työtaloissaan vastaan, kohdeltiin kuin vanhaa hyvää tuttavaa ainakin – säälitellen hänen kovaa kohtaloaan. Syötettiin ukkoa, juotettiin ukkoa, kaikin tavoin hyvänä pidettiin ja vielä matkalle eväitä varattiin. Syksyllä riihen puintiaikana hän liikkui ja sai mieronpussiinsa parhaista taloista kannannaisittain riihestä jumalan-hyviäkin.

Mutta viimein ei Miihkali enää jaksanut astella Suomen puolelle. Köyhässä kotikylässään hän kyllä koetti sokeanakin vähiä voimiaan käyttää minkä jaksoi. Naapuritaloissa hän pitkät puhteet jauhaa köykytteli käsikivillä viljaa tai survoi pettua huhmarella taikka meni tanhuaan havuja pilkkomaan. Näistä pikku avuistaan hän aina sai emänniltä ruoka-aterian henkensä pitimiksi. Näin koetti hän vielä vanhanakin itse ansaita ateriansa.

Latvajärven Suursaarella, Saaren pienessä talossa, eli Miihkali poikansa Petrin luona pimeää ja ilotonta elämänsä ehtoopuolta. Sokealle laulajalle mieluisia hetkiä olivat ne, jolloin hänen luonaan kävi joku runojen kerääjä ja laulattaja. Sillä varsin mielellään hän lauleli vanhoja virsiään, kun oli oikea kuulija. Suurta aineellista apua oli köyhälle Saaren talolle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran joka vuosi lahjoittama sadan markan runolaulajaeläke – aikoinaan kai ainoa laatuaan.

Saaren talossa Miihkali kuoli yhdeksissäkymmenissään syksyllä 1899. Kiannan Kyllösen Vilkko ukko oli sattunut rajantakaisilla kauppamatkoillaan laulajan hautajaisiin juuri viikkoa ennen mikkeliä. Korennoksissa vitsarakseilla oli arkkua karjalaiseen tapaan miehissä kannettu kotoa kirkkoon ja kirkosta venerantaan. Itkuvirsin oli suurta laulumiestä saatettu, koko kylän rahvas kaimaajina. Kolmella veneellä oli soudettu järven ylitse, viety kuin poikki Tuonelan virran ikuiseen leposijaansa Kalmasaarelle tuuheiden kuusien alle, Arhippain ja muiden taattojen seuraan, tuhansien Tuonelan turpehien taakse tuolle ilmalle ihaloihin syntysiin.

Vanhan ikirunojan vaatimattomalle hautakummulle on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kiitollisena pystyttänyt mustan kivipatsaan valkeine marmoriristeineen. Yksinkertaisten harmaiden puuristien joukossa näyttää patsas aivan erikoiselta. Huomaa heti, että siinä lepää suurmies.

Suurmiespä todellakin. Suuri jo hiljaisena valittamatta kestäessään köyhyytensä ja sokeutensa tuottamia kärsimyksiä. Ja suuri myös runolaulajana. Sillä eipä ilman näitä suurlaulajia Lönnrot olisi voinut runokokoelmiansa rakennella. Ei olisi meillä ihailtua Kalevalaamme, ei kaunista Kanteletarta, ei jylhiä Loitsurunoja eikä verratonta suurteosta "Suomen kansan vanhoja runoja".

Vienan viimeisiä tietäjiä

Kuulu oli ennen Vienan-Karjalan laulunmahti ja sananvoima. Silloin Uhtuan ja Vuonnisen, Jyskyjärven ja Kellovaaran, Akonlahden, Latvajärven ja Lonkan väkevät laulajatietäjät Jamaset, Maliset, Kielöväiset, Homaset, Perttuset, Huotarit, Karjalaiset elivät parasta miehuuttaan, lauloivat kalevalaisia virsiä, luettelivat mahtavia loitsuja ja tekivät isiltä opittuja taikatemppuja.

Kuolleet ovat jo entisajan läpituliset tietäjät, jopa toinenkin tietäjäpolvi heidän jälkeensä, ja suuri osa esi-isäin tietoa, taitoa ja uskomuksia on heidän kerallaan mennyt maan multiin. Mutta vielä sentään elää virsikkäässä Vienassa joitakuita katoovaikäisiä vanhuksia, joilla on ainakin rippeitä jäljellä isien mahdista. Heitä haastatellessaan sekä kuunnellessaan heidän laulujansa ja tietojansa tuntee kuin tuulahduksen kaukaisilta Kalevalan päiviltä.

Semmoisia on Riiko Ontippainen, "Tsinkki-Riiko", Ponkalahdella, vanhan tietäjäsuvun viimeinen, kohta kaatuva vesaton kelo. Ukon isä, Trohkima, "Tsinkiksi" haukuttu, oli ollut maankuulu tietäjä sekä patvaska, samoin Trohkiman isä Simana, ja hänenkin isänsä, Ontippa, josta suku on saanut Ontippais-nimensä. Pirttilahdella olivat ukot asuneet ja asuvat vieläkin muut jälkeläiset, paitsi Riiko, joka 60 vuotta takaperin on muuttanut Ponkalahdelle ja kylmään korpeen raatanut talon.

Tietäjä on Riikokin ollut ja kylän paras patvaska, tietäjä-puhemies, sekä peloton pokoiniekkojen pesijä. On ukko katsonut ja parantanut raudanvihoja, tulenvihoja, madon- ja pakkasenvihoja, ajanut pois palmat, maahiset, metsän- ja vedennenät, rikkeet ja kaikenlaiset kaikentoimiset kivut. Ja runoja on Riiko saattanut laulaa, vanhoja kalevalaisia virsiä.

Entisaikaan. Sillä nyt on vaari jo vanha, vanhan vanha, jopa melkein "yli-ikäinen". On vanhuksella vuosia jo – sataneljä pitkää ajastaikaa, jolloin aurinko on kymmeniä tuhansia kertoja noussut ja laskenut, laskenut ja noussut. Mutta vanhan tietäjän pitkä päivä on vain pysynyt laskematta, vaikkakin on luotehelle painunut.

Oli kyllä jo kerran Riiko-ukon päivä yrittänyt painua mailleen, kymmenisen vuotta takaperin. Oli vaari ollut heikkona sairaana ja kuollut – luultu kuolleeksi, pesty, itketty, puettu kuolinvaatteisiin ja oikaistu kalmalaudalle, obrasain alle, pirtin peritsuppuun, sekä ruvettu kropua, arkkua, laatimaan. Mutta ei ollut tietäjän aika vielä tullut, takaisin oli hän palannut Tuonelan tuvilta, herännyt henkiin ja elää vielä, kuinka kauan eläneekään. Isäukkokin, Trohkima, oli elänyt kokonaista 115 vuotta.

Sokeaksi on Tsinkki-Riiko jo saanut ja huonokuuloiseksi – vanhuuden vaivuttamana lepää hän miltei ylet aikojaan vuoteessa, perätsupussa. Mutta ei hän silti aivan menokeinoissa ole. Menepä ukon korvaan huutamaan Suomen terveisesi, huomaat iloksesi, miten vanhat kasvot heti vilkastuvat ja kurttuinen käsi heti ojentuu kättäsi tavoittamaan.

"Vai Suomesta, vai Suomesta", puhelee vanha tietäjä istumaan kohoutuen, "A, tule sie tervehenä! Terve tuloa sinulle! Olen mie Suomessa käynyt, äijän mie Suomessa ennen olin, Ilmajoella, Kurikassa, Laihialla... Muissan mie vielä... Vai Suomesta sie läksit milma katsomah, vanhuo sokiuo starikkuo. A, vanha mie jo uon, ylen äijän on ikeä. Hotj, pian hautah mänen."

Ja koko ajan ukko pitelee kättäsi oikealla kädellään ja vasemmalla hiljalleen hivuttelee käsivarttasi. "Muissat sie vielä lauloa vanhoja virsiä?" kysyt.

"Ka, en mie, pyhä velisen, enää soata lauloa ni mitä... Kaik ollah unohettu jo."

Mutta miten onkaan, Riiko istuu hetkisen äänetönnä, mietiskellen... Jo alkaa vanhalla vapisevalla äänellä laulaa:

    "Ulkuo runoja kuulin,
    läpi sammalen sanoja,
    läpi hirren hiiskutusta.
    Omat on soamani sanaset,
    omat on virret oppimani,
    tiepuolesta tempomani,
    kanarvista katkomani.
    Noit' ennen emoni neuvo,
    oma vanhempi opetti,
    kahen tietä käyvessäni,
    kolmen kolkutellessani."

Runokatkelman jälkeen laususkelee Riiko vielä pitkän raudansynnyn, 40-säkeisen loitsun "rauta raukasta, koite kuonasta". Mutta sitten "ei enämpi muissa ni mitä".

Etkä raatsikaan vanhusta liioin väsyttää. Vaikka eipä ukko ruumiinvoimiltaankaan ole vielä aivan ikäloppu. Kävelee hän vielä omin neuvoin uloskin – kuvattavaksi. Nousee ylös, kopeloi seinältä sarkamekon päälleen, ottaa sauvansa ja köpöttelee sintson portaille seisomaan.

"Pääsen mie itsheki", sanoo vain, kun tarjoudut taluttajaksi.

Liikuttava on vanhan vaarin hyvästijättö. Kaksin käsin hän tarttuu käteesi, puristaa sitä kauan hellästi ja puhelee:

"Spassipo, spassipo, kun sie tulit milma katshomah! Spassipo, kun sie tulit milma pakauttelomah... Mäne tervehenä, Jumala kanssas! Vie terveisie Suomeh! Sano, että Ponkalahes ylen vanhan ukon näit... vet, yli sata on ikeä... Muissan mie Suomie vielä!"

Elää Ponkalahdella, vähän syrjässä muusta kylästä, toinenkin vanha tietäjä, Kauro Lipponen, ikäukko hänkin, vaikka ei suinkaan satavuotiaan Riikon rinnalle ylettyvä, on vain 86-vuotias. Hyvissä voimissa Kaurokin on vielä, kiukaan kupeella, kosinolla loikoilee aikansa kuluksi, sivulautsalla istuen tyhjentää liemikuppinsa.

"Voi perhana, vai Suomesta sie olet!" jahkaisee ruskeapartainen vaari. "Olenhan miekin Suomessa kulkenut Turkuo ja Piitterie myöten."

Pian tulee puhe vanhoista virsistä ja loitsuista, ja Kaurolla on heti sanat suussa:

    "Avasin sanaisen arkun,
    virsilippahan viritin
    poikkipuolten polvilleni."

Ja lippaastaan laulaja lappelee useita loitsuja, löytääpä sieltä koko joukon karhuvirren katkelmia sekä pitkän virren lieto Lemminkäisen, Kauvon miehen retkestä

    "Tuonne Päivölän pitoihin,
    hyvän joukon juominkihin."

Useampia satoja säkeitä on vaarin vanhan sanaisen arkun piiloissa.

Puhelias, hyvänmielinen karjalaisukko on Kaurokin, mutta sellaista herttaista sydämellisyyttä, millä vanha Riiko vieraan mieltä lämmittää, ei Kauro-ukossa ole.

Etelämpänä, Niskajärven kylässä elelee Hovatta Lesonen, iältään milt'ei nuorukainen edellisiin verrattuna, vasta 58-vuotias. Hovatta on pienen köyhän talon varaton isäntä. Tuohivirsuissa hän käyskentelee, tuohiastioita ja virsuja, tuohiköysiä, tujassuja sekä muita tuohikapineita rakentelee, ja monesti on karkea petäjäinen Hovatan parhaana jumalanviljana.

Vanha metsänkävijä, kontioiden kaataja on Hovatta-ukko. Osaa hän metsämiehen taiat ja loitsut, taitaa karhuvirretkin ja tietää kuinka on kaadettava. Kontiota,

    "otshosta metsänomenoa,
    metshän kuulua kuningasta"

kun lähdettiin tappamaan, hiihdettiin hyreksien:

    "Mielikki, metshän emäntä,
    salakoaren vaimo kaunis,
    soata tuolle soarekselle,
    tuolle kummulle kuleta,
    joss' on kuuset kultavöissä,
    hoavat vaskivantehissa,
    petäjät helyhopeissa!
    Kukutteles miun koiriaini,
    haukutteles miun halliaini!"

Karhunpesälle saavuttua herätettiin havun alla nukkujata:

    "Nouse pois, nokinen neiti,
    nokiselta nuotiolta,
    late allasi lahoopi,
    laki päälles lankioopi!"

Ja kun karhu oli kaadettu, tervehdittiin häntä kädestä pitäen:

    "Terve, otsho, tultuasi,
    mesikämmen käytyäsi!"

Selvittelee Hovatta koko karhunpeijaismenot, vanhan kansan merkilliset, vanhalta polvelta perityt toimitukset. Laulaa vanha karhumies koko joukon muitakin runoja, laulurunojen katkelmia sekä muistaa useita loitsujakin.

Mutta Ponkalahden ukkojen vilkasta vienalaista haasteliaisuutta ei Hovatta miekkosella ole. Ehkä lienee ankara ja alituinen taistelu nälkää ja puutetta vastaan tehnyt hänet muita alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi. Jos milloin mieli olisikin altis, silloin saattaa puute pistää päänsä esiin ja puhaltaa hyväntuulen pois.

Mainioiden Malisten jälkeläisiä, kuulun Ontrei Malisen pojanpoika, Jyrkini "Jeremie" eli "Pissonsuun Jeremie", elelee hyvinvoivassa talossa Pistojoen suussa, "Pissonkosken" alla, Kokkoniemellä, viitisen virstaa Vuonnisesta, Kuittijärven pohjukassa, vähän matkaa Malisten vanhasta sukutalosta, Haapakuotkuesta. Jo seitsemissäkymmenissä on Jeremie, mutta silti vielä mies parhaissa voimissaan – kalastelee lohia koskesta ja pyytää simpsukoita suvannosta, rakentelee veneitä ja kalkuttelee pajassa taitavana rautaseppänä.

Mutta varsin kerkeä on ukko kieleltään. Ei totisesti pakinat kesken lopu jouduttuasi Jeremien kera samovaria tyhjentämään taikka taas suurustamaan talon hyvästi varatun pöydän ääressä. Etkä pääse lähtemään, ennen kuin olet ainakin yön levännyt talossa. Sanoo ukko, jopa jyrkästi:

"A, et sie nyt tänään lähe pois... yötä sie uot! Et sie teän parempoa taluo löyvä... Laulamma myö virsiäkin vielä!"

Ja Jeremie laulaa monet karhuvirren katkelmat sekä koko pitkän virren lappalaisesta kyyttökynnestä, laulaa muitakin runoja.

Mutta jo on pojasta polvi muuttunut. Ei ole Jeremiella enää tallessaan ukkovaarinsa suurta sanaista arkkua. Vajanaisia ovat hänen virtensä verrattuina ukkovaarien virsiin.

Mutta mitä laulutaidossa on vajanaista, sen korvaa Jeremie pakinallaan ja hauskalla juttelullaan, jota riittää loppumattomiin. Naureskellen haastelee hän, vanha viinan ja pirtun ovela salakuljettaja, kaupparetkistään Suomen puolelle ja kosketuksistaan Kiannan poliisimiesten kanssa. Tuon tuostakin terästää hän pakinaansa lauselmilla: "eikös p–kele!... voi h–vetti!", jotka hän naurahtaen sovittaa sattuviin paikkoihin.

"Kyllä siellä milma mainitah, Kiannalla. Mie olen ikäni sitä kauppoa roatan, mutta ei uo jälkipuheita tullut... Eikös p–kele, tiijänhän mie ne asjat!"

Ja viekkaasti vilkahtaa nauravan naaman sukkela silmä.

Sappuvaaralla, korkean korkealla vaaralla, Kiitehenjärven länsirannalla, vähäisen matkaa Akonlahdesta etelään, elelee Hilippä Huotarinen, oikein aito karjalaisukko, vielä vanhanakin nimensä mukainen, hilpeä mies, perin puhelias, ilomielinen, nauravasilmäinen, laulukas, 75-vuotias valkoinen vanhus, jonka pirtissä yökausi vierähtää varsin hupaisesti.

Hilippäkin on vanhaa laulaja-tietäjä-sukua, Pedri Huotarisen poika, oppinut monet virret, loitsut, laulut ja taiat sekä isältään että ukko-vaariltaan, joka oli elänyt Akonlahdella. Kymmenkunta kalevalaista runokatkelmaa on Hilippä laulanut tohtori Niemelle, ja monet tärkeät loitsut, synnyt, vihat, manaukset, lumoukset ja pidätykset, monet tehoisat taikatemput on hänellä muistossaan sekä useat laulurunojen katkelmat. Kaikkia hän varsin kernaasti haastelee, runoja heti laskettelee laulaen.

Mutta ei Hilippä laula vain muilta oppimiaan vanhoja runoja, itsekin hän sommittelee uudenaikaisia nelisäkeisiä värssyjä ja niitä hyvin mielellään rallattaa vieraallekin. Ontuvathan säkeet monesti, mutta kun puhaltaa useampia tavuja samassa polvessa, niin sillä siitä selviytyy. Niinpä on "vanha laulun laittelija", kuten hän lauluissaan itseään nimittää, värkännyt pitkän juotkun Akonlahden Poton talon pelätyistä, olemattomista rosvoista, kuinka

    "Koko kesä siinä käyväh
    tyhjän kanssa voinoo,
    siihen siitä hankitahan
    pissalia ja koiroo."

Toisen laulun hän on laittanut "Konosesta", kolmannen taas laukkukaupasta – Hilippä näet on 60 vuotta kulkenut Suomessa reppu selässä – pitkän 18-värssyisen runon, jossa mm. lauletaan:

    "Siitäpä siellä kulkiessa
    myöpi esiliinaa,
    siellä saapi puhutella
    monen talon piikaa."

    "Vain kun kuuli kellon äänen,
    niin askelet oli harvat.
    Siellä hällä mukana oli
    jäniksenkin karvat."

Sai näet pelätä nimismiestä, joka ajeli aisakelloissa.

Onpa Hilippä rakennellut pilkkalaulun vanhan akan naineesta nuoresta kuhmolaisesta, monivärssyisen rallatuksen. Näin hän siinä muun lisäksi laulaa ja varoittelee:

    "Sen vanhan vaimon vierellä
    on syän surevainen.
    Kun hän otti vaimon vanhan,
    Antti Kainulainen.

    Ystävät ja veljet, älkää
    vanhaa vaimoo tuoko,
    se ei muuta halua
    kuin lämmintä ja ruokoo."

Itse Kainulaisellekin oli mestari laulunsa lasketellut, jopa saanut palkakseen iloiset naurut ja hyvät ryypyt.

Ja vieläkin sama laulu virkeätä hyväntuulista vanhusta huvittaa ja hymähyttää.

Mutta vasta oikean vanhankansan tietäjäukon tapaat Venehjärvellä, Ontippa Lesosen, "Suolahen Ontipan", ison mustapartaisen, takkutukkaisen miehen kuin karhun, pystyn urohon, jolla on ääni kuin korpien kontiolla. Kun ukko oikein äityy haastelemaan, päästelee hän kuin pasuunasta.

Ontippa on jo 73 vuotta vanha, mutta miehekäs vaari vieläkin. Ja mies hän on ollut koko ikänsä, ei ole tulipalopakkasellakaan tarvinnut turpeinen tukka lakkia eikä ryhevä vartalo aina takkiakaan. Monesti on ukko talven ulkoilmassa käydä köpsytellyt puksuissa ja paidoissa vain ja kengät jaloissa. Erikoinen on Ontippa myös ollut jumalanhyvien käytössä. Joskus, niin kerrotaan, hän on ollut kaskelle lähdössä taikka kalanpyyntiin tai metsänkäyntiin, ja on sitä varten ahtanut vahvan suuruksen vatsaansa sekä vääntänyt painavan eväskontin selkäänsä. Mutta kohta jälleen hän on saattanut sivaltaa kontin selästään, istuutua ja pistellä siitä poskeensa koko kolmipäiväisenkin evästyksen jotta: "Suottahan mie sitä käyn selässäi kantelomah." Siitä vasta mies on ilman eväskonttia painunut korpeen ja raatanut kolme päivää samalla suurustannalla.

Kesällä, jos kalanpyyntiaikaan menet Ontippaa tapaamaan, tuskin käsität häntä kotoaan, Suolahden Venehjärven takaa. Sillä useasti ukko elelee viikkomäärin peninkulmain päässä metsäjärvillä kalastelemassa. Voitpa saada laukkoa Lapukan saloille puolentoista peninkulmaa rääsyisiä korpia, ennenkuin löydät kalamiehen Raatajalammen kalasaunasta.

Mutta siellä sitten onkin verraton ollaksesi. Olet joutunut oikeaan erämaan pyytömiehen ympäristöön ja tunnelmaan: pieni savuinen "metshipertti", keittotuli pihamaalla suitsuamassa, etempänä pari patsaille rakennettua pientä oudonnäköistä riista-aittaa, "lintulavaa", ja salolammen rannassa pahainen lauttakoplukka, Antipan vesikeino – ympärillä ääretön, äänetön korpi.

Ja lopuksi itse ukko, tuimakatseinen, partainen, musta metsänkarhu.

Iltaa pihamaalla istuttaessa ja yötä pirtin lehvillä levättäessä saat Ontipan tarinoimaan taitojansa. Silloin ihmeeksesi ja iloksesi huomaat, että ukko on oikeaa vanhankansan ainesta. Ontipalla on vielä isiltä perittyjä tietoja ja uskomuksia, joihin hän vielä järkähtämättömästi luottaa – on oikea ja totinen uskovainen.

Kun partaniekka pirtin lämpöisessä hämärässä pakinoi parannuskeinoistaan, "keärmehen", "tshitshiliuskun", sisiliskon, ja "skokunan", sammakon, manauksista, karhun, käärmeen ja metsän kiellännästä ja nostannasta, kalman-, metsän- ja vedenväen vakauttamisesta ja monista muista merkillisistä taidoistaan, ja aina väliin sanoa sähäyttää jonkin loitsunkin totisen tuimana taikka tiuskaisee julman manauksen ja samalla tekee äkäiset taikatemput, niin uskotpa, tunnetpa totisesti siirtyneesi satoja vuosia takaperin muinaisten esi-isäin seuraan, aikoihin, jolloin he vielä elivät omassa isienuskossaan ja omassa vapaudessaan. Ja vielä täydempi on entisaikojen tuntu, kun kuulet vanhan kalamiehen sanelevan:

    "Oi, Ukko ylijumala,
    vaari vanha taivahainen,
    taivahallinen jumala,
    tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutsuttaissa..."

Niinpä vainenkin: "Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa!" Sillä on jo joutunut aika, jolloin Vienan-Karjalan viimeiset laulajat ja tietäjät, isien uskon ja tapojen viimeiset taitajat, vaipuva-ikäiset vanhukset kohta kannetaan kalmiston multiin. Kohta Karjalankin kalevalainen henki ja laulunmahti ja sananvoima asuvat vain tuuheitten kalmanlehtojen suojissa Tuonelan turpehessa. On Karjalassa jo koittamassa aika, jolloin ei enää luoteta isien oppeihin eikä tarvita vanhojen taitoja.

Mutta annapas ajan kulua, ehkä niitäkin taas

    "Vielä kerran tarvitahan,
    katsotahan, kaivatahan,
    kun ei kuuta, aurinkoa,
    eikä ilmaista iloa."

Vienan-Karjalan itkuvirsistä

Kaikkein kauniimpia, syvällisimpiä ja herkimpiä kansanrunoistamme ovat itkuvirret eli itkut, omituiset murheen ja haikean mielen ilmaisulauselmat, joita vielä saamme kuulla kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa sekä Vienan-Karjalassa ja Aunuksessa, joskus myös Inkerin suomalaisseuduilla. Naisväki, etupäässä vanhat vaimot, elämän kovuutta kokeneet lesket ja muut murheen murtamat niitä eri tilaisuuksissa laulavat, mutta harvemmin on elämä nuorille naisille vielä antanut niin paljon mielihaikeata, että se saattaisi itkuvirsille. Miesten karkeampi mielenlaatu taas ei ole sovelias itkuvirsille, vaikka kyllä monet, varsinkin herkkätunteiset, mielellään kuuntelevat hyvää itkuvirren laulantaa.

Varsin omituinen on itkuvirsien sävel ja aivan erikoista on niiden esittäminen. Itkuliinaa silmilleen painaen laulaa esittäjä itkevällä äänellä virttään, valittavalla haikealla sävelellä, joka hengähdyksien mukaan rytmillisesti nousee sekä sitten taas nytkähdellen hitaasti painuu ja vitkalleen vaipuu, voipa useasti katketa keskellä sanaakin ja sen jälkeen taas ottaa uuden nousun. Niin kokonansa antautunut on hyvä itkuvirren esittäjä virtensä tunnelmaan, että hän todella elää sen sisällössä sekä teeskentelemättä itkien ja kyynelehtien laulaa valituksensa, todellakin itkee virtensä. Jopa joku on niin herkkä, että itkuvirren säkeitä sanellessakin herkistyy nyyhkytyksiin ja saa silmänsä kyynelkiehteille.

Mitään varsinaista runomittaa ei Vienan-Karjalan itkuvirsissä huomaa. Ovathan vain milloin pitempiä, milloin lyhyempiä lauselmia, polvia, joita itkijä voi mielensä mukaan lisätä taikka supistaa. Hyvä itkijä saattaa laulaa hyvinkin pitkän monipolvisen virren, jonka lauselmat ovat varsin sisällökkäitä ja syvästi tunnettuja, kun taas toisen aivan köyhä itku loppuu varsin lyhyeen.

Itkijät näet aina asian mukaan itse luovat virtensä – toki käyttäen ennestään kuulemiaan ja oppimiaan itkuvirren kuvia ja sanontamuotoja. Mutta herkkämielinen ja paljon elämää kokenut henkilö voi silti valitukseensa saada oman yksilöllisen sanontansa ja elämänymmärryksensä, joten syntyy joskus liikuttavan kaunis, syväsisältöinen runoelma.

Samoin kuin muukin vanha kansanrunoutemme, samoin itkuvirsikin käyttää kaunistuskeinoina alkusointua ja säekertoa. Jopa niin, että monesti koko virren eri lauselmajaksot ovat pelkkiä säekertoja, ja saman lauselman mahdollisimman monet sanat ovat keskenään alkusoinnussa. Millä äänteellä alkavasta "sananpolveksesta" itkijä lähtee virttänsä virittämään, sille äänteelle hän sitten sovittelee saman lauselman tärkeimmät sanat.

Mutta omituisin ja viehättävin puoli ovat itkuvirsien monet kuvakieliset sanontatavat sekä lukuisat hellittelysanat ja -nimet. Niitä on niin runsaasti, että koko virsi on miltei yhtämittaista kuvakieltä ja mitä herkimpien ja kauneimpien, sointuvimpien hyväilysanojen luetteloa. Itkuvirren esinettä, henkilöä tai asiaa mainitaan mitä moninaisimmilla hyväilynimillä ja mainesanoilla. Maamolle antaa itkevä tytär nimityksiä: "armahille ilmoille seätelijä aikojaiseni" tai "ihaloille ilmoille seätelijä itvojaiseni" taikka: "kauneille ilmoille seätelijä kantajaiseni", sekä samalla tavalla edelleen: "kuvoajaiseni, loatijaiseni, mainajaiseni, ottajaiseni, suventajaiseni, tuuvittajaiseni, voalijaiseni, verhojaiseni, viihyttäjäiseni", aina näin maamon äidillistä toimintaa mainiten. Taattoa kutsuu itkijä nimellä "hyväseni", liittäen sen eteen alkusoinnun mukaan toisenkin mairesanan: "armas, ihala, kaunis, kiras, kuulu, kyllä, loatu, orhea, paras, soavis, tuvis, valkea, vetris, vieslövä". Lastaan hellittelee maamo hyväilynimityksin: "aikomaiseni, itvomaiseni, kantamaiseni, tuuvittamaiseni" eli samoin sanoin, joilla tytär mairittelee maamoaan. Mutta eri sukupuolille lisää äiti vielä omat lempinimensä, niinpä poikalapselle: "arves, kaleva, omena, valio, virvas", sekä tytölle: "allinen, sorsanen, marjanen, impimarja, kanamarja, kananimyt, kuklanimyt, laklanimyt, ostranimyt, tussanimyt, vaklonimyt, viklanimyt". Pikku poikastaan voi maamo mairitella,, "visan helpponen virvasalku viihyttämäiseni", taikka pientä tyttölastaan, "kajon ainut kanamarjan alkunen kannettuiseni". Setää saattaa itkijä sanoa "kaunehen hyväseni kajollinen veli kalevainen". Ristitaatto eli isäkummi on taas "kuulu hyväseni kujillinen, kukkahista pappien kupelivetysistä kujin ylentelijäinen" sekä ristimaamo "mairehille ilmoille seätelijän mainajaiseni manullinen, mairehista pappien malitvuvetysistä manun ylentelijäinen".

Itseään, kaihojen mielialojen alla olijaa, nimittää itkijä sanalla "vartueni" liittäen siihen alkusoinnun kulloinkin vaatiman mielihaikeutta osoittavan mainesanan: "anke, inhu, kaiho, kiero, kurja, laitto, malkio, one, paljo, sammu, turtio, vaimala, vierona".

Samoin taas joka asialla ja esineellä on oma kuvaimensa. Kyyneleet esim. ovat "kaihoja vetysiä", neitosen hiukset "alli"- eli "kanaliemynäisiä", tuolla ilmalla eläjä on "kauneis syntysissä" ja täällä olija asustaa "valkeilla ilmoilla". Pellot ja niityt ovat "vako"- ja "viikatevainioisia", lehmät "kuohumaitojen kulettelijaisia, kujakukkasia ja ahoainikkisia" sekä lampaat "kaulavillojen kantajaisia, kankahilla kakertajia". Jumalan ilmat voivat olla joko "kasteseähysiä" tai "kauneita kajopoutasia" taikka taas saattaa tuivertaa "tuuhkutuuluet" tai "kyhän ankarat kyytätuuluet kylmien kyytämerien peältä". Suomessa eläjä oleskelee "sakonattomien" – laittomien – "maijen syämillä" taikka "tuhmien", "onehien", "kaihojen maijen syämillä". Suomen rajoilla asuva elää "vierottomien" – uskottomien – "maijen vierysillä".

Ajan nopea kulku, nykyhetken tuokiomainen liikunto on itkijän mielessä miltei aina, milloin hän virressään tulee aikaa maininneeksi. Niinpä saattaa hänen itkunsa sattua "näinä päiväkypenyisinä" tai "vierennäisinä", "kevätkuuroksuisina", "iltaoprennaisina". Mutta samalla hänen kauneudelle herkkä mielensä huomaa ja tuntee luonnon kauneuden "kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja "huomenes-saalostisina".

Vielä hivelevät korvaamme monet somat "tuuluet", "seähyet", "peähyet", "kätyet", "kutriset", "kallehuet", sekä monet kymmenet, sadat muut tunneherkät hellittelysanat. Ja useasti, joka lauselmassakin monta kertaa toistettuna, kuulemme itkuvirsille ominaisen vahvistussanan: "äijän, innon, kajon, kiran, kujin, kyhän, loavun, manun, oimun, panun, soarnan, suimun, tunnon, vallan, verran visan", joita aina alkusoinnun mukaan käytetään milloin minkin sanan edessä – "innon myöhäisinä iltaihalmoisina" ja "visan ankarat vilut vihurituuluet vilujen viimamerien peältä vieslövä Spoassusen visan loajitteli näinä päivävierennäisinä".

Itkuvirsiä lauletaan kaikenlaisissa surun- ja murheenalaisissa tilaisuuksissa. Elämän suurimman murheen, kolkon kuoleman kohdatessa, itketään valittavimmat virret. Vaimo itkee puolisoaan, tytär taattoaan, sisko veljeään, maamo lastaan. Itkulla jos ihminen on elämänsä aloittanut, niin itkulla hän toden teolla tuolle ilmalle saatetaan. Heti kun kuoleva on henkensä huokaissut, ruvetaan vainajaa pesemään ja laittamaan kalmalaudalle. Silloin työnnähtävät ilmoille ensimmäiset kuolinvirret kovin valittavina ja toivottomina aina sen mukaan, kuinka kovasti itkijä on vainajaan kiintynyt ja kuinka syvästi hän tuntee elämän kovuuden. Niin saattaa vaimo itkeä miesvainajataan:

    "Valkoalkaa [peskää] vaimaloijen osieni [kovan kohtaloni] valitsema
    vallan kohtalahiseni [puolisoni] valkeijen valtajoutsenuisien
    vallallisiks [kaltaiseksi], jotta ei valkoalentasien
    vaivasissa [pesun puutteessa] valkeijen ilmojen peältä vallan
    puutuis [joutuisi] valkeihin syntysiin [tulevaan elämään].

    Kaunistelkoa kaunehien karjalintusien [joukkolintujen, pulmusien]
    kajollisiks [kaltaiseksi] kaiho vartuoni kajon kohtalahista näinä
    päiväkaunistoisina, jotta ei likojen kaihosissa [pesun puutteessa]
    koalaeltais [saatettaisi] kaunehien ilmojen peältä kauneihin
    syntysiin (tulevaan elämään).

    Eikö, hotj, kajon ensimmäisinä kevätkaunistoisina kaunehina
    karjalintusina kajon koalelis kannellista syntysista näille
    puolin kaunehia ilmasia.

    Mie, kaiho vartueni, niistä hänen kaunehuisia kajon silmittelisin
    [katselisin]."

Seuraa sitten itkuvirsi toisensa jälkeen, kuollutta laudalle aseteltaessa, arkkuun pantaessa, valveuteltaessa ja vainajan ystäviä tavattaessa. Ja taas, kun Manan matkamiestä viedään pirtistä ulos ja kannetaan kalmistoon, on koko matka yhtämittaista valitusta, niin että umpeen luodun haudan vierellä itkijä – tai itkijät – lopulta on itsekin melkein maahan painumassa. Mutta vielä kalmistosta palattaessakin jatkuvat valitusvirret: itkien muistelee kaipaava omainen vainajaa joutuessaan kotipellon pientareille, kotipihasille, rappusille, eteiseen ja lopulta tyhjältä tuntuvaan pirttiin, jossa hän itkien ja vaikeroiden alkaa etsiä poismennyttä kiukaanpatsaan takaa ja joka nurkasta ja komerosta.

Toinen suurien itkujen aika on häiden vietto. Vaikka häät nuorten mielestä ovat suuria ilojuhlia, ovat ne kumminkin pohjaltaan miltei surujuhlia. Ja näin ne näyttää herkkä karjalainen itkuvirsien laulaja käsittävän. Sillä siirtyminen ison kodista, huolettomista ja iloisista tytärpäivistä miniän osaan, uuteen outoon kotiin, jopa sitten äitinä omassa kodissa monesti kokemaan kovia kohtaloita ja vastoinkäymisiä, ei ole suinkaan iloinen askel. Siksi hääitkutkin ovat varsin surullisia, ja häissä itketään miltei vielä enemmän ja haikeammin kuin kuoleman kohdatessa. Itkee morsiamen äiti, itkee sisaret, mutta morsiamella enimmin on syytä itkeä, ja hän enimmin itkeekin, taikka oikeastaan hän on vain säestäjänä apulaisvaimolla, itkettäjällä, joka hänen puolestaan itkee itkemästä päästyäänkin virren toisensa jälkeen. Kuinka syvästi itkijä käsittää kohtalon, joka odottaa nuorta tytärtä, ja kuinka kauniisti hän tuntemuksensa saattaa sanoiksi, huomaat kuunnellessasi itkuvirttä, kun "sorokkaa", vaimon lakkia, asetellaan morsiamen päähän:

    "Niinkö toivelet [luulet], tuvis allisen, jottei kuin tuulisäijen
    aijoiks ne tuhmat lakkiraisaset [lakkipahaset] tunnon loajitellah
    siun tuskaliemynäisies [hiuksiesi] peälle?

    Ei tuulisäijen aijoiks, vain kaiken tunnolliset tuhmaset
    [kaikenlaatuiset ikävät] lietänehen niistä tuhmista
    lakkiraisasista tuvehen ikäses piettävät."

Saa tämän tuntea morsiankin, kun orren alla istuessaan itkijävaimon kanssa vaikertelee:

    "Ennen olisin, kiero vartuoni Kiijovan kivilinnaset kierrellyt
    kenkättömin jalkasin, ennen kunnaita kieroja issuntasijasia kiran
    myöhäsien iltakiekkosien kiran alenenta-aikasina."

Samoin kovan kohtalon pelko sekä syvä kiintymys ison kotiin ilmenevät morsiamen itkussa, kun hän taatolta myötäjäisiä pyydellessään valittaa:

    "Antele, armas hyväseni, aunavat [untuvaiset]
    peänalentoiset [päänaluset]. Et tiijä, aikomat [miehelän
    eläjät] omista peänalentoisista ankehin [kovin] sanoin
    asetellaan [kohdellaan] ankehta varruttani, mie siun antelemien
    peänalusien peälle asettautuisin."

Mutta ei vain kuolema eikä häidenvietto saata itkuvirsille. Elämässä sattuu paljon muitakin surullisia hetkiä ja kaikenkaltaisia mielihaikeoita, jotka helposti liikahuttavat herkän karjalattaren kaihoille mielialoille. Niinpä sotamieheksi lähtevälle pojalleen maamo itkee katkerimmat virtensä. Saattaa hän valitella:

    "Minne varoin [mitä varten] valmisteleka täysivartista
    valioa voalimaistani, kun ei ole voalimaistani näihen
    loatuisiin [tällä tavoin] valmisteltu vallan vahäsessä
    ylentely-aikasessani [kasvatusaikanani].

    Niin alkaa vaimalalla vartuellani vaimalaisikseni vallan
    loajittautua. Onnakko [ehkäpä] minun valioa voalimaistani
    valkean tsoarisen vainuvatoatkaisiin [sotavarustuksiin]
    varustellaan, vaikeijen varsirautasien [aseiden] vallan
    akkiloijasiks [hoitajaksi]."

Ja raskaita käsikiviä kiertäessään jauhaja vaikertelee:

    "Anna, kurja vartueni, kunnas kunnahilta kuletettuja kujin
    vaikeita [raskaita] kunnaskivysiä kutvahuttelen [liikuttelen]
    näinä päiväkuuroksuisina.

    Anna kurjasiani [surujani] kujin alentelen kunnaskivysien
    kutvahutteluaikasina.

    Oimun vaikeita olkakivysiä onnahuttelen näinä päiväoprennaisina.
    Niin olen, oneh vartueni, orheijen ilmojen peällä osattomana. Ei
    ole onehella vartuellani ohjelijaisija [auttajaa] oimun vaikeilta
    olkatyöhysiltä."

Herkkätunteisella henkilöllä on aina haikeat mielialansa. Metsään marjan poimintaan mennessään hän saa jo aiheen itkuvirsin huudahdella:

    "Lähen, kaiho vartueni, kangasvierien kaunistoisia [marjoja] kajon
    etsittelemäh kaunehista katajikkometsäsistä kajon pikkaraisille
    kannettuisilleni kannikkaverosiks [syötäviksi].

    Eikö miun kaihosenikin niiks aikasin kajon alettais, kun
    kaunihissa katajikkometsäsissä koalelen kaunehia kangasvierien
    kaunistoisia kajon etsittelemas."

Ja taas ihanan suvisen sään vallitessa hän ailahtuu:

    "Ihalat on ilmojen alustaiset näinä päiväihalmoisina ja innon
    myöhäisien iltaihalmoisien innon alenenta-aikasina.

    Armahat aputuuluet armas Spoassusen [Vapahtaja] asetteli armahisen
    airovetysien [järvien] pealtä ankehelle vartuelleni.

    Niilläkin laatusia armastutteli ankehia miel'alasiani,
    kun ollahan alituisesti alahaisien, aijan monenloatuisien
    apeavetysien [kyyneleiden] alla astumassa."

On Vienassa itkuvirttä – miltei loputtomasti.

Näin valittelevat Vienan vaimot ja tyttäret vaimaloita mielialasiansa. Joka kylässä tapaa vanhoja naisia, jotka "malttavat eänellä itkeä", laulaa itkuvirsiä. Mutta harvassa on oikein osaavia itkijöitä, jotka tuntevat ja tuovat ilmi herkkiä ja syviä sielun liikuntoja. Taitavimmat itkijät ovat Vienan suurien runolaulajien heimokuntaa. Semmoisia on Anni Lehtonen Vuonnisessa, mainion runolaulajan, Ontrei Malisen pojantyttären, itkuvirsien laulajan, Okahvia Malisen tytär, taaton puolelta toista Vienan laulajasukua. Herkän runomielen hän on perinyt suvultaan ja vaikka on vasta 45-vuotias, on hän elämässään jo nähnyt monta kovaa ja siitä saanut itkuvirsille alttiit mielialansa. Siksipä hän voikin mitä herkimpiä runoelmia laskea vaikka päiväkaudet. Hyviä itkijöitä on vanha "Sokea Hoto" ja "Hökän nainen" Venehjärvellä, sekä myös Jougenia Lesonen Ponkalahdella, Tatjana Karhunen Vuokinsalmella, Malania Huovinen Hietajärvellä ja Hilipän eukko Sappuvaarassa. Omia kaihojaan sekä "ankeita syänalasiaan" saattavat hekin sanella ja toimivat usein häissäkin morsiamen "itkettäjänä".

Mutta kohta kai lienee Vienan itkut itketty. Nuoresta polvesta tuskin enää montakaan itkuvirsien laulajaa nousee näinä aikoina, jolloin Vienan-Karjalankin ennen koskemattomille selkosille rupeavat "visan ankarat vihurituuluet" sieltä täältä puhaltelemaan. Mutta jotkut sentään, herkkien maamojen herkät tyttäret, ovat perineet tuudittajaisensa tuntehikkaan mielen ja laulutaidon. Niinpä Anni Lehtosen pikkuinen arkamielinen Olga-tyttönen, joka Oulussa kylänpalojen kysyjänä, työnraatajana käyvää maamoaan saa aina talvikaudet ikävöidä, kaihoissaan istahtaa ikkunapieleen ja valittelee:

    "Ikävissäni istun ikkunan kotvasissa, kun on
    itvojaiseni innon etähäisien matkojen peässä.

    Kun olen innon armoton [aivan orpo].

    Kun olen ilman lintusien innollisista [tavalla] innon armoton."

Inkerin kuvia

Inkeri on suurta Pietaria ympäröivä heimokansamme asuma-alue. Jo sen nimikin saattaa jokaisen suomalaisen kansatieteilijän ja kansanrunouden harrastajan mielihyvästä hytkähtämään. Sillä Inkeristä on samoin kuin Vienan-Karjalasta saatu talteen kansanrunoutemme parhaita aarteita. Sinne on tehty epälukuisia keräys- ja tutkimusretkiä aina Lönnrotin ja Europaeuksen ajoista asti. Ja vielä nytkin lähdetään sinne yhä uusille toivioretkille. Eikä milloinkaan tarvitse pettyneenä palata.

Runolaulajiako haluaisit kuulla – vanhan kansan parhaita? Eli niitä entisaikoina siellä täällä kautta Inkerin. Kuuluisimmat olivat Hevaan suurrunojat, semmoiset kuin Sinoi-ukko ja Oleksei-vaari sekä vanha sokea Varvana-muori, ynnä Narvusin niemen Olena-eukko. Ja samaa suurta Inkerin laulajapolvea oli aikoinaan Suomen puolelle siirtynyt Sakkulan suurlaulaja, kuulu Larin Paraske. Kaikki jo ammoin laulaja-isiensä ja -emojensa luo Manalle menneitä.

Mutta vielä takavuosina täällä eleli entisen polven viimeisiä vaipuvia vanhuksia, joilla oli suonissaan isien ja äitien virsikästä verta.

Semmoinen oli Kaurilan Marfa, yli 80-vuotias lauluemo Pohjois-Inkerin Lempaalassa Koronsaaren tienoilla, Larin Parasken entinen laulajatoveri – Paraskehan oli kotoisin naapurikylästä, Miskunmäeltä. Pieni pikkuruinen eukko oli Marfa, käyräselkä, kyömynenä, huonokuuloinen jo ja upposokea, sauvan varassa kopeloiva mökin muori.

Menet eukon kotiin, pikku taloon. Sokea laulaja uuninpenkillä yksinään lojuu, äänetönnä, umpisilmäisenä – omia mietteitään miettinee, mitä miettinee. Tai aatteleeko mitään, on vain ja lepää omia aikojaan.

Astut lepääjän luokse ja sanot korvaan, kovasti puhallat, että haluat kuulla vanhoja virsiä. Talonväki jos mummoa laululle kehottaisi, ei hän olisi tietääkseenkään, mutta kuultuaan vieraan äänen hän heti havahtuu. Kääpertää muori ylös, siistii pörröistä päätään, asettelee huiviaan, laittelee pukuaan, kopeloi sauvansa ja – lähtee sanaa sanomatta kopsottelemaan pihalle. Hämmästyt hiukan ja luulet, että eukko pani pahakseen. Mutta kotiväki todistaa:

"Kyllä se nyt rupeaa laulamaan!"

Menee Marfa pihamaalle puiden alle laitetulle kiikulle, tunnustellen, haparoiden etsii siinä sijansa ja rupeaa hiljalleen liekkumaan. Jo alkaa vanhalla vapisevalla äänellä laulaa:

    "Kolme oli poikasta minulla:
    yks' oli Ruotsissa rovasti,
    toinen oli pispa pappilassa,
    kolmansi kotona herra.
    Puuttupa tuo surma kuulemaase,
    salaseinä seisomaase,
    tappo tuo Ruotsista rovastin
    tappo pispan pappilasta,
    kolmannen kotonta herran.
    Nyt olen leski, nyt olen lento,
    nyt olen varaton vaimo..."

Kun pitkä laulu on lopussa, vanhus aloittaa toisen, sitten taas kolmannen. Mutta käy jo sääliksesi särkynytääninen väsynyt vanha, tartut laulajan käteen ja sanot, että jo riittää, jo riittää, heitä jo emoseni, väsyt, vanha, väsyt. Mutta kummastuneen ilmeen näet laulajan kasvoilla. Ei hän mitään puhu, mutta kasvot näyttävät kysyvän: "Näinkö vähän vain! Etkö enempää haluakaan kuulla?"

Sillä lauluun on Marfa muori ihmeellisesti kiintynyt. Talon emäntä, hänen miniänsä, kertoo, että eukko aina aamuisin, kun on herännyt ja saanut kahvinsa, sitaisee huivin päähänsä, ottaa sauvan ja kopeloi pihalle kiikkuun – siinä laulaa aamuvirtensä. Samoin monesti päivälläkin, kun on ruokaveronsa saanut, hän köpöttelee kiikkuun kiitoslaululle. Näin emäntä hiukan tyytymättömänä selittelee ja lopettaa:

"Sinne kiikkuun hän aina käy lorujansa loilottamaan. Olen siitä monta kertaa torunutkin, jotta muistaisi Jumalaansa eikä sellaisia turhia loruja laskettelisi."

Sanot emännälle, että annahan vain vanhan laulella, minkä mieli tehnee. Ehkä hän sillä tavoin veisailee Jumalalle kiitosvirttä. Eipä hänellä, sokealla raukalla, liioin muutakaan iloa taida enää olla.

Toisen vanhan runolaulajan voit menneinä vuosina tavata Vuoteen Sohvolassa, meilläkin monesti mainitun Ontroppa Melnikovin. Lienee hänkin jo kutsuttu isiensä luokse. Oli Ontroppa komea valkopartainen, lumihapsinen, hyvännäköinen vanhus, iältään kahdeksissakymmenissä. Aikoinaan on hän laulanut suomalaisille keräilijöille useita runoja. Jo 50-60 vuotta takaperin hän lauloi Saxbäckille, sitten Boreniukselle, Salmiselle ja muille. Salmiselle Ontroppa lauloi parisenkymmentä runoa. On ukko käynyt Suomessakin laulutöissä, Porvoossa Boreniuksen luona hän vietti viikon päivät – ja virsiä kyllä riitti. Ja Ontropan kuva, Alpo Säilön muovailemana, nähdään Kansallismuseon Kalevalasalissa muiden parhaimpien runolaulajiemme rinnalla.

Samoin kuin Larin Paraske oli Ontroppakin kreikanuskoinen, samoin monet muut Inkerin etevimmät laulajat. Kreikanuskoisia olivat myös Karjalan Shemeikat, Sissoset, Sotikaiset, Huohvanaiset, Vanniset, Härköset, Onoilat ja vielä Vienan suurlaulajat.

Ontropan suku on Vuoteen Sohvolaan Inkerin orjuuden aikana toisista "valloista" tuotu. Oli ollut hovinherra, mahtava mies, "ensimmäinen kuninkaasta", ja hän oli Ontropan esi-isän muuttaessaan tuonut mukanaan – oli tahtonut saada alustalaisikseen "vennäin uskovaisii". Metsään oli vasta tuotu Melnikov saanut raivata asuinsijansa samalla kun oli orjantöitä raatanut hovissa. Mutta aikojen vieriessä siihen sitten sukua sikesi, niin että Sohvolassa on jo kuusi taloa Melnikohveja.

Satut Hevaalle, toiseen suureen runoseutuun.

Siellä, Suomenlahteen laskevan pienen Hevaanjoen kahta puolta on suuria viljavien kenttien ympäröimiä väkirikkaita inkerikkokyliä – Vääskälät, Lentisiinkylät, Hevaat, Tönttölät. Näissä kylissä kansan runot kaikkein kauneimmin ennen kaikuivat. Vielä nytkin täällä soivat vanhat virret, ja vanhat isien tavat ovat kunniassa.

Astelet kylän käytävällä, joka jokivartta seuraten sivuuttelee talojen päätypuolia. Istuupa siinä talon rappusilla pari ikäloppua muoria, kurttunaamaa, Jumalan kesäpäivää paistatellen. Heihin heti katseesi kiintyy. Muorit ovat perin omituisessa puvussa, Hevaan inkerikkojen ikivanhassa vaatteuksessa. Omituinen on eukkojen hame, aannuaksi sanottu. Se on vain neliskulmainen, musta vaatekappale, joka ylänurkistaan on olkamusnauhalla ripustettu oikealle kupeelle, niin että halkopuoli avoimena jää vasemmalle, "kurapuolelle". Vyötäisille on sitaistu kiinnittävä vyö. Somannäköinen on myös päähine, valkoinen lakki kirjailtuine otsimuksineen ja selässä riippuvine pitkine perineen. Kauniinkirjavat ovat paidan, rötsinän, olkapuolet, jotka näkyvät aannuan alta. Aannuan halkeaman peitteenä käytetään hurstutta, joka samoinkuin aannua olkamusnauhalla ripustetaan kupeelle.

Tämmöinen on vanha merkillinen Hevaan puku, kohta käytännöstä häviävä – lienee jo hävinnyt. Sillä seitsemisen hautaan horjuvaa muoria sitä enää tuonnoittain käytti. Ja kun he ovat tuolle ilmalle menneet, häviää samalla koko pukukin kylän nähtävyyksistä. Niin köpöttelivät seitsemät muorit kyläkadulla kuin mitkäkin entisajan kummitukset.

Mutta nyt jo lienee eteenpäin rientävä aika saattanut muorit kylän kalmistoon, joka on syrjässä jokivarrella, pienen soman tsassounan ympärillä. Siellä lepäävät entisetkin vanhat vanhoine tapoineen, siellä edesmenneet kuulut laulajatkin, ukko Sinoi ja Varvana-eukko.

Omituisen outoja ovat inkeriläiset kylät siitä, ken ei ole ennen näillä main matkustellut. Kahden puolen kylätietä ovat talot, joskus oikein virstamääräisessä jonossa, vieri vieressä, miltei kaikilla päätypuoli tielle käännettynä. Ja kummannäköisiä ovat kylän talot: pyöreistä hirsistä salvetut seinät niin matalat, että miltei käsin tavoittaa räystääseen, mutta oljista rakennettu katto on hyvin jyrkkä ja kohottaa haarukkapuilla suojatun harjansa korkealle. Talon huoneisto on rakennettu umpinaiseksi pienen neliskulmaisen pihan ympärille. Tällä sivulla on asuinrakennus, toisilla puolilla ovat läävät, katoksen alatse vie leveähkö ajoportti kylätieltä pihalle, ja toinen ajoportti pihan perältä antaa pellolle.

Mutta ulkopuolella asuinrakennusten ryhmää ovat aitat, saunat ja riihet, olkikattoisia inkeriläisrakennuksia nekin.

Ajelet Toksovalle, Pohjois-Inkerin isoon pitäjään. Se on Inkerin mäkisimpiä ja kauneimpia seutuja – nimittelevät sitä jopa "Inkerin Sveitsiksi". Seutu on Suomen Salpausselästä halki Karjalankannaksen Inkeriin ojentuvalla vedenjakajalla, Äyräpään harjanteella. Täällä kun matkaat, saat melkein myötäänsä nousta ja laskea, kohota toisinaan koko korkealle, kauas kantavalle mäelle. Semmoiselta mäeltä saatat nähdä joka taholla ympärilläsi mäkeä mäen vieressä, töyryä töyryn takana, kumpua kummun kupeella. Muutamat nousevat vakavina pyöreälakisina töyränteinä, muutamat viskautuvat ylös vallattomina huippupäisinä keiloina, toiset taas pitkinä harjanteina voimakkaasti köyristävät vankkaa selkäänsä. Siellä täällä on mäkien harjanteilla kyliä ja taloja, ja rinteet ovat pelloiksi peratut, mutta toiset mäet on heitetty metsän valtoihin. Laaksot ja notkot vihannoivat lehtimetsinä, muutamissa laaksoissa läikkyy järven pinta, muutamissa uomissa koukertelee loriseva metsäpuro. Entisinä aikoina, harvemmin asuttuna, lienee Toksovan seutu ollut korpinen kukkulain maa, oikea erämiehen maa. Pitäjän nimenäkin sanotaan ennen olleen Korpiselkä. Jo onkin ollut oikea korpisten selänteiden selkä.

Kauneimpia on kirkonkylän seutu – valkoinen kirkko lehtoisine kylineen kahden järven, Hepojärven ja Kaukolanjärven, välisellä korkealla harjanteella.

Joudut Keltun kummuille, Toksovasta Rääpyvän kautta etelään. Keltunkin maisemat ovat kauniita, mäkiä ja kumpuja on varsinkin kirkonkylän tienoilla. Mutta niin vallattomasti nousevia, niin rohkeasti laskeutuvia kuin useimmat Toksovan korkeudet, eivät ole Keltun kummut. Vaatimattomina, pyöreinä aholoina ne vain vaiteliaasti nousevat notkosta ja samoin taas tyynesti painuvat toiseen notkoon. Ja kumpujen välissä on siellä täällä laajoja viljeltyjä tasankoja hauskoine kyläryhmineen ja somine lehtometsä-saarekkeineen. Uutteran työn jälkiä näkyy kaikkialla, ja talot ovat hyvinvoivan näköisiä – vierellä kukkiva omenatarha, ympärillä rehevät peruna- ja viljapellot. Käytpä melkein mihin taloon tahansa, tunnet viihtyväsi. Ihmiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Satut aurinkoisena pyhäpäivänä joutumaan Keltun kylille, kohtaat kylänkadulla tyttäriä keskustelemassa. Utelet, mitäpä nyt kyläntytöt siinä niin tärkeinä puhelette, ja saat kuulla, että haastellaan illan kisoista.

Menet illalla katsomaan, kun ahon laiteessa nuoret pitävät iloaan. On ahon rinne kirjavanaan kaikenikäistä kelttulaista nuorta lasta, vanhaa vaimoakin, mutta valtaväkenä kuitenkin parhaassa iässä olevia poikia ja tyttäriä. Kirjavissa puvuissa ovat neitoset, pojat kiiltonahkasaappaissa kopsuttavat – vasta vilinä käy, kun tanssi pääsee parhaaseen vauhtiin. Siinä vilkkaa sininen liivi, tuossa häilähtää punainen hame, tuolla välähtelevät valkeat hihat, tuolla ruskeat, mustat ja harmaat värit toisten seassa seulovat ja pujottelevat. Jalat kapsahtelevat, aho kumahtelee, laulukin kajahtaa ja nauru helähtää, ja "harmonin" soittaja laskettelee vilkkaita repäiseviä säveliä.

Koko nuori Inkeri on parhaassa ilossaan. Tanssitaan "rotshakkaa", tanssitaan "venakkoa", "puuttenjaa", jopa "sievoiruhkaa" – joka on suomeksi niin paljon kuin "kärrinvoita" – sekä varsin paljon "katrillia". Keskenään sipsuttelevat tytöt nelisin "kasanskaa", jossa tanssissa "ei poikii pietä". Mutta vanhat ämmät seisovat taempana vain taikka istuvat aholla katsoen nuorten kisaamista, ja lapset telmäilevät reunapuolella toisinaan juoksaisten tanssivaan parveen tekemään pikku ilkeyttä.

Ja kummun taakse painuva aurinko valaa ilakoivan ahon yli punervan hohteen.

Mutta kun kisaan on kyllästytty, käy nuorten parvi kiikulle liekkumaan. Istuu tyttöä, istuu poikaa vieri viereen ison nelikantimisen liekun neljälle istuinlaudalle ja asettuu seisomaan kunkin kannatinpuun viereen kiikun käyttövoimaksi. Siitä liekku heilumaan ja laulu soimaan. On joukossa joku tyttö "iellälaulajana", hän yksinään heläyttää parisäkeisen sävelen, ja sitten toiset kiikkujat kajauttavat samat sanat koko joukolla. Sillä aikaa edelläveisaaja muistelee jatkoa ja taas esiintyy yksinään, ja heti taas koko kiikku kajahtaa.

Näin lauletaan ja liekutaan, nauretaan ja iloa pidetään, vaihdetaan ymmärtäviä silmäyksiä, lämmetään ja hymyillään ja elämä näyttää aivan ihanalta.

Inkerin orjuuden ajoilta

Satut Inkerin matkallasi joutumaan haasteluihin vanhan ukon tai eukon kanssa, ja kun pakina pyörähtää entisen ajan elämään, huomaat, miten kertojan ilme painuu surulliseksi.

"A voi, hyvä vieras, niitä aikoja emmä ilolla muistele", hän sanoo. Ja kun vanhus rupeaa muistojaan haastelemaan, saat kuulla asioita, joita ei todellakaan ilolla muistella.

Kovin synkät ja armottomat olivat ne ajat, "orjavallan ajat", jolloin talonpojat olivat hovin herrojen alustalaisia, turpeeseen kiinnitettyjä maaorjia, kokonaan isäntänsä mielivallassa olevia työnraatajia. [Maaorjuus Inkerissä lakkautettiin 1861.]

Hovin töissä piti miesten ja naisten, jopa lastenkin käydä. Kolme päivää joka viikko oli miehen työverona, jos talossa oli vain yksi mies, mutta jos oli kaksi, niin toisen piti olla yletaikojaan. Naisen taas piti käydä hovissa töissä joka kolmas viikko. Lisäksi oli kaikenlaisia ylimääräisiä töitä ja vielä rahamaksuja, paikoin viisi ruplaa miehestä joka syksy.

Kaikki hovin työt tehtiin "ropotilla". Pellot muokattiin, lyötiin heinät, leikattiin elot, puitiin riihet, vedettiin halot, kiskottiin kalanuotat, Pietarin matkat kuljettiin ja tehtiin kaikki, mitä vain hovi tarvitsi. Naistenkin piti olla peltotöissä, heinää lyödä, puida riihtä, lisäksi hoitaa hovin karja kesin talvin, pestä pyykki ja ketruut keträtä. Poikasten piti astella havuja napsimaan hovin havupölkyn ääreen, ja tytöt joutuivat joskus jo kymmenvuotiaina karjapiioiksi. Lapsienkin täytyi leikkuuaikana olla hovin pellolla tähkiä poimimassa.

Aamulla aikaisin, jo kukon laululta piti joutua hoviin, ja siellä sai raataa kunnes päivä meni mailleen. Jo illalla staarosta kulki kepillä koputtamassa ikkunaan, jotta "ropottiin, ropottiin!" Sinne täytyi perheen äidinkin lähteä, täytyi, vaikka olisi ollut pieniä lapsia kotona hoidettavana. Heitä perillisesi kotiin lapsenlikan hoitoihin ja sitten yön aikana käy heitä vaalimassa. Ja sen kun näkemään heitä ehdit ja evästä konttiisi varaamaan – omin eväin piti hovissa olla – jo taas lähde matkaan! Jos lapsi oli niin pieni, ettei häntä voinut heittää kotiin, ota käärö käsivarrellesi ja kanna konttiesi, työkalujesi kanssa ja työmaalla miten kuten hoitele. Mutta samalla kuitenkin tee työsi kuten ennenkin, jos tahdot toria, jopa vitsojakin välttää.

Ei juuri säästetty raskaina olevia vaimojakaan. Joskus sattui, että äiti synnytti lapsensa hovin riihessä taikka leikkuupellolla tai heinäniityllä. Ei välitetty, ei uskottu, ei laskettu pois, vaikka vaimo parka valitteli, ärähdeltiin vain, naurettiin ja kiroiltiin. Vasta kun kuultiin lapsen itkua, äiti ja pienoinen saatettiin hevosella kotiin. Annettiinhan vaimolle toki kuuden viikon loma, mutta seitsemännellä jo taas lähde hoviin.

Staarostat, vuipurnat ja kymmenniekat olivat aina työn joutumista valvomassa. Yhtä päätä ja varsinkin viikon lopulla ne hoputtivat: "Roatakaa, roatakaa! Pyhä tuloo, pyhä tuloo!"

Ja väliin sivallettiin vitsalla selkään.

Kepittäminen, vitsominen, ruoskiminen ja korvapuustit olivat miltei jokapäiväisiä rangaistuksia. Monta kertaa aivan mitättömistäkin asioista selkä kypsennettiin. Jos et aamulla määräaikana ollut töissä, niin keppiä selkään, ellet jaksanut päivän tinkiäsi täyttää, taas keppiä, hengähtämään istahdit – keppiä, piippuasi täyttämään seisahdit – keppiä! Ja näin aina keppiä, keppiä, taikka vitsaa, taikka korvatillikka, jos vain "rikkominen" satuttiin huomaamaan. Ja miks' ei satuttu. Sitä varten staarosta, jopa joskus itse hovin herra salaisin puolin ratsasteli vakoilemassa ja tarpeen tullen ryntäsi kiukkuisena kimppuun.

Ankarimmat selkäänannot toimitettiin tavallisesti hovin tallissa. Sinne onneton vietiin, pieksettiin, ja sinne menehtyneenä heitettiin: "A mene, mihis tahot!" Ellei pieksetty itse kyennyt liikkumaan, toimitettiin omaisille sana, että tulla korjaamaan pois. Joskus lähetettiin miehen tai pojan veriset vaatteet kotiin vaimolle tai äidille, jotta "siin on pestävää!"

Naisiakaan ei kuritukselta säästetty. Monet katkerat kertomukset saat siitäkin kuulla. Alustalaisen tytär haluaa mennä naimisiin hovin rengin kanssa, joka on Suomen alamainen. Herra ei tahdo laskea työntekijää pois. Tyttö käy kysymässä lupaa, sanotaan: "Tule huomenna kuulemaan!" Menee tyttö huomenna, käsketään talliin. Siellä miehet pitelemään käsistä ja jaloista, ja itse herra "kasakanletillä" pieksee tytön verille. Siinä on hänen kieltonsa naimisiin menosta.

Jo taas on toinen tyttö tuomittu vitsottavaksi, mutta mieluummin kuin lähtee vitsoja ottamaan tyttö pakenee metsään, piileskelee koko kesän uskaltamatta ihmisten ilmoille. Syksyn tultua hän menee "toisiin valtoihin" – toisen hovin alueille – sukulaistensa luo ja siellä vuosikausia salassa elelee.

Naimisiin ei saatu mennä herran luvatta. Vieraaseen valtaan herra ei juuri halusta laskenut alustalaisensa tytärtä miehelään, ellei joku omista alustalaisista nainut sieltä tilalle toista työihmistä. Panipa hovin herra joskus toimeen semmoisetkin naittajaiset, jotta syksyllä riihellä oltaessa sieppasi nuorten miesten päästä lakin ja viskasi pimeään riiheen ja komensi tytöt sieltä noutamaan lakin kukin. Kenen lakin tyttö sattui saamaan, sen omistajan kanssa oli mentävä naimisiin. Kupanitsassa herra oli vaatinut häiden jälkeen morsiamen ensi yöksi luoksensa.

Muistelevat orjavallan vanhat paljon muitakin kamalia asioita. Oli hovin herralla Lempaalassa rotukoiran pentuja, joille hän tahtoi antaa hyvän elatuksen. Määräsi hän, että alustalaisten vaimojen, joilla oli rintalapsi, piti käydä ruokkimassa herransa koiranpentuja. Kymmenkuntaa vaimoa tässä toimessa käytettiin, eikä auttanut äitien muuta kuin heittää lastensa ravinto koirille ja penikoille ja hoidella rinnoillansa vikisevää karvakuonoa. Ja isänkin piti sitä kärsiä! Mutta kimmastuipa muuan isä kerran niin, että otti, kun pentu parhaillaan ruokaili, sen kouriinsa ja väänsi niskat nurin. Mutta herra rankaisi tämän korvennellen tulisilla hiilillä miehen jalkoja.

Samassa hovissa leskieukon poikanen tervahaudan vahtina ollessaan sattui väsyneenä nukahtamaan – se oli kamala asia. Poika käärittiin tervattuun niinimattoon, ja matto sytytettiin palamaan.

"Poika sen kun vikisi kuin koira, kun matto paloi."

Nuoret miehet, jotka osoittivat vähänkään omapäisyyttä taikka muuten eivät olleet mieluisia, herra määräsi armotta sotamiehiksi. Laittoipa hän joskus vihapäissään "soltataksi" 40-45-vuotiaan perheenisänkin. Ja sotamiehen kohtaloa pidettiin kamalana, eikä suinkaan syyttä. Surkeata oli joutua aina 25-vuotiseenkin ankaraan palvelukseen, josta vain harva palasi takaisin. Siksipä monet nuoret miehet mieluummin karkasivat metsiin – herra jos ennätti saada kiinni, pisti jalkapuuhun, ettei pääsisi karkuun – ja siellä he piileskelivät vuosikausia. Hiilimiilun poltolla karkulaiset synkissä korvissa elelivät, asuen pahaisissa maahan kaivetuissa multakuopissa, "miilumoikissa". Sinne kotiväki salaa kuljetti evästä ja taas poltetut sydet toimitti myötäviksi. Joskus pimeänä syksy-yönä pakolainen uskalsi varkain pistäytyä kotona. Mutta metsässä hän vietti enimmän aikansa, siellä maakuopassa kohtasi kuolemansa. Joku sortui puun alle, joku muuten sai surkean surman. Ei heidän kuolemaansa uskallettu edes papille ilmoittaa eikä heidän hautaansa pappi siunannut. Metsään kaikessa hiljaisuudessa omaiset kuoppasivat ruumiin. Muuan oli, Lempaalan Summan Aapro, tullut kotiinsa kuolemaan. Ruumiin oli veli sitten yöllä haudannut metsään, sen joku pahansuopa ilmoitti herralle. Silloin veli meni taas yöllä, kaivoi vainajan haudasta ja kantoi selässään kauemmaksi sydänmaille. Siellä hän löysi suuren juurineen kaatuneen kuusen, kaivoi sen kannon pohjiin haudan, peitti sinne vainajan ja hakkasi kuusenrungon poikki, jotta kanto jälleen kellahti alas. Mutta entiseen hautaan veli kuoppasi koiran raadon pettääkseen etsijöitä.

Eipä ollut ihme, jos kiusattu kansa joskus tuskastui oloonsa. Niinpä Lempaalan hovin niityltä miesjoukko oli lähtenyt viikatteineen astuskelemaan pois ja mennyt Suomen puolelle, Kivennavalle. Mutta staarosta oli lähtenyt jälkeen ja uhkauksilla ja lupauksilla saanut joukon palaamaan takaisin. Kotona karkureita sitten oli ankarasti rangaistu ja pääyllyttäjä pistetty sotamieheksi.

Joskus kävivät kiusaantuneet raatajat hallitsijallekin valittamassa, mutta siitä heidän tilansa vain paheni.

"Kun kuka valittamaan meni, se tyrmään pantiin."

Olihan joukossa sentään aina joku hyvä ja inhimillinen hovin herra, joka ei liikoja vaatinut alustalaisiltaan. Samoin taas ne, jotka olivat suorastaan "kuninkaan", keisarin, alustalaisia, olivat paljon paremmilla päivillä, monet saivat veronsakin maksaa rahalla. Mutta ylipäänsä olivat olot surkeat. Ei annettu alustalaisille, köyhille, "tyhmille" työnraatajille ihmisarvoa. "He olivat kuin luontokappaleen sijassa."

Kertovat vanhat myös silloisesta kodista ja kotoisesta elämästä.

Elettiin nokisissa savupirteissä, joissa iso kiuvas komotti ovinurkassa antaen lämmintä ja puhaltaen savua laen täydeltä. Vanhoissa tuvissa oli vielä lykkyylaudalla suljettavat ikkuna-aukot, mutta uudemmissa oli jo pienet neliruutuiset lasi-ikkunat. Takkavalkean valossa ja päretulen tuikkeessa istuttiin pitkät puhteet ja työskenneltiin minkä mitäkin. Kuka miehistä ketti pärettä, kuka pohjasi kenkää, naiset keittivät, ompelivat taikka käsikivillä jauhoivat puuroksia tai leipäjauhoja. Tulineuvoina olivat tulukset. Mutta kun niillä tulen ottaminen kävi hitaasti, peitettiin kytevät hiilet aina iltaisin tuhan alle, jotta sieltä aamulla puhaltamalla saatiin tuli itse laitettuihin rikkitikkuihin. "Oli kymmenii vuosii talossa se yksi tuli." Joskus kun talon vanha tuli sammui, täytyi juoksaista naapurista päretikulla tulta lainaamassa. – "Kohvia" ei tunnettu, ei "saijua" eikä vehnästä. Pietarista palatessaan oli isän tapana tuoda lapsille "tuomisiloiks" kolmen kopekan vehnäsrinkeleitä, "kolatsui".

Kesäisin ajettiin rattailla, joissa oli puusta tehdyt raudattomat, paksukiekkoiset pyörät ja vahvat puuakselit. Semmoisilla mennä keinuteltiin Pietariinkin. Sydänmailla ajeltiin "purilailla" – pari närekokkaa, latvat aisoina, poikkipuiden yhdistämä kokkapuoli maata viistämässä.

Semmoista oli entinen elo, kotona köyhää ja yksinkertaista arkipäivän elämää, hovissa ankaraa orjana raatamista. Mutta sittenkin kaiken kurjuuden keskellä kaikuivat lehdoissa ja nuorten kisakentillä vanhat Kantelettaren laulut, sekä pirteissä iltaisin ilahutettiin mieliä kalevalaisilla virsillä. Monet kauniit laulut ja itkuvirret on saatu Inkeristä, ja Kullervo-jakso on Inkerin kaunein lahja Kalevalalle.

Vatjalaiskyliä

    "Kas Suomenlahdella hyrskyt
    ja laajat Laatokan veet
    – –
    ne halkoo Suomea suurta
    ja pilkkoo kansaa sen."

Olet lähtenyt matkalle Kattilan korkealta kirkonkylämäeltä, laskettanut hyvän, korvissa viheltävän myötämaan alas niittytasangolle, sitten metsiä, mäkiä kierrellen ajellut ohi monien kylien ja viimein hiljaista metsätietä vaellettuasi joutunut puolitoista-peninkulmaisen matkan jälkeen Järvikoisiin eli Baabinan vatjalaiskylään kauniin Baabinanjärven rannalle.

On "pyhä Iiliän päivä", praasniekkapäivä, aurinkoinen elokuun päivä. Koko kylän kansa on pukeutunut parhaimpiinsa, naisrahvas on toinen toistaan kirjavammissa verhoissa, miehetkin kirjavissa karttuunipaidoissa ja kiiltonahkasaappaissa. Jouten vain oleskellaan, käydään naapureissa "pajattamassa", astuskellaan kylärahilla taikka istuskellaan kujasilla "arteliaza". Vanhat miehet ja akat pajattavat, mitä pajattanevatkaan, mutta nuoret tytöt ja pojat käyvät tanssimaan. Tanhuilevat he ensin jonkin talon eteisessä, mutta kun kaunis ilma houkuttelee, menevät kohta ulos kujalle kisailemaan. Muuan "pojo" istuu aidan vieressä ja "pillittää garmonia", ja toiset tanssivat, niin että värit vilisevät ja kujamaa kumahtelee. Vanhatkin sitä mielihyvin katselevat, lapset oikein suurella ihastuksella. Vanhojen katse palautuu menneeseen nuoruuteen, jolloin heidänkin jalkansa yhtä kepeästi kapsahteli ja silmänsä välkähtelivät, mutta poikasten ja tyttösten mieli askartelee tulevaisuuden ihanissa kuvissa – vielä heidänkin aikansa tulee.

Mutta vanhan vanhat ukot, talon iäkkäät taatot istuvat vain järvellä "korissa", isossa yksipuisessa honkaruuhessa, istuvat ja vuottavat kalaa onkeensa. Istuvat vain ja vuottavat, omia aikojaan istuvat – tokko enää muistanevatkaan muinaisia päiviään. Siinä on kylliksi, kun Iiliän päivä näin ihanasti paistaa kellittelee, ja järven pinta läikkyy sinisenä, ja kala silloin tällöin nykäisee koukkua. Mitäpä vanha sen enempää – päivä kerrallaan.

Kun tänä pyhänä praasniekkapäivänä käyt vatjalaistaloon, "assut rihee", niin siellä "jumalnurkaa" edessä on pitkä pöytä, "lauta", ja on ladottu "syömiitä pal'lo lavvalôôsôô", mitä talossa parasta on: kalat, monenlaiset piirakat, putrot, kaasat ja kaikki. Niin ovat ystävällisiä sinullekin, vento vieraalle, että kutsuvat seuraansa "issumaa lavozôllôô lavvaa tagaa" tai "järtsylee" pöydän eteen. Ja siinä "potshitetaas" sinua "syömiikaa, viinaakaa i ôluukaa", miten parhaiten taidetaan. Ka, syö vieras, syö! kehoitetaan tavan takaa. Oikein joudut ihmetyksiin moisesta ystävällisyydestä.

On Järvikoiskylällä pyhä paikkansa, ikivanha uhrilehto eteläisimmän kyläosan pohjoisreunassa, varsin merkillinen pieni puisto muinaisen uhripalveluksen ajoilta. Siinä petäjää, haapaa, pyhää pihlajaa, jokin koivukin sekä muuan matala kataja- ja marjapensas. Pyhä puisto on aikoinaan ollut suojattuna puoltatoista metriä korkealla, kahdeksaa, yhdeksää metriä pitkällä ja yli pari metriä leveällä hirsisalvoksella, jonka järvenpuoleisessa seinässä on ohut metrinen oviaukko. On puiston "syämes" vielä vanha pyhä Iiliän risti, kalkkikivestä louhittu, puolta metriä korkea kömpelönnäköinen kivipatsas. Ikivanha on salvos, ikivanha ristikin, ei kenkään tiedä niiden ikää. "Jumal tääb kui vana se on", sanovat kylän asukkaat.

Siinä ennen, pyhässä puistossa, kylän ja naapurikylienkin vatjalaiset kävivät pyhänä Iiliänä palvelemassa, vanhimpana aikana oli siinä härkäuhrejakin toimitettu. Olutta keitettiin saunassa juhlaa varten. Ja pöydät laitettiin pyhän paikan luo, "kahs lautaa tehtii, issuttii, söötii da jootii, mehed da naised. Söötii kalaa da leipää. Voiskat tehtii mokomad niiku leiväd rahkamaijost, i munaa da voita sôdgôttii, laaittii leivukkaised näi mokomad. Tshyyntelii tootii rissii tyvee i ôlutta valettii yhs kruushka maahaa. Rahaa pani kopekan tshen tahto." Näin vietti vanha vatja uhrijuhlaansa isien vanhaan tapaan syöden ja juoden ja uhria antaen. Nyt ei enää näin isosti yhteisiä juhlia vietetä. Pyhä risti on kaatunut maahan, uhrilehdon aitaus on kovin lahonnut ja ränsistynyt, mutta sen eteen on järvenpuoleiselle sivulle rakennettu uusi "stolpikko" Iiliän kuvineen ja aitauksineen. Sen luona vieläkin hurskaat ristirahvaan jäsenet käyvät palvomassa. "Viijäs, tshel on ôlutta, sitä veeb, tshel bôlô ôlutta, se viinoata veeb i kalaa viijä tarjolkaakaa. Ize ottaas ryyppyy, rissii tehös etees, siz syvvässä."

Ja Iiliänä jos astut pyhään lehtoon, satut näkemään, kun vanha vatjalaisukko "stolpikon" pyhään koteloon kilauttaa kopekkaisen ja hartaana ristii silmiään, vetäisee povestaan viinapullon ja "ottaas ryypyy" ja taas "rissii teeb etees" ja hartaana kumartelee.

Keskikylällä on pyhä Iiliän koivu, "Iiliää kahtshi", kaksihaarainen uhkea puu, joka korkealle yli kujanaitojen, yli matalien kattojen kohottaa leveän tuuhean latvansa. Puunjuurella on entisaikaan toimitettu pyhän Miikkulan uhreja. Nyt siinä ei enää uhrata, mutta pyhänä puuna komeata koivua vieläkin pidetään. Mitään vahinkoa ei sille kukaan saa tehdä.

Matalia, harmaita, pyöreistä hirsistä salvettuja ovat vatjalaiskylän kaikki rakennukset, korkeaharjaisella olkikatolla suojattuja – samoin kuin toisetkin seutukunnan sekä suomalaisten että venäläiskylien talot ja rakennukset. Varsin somalta näyttää tuommoinen olkikattoinen taloryhmä etäältä katsottuna, jos se on kuten useat Inkerin kylät, aukealla tasangolla. Jo kauas näkyvät harmaat, jyrkät olkikatot toisensa vierestä ja toisensa takaa, ja kylä on kaukaa katsoen kuin mikähän valtava aavalle koottu olkirukojen rykelmä taikka jokin etelämaiden kansojen ruovoista rakennettu asuinmajasto, sitten lähempää kuin kasaan sullottu niittylatojen joukko. Vasta lähelle tultuasi näet savupiippua, ikkunaa, kujanaitaa, sitten jo erotat asuinrakennusta, saunaa, riihtä ja muuta talon huonetta ahdettuina kahden puolen kylänkatua. Ja ristirahvasta näet liikkuvan talojen pihoilla sekä kyläkujasella. Talot ovat tavallisesti pääty kadulle käsin, joskus sivuseinä.

Vielä siellä täällä on vatjaiaiskylissä jokin vanhan rahvaan aikainen savupirtti, "musta rihi", jossa on "mussaa viittä ahjo", harmaista maakivistä puualustalle "ahjopakoille" laadittu. Kiukaan nurkassa on puinen vahva patsas, "ahjosammas", ja uunin edessä on "lees, kuhô kattila ahilaist pannassa tippumaa". Ahjon sivulla on makuulava, "vilus", johon vanhukset heittäytyvät loikomaan, ja "liôskaa päällä ovad ôrret kuhô alkoi pannassa". Mustassa pirtin laessa on aukko, "savvuutruba", taikka seinässä korkealla laen rajassa pieni "savvuuakkun". Muutamissa vanhoissa savutuvissa on "läviessuu", kiukaan edusta oven suussa sivuseinään saakka, ladottu kivilaatoista.

Tavallisesti on vatjalaistalossa kaksi tupaa, "rihtä", vastakkain, samalla tavalla kuin vanhoissa suomalaistaloissakin, ja niiden välissä porstua, "rihennys". Porstuasta vie ulos kaksi ovea, toinen eteen kyläkadulle "kujaa uhs", toinen taakse sisäpihaan, "ôvvee uhs". Sisäpihaa, "ôvvea", ympäröivät talon ulkohuonerakennukset, "lautat", "laot", ja katos, missä on "ôpôsôô sôimi, mokoma aita, kuhô pannas einoita, a siz mokoma kaukalo, kuhô antaas juvva". Kaikki "ôvvea" ympäröivät ulkohuoneet ovat saman yhtämittaisen katon alla. Ulkoa vie sisäpihaan leveä ajoportti, "ôvvee värja".

Ulompana kartanosta ovat aittaset, joiden vatjalainen nimi on "ratis". On "vil'l'aratis, kuhô rytsheed, ozrad i kagrad salvoi pannassa". Sillä samoilla jumalanviljoilla elää vatjalainen kuin Suomenkin peltomies. On aittojen ryhmässä myös "sôparattis", vaateaitta, "kusa pitääs sôpaita, ôrrelee on ripussettu".

Etempänä kartanosta on myös talon tarpeellinen sauna, "tshyly", niinkuin ainakin kaikilla suomalaisilla kansoilla. Hyvää tekee vatjan ukollekin, kun pääsee kylyn lämpöisiin "lavalôôsôô issumaa i tshylpömää vihaakaa". Sauna on useinkin vain pienoinen neliseinäinen pöksä, olkikattoinen savumaja, jonka ovinurkassa on musta ahjo, ja sen vieressä lava sekä perässä taikka sivuseinän luona penkki, "lavônô", lattialla jokin rahi, "järtsy". Katon alla on orsi, jolle kylvettäessä "tshiutto da kaasad visatas" – muut vaatteet saunaan käytäessä on jo heitetty pirttiin. Ja sitten "ko eb tshylpijä tapaa löylyä, nôisab lavale väl'l'ä, viskab koltshiikaa löylyä tshivileesee, vötab tshylmää vettä lämmikkoosee i siz nôôb taaz lavalôôsôô i tshylpöb. Kooz löyly pôletab, kasab vihtaa tshylmää vetee."

Vähässä matkaa on myös riihi, "riiga", missä niin ikään on kivinen ahjo ja savinen "pôrmato" ja parret, joille vilja "ahetas". Sitten viljat luuvassa, "kuominaza primoshlaakaa tappaas" ja käsin "lipitsaakaa visatas" sekä "groohatil groohatas", ja lopuksi vielä on "toohine puhuja, mineekaa puhutas pölyä väl'l'ääsee."

Saunan luona on vatjalaistalolla usein "umalaatara", josta saadaan humaloita väkevään kotitekoiseen olueen. Ja asuintalon vieressä on monesti kaunis iso omenatarha ja siinä mehiläispesiä. Sillä samoin kuin virolaiset ovat vatjalaisetkin ahkeria mehiläisten hoitajia.

Laukaansuun kylien vatjalaisvaimot käyttävät vielä osaksi vanhaa kaunista kansallispukuaan. Näinpä siellä silloin tällöin saat kyläkadulla nähdä kauniin ilmestyksen – soman verevän nuorikon somissa pukimissa. Päässä on liinainen kaunis lakki, "sapano", jonka "ôtsamus" ja lakipuoli, "ôshshohka" ja alas riippuva "selkämä" on koreiksi kirjaeltu sekä "piluikaa" – ompeluksilla – että pienillä pyöreillä metallilevyillä, "kanansilmillä". Yllä on hame, "sinakka", kannattimilla, "proimilla", yli olkien asetettu. Sinakan reunoissa on kirjonauhat, "kahs linttii, yhs on kôldaine, tôine rohôine", viheriä. Vyötäisiltä hame on sidottu "kushakalla" sekä valkealla päistä kirjaillulla liinakaistaleella, "varnikolla". Kushakan "ôtsat" riippuvat oikealla kupeella, mutta "varnikoo ôtsat pannassa rippumaasee kuropallôô", vasemmalle puolelle. Sinakan alla on valkea paita, "tshiutto", minkä hameen alta näkyvät hartiukset ja "ôlkutilkut" ovat ompelemalla kauniiksi "pilutetut". Ja nuorikon kaula on monikertaan kääritty "elmiizee".

    "Vaan kaikki Väinölän lapset
    jo eksyi toisistaan,
    kuin tuulispäässä hapset,
    ne kaikk' ovat hajallaan."

Näin on suuren sukumme vatjalaisheimokin hajaantunut "itätuulen" käsissä. Entisaikoina olivat vatjalaiset vahva kansa, joka asui Suomenlahden etelärannalla virolaisten itäisenä naapurina. Mutta sitten se sortui vahvan vieraan vallan alle, ja nyt asuvat tämän meille läheisen sukulaiskansan jäännökset, lukumäärältään enää tuhat, parituhatta, pirstottuina vieraan kansan keskellä Länsi-Inkerin tasangoilla, pieni ryhmä siellä, toinen vielä pienempi täällä.

Kattilan seutu on nykyisen vatjalaisasutuksen keskus. Siellä väkirikkaalla valtavaaralla asuvat vatjalaiset kahdessa isossa ryhmässä: Suur-ôtsa ja Peen-ôtsa. Ympärillä, lähiseutujen viljavilla tasangoilla on useita kyliä, joko kokonaan taikka osaksi vatjalaisten asumia. Semmoisia kuin Rumpula, Raanala, Pummola ja Pihlaala, jotka ovat muutamia virstoja Kattilan mäeltä etelään. Lännen ja luoteen puolella etempänä, alussa mainitun Baabinanjärven seuduilla taas on Järvikoiskylä ja Muukkova, Savukaisiin ja Korovaisiin kylät sekä Mativoinkylä. Vielä etemmäksi keskuspaikasta ovat häipyneet Laukaanjoen suun Jôgôperän, Liivakylän ja Luusitsan vatjalaiset sekä saman jokivarren Kukkosiin kyläläiset. Etäällä elävät myöskin Novasolkan Kerstovan vatjaa puhuvaiset, samoin Seikkulan kylien jotkut vatjalaiset ja Kaprion Koslovan asukkaat, jotka ovat jo miltei kokonaan venäläistyneet.

Ja vähitellen "vaissi pajattajain" luku yhä pienenee. Uskonnoltaan kun he ovat venäläisiä ja venäläisten kierroksessa asuvat, venäläisten kanssa seurustelevat ja lapset käyvät venäläisissä kouluissa, aletaan yhä enemmän ja enemmän pajattaa venäjäksi. Koslovassa, Järvikoiskylässä ja Kerstovalla lapset tuskin enää ymmärtävät vanhempainsa vatjan puhelua. Rupeat kylän kujalla telmäileviä pikku vatjalaisia puhuttelemaan heidän isäinsä kielellä, nouseekin sieltä ryssä. "Nje ponimaj", vastaa pieni vatja. Mutta Laukaansuun kylissä tapahtuu kielen vaihtuminen suomeksi – ympärillä asuvien inkeriläisten kanssa rupeavat "läkäjämään" heidän kieltään venäjän rinnalla.

Omituista on vatjankieli, hauskaa on kuulla, kun vanhemmat keskenään taikka lastensa kera "vaissi pajattavad". Vaikeata on vieraan sitä heti ymmärtää. Et ole aluksi siitä oikein tolkulla, ennen kuin sen ominaisuuksiin perehdyt. Inkerin suomalaiset, jotka vatjalaisten kanssa monesti joutuvat tekemisiin, oppivat naapuriensa kieltä ja huomaavat sen erikoisuudet. Jopa laskeksivat pientä leikkiäkin vatjalaisen puhetavasta. Seikkulan asukkaat ovat kuulleet vatjalaisten pajattavan ja matkivat heitä: "Tetjee kukko metjee kukkoo tolpasi", [Teidän kukko meidän kukkoa nokkasi] sekä "Metjee salko jäi metsääsee. Itsin, itsin pöösaa takan. Pöö saali salkkoo, a saali salkoo pälppää." [Meidän varsa jäi metsään. Itkin, itkin pensaan takana. Eipä ole sääli varsaa, vaan sääli varsan kelloa.] Vielä: "Mene, itkö pöösaa takan, vaata kui metjee vana emo tuop!" [Mene itke pensaan takana, katso kuin meidän vanha äiti tulee] ja: "Antakoo Jumala pitsää itsää!"

Mutta ei tätä omituista kieltä enää kauan puhuttane. Kuolemaan tuomittu kieli se jo on, ja sitä pajattava kansa katoamaan, sulautumaan suurempiensa joukkoon.

Niin kuolee tämäkin kansa – ennen suuri ja vahva vatjan suku. Ja lopulta käy niin, että

    "Ei Aunus, Vepsä tunne,
    kust' eestein kulkevi tie,
    ei Karjala tiedä, kunne
    jo Kainuu häipynyt lie."

Kangastietä käymässä

Kangastie lienee tuttu ainakin eteläisimmän Suu-Pohjan eläjille sekä pohjoisen Satakunnan asukkaille, tämä ikivanha kanervaisten kangasselänteiden tie, mikä Pohjanmaan on entisaikaan vahvana valtaväylänä Hämeen seutuihin yhdistänyt. Vain entisaikaan. Sillä nyt on tie jo miltei tykkänään hylätty. Yksinään maatuneena, metsittyneenä se matkailee kankaiden männiköitä, joskus ojentuen suuren suonselän ylitse.

Liike on jo siirtynyt uusille suunnille, etsinyt itselleen uudet valtaväylät, rautatiet ja muut. Nyt vanhaa tietä liikkuvat vain joskus kyläin väliset lyhyen matkan kulkijat, mutta ennen ovat sitä useasti etäistenkin seutujen matkamiehet vaeltaneet, toisinaan suuret sotajoukot mellastaen marssineet, jopa joskus kuningas kulkenut kaikessa komeudessaan.

"Sikain tieksi" on Kangastietä ennen nimitelty. Tarinan mukaan näet kaikkea tutkivat, kaikkeen nokkansa työntävät kärsäniekat juuri olivat tämän tien ensimmäisten pyykkien pystyttäjät. Olivat Ikaalisten Vehuvarpeen siat kerran kyllästyneet ainaisiin kotitanhuoihinsa ja lähteneet vapauttaan nauttimaan talontakaisille kumiseville kangasmaille. Keveästi käytävät kanervikkotantereet olivat heitä niin ihastuttaneet, jotta olivat lähteneet ottamaan selvää, miten etäälle tällaisia hauskoja kenttiä ulottuisi. Ja niin olivat mennä röhötelleet nummi nummelta, kangas kankaalta kymmenin virstoin, peninkulmin, kunnes viimein päätyivät Kauhajoelle Kokon talon kujasille. Takaa-ajajat olivat seuranneet karkulaisten jälkiä kankaalta toiselle ja tulleet myöskin Kokon kujalle ja vieneet heidät takaisin samoja teitä. Mutta siinä olikin huomattu karkulaisten kulkemat tienoot oivalliseksi tien paikaksi sekä sitten tehty tie sikojen pyykittämää suuntaa myöten. Pyykkimestareille oli annettu kunnia – tie nimitettiin Sikain tieksi. Olipa Kokon talokin, mihin vehuvarpeelaiset olivat pohjaksuneet, saanut tapauksesta muistonsa, taloa näet on kunnioitettu aikoinaan "Sika-Kokon" nimellä.

Onpa tiellä kolmaskin nimi. Sitä on sanottu "Kurikkalaisten kirkkotieksi", koska muka tätä tietä Kurikan eläjät ennen olivat käyneet Karkun kirkossa – lähempänä kun ei ollut Herran temppeliä.

Havusen talon luota, neljä, viisi kilometriä Kauhajoen kirkolta Hyypän perälle vievältä tieltä, poikkeaa Kangastie itäkaakkoa kohden ja kohoaa heti metsäiselle nummelle. Tätä tiehaaran taloa, taipaleen alkukohdan asumusta, entistä majataloa, on vanhaan aikaan kylän kesken sanottu "Hämes-Havuuseksi", niiltä main kun pohjalaisten mielestä on jo "Hämes" alkanut ja talo ollut kuin "Hämehen kynnyksellä". Samoin kangas, joka tästä alkaa ja ulottuu aina Hämeenkyrön seuduille, tunnetaan pohjanpuolessa Hämehenkankahan yleisnimellä, mutta eteläpuolen asukkaat taas sanovat samaa kangasta Pohjankankaaksi. Kankaan eri osilla on taas omat nimensä.

Havusesta lähdettyä tullaan Nummikankaalle, joka ulottuu aina parisen peninkulmaa Nummijärven seutuville ja vielä siitä sivuitse. Nummikankaan selällä on isohko neva, jota sanotaan Perinkuulemanevaksi, sen laidassa kun on ennen ollut "virstantoloppa", mihin on päättynyt "perinkuulema" Havusesta. Kankaan keskimailla, missä haarautuu tie Ikkeläjärven kylille, on ylänne, jota nimitetään Vöörinkankahaksi. Siinä sanotaan entisaikaan Vöyrin asukkailla, "vööriläisillä", olleen tieosansa, joten siis hekin ovat tätä tietä muinoin tarvinneet.

Tullaan Nummijärven rantamille, lasketellaan hiekkaista itärantaa lähelle järven eteläpäätä ja saavutaan Nummijärven eli "Nummen" taloon järven sileälle hiekkarannalle. Tänne luetaan Havusesta "seittemän pitkää virstaa" eli "ruottinvirstaa, joita menöö neljä peninkuulemahan". Talo on entisaikaan ollut tien toisena majatalona.

Nummijärven seutu on tunnettu Suomen sodan ajoilta. Talon lähellä pieni Nummijoki lähtee Nummijärvestä, ja tämän joen sillalla sekä rannoilla oli ollut ryssillä ja suomalaisilla kova yhteenotto.

Olivat venäläiset tulleet etelästä ankaralla miesvoimalla ja Suomen miehet olleet joen takana ottamassa vastaan. Ja takaisin oli partanaamat ainakin sillä kertaa työnnetty. Joen seuduilla nähdään vielä vallien jäännöksiä ja tappelussa kaatuneitten sotilaiden hautoja, ja vielä muistavat muutamat seudun vanhukset kertoa isiltä kuulemiaan tarinoita sen ajan kamalista tapauksista.

Nummijärveltä jatkuu tie eteläsuuntaansa samaa kumisevaa kangasta myöten ja saapuu Karvialle Kantin taloon, joka on ollut kolmas Kangastien majapaikka. Kantin ja Nummen väliä sanotaan olevan kymmenen ruotsinvirstaa eli puolikolmatta peninkulmaa.

Nelisen kilometriä Nummijärveltä ajettuasi näet oikealla pienen pyöreän kummannäköisen umpilammen kuivalla kankaan selällä. Se on merkillinen Lapinkaivo, syvä loivapartahainen vesikuopanne, n. 150-200 metriä yli mitaten. Vettä siinä on pari, kolme syltä, mutta veden alla pehmeä liejupohja, kuinka syvä lieneekään. Kaivo on vedenhaltian asunto ja sen sanotaan olevan pohjaton. On joskus koetettu sen syvyyttä mitata, mutta ei ole pohjaa tavattu. Jollekin mittaajalle haltia oli lammikosta huutanut:

"Mene ja mittaa Nummen ja Kantin väli, niin saat tietää tämän syvyyden!"

Muistellaan, että tähän rautapohjaiseen lampeen venäläiset olisivat hätäpäissään työntäneet tykkinsä pelastaakseen ne joutumasta suomalaisten käsiin. Vielä muutamat tietävät, että syvyyteen olisi itse sotaherroja hevosineen, vaunuineen suomalaisten ahdistamana laskettanut ikiteilleen. On kyllä lampeen hukkuneita koetettu naarata, mutta niin on haltia ne ottanut, ettei ole mistään löytynyt. Salaperäisen mustana vain läikkyy lammen silmä.

Lappalaiset lienevät näilläkin kankailla muinaisaikaan liikkuneet jättäen ainakin nimiä muistokseen. Sillä paitsi vastamainittua lampea on näillä main muitakin "Lappi"-nimisiä paikkoja. Lähellä lampea kohoaa Kangastie laajalle aavalle harjulle, jota sanotaan Lapinharjuksi. Sen vierellä on synkkä Lapinkorpi, ja korven takana avautuu mahdottoman laaja Lapinneva, ja Nummijärveen laskee Lapinluoma.

Muuan seudun merkkipaikka on vielä Rukouskivi Nummikoskelle vievän tien vieressä. Merkillisen nimensä on kivi saanut näin:

On lauantain iltapuoli. Nummikosken kylän väki on kirkkomatkalla. Sattuu äkkiä, miten sattuukaan, tulemaan synkeä pimeys, joka verhoaa taivaan ja maan ja saattaa kirkkomiehet kauhistuneina odottamaan maailman loppua. He ovat juuri mainitun kiven luona ja siinä maailmanlopun tuskassaan lähettävät hartaat rukoukset korkeuteen. Rukous tuleekin kuulluksi, pimeys pian pakenee ja nummikoskelaiset pelastuvat. Mutta siitä alkaen on kiveä ruvettu sanomaan Rukouskiveksi.

Nummikangas päättyy Kauhanevaan, laajaan aukeaan suohon, jossa läikkyy useita suuria vesisilmänteitä ja suolampia. Nevan halki kulkevan tien kahden puolen kasvaa komeita vankkoja koivuja ihan pientareella, niin että tie on kuin mikähän kaupungin puistokäytävä eikä vain unohdettu Kangastie. Kauhanevalta noustaan Kirkkoharjulle, korkeahkolle kivikkomäelle, joka on Karvian kirkon kohdalla.

Tämän seudun Kangastie on miltei aivan käyttämätöntä. Paksuja petäjiä ja koivuja on kohonnut tien pientarille ja ojiin, jopa joskus entiseen raitioonkin. Ojat ovat kokonaan tukkeutuneet. Tien leveys on ollut noin viisi, kuusi metriä. Synkkään petäjikköön se toisinaan puskeutuu, joskus taas koukertelee alastoman harjun selkää, eksyttäviä syrjä- ja poikkiteitä saat tuon tuostakin tarkkailla, mutta jos pysyttäydyt vain tiellä, jonka sivuilla tuntuu entisten ojien kouruja, niin tuletpa sentään monen epäilyksen perästä suureen Kantin taloon, mikä äkkiä metsän aukeamasta komeana ilmestyy.

Kantti – on jo kaksikin sennimistä taloa – ei ole suinkaan eilispäivän aloitteita. Sanovat siinä eletyn jo yli kolmesataa vuotta. Kahdennentoista Kaarlen aikana siinä oli asunut sotaherra, talossa oli ollut sotaväen asevarasto, ja koko paikka oli varustettu pieneksi linnoitukseksi. Siitä oli talo saanut nimensä. Silloin oli kartano ollut lähempänä ohitsejuoksevaa Karvianjokea kuin nykyjään, aivan joen itäisellä äyräällä. Luhti- ja tallirivin välissä oli ollut portti pihaan. Se oli suljettu niin mahtavilla kupariovilla, että niiden pauke, kun ne lyötiin kiinni, oli kuulunut Kankaanpään Niinisaloon saakka. Oli jokivarrella tien pohjoispuolella ollut talon vilja-aitta. Sama aitta on vielä pystyssä, vaikka toiseen kohtaan siirrettynä, ja sen etuseinässä nähdään vuosiluku 1710. Se on rakennettu siis juuri Isonvihan kauhujen edellä. Aitan etuseinä on kovin kuulanrei'illä koristeltu. Joko siihen ovat sotamiehet harjoittaneet maaliin ampumista taikka on se tositappelussa saanut osansa laukauksista, kuten kansa luulee. Sillä Isonvihan aikana oli venäläinen tätä tietä edennyt pohjoista kohden. Silloin, kun oli kuultu ryssän olevan tulossa, oli talon kupariportit upotettu jokeen, sillalta laskettu alas, "siinä kun on kovasti syvä paikka". Ja siellä ovat ne, komeat portit, vieläkin, ei ole etsimälläkään niitä löydetty.

Sitten taas 1808-09 vuosien sodassa on talon luona tapeltu. Sanotaan sillan luona olleen yhteenoton ja pikku temmellyksiä siellä täällä. Olivatpa ryssät talossa – herrat itse herrastelleet asuintuvassa ja hevoset eteistuvassa – oleskelleet pitkät ajat, ympäristössä retkeillen ja mellastellen.

Talon lähelle, joen jyrkkään itätöyrääseen on ennen haudattu ihmisiä, joko tappelussa kaatuneita tai muuten surmansa saaneita. Vieläkin, kun keväisin pehmeä töyräs vierii jokeen, tulee toisinaan esille ihmisen luita.

Kantista käy Kangastie yhä vain etelää kohden samana suorana nummien halkojana. Kolmisen, nelisen kilometriä kulkee sen mukana Karvian kirkolta Hongonjoelle vievä maantie, kunnes se kääntyy oikealle Saunaluoman kylään, ja Kangastie kohoaa korkean Kauraharjun laakealle laiteelle. Kauraharjun takaa näkyy aava suo, Kaurakeidas, jonka keskellä, Saunamäellä, ryssillä oli sodan aikana ollut talvimajansa. Vieläkin näkyy mäellä asunnon kiukaan jäännöksiä karvialaisten kytösaunan luona. Kauraharjun liepeellä on pieni Kamalampi, josta Jämijoki saa alkunsa, sekä pienoinen Peijarinjärvi. Nimensä on mainittu järvi saanut siitä, että se on aikoinaan ollut Jämijärven Peijarin talon kalavetenä. Nyt on järvi kankaanpääläisten kuivaamana niittymaana.

Saavutaan Suonreiden torpalle, joka on Korvakeitaasta pistäytyvän vetisen suonlahdelman, "reiden", pohjukassa. Keitaan takaa välkkyy pieni Korvalanjärvi. Suonreisi on entinen matkalaisten levähdys-, syöttö- ja juottopaikka. Siinä lahdelman tasaisella ruohoisella rannalla oli ainakin kesäisin hauska pitää purtua ja levähdellä.

Taas edelleen samoja kuivia kangasmaita tullaan yli Hietaharjun Kankaanpään Niinisaloon, ja kangasta on kuljettu jälleen kymmenen pitkää virstaa.

Niinisalo eli vain "Salo" on neljäs Kangastien entisistä majataloista. Ennen on siinä ollut vain yksinäinen talo, mutta nyt on jo kokonainen kylä monien teiden haarauksessa, joista yksi osuu Kankaanpäähän, Hongonjoelle ja Pomarkkuun, toinen ottaa suuntansa Jämijärvelle, kolmas ampuu suoraan Parkanoon, neljäs ja viides on pohjoisesta tuleva, etelään menevä Kangastiemme.

Niinisalostakin vielä pari virstaa pidetään entistä eteläsuuntaa, käydään kangasta ja sivuutetaan jokunen järvi ja niin tullaan kuululle Kuninkaanlähteelle. Siinä on pikkuinen kylä ja pieni torppa puutarhoineen lähteen äärellä. Lähde on muutamasylinen kirkas vedensilmä kankaan reunassa, tien vieren nurmikossa, suurien tuuheiden koivujen suojassa. Alituisesti kumpuaa lähteen pohjasta maan uumenien kirkasta raitista vettä, ja esiin pulppuava vesi virtaa pikku purona syvälle syöpynyttä koivujen varjostamaa uomaa myöten Vihteljärveä kohden. Komean nimensä on lähde saanut siitä, että sen reunalla kerrotaan Ruotsin kuninkaan, Aadolf Fredrikin, Suomenmatkallaan levähtäneen ja suurustaneen. Onkin siinä mieluisa viivähtää. Suuret koivut tarjoavat vilpoisaa varjoa ja kirkas lähde raitista, virkistävää vettä. Useasti käy matkailijoita lähdettä katsomassa, ja lähteenreunan torpassa on oikein kirja, johon voi nimensä ikuistaa. Mutta nimikirjan ohuet lehdet eivät näy olleen monen matkamiehen mielestä kyllin luotettavia nimen säilyttäjiä. Lähdettä ympäröivät komeat koivut on pitänyt piirrellä ja kaivertaa täyteen jos jonkinlaisia nimiä ja puumerkkejä.

Kuninkaanlähteen seuduilla tekee tie äkkimutkan vasemmalle ja lähtee vaeltamaan itäkaakkoiseen suuntaan pitkin tasaista Hämeenkankaan selkää Jämijärven eteläpuolitse. Matkalla sivuutetaan Sormenpellon torppa, joka myös on entisiä matkamiesten majailu- ja syöttöpaikkoja. On tien varrella vielä Koiviston ja Leppihalmeen torpat, mutta muuten on matka autiota nummea.

Saavutaan viimein Vehuvarpeeseen eli "Varpeeseen", joka on jo Ikaalisten pitäjää ja on viides matkaamasi tien vanhoja majataloja. Tätäkin vähä Niinisalosta Vehuvarpeeseen sanotaan olevan kymmenen pitkää virstaa. Talo on komean näköinen kaksine asuinrakennuksineen, viljavine maineen, ja lienee seudun ensimmäisiä asumuksia. Täältähän ennen mainitut kärsäniekat, tien ensimmäiset kävijät, olivat lähteneet suurelle löytöretkelleen.

Varpeesta lähdetään viimeiselle Kangastien taipaleelle, seitsemän pitkän virstan pituiselle matkalle, joka päättyy Hämeenkyrön Järvenkylään. Tämäkin taival on aina vain samaa kuivaa yksitoikkoista kangasmaata. Mutta vaihteeksi kohoaa kangas monesti korkeaksi harjuksi. Varsinkin vasemmalla, Kyrösjärven puolella, on hiekkaisia harjuja harjun vieressä, milloin paljaslakisia särkkiä, milloin petäjäisiä korkeita kunnaita. Harjuista lienee ainakin Vatulanharju tunnettu. Eteläpuolen seudut ovat alavampia maita, soita ja sileitä nummia. Vain jokunen talo ja torppa on tällä taipaleella.

Sitten yht'äkkiä tulee esiin iso Järvenkylä pienen, soman Kyrösjärveen laskevan järven ympärillä. On kuin päivä pilkahtaisi pitkän pilvientakaisen matkansa jäljestä.

Täältä saattaisit nykyisiä valtateitä myöten jatkaa matkaasi Tampereelle ja Hämeenlinnaan ja minne vain. Kangastietä olet matkannut kaikkiaan neljäkymmentäneljä pitkää virstaa eli noin satakymmenen kilometriä.

Kuninkaanlähteen ja Järvenkylän välistä tieosaa vielä käytetään, vaikka ei se enää neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut kruununtienä. Ajetaan sitä myöten kauppalaan, Ikaalisiin, varsinkin markkinain aikana "veletään kaloja maakuntaan" ja muutenkin ajellaan, tämä vanha tie kun on tasaisempaa kuin uusi Jämijärven pohjoispuolen tie, joka on paikoin kovin mäkistä ja ahteista.

Kantin ja Niinisalonkin tietä vielä vähin ajellaan. Kun esim. Karvian puolen asukkaat matkustavat Porin seuduille, suoristavat he Kangastien kautta.

Vielä nähdään useassa paikassa tien varrella entisten "virstantoloppien" jäännöksiä, kivikasoja, joissa muinaiset matkanmittaajat, puiset patsaat ovat seisoneet kulkijan yksitoikkoista taivalta ilahduttamassa. Onpa jokin patsaista ollut oikeaa vanhankansan vahvaa juurta ja jäänyt kiviraunioonsa seistä törröttämään. Semmoinen vanhan tien patsas, entisajan muistomerkki, nähdään Kauraharjulla. Vankkana ja pystypäisenä se vielä seisoo kivikengässään laakealla nummella, vanhuuden toverina vahva petäjä sekä toinen patsas, joka kuitenkin jo on ruvennut vanhuuttaan vaipumaan.

"Härmästä poikia kymmenen"

Kautta maan on Härmä ja Härmän "häjyt" tunnettu sekä laulettu monet repäisevät härmäläislaulut. Eivät liene aivan outoja nimiä Isoo-Antti, Rannanjärvi, Anssin Jukka, Pukkilan Jaska, Sippoolan Jannee.

Jo olikin aikaa, puukkojunkkarien ja nyrkkivallan aikaa, jolloin vastamainitut "häjyt" elivät parasta miehuuttaan, aikaa semmoista, josta koko Härmän seutu tuli kuuluksi, aikaa "niin villimäästä, jotta varjele pois", kuten vanha Härmän muorikin päivitteli. Suuri oli häjyjen joukko, "suuret" niillä oli päämiehetkin, "valtikat", suuret ja peloittavat: "Isontalon Isäntä, Isoo-Antti" Alahärmästä ja Rannanjärven Antti-isäntä, "Rannanjärvi" Ylihärmästä, molemmat ylettömän vankkoja, yli kolmekyynäräisiä, väkeviä miehenrumilaita, jotka jo pelkällä ulkonäöllään saivat tavallisen miehen veret vavahtamaan. Kaikki muut häjyt olivat heidän käskyläisiään, "apostoleitaan", jopa naapuriseutuja Kauhavaa, Lapuaa, Ylistaroa ja Kortesjärveä myöten. Semmoisia kuuluja kuin äsken mainitut Pukkilan Jaska, Sippoolan Jannee, Anssin Jukka, sekä vielä Hahkalan pojat, Oton Jaakkoo, Kutvonen, Praksin Hermanni, Mänty-Hissa, Anttilan Kuustaa ja monet muut vähemmän kuulut. Toiset olivat pienempiä, toiset suurempia häjyjä, jotkut taas "oikeen häjyjä", niinkuin Anssin Jukka, joka oli niin "pirulta vimmattu", että häntä säikkyi parempikin mies, vaikka Jukka oli vain "semmoonen krävelö, jotta tavallinen rontti mies olis sen lyänyt vaikka seinänrakohon". Mutta vaikka suurempiakin häjyjä olivat, valtikoitaan heidän sittenkin piti pelätä ja totella. Mitä Antti-pari käski, se tehtiin, mitä kielsi, ei tehty. Omin päin jos oli tehty joitakin rötöksiä, jotka eivät olleet päämiehille mieluisia, täytyi käydä ne sovittamassa, jos päämiehet vaativat. Muuten joutui Antti-parin kanssa tekemisiin. Mutta pelkureita ei häjyjen seurassa suvaittu. "Ethän sinä häjy ookkaan, vaikkas sit' oot' sanonut!" pilkattiin heitä.

Kyllä kuultiin, missä ja milloin häjyt olivat liikkeellä. Huutaen ja hoilaten ajettiin joskus seitsemin, kahdeksin hevosin "hoijakalla" pitkin kylän raittia ja laulettiin:

    "Poijat ne ajaa ylös ja alas
    jotta fiäterit alla soutuu,
    pappa ja mamma ne surevat,
    jotta mihin nuo hurjat joutuu."

Onneton oli talo, johon hoilaajat hevosensa suistivat ja menivät "häjyylemähän, jyllästämähän ja rikuneeraamahan". Ellei talossa ollut pelättävää "miehen vastusta" eikä kyllin nopeasti pantu parasta pöytään, kuten töykeästi komennettiin, oli pian pöydät nurin, tuolit palasina, kellot ja karmikaapit lattialla, ikkunat isketty säpäleiksi ja ovet potkittu pirstoiksi, jopa vapisevan isäntärievun selkä pieksetty kirjavaksi. Ja sitten otettiin itse, mitä haluttiin, koluttiin aitasta juustot ja makkarat ja lampaanlavat, maitohuoneesta viilit ja voit, jopa mentiin navettaankin ja laitettiin lammas pataan. Joskus yllyttiin vielä ilkeyksiinkin: kannettiin ja kumottiin kaivoon kaikki talon viilit, maidot ja piimät, sotkettiin ja liattiin mitä ruokottomimmin talon ruokavarat. Ja sitten taas hoilaten laskettiin täyttä neljää maantielle, niin että tienkäänteessä kärryt keikkuivat toisella pyörällään.

Hyvin tavallista oli, että kesälaitumelta kähvellettiin lampaita ja keitettiin niitä metsässä taikka jonkun tuttavan talon keittiössä. Käytiin joskus vinkuviin sikoihinkin käsiksi, kerran Pietarsaaresta kaapattiin kilju ja

    "Rannanjärven hoijakalla
    Malmin sika tuotiin,
    syränkalut ja sianveri
    toriämmille juotiin."

Monesti myös siepattiin laitumella taikka tallista hevonen, tosin vain ajettavaksi, mutta ajettiinkin sillä sitten säälimättä ja lopuksi se heitettiin minne sattui, omiin hoteisiinsa.

Juotiin tietysti. Viinaa oli joka talossa, sen keittäminenhän oli luvallista, vielä jotkut häjyt itsekin keittää poruuttivat kahdella pannulla Kölsällä Hautakannikon mäessä. Ja kun taloissa kuhistettiin "manttaalipannuilla", ei väkevästä ollut puutetta. Juotiin ja juotiin, välistä viikkomäärin oltiin "hollissa", ryyppyretkillä ja korttia pelattiin, "viiren lehren peliä", taikka "knakkia" läiskittiin metsässä, laihopellon pyörtänöillä, saunoissa taikka jonkun häjyn peräkamarissa. Jo siinä monet taitamattomat pelasivat ei vain rahansa, vaan vielä kellonsa, vaatteensa, jopa hevosensa ja ajopelinsä.

Tapeltiin ja tapettiin. Ei ollut pitoja, hyppyjä, häitä, leikkuukökkiä taikka hirsikinkereitä, joissa ei ainakin jotakuta "pläsitetty" taikka lyöty, "niin, jotta Turku näkyi", taikka muuten annettu "tryykiä". Useasti tehtiin murha, jopa pari kolmekin vuodessa. Monet tappelut ja yhteenotot tapahtuivat "luttiensolissa". Kesäisin kun tyttäret makasivat öitään "luteissa" ja pojat kävelivät heidän luonaan yöjalassa, tuli kosiskelijoille usein kamalat kamppailut pimeissä luhdeissa taikka niiden ahtaissa eteissolissa. Siellä puukot välkähtelivät, pamput paukkuivat ja pystyjä tikapuita tultiin toisinaan alas kovassa rytäkässä kiroillen ja karjuen. Oli mies, joka "paikkansa piti" ja muut potki ja nakkeli alas – hän sai jäädä luhtiin. Mutta toisella kerralla saattoi hän vuorostaan tulla potkituksi.

Aina oli häjyillä paras toverinsa, pitkä ja "kirkas" pohjalaispuukko tupessa mukanaan – kirkossakin. Naapuripitäjäläiset pilkkasivat ja piikittelivät härmäläisiä kysellen:

"Viäläkö teillä on kirkonporstuas tahko, jolla puukkojanna terootatta?"

Mutta semmoisiin tilaisuuksiin, joissa arveltiin tulevan tavallista kovemman rytäkän, varattiin toinen puukko taskuun, vieläpä otettiin matkaan "tervatampit" ja kasakanpiiskat, "malmarit" ja "knuppiruoskat", joskus kirveskin viskattiin rattaille.

Suurimmat tappelut ja "remmastukset" tapahtuivat häissä, joihin häjyt miehissä, kutka "kuttuvierahina", kutka kutsumattomina "jalkaväkenä" saapuivat.

Häät olivatkin oikeat "kruunuhäät", siihen aikaan suuria jymyjuhlia, pari kolme päivää niitä viettää rytyytettiin hypellen, syöden ja juoden. Soitettiin viululla ja klanetilla, hypeltiin "hääpolskat" ja "taatit" sekä "flikkaan"- ja "poikaan"-, "ämmään"- ja "äijäänringit". Ja laulettiin:

    "Piikaparvi paras,
    pirä varsin varas,
    nyt on pitkä tanssi erehnäs!"

Ja morsian keikkui keskellä rinkiä – päässä komea kullankiiltävä, hopeanhohtava kruunu.

Mutta kun

    "Ryyppööpolskaa pelattihin,
    niin poijat ne retkutteli."

Silloin yht'äkkiä saattoi häjyjen joukko rynnätä sisään, nostaa metelin ja mekastuksen ja tyhjentää koko tanssivan tuvan taikka karkottaa aterioivan kansan, kumota ruokapöydät, sotkea puurovadit, keittokattilat, jopa hyppiä pöydällä, niin että voilautaset tarttuivat kenkiin. Taikka syntyi, vastuksen sattuessa, verinen tappelu, jossa karkeiden kirouksien voimalla puukot välkkyivät, tervatampit ja malmarit ja kanget heiluivat. Saatiin ja annettiin iskuja, haavoja sekä kriipooksia. Taikka voi joku yksinäinen pahanelkinen joutua toisen häjynkurisen kanssa kamppailuun, joka päättyi toisen taikka toisen surmaan, niin että joutui "toinen lautoihin ja toinen rautoihin". Niinkuin Anssin Jukan ja Pikkulammin "kriinastus", silloin kun

    "Anssin Jukka se häihin lähti,
    ja aisalla istuu piru."

Mutta vaikka jostakusta häävieraasta tehtiin vainaja, ei silti pitoja keskeytetty. Kun Anssin Jukka Puuställin häissä veti puukolla Pikkulammin kurkut poikki, niin ruumis jätettiin ajoportin alle maata rojottamaan, rekiroiti vain heitettiin peitoksi. Ja häitä jatkettiin, niinkuin ei olisi mitään mainittavaa tapahtunut.

Tappeluissa saatuja haavoja sekä muita vammoja paranneltiin vanhaan tapaan viinalla, tervalla ja saunalla. Pahoissa tapauksissa mentiin "Raukka-Leenan" luo Uiton mökille taikka Ylistaroon "tohtori Amalian" hoitoihin. "Riikapalsamilla" ja "plaastarilla" sekä muilla voiteilla ja "tropeilla" he ajoivat koko laajan seutukunnan tappelijain repelyksiä umpeen.

Mutta kerran saivat häjyt selkäänsä, jopa oikein rumasti. He menivät koko joukolla Keskiseen "körttilääsiä" muka könistelemään, olivat ylpeyksissään jo etukäteen lähettäneet sanan, jotta silloin ja silloin he tulevat. Kaksitoistakarikkaisella elolavalla häjyt ajoivat, ja joka karikan juuressa oli aseistettu, karjuva mies. Mutta körttiläiset olivat isolla joukolla koippura kourassa kartanolla vastassa ja pänttäsivät heitä niin, ettei jäänyt ehjäksi ainoatakaan miestä.

Körttiläiset olivatkin häjyjen pahimpia ja pelätyimpiä vastustajia. "Faltesmanneja" ei tarvinnut juuri pelätä – olivat semmoisia heittiöitä, joivat itsekin eivätkä uskaltaneet häjyjä ahdistella. Mutta sitten "maaherra sanoo, jotta kun hän panoo sinne kaksi poikaa, niin kyllä tuloo reiru maas. Kun ne antaa kasakanpiiskaa, niin kyllä totteloo." Tulikin "kaksi poikaa", vahvat "Heklunnin" veljekset, toinen Härmään, toinen Kauhavalle nimismieheksi. Tulijat olivat miltei vielä rotevampia ja peloittavampia kuin itse häjyistä häjyimmät, Isoo-Antti ja Rannanjärvi, ja kovettu kasakanpiiska oli heillä vahvan nyrkin lisänä. Molempia saivat tuntea sekä häjyt että häjyjen valtikat, moni sai semmoisen korvapaukun, että heitti kuperkeikan, moni sai selkänahkansa kirjavaksi. Mutta hammasta purren pahimmat häjyt ottivat selkäsaunan ääntäkään päästämättä. Härmä sai laulaa:

    "Rukoust' ei kuulunut,
    vaikka kasakanpamppu moikaa."

Viimein tuli loppu häjyjen mellastuksista. Sekä päämiehet että pahimmat kriinastajat joutuivat tappeluistaan ja rötöksistään oikeuden käsiin, Isoo-Anttikin sekä Rannanjärvi poikineen ja veljineen. Oli siinä komea Härmän poikain joukko, kymmenkunta rajuinta yltiöpäätä, samat, jotka ylpeässä karskiudessaan, luontoaan nostaakseen kajauttivat kautta maan tunnetun Härmän häjyjen laulun:

    "Härmästä poikia kymmenen,
    hurraa, me pois, hurraa,
    joiren silmist' ei vuara kyynelehet,
    sun konfatu riiatu rallalalei!"

Syrjästä katsojat taas lauloivat:

    "Eipä nyt enää Rannanjärvi
    ajele fiäteriillä,
    fankikyyrilla kuljetethan
    Härmän karäjiillä."

Eikä pitkään aikaan ajellutkaan, enempää kuin iso kaimamiehensäkään ja muut linnatoverit. Vahvoihin kahleisiin oli miehet isketty, "liivirautoohin", "jalkapultteihin" ja "hanskluvihin", niin että

    "Raut' oli kaulas, pultti oli jalaas
    ja sualiilla vahva vanne."

Useaksi vuodeksi joutuivat Härmän häjyt vankilaan, Iso-Antti sai istua 14-15 vuotta, Anssin Jukka lähetettiin Siperiaan.

Vaikka ei piiska voinut saada miehiä itkemään, niin jo vankilassa, ainakin Rannanjärvi, sai sitäkin oppia. Jukka poika siellä sairastui ja kuoli. Houriossa poika isälleen hoeskeli: "Voi, isä, mennähän nyt jo kotia!" Itki silloin ukko, itki vielä jälkeenkin sitä kotona kertoessaan. Ainakin siitä laulettiin:

    "Ei Isoo-Antti itkenyt,
    vaan Rannanjärvi itki,
    kun sen poikaa kannettihin
    Kapelpakkaa pitkin".

Kapelpakka oli vankilan hautausmaa.

Kuolleet ovat jo "Härmän kymmenen poikaa", kaikki muut paitsi Passis-Juha, joka vielä (1916) elää Alahärmän Rämäkkölässä. Mänty-Hissa murhattiin, ja surmansa sai suuri Rannanjärvikin pari-, kolmekymmentä vuotta sitten Prännin Erkin puukosta leikkuukökässä Rytinevalla:

    "Prännin Erkki se sanoo, jotta
    meirän kans' ei auta.
    Sikasaaren rannalla
    on Rannanjärven hauta."

Toinen valtikka, Iso-Antti, eli vanhaksi vaariksi ja kuoli yli 80-vuotiaana.

Limingan turpasmökeillä

Tuskinpa muualla Suomessa kuin Pohjanmaan metsättömillä tasangoilla ihmiset ovat häätyneet rakentamaan asuntonsa turvemättäistä. Eikä Pohjanmaallakaan juuri muualla kuin aukeiden Liminganniittyjen äärillä, joissa ei oikeita metsiä ole likimaillakaan, ei ainakaan köyhän saatavissa. Puut ovat, ainakin sanotaan, niin tarkoin loppuneet, että äitien pitää käyttää turpasmättäitä pieksäessään perillistään. Näinpä täytyykin vähäväkisten raatajien, kun jotenkuten ovat isännältä saaneet pikku palasen maata elintilakseen, ruvetessaan rakentamaan asuntoa, iskeä aseensa mustaan maahan sen sijaan, että kajauttaisivat sen komean petäjän kylkeen. Kyyryssä selin saa uudismökin laittaja raastaa rakennusaineensa matalasta nurmesta. Leveäteräisellä ojakirveellä, "pertuuskalla", hakkailee hän ensin pirtin "seinähirsien", mättäiden rajaviivat, sitten lapiolla ne irroittaa ja kanniskelee kasoihin.

Useimmat turpasmökit tapaat pienen Tyrnävänjoen varrella, kun Liminganniityn maantieltä lähdet ajamaan pitkin jokirannan tietä ylöskäsin. Siinä parin kolmen kilometrin matkalla sivuutat kolmattakymmentä vähäväkisten nurmista asuntoa. Muutamia mökkejä näet myös Ängeslevänjoen äyräillä, muutamia Temmesjoen varrella, jonkin Kiviojan rannalla, onpa jokunen eksynyt rautatien varrelle, Ruotsinojan reunalle. Kaikki edellämainitut joet ja ojat virtaavat aivan vierekkäin, lähellä toisiaan, ja turpasasukkaat ovat keskenään varsin läheisiä naapureita. Tyrnävän jokivarren isoa turpas-yhteiskuntaa sanotaankin kylän kesken "Turpaskaupungiksi", siellä kun nurmiset mökkipahat ovat sijoittautuneet kahden puolen kylätietä vähän matkaa toisistaan.

Pikkuisia matalaisia, maannäköisiä maanmajoja ovat turpasmökit. Neljä, viisi metriä ovat isoimmat seiniltään, ja maasta on räystääseen mittaa vain pari metriä. Korkeutta on sisässä niin, että mies suorana sopii seisomaan ja leveyttä siksi, että perheen jäsenet sopivat liikkumaan. Ei ole liikoja tiloja pienessä pirttisessä. Neliseinäinen on asunto, kamariton suoja, jossa maataan ja työskennellään, syödään ja juodaan, laitetaan ruoat ja lehmänvarit sekä tehdään kaikki kotoiset askareet. Vain johonkin mökkiin on saatu kaksi turpeista huonetta saman katon alle.

Viikkokausi vierähtää raatajalta tavallisen turpasmökin tekoon. Parikymmentä syltä pitkältä saa hän viittä syltä leveää nurmisarkaa kuoria kootakseen kohtalaisen mökin seinäkset. Mättäät ovat noin 40 sm leveitä, 60 sm pitkiä, ja ne asetetaan seinään pitkittäin, joten siis turpasseinän paksuus tulee 40 sm:ksi. Kerros kerrokselta ladotaan mättäät limittäin kuin tiilet muuriin ja väliin pannaan sinne tänne vahvikkeiksi lautoja tai puurimoja. Ikkuna- ja ovipuitteet sovitetaan seinämiin, välikatonkannattimet seinäin varaan ja lopuksi "sakset" lautaista vesikattoa kannattamaan. Joskus on pieni eteinenkin tehty turppaista, jonkinlainen matala, ahdas kömmänä, mutta useimiten on se naulailtu laudanpalasista. Vain kaikkein pikkuisimpien eläjien asunnot ovat porstuattomia, pikkuruisia, kuutiomaisia mätäskasoja, turvekatolla suojattuja. – Ovat kuin mitähän eskimolaisten majoja.

Mökin mukainen on turpastuvan sisustuskin. Pieni maakivistä muurattu uuni, usein puualustainen, on oviloukossa, lautasänky peränurkassa, pieni pöytä ikkunan edessä, penkki sivuseinän vieressä, astiahylly karsinaseinällä ja pieni arkku talon parhaille tavaroille sekä lautalattialla joitakuita jakkaroita. Peräseinällä ikkunapielessä kuvatauluinen kello mittailee aikaa turpeen eläjälle. Tavallisesti on turpeiset seinät paperoitu sanomalehdillä. Tuossa tuvassa luetaan "Liittoa", tuossa taas kannatetaan "Kaikua", tuossa seurataan "Kansan tahtoa".

Turpastupalainen on laittanut turpasmättäistä saunansakin. Se on vain pikku pikkuruinen turpaskasa, parimetrinen kömmänä, useasti turpailla katettukin. Pieni musta kiuas on ovinurkassa, pari lautaa perässä kylpijän istuimeksi, ja tilaa sen verran, että pari henkeä kerrallaan saattaa siinä saunavastaa heiluttaa. Hyvän löylyn, savun ja turpeentuntuisen huurun, pieni kyly antaa vieraalleen.

Samoin rakentaa turpasmökin isäntä turpeisen asunnon lehmälleen ja hevoselleenkin. – Hevosen omistaja on jo iso turpasukko. Navetat ja tallit ovat vain vähäisiä eläjäinsä mukaisia pöksejä, usein turvekattoisia.

Tyytyväisinä turpasmökkien vähäväkiset eläjät ahertelevat niissä oloissa, joihin ankara elämä on heidät asettanut. Useasti saattaa samassa ahtaassa asunnossa oleskella kymmenlukuinen raatajaperhe, enimmältä osaltaan pientä lattialla pyörähtelevää laumaa. Mutta tämmöiseen he ovat tottuneet – on täytynyt tottua. Ja siinä vain turpeitten keskellä yhdessä kamppaillaan elämän ankarat taistelut, surraan ja iloitaan, koetaan talven vilut ja kesän lämpöiset. Pienistä paikatuista ikkunoista katsellaan Jumalan kirkasta päivää, joka turpasmökin eläjälle näyttää kovin säästellen antavan valoaan. Mutta ulkona Jumalan suuressa luonnossa se on yhtä kirkas köyhälle raatajalle kuin rikkaalle isännällekin. Ja iloisina, kirkassilmäisinä telmäilevät turpasmökin lapset nurmisella pihamaalla.

Mutta toisinaan elämän raskaina hetkinä saattaa turpastuvan eläjä tuntea turpeisten seinien painavan ja ahdistavan tavallista ankarammin. Silloin hän voi purkaa mielikarvautensa ja osattomuuden tuntonsa hiukan katkeraan sanontaan:

"Täällä meijän täytyy jo eläessämme tottua turpeen alla asumaan."

Oulun tiernapojat

Pimeän joulunajan pitkinä iltapuhteina saadaan Oulussa joka vuosi vielä nähdä ja kuulla "tiernapoikain" esiintymistä, omituisia ikivanhojen joulunäytelmien viimeisiä jäännöksiä, jotka juontavat alkunsa aina keskiaikaisista uskonnollisista näytelmistä. Ovatpa poikien esitykset liittyneet oululaisen joulutunnelmaan miltei yhtä läheisesti kuin joulukuusi ja joululahjat.

Kymmenkunta tiernapoikien "kiertuetta" on puolestaan huolehtimassa parikymmentuhantisen Oulun henkisestä entisaikaisesta jouluilosta. Jouluaattona, jopa muutamilla jo ennenkin, on ensi yritys, ja sen jälkeen annetaan "iltoja" myötäänsä joka päivä yli joulun aina loppiaiseen asti, jolloin joulun mukana joulunäytelmätkin loppuvat. Ja pojat muuttuvat jälleen tavallisiksi pieniksi kansalaisiksi, samoin kuin esiintymisaikanaankin ovat päivisin olleet.

Tavallisesti neljä jäsentä kuuluu joka kiertueeseen. Johtajana ja taloudenhoitajana on joukon vanhin jäsen, joka "näyttämöllä" voi esiintyä mustapartaisena nokinaamaisena "Murjaanein kuninkaana". Mutta arvokkain ja mahtavin jäsen, näytelmän päähenkilö, on "Herootes-kuningas". Kolmas mies on "nihti", komea keihäsniekka, "rintavarustuksella" suojattu sotilas, Herodeksen nopsa palvelija, ja viimeisenä käy monihaaraista tähteä sauvassa kantaen piskuinen tiernajussi, "Petleheemin pojaksi" nimitetty. Joskus on vielä viidentenä, joukon jatkona, pikkuruinen kyssäselkäinen vikkelä nallikka "kyppä Kiinaanmaalta".

Arvonsa mukainen on esiintyjäin pukukin. Kuninkaat ylpeilevät kullatuissa kruunuissa sekä haarniskoissa ja valkeissa vaatteissa, onpa joskus vielä päällimmäisenä verhona komea mantteli. Nihdillä samoin on valkea puku sekä päässä hopealta hohtava töyhtöpäinen kypärä. Aseina on komeat miekat, sotamiehellä lisäksi keihäs. Kypärät, kruunut ja haarniskat ovat tosin vain pahvista laitetut, kultapaperilla päällystellen, sotilaan rintasuojus on helisevistä läkkipeltiliuskasista, ja miekat puusta veistetty. Uhkaavat kulmakarvat sekä peloittava parta ovat korkin noesta kasvaneet. Mutta mitäpä niistä, yhtä uljailta esiintyjät näyttävät. Valkeissa vyötetyissä paidoissa käy pieni Petlehemin pilttikin, kannellen, kiikutellen miltei kokoistansa, pahvista laitettua monikouraista tähteä, jonka keskelle on Kristuksen kuva kiinnitetty. Kepinnokassa saattaa tähti kieppua kuin kärryjen pyörä, niin että paperitöyhdöt kourain kärjissä iloisesti vipattavat ja keskellä oleva kuva heittelee kuperkeikkoja. Kiinanmaan kypän ominaisuutena on takin alle työnnetystä tyynystä selkään laitettu "kyppä".

Tähtipoikain näytelmä on enimmäkseen runomuotoinen, laulaen esitettävä. Sen pääsisältönä on Herodeksen ja Murjaanein kuninkaan taistelukohtaus, "Itäisen maan" tähden ilmestyminen ja lapsen syntyminen Betlehemissä sekä viattomain lasten surma. Aluksi ja lopuksi saadaan kuulla tervehdys- ja kiitoslauluja.

"Otetaankos laulajia?" joku pojista, tavallisesti nihti, käy talon ovella kysymässä, kun kiertue iltasella täysissä varustuksissa mittailee kaupungin katuja. Luvan saatuaan pojat astuvat sisään ja asettuvat vierekkäin, taemmaksi tähtineen pikku tiernajussi, joka on sytyttänyt kynttilänpätkän tähteä kannattavan sauvan nokkaan palaa tuikuttamaan.

Ja kohta kajahtaa tervehdyslaulu:

    "Hyvää iltaa, hyvää iltaa
    itse kullekin säädylle,
    sekä ylhäisille että alhaisille,
    jokaiselle kuin talossa on.
    Ja me toivotamme,
    ja me toivotamme
    onnellista ja hyvää joulua
    ja sitä taivaallista ystävyyttä,
    joka meidän kaikkeimme ylitse käy!"

Siitä Herodes lähtee astelemaan edestakaisin ja ylpeästi miekkaansa heiluttaen laulaa:

    "Herodes hän itse ajoi hevosella ja ratsulla
    siihen asti kuin hän tuli murjaanein maalta,
    siihen asti kuin hän tuli Petleheemin tykö."

Laulun loputtua hän astuu Murjaanein kuninkaan eteen ja äyskäisee:

"Herootes-kuningas mää itse olen!"

"Jaa, minä luulen, ettet sinä ole kuin yksi tyränni", vastaa musta Murjaani.

"Jaa, minä tykkään, etten minä ole mikään tyränni, vaan minä olen kuningas Herootes, joka kannan kultaista kruunuani esi-isäini jälkeen", vakuuttaa Herootes taas ja tutkaisee Murjaanilta:

"Hoo, kustas olet, kun olet noin musta?"

Murjaanien kuningas vastaa laulaen:

    "Hoo, jos min' olen musta,
    niin olen minä kaikilta tunnettu!
    Hoo, jos min' olen musta,
    niin olen minä kaikilta kaivattu!"

Ja sen kaikki todistavat kuorossa kajauttaen:

    "Yksi herra ja kuningas
    murjaanein maalta,
    yksi herra ja kuningas
    murjaanein maalta."

Mutta eihän Herodes siitä välitä, ylpeä kuningas, astahtaa vain ylpeänä murjaanin eteen ja äyskyy:

"Vaikkas olet kuinkakin yksi herra ja kuningas murjaanein maalta, täytyy sinun rukoileman minua ja lankeeman minun eteeni polvilles!"

"Ei, vaan nihti!" epää Murjaani.

"Ei, vaan sinä itse henkesi uhalla!"

Eikä auta mustan murjaanin muuta kuin langeta polvilleen ylpeän Herodeksen eteen. Kopeana asettaa voittaja miekkansa hänen olalleen ja laulaen kehoittaa muitakin katsomaan Murjaania:

    "Katsokaapas nyt tätä Murjaanein kuningasta,
    kuinka sen pitää rukoileman Herootesta,
    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa,
    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa!"

Kaikki katsovat ja laulaen todistavat:

    "Nyt te olette nähneet tuon Murjaanein kuninkaan,
    kuinka sen pitää rukoileman Herootesta
    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa,
    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa."

Siitä asettuvat esittäjät neliöön vastakkain ja kohottavat miekkansa eteen kunnia-asentoon. Ja Petlehemin pojan kieputtaessa tähteään lauletaan:

    "Tähti se kulkee Itäisellä maalla,
           Itäisellä maalla,
    ja se sanomaton kirkkaus
           se ulos loist',
    ja se sanomaton kirkkaus
           se ulos loist'.
    Ja se tähti oli Jumalalta ulos lähetetty,
           ulos lähetetty.

    Ja he riensivät uhraamaan
    kultaa, pyhää savua ja mirhamia,
           ja mirhamia,
    josta ihastui koko Petlehem,
           koko Petlehem.
    Ja tain tähtein, ja tain tähtein
    siis laivahan ovet ne avattiin,
    ja kunnian kruunulle veisattiin,
    ja terveille luoduille laulettiin."

Pienoinen Petlehemin piltti siitä heläyttää kehoituksen:

"Matkustakaa Petleheemiin Juutaan maalle, Taavitin kaupunkiin. Siellä te löydätte lapsen makaavan seimessä! Herran enkelit ne vartioitsee härkää ja aasia."

Tämä iloinen uutinen innostuttaa kaikki kajahuttamaan:

    "Lapsi on syntynyt meille,
    ja poika annettu on.
    Hänestä elämän löysi Jumalan suosio.
    Hän on se ylhäisen koitto,
    mi maailman valistavi,
    ehkä hänen soitto
    maan ympäri kajahtavi.
    Vaan pienen hartioilla
    se Herra lepää."

Silloin Herodes muistaa jotakin, astuu sotilaansa eteen ja sanoo:

"Nihti, minun palvelijani!"

"Jaa, minun armollinen majesteettini!" toteaa nihti.

"Oletkos sinä nähnyt niitä kolmea itäisen maan viisasta miestä?"

"Jaa, minä olen nähnyt ne kolme itäisen maan viisasta miestä, jotka menivät kuin viekkaat varkaat toista tietä omalle maallensa."

"Sepä minua suuresti harmittaa", manailee Herodes, "ja sydämelleni käy, koska nuo kolme Itäisen maan viisasta miestä menivät kuin viekkaat varkaat toista tietä omalle maallensa." Jopa Herodes saa syytä oikein vannoen vakuuttaa:

"Tuppi minun vyölläni, miekka minun kädessäni, jolla minä olen sotinut Turkkia ja Tattaria vastaan! Minä tahdon sotia kolmea Itäisen maan viisasta miestä vastaan."

Ja palvelijalleen sanoo Herodes:

"Mene nyt ja ota minun harmaa varsani! Sillä katso, minä lähetän sinut Petleheemiin Juutaan maalle, Taavitin kaupunkiin. Siellä sinun pitää tappaman ja virtaan heittämän kaikki kaksivuotiset poikalapset taikka sitä nuoremmat. Ja kun löydät sen äsken syntyneen juutalaisten kuninkaan, tuot sen minun käsiini."

Ja taas laulaen koko joukolla todistetaan Betlehemin suuri tapahtuma:

    "Piltti on syntynyt, Petlehem,
                Petlehem,
    josta ihastui koko Jerusalem,
                Jerusalem.
    Hän pantiin seimeen makaamaan,
                makaamaan,
    kussa pilttimme oli herrainen,
               herrainen,
    aasi se seisoi härkäinen,
               härkäinen."

Tällä ajalla nihti on käväissyt syrjässä sekä toimittanut kuninkaalta saamansa tehtävän ja tuo esiin:

"Nyt olen minä käynyt Petleheemissä Juutaan maalla, Taavitin kaupungissa ja virtaan heittänyt kaikki kaksivuotiset poikalapset taikka sitä nuoremmat. Mutta sitä äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta en löytänyt, jotta olisin voinut tuoda sen sinun käsiisi."

Vaikka asia on näin huonosti onnistunut, sanoo Herodes kuitenkin:

"Hoo, koskas olet ollut niin rohkea, että olet silitellyt minun kultaista kruunuani, tahdon minä palkita sinua kullalla ja hopealla ja tahdon antaa yhden verisen merkin miekkani terästä. Risti sinun rintaasi, miekka sinun vyöllesi!" Ja ovelle osoittaen Herodes lisää:

"Tuosta ulos, tuosta sisään, tuosta sinun matkasi pitää!"

Hyvillä mielin nihti lähtee lattialla edestakaisin astuskelemaan ja ylpeänä heiluttelee miekkaansa ja laulaa. Toisetkin innostuvat, astelevat vastakkain, kalistelevat miekkojaan yhteen ja laulavat:

    "Husaari olen minä sodassa
    ja urhoollinen sotamies.
    Ja vaikka olen varustettu joka ties,
    niin siihen on meitä pakotettu,
    että totella keisaria
    ja kuunnella pyhää lakia.

    Keisari Aleksanteri Suomen suuriruhtinas,
    hän pois otti orjuuden,
    hän pois otti tyrannin,
    hän käänsi katoon kaikki vihollisten maat.
    Siis kaikki kansamme iloitkaat,
    niin olette päässeet vaivoista."

On nähty ja kuultu Herodeksen ja Murjaanein kuninkaan kohtaukset, Petlehemin tähdet ja Petlehemissä käynnit. Ja Petlehemin joulusta siirrytään omaan jouluun. Pojat kajauttavat vanhan joululaulun:

    "Jopa joutui jouluaamu kristikunnalle,
    siitä ompi ilo saatu koko maailmalle.
    Vaan rakkaudest' Jumala teki meille tämän maan,
    josta ompi ilo saatu koko maailmalle."

Monivärssyisen laulun loputtua nihti astahtaa joukosta esiin ja sanoo:

"Emme ole millään viekkaudella emmekä vääryydellä tulleet teidän huoneeseenne laulamaan, vaan me olemme köyhiä poikia ja pyytäisimme jotakuta lanttia."

"Ja tähteemme kynttilänpätkää!" lisää Petlehemin poika.

"Lanttien" saannin jälkeen lopetetaan toimitus yhteisvoimaisella kiitoslaululla ja kumarruksilla:

    "Kiitos olkohon, kiitos olkohon,
    teidän lahjainne edestä!
    Teidän lahjanne tulee olemaan
    julki Jumalan edes.
    Ja me toivotamme, ja me toivotamme
    sitä onnellista ja hyvää joulua!"

Siinä on kaiken loppu, ja tämän jälkeen kolistelevat kuninkaat seuralaisineen matkoihinsa, astelevat toisiin taloihin esittämään samaa näytelmää. Ahkerasti jos liikkuvat, ehtivät samana iltana käväistä viidessätoistakin paikassa ja saavat yhteiseen "pörssiinsä" koko joukon lantteja. Mutta "kyppä Kiinaan maalta" astuu muiden poistuttua esiin ja pyytelee pikku lantteja omaan pussiinsa.

Näin vielä Oulun tiernapojat ikivanhaa näytelmäänsä esittävät. Entisaikoina ovat he tehneet laulumatkoja maaseuduillekin naapuripitäjiin, jopa aina Hailuodon saarivaltakuntaan asti.

Vanhoja ruotusotamiehiä

Vielä elää – muuan siellä, toinen täällä – vanhoja kahdeksankymmenen korvilla olevia ukkoja, jotka nuoruutensa päivinä ovat palvelleet entisessä kansallisessa sotaväessämme, 1854 perustetussa ja taas jo 1868 Majoitetussa ruotuväessä. Pikku mökkien vaatimattomina vaareina useimmat heistä viettävät pitkän elämänsä ehtoota, odotellen viimeistä iltahuutoa, joka päättää tämänilmaiset työpäivämme. Monet kyllä ovat aika reippaita vielä – mikseikäs vanhat soturit! – ja osaavat kertoa yhtä ja toista entisiltä sotamiesajoiltansa.

Jos haluat kuulla vaikkapa entisen Oulun ruotuväkipataljoonan elämästä, voit käydä puhuttelemassa Oulun seudun vanhoja soturiukkoja.

Vapaaehtoisia palkkasotilaita he olivat, ruotutalojen kustantamia torpparisotureita, jotka vähävaraisina tilattomina miehinä olivat, kuka mistäkin syystä, ottaneet pestin kruunun palvelukseen. Ketä johti seikkailunhalu, ketä houkutteli korea puku ja "ruunun virka", ken taas halusi päästä oman kotimökin haltiaksi ja pienen maapalasen hoitajaksi. Eiväthän nämä edut, eivät ainakaan Oulun puolen miehillä, kovin kehuja kannattaneet. Pikkuinen torppa, jossa sai asua ja viljellä kolmen neljän tynnyrinalan maakappaletta, sekä pestiksi kymmenen, parikymmentä ruplaa rahaa, alusvaatteet ja saappaat. Siinä tavallisin korvaus nuorelle terveelle miehelle, joka ruodun puolesta tarttui aseisiin.

Jos ei palkka ollut kovin kehuttava, niin ei palveluskaan ollut varsin suuri. Kuutisen viikkoa kesässä oltiin Oulussa, ja talvella silloin tällöin kokoonnuttiin pitäjän kirkolle temppuilemaan.

Ensi asiana sotamieskokelaita kirjoihin merkittäessä oli miltei aina nimenmuutto. Entiset pitkät nimet hylättiin ja sijaan otettiin, tavallisesti entisestä muodostellen, lyhyemmät, sukkelaan lausuttavat paritavuiset tunnukset. Niinpä tehtiin Tyvelästä Tyvi ja Takkulasta Takki, Vänttilästä Väntti ja Heusalasta Hanko sekä iso, romuluinen Hirvelä ristittiin Hirmuksi. Mentiinpä vielä niin pitkälle, että Meriläis-Antti, joka kivulloisuuden takia eronneen Tyven sijaan saapui palvelukseen, sai omistaa edeltäjänsä nimenkin. Hänestä tehtiin Tyvi.

Kesän alussa, kevättoukoja tehtäessä, mentiin kesäharjoituksiin. Oulun maneesiin koko pataljoona, Kemin, Oulun, Raahen ja Kalajoen komppaniat kokoontuivat. Lepoajat ja joutohetket oleskeltiin maneesissa, mutta päivisin käytiin ampumassa ja "äkseeraamasa" Nuottasaaren kentällä kaupungin laidassa, väliin taas marssittiin Intiön kankaalle "leikkisotaan mukamiste".

Puku oli pojilla koko pulska, kun oltiin oikein "paraati-mönstringeisä". Harmaa messinkinappinen takki oli päällä, rautasolkisella nahkavyöllä vyötettynä, ja siniset "akselpoletit" keltaisine "lumeroineen" oli takin olkapäillä. Päässä keikkui korkea kiiltonahkainen kaski, "kova kuin kattila". Ja "se oli koria lakki se, eikä sitä tarvinnut päästään liikuttaa, jos kuinka iso sotaherra tuli vastaan". Lakin otsassa oli iso hopeankarvainen "flamma" ja samanvärinen kahdeksantuumainen puikko päälaella, niin että "kouralla voi kopata siitä kiinni, kun otti lakin päästänsä". Leuan alitse kävi lakin reunasta toiseen suomuinen hopeanvärinen hihna. Ja aseena oli komea pistinnokkainen tussari. Näin komeina oltiin ainoastaan "isoisä mönstringeisä ja juhlapaikoisa", mutta jokapäiväisissä puuhissa rehkittiin vain valkeissa pellavaisissa "äkseeri"-pukimissa. Päässä oli silloin "huraski", musta lipaton, leveäperäinen verkalakki, ja kivääritemppuja tehtiin vanhalla "ruottinaikuisella" piilukkopyssyllä, jonka reikäkin oli miltei nyrkin mentävä.

Mutta kun oltiin oikein "täysisä pataljoonan mönstringeisä", kun leirille lähdettiin taikka leikkisotaan, silloin sälytettiin selkään vasikannahkaiset laukut vaatetarpeineen, patruunalaukut, juomaleilit ja muut. Vyölle vielä ripustettiin pitkä julma puukko, "hukari", jotta jos kaikki muut aseensa tappelussa menettää, saa sillä vielä hädissään söhäistä.

Kuri oli ankara – tietysti! Olitpa vain unohtanut yhdenkin napin takissasi avoimeksi ja "sotaherra" sattui sinut kaupungilla kohtaamaan, sait kotona maneesissa hyvänpäiväisen kepityksen. Taikka jollet määrähetkellä saapunut lomaltasi, sait myös keppiä, ja jos viinapäissäsi toikkaroit kaupungin kaduilla, loppui ilosi siihen, että sait selkääsi viisikymmentä vitsan lyöntiä. Kapteeni itse niitä annatti. Vaikka ei se vielä mitään. Saatettiin rikoksellinen panna "kivääreitä kantamaan". Kasattiin olkapäille kahden puolen kahdeksan, kymmenen, kaksitoistakin raskasta kivääriä ja seisotettiin miestä tuntikausia. Mutta ei tämäkään vielä mitään. Teitpä jonkin oikein ruman räähkäteon, sait kärsiä "katulyötin". Katulyötti oli semmoinen lyötti, että asetettiin kaksi komppaniaa miehiä "lettiin" vastakkain ja joka miehelle keppi kouraan, ja siitä miesrivien kujaitse täytyi rangaistavan juosta kahnaista ja ottaa selkäänsä joka miehen kepistä hyvänpäiväinen hutkaus. Nampa-Jaako rukalle tämmöinen kyyti oli kerran annettu, mutta miksikäs oli "pöljä, päissään kovin surkeaksi itsensä kaupungilla töhrinyt ja niin koko sotamieskunnian pilannut".

Niinkuin ainakin olivat toiset "sotaherrat" hyviä ja ihmisen tapaisia, kun taas toiset olivat aika ärmättejä. Oli pari semmoista "luuknanttia", jotka "räpsi turpaan ehtimiseen". Mutta saipas toinen kerran turpaansa takaisin, aika paukun saikin, niin että oli itsekin tuuminut: "Se lähti miehen käestä." Hyvin lähtikin, sillä sen antajasta ei saatu mitään selkoa.

Muutamat herrat olivat aika raikasäänisiä komentamaan. Ainakin "everisti Sunmanni kun oikein karjaisi, niin jo se piti kuulua".

"Huurnilla" puhallettiin kaikki komentosignaalit. Kun käskettiin joukkoa kokoon, puhallettiin: "Tieta tatta tittataa, tieta tatta taa!" Mikä merkitsi sanoilla lausuen, jotta

    "Ruoturyssät, rukat te,
    tulkaa tänne kokoon!"

Koko pataljoonalle jos annettiin merkki, soitettiin kolme kertaa:

    "Heela jäakespataljoon!"

Ampumassa oltaessa puhallettiin: "tattatii, tattatii!" joka merkitsi:

    "Ampu nyyt, ampu nyyt!"

Ja kun ampumasta lakattiin, töräytettiin:

        "A poois!"

Ja taas kun oltiin leikkisotasilla ja piti miesten marssia siltaa myöten joen ylitse, jo taas toitotettiin:

    "Tuostapa mennään yli sillan,
    tuostapa mennään yli sillan,
    yyyliii siiillan!"

Nähtiinpä sieltä hevosväki hyökkäävän kohti, silloin kiireen kyytiä kierrettiin "omat herrat kääreeseen", piirin sisään suojaan, ja tuutattiin:

    "Heevosvääki tuulee nyyt!"

Kolme kertaa tätä puhallettiin.

Mutta kun joutui syömisen aika, jo silloin tuli aika hoppu ja juoksu, kun kuultiin töötötettävän:

    "Leipäpussi ja purikka,
    missä on minun lusikka!"

Tuskinpa mikään toitotus kuului kauniimmalta, vaikka ei nälkäisiin vatsoihin saatukaan muuta kuin leipää, silakkaa ja sahtia, taikka toisinaan leipää ja lihalientä, joskus sentään riisiryynipuuroa, oikein siirappisahdin kanssa.

Mutta kaikkein huimimman hopun ja hypyn synnytti "trivooka" eli "häilytys", kun levosta, jopa makeimmasta yöunestakin puhallettiin oikein muka vihollista vastaan hyökkäämään. Silloin toitotuksen sointukin oli jo peloittavan hätäinen:

    "Ramtta-ramtta-ramtta-rintta,
    ramtta-ramtta-ramtta-rintta,
    ramtta-rintta raa!"

Taikka ruotumiehiksi sanoen:

    "Kurki-Antti, Huovi-Erkki,
    Naama-Niku ja Paukka-Heikki,
    Rankki-Kaija kaans!"

Tämä heitti kiireille ketaroille jo muutkin kuin Kurki-Antit ja Paukka-Heikit, jotka, sivumennen sanoen, olivat komppanian aliupseereita.

Monet muutkin temput toimitettiin "huurnilla" puhaltaen. Joka komppanialla oli oma signaalinsa. Näinpä kolmannen komppanian signaali soi: "Taatatpruu, taatatpruu!" Taikka suomeksi sanoen:

    "Puuropää, puuropää!"

Komppanian miehet kun haukkuivat kapteeniaan puuropääksi.

Eteenpäin marssimiset, sivulle otot, taaksepäin käynnit ja "pikomnit" ja "lasitsat", kaikki puhallettiin signaaleilla. Komennettiin tietysti myöskin. Kun kuultiin huudettavan:

    "Sapnia sirinka pistu prii!"

niin silloin lähdettiin marssimaan.

Oli kova, vaikka kyllä hauska päivä, kun "jentraali tuli koittelemaan". Silloin koko pataljoona kutsuttiin koolle, eikä liikkeitä tehtykään suukomennolla, vaan "se piti käyvä huurnilla kaikki, ja miesten piti itte tietää, mitä tehhään". Mutta sitten kenraali sanoikin, jos kaikki kävi hyvästi, jotta "karasoo!" Ja jos oikein mainiosti meni, huusi hän hyvillään: "Karasoo – lauuna!" Siihen täysin kurkuin vastattiin:

    "Ratitsalai, lakivisoku lahrotie!"

Ja sitten saatiin koko päivän loppu olla joutilaina.

Pyhisin käytiin kirkossa vuoron perään. Komppania kerralla, parhaassa "mönstringisä" sinne aliupseerin johdolla komeasti marssittiin. Muuten vietettiin päivä joutilaana.

Muutamina kesinä käytiin Parolassa leirillä. Laivalla laskettiin Kristiinaan, josta kolmisenkymmentä peninkulmaa marssittiin jalkapatikassa Lappväärtin, Kankaanpään, Ikaalisten ja Tampereen kautta Hämeenlinnaan. Pari päivää aina astuttiin ja kolmas levättiin, "se kun on Venäjän väesä semmoinen järjestys".

Ja Parolassa oli miestä kuin metsää – yhdeksän pataljoonaa Suomen ruotuväkeä ja kaartin pataljoona kymmenes sekä vielä lisäksi monituhantiset joukot venäläisiä sotamiehiä, "kasakoita ja kanuunamiehiä".

Sattuipa eräällä leirikerralla semmoinen suuri asia, että itse keisari, Aleksanteri II, tuli "kattomaan Suomen sotaväkiä". Silloin "täyvesä parningisa niinkun sotamies on, keisarin eesä äkseerattiin ja ammuttiin". Ja väkeä oli Parolassa niin paljon, niin paljon, ettei olisi luullut olevan ainoassakaan talossa enää ketään. Kun joltakin mäeltä katsoi, "niin oli aivan niinkun sääskiä koko kenttä täynnä". Vaunuja oli julmat joukot ja hevosia, ja telttoja niiden takana vainiot valkeana. Harjoitusten päätyttyä keisari "kiitteli ja kiitteli Suomen poikia, jotta ne on hyviä äkseeraamaan". Ja majuri Willgren suomensi, mitä keisari puhui. Lopuksi keisari antoi "juomarahaa kolme ruplaa mieheen". Sillä "se kun on asetus, jotta kun keisarin eesä pittää olla harjotuksesa, niin pittää antaa kolme ruplaa juomarahaa, rupla paraatista ja rupla manööveristä ja rupla ampumisesta".

Vasta syksyllä mikkelin aikana palattiin Ouluun. Syysmyrskyissä meritautia sairastellen keikuteltiin pitkin Pohjanlahden rantapuolia rataskylkisellä "Suomi"-nimisellä höyrylaivalla – samalla, joka sittemmin "muuttu Österpotiksi ja palo".

Talvisin piti kerran kuukaudessa kokoontua pitäjän kirkolle harjoituksiin. Päivä pari paukattiin kunnanpirtissä aliupseerin johdolla kivääritemppuja, latausta ja laukaisua sekä kunnioitusasentoja. Hyvillä ilmoilla taas temppuiltiin ulkona kirkkokentällä. "Artikkeleita" myös talviharjoituksissa iskettiin poikain päähän.

Mutta kun harjoitukset päättyivät, pantiin kiväärit seinälle naulaan ja muutkin sotamiehen merkit heitettiin pois, otettiin omat asut ylle, tultiin muiden ihmisten kaltaisiksi ja elettiin kuten muutkin kuolevaiset. Asuttiin omassa pikku mökissä, tehtiin omia töitä, syötiin omaa leipää ja kaikin puolin oltiin omia miehiään, joiden asioihin ei niin kenelläkään ollut mitään sanomista.

Vanhoilta vainovuosilta

Pitkä aika, jo pari sataa vuotta on kulunut ison vihan kamaloista päivistä. Mutta vaikka ovatkin jo sadat vuodet vierineet, on moni näiden aikojen tapauksista vielä kansan muistelmissa säilynyt kaameana kertomuksena polvesta polveen. Liikutpa missä tahansa sydänmailla, voit kuulla kerrottavan vanhoista vainovuosista. Missä jutellaan tarina entisestä talosta, josta vain rauniot ovat jäljellä, missä muistelus muinaisesta pakosaunasta, jonka nokinen kiukaanjäännös nähdään korvessa, missä taas kuullaan synkeä kertomus vainolaisen veritöistä.

Oulun seuduillakin, Oulujoen varsilla joudut tämmöisten tarinain piiriin, ja metsissä liikkuessasi toisinaan sattuu kulkusi semmoiseen paikkaan seutuja, mihin liittyy vainolaistarina. Oulujoen seutuja ovatkin vihavenäläiset aina ankarimmin ahdistelleet. Jokea ja jokivarsia vainolaiset liikkuivat ylös ja alas ja tekivät rosvoretkiä etäämmällekin sydänmaihin.

Talot silloin poltettiin poroksi ja kansa surmattiin, karja ryöstettiin ja syötiin, tavarat rosvottiin ja hävitettiin. Kymmenittäin, jopa sadoittain jäi taloja autioiksi, ja vahvoja taloja, oikein napatalojakin, hävisi silloin, jopa aivan jäljettömiin.

Kiimingin takamailla Joloskylässä, Juuanjärven ja Haarajärven välisellä kannaksella oli ennen mahtava Paajasen talo, suuri ja rikas, jopa niin äveriäs, että kaivoämpärikin oli kuparista. Isot olivat talon pellot, kalavedet olivat viljavat ja erämaat riistasta rikkaat. Yksinään kun talo sai hallita suuria sydänmaita.

Mutta tännekin erämaiden piiloihin vainolainen osasi, miten osasikaan. Aivan odottamatta se kuitenkaan ei päässyt yllättämään talon väkeä, sillä kuparinen kaivokappa oli sellainen taikakapine, että siinä vaaran uhatessa vesi muuttui vereksi. Ja niin eräänä päivänä nähtiin kummat: ämpärissä vesi verenä punoitti! Silloin heti paikalla lähdettiin karkuteille vielä syvempiin metsien kätköihin. Mutta isäntä ei tahtonut niin vain heittää rikkauksiaan rosvojen saaliksi. Hän keräili hopeansa, täytti niillä kuparisen kaivokapan ja upotti sen Juuanjärveen. Toisen osan rikkauksiaan ennätti ukko piilottaa maahan talon lähelle, merkitsi kätköpaikat ja aikoi painua pakolaistensa jälkeen. Mutta huonosti kävi omaisuudestaan huolehtivan isännän: vainomies ennätti paikalle ja tappoi, poltti talon, ryösti tavarat.

Karkuteille, piilopirteille sortui Paajasen muukin väki, sillä taloa ei sen koommin enää tuhasta kohotettu. Vain sen paikka ja tarina on enää jäljellä. Näkyy pirtinsija männikkökankaalla, sen lähellä kaivonkuopanne, ja vähän tuonnempana on mustunut kivikasa, ehkä muinainen saunankiuas. Ja maa talonpaikan ympärillä, vankan petäjikön peitossa, on laajalti kuin vakoharjoille kynnetty. Pelto lienee jäänyt kynnökselle, kun oli tullut pakoteille lähtö.

Rahoja ei vihavenäläinen löytänyt, ne jäivät ukon kätköihin. Mutta sata vuotta takaperin oli Huumalan vaarille sanottu unessa, että mennä kaivamaan sieltä ja sieltä. Vaari meni ja kaivoi ja löysi koko kolme kontillista hopeoita ja tuli äveriääksi mieheksi. Mutta upotetut hopeat jäivät järven hyviksi. Niistä ei unessa Huumalan vaarille puhuttu mitään eikä niitä ole etsimälläkään löydetty.

Muhoksella oli suuri Lumiaisten talo pienen, pitkän ja kapean Lumiaisjärven rannalla, sydänmailla, Oulujoen pohjoispuolella. Surullisen lopun sai tämäkin.

Eli talossa emäntänä etevä eukko, aika kielevä akka, joka syyti sanan sanasta, kaksi parhaasta. Eukon olivat vainolaiset jo oppineet tuntemaan entisillä retkillään, monta kertaa ehkä olivat suukopua pitäneet.

Mutta sitten vainovuosina ryssät ryntäsivät rosvoina taloon, ja väki kapaisi karkuun, kuka kuhunkin ennätti, emäntä hädissään työntäysi pirtin sillan alle nauriskuoppaan, arvellen:

"Täällä mä kai säilyn, kun vain hiljaa olen."

Tulivat tupaan vainolaiset keskenään puhua posmittaen:

"Tässä talossahan se oli ennen kielas akka, mutta mihinkäs sekin nyt on joutunut."

Akkakos malttoi ääneti moista kuulla. "Kielasko muka?" tuumi ja huutaa huikautti piilostaan:

"En ole kielas enkä mielas, vaan sanon asiat arvolleen!"

"A vot!" Tuostahan akka raiska löydettiin ja raahattiin ylös kuopastaan, ja siihen hänen "arvolleen sanomisensa" päättyivät.

Emäntä surmattiin, talo ryöstettiin ja poltettiin.

Siihen loppui Lumiaisten tarina. Eläjät hävisivät sodan melskeissä ja talokin hävisi, ei tullut enää uuden kohottajaa entiselle sijalle. Niittymaana, "Kartanonketona" kuuluvat Lumiaisten muinaiset pellot Kopsan talolle. On nurmikolla vielä surullisia kiukaansijoja ja huoneen pohjakerroksen jälkiä, jotka vaiteliaalla kielellään kertovat kamalista vainovuosista. Ja erään kiukaan vieressä muuan kolmihaarainen koivu vielä humisee Lumiaisten talon ja kielaan emännän surullista tarinaa.

Iso ja vankka oli ollut Ison-Leskelän talo Muhoksella. Sinne toki vainomiehet osuivat ja tekivät samaa jälkeä kuin muuallakin: talon hävittivät, tavarat ryöstivät ja asukkaat surmasivat. Vain talon Helka-emäntä pienen Matti poikasensa kanssa pääsi pakoon, ehtipä vielä saada matkaansa lehmän talon suuresta karjasta. Emäntä talutteli sen mukanaan sydänmaahan pakopirtille. Siellä hän poikansa kanssa kahden eleli muistellen hävitettyä kotiaan, surren surmattua sukuaan. Lehmää lypsäessään emäntä suruissaan lauleli:

    "Yks' on lehmä Leskelässä,
    jota Helka heruttelee,
    siitä Matti maion juopi,
    karjaviljan kallistaapi."

Kiimingissä, Kiiminginjoen pohjoispuolella, vähän matkaa kirkolta alaskäsin on Kolehmaisen metsätalo. Siinä eli vainovuosina oikein vankka isäntä, hirveän vahva mies, mainion väkevä, sukkela ja rohkea. Seudulla kierteleviä vihavenäläisiä hän alituisesti ahdisteli, oli ottanut oikein jokapäiväiseksi toimekseen vainolaisen kyttäämisen ja häiritsemisen. Ja siitä ryssät isäntää kovin vihasivat ja etsivät surmatakseen.

Lähellä taloa oli – ja on vieläkin – pieni kallio, Kolehmaisen kallio, taloon vievän metsätien vieressä. Kalliossa on piiloinen luola, ja siellä ukko toisinaan pitkät ajat piileskeli. Kuin kaivoon hän pujahti alas ahtaasta aukosta ja vei mukanaan ryssiltä ryöstämiään tavaroita. Mutta perässään veteli sissiukko närehakoa, jonka sitten heitti tukoksi ja peitoksi luolansa suuaukkoon. Näin sotki hän jälkensä, etteivät vainomiesten tarkkavainuiset koiranaamaset, ihmismäiset sekasikiöt, "koirankuontolaiset", olisi osanneet luolalle. Sopivan hetken tullen ukko piilopaikastaan taas yht'äkkiä kuopsahti ylös ja odottamatta hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Useita tarinoita kuulet juteltavan ukon seikkailuista.

Oli Kolehmainen heiniä noutamassa metsäniityltä, juuri ladosta ahtoi puuhangolla heiniä rekeen. Tuli yht'äkkiä siihen kaksi aseistettua ryssien päällikköä – totta ne päälliköitä olivat, kun niillä oli komeat hopeaiset vyöt vyötäisillä. He äyskäisivät heinämiehelle, tunsivathan he hänet:

"Ka nyt me sinut tapamme, jos et anna pois niitä rahoja, joita olet miehiltä ryöstänyt."

"No, oottakaahan nyt, kun ma ensin saan tämän heinähäkin pannuksi", pyyteli Kolehmainen.

Ja ryssät rupesivat odottamaan.

Kolehmainen ahtoi häkkinsä valmiiksi, piti silmällä vainomiehiään, suunnitteli kimppuunkäyntiä ja vartoi vain sopivaa tilaisuutta. Käännähtelipä siinä häkkinsä ympärillä puuhanko kourassa, nolonnäköisenä, jotta "pitäähän ne rahat toki pois antaa". Mutta sitten ukko yht'äkkiä kavahti kuin karhu suoraksi ja survaisi hangolla toisen ryssän kuoliaaksi. Siitä toinen niin säikähti, että lähti pakoon, ukko ponkaisi jäljessä ja lennätti hangon pakenijan selkään.

Oli Kolehmaisen ukko taas kotoisallaan, pöydässä istui ja veteli velliä. Velli äkkiä vereksi muuttui – ukolla näet, tietäjämiehenä, oli taikana, jotta keitto vainolaisen lähestyessä käypi vereksi. Siitä äijä heti arvasi, mitä oli tulossa, mutta kuitenkin hän vain rauhassa jatkoi syöntiään. Kohta tupsahtikin vihollisia pirtti täyteen ja muuan hyvillään huudahti:

"Ahas, jokos nyt sun tapamme!"

Mutta syömämies ei hätäillyt eikä pelästynyt. Kun ryssät aikoivat hyökätä kimppuun, ponnahti vellin vetelijä paikalla ylös ja tempaisi pöytärahin, kirkaisi, hypähti ja pyörähti ympäri ja samalla lyödä huhmaisi pöytärahilla vihollisia ympäri korvia, niin että monet kierähtivät lattialle. Toiset taas, terveiksi jääneet, eivät toista huhmaisua ruvenneet odottamaan, – suinpäin kapaisivat karkuun.

Sattui taas muutamakseen Kolehmainen olemaan sissiretkillään. Osuivat silloin venäläiset taloon ja rupesivat turvatonta emäntää rääkkäämään. Mutta sattuikin isäntä saapumaan kotiin. Kiireessä ei ukko ennättänyt saada parempaa asetta, sen kun tuppivyönsä vain vyötäisiltään sivalsi. Mutta vimmoissaan hän silläkin niin pieksi ryssiä, että heidän täytyi lähteä pakoon.

Vieläkin elää Kolehmaisten taloissa Kiimingissä samaa vahvan miehen, sissiukon sukua. Ja vahvoja kuuluvat monet ukon jälkeläiset entisaikoina olleen.

Samanlainen väkevä ja rohkea vihavenäläisten ahdistelija kuin Kiimingin Kolehmainen, oli Muhoksella "Musta-Nykyri", Nykyrin talon mustaverinen isäntä. Monet tarinat kerrotaan hänenkin teoistaan. Oli Nykyri-ukko kerran tuhonnut saunan täyden ryssiä. Olivat ryssät joukolla kulkeneet Nykyriä etsien ja menneet saunaan levähtämään. Mutta Nykyri, joka piiloistaan piti rosvojoukkoa silmällä, hiipi yöllä, pisti saunanoven pönkään ja sitten vahvoilla voimillaan työntää rysähytti koko saunan kasaan, niin että kaikki siinä nukkuvat vainolaiset saivat surmansa.

Ryöstöretkillä kierrellessään sattuivat ryssät pohjaksumaan milloin mihinkin taloon – koirankuontolaiset kun olivat heillä jälkiä vainuamassa. Niinpä ilmestyi vainojoukko Ylikiimingin Ylivuotolle, Koistilaan, johon kansa juuri oli kokoontunut lukukinkereitä, "messuja", pitämään. Kaksi pappiakin oli joukossa, Muhokselta, mistä lienevät olleet. Venäläiset sulkivat koko väen pirttiin, pistivät oven pönkään, mutta papit otettiin ulos rääkättäviksi. Uhkailtiin heidät varikattilassa keittää elävältä ja sitten tappaa koko messuväki.

Mutta siinä reuhatessa tuli ryssän nälkä. Menivät rosvot navettaan ja raahasivat pihamaalle komeimman lehmän, "Ison-Viikunan", ja löivät sen penkkiin. Talon pöydällä hakattiin lihat kirveellä palasiksi ja pantiin tulelle. Lihapadan kiehuessa tuumittiin, jotta kunhan tässä saadaan lehmä syödyksi, niin sitten käydään pappeja keittämään ja kansaa tappamaan.

Ja koko messuväki oli kauhuissaan. Mutta sattuipa siihen muuan pakolainen, "Hulluksi Runniksi sanottu" puolipöljä hölpöttäjä. Hän alkoi yht'äkkiä huutaa hölöttää:

"Holopankankaan rinnassa se tuloo Kivekkään joukko... ampuvat siellä... savu pölisee..."

Ryssät pelästyivät hirveästi, ja tulinen kiire tuli heille päästä pois koko messupaikalta. Siihen jäivät heiltä lehmänlihat kattilaan sekä pappien keittämiset ja kansan surmaamiset.

Vielä on Koistilan talossa latona vanha pirtti, jossa messuväen sanotaan olleen pöngitettyinä. Onpa vielä viime vuosiin asti talletettu vanhaa pöytää, minkä kannella "Ison-Viikunan" lihoja lahtarit olivat kirvestäneet.

Osuivat vainolaiset taas Ylikiimingin Ranttilaan, tulivat pihalle ja pysähtyivät neuvottelemaan, miten tässä nyt uskallettaisiin mennä pirttiin, kuka tietää minkälaisia miehiä siellä on. Isäntä pirtistä huomasi vihollisten aikeet, mutta ei silti hätäytynyt, vaikka aseetonna juuri askaroi astiain teossa. Oli ukko niin kekseliäs, että sieppasi vanneha'an – puolimetrisen puupalikan, jonka toisessa päässä oli saranassa töksähtelevä rautahaka –, ja alkoi sillä pirtin ikkuna-aukosta ryssiä kohden naksautella, siihen aikaan kun vielä oli pienet savupirtin luukkuikkunat. Ryssät luulivat ukon piilukkopyssyään naksauttelevan, sen piippukin kun niin uhkaavana pistihe ikkunasta, ja kiireen kyytiä hyppäsivät syrjään ampumapiiristä ja juoksivat metsään.

Vihollislaumojen kierrellessä maita kauhua ja turmaa tuottaen, asukkaat pakenivat metsien syvimpien kätköjen piilopirtteihin, kallioluoliin ja korpien komeroihin, joissa sitten ainaisessa pelossa viettivät kurjaa pakolaiselämää. Monissa seuduissa vielä nähdään raunioita taikka muita merkkejä muinaisista vihanaikaisista piilopirteistä, salasaunoista ja pakopaikoista.

Kiimingin takamailla, Haukiputaan rajoilla, on pieni kaunis Tervajärvi ja siinä seitsemisen pikku saarta. Muuan saarista on Ponnonsaari, toinen Jaaransaari. Edellisellä saarella kerrotaan Ponnon talon eläjien piileskelleen vainolaista, ja Jaaransaarella oli ollut paossa Jaaran talon väki. Pitkät ajat olivat piileskelijät saarillaan asustelleet, sillä peltoakin he olivat jo ehtineet perata asuntonsa ympärille – vieläkin nurmikkokentät siitä ovat jäljellä.

Olivat vainomiehet kerran osuneet Tervajärvelle ja huomanneet saarella olevan eläjiä. Jo olivat ryssät ruvenneet huutamaan venettä, että muka tulisivat pakolaisten luo vierailemaan. Mutta "vähätpä niille rosvoille nyt kuka lähti vielä venettä viemään".

Kiimingin Jolosjoen varrella, suon laidassa kankaalla, synkässä metsässä on Autiolehdon pakosaunan sija. Siinä sanotaan Säivälän asukasten piileskelleen vuosikausia. Joen rannalle olivat pakolaiset raataneet niittyä ja ahon laidassa viljelleet pientä peltotilkaretta. Käsikivillä he olivat saunassa jauhaneet viljanvähiään. Ja vanhan kiukaan raunioilla näet vielä kuin muinaismuistona kömpelösti louhimalla tehdyn halenneen jauhinkiven.

Saattaisipa kivi "kielin kertoa", haastella halennut paasi, jo saisit kuulla surullisen tarinan, kuulla, minkälaisten huolien ja tuskien painamana on tätäkin kiveä jauhaa kitkuteltu. Lienee jauhaja kivenpuussa kiikkuessaan kuullut kivensäkin valittavan ja sille sanellut:

    "Mitä vuori voivottelet,
    mitä kilkatat leivonen?"

Muhoksen sydänmailla, Poikajoen lähitienoilta, on soitten keskellä Pakosaunanmaaksi sanottu kangassaareke. Synkän metsän sydämessä nähdään siinä vielä huoneen sija kiukaanraunioineen. Jokin kurja perhe on siinäkin peloissaan istuskellut kiukaan tulilla. Muutamien kilometrien päässä toisella puolella samaa jokea on toinen saunankiukaan raunio suuren Sikiösaunansuon saarekkeella. Iso pakolaisjoukko on myös siellä piileskellyt. Mutta ainaisten koirankuontolaistensa avulla ovat venäläiset löytäneet salasaunan ja surmanneet koko pakolaisjoukon. Tämä hirmutyö on koko saunasaarekkeelta riistänyt rauhan. Oli metsänkävijöitä asettunut saarekkeelle yöksi, pimeänä syksynä nuotiotulille levähtämään. Mutta eivät olleet saaneet rauhaa: koko yön oli kuulunut saunan tienoilta metsästä surkeaa itkua ja voivotusta. Surmattujen henget olivat siellä itkeneet.

Mutta eivät sentään ryssät joka saunalle ja piilopirtille osanneet, vaikka niitä ahkerasti etsiskelivät. Oli Ylikiimingin takamailla Navettamaan pakosauna, pari kilometriä Koistilasta pohjoiseen. Sinne koettelivat koirankuontolaiset vainunsa ohjaamina laukkoa, mutta kun oli välillä kolme virtaa, Kiiminginjoki, Kyrsäoja ja Haaraoja, niin eksyivät jäljiltä. Sillä kolmen joen yli ei koirankuontolaisenkaan vainu ylety.

Talvella yrittivät venäläiset Navettamaan pakosaunalle hiihtää oikein miesvoimin "rahvaansuksilla", semmoisilla pitkillä luikoimilla, joita aina neljä viisi miestä peräkkäin oli hiihtämässä, joka miehellä samoissa suksissa oma mäystimensä. Mutta suomalaiset mennä vitikoivat kukin omilla liukkailla lylyillään paljoa sukkelammin kuin rahvaansuksilla hiihtäjät pitkillä kömpelöillä neuvoillaan, jättivät ryssät taakseen, heittelivät mutkia, sotkivat ja eksyttivät heidät jäljiltään.

Parhaan vastaanoton vihavenäläiset saivat Suonperän pakosaunalla Ylikiimingin Ylivuotolla. Siellä oli sauna suuren suon pohjukassa, mäen vierteen alla, metsän salaisimmassa suojassa. Yksinäinen eukko siinä vain poikansa kanssa kahden piileskeli.

Kävipä akka muutamana syysaamuna, kun maa jo oli kuurassa, joesta vettä noutamassa. Sattuivat heti jäljessä vainolaismiehet, kuusi sissiä, Alavuotolta käsin samoille seuduille retkeilemään, huomasivat jäljet ja niitä seuraten saapuivat salasaunalle.

Mutta pienen saunan ovi oli niin ahdas ja matala, että vain kontaten saattoi ryömiä sisään. Lähtee siitä muuan sissi pyrkimään saunaan, partaisen päänsä työntää ovesta sisään.

"Voi hyvänen aika, kyllä ne nyt meijät tappavat!" parkaisee pelästynyt äiti.

Mutta rohkea poika sieppaa suuren kirveen, heilauttaa sitä ja huudahtaa:

"Ei ole surma tervaa karvaampi! Kyllä minä kirveellä sojin sen kun kerkiän."

Ja samalla pudottaa hän aseensa ryssän päähän ja tempaa raadon sisään. Tulee toinen, sille käy samoin, sitten kolmas, neljäs. Ja niin yksitellen poika teki lopun ryssistä sitä myöten kuin he pyrkivät sisään.

Melkein yhtä kamalasti kävi vainolaisjoukon Muhoksen Pirtti järvellä. Sielläkin, Kiimingin rajoilla, oli salainen sauna, jossa vahva Tahvolan isäntä Pyhänsivulta oli kahden pikku tyttönsä kanssa piilossa.

Oli muuan aamuvarhainen, ja saunalaiset olivat kolmisin juuri eineellä kaikessa rauhassa. Huomasivat ikkunasta, jotta jo ovat viholliset tännekin osanneet. Tyttösille tuli kova hätä. Mutta isä heitä lohdutteli:

"Syökäähän te vain rauhassa! Minä lähden vieraita puhuttelemaan."

Isä hyppäsi ulos saunan oven eteen ja sieppasi raskaan messinkisirkkaisen vyönsä, jossa tuppipuukko ja tupakkakukkaro roikkelehtivat.

Ryssät hyökkäsivät heti isännän kimppuun, mutta hän huiteli vyöllään heitä ympäri korvia, mennen tullen, niin että siihen moni keikahti. Toiset taas, mitkä ennättivät, laukkasivat pakoon.

Saunan eteen kellistyneet ryssät ukko hautasi aseineen Pirttijärven rantaan, ja on samalta rannalta löydetty useita sota-aseita.

Pakoon päässeet vainolaiset olivat sitten asettuneet metsään nuotiotulille. Siinä olivat he huonon yrityksensä takia joutuneet keskenään oikein riitaan. Muuan parrakas oli huutanut:

"Miks'et sinä mennyt auttamaan toverias?"

"Ka, miks'et sinä mennyt?" oli toinen partaniekka tokaissut.

"Ka, kuinkaspa siihen menit? Kun tuppi läks' niin kukkaro sai!"

Oulujoen lohenpyynnistä

Jo ammoisista ajoista ovat Pohjanmaan suuret joet, Tornion, Kemin-, Iin- ja Oulujoet, olleet maamme parhaita lohivesiä. Varsinkin mahtava Oulujoki, josta on lohta pyydetty satoja vuosia, "aina siitä asti kuin esi-isämme ovat Unkarista tänne tulleet ja tehneet tupansa joen rannalle".

Talviasunnoillaan on lohi meren suolaisissa vesissä "ulapoilla aukeoilla, selvillä meren selillä", mutta keväällä se aloittaa nousunsa makeoihin maavesiin, sekä suurempiin että pienempiin jokiin. Yhtämittaisena siirtolaisjoukkueena puskevat majanmuuttajat kaiken kesää vastavirtaan, kohoten kovatkin kosket, päätyen monesti syville sydänmaiden vesille. Syksyllä loka- ja marraskuussa lohet toimittavat kutemisasiansa jokisuvannoissa ja kostepaikassa. Sinne rauhallisille hiekkapohjille jättävät ne nousevan sukupolven sikiytymään, mutta itse laihtuneina laskettelevat myötävirtaan takaisin väljempien vesien suolaiseen yltäkylläisyyteen lihomaan ja varttumaan entiselleen.

Mutta pitkää kesäkautista makean veden matkaansa eivät nämä aavojen ulappojen siirtolaiset saa tehdä rauhassa. Satoja, tuhansia, joutuu sillä matkalla ikiteilleen, eivät pääse synnyinvesilleen eivätkä palaja takaisin merillekään – joutuvat kalamiesten katiskoihin. Mutta ne, jotka välttävät vaarat, toimittavat uuden sukupolven korvaamaan tuhon omiksi tulleitten sijat.

Jo heti merestä lähdettyään ja selvitettyään Oulun suistamon monilukuiset salmet vastavirran puskijat joutuvat kohta kovassa Merikoskessa koetukselle. Siinä, "Raatinpadossa", nousee tie pystyyn, ja moni lohi erehtyy sukeltamaan umpiperään ja surman suuhun. Osaisivatpa he kaikin pysytellä avonaisella valtaväylällä, joka keskellä koskea katkaisee padon, taikka taas kierrellä mutkaisia syrjäväyliä saarien sivuitse, jo välttäisivät kavalat surmanpaikat, ja edessä olisi vapaana pitkä vetinen taival. Tosin vain kolmi-, nelipeninkulmainen, sillä Muhoksella on taas uusi kumma: toinen pato, pitkä surmanaitaus miltei yli leveän joen, ja sen voi välttää vain, jos taitaisi pysytellä kapealla eteläisellä rantaväylällä. Mutta eiväthän he, älyttömät, mitään etelästä tiedä – mennä porhaltavat surmilleen kun niikseen sattuu, mutta pääsevät ohitsekin, jos kalojen haltia, joka heitäkin valvoo ja huolehtii tulevasta sukupolvesta, ohjaa heidän uintinsa vaarattomalle, rehelliselle rantaväylälle.

Vain kaksi patoa on koko pitkässä Oulujoessa, jo mainitut Raatinpato Merikoskessa, Raatinsaaren yläpuolella sekä Muhoksen pato kolmisen, nelisen kilometriä Muhoksen kirkon alapuolella.

Valtavana kaarena käyristyy Raatinpato vasten Merikosken kuohuja, matalalla karilla pysytellen. Se on matalaselkäinen, monijalkaisten pukkien ja selkäriukujen, orsien, rintapuiden ja vaajojen varaan viistoon asetettujen sälesarjojen muodostama sarjapato. Säleet ovat niin tiheässä, ettei lohi voi uida lävitse, mutta siellä täällä on surmanaukkoja, porstuoita, joihin on potkettu rysiä, lanoja, mihin lohi potkujen ohjaamana saattaa sukeltautua. Porstuoita lanoineen on padossa parisenkymmentä.

Muhoksen pato taas on suoraan poikki 150 syltä leveän joen, korkealla veden pinnasta kohoava verkkopato. Vaajat ovat siinä etäällä toisistaan ja niiden varaan on pingoitettu 9-14 kyynärän korkuiset vahvat verkot, jotka nostavat kalojen tien pystyyn. Pyydyksinä on kuusi avaraa pöhnää, jotka ovat kuin mitähän kamareita, viisi metriä pitkiä, puolitoista leveitä lautapohjaisia, verkkoseinäisiä, puukehyksen tukemia pyydyksiä. Seinien alaosa on kolmen neljän korttelin korkuiselta naulattu lujista säleistä, jotta ne paremmin kestäisivät voimakkaiden kalojen iskuja. Pöhnää saatetaan vääntökelojen avulla nostaa ja laskea suoraan ylös ja alas, miehet vain vääntävät kelansarvista, köysi kiertyy kelatukille ja pöhnä kohoaa.

Kesäkuun puolivälissä, pyyntikauden alkaessa, rakennetaan padot. Ne ovat suuritöisiä laitoksia. Muhoksenkin padon "lyöntiin" menee viikonpäivät 40-50 mieheltä, ennen kuin pitkä aitaus verkkoineen on leveänä virtaan pystytetty. Kallis laitos vielä. Vain verkot, toista sataa luvultaan, maksavat tuhansia markkoja. Elokuussa taas pyyntikausi loppuu ja kuun viimeisinä päivinä padot puretaan. Vaajat, pukit ja puut nostetaan rannalle kasoihin, pöhnät kuivamaan ja verkot aittojen orsille.

Kerran päivässä, aamulla kuuden, seitsemän välillä käydään patoa kokemassa. Kymmenmiehinen pyyntijoukko soutaa kolmella kokuveneellä, pitkällä paltamolla, padolle ja kelaa pöhnän ylös. Se on jännittävä hetki sekä pöhnän kelaajille että pöhnässä olijoille. Jo siinä alkaa ankara meno ahtaassa katiskassa, varsinkin jos on pyydykseen osunut useampia veden koukkuleukoja, kymmeniäkin, jos oikein hyvin sattuu. Suurena porinana ja molskeena on koko hoito, ja harmaana sumuna räiskyy vesi, niin että sekä pöhnä että pöhnän kelaajat peittyvät pisaroihin. Ja kun pyydys on kohonnut ylös ja kalat joutuneet pois omasta valtakunnastaan, on siinä loisketta ja läiskettä, sitä kovempaa, mitä isompia lohia on pyydykseen joutunut. Sattuu väliin saaliiksi yli parikymmen-kiloinenkin koukkuleukainen kojama, ukkolohi. Mielissään ovat silloin kalamiehet, kun on "itte isäntä lähtenyt asioilleen". Mutta siihen isäntä-rukan niinkuin muidenkin matkalaisten asiat ja asioilla-käynnit päättyvät. Sillä heti työntyy pöhnään kupeessa olevan kurereiän kautta pyöveli ja alkaa isolla puukurikalla nuijia telmääjiä hengiltä. Annetaan siinä paukkuja puolin jos toisin, mies kurikoi kalojen niskapuolta minkä ennättää, kalat taas heittelehtiessään sivaltelevat pyrstöllään pyöveliänsä kintuille, väliin onnistuvat antamaan komean päin korvia läiskäyksen. Kurikka kumminkin lopulta perii voiton, tapetut kalat pistellään kurereiästä veneeseen, ja kurikkamies sukeltaa jäljessä. Reikä kuraistaan umpeen, ja pöhnä lasketaan syvyyteen hankkimaan uutta kurikoimista. Sitten soudetaan toisille pöhnille, ja samat ovat asiat.

Rannalla kalat puhdistetaan, puukko työnnetään kurkkuun, vatsa avataan ja sisälmykset otetaan pois, huuhdotaan kaloja joessa ja viedään kantopaareilla suolaushuoneeseen. Lohet vain puhdistetaan ja suolataan, mutta joukkoon erehtyneet taimenet ja siiat myydään siltään heti enimmän maksavalle. Lohien mädit ovat pyytäjien kokumiesten saalista.

Suuriin, lähes metrin läpimittaisiin ja korkuisiin tynnyreihin ladotaan lohet semmoisinaan ja suolaa heitetään mukaan. Lohien suolaaminen on tarkkaa työtä. Kolmisen viikkoa pidetään kalaa alkusuolassa, sitten puretaan ja pestään koko tynnyri ja ladotaan uudestaan, tehdään uusi suolavesi ja lasketaan tynnyri täyteen, ja pohja "riivataan" tiiviisti kiinni. Sitten vielä aina parin vuorokauden päästä "juotetaan runtista" vettä sisään, jotta tynnyri on aina täynnä ja "henkensä pitävä". Koko kallis kappale on tämmöinen täysi lohitynnyri. Kalaa on siinä yli kolmesataa kiloa. Ja tynnyreitä voi pyyntikaudella täyttyä puoleentoista, pariinkymmeneenkin samasta padosta. Jääharkoilla isossa kellarissa niitä säilytellään, kunnes lähetetään maailmalle isoisten pöytien parhaiksi herkuiksi. Padon luona rannalla on kalamiesten pyyntipirtit, verkkohuoneet ja jäillä varatut lohikellarit.

Raatinpatoa käydään kokemassa kaksi kertaa joka päivä – aamulla aikaisin ja taas illalla viiden, kuuden tienoissa. Kovassa koskessa ei kala ahtaassa lanassa saattaisi elää vuorokauttakaan, rääkkäytyisi kovin ja kuolisi. Mutta Muhoksen pöhnässä on kalan "hyvä olla", lohi pysyy siinä "Luonnon raittiisa terveyvesä" koko vuorokaudenkin.

Suuri Oulujoen Lohenpyynti-Yhtiö, joka on saanut alkunsa jo 1600-luvun alussa, omistaa koko tämän suurenmoisen kalahomman, molemmat Oulujoen padot ja kaikki Oulujoen lohet, vielä taimenet ja siiat sekä niiden pyytämisen. Pikkuriikkinen vasta kuoriutunut lohenpoikanenkin, joka yläjuoksulla piileskelee, on yhtiölle säädetty. Yhtiö onkin tavattoman laaja. Siihen kuuluu kaikkiaan 80-90 kalastusmanttaalia ja kussakin manttaalissa on 24 vero-osuutta. Osakkaina on vanhoja taloja aina Oulun-Salosta asti, Kiviniemestä, Oulunsuusta, Korvenkylästä ja Muhoksen alapäästä. Muhoksen pyhänsivulaiset ja utajärveläiset ovat joutuneet pyynnistä osattomiksi, kun eivät aikoinaan "hoksanneet kattoa eteensä".

Yhtiön palkkaamina hoitaa kymmenmiehinen pyyntijoukko kummankin padon kalastusta – toinen Merikosken, toinen Muhoksen – kokee pyydykset, kantaa kalat aittoihin ja hoitaa padot – Muhoksen padossa pitää kerran viikossa vaihtaa verkot. Joku miehistä on kalaisäntänä, joka pitää huolen pyynnistä, korjauksista ja kaikesta. On vielä kirjuri, joka aina joka pyynnin jälkeen merkitsee saaliin tilikirjaan.

Muut eivät saa Oulujoesta "lohtenkallaa" yritellä ilman yhtiön lupaa ja lupalippua. Kymmenen markkaa jos maksat, saat kesäkauden yrittää ongella ja uistimella, ja saat minkä saat [1916]. Ulkomaalaiselta peritään tästä huvista parikymmentä markkaa. Takavuosina aina jotkut "enkesmannit" tapasivat käydä lohia narrailemassa, mutta paikkakuntalaiset harvoin lunastavat lippua. Vaalassa sanotaan saatavan lohta joskus lupaliputtakin. Menet vain koskelle soutelemaan ja annat uistimen juosta veneen perässä – lohi tuhmuuksissaan sen toisinaan tokaisee suuhunsa. Oma tahtonsa, miksi ottaa! Entisinä aikoina käytiin pitkinä syksyöinä joella tuohustamassa. Oli varsin jännittävää atrain kädessä, tervastulen veneen kokassa loimuttaessa, vaania suvannossa lepäileviä lohia ja sitten äkkiä sohaista terävät väkäpiikit sen lihavaan niskaan.

Yhtiön luvalla ja 10-20 markan kesämaksulla vedetään Pyhäkosken tienoilla kulle-apajissa lohta ja muuta koskenkalaa kulle-verkoilla. Siellä kun lohi koskennikaman kavuttuaan asettuu tyyneen kosteeseen lepäämään, kalamiehet menevät ja rannalta lähtien soutavat verkon virtaan, laskevat alaskäsin ja taas soutavat rantaan kiertäen lepäilevät lohet verkkoihinsa ja saavat toisinaan hyvät saaliit. Näinpä Muhoksenkaan suurpadon välttäneet lohet eivät ole kaikkia vaaroja voittaneet.

Mutta ei itse yhtiökään saa vain aivan iltikseen hallita ja pyytää Oulujoen kaloja. Siitä hyvästään täytyy sen suorittaa korkealle kruunulle isot verot. Entisinä Ruotsinvallan aikoina ne oli määrätty 36 lohitynnyriksi, nyt maksetaan verot rahalla.

Oikein vanhoina aikoina oli saatu pyytää aivan vain omiksi hyvikseen. Mutta sitten oli "Ruotrille tullut suuret asiat, ja se oli kalastusvouvin kautta määrännyt, jotta ruunulle Merikosken pato". Siitä kalamiehet olivat kovin tyytymättömiä, semmoisesta oman käden oikeudesta. Tuli pitkällisiä rettelöltä ja riitoja, ja viimein päästiin siihen, että talonpojat saavat Merikoskessakin pyytää, kunhan täyttävät kruunulle jo mainitut 36 lohitynnyriä. Siihen molemmin puolin tyydyttiin, lohien mieltä ei kysytty, pyydettiin edelleen sen kuin saatiin. Seurasi kyllä aikojen kuluessa uusia rettelöitä, veronmaksulakkoja sekä kalastusoikeuden peruuttamisia, mutta lopulta taas sovittiin, ja talonpojat saivat edelleenkin pyytää määrättyä veroa vastaan. Päätettiin vain, että veron suuruus oli joka sadan vuoden kuluttua uudestaan arvioitava. Viimeisestä veron määräämisestä on kulunut jo 110 vuotta.

Kalaa saatiin entisinä aikoina paljon, paljon enemmän kuin tähän maailman aikaan. Silloin oli lohta ylös kulkemassa, oli isä poikineen ja äitimuori tyttärineen. Samalla kokemalla saatiin jopa satoja koukkuleukoja kojamia ja suuria mätilohia. Vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin oli kerran samasta pöhnästä Muhoksen padolla nostettu parisataa kalaa, ja toistakymmentä vuotta sitten oli muutamasti ollut yhdessä pyydyksessä kolmetoista lohta ja 150 taimenta. Mutta sitä mukaa kuin kaikkiruokainen ihmissuku on lisäytynyt, on lohien suku aina vuosi vuodelta vähentynyt. Paras saalis viime kesänä (1916) Muhoksen padossa oli 36 kalaa yht'aikaa samalla kokemalla.

Mutta jos oli ennen kalavilja runsasta, niin sen mukaan oli hintakin. Niihin aikoihin kun sama pöhnä antoi satoja kaloja, maksoi lohileiviskä vain ruplan eli noin viisikymmentä penniä kilo. Silloin kannatti vähävaraisenkin syödä lohta, silakan ja särjen puoleen moni tuskin katsahtikaan, pahaa jo teki kuulla niistä puhuttavan. Mutta silloin ei lohella ruokittukaan paljon ulkomaalaisia, syötiin sitä vain omissa pöydissä ja myytiin omilla markkinoilla. Ja loput, mitkä jäivät myymättä, ositeltiin syksyllä jakoaikana osakkaita myöten osakkaiden talviseksi suolakalaksi.

Mutta nyt on toisin. Jo keväällä pyyntikauden alkaessa myydään huutokaupalla etukäteen koko kesän saalis, ja nousee se niin kovettuun hintaan, – lohi nousi 1917 Muhoksen huutokaupassa 7:90 kg, edellisenä kesänä vain 4 mk:aan – ettei entisten lohensyöjien tarvitse ajatellakaan hankkia pöydälleen kalaa, joka ennen oli jokapäiväistä "suolaisen puolta". Nyt jo kyllä maistaa särki ja silakkakin, jopa on koko herkkua silloin, kun niitäkään saa.

Totta ja tarua Oulujärven tienoilta

Ajellaan suuren Oulujärven seuduilla; petäjäisillä rantakankailla. Joskus painuu tie etemmäksi sydänmaiden synkkiin korpiin ja metsäjärvien rannoille ja soiden syrjille, mutta taas toisekseen lähenet laajaa pääjärveä ja saat katsella jonkin lahden pohjukka-vaaralta järven aavoja siintäviä ulapoita.

Omituisimpia Oulujärven maita on laajalti kuulun Rokuanvaaran hiekkasärkkäinen seutu, merkillinen jääkauden aikainen reunamuodostuma.

Kun Oulujoki-vartta ajelet ylöskäsin pitkin etelärannan hietakankaita ja lähenet Oulujärveä, tulet omituisten hiekkatöyryjen maahan. Siitä kun käännähdät oikealle, Säärisniemen tielle, kuljettaa kiertelevä kankaankäytävä sinut aivan näiden särkkien syliin. Särkät ovat Rokuanvaaran kukkuloita. Oulujoen ja Pelsonsuon välisellä kairalla ne ulottuvat pitkänä vyöhykkeenä Oulujärven länsirannalta kilometrittäin aina Utajärven Ahmasille asti. Mahtavina harvapetäjäisinä, pitkäselkäisinä köyryinä taikka pyöreäpäisinä keroina kohentuvat ne kankaasta lukemattomin joukoin vieri vieressä, kylki kyljessä kiinni. Ja vaarojen välissä on kymmenittäin soita, järviä, metsälampia sekä tasaisia kanervakankaita. Hiekkavaarojen helmoissa kiertelee, koukertelee hienohietainen maantie, kohoten väliin vaaran rinnettä ylös, väliin taas kierrätellen vaaran juuria.

Entisinä sota-aikoina kerrotaan Rokuanvaaran korkeimmalla kukkulalla olleen jonkinlaisen merkinantolaitoksen, josta tuliroviolla annettiin ympäristön asukkaille tieto saapuvasta vihollisesta.

Oulujärven tienoot ovat ikivanhoja asutusseutuja. Jo kivikauden salaperäistä kansaa tiedetään täällä asustelleen. Oulujärven länsipuolella on pieni Nimisjärvi, josta Nimisjoki laskee pääjärveen, Tämä pikku järvi ja joki on varsin tunnettu kivikautisena löytöpaikkana. Sataluvuin on täältä löydetty kaikenkaltaisia kiviesineitä ja koristeltuja savipatasien palasia sekä muita sen ajan jätteitä. Onpa kerran jokirannan mudasta nostettu ikivanha oudonnäköinen suksi, leveä, lyhyt käyränokkainen sivakka, jolla tiesi hänet, kuka lienee hiihdellyt, vaikka itse lieto Lemminkäinen Hiien hirveä ajellessaan taikka "laiha poika lappalainen" juohatellessaan porokarjaansa. Vanha se vain on ja merkillistä mallia. Onpahan kuin jonkin itäsiperialaisen alkuasukkaan suksi.

Lappalaisia on näilläkin main asustellut ennen nykykansan tuloa. Paljon tavataan heistä muistoja, kaikkialla kansa heistä tarinoi, ja monelle paikalle he ovat heittäneet, ellei muuta niin nimensä. Ja "Lapinmaanahan" sanotaan koko seudun ennen olleenkin.

Menet vaikka Rokuanvaaran eteläpuolelle, Neittävälle. Siellä tavataan järvien rannoilla kivikasoja, pyöreistä palaneista kivistä muodostuneita. "Lappalaisten saunankiukaiksi" kansa niitä nimittää. Sieltä myös, vaarain välisten pikku järvien pohjalta taikka rantaliejusta, on löydetty varsin alkuperäisiä, petäjänrungosta veistettyjä ruuhia. Lappalaisten tekoja luulee kansa niiden olevan ja "lapin veneiksi" niitä sanoo.

Taikka otat matkan Otermalle, Oulujärveltä pohjoiseen. Täällä kauniissa Otermanjärvessä on pitkä Lapinniemi ja sen vieressä leveä Lapinsalmi. Siinä kerrotaan lapinukkojen ennen pyydystelleen kalaa, ovatpa salmeen rakentaneet oikein kivisen kalapadon, "Lapin padon", jonka jätteitä vieläkin on näkyvissä.

Kummia ukkoja Lapin ukot olivat, omat ja oudot olivat heidän tapansa, kulkuneuvonsa ja asuntonsa sekä kalanpyydyksensä.

Mutta sitten tuli etelän mies, merenrannan mies, valtasi lappalaisen asuinmaat ja ajoi lapinukon kaikkine kummineen kauemmas pohjoiseen. Eikä vähäväkisen lapinlapsen auttanut muuta kuin painua pois väkevämmän tieltä. Jokia ja virtoja myöten rohkea erämies nousi Oulujärvelle sekä muille suurille salojärville ja niitä ympäröiviin riistakkaisiin erämaihin kalastus- ja metsästysretkille. Ja vaarojen päivärinteet virtojen nousija mies kaatoi kaskimaikseen, joita kesäkausin möyri ja savuutteli. Mutta kun syksy saapui, jätti erämies riistamaansa ja kaskivaaransa ja palasi sinne, mistä oli tullutkin. Palatakseen taas seuraavana keväänä.

Mutta lopuksi asettuivat merenrannan miehet erämaihinsa asumaan, kohottivat taloja vaarojen vierille, virtojen varsille ja järvien rannoille.

Omat tarinansa on, miten virtojen nousija mies erämaihin asettui taloksi. Vuosisatoja vanhat tarinat.

Niinkuin Tervolankin talosta, joka on Oulujärven pohjoisrannalla, Jaalangan lahden suussa, saarekkeella, joka kevättulvain aikana on mantereesta kokonaan erotettuna, pitkän poikkitelaisen pukkisillan takana. Ikivanhoja asuinpaikkoja on Tervola, jo ennen isonvihan vainoaikoja aloitettu, vieläpä akan toimesta. Oli ollut lahden takana vastapäätä olevassa talossa, Lassilassa, paha akka, semmoinen oikein ilkikurinen ämmä, jonka kanssa muu talonväki ei ollut mitenkään tullut toimeen. Siitä kiusanhenki oli viimein ajettu talosta pois, että mennä minne haluaa, mutta taloon ei enää ole asiaa. Mutta eikös eukon ilkimys sydämystyksissään kiertänyt vain ympäri lahdenpohjan vastaisen saarekeniemen nokkaan ja ruvennut siihen nitistämään asuntoa. Mistä lienee ämmä saanut suvun jatkajan, mutta niin vain tapahtui, että saarekkeelle nousi vankka talo Tervola, lopulta kaksi taloa. Sittenkin, vaikka vainovuosina vihavenäläiset polttivat ja ryöstivät kaikki.

Lassilaan, seudun vanhimpaan taloon, jossa akan ilkimystä ei suvaittu, oli ensimmäinen eläjä saapunut Oulujärven takaa Kivesniemeltä, – uimalla tullut yli lähes puolipeninkulmaisen selän, välillä vain parilla saarella levähtäen.

Lappi on näilläkin paikoilla ennen elellyt. Akan asuttama Tervolan saareke oli aikoinaan ollut lappalaisten asuinpaikkana, jopa sitten hautapaikkana. Neljä lapinhautaa sanotaan talon pelloissa olevan: Isokämmen ja Pienikämmen, Harjunhauta ja Tikanpelto.

Venetheiton vanhin taas on Vanhala, joka milloin lieneekään saanut alkunsa. Mutta mahtava talo se on aikoinaan ollut, jopa niin että siinä oli:

    "Sata sarven kantajaa,
    tuhat turkin antajaa,
    yheksän muuta hevosta
    ja rankkitamma kymmenes."

Mahtavia olivat talon eläjätkin, isoja jättimäisiä, suurikurkkuisia miehiä, joiden tavallinen puhelu kuului virstojen päähän. Olivat ukot iltasella istuskelleet aitan portailla haastellen. Toinen oli sanonut: "Mies sinnäi, mies minnäi!" ja toinen todennut: "Miehen pojat me molemmat!" Ja oli puhelu kuulunut peninkulman päähän Suutarin kylään.

Sattuivatpa Vanhalan suurikurkut kerran huomaamaan, kun kirveslastu tulla kehitteli Neittävänjokea alaskäsin. Lähdettiin heti etsimään lastun veistäjää ja löydettiin peninkulman päästä joen latvoilta synkän korven uudismökki, josta sitten vaurastui Venetheiton toinen talo Sorsa.

Itse kylän merkillinen nimi, komea Venetheitto, on jo kaukaisina aikoina syntynyt, silloin kun ei seudulla vielä ollut mitään kylää, ei edes Vanhalaakaan. Asumatonta korpea vain oli silloin Oulujärven ympärillä laaja Oulujärven pitäjä, ja pitäjän kirkko keskellä, Oulujärven suurella saarella, Manamansalossa. Sinne kesäisin etäistenkin salojen asukkaat keräytyivät. Siikajokivartisetkin aina nykyisestä Rantsilasta asti nousivat veneellä ylös ensin Siikajokea, sitten Neittävää niin pitkälle kuin pääsivät. Siitä heittivät veneensä joenrantaan ja astuivat jalkaisin peninkulmaisen taipaleen Painuanlahdelle, josta taas veneellä painuttiin Manamansaloon. Jokirantaan veneitten heittopaikkaan, valkamaan, syntyi sittemmin talo, joka sai nimen Valkama, ja kylää ruvettiin sanomaan Venetheitoksi.

Tämäkin asia on tapahtunut jo satoja vuosia takaperin. Sillä Manamansalossa tiedetään kirkon olleen 1500-luvun loppupuoliskolla. Jo 1581 vihavenäläiset sen polttivat, ja paria kolmea vuotta aikaisemmin he olivat polttaneet Manamansalon pappilan sekä surmanneet papin. Muistaa kansa vielä tarinoida, että vainolaisrosvot ryöstivät polttamansa kirkon kellon ja lähtivät sitä veneessään kuljettamaan. Mutta niin kävi, että Kaivannonsalmessa Manamansalon vierellä kello vierähti, kaasi veneen ja upposi salmeen, olipa hukuttaa ryöstäjänsäkin Kelloa on salmesta jälkeenpäin monet kerrat etsitty, mutta vesi on pitänyt omansa.

Oulujärven etelärannalla, Vuolijoen suussa, suuren Käkisaaren takana, on vanha Karjalan talo. Se on saanut asukkaansa etelästä käsin, "Karjalan maasta". Vahvoja, jättiläismäisiä miehiä olivat tulijat olleet, veneillään olivat Savon järviä ja virtoja ja jokia soutaneet ja sauvoneet pohjimmaisiin perukkoihin, vetäneet sitten veneensä virstoittain yli Saaresmäen vedenjakajan ja siitä taas laskeneet pientä Vuolijokea Oulujärvelle.

Neittävänkylän alkuasukkaina tiedetään olleen kaksi "neittyttä", ja siitä on kyläkin perinyt nimensä. Ketä lienevät neittyet olleet, mutta tyhmänlaisia kauppoja on tarina heillä teettänyt: olivat kerran mieliteoissaan vai nälissäänkö, vaihettaneet parhaan niittymaansa Oulunniskan Alatalolle lohinelikkoon. Ja saman talon hallussa on lohinelikolla lunastettu niittymaa vieläkin.

Kirjoissa on Neittävänkylän nimenä Kukkola, ja tämä nimi johtuu isonvihan aikaisesta tapauksesta. Oli kylän takamailla ollut kansaa pakopirtillä piileskelemässä. Oli vainolainen kuullut sieltä kukonlaulun, sanonut: "Totta siellä on eläjiä, koska kukonlaulu kuuluu." Siitä oli ruvettu kylää sanomaan Kukkolaksi.

On näillä mailla vielä merkillisempiäkin muistoja, kuinka vanhoja lienevätkään. On metsäpolun varrella kivi ja kivessä kolmea korttelia pitkä "selevä jalan jäläki". Ja sen on itse Vanha-Kehno jalkakoparallaan polkaissut. Tämän luullaan tapahtuneen siihen aikaan, jolloin kansantarinain ovela Pelkonen palveli Vanhalla-Kehnolla renkinä. Olivat toverukset joutuneet epäsopuun, ja Vanha-Kehno, kun aikansa oli turhaan yrittänyt Pelkosta päiviltä, oli nähnyt parhaaksi poistua koko mailta halmeilta. Oli lähtenytkin ja vihapäissään mennyt semmoista vonkaa kuin vain itse Vanha-Kehno saattaa mennä ja siinä hötäkässä oli mainittuun kiveenkin polkaissut vielä näkyvän jalanjäljen.

Ikivanha on tie, mikä idästä käsin käy kautta näiden seutujen, halki kankaiden Utajärvelle ja niin edelleen Ouluun. Se on karjalaisten, Pielisjärven ja Nurmeksen asukkaiden, vanha Oulun tie, jota myöten he joka talvi suorittivat kuulut suolanhakumatkansa.

Tämä kanervaisten kankaiden halkoja ojentuu Säräisniemen kirkolta suoraan Neittävälle, siitä Rokualle ja Utajärven Ahmasille ja aina edelleen kangasta myöten Utajärven kirkolle. Pitkin Rokuanvaarojen eteläreunan kumisevia petäjikkökankaita se kulkee.

Yksinäsi saat tietä matkata, et juuri vastaantulijaa kohtaa. Harvoin tietä enää vaelletaan, kun Oulujoki-varteen on rakennettu uusi vahva valtatie. Mutta entisaikaan tämä oli paljon käytetty vallantie, koko Karjalan suurtie Ouluun. Ja tätä kulkivat "kupernöörit, kauppiaat sekä muut mahtavat". Ja komeasti kulkivatkin. "Kupernööri" kerran lasketti, niin että aisat menivät kappaleiksi, ja porvari "Ankmanni" ajatti Rokuan hyvän oriin hengettömäksi.

Mutta vasta talvisin oli pitkällä tiellä taivaltajaa, varsinkin silloin kuin Karjalan miehet tekivät Oulunmatkojaan. Yhtäpäätä nähtiin heitä taipaleella pitkinä kulkueina. Jopa useasti sattui kolmekymmentäkin hevosmiestä metsätietä peräkkäin ajaa ratistamaan. Kajaanin kautta, halki viisipeninkulmaisen Oulujärven, poikki Manamansalon he saapuivat Säräisniemelle, jossa Juusola oli heidän enimmin käytetty syöttöpaikkansa ja majatalonsa. Siitä taas ajettiin Neittävälle Puron taloon, jota sanottiin "Kiponkorvaksi", kun siinä oli tien ohessa avanto vesikippoineen. Yötalona oli tavallisesti Rokua. Siihen toisinaan kymmenet miehet keräytyivät, niin että usein pirttien lattiat oli täpötäynnä makaajaa. Ahmasilla levähdettiin Seppälässä. Peninkulmaisia, ylikin, olivat Oulujärven selät, ja monet metsätaipaleet paripeninkulmaisia. Mutta pitkänä karavaanina ajaa rohistaen metsämatkatkin katkesivat sukkelammin.

Vieläkin vanhat ukot muistavat kertoa näistä Oulunkävijöistä, jotka entisaikaan täyttivät talvitien ja talvitien vartiset talot. Karjalaispiirakoitaan ja viinaryppyjä he eväsarkuistaan tarjosivat yötalonsa isännälle, ja isäntä taas puolestaan kävi heittämässä heinätukon matkamiehen hevoselle. Lihaa ja voita oli miehillä kuormassaan Oulun viemisiksi, mutta palatessa oli painona raskaat suolasäkit sekä muuta talon tarvistavaraa.

Alituisina talvivieraina olivat Pohjois-Karjalan suolannoutajat aina siihen asti, kunnes Saimaan kanava käänsi heidän kulkunsa toisaalle, oman maakunnan kaupunkeihin.

Pelsolla

Matkatessasi Säräisniemen Venetheitosta Muhoksen Kylmälään joudut ajamaan maantietä, joka kulkee halki kuulun Pelsonsuon, ojentuen kautta sen suurien aavojen selkien.

Pelso on Suomen suurimpia soita, laajuudessa miltei Lapin rannattomimpien aapojen vertainen. Oulujärven länsipuolella ulottuu se korkean Rokuanvaaran hiekkaharjujen etelärinteiltä aina Kestilän kyliin asti ja taas Venetheitosta idässä Kylmälän kylään lännessä. Niin "haluttu" on tämä vesiletto ollut, että kokonaista kuusi pitäjää, Muhos, Utajärvi ja Säräisniemi, Kestilä, Rantsila ja Tyrnävä ovat sen osittaneet takamaikseen, jopa on itse korkea kruunukin ollut osansa ottamassa ja vienyt saaliista miltei puolet. On Pelsossa ollut jaettavaa, sillä koko sen laajuus on lähes 150 neliökilometriä, eli hehtaareissa 14.400, joista valtio omistaa yli 6.600.

Ei ole Pelso vain laajuutensa takia tunnettu ja kuulu miltei kautta maan. Maineensa se on saanut suurenmoisista kuivaustöistä, joita valtio on aikoinaan siellä toimittanut. Sillä ennen oli Pelso ääretön vetelä rämeikkö, hyllyvä rimpisuo, niin vetelä, jottei sen ylitse ollut kesäisin yrittämistäkään muuten kuin linnun lentimin. Ja niin lakeita, autioita ja tyhjiä olivat isoimmat aavat, ettei kasvanut edes linnunistuinta. Suuria järviaulakkeita, mustavetisiä silmänteitä oli siellä täällä, ja niitä kalamiehet joskus veneineen ja haapioineen meloskelivat. Pelso on, kuten monet muut maamme suursuot, vedenjakajarämeitä, jokivesien alkulähteitä. Siitä vetävät voimansa Siikajoki, Tyrnävänjoki sekä useat Oulujoen lisähaarat.

Mutta jos oikein perin pohjin ruvettaisiin Pelson esihistoriaa tutkimaan, niin tultaisiin näkemään, miten tämä laaja seutu on ennen ollut männikkökankaana, jossa siellä täällä oli järviä ja umpilampia. Nämä järvet ja lammet ovat sitten aikojen vieriessä ylpeästi paisuneet, nousseet ja levitelleet lettoisia rantojaan, työntäen niitä yhä etemmäksi kuivalle maalle, ja niin viimein vallanneet ja muuttaneet suoksi koko alavan kangasseudun. Siksipä suon vetisestä mustasta syvyydestä tuon tuostakin nousee suuria märkänemättömiä petäjänrunkoja ja kantoja.

Tällainen kuivan kankaan soistuminen ei kyllä ole mitään ennenmaailmaista ihmettä – sitä tapahtuu vielä tänäpäivänäkin Lapin laajoilla kangas- ja suomailla.

Kamalana pelättynä hallanpesänä oli Pelson laaja rimpeä työntävä vesiletto koko paikkakunnalla. Sieltä aina hallan harmaat, kylmät uhot nousivat. Siksipä jo aikaisin heräsi kysymys suon kuivattamisesta.

Jo viime vuosisadan alkupuoliskolla kävivät korkean kruunun käskyläiset Pelsoa katsomassa ja kartoittamassa ja totesivat kuivauksen tarpeellisuuden. Näkivät ja kokivat he senkin, että "kulku Pelson ylitse paljon veden vuoksi oli mahdotonta". Monet kerrat käytiin suota tutkimassa ja viimein saatiin valmiiksi kuivaus- ja kaivaussuunnitelma.

Mutta vasta 1850-luvun lopulla lähetettiin ensimmäiset lapio- ja kuokkamiehet hyllyvälle hetteelle. Kymmenen vuotta kymmenlukuiset, sataisetkin, miesjoukot aseineen ahertelivat vetisellä lakeudella – saatiin kymmenin kilometrein sekä valtavaa vetokanavaa että suurta valtaojaa vetämään Pelson vilua ja hallaa pursuavia vihanvesiä kolmea jokea myöten mereen: Tyrnävänjokea myöten sekä Neittävän- ja Rokuanjoen kautta Siikajokeen ja Muhosjoen kautta Oulujokeen.

Vielä muistavat Pelson seutujen vanhat vaarit kertoa silloisista kuivaustöistä. Suurin miesjoukoin oli suolla kyökytelty. Ojureina oli ollut sekä oman paikkakuntalaisia että etempääkin tulleita lapiomiehiä. Raskasta ja vaivalloista oli työ ollut. Suopohja oli varsinkin alussa niin pehmeän pettävää, että työmiesten täytyi ojaa kaivaessaan pysytellä lautapalasilla taikka taas tallustella suksien tapaisilla laahustimilla. Monesti petti heikko alusturva ja kaivaja vajosi kainaloita myöten vetelään liejuun. Koko työ oli alituista tarpomista roiskuvassa ravassa ja hyllyvässä hetteessä. Vaikka työ olikin kamalaa ravassa rähjäämistä, olivat palkat kovin pienet. Olivathan juuri elettävinä surkean 1867:n nälkäajan monet edelläkäyvät katovuodet, ja Pelson kaivausta toimitettiin hätäaputyönä, palkka maksettiin enimmäkseen jauhoina. Mutta sittenkin veti Pelson kymmenvuotinen kuivaustyö satojatuhansia markkoja. Ja lopuksi, kun myöhemmin parin vuosikymmenen kuluttua saatiin valtion varoilla maantie Pelson halki Venetheitosta Kylmälän kautta Muhokselle, oli kruunun rahoja upotettu Pelson vetelään pohjattomaan mutaan kokonaista 700.000 markkaa.

Mitä sitten on tuo suunnaton summa saanut aikaan suunnattomassa Pelson suossa?

Ennen ylitsepääsemätön, vesisilmänteinen, pohjaton, puuton lakeus on ainakin niin paljon kuivahtanut, että jo paikoin kasvikuntakin on uskaltanut lähettää sinne ensimmäiset etujoukkonsa kokeilemaan. Kanavien ja valtaojien varsille on jo kohonnut vihantia koivikoita, ja samoin on suoheinikko ruvennut versomaan siellä, missä ennen oli vain mustaa mutaa ja mustia veteliä mutahautoja. Ja kestävä hiekoitettu maantie käy halki aavan lakeuden.

Ei ole enää hallakaan eikä syksyöinen uho kovin helposti saanut Pelsolta olinsijaansa.

Mutta Pelson tavattomaan laajuuteen verrattuna ovat kuivaustyöt vieläkin varsin vähäiset: noin puolisentoistasataa kilometriä viemärikanavaa ja valtaojaa, eli keskimäärin seitsemän metriä hehtaaria kohden. Vanha Pelso on vieläkin vetinen, vetelä suursuo. Pettävä on sen pohja, upottavia ja kammottavia mustia mutahautoja on suurimmilla suonselillä. Kesäisin siellä vieläkin kurjet ahkerasti luikkailevat, armoton halla piileskelee vielä sen pimeimmissä syövereissä syksyöiden harmaan usvan peitossa, ja pahimpina pakkasöinä uskaltaa se lähteä ryöstöretkille lähiseutujen viljamaihin.

Monet on kruunulla ollut mielessä Pelsoa kaivattaessaan ja kuivattaessaan. Milloin se on aikonut käydä sitä asuttamaan, järjestää koko suunnattoman lakeuden suonraatajain valtamaaksi, milloin on oltu toimessa ryhtyä suota viljelyttämään vangeilla, milloin taas tuumittu kylvää koko alue metsäksi, milloin puuhattu sinne turvepehkulaitosta. Mutta sillään lienee asia vieläkin.

Metsän kylvölle Pelso kyllä lienee liian kostea, tuskin ottaisi jumalanpuu taimiakseen sen vetelässä mudassa, istutettu puu siinä pian nääntyisi. Ei myöskään rämeen rimpinen raaka muta ole kelvollista turvepehku- eikä polttoturveteollisuudelle. Näin sanoo Pelson rantakansa.

Kerran jo, kolme vuosikymmentä takaperin, tarjottiin Pelsosta palstoja asuttaviksi helpoilla ehdoilla, alussa aivan veroitta. Ei muuta kuin astua suolle ase kourassa, tehdä tupa ja alkaa möyriä mutaa, raataa kuin omalla maallaan. Mutta huutokauppa-tilaisuuteen ei saapunut ainoatakaan halullista. Ei kukaan, ei yksikään sielu uskaltanut lähteä uhmailemaan paljon puhuttua peloittavaa kurkien laidunmaata. Pysyivät mieluummin kovalla kuivalla pohjalla kuin lähtivät hallaisen hyllyvän suon varahan.

Mutta olipas sitten jo jonkin ajan kuluttua, kymmenisen vuotta jälkeenpäin, uskalikkoja, joita ei Pelso peloittanut. Puuteko ja hätä pakotti, vai omasta itsestä lähtenyt yritteliäisyys, mutta kolme Muhoksen miestä, Merta-Kustu, Pekkalan Jussi ja Portaankorvan Jussi sonnustivat itsensä, ottivat ja lähtivät ja asettuivat "Pelson navalle" elämään. Mökkinsä, neliseinäisen porstuattoman pirttipöksän, he rakensivat Pelson tien varrelle sekä pienen navetan ja saunan, ja heti rupesivat raivaamaan peltoa mökin ympäri. Nälkä ja puute siellä olivat ainaisina tovereina sekä autio yksinäisyys. Mutta nehän ovat aina olleet suomalaisen uudisraivaajan itseoikeutettuja asuinkumppaneita, meni minne tahansa. Syksyöisin kietoi harmaa sumu koko suon asukkaineen kylmään syliinsä, aamulla oli maa valkeassa huurteessa ja pienet viljapellot hallan ryöstämät. Harvoin liikkui matkamiehiä ohi kulkevalla tiellä. Talvisin oli tie aivan ummessa, ja kun toisinaan sattui ankara jumalanilma, oli koko lakeus suurena hirveänä myräkkänä. Silloin ei ollut muuta neuvona kuin istua pirtissä ja hautautua kinoksiin. Mutta Muhoksen ukot olivat itsepäisiä ja pahansisuisia, eivät kaiken uhallakaan antaneet perään. Kun he olivat kerran Pelsolle lähteneet, niin Pelsolla pysyivät ja Pelsoa raatoivat pelloksi.

Mutta kirkkaina kesäpäivinä oli suurella, rannattomalla suolla ihanaa. Päivä paistaa lekotti lämpöisesti, sinitaivas kaartui korkeana, ja kiuru taivaalla viserteli iloisesti, suolinnut sadoin äänin soittelivat Pelson selällä, ja kotoisesta turpeesta kohosi voimakas huumaava tuoksu, pienet viljapellotkin näyttivät lupaavilta. Olihan täällä, jumalan suuren luonnon helmassa omassa vapaudessaan, paljon mieluisempaa elää ja raataa kuin tuhrailla hyleksittynä huonemiehenä toisen pirtin nurkassa. Täällä ei tarvinnut ketään kuulla eikä kumarrella. Muuta kuin Korkeuden Kaikkivaltiasta, joka antaa näin ihanan kesäpäivän köyhälle raatajallekin yhtä hyvin kuin isoiselle eläjälle.

Myöhemmin tuli Pelsolle muitakin uskalikkoja Kervis-Antti, Huotarin Tuomas ja Korva-Heikki, ja pystytti pirttinsä samoille maille. Näiden esimerkki rohkaisi taas toisia, niin että on Pelsolla jo toistakymmentä perhettä.

Vähäväkisiä pikkueläjiä ovat kaikki Pelson asukkaat ja monet lapsirikkaita, niinkuin ainakin pienivaraiset. Vähäiset ovat vielä raatajien voimat, peltoa vain pieni kaistale sulilla, niukuin naukuin Pelson navalla toimeen tullaan. Harvalle tulee omasta maasta viljaa riittämään asti, jopa muutamien on täytynyt turvautua kunnan apuihin. Mutta sittenkin nämä Pelson viljelyksen esitaistelijat yrittävät itsepintaisesti pysytellä kotoisella turpeellaan. Vanhemmat eläjät ovatkin jo päässeet vähän parempaan alkuun. Niinpä ensimmäinen tulija, Pekkala, on jo niin vaurastunut, että voi elättää kolmea, neljää lehmää sekä hevosta ja korjata pelloistaan hyvinä vuosina seitsemän, kahdeksan tynnyriä rukiita.

Mustanmaan tarina

Kaukana aavojen soiden ja vetelien rimpien keskellä kohoaa yksinäinen, korkea suon saareke, ja saarekkeen harjulla on pienoinen Mustanmaan kylä. Säräisniemen syrjäisimpiä, omituisimpia seutuja.

Venetheiton kylästä, Oulujärven länsipuolelta, on saarekkeelle matkaa peninkulman verran, ja melkein koko taival on yhtämittaista pehmeätä suota, jossa joka jalansijasta herahtaa vesi. Melkein väsyksiin asti saat sotkea suota, ennen kuin olet pikku kylässä saarekkeen harjalla, josta joka suunnalle saat katsella ruskeita, rannattomia käkkyrämäntyjen maita ja vetisiä niittyjä.

Kolme on taloa kylässä, kolme yksinäistä syrjäseudun eläjää: Vanhatalo, Peltola ja Tervala. Ne vain, kolmiyhteisen korpikylän ahertajat, soiden ja rimpien hengessä eläjät.

Kukapa ohjasi ensimmäisen eläjän tänne, eksytti näin kauas elävien ilmoilta, suot sotketti, rimmit kierrätteli? Menet Peltolan taloon, siellä on vanha vaari – hän kyllä tietää.

Paltamon Kivekseltä, Oulujärven takaa, lähti kerran, jo aikoja sitten muuan ukko poikineen etsimään uusia asuinmaita. Lämsä oli ukon nimi, ja poikaa sanottiin Jussiksi. Kulkivat he maita, sotkivat soita, vaaroja kapusivat, järviä kiertelivät ja tulivat viimein Venetheittoon, johon asettuivat Antteroisen mökkiin. Venetheiton kylässä oli silloin vain kolme taloa: Vanhala, Sorsa ja Ylitalo.

Antteroisella sitten asusteltiin, tehtiin peltoa ja syötiin leipää. Nälkääkin nähtiin ja petäjäistä purtiin monta kertaa, sillä halla vei usein pellonviljan.

Mutta muutamana myöhäisenä syksynä Lämsä-ukko lähti metsään hevosta etsimään, kulki lähiseudut ristiin ja rastiin ja osui soiden keskeiselle korkealle saarekkeelle. Sieltä hevosen etsijä kummikseen löysi tuoreita, hallan panemattomia mustikoita, vaikka muualla pakkanen oli jo aikoja sitten ne pilannut. Siitä ukko ihastui löytämäänsä mustikkasaarekkeeseen, arvasi sen olevan vahvan, vilulta suojatun paikan, vaikka se olikin aivan soitten saartama. Teki ukko päätöksen, palasi saarekkeelle poikineen ja rupesi tekemään taloa. Sillä vanhan kansan ukot eivät säikkyneet korpea, eikä ennen tarvinnut talon paikkaa valitessaan kysyä lupaa muulta kuin kirveeltä.

Suuri musta korpi kasvoi suonsaarekkeella, ja tummana harjanteena se komotti jo kauas. Ja kun korvessa kasvoi paljon mustikoita, sanottiin saareketta Mustaksimaaksi.

Sinne mustaan korpeen raivasivat vasta tulleet aukon, löivät hirttä mäkeen ja salvoivat pikku pirtin raivaamaansa metsäaukkoon. Ja siinä ruvettiin elämään. Saarekkeen vahva, tumma männikkö kolottiin ja poltettiin tervaksi. Niin tavattomia olivat petäjät, että tervaksien latvoista voitiin vielä salvaa iso pirtti, viisisylinen seiniltään – ja sama pirtti on vieläkin Vanhantalon pihapirttinä.

Tervanpoltolla elettiin ja karjanhoidolla. Sillä laajat suot olivat mainioita karjanlaitumia, ja hyviä heinämaita oli entisten sodanaikaisten pakopaikkojen, Karkuojan ja Kotiojan varsilla. Tervaa vietiin Ouluun tynnyreittäin, samoin voitakin kesäisin tynnyreillä ajella pouhattiin niinkuin tervaakin paikkuussa. Asetettiin voitynnyri aisojen tyvipäiden väliin paikkuuna pyöriä poukottamaan, ja niin vakaisimpia maita myöten kierrellen kaarrellen päästiin Venetheittoon, jossa tynnyri pestiin ja nostettiin parempiin kulkuneuvoihin.

Pellosta ei alkuaikoina ollut paljoakaan haaraa. Kalvosarka oli vain kaivon luona ja riihen vieressä Riihipelto sekä aitan takana kolmas kaistale. Niistä kyllä ei ensi vuosina saatu leipää talon tarpeiksi, mutta petäjää oli kyllä lähellä, ja siitä kiskallettiin kuorta leivän jatkoksi.

Ukon kuoltua rupesi poika, Jussi Lämsä, jatkamaan äijän töitä Mustamaan metsätalossa.

Emännän nouti Jussi entisestä kotipuolestaan, Oulujärven takaa Jaalangan Leinolasta – ehkä jo lapsuusvuosina siellä valmiiksi puhutellun. Mutta tytön isä, Leinolan ukko, ei olisi mielellään laskenut lastaan niin kaukaisiin maihin. Hän päivitteli pahoillaan:

"Pitää tuota Maruskankin lähteä sinne metsänkorpeen nälkää näkemään."

Mutta tyttö tokaisi vain:

"Minä menen, maailmaa siittämään minäkin menen!"

"Eipä siellä ole muuta kuin petäistä purtavana", isä vaari peloitteli.

"Eipä tuota ole kotonakaan muuta", huomautti tytär.

Hyviltä kyllä eivät näyttäneet talon viljelykset silloin kuin Maruska nuorikkona tuotiin suonsaarekkeelle. Ohra oli juuri leikattu, ja muutamia pieniä ohrakokoja nökötti siellä täällä pienillä, kivisillä peltotilkuilla.

"Niinpähän on pieniä, niinkuin olis mies myssynsä pellolle nakannut", nuorikko sanoi niitä katsellessaan.

"Täällä ei ruis mänestyk", puolusteli anoppimuori ohrakokojaan.

Mutta vasta kyllä "mänestyi" ruiskin.

Jussi näet, kun pääsi vauhtiin, rupesi oikein miehenä peuhaamaan. Metsän rannan hän ajoi loitommaksi, levitti peltoa ja alkoi ruistakin kylvää. Mutta kovin kivisiä olivat saarekkeen pellot, ja niistä Jussi sai julman työmaan. Väänsi hän ja vipusi, kieritteli, puski ja kärräili, kanniskeli, kiikutteli kivet kasoihin sekä pitkiin yhtämittaisiin riveihin, niin että lopulta kivilatomukset vankkoina valleina kiertelivät kaikkien peltojen ympärillä, ja pelloilla oli vielä siellä täällä valtavia raunioita. Väsymättömästä kivikkomaan raivaamisesta jumalanviljalle Jussi sai oikein "ritalin", semmoisen komean kunniarahan, jota vieläkin muistellaan, että "se oli isompi hopiaruplaa ja naamikas ja ruununkuva oli toisella puolella. Ja Jussia hautaan vietäessä se oli arkun kannella, se ritali, ja siitä sitten Jussin poika sai sen ottaa haltuunsa."

Omin avuin tultiin talossa toimeen, omilla pellonsiemenillä aina kylvettiin, katovuosinakin. Niinpä oli Jussin Maruskalla jopa kuin ylpeillen tapana kehuskella:

"Muut ottaa ruunun puoista siementä, mutta tuo Jussi se kylvää omilla. Kunhan panoo siementä alimmaista aijanvitasta myöten, niin eiköhän ala vihottaa."

Jussin Maruska olikin aika eukko – eipähän ilman olisi niin vain uskaltanutkaan lähteä maailmaa siittämään. Ja kylläpä hän kykenikin! Muutamana syyspuolena, kun oli Karhunevasta heinänteosta palaamassa, Maruska pyöräytti matkalla pojan ja kantoi sen helmassaan kotiin. Anoppi ei siitä oikein pitänyt, entisiäkin kun jo eukon mielestä oli kylliksi. Äkäyksissään hän sanoskeli:

"Jopa taas piti karihtoija! Sänkiäisenpä se taas teki."

Työssä silti "karihtoija" edelleenkin kävi, täytyi mennä riihellekin ja ottaa muutaman viikon vanha "sänkiäinen" mukaan riihen kiukaalle koriin köllöttämään. Tämä kyllä ei ollut pienelle terveellistä. Lapsi kuoli jo nuorena, "sen kun meni riihenkatku kurkkuun, kun niin pienenä piti riihenkiukaalla olla".

Tervaa ja voita Jussikin ajeli Ouluun. Jo etukäteen hän otti "Ranseeli-porvarilta" – Franzénilta – tavaraa velaksi, sitten kesän tullen voilla ja tervalla maksoi. Riitti voita kotiväellekin, viilinä ja juustonakin syötiin, ainakin pyhinä ja juhlapäivinä. Mikkelinä, joka oli entisajan suurimpia juhlapäiviä, Jussi saattoi ruokapöydässä naureskella:

"Mitähän se Ranseeli-porvari sanoisi, kun tietäisi, jotta viiliä ja makiata juustua täällä syyvään. Eiköhän lähettäisi vallesmannin tuomaan juhtilaukun pöyvälle."

Muka saataviansa velkomaan.

Hyvin viihtyi Jussi kaukaisella suonsaarekkeella. Ei hän välittänyt muusta maailmasta eikä muun maailman lähentymisestä hänen valtakuntaansa. Kun oli kerran ollut kyseessä tien tekeminen Mustaanmaahan, oli ukko kivahtanut:

"Vai maantie tänne pitäis tehä? Kaikki konttiakatpa sitä myöten sitten tänne loppaseis!"

Vanhana vaarina, 70:n ikäisenä, Jussi kuoli.

Sitten eleli Mustanmaan metsätalossa isäntänä Jussin poika, Mikko Lämsä.

Mikko taas oli ahkera metsänkävijä, liukas mies, joka pyysi näätää, saukkoa, kärppää, oravata. Mutta ennen kaikkea hän oli jalo kettumies. Paljon hän niitä, punaturkkisia kaimojaan, otti hengiltä, ajoi, ampui, petti raudoilla ja myrkkyhaaskoilla. Aina hänellä oli ketunpyytö mielessä. Oli mustalaisakka tulla loppaissut taloon, sanonut:

"Hai... näin suen tuolla suolla, se oli punainen kuin tuli."

Mikko oli heti hoksannut, mikä susi oli "tulipunainen susi", ja paikalla siepannut suksensa ja pyssynsä sekä lähtenyt sitä ajamaan eikä hellittänyt, ennenkuin oli kuorinut sen tulipunaisen turkin. Kerran taas metsään mennessään Mikko oli tavannut tuoreennäköisen ketunlannan, sormellaan tuota tunnustellut, jotta "lämminpäs vielä on!" Ja paikalla, kiireen vilkkaa, lähtenyt takaisin juosta poukottamaan. Hikihatussa, hengästyksissä ukko oli tullut kotiin, riepoittanut hevosen aisoihin, lennättänyt sukset ja ampumaneuvot rekeen ja lähtenyt metsätietä laukottamaan ketun jälkeen.

Vanhaksi eli Mikkokin. Lähes 90:n ikäisenä hän oli kuollut.

Mikon poika on Aapo Lämsä, 70-vuotias Peltolan vaari, sukunsa ja kotisaarekkeensa vanhojen tarinain ja muistojen kertoja.

Kolmelle talolle on Mustanmaan saareke jo jaettu. Alkuperäinen paikka, Vanhatalo, sekä Peltola ovat Lämsäin hallussa, mutta kolmannessa, Tervolassa, elää eri sukua, Hurskaisia. On Lämsiä jo ennättänyt siitä niin, että ovat maailmaa kansoittaneet muuallakin kuin Mustassamaassa. Pari kilometriä Mustanmaan saarekkeesta Kestilään päin on toinen yksinäinen suonsaareke, Lehtokeino. Sinne ovat Lämsät nostaneet jo pari taloa. Toisia Lämsiä on joutunut jo kauemmaskin.

Tämmöinen on Mustanmaan tarina.

Yksinäisinä syrjäseudun eläjinä täällä vieläkin asutaan, erillään muusta maailmasta vain omia aikojaan, omia töitään toimitellen. Harvoin tänne kulkija sattuu poikkeamaan. Jos ken tänne pohjaksuu, ystävällisesti otetaan hänet vastaan ja hyvänä vieraana kohdellaan.

Mutta kukapa tänne tiettömien taipaleiden taakse tulisi ilman aikojaan.

On kyllä aikoinaan yritetty tänne tietä puhkaista. On Venetheitosta pitkät matkat ojitettu suota, useita kilometrejä pitkä kapea tiensarka suunnattu suoraan kohti suonsaareketta. Mutta kesken työ on heitetty. Kun on ennätetty aavalle, vetelälle selälle, on uuvuttu sinne hetteeseen. Kahden puolen ojitettu tiekaistale on kyllä tiivistynyt ja paikoin työntänyt tiheän koivuviidakon.

Kaukana on Mustamaa pitäjän keskuspaikalta, kirkolta. Venetheiton kautta kulkien heittäytyy matka lähes kolmipeninkulmaiseksi, ja muita suuntia ei kesällä ole yrittämistäkään.

Mutta talvella, kun pakkanen silloittaa suot ja lumi tasoittaa maat, on tie suorempi.

Korpien kaupunki

Kajaani on oikea korpien kaupunki, joka puolelta suunnattomien sydänmaiden saartama. Metsää ja metsien ympäröimiä järviä on kaikkialla, ja metsien verhoamia vaaroja vain siellä täällä järvien rannoilla, vaarojen vierillä pieniä viljeltyjä tilkkuja.

Komea Koivukoski kohisee kaupungin äärellä, ja mahtava Ämmä pauhaa valkeavaahtoisena. Kaukaisten erämaiden hetteistä hersyneet vedet ovat tässä myllertäneet kautta maailman aikojen ja sitten taas tyyntyneinä lähteneet virtaamaan avaraan maailmaan.

Kohisseet ja pauhanneet jo silloin, kun tänne ensimmäinen eläjä pohjaksui, sytytti tulensa ja pystytti kotansa, kosken alta pyysi kaloja ja rantakorvesta ampui riistaa.

Kohisseet ja pauhanneet jo silloinkin, kun näissä erämaissa asusteli vielä jättiläisiä ja peikkoja. Sillä jättiläisiä sanotaan olleen ensimmäisten eläjien näillä main, ja oli heillä ollut olinsijansa vähän ylempänä Petäiskosken niskassa Linnasaarella, niinkuin ainakin jättiläisillä ja peikoilla on asuntonsa jäyhien korpien kätköissä.

Mutta sitten saapui oikeata ristinkansaa korpien valtakuntaan. Ja ruvettiin rakentamaan linnaa, jopa samalle Linnasaarelle, jossa jättiläiset asustelivat. Mutta sitä eivät peikot suvainneet – yöllä purkivat, mitä päivällä oli saatu valmiiksi. Täytyi heittää tämä peloittava peikkojen paikka, iskettiin kirves tukkiin, tukki laskettiin virtaan ja annettiin mennä – mihin sattuu menemään. Keikkui tukki kirveineen alas virtaa ja virran koskia, Petäis- ja Koivukosket, kunnes tarttui Ämmän niskassa kalliosaaren pehkoon. Samassa lennähti siihen iso lintu, istahti tukille ja päästi äänen: "Kajoova!" Siitä päätettiin saarelle rakentaa linna ja sille panna nimeksi Kajaani.

Tämä oli erämaiden linnan alku ja korpien kaupungin, Suomen syrjäisimmän kaupungin synty.

Sillä vähitellen linnan suojissa kohosi koskien rantatörmälle pienoinen kylä, jonka sittemmin, 1651, Pietari Brahe korotti kaupungiksi "kuninkaalle vastaiseksi hyödyksi ja valtakunnalle kaunistukseksi".

Arvaahan tuon, eihän kaukaisten erämaiden kaupunki voinut kovin kaksinen olla. Pienenä pahaisena kylänä pysyi valtakunnan kaunistukseksi rakennettu Kajaani miespolvia. Vielä nykyistenkin vanhusten muistannan aikana oli siinä vain 70-80 taloa sekä muutama satanen asukkaita. Viime vuosisadan alkupuolella mainitaan Kajaanissa olleen vain 300 eläjää.

Kovia sai korpien kansa monesti kokea. Linnansaaren peikot eivät kyllä enää ahdistelleet, mutta niiden sijaan tulivat toiset, pahemmat peikot, vihavenäläiset, rajantakaiset "rapparit", jotka tuon tuostakin syöksähtivät korpien pimennoista ryöstäen, polttaen ja surmaten. Niiden tuhotöiltä turvaamaan kallioluodon kivilinna oli varta vasten rakennettu.

Vain kaksi katua kävi halki kaupungin rannan suuntaan: Yläkatu ja Alakatu, sekä pari nimetöntä poikkikäytävää, ja niiden varsille olivat eläjät parhaansa mukaan sovittaneet asuntonsa. Millaiset asuntonsa? Enimmäkseen vain varsin vaatimattomia korpikylän pirttejä, joiden seinät olivat harmaantuneet, kirveen jäljelle heitettyä honkaa, ja kattona oli maloilla taikka turpeilla peitetty tuohikerros. Monet kaupunkilaisen pesät olivat niin matalia, että kadulla kävelevät hevoset saattoivat kurkotella turvekatolla kukoistavaa kasvullisuutta. Useaan taloon vei ovi kadulta suoraan porstuaan, ja kadun puoleisessa pirtin uuniseinässä oli pikku ikkuna, josta hiilikoukku ja uuniluuta voitiin survaista ulos kadulle siksi, kunnes niitä taas tarvittiin. Samasta aukosta myös polttopuut pistettiin pirttiin.

Vain parhaimmilla kauppiailla sekä koululla, papilla ja muilla virkamiehillä oli maalattu rakennus, jota sanottiin "pytingiksi".

Sauna piti olla joka talossa pihan puolella, niinkuin taloissa konsanaan. Samoin navetta oli tarpeellinen, sillä joka asukkaalla oli oma karjansa, kenellä lehmä, kenellä kaksi, kenellä viisin, kuosinkin. Navetta sijaitsi kartanon perällä, mutta se oli joskus asuinrakennuksen päässä kadun puolella. Samoin taas sauna vanhankansan tapaan saattoi olla porstuan perässä.

Kaupungin kadut olivat vain kapeita kujasia, joissa ei ollut pahaistakaan jalkakäytävää. Syksyllä kun katu oikein sotkeutui, oli liikkuminen alituista liassa tarpomista. Hetteitäkin oli kaduilla. Yläkadulla oli muuan kohta niin vetelä, että täytyi rötistää silta sen ylitse. Ja nykyisen kansakoulutalon sijalla oli iso lammikko, jossa vesilinnut syksyin ja keväin muuttoretkillään levähtivät ja pulikoivat. Sitten jo tultiin niin kaupunkilaisiksi, että paiskattiin syksyiseen katurapaan pari lankkua rinnakkain, ja niitä myöten oli koko mukava kapsutella, kunhan varovasti hivutellen osattiin sivuuttaa vastaantulija.

Ja iltasilla kun oli pimeä, oli niin pimeä kuin itse pimeys on. Katulyhtyjä ei ollut, ken tahtoi liikkua ulkona, sai varustaa mukaansa joko päresoihdun tai kynttilälyhdyn. Kello kymmenen jälkeen eivät kyllä tavallisesti kaduilla liikkuneet muut kuin palovartija hoilotellen "klokkan äär'tään".

Ensimmäisen, 1632 rakennetun kirkon poltti ryssä 1716, toinen kirkko taas, kaunis puinen ristikirkko ja kellotapuli, purettiin viime vuosisadan lopulla ja samalle sijalle rakennettiin uusi puukirkko. Nykyään on se jo kaupungin sisässä, mutta entisaikaan oli kirkonseutu reunapuolta. Siellä männikössä "kirkon takana" oli kaupungin roskakenttä, johon raahattiin kaikki joutava roju, "ulos palvellut" Kajaani – pöydät, tuolit, kaappirähjät, loppuunkulutetut vaatteet ja kengät, kuolinvuoteetkin sänkyineen ja olkineen. Männikön vieressä oli apteekkari Malmin "Mäntypelto" ja maanmittari Kajanderilla "piparuts-ookerinsa".

Muita tärkeitä rakennuksia oli raatihuone Alakadun varrella, linnansillalle vievän tien vieressä. Vielä nykyäänkin on sama rakennus pystyssä, vaikka ei enää entisessä asussaan eikä virassaan. Keisari Aleksanteri I:n käynnin jälkeen rakennettiin nykyinen raatihuone torin laitaan keisarin myöntämillä varoilla. Saman linnatien varrella oli myös "Vaalmannin kapakka", paljon käytetty ryyppypaikka. Tullihuone, jossa maalaistavarat punnittiin ja tullattiin, oli Yläkadun päässä, mutta mäellä, kaupungin eteläpuolella oli vankila, "linna", vesikoppeineen ja kaakinpuineen.

Tiettömien erämaiden takana täällä elettiin. Kesäisin olivat vedet, järvet ja vihaiset virrat ainoina kulkuteinä, talvisin taas piileskeltiin miltei puhkaisemattomien kinoksien keskellä. Ensimmäinen tiepahanen tehtiin Kajaaninjoen koskien ohitse läpi kaupungin Kivipurosta Lammenpohjaan ylämaan miesten tervatieksi, sitten saatiin tienpätkä Paltamon kirkolle, josta kuitenkaan ei päästy sen etemmäksi. Eikä Iisalmellekaan päin ollut parempaa kulkua kuin porrastettu jalkapolku Vuottolahdesta, Saaresmäen kautta Nissilään. Ei tiedetty suuria muun maailman menosta, köyhä postikin tuli vain kerran viikossa.

Elettiin kuin ainakin erämaan asukkaat yksinkertaista talonpojan elämää, vaikka muka kaupunkilaisia oltiinkin. Pelto- ja niittypuuhissa aherreltiin, hoidettiin karjaa, käytiin järvillä kalassa ja metsissä eräretkillä. Kotipihalta ajettiin lantakuormia kaupungin laidassa oleville pikku pelloille, ja itse sinne tuohikontti selässä, työase olalla painateltiin. Talvi taas kului polttopuiden noutoon – kaupungilla olikin, ja on vieläkin, lahjoitusmaillaan monikilometriset metsät, joista kukin sai ottaa minkä tarvitsi – ja rahdin ajoon. Naisväki hääri ketruu- ja kutomishommissa. Iltaisin taas istuttiin pirtissä puhdetöitä toimitellen: kiskottiin pärettä, astioita tehtiin, pisteltiin verkkoa. Tuli tuikki kotitekoisessa kynttilässä taikka palaa lekutteli päreessä kiukaan kyljessä – aivan kuin erämaan talossa. Silloin kun sattui taloon ruotiukko vuorolleen, meni ilta hupaisesti. Monet ruotiukot olivat taitavia satujen kertojia. He osasivat vaikka minkälaisia satuja, tarinoita ja juttuja – itse aina "lisäsivät väliin terettä". Semmoisia tarinaukkoja oli Pylkkä-Jokelainen, äijänkääkkä, jonka harmaasta parrasta sadut valuivat virtanaan koko iltapuhteen.

Yksitoikkoista korpielämää koetettiin hauskuttaa myös huvituksilla. Lapset ja nuoret laskivat talvisin mäkeä seudun korkeilta vaaroilta, kesällä taas olivat ulkona "kirppasilla", "vankisilla" ja pallosilla. Aikuisten parhaita huvituksia olivat tanssit. Hypättiin katrillia, pyörittiin valssia ja polskaa, lukkari Lehrbäck soitti viulua ja Seppäs-Samppa, "pillipiipari", puhalsi pilliä. Herroilla oli "keilapaana" Kivipuron luona Ylätullin lähellä, ja siellä oli heillä myös huvihuone, "pikkuinen huone häkkyräin päällä, ja sinne meni piiat ja herskapi lystiä pitämähän".

Tiedon poluille ohjattiin korpikaupungin poikasia kaksiluokkaisessa alkeiskoulussa ja kaikki tapahtui ruotsiksi.

Kauppiaita tämmöisessä korpikylässä ei suinkaan monta tarvittu, ja nekin olivat vähäpätöisiä. Ensimmäisellä kauppiaalla, ken lienee ollutkin, kerrotaan olleen myymälänsä, "semmoinen avonainen laukka" vain, Alakadun ja nykyisen Koivukadun kulmassa. Myöhemmin oli jo vähän parempiakin porvareita, semmoisia kuin "Mikkelsonni", sitten Repo ja "Pärki", Sortavalasta tulleet langokset, sitten "Kastreeni" ja "Pyhtis-Pärki", jopa jo pikkuporvarit "Tolos-Joeli" ja "Viina-Kalle", "Atijohvi" ja "Moltokohvi". Isoisimmat olivat Sortavalan langokset, joilla oli kummallakin puoti Yläkadun varrella. He toivat tavaroita aina Pietarista ja Viipurista asti, jauhoja, tupakkia ja nahkaa, ja taas veivät sinne voita, talia, kalaa ja lihaa, joita ostelivat koko Kainuunmaasta ja Pohjois-Savosta.

Ei siis kauppaliikekään paljon tuonut elämää kaupunkiin. Ei pahainen sahakaan, kaksiraaminen puun-purija, jonka Hyrynsalmen rovasti "Vikelius" oli rakennuttanut Ämmään. Eikä Ämmän jauhomylly liioin, vekselillä käypä vesikivi, joka kaupungin puuro- ja leipätarpeet jauhaa jyryytteli.

Mutta kesäisin oli eloa ja liikettä, kun takamaiden tervamiehet kulkivat paltamoineen. Sotkamon, Kuhmon ja Lentiiran sydänmailta ne kymmenittäin, sadoittain pitkine tervatynnyreillä täytettyine venesuikeloineen laskivat koskien yläpuolelle Kivipuroon. Siitä kaupungin "ookarit" hevosillaan kuljettivat sekä tervat että veneet edellämainittua tervatietä läpi kaupungin Lammenpohjaan, josta taas päästiin väljemmille vesille, kohti Oulujärveä ja Oulunsuun isoa tervakaupunkia. Sillä Ouluun, alas kaukaisen meren rantaan, oli tervakourain matka. Harva häätyi tavaransa myymään Kajaaniin. Ja mitäpä korvessa tervalla, kunhan omiksi tarpeiksi. Myöhemmin päästiin tervojen maakyydistä, kun äskenmainittu saharovasti rakennutti Koivu- ja Ämmäkoskien sivulle "tervarännit", joita myöten tervaveneet saattoivat luikua varsin mukavasti. Tästä kyllä "ookarit", kun menettivät hyvät kesätulonsa, olivat rovastille kovin vihoissaan. Sitten taas myöhemmin valtio laitatti rovastin rännien sijaan "tervakanavat", jotka jo jälleen vuorostaan ovat käyneet tarpeettomiksi. Rautatien valmistuttua takamaitten tervat ovat ruvenneet pysähtymään Kajaaniin.

Mutta kun koittivat markkinapäivät, silloin oli korven kaupungissa elämää ja liikettä, muurahaispesänä kuhisi koko rantaseutu. Ei olisi uskonut, että hiljainen ja vakava korpikylä voi äkkiä heittäytyä niin eläväiseksi ja äänekkääksi.

Niinkuin pauhaavan Ämmänkosken vedet kaukaisten pimeiden korpien takaisista hetteistä olivat lähteneet pyrkimään avaroita maailmoja kohden, samoin taas etäisten erämainen tavarat pitkänä virtana vyöryivät Kajaaniin, markkinamyllerrykseen, josta sitten joutuivat vaeltamaan kaikkeen maailmaan.

Jo aikaisimmista ajoista on Kajaanissa pidetty joka vuosi suuria, mainittavia markkinoita, oikein entisinä aikoina kolmesti vuodessa: helmikuussa talvimarkkinat, elokuussa perttulin markkinat ja vielä väliin joulun alla joulumarkkinat.

Mahtavimmat olivat talvimarkkinat. Silloin, sydänmaitten pakkasen pahimmin ahdistaessa ja lumen valtavina kinoksina kaupunkia ja koko korpimaata kattaessa, kokoontui korpikylään koko Kainuu – kaukaisimmatkin eläjät, kellä vain oli markkinoille mieli.

Kaupungin ympäristöiltä sekä takamailta, Sotkamosta, Kuhmosta, Kiannalta, Hyrynsalmelta tuotiin voita, kalaa ja lihaa sekä metsälintua ja metsäeläinten nahkoja. Metsänriistaa toivat myöskin monin kymmenin kuormin rajantakaiset vienankarjalaiset, samoin kuusamolaiset, joilla lisäksi oli resloissaan poronlihoja ja -nahkoja. Mutta viljavien rantapuolien miehet, aina Kalajoelta, Yli- ja Alavieskasta, Nivalasta ja Haapavedeltä asti, ajoivat korven markkinapaikalle raskaine jyväkuormineen. Samoin savolaiset Iisalmesta ja Pielavedeltä ajaa kitkuttelivat viljakuormineen. Mutta muhoslainen ja Utajärven ukko oli viljastaan keittänyt viinaa, jota monet ankkurit kuljetti kajaanilaisille markkinatuulen kannattajaksi. Kymmenin kuormin ajaa natistelivat kauppakentälle myöskin Limingan, Temmeksen, Rantsilan ja Piippolan kauppurit tavattomine pellava- ja hamppuvarastoineen, joita olivat varta vasten käyneet noutamassa aina Hämeen rintamailta asti. "Renikoita" ja "mesitahkoja" sekä muuta hyvyyttä oli saapunut Viipurista ja Pietarista. Oulustakin oli tullut kauppiasparvi rihkamakuormineen tekemään tervakauppoja ensi kesän varalle.

Oli pikkukaupunki vieraita tulvillaan ja tavaraa täynnä. Torilla oli minkä mahtui, lisäksi pitkin katuja sekä katujen varsia. Talojen pirteissä oli öisin markkinamiestä kuin silakoita suolassa, ja monissa taloissa oli yli pirtin pitkät pöydät, joilta myytiin janoiselle markkinaväelle viinaryyppyjä ja kahvitilkkoja ja pöytälaatikkoon kilahti lantti toisensa perästä.

Vaikka tavaraa tuli korpien kaupunkiin tavattomasti, tuli sinne myös ostajia. Metsänriista, turkikset ja linnut joutuivat Viipurin ja Pietarin saksoille, samoin voi ja kala. Rantamaiden viljan taas korjasivat Kainuun karujen seutujen raatajat, ja Hämeen pitkät pellavat levisivät yli koko korpiseudun aina rajan taakse.

Talvimarkkinain aika oli Kajaanin, jopa Kajaanin takaisen erämaan elämää uhkuvin aika. Silloin koko Kainuun korpi oli joutunut liikkeeseen. Mutta kun markkinat olivat ohitse, painuttiin taas entiseen hiljaisuuteen lumihankien ja pakkasen keskellä.

Ämmä vain ja Koivukoski jatkoivat kaupungin vierellä ikuista pauhuaan.

Tervahaudalla

Tervahaudallako haluaisit käväistä, katsomassa kummaa Hiiden kattilaa, joka korvessa ahon kyljessä kumollaan hautoo kytevää sisustaansa ja reunansa alta mustan putken suusta puhaltaa kuumia mustia mujujaan?

Sitä varten saat melkein matkustaa Kajaanin takaisille korpimaille, Kiannan taikka Kuhmon perille, siellähän niitä enimmin ja varmimmin löydät. Mutta voit toisinaan tavata röyhäävän tervahaudan jo Säräisniemen hiekkasärkkien männikkömetsissä sekä Utajärven petäjiköissä, jopa joskus hyvän onnen sattuessa saatat kohdata sauhuavan korven kattilan Oulun takana, Kiimingin kankailla. Ja pääset tutustumaan vanhojen tervakourien työhön ainakin niin paljon, että näet, kuinka petäjän kyljen kihottama ruskeankeltainen pihka korvennetaan tummaksi tervaksi.

Eiväthän nykyisten ukkojen tervahaudat enää kovin suuria ole, sisältävät vain tuhantisen, pari kolme tuhatta puunrunkoa. Mutta ennen, suurena tervakautena, oli samaan hautaan lyöty viisi, kuusi, jopa seitsemän, kymmenenkin tuhatta runkoa, eli sylimitoissa, särjettyinä tervaksina, monin kymmenin sylin, satakin syltä.

Ja ennen savuutteli tervahautaa miltei joka talo. Miltei joka aholta, joka korven kolkasta, joka suon niemikumpurasta kohosi tervainen sauhu ja ajeli yli seudun, niin että, "silloin oli tervanhajusa koko maa, ettei silloin keuhkotautia kansalla ollut". Ja tervaa laskettiin venelasteittain Ouluun taikka vedätettiin monin hevoskuormin. Mutta nyt enää vain harvoin pitkä tervapaltamo laskee Oulun rantaan, hevoskyydein tervatynnyri saapuu tuskin milloinkaan.

Sen seitsemät ovat tervamiehen työt. Kuori ja kolo ensin tänä kesänä tuhannet petäjänrungot tyvestä niin ylhäälle kuin yletyt, ja sitten taas parin kolmen kesän kuluttua vielä jatkele kuorintaasi jakkaralta kurotellen. Neljän viiden vuoden päästä astele kolomännikköösi, hakkaa petäjät maahan, katko kappaleiksi, vedätä haudalle ja särje ne tuhansiksi pitkiksi suikaleiksi. Jopa miesjoukoltasi vierähtää miltei koko talvikausi, ennen kuin on kolomännyt kaadettu, vedetty haudalle ja särjetty.

Kankaalle suon, puron, järven taikka muun vesipaikan lähelle laitetaan tervahauta, suuri suppilomainen, pyöreä kuoppa korkeine palteineen, tervanlaskuputkineen, tervanlaskuonkaloineen, "halseineen". Sitten ladotaan tervassärökset koskusilla ja tuohilla pohjustettuun suppiloon korkeaksi, pyöreäksi kumpuraksi, ja koko kumpura peitetään sammalilla ja mullalla. Alaosaan maan rajaan heitetään vain pari korttelia korkea paljas reuna ympäri haudan sytyttämisaukoksi. Latomiseen taas talon väeltä vierähtää koko kevätkesäinen viikkokausi. Naisetkin ovat mukana latomassa.

Tulee juhannuksen aikainen kesäilta, ja tuuli tyyntyy – aivan tyveneksi pitää tyyntyä. Koko joukolla kokoonnutaan haudalle, minkä miestä ja naista, lastakin on talossa. On hauska ja jännittävä haudan sytyttämishetki. Koko väki kumartuu ympäri korven sammalkattoista kumparetta ja rupeaa palavilla tervastikkusilla virittelemään tulta tervasten paljaisiin päihin. Kohta alkaa valkeaa höyryistä haikua huokua hölläpeitteisen sammalkaton lävitse. Vanha kokenut hautamestari valvoo toimitusta, jopa itse tahtoo sytyttää ensimmäisen tulen. Hän hakee metsästä vanhasta tervaskannosta, kesyenkannosta, kolme tervastikkua, taikoo ne ja loitsuja lukien iskee niihin tulen ja loitsien panee haudan palamaan. Mutta kun tuli on päässyt hyvään alkuun, tukitaan sytyttämisreuna sammalilla ja hauta peitetään mullalla.

Paksuina kömmertelevinä palloina kostea savu puskeutuu sammalien alla ja kohoaa valtavana patsaana yli puiden latvojen. Siellä se hitaasti omia aikojaan leviää, laajenee ja viimein kesäöisen ilman painamana laskeutuu taas alas ja peittää pihkatuoksuiseen hallavaan vaippaansa koko ympäristön, suot käkkyrämäntyineen, notkot puroineen, korvet kuusineen. Tyytyväisinä seisovat työntekijät kytöksensä ympärillä katsellen savuavaa juhannuskokkoansa ja kuunnellen vanhaa hautamestaria, joka haastelee kaskuja vanhoista haudanpaltoista. Kertoo mestari, kuinka taitamattomat hautamiehet taitamattomasti sammalsivat haudanlaen, niin että alle ahtautunut kuuma kostea sauhu hirmuisella pamauksella poukautti sen ilmaan ja löi koko tervaskasan liekkeihin.

On tervamestarilla tervatarinaa. Saavat haudansytyttäjät kuulla, miten muuan äijänköpelö tervaa laskiessaan tyhmyyksissään tempaisi tervaputken ison tapin auki ja laski tervan tulvilleen, hätäyksissään keiskahti siihen selälleen ja ketturoi höyryävän kuuman tervavirran mukana suolle. Kuullaan vielä kumma juttu entisestä hautamestarista, joka lopen väsyneenä nukahti haudanpalttoon eikä herännyt, vaikka tuli poltti toisen jalan polvea myöten hiilelle. Ei siitä kyllä suurta vahinkoa tullut, lisää kertoja – ukon palanut jalka oli vain puujalka.

Tarinoidaan siinä ja puhellaan ja kuunnellaan hautamestarin haasteluita aamupuoleen yötä – mikäpä siinä on oltaessa, savun hengessä ei sääskikään kiusaa. Ja talon emäntä on haudan sytyttäjille hankkinut vehnäskahvit, mieluinen asia kaikille. Onpa korven hautajuhlaan saapunut soittajakin, hanurimies, ja nuoret ovat siitä hyvillään.

Apumiehensä kanssa jää hautamestari hoitelemaan kytevää korvenkattilaa. Varoen sitä onkin hoidettava, ettei kallis laitos suinkaan loimahtaisi ilmiliekkiin. Mistä vain turpeenalainen tuli yrittää puhaltaa ulos, siihen heti heitetään lapiolla multaa ja eläväinen tulenlieska tukehtuu. Tuon tuostakin pitää kiivetä porraspuuta kuumalle haudanlaelle hautakoukulla takomaan ja tasoittelemaan savuavaa kumpua. Se on tulista hornan työtä. Ylhäällä päivä paistaa räkittää selkään, alhaalta hehkuu kytevä kuumuus, ja kitkerä, palava savu käy polttaen henkeen. Väliaikansa viettävät tervankeittäjät kuusen juurelle kyhätyssä havukopperossa suojassa polttavalta päivältä ja sateelta. Alati kuitenkin pitää hautaa vartioida, ei joudeta muuta kuin vuoron perään vähän uneen torkahtamaan.

Entisajan isoille haudoille, jotka useinkin olivat kaukana sydänmailla, oli salvettu oikein vartavastiset hautasaunat, pienet hirsihökkelit kiukaineen, makuulavoineen, lautaikkunoineen. Rumillakin säillä oli niissä hyvä oleskella, ja talvisin, kun oltiin tervaksien hakkuussa ja särennässä, oleskeltiin viikkokausittain yksinäisellä korpisaunalla. Samassa haudassa voitiin monena kesänä kytöstellä tervaa, sen kuin metsää lähiseuduilla riitti, ja korpisaunan haltia sai pitkät ajat pitää sekä kesä- että talvihoidokkeja. Mutta sitten, kun metsät loppuivat, hauta jäi tyhjänä ammottamaan ja sauna yksinäiseksi hylätyksi haltian asunnoksi.

Vasta parin kolmen päivän kuluttua sytyttämisen jälkeen ruvetaan saamaan tervaa. Pitää näet kuumennella ja kydettää hautaa niin kauan, että terva hienona ja notkeana juoksee haudanalaisesta putkesta. Haudan juurelle maahan kaivettuun astiaan, paljuun, taikka irtonaiseen kaukaloon kuuma terva puhaltuu höyryten. Siitä se ammennetaan kiululta tynnyreihin taikka juoksutetaan koskusesta taitetun suppilon, vuohilon, lävitse putkesta suoraan tynnyriin.

Jo edeltäkäsin on tynnyrit varattu valmiiksi – pitkin talvea on niitä puhdetöinä miehissä aherrettu. Kymmenkunta, parikymmentä tynnyriä täyttyy nykyisistä tervankeitoksista. Mutta vanhojen tervakourien mujukattiloista kihosi kymmenin tynnyrein, viisin, kuusin, seitseminkin, joskus puhaltui yli sata tynnyriä.

Lähes viikon kestää pieni tervahauta kytöstää, isompia saa savutella parikin viikkokautta. Sitten tervan tulo tyrehtyy, ja tervakset ovat kydettyneet mustalle hiilelle. Silloin pengotaan tulinen savuava haudanloppu tulista kyytiä hajalle, sydet kannetaan viistokattoisiin kopperoihin ja palamattomat säleet kasataan haudan reunalle.

Ja tervankeitto on lopussa, tynnyrit valmiina pitkälle matkalle kohti merta, tervaporvarien varastoihin.

Kuhmon kulmilta

Korpi-Kainuussa, Kajaanin takaisilla sydänmailla kuljeskellaan, itärajalla Kuhmon erämaissa.

Täällä korpien keskellä kansa vielä elää vanhaa hyvää yksinkertaista elämäänsä, täällä vielä vanhat muistelevat vanhoja tarinoita, täällä tietäjät lukevat loitsujaan, täällä vielä vanhan väen nuoruuden aikana vietettiin vanhankansan juhlapäiviä niinkuin oli isiltä opittu.

Täällä kohtaa monin paikoin vielä aitoa korpea sekä luonnossa että ihmisissä, korpiluontoa ja korpitaloja, korpikansaa ja korpisia tapoja.

Lentiiran kirkonkylä on kaikkein syrjäisimpiä sydänmaan kirkonkyliä ja kaikkein kaukaisimpia kulmakuntia. Ja oli vielä enemmän takavuosina, jolloin ei kesäkausina näille maille päässyt muuten kuin soutaen monet suuret selät ja sauvoen vielä useammat äkeät kosket. Matkaa oli peninkulmamäärin, niin että sai taivalta tehdä päiväkaupoin.

Mutta nyt jo päästään vähän paremmin liikkumaan. On joitakuita vuosia jo voitu rataspeleilläkin yritellä uutta pahaista tietä myöten, jyristäen mäkeä ylös, mäkeä alas, puhkoen autioita korpia ja halkoen suuria kurjenlaulusoita. Voidaanpa jatkaa matkaa ohi kirkonkylän vasta valmistunutta tietä pitkin aina Kiannan kirkolle asti. Niinpä saattaa jo tännekin joskus eksyä kummittelemaan semmoinen suuren maailman ihme kuin polkupyörä, tiesi vaikka joskus voi erehtyä itse autokin, säikyttelemään maailmallisella melullaan yksinäisiä korpien kulkijoita ja heidän metsäläishevosiaan.

Jos on syrjäinen tämä seutu, niin sen on näköinenkin. Vain kolme taloa on koko kirkonkylässä, niemien kärjissä kahta puolta kapeaa salmea, joka jakaa suuren Lentiiranselän kahtia. Niskala, suurtalo, on täällä tien varressa, Seppälä, hyvinvoipa salotalo, on tuolla lahden takana ja Sutela, autio tukkiyhtiölle hävinnyt, raihnainen vanha riepu, on salmen tuolla puolen kirkkorannassa. Yksinään, pienet peltotilkut ympärillään, nämä kolme ovat kilometrin päässä toisistaan. On vielä seurana kolme neljä mökkipahaista poukamien pohjukoissa sekä uusi kansakoulu niemen nokassa. Siinä koko kirkkoseudun eläjistö. On kyllä ulompana vesien rannoilla, selkien takana, vaarojen takana, metsien takana taloa ja torppaa, mikä tuonnempana, mikä tännempänä, Lentiiraa, Pukkilaa ja Sääskinientä, Salmelaa, Hiirennientä ja muuta.

Oikeastaan ei Lentiiran kirkonkylä vielä sentään ole aivan varsinainen kirkonkylä. Sillä tämä kulmakunta on vain muuan Kuhmon kylä, kaukaisen perukan keskusseutu, johon entisaikoina, 1812, kulmalaiset rakensivat oman pienen puukirkkonsa samalla kertaa, kun alempana asuvaiset kohottivat Herran temppelin Kuhmoniemelle Pajakkakosken niskaan. Aikoivat lentiiralaiset saada syrjäisen seutunsa pitäjän keskukseksi, ja niin tuli tehtyä pienoinen harmaa Herran huone, kokkahonkainen ristikirkko järvenniemelle, männikkökankaalle. Ja niin tuli Lentiiran rannan erämaan kylästä kirkonkylä. Mutta muita kirkollisia oikeuksia ei kulmakunnalla ole, kuin että saavat vainajansa haudata oman temppelinsä hoitoihin, omaan kalmistoonsa, ja Kuhmon pappi käy kahdeksan kertaa vuodessa julistamassa jumalansanaa metsäperän kansalle. Pienessä kirkonkylässä on silloin kuin juhlahetki, kun yksinkertainen korpikirkko kaikuu jykevästä virrenveisuusta, ja pitkän perukan vanhuksetkin saavat omassa temppelissään kuunnella saarnaa.

Suurta kaunista erämaata on Lentiiran kirkonkylän seutu. Niskalan korkealta mäeltä avautuu laaja monipoukamainen saarekas selkä etelään, toinen vielä laajempi pujottautuu päivänlaskua kohti korpien poveen. Ja on seljillä saaria – toiset ovat isohkoja männikkömaita, toiset pieniä kallioluotoja, käkkyräpetäjien selällisiä seisontasijoja. Sieltä täältä metsien kätköistä kohoaa yksinäisiä savupilviä merkkeinä erämaan eläjistä, ja selällä soutelee joitakuita kevytkulkuisia, nousevanokkaisia veneitä. Muuan pitkä kapea tervavenesuikelokin pitkillä airoillaan siellä lipoo vettä, palaa kenties alhaalta Kajaanista tervanviennistä, jauhojen noudannasta – airojenlavat kirkkaina läikkyvät.

Tervaveneet ovatkin jo ikimuistoisista ajoista olleet miltei ainoat tämän kulmakunnan sekä elämän ylläpitäjät että viestien tuojat muusta maailmasta. Tervahaudoissa kihotettu, kypsytetty kangaspetäjien musta muju, on jo vanhoista ajoista ollut koko Korpi-Kainuun elämänneste, joka erämaalaiselle antoi rahaa jauhojen ostoon niukan kotipellon viljan lisäksi. Ja tervansoutumatkoiltaan, joita entisaikoina tehtiin etäiseen Ouluun asti, palasivat "Oulun soutajat" kertoen kaupungin kummia ja ison maailman ihmeitä sekä haastellen tarinoita ja asioita, mitä olivat matkan varrella kuulleet. Eiväthän ne varsin merkillisiä olleet, mutta kummina niitä kuunteli korven kansa, joka ei kovin paljoa osannut kaivatakaan.

Eikä osaa nytkään. Eletään täällä korpikodeissa vain rauhassa omaa hiljaista erämaan elämää, joka on miltei yhtämittaista pyhätöntä arkea, toinen päivä on toisensa kaltainen.

Ja korven raatajan suurin tämänilmainen kaipaus on, että pelto antaisi hyvän vuoden tulon, että "metsä" antaisi karjalle rauhan, että Ahti ajaisi kaloja runsaasti pyydyksiin.

Silloin hän olisi tyytyväinen.

Vielä syvemmille eräperukoille joudut, kun Lentiirasta lähdet kiertelemään metsäpolkuja sekä soutamaan järvenselkiä.

Voit ottaa matkasi suunnan vaikka itärajalle kohti Vienan-Karjalan kyliä. Sinne pääset Änättijärven, Vartiuksen ja Juortanin vesireittiä pitkin järvi järveltä, kannakset polkuja kapsutellen. Saat matkallasi nähdä kauniita korpitaloja, vanhankansan savupirttejäkin, semmoisia kuin Änätinpään, oikein vanhannäköisen pikku-ikkunaisen, sisään savuavan esi-isäin pirtin Änättijärven pohjoisella rantatörmällä. Sen hämärässä savuntuntuisessa suojassa leveällä honkapenkillä on kotoisen turvallista hetkinen levähtää – kiiltävän musta laki mieluisena näköalana.

Saatatpa siellä muutamassa salotalossa tavata oikean kotimaisen "köysitehtaan"; vanhan ukon tuohiköyttä kelaamassa. Tuohiköyttä, sydänmaan sitkeätä tukevaa tuohista tuotetta, joka satasylisinä nuottaköysinäkin kestää miespolven kiskoa ja kirmata, joka ei helposti kulu eikä märkäne. Vanha vaari seinäkeloineen ja monine tuohisommeloineen ja vyyhteineen liittyy elävästi tähän ympäristöön. Semmoinen köysi ja semmoinen köysiukko ovat osa korpea ja korven elämää. Vaari kelaa, kelaa päiväkaudet säijettä, sitten kaksin miehin väännetään sitä kolminkertaiseksi lujaksi köydeksi.

Rajan taakse Akonlahteen, lähimpään vienalaiseen kylään Kiitehenjärven rannalla, vie vahva metsäpolku, monet kerrat sinne tänne taivallettu jo vanhoista ajoista.

Siellä rajaseuduilla, korven notkelmassa, mäenrinteen vierellä, on seudun kuulu "Kultakaivo", kaunis, kirkassilmäinen ja kuohuva sydänmaan lähde. Se on koivunkonkelon ja kuusen juurella, kaatunut runko vierellä portaana. Vesi on lähteessä kuultavankirkasta ja viileätä, kuumana kesäpäivänä on moni matkamies istahtanut rannan rungolle ja sammuttanut janoaan maan uumenista pulppuavalla vedellä. Korven lähde on kuin elävä lähde, alituisesti pulppuaa ja kuplahtelee sen pohjasta vesi, talvellakaan jäätymättä. Pienenä purona pulpahteleva vesi etsii tiensä pensaiden lomitse, puiden juurien alatse ja kivien vieritse rinnettä alaspäin. Kuka uskoisi, että tälläkin korven vastasyntyneellä matkalaisella on niin kaukainen ja suuri päämäärä: ääretöntä ikuista valtamerta kohden sekin pitää suuntansa – rannattomaan iäisyyteen on pienen korpisynnyn mieli.

"Kultakaivo" on Kuhmon ja Lentiiran vesireitin äärimmäisiä lähteitä.

Kuhmosta vie rajantakaisiin Vienan kyliin toinenkin ikivanha "valtatie", vahva metsäpolku. Se eroaa Lentiiran tieltä Sumsan luona, Lentuan järvellä ja kulkee monien pikku järvien ja kannaksien kautta Miinuaan, vienalaiseen kylään. Tämä tie on edellistä vahvempi ja enemmän käytetty. Vainovuosina lienee tätä erämaan polkua kuljettu monet kerrat sinne ja tänne sotajalallakin – vienalaiset vaeltaneet Suomeen ryöstöretkille, tämän puolen eläjät taas takaisin Vienaan verisiin kostontöihin.

Tien varrella, rajalla, on kuulu Miinuankivi, kooltaan ei kyllä kovin merkillinen. Tavallinen vierinkivi vain, noin metrin korkuinen pyöreähkö möhkäle, johon on hakattu joitakin rajamerkkejä. Mutta monesti lienee erämaan matkamies kiven luona viettänyt lepohetkeä ja vieressä seisovan hongan juurella pitänyt lämmittävää nuotiota. Taikka loikonut kiven kyljellä yötulillaan entisaikoina, kun salomatkat ovat olleet pitemmät. Nyt on vähän matkan päässä Suomen puolella Kannaksen talo, Maanselänjärven rannalla, ja Miinuan kylään tulee taivalta seitsemän, kahdeksan virstaa.

Mutta jo ikimuistoisista ajoista on kivi ollut rajamerkkinä erottamassa kahta veljeskansaa toisistaan: Vienan heimoa Korpi-Kainuun kansasta.

Toinenkin rajakivi on Kuhmon kulmilla, jopa edellistä merkillisempi ja kunnianarvoisempi. Se on kuulu Jonkerinkivi, joka jo Täyssinän rauhanteossa, 1595, määrättiin rajavartijaksi Suomen ja Venäjän välille ja oli semmoisena Stolbovan rauhantekoon asti, jolloin raja siirtyi idemmäksi ja kivi jäi kokonaan Suomen puolelle. Jonkerinkivikin on irtonainen kivi, iso kolmisivuinen, tasapäällysteinen, särmikäs kallionlohkare. Se on Jonkerinjärven pohjoisrannalla, matalassa vedessä, niin että veneellä saattaa soutaa ympäritse. Pari metriä yli vedenpinnan kivi kohoaa, ja sen sivut ovat noin neljä metriä pitkät. Kiven kolkassa nähdään vanha rajamerkki, kruunun kuva, mutta muita merkkejä ei enää näy. Kivi on vain itse vanhana muistomerkkinä muinaisista rauhattomista ajoista ja rajameteleistä.

Entisinä aikoina, jolloin kivi vielä toimi rajavartijana, asui näillä mailla, kauniin, monisaarisen, monipoukamaisen Jonkerijärven ympäryssaloilla vienankarjalaisia. On heistä vielä paljon tarinoita paikkakunnalla. Missä tiedetään sijainneen heidän kirkkonsa, missä olleen heidän kalmistonsa, missä taas on heistä mitäkin muistoja.

Mutta sitten rajan mukana siirtyi Vienan kansa idemmäksi entisiltä asuinmailtaan taikka sulautui Suomen muuhun rahvaaseen.

Täällä maanselällä, jossa vedet jakautuvat juoksemaan kahtianne – Jonkerinjärvestä virtaa vesi Pielisen haaraan, mutta muutaman kilometrin päässä pohjoiseen olevista metsäjärvistä juoksee vesi Kuhmon reittiin –, on vieläkin Pohjanmaan ja Karjalan maakuntaraja, vaikka Jonkerin kulmakunta on Karjalan alueella ja kuuluu Kuhmoon.

Olisi täällä Kuhmon kulmilla paljon matkamiehellä nähtävää ja kuultavaa, kaikkea mitä sisältyy korven elämään. Niinkuin vanhan kansan tietäjäukot sekä kuulut karhumiehet. Sillä niitäkin vielä täällä tavataan. Kaikkein suurimmat vanhankansan kuulut ovat kyllä jo menneet tuolle ilmalle, Kissaniemen ja Kyröläisen karhupekat sekä tietäjät, Matalan Matti ja Polvisen Jussi, Siiran Jaakko ja Ruokolais-Pekka. Mutta elää vielä karhuvaareja semmoisia kuin Levävaaran Tuomas Lammasperällä, Jussi Heikkinen Viiksimossa ja Matovaaran Mikko Jonkerissa. Monet kovat kontiokamppailut he tietäisivät muistella, jopa oikein totiset ja veriset yhteenotot, jolloin lumisessa korvessa tapeltiin elämästä ja kuolemasta, niin että hanki punoitti niin toisen kuin toisenkin verestä. On näillä ilmoilla vielä semmoisia tietäjiä ja myrrysmiehiä kuin vanha sokea Lehmivaaran ukko, joka tietää neuvon moneen asiaan ja muistaa isiltä perityt loitsut ja manaukset. Ja vasta näinä vuosina joutui Tuonelan tuville vanha Kivikiekin vaari, suuri metsänkävijä ja tietomies hänkin.

Kovin väleen vierähtää päiväkausi päästyäsi semmoisen tietovaarin oppiin. Ukko on totisesti tietäjä – hänessä on edesmenneitten isäin henki, hän osaa manata ja loitsia sinutkin esi-isäin maailmaan. Ja oikeaan korpitunnelmaan.

Korpitunnelma täällä sydänmailla tulvahtaa joka talosta, semmoinen aito erämaan, saloseudun tuntu. Järvien rannoilla, jonkin lahden pohjukassa taikka niemen nenässä, rantavaaralla ovat täällä tiettömien erämaiden talot, joihin päästään vain venematkoin taikka korpien kaitoja polkuja kierrätellen järvien ympäritse.

On mieluista saapua peninkulmaiselta sydänmaan polulta tämmöiseen taloon ja rauhallista on siinä hetkisen levähtää. Siinä ruohoinen pihamaa, sen vierellä harmaa asuinrakennus, pieni pihakamari, kammioniekka talli sekä etempänä kaunis aittojen ryhmä, savuotsainen sauna ja rannassa matala nuottakota. Muistuu mieleen tätä nähdessä kansanrunon kotikuva:

    "Ohoh kullaista kotia,
    maan parasta paikkastani:
    nurmet alla, pellot päällä,
    keskellä kylä välillä,
    kylän alla armas ranta,
    rannassa rakas vetonen."

Varsinkin heleänä heinänteon aikana on talo kuin rauhansatama. Koko talonväki on heinäniityllä, vanha emäntä vain lasten kanssa häärii kotona sekä talon vanha ukko, joka puuhailee rannassa ja hoitelee lämpeävää saunaa. Ystävällisesti he ottavat oudon kulkijan vastaan ja kohtelevat häntä parhaansa mukaan: syöttävät häntä, juottavat häntä, pakinoittavat häntä ja saunoittavatkin ja saattavat "pihanpääkamariin" yötiloille.

Iltahetki on tämmöisessä järvenrannan salotalossa sanomattoman ihana. Hiljainen rauha lepää seudun yllä, ja keveä päivänsauhu verhoaa etäiset saaret ja rannat. Pellolla, kartanon takana pöllyää lehmisavu, ja sieltä kuuluu silloin tällöin karjankellon kotoinen kilkahdus. Sauna järven rannalla puhaltelee viimeisiä savujaan. Talon heinäväki saapuu veneellä järven takaa. Isäntä istuu perässä huovaten, nuoret miehet ovat airoissa, mutta ruskeat tyttäret ovat teljolla jouten istumassa, valkeat huivit somasti otsalta niskaan solmettuina. Kultaisena painuu laskeva päivä kultaisten pilvien kehtoon, ja kultaisena hohtaa järven pinta sekä sen kuvaama satumaailma, kultaisina hehkuvat vanhan pirtin ikkunatkin. Mutta harmaa seinä ruskottaa punehtuen, ja saarien varjossa välkkyy vesi kauniin punasinisenä.

Vanhankansan karhunpalvonnasta

    "Ohtonen, metsän omena,
    metsän kuuluisa kuningas,
    nyt tiemmä sulosovinnon,
    kesärauhan rapsa'amma."

Kajaanin takaisilla rajamailla, sekä tällä että tuolla puolen rajaviivaa piilee rannattomien erämaiden kätköissä vielä paljon kansan vanhoja tapoja ja uskomuksia. Siellä vielä joka kesä kontio liikkuu korpimailla, siellä monet vanhat metsänkävijät kertovat entisistä vanhan kansan karhunpeijaisista sekä muusta karhunpalvonnasta.

Karhu oli metsän pelätty peto, mutta samalla myös kunnioitettu ja arvossa pidetty korven eläjä. "Yhen miehen mieli ja yheksän voima" sillä sanottiin olevan, jopa luultiin häntä miestä mielevämmäksi. Oli nähty karhun olevan semmoisen tietäjän, joka saattoi arvata taampaakin ihmisten ajatukset ja kuulla puheet. Siksipä ei ollut hyvä karhua haukkua karhuksi, vaan mainittiin häntä kaikenlaisilla lempinimillä ja mairesanoilla. Oli mielevällä metsien miehellä nimiä. Hän oli mehtä, mehtäläinen ja metsähinen sekä mesikämmen ja "ohtonen metsän omena, metsän kultainen kuningas". Hyvä oli myös sanoa kontioksi ja kouvoksi sekä möröksi ja pöpöksi, nalleksi ja nallepojaksi, vihtahousuksi, metsänviereksi ja metsänmyyrtäjäksi, jopa joskus märmänäksi ja tötötööksi. Näiksi kyllä uskallettiin nimitellä, mutta karhuksi varottiin sanomasta, ettei vain seuraisi pahaa karjalle taikka karjan kaitsijoille.

Keväällä karjaa laitumelle laskettaessa piti emännän tehdä "metsän" kanssa "sulosovinto", että se antaisi karjan salomaillaan kuljeskella rauhassa, Näin saattoi emäntä sanella:

    "Ohtoseni, lulloseni,
    mesikämmen källeröinen,
    nyt tiemmä sulosovinnon,
    kesärauhan rapsa'amma,
    jos talven sotoa käymmä
    ja lumen ajan luskehimma.
    Työnnänpä lehmäni leholle,
    hatasarveni hoavikolle,
    lasken lampahat aholle,
    hevoseni heinäsuolle.
    Kunpa on kuulet karjan kellon,
    helkkävän hevosen kellon,
    kytkep' on kynnet karvoihisi,
    hampahat ikenihisi.
    Enp' on kiellä kiertämästä,
    kiellän kielin koskemasta,
    suun rumin rupeamasta."

Mutta kaikista sovinnonteoista huolimatta niillä mailla, joilla kontio liikkui, piti panna paimen metsään karjan matkaan. Karhu voi kumminkin joskus kimpautua karjan kimppuun. Silloin paimen saattoi "häpäistä metsän" huutaen:

"Ei metsä, jumalanvilja, karjaan kose!"

Ja siitä "metsä häpesi" ja poistui. Karhu kyllä ei itsestään, omin ehtoinsa käynyt karjankaan kimppuun, vaan oli sen silloin joku pahansuopa nostanut. Karhu näet "on maailman alusta luotu niin, jotta metsästä pitää elätti olla".

Jos taas kontio kävi kovin raivoksi eikä ensinkään hävennyt, taitava tietäjä voi karkottaa sen pois koko mailta halmeilta. Meni vain ja etsi metsästä karhun verekset jäljet, käänsi nurin kolme jälkeä sydänmaalle käsin, poltteli niissä tuomen ja koivun kääpiä manaten:

    "Pitää käyvä käyräkengän,
    sinisukan suikutella
    tuolle puolen Lapin maita!
    Takana olkoon vuoret, voarat,
    eessä moat siliät!"

Mutta joskus taas oli tarpeellista karhun kutsuminenkin. Se tapahtui silloin, kun oli metsään, karhun tappaman eläimen haaskalle laitettu talaat eli ampumalava korkealle puuhun. Kun karhu ei itsestään ruvennut haaskalle saapumaan, pelkäämätön vartiomies kutsui sen tulemaan, yllytti, ärsytti, niin että hänen täytyi tulla.

Kutsuja pilkkasi karhua ja sen menoja: heittäysi apposen alastomaksi, mönki kuin kontio muurahaispesää, meni nelinkontin haaskalle ja repi sitä kuin karhu ja vielä pisti haaskaan hauenpään avossasuin karhulle irvistelemään. Sitten puettuaan päälleen nousi yllyttäjä talaille ja sanoi:

"Mie nousen karhua vuottelemaan!"

Arvaathan toki, että siitä karhu äkeytyi, äkeytyi niin, että tuli vaikka maailman ääristä ärjyen ja kiljuen. Jo piti nostajan olla peloton mies, jos pysyi säikkymättä ja uskalsi vielä pyssyllä petoa pamauttaa. Kutsumatta omia aikojaan jos karhu asteli haaskalle, saapui se aivan hiljaa ja varsin varovasti.

Karhulla oli muuten omat sanansaattajansa haaskalle tullessaan. Pieni lintu alkoi karhun lähestyessä talaspuussa laulaa raksuttaa, ja siitä talasmiehet arvasivat varautua ampuma-asentoon. Toisiin ihmisiin, heikkoverisiin, vaikutti jo karhun lähestyminen haaskaa kohden, niin että rupesi unettamaan, tuli niinkuin painajainen päälle. Karhulla näet on "semmoinen luntio", jotta se panee ihmiseen ja eläimeen raskaan painostajan.

Kontio oli väkevä, pelättävä metsällinen, oli myös viisas ja arvossa pidettävä metsien vaari, jolle oli pidettävä kunnialliset peijaiset – kohta kuin talon vanhalle vaarille. Karhunpeijaisia ikivanhoin menoin on aina viime aikoihin asti vietetty Kajaanin takaisissa erämaissa ja Vienan-Karjalassa. Nykyiset vanhat karhumiehet ovat nuorina päivinään monta kertaa olleet mukana kontion viimeisissä menoissa.

Laulaen lähdettiin karhuntappoon – pesä kun oli kierroksessa, niin sinne suoraan oli surmamiesten matka. Mutta jo pirtistä pihalle mentäessä oli miesten varauduttava, kuten karhuvirsissä sanottiin:

    "Missä mies varottelekse?
    Oven suussa, orren alla,
    pirtin pihtipuolisessa,
    kahen kattilan sijalla,
    kolmen koukun keäntimillä."

Ja vielä ulkona,

    "veräjillä viimeisillä"

piirrällettiin kantapäällä maahan risti. Sitten lähdettiin hiihtämään laulaen:

    "Mielikki, metsän emäntä,
    salakoaren vaimo kaunis,
    soata tuolle soarekselle,
    tuolle kummulle kuleta,
    joll' on kuuset kultavöissä,
    hoavat vaskivantehissa,
    petäjät helyhopeissa.
    Otan kolme koiroani,
    viisi villanhänteäni,
    seitsemän sepeliäni,
    käyn mie korvet kolkuttelen,
    metsät synkät sylkyttelen."

Kun saavuttiin karhun pesälle, nostatettiin hangen alla nukkujaa:

    "Nouse pois, nokinen poika
    nokiselta nuotiolta,
    late allasi lahoopi
    laki pealläs märkänööpi!"

Karhu kyllä jo edeltäkäsin tiesi tappomiesten tulon, sillä metsänhaltia, joka karhulle aina iltaisin toi mesimaljan, toi tappopäivän edellisenä iltana verimaljan. Siksipä karhu toisinaan hyvin helposti heräsi ja vihaisena tynkäsi esiin. Ja siinä alkoi heti keihäsleikki, kirveiden välkyntä ja pyssyjen pamahtelu sekä koirien tiukea ärhenteleminen. Monesti kontio kävi karjuen vainolaistensa kimppuun, yritti lyödä, yritti hampain kiinni. Silloin miehet tiuskaisivat: "Ei mies miestä kose!" taikka: "älä, jumalanvilja, peälle tule!" Siitä karhu häpesi ja peräytyi. Oli parhailla ukoilla matkassa karhunsappirieskaa, josta puraisivat palasen, taikka karhunsappiviinaa tai karhunsydänviinaa, jota nielaisivat pikku tilkkasen. Silloin ei karhu ruvennut puremaan, vaikka kimppuun karhahtelikin.

Mutta kun kontio oli saatu kaadetuksi, niin heti mies, joka oli kuoliniskun antanut, leikkasi karhun turpanahan, "huulipannan", irti ja kääräisi lakkinsa ympärille. Turpa kiirehdittiin leikkaamaan sen takia, etteivät syrjäiset pääsisi karhusta osallisiksi. Sillä vanha tapa oli, että jos kuka tahansa tuli paikalle ennen huulipannan leikkaamista ja ehti vaikkapa pistältää kuollutta karhua ja sanoa: "Miekin pistän jumalanviljaa", se pääsi saaliista osalliseksi. Kaatunutta karhua kaatajat kättelivät käpälästä pitäen ja sanoivat:

    "Anna kättä kämpyrälle,
    hongan oksalle ojenna!
    Terve, ohto, tultuasi,
    mesikämmen, käytyäsi!
    Viikon viivyit, kauan kuuluit
    Viron maita juostessasi.
    En mie silma pyssyin pyytän,
    enkä ampuen ajanut,
    itse hairahit havulta,
    itse vierit vempeleitä,
    lepän lengolta putosit,
    puhki kultaisen kupusi,
    halki marjaisen mahasi."

Ettei muka tappajissa syytä.

Tehtiin tuli metsään ja karhu nostettiin havuille, jossa se miehissä "valkaistiin", nyljettiin. Muutamat metsämiehet olivat niin innokkaita, että joivat karhun lämmintä "leppää" luontoaan karaistakseen. Otettiin myös viinaryypyt karhun muistiaisiksi. Nahka levitettiin hangelle pesän suulle, ja lähellä olevaan honkaan leikattiin vuosiluku sekä veisteltiin pilkkoja muihinkin honkiin:

    "Veistä pilkut pitkin maita,
    rastit voarojen rakohon."

Pantiin vielä raha uhriksi pesän luo puuhun ja pyydettiin:

    "Anna, metsä, vastakin
    Viljoasi vierettele
    lahjojasi laupiaasti!"

Ladottiin lihat ja nahka ahkioon, jota lähdettiin hiihtäen laahaamaan kotia kohti. Ja laulettiin hyvillä mielin:

    "Lähe nyt, kuulu, kulkemahan,
    salon auvo astumahan,
    urohoisehen väkehen,
    miehisehen joukkiohon,
    kuulusta Metsolan ko'ista,
    tarkasta Tapiolasta!
    Heitä kylmille kotisi,
    asuinmoasi autioksi,
    säkeräiset sänkys keännä,
    kultasohvaset kumoa!
    Kepienä keikoale,
    ei silma pahoin pietä,
    elä hiihata hikehen,
    elä vahtehen valuta!"

Kotipihoja lähestyttäessä ilmoitettiin tulosta ampumalla, ja kotona vartova naisväki tuli veräjille vastaan laulaen:

    "Minkäs teille metsä antoi,
    koska laulaen tuletta,
    hyreksien hiihtelettä?"

Miehet laulaen vastasivat:

    "Metson meille metsä antoi,
    ilveksen metsän isäntä,
    metsän piian pikkaraisen,
    mesikämmen källeröisen!"

Jo naiset tervehtivät hyvillä mielin:

    "Terve, ohto, tultuasi,
    mesikämmen, käytyäsi!
    Vuotin viikon vierastani,
    illat istuin ikkunoissa,
    oamut aittojen vajoilla,
    kuuntelin kumua tuota,
    metsän piian piukausta."

Pihalle saavuttaessa miehet asettelivat suksia ja keihäitä tiloilleen laulaen:

    "Nostan sukseni sulahan,
    panen piikkini pinohon,
    otimeni orren peahän,
    alle kaunihin katoksen,
    alle viien viilohirren."

Ja naisilta he kysyivät:

    "Joko teäll' on penkit pesty,
    joko lattiat lakaistu,
    tulevalle vierahalle,
    soavalle, käkiövälle?
    Onko tehty viikon viinat,
    kauvan otraset oluet?"

Siihen naiset:

    "Vesin on täällä penkit pesty,
    vesin lattiat lakaistu
    tulevalle vierahalle,
    soavalle, käkiövälle."

Tupaan astuessaan lauloivat miehet karhunnahkaa kantaen:

    "Ovuot avautukkohot,
    veräjäiset vietykköhöt,
    ohon tullessa tupahan,
    karvaturvan kartanohon,
    miehisessä joukkiossa,
    urohoisessa väessä."

Ja naisia he varoittelivat pelästymästä:

    "Varokkoa nyt, vaimo raukat,
    jottei karja kaipastuisi,
    vikoisi emännän vilja!"

Karhunnahkaa asettelivat miehet ensin toiseen,, sitten toiseen paikkaan laulaen:

    "Minnep' on vienen vieraitani,
    kunnepa kuuluni kuletan?
    Pannenko oviorren alle,
    petäjäisen pölkyn peähän,
    kattilan katsasijalle?
    Enpä vielä siihen heitä,
    oven suuhun, alle orren.
    Vienkö penkille perähän?
    Enkä vielä siihen viene.
    Vienenkö aitan parven peähän,
    rautasen rahin nenähän,
    hopiota syntymähän,
    kultoa kuvuttamahan?"

Rajan takana näin, Vienassa, nahka vietiin aittaan, mutta tällä puolen rajaa nahka peijettiin, pinnoitettiin neliskulmaiseen kehykseen, peijinpuihin, ja asetettiin pirtinlakeen kuivamaan.

Sitten alettiin syödä ja juoda karhunpeijaisia, naapureitakin kutsuttiin osallisiksi. Suomen puolella, jossa ei metsähisen lihaa hyleksitty, pantiin kattilaan karhun pää sekä kämmenet, jotka ensimmäisinä paloina laulaen keitettiin ja syötiin. Vielä piti karhunpeijaisissa olla talkkunaa taikka jauhopuuroa, mutta karjavilja ei kelvannut. Karhunrasvaa, karhunylystä pantiin puuron tai talkkunan silmäksikin, karjanviljalla ei saanut sotkea metsällistä. Ja ennen kuin mitään maistettiin, piti jokaisen ottaa suuhunsa ja pureksia kuorta lepänoksista, joita oli kimppunen tuotu karhun kanssa metsästä ja pantu ruokapöydälle, jotta

    "Tuoss' on merkit Metsolasta,
    takoojat Tapiolasta."

Kontion tappaja taikka karhumiesten parhain maistoi ensin syötäviä, sitten vasta toiset saivat ottaa palansa. Kuormilliset naiset eivät saaneet maistaa "metsän" lihaa, siitä lapsi voisi sukeutua "syömmiköksi kuin karhu". Mutta miehet söivät ja joivat, joivat olutta ja viinaa ja lauloivat. Jos oli useampia kontioita onnistuttu saamaan samalla kerralla, saatettiin peijaisia pitää useita päiviä, koko viikkokin syötiin, juotiin ja iloa pidettiin.

Karhun tyhjäksi kaluttu kallo vietiin metsän reunaan petäjään tai kuuseen, johon se naulattiin taikka pistettiin silmäreijästä oksantynkään. Laulaen ja viinaa ryypäten tämäkin toimitus suoritettiin, päämies kulki edellä kalloa kantaen, toiset perässä, ja "oli koko joukko saattamassa ja mentiin niin surullisina". Ja laulettiin:

    "Enpä laita kalliolle,
    enkä koivuhan kohenna,
    kuusen kukkalatvan alle,
    petäjähän pehmiähän."

Siihen peijaiset päättyivät. Toivottiin vain:

    "Anna vastakin Jumala,
    toistekin totinen Luoja
    talven moannutta talia,
    pikkusilmäisen pikiä!"

Karhukuuset tai -petäjät olivat pellon aidan takana metsän reunassa. Karhumailla, karhumiesten taloissa saattoi semmoisessa metsikössä olla kymmenkunta kalloa. Niin oli ollut ennen Kiannalla kuulujen Kovanvaaran karhumiesten petäjikössä. Ja Kuhmon Jonkerissa oli Sepposen kontiopetäjässä ollut viisi pääkalloa sekä Vuolijoen Saaresmäellä Kaaneksen karhukuusessa kolme. Rauhassa saivat kallot olla puissa, kunnes itse alas karisivat. Vielä on Kovanvaaran petäjikössä pikku männyssä muuan pääkoppa, ja Kuhmon Jonkerin Nuottivaaran mäellä on tumma kuusikko, jossa on jokin kallo jäljellä. Komeana muistona muinaisesta kontion palvonnasta seisoo Nuottivaaran tuuhea kuusikko korkealla vaaralla talon takana.

Saat karhumiehiltä vielä kuulla, että metsähisestä saatiin varsin voimallisia taikavälineitä, joilla voitiin parantaa monia tauteja ja torjua kaikenlaista pahaa sekä ihmisistä että eläimistä. Niinpä otettiin talteen karhun käpälät ja kynnet, kallot – ne voitiin ottaa alas puusta – ja torahampaat, kulkkutorvet ja munuaiset, sydämet, sapet, turparenkaat, jopa suoletkin. Kaikki ne olivat hyvin hyödyllisiä neuvoja, joita sydänmaan talossa usein tarvittiin. Aitan kammiolla niitä tavallisesti säilytettiin.

Tavajärven erakot

Kuusamon suurilla sydänmailla, Tavajärvellä, saattoi kulkija vielä takavuosina tavata omituisen vanhuksen, valkopartaisen Vasselin, joka yksinään eleli pahaisessa mökissä Kiviniemen rannalla. Ukko oli Tavajärven entisen merkillisen erakko-yhdyskunnan venäläinen vaari, kotoisin kaukaa syvimmästä Venäjän sydämestä, Moskovan seuduilta, Jaroslavin läänistä.

Tänne Suomen syvimpiin korpiin hän oli kulkeutunut vanhuutensa iltaa yksinään viettämään – erakoksi tänne entisaikoina tuli.

Harva tuskin lienee kuullut puhuttavankaan Tavajärven erakoista, jotka viime vuosisadalla koko suurilukuisena joukkona asustivat – piileskelivät Kuusamon takamailla.

Se oli omituista joukkoa: vieraan maan kansalaisia tiettömässä erämaassa, vieraan kansan keskuudessa.

Ei kukaan kuusamolainen oikein tietänyt, mistä he olivat tulleet ja minkätähden he olivat tänne erämaitten kätköihin asettuneet. Ei muuta kuin mitä tarinat ja kuulopuheet kertoivat.

Siitä on jo satakunta vuotta, kun ensimmäiset vieraat ilmestyivät seudulle. Muuan Kornilov-niminen, Napoleonin aikainen sotilas, oli ensinnä saapunut, mistä lienee rajan takaa tullut, ja asettunut jonnekin takarannan syrjätaloon asumaan. Sitten oli tullut toinenkin, mahtavampi mies, rikas, iso ja komea herra ja ostanut Hautaniemen talon. Ei kukaan tietänyt, ken hän oli ja mikä oikealta nimeltään, mutta Ilja Otsoksi oli häntä sanottu.

Mutta oli vain kuultu, että hän oli suuri herra, osasi haastaa seitsemällä kielellä, olipa hänellä oikein "tohtorin kirjatkin". Kerrottiinpa vielä, että hän oli Suomen sodan "kentraaleja", jopa itse kuuluisa "Linspori", jonka "olisi pitänyt karata ja ruveta luostariksi". Olikin ukko ollut toissilmäinen ja suurivatsainen ja kaksileukainen ja muutenkin "Linsporin näköinen".

Rajan takaa idästä oli Ilja-ukko tullut. Siellä hän oli, niin kerrottiin, perustanut luostarin suuren Tuoppajärven saareen, mutta kun oikeauskoiset venäläiset olivat ruvenneet ahdistelemaan, oli hänen täytynyt paeta vielä etäisempiin piilopaikkoihin.

Hautaniemi, jonka Ilja osti, oli iso talo Tavajärven itärannalla, niemen nenässä. Ja taloon ostaja perusti taas "luostarin", rakennutti kaksikerroksisen huoneiston, johon vähitellen kulkeentui muitakin vainottuja pakolaisia, niin että talossa viimein asui kolmisenkymmentä henkeä. "Jumalan molijoiksi" heitä sanottiin. Sillä he kaikki olivat hartaita uskovaisia, vanhauskolaisia "starovieroja", jotka ahkerasti "molivat", rukoilivat Jumalaa ja noudattivat uskonlahkonsa sääntöjä ja tapoja.

Oli luostarirakennuksessa muuan alakerran huone oikein varustettu kirkoksi, semmoiseksi rukoushuoneeksi pyhimyksenkuvineen ja pyhine esineineen, ja itse iso Ilja oli pappina. Pitkässä munkinkauhtanassa pitkine tukkineen hän esiintyi, lauloi pyhiä rukouksia ja suitsutti pyhää tuohusta. Talon yläkerrassa oli hänellä oma erikoishuoneensa.

Paljon oli Hautaniemessä maata. Yhteisin voimin sitä viljeltiin ja saaliit syötiin. Kalalla käytiin ja kaloja varattiin aittoihin.

Mutta syötäviä saatiin enemmän kuin itse kulutettiin, ja silloin jaeltiin niitä tarvitsevaisille. Ilja oli hyvin avulias ja ystävällinen seudun väestölle, varsinkin köyhiä hän ahkerasti avusti. Pyhisin keräytyi rahvasta luostariin vierailulle, jopa aina rajan takaa, Vienan puolelta tuli oikeita uskonveljiä, vanhauskoisia molijoita. Silloin pidettiin suuret pidot, joissa kaikki vieraat syötettiin ja juotettiin pelkästä ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, rahatta ja hinnatta tarjottiin, mitä parasta talossa oli.

Ilja Otsolla oli seurassaan pari naishenkilöä, Maria ja Natjesta, veljentyttäriksi sanottiin. He emäntinä hoitivat luostarin taloutta ja avustivat Ilja ukkoa ryypiskelemisessä. Sillä ukko kaikessa hyväntahtoisessa hurskaudessaan oli hyvänpuoleinen viinanviljelijä. Ei hän päissään kyllä räyhennellyt, mutta ryypyn kyllä otti, jopa varsin useasti. Ja tyttäristä varsinkin Maria maisteli väkeviä ahkerasti, mutta Natjesta eli siivommin ja joutui nimismies Stenmannille emännäksi.

Vainottuja vanhauskolaisia karttui seudulle yhä enemmän – viestit erämaan piilopaikasta vierivät yhä etemmäksi. Monet tulijat olivat aina Sydän-Venäjältä. Hautaniemen luostariin kun ei enää mahtunut asumaan, tulokkaat asettuivat ympärillä oleviin taloihin taikka rakensivat järven rannoille pikku mökkejä, joissa ypö yksikseen asustivat taikka jonkun hyvän toverin kera. Niin eleli, missä yksinäinen molija, missä taas pari kolmekin harrasta erakkoa: Aittakummussa, Hännisessä, Suiningilla, Murtolassa, Pukarilla, Lautasaaressa, Kiviniemessä ja Levälässä. Pikku mökkien eläjätkin muokkasivat asuntonsa ympärille oman pienen peltotilkareen, jossa kasvattivat kaalia, lanttua, naurista ja perunaa, mutta ennen kaikkea sipulia jota kaikenlaisissa ruoissaan vahvasti käyttivät.

Yksinäisiä erakon päiviään viettivät muukalaiset mökeissään rukoillen ja paastoten, peltoaan muokkaillen ja kalastellen. Pyhinä ja praasniekkapäivinä käytiin Hautaniemessä Iljan johdolla rukoilemassa. Muutamat eivät sentään menneet Iljan hartaushetkiin. Olivat hekin kyllä vanhauskoisia, mutta hiukan eri suuntaa. Sillä "stavieroa" on kolmea eri lahkoa, se kun on "kolmeksi eronnut: Filippovin, Aristovin ja Fedossejevin uskoon". Ja ne jotka olivat eri uskoa, eivät menneet toisten rukouksiin, molivat vain yksinään omassa kammiossaan.

Muutamien tulokkaiden tiedettiin olevan rikkaita ukkoja, mitä herroja lienevät olleetkaan. Kiviniemeen asettui taloksi rikas Timofei-ukko, joka oli Pietarista korpeen saapunut. Hänelläkin oli naishenkilö mukanaan, rikkaan moskovalaisen papin komeasti puettu tytär, Olona Petrovna, oravaturkeissa ja silkkihameissa. Olonakin oli kovettu juomari, jopa niin ettei isä Petrov saattanut häntä kotona kohtuudella hoitaa, vaan täytyi työntää hänet Timofein mukaan korpeen oppimaan kohtuutta. Kolmetuhatta ruplaa antoi Timofeille, jotta:

"Elätä sinä tuo, piessa, saat lisää, kun on tarvis!"

Mutta löytyi korvestakin Olonalle juotavaa. Joi hän sen kuin sai, joi oravaturkkinsa sekä komean silkkihameensa, vielä lopuksi ryyppäsi muutkin ryysynsä, niin että Timofei-ukon täytyi jälleen palauttaa tytär papilliselle isälleen terveisineen:

"Ei menesty hän täälläkään!"

Kiviniemessäkin ukko Timofein talossa asui useita erakoita.

Tänne Tavajärven erämaihin saapui aikoinaan, jo noin 60 vuotta takaperin, Vasselikin ja asettui ensin asumaan Lautasaareen. Nuori mies hän silloin vielä oli, 24-vuotias, ja Pietarista käsin Oulun kautta hän matkusti. Oli hän ensin mennyt Pietariin vaunusepän oppiin, mutta sitten oli isä ruvennut häntä jälleen haluamaan kotitalon hoitajaksi. Vasselilla ei kuitenkaan ollut kutsumusta kotitöihin, oli halu mennä pyhään Kiiovan luostariin munkiksi. Sai hän Pietarissa asuvalta tädiltään kuulla Kuusamon erämaan erakkoelämästä, ja silloin nuori mies otti matkasauvan ja toisen nuoren miehen, Pafnutin, kanssa lähti pyhälle taipaleelle. Ouluun tultiin laivassa ja siitä jalkaisin taivallettiin Kuusamoon. Ummikolta oltiin, mutta toimeen tultiin ja perille saavuttiin.

Kyynelsilmin vieläkin ukko muisteli pitkää korpivaellustaan talottomien taipaleiden halki. Oli eräällä metsämatkalla tien ohessa poltettu tervahautaa, ja nälkäisille matkamiehille, jotka eivät suomen puhetta sanaakaan ymmärtäneet, olivat tervamiehet ystävällisesti antaneet syötävää: piimää, leipää ja kalaa kaivaneet kontistaan heidän eteensä.

Ja korpeen jäi Vasseli koko elämäkseen asuen ensin Lautasaaressa, sitten muuttaen Kiviniemen rantaan pikku mökkiin.

Mutta sitten tuli aika, ettei uusia erakoita enää saapunut. Entisistäkin jotkut taas kuulivat maailman kutsun, ikävystyivät korpielämään ja palasivat jälleen iloiseen maailmaan. Näin teki rikas Timofeikin. Hänellekin kävi korpi ikäväksi, ja suuren maailman kutsu tuli viimein niin väkeväksi, että hän heitti Kiviniemen ja palasi Pietariin. Talonsa hän jätti kaikkineen Vasselin haltuun, ja niin tuli Vasseli ukko rikkaaksi talonomistajaksi. Pietariin palasi Pafnutkin, Vasselin matkatoveri, ja rupesi kauppiaaksi.

Mutta useimmat kuitenkin koteutuivat korpeen koko elinijäkseen, kuolivat siellä ja saivat viimeisen leposijansa yhteisessä kalmistossa Luotakon saaressa, lähellä Hautanientä. Sinne haudattiin itse Ilja-ukkokin, kun hän vanhana vaarina kuoli noin 59 vuotta takaperin, ja suuri oli silloin juhla. Koko erämaan erakkojen joukko ja seudun kansa oli kaimaamassa, kun Iljaa saatettiin Luotakon lepoon, itkettiin ja luostarin kelloilla soitettiin ja pyhää tuohusta poltettiin ja pyhää savua suitsutettiin ja jaettiin köyhille antimia "muisteliaisiksi".

Toinen hautausmaa oli Kiviniemen luona Kutkusaaressa. Siellä erakkojen ensimmäinen, Kornilov ukkokin on saanut leponsa.

Näin vähitellen hupeni erakkojen luku: toiset palasivat takaisin maailmaan, toiset joutuivat Luotakon taikka Kutkusaaren kalmistoihin.

Mutta Vasseli vain eli ja saattoi toisen toisensa jälkeen Manan matkalle taikka kävi heidät hyvästelemässä maailman matkalle. Viimeisen erakkotoverinsa kaipasi ukko kalmistoon parikymmentä vuotta takaperin.

Ja sen jälkeen joutui Vasseli aivan ypö yksinäisenä muukalaisena elämään korven kansan joukossa.

Mutta hyvin hän viihtyi. Ei hän kaivannut ison maailman iloa. Pienessä pahaisessa rantakömmänässään, suurien koivujen suojassa, ukko itse vain asusteli ja otti erään paikkakuntalaisen hoitamaan taloansa. Kalasteli ukko ahkerasti ja viljeli pikku peltojansa. Oli hän taitava käsitöiden tekijä: osasi maalata, osasi puusepän töitä, päällysti huonekaluja sekä tinasi astioita. Ja kaikkialla, missä Vasseli oli työskentelemässä, on hänestä aina pidetty, hyväntuulisesta, puheliaasta miehestä. Mutta omat ruokakuppinsa oli ukolla aina mukana taloissa työskennellessään. Hartaana starovierona hän ei tahtonut tehdä syntiä syömällä vieraan astioista.

Eikä halunnut vanha Vasseli muuttaa rakkaasta mökkipahaisestaan pois. Rikkaat rajantakaiset uskonveljet, jotka usein tekivät toivioretkiä hurskaan erakon luokse, häntä monesti kehoittivat muuttamaan heidän luokseen asumaan ja lupasivat hyvät yltäkylläiset päivät. Mutta eipäs ukko lähtenyt. Ei vaari suostunut siihenkään, että hänelle rakennettaisiin Kiviniemeen uusi parempi asunto. Eikä mennyt äijä edes asumaan Kiviniemen pirttiin, omaan taloonsa, ei talvipakkasellakaan, jolloin kylmä tahtoi mökissä ahdistella. Lahjoitti hän viimein talonsa kokonaan sen hoitajalle.

Yksin vain ahtaassa mökissään vanha valkoparta istui ja ahkerasti lueskeli rakkaita kirjojaan, vanhoja paksuja kirkkoslaavin kielellä kirjoitettuja teoksia, rukoili ja söi sipulia ja taas paastosi ankarasti, milloin viero sitä vaati. Tervetullut oli vieras hänen majaansa, ja mielellään hän huonolla suomellaan puheli vieraan kera, puheli vaikka päiväkauden.

Mutta huonettaan ei ukko sallinut siivoojan kosketella, ei milloinkaan. Kaikki kirjat ja kalut piti olla aina samassa paikassa, missä milloinkin sattuivat olemaan. Ei lakaisuja, ei pölyn pyyhkimisiä, pesuista puhumattakaan. Näinpä oli koko pirttipöksä, lattiata mainitsemattakaan, paksun mustan likakerroksen kattama. Mutta siinä vaari vain viihtyi, hyvin viihtyikin – söi oman peltotilkareensa antimia ja omaa pyytämäänsä kalaa, ja lisäapua sai Kiviniemen hoitajilta sekä rajantakaisilta uskonveljiltä. Nuorempana ei hän kyllä kaivannut niitäkään.

On ukolla ollut oma tarinansa, mikä hänet, vieronsa lisäksi, on korpeen kiinnittänyt – sanovat paikkakuntalaiset. Oli hänellä oma mielitietty, erämaan tytär, jota kaikessa hiljaisuudessa katseli. Sai mielitietty tyttären. Mutta Vasseli ei jättänyt erämaan tytärtä tyttärineen turvattomaksi, vaan huolehti heistä ja toimitti heille hyvän toimeentulon. Olihan hänellä varoja, kun oli saanut Kiviniemen talon Timofeiltä.

Ja paikkakuntalaiset kertovat, että muutkin erakot, ainakin ne, jotka Vasseli on hautaan saattanut, ovat jättäneet omaisuutensa Vasselin hoitoihin.

Kuvia Iin-Haminasta

Iin-Hamina on tuttu nimi Oulun vanhan polven kauppamaailmalle, yhtä tuttu Pohjanlahden perukan merenkävijöille, tutuin ehkä Iin laajan jokialueen asuvaisille aina itärajan ylämaita myöten.

Omituinen, mielenkiintoinen asumusryhmä.

Iin asemalta kun olet virstan pari ajellut jokivartta alaskäsin kirkonkylille ja ennättänyt joen suuren suistomaan äärelle, joudut yhtäkkiä keskelle kummannäköistä rakennusryhmää, jossa talo tavoittaa taloa, mökki sivuaa mökin nurkkaa. Se on lin-Hamina.

Onpahan kuin olisi oikein kaupunkia yritetty tähän suvannon rannalle, mutta saatukin tavaton kaikenkaltaisten rakennusten kokoelma. Kaksi pitkää kujannetta käy "valtakatuina" rannan suuntaan halki koko rykelmän, joenpuoleinen on Etukatu ja toinen Takakatu, ja "poikkikatuja" on useoita. Takakadun päätteenä etempänä näet kohoavan vanhan kunnianarvoisan valkean kirkon.

Niin lähekkäin ovat valtakadut sattuneet, että niiden välille rakennetut pikkutalot on täytynyt työntää melkein seinä seinää vasten, – isommat rakennukset taikka poikittain lasketut talot ovat yksinään vallanneet koko alan. Ja niin likellä toisiaan ovat katuvarsien talot, että valtakadutkin ovat kavenneet paikoin niin ahtaiksi kujasiksi, jotta hädin tuskin rataspeleillä saattaa pujottautua lävitse. Poikkikäytävät ovat vain kapeita portaiden vieritse, nurkkien ympäritse, vajojen seinämitse kierteleviä solia.

Vain matalaa puutaloa, kaikennäköistä, näet siinä katujen kahta puolta, tässä pitkittäin, tuossa poikittain, tässä etempänä käytävästä, tuossa aivan kuin tahallaan työntämässä rappusiaan kulkijan jalkoihin. Siinä on pikku eläjien harmaata pikku hökkeliä, vinoa ja kallellista, siinä taas varakkaamman parempaa, punaiseksi tai keltaiseksi maalattua asumusta valkeine ikkunapielineen. Joukossa nähdään aina vaihteeksi aittaa, vajaa, latoa, navettaa ja lauta-aitausta. Parhaimmat talot näyttävät anastaneen rannan puolen, kun taas Takakadun laita on enimmäkseen reunustettu pikkueläjillä ja ulkosuojilla. Ja takana pottupeltojen äärellä ovat haminalaisten saunat sekä riihet. On joukossa muuan kaksikerroksinenkin talo, vanha harmaa pystyyn laudoitettu korkea tönterö, aikoinaan kauppias Kanasen asuma.

Ja niinkuin ainakin kaupungissa, nähdään talojen seinillä monenlaista ilmoituskilpeä: "Sekatavaran kauppa", "Ruokakauppa", "Palkittujen kenkäin myynti". On myös leipuria, nahkuria, kelloseppää, on valokuvaajakin ja ompelukoneiden asiamies, "Otavan" kirjojen kaupitsija ja henkivakuuttaja. Onpa pelastusarmeijakin saanut asuntonsa sekä Oulun "Kaleva"-lehti ilmoituskaappinsa "sähkösanomineen".

Ja elämää on kaduilla sekä liikettä.

Talvella jos tänne saavut, näet joka suunnalla kansaa kaikenikäistä liikkuvan sujakoilla iiläissuksillaan, näet lasta, ukkoa, poikaa, tyttöä, voit nähdä joskus iäkkään hyvinvoivan emäntäihmisenkin umpeen tuiskunnutta joen tikkatietä sivakoilla sujahuttelevan.

Tämmöinen on Iin-Hamina nykyjään. Mutta ei se aina ole tämmöinen ollut.

Entisinä aikoina asusteli näillä main kovaosainen ja aina ajettu lappalainen. Mutta sitten tuli etelän eläjä, karkotti lapin pois sekä asettui itse taloksi jokivarrelle ja suistamon saarille. Kansaa kun karttui, taloja kun kohosi, saatiin jo kirkkokin Illin suurelle saarelle, keskelle jokea, Haminan yläpuolelle. Kirkko hävisi sodan melskeissä – tuttuja ovat täällä tarinat muinaisista vainovuosista ja vihavenäläisistä – ja uusi tehtiin alemmaksi Kirkkosaarelle. Se hävitettiin, ehkä Vesaisen aikaisissa meteleissä, samoin sortui seuraavakin, ja neljännen, joka rakennettiin mantereelle, poltti ukkonen. Samalle sijalle rakennettiin 1694 viides kirkko, joka vieläkin on paikoillaan. [Ukkonen poltti tämänkin kesällä 1942.]

Papeilla oli ennen asuntonsa Piukkulassa, vastapäätä Kirkkosaarta. Jo olivat merkillisiä miehiä silloiset sielunpaimenet, ainakin muutamat, kuten Jacobus Olai, joka vaikutti Iissä 1500-luvun lopulla. Hän oli kerran hukkunut Kärrynväärään, Leppi- ja Kirkkosaaren väliseen väylään, hukkunut ja maannut koko talven jään alla. Mutta kun kevät oli koittanut ja jäät lähteneet, Jacobus oli noussut ylös, elänyt vielä kauan aikaa ja saarnannut myös. Oli vain papille talvimakuuksellaan tehnyt pahaa, kun vedennoutajat olivat kovin kovasti korentoaan kolahutelleet jäähän.

Kalanpyynti oli entisten iiläisten parhaita elinkeinoja. Joki oli tavattoman rikas vedenviljasta: antoi lohta, antoi taimenta ja siikaa sekä padoilla että jokinuotalla. Vielä nykyisten vanhojen muistannan aikana on joesta usein saatu yhdellä nuotan vetäisyllä parikin venelastia lohta ja siikaa. Sillä ennen vanhaan oli vain venelasti kalamittana. Eikä ollut kala kallista: lohta myytiin hopearuplalla leiviskä ja siikaleiviskän sai paperiruplalla eli markalla parillakymmenellä pennillä.

Ei siis ihme, että heikko ja arka lappalainen ajettiin tiehensä. Mitäpä hän lohella ja taimenella ja siialla!

Jo ammoisina aikoina osuivat jokisuulle merenkulkijat Etelän tavaroilla lastattuine laivoineen vaihettamaan tuomisiaan Pohjan puolen tuotteisiin. Joen suistamolle, samoin kuin Kemi-, Tornion- ja Oulujokien suille, kohosi jo aikaisin tärkeä kauppasatama. Niihin aikoihin meri vielä loiskutteli laineitaan lähempänä nykyistä Haminan seutua, niin että isotkin alukset saattoivat laskea likemmäksi. Silloin oli joen suuri suistomaa paljon saarikkaampi ja moniväyläisempi, mutta vähitellen uomat ovat umpeutuneet ja saaret liittyneet mantereeseen. Sillä "vesi kuivaa ja maa kasuaa, ja joen pohja kasuaa, ja merestäkin vesi myötäänsä kuivaa".

Entisen ajan Haminassa, silloin kun nykyiset vaarit vielä olivat "penikkoina", siinä viime vuosisadan alkupuoliskolla, oli taloja vain kymmenkunta. Suutari "Palamukreenilla" oli mökki ja kraatari "Vesanterillä" oli mökki, samoin "Kurtti-Pekalla" ja "Hälli-vainajalla". Kylän "virkamiehet", nilkku "Färi-Aappo" asui "färituvassa" sekä piiskuri "Näätä-Matti" eleli "kilstuvassa", jossa vitsottavia vankeja säilytettiin, mutta "fankifööräri Leiston Matti" asui Ylipään talossa. Sitten oli "Hökvistillä" talo, ja sen kartanon takana kaakinpuu, jonka luona Näätä-Matti toimitti ankaraa virkaansa. Olikin Matilla "rojuutettavia", kun Ylikiiminkiä ja Kuivanientä myöten lähetettiin asianomaisia hänen käsiteltäväkseen. Ja kirkon alapuolella, missä nyt on vahva kylä, asui tupatöllissä "Hanni-Soppa" tyttärineen viettäen hauskaa, huoletonta elämää, niin että saatiin aihetta lauluksi asti. Mutta vielä alempana Salonginniemessä oli komea herraskartano, "Tolopaksi" sanottu, ja siinä vietti kesäänsä "tuomari Laakmanni", Akolan omistaja – laamanni J.C. Antell, joka eli Iissä 1830-luvulla. Vieläkin on niemen nokassa, tuuheiden koivujen keskellä rappeutunut kupoolikattoinen, soikeanpyöreä huvimaja, jossa lienee ennen vietetty monet hupaiset hetket.

Myöhemmin, kevätmarkkinain vauhtiin päästyä, lisääntyi Haminan talomäärä koko joukon, kun Oulun kauppiaat rakennuttivat sinne kukin oman huoneistonsa, kauppapuodin ja pirtin sisältävän pienen rakennuksen.

Jo vuosisatoja on Iin Haminassa joka kesä pidetty suuret markkinat. Entisaikoina vietettiin ne elokuun viimeisinä päivinä, mutta sitten 1860-luvulla ruvettiin niitä pitämään keväällä "kymmenen päivän aikana, jonka Oulun läänin kuvernööri lähemmin määrää". Ne olivat puu- ja tervamarkkinat, sillä vähävetisessä Iijoessa täytyi lauttojen lasku toimittaa kevätvetten aikana. Oli tullut tavaksi aloittaa markkinat silloin, kun Pudasjärvi joen keskijuoksulla vapautui jäistä. Tämän tärkeän tapahtuman Pudasjärven nimismies heti ilmoitti maaherralle, joka taas lähetti julistuksen Haminaan. Täällä Kauppilan vanha herastuomari toimitti "rumpuutuksen" ja laulavalla nenä-äänellä luki asiakirjan, pannen tuontuostakin "virallisen" koron sanan lopputavulle:

"Kruununnimismies Kontrat Piilin ilmoituksen mukaan ovat jäät Puasjärvestä lähteneet, eikä ole enää mitään estettää metsäntuotteijen lauttauksellee Oulun läänin kansliassaa."

Ajan ja paikanmääräykset lasketti ukko samaan viralliseen nuottiinsa.

Ja silloin alettiin! Näet laskea alas ylimaiden palkki-, tukki- ja tervalauttoja. Eivätkä markkinat kestäneet vain määrättyä kymmentä päivää, vaan kaksikymmentäkin, jopa joskus kolme.

Ensimmäisinä tulla keikuttelivat lähimmät naapurit, Karjalankylän ja Tannilan lauttamiehet sekä Ranuanperäläiset, sitten liukuivat Livojoen lautat. Sen jälkeen tulla jonotti lautta lautan kintereillä pudasjärveläisiä pitkät joukot, ja taivalkoskelainen, hirvaskoskelainen ja pesiöläinen lasketteli heidän vanavedessään. Mutta viimeiseksi joutuivat vasta Jongun täkäläiset, Puolangalta ja Kiannalta, Näljängän ja Pispajärven perukoilta asti. Näillä olikin jo kiirettä, sillä laskuaikaa oli vain kaksikymmentä päivää siitä lukien, kun markkinat oli avattu. Silloin lohipadot jo oli saatu kuntoon eikä joella enää ollut lauttamiesten valta.

Kyllä lauttoja tulikin! Väliin niitä tulla kellutteli yhtämittaisena köytenä perä perää ja ohjaten kulkunsa kirkon luo suvantoon, Kirkkokosteeseen, johon toisinaan karttui lauttaa aivan kanneksi. Siinä oli moninkertaista palkki-, lankku- ja tukkilauttaa, siinä yksinkertaista lauttaa ahdettuna tervatynnyreitä täpö täyteen. Parisataakin tukkia oli samassa lautassa, ja tervalautalla saattoi olla 70-80, jopa 100:kin tynnyriä. Asiantuntija jo ensi näkemältä tiesi, miltä ilmoilta mikin lautta oli lähtenyt. Alajuoksun lautat, joilla oli lyhyt matka uitavana, oli vain miten kuten hatarasti hotaistu, mutta etäisten ylimaiden alukset olivat tiiviitä kuin pirtinlattia sekä sen seitsemästi vitsastettuja tarkkaan ja tiukasti. Monesti ne myös, pikku puroissa kun olivat alkumatkansa mutkitelleet, oli pantu kokoon pienemmistä lautoista, kolmesta, neljästäkin.

Kilvan ryntäsivät Oulun porvarit Haminaan lauttoja ottamaan vastaan ja tekemään kauppoja. Siinä oli "Näälmannia", "Franseelia", "Kraampäriä", "Pentsiiniä" ja "Pärpummia", siinä "Iikka Felemannia", "Pikku-Pyöströmiä", "Tuumpäriä" ja "Engelpäriä". Tuhansittain ostivat parhaimmat parhaana aikana palkkeja, tukkeja sekä tervatynnyreitä. Mutta hinnat eivät silti kohonneet kovin korkeiksi, sillä useat ylimaan ukot olivat pitkän talven kuluessa "melkein jo tervansa ja tukkinsa syöneet".

Markkinain aikana oli elämä muuten niin hiljaisessa Haminassa täyttä elämää. Kirkkokosteessa oli myötäänsä lauttoja, toisia laitettiin merimatkalle ja toisia tuli yhä tilalle. Yötä päivää häärittiin – olihan Pohjan valoisa kesä kynnyksellä. Ja kun tuli lauantai, silloin Hamina vasta oikein vilkastui. Silloin jokirannan eläjät, varsinkin tytöt ja pojat, laskivat lauttamiesten matkassa kirkolle hauskaa pyhäpäivää viettämään. Lautat olivat täynnä pyhäpukuista kansaa, kun ne toinen toisensa jälkeen viilettivät alas Helsinginkoskea Kruununsaaren taitse ja "löivät Kirkkokosteeseen".

Oululaisten kauppapuodit olivat "kräämää" täynnä, vaatetta, tupakkaa, kahvia, sokeria ja kaikenkaltaista rihkamaa. Puotien ympärillä ylämaalaisia liikuskeli yhtäpäätä kauppoja tehden. Mutta vielä enemmän veti väkeä puoleensa oululaisen leipurin tavaton, reentäyteinen "nisuarkku" Etukadun poukamassa, "Nuotanperässä". Arkun korput ja rinkelit ja "öörfiilat" saivat hyvän menon. Sitten mentiin ja kaikkein isoimmalla voimalla "Talakreenskan momman" mökille. Sinne oli momma saapunut markkina-ajaksi liikettään harjoittamaan hänkin. Siellä kun ylimaalainen ja haminalainen oikein "telläs" päänsä täyteen rommia ja viinaa, niin siitä vasta elämää syntyi. Eikä "Nilikku-fiskaali Pärkikään", joka asui Salonginniemessä, asiasta suuria välittänyt, pistäysihän itsekin momman ryypyillä ja vain kävellä nilkutteli pitkin katuja.

Tärkeä tekijä lin-Haminan markkinahumussa oli myöhemmin oululainen Ojan ukko, entinen ruotuväen soittaja. Ukon akka myöskenteli kahvia markkinaväelle, ja ukko itse klarinetteineen piti huolta kahvilamusiikista. Sai joskus soittaja aikaan oikein koko "orkesterin". Joillakuilla ylämaalaisilla oli mukanaan viulu, jolla pitkää jokimatkaansa hauskuttelivat. Näitä viuluniekkoja keräsi ukko ympärilleen, käsitti vielä jonkun hanurin vetelijän, jopa löysi rumpalinkin, mistä lie löytänyt. Ja siten ukon johdolla alettiin repäisevä yhteissoitto. Mutta "Roppi-Eikkaa", joka viksari-pulloineen veivaili posetiiviä, ei huolittu mukaan, koska hän ei oikein malttanut pysyä tahdissa.

Suurimmat ilot pidettiin pyhäiltoina. Silloin mentiin joukolla vähässä matkassa olevaan Sikalan taloon, jossa pantiin toimeen oikein rajut markkinatanssit Ojan orkesterin soittaessa.

Pari päivää viipyivät ylimaan lautturit Haminassa, tekivät kauppansa, saivat lähtiäisiksi joka mies savipiipun, kartuusitötterön ja pitkän pätkän Kokkolan pötkyjä. Jalkaisin kahta kättä heittäen, kontti selässä lähdettiin taivaltamaan takaisin kotoisia korpimaita kohden.

Sitä myöten kuin lautat ja tervat saapuivat, laitettiin niitä matkalle Oulua kohden. Siinä taas alkoi toinen elämä. Saapui jähtejä Kemistä ja Kellosta, Kuivaniemeltä, Simosta ja Iistä ja niin lähdettiin tervoja lennättämään Oulun tervahoviin. Oli jähtejä silloin Pohjan perillä "niinkun pörhösiä". Palkit ja tukit vitsastettiin valtaviin, satoja puita sisältäviin merilauttoihin, joita useampia kytkettiin peräkkäin, ja hyvän tuulen puhaltaessa "seelattiin" Ouluun. Mutta huonoilla säiliä saatiin lauttoja miesvoimin pitkillä tangoilla kiertää värpätä.

Kolmisen, nelisenkin reilua viikkoa kesti markkinoita. Oli jo lopun alkua, kun Kiannan peräläiset rupesivat lauttojaan laskemaan Kirkkokosteeseen ja tuohikontti selässä astuskelemaan Haminan kaduilla. Olikin tapana sanoa:

"Nyt on jo kohta markkinat lopussa, koska näkyy konttiselkäukkoja."

Kun viimeiset kontinkantajat käänsivät konttipuolensa Haminalle ja lähtivät taipaleelle, ei enää vereksiä lauttoja tullut. Kohta oululaisetkin sulkivat kauppansa ja toinen toisensa perästä pakenivat pois. Äsken elämää uhkuva Hamina muuttui jälleen hiljaiseksi jokirannankyläksi. Ei näkynyt enää muuta kuin samoja jo monikymmenkertaan nähtyjä kasvoja.

Nyt ei markkinoita enää pidetä. Ehtyneet ovat entisestään metsät, tervanpoltto on tyrehtynyt, puiden lauttaus joutunut yhtiöiden haltuun. Mutta markkinat ja niiden tuoma liike saivat aikaan, että eläjiä kulkeutui ulompaakin jokisuulle ja lopulta asettui siihen entisten seuraksi asumaan. Siitä vähitellen Iin-Hamina kasvoi nykyiseksi monien kymmenien, satojenkin mökkien ja talojen kaupunkimaiseksi yhteiskunnaksi.

Simojoen varrelta

Simojoen vartta retkeillään.

Simojoki on Perä-Pohjolan jokia, muuan "Kymmenen virran maan" kymmenistä joista, ensimmäinen iso virta Kemistä etelään. Perä-pohjalaiselta jo tuntuukin sen seutu, paikoin jo melkein Lapilta – ainakin etelän asukkaasta. Pitkät, pitkät matkat tie kiertelee kuivia hiekkakankaita, sitten taas toisinaan halkoo surullisia soita taikka mutkittelee niiden matalia rantoja, joskus taas puhkaisee jonkin tuuhean viheriän lehtometsän. Kovin karuilta näyttävät maat, pieniltä ja vähäpätöisiltä jokivarren viljelykselle raivatut aukeat.

Simojoki on koko mahtava virta, varsinkin keväällä tulvain aikana se levittäiksen yli matalien rantojensa, jopa joskus, kun koskiin patoutuneet jäät salpaavat virran juoksun, voi joki vihoissaan ajaa villit vetensä rannalle rakennettujen talojen pihamaalle.

Harvaan asuttua maailmaa on Simojoen varsi. Monet pitkät metsämatkat maantien kävijä saa vaeltaa yksinään, monet pitkät talottomat taipaleet joki omia aikojaan virtailee, ja vain synkkien korpien iloiksi sen monet kosket kohisevat. Alajuoksulla on sentään taloja tiheämmässä, mutta ylimaahan työnnyttäessä pitenevät metsätaipaleet ja erämaat laajenevat. Enimmäkseen ovat talot yksinäisiä sydänmaan taloja, taikka kaksittain korven kumppaneiksi asettuneita, vain muutamissa paikoissa ovat yhtyneet isommaksi ryhmäksi – niinkuin Martimonojan suumailla sekä Alakärpän seutuvilla.

Entisaikaan, vain nelisenkymmentä vuotta takaperin, kun ei maantietä vielä ollut jokivarrella, tapahtui kesäisin kaikki kulku venekyydillä jokea ylös ja alas. Ylhäältä jokivarrelta laskivat metsien eläjät veneillään jokea peninkulmittani, soutivat suvannot, huilauttivat kovimmatkin kosket aina jokisuulle asti ja sitten, tavaransa vaihdettuaan jauhoihin, suoloihin ja muihin talon tarpeisiin, palasivat samantien takaisin, soutivat suvannot, kosket sauvoivat, vihaisimmat virrat ja kuohut kiskoivat köysissä. Olikin siinä laskemista ja soutamista, ja vielä enemmän palatessa sauvomista ja kiskomista, kun vaikka Portimojärveltä, Simon äärimmäisiltä korpikyliltä, lähdettiin jokisuuta soutamaan. Jo maantietä myöten koituu Portimolle toistakymmentä peninkulmaa, ja arvaat mitä saakaan satoja mutkia ja koukerona heittelevä joki mahtumaan samalle taipaleelle. Mutta vielä pitempi matka oli Simojärven sydänmailta, joen kaukaisimmilta lähteiltä, Kuusamon Posion rajamailta. Sieltäkin monet kerrat täytyi lähteä koskien kuohujen kanssa kamppailemaan.

Monet kymmenet ovatkin Simojoen kosket, karit ja nivat, virrat ja näverykset. Alhaalta kun lähdet jokea vastavirtaan kimpuroimaan, saat sauvoa ja kiskoa Merta- ja Pyttykosket ja Vähätpetäjät, Hamari-, Kuolema-, Kattila-, Pato-, Kallio- ja Hämmönkosket sekä Hanskankarit, sitten Harri-, Veitti- ja Kalmakosket, Vähät- ja Isot-Tainit, ynnä Sankakosket ja Viherit, Mötykset, Saari- ja Maaninkakosket. Siten saat vaivoiksesi neljä "valajaa" ja neljä "näverystä": Vähä-, Koukku-, Väärä- ja Iso-Valaja sekä Iso-, Pieni- ja Saunanäverys. Ja taas seuraa koskia ja nivoja: Haisu- ja Vareskosket, Hirvinivat, Ruona-, Äijä- ja Pajukosket, taas "käpäleitä", Iso- ja Vähä-Käpäli, ynnä Peura- ja Näätävirrat, vielä viimeiseksi Leppäkoski. Ja silloin vasta ollaan Portimojärvellä. Sieltä ylöskäsin yrittäessäsi saisit yhä edelleen, vieläpä entistä vihaisempia virtoja vasten puskettaa. Tulisivat eteesi Toljamot, Toivakat ja Aurakosket sekä monet pienemmät kuohut, nivat ja näverykset.

Nämä kaikki sai meren rannalla kävijä sydänmaan eläjä laskea alas ja taas takaisin palatessaan kiskoa hiessäpäin.

Nälkä ajoi, puute pakotti. Sieltä alhaalta lähti leivänlisä ja muut talon tarpeet. Siellä myöskin, meren rannalla, oli seudun kirkko sekä koko jokivarren henkinen keskus. Sinne ainakin kerran kesässä piti tehdä veneretki.

Mutta talvella. Silloin ei jokea seurattu eikä aina jokivarttakaan. Ajettiin suoraan ja oijustettiin joen tekemä polveke Kalliokoskelta Ylikärppään. Pitkin selkosia vain laskettiin. Taikka taas suoristettiin toinen polveke Taininiemestä Hosioon. Siitä vielä nytkin talvisin ajetaan, päästellään suoraan halki pilkottujen metsien sekä rasitettujen suurien aapojen.

Mutta eivät vähäväkisten seutujen talvitietkään aina kovin kuljettavia olleet. Monesti ne olivat niin ummessa, ettei hevos- ja rekipeleillä päästy liikkumaan. Silloin hiihdeltiin sivakoilla ja suksimiehen ahkioilla taikka kelkoilla kuljetettiin tavaroita. Sankalan vanha vaari sattui keväällä kuolemaan. Hiihtäen ja kelkassa vetäen täytyi vainaja kuljettaa kirkolle.

Jos on jokivarsi vielä nytkin harvaan asuttua, vielä harvemmassa oli eläjiä entisaikoina. Nykyisen rautatiesillan luona oli Ojalan talo, ja ensimmäinen talo yläjuoksulla, Alakärppä, oli puolenkolmatta peninkulman päässä. Toinen talo, Ylikärppä, Simojoen mutkassa, oli taas saman matkan päässä edellisestä ylöspäin ja kolmas, Ruona, kolme peninkulmaa Ylikärpästä sekä seuraava talo, Portimo, Portimojärven rannalla ylimaassa, pari peninkulmaa Ruonasta. Siis vain neljä, viisi eläjää yli kymmenpeninkulmaisella jokivarrella.

Vasta mainitut talot ovatkin jokivarren vanhimpia. Sanotaan niissä olleen eläjät jo ainakin Isonvihan aikoina.

Myöhemmin ilmestyi korven raatajia tiheämpään. Hosio saatiin Kärpän ja Ruonan välitaipaleelle, Vareskoski Hosion ja Kärpän välille, ja taas alemmaksi Sankala, Kuivas, Veittikoski, Simoska, Koukku, Hanska ja Kalliokoski, Martimo, Hamari ja Petäjäsuvanto.

Eivätkä nämä uudemmat talot kovin iänikuisia ole. Niinpä siihen aikaan kun Kuivaksen yli 70-vuotiaan vaarin äitivainaja, Ruonan tytär, oli käynyt rippikoulua, ei Ruonan ja Ylikärpän välillä ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Kouluun mennessään talvella hiihtäen oli tytön täytynyt väsyneenä yöpyä suolle heinäsuovaan. Mutta niin oli koulunkävijä saanut suovassa kylmän yösijan, jotta paleltunein jaloin oli seuraavana päivänä vaivoin päässyt Ylikärppään.

Eikä Kalliokoskikaan ole sen vanhempi asuinpaikka, kuin että vanhat miehet vielä muistavat, kun siinä oli vain metsäsauna, jossa lintujen pyytäjät viettivät yötänsä. Saunassa asuttiin Kuolemankoskenkin rannalla entisaikoina, ja hyvin useassa talossa elettiin nokilakisessa savupirtissä. Sankalan taloon, Sankakosken rannalle, oli tullut ensimmäiseksi eläjäksi nykyisen isännän isän isoisä Yläkärpästä. Hosion talossa on eletty satakunta vuotta.

Monet jokivarren asumuksista ovat uudistaloja. Joen ja maantien väliin raivatussa metsäaukeamassa on kantojen keskellä tuohikattoinen asuinpirtti, pieni sauna ja navetta. On pikkuruinen peltotilkkukin saatu sulille jokirantaan, annettu ohralle, ja ohrat korjattu kykkäille. Ja uutta peltoa on tekeillä, metsän reunassa on kuokka käynnissä. Isä heiluttaa kuokkaa, lapset savuuttelevat risukasoja. Ja tien vieressä on tekeillä riihensalvos. Kaikesta näkyy, että uudistalolaisilla on totinen aikomus elää, tehdä työtä ja tulla toimeen erakkomajassaan. Mutta näkyy myös, ettei tästä korvesta leipä leikin lähde, kovan työn ja raadannan takana on pienikin pala jumalanviljaa.

Nämä seudut ovat jo metsänkävijäin ja karhumiesten mielimaita. Kohta joen pohjoispuolella levittäytyvät suuret, avarat sydänmaat laajoine aapoineen, vaaroineen ja vuorineen, Kivaloselkineen ja Kivalon penikkoineen. Näillä selkosilla on entisaikaan sekä karhu että karhunpoikakin otettu hengiltä, on käyty monet tuimat ja veriset erämaan taistelut. Karhut taas vuorostaan ovat kesäkausina korven asukasten karjassa tehneet tuhojaan. Elää täällä vielä vanhoja vaareja, korven jurrikoita, jotka ovat jopa kymmenien kontioiden surmiksi hiihdelleet. Semmoisia suurmetsästäjiä kuin kahdeksissakymmenissä oleva Kuivas-Jussi, joka on neljältäkymmeneltä karhulta turkin riistänyt, sekä yhdeksättäkymmentään käyvä Hosion Erkki, mies itsekin kuin kaksin jaloin käyvä kontio, vielä vanha Vareskosken Jaako. Mutta kuolleet ovat jo Sankalan vaarit, suuria karhunsurmia hekin, kuolleet myöskin Narkaus-Jussi, joka joskus ratsasteli itse karvaturkilla, sekä Soikon äijä, kova kontion hiihtäjä, ja jo aikoja paremmille metsästysmaille mennyt Piikkis-Antti, oikea suurmetsästäjä, Perä-Pohjan paras karhupekka, satakunnan kontion surma.

Ennen olikin kyllä kontioita ja metsänmörköjä joka selkosella.

Mutta ei sentään vain ennen. Vielä nytkin karhu viheltelee sydänmailla, penkoo muurahaismättäitä ja rakentaa kuusen juurelle korpisen kotinsa, joskus kesäpäivän mielihyvikseen ottaa talon karjasta ateriansa. Vielä nytkin joka vuosi aina jokin metsän pörheäkarvainen ukko kellistetään keväthangille.

Paitsi karhuilla ovat nämä seudut olleet entiseen aikaan siunattuja muullakin metsänriistalla: ketuilla, ahmoilla ja ilveksillä, näädillä, saukoilla, oravilla ja metsänlinnuilla. Jotkut ahkerat metsänkävijät olivat talvisena eräkautenaan keränneet parikymmentä rihmaa – rihma 40 nahkaa – oravannahkoja sekä kolme tynnyriä metsälinnun täkkiä, rintalihoja.

Oli pyytöä metsässä, mutta oli pyydön pyytäjiäkin.

Maanviljelyksensä rinnalla harjoittaa simojokelainen hiukan poronhoitoakin. Usealla on ainakin pikkuinen porotokka. Mutta entinen eläjä tuli toimeen poroitta, vain peltotilkkujaan muokkaillen ja karjaa hoitaen, metsänriistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta sitten oli Sankalan vanha Juha vaari – kuollut jo kolmisenkymmentä vuotta takaperin noin 70-vuotiaana – tuonut Pudasjärveltä tullessaan ensimmäiset porot ja aloittanut poronhoidon. Juhalla oli ollut aikoinaan oikein viisisatainen lauma sarvipäitä. Häneltä sitten muutkin paikkakunnan eläjät saivat karjanalkua, niin että muutamat poromiehet olivat paimennelleet parisataista laumaa. Mutta viime aikoina ovat useat poronomistajat ruvenneet jälleen porotokkaansa vähentämään, kun ruokamaiden huonontuessa porokarjan hoito on ruvennut käymään kovin hankalaksi.

Elelipä Simojokivarrella entisaikaan muitakin merkillisiä miehiä eikä vain mainioita karhunkaatajia ja eränkävijöitä. Eli, niinkuin ainakin suurilla sydänmailla, suuria tietomiehiä, mahtavia velhoja ja myrrysukkoja. Semmoisia mahtajia olivat muinoisin Ala- ja Ylikärpän vanhat vaarit. Olivat äijät joutuneet keskenään riitaan, nostaneet karhun ja sitä laukoittaneet sinne ja tänne toinen toisensa kimppuun. Kumpi ensinnä lienee sen nostanut toista hätyyttämään, ei enää muisteta, mutta vuoron jälkeen ukot sen palauttivat takaisin lähettäjänsä kimppuun. Oli kyllä lopulta Alakärpän äijä jo niin hätäytynyt, ettei enää uskaltanut jäädä pirttiin karhua odottelemaan, vaan oli kömpinyt uuniin, arvellen:

"Jos pirtissä tapaa, niin tappaa se, mutta tänne se ei pääse."

Eikä päässytkään. Ja oli Alakärpällä jo taas niin paljon luontoa, että jaksoi kontion vielä kerran käännyttää Ylikärppään. Mutta niin oli karhu rukka ankarasta laukkaamisestaan väsynyt, että lopulta heitti henkensä Mötyskosken alapuolelle joenperukkaan. Ja samaa perukkaa sanotaan vieläkin Karhuperäksi.

Eikä se Ruonan entinen vaarikaan varsin tavallinen vaari ollut. Oli hänelläkin omat salaiset mahtinsa. Oli hänellä Koukkulan miesten kanssa yhteinen karhunkierros. Sopimuksen mukaan piti kiertäjien talvihangilla mennä yhdessä kontionpesälle karhuntappoon, mutta kierot Koukkulan miehet lähtivätkin omin päin, hiiskumatta Ruonan ukolle sanaakaan. Vaari sai sen kuitenkin kuulla, mutta eihän hän siitä mitään, ei edes lähtenyt jälkeen hiihtelemään, ei noitunut, ei kironnut, hymähtihän vain:

"Antaapa nyt heidän tappaa!"

Eivätkä karhunpyytäjät saaneet kontiota hengiltä – ei millään. Ampua paukuttelivat he kyllä ja oikein vihapäissään, mutta luoti ei uponnut. Lopulta häätyivät kutsumaan Ruonan ukkoa avukseen, jotta tulla toki katsomaan, mikä kumma metsähinen täällä on. Ruona meni, ja kun hänen karhuväljänsä kerran välähti, jo luoti upposi ja kontio kellistyi, ihan paikalla kellistyi.

Soikon talossa oli myös tietäjäukko, Soikon Jussi. Samoin kuin Kärpän äijät, osasi Soikon tietomieskin nostaa karhuja, vieläpä susia ja käärmeitä. Muurahaismätästä – se kun on karhun ruo'aksia – oli vaari vain penkonut metsässä ja loihtusanojaan sähäytellyt – siitä oli korpi pannut kontion liikkeelle. Kaikenlaisia tauteja oli Soikko myös parannellut, kolotuksia, madonpanemia ja muita pahoja, olipa mielenvikaisiakin kylvetellyt terveiksi. Vanhana, vähää vaille satavuotisena vaarina oli tietäjä kuollut jo kolmattakymmentä vuotta takaperin.

Kuolleet ovat jo kaikki muutkin suurtietäjät Simojoen varrelta. Vain joitakuita entisten ukkojen oppipoikia ja perintöjen hoitajia sattuu kulkija vielä siellä täällä kohtaamaan. Semmoisia on Veittikosken Jussi, 60-vuotias Jaakolan ukko, Soikon Jussin tyttärenpoika. Tietäjän sukuja siis ja moneen asiaan pystyvä, mutta ei suinkaan mahtavan Soikon vertainen.

Suurien vainoaikojen tihutöiltä eivät ole jokivarren yksinäiset eläjätkään säästyneet. Isonvihan surkeina vuosina vain venäläiset osasivat näillekin sydänmaille. Oli muuan ryssäjoukko lasketellut veneillä jokea alaskäsin ja matkalla aina poikennut taloihin rosvoamaan. Mutta surkeasti oli joukon käynyt Kuolemankoskessa, joka on iso pauhaava paikka Kattilakosken ja Hämärin välissä. Virran pohjaan olivat jokivarren asukkaat seivästäneet kavalia teräviä rautapiikkejä, joihin rosvoilevat ryssät olivat laskeneet veneensä palasiksi ja itse kosken kuohuihin hukkuneet taikka seivästyneet teräviin rautapuriin. Ja koskea sanotaan Kuolemankoskeksi.

Ylikärpästä ryssät olivat ryöstäneet nuoren emännän, vieneet veneeseensä ja lähteneet soutamaan ylimaita kohden. Mutta emännän omaiset ja muut seudun miehet olivat lähteneet rosvojoukkoa ajamaan takaa ja saavuttaneet heidät Simojärvellä, missä he olivat pysähtyneet Venäläissaarelle yökuntiin. Vanhan sokean ukon avulla oli emäntä saatu ryöstetyksi ryssiltä takaisin – vaari oli taijoillaan uuvuttanut rosvot uneen. Oli vielä viety vihollisten veneet ja jätetty heidät saarelle nälkään nääntymään.

Ruona oli entisaikaan ollut mahtava talo. Kerrotaan siinä Ruotsin vallan aikana eläneen suuren sotaherran, ja talo oli ollut niin varustettuna, että kaivoämpäritkin olivat kupariset. Mutta sitten vainoaikoina, sodan melskeissä, oli talo hävitetty, niin ettei se enää ole päässyt entiselleen. Laajat pellot, mitkä ennen tuottivat paljon viljaa, ovat nyt mustan metsän vallassa.

Simojokivarren kaukaisella ylimaalla on omat elämyksensä, omat merkkimiehensä ja omat historialliset muistonsa ja tarinansa.

Vanhaa Torniota

Pohjan-Torniosta puhuttiin Etelässä ennen. Jo Pohjan-Tornion nimikin Etelän asukkaan korvissa hengähti Lapilta ja viittasi lumen ja pakkasen maahan. Lappi taisi alkaa Tornion takalaidoilta.

Jopa sattuu, miten sattuukin – joudut Tornioon tammikuun pahimmassa pakkasessa. Eläväinen elohopeakin on kylmettyneenä piiloutunut pieneen kammioonsa, ja koko kaupunki on kyyristyksissään valkoisten huurrevaippojen peitossa, puutkin kylmissä käärinliinoissaan kuin kuolleina. Melkein ainoita elämänilmauksia ovat savupatsaat, jotka kohoavat kymmeninä yli kalpean kaupungin puskeutuen paksuina, tiukkoina tönkkinä raskaana kaartuvaa, kylmänsinistä taivasta kohden.

Satuit pahan pakkasen matkatoverina Tornioon ja näit sen täydessä lapintunnussa – Lapin veräjillä luulit, taitamaton, olevasi. Mutta ei täällä ole pakkasen eikä hankien valta suurempi kuin muuallakaan näillä maan äärillä.

Eletään toki Torniossa yhtä hyvin kuin muuallakin. Kohta kolmesataa vuotta on kulunut siitä, kun Torniosta tehtiin kaupunki, ja sitä ennen, kuinka monta Herran vuotta ja vuosisataa lienee näillä main aherrettu.

Pienellä saarella, Tornionjoen suussa, kaupunki sijaitsee – taikka ei sitä enää saareksi saata juuri sanoa, sillä Ruotsin puoleinen väylä on jo sitten monin paikoin maatunut umpeen, niin että vain tulva-aikana siitä liiat vesivirrat valuvat. "Tuurnöö" eli "Tornisaari" on kaupunkisaaren muinainen nimi ollut, tiesi 80-vuotias torniolainen maalari, hyväpuheinen Tegströmin vaari. Olipa hän vielä kuullut vanhoilta, että saarella oli alkujaan elellyt vain "kotakalastajia" joesta lohia pyydystellen, ja ne olivat, "mie luulen", lappalaiskansaa, jotka olivat kaivaneet asuinmajansa maan alle. Viisi kuusi vuotta takaperin oli vesijohtoa Ranta- ja Keskikatujen välille kaivettaessa löydetty maan alta semmoinen kodansija. Luita, lohenruotoja, savikupin palasia, "taltrikin syrjäkoristeita" sekä palaneita kekäleitä ja hiiliä oli siitä tavattu. Ja kerran oli Tegström nähnyt eräällä Tornion herralla pienen, parikorttelisen "öljyväri"-taulun, jossa oli kuvattuna lapinpukuinen akka olalla istuvine kissoineen, ja taulun takana oli ollut kirjoitus: "Kaisa Ryltta, den första människan i Torneå" eli suomeksi sanoen: Kaisa Ryltta, ensimmäinen ihminen Torniossa.

Ryltan Kaisa lienee siis torniolaisten esiäiti.

Siitä sitten sukua sikesi. Muualtakin tuli Kaisan kotamaalle lisää eläjiä toinen toisensa jälkeen, ja asumuksia kohosi saaren lounaisrannalle kokonaiseksi kyläkunnaksi. Pikku saarento jokisuulla oli jo vanhastaan tuttu kaikille eteläseutujen laivureille, aina etäisten merienkin takaiset purjehtijat kävivät saaren satamassa vaihettamassa tavaroitaan saarelaisten mainioihin lohiin.

Viimein, 1621, saivat saaren asukkaat kylänsä kaupungiksi. Ei saarikylä silloin varsin suuren suuri liene ollut eikä väkilukukaan monisatainen – eihän Tornio nykyjäänkään ole suinkaan suurkaupunkeja, ei kahtatuhatta asukasta. Ja monet tulipalot sekä sodan kauhut on kaupunki saanut kokea.

Millainen oli Tornio noin satasen vuotta takaperin, saat lukea Lundin yliopiston professorin J.W. Zetterstedtin matkamuistelmista, Resa genom Sveriges och Norriges Lappmarker, 1821. Hän kertoo ss. 101-102:

"Se on vanha ja ränsistynyt, ja juuri pari vuosisataa on kulunut sen perustamisesta. Ulkonäöstä päättäen pikemmin luulisi, etteivät useat kaupungin yksikerroksisista puurakennuksista sen jälkeen ole tulleet vähääkään kohennetuiksi. Katuja on useita, ne ovat leveitä ja leikkaavat suorakulmaisesti toisiaan, mutta varsin odottamatonta on, että kaupungin kadut ovat kiveämättömät, jopa vielä ruohopeittoiset. Olisipa melkein valmis luulemaan, eivätköhän kaupungin 519 asukasta ole maanalaisten käytävien kautta, kuten ennen luostarien eläjät, toistensa kanssa yhteydessä, sillä kaduilla, joilta kesällä korjataan heinää ja jotka sittemmin jätetään karjan laitumiksi, tuskin huomaa merkkiäkään jalka- tai hevosmiesten liikkumisesta. Mutta juuri tämä vanhanaikainen ulkonäkö, joka vie ajatukset menneeseen aikaan, antaa oikean arvon tälle kaupungille..."

Vähän myöhäisempiä kuvauksia Torniosta, sen elämästä ja oloista saat, jos kuulla haluat, vaikkapa vasta mainitulta Tegströmin ukolta sekä 88-vuotiaalta Karlingin vaarilta. Heidänkin muistinsa ulottuvat taaksepäin jopa viime vuosisadan alkupuoliskolle ja puolivälin tienoille.

Vain kolme pituussuunnan katua oli Torniossa ennen: Rantakatu, Keskikatu ja Takakatu, ja useat lyhyet kapeat poikkikadut katkoivat kaupungin pieniin kortteleihin. Rantakatu oli länsipuolella, ja nykyjään melkein kuivaneen jokiuoman vesi loiskutteli aivan sen vieriä. Ja länsiväylä oli aikoinaan niin syvä, että sen pohjukassa, Pohjoistullin luona, oli laivaveistämö. Koko itäpuolinen osa kaupunkia, entisestä Takakadusta alkaen, oli silloin olematonta. Mäellä kaupungin koillisnurkalla, missä on nykyään komea hotelli, oli uhka pitkä rivi, kaksikin riviä, kauppiaiden tavara-aittoja, "takapuoteja". Ne olivat vanhoja, hauskannäköisiä, nurkkapatsaille rakennettuja kaksikerroksisia makasiineja. Varsinkin niiden ovet olivat oudonnäköisiä, ne kun oli "pieksetty" ihan täpö täyteen rautanauloja, joiden kanta oli toista tuumaa leveä. Tämmöiseen oveen ei varkaan kirves pystynyt, ja kun vielä oli lukittu vahvat rautatelkimet poikki oven, oli aitta hyvin varkailta varattu. Aittojen takana oli vielä kauppias "Kuvenjuksella" lihanpalvaussaunoja.

Vanhaan aikaan oli aittojen pohjoispuolella, nykyisen kansakoulutalon paikalla, ollut kaupungin ensimmäinen kirkko, "ruottalaisten rakentama", mutta sen oli ukonilma polttanut. Vallan vanha asia on jo tämä tulipalokin, sillä nykyinen kirkko, kaupungin koillispuolella, on rakennettu jo 1684. Se on vanha kaunis puukirkko pieniruutuisine, lyijypuitteisine ikkunoineen, jyrkkine kattoineen, terävine torninhuippuineen ja vieressä seisovine kunnianarvoisine kellotapuleineen. Käyt kirkkoon, saat nähdä harvinaisen kauniin Herran temppelin – lukemattomia pyhiä kuvia ja veistoksia sekä juhlallista värien loistoa kullasta purppuraan ja sineen asti.

Toinen vanha rakennusryhmä oli ennen Myllymäellä, kirkon pohjoispuolella. Siellä mäen harjalla oli kauppiaiden tuulimyllyjä, neljä viisi nelisiipistä kummitusta, jotka kaupunkilaisten viljaa jauhaa jyryyttelivät. Tarvitsivatkin kaupunkilaiset tuulimyllynsä, sillä lähin vesimylly oli Vojakkalassa, lähes peninkulman päässä. Myllyistä sai sitten mäkikin nimensä.

Myllymäen ruohoiset koivujen ympäröimät kentät olivat kaupunkilaisten kesähuvien pitopaikkoina. Sinne kokoonnuttiin vappuna, "första maina", pystytettiin "maistonki, mahoton korkea puu", joka oli sieväksi somistettu keltakukista sidotuilla seppeleillä ja muilla koreuksilla. Sinne, "Juhannussaarelle", keräytyivät nuoret juhannusyötä valvomaan ja "herratkin koko yö juothin kahvea, tanssithin ja iloa piethin". Sinne herrat menivät myös Urpaanusta vastaan ottamaan, istuivat siellä ja pitivät kemuja koko yön.

Rantakadun yläpäässä on rannasta Keskikatuun ulottuva aukea kenttä, kaupungin vanha tori. Keväisin heti kun maa paljastui, pojat kokoontuivat sinne pallosille, ja sitten kun tyttäretkin joutuivat joukkoon, ruvettiin juoksemaan "enkkaa". Mutta kesän mittaan työnsi tori rehevän heinän, joka syksypuolella niitettiin ja korjattiin.

Torin laidassa Rantakadun varrella oli ennen vanhaan "raastupa, Herra ties, milloin onkhan jo ruottinaikana pykätty". Se oli kaksikerroksinen puurakennus, jonka alakerta oli "korttikaarina ja trumpuhuoneena", ja yläkerrassa oli iso "tuomiosali" sivukamareineen. Rakennuksen katolla kohosi torni, ja leveiden "neliskanttisten" ikkunain lasiruudut olivat pikkuruisia lyijypuitteisiin sovitettuja levyjä. Raatihuoneen tuomiosali oli vanhastaan torniolaisten juhlien pitohuoneena, varsinkin "ruottinaikana on siinä paljon juhlia pietty". Mutta kun "herskapi" sai juhlahuoneen "Viikreenin Sannan" talosta, jossa oli "mahoton iso sali", rupesivat he siellä pitämään kemujansa, raatihuoneen salia taas käytti huveihinsa alempi väki. "Minä ja kolmekymmentä muuta sälliä ja nuorta miestä kerrankin frahtasimme sen tapanitansseihin, ja sitten hommathin juotavia, viinejä kaikenlaisia ja rommia, josta tehthin totia, ja nisua ostethin syötäväksi ja tyttöjä tuli tanssitettaviksi. Jotkut haveliaat ottivat totia niin paljon, jotta joutuivat sivuhuonhen pöyän alle. Raatihuonhen ovelle piti palkata kasakka vähiksi, ettei roistoja päässyt sishän ilkeyttä harjoittamhan."

"Musiikina" käytettiin useimmin Haaparannan soittajia. Siellä oli kolme Lindgrenin veljestä, joista yksi puhalsi klanettia, toinen "flöittiä" ja kolmas soitti "paasia", neljäntenä oli muuan Vesterlund, "fiulimies". Mutta kun "herskapi" mielellään "viljeli tätä ruottinpuolen musiikkia" ja ennätti tehdä tilauksensa ennen, häätyivät "sällit ja ne muut" hankkimaan muita musikantteja. Niinpä he saivat viulunsoittajiksi Kuivalan Oulusta ja Papin-Iiskon Ruotsin Revonsaarelta sekä klanettimieheksi entisen tullipalvelijan Liljebäckin Näätsaarelta.

Mutta sitten, siitä on jo neljättäkymmentä vuotta, eräänä huhtikuun sunnuntaina, juuri kun oltiin kirkossa jumalanpalveluksessa, syttyi vanha raatihuone tuleen ja paloi pohjiaan myöten, jopa samassa vauhdissa tuhoontui apteekki, osa koulurakennusta sekä pari kolme muuta taloa. Paloa epäiltiin murhapoltoksi.

Pienen kaupungin talot olivat enimmäkseen vain pieniä yksikerroksisia puurakennuksia, ainoastaan raatihuone sekä jokin muu asumus oli kaksikerroksinen. Muutamien pikkutalojen ikkunat olivat niin alhaalla, että saattoi vaikka kadulta astua niistä sisään. Värjäri Forsbergin asunto oli niin matalainen, että kerran kovalla jumalanilmalla lumipyry peitti sen kokonaan – sivakoilla hiihdettiin ja jalkaisin kuljettiin sen ylitse.

Öisin kierteli kaupungin pimeitä katuja – entisinä aikoina ei ollut edes katulyhtyjä – "pränvahti" laulellen "kellolyönyttään". Vanhastaan oli tapana esittää se ruotsiksi. Niinpä "Lampäkki"-ukko, joka oli Ruotsin vallan aikaisia palovartijoita, huuteli:

    "Klockan är tie slagen,
    Gud bevare vår stad
    för eld och brand!"

"Se oli Ruottin laki, jotta niin piti laulaa. Ja se kuuluu suomeksi: 'Kello on kymmenen lyönyt, Jumala varjelkhon meijän kaupunkia tulelta ja palolta." Mutta kun sitten tuli suomalaisia miehiä pränvahdiksi, eivät he osanneet niin hyvästi ja pitkästi ruotsia loilottaa, he heilauttivat vain:

    "Kolonokka äär laaken!"

taikka:

    "Kolonokkanen eläv' on niin klooki!"

Kaupunkilaisten mielestä tämä kuului kovin hassulta. Sentähden, n. 50-60 vuotta takaperin, muutettiin tunti-ilmoitukset suomenkielisiksi. Silloin saivat palovartijat laulaa:

    "Kahtatooist' on kello lyöönyt."

Ja siihen monesti yökulkijaimet jostakin nurkkapiilostaan huilauttivat jatkoksi:

    "Ja pränvahtii on puuronsa syöönyt!"

Iltaa ja aamua aina "trummuthin", illalla yhdeksän aikana, jolloin kunniallisten kaupunkilaisten oli käytävä levolle, sekä aamulla kello viisi, jolloin taas katsottiin olevan parhaan ajan nousta päivän toimiin. Pitkin katuja ympäri kaupungin kulkea veivasi "trumpari, Silveenin Allu", vanhaa Kustaa II Aadolfin aikaista messinkirumpuaan pärrytellen. Rummuttaen ilmoitettiin myös paljon muitakin asioita, joita kaupungin eläjien piti tietää, kuten "avisuunit", "pruutan turvutukset", kaikenlaiset kokoukset, markkinain alkaminen ja lopettaminen. Rumpalin mukana seurasi toinen mies, joka aina "trumpuutuksen" jälkeen luki asianomaisen ilmoituksensa. Rumpalien tahtia ja toimitusta matkien oli Kuljanterin leipuri-Priitallakin tapana ulos juossutta palvelustyttöänsä portailta "trummuttaa":

    "Torille, torille,
    kokhon, kokhon!
    Toppala, Toppala,
    leipomhan!"

Järjestyksen valvojina oli kaksi "tastienaria", toinen arvoltaan raastuvan vahtimestari, toinen vanginvartija. Viimeksimainitulla oli asuntonsa vankihuoneistossa. Paitsi vartijan huonetta oli rakennuksessa kaksi vankikomeroa, toinen pilkkopimeä putka, toinen valoisa kömmänä, sekä vielä "kilstupa". Valoisaan huoneeseen pantiin tavalliset siivosti käyttäytyvät vangit, mutta synkeään pimeyteen heitettiin ne, jotka olivat kovin häijynelkisiä ja pitivät pahaa meteliä. Kilstupa oli ristikkoikkunainen, kuten vankikomerotkin, ja siihen velkoja panetti velallisen, joka ei kyennyt maksujaan suorittamaan ja "piinasi" häntä siellä, kunnes velka tuli maksetuksi. Oli vankilan luona vielä kaakinpuu, jossa toimitettiin varkaiden vitsominen.

Torniossa, vaikka se olikin pieni kaupungiksi, oli silti mahtavia ja varakkaita kauppiaita, semmoisia kuin "Tuumpäri", "Pärmanni" ja "Kuvenjus", "Porttaan", "Porki", "Touheri" ja "Kurtti", sekä pikkuporvareja, "Kalanteria", "Limpäriä", "Teeniä", "Rekkartia", "Plattinkia" ja muita semmoisia. Lapintavaroilla, metsänriistalla, puutavaralla ja tervalla sekä varsinkin lohella ja maalaisvoilla isot porvarit tekivät kauppaa. Tervaa tuotiin aina Muoniosta asti, pitkin Tornionjokea laskettiin lautoilla sadoin tynnyrein ja purettiin tervahoviin, joka oli jokirannassa nykyisen sairaalan paikoilla. Samoin tuotiin puutavaraa, tukkeja ja hirsiä. Voita kuljetettiin enimmin Kemijoen vesialueelta. Tervolasta, Rovaniemeltä, jopa Kemijärveltä, Sodankylästä ja Kittilästä saakka sitä soudettiin kymmenin venelastein kesäkaudessa. Ja lohien saanti oli silloin sekä Kemi- että Tornionjoesta tavaton. Sadoittain saatiin monesti samalla kertaa samasta padosta – olipa joskus saatu kolmentuhannen pino saman illan saaliina. Silloin Tornion rikkaat papit vielä kaksin, kolmin hevosin ajelivat kymmenyksiään lohipadoilta perimässä. Varakkaimmilla kauppiailla oli omat laivansa, joilla he toimittivat tavaranvaihtoa ulkomaiden kanssa, Tornbergilla, Gouveniukselta, Bergmanilla ja Porthanilla useampiakin kuunareita, prikejä sekä "jähtejä". Monet laivoista "pykättiin" omassa veistämössä tervahovin luona, laskettiin jokisuuta myöten Röytän merisatamaan, jossa vasta toimitettiin taklaus.

Talvisin taas maalaiset toivat tavaroitaan ja noutivat tarpeitaan hevosilla, useasti poroillakin. Monesti oli kauppiasten piha maalaisten kuormia niin täynnä, "ettei jalansijaa". Omituisia tienkävijöitä olivat viipurilaismatkueet. Joka talvi ne useinkin 20-30-kuormaisena joukkona toivat Viipurin ja Pietarin rihkamaa, "präniköitä", rinkeleitä, tupakkaa sekä muuta pikkutavaraa Tornion kauppiaille. Maaliskuussa oli isot talvimarkkinat, jolloin leveälle Keskikadulle kokoontui markkinaväkeä koko Perä-Pohjolasta, jopa Lapista ja muualta Suomesta, vielä rajan takaakin.

Hävinnyt, kuollut sekä muualle muuttanut on jo entinen mahtava kauppiaspolvi, hävinneet tai uudestaan laitetut heidän asuntonsa. Mutta Bergmanin kaksikerroksinen punainen asuinrakennus Rantakadun varrella on vielä entisellä sijallaan muutettuna köyhäinkodiksi. Matalia, vain vähän yli pari metriä korkeita ovat talon salit ja kamarit, ja isot, melkein neliömäiset ikkunat ovat alkujaan olleet lyijypuitteiset. Talon isossa yläsalissa on itse Aleksanteri I asunut Torniossa käydessään.

Melkein kaikki nämä entisajan kauppamiehet, samoin kuin sen aikaiset "hantvärkkärit" olivat ruotsalaisia, ei vain kieleltään, vaan monet synnyltäänkin, kotoisin Ruotsin Kainuusta, Uumajasta ja kuka mistäkin Ruotsin puolelta. Suomea he tietysti ymmärsivät ja osasivat haastaa, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät suomea ymmärtäneetkään. "Aivan ruottia täällä puhuthin."

Ruotsiksi tapahtui lasten opetuskin. Oli semmoisia "koulumestareita", jotka opettivat pieniä torniolaisia lukemaan, pänttäsivät niiden päähän aapista, katkismusta ja piplianhistoriaa. Muuan oli Anna-Stiina Bucht, toinen "mampselli Viippa", ja vielä oli pari vanhaa "Strömmin fröökynää". Viimeksimainituilla oli oma talo ja heillä oli paljon oppilaita, jopa maalaisetkin, Kemin rikkaat isännät lähettivät heidän luokseen poikiaan oppimaan ruotsia.

Sitten kun "koulumestarien" kurssi oli suoritettu, pääsivät pojat "oikiaan" kouluun. Torin takana, Keskikadun varrella, oli 1828 rakennettu, vieläkin kunnossa oleva tornikattoinen koulutalo, "elementaarskuula", jossa ruotsiksi luettiin semmoisia aineita kuin "finsk grammatiikkaa", "latinsk grammatiikkaa", "geometriaa", "biblianhistuuriaa". Koulussa oli ensin vain yksi luokka ja opettaja, maisteri Mellenius, mutta sitten saatiin toinenkin luokka, "rektorin klassi", jota hoiti rehtori Ahlberg, ja oppilaitoksessa oli silloin pari-, kolmekymmentä oppilasta. Siihen aikaan oli koulussa eri komento. Ei tarvittu paljon syytä, kun kutsuttiin poika opettajan eteen ja komennettiin: "Hand fram!" ja silloin se alkoi. Patukalla, kuuskorttelisella kahdesta vitsasta punotulla letillä "pieksettiin" kämmen turvoksiin. "Kustuksena" eli luokan "päällikkönä", järjestyksen valvojana ja rikosten ilmiantajana, pojat olivat vuorostaan viikkonsa kukin. Heidän toimenaan oli myöskin koulun lämmittäminen ja valaistuksen hoitaminen kotoa tuoduilla puilla ja kynttilöillä.

Siellä leveän joen takana, muusta Suomesta erotettuna Tornio vietti omaa hiljasta elämäänsä. Harvoin sinne muusta maailmasta tuli viestiä, kerran, pari viikossa vain posti saapui Oulusta tuoden kahden miehen kannannaisen laukun suuren maailman kuulumisia. "Oulun Viikkosanomat" olivat melkein ainoat suomenkieliset "aviisut", ruotsalaisia Helsingin taikka Ruotsin lehtiä olivat miltei kaikki postilaukun tuomiset Tornion mahtaville. Kesäisin oli yhteys muun maailman kanssa vilkkaampi, kun aina silloin tällöin kävi satamassa oululaisen "Kulta-Kukon" purjealus, "Kukkosen luuppa", tuoden ja taas vieden matkustajia. Sen tulo satamaan oli kuin tuulahdus avarasta maailmasta, ja silloin koko Tornio juoksujalassa riensi rantaan.

Mutta kun pimeä syksy saapui ja talvi tuli lumineen ja pakkasineen, jäivät Tornion eläjät vielä yksinäisemmiksi. Silloin ei edes Kukkosen luuppakaan päässyt tervehdyskäynnilleen, vain maalaisukot huurteisine tavarakuormineen ajaa rohistelivat kaupunkiin ja taas takaisin. Ja iltaisin, kun pakkanen isännöi ulkona ja taivaan valkeat loimusivat pohjoisella, istuttiin pienissä mataloissa, puoleksi lumeen hautautuneissa katuvieren tupasissa takkaroihun taikka kotitekoisen talikynttilän valossa ja kehrättiin lankaa sekä kudottiin kangasta kotitarpeiksi.

Hiljalleen ja huomaamatta vieri pitkä pimeä talvi ja valoisa kevät rupesi lähestymään.

Ounasvaaralla sydäntalven aamuna

Ounasvaara, uusi sydänyön auringon vuori vanhan, kunnianarvoisan Aavasaksan rinnalla, on jo Etelän eläjällekin tuttu nimi. Se lennättää ajatukset kauas kesäiseen Perä-Pohjaan, missä aurinko ei malta mennä mailleen moneen viikkoon, missä päivä on yötön ja tuhlaten jakaa valoaan. Mutta jos on Ounasvaaralla pitkä ihana valonaikansa, on sillä taas vuorostaan yhtä pitkä talvinen yöpuolensa, jolloin päivä sanottuaan kirkkaat aamutervehdyksensä, melkein samassa heittää hiljaiset yöhyväisensä.

Oletko nähnyt Ounasvaaraa silloin, talvisen yön aikana, kun "päivä on pesässään" ja miltei näyttää unohtaneen koko Perä-Pohjan eläjineen? On vaaralla viehätyksensä silloinkin, vakavan juhlallinen.

On aikainen sydäntalven pakkasaamu. Katselet Ounasvaaraa Kemijoen vastaiselta rannalta. Näet sen pitkänä komeana mustana köyrynä kuvastuvan kylmän sinitummaa taivasta vasten. Näyttää nukkuvan talvista yötään ja tuntuu peloittavan synkältä – jylhä maan kummitus.

Mutta kun valju päivä rupeaa suomaan niukkaa valoansa, alkaa vaaran synkkä totisuus lientyä, ja auringon kohottaessa ruskoaan etelän taivaalle, jopa sen itsensäkin sieltä silmäpuolella metsän rannan ylitse salaa pilkistellessä, näet vaaran punastellen ja hymyten ottavan vastaan päivän aamutervehdyksen.

Kiipeät vaaran laelle kahlaillen pehmeissä kinoksissa, kierrellen äkkijyrkimpiä kohtia, kaarrellen lumen painamia puita. Kilometrin, toista saat tohmertaa, ennen kuin olet lumisella, harvametsäisellä laella – juuri kun päivä on ehtinyt kasvonsa, ei kesän tulihehkuiset, vaan talven vaisusti palavat, kohottaa yli taivaanrannan.

Lumiturkeissa kyhjöttävät vaaranlaen harvalukuiset puut – matalat näreet ja käkkyräiset vaarapetäjät. Nukkuvat, vaaralaiset, talvista untaan. Mutta kun aamun aurinko heitä hivelee, jopa näyttävät kuin heräävän, ainakin hiljainen punerrus hohtaa heidän valkoisista verhoistaan.

Kauas kantaa katseesi yli lumisien maiden lumista Lappia kohden. Siellä on valkoisia vaaroja toisien valkoisten vaarojen vieressä ja takana, etäisille taivaan rannoille asti. Siinä etualalla Kemijoen takana Syväsenvaarat ja Piirittävaarat, Santavaarat ja Rinthenvaarat. Sinipunervin hehkuin ne kaikki vastaavat kaivatun päivän tervehdykseen.

Kauas suoraan kohti pohjoista suuntautuu Ounasjoki ja sukeltautuu hienoon tummansinipunervaan utuun, joka siellä vaarojen välillä keveänä väikkyy. Kemijoki taas, kaartaen Ounasvaaran vieritse painautuu idän alle ja häipyy harmaihin umentoihin. Mutta etelässä päivän mailla välkehtii ja leimuaa, taivas loistaa kirkkaana, ja puitten latvat kimaltelevat kuin kulta.

Ja lännessä, alhaalla joen toisella rannalla, Rovaniemi, Perä-Pohjan suurkylä, puhaltelee sataisia valkeita savupatsaita talviseen pakkasaamuun.

Ei varaja kylmää Pohjan eläjä, tottunut tulipalopakkaseen sekä tuuleen että tuiskuun. Näet vaaralta miltei yhtämittaisten rahtimatkueitten etenevän raskaine kuormineen Perä-Pohjan suurkylästä, "Lapin pääkaupungista", sekä itään että pohjoiseen. Ounasjoen suuntaa nähdään Kittilän miesten ajaa rotistavan, Kemijokea itään käsin ottavat taas kulkunsa kuusamolaiset, mutta Kemijärven, Sodankylän ja Kuolarven kaukaiset matkamiehet nousevat maalle niemen nenässä, Kemien vastaisella rannalla ja painautuvat metsätielle. Yhtä päätä helisevät ja kilisevät, kalisevat, kalkattavat kaikenlaiset tiuvut ja tumpelit, kulkuset ja aisakellot talvisessa pakkasilmassa, ja reenjalakset kitisevät kirpeästi. Kuurapartaiset ukot painattelevat kuormansa perässä, ja härmäiset hevoset huokuvat harmaita huuruja.

Koko kemi- ja ounasjokelainen Perä-Pohjola aina Lappiin saakka käy noutamassa täältä Ounasvaaran suuresta kylästä elintarpeensa.

Pakkasta pelkäämättä toki muutkin kuin rahtimiehet liikkuvat ulkona. Tuolla pitkin Kemijokea hiihtelee vanha kalaukko, Sassalin Matti, laahaten perässään pientä ahkiota, veturia. Kovin keveästi näyttää Matin silopohjainen ahkio lumen pehmeällä pinnalla luikuvan. Kalanpyydyksiään kokemaan menee ukko, useaan avantoon hän on upottanut kavalia koukkuja, joilla koettaa "mathenkaloja" houkutella. Tuolla "kaupungin" rannassa avannolla näet kolmen pikku siskosen kelkkoineen, saaveineen puuhaavan vedennoudannassa. Ja jokirannalla ahertelee Puthansuun poika oikullisen poronsa kanssa. Melkein naurettavalta näyttää tuollainen ajohomma Etelän eläjästä. Ajokas mennä tolvailee kuin muka tosissaan, vähän matkaa, jo äkkiä, mikä pistikin päähän, heittää mutkan, heittää toisen, tekee kuin jänis vikerkoukkuja, laukkaa sinne, nulkkaa tänne, kuljettaa kuin kurillisin ilkimys ajajaansa kaikkein kiusallisimpia mökkeliköitä myöten ja kaiken lopuksi viimein kääntyy päin ajajaansa, seisahtuu ja katsoo kuin kysyäkseen, että miltäs tämä nyt tuntuu. Eikä siinä juuri auta ajohihnasta nykimiset eikä hosumiset, ajokas pitää oman päänsä, lähtee taas laukkaamaan, milloin päähän pälkähtää.

Mutta päivä on tehnyt tervehdyksensä, näyttänyt muistavansa poloista Pohjolaa, ja jälleen painunut mailleen. Vaarojen hehku on sammunut, hiljainen ilta rupeaa hiipien lähestymään, ja äsken valkean hohtavat hanget sinertyvät yhä tummemmiksi.

Saapuu pitkä Pohjolan yö.

Mutta kun pimeä Pohja nostaa öiset haltiansa tummalle taivaalle riehumaan, silloin on täällä valtavan juhlallinen hetki. Hurjina temmeltäen ja kisaten, intoa ja uhmaa leimuten ja leiskahdellen ne tummien vaarojen takaa syöksähtelevät taivaille, ja vihasta sähisevinä tulisina kielinä ne luikerrelevat ja viskelehtivät kohti avaruuden pyhiä korkeuksia, öiset Hornan hengetkö tanssivat hurjia kisojaan, vai Hiitolan liekitkö pimennoistaan leimahtelevat, vai Tuli-Lapinko punasilmäiset velhot polttavat uhrivalkeitaan, vai pimeä Pohjako lastensa iloksi laskettelee vapauteen kesällä vangitsemiaan valon säteitä?

Salaperäisen kummassa valossa hohtaa ja välkehtii öisen hangen tumma pinta, salaperäisinä kuin peläten vastaavat vaarojen yöpuolen rinteet värjyvällä, vapisevalla hohteella Pohjan kummien liekkien leiskahteluun.

Päivällä täällä paistaa Etelän ihana valo, yötä hallitsevat valtavat Pohjoiset valkeat – taivaantulia molemmat.

Lapintiellä

Vielä jokin aika sitten sai se, ken kesällä halusi matkustaa Taka-Lappiin, varustautua viikoittaiselle retkelle, joko sauvomaan ja soutamaan vasten Kitisen joen vihaisia nivoja, koskia ja könkäitä taikka jalkatanuisin taivaltamaan halki Lapin äärettömien erämaiden. Monena iltana sai taivaltaja uupuneena laskeutua levolle yksinäisessä sydänmaan talossa taikka yksinäisessä valtion laittamassa erämaan tuvassa, jopa joskus voi häätyä yöksi paljaan taivaan alle.

Mutta tästäkin on jo päästy. Sodankylän kirkolle päättyvä maantie on saatu jatketuksi Ivalojoelle Kyrön kylään saakka. Monet vuodet on sitä valtion voimilla valmistettu, ja jokin vuosi takaperin – 1914 – se "otettiin vastaan ja avattiin yleiselle liikenteelle". Eipä siis enää Lapissa kävijän tarvitse muuta kuin panna varsa valjaisiin, istua rattaille ja sitten vain pitää ja päästää, päästää Lapin perille asti. Ja ahkeralla hoputtamisella voi Rovaniemeltä Ivalolle, noin 300 kilometriä, ennättää kolmessa päivässä.

Sodankylään kun Rovaniemeltä ajelet, saat jo matkalla ihailla paria, kolmea komeaa tunturia, Käyräs-, Pyhä- ja Luostotuntureita, sekä kohota usealle korkealle mäelle ja painua moneen notkelmaan. Mutta kun Sodankylästä lähdet uudelle tielle, saat vallan huolettomasti ajella aivan tasaisia maita. Pitkin Kitisen sileitä rantakankaita nousee tie monet peninkulmat suoraan päin pohjoista. Vaarat ja mäet on heitetty kauas tien oheen, maantien matkamies saa niitä aikansa kuluksi sieltä ja täältä katsella syrjästä.

Sodankylän kirkonkylässä, Etu-Lapin suuressa pääkylässä, kyllä sopii hetkinen viivähtää, katsella isoa joen kahtapuolista kylää sekä ennen kaikkea vanhaa Lapinkirkkoa, joka unohdettuna piileskelee jokitöyrämällä uuden kirkon takana. Kirkon vaatimaton harmaa ulkoasu, sen yksinkertainen maalaamaton sisustus lennättävät ajatuksesi niihin aikoihin, jolloin peskipukuiset lappalaiset kävivät siellä Herran sanaa kuulemassa.

Pitkät ovat lapintien talottomat taipaleet. Peninkulman saat ajaa, ennen kuin Sodankylän kirkolta saavut Sattasen isoon kylään, ja siitä taas pari pitkää metsäpeninkulmaa päästäksesi Petkulaan. On sentään välillä pieni Kersilön kylä. Mutta sitten kun lähdetään Petkulasta edelleen Pimentolan maita kohden, loppuvat kylät. On vain yksinäinen talo taikka jokin mökkipöksä siellä, toinen täällä tien ohessa joen rannalla. Lopulta kun saavutaan lähemmäksi tunturiseutuja ja tie poikkeaa etemmäksi Kiriseltä, on tien taivaltaja ainoa seudun ihmiseläjä. Vain majataloissa tapaa kaltaisiaan, harvoin vastaantulijan yhyttää taipaleella.

Niinpä ovat tien tekijät saaneet suurimmilla sydänmailla ottaa asuntonsa tilapäisiin suojiin. Paikoin he ovat tyytyneet avokattoisiin metsämajoihin, joissa rakovalkean ääressä ovat kahtapuolta loikoneet, mutta pohjoisempana, jylhissä tunturiseuduissa, on täytynyt rakentaa tiiviimpiä metsäsaunoja, "kämppiä", joissa lämpöisen katon alla on kymmenin miehin kelletelty leveillä lautsoilla kylki kyljessä kiinni. Semmoisia pyöreistä hirsistä rötösteltyjä kämppiä tapaa tuon tuostakin tien varressa purojen ja jokien rannoilla. Muutamien viereen on kyhätty hevossuojakin, jopa joskus on saatu pieni sauna – johan toki sauna!

Pitkät ovat pitkän Lapintien kyytivälit, kuusi-, seitsemäntoista, parikymmentä kilometriä, kuusikolmattakin muuan.

Joitakin majataloja on valtion itse täytynyt rakentaa, kun ei ole paikalle sattunut sopivaa eläjää. Onkin saatu aika sieviä ja siistejä asuntoja, semmoisia kuin Suvannon majala, jonka luona tie lautan avulla käännähtää poikki Kitisen itäiselle rannalle. Samanlaisen kyytitalon on valtio laittanut Tankapirtille, entisen vanhan autiotuvan viereen koivuiselle kankaalle, Tankajoen pohjoisrannalle. Mutta Vuotsossa, ennen Tankapirtille tuloa, on "kivarin isäntänä" itse Iisakki Hetta, lapinukko, rikas poroisäntä, kolmen tyttären ja poikaparven isäntä, vielä postipysäkin isäntä ja "impari maailman kuulun" Ponku-Matin vävy, joka on vierashuoneensa seinätkin komealla korkkimatolla vuorannut. Laanilassa taas, tunturien vierillä, on majala vanhassa kultamaiden talossa, Kerkelän Hangasojan kultarantojen lähimailla, jylhässä, karussa, jyrkkätöyrämäisessä, autiossa erämaassa, jossa vielä juhannuksen seuduissa lumihanget paistavat varjopaikoissa.

Katseltavaako kulkijalla?

Eipä erityistä sille, ken etsii hymyileviä lehtorantaisia järviä ja etelän reheviä maita. Onpahan vain yhtämittaista loppumatonta kangasmaata, männikkömetsää, sekä taas miltei rannattomia aapoja ja jänkiä, vain vaihteeksi joskus jokin mustavetinen korpijoki poikki tien. Kevätvetten aikana monet aavat ovat tulvillaan, ja silloin tällöin kuuluu etäiseltä jängältä karpalomättäitä etsivän kurjen valittava luikaus.

Mutta kuta syvemmälle Lappiin joudutaan, sitä "lapimmaksi" muuttuu luonto. Tankavaara tuossa tien itäpuolella, miltei ylettyvillä, ylpeilee lumisin lakiläikin jo aivan tunturimaisena. Ja tuonnempana kohoavat Nattastunturien kauniit kaksoishuiput pehmeänsinertävinä, keilamaisina kumpuina, niin kauneina, että varmaan vanha viisas Salomonikin, jos olisi ne nähnyt, olisi vaihtanut Karmelinvuori- ja peuranvohla-vertauksensa Nattasten ihaniin keilahuippuihin.

Laanilasta lähdettyä tullaan viimein itse tunturimaihin. Lapintie käyttää kävijänsä kahden komean tunturilaen ylitse, Kaunispään ja Urupään. Kilometrittäin saadaan tuntureille nousta, kierrellen ja kaarrellen nousta ja nousta, kohota viitta viitalta yhä korkeammalle paljaalle autiolle kumuralle, laskea taas vähäisen vaihteeksi ja jälleen uudelleen kiivetä entistä korkeammalle. Sieltä levittää Lappi suuren ja ylpeän avaruutensa kulkijan eteen – tunturia, tunturia, tunturia ja metsää, ääretöntä, rannatonta erämaata joka suunnalla, niin kauas kuin katse kannattaa. Ja sieltä täältä tunturien rinteiltä loistavat valkoiset lumihanget.

Jo hiukan ymmärrät, minkälaista on Lappi.

Mutta talvipyryssä jos tänne taivasten portille sattuisit joutumaan, olisit melkein saatuna. Sillä kovin hirmuisena täällä jumalanilma raivoaa, viittoja myöten kopeloiden saisit pysytellä oikealla tiellä.

Jo taas käsität, minkälaista on Lappi.

Tunturien tuolla puolen voidaan levähtää Paljakan pikkutalossa, valtion rakentamassa tunturien takaisessa puolivälin majapaikassa, syöttää ja henkäisyttää hevosta ja katsella jäljelle jäänyttä Urupäätä, joka ylpeänä, valkoläikkäisenä köyristyy metsän takana, taivaan rannalla.

Siitä kohta saavutaan Ivalojoen laaksoon ja Törmäsen kylään. Oikein kummissaan katselee autiolta tunturilta tulija hyvinvoipaa kylää, sen vihantia vainioita ja reheviä niittyjä. Melkeinpä luulet, että tunturin haltija on Urupäällä sinut marvinut, lumonnut, pyörähyttänyt ympäri ja ajattanut takaisin johonkin etelän jokirannan kylään.

Törmäsestä vielä pikku nakkaus alemmaksi Ivalon varrelle Kyrön isoon kylään, joka näyttää vielä vauraammalta kuin Törmänen. Sinne taas täytyy kiskottaa lautalla yli leveän joen.

Ja sinne, Pekkalan majatalon porraspäähän, kyytitie tällä kertaa päättyy.

Vuotson jokinotkelmassa, jo ennen tuntureille tuloa, saat hiukan tutustua lapinelämään. Monet lapinkodat talojen lähimailla, nelijalkaiset aitat, kuivaustelineet ja muut lapinlaitokset, vielä kodassa elelevä, vanha Hiljainen Matti kurttuisine muoreineen – tunnet muorin heti Kyyhkysen maalauksista –, kyläkentällä hääräilevät nelikolkkalakkiset, kirjopukuiset miehet, punahilkkaiset, kirjopukuiset naiset sekä joen varrella juoksentelevat, lapiksi puetut lapset – kaikki antavat ensikertalaiselle mitä mielenkiintoisimman lapintunnelman. Tunnet päässeesi Lappiin. Vietät lapinkylässä koko illan, vietät vielä seuraavan päivän, käyt taloissa ja kodissa puhelemassa. Hiljaisen Matin ja muorin kotatulilla istut iltakaudet, istut päivälläkin.

Ja on kirkas kevätkesän päivä.

Mutta Hetan Iisakin ja Pierra Maggan vasta rakennetut suomalaismalliset uudistalot eivät ole lappia.

Useassa kohden sattuu entinen Lapin kävijäin jalkapolku kosketuksiin uuden tien kanssa. Milloin se toverina käy sen kera rinnakkain, puikkelehtien väliin puolelle ja toiselle, milloin taas sukeltautuu etemmäksi metsikköön omia aikojaan kuljeksimaan, milloin kapsuttelee pitkin parittaisia porraspuita halki aapojen ja jänkien, milloin taas on antanut sileäksi tallatun käytävänsä alustaksi uutta aikaa tuovalle jälkeläiselleen. Monessa purossa ja metsäjoessa näet vanhan tien yksinkertaiset ylimenoneuvot uuden ylpeännäköisen kaarisillan sivulla. Monen monet jalat ovat vanhan sillan polkeneet sileäksi ja kahnanneet polun tasaiseksi. Sitä myöten Lapin postikin on sadat kerrat taivaltanut milloin kohti etelää, milloin päin pohjoista.

Mutta jo on tullut loppu korpivaellukselle. Ei vain hyvä, että lappalaiset saavat asuinmaillaan ajella rataspeleillä, jo sinne pääsevät eteläpuolenkin matkamiehet mukavammin kulkemaan, jopa ovat heti pyörämiehet kehrävärkkeineen liikkeellä, on joskus nähty itse autonkin mennä puskuttavan aina Ivalon Kyröön asti.

Eivät ne ole lapinneuvoja.

Ja uudisasutus ennättää tien mutkassa Lapin autioihin erämaihin. Monessa paikassa jotkut pelkäämättömät korvenraivaajat ovat jo iskeneet kirveensä petäjän kylkeen ja kuokkansa turpeeseen, panneet alulle pikku pirttisen ja ahertaneet pienen perunapellon sen vierelle. Onpa muutama tientekomiesten metsäkämppäkin saanut vakinaisen asukkaan.

Tekeillä on parhaillaan tien nelipeninkulmainen jatko Kyröstä Inarin kirkolle sekä toinen vielä tärkeämpi tie Kyröstä Petsamoon, Jäämeren rannalle Kuollan Lappiin. Kun nämä tiet valmistuvat ja Inarin tie vielä saadaan jatketuksi Utsjoelle, silloin ei kaukaisin Taka-Lappikaan enää ole aivan tavattomien taipaleiden takana. Silloin sinne, vaikka aina Jäämeren rannoille asti saattaa ajella kuka tahansa.

Sodankylän vanha kirkko

Vanha Lapin temppeli nousee jo neljänneksen kolmatta sataansa – rappeentunut, hylätty Herranhuone. Kuin vanhuuttaan ja huonouttaan häveten se unohdettuna, ja yksinäisenä yrittää piilottautua puiden suojaan ja painautua lähelle ohi virtaavaa Kitisenjokea. Kaikessa koruttomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan, jopa juuri sen takia, vanha temppeli tuntuu kovin mieluiselta ja rakkaalta – onpahan kuin harmaapäinen vanhus, jonka luona hyvillä mielin viivähtää.

Harmaat seinät vain, suurista hirsistä salvetut, harmailla veistolaudoilla päällystetyt. Mutta nekin jo, harmaat suojalaudat, enimmäkseen ajan kouran alas karistamat. Katto on vanha kunnianarvoisa kirkkojemme tervattu paanukatto – ollut. Sillä kattopaanutkin jo ovat suureksi osaksi menneet mikä tuulien teille, mikä vaipunut vaivaisena alas emonsa juurille. Tuohet vain ovat jääneet valkeina paistamaan taikka alastomina harmaat aluslaudat.

Kuinka isoko?

Eipähän Lapin vähäväkisten seutujen metsiä kiertelevien poropaimenten pyhäkön ole tarvinnut suuren suuri olla – silloisiin aikoihin. Kahdeksan metriä leveyttä ja kolmetoista pituutta – jo on katsottu olevan tarpeeksi kokoa. Kaksitoista penkkiriviä kahden puolen käytävää on saatu sopimaan lattialle, joten noin pari sataa kuulijaa on voinut saada istumasijansa. Lisäksi on vielä perässä kuorin puolessa lukkarin penkki sekä pari kolme muuta arvoistuinta, "herrain lauvat", ja lehterillä, oven yläpuolella, on joitakuita istuinpenkkejä.

Kirkon sisusta on perin vaatimaton. On kuin temppeli sisään astujalle huoahtaisi: Katsohan nyt, tämmöinenhän tämä vain! Tämmöiseenhän he hyvin tyytyivät, pienet metsien kiertäjät, poropeskit – ja hyvänä pitivät. Veistoksen jäljeltä ovat seinät, halkaisten ja veistäen on tehty siltapalkit, veistäen penkkien istuinlankut, veistäen silitelty parrut ja patsaat, veistetyistä hirsistä salvettu peräseinän viereinen alttaripöytäkin. Vain vähäisen näyttää höylää käytetyn penkkien selkälaudoissa, saarnastuolissa sekä alttarin aitauksessa ja lehterin, "holvin", rintalaipiossa.

Ja kaikki on maalaamatonta. Pelkkä puu vain, kellastunut, päivettynyt petäjä on joka paikassa näkyvissä, penkeissä paikoin kiiltäväksi hioutunut – kuinka moni peskinselkä lienee sitä kuluttanut? Semmoisenaan vain, omalla paljaalla pinnallaan, on petäjäinen sisustus saanut ilahuttaa ja parhaansa mukaan kohottaa kirkonkävijäin hartautta. Eikä koristeitakaan ole liikoja. Jokin koverrus saarnastuolin ja penkkien seinämissä ja lehterin reunassa sekä kolme puukolla sorvattua kahdeksankulmaista palikkaa saarnastuolin rappuspylväiden kamanalaudalla. Ne vain. Ellemme sano koristuksiksi kuusikulmaista ikivanhaa salvainmuotoa, patsaiden tueksi asetettuja kansanomaisia juurikkakäyriä, ovien vankkoja puulukkoja, pilarien ja parrujen tukevia puusta veistettyjä nauloja, taikkapa ovien vahvoja ratasaranoita ja puutapeilla kiinni iskettyjä pienoja.

Saarnastuolin kohdalla, kirkon sivuseinien keskustoissa, on lattiasta laen reunaan ulottuva vanhanmallinen salvospilari, joka kaksijatkoiset sivuseinät liittää yhteen ja pitää koossa. Pilarien kohdalla on taas sisustalle vaihtelua antava, yli kirkon ylettyvä, kattoa kannattava, seiniä sitova välipääty, hirsistä salvettu. Sen sekä ulkopäätyjen ja kattotuolien varassa on alapuolelta vannehdittu, ohuista veistolaudoista naulattu, soikioviivaan kaarrettu tynnyriholvinen sisäkatto.

Hämäränä hiipii päivä kirkkoon pienehköistä, korkealle räystään alle kohotetuista ikkunoista. Vasemman sivuseinän pikku-pikkuruutuiset lyijypuite-ikkunaiset, noin metrin suuruiset, antavat kyllä sisään puolipäivän paistetta, mutta oviseinän vielä korkeammalla oleva ikkuna tuo vain lehterien ylitse lankeavaa laskevan auringon hiljaista riutuvaa katsetta, ja alttarin takainen peräseinän isohko valoaukko antaa aikaisen aamun päivää. Toisen sivuseinän ikkuna, lähellä saarnastuolia, peräpohjaiseen näyttävä, tuo kirkkoon kesäisen keskiyön auringon vaisuja säteitä taikka talvisen taivaan liekehtiviä loimuja.

Kirkon pohjoisesta peränurkasta vie ovi sakastiin, kolmimetriseen kömmänään, jossa on pieni neliruutuinen ikkuna peräseinässä ja pikkuinen pöytä ikkunan edessä sekä sillan alla syvä musta-aukkoinen kirkon kellari.

Samanlainen pieni purnu kuin sakasti on kirkon eteinenkin, ikkunaton, vankkaovinen suoja, länsipäätyyn salvettu.

Kirkon katolla, peräpäädyssä, korkean leikkauksilla koristellun riu'un nenässä nähdään vielä kunnnianarvoisa kirkonkukko. Ei se kyllä enää tunnu olevan entisellään, pää on jo painunut alas, ja vanha valvoja näyttää kuin huolissaan katselevan vanhan suojattinsa unohdettua tilaa. Toisessakin päädyssä on ennen ollut riuku ja siinä kulkusia, joita tuuli heilutteli ja helisteli niin, että kaikki pimeät henget pakenivat Herran temppelin seutuvilla. Kulkusten helinä kuului yli koko kylän aina joen takarannan taloihin asti. Nyt ovat helistimet ja riuku jo hävinneet.

Mutta kaikista elämänhuolista tietämätönnä lepää kirkon sillan alla, keskikäytävän keskikohdalla, entisen pappivainajan ruumis lahoomattomassa avonaisessa arkussa, lattiapalkki vain peittona. Oikea käsi on suoraksi sivulle ojennettu, mutta vasenta vainaja painaa sydäntään vasten kuin vieläkin tahtoen mainita toimineensa sydämen kutsumuksesta. Kuinka monet herätyssaarnat hänkin, vainaja, lienee tässä pyhäkössä – viimeisessä kodissaan – erämaitten kansalle jyristänyt ja mitä taisteluja saanut kamppailla? "Enkelpärikö se on ollut, vai Mustakallio, en tiijä" kuulet kirkonkylän vanhoilta – eipä taida olla kumpikaan, vaan Erik Ekdahl, joka oli täällä 1817-22. Vielä on kirkon sillan alla, aivan alttarin edessä pikkuisen lapsen ruumis pikkuisessa arkussa. Joku lappalaisten sielunpaimen on laskenut siihen pienen perillisensä ja pettyneet toiveensa – sanotaan olevan Abraham Cajanuksen, joka oli täällä pappina 1809-13.

Ikävässäkö lienevät täällä etelästä tulleet armon sanan saarnaajat eläneet, täällä tiettömissä erämaissa, tunturien tienohilla? Kenpä tiennee. Onpa eräs viime vuosisadan alkupuolella toiminut sielunpaimen lyijykynällä piirrellyt sakastin seinään: "Olof Mellenius Pastor här 1828 kyrkoherde 1832 k. 1840. Mellenius natus 1795 in R...vesiä Lempälä... obsit in Torneå... Olof Mellenius incorpit 1828."

Kirkossa kävijät taas raapustelivat seinien ulkosivuja – kai pappia odotellessaan aikansa kuluksi. Niinpä pohjoisseinältä löydät joukon puumerkkejä. Eiväthän ne, poloiset, osanneet edes nimeään kirjoittaa. Jotkut viisaat osasivat kaivertaa nimensä alkukirjaimet, vähätpä siitä, elleivät ne aina sattuneet oikein päin. Mutta toiset kaivertelivat vain omia ikivanhoja sukunsa tunnusmerkkejä. Osasi joku sentään leikata vielä vuosiluvunkin – jo 1700-luvulla näyttävät näissä puuhissa olleen.

On ollut aika toinen kuin tämä, kun tätäkin temppeliä on tehty – vuodet 1688-89 ovat silloin olleet vieremässä. Lienee ollut parasta Lapin lovinoitien, kannusniekkojen toiminta-aikaa, jolloin Tuli-Lapin pelättävät velhot vielä täyttä päätä harjoittivat tietäjöimistään ja kautta maiden lentää porhalsivat suhisevissa, viehkuroivissa tuuliaispäissä, jolloin Lapin kansa vielä eli miltei pakanuudessa, jopa kasteveden koskemattomassa luonnontilassa, ja täyttä päätä kantoi uhreja omille jumalilleen, omiin ikimuistoisiin pyhiin paikkoihinsa järvien ja jokien rannoille, vaarojen ja tunturien juurilla. Mutta oli joukossa toki ristinuskovaisiakin – näihin aikoihin juuri Gabriel Tuderus toimitti ankaraa käännytystyötään Lapissa –, jotka ryhtyivät taivaan "Ibmelille" rakentamaan huonetta. Metsään menivät "Kitisen päälle", hirren hakkasivat, ristillä sen siunasivat ja laskivat jokeen virran vietäväksi. Mihin hirsi rantaan ajaupi, siihen temppeli tehdään, päätettiin, ja kohtalon haltuun näin uskottiin Herran huoneen paikka. Hirsi kulki, virta veti ja viimein työnsi sen rantaan Kitisen ja Jiesiöjoen väliselle niemekkeelle. Siihen puuttui, ja siihen kirkko tehtiinkin. Ja se oli tämä lapinkirkko.

Mutta alussa oli kirkko ilman välikattoa, vasta kymmenkunnan vuoden perästä se laitettiin. Leikkasivatpa rakentajat kattoholviin nimimerkkejäankin sekä vuosiluvun:

PEK

HSTTSMNYS ANO 1700

Kellotapulia ei ensi aikoina ollut, vain renkkujen varassa, kirkon edessä kelloa meuhutettiin. Sittemmin rakennettiin oikea kellotapuli. Ja tapulin teettäjä, Vuopajan Aatu, oli ollutkin oikea mestari, juuri semmoinen kuin lapinmestarin pitääkin olla. Maassa oli hän laitattanut tapulin vesikaton valmiiksi asti, vaikka miehet olivat noituneet, jotta mikä kortto sen sitten nostaa ylös ja panee paikoilleen. Mutta kun oli ruvettu kattoa maasta kohottamaan, oli noussut kova tuulispuska, joka oli nostanut, nostanut, nostanut katon ylös. Mestari itse vain oli seisonut vastaan ottamassa ja suhditellut: "Höh, pojat, siivosti, siivosti, siivosti!" Ja niin oli asettanut katon sijoilleen. Tätä kellotapulia ei enää ole olemassa.

Kolmatta sataa vuotta on Kitisen ja Jiesiön välisellä niemekkeellä julistettu jumalansanaa ja koetettu valaista ihmissielun pimeyttä sekä malmin äänellä pitää pimeän Pohjan peikkoja tuokempana. Mutta lujassa ovat vanhat isiltä perityt uskomukset entisillä Lapin noitain asuinmailla. Kauan on vanhojen noitien ja tietäjien taito ja mahti kulkenut polvesta polveen, nostattaen yhä uusia tietomiehiä – Kilpisaavalla on vanhojen muistannan aikana itse vanhan-kehnon nähty soittaen ja laulaen pitävän iloaan.

Mutta jo he kaikki ovat edesmenneet, Lapin suuret noidat ja heidän taitonsakin. Vanhan temppelin vierellä ovat he saaneet viimeisen leposijansa. Harmajat puuristit – useinkin hyvin omituisia, kuin mitähän vanhanlapin puuseitoja – ovat vain muutamien Manalan majan merkkinä.

Ja entinen kaikkein suurimpien erämaiden kirkonkylä, jossa kirkon rakentamisaikana vain yksi ainoa uudisasukas, Halosen Lassi, eleli sekä muutama kymmenkunta kotalappalaisperhettä, on jo kasvanut isoksi tiheään rakennetuksi asumusten ryhmäksi, kymmenlukuisin taloin, satalukuisin eläjin. Alkuperäiset lappalaiset ovat painuneet tunturien taakse taikka sulautuneet etelästä tulleisiin eläjiin ja muuttuneet lantalaisiksi.

Ja uusi, viisikymmenvuotias kivinen kirkko kohoaa komeana korkealla jokitörmällä katsellen ylpeänä yli koko seudun, heittäen varjoon vanhan vaatimattoman, hylätyn lapintemppelin. [Sodankylän vanha kirkko on 1928 osittain korjattu, niin että siinä jo voidaan pitää jumalanpalveluksia.]

Pyhäkumpu

Pyhäkumpu on lappalaisten muinainen pyhä paikka, aikoja, aikoja vanhempi kuin Sodankylän vanha ristin Jumalan temppeli – ehkä aikoinaan sitä paljon pyhempi. Sillä ennen kirkon Jumalan palvelukseen kääntymistään Lapin erämaiden kiertäjät palvoivat omia isiensä jumalia omissa pyhissä paikoissaan Jumalan suuressa luonnossa, Jumalan kirkkaan taivaan alla. Semmoisia pyhiä palvontapaikkoja oli äärettömissä erämaissa milloin missäkin, tuntureilla, järvien rannoilla, jokien varsilla, saarilla, niinkuin uhkeilla Nattastuntureilla Luiron latvoilla, Taatsinjärvellä Kitisen latvoilla, ja Kitisen tienoilla Keevitsässä sekä Seitajärvellä, Luiron ja Kemijoen välisellä kairalla, ja monissa muissa paikoissa. Semmoisia pyhiä paikkoja oli Pyhäkumpukin Vuojärven lounaisrannalla, Sodankylän eteläosassa.

Jo Pyhäkumpu onkin aivan erikoinen, jopa kuin itse hyvän Jumalan säätämä varta vasten erämaan pyhäksi uhrilehdoksi. Kauniin, laakean järven matalasta, soisesta rannasta se pitkänä kapeana rantaharjuna vähitellen, hiljalleen, mutta varmasti kuin uskovaisen luottava rukous, kohoaa yhä korkeammalle ja lopulta, päämääränsä saavutettuaan, kuin riemastuen ponnahtaa miltei suoraan ylös ja päätyy tasaiseksi, pyöreälakiseksi kumpuraksi, jonka kolme muuta kylkeä nousevat jotenkin jyrkkinä järvestä ja järven rantajängästä. Kummun laki kohoaa vierellä kasvavien kuusien latvojen korkeudelle.

Tummat naavaiset kuuset ja lehtevät valkorunkoiset koivut peittävät kummun rinnettä, mutta kummun laki, entinen palvontapaikka, on avonaisena ruohokenttänä, suurena luonnontemppelinä, jonka seininä seisovat vihannat puut ja kattona kaartuu korkea sininen avaruus. Taivaan tuulet soittavat kummun kuusissa, ja järven laineet loiskivat hiekkarannoille.

Ja tämä soitto voi toisinaan suurina jumalanilmoina paisua väkevämmäksi urkujen pauhua.

Tiheän metsikön suojassa, pitkin harjanteen selkää, kohoaa kummulle kiertelevä piiloisa polku. Sitä myöten muinainen uhrikansa lähestyi pyhää paikkaa lahjoineen, kumarrellen ja paljain päin, pyhä pelko ja harras toivo sydämessään. Ahdistuksen aikana tultiin tänne anomaan apua, myötäkäymisen hetkellä taas saavuttiin kantamaan kiitosta. Ja kun kalalle taikka villipeuran pyyntiin oltiin lähdössä, käväistiin pyytöretkelle anomassa onnea ja luvattiin tuoda jumalalle paras osa saaliista. Hyvältä pyytöretkeltä palattua tuotiinkin pyhälle paikalle, mitä oli luvattu.

Saattoi erämaita kiertävä kansa toimittaa kummulla teurasuhrejakin jumalansa hyviksi.

Täällä korkean kummun laella, tasalla puun latvojen, yläpuolella matalan maanpinnan, poloiset uhraajat tunsivat olevansa lähempänä palvomaansa jumalaa ja uskoivat täällä paremmin tulevansa kuulluiksi. Näkivät he täältä ympärillään valtavan alan suuren tuntemattoman käsialoja. Takana laajat, aukeat, ruskealle puuntavat, paikoin vesilammikkoina läikkyvät jängät ja aavat, edessä Vuojärven sininen saarikas selkä, ja sen tuolla puolen, idässä, toinen pyhä paikka, taivaita tavoitteleva Pyhätunturi, pohjoisessa komea kolmilakinen Luosto. Nämä molemmat tunturit vielä keskikesän kirkkaassa katkeamattomassa valossa loistivat lumiläikkäisinä.

Näinpä lienee nähnyt korpia kiertelevä lappalainen, joka ensimmäisenä sattui näille seuduille ja pohjaksui kummulle. Arvasi paikan suuren Ibmelin säätämäksi.

Mutta ei Pyhälläkummulla enää lappi palvo jumaliansa eikä kanna hänelle uhriksi kalaa, lintua ja poronsarvia. Ovat jo ylimuistoisia aikoja, jolloin kotalappi rauhassa sai uhrata omalle jumalalleen ja kumartaa omia haltioitaan omissa pyhissä paikoissaan. Tuli etelästä ristinkirkon pappi, joka raastoi korven kiertäjien pyhät uhrilehdot ja pakotti heidät kumartamaan kirkon näkymätöntä Jumalaa ja valtiasta.

Nyt on Lapin kansan muinainen pyhä paikka turmeltu ja muutettu kesäiseksi kisakentäksi, remuiseksi ilopaikaksi ja kokkokummuksi. Eivät ylene sieltä enää ahdistetun kansan rukoukset eikä kohoa uhrisavu, kaikuvat vain nuorten huolettomat hoilotukset ja taivaalle kierrähtelee rätisevän kokon tulenkielet ja savu.

Inarin rannoilla

    "Etäällä Pohjan mailla
    hylätty järvi on,
    nimeä saaret vailla
    ja ranta alaston."

Eipä niinkään hylätty enää. Sillä toisinaan liikkuvat Inarilla isot kirkkoveneet, joilla lappalaiset järven takarannoilta Tshuolisvuonolta, Nellimistä, Patsjoelta ja Ivalon puolesta levitetyin purjein laskettelevat kirkkorantaan, sekä pienemmät soutuveneet, joilla matkustajat halki selkien soudattavat Ivalolta Patsjoelle, Inarin kirkolle, Tshuolisjaurille taikka taas päinvastoin. Jopa jo moottoriveneet käryten puskuttavat Inarin suuria selkiä, kohta kuin häpäisten pyhän Ukonsaaren vesiäkin.

Eikä rantakaan ole alaston, ei ainakaan eteläranta. Päinvastoin. Tuuheat petäjämetsät peittävät rantamaita, ja komeat koivikot vihannoivat kosteissa notkoissa ja lahtien ja rantajärvien reunamilla. Satalukuiset kalliosaaretkin suurimmasta pienimpään, Satapetäjäsaarta sanomattakaan, ovat komeain käkkyrämäntyjen kaunistamia.

Inarin rannat ja rantaseudut ovat melkein yksinomaan vain lappalaiseläjien asumia, saamekansan kotimaita. Ainoastaan Ivalon suulla sekä kirkon seutuvilla asuu suomalaisia, lantalaisia, "ladelasi", niinkuin lappalaiset sanovat. Harvoin näille maille Etelän matkamiehet kulkeutuvat. Ja niinpä iso Inari sittenkin on sentään hiukan syrjässä isoisten asunnoilta.

Pienissä talopahasissa Inarin rannan lappalaiset asustavat, neli-, viisiseinäisissä tupamökeissä. Niemien kainaloissa, lahtien pohjukoissa ovat talot suojassa suurien selkien tuimilta tuulilta. Asuinrakennus, pieni navetta, latopahanen sekä kolme, neljä, viisikin pientä nelijalka-aittaa, toinen siellä, toinen täällä – siinä lapin talon huoneisto. Rannassa on vielä jonkinlainen kalakatos, lisäksi useita veneitä sekä nuotta ja monilukuiset verkot uluilla kuivamassa.

Kodassa Inarin lappalainen ei enää varsinaisesti asu. Tapaa kuitenkin vielä siellä täällä Inarin saarilla taikka metsäjärvien rannoilla vanhoja turvepeitteisiä kotia, joissa on ennen eletty, mutta nyt asustellaan niissä vain kalaretkillä oltaessa. Semmoisen vanhan turvekodan, oikean lapinasumuksen tapaat Munhaissaaren rannalla, kun Ivalon suulta soudat Nanguniemen ympäri Nanguvuonoon. Siinä on matalalle, neliseinäiselle hirsikehykselle ladottu laudoista kartiomainen katto, petäjänkuorilla ja turpeilla peitetty. Keskellä kotaa on kivillä ympäröity tulisija paljaalla maapermannolla, ja savu pääsee ulos katossa olevan aukon kautta.

Aivan erikoisen näköisiä lappalaisrakennuksia ovat kalan kuivauskatokset eli "arttukatokset", kuten lappi niitä nimittää. Kahden taikka neljän patsaskannon kannatuksille on rakennettu petäjänkuorinen katto. Katon alle suojaan on ripustettu joukko vartaita, ja vartailla kalanpyytäjä kuivattelee saalistaan kapakaloiksi talvea varten. Saavat siinä kapaantuvat kalat suojaa sateelta sekä liialta päivänpaahteelta ja tuuli voi puhaltaa, kusta hän tahtoo, puhaltaa kaloja pilaavat syöpäläisetkin tiehensä. Tämmöisiä sateensuojia, päivänvarjoja nähdään sekä talojen rannassa että etempänä järven saarilla ja kalakotien vierillä. Joskus ne orpoina seisoa kyyhöttävät kaksin jaloin yksinäisillä saarinyppylöillään.

Toisinaan nähdään saaren rannalla kalanpyyntipaikan luona myös pikku aittanen, neljin jaloin, neljän kannon nenässä. Taikka on aitta vain nurkistaan laskettu pölkkypökkelöiden varaan, jopa joskus joltakulta kolkaltaan iskostettu kasvavan petäjän kylkeen. Aittakömmänäänsä sälyttää lappalainen talvenvaraiset kapakalansa. Mutta kotoisia pikku aittoja käyttää hän ruoka-aineiden, vaatteiden sekä kaikenlaisten tavarain säiliöinä.

Vähäiset ovat lapin talon pellonviljelykset: pienen pieni pottumaa asuntopaikan, "kintän", päivärinteessä sekä joskus pikku pikkuruinen naurispellon tilkku, kolmi-, nelimetrinen aitaus, vaikka keskellä kenttää. Ainakin niin paljon niihin on kylvetty, että saadaan perunaa ja naurista kotoiseksi tarpeeksi, vaikka vain maistimiksi poronlihan ja kalakeiton lisäksi. Monesti kyllä Jäämeren ja Lapin jänkien paha pakkanen ennättää jo etukäteen ottaa osansa, ottaa niin armottomasti, ettei peltomiehelle jää juuri mitään. Mutta joka kesä sentään siinä juhannuksen alla potunsiementä peltoon mullataan – pahaisin kuokin ja lapioin vain toimitetaan maan muokkaus –, ja eletään sitten uskossa ja toivossa, että ilmojen säätäjä siunaisi hyvällä vuodella.

    "Kuvastuu vuoret illoin
    sen kalvoon sinervään,
    ja lappalainen silloin
    käy kalaa pyytämään."

Nuotin ja verkoin pyydetään veden viljaa kesäkaudet. Verkot poiketaan rannan kaislistojen reunoihin, ja nuottaa käydään vetämässä aina iltayöstä – silloin saadaan kalaa parhaiten, öisin toimitettava nuotanveto tahtoo aivan sekoittaa lapintalon kesäisen päiväjärjestyksen. Iltamyöhällä päivän pohjoiselle painuessa – mailleen aurinko ei mene viikkokausiin – soudetaan kaksin venekunnin apajalle ja palataan vasta puoliöissä. Ja sitten on vielä työnä saaliin perkaaminen sekä kalakeiton tulelle laittaminen, jopa pitää samassa touhussa leipoa ja paistaa rieskaleipäkin, leveä lapinkakku. Vasta kun on syöty rasvainen kalakeitto – Inarin parasta siikaa, joudutaan levolle, siinä kolmen, neljän seuduissa aamulla. Mutta sen päälle lappalainen ottaakin hyvät unet – nukutaan aina aamu-kymmeneen, yhteentoista, jopa puoleen päivään ja ylikin.

Ja taas päiväntöiksi? Naisväki sentään aina ahkerasti ahertelee omissa toimissaan: karjaa hoitaa, ruokaa laittaa, kahvia keittää – lappalainen on kova kahvinjuoja – sekä vielä puuhailee käsitöissä. Mutta miehet eivät niinkään ahkeroitse. Siinähän korjailevat kalavehkeitä, verkkoja, nuottia, veneitä sekä teeskelehtivät muuta pientä, mitä kotikentällä on kunnosteltavaa. Mutta aina tuon tuostakin he pistäytyvät pirttiin ja nakkautuvat nurkassa olevaan sänkyyn selkäneuleelleen. On sentään toki sellaisiakin miehiä, jotka tavallisen kotitoimensa lisäksi osaavat ja tekevät muutakin. On hyviä ahkiomestareita ja taitavia veneseppiä, jotka välitöinään rakentavat ahkiota ja venettä, niin että riittää naapurillekin.

    "Siell' uipi sorsa suruton,
    ja peuralaumat rannall' on,
    ja taajat sääskiparvet
    pimentää auringon."

Veneestä kun nouset maihin ja lähdet taivaltamaan erämaihin vetävää metsäpolkua, kohtaat monesti isoja porotokkia, jotka liikkuvat kesälaitumillaan. Eivät ole, häkkyräpäät, kovinkaan arkoja, kummissaan vain katsahtavat outoa kulkijaa sekä omia aikojaan juosta naksuttelevat napaten ruoho- ja jäkälätukon tuolta, toisen täältä. Pienet vasapahaset juoksevat emonsa rinnalla taikka kapittavat kantapäillä. Näin saavat porot, Lapin ukon "elo", kesäkautensa juoksennella vapaina metsässä, mennä minne mieli viepi, nousta kesän kuumimpana aikana viileille tuntureille – siellä ei "räkkä", sääsket ja paarmat, kiusaa. Mutta kun räkänaika on ohitse, elo taas laskeutuu mataliin metsäseutuihin. Syksyllä saapuu lappalainen koirineen, kokoaa hajaantuneen laumansa ja paimentelee sitä talvikauden jäkälämailla.

Haluatko tehdä veneretken erämaan järville? Silloin pujottelemme isolla Inarilla saari saarelta yhä syvemmälle salaisiin rantapuolen sokkeloihin ja viimein sukeltaudumme jonkin kauniin vuonon sisimpään, jossa pienen joen suu piiloutuu pajupensaikkoon, niin ettei outo ole sitä huomatakaan. Rupeamme yrittelemään jokea ylös käsin ja saamme tehdä sataiset mutkat ja koukerrukset sinne ja tänne, työnnellen airolla milloin tuosta, milloin tästä rannasta. Metsäjoen vesi on tumma kuin Tuonelan virta, mutta sittenkin siinä sininen taivas valkeine pilvihattaroineen kuvastuu kirkkaana. Vain syvät rantakomerot uhoilevat mustina ja synkkinä. Pienen, kohisevan, kivisen kosken nousemme sauvoen ja rannasta käsin kiskoen venettä köydellä. Mutta sitten heittää joki suuren äkkimutkan. Sitä emme halua käydä noudattelemaan, vaan vetäisemme veneen, "taivallamme" sen maata pitkin, poikki kannaksen pyöreitä poikkiteloja myöten lähellä olevaan järveen. Ja siinä taas saadaan kiskaltaa täysin airoin, että kokka kohisten viiltää vettä. Järvi on kaunis Lapin metsäjärvi lehtorantoineen ja monilukuisine salaisine poukamineen.

Siellä erämaiden järviä soudeltaessa voimme yht'äkkiä pohjaksua komean könkään alle. Valtavana valkovaahtoisena myllerryksenä syöksyy vesi kymmenin hypyin kiveltä kivelle, kohisten ja pauhaten. Vaikkei veden paljous ole kovinkaan suuri, pitää köngäs kuitenkin tavatonta menoa ja pauhinaa ja on niin vihainen, etteipä siitä saattaisi venettä puskea ylös eikä alaskaan laskea muuta kuin surmikseen.

On täällä metsäjärvienkin rannoilla lappalaisten asumuksia – talo siellä, toinen täällä niemen nenässä, lahden pohjukassa yksinäisellä sydänmaan järvellä peninkulman, parin päässä Inarista. Monet lappalaiset omistavat kaksikin asuinpaikkaa: kesäkodin ja talvitalon. Talvitalo on täällä metsäjärvellä jäkäläkankaiden lähimailla, mutta kesäkoti on taas ison Inarin rannalla, kalarikkaan valtaveden äärellä. Mutta toiset lappalaiset ovat niin suopuneet talvitaloonsa, että viettävät siinä kesänsäkin, varsinkin jos talo on ison kalaisen metsäjärven rannalla. Ja muutamat taas viettävät sekä kesänsä että talvensa Inarilla.

Kesäilta Inarilla

On kesäkuun ilta, juhannuksen aikainen Lapin kesä on vasta heräämässä. Koivu arastellen levittää vihreätä lehteä, ja rentukka nostaa rantaniitylle kultaista kukkaansa, peipponen piipottaa pensaassa ja pääskynen pitää iloaan rantatörmän pesäkylillä – oletpa kuulevinäsi leivonkin riemullista laulua.

On suuri kesä parhaassa tulossaan. Päiväkin on niin ihastunut, ettei enää malta mennä yötiloilleen – yhtä päätä vain kiertää taivaan lakea kohoten ja painuen, mutta ei painu taakse taivaan rannan.

Lapissakin on lämmintä ja valoisaa – loputonta, ihmeellistä ja ihanaa valoa.

Isoa Inaria soutelet, Nanguvuonon tyyntä pintaa. Lapintyttö istuu airoissa, itse perässä huopaelet.

On vakaisen tyyni, ja kiiltävänä kuvastimena väikkyy vesi. Kahdalatvoin kasvavat kalliorantojen käkkyräiset männyt ja lakkapäät petäjät, taivasta kohden ne kohottavat latvansa, toiset alahaista vuonon kalvon taivasta. Samoin rannan jyrkät kalliot, vaarat ja sadat kallioiset karit, kaikki ovat kaksittain: ylöslatvoin, alastyvin – alaslatvoin, ylöstyvin. Sininen taivas on yllä, sininen taivas on alla, keskellä kimmeltävä hopeapinta, joka ilta-auringossa ihanasti välkehtii. Jollakin suunnalla kimmeltävä kuvastin jatkuu silmän kantamattomiin, aina avaruuden äärille. Siellä taivaanrannan rajoilla vain muutamat käkkyrämännyt kurottavat latvojansa kuin jäähyväisiä viittoen.

Tuolla lahden poukamassa on pieni lapin talo. Kentällä talon luona, pienen pottupellon laitamalla, tulen ääressä istuu pari eukkoa iltaspuuhissa, keittohommissa. Toinen hoitelee maitokattilaa, toinen piippua imeskellen valvoo ison lapinkakun kypsymistä. Mutta rantakankaalla petäjikössä kyökyttelee vanha muori, poronsarvisella kuokalla kiskoen juuria – pitäisi ruveta punomaan juuriköyttä, nuotan toukoa. Tuolla taas on toinen talo niemen kainalossa, Telingepeungen mökki. Sielläkin tuli rannalla kytee, savuavan suitsun ääressä vanha ukko kalaverkkoja roukailee värikattilassa. Ja saarilla pikkuruisilla kallioluodoilla nähdään siellä täällä vanhoja lappalaisten "arttukatoksia" sekä pieniä nelijalkaisia lapinaittoja.

Mutta tuolla tuokempana on muuan saari, Munhaissaari, ja saaren rannalla vanha kota, turvekota semmoinen, perivanhaa Lapin rakennusmailla, kummannäköinen rötös, joka näköalalle antaa oikean lappalaistunnelman. Kota on autiona, vain pyyntiaikoina lapin kalamiehet siinä asustelevat. Mutta entiseen aikaan oli tällainen kota inarilaisen parahin asunto pahimpanakin pakkastalvena.

Soutajatyttö, ruskeasilmäinen tanakka Lapin "nieida" kiskaltelee airoillaan tasaisesti kerta kerran jälkeen, vetelee että veneen kokka kohisee. Lämpöiseksi kun käy, niin huivin sivaltaa päästään ja avopäin, tummin tukin vain airoilee. Illan auringossa tytön ruskea poski punoittaa vielä ruskeampana.

Oikea lapinnieida, turmeltumaton avomielinen luonnon tytär. Helposti saat hänestä puhetoverin – soutaessaan muistelee Lappia ja Lapin elämää. Osaa Auni-tyttö ajaa porolla kuin konsanaan Lapin eläjä, osaa sivakoilla hiihdellä pitkät talviset taipaleet, ei pelkää pyryä eikä pakkasta. Saattaa hän, nahkapeski, heinäkenkä, laskettaa peninkulmaiset järvimatkat, kun pitkänä pororaitona yli Inarin ajetaan joulukirkkoon.

Tulettepa viimein niin hyviksi tuttaviksi, että Auni-nieida jo uskaltaa ruveta laulamaan – omat ovat hänen laulunsa. Tutulla, etelässäkin kuullulla sävelellä hän laulaa pienen laulun yrkäpojista.

    "De podii vuosmus irge,
    muu eädnam kuula tam. –
    Eännuu sust rudda leäi,
    muu nieidam, kuula tam. –
    Tshuode ja paijel tshuode,
    muu eädnam, kuula tam. –
    Paahu irge olgos mannat,
    muu nieidam, kuula tam."

Suomeksi laulettuna olisi tämä:

    Niin tuli ensi sulho,
    mun äitini, kuule tää. –
    Paljonko on hällä rahaa,
    mun tyttöni, kuule tää? –
    Sata ja päälle sata,
    mun äitini, kuule tää. –
    Käske sulhon ulos mennä,
    mun tyttöni, kuule tää.

Mutta Auni laulaa edelleen:

    "De podii nubbe irge",

toinen sulho, jolla oli rahaa "tuhat ja paijel tuhat". Mutta sekään ei maamolle kelpaa. "Paahu irge olgos mannat!" hän vain komentaa. Vasta sitten kun "podii koalmad irge", jolla on "miljon ja paijel miljon", muori ihastuu ja huudahtaa: "Paahu irged siisse poattat". Jotta, käskehän tulla sisään.

Siitä kuulemme edelleen vuoropuhelusta:

    Missäs sulho istua saapi?
    Kamariss' on maalituoli.
    Mitäs sulho juoda saapi?
    Kamariss' on punaviinaa.
    Mitäs sulho syödä saapi?
    Kamariss' on riekontäkkää.
    Missäs sulho maata saapi?
    Kamariss' on valmis sänky.

Välillä aina vuoron mukaan: "muu eädnam" tai "muu nieidam, kuula tam".

"Saatatkos sie joiata?" kysäiset, kun tyttö on lakannut laulamasta.

Saattaahan hän ainakin omiksi iloikseen.

"Ka, joikaahan nyt kesäiltamme iloksi!"

Kohta lähtee veneen kokasta kummat sanat ja vielä kummemmat sävelet, jonkalaisia tuskin lienet ennen kuullut. Laskee laulaja semmoista omituista yksitoikkoista jouvotusta, joka vuoroin nousee ja paisuu, vuoroin laskee ja laimenee. Sanatkin vain vallan yksinkertaisesti sanovat jonkin tositapahtuman – tytön joikauksessa tietysti tyttöjen asioista – ja jatkoksi liitetään aina tuon tuostakin rallatusta.

Näin joikaa kokanistuja tyttö suomeksi sanottuna:

    "Antin Vappu, Antin Vappu
    sulhon neito oli.
    Riitun taala, riitun taala,
    riitun taala laa.
    Saisipa mullakin olla yksi.
    Riitun taala, riitun taala..."

Monta muutakin joikausta Lapin nieida alkuun päästyään, toisen toisensa jälkeen juovahuttaa. Näinpä saattaa kuulua kokasta:

    "Pikku Auni, pikku Auni
    morsian tyttö oli.
    Sulhonsapa hänet petti.
    Itse hän oli kyllä
    kovin rakastanut."

Osaa soutajatyttö suomalaisiakin lauluja – paljon hän on niitä kuullut. Laulaa hän tutun "lappalaislaulun":

    "Ei taivahan alla avaralla
    löydy niin kaunista kukkaista."

Jopahan Auni on "käännöstyötäkin" toimittanut, on mukaillut suomesta tutun maantielaulun omalle kielelleen. Ja se toki pitää laulaa:

    "Maatii tot kalga sunnuin teude,
    et tot kuhhaa pista.
    Mut härve tot addi eärrukirjää
    puttes vaimustista."

Laulaa lapin tyttö sen suomeksikin:

    "Maantie se pitää sannoittaa,
    että se kauan kestää.
    Mutta harva se antaa erokirjan
    puhtaasta sydämestä."

Näin laulellaan ja soudellaan hiljalleen pitkin Nanguvuonoa. Ja kesäillan ihanuudessa, kun pääpohjaiselta paistava päivä katselee vaarojen lomitse ja valaa saarien männikköihin punervan hohteen ja saattaa veden pinnan kultana kimmeltämään, innostut sinäkin. Unohdat itsesi ja luulet olevasi lappalainen – ikäsi täällä elellyt tunturien takaisena asukkaana, poroja paimennellut, järvistä kalaa pyytänyt. Ja nytkin olet taas kalaretkellä. Saat laulajan sävelen korvaasi, koroitat äänesi, yhdyt virteen ja lasket kuin lappalainen:

    "Kun kuljen tuulessa tuntureilla
    ja kultani mieleeni muistutan,
    heti on tyyni ja lämpöinen,
    niinkuin jäljestä juhannuksen."

Väliin taas joikaat, että kallioiset rannat raikuvat.

Mutta sitten seuraa sydänyön hetki, hiljainen harras hetki, jota olet odottanut, taaskin odottanut, vaikka olet täällä niitä jo monta viettänyt. Mutta olethan joutunut maahan, kauan uneksimaasi ja kaipaamaasi ihmemaahan, jossa "päivä yötön on", maahan, jossa saat viettää "yötöntä yötä", jolloin koko luonnossa on käsittämättömän ihmeellinen, salaperäinen tuntu, hiljainen, pyhä sydänyön rukoushetki. On kuin kaikki, koko luonto kumartuisi ja kohottaisi äänettömän, hartaan kiitoksen ja ylistyksen korkeuden suurelle näkymättömälle valtiaalle, jonka pyhä olemus tuntuu kaikkialla läsnäolevan – kun

    "Puol'yön aurinko punassaan
    lepää rannalla taivaan,
    yö ei ole, ei päivä,
    vaan niiden välillä aivan."

Kolttien korpimaissa

Kenpä ei olisi, kuunnellessaan Jukolan veljesten kanssa Taula-Matin ihmeellisiä kertomuksia Lapin lumotusta maasta ja hyllyvistä soista, toivonut pääsevänsä omin silmin näkemään tätä salaperäistä maata.

Muistuvatpa Taula-Matin tarinat mieleesi, kun joltakin korkealta rajatunturilta, Tshuotsattshelta, Talkkunaoaivelta taikka Korvatunturilta, katselet itää kohden Kuollan-Lapin äärettömiä silmänkantamattomia erämaita. On totisesti edessäsi heiluvia hetteitä ja soita, joilla Taula-Matti saattaisi sivakoida kurkijahdissa, mäkiä ja kankaita, järviä ja jokia, ja kaikkein ylinnä rajattomat tunturijonot pitkin taivaanrantaa lumipeitteisenä, moni kymmen-, satakyhmyisenä rykelmänä. Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalleen painuu ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin uutta voimaa siitä sivaltaakseen, hehkuu koko tunturien piiri pehmeässä sinipunervassa, ja järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer. Ja kun lepäilet yötulilla naavaisen kuusen suojassa tunturin juurella, olet kuulevinasi noidannuolien suhahtelua sumuisessa ilmassa, kuulet korven kohahtavan, kuulet kahauksen koivikosta tunturin alla olevan järven rannasta. Luuletpa kuuleväsi, kuinka itse tunturien Iso-Hiisi humahtaen poistuu taivaita tavoittelevasta linnastaan ja suhisten lähtee ilmoja halkomaan.

Näin kuulet ja kuvittelet.

Ja mielenkiinnolla odotat kohtaavasi tämän salaperäisen maan asukkaita. Sillä tottahan toki tämmöisten tunturien takaisten erämaiden eläjät ovat aivan erikoisia olentoja, joilla lienee aivan omat tapansa. Jo tunturin laelta itään katsellessasi olet sieltä täältä järvien rannoilta nähnyt kohoavan sinisen savupilven. "Kolttien savuja!" on opas selittänyt.

"Koltat", kreikanuskoiset Venäjän lappalaiset, ovat näiden summien seutujen ainoina ihmiseläjinä, metsänriistan ja veden viljan valtiaina. Suurien järvien rannoilla, niemien nenissä, lahtien pohjissa on heidän asuinpaikkansa, ja liikkumisalana peninkulmaiset riistamaat lukemattomine viljavesineen.

Heti ensimmäisten rajajärvien takaa tapaat ensimmäiset eläjät. Niinpä ison moniselkäisen, monisokkeloisen Madzasjaurin poukamista ja pohjukoista kohtaat neljä kolttaperhettä: Fofonovin veljekset elävät siellä kesäisillä pyyntimaillaan, kuka missäkin poukamassa.

Kovin säikähtävät koltat outojen vieraiden saapumista, voivatpa joskus juosta ja piiloutua metsään – vain pystykorvaiset koirat tulevat vihaisina ärhentelemään. Kukapa tietää mikä, vainolainen, "tsuudi", sieltä korvesta syöksähti? Sillä harvoin täällä suurissa erämaissa nähdään vierasta kulkijaa. Mutta kun lappalaisopas heidän omalla kielellään huutaa: "Tjeerve, Ontrei, Matvei, ielled polled!" jotta älkäähän pelätkö, rauhoittuvat erämaan eläjät ja käyvät kättä käpsäämään. Vain lapset ovat yhä peloissaan, pienimmät piiloutuvat emonsa helmojen poimuihin.

Kohta on päästy hyviksi tuttaviksi, epäluulo ja pelko on vaihtunut ystävällisyydeksi ja vieraanvaraisuudeksi. Tulijat viedään pirttiin, ja pian on kuuma teevesi pöydällä, vieressä kalakeitto sekä emännän tuota pikaa pyöräyttämä ja paistama iso lapinkakku, jota teen kanssa tarjotaan. Ja tämän vieraanvaraisuuden on Lapin emäntä valmis toimittamaan, vaikka kulkijat tulisivat ajamaan hänet ylös sikeimmästä yöunestaan.

Teetä juomaan keräytyy koko talon väki, miehet, naiset ja lapsetkin, minkä pöydän ympärille mahtuu. Syntyy heti vilkas keskustelu. Ketterä, tummapartainen, takkutukkainen, puhelias ukko kysyy ja vastaa, huudahtelee ja naurahtelee, on äänessä yhtä päätä. Samalla hän kaataa lasin toisensa jälkeen varia teetä ja kehoittelee:

"Juhke tsee, pore kahkko, pore kuolli!" Suomeksi sanoen: juo teetä, syö kakkua, syö kalaa. Itse ukko juo viisi, kuusikin kuppia.

Siinä teepakinaa pidettäessä tutustut ympäristöösi: pirttiin ja pirtin eläjiin. Näet vanhan kurttunaamaisen vähäpuheisen muorin, näet puheliaita nuoria miehiä, ukon poikia, näet verevän, nykerönenäisen miniän sekä pari naapurin täysikasvuista, sirrisilmäistä tytärtä, "nieidaa", ja vielä pari kolme miniän ja vanhimman pojan pientä perillistä. Kaikki ovat ruskeaveristä, tummatukkaista ja tummasilmäistä väkeä. Puvuista herättävät enimmän huomiota naisten päähineet. Vaimoilla on kaunis, koko päälakea peittävä, otsapuolelta eteen kivertyvä, punaisesta verasta ommeltu, lasihelmillä kovin kirjaeltu lakki, samsed, ja tytöillä samoin punaisesta verasta laitettu, lasihelmillä koristeltu, vain otsaa peittävä kiverä vanne, perevesk. Leskivaimon päähineenä on pehmeä, tummahko, päälakea suojaava lakki, poinik. Ukolla on päällään polviin ulottuva, uumilta vyötetty harmaa lapin kesätakki, mattsak. Muut vaatteukset, sekä miesten että naisten, ovat vain tavallisia takkeja, puksuja, lakkeja, eivät myöskään naisten olkanauhahameet eikä röijyt ole vanhaa lappia.

Mutta talvella jos tänne tunturien taakse sattuisit, saisitpa nähdä kolttalapin puettuna mitä uhkeimpiin parseeleihin: puna- ja keltakirjaisiin purkapeskeihin, ihka valkoisiin poronkoipi-saappaisiin ja kirjokintaisiin, helmillä kirjattuihin sinisellä tai mustalla veralla päällystettyihin ketunnahkaisiin puuhkalakkeihin. Koltat eivät käytä tunnettuja lappalaisia "neljäntuulen lakkeja". Totisesti juhlapuku! Ja juhlahetki olisi nähdä lumikenttien karavaani, satalukuinen raito, joka ahkiossa kirjopukuinen ajaja, porotkin vielä punavöissä ja kilisevissä kulkusissa – tunturientakaisen Turjan juhlakulkue.

Joudut katsahtamaan asuntoakin. Pieni matala pirtti, neliseinäinen porstuaton pöksä, ovinurkassa avonainen lapintakka, sivuseinällä leveä makuulava, peränurkassa pöydäntapainen, toisessa seinään kiinnitetty sänkypahainen, takkaseinän vieressä hatarasta lattiasta erotettu kapeahko sillaton osasto, ärnissai, vielä jokin nurkkahylly, takkahylly, oviseinähylly sekä muuan vaatenaula seinässä, jokin vaateorsi, ja sillalla rahi sekä pari pölkkyä istuimina. Siinä kolttapirtin sisustus. Ikkunat, pari luvultaan, ovat pieniä pahaisia valoaukkoja, ja ovi on kovin matala, kyyristyen kuljettava.

Ulkona pihamaalla ja sen ympärillä näet talon tarpeelliset huoneet ja rakennukset: katoksia, lammas- ja jäkäläsuojia, kuivaustelineitä, aittoja, kaikki miltei kuin lintukotolaisten laitoksia. Ja täälläkin näet tuttuja neljälle kannolle nostettuja lapinaittoja järven rannalla. Mutta vielä niitäkin oudompi on etäämpänä kankaalla, metsän reunassa seisova njolla. Se on ikivanha luonnonkansojen rakennusmuoto, korkean kannon nenään kohotettu pikku pikkuruinen aittanen, johon voidaan kaahaista vain pitkiä tikapuita taikka oksikasta puunrunkoa myöten. Aitoissa lappalainen säilyttää tämän elämän jokapäiväiseen leipään kuuluvat tarpeet, mutta njollaan hän varaa kalleimmat tavaransa, joita vain silloin tällöin tarvitsee.

Järven rannalla nähdään vielä satasylinen nuotta uluilla, orsilla ja puiden oksilla siellä täällä riippuu verkkoja, ja rannassa on pari kolme kiikkerää venettä, voonasta.

Sillä nämä erämaan järvien valtiaat ovat ahkeria kalamiehiä, kaiken kesää he häärivät kalojen kimpussa, milloin verkkoja käsitellen, milloin liikutellen nuottaa. Joka päivä, jos vain jumalanilmat sallivat, soutavat he kaksin venein, kaksin kalamiehin kummassakin veneessä nuotanvetoon, keitto- ja varastokalaa pyytämään. Tavallisesti illalla 8-10 paikoissa lähdetään, sillä Lapin kirkkaat vedet eivät ole kalamiehelle suosiollisia muulloin kuin ilta- ja yökausina, jolloin valo on vaisumpaa.

Niinpä kun jäät taloon yötäsi viettämään ja saat makuutilaksi lautsan porontaljoineen, huomaat ihmeeksesi, että talonväki yön lähestyessä lähtee nuottavehkeineen järvelle, josta vasta sydänyöllä taikka myöhemminkin palajaa. Saatkin oppia täällä uuden ajankäytön. Kalalta tultua juodaan teetä ja syödään kakkua, ja muori laittaa kalakeiton tulelle ja toiset lähtevät saalista perkaamaan. Vasta kun koko pyytö on korjattu, tullaan pirttiin ja syödään muorin rasvainen keitto – kalaliemi juotavana.

Silloin vasta koittaa koltan levolle menon aika. Väsynyt kalanpyytäjä heittäytyy porontaljoille, vetäisten peitokseen paksun villaraanun. Ja kello on jo neljän, viiden, kuudenkin tienoissa aamulla, aurinko korkealla uutta päivää nostamassa. Mutta sitten maataankin täyteen päiväsydämeen saakka, vielä ylikin, kahteen, kolmeen, jopa joskus iltaviiteen. Näin vaihtuvat päivät öiksi ja yöt päiviksi Lapin kalajärvillä.

Joutoajat, milloin ei olla kalanpyynnissä, vietetään niin ja näin, korjaillaan kalanpyydyksiä, laitellaan uusia ja puuhaillaan minkä mitäkin. Taikka jos ei oikein huvita työskentely, heittäydytään pitkälleen lautsalle ja yritetään nukahtaa. Taikka jos ei tule unta, istutaan ja aletaan joikua jouvottaa. Taikka jos ei sekään tunnu mukavalta, laitetaan teekattila tulelle ja käydään särpämään teetä kakun ja kalan kanssa, ja taas vähän ajan kuluttua uudistetaan sama toimitus. Aina viisi, kuusi kertaa vuorokauden mittaan koltta saattaa istuutua pöydän ääreen maallista hyvyyttä nautitsemaan. Sillä nekin kotiin jääneet henkilöt, vieraskin, jotka kalamiesten nuotalla viipyessä ovat jo menneet nukkumaan, herätetään yöpuultaan saamaan osansa vahvasta kalakeitosta – vaikka jo olisivatkin illalla ennen makuulle menoaan itsensä jumalanhyvillä yökautta varten vahvistaneet.

Naisrahvas on työteliäämpää. Hyvin harvoin he, kun kerran ovat päässeet jaloilleen, joutavat päiväsaikaan pitkäkseen. Milloin eivät ole talonaskareet tai lastenhoito huolena – miehet kyllä saattavat olla avullisina sekä ruoan- että teenkeitossa ja pöytään laitossa –, istuvat he kalanpyydyksiä korjailemassa taikka pilkkovat puita taikka tekevät milloin mitäkin käsityötä. Käsitöissä ovatkin Lapin naiset miltei verrattomia. He ompelevat vaatteet, kengät, peskit, lakit sekä miesväelle että itselleen, he kutovat sukkaa ja vantutta sekä monikirjaisia kengänpauloja, he palmikoivat nauhoja, he värjäävät lankoja kotiväreillä, he valmistavat poronvaljaita nahasta ja vaatteesta, ja tuohesta he kursivat kokoon monet taloudessa tarvittavat ropeet: luastut, puartit, keulikit, kyössit, vieläpä he kiskovat petäjänjuuria kankailta ja punovat niistä satasylisiä vahvoja nuottaköysiä sekä ohuita verkonpauloja. Osaavatpa useat, ja varsin yksinkertaisilla kangaspuilla, kutoa paksuja moniraitaisia villaraanuja, joita käytetään makuupeittoina. Vielä jotkut taitavat kutoa juurista kaikenlaisia sieviä pikkuastioita, rasioita, kuppeja, vakkasia. Kalaretkillä ovat naiset aina osaltaan mukana, vieläpä jo etukäteen menevät laittamaan nuotat ja kaikki valmiiksi veneisiin, ettei miehillä ole muuta huolta kuin astua purteen ja istua perään huopaamaan – ja naiset soutavat. Samoin taas nuotalta palattaessa naiset tavallisesti jäävät rantaan kalastusvehkeitä ja kaloja korjaamaan, mutta miehet rientävät pirttiin laittamaan teevettä tulelle.

Kalanpyynnin rinnalla on poronhoito tärkeä elinkeino. On joitakuita äveriäitä kolttia, joille on siunautunut 300-400 sarvipäätä, mutta on taas useita sellaisia vaivaisia, joilla ei ole kuin kymmenkunta elukkaa, eikä joillakuilla ole sitäkään. Kesällä saavat porot juoksennella vapaina metsissä ja tuntureilla, syksyllä ne kootaan, kukin koltta ottaen omansa omaan hoitoonsa. Mitä liikenee, teurastetaan, lihat syödään sekä myydään.

Varsin taitavia ovat koltat ajamaan porovaljakoilla. Ylpeillen he valjastavat korkeakaplaisen syrjääniläiskelkan, sanin, eteen poroja väliin viisin kausinkin ja laskettelevat mielettömän hurjasti pitkin maita ja metsiä, että lumi pyrynä lentää ja puiden oksat ritisten raksahtelevat poikki. Varsinkin laskiaisena on koltilla tavaton ajovimma. Silloin koko talvikylä, vanhoista äijistä ja ämmistä lapsiin saakka, on sovittelehtanut saneihin ja ahkioihin, ja huutaen ja hoilaten ja joiaten ajellaan kuin villit edestakaisin läpi kyläkankaan, laidasta toiseen. Ja kankaan laidassa aina "sitten me ryypättiin".

Paitsi poroja on koltilla vielä lampaitakin, kymmenkunta, toistakin takkuvillaista elukkaa kesäkentällä jyrsimässä. Jotkut kolttaemännät niitä lypsää tirauttavat ja saavat teekuppiinsa makean lisäkkeen. Hyvillä mielin sitä vieraankin kuppiin tipauttavat.

"Pitkät on taipalet Pohjolan mailla" – näinpä kolttienkin asuinmailla. Väliin saat päiväkaupoin tarpoa aivan tietöntä taivalta, ennen kuin pääset asuntojärveltä toiselle. Jonkin lyhyehkön välin joudut päivän rupeamissa taikka yön tietämöissä, mutta saatpa toisinaan päivän lisäksi painaltaa yönkin sekä vielä hyvän annoksen toista päivää. Ja matka on totisesti juuri Taula-Matin maailmaa: hyllyvää suota, heiluvaa hetettä, johon taitamaton kulkija helposti saattaisi vaikka iankaikkisesti kadota. Sitten on taas jäkäläistä kangasta, mäkeä ja vaaraa, rovaa ja kiveliötä sekä toisinaan taivaan porteille kohoavia tuntureita.

On miltei aina joka hetki jotakin suurta: joko suunnaton alakuloinen aapa, tai lohduton kostea korpi, tai kamala kallioinen kiveliö, taikka valtavaa voimaa ja suuruutta uhkuva paljaslakinen, lumipälvinen tunturi, taikka moniselkäinen, monipoukamainen, kalliosaarinen, jylhä tunturijärvi. Ja vielä – Lapin suurta luontoa nekin – paljon mainitut sääskiparvet: tuhannen tuhannet, miljoonat, kurjan pienet, mutta kaikkein verenhimoisimmat syöpäläiset, jotka ovat kerrassaan lopettaa ei vain matkamiehen kärsivällisyyden, vaan koko matkamiehen. Lupaa kysymättä ne helvetillistä nuottiaan ynisten ylivoimaisina ryntäävät uhrinsa kimppuun.

Tämän suuren ja mahtavan luonnon helmassa elävät piskuiset, ruskeanahkaiset, tummasilmäiset ihmisolennot, yhtenä renkaana erämaan elävien joukossa. Niinkuin metsien villit eläimet saalista ajaen, riistamaita ja pesäpaikkoja etsiskellen kuljeksivat sinne ja tänne, niin koltatkin kiertelevät tunturien takaisissa erämaissaan. Niinkuin nälkä ajaa metsän eläimen juoksentelemaan, niin pakottaa taistelu elämästä koltankin muuttelemaan paikasta toiseen.

Neljä kertaa vuodessa koltat muuttavat olinsijaansa, asuen neljässä eri paikassa. Siinä he seuraavat luonnon järjestystä, tekevät muuttojaan vuodenaikojen mukaan. Niinkuin koittaa kevät, joutuu kesä, saapuu syksy ja tulee talvi, niin kolttalappalainenkin siirtyy asuinmajalta toiselle. Alituisesti, joka vuosi.

Talvella asutaan yhteisessä suuressa kylässä, jossa on pieniä pirttipahasia kymmenittäin tiheään ryhmään sikin sokin sijoiteltuina, jokaisella perheellä oma asuntonsa. Talvikylä, "markkinapaikaksi" sanottu, on kuin varsinainen kotipaikka, johon erämaan hiljaisesta yksinäisyydestä palataan pahimpien talvipakkasien aikaa yhdessä viettämään ja naapurien seurasta nauttimaan. Tämmöinen kolmi-, nelikymmentaloinen asuntoryhmä on Suoniskylä, Suenjel, Lutto- ja Akkujokien yhtymätienoilla, kymmenkunta peninkulmaa Suomen rajalta. Se on Luttojoki-alueen kolttien keskuspaikka, sinne tuttavamme Fofonovin veljeksetkin Madzasjaurilta vetäytyvät.

Mutta kun kevät rupeaa lähestymään ja kelirikko uhkaamaan, valjastetaan porot ahkioiden ja sanien eteen ja muutetaan kiluineen kaluineen, lammaspäkättäjätkin matkassa, kevätmajoille metsäjärvien rannoille – ja kevätkalastus on siellä parhaana elinkeinona. Kuka lähtee itään, kuka länteen, ken taas etelään, ken pohjoiseen, kukin omille pyyntimailleen satojenkin virstojen päähän. Koko talvikylä jää autioksi.

Juhannuksen tienoissa jälleen siirrytään muutamien virstojen päässä sijaitseville kesäasunnoille, jotka ovat suurien kalarikkaiden järvien rannoilla. Siellä taas kalastellaan aina syys- ja lokakuuhun saakka, jolloin porokarjat kootaan tuntureilta. Silloin muutetaan syyspaikoille, jotka ovat jäkäläkankaiden vierillä. Poroja laidunnetaan jäkälämailla, ja kalalla käydään lähijärvillä. Täällä oleskellaan vuoden pimein aika, jolloin päivä taivaalta kokonaan katoaa ja pimeys käy yhä peloittavammaksi ja pakkanen yhä kiihtyy. Monesti ovat syyspaikat pahaisia, vallan matalia pirttejä, monesti pieniä, ahtaita, turvepeitteisiä kotia. Samoin monet kevät- ja kesäasunnot ovat kotia, ihmisten ikivanhoja alkuasuntoja. Kolttainmailla matkatessasi saat monet yöt levätä kodan permannolla, koivunvarpujen päälle levitetyllä porontaljalla.

Mutta kun päivä on tehnyt käännöksensä ja kohta kohoaa taivaalle näköpiirin yläpuolelle, talvikylä kokoaa taas erämaihin kadonneet lapsensa. Äänetön, autio, koskemattomien kinoksien kattama kylä muuttuu taas elämää uhkuvaksi ja eloisaksi ihmisten asuinpaikaksi, kun pitkiä raitoja toinen toisensa jälkeen iloisin äänin ja kilisevin kelloin saapuu lumisista erämaista, yksi yhtäältä, toinen toisaalta.

Ja kun tammikuun lopulla aurinko taas ensikerran kaukaisten tunturien takaa pilkistää Pohjolan pimeään yöhön, on koko kylän asujaimisto sitä yhteisiltä kotikyliltä ilohuudoin tervehtimässä.

Nuortijärvellä

Kaukana ja korkealla pohjoisessa on Kuollan-Lapissa Nuottijärvi, suuri seitsenpeninkulmainen selkä, pitkien niemien useihin ulappoihin katkoma. Se on oikea Lapin erämaan järvi, joka suven mailta on eristetty korkeilla Suoloselän tuntureilla ja merkitty Jäämeren valtakuntaan kuuluvaksi, tunturien takaisen kansan maailmaksi.

Mutta kesä on silti sielläkin kesä, jopa ihana onkin. Heinäkuun päivä voi siellä yöpuolella tuntureita olla yhtä kirkas ja kaunis kuin päivänkin puolella, vaikka tunturien rinne saattaa olla kirjavoitu laajoilla lumiläikillä, vaikka tunturien taivaisella laella tuuli puhuu tuiman purevana ja yöpuoli hohtaa talvea.

Kirkkaana heinäkuun päivänä on Nuortijärvellä souteleminen suurta soutua – varsinkin illalla, päivän lännen äärille ja pohjoiselle painuessa. Katso järveä, katso sen rantoja! Tunturien mahtavat lumiköyryt ja jäiset huiput hehkuvat mitä kauneimmissa värivivahduksissa: vaaleansinisinä, syvänsinisinä ja punasinisinä, vaaleanpunaisina ja ruskeanpunaisina, sekä hohtavanvalkeina että yönmustina. Ja tyyni laaja Nuortin ulappa kertoo alhaalla olevan toisen samanlaisen satuloistoisen maailman: lumitunturit, tummat metsät tunturien juurella, viheriät rannat, ruskeat ja harmaat rantakivet, vielä rannalla turpeinen iapinkota eläjineen.

Lapin kansan maailmaahan tämä seutu onkin, tunturit ja jäkäläkankaat lappalaisten porolaitumia, Nuortijärvi Lapin suuri kala-aitta, ja äärettömät metsät pyyntimiesten erämaita. Kolttien, Kuollan lappalaisten ikimuistoista omaisuutta kaikki, polvesta polveen perittyä.

Siellä he elävät Nuortin niemien nenissä, salmien suilla, poukamien pohjukoissa Mossin Jaakot ja Massin Timot, Olssin Massit ja Ossipovit, Evaskat ja Nasarkat, Onissimat ja Kornetin Teppanat, Mikfirin Matveit ynnä monet muut näiden suurien erämaiden kiertolaiset ja omistajat ympäri suuren järven sijoittuneina. Pahaiset turvekodat taikka pienet neliseinäiset pirtit nököttävät rantakaistaleella, alla siintävä selkä, yllä taivaita tavoitteleva tunturi. Niissä koltat kesäkautensa asustavat, nuotilla ja verkoilla pyydystellen kalaista Nuortijärveä. Mutta kun syksy saapuu ja alkaa porojen kokoomisaika, muutetaan toisille asuinsijoille, metsäseutuihin jäkäläkankaiden laitamille. Sitten taas kun Lapin täysi napatalvi on tullut, keräydytään korpien piiloista yhteiseen talvikylään, Nuortijärven "pogostalle".

Mutta paras kesä kuluu laajan järven hengessä.

Kun soudat Nuortijärveä iltamyöhäsellä, saat nähdä siellä täällä venekuntia parittain nuotanvedossa, pari lappalaista kussakin veneessä. Sillä Nuortijärvi on, samoin kuin monet muut Lapin järvet, niin omapäinen, ettei suvaitse nuottamiestä muulloin kuin yösydännä. Silloin se antaa, jos antaa, muuna aikana ei tarvitse yrittääkään. Jälkeen sydänyön hetken kalamiehet vasta koteutuvat, ja silloin on kotakentällä puuhaa. Toiset asettelevat nuottaa uluille kuivamaan, toiset perkaavat kaloja, toiset laittavat saaliin parhaimpia keittokattilaan tulelle. Muuan leipoo rieskoja ja paistaa käryttelee niitä tulen loimussa, vanha ukko pilkkoo puita, nuori äiti ruokkii parkuvaa lastaan. On pienen turvekodan hoidoissa elämää ja hyörinää, siinä kun saattaa asustaa toisinaan toistakymmentäkin henkeä, ikälopusta ukosta pienoiseen napataattaan ja imevään ihmisalkuun asti. Ja hyvä sopu antaa sijansa jokaiselle. Keskellä kotaa on tulisija, jolle kalakattila on vivun nokkaan ripustettu, ja kalakeiton nälkäiset odottajat istuskelevat ympärillä koivunlehdeksillä verhotulla maatantereella, joka puunrungoilla on jaettu eri osastoihin: Keskellä kotaa on "tollussai", tulisija, perässä "ärnissai", ovensuussa "uksanjalm", ja sivupuolilla on omat nimensä – keskellä "loaidot", sekä peränurkissa "passjekedd" ja ovinurkissa "uksakedd".

Kun keitto on kypsä, kapustoidaan kalat isoon kaukaloon, kaaraan, ja kaara lasketaan kodan permannolle puiselle pöytälevylle; paloitellaan vielä kakkua viereen. Koko perhe istuu ympärille ja alkaa sormitella kaloja suuhunsa. Syödessä vuoron perään ryypätään pahkakupista kalan keittolientä. Lopuksi pistellään jälkiruokana "vuoivaspeetsiä", rasvapetäjää, joka on kalanliemeen pettu- ja ruisjauhoista sekoitettua talkkunaa. Tavaton on kalapino kaarassa, mutta sen mukaista on syöminenkin. Sukkelaan katoaa kala toisensa jälkeen syöjän suuhun ja ahnaasti niitä niin nuori kuin vanhakin paljain sormin kaarasta tavoittelee. Ja kun jokainen on saanut kyllikseen, ei kaukalossa ole muuta kuin ruodot jäljellä.

Mutta sitten koltta onkin täysi kuin puutiainen, ja tyytyväisenä hän heittäytyy kodanpermannolle levitetyille porontaljoille – päivätyö on päättynyt.

Soutelet Luttojen suulta Nuortijärveä ylöspäin, etelään käsin. Tahdot tavata järven lappeja, saat luovia ja risteillä järveä monet kerrat rannalta toiselle: Mossin Jaakolta Rippisalmen lappalaisasunnoille, sitten ympäri niemen Ossipovin suuriperheiselle turvekodalle, sitten Massin Iivanalle, sitten jälleen yli järven Kornetin Teppanalle ja taas takaisin toiselle puolelle ja taas kodalta kodalle, pirttipahaselta pirttipahaselle, aina ylipään Nasarkka-ukon turvekodalle asti, joka niemen nenästä, tunturin juurelta aittoineen ja njollineen viittoilee. Ja järven itärannan korkea, lumikylkinen tunturijono, Vuojim-, Kuorposh- ja Tuodashtunturit, milloin nousee uhkaavana edessäsi, milloin taas peloittavana takanasi kohoaa.

Jos pusketat järven yläpäähän asti, Nuortijoen suulle, tapaat tunturien ja korkeiden vaarojen ympäröimän pienen Nivankylän. Se on suomalainen uudistalojen kylä, Kittilän ja Sodankylän miesten asuttama, oikea erämaan kylä, kymmenien, satojen kilometrien päässä muusta maailmasta, ainoastaan erämaita kiertelevät lappalaiset naapureinaan. Vain neljä, viisi taloa on kylässä – Pekkalaa, Karhulaa, Hietamukkaa, Kyllöstä ja Malista – pahaista korpitaloa, jotka elävät kalalla ja karjanviljalla sekä metsänriistalla.

On siellä Nuortijärven ylipäässä itärannalla, vastapäätä Nasarkan asuinkenttää, hauskannäköinen, pienen pieni pyhäkkö, "tsassan", kuten koltta sanoo. Korkealla rantakummun pyörylällä kyhjöttää kuusien suojassa pikkuruinen, parimetrinen, keilakattoinen huone, oikeauskoisen kirkon pyhä vinoristi huipussa. Pyhäkkö on jo yli sata vuotta vanha, ja hurskas kolttaukko, Näskin Iivana, on sen pyhän Petrun kunniaksi muinoin kohottanut. Petrun päivänä käyvät lähiseutujen koltat siinä palvomassa, vievät kapakalaa, villoja, lankoja, minkä mitäkin uhriksi hyvästä kalansaaliista, lahjaksi pyhälle Petrulle, taikka osoittavat erämaan lapset mielihyväänsä jonkin matkan onnistumisesta. Avoinna on ovi jokaiselle ohikulkijalle käydä kumartamaan pyhää Petrua ja hänelle uhria viemään. On pieneen köyhään majaan kertynyt kimppu kapakalaa ja umpilaatikkoon helisevää rahaa sekä seinälle pehmeää paksua villalankaa ja joukko valkeita joutsenen munankuoria.

Kummulla kuusten alla, pyhän huoneen suojassa, on moni väsynyt korven kulkija saanut viimeisen lepopaikkansa. Puinen risti, vinoniekka, on pystytetty haudalle merkiksi sekä harmaa pieni hirsisalvos suojaamaan Manan matkamiehen leposijaa. Sivullisestakin tuntuu, että väsynyt erämaitten kiertäjä saa rauhassa täällä levätä, vieressä järven siintävä ulappa, toisella taivaan pyhiä korkeuksia tapaileva tunturi, suojana tumma kuusikko ja pieni pyhäinen pirtti.

Mutta oikean jumalan oikeauskoinen palvontapaikka on Nuortijärven pohjoispäässä, Ristikentän pogostalla, johon Nuortin ylipäästä on matkaa seitsemisen, kahdeksisen peninkulmaa, yli seitsemien suurien ja pienien selkien, ohi niemien ja saarien, poikki lahdensuiden, sivuitse useiden erämaan pienien pirttien ja turvekotien, jotka niemien nenistä viittailevat matkamiehelle taikka piiloisen lahden pohjukasta ystävällisesti vilkuttavat. Korkea tunturien jono seuraa oikeanpuolista rantaa, mutta vasemmalla levittäytyvät äärettömät metsät. Vain sieltä täältä kaukaisesta etäisyydestä jokin yksinäinen paljaspää, lumilakki ylpeänä kurkottelee metsien ylitse. Katselee pohjoisesta kaukainen Veimetuaivas, kolttien pyhä pelätty tunturi, jonka ohitse on kovin varoen kuljettava, ettei tunturin ankara haltia suuttuisi ja eksyttäisi matkamiestä hirveään lumipyryyn. Monelle lappalaiselle, joka pahaa elämää pitäen on pyhän tunturin tienoilla liikkunut, on tämä tapahtunut.

Siellä Nuortijärven pohjoisella rannalla on pieni valkeaksi maalattu, kaksitorninen puukirkko, jopa oikein komea näin kaukaisen erämaan kirkoksi. Paistaa jo kauas järvelle niin valkeana kuin itse valkeuden arkki. Ja niin kauniisti saattavat kirkontornin kellot pyhinä päivinä erämaassa kilkattaa ja helkytellä, että korpea kiertelevä kolttakin hyvillä mielin rientää pyhäkön jumalaa kumartamaan. Soivathan pyhät "kiellät" ja helkkävät miltei vielä kauniimmin kuin porohärkien monilukuiset tiuvut silloin, kun koltat korkeakaplaisella sanillaan ajaa laukottavat halki metsien ja jänkien, edessä vauhko viisivaljakko.

Kirkon naapurina on pappila sekä "ljesnoin", metsäherran, asunto, molemmat harmaita, pyöreistä hirsistä rakennettuja, ja taaempana metsässä on lukkarin pieni mökki. Mutta muuna kirkonkylänä on vain jokunen turvekota. Ja kirkon luona, järven rannalla, on vähäinen kolttain kalmismaa, "audapäikki".

Ristikentän kirkko on Nuortijärven ja koko näillä kulmakunnilla asustavien kolttien pääpyhäkkö, sen pappi heidän pyhä paimenensa, kymmenienkin peninkulmien päässä erämaissa harhailevien sielujen kaitsija, esirukoilija ja synneistä päästäjä. Jopa Suonikylänkin lappalaisten, jotka kesäkautensa viettävät aina Suomen rajoilla, parinsadan virstan takaisilla sydänmailla.

Lähellä kirkonkylää, viiden kuuden virstan päässä, on metsässä vaaran laidassa Nuortijärven kolttien talvikylä, iso monien kymmenien hökkelien, pirttien, aittojen ja lammassuojien rykelmä. Siellä koltat viettävät talvisydämensä, sitten taas kesäksi hajautuvat ympäri äärettömien erämaiden aina Suomen rajoille, Hirvas- ja Talvijärville, Jauru-, Petäjä- ja Uulettijärville asti sekä näiden järvien kautta laskevien jokien varsille.

Vähäisen matkaa Ristikentän pogostalta alaskäsin on Nuortijärven luusua, Tuulomajoen niska. Jo vihaisena heti alussa lähtee valtava joki vetämään Nuortijärven vesiä valtamerta kohden, mutta syöksyttyänsä viisi, kuusi virstaa kiihtyy se Patunan könkäässä täyteen raivoonsa. Ahdistettuina ja puristettuina korkeiden kallioiden kuiluun erämaiden villit voimat myllertävät vihaisina. Korkealta kalliojyrkänteeltä ne vimmoissaan päättömästi heittäytyvät nurinniskoin ja sitten sähisten ja pauhaten ja vihan vaahdossa pursuten hurjina paiskelehtivat alaskäsin, voimattomassa raivossaan kovia rantakallioita vastaan syöksähdellen.

Suurena pauhaavana mylläkkänä kuohuu koko kuilu.

Mutta sitten seuraa väsymys. Kylmä, kova kallio on taamonut väkevän vihaisen korvenvoiman. Tyynenä alkaa Tuuloma taas painua Kuollanvuonoa kohden, kuitenkin tuon tuostakin vielä vihaisesti kuohahtaen.

Mutta aivan talttuneena se viimein vaipuu suuren Jäämeren valtavaan syliin.

Niinkuin väsynyt vanhus hautaansa.