[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fE_yj4RQUNNyua3WA6MgoGmEe2XoqJRFMCTFRH66sC88":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},2427,"Kuva sieltä toinen täältä kautta Suur-Suomen","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"2427-paulaharju-samuli-kuva-sielta-toinen-taalta-kautta-suur-suomen","2427__Paulaharju_Samuli__Kuva_sieltä_toinen_täältä_kautta_Suur-Suomen",null,"tietokirja",[],[],"fi",50604,352008,true,[],[],[],"Kansatieteellinen kokoelma sisältää havaintoja ja kuvauksia eri puolilta Suomea, Karjalaa, Inkeriä ja Lappia. Kirjoitukset käsittelevät muun muassa Vienan kyliä, vanhoja tietäjiä, paikallisia perinteitä sekä pohjoisten erämaa-alueiden elämää ja historiaa.","Samuli Paulaharjun 'Kuva sieltä toinen täältä kautta Suur-Suomen' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2427. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUVA SIELTÄ TOINEN TÄÄLTÄ KAUTTA SUUR-SUOMEN\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Alkusanat\n 2. Metsäpolulla\n 3. Karjalan savupirteissä\n 4. Alkuperäisillä asunnoilla\n 5. Vienan-Karjalan kylillä\n 6. Muistelmia Miihkali Perttusesta\n 7. Vienan viimeisiä tietäjiä\n 8. Vienan-Karjalan itkuvirsistä\n 9. Inkerin kuvia\n10. Inkerin orjuuden ajoilta\n11. Vatjalaiskyliltä\n12. Kangastietä käymässä\n13. Härmästä poikia kymmenen\n14. Limingan turpasmökeillä\n15. Oulun tiernapojat\n16. Vanhoja ruotusotamiehiä\n17. Vanhoilta vainovuosilta\n18. Oulujoen lohenpyynnistä\n19. Totta ja tarua Oulujoen tienoilta\n20. Pelsolla\n21. Mustanmaan tarina\n22. Korpien kaupunki\n23. Tervahaudalla\n24. Kuhmon kulmilta\n25. Vanhankansan karhunpalvonnasta\n26. Tavajärven erakot\n27. Kuvia Iin-Haminasta\n28. Simojoen varrelta\n29. Vanhaa Torniota\n30. Ounasvaaralla sydäntalven aamuna\n31. Lapintiellä\n32. Sodankylän vanha kirkko\n33. Pyhäkumpu\n34. Inarin rannoilla\n35. Kesäilta Inarilla\n36. Kolttien korpimaissa\n37. Nuortijärvellä\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nSamuli Paulaharju kuoli helmikuun 6. päivänä 1944. Hän oli uuttera\nja älykäs tiedemies, loistava kirjailija, oivallinen kansalainen ja\nhyvä, vaatimaton ihminen. Jälkimaailma tulee epäilemättä täysin\nmäärin tunnustamaan sen työn, minkä Samuli Paulaharju teki ja\njota ei kukaan hänen laillaan ole tehnyt. Hän keräsi aineksen,\njohon perustaen tulevaisuuden tiedemiehet kykenevät luomaan suuren\nsynteesin suomalaisten olemuksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran arkistoon on sijoitettu hänen valtaisa kokoelmansa, vaivalla\nkerätty, niukoin apurahoin tuettu -- se käsittää kokonaista 60.000\nnumeroa kansantietoutta, eikä kokoelma vielä ole läheskään kokonaan\npuhtaaksikirjoitettu. Se on noudettu neljänäkymmenenä kesänä\nItä-Karjalasta, Etelä-Pohjanmaalta, Hämeestä, laajasta Lapista,\nLänsipohjasta ja Ruijasta, Raja-Karjalasta ja Inkeristä. Uskollisen\nelämänkumppaninsa Jenny Paulaharjun kanssa hän vaelsi erämaita ja\nmyös rintapitäjiä ja valloitti tietopiiriinsä maisemia, elämää ja\nennenkaikkea suomalaisen, sisukkaan, uutteran ja hartaan erämaan\nmiehen ja naisen tai viljelyspitäjän arvokkaan talonpojan. Saavutus\non sitä ihmeteltävämpi, kun Samuli Paulaharju talvet toimi uutterana\nopettajana, viimeksi Oulun kuuromykkäkoulussa.\n\nMutta Samuli Paulaharju ei pysähtynyt vain keräämään. Hän\nhalusi myös kuvata. Hän kirjoitti kokonaisen parven mainioita\nkansanelämän kuvauksia. Hänen ensimmäinen teoksensa oli nimeltään\n\"Uudenkirkon asuinrakennuksista\" (1906). Vuonna 1914 julkaistu\nkirjanen \"Kuvauksia Hailuodosta\" muodostaa alun hänen Pohjanmaata\nja sen kansaa esittelevälle teossarjalleen. \"Kainuun mailta\" teos\n(1922) esittelee Kajaanin ja Oulujärven takana levittäytyvät\nsydänmaat, joissa \"äärettömät metsät ja selkoset ulottuvat silmän\nsiintämättömiin\", joissa \"metsien meressä vain pienoisina pilvinä ovat\nihmiseläjäin-raatajien työn tulokset\". \"Suomenselän vieriltä\" (1930)\non teos, jossa Samuli Paulaharju kuvailee Perhon nevaista perukkaa\nja sen ympäristöpitäjiä. Pohjanmaan rintamaille Samuli Paulaharju\njohdattaa lukijan teoksessaan \"Härmän aukeilta\" (1932);\nteoksessaan \"Vanha Raahe\" (1925) hän elävöittää katoamassa olevan\npikkukaupunkikulttuurin. Ja tämän Pohjanmaan eepoksensa hän päättää\nteoksellaan \"Rintakyliä ja larvamaita\" (1943) suureen oman\nkotipitäjänsä Kurikan ylistyslauluun. -- Yhtenäisen, komean ryhmänsä\nPaulaharjun tuotannossa muodostavat hänen Lapin-kirjansa \"Kolttain\nmailta\" (1921), \"Lapin muisteluksia\" (1922), \"Vanhaa Lappia ja\nPeräpohjaa\" (1923), \"Taka-Lappia\" (1927), \"Ruijan suomalaisia\" (1928),\n\"Ruijan äärimmäisillä saarilla\" (1935), \"Kiveliöitten kansaa\" (1937),\n\"Sompio\" (1939), Lapin eksoottisen maiseman kehyksiin Paulaharju näissä\nteoksissaan on sijoittanut erämaiden yksinäisen ihmisen kaikkine\noutoine tapoineen. Hän tarkastelee ennen kaikkea Lapin alkuasukkaita,\nlappalaisia, mutta myös alamaasta siirtyneitä suomalaisia\nuudisraivaajia. Hän sanoo eräässä kirjassaan esiintyvänsä metsä- ja\ntunturikansan tulkkina \"antaen Lapin ja Peräpohjan kiveliöiden äijien\nja ämmien itse haastella\". -- Samuli Paulaharju palasi rakkaaseen\nLappiinsa aivan uudella otteella julkaistessaan puhtaasti\nkaunokirjallisen teoksen \"Tunturien yöpuolta\", (1934), joka toisaalta\nosoittaa, miten perin pohjin hän oli eläytynyt Lapin luontoon ja sen\nihmisten sielunelämään, toisaalta taas sen, että hän oli herkkä\nrunoilija.\n\nSamuli Paulaharjun tieteellisluontoistenkin teosten tyyli on\nomalaatuisen suggeroivaa, jäljittelemätöntä, runollista proosaa,\njoka rakentuu kansankielen pohjalle ja viljelee verraten paljon\nmurteellisia sanoja. Yhdessäkolmatta teoksessaan -- joista tärkeimmät\non edellä lueteltu -- hän on tuleville polville tallettanut suomalaisen\ntalonpojan, korvenraivaajan ja eränkävijänpiirteet uskollisemmin ja\npätevämmin kuin kukaan muu aikalaisensa. Hänen teostensa merkitys\nkasvaa vuosi vuodelta, ja tulevaisuudessa, kun kulttuurimme on\nkehittynyt kokonaan toisenlaiseksi, ne ovat korvaamattomia.\n\nVähää ennen siirtymistään suuren rajan tuolle puolelle Samuli\nPaulaharju korjasi vuonna 1919 ilmestyneen teoksensa \"Kuva sieltä,\ntoinen täältä kautta Suur-Suomen\" uutta painosta varten. Tämä\nviehättävä lastukokoelma saatetaan nyt julkisuuteen tässä uudistetussa\nasussa. Teos sisältää lyhyitä kertoelmia Samuli Paulaharjun\nvarhaisimmilta retkiltä, monesti tienoilta, joiden elämä sittemmin on\nsaanut uuden muodon tai josta elämä on kokonaan kadonnutkin. Hänen\nkuvansa Vienasta, Inkeristä, Lapista, Etelä-Pohjanmaalta, Kainuusta\njne. välähtelevät näiltä sivuilta nyt, joitakin kymmeniä vuosia\nmyöhemmin, alttiin lukijan mieleen houkuttelevina, riemukkaina,\nmutta myös kaihoisina. Ne ovat kuvia retkiltä, joita ei kukaan enää\nvoi tehdä. Niiden yllä vavahtelee romantiikan sininen utu. \"Kuva\nsieltä, toinen täältä kautta Suur-Suomen\" ei ole yhtenäinen, tiukan\nsuunnitelmallinen kirja, kuten Samuli Paulaharjun muut teokset, joiden\njäsentelyyn tekijä pani paljon huolta. Mutta voidaan sanoa, että monet\nsen kuvauksista ovat kuin pienoisia, keveitä akvarelleja, joissa\nmuutamilla taidokkailla siveltimen vedoilla on loihdittu esiin kaikki\nse, mikä on tarpeen, jotta illuusio palaamattomasta menneisyydestä\nolisi täydellinen.\n\n_Martti Haavio_.\n\n\n\n\nMetsäpolulla\n\n\nOletko kulkenut takamaille vievää metsäpolkua, seurannut sen\nmutkia päivän parisen, kavunnut sen mukana kallioille, painunut\nnotkoihin, sukeltautunut lehtoihin, hypähdellyt kuin sekin ketterästi\nkiveltä kivelle, pysytellyt vetelän, surullisen suon pitkospuilla,\nhalkonut korvet ja kapsutellut kankaat?\n\nOnpahan vain kotisi ollut korvessa, oletpahan vain metsässä syntynyt ja\nmetsässä kasvanut, varmaan on jäänyt metsää veriisi, niin että useasti\ntunnet sisässäsi erämaan äänen, joka houkuttelee sinua hiljaisille\nmetsämaille.\n\nKorpi kutsuu, metsä verissäsi vetää?\n\nHyötymäntyisiä mäkilöitä saat kylästä lähdettyäsi tovin aikaa\nastuskella ja kapuilla koloportaita myöten hakamaiden aitojen ylitse,\nKarjapolut mäkimailla risteilevät sinne ja tänne, haarailevat tuon\ntuostakin oikullisina omille suunnilleen ja taas omia aikojaan kuin\nilakoiden yhtyvät käsikkäin kulkemaan. Kisailevat kuin kylän lapset\ntanhuillaan.\n\nSyrjäisestä hakamaan kolkasta kuuluu tasaista, säännöllistä\ntassahtelua.\n\nSiellä vanha korven ukko, rehuparta, takkutukka, on peltoa\nkuokkimassa. Avopäin äijä kuokkineen heiluu. Verkalleen, tasaisesti\nnousee kuokka, iskee maan kamaraan, tempaisee mättään ja lennättää\nsen taakse sekä taas nousee ja iskee, tempaisee ja lennättää\nmättään. Korven raivaaja heiluu kuin Könnin kuokkaäijä yhtäpäätä,\nyks... kaks... kolme... yks... kaks... kolme, ja sitä mukaa kuokos\ntasaisesti laajenee.\n\nMutta jo väsähtää vanhus, laskee kuokan turpeeseen ja painautuu sen\nvarren nojaan hengähtämään. Siinä näyttää omia aikojaan miettivän,\nmitähän miettineekään. Elämän kovuuttako, joka pakottaa vanhan\nvaarinkin vielä kuokkaa heiluttamaan?\n\nJää vaari kuokkineen ja mietteineen, jäävät hakamaat ja\nhyötymännikköiset mäet, ja polku vakautuu vähitellen tasaiseksi\nmetsän kiertolaiseksi.\n\nJoudutaan pienelle metsäjoelle, joka virtailee kivikkorantojen välissä,\nomiksi iloikseen hiljalleen loristen ja rannan kivikoissa tarinoiden.\nKun heinäkuun helle sen rantoja oikein hehkuttelee, niin virtava vesi\nvilvoittaa rantakareja sekä rannalle istahtanutta kulkijaa.\n\nParia porrashirttä myöten saat uskaltaa joen ylitse. Mutta hänelle,\njota porrasten notkahtelu peloittaa, on polku varannut seipäitä\nportaiden viereen. Otat seipään käteesi, kaksikin, jos haluat, ja niin\nputoamatta notkuttelet peloittavan paikan ohitse.\n\nTullaan synkkään kosteaan korpeen. Tummien kuusien, vakavien ryhmyisten\nkoivujen hämärässä suojassa, johon päivä vain lehtien ja oksien lomitse\nsiivilöityy, käy kapea käytävä kierrellen ja mutkitellen milloin sinne\nmilloin tänne. Konsa sukeltautuu se tuuhean kuusen turviin, konsa\nkumartuu kaartuneen koivunlengon alitse. Pehmeillä lehtioksilla se\nsipaisee silmiä, pihkantuoksuisilla havuilla harjaa päätä, väliin\nkuivaneella risulla riipaisee kiivasta kulkijaa kasvoihin. Helteisiltä\npäiväpaisteisilta mäkilöiltä saavuttaessa tuntuu vilpoiselta täällä\nviileässä varjoisessa metsän sylissä. Ja on aivan äänetöntä. Ei lintu\nlaula, ei koro nakuttele honkaa, eivät vastakkain kallistuneet korven\nkuivat kuusetkaan kitkuta. Mutta silti saattavat metsän sadat salaiset\nsilmät seurata kaikkia liikkeitäsi ja korven lukemattomat kätketyt\nkorvat kuulla askeltesi kapsahtelun.\n\nNäinpä synkän metsän salaperäinen äänettömyys viimein rupeaa melkein\nahdistamaan, kuten aina silloin kun tunnet olevasi jonkin näkymättömän\nja tuntemattoman tarkasteltavana.\n\nTunnet, että korpi katselee, korpi kuuntelee.\n\nKestää korpea käyskennellä hyvät ajat. Vaihtuu se välillä vähäiseksi\nsuoksi, muuttuu taas korveksi, ja sitten se alkaa vähitellen kohota ja\nkohota korkeammaksi kankaaksi.\n\nNoustaan kohta korkealle kalliolle, jonka rytöisiä rinteitä polku\nkiertäen kiipeilee. Täältä kantaa katse yli maiden ja metsien kauas\nsiintäviin etäisyyksiin. Tuolla alhaalla korpikuusineen ja mäet\nmäntyineen, tuolla pikku joki jakailee metsiä, tuolla etempänä järvi\nja sen rannalla kylät peltoineen ja niittyineen, niiden takana sininen\nmetsä ja metsän takana valkea kirkontorni.\n\nJos korvessa oli raskasta ja äänetöntä, niin täällä on vapauttavan\nkevyttä. Vapaina, ilmavina seisovat kallionlaen komeat lakkapäät\npetäjät, ja ylpeinä katselevat ne yli suurien erämaiden. Punaisena\nhelottaa päiväpaisteessa niiden ruskea kylki ja punaisina loistelevat\nkalliokanervien tuhannet pikkuruiset kukat. Kesätuuli haastelee honkien\nlakkapää-latvojen kanssa ja suhahtelee pikku koivuissa, tiainen\nhypähtelee viserrellen oksilla, punaotsainen tikka takoo kelon kylkeä,\nja korkealla ilmassa leijailevat mustat pitkäsiipiset tervapääskyt\nkirskuttaen.\n\nTäällä ei metsä mielialojaan kätke äänettömään hiljaisuuteen. Täällä\nei metsä salaperäisesti kyräillen tirkistele kulkijaa eikä saata häntä\npainostavaan mielialaan. Täällä metsä puhuu ja metsänhaltia haastaa,\njumalantuulet ja kallion hongat juttelevat keskenään sekä sivulliselle\nkulkijallekin pitävät tarinaa. Jossakin kallion pimeässä onkalossa voi\nkyllä vanha Vuorenukko piileskellä ja tuntea kristityn läsnäolon, mutta\nkirkkaalla jumalanpäivällä ei hänellä ole valtaa, eikä uskallusta tulla\npimennostaan esiin eikä käydä kristittyä ihmistä ahdistelemaan.\n\nKalliolta laskeudutaan kankaalle, ja kankaan takana aukeaa laaja suo,\nmelkein silmänkantamaton.\n\nSe on ruskea, vesiaulakkeinen suo, jonka rantapuolilla väkevän\nraikastuoksuiset keväiset suopursut kukkivat valkeina, ja selällä\nkeidasmättäiden reunamilla heinäkuun hillat kullankeltaisina\nhoukuttelevat. Harva, kuivankälpeä heinä peittää suota, ja siellä\ntäällä koettaa surkastunut käkkyrämänty kohottaa vaivaista varttansa.\nSuon yli rannasta toiseen ojentuvat porraspuut toinen toistaan\ntavoittaen. Paikoin on siinä pari pientä riukua rinnakkain, paikoin\nvain paksu vanha honganrutimo mudassa pitkällään. Suon reunassa\nportaiden vieressä seisoo korkea lakkalatvainen koivu kuin hyvästin\nheittäjänä suon selälle menevälle sekä tervetulon toivottajana\nvastaiselta rannalta tulevalle.\n\nAlakuloisella suolla on laatunsa mukaiset laulajat, alakuloiset kuin\nitse suokin. Iso käyränokkainen kuovi luikauttelee haikeata virttänsä\nja levoton vikla tavan takaa muuttelehtii toisen mäntykäkkyrän\nlatvasta toiseen kuin pahan omantunnon ahdistamana, ja viklattaa,\nalituisesti vaikerrellen viklattaa, rantaraukka kiertelee kuin\nvaivattu ilmassa huutaen surunvoittoista säveltään, ja matalalla maan\nrajassa hyppelehtii pensaikossa yksinäinen pieni kirvinen päästellen\nalakuloisia vihellyksiä. Mutta ruskea tuulihaukka ei virka mitään,\näänetönnä vain lekuttaa ilmassa, vatvoo samassa paikassa pitkät ajat,\nlekuttaa kuin levoton Manalan henki, nytkähtää vähän alemmaksi ja\naloittaa jälleen ikuisen äänettömän vatvontansa.\n\nMutta ennenkuin käydään suolle, istahdetaan kankaan reunaan, suon\nlaitaan, puolivälin hongan levähdyspaikalle jalkoja lepuuttamaan.\nSiinä kaatuneen hongan tyvellä taikka isolla kivellä suuren kelon\njuurella on huoahdettava, ellei muuten, niin ainakin tavan vuoksi,\nsillä tämä on korven kulkijain ikivanha levähdyspaikka. Sileäksi ovat\nistujat kuluttaneet hongantyven sekä istumakiven, ja kannot sekä puiden\nrungot ovat saaneet kylkeensä kaikennäköisiä matkamiesten nimi- ja\ntunnusmerkkejä, kirjaimia, kuvia ja koukeroita.\n\nSitten suolle ja suoportaille. Kauan saat kapeita tikapuita kapsutella\nja väliin aivan varoen astua, ettet luiskahtaisi vetelään lettoon.\n\nHauskalta tuntuu tavata muitakin liikkujia yksinäisillä\nmetsätaipaleilla. Sattuu muutamakseen vastaasi nelihenkinen\nheinämiesjoukkue. Siinä ukko itse edellä kontti selässä vakavana\npainattelee, jäljessä käy poika laukkuineen ja viikatevarsineen, sitten\nsipsuttelevat valkeat tyttäret kantaen piimäleilejä ja haravoita.\n\n\"Minä herra, sinä herra, kumpi meistä syrjään siirtyy?\" naurahtaa ukko.\nEipä saata siinä suota sotkematta kapealla portaalla vastaantulijaa\nsivuuttaa.\n\nKuljettaa polku kävijänsä taas metsään, kierrättelee siellä sinne ja\ntänne, milloin oikealle, milloin vasemmalle, vie ylös, vie alas, ylös\nalas mäkiä ja notkoja, töyräitä ja laaksoja, aina joka mutkassa, joka\nnotkelmassa, joka töyrämällä, mäellä ja kalliolla metsän uusia puolia\nesitellen. Kuljettaapa kerran ja toisenkin pienoiselle metsälammelle\nja astuttelee pitkin sen somia kivikkorantoja sekä taas omia aikojaan\ntyöntää metsän helmoihin.\n\nSitten yhtäkkiä metsäpolku heittää kulkijansa leveän joen rannalle ja\nasettaa virran poikkiteloin eteen. Rannalla metsän laidassa, vanhan\ntervahaudan vierellä,on pieni metsäsauna, hautasauna semmoinen, kuin\nmikähän piilopirtti syvimmän salon suojassa. Kovin mieluisalta näyttää\nillan hämärässä harmaa, pyöreistä hirsistä salvettu metsien salainen\nsauna pienine ikkunareikineen, puisine kallellisine lakeistorvineen,\nkelleskattoineen, tasaamattomine nurkkineen. Ja kovin houkuttelevalta\nväsyneelle korven kävijälle. Parahiksi sattuikin siihen illan suussa\nhyväksi yömajaksi.\n\nAutiona on hautasauna, ja on ollutkin ties kuinka kauan, haltian\nasuntona vain. Vanhan hyvän tavan mukaan kysyt haltialta lupaa yötä\nollaksesi ja saat myöntävän vastauksen -- kuuluu kuin heikko rapsahdus\npimeästä nurkasta.\n\nPian leiskuu tuli nokisessa kiukaassa, harmaa savu täyttää mustan\nlaen ja etsii tiensä ulos sekä lakeistorven kautta että ovesta ja\nikkunarei'istä. Se ajaa pois saunasta inisevät itikat ja purevat\nsääsket. Mutta kun haiku on haihtunut, kannat saunanlavalle tuoreita\nkoivunlehviä vuoteeksesi ja käyt lepäämään. Kellettelet lavan\nlämpöisissä kuin muinaiset saunan asukkaat: tervanpoltossa puuhailevat\nukot taikka riistamaita kiertelevät erämiehet.\n\nOn aivan hiljaista ja rauhallista. Metsä on laskeutunut lepoonsa. Vain\nyökehrääjän heikko surina kuuluu silloin tällöin etäisestä korvesta,\nniinkuin nukkuvan metsän hiljainen tasainen hengähtely.\n\nPienen luukkuikkunan kapeasta raosta näet joelle. Se kuvastaa mitä\nsyvintä erämaan rauhaa. Näyttää siltä kuin hyvä haltia sitäkin hoivaisi\n-- niin tyynenä on sen pinta, ja öiset metsät kuvastuvat tummina sen\nkalvoon.\n\nYhä syvempi ja syvempi yön rauha painuu vähitellen sen ylle.\n\n\n\n\nKarjalan savupirteissä\n\n\nMaamme itärajoilla, Karjalan kankailla ja Kainuun korpimaissa,\nseuduissa, joissa kalevalaiset virret ovat kauimmin eläneet, tapaa\nvielä useita vanhankansan aikaisia savupirttejä. [Tämän kirjan ensi\npainos ilmestyi 1919. Ajanmääraykset ovat silloisia.] Siellä vieläkin\nmoni varaton eläjä tai vanhoillaan olija asustaa nokisen laen alla,\ntoimittelee jokapäiväisiä tehtäviään savuntuntuisessa tuvassa, kun muu\nsuomalainen jo aikoja sitten on siirtynyt isoisempiin asuntoihin.\n\nMoni Länsi-Suomen asukas on savupirtistä kyllä kuullut kerrottavan,\nmutta harva tietää siitä sen enempää, vielä harvempi on sitä koskaan\nnähnyt. Savuiseksi saunaksi sitä usein luullaan.\n\nEi kyllä ole varsin pitkä askel savuisesta saunasta korpea raivaavan\nuudisasukkaan pieneen haikupirttiin.\n\nItäisiä erämaita kulkiessasi sattuu joskus polku pohjaksumaan\npikkuruiselle metsämökille pikkuruisessa kantoisessa korvenaukiossa.\nMökki on vaatimaton savupirtti, kaikkein alkeellisimpia hirsistä\nrakennettuja asumuksia, pyöreistä puista vain kömpelösti kyhätty,\nkelleskattoinen, epätasanurkkainen neliseinäinen pöksä. Karkea\nmaakivinen kiuas oviloukossa työntää haikunsa sisään, leveä makuulava\non kiukaan ja peräseinän välissä ja makuulavan alla paljas \"perämaa\",\nkatossa reppana ja seinässä pikkuruinen nokinen ikkuna. Eläjinä on\npirtissä työn uuvuttama raataja-pari sekä joukko kuihtuneita lapsia.\nKöyhältä ja kovin vähän turvaa antavalta näyttää pirtti, ankaralta\nmusta metsä, kovalta kantoinen kivikkoaho, milteipä toivottomalta\nraatajien taistelu armotonta korpea vastaan. Tokko ikimaailmassa\ntämä kuihtunut ihmisvoima jaksaa repiä valoisampaa aukkoa tähän\nhiidenkorpeen? Suostuuko tuo kivikko ja kannokko milloinkaan tuottamaan\nteräisää viljaa, joka antaisi voimaa raatajalle, niin että hän jaksaisi\nkohota parempiin pirtteihin?\n\nMutta vanhemman viljelyksen savutuvat ovat paljon isoisempia, jopa\nmuutamat oikein uhkeita talontupia, suuria sukutupia, joissa on sekä\nseinäin pituutta että lattian leveyttä ja laen korkeutta. Semmoisia\nvielä tapaa itäpitäjissä siellä täällä.\n\nLähestyttäessä tämmöistä savupirttiä tuntee sen jo etäältä\nvanhankansan asunnoksi. Harmaa vahva honkainen savutorvi kohoaa\nkorkealle yli harjan, ja pienet erikokoiset ja erimuotoiset ikkunat\nantavat kauniin muinaisaikaisen tunnun koko asunnolle, vielä paremmin,\njos pirtti on salvettu pyöreistä hirsistä, kuten muutamat kaikkein\nvanhimmat savutupamme. Vanhaa tunnelmaa vielä vahvistavat lauta-\ntaikka malkakatot, tukevat koristellut räystäspuut sekä mahtavat\nharjakourut, porraskatokset, jopa toisinaan ikkunain ulkoluukut.\n\nVanhojen pirttien ikkunat ovat -- samaa kuin pirttikin -- harmaan\nseinän harmaata aukkoa. Vain otsaseinän ikkuna saattaa olla lasista\nlaitettu, pieni kyllä sekin, vain neliruutuinen valoaukko, mutta\nmuut voivat olla ikivanhoja isien pirttien lautaikkunoita, pieniä\nnelikulmaisia seinäläpiä, jotka juoksulautaa työntäen avataan\ntai suljetaan. Siinä neidot kalevalattaret ennen istuivat ikkunan\nkorvassa lautsalla, lykkäsivät laudan syrjään ja katselivat kirkasta\nJumalanpäivää. Sillä\n\n    \"Ei neito ison koissa,\n    eip' on nurkissa nuhannut:\n    aina istui ikkunoissa,\n    keikkui keskilattialla.\"\n\nOlikin isossa pirtissä tilaa keikkua muuallakin kuin keskilattialla.\nSuurimpien savutupien seinät olivat pituudeltaan yli yhdeksän metriä,\nja laen korkeus lattiasta oli joskus nelisen metriä, ylikin.\n\nJuhlallisen komea on tämmöinen suurpirtti, ja miellyttävä, savulta\ntuoksahtava korpilämmin sieltä sisään astujaa ystävällisesti hivellen\ntoivottaa tervetulleeksi. Mustana kiiluu karstainen kaartolaki,\nnokisena paistaa seinäin yläosa, mutta alapuoli savurajaa myöten\non hiekkapesulla hangattu puhtaaksi. Nurkassa on tavattoman jyhkeä\nsavukiuas, jonka alaosa on hirsistä salvettu, kuve laudoilla lujitettu,\nkolkassa paksu patvinen patsas, sivulla leveä kiukaanpenkki, kolpitsa,\njota käytetään makuulavana, taikka kiuaskaappi, kosino, myös haluttu\nloikomasija. Leveät penkit on ympäri seiniä ja perällä pitkä pirtin\npöytä raheineen ja laen alla sen seitsemät orret. Oven yllä on vahvat\nhalko- ja jalasorret, peräpuolessa paksu peräorsi; kiukaan patsaasta\nseiniin on patsasorret, karsinan puolessa päreorret. On vielä\npienempiä orsia ja vartaita, vaateorret ja kinnasorret, tupakkaorret,\nvieläpä heinä- ja joskus viljaorretkin, kaikki talossa tarpeelliset. Ja\nkaikkien yli kaartuu korkea kumulaki vankkojen pyöreitten kurkiaisten\nkannattamana.\n\nHiljainen rauhallinen hämäryys on laen alla, mutta pienistä ikkunoista\nsukeltautuu pirttiin kirkassilmäinen päivä ja laittaa heleät kisapellot\nkeveille tomuhiukkasille sekä laatii lattialle lämpöiset valopihat\nväsyneen kissavanhuksen loikoiltavaksi.\n\nMutta kun pirtti parhaillaan lämpiää, kun kiukaan tavaton tulipätsi\nkirkkaana leiskuu ja suun täysin puhaltaa savua, on koko pirtinlaki\npaksun harmaan sauhun peitossa -- kuin läpinäkymätön pilvi häilyy\nhaiku päiden yläpuolella, mutta alempana on aivan savuton ilma. Sitä\nmyöten kuin haiku pursuaa pirttiin, se etsii tiensä ulos laessa olevan\nreppänän sekä suoraan ylös kohoavan lakeistorven kautta. Paksuna\npuskeutuu savu torveen ja siitä tupruilee taivaalle. Jos torvi ei\ntoisilla ilmoilla oikein halua vetää, longahutetaan pirtin ovea,\njolloin ulkoa työntyvä viileämpi ilma antaa vedolle vauhtia. Mutta kun\npirtti on lämminnyt ja haiku haihtunut, pönkitetään lakeisluukku kiinni\nlattiaan taikka kiukaan korvalle tai kiukaan penkkiin tuettavalla\nlakeispenkillä.\n\nLämmin on pirtin suuri kivinen kiuas ja, samoin kuin kolpitsa\nja kosinokin, se on vanhojen mieluisa makuupaikka. Varsinkin\ntalvipakkasilla ikäloput ukot tai akat alati asustelevat uunilla.\nKalevalakin muistelee:\n\n    \"Ukko on uunilla asuja,\n    halliparta harjan alla.\"\n\nMonesti myös nuoret naiset kiipaisevat kiukaalle villankarttuuksineen\nja ketruuksineen. Entisaikaan he värttinöineen istuivat kiukaalla\nketräämässä, hurauttivat sieltä tuon tuostakin värttinän suristen ja\npyörien viuhahtamaan yli pirtin. Ja isoissa kiukaissa emännät toisinaan\nkävivät pientä lastaan kylvettämässä. He työnsivät vain leveän\nkiukaanpenkin lämpöiseen uuniin, kömpivät perässä lapsineen, istuivat\npenkille, ripsuivat vettä vastalla sekä kiukaaseen että iholleen ja\nniin ottivat lämpöiset löylyt ja pesut.\n\nMuinaisina aikoina asuinpirtti oli samalla sekä saunana että riihenä.\nSaunan muistoja on vielä joskus pikku pirteissä tavattava lauteiden\nsijainen, leveä makuulava, vaikka ei pirttiä enää saunana käytetäkään.\nMutta riihenä ovat vielä useat pikku eläjät uudispirttiään käyttäneet.\nKiukaanselällä he ovat kuivanneet vähät viljasatonsa ja sitten sillalla\npuitavansa puineet. Tapaa vielä joskus Raja-Karjalan sydänmailla\nvaatimattoman metsäpirtin, missä on erityiset viljankuivuu-orret\nperäpuolessa. Heiniä hyvin useasti näkee kesällä pirtin orsilla\nkuivamassa sekä lattialla lehtiä ja lehdeksiä. Karjalaispirtissä saa\nmonesti nähdä vahvan lehtikasan sivupuolen lattialla. Savupirtin\nilmalle kesänlehdet antavat erinomaisen kesätunnun sekä suovat\nväsyneelle matkamiehelle mieluisan leposijan.\n\nKotieläintensä kanssa entinen korpien eläjä asusteli varsin\nhyvissä väleissä. Niillä oli sijansa pirtissä samoissa lämpöisissä\nisäntäväkensä kanssa. Tämän ajan muistoja vielä useasti tapaa.\nEtelä-Karjalassa vieläkin joskus näkee kanaperheen asustelevan\nkiukaan-alaisessa komerossa. Ennen se oli aivan tavallinen kanojen\nkoppero. Suistamolla oli kanojen talviasunto pirtin penkkien,\nlautsojen, alla, ja Kontiolahdella porsaat olla röhöttelivät kiukaan\nalustassa. Raja- Karjalassa oli useasti tapana talvipakkasilla\nkanniskella vasikat ja lampaat kylmästä läävästä pirtin sillan alaiseen\npimeään komeroon, karsinaan. Ja Ilomantsissa mainitaan joskus nähdyn\nlehmä pirtin ovipuolessa. Aivan yleinen tapa on vielä Karjalassa,\nja samoin Kainuun mailla, tuoda talvella ajosta palattua hevonen\npirttiin saamaan apetta ja lämpenemään sekä sulamaan lumesta ja\njääkakkaroista. Oven suussa on ajokkaalla apeastiansa ja vesipönttönsä.\nSiinä se saa suurustautua, ennenkuin talutetaan kylmään talliin.\n\nNäin ennen korpien kansa eleli, ja näin eletään vieläkin suurimmilla\nsydänmailla. Mutta ennen haikusivat savupirtit kaikkialla, harmaa\nhonkainen lakeistorvi tönötti joka pirtin harjalla.\n\nTämmöisissä oloissa ovat kalevalaiset virtemme syntyneet, kehittyneet\nja kaikuneet. Savupirteissä lienevät useimmat kansanrunoutemme\nkauneista kelmistä ensi kerran helkähtäneet, savupirtin pitkällä\nrahilla istuivat Kalevalan sankarien laulajat juorotellen virttä virren\njälkeen, miltei loppumattomiin, savupirtissä vanha viisikielinen\nkannelkin kajahti, kajahti niin että\n\n    \"Laet lauloi, ukset ulvoi,\n    kaikki ikkunat iloitsi,\n    kiuas kivinen liikkui,\n    patsas patvinen pajahti.\"\n\nSamaa Kalevalan laulajien heimoa on nykyinenkin savupirtti-seutujen\nkansa, puheliasta, vilkasta, avomielistä karjalaista väkeä, joka\nvieraan ottaa yhtä ystävällisesti vastaan kuin pirttinsä kotoinen\nlämmin. Vieläkin siellä kieli helkähtää kalevalaksi, ja sanat somasti\nsoinnahtelevat, vielä siellä vanha runo pulpahtaa ilmoille, loitsut\nluetaan tarpeen sattuessa, ja vielä joskus vanha kannel saattaa\nvanhan pirtin kajahtamaan niinkuin ennenkin.\n\n\n\n\nAlkuperäisillä asunnoilla\n\n\nEipä uskoisi kaupungin korkeitten kivilinnojen asukas, minkälaisissa\nsuojissa sydänmaiden kurja ihmislapsi toisinaan saa tämänilmaiset\nelonpäivänsä asustella. Tuskin uskoisi sanomallakaan, epäillen päätänsä\npudistaisi kuullessaan, ehkä vielä enemmän nähdessään.\n\nMutta sydänmaita kierrellessä sattuu kulkija väliin kummalle jos\ntoisellekin. Jopa näkemään omin silmin, että saattaa kristitty ihminen\ntulla täällä toimeen vallan vähillä vaatimuksilla.\n\nKun näet on pakotettu tulemaan toimeen.\n\n    \"Sitä kuusta kuuleminen,\n    jonka juurella asunto\",\n\narvelivat entiset esi-isämme, kun pystyttivät yksinkertaisen kotansa\ntuuhean kuusen suojiin ja siinä asustivat ja raatoivat ja seuraten\nKaikkivaltiaan käskyjä kasvoivat ja lisääntyivät ja kansoittivat maata.\n\nHe lienevät olleet elämäänsä hyvinkin tyytyväisiä: erämaa antoi sekä\nmetsänriistaa että vedenviljaa. Talvellakin pysyi kota lämpöisenä, kun\nse katettiin nahoilla ja peitettiin lumella, ja tuli paloi keskellä\nkotamaata. Ja mitäpä muuta erämaan eläjä osasi kaivata.\n\nNäitä esi-isiemme muinaisten asuntojen kaltaisia suojia nähdään vielä\nuseasti sydänmaillamme keittokotina saunan luona taikka navetan\nlähellä. Jopa monesti vanhaan hyvään tapaan suuren kuusen -- taikka\npetäjän tai koivun -- turvallisessa suojassa.\n\nMutta saatpa kohdata kodan kerran asuntonakin. Ajelet Sotkamon tietä,\nVuokatin vieritse Valtimolle vievää. Siellä metsässä tien vieressä,\nsuuren kuusen tyvellä, on havukattoinen, tuohipeitteinen, hatarasti\nkyhätty pistekota, puunrunkoja vain kuusta vasten pystytetty. Kota\non erään sotkamolaiseukon, \"Hukka-Eeran akan\", koti, ja kuusi hänen\nkotoinen puunsa, jota hänen on kuuleminen.\n\nHatara kota on vain eukon kesänaikainen asuinmaja. Mutta koko\nkesäkautensa hän tuhertaa kuusenjuurellaan, jopa aina syksyn pimeisiin\nkolkkoihin myrskyöihin asti. Yönsä ja päiväleponsa eukko nukkuu\nvaateresuilla havusuojassaan ja keittonsa kiehauttelee tulella kodan\nedessä. Siinä tulisija kekäleineen ja kattiloineen, kattilapuineen\nja kirveineen. Ja sateella suo kota eläjälleen suojaa sekä\npäiväpaisteella varjoa. Luutia, pesimiä ja vispilöitä, huosiaimia ja\ntuohiropeita kotamuori valmistelee kesätoimenaan ja käy niitä kylillä\nkaupittelemassa. Mutta ihmisten ilmoilla ei hän kauankaan viihdy, vaan\nasiansa toimitettuaan köpöttelee heti taas kuusen juurelle, omaan\nhiljaiseen rauhaansa, jossa ei häntä kukaan häiritse. Niin on eukko\nihmisarka ja itseensä sulkeutunut, että vastaantulijaakin väistyy kauas\ntien toiselle reunalle ja alas käsin katsellen astelee ohitse.\n\nMutta kun kylmä talvi rupeaa uhkaamaan ja hatara suoja alkaa tuntua\nkovin kolkolle, silloin täytyy metsäläisen tulla ihmisten ilmoille ja\netsiä sijansa jonkun talon pirtinnurkasta.\n\nMutta heti, kun taas koittaa kevät ja tulee kesä lämpöisineen, eukko\npakenee metsään, pystyttää kotansa, jossa saa omia aikojaan kenenkään\nhäiritsemättä asustella ja elää kuin ainakin erämaan asukas omassa\npesässään.\n\nEipä ole paljoa parempi sekään korpimaja, jonka tapaat Ruokolahden\npitäjän metsäkankailla Etelä-Karjalassa. Sekin on vain kesäasunto,\nmutta siinä elostelee kokonainen perhe rakentaessaan majan viereen omaa\npientä metsäkotiaan.\n\nEi ole suoja suinkaan rakennettu isoisten kesähuvilaksi. Seipäistä ja\nriu'uista on rötistetty runko, ja sitten koko asumus katettu havuilla.\nSiinä elää koko perhe, nukkuu yönsä, syö syömisensä, juo juomisensa\nja levähtää joutohetkensä, vaikka maja on kuin mikähän metsäläisen\ntyyssija taikka jokin etelämaiden villi-ihmisten ruohoista ja korsista\nrakennettu asuinkömmänä. Eipä suinkaan uskoisi siinä suomalaista\nristirahvasta asustavan.\n\nMutta korven köyhä perhe elää tyytyväisenä korpikodissaan ja toivossa\npäästä talven ahdistaessa itse rakentamaansa pikku pirttiin.\n\nKovin alkuperäisiä ovat myös semmoiset ihmisenpesät, jotka on\nrakennettu osaksi maan alle. Ja vanhan vanhaa perua ne ovatkin --\nsaattavat olla asuntojen ensimmäisiä.\n\nSanotaan, että ihmiset aikaisimmassa muinaisuudessa ovat elelleet\nmaan uumeniin kaivetuissa kuopissa ja vähitellen kohottaneet sieltä\nasuntonsa maan pinnalle.\n\nSiksipä ovat mielenkiintoisia nekin osaksi maanalaiset asunnot, joita\nsydänmaan-matkoillasi saat silloin tällöin tavata. Vaikka ne ovat jo\nkoko joukon muinaista maakuoppa-asumusta parempia, ovat ne silti varsin\nyksinkertaisia, jopa oikeita köyhien koteja.\n\nSemmoisia kuin muuan turpeeseen tungettu kömmänä, jonka matkallasi\nsatut sivuuttamaan ajaessasi Ilomantsista Kiihtelysvaaran\nLoitimojärvelle. Mökki on upotettu melkein kokonaan nurmiseen\nmäenrintaan, vain yläosa hajallisine tuohikattoineen sekä aidaksista\nseipäiden varaan vitsastettu eteinen kohoutuvat Jumalan kirkkaaseen\npäivään. Pirtin räystäät tapailevat turvetta, ja pieni peräikkuna\ntirkistelee kuin piilosilla ollen ruohikosta aivan maan rajasta.\nHämäränkostea kuoppamainen maantuntu on matalassa pirtissä, jossa pieni\npöytä on ikkunan edessä, lautasänky karsinapuolessa ja ovinurkassa\nmaakivistä kasattu savunsa ulos suitsuttava uuni.\n\nMutta useasti ovat maamökkiset savutupia, melkein kuin pahaisia\nsavusaunoja, joissa kiukaan suusta tulvehtiva haiku täyttää pirtin\nennenkuin rupeaa lakeistorven kautta tupruilemaan ulos.\n\nNämä lienevät ihmisasuntojen kurjimpia.\n\nSemmoisia matalia maan savupirttejä on erään kempeleläisen eukon mökki\nmaantien reunassa Kempeleen ja Oulunsalon välillä.\n\nOnhan tämä pöksä hiukan paremman näköinen kuin Kiihtelysvaaran\nmaasuoja, vaikka ei tämäkään rääsyisine olkikattoineen, puisine\nsavutorvineen, kivistä kasattuine porstuoineen suinkaan ole mikään\nhoukutteleva asuinmaja. Varsin surullisena yrittää pieni pariruutuinen\nikkuna tirkistellä maailman avaruudessa loistavaa Jumalan aurinkoa.\nMutta kovin niukasti saattaa päivän kirkkaita säteitä päästä pimeään\npirttiin. Tuntuupa melkein kuin pitäisi pirtineläjän ajatuksenkin\ntyöskennellä pimeässä ja mielen asua yhtä matalalla kuin hänen\nmaanalainen asuntonsa. Ja kun kitkerä savu kiukaan lämmitessä täyttää\npirtin vuodatellen vesiä eukon silmistä, luulisi, että matalan\nmaakuopan asukkaasta tuntuu katkeralta ei vain pahainen pirttinsä,\nvaan koko armoton elämä, jolla ei ole ihmisraiskalle parempaa osaa\ntarjottavana.\n\nVaikka saattaapa hyvinkin pienen pirtin eukosta pimeä savuinen saunansa\nolla paras paikka maailmassa.\n\nSydänmaita kierrellessäsi kohtaat monia muitakin edellisten kaltaisia\nasumuksia, -- kaikkialla maassamme, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja\nlännessä. Ja kaikki ne ovat miltei samaan tapaan rakennettuja, toiset\nvain vajotettu maahan syvempään, toiset matalampaan.\n\nKaikki ne ovat kansan köyhimpien vaatimattomia asuinmajoja. Kun ei\nvarat eivätkä voimat salli asettua parempiin ja mukavampiin suojiin\nmuiden ihmisten tavalla, täytyy ottaa turvansa maahan ja miten kuten\nkaivaa ja kopeltaa johonkin sopivaan mäenrinteeseen vaikkapa edes\njonkinlainen oma koti.\n\nKovin kurjia ja kovin vähän houkuttelevia tämmöiset asunnot useinkin\novat. Tuskin tehnee mielesi asettua semmoiseen eliniäksesi asumaan ja\nahertamaan. Tuntuu melkein kuin asustaisi maan uumenissa. Ja kuitenkin:\nkristityn ihmislapsen koti on sekin, tuntevia, ajattelevia sieluja ovat\nhe, jotka siinä asustavat, heilläkin on oma maailmansa kärsimyksineen\nja taisteluineen. Kotinaan hekin rakastavat köyhää mökkiään ja ehkä\nsiinä hyvin viihtyvät. Onhan se nähnyt heidän elämäntaistelunsa, ilonsa\nja surunsa sekä omalla tavallaan ottanut niihin osaa. Ja siten kuin\nsaanut osansa asukkaista sekä taas antanut osan itseänsä eläjälleen.\nSiksipä matala savuinenkin maamaja on eläjänsä paras paikka maailmassa,\nyhtähyvin kuin toiselle korkea päiväpaisteinen koti. Tummasta\nturpeenalaisesta asunnostaan löytää sen omistaja turvan ja lämpöisen\nsuojan silloinkin, kun muu maailma kovana ja kylmänä häntä hyljeksii.\n\n\n\n\nVienan-Karjalan kylillä\n\n\nVienan-Karjala on jo aina Castrénin ja Lönnrotin päivistä monet kerrat\nsamoiltu ristiin ja rastiin, poljettu pitkin ja poikin, pantu kirjaan,\nkuvattu ja tutkittu kohta joka kolkka ja sopukka. Kansanrunouden,\nkansan tiedon ja museoesineiden kerääjät, kielimiehet, taiteilijat,\nkirjailijat ja luonnontutkijat ovat siellä kulkeneet saalistamassa.\nMoni monta kertaa.\n\nKarjala onkin maa, johon mieli toisen, kolmannenkin kerran aina\nuudestaan vetää sitä, ken siellä kerran on käynyt, ken sen kansan\nkeskuudessa on viettänyt kesänsä, kulkenut Vienan suuria erämaita ja\nsoudellut Vienan väljiä vesiä.\n\nKansa on siellä niin vieraanvaraista, ystävällistä ja avomielistä, että\nse väkisinkin valloittaa matkamiehen mielen. Karjalan sanarikas kieli\nhelähtää somasti, juoksee notkeasti ja luontevasti.\n\nKarjalainen elämä ja karjalainen henki ovat suurta perintöä muinaisilta\nKalevalan lauluajoilta. Tunnet Vienassa liikkuvasi Kalevalan mailla,\ntunnet, että Vienan kansa on juuri oikeata Kalevan kansaa, jonka\nvanhoissa vieläkin elää kalevalainen henki. Olkoot vain Kalevalan\nalkujuuret vaikka Virossa ja Länsi-Suomessa asti, vaikka vieläkin\nkauempana, mutta Karjalassa Kalevala on syntynyt, kasvanut ja\nkehittynyt ja siellä saanut sisältönsä kauneuden, Vienan kansan elämää\nja sisintä Kalevala henkii.\n\nSiksi siellä aina mielellään matkailee ja kulkureiteiltään heittää\nhelposti sinne mutkan, jos suinkin vain aika antaa myöten.\n\nSemmoisen Vienan mutkan saatat mukavasti tehdä vaikka Kiannalta,\njos niillä kulmilla satut liikkumaan. Hyvin helposti voit Käännän\nkirkolta etäytyä aina Lonkkaan asti, ensimmäiseen rajantakaiseen\nkylään, johon Juntusrannan \"laivasatamasta\", isoa Kiantajärveä\nkyntelevän \"Harakka-Antin\" \"Alku\"-laivan valkamasta, on vene- ja\njalkamatkaa vain kuusi neljännestä eli puolitoista peninkulmaa. Lonkka\non jo vienankarjalainen kylä, mutta kun se on niin lähellä Suomen\nrajaa -- kolme, neljä kilometriä rajasta -- on se kovin heimostaan\nja karjalaisesta hengestä turmeltunut. Onhan vain pieni pahainen\nkylä, suomalaisten savottamiesten ja muiden matkalaisten monikertaan\nläpikulkema. Mutta on kylä sentään jo kuin Karjalan eteistä, sillä\nkieli jo kajahtaa karjalaksi.\n\nMutta jos haluat kauemmas Karjalaan, saat taivaltaa melkein rannattoman\nerämaan, oikein päiväkaupoin asteltavan 40-virstaisen selkosen,\nsaapuaksesi Vuonniseen, muinoin kuuluun runokylään. On siinä selkonen,\nrääsykkö, rämeikkö, vaarojen valtaama, purojen poikki piirtelemä, että\nse kyllä helposti peloittaa ja palauttaa takaisin matkamiehen, joka\nVienaan vain huvikseen tahtoisi työntyä. Nouse vaaraa, sotke suota,\nkahlaa poikki purojen, hyppää yli kaatuneiden puunrunkojen, kiertele\njärviä ja lampia, heitä mutka sinne, toinen tänne sen kuin polku vaatii\n-- tämä on Karjalan kävijän tavallista taipaleen tekoa.\n\nJos näin jaksat ponnistella päiväkauden, saavut Vuonniseen, isohkoon\nhajalliseen kylään, Ylikuittijärven perimmäisen lahden pohjukan\nympärillä.\n\nOn Vuonnisessa ennen elänyt kuuluja runolaulajia ja tietomiehiä,\nuseitakin. Mainittavimpia niistä ovat Vaassila Kielöväinen ja Ontrei\nMalinen, jotka jo itse Lönnrotille lauloivat, sekä Hornani Ohvo,\njoka monet pitkät virret lauloi Boreniukselle (Lähteenkorvalle).\nVirsiniekkoja olivat myöskin Malisen pojat Ontreini Vassilei ja\nOntreini Jyrki sekä Jehrimä Karjalainen ja Homasen Ohvon Matro, joita\nBorenius ja Genetz kävivät oppimassa. Mutta vieläkin vanha Vuonninen\nlaulaa -- ja itkee. Tapaat kylässä entisten Manalle menneiden\nvitsikkäiden Vipusien laulutaitoisia jälkeläisiä. Semmoisia kuin\nOkahvie Malinen, yli 90-vuotias Ontrei Malisen pojantytär, ja Jyrkini\nJeremie eli \"Pissonsuun Jeremie\", saman Ontrein pojanpoika, sekä\nOkahvie Malisen tytär, kohta viisissäkymmenissä oleva leskivaimo Anni\nLehtonen.\n\nOkahvie Malinen, vanha leskimuori, on aikoinaan ollut kylän taitavin\nhäävirsien laulaja sekä itkuvirsien virittäjä. Milloin vain kylässä\non vietetty häitä, hän on niissä esiintynyt kutsuttuna laulajana ja\nitkijänä. Samoin hän on maahanpaniaisissa itkenyt monet itkut sekä\npokoiniekalle että pokoiniekan omaisille. Vieläkin vanhus osaa\nitkuvirttä \"eänellä itkeä\" sekä laulaa häävirsiä, jos häntä laululle\nkehoitat. Niinpä saat kuulla morsiamen lähtövirren:\n\n    \"Menes myöen myöty neito,\n    kansan kaupattu kananen,\n    kun olit rakas rahoille,\n    kielas kihlojen otolle!\n    Käyös kättä antamahan,\n    sormias sovittamahan!\n    Etp' on äijän, nuori neito,\n    yli päätäs ymmärrellyn,\n    kun laajit kavutun kaupan,\n    läkseks' on itkemistä,\n    vuoeks' vaikerrehtamista.\n    Etpä kuuksi laatintkana,\n    päiväks' et käennytkänä.\n    Toits' on tänne tullessasi\n    korkea kotinen kynnys,\n    kerran toisen kertyessä\n    pih' on piennarta pitempi,\n    sintsi siltaa leveämpi,\n    kynnys hirttä korkeampi.\"\n\n\"Pissonsuun Jeremie\" taas on kalevalaisten virsien taitaja, joka laulaa\npitkän runon, miten\n\n    \"Lappalainen kyyttäkynsi\n    viikon hän vihoa pitää,\n    kauan kantavi karetta\n    päälle vanhan Väinämöisen.\"\n\nVuonnisesta voit ulottaa matkasi pitkin Yli-Kuittijärveä etelään\nkäsin Ajuolahteen, joka on mitä ihanimmalla paikalla, Kuittijärven\nlahden kiertämällä niemekkeellä. Kylässä voit käydä kuulemassa vanhaa\ntietäjäeukkoa, Joakon naista. Sitten soutelet edelleen Ponkalahteen,\nMölkkyyn, Pirttilahteen ja Vuokkiniemeen. Taikka saatat Pirttilahdesta\nottaa suunnan itään käsin Jyvöälahteen ja Enonsuuhun sekä siitä\nkääntyä pohjoiseen ja laskea pitkin Keski-Kuittijärveä Uhtualle,\nVienan-Karjalan kuuluun, 300-taloiseen suurkylään.\n\nSattuupa olemaan kaunis kesäpäivä, jopa jo \"Lehti-Iivana\", Vienan\npyhä Juhannus, niin on veneretkesi mitä mieluisin. Lipuilet ohi\nlehtoisien saarien ja niemien, pujottelet kerran toisensa jälkeen\nsoukista salmista vesille selällisille, jotka päiväpaisteessa kirkkaina\nvälkkyvät. On soutajanasi laulukas vienalaiseukko tyttärineen. Kauniin\nsään viehättämänä hänen mielensä herkistyy ja tulvahtaa itkuvirreksi:\n\n    \"Laivakat [laakeat] on laksivetyöt\n    loatu Spoassusella [Vapahtaja]\n    näinä päivä-lapovehusina.\n\n    Kyhän olevat aikaset [pitkät ajat]\n    oli kylmät kyytätuuluot\n    kyllä Spoassusella\n    kylmien kyytämerien päältä.\n\n    Nyt sukea [suopea] Spoassusen hyvä,\n    sukeat suvituuluot suimun loaitteli [laati, antoi]\n    näinä päivä-sulavuisina.\n\n    Nyt armas Spoassusen\n    armahat auverotuuluot [auteretuulet] asetteli\n    armahien auveromerysien päältä.\n    Kaunehempiosasien kannettuisien [parempiosaisten ihmisten]\n    karja-kaunikkiset [lehmät, karja]\n    on kaunehissa katajikkometsäsissä\n    kaunehien karivetysien laitasissa.\n\n    Armahampiosasien aikomaisien\n    aijan tovolnoiset [hyvät, paljon maksavat] ahoainikkiset [karja]\n    ja armahissa ahometsäsissä\n    assuksentelemassa aaltovetysien laijoilla.\n\n    Kaunehen Spoassusen\n    kaikkein kaunehempien kesäkaunistaisien [kukkasien]\n    kasvanta-aikasena\n    kaunis Spoassusen kaikki kaunehet\n    katajikkometsäset\n    kaunistelee kaunehilla kesäkaunisilla [kukkasilla]\n\n    Vain ei minun kaihot mielialaseni\n    kaunisteliu kuillana alkasin\n    kaunehen Spoassusen karivetysiäkänä vassen,\n    eikä kaunehen Spoassusen\n    kaunehia kesäkaunisiakana vassen.\"\n\nOmituiselta kuuluu kumma virsi, omituiset ovat sen sanat, kummallinen\nsen itkevä sävel. Ellet ole ennen Vienan mailla matkannut, niin\ntuskinpa lienet semmoista ennen kuullut. Silloin saat monet kysymykset\ntehdä, ennenkuin saatat ymmärtää itkuvirren outoja sanoja sekä\nomalaatuisia kuvia.\n\nNäetpä siellä niemen nokassa pyhän palvontapaikan. Yli-Kuittijärven\npohjoisilla perukoilla, Matkaniemen korkealla rantakalliolla\nseisoo pyhän Miikkulan risti. Se on vanha harmaa korkea puuristi\nkaksine, kolmine poikkipuineen. Ristin juurelle taikka poikkipuulle\nharrasuskoinen hyvin onnistuneelta matkalta taikka kalaretkeltä\npalattuaan käy viemässä kivenmukulan. Saattaapa hän jo menomatkalla\nristin kohdalla soutaessaan lupailla:\n\n    \"Kun, pyhä Miikkulaisen,\n    milma onnestanet ta antanet kalaa,\n    niin tuon ma tullessani kiviä juurelles,\n    jotta pissyssä pysyt.\"\n\nAhkerasti on paikkakunnan ristirahvas pyhää Miikkulaa palvonut,\nsillä valtainen kasa on kiviä kertynyt ristin juurelle. Ja ristin\npoikkitelatkin ovat niitä täynnä.\n\nJos aikasi ei salli pitempiä souteluja Kuittijärvien ulapoilla,\nvoit Ponkalahdessa laskea maihin ja ottaa jalkamatkan suoraan yli\nkankaiden Venehjärvelle, noin kymmenvirstaisen taipaleen. Ponkalahden\npienessä kylässä, Yli-Kuittijärven Ponkalahden pohjukassa, Ponkajärven\nympärillä, voit levähtää ja samalla käväistä haastattelemassa vanhan\nvanhaa, yli 100-vuotiasta runolaulajaa ja tietäjäukkoa, Tsinkki-Riikoa.\nVaikka vaari on sokea ja huonokuuloinen ja päivät päästään venyy\nvuoteessa, on hän vielä niin voimissaan, että saattaa ruveta runoille.\nVieläpä hän vakuuttaa:\n\n    \"Omat on virret oppimani,\n    omat saamani sanaset...\"\n\nVenehjärven kylä on jo vanhastaan tunnettu pokkouhreistaan,\njoita vieläkin toimitetaan joka vuosi pyhän Pohorotsan päivänä\nelokuun lopulla. Uhrattavia pässejä tuodaan viisin, kuusinkin aina\nVuokkiniemestä, Vuonnisesta, Kivijärvestä, Latvajärvestä, Tsenasta,\nPirttilahdesta ja Lapukasta asti. \"Niitä kun soahah pokkoloi ja\nlampahat käy läsimäh\" -- sairastamaan --, \"ni luvatah pokkoloi\nVenehjärven pyhälle Miikkulalle\". Ja heti kun lupaus on annettu,\nläsivät lampaat rupeavat tervehtymään. Mutta sitten pyhänä Pohorotsana\npitää pässi viedä Venehjärven pyhälle Miikkulalle.\n\nKylän keskellä on ikivanha pyhä männikkö, männikössä ikivanha pyhä\ntsässöynä, jonka rappusilla vanha Jyrki-ukko pokot teurastaa. Rappusten\nsillassa on korttelin, parin suuruinen neliskulmainen avattava\naukko, josta \"leppä\" lasketaan lattian alle, ettei se joudu jaloin\ntallattavaksi. Lihat keitetään isolla kattilalla ulkona tsässöynän\naitauksessa ja miehissä ne syödään isoista tuohisista. Ulkona vain\nsyödään, ja \"miehet vain syövät ta pojat, naisille ei anneta, katshuo\nsoavat hyö vain, kun koko kylän miesrahvas syö\". Pokon nahka joutuu\npyhälle Miikkulalle, mutta pokon uhraaja saa nahan lunastaa takaisin\n15-20 kopekalla, jotka joutuvat Miikkulan hyviksi tsässöynän \"kasnah\".\n\nEi ole paikkakunnan vanhoja tapoja kunnioittava ristirahvas halunnut\ntätä ikivanhaa pyhää toimitusta hylätä. \"Kun on niin ijäst' impehest'\neletty, ni eletäh vastakin.\"\n\nJa palvomisiin tottunut pyhä Miikkula saattaisi, kenpä tietää, vaikka\nsuuttua ja tuottaa vaikka mitä onnettomuutta.\n\nSamoin kuin Venehjärvellä uhrataan Pohorotsana pokko, niin oli ennen\nVuokkiniemellä tapana pyhän Iljan päivänä elokuussa uhrata härkä,\n\"Iljan härkä\". Se samoin teurastettiin ja lihat syötiin miehissä pyhänä\nuhriateriana, ja tämä toimitus tuotti karjalle onnea ja menestystä.\n\"Lehmäin vuoks' se härkä pyhälle Iljalle luvattih.\" Nyt ei härkäuhria\nenää Vuokkiniemellä toimiteta. \"Kun siellä riijeltih siitä, niin ne\nkiellettih.\"\n\nVenehjärvellä voit myös kuulla mainiota itkijäeukkoa, \"Sokieta Hot'oa\"\nsekä \"Hökän akkaa\", 70-vuotiasta puheliasta muoria, joka on hiljakkoin\n110-vuotiaana kuolleen, kuulun uhtualaisen runolaulajan, Jamani\nPoavilan tytär. Mutta Hökän eukon mies, Hökkä-Iivana, Lesonen sukujaan,\nmahtava tietäjä ja karhujen kaataja, on jo kolme neljä vuotta levännyt\nkalmistossa. Ja sitä Iivanan leski, herkkämielinen karjalaisvaimo,\nvieläkin itkuvirsin valittelee. Sillä:\n\n    \"Hotj en ole niin\n    oimullisien opoalaisissa [mielipahoissa]\n    oleksennellun\n    oimun orhiessa ikäsessän.\n    Kun ei ole onehella vartuollani [minulla raukalla]\n    omakuntasia [sukulaisia, omia lapsia]\n    näillä puolin orheita ilmasia.\"\n\nElää Venehjärvellä vielä toinenkin tietäjä, Suolahen Ontippa, iso musta\nmies, jopa oikein tietäjän näköinen, tuima ukko. Häntä voit käydä\nkuulemassa ja tapaat vanhan kansan tietäjä-urohon, joka taikoja taitaa\nja tekee ja niihin vilpittömästi uskoo.\n\nVenehjärveltä saat suuntasi Lapukkaan halki viisikolmatta-virstaisen\nselkosen, taaskin aivan koskemattoman karjalaisen sydänmaan, jossa\njonkin yksinäisen metsälammen rannalla saatat nähdä piiloisen\nnokiotsaisen kalamiehen pirtin ja sen luona aholla kahden kannon varaan\nkorkealle kohotetun metsänkävijän pienen riista-aitan. Metsäpirtissä\nasustelee sydänmaan järven yksinäinen kalamies, erämaan erakko, asustaa\nviikottain, vetää järvestä vedenviljaa ja tallettaa patsas-aittaansa\ntalvenvaroiksi.\n\nYmpärillä on ääretön erämaa, rannaton, melkein ihmiskäden koskematon\nkorpi. Metsien mies elää yksin korpisessa kodissaan kuunnellen korven\nkohinaa ja erämaan ääntä. Hän ymmärtää sitä herkällä erämaan miehen\nsielullaan.\n\nSaman suuren sydänmaan kohdussa on pahainen paritaloinen Lapukkakin,\nLapukkajärven rannalla. Lapukka on viimeinen vienalainen kylä rajan\ntakana, ja sieltä päästään kymmenkunnan metsävirstan katkaisulla taas\nSuomen puolelle Kiannalle sekä edelleen porrastettuja kinttupolkuja\npitkin Käännän kirkolle.\n\nLapukkajärvi on jo Lönnrotin matkakertomuksista tunnettu. Siellähän\nLatvajärven suuret laulajat olivat muinaisaikaan, Kalevalavirsien\nparhaana kaiunta-aikana, tavanneet käydä kalanpyynnissä. Siellä he\nnuotiolla lepäillessään olivat virsiä laulaa juorotelleet yökaudet\nympäriinsä. Tuntuupa kuin vieläkin täällä vanhojen ukkojen henki\neläisi, ainakin kalmistopetäjikössä järven rannalla. Sillä asunnoissa\nei enää juuri muisteta esi-isien tapoja, enempää kuin Lonkassakaan.\n\nSitä valitellen vieraalle kertoilee talon vanha eläkemuori, Matro\nPerttunen, Latvajärven suurrunojan Miihkalin serkkuja. Kaihoten\nmuistelee Matro muinaisia runojen laulanta-aikoja, vesissä silmin\nniistä kertoilee.\n\nJa katkerana päivittelee nykyisiä arkipäiväisiä aikoja:\n\n\"Kaikki on ne minun laulukumppanini kuolleet, manalle mennehet,\nMiihkalit, Ignatat ja muut. Miut yksin on Jumala unohtanut elämäh...\naivan osattomana vierahana, ta vierahien korjattavana.\"\n\n\n\n\nMuistelmia Miihkali Perttusesta\n\n\nKuuluisimpia Vienan-Karjalan kalevalaisista laulajista oli Miihkali\nPerttunen, \"Arkippaini Miihkali\", mainion runolaulajan, suurlaulaja\nArhipan poika Latvajärveltä. Monet pitkät runot hän on laulanut, ja\nmonet keräilijät ovat päiväkausittain häntä oppimassa istuneet, --\nLähteenkorva, Berner, Varonen, Karjalainen. Ukko lauloi Väinämöisestä\nja Lemminkäisestä, Aino-neidosta ja Kultaneidosta, Vipusesta ja Kojosen\npojasta, Sammon taonnasta, Hiienkorven hiihännästä, Kilpalaulannasta,\nTuonelassa käynnistä ja monesta muusta ikivanhasta asiasta. Isältään\noli hän oppinut virtensä, isävaaria, Arhippaa, oli itse suuri Elias\naikoinaan käynyt laulattamassa, laulattanut päivämäärin ja kokonaiset\nvihot kirjoittanut vaarin suuria virsiä.\n\nUsealle on ainakin Miihkalin nimi tuttu, ja monelle lienee tunnettu\nhänen surullinen elämäntarinansa: köyhän raatajan, sokean laulajan\nmonikymmenvuotinen valoton elämän ehtoopuoli poikansa vähävaraisessa\npirtissä armoleipää syömässä.\n\nElää Lapukassa, pienessä rajantakaisessa korpikylässä, pienen\nLapukkajärven rannalla vanha muori, Matro Perttunen. \"Ei muissa\" muori,\nkahdeksanko vai yhdeksänkymmentä on jo sivuuttanut. Hän on Latvajärven\nPerttusia ja Miihkalivainajan kanssa \"ensimäiset seukukset\", onpa ennen\nitsekin ollut laulaja sekä itkuvirsien taitaja.\n\nKovin kaipailee ja muistelee muori muinaisia aikoja, jolloin\nLatvajärvellä elettiin Olekseinmäellä, missä koko Perttus-suku\nasusteli. Yksillä pelloilla siinä elettiin ja raadettiin. Arhipan talo\noli pellon takana kunnaalla, Valtasenvaaralla, ja siinä Miihkalikin\nnuorempana eli. Yhdessä iloittiin hyvät päivät, yhdessä nälkääkin\nnähtiin. Kun tarvis tuli, niin jumalanviljat kupilla keskenään\njaettiin, tasan pirttiin ja toiseen. Yhtaikaa lehmätkin keväällä\nlaskettiin laitumelle ja rukoiltiin metsänisäntää:\n\n    \"Työnnän lehmäni leholle,\n    hatasarveni hoavikolle.\n    Sie kytke koirasesi,\n    viro villahäntäsesi,\n    ettei karvana katoisi,\n    puolikana pois tulisi!\n    Jos on karvan kavotat,\n    niin mie kahta kaipoalen,\n    kolmia kovin kyselen.\n    Kun kuulet karjan kellon,\n    tunge pääsi on kuloh,\n    mätä pääsi mättähäh,\n    lehen lekkuossa,\n    heinän heiluessa,\n    karjan käyvessä kotih.\"\n\nYhdessä raadettiin huuhdat selkosille ja yhdessä käytiin\nkalanpyynnissä. Niinpä Matromuori tyttönä ollessaan oli usein veljensä\nIgnatan sekä Miihkalin kanssa kalalla Lapukkajärvellä. Syksyllä\nviikkokausittain oltiin nuottaa vetämässä Isolla-Lapukalla ja saatiin\nkalaa kaikennäköistä, siikaa, mujetta, haukea, ahventa, jopa joskus\nmujetta niin, että auskarilla piti purkaa nuotan perästä. Pari apajaa\npäivässä aina vedettiin ja usein saatiin molemmista veneen täysi.\nKalasaunassa, pienessä pahaisessa metsän pirtissä maattiin yöt ja\nväliajat, saunan lämpöisissä kelleteltiin.\n\nKun saatiin hyvät saaliit, niin siitä hyvillä mielin saunassa puhottiin\nkaloja, pestiin ja suolattiin.\n\nJo siinä laulettiinkin. Miihkali \"lauloa kehitteli\", ja Ignata lauloi\nmukana, jopa vähitellen oppi ja yhtyi joukkoon Matrokin, niin että\nlopuksi kaikin kolmisin juoroteltiin virsi virren jälkeen. Oli heillä\nvirsiä laulaa, Miihkalilla ja Ignatalla, vaikka läpi yöt olisivat\nlasketelleet, ja osasi niitä Matrokin.\n\n\"Mutta nyt ne on surussa unohtunna kaikki.\"\n\nOli väliin kalojen puhkomista, niin ettei oltu makuulle joutua. Väkisin\njoskus tahtoivat silmät painua kiinni kaloja käsiteltäessä. Silloin\nMiihkali nauraen räpsäytti kalavettä torkkujan kasvoille, ja se taas\nhetkiseksi auttoi.\n\nYhdessä käytiin metsälläkin, kaukaisten korpien eräretkillä. Miihkali\noli ahkera ansojen virittäjä sekä metsänriistan pyytäjä. Monet suuret\nselkoset he kaksin Ignatan kera hiihtelivät ja saivat lintua, oravaa,\nnäätää, saarvaa, jopa kaatoivat useita karhujakin. Pitkällä suksella,\npetäjäisellä lylyllä he luikuilivat ja lyhyellä oikean jalan sivakalla,\npotasmalla, potkaltelivat. Ja mukana laukkoivat isot hallit, Miihkalin\nruskea \"Ressu\" ja Ignatan \"Kaikki\". Hiihtäessään erämiehet hyreksivät:\n\n    \"Tuo'os metsä, salo kuleta,\n    korven vanhin kohti soata,\n    taitsi toisin, vasta varsin\n    miehen etsijän etehen,\n    miehen pyytäjän povehen.\"\n\nKun urohot saapuivat kotipihoille, kävivät naiset vastaan ja lauloivat:\n\n    \"Mistäpä mieheni tulove,\n    kun laulovan tulove,\n    hyräellen hiihtelöve?\n    Metisenkö metsä antoi,\n    ilveksen salon isäntä?\"\n\nSe oli hauskaa aikaa, miehuuden, työn ja raadannan ja toiminnan aikaa,\nkun kaikin oltiin parhaissa voimissaan, tehtiin työtä ja laulettiin.\nKauniilta kuvastuu se vieläkin vanhan Matron mielessä. Jopa niin, että\nhän ikkunan korvalla istuessaan monet kerrat herahtaa itkemään --\nitkien hän haastelee:\n\n\"Olin silloin mukana sekä huuhalla että kalalla, leikkuulla ja\nviljanpanossa... nyt olen jo vanhaksi käynyt, en kyhöyvy enää ni\nmihi... Miihkali sokeaksi tuli, ta Nauvon Kauro pani Ignatan Manalle,\nkun seänty hänen laulustah... Yksin olen mie jeänyt... ei ole muita\ntätä sukuo niin vanhuo kuin mie.\"\n\nNuorempana ja näkevänä ollessaan kävi Miihkali Suomen puolella\nturkisnahkoja muokkaamassa ja turkkeja ompelemassa. Joka talvi, joulun\nkahta puolta, hän liikkui Kiannalla käyden talosta taloon. Kun talossa\nloppui työ, asteli ukko toiseen. Kiannan vanhat vielä muistavat kertoa\nhiljaisen laulajaukon kylillä kulusta. Ahkera hän oli töissään ja hyvän\ntyön raatoi, \"mainio mainio mies, ei kukaan moittinut, ei elinpäivinä,\nei miestä ei miehen töitä\". Päiväkaudet hän istui ja hiereli peitottuja\nnahkoja pehmeiksi, ensin polvellaan virutellen, sitten kiertoraudassa\nvenytellen. Kymmenen kopekkaa sai Miihkali nahalta, ja neljä, viisi\nnahkaa hiereli päivässä. Ja talo antoi myös ruoan.\n\nSuora, lauhkea ukko muistetaan hänen olleen, ei hän leikkiä juuri\nlaskenut, ei paljon naureskellutkaan, eikä hän runojaankaan laulellut.\nArvaahan tuon, eihän hän runottoman Kiannan kansan pirteissä\nollut oikeassa ympäristössään. Hänen laulunsa saattoi vain kaikua\nkarjalaisessa pirtissä taikka karjalaisella salolla.\n\nJoka talvi häntä taloon odotettiin, ja nahat häntä varten peitottiin\nvalmiiksi. Ja entiseen aikaansa hän aina saapuikin.\n\nMutta sitten nahkojen muokkaajaa ei enää kuulunutkaan pirttitöihinsä.\nLienee Miihkali ollut 50:n korvilla, kun hän joutui auttamattomasti\nsokeaksi. Silmät huikenivat, sammuivat, niin ettei hän voinut enää\nentisiä töitään toimitella. Saapui Miihkali sentään taas jonkin ajan\nkuluttua vanhoille kiertokylilleen, mutta ei työtä kysymään, vaan\nkurjana, säälittävänä sokeana kysymään kylän paloja. Vaieten hän kulki\npoikasen kepistä kiinni pidellen, talosta taloon häntä näin saateltiin.\nHyvillä mielin hänet kyllä taas otettiin entisissä työtaloissaan\nvastaan, kohdeltiin kuin vanhaa hyvää tuttavaa ainakin -- säälitellen\nhänen kovaa kohtaloaan. Syötettiin ukkoa, juotettiin ukkoa, kaikin\ntavoin hyvänä pidettiin ja vielä matkalle eväitä varattiin. Syksyllä\nriihen puintiaikana hän liikkui ja sai mieronpussiinsa parhaista\ntaloista kannannaisittain riihestä jumalan-hyviäkin.\n\nMutta viimein ei Miihkali enää jaksanut astella Suomen puolelle.\nKöyhässä kotikylässään hän kyllä koetti sokeanakin vähiä voimiaan\nkäyttää minkä jaksoi. Naapuritaloissa hän pitkät puhteet jauhaa\nköykytteli käsikivillä viljaa tai survoi pettua huhmarella taikka\nmeni tanhuaan havuja pilkkomaan. Näistä pikku avuistaan hän aina sai\nemänniltä ruoka-aterian henkensä pitimiksi. Näin koetti hän vielä\nvanhanakin itse ansaita ateriansa.\n\nLatvajärven Suursaarella, Saaren pienessä talossa, eli Miihkali\npoikansa Petrin luona pimeää ja ilotonta elämänsä ehtoopuolta. Sokealle\nlaulajalle mieluisia hetkiä olivat ne, jolloin hänen luonaan kävi joku\nrunojen kerääjä ja laulattaja. Sillä varsin mielellään hän lauleli\nvanhoja virsiään, kun oli oikea kuulija. Suurta aineellista apua oli\nköyhälle Saaren talolle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran joka vuosi\nlahjoittama sadan markan runolaulajaeläke -- aikoinaan kai ainoa\nlaatuaan.\n\nSaaren talossa Miihkali kuoli yhdeksissäkymmenissään syksyllä\n1899. Kiannan Kyllösen Vilkko ukko oli sattunut rajantakaisilla\nkauppamatkoillaan laulajan hautajaisiin juuri viikkoa ennen mikkeliä.\nKorennoksissa vitsarakseilla oli arkkua karjalaiseen tapaan miehissä\nkannettu kotoa kirkkoon ja kirkosta venerantaan. Itkuvirsin oli suurta\nlaulumiestä saatettu, koko kylän rahvas kaimaajina. Kolmella veneellä\noli soudettu järven ylitse, viety kuin poikki Tuonelan virran ikuiseen\nleposijaansa Kalmasaarelle tuuheiden kuusien alle, Arhippain ja muiden\ntaattojen seuraan, tuhansien Tuonelan turpehien taakse tuolle ilmalle\nihaloihin syntysiin.\n\nVanhan ikirunojan vaatimattomalle hautakummulle on Suomalaisen\nKirjallisuuden Seura kiitollisena pystyttänyt mustan kivipatsaan\nvalkeine marmoriristeineen. Yksinkertaisten harmaiden puuristien\njoukossa näyttää patsas aivan erikoiselta. Huomaa heti, että siinä\nlepää suurmies.\n\nSuurmiespä todellakin. Suuri jo hiljaisena valittamatta kestäessään\nköyhyytensä ja sokeutensa tuottamia kärsimyksiä. Ja suuri myös\nrunolaulajana. Sillä eipä ilman näitä suurlaulajia Lönnrot olisi voinut\nrunokokoelmiansa rakennella. Ei olisi meillä ihailtua Kalevalaamme,\nei kaunista Kanteletarta, ei jylhiä Loitsurunoja eikä verratonta\nsuurteosta \"Suomen kansan vanhoja runoja\".\n\n\n\n\nVienan viimeisiä tietäjiä\n\n\nKuulu oli ennen Vienan-Karjalan laulunmahti ja sananvoima. Silloin\nUhtuan ja Vuonnisen, Jyskyjärven ja Kellovaaran, Akonlahden,\nLatvajärven ja Lonkan väkevät laulajatietäjät Jamaset, Maliset,\nKielöväiset, Homaset, Perttuset, Huotarit, Karjalaiset elivät parasta\nmiehuuttaan, lauloivat kalevalaisia virsiä, luettelivat mahtavia\nloitsuja ja tekivät isiltä opittuja taikatemppuja.\n\nKuolleet ovat jo entisajan läpituliset tietäjät, jopa toinenkin\ntietäjäpolvi heidän jälkeensä, ja suuri osa esi-isäin tietoa, taitoa ja\nuskomuksia on heidän kerallaan mennyt maan multiin. Mutta vielä sentään\nelää virsikkäässä Vienassa joitakuita katoovaikäisiä vanhuksia, joilla\non ainakin rippeitä jäljellä isien mahdista. Heitä haastatellessaan\nsekä kuunnellessaan heidän laulujansa ja tietojansa tuntee kuin\ntuulahduksen kaukaisilta Kalevalan päiviltä.\n\nSemmoisia on Riiko Ontippainen, \"Tsinkki-Riiko\", Ponkalahdella, vanhan\ntietäjäsuvun viimeinen, kohta kaatuva vesaton kelo. Ukon isä, Trohkima,\n\"Tsinkiksi\" haukuttu, oli ollut maankuulu tietäjä sekä patvaska, samoin\nTrohkiman isä Simana, ja hänenkin isänsä, Ontippa, josta suku on\nsaanut Ontippais-nimensä. Pirttilahdella olivat ukot asuneet ja asuvat\nvieläkin muut jälkeläiset, paitsi Riiko, joka 60 vuotta takaperin on\nmuuttanut Ponkalahdelle ja kylmään korpeen raatanut talon.\n\nTietäjä on Riikokin ollut ja kylän paras patvaska, tietäjä-puhemies,\nsekä peloton pokoiniekkojen pesijä. On ukko katsonut ja parantanut\nraudanvihoja, tulenvihoja, madon- ja pakkasenvihoja, ajanut pois\npalmat, maahiset, metsän- ja vedennenät, rikkeet ja kaikenlaiset\nkaikentoimiset kivut. Ja runoja on Riiko saattanut laulaa, vanhoja\nkalevalaisia virsiä.\n\nEntisaikaan. Sillä nyt on vaari jo vanha, vanhan vanha, jopa melkein\n\"yli-ikäinen\". On vanhuksella vuosia jo -- sataneljä pitkää ajastaikaa,\njolloin aurinko on kymmeniä tuhansia kertoja noussut ja laskenut,\nlaskenut ja noussut. Mutta vanhan tietäjän pitkä päivä on vain pysynyt\nlaskematta, vaikkakin on luotehelle painunut.\n\nOli kyllä jo kerran Riiko-ukon päivä yrittänyt painua mailleen,\nkymmenisen vuotta takaperin. Oli vaari ollut heikkona sairaana ja\nkuollut -- luultu kuolleeksi, pesty, itketty, puettu kuolinvaatteisiin\nja oikaistu kalmalaudalle, obrasain alle, pirtin peritsuppuun, sekä\nruvettu kropua, arkkua, laatimaan. Mutta ei ollut tietäjän aika vielä\ntullut, takaisin oli hän palannut Tuonelan tuvilta, herännyt henkiin ja\nelää vielä, kuinka kauan eläneekään. Isäukkokin, Trohkima, oli elänyt\nkokonaista 115 vuotta.\n\nSokeaksi on Tsinkki-Riiko jo saanut ja huonokuuloiseksi -- vanhuuden\nvaivuttamana lepää hän miltei ylet aikojaan vuoteessa, perätsupussa.\nMutta ei hän silti aivan menokeinoissa ole. Menepä ukon korvaan\nhuutamaan Suomen terveisesi, huomaat iloksesi, miten vanhat kasvot heti\nvilkastuvat ja kurttuinen käsi heti ojentuu kättäsi tavoittamaan.\n\n\"Vai Suomesta, vai Suomesta\", puhelee vanha tietäjä istumaan kohoutuen,\n\"A, tule sie tervehenä! Terve tuloa sinulle! Olen mie Suomessa käynyt,\näijän mie Suomessa ennen olin, Ilmajoella, Kurikassa, Laihialla...\nMuissan mie vielä... Vai Suomesta sie läksit milma katsomah, vanhuo\nsokiuo starikkuo. A, vanha mie jo uon, ylen äijän on ikeä. Hotj, pian\nhautah mänen.\"\n\nJa koko ajan ukko pitelee kättäsi oikealla kädellään ja vasemmalla\nhiljalleen hivuttelee käsivarttasi. \"Muissat sie vielä lauloa vanhoja\nvirsiä?\" kysyt.\n\n\"Ka, en mie, pyhä velisen, enää soata lauloa ni mitä... Kaik ollah\nunohettu jo.\"\n\nMutta miten onkaan, Riiko istuu hetkisen äänetönnä, mietiskellen... Jo\nalkaa vanhalla vapisevalla äänellä laulaa:\n\n    \"Ulkuo runoja kuulin,\n    läpi sammalen sanoja,\n    läpi hirren hiiskutusta.\n    Omat on soamani sanaset,\n    omat on virret oppimani,\n    tiepuolesta tempomani,\n    kanarvista katkomani.\n    Noit' ennen emoni neuvo,\n    oma vanhempi opetti,\n    kahen tietä käyvessäni,\n    kolmen kolkutellessani.\"\n\nRunokatkelman jälkeen laususkelee Riiko vielä pitkän raudansynnyn,\n40-säkeisen loitsun \"rauta raukasta, koite kuonasta\". Mutta sitten \"ei\nenämpi muissa ni mitä\".\n\nEtkä raatsikaan vanhusta liioin väsyttää. Vaikka eipä ukko\nruumiinvoimiltaankaan ole vielä aivan ikäloppu. Kävelee hän vielä\nomin neuvoin uloskin -- kuvattavaksi. Nousee ylös, kopeloi seinältä\nsarkamekon päälleen, ottaa sauvansa ja köpöttelee sintson portaille\nseisomaan.\n\n\"Pääsen mie itsheki\", sanoo vain, kun tarjoudut taluttajaksi.\n\nLiikuttava on vanhan vaarin hyvästijättö. Kaksin käsin hän tarttuu\nkäteesi, puristaa sitä kauan hellästi ja puhelee:\n\n\"Spassipo, spassipo, kun sie tulit milma katshomah! Spassipo, kun sie\ntulit milma pakauttelomah... Mäne tervehenä, Jumala kanssas! Vie\nterveisie Suomeh! Sano, että Ponkalahes ylen vanhan ukon näit... vet,\nyli sata on ikeä... Muissan mie Suomie vielä!\"\n\nElää Ponkalahdella, vähän syrjässä muusta kylästä, toinenkin\nvanha tietäjä, Kauro Lipponen, ikäukko hänkin, vaikka ei suinkaan\nsatavuotiaan Riikon rinnalle ylettyvä, on vain 86-vuotias. Hyvissä\nvoimissa Kaurokin on vielä, kiukaan kupeella, kosinolla loikoilee\naikansa kuluksi, sivulautsalla istuen tyhjentää liemikuppinsa.\n\n\"Voi perhana, vai Suomesta sie olet!\" jahkaisee ruskeapartainen vaari.\n\"Olenhan miekin Suomessa kulkenut Turkuo ja Piitterie myöten.\"\n\nPian tulee puhe vanhoista virsistä ja loitsuista, ja Kaurolla on heti\nsanat suussa:\n\n    \"Avasin sanaisen arkun,\n    virsilippahan viritin\n    poikkipuolten polvilleni.\"\n\nJa lippaastaan laulaja lappelee useita loitsuja, löytääpä sieltä koko\njoukon karhuvirren katkelmia sekä pitkän virren lieto Lemminkäisen,\nKauvon miehen retkestä\n\n    \"Tuonne Päivölän pitoihin,\n    hyvän joukon juominkihin.\"\n\nUseampia satoja säkeitä on vaarin vanhan sanaisen arkun piiloissa.\n\nPuhelias, hyvänmielinen karjalaisukko on Kaurokin, mutta sellaista\nherttaista sydämellisyyttä, millä vanha Riiko vieraan mieltä lämmittää,\nei Kauro-ukossa ole.\n\nEtelämpänä, Niskajärven kylässä elelee Hovatta Lesonen, iältään milt'ei\nnuorukainen edellisiin verrattuna, vasta 58-vuotias. Hovatta on\npienen köyhän talon varaton isäntä. Tuohivirsuissa hän käyskentelee,\ntuohiastioita ja virsuja, tuohiköysiä, tujassuja sekä muita\ntuohikapineita rakentelee, ja monesti on karkea petäjäinen Hovatan\nparhaana jumalanviljana.\n\nVanha metsänkävijä, kontioiden kaataja on Hovatta-ukko. Osaa hän\nmetsämiehen taiat ja loitsut, taitaa karhuvirretkin ja tietää kuinka on\nkaadettava. Kontiota,\n\n    \"otshosta metsänomenoa,\n    metshän kuulua kuningasta\"\n\nkun lähdettiin tappamaan, hiihdettiin hyreksien:\n\n    \"Mielikki, metshän emäntä,\n    salakoaren vaimo kaunis,\n    soata tuolle soarekselle,\n    tuolle kummulle kuleta,\n    joss' on kuuset kultavöissä,\n    hoavat vaskivantehissa,\n    petäjät helyhopeissa!\n    Kukutteles miun koiriaini,\n    haukutteles miun halliaini!\"\n\nKarhunpesälle saavuttua herätettiin havun alla nukkujata:\n\n    \"Nouse pois, nokinen neiti,\n    nokiselta nuotiolta,\n    late allasi lahoopi,\n    laki päälles lankioopi!\"\n\nJa kun karhu oli kaadettu, tervehdittiin häntä kädestä pitäen:\n\n    \"Terve, otsho, tultuasi,\n    mesikämmen käytyäsi!\"\n\nSelvittelee Hovatta koko karhunpeijaismenot, vanhan kansan merkilliset,\nvanhalta polvelta perityt toimitukset. Laulaa vanha karhumies koko\njoukon muitakin runoja, laulurunojen katkelmia sekä muistaa useita\nloitsujakin.\n\nMutta Ponkalahden ukkojen vilkasta vienalaista haasteliaisuutta ei\nHovatta miekkosella ole. Ehkä lienee ankara ja alituinen taistelu\nnälkää ja puutetta vastaan tehnyt hänet muita alakuloisemmaksi ja\nvaiteliaammaksi. Jos milloin mieli olisikin altis, silloin saattaa\npuute pistää päänsä esiin ja puhaltaa hyväntuulen pois.\n\nMainioiden Malisten jälkeläisiä, kuulun Ontrei Malisen pojanpoika,\nJyrkini \"Jeremie\" eli \"Pissonsuun Jeremie\", elelee hyvinvoivassa\ntalossa Pistojoen suussa, \"Pissonkosken\" alla, Kokkoniemellä, viitisen\nvirstaa Vuonnisesta, Kuittijärven pohjukassa, vähän matkaa Malisten\nvanhasta sukutalosta, Haapakuotkuesta. Jo seitsemissäkymmenissä on\nJeremie, mutta silti vielä mies parhaissa voimissaan -- kalastelee\nlohia koskesta ja pyytää simpsukoita suvannosta, rakentelee veneitä ja\nkalkuttelee pajassa taitavana rautaseppänä.\n\nMutta varsin kerkeä on ukko kieleltään. Ei totisesti pakinat kesken\nlopu jouduttuasi Jeremien kera samovaria tyhjentämään taikka taas\nsuurustamaan talon hyvästi varatun pöydän ääressä. Etkä pääse\nlähtemään, ennen kuin olet ainakin yön levännyt talossa. Sanoo ukko,\njopa jyrkästi:\n\n\"A, et sie nyt tänään lähe pois... yötä sie uot! Et sie teän parempoa\ntaluo löyvä... Laulamma myö virsiäkin vielä!\"\n\nJa Jeremie laulaa monet karhuvirren katkelmat sekä koko pitkän virren\nlappalaisesta kyyttökynnestä, laulaa muitakin runoja.\n\nMutta jo on pojasta polvi muuttunut. Ei ole Jeremiella enää tallessaan\nukkovaarinsa suurta sanaista arkkua. Vajanaisia ovat hänen virtensä\nverrattuina ukkovaarien virsiin.\n\nMutta mitä laulutaidossa on vajanaista, sen korvaa Jeremie pakinallaan\nja hauskalla juttelullaan, jota riittää loppumattomiin. Naureskellen\nhaastelee hän, vanha viinan ja pirtun ovela salakuljettaja,\nkaupparetkistään Suomen puolelle ja kosketuksistaan Kiannan\npoliisimiesten kanssa. Tuon tuostakin terästää hän pakinaansa\nlauselmilla: \"eikös p--kele!... voi h--vetti!\", jotka hän naurahtaen\nsovittaa sattuviin paikkoihin.\n\n\"Kyllä siellä milma mainitah, Kiannalla. Mie olen ikäni sitä kauppoa\nroatan, mutta ei uo jälkipuheita tullut... Eikös p--kele, tiijänhän\nmie ne asjat!\"\n\nJa viekkaasti vilkahtaa nauravan naaman sukkela silmä.\n\nSappuvaaralla, korkean korkealla vaaralla, Kiitehenjärven\nlänsirannalla, vähäisen matkaa Akonlahdesta etelään, elelee Hilippä\nHuotarinen, oikein aito karjalaisukko, vielä vanhanakin nimensä\nmukainen, hilpeä mies, perin puhelias, ilomielinen, nauravasilmäinen,\nlaulukas, 75-vuotias valkoinen vanhus, jonka pirtissä yökausi vierähtää\nvarsin hupaisesti.\n\nHilippäkin on vanhaa laulaja-tietäjä-sukua, Pedri Huotarisen poika,\noppinut monet virret, loitsut, laulut ja taiat sekä isältään että\nukko-vaariltaan, joka oli elänyt Akonlahdella. Kymmenkunta kalevalaista\nrunokatkelmaa on Hilippä laulanut tohtori Niemelle, ja monet tärkeät\nloitsut, synnyt, vihat, manaukset, lumoukset ja pidätykset, monet\ntehoisat taikatemput on hänellä muistossaan sekä useat laulurunojen\nkatkelmat. Kaikkia hän varsin kernaasti haastelee, runoja heti\nlaskettelee laulaen.\n\nMutta ei Hilippä laula vain muilta oppimiaan vanhoja runoja, itsekin\nhän sommittelee uudenaikaisia nelisäkeisiä värssyjä ja niitä hyvin\nmielellään rallattaa vieraallekin. Ontuvathan säkeet monesti, mutta kun\npuhaltaa useampia tavuja samassa polvessa, niin sillä siitä selviytyy.\nNiinpä on \"vanha laulun laittelija\", kuten hän lauluissaan itseään\nnimittää, värkännyt pitkän juotkun Akonlahden Poton talon pelätyistä,\nolemattomista rosvoista, kuinka\n\n    \"Koko kesä siinä käyväh\n    tyhjän kanssa voinoo,\n    siihen siitä hankitahan\n    pissalia ja koiroo.\"\n\nToisen laulun hän on laittanut \"Konosesta\", kolmannen taas\nlaukkukaupasta -- Hilippä näet on 60 vuotta kulkenut Suomessa reppu\nselässä -- pitkän 18-värssyisen runon, jossa mm. lauletaan:\n\n    \"Siitäpä siellä kulkiessa\n    myöpi esiliinaa,\n    siellä saapi puhutella\n    monen talon piikaa.\"\n\n    \"Vain kun kuuli kellon äänen,\n    niin askelet oli harvat.\n    Siellä hällä mukana oli\n    jäniksenkin karvat.\"\n\nSai näet pelätä nimismiestä, joka ajeli aisakelloissa.\n\nOnpa Hilippä rakennellut pilkkalaulun vanhan akan naineesta nuoresta\nkuhmolaisesta, monivärssyisen rallatuksen. Näin hän siinä muun lisäksi\nlaulaa ja varoittelee:\n\n    \"Sen vanhan vaimon vierellä\n    on syän surevainen.\n    Kun hän otti vaimon vanhan,\n    Antti Kainulainen.\n\n    Ystävät ja veljet, älkää\n    vanhaa vaimoo tuoko,\n    se ei muuta halua\n    kuin lämmintä ja ruokoo.\"\n\nItse Kainulaisellekin oli mestari laulunsa lasketellut, jopa saanut\npalkakseen iloiset naurut ja hyvät ryypyt.\n\nJa vieläkin sama laulu virkeätä hyväntuulista vanhusta huvittaa ja\nhymähyttää.\n\nMutta vasta oikean vanhankansan tietäjäukon tapaat Venehjärvellä,\nOntippa Lesosen, \"Suolahen Ontipan\", ison mustapartaisen,\ntakkutukkaisen miehen kuin karhun, pystyn urohon, jolla on ääni kuin\nkorpien kontiolla. Kun ukko oikein äityy haastelemaan, päästelee hän\nkuin pasuunasta.\n\nOntippa on jo 73 vuotta vanha, mutta miehekäs vaari vieläkin. Ja mies\nhän on ollut koko ikänsä, ei ole tulipalopakkasellakaan tarvinnut\nturpeinen tukka lakkia eikä ryhevä vartalo aina takkiakaan. Monesti\non ukko talven ulkoilmassa käydä köpsytellyt puksuissa ja paidoissa\nvain ja kengät jaloissa. Erikoinen on Ontippa myös ollut jumalanhyvien\nkäytössä. Joskus, niin kerrotaan, hän on ollut kaskelle lähdössä taikka\nkalanpyyntiin tai metsänkäyntiin, ja on sitä varten ahtanut vahvan\nsuuruksen vatsaansa sekä vääntänyt painavan eväskontin selkäänsä. Mutta\nkohta jälleen hän on saattanut sivaltaa kontin selästään, istuutua\nja pistellä siitä poskeensa koko kolmipäiväisenkin evästyksen jotta:\n\"Suottahan mie sitä käyn selässäi kantelomah.\" Siitä vasta mies on\nilman eväskonttia painunut korpeen ja raatanut kolme päivää samalla\nsuurustannalla.\n\nKesällä, jos kalanpyyntiaikaan menet Ontippaa tapaamaan, tuskin käsität\nhäntä kotoaan, Suolahden Venehjärven takaa. Sillä useasti ukko elelee\nviikkomäärin peninkulmain päässä metsäjärvillä kalastelemassa. Voitpa\nsaada laukkoa Lapukan saloille puolentoista peninkulmaa rääsyisiä\nkorpia, ennenkuin löydät kalamiehen Raatajalammen kalasaunasta.\n\nMutta siellä sitten onkin verraton ollaksesi. Olet joutunut oikeaan\nerämaan pyytömiehen ympäristöön ja tunnelmaan: pieni savuinen\n\"metshipertti\", keittotuli pihamaalla suitsuamassa, etempänä pari\npatsaille rakennettua pientä oudonnäköistä riista-aittaa, \"lintulavaa\",\nja salolammen rannassa pahainen lauttakoplukka, Antipan vesikeino --\nympärillä ääretön, äänetön korpi.\n\nJa lopuksi itse ukko, tuimakatseinen, partainen, musta metsänkarhu.\n\nIltaa pihamaalla istuttaessa ja yötä pirtin lehvillä levättäessä saat\nOntipan tarinoimaan taitojansa. Silloin ihmeeksesi ja iloksesi huomaat,\nettä ukko on oikeaa vanhankansan ainesta. Ontipalla on vielä isiltä\nperittyjä tietoja ja uskomuksia, joihin hän vielä järkähtämättömästi\nluottaa -- on oikea ja totinen uskovainen.\n\nKun partaniekka pirtin lämpöisessä hämärässä pakinoi\nparannuskeinoistaan, \"keärmehen\", \"tshitshiliuskun\", sisiliskon,\nja \"skokunan\", sammakon, manauksista, karhun, käärmeen ja metsän\nkiellännästä ja nostannasta, kalman-, metsän- ja vedenväen\nvakauttamisesta ja monista muista merkillisistä taidoistaan, ja aina\nväliin sanoa sähäyttää jonkin loitsunkin totisen tuimana taikka\ntiuskaisee julman manauksen ja samalla tekee äkäiset taikatemput,\nniin uskotpa, tunnetpa totisesti siirtyneesi satoja vuosia takaperin\nmuinaisten esi-isäin seuraan, aikoihin, jolloin he vielä elivät\nomassa isienuskossaan ja omassa vapaudessaan. Ja vielä täydempi on\nentisaikojen tuntu, kun kuulet vanhan kalamiehen sanelevan:\n\n    \"Oi, Ukko ylijumala,\n    vaari vanha taivahainen,\n    taivahallinen jumala,\n    tule tänne tarvittaissa,\n    käy tänne kutsuttaissa...\"\n\nNiinpä vainenkin: \"Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa!\"\nSillä on jo joutunut aika, jolloin Vienan-Karjalan viimeiset laulajat\nja tietäjät, isien uskon ja tapojen viimeiset taitajat, vaipuva-ikäiset\nvanhukset kohta kannetaan kalmiston multiin. Kohta Karjalankin\nkalevalainen henki ja laulunmahti ja sananvoima asuvat vain tuuheitten\nkalmanlehtojen suojissa Tuonelan turpehessa. On Karjalassa jo\nkoittamassa aika, jolloin ei enää luoteta isien oppeihin eikä tarvita\nvanhojen taitoja.\n\nMutta annapas ajan kulua, ehkä niitäkin taas\n\n    \"Vielä kerran tarvitahan,\n    katsotahan, kaivatahan,\n    kun ei kuuta, aurinkoa,\n    eikä ilmaista iloa.\"\n\n\n\n\nVienan-Karjalan itkuvirsistä\n\n\nKaikkein kauniimpia, syvällisimpiä ja herkimpiä kansanrunoistamme\novat itkuvirret eli itkut, omituiset murheen ja haikean mielen\nilmaisulauselmat, joita vielä saamme kuulla kreikanuskoisessa\nRaja-Karjalassa sekä Vienan-Karjalassa ja Aunuksessa, joskus myös\nInkerin suomalaisseuduilla. Naisväki, etupäässä vanhat vaimot,\nelämän kovuutta kokeneet lesket ja muut murheen murtamat niitä\neri tilaisuuksissa laulavat, mutta harvemmin on elämä nuorille\nnaisille vielä antanut niin paljon mielihaikeata, että se saattaisi\nitkuvirsille. Miesten karkeampi mielenlaatu taas ei ole sovelias\nitkuvirsille, vaikka kyllä monet, varsinkin herkkätunteiset, mielellään\nkuuntelevat hyvää itkuvirren laulantaa.\n\nVarsin omituinen on itkuvirsien sävel ja aivan erikoista on niiden\nesittäminen. Itkuliinaa silmilleen painaen laulaa esittäjä itkevällä\näänellä virttään, valittavalla haikealla sävelellä, joka hengähdyksien\nmukaan rytmillisesti nousee sekä sitten taas nytkähdellen hitaasti\npainuu ja vitkalleen vaipuu, voipa useasti katketa keskellä sanaakin\nja sen jälkeen taas ottaa uuden nousun. Niin kokonansa antautunut on\nhyvä itkuvirren esittäjä virtensä tunnelmaan, että hän todella elää\nsen sisällössä sekä teeskentelemättä itkien ja kyynelehtien laulaa\nvalituksensa, todellakin itkee virtensä. Jopa joku on niin herkkä,\nettä itkuvirren säkeitä sanellessakin herkistyy nyyhkytyksiin ja saa\nsilmänsä kyynelkiehteille.\n\nMitään varsinaista runomittaa ei Vienan-Karjalan itkuvirsissä huomaa.\nOvathan vain milloin pitempiä, milloin lyhyempiä lauselmia, polvia,\njoita itkijä voi mielensä mukaan lisätä taikka supistaa. Hyvä itkijä\nsaattaa laulaa hyvinkin pitkän monipolvisen virren, jonka lauselmat\novat varsin sisällökkäitä ja syvästi tunnettuja, kun taas toisen aivan\nköyhä itku loppuu varsin lyhyeen.\n\nItkijät näet aina asian mukaan itse luovat virtensä -- toki\nkäyttäen ennestään kuulemiaan ja oppimiaan itkuvirren kuvia ja\nsanontamuotoja. Mutta herkkämielinen ja paljon elämää kokenut\nhenkilö voi silti valitukseensa saada oman yksilöllisen sanontansa\nja elämänymmärryksensä, joten syntyy joskus liikuttavan kaunis,\nsyväsisältöinen runoelma.\n\nSamoin kuin muukin vanha kansanrunoutemme, samoin itkuvirsikin käyttää\nkaunistuskeinoina alkusointua ja säekertoa. Jopa niin, että monesti\nkoko virren eri lauselmajaksot ovat pelkkiä säekertoja, ja saman\nlauselman mahdollisimman monet sanat ovat keskenään alkusoinnussa.\nMillä äänteellä alkavasta \"sananpolveksesta\" itkijä lähtee virttänsä\nvirittämään, sille äänteelle hän sitten sovittelee saman lauselman\ntärkeimmät sanat.\n\nMutta omituisin ja viehättävin puoli ovat itkuvirsien monet\nkuvakieliset sanontatavat sekä lukuisat hellittelysanat ja -nimet.\nNiitä on niin runsaasti, että koko virsi on miltei yhtämittaista\nkuvakieltä ja mitä herkimpien ja kauneimpien, sointuvimpien\nhyväilysanojen luetteloa. Itkuvirren esinettä, henkilöä tai asiaa\nmainitaan mitä moninaisimmilla hyväilynimillä ja mainesanoilla.\nMaamolle antaa itkevä tytär nimityksiä: \"armahille ilmoille seätelijä\naikojaiseni\" tai \"ihaloille ilmoille seätelijä itvojaiseni\" taikka:\n\"kauneille ilmoille seätelijä kantajaiseni\", sekä samalla tavalla\nedelleen: \"kuvoajaiseni, loatijaiseni, mainajaiseni, ottajaiseni,\nsuventajaiseni, tuuvittajaiseni, voalijaiseni, verhojaiseni,\nviihyttäjäiseni\", aina näin maamon äidillistä toimintaa mainiten.\nTaattoa kutsuu itkijä nimellä \"hyväseni\", liittäen sen eteen\nalkusoinnun mukaan toisenkin mairesanan: \"armas, ihala, kaunis, kiras,\nkuulu, kyllä, loatu, orhea, paras, soavis, tuvis, valkea, vetris,\nvieslövä\". Lastaan hellittelee maamo hyväilynimityksin: \"aikomaiseni,\nitvomaiseni, kantamaiseni, tuuvittamaiseni\" eli samoin sanoin, joilla\ntytär mairittelee maamoaan. Mutta eri sukupuolille lisää äiti vielä\nomat lempinimensä, niinpä poikalapselle: \"arves, kaleva, omena, valio,\nvirvas\", sekä tytölle: \"allinen, sorsanen, marjanen, impimarja,\nkanamarja, kananimyt, kuklanimyt, laklanimyt, ostranimyt, tussanimyt,\nvaklonimyt, viklanimyt\". Pikku poikastaan voi maamo mairitella,, \"visan\nhelpponen virvasalku viihyttämäiseni\", taikka pientä tyttölastaan,\n\"kajon ainut kanamarjan alkunen kannettuiseni\". Setää saattaa itkijä\nsanoa \"kaunehen hyväseni kajollinen veli kalevainen\". Ristitaatto\neli isäkummi on taas \"kuulu hyväseni kujillinen, kukkahista pappien\nkupelivetysistä kujin ylentelijäinen\" sekä ristimaamo \"mairehille\nilmoille seätelijän mainajaiseni manullinen, mairehista pappien\nmalitvuvetysistä manun ylentelijäinen\".\n\nItseään, kaihojen mielialojen alla olijaa, nimittää itkijä sanalla\n\"vartueni\" liittäen siihen alkusoinnun kulloinkin vaatiman\nmielihaikeutta osoittavan mainesanan: \"anke, inhu, kaiho, kiero, kurja,\nlaitto, malkio, one, paljo, sammu, turtio, vaimala, vierona\".\n\nSamoin taas joka asialla ja esineellä on oma kuvaimensa. Kyyneleet\nesim. ovat \"kaihoja vetysiä\", neitosen hiukset \"alli\"- eli\n\"kanaliemynäisiä\", tuolla ilmalla eläjä on \"kauneis syntysissä\" ja\ntäällä olija asustaa \"valkeilla ilmoilla\". Pellot ja niityt ovat\n\"vako\"- ja \"viikatevainioisia\", lehmät \"kuohumaitojen kulettelijaisia,\nkujakukkasia ja ahoainikkisia\" sekä lampaat \"kaulavillojen kantajaisia,\nkankahilla kakertajia\". Jumalan ilmat voivat olla joko \"kasteseähysiä\"\ntai \"kauneita kajopoutasia\" taikka taas saattaa tuivertaa\n\"tuuhkutuuluet\" tai \"kyhän ankarat kyytätuuluet kylmien kyytämerien\npeältä\". Suomessa eläjä oleskelee \"sakonattomien\" -- laittomien --\n\"maijen syämillä\" taikka \"tuhmien\", \"onehien\", \"kaihojen maijen\nsyämillä\". Suomen rajoilla asuva elää \"vierottomien\" -- uskottomien --\n\"maijen vierysillä\".\n\nAjan nopea kulku, nykyhetken tuokiomainen liikunto on itkijän mielessä\nmiltei aina, milloin hän virressään tulee aikaa maininneeksi.\nNiinpä saattaa hänen itkunsa sattua \"näinä päiväkypenyisinä\" tai\n\"vierennäisinä\", \"kevätkuuroksuisina\", \"iltaoprennaisina\". Mutta\nsamalla hänen kauneudelle herkkä mielensä huomaa ja tuntee luonnon\nkauneuden \"kevätsulasina\" ja \"kesäkaunistoisina\", \"iltaihalmoisina\" ja\n\"huomenes-saalostisina\".\n\nVielä hivelevät korvaamme monet somat \"tuuluet\", \"seähyet\", \"peähyet\",\n\"kätyet\", \"kutriset\", \"kallehuet\", sekä monet kymmenet, sadat muut\ntunneherkät hellittelysanat. Ja useasti, joka lauselmassakin monta\nkertaa toistettuna, kuulemme itkuvirsille ominaisen vahvistussanan:\n\"äijän, innon, kajon, kiran, kujin, kyhän, loavun, manun, oimun,\npanun, soarnan, suimun, tunnon, vallan, verran visan\", joita aina\nalkusoinnun mukaan käytetään milloin minkin sanan edessä -- \"innon\nmyöhäisinä iltaihalmoisina\" ja \"visan ankarat vilut vihurituuluet\nvilujen viimamerien peältä vieslövä Spoassusen visan loajitteli näinä\npäivävierennäisinä\".\n\nItkuvirsiä lauletaan kaikenlaisissa surun- ja murheenalaisissa\ntilaisuuksissa. Elämän suurimman murheen, kolkon kuoleman kohdatessa,\nitketään valittavimmat virret. Vaimo itkee puolisoaan, tytär\ntaattoaan, sisko veljeään, maamo lastaan. Itkulla jos ihminen on\nelämänsä aloittanut, niin itkulla hän toden teolla tuolle ilmalle\nsaatetaan. Heti kun kuoleva on henkensä huokaissut, ruvetaan vainajaa\npesemään ja laittamaan kalmalaudalle. Silloin työnnähtävät ilmoille\nensimmäiset kuolinvirret kovin valittavina ja toivottomina aina sen\nmukaan, kuinka kovasti itkijä on vainajaan kiintynyt ja kuinka syvästi\nhän tuntee elämän kovuuden. Niin saattaa vaimo itkeä miesvainajataan:\n\n    \"Valkoalkaa [peskää] vaimaloijen osieni [kovan kohtaloni] valitsema\n    vallan kohtalahiseni [puolisoni] valkeijen valtajoutsenuisien\n    vallallisiks [kaltaiseksi], jotta ei valkoalentasien\n    vaivasissa [pesun puutteessa] valkeijen ilmojen peältä vallan\n    puutuis [joutuisi] valkeihin syntysiin [tulevaan elämään].\n\n    Kaunistelkoa kaunehien karjalintusien [joukkolintujen, pulmusien]\n    kajollisiks [kaltaiseksi] kaiho vartuoni kajon kohtalahista näinä\n    päiväkaunistoisina, jotta ei likojen kaihosissa [pesun puutteessa]\n    koalaeltais [saatettaisi] kaunehien ilmojen peältä kauneihin\n    syntysiin (tulevaan elämään).\n\n    Eikö, hotj, kajon ensimmäisinä kevätkaunistoisina kaunehina\n    karjalintusina kajon koalelis kannellista syntysista näille\n    puolin kaunehia ilmasia.\n\n    Mie, kaiho vartueni, niistä hänen kaunehuisia kajon silmittelisin\n    [katselisin].\"\n\nSeuraa sitten itkuvirsi toisensa jälkeen, kuollutta laudalle\naseteltaessa, arkkuun pantaessa, valveuteltaessa ja vainajan ystäviä\ntavattaessa. Ja taas, kun Manan matkamiestä viedään pirtistä ulos\nja kannetaan kalmistoon, on koko matka yhtämittaista valitusta,\nniin että umpeen luodun haudan vierellä itkijä -- tai itkijät --\nlopulta on itsekin melkein maahan painumassa. Mutta vielä kalmistosta\npalattaessakin jatkuvat valitusvirret: itkien muistelee kaipaava\nomainen vainajaa joutuessaan kotipellon pientareille, kotipihasille,\nrappusille, eteiseen ja lopulta tyhjältä tuntuvaan pirttiin, jossa hän\nitkien ja vaikeroiden alkaa etsiä poismennyttä kiukaanpatsaan takaa ja\njoka nurkasta ja komerosta.\n\nToinen suurien itkujen aika on häiden vietto. Vaikka häät nuorten\nmielestä ovat suuria ilojuhlia, ovat ne kumminkin pohjaltaan miltei\nsurujuhlia. Ja näin ne näyttää herkkä karjalainen itkuvirsien laulaja\nkäsittävän. Sillä siirtyminen ison kodista, huolettomista ja iloisista\ntytärpäivistä miniän osaan, uuteen outoon kotiin, jopa sitten äitinä\nomassa kodissa monesti kokemaan kovia kohtaloita ja vastoinkäymisiä,\nei ole suinkaan iloinen askel. Siksi hääitkutkin ovat varsin\nsurullisia, ja häissä itketään miltei vielä enemmän ja haikeammin kuin\nkuoleman kohdatessa. Itkee morsiamen äiti, itkee sisaret, mutta\nmorsiamella enimmin on syytä itkeä, ja hän enimmin itkeekin, taikka\noikeastaan hän on vain säestäjänä apulaisvaimolla, itkettäjällä, joka\nhänen puolestaan itkee itkemästä päästyäänkin virren toisensa jälkeen.\nKuinka syvästi itkijä käsittää kohtalon, joka odottaa nuorta tytärtä,\nja kuinka kauniisti hän tuntemuksensa saattaa sanoiksi, huomaat\nkuunnellessasi itkuvirttä, kun \"sorokkaa\", vaimon lakkia, asetellaan\nmorsiamen päähän:\n\n    \"Niinkö toivelet [luulet], tuvis allisen, jottei kuin tuulisäijen\n    aijoiks ne tuhmat lakkiraisaset [lakkipahaset] tunnon loajitellah\n    siun tuskaliemynäisies [hiuksiesi] peälle?\n\n    Ei tuulisäijen aijoiks, vain kaiken tunnolliset tuhmaset\n    [kaikenlaatuiset ikävät] lietänehen niistä tuhmista\n    lakkiraisasista tuvehen ikäses piettävät.\"\n\nSaa tämän tuntea morsiankin, kun orren alla istuessaan itkijävaimon\nkanssa vaikertelee:\n\n    \"Ennen olisin, kiero vartuoni Kiijovan kivilinnaset kierrellyt\n    kenkättömin jalkasin, ennen kunnaita kieroja issuntasijasia kiran\n    myöhäsien iltakiekkosien kiran alenenta-aikasina.\"\n\nSamoin kovan kohtalon pelko sekä syvä kiintymys ison kotiin ilmenevät\nmorsiamen itkussa, kun hän taatolta myötäjäisiä pyydellessään valittaa:\n\n    \"Antele, armas hyväseni, aunavat [untuvaiset]\n    peänalentoiset [päänaluset]. Et tiijä, aikomat [miehelän\n    eläjät] omista peänalentoisista ankehin [kovin] sanoin\n    asetellaan [kohdellaan] ankehta varruttani, mie siun antelemien\n    peänalusien peälle asettautuisin.\"\n\nMutta ei vain kuolema eikä häidenvietto saata itkuvirsille. Elämässä\nsattuu paljon muitakin surullisia hetkiä ja kaikenkaltaisia\nmielihaikeoita, jotka helposti liikahuttavat herkän karjalattaren\nkaihoille mielialoille. Niinpä sotamieheksi lähtevälle pojalleen maamo\nitkee katkerimmat virtensä. Saattaa hän valitella:\n\n    \"Minne varoin [mitä varten] valmisteleka täysivartista\n    valioa voalimaistani, kun ei ole voalimaistani näihen\n    loatuisiin [tällä tavoin] valmisteltu vallan vahäsessä\n    ylentely-aikasessani [kasvatusaikanani].\n\n    Niin alkaa vaimalalla vartuellani vaimalaisikseni vallan\n    loajittautua. Onnakko [ehkäpä] minun valioa voalimaistani\n    valkean tsoarisen vainuvatoatkaisiin [sotavarustuksiin]\n    varustellaan, vaikeijen varsirautasien [aseiden] vallan\n    akkiloijasiks [hoitajaksi].\"\n\nJa raskaita käsikiviä kiertäessään jauhaja vaikertelee:\n\n    \"Anna, kurja vartueni, kunnas kunnahilta kuletettuja kujin\n    vaikeita [raskaita] kunnaskivysiä kutvahuttelen [liikuttelen]\n    näinä päiväkuuroksuisina.\n\n    Anna kurjasiani [surujani] kujin alentelen kunnaskivysien\n    kutvahutteluaikasina.\n\n    Oimun vaikeita olkakivysiä onnahuttelen näinä päiväoprennaisina.\n    Niin olen, oneh vartueni, orheijen ilmojen peällä osattomana. Ei\n    ole onehella vartuellani ohjelijaisija [auttajaa] oimun vaikeilta\n    olkatyöhysiltä.\"\n\nHerkkätunteisella henkilöllä on aina haikeat mielialansa. Metsään\nmarjan poimintaan mennessään hän saa jo aiheen itkuvirsin huudahdella:\n\n    \"Lähen, kaiho vartueni, kangasvierien kaunistoisia [marjoja] kajon\n    etsittelemäh kaunehista katajikkometsäsistä kajon pikkaraisille\n    kannettuisilleni kannikkaverosiks [syötäviksi].\n\n    Eikö miun kaihosenikin niiks aikasin kajon alettais, kun\n    kaunihissa katajikkometsäsissä koalelen kaunehia kangasvierien\n    kaunistoisia kajon etsittelemas.\"\n\nJa taas ihanan suvisen sään vallitessa hän ailahtuu:\n\n    \"Ihalat on ilmojen alustaiset näinä päiväihalmoisina ja innon\n    myöhäisien iltaihalmoisien innon alenenta-aikasina.\n\n    Armahat aputuuluet armas Spoassusen [Vapahtaja] asetteli armahisen\n    airovetysien [järvien] pealtä ankehelle vartuelleni.\n\n    Niilläkin laatusia armastutteli ankehia miel'alasiani,\n    kun ollahan alituisesti alahaisien, aijan monenloatuisien\n    apeavetysien [kyyneleiden] alla astumassa.\"\n\nOn Vienassa itkuvirttä -- miltei loputtomasti.\n\nNäin valittelevat Vienan vaimot ja tyttäret vaimaloita mielialasiansa.\nJoka kylässä tapaa vanhoja naisia, jotka \"malttavat eänellä itkeä\",\nlaulaa itkuvirsiä. Mutta harvassa on oikein osaavia itkijöitä, jotka\ntuntevat ja tuovat ilmi herkkiä ja syviä sielun liikuntoja. Taitavimmat\nitkijät ovat Vienan suurien runolaulajien heimokuntaa. Semmoisia\non Anni Lehtonen Vuonnisessa, mainion runolaulajan, Ontrei Malisen\npojantyttären, itkuvirsien laulajan, Okahvia Malisen tytär, taaton\npuolelta toista Vienan laulajasukua. Herkän runomielen hän on perinyt\nsuvultaan ja vaikka on vasta 45-vuotias, on hän elämässään jo nähnyt\nmonta kovaa ja siitä saanut itkuvirsille alttiit mielialansa. Siksipä\nhän voikin mitä herkimpiä runoelmia laskea vaikka päiväkaudet. Hyviä\nitkijöitä on vanha \"Sokea Hoto\" ja \"Hökän nainen\" Venehjärvellä, sekä\nmyös Jougenia Lesonen Ponkalahdella, Tatjana Karhunen Vuokinsalmella,\nMalania Huovinen Hietajärvellä ja Hilipän eukko Sappuvaarassa. Omia\nkaihojaan sekä \"ankeita syänalasiaan\" saattavat hekin sanella ja\ntoimivat usein häissäkin morsiamen \"itkettäjänä\".\n\nMutta kohta kai lienee Vienan itkut itketty. Nuoresta polvesta\ntuskin enää montakaan itkuvirsien laulajaa nousee näinä aikoina,\njolloin Vienan-Karjalankin ennen koskemattomille selkosille rupeavat\n\"visan ankarat vihurituuluet\" sieltä täältä puhaltelemaan. Mutta\njotkut sentään, herkkien maamojen herkät tyttäret, ovat perineet\ntuudittajaisensa tuntehikkaan mielen ja laulutaidon. Niinpä Anni\nLehtosen pikkuinen arkamielinen Olga-tyttönen, joka Oulussa\nkylänpalojen kysyjänä, työnraatajana käyvää maamoaan saa aina\ntalvikaudet ikävöidä, kaihoissaan istahtaa ikkunapieleen ja valittelee:\n\n    \"Ikävissäni istun ikkunan kotvasissa, kun on\n    itvojaiseni innon etähäisien matkojen peässä.\n\n    Kun olen innon armoton [aivan orpo].\n\n    Kun olen ilman lintusien innollisista [tavalla] innon armoton.\"\n\n\n\n\nInkerin kuvia\n\n\nInkeri on suurta Pietaria ympäröivä heimokansamme asuma-alue. Jo sen\nnimikin saattaa jokaisen suomalaisen kansatieteilijän ja kansanrunouden\nharrastajan mielihyvästä hytkähtämään. Sillä Inkeristä on samoin kuin\nVienan-Karjalasta saatu talteen kansanrunoutemme parhaita aarteita.\nSinne on tehty epälukuisia keräys- ja tutkimusretkiä aina Lönnrotin ja\nEuropaeuksen ajoista asti. Ja vielä nytkin lähdetään sinne yhä uusille\ntoivioretkille. Eikä milloinkaan tarvitse pettyneenä palata.\n\nRunolaulajiako haluaisit kuulla -- vanhan kansan parhaita? Eli niitä\nentisaikoina siellä täällä kautta Inkerin. Kuuluisimmat olivat Hevaan\nsuurrunojat, semmoiset kuin Sinoi-ukko ja Oleksei-vaari sekä vanha\nsokea Varvana-muori, ynnä Narvusin niemen Olena-eukko. Ja samaa suurta\nInkerin laulajapolvea oli aikoinaan Suomen puolelle siirtynyt Sakkulan\nsuurlaulaja, kuulu Larin Paraske. Kaikki jo ammoin laulaja-isiensä\nja -emojensa luo Manalle menneitä.\n\nMutta vielä takavuosina täällä eleli entisen polven viimeisiä vaipuvia\nvanhuksia, joilla oli suonissaan isien ja äitien virsikästä verta.\n\nSemmoinen oli Kaurilan Marfa, yli 80-vuotias lauluemo Pohjois-Inkerin\nLempaalassa Koronsaaren tienoilla, Larin Parasken entinen laulajatoveri\n-- Paraskehan oli kotoisin naapurikylästä, Miskunmäeltä. Pieni\npikkuruinen eukko oli Marfa, käyräselkä, kyömynenä, huonokuuloinen jo\nja upposokea, sauvan varassa kopeloiva mökin muori.\n\nMenet eukon kotiin, pikku taloon. Sokea laulaja uuninpenkillä yksinään\nlojuu, äänetönnä, umpisilmäisenä -- omia mietteitään miettinee, mitä\nmiettinee. Tai aatteleeko mitään, on vain ja lepää omia aikojaan.\n\nAstut lepääjän luokse ja sanot korvaan, kovasti puhallat, että haluat\nkuulla vanhoja virsiä. Talonväki jos mummoa laululle kehottaisi, ei hän\nolisi tietääkseenkään, mutta kuultuaan vieraan äänen hän heti havahtuu.\nKääpertää muori ylös, siistii pörröistä päätään, asettelee huiviaan,\nlaittelee pukuaan, kopeloi sauvansa ja -- lähtee sanaa sanomatta\nkopsottelemaan pihalle. Hämmästyt hiukan ja luulet, että eukko pani\npahakseen. Mutta kotiväki todistaa:\n\n\"Kyllä se nyt rupeaa laulamaan!\"\n\nMenee Marfa pihamaalle puiden alle laitetulle kiikulle, tunnustellen,\nhaparoiden etsii siinä sijansa ja rupeaa hiljalleen liekkumaan. Jo\nalkaa vanhalla vapisevalla äänellä laulaa:\n\n    \"Kolme oli poikasta minulla:\n    yks' oli Ruotsissa rovasti,\n    toinen oli pispa pappilassa,\n    kolmansi kotona herra.\n    Puuttupa tuo surma kuulemaase,\n    salaseinä seisomaase,\n    tappo tuo Ruotsista rovastin\n    tappo pispan pappilasta,\n    kolmannen kotonta herran.\n    Nyt olen leski, nyt olen lento,\n    nyt olen varaton vaimo...\"\n\nKun pitkä laulu on lopussa, vanhus aloittaa toisen, sitten taas\nkolmannen. Mutta käy jo sääliksesi särkynytääninen väsynyt vanha,\ntartut laulajan käteen ja sanot, että jo riittää, jo riittää, heitä jo\nemoseni, väsyt, vanha, väsyt. Mutta kummastuneen ilmeen näet laulajan\nkasvoilla. Ei hän mitään puhu, mutta kasvot näyttävät kysyvän: \"Näinkö\nvähän vain! Etkö enempää haluakaan kuulla?\"\n\nSillä lauluun on Marfa muori ihmeellisesti kiintynyt. Talon emäntä,\nhänen miniänsä, kertoo, että eukko aina aamuisin, kun on herännyt ja\nsaanut kahvinsa, sitaisee huivin päähänsä, ottaa sauvan ja kopeloi\npihalle kiikkuun -- siinä laulaa aamuvirtensä. Samoin monesti\npäivälläkin, kun on ruokaveronsa saanut, hän köpöttelee kiikkuun\nkiitoslaululle. Näin emäntä hiukan tyytymättömänä selittelee ja\nlopettaa:\n\n\"Sinne kiikkuun hän aina käy lorujansa loilottamaan. Olen siitä monta\nkertaa torunutkin, jotta muistaisi Jumalaansa eikä sellaisia turhia\nloruja laskettelisi.\"\n\nSanot emännälle, että annahan vain vanhan laulella, minkä mieli tehnee.\nEhkä hän sillä tavoin veisailee Jumalalle kiitosvirttä. Eipä hänellä,\nsokealla raukalla, liioin muutakaan iloa taida enää olla.\n\nToisen vanhan runolaulajan voit menneinä vuosina tavata Vuoteen\nSohvolassa, meilläkin monesti mainitun Ontroppa Melnikovin. Lienee\nhänkin jo kutsuttu isiensä luokse. Oli Ontroppa komea valkopartainen,\nlumihapsinen, hyvännäköinen vanhus, iältään kahdeksissakymmenissä.\nAikoinaan on hän laulanut suomalaisille keräilijöille useita runoja. Jo\n50-60 vuotta takaperin hän lauloi Saxbäckille, sitten Boreniukselle,\nSalmiselle ja muille. Salmiselle Ontroppa lauloi parisenkymmentä runoa.\nOn ukko käynyt Suomessakin laulutöissä, Porvoossa Boreniuksen luona hän\nvietti viikon päivät -- ja virsiä kyllä riitti. Ja Ontropan kuva, Alpo\nSäilön muovailemana, nähdään Kansallismuseon Kalevalasalissa muiden\nparhaimpien runolaulajiemme rinnalla.\n\nSamoin kuin Larin Paraske oli Ontroppakin kreikanuskoinen, samoin monet\nmuut Inkerin etevimmät laulajat. Kreikanuskoisia olivat myös Karjalan\nShemeikat, Sissoset, Sotikaiset, Huohvanaiset, Vanniset, Härköset,\nOnoilat ja vielä Vienan suurlaulajat.\n\nOntropan suku on Vuoteen Sohvolaan Inkerin orjuuden aikana toisista\n\"valloista\" tuotu. Oli ollut hovinherra, mahtava mies, \"ensimmäinen\nkuninkaasta\", ja hän oli Ontropan esi-isän muuttaessaan tuonut mukanaan\n-- oli tahtonut saada alustalaisikseen \"vennäin uskovaisii\". Metsään\noli vasta tuotu Melnikov saanut raivata asuinsijansa samalla kun oli\norjantöitä raatanut hovissa. Mutta aikojen vieriessä siihen sitten\nsukua sikesi, niin että Sohvolassa on jo kuusi taloa Melnikohveja.\n\nSatut Hevaalle, toiseen suureen runoseutuun.\n\nSiellä, Suomenlahteen laskevan pienen Hevaanjoen kahta puolta on suuria\nviljavien kenttien ympäröimiä väkirikkaita inkerikkokyliä -- Vääskälät,\nLentisiinkylät, Hevaat, Tönttölät. Näissä kylissä kansan runot kaikkein\nkauneimmin ennen kaikuivat. Vielä nytkin täällä soivat vanhat virret,\nja vanhat isien tavat ovat kunniassa.\n\nAstelet kylän käytävällä, joka jokivartta seuraten sivuuttelee talojen\npäätypuolia. Istuupa siinä talon rappusilla pari ikäloppua muoria,\nkurttunaamaa, Jumalan kesäpäivää paistatellen. Heihin heti katseesi\nkiintyy. Muorit ovat perin omituisessa puvussa, Hevaan inkerikkojen\nikivanhassa vaatteuksessa. Omituinen on eukkojen hame, aannuaksi\nsanottu. Se on vain neliskulmainen, musta vaatekappale, joka\nylänurkistaan on olkamusnauhalla ripustettu oikealle kupeelle, niin\nettä halkopuoli avoimena jää vasemmalle, \"kurapuolelle\". Vyötäisille\non sitaistu kiinnittävä vyö. Somannäköinen on myös päähine, valkoinen\nlakki kirjailtuine otsimuksineen ja selässä riippuvine pitkine\nperineen. Kauniinkirjavat ovat paidan, rötsinän, olkapuolet, jotka\nnäkyvät aannuan alta. Aannuan halkeaman peitteenä käytetään hurstutta,\njoka samoinkuin aannua olkamusnauhalla ripustetaan kupeelle.\n\nTämmöinen on vanha merkillinen Hevaan puku, kohta käytännöstä häviävä\n-- lienee jo hävinnyt. Sillä seitsemisen hautaan horjuvaa muoria sitä\nenää tuonnoittain käytti. Ja kun he ovat tuolle ilmalle menneet, häviää\nsamalla koko pukukin kylän nähtävyyksistä. Niin köpöttelivät seitsemät\nmuorit kyläkadulla kuin mitkäkin entisajan kummitukset.\n\nMutta nyt jo lienee eteenpäin rientävä aika saattanut muorit kylän\nkalmistoon, joka on syrjässä jokivarrella, pienen soman tsassounan\nympärillä. Siellä lepäävät entisetkin vanhat vanhoine tapoineen,\nsiellä edesmenneet kuulut laulajatkin, ukko Sinoi ja Varvana-eukko.\n\nOmituisen outoja ovat inkeriläiset kylät siitä, ken ei ole ennen\nnäillä main matkustellut. Kahden puolen kylätietä ovat talot, joskus\noikein virstamääräisessä jonossa, vieri vieressä, miltei kaikilla\npäätypuoli tielle käännettynä. Ja kummannäköisiä ovat kylän talot:\npyöreistä hirsistä salvetut seinät niin matalat, että miltei käsin\ntavoittaa räystääseen, mutta oljista rakennettu katto on hyvin jyrkkä\nja kohottaa haarukkapuilla suojatun harjansa korkealle. Talon huoneisto\non rakennettu umpinaiseksi pienen neliskulmaisen pihan ympärille. Tällä\nsivulla on asuinrakennus, toisilla puolilla ovat läävät, katoksen\nalatse vie leveähkö ajoportti kylätieltä pihalle, ja toinen ajoportti\npihan perältä antaa pellolle.\n\nMutta ulkopuolella asuinrakennusten ryhmää ovat aitat, saunat ja\nriihet, olkikattoisia inkeriläisrakennuksia nekin.\n\nAjelet Toksovalle, Pohjois-Inkerin isoon pitäjään. Se on Inkerin\nmäkisimpiä ja kauneimpia seutuja -- nimittelevät sitä jopa \"Inkerin\nSveitsiksi\". Seutu on Suomen Salpausselästä halki Karjalankannaksen\nInkeriin ojentuvalla vedenjakajalla, Äyräpään harjanteella. Täällä kun\nmatkaat, saat melkein myötäänsä nousta ja laskea, kohota toisinaan koko\nkorkealle, kauas kantavalle mäelle. Semmoiselta mäeltä saatat nähdä\njoka taholla ympärilläsi mäkeä mäen vieressä, töyryä töyryn takana,\nkumpua kummun kupeella. Muutamat nousevat vakavina pyöreälakisina\ntöyränteinä, muutamat viskautuvat ylös vallattomina huippupäisinä\nkeiloina, toiset taas pitkinä harjanteina voimakkaasti köyristävät\nvankkaa selkäänsä. Siellä täällä on mäkien harjanteilla kyliä ja\ntaloja, ja rinteet ovat pelloiksi peratut, mutta toiset mäet on\nheitetty metsän valtoihin. Laaksot ja notkot vihannoivat lehtimetsinä,\nmuutamissa laaksoissa läikkyy järven pinta, muutamissa uomissa\nkoukertelee loriseva metsäpuro. Entisinä aikoina, harvemmin asuttuna,\nlienee Toksovan seutu ollut korpinen kukkulain maa, oikea erämiehen\nmaa. Pitäjän nimenäkin sanotaan ennen olleen Korpiselkä. Jo onkin ollut\noikea korpisten selänteiden selkä.\n\nKauneimpia on kirkonkylän seutu -- valkoinen kirkko lehtoisine kylineen\nkahden järven, Hepojärven ja Kaukolanjärven, välisellä korkealla\nharjanteella.\n\nJoudut Keltun kummuille, Toksovasta Rääpyvän kautta etelään.\nKeltunkin maisemat ovat kauniita, mäkiä ja kumpuja on varsinkin\nkirkonkylän tienoilla. Mutta niin vallattomasti nousevia, niin\nrohkeasti laskeutuvia kuin useimmat Toksovan korkeudet, eivät ole\nKeltun kummut. Vaatimattomina, pyöreinä aholoina ne vain vaiteliaasti\nnousevat notkosta ja samoin taas tyynesti painuvat toiseen notkoon.\nJa kumpujen välissä on siellä täällä laajoja viljeltyjä tasankoja\nhauskoine kyläryhmineen ja somine lehtometsä-saarekkeineen. Uutteran\ntyön jälkiä näkyy kaikkialla, ja talot ovat hyvinvoivan näköisiä --\nvierellä kukkiva omenatarha, ympärillä rehevät peruna- ja viljapellot.\nKäytpä melkein mihin taloon tahansa, tunnet viihtyväsi. Ihmiset ovat\nystävällisiä ja vieraanvaraisia.\n\nSatut aurinkoisena pyhäpäivänä joutumaan Keltun kylille, kohtaat\nkylänkadulla tyttäriä keskustelemassa. Utelet, mitäpä nyt kyläntytöt\nsiinä niin tärkeinä puhelette, ja saat kuulla, että haastellaan illan\nkisoista.\n\nMenet illalla katsomaan, kun ahon laiteessa nuoret pitävät iloaan.\nOn ahon rinne kirjavanaan kaikenikäistä kelttulaista nuorta lasta,\nvanhaa vaimoakin, mutta valtaväkenä kuitenkin parhaassa iässä\nolevia poikia ja tyttäriä. Kirjavissa puvuissa ovat neitoset,\npojat kiiltonahkasaappaissa kopsuttavat -- vasta vilinä käy, kun\ntanssi pääsee parhaaseen vauhtiin. Siinä vilkkaa sininen liivi,\ntuossa häilähtää punainen hame, tuolla välähtelevät valkeat hihat,\ntuolla ruskeat, mustat ja harmaat värit toisten seassa seulovat ja\npujottelevat. Jalat kapsahtelevat, aho kumahtelee, laulukin kajahtaa ja\nnauru helähtää, ja \"harmonin\" soittaja laskettelee vilkkaita repäiseviä\nsäveliä.\n\nKoko nuori Inkeri on parhaassa ilossaan. Tanssitaan \"rotshakkaa\",\ntanssitaan \"venakkoa\", \"puuttenjaa\", jopa \"sievoiruhkaa\" -- joka\non suomeksi niin paljon kuin \"kärrinvoita\" -- sekä varsin paljon\n\"katrillia\". Keskenään sipsuttelevat tytöt nelisin \"kasanskaa\", jossa\ntanssissa \"ei poikii pietä\". Mutta vanhat ämmät seisovat taempana vain\ntaikka istuvat aholla katsoen nuorten kisaamista, ja lapset telmäilevät\nreunapuolella toisinaan juoksaisten tanssivaan parveen tekemään pikku\nilkeyttä.\n\nJa kummun taakse painuva aurinko valaa ilakoivan ahon yli punervan\nhohteen.\n\nMutta kun kisaan on kyllästytty, käy nuorten parvi kiikulle liekkumaan.\nIstuu tyttöä, istuu poikaa vieri viereen ison nelikantimisen liekun\nneljälle istuinlaudalle ja asettuu seisomaan kunkin kannatinpuun\nviereen kiikun käyttövoimaksi. Siitä liekku heilumaan ja laulu soimaan.\nOn joukossa joku tyttö \"iellälaulajana\", hän yksinään heläyttää\nparisäkeisen sävelen, ja sitten toiset kiikkujat kajauttavat samat\nsanat koko joukolla. Sillä aikaa edelläveisaaja muistelee jatkoa ja\ntaas esiintyy yksinään, ja heti taas koko kiikku kajahtaa.\n\nNäin lauletaan ja liekutaan, nauretaan ja iloa pidetään, vaihdetaan\nymmärtäviä silmäyksiä, lämmetään ja hymyillään ja elämä näyttää aivan\nihanalta.\n\n\n\n\nInkerin orjuuden ajoilta\n\n\nSatut Inkerin matkallasi joutumaan haasteluihin vanhan ukon tai eukon\nkanssa, ja kun pakina pyörähtää entisen ajan elämään, huomaat, miten\nkertojan ilme painuu surulliseksi.\n\n\"A voi, hyvä vieras, niitä aikoja emmä ilolla muistele\", hän sanoo. Ja\nkun vanhus rupeaa muistojaan haastelemaan, saat kuulla asioita, joita\nei todellakaan ilolla muistella.\n\nKovin synkät ja armottomat olivat ne ajat, \"orjavallan ajat\",\njolloin talonpojat olivat hovin herrojen alustalaisia, turpeeseen\nkiinnitettyjä maaorjia, kokonaan isäntänsä mielivallassa olevia\ntyönraatajia. [Maaorjuus Inkerissä lakkautettiin 1861.]\n\nHovin töissä piti miesten ja naisten, jopa lastenkin käydä. Kolme\npäivää joka viikko oli miehen työverona, jos talossa oli vain yksi\nmies, mutta jos oli kaksi, niin toisen piti olla yletaikojaan. Naisen\ntaas piti käydä hovissa töissä joka kolmas viikko. Lisäksi oli\nkaikenlaisia ylimääräisiä töitä ja vielä rahamaksuja, paikoin viisi\nruplaa miehestä joka syksy.\n\nKaikki hovin työt tehtiin \"ropotilla\". Pellot muokattiin, lyötiin\nheinät, leikattiin elot, puitiin riihet, vedettiin halot, kiskottiin\nkalanuotat, Pietarin matkat kuljettiin ja tehtiin kaikki, mitä vain\nhovi tarvitsi. Naistenkin piti olla peltotöissä, heinää lyödä,\npuida riihtä, lisäksi hoitaa hovin karja kesin talvin, pestä pyykki\nja ketruut keträtä. Poikasten piti astella havuja napsimaan hovin\nhavupölkyn ääreen, ja tytöt joutuivat joskus jo kymmenvuotiaina\nkarjapiioiksi. Lapsienkin täytyi leikkuuaikana olla hovin pellolla\ntähkiä poimimassa.\n\nAamulla aikaisin, jo kukon laululta piti joutua hoviin, ja siellä sai\nraataa kunnes päivä meni mailleen. Jo illalla staarosta kulki kepillä\nkoputtamassa ikkunaan, jotta \"ropottiin, ropottiin!\" Sinne täytyi\nperheen äidinkin lähteä, täytyi, vaikka olisi ollut pieniä lapsia\nkotona hoidettavana. Heitä perillisesi kotiin lapsenlikan hoitoihin\nja sitten yön aikana käy heitä vaalimassa. Ja sen kun näkemään heitä\nehdit ja evästä konttiisi varaamaan -- omin eväin piti hovissa olla\n-- jo taas lähde matkaan! Jos lapsi oli niin pieni, ettei häntä\nvoinut heittää kotiin, ota käärö käsivarrellesi ja kanna konttiesi,\ntyökalujesi kanssa ja työmaalla miten kuten hoitele. Mutta samalla\nkuitenkin tee työsi kuten ennenkin, jos tahdot toria, jopa vitsojakin\nvälttää.\n\nEi juuri säästetty raskaina olevia vaimojakaan. Joskus sattui, että\näiti synnytti lapsensa hovin riihessä taikka leikkuupellolla tai\nheinäniityllä. Ei välitetty, ei uskottu, ei laskettu pois, vaikka vaimo\nparka valitteli, ärähdeltiin vain, naurettiin ja kiroiltiin. Vasta kun\nkuultiin lapsen itkua, äiti ja pienoinen saatettiin hevosella kotiin.\nAnnettiinhan vaimolle toki kuuden viikon loma, mutta seitsemännellä jo\ntaas lähde hoviin.\n\nStaarostat, vuipurnat ja kymmenniekat olivat aina työn joutumista\nvalvomassa. Yhtä päätä ja varsinkin viikon lopulla ne hoputtivat:\n\"Roatakaa, roatakaa! Pyhä tuloo, pyhä tuloo!\"\n\nJa väliin sivallettiin vitsalla selkään.\n\nKepittäminen, vitsominen, ruoskiminen ja korvapuustit olivat miltei\njokapäiväisiä rangaistuksia. Monta kertaa aivan mitättömistäkin\nasioista selkä kypsennettiin. Jos et aamulla määräaikana ollut\ntöissä, niin keppiä selkään, ellet jaksanut päivän tinkiäsi täyttää,\ntaas keppiä, hengähtämään istahdit -- keppiä, piippuasi täyttämään\nseisahdit -- keppiä! Ja näin aina keppiä, keppiä, taikka vitsaa, taikka\nkorvatillikka, jos vain \"rikkominen\" satuttiin huomaamaan. Ja miks' ei\nsatuttu. Sitä varten staarosta, jopa joskus itse hovin herra salaisin\npuolin ratsasteli vakoilemassa ja tarpeen tullen ryntäsi kiukkuisena\nkimppuun.\n\nAnkarimmat selkäänannot toimitettiin tavallisesti hovin tallissa.\nSinne onneton vietiin, pieksettiin, ja sinne menehtyneenä heitettiin:\n\"A mene, mihis tahot!\" Ellei pieksetty itse kyennyt liikkumaan,\ntoimitettiin omaisille sana, että tulla korjaamaan pois. Joskus\nlähetettiin miehen tai pojan veriset vaatteet kotiin vaimolle tai\näidille, jotta \"siin on pestävää!\"\n\nNaisiakaan ei kuritukselta säästetty. Monet katkerat kertomukset saat\nsiitäkin kuulla. Alustalaisen tytär haluaa mennä naimisiin hovin rengin\nkanssa, joka on Suomen alamainen. Herra ei tahdo laskea työntekijää\npois. Tyttö käy kysymässä lupaa, sanotaan: \"Tule huomenna kuulemaan!\"\nMenee tyttö huomenna, käsketään talliin. Siellä miehet pitelemään\nkäsistä ja jaloista, ja itse herra \"kasakanletillä\" pieksee tytön\nverille. Siinä on hänen kieltonsa naimisiin menosta.\n\nJo taas on toinen tyttö tuomittu vitsottavaksi, mutta mieluummin kuin\nlähtee vitsoja ottamaan tyttö pakenee metsään, piileskelee koko kesän\nuskaltamatta ihmisten ilmoille. Syksyn tultua hän menee \"toisiin\nvaltoihin\" -- toisen hovin alueille -- sukulaistensa luo ja siellä\nvuosikausia salassa elelee.\n\nNaimisiin ei saatu mennä herran luvatta. Vieraaseen valtaan herra ei\njuuri halusta laskenut alustalaisensa tytärtä miehelään, ellei joku\nomista alustalaisista nainut sieltä tilalle toista työihmistä. Panipa\nhovin herra joskus toimeen semmoisetkin naittajaiset, jotta syksyllä\nriihellä oltaessa sieppasi nuorten miesten päästä lakin ja viskasi\npimeään riiheen ja komensi tytöt sieltä noutamaan lakin kukin. Kenen\nlakin tyttö sattui saamaan, sen omistajan kanssa oli mentävä naimisiin.\nKupanitsassa herra oli vaatinut häiden jälkeen morsiamen ensi yöksi\nluoksensa.\n\nMuistelevat orjavallan vanhat paljon muitakin kamalia asioita. Oli\nhovin herralla Lempaalassa rotukoiran pentuja, joille hän tahtoi\nantaa hyvän elatuksen. Määräsi hän, että alustalaisten vaimojen,\njoilla oli rintalapsi, piti käydä ruokkimassa herransa koiranpentuja.\nKymmenkuntaa vaimoa tässä toimessa käytettiin, eikä auttanut äitien\nmuuta kuin heittää lastensa ravinto koirille ja penikoille ja hoidella\nrinnoillansa vikisevää karvakuonoa. Ja isänkin piti sitä kärsiä! Mutta\nkimmastuipa muuan isä kerran niin, että otti, kun pentu parhaillaan\nruokaili, sen kouriinsa ja väänsi niskat nurin. Mutta herra rankaisi\ntämän korvennellen tulisilla hiilillä miehen jalkoja.\n\nSamassa hovissa leskieukon poikanen tervahaudan vahtina ollessaan\nsattui väsyneenä nukahtamaan -- se oli kamala asia. Poika käärittiin\ntervattuun niinimattoon, ja matto sytytettiin palamaan.\n\n\"Poika sen kun vikisi kuin koira, kun matto paloi.\"\n\nNuoret miehet, jotka osoittivat vähänkään omapäisyyttä taikka muuten\neivät olleet mieluisia, herra määräsi armotta sotamiehiksi. Laittoipa\nhän joskus vihapäissään \"soltataksi\" 40-45-vuotiaan perheenisänkin. Ja\nsotamiehen kohtaloa pidettiin kamalana, eikä suinkaan syyttä. Surkeata\noli joutua aina 25-vuotiseenkin ankaraan palvelukseen, josta vain harva\npalasi takaisin. Siksipä monet nuoret miehet mieluummin karkasivat\nmetsiin -- herra jos ennätti saada kiinni, pisti jalkapuuhun, ettei\npääsisi karkuun -- ja siellä he piileskelivät vuosikausia. Hiilimiilun\npoltolla karkulaiset synkissä korvissa elelivät, asuen pahaisissa\nmaahan kaivetuissa multakuopissa, \"miilumoikissa\". Sinne kotiväki\nsalaa kuljetti evästä ja taas poltetut sydet toimitti myötäviksi.\nJoskus pimeänä syksy-yönä pakolainen uskalsi varkain pistäytyä kotona.\nMutta metsässä hän vietti enimmän aikansa, siellä maakuopassa kohtasi\nkuolemansa. Joku sortui puun alle, joku muuten sai surkean surman.\nEi heidän kuolemaansa uskallettu edes papille ilmoittaa eikä heidän\nhautaansa pappi siunannut. Metsään kaikessa hiljaisuudessa omaiset\nkuoppasivat ruumiin. Muuan oli, Lempaalan Summan Aapro, tullut kotiinsa\nkuolemaan. Ruumiin oli veli sitten yöllä haudannut metsään, sen joku\npahansuopa ilmoitti herralle. Silloin veli meni taas yöllä, kaivoi\nvainajan haudasta ja kantoi selässään kauemmaksi sydänmaille. Siellä\nhän löysi suuren juurineen kaatuneen kuusen, kaivoi sen kannon pohjiin\nhaudan, peitti sinne vainajan ja hakkasi kuusenrungon poikki, jotta\nkanto jälleen kellahti alas. Mutta entiseen hautaan veli kuoppasi\nkoiran raadon pettääkseen etsijöitä.\n\nEipä ollut ihme, jos kiusattu kansa joskus tuskastui oloonsa. Niinpä\nLempaalan hovin niityltä miesjoukko oli lähtenyt viikatteineen\nastuskelemaan pois ja mennyt Suomen puolelle, Kivennavalle. Mutta\nstaarosta oli lähtenyt jälkeen ja uhkauksilla ja lupauksilla saanut\njoukon palaamaan takaisin. Kotona karkureita sitten oli ankarasti\nrangaistu ja pääyllyttäjä pistetty sotamieheksi.\n\nJoskus kävivät kiusaantuneet raatajat hallitsijallekin valittamassa,\nmutta siitä heidän tilansa vain paheni.\n\n\"Kun kuka valittamaan meni, se tyrmään pantiin.\"\n\nOlihan joukossa sentään aina joku hyvä ja inhimillinen hovin herra,\njoka ei liikoja vaatinut alustalaisiltaan. Samoin taas ne, jotka\nolivat suorastaan \"kuninkaan\", keisarin, alustalaisia, olivat paljon\nparemmilla päivillä, monet saivat veronsakin maksaa rahalla. Mutta\nylipäänsä olivat olot surkeat. Ei annettu alustalaisille, köyhille,\n\"tyhmille\" työnraatajille ihmisarvoa. \"He olivat kuin luontokappaleen\nsijassa.\"\n\nKertovat vanhat myös silloisesta kodista ja kotoisesta elämästä.\n\nElettiin nokisissa savupirteissä, joissa iso kiuvas komotti ovinurkassa\nantaen lämmintä ja puhaltaen savua laen täydeltä. Vanhoissa tuvissa\noli vielä lykkyylaudalla suljettavat ikkuna-aukot, mutta uudemmissa\noli jo pienet neliruutuiset lasi-ikkunat. Takkavalkean valossa ja\npäretulen tuikkeessa istuttiin pitkät puhteet ja työskenneltiin minkä\nmitäkin. Kuka miehistä ketti pärettä, kuka pohjasi kenkää, naiset\nkeittivät, ompelivat taikka käsikivillä jauhoivat puuroksia tai\nleipäjauhoja. Tulineuvoina olivat tulukset. Mutta kun niillä tulen\nottaminen kävi hitaasti, peitettiin kytevät hiilet aina iltaisin tuhan\nalle, jotta sieltä aamulla puhaltamalla saatiin tuli itse laitettuihin\nrikkitikkuihin. \"Oli kymmenii vuosii talossa se yksi tuli.\" Joskus\nkun talon vanha tuli sammui, täytyi juoksaista naapurista päretikulla\ntulta lainaamassa. -- \"Kohvia\" ei tunnettu, ei \"saijua\" eikä vehnästä.\nPietarista palatessaan oli isän tapana tuoda lapsille \"tuomisiloiks\"\nkolmen kopekan vehnäsrinkeleitä, \"kolatsui\".\n\nKesäisin ajettiin rattailla, joissa oli puusta tehdyt raudattomat,\npaksukiekkoiset pyörät ja vahvat puuakselit. Semmoisilla mennä\nkeinuteltiin Pietariinkin. Sydänmailla ajeltiin \"purilailla\" -- pari\nnärekokkaa, latvat aisoina, poikkipuiden yhdistämä kokkapuoli maata\nviistämässä.\n\nSemmoista oli entinen elo, kotona köyhää ja yksinkertaista arkipäivän\nelämää, hovissa ankaraa orjana raatamista. Mutta sittenkin kaiken\nkurjuuden keskellä kaikuivat lehdoissa ja nuorten kisakentillä vanhat\nKantelettaren laulut, sekä pirteissä iltaisin ilahutettiin mieliä\nkalevalaisilla virsillä. Monet kauniit laulut ja itkuvirret on saatu\nInkeristä, ja Kullervo-jakso on Inkerin kaunein lahja Kalevalalle.\n\n\n\n\nVatjalaiskyliä\n\n\n    \"Kas Suomenlahdella hyrskyt\n    ja laajat Laatokan veet\n    -- --\n    ne halkoo Suomea suurta\n    ja pilkkoo kansaa sen.\"\n\nOlet lähtenyt matkalle Kattilan korkealta kirkonkylämäeltä, laskettanut\nhyvän, korvissa viheltävän myötämaan alas niittytasangolle, sitten\nmetsiä, mäkiä kierrellen ajellut ohi monien kylien ja viimein\nhiljaista metsätietä vaellettuasi joutunut puolitoista-peninkulmaisen\nmatkan jälkeen Järvikoisiin eli Baabinan vatjalaiskylään kauniin\nBaabinanjärven rannalle.\n\nOn \"pyhä Iiliän päivä\", praasniekkapäivä, aurinkoinen elokuun\npäivä. Koko kylän kansa on pukeutunut parhaimpiinsa, naisrahvas\non toinen toistaan kirjavammissa verhoissa, miehetkin kirjavissa\nkarttuunipaidoissa ja kiiltonahkasaappaissa. Jouten vain oleskellaan,\nkäydään naapureissa \"pajattamassa\", astuskellaan kylärahilla taikka\nistuskellaan kujasilla \"arteliaza\". Vanhat miehet ja akat pajattavat,\nmitä pajattanevatkaan, mutta nuoret tytöt ja pojat käyvät tanssimaan.\nTanhuilevat he ensin jonkin talon eteisessä, mutta kun kaunis ilma\nhoukuttelee, menevät kohta ulos kujalle kisailemaan. Muuan \"pojo\"\nistuu aidan vieressä ja \"pillittää garmonia\", ja toiset tanssivat,\nniin että värit vilisevät ja kujamaa kumahtelee. Vanhatkin sitä\nmielihyvin katselevat, lapset oikein suurella ihastuksella. Vanhojen\nkatse palautuu menneeseen nuoruuteen, jolloin heidänkin jalkansa yhtä\nkepeästi kapsahteli ja silmänsä välkähtelivät, mutta poikasten ja\ntyttösten mieli askartelee tulevaisuuden ihanissa kuvissa -- vielä\nheidänkin aikansa tulee.\n\nMutta vanhan vanhat ukot, talon iäkkäät taatot istuvat vain järvellä\n\"korissa\", isossa yksipuisessa honkaruuhessa, istuvat ja vuottavat\nkalaa onkeensa. Istuvat vain ja vuottavat, omia aikojaan istuvat --\ntokko enää muistanevatkaan muinaisia päiviään. Siinä on kylliksi,\nkun Iiliän päivä näin ihanasti paistaa kellittelee, ja järven pinta\nläikkyy sinisenä, ja kala silloin tällöin nykäisee koukkua. Mitäpä\nvanha sen enempää -- päivä kerrallaan.\n\nKun tänä pyhänä praasniekkapäivänä käyt vatjalaistaloon, \"assut rihee\",\nniin siellä \"jumalnurkaa\" edessä on pitkä pöytä, \"lauta\", ja on\nladottu \"syömiitä pal'lo lavvalôôsôô\", mitä talossa parasta on: kalat,\nmonenlaiset piirakat, putrot, kaasat ja kaikki. Niin ovat ystävällisiä\nsinullekin, vento vieraalle, että kutsuvat seuraansa \"issumaa\nlavozôllôô lavvaa tagaa\" tai \"järtsylee\" pöydän eteen. Ja siinä\n\"potshitetaas\" sinua \"syömiikaa, viinaakaa i ôluukaa\", miten parhaiten\ntaidetaan. Ka, syö vieras, syö! kehoitetaan tavan takaa. Oikein joudut\nihmetyksiin moisesta ystävällisyydestä.\n\nOn Järvikoiskylällä pyhä paikkansa, ikivanha uhrilehto eteläisimmän\nkyläosan pohjoisreunassa, varsin merkillinen pieni puisto muinaisen\nuhripalveluksen ajoilta. Siinä petäjää, haapaa, pyhää pihlajaa, jokin\nkoivukin sekä muuan matala kataja- ja marjapensas. Pyhä puisto on\naikoinaan ollut suojattuna puoltatoista metriä korkealla, kahdeksaa,\nyhdeksää metriä pitkällä ja yli pari metriä leveällä hirsisalvoksella,\njonka järvenpuoleisessa seinässä on ohut metrinen oviaukko. On puiston\n\"syämes\" vielä vanha pyhä Iiliän risti, kalkkikivestä louhittu, puolta\nmetriä korkea kömpelönnäköinen kivipatsas. Ikivanha on salvos, ikivanha\nristikin, ei kenkään tiedä niiden ikää. \"Jumal tääb kui vana se on\",\nsanovat kylän asukkaat.\n\nSiinä ennen, pyhässä puistossa, kylän ja naapurikylienkin vatjalaiset\nkävivät pyhänä Iiliänä palvelemassa, vanhimpana aikana oli siinä\nhärkäuhrejakin toimitettu. Olutta keitettiin saunassa juhlaa varten.\nJa pöydät laitettiin pyhän paikan luo, \"kahs lautaa tehtii, issuttii,\nsöötii da jootii, mehed da naised. Söötii kalaa da leipää. Voiskat\ntehtii mokomad niiku leiväd rahkamaijost, i munaa da voita sôdgôttii,\nlaaittii leivukkaised näi mokomad. Tshyyntelii tootii rissii tyvee i\nôlutta valettii yhs kruushka maahaa. Rahaa pani kopekan tshen tahto.\"\nNäin vietti vanha vatja uhrijuhlaansa isien vanhaan tapaan syöden\nja juoden ja uhria antaen. Nyt ei enää näin isosti yhteisiä juhlia\nvietetä. Pyhä risti on kaatunut maahan, uhrilehdon aitaus on kovin\nlahonnut ja ränsistynyt, mutta sen eteen on järvenpuoleiselle sivulle\nrakennettu uusi \"stolpikko\" Iiliän kuvineen ja aitauksineen. Sen luona\nvieläkin hurskaat ristirahvaan jäsenet käyvät palvomassa. \"Viijäs,\ntshel on ôlutta, sitä veeb, tshel bôlô ôlutta, se viinoata veeb i\nkalaa viijä tarjolkaakaa. Ize ottaas ryyppyy, rissii tehös etees, siz\nsyvvässä.\"\n\nJa Iiliänä jos astut pyhään lehtoon, satut näkemään, kun vanha\nvatjalaisukko \"stolpikon\" pyhään koteloon kilauttaa kopekkaisen ja\nhartaana ristii silmiään, vetäisee povestaan viinapullon ja \"ottaas\nryypyy\" ja taas \"rissii teeb etees\" ja hartaana kumartelee.\n\nKeskikylällä on pyhä Iiliän koivu, \"Iiliää kahtshi\", kaksihaarainen\nuhkea puu, joka korkealle yli kujanaitojen, yli matalien kattojen\nkohottaa leveän tuuhean latvansa. Puunjuurella on entisaikaan\ntoimitettu pyhän Miikkulan uhreja. Nyt siinä ei enää uhrata, mutta\npyhänä puuna komeata koivua vieläkin pidetään. Mitään vahinkoa ei sille\nkukaan saa tehdä.\n\nMatalia, harmaita, pyöreistä hirsistä salvettuja ovat vatjalaiskylän\nkaikki rakennukset, korkeaharjaisella olkikatolla suojattuja -- samoin\nkuin toisetkin seutukunnan sekä suomalaisten että venäläiskylien\ntalot ja rakennukset. Varsin somalta näyttää tuommoinen olkikattoinen\ntaloryhmä etäältä katsottuna, jos se on kuten useat Inkerin kylät,\naukealla tasangolla. Jo kauas näkyvät harmaat, jyrkät olkikatot\ntoisensa vierestä ja toisensa takaa, ja kylä on kaukaa katsoen kuin\nmikähän valtava aavalle koottu olkirukojen rykelmä taikka jokin\netelämaiden kansojen ruovoista rakennettu asuinmajasto, sitten lähempää\nkuin kasaan sullottu niittylatojen joukko. Vasta lähelle tultuasi näet\nsavupiippua, ikkunaa, kujanaitaa, sitten jo erotat asuinrakennusta,\nsaunaa, riihtä ja muuta talon huonetta ahdettuina kahden puolen\nkylänkatua. Ja ristirahvasta näet liikkuvan talojen pihoilla sekä\nkyläkujasella. Talot ovat tavallisesti pääty kadulle käsin, joskus\nsivuseinä.\n\nVielä siellä täällä on vatjaiaiskylissä jokin vanhan rahvaan aikainen\nsavupirtti, \"musta rihi\", jossa on \"mussaa viittä ahjo\", harmaista\nmaakivistä puualustalle \"ahjopakoille\" laadittu. Kiukaan nurkassa on\npuinen vahva patsas, \"ahjosammas\", ja uunin edessä on \"lees, kuhô\nkattila ahilaist pannassa tippumaa\". Ahjon sivulla on makuulava,\n\"vilus\", johon vanhukset heittäytyvät loikomaan, ja \"liôskaa\npäällä ovad ôrret kuhô alkoi pannassa\". Mustassa pirtin laessa on\naukko, \"savvuutruba\", taikka seinässä korkealla laen rajassa pieni\n\"savvuuakkun\". Muutamissa vanhoissa savutuvissa on \"läviessuu\", kiukaan\nedusta oven suussa sivuseinään saakka, ladottu kivilaatoista.\n\nTavallisesti on vatjalaistalossa kaksi tupaa, \"rihtä\", vastakkain,\nsamalla tavalla kuin vanhoissa suomalaistaloissakin, ja niiden välissä\nporstua, \"rihennys\". Porstuasta vie ulos kaksi ovea, toinen eteen\nkyläkadulle \"kujaa uhs\", toinen taakse sisäpihaan, \"ôvvee uhs\".\nSisäpihaa, \"ôvvea\", ympäröivät talon ulkohuonerakennukset, \"lautat\",\n\"laot\", ja katos, missä on \"ôpôsôô sôimi, mokoma aita, kuhô pannas\neinoita, a siz mokoma kaukalo, kuhô antaas juvva\". Kaikki \"ôvvea\"\nympäröivät ulkohuoneet ovat saman yhtämittaisen katon alla. Ulkoa vie\nsisäpihaan leveä ajoportti, \"ôvvee värja\".\n\nUlompana kartanosta ovat aittaset, joiden vatjalainen nimi on \"ratis\".\nOn \"vil'l'aratis, kuhô rytsheed, ozrad i kagrad salvoi pannassa\". Sillä\nsamoilla jumalanviljoilla elää vatjalainen kuin Suomenkin peltomies. On\naittojen ryhmässä myös \"sôparattis\", vaateaitta, \"kusa pitääs sôpaita,\nôrrelee on ripussettu\".\n\nEtempänä kartanosta on myös talon tarpeellinen sauna, \"tshyly\",\nniinkuin ainakin kaikilla suomalaisilla kansoilla. Hyvää tekee\nvatjan ukollekin, kun pääsee kylyn lämpöisiin \"lavalôôsôô issumaa i\ntshylpömää vihaakaa\". Sauna on useinkin vain pienoinen neliseinäinen\npöksä, olkikattoinen savumaja, jonka ovinurkassa on musta ahjo, ja sen\nvieressä lava sekä perässä taikka sivuseinän luona penkki, \"lavônô\",\nlattialla jokin rahi, \"järtsy\". Katon alla on orsi, jolle kylvettäessä\n\"tshiutto da kaasad visatas\" -- muut vaatteet saunaan käytäessä on jo\nheitetty pirttiin. Ja sitten \"ko eb tshylpijä tapaa löylyä, nôisab\nlavale väl'l'ä, viskab koltshiikaa löylyä tshivileesee, vötab tshylmää\nvettä lämmikkoosee i siz nôôb taaz lavalôôsôô i tshylpöb. Kooz löyly\npôletab, kasab vihtaa tshylmää vetee.\"\n\nVähässä matkaa on myös riihi, \"riiga\", missä niin ikään on kivinen ahjo\nja savinen \"pôrmato\" ja parret, joille vilja \"ahetas\". Sitten viljat\nluuvassa, \"kuominaza primoshlaakaa tappaas\" ja käsin \"lipitsaakaa\nvisatas\" sekä \"groohatil groohatas\", ja lopuksi vielä on \"toohine\npuhuja, mineekaa puhutas pölyä väl'l'ääsee.\"\n\nSaunan luona on vatjalaistalolla usein \"umalaatara\", josta saadaan\nhumaloita väkevään kotitekoiseen olueen. Ja asuintalon vieressä on\nmonesti kaunis iso omenatarha ja siinä mehiläispesiä. Sillä samoin kuin\nvirolaiset ovat vatjalaisetkin ahkeria mehiläisten hoitajia.\n\nLaukaansuun kylien vatjalaisvaimot käyttävät vielä osaksi vanhaa\nkaunista kansallispukuaan. Näinpä siellä silloin tällöin saat\nkyläkadulla nähdä kauniin ilmestyksen -- soman verevän nuorikon\nsomissa pukimissa. Päässä on liinainen kaunis lakki, \"sapano\", jonka\n\"ôtsamus\" ja lakipuoli, \"ôshshohka\" ja alas riippuva \"selkämä\" on\nkoreiksi kirjaeltu sekä \"piluikaa\" -- ompeluksilla -- että pienillä\npyöreillä metallilevyillä, \"kanansilmillä\". Yllä on hame, \"sinakka\",\nkannattimilla, \"proimilla\", yli olkien asetettu. Sinakan reunoissa\non kirjonauhat, \"kahs linttii, yhs on kôldaine, tôine rohôine\",\nviheriä. Vyötäisiltä hame on sidottu \"kushakalla\" sekä valkealla\npäistä kirjaillulla liinakaistaleella, \"varnikolla\". Kushakan \"ôtsat\"\nriippuvat oikealla kupeella, mutta \"varnikoo ôtsat pannassa rippumaasee\nkuropallôô\", vasemmalle puolelle. Sinakan alla on valkea paita,\n\"tshiutto\", minkä hameen alta näkyvät hartiukset ja \"ôlkutilkut\" ovat\nompelemalla kauniiksi \"pilutetut\". Ja nuorikon kaula on monikertaan\nkääritty \"elmiizee\".\n\n    \"Vaan kaikki Väinölän lapset\n    jo eksyi toisistaan,\n    kuin tuulispäässä hapset,\n    ne kaikk' ovat hajallaan.\"\n\nNäin on suuren sukumme vatjalaisheimokin hajaantunut \"itätuulen\"\nkäsissä. Entisaikoina olivat vatjalaiset vahva kansa, joka asui\nSuomenlahden etelärannalla virolaisten itäisenä naapurina. Mutta\nsitten se sortui vahvan vieraan vallan alle, ja nyt asuvat tämän\nmeille läheisen sukulaiskansan jäännökset, lukumäärältään enää tuhat,\nparituhatta, pirstottuina vieraan kansan keskellä Länsi-Inkerin\ntasangoilla, pieni ryhmä siellä, toinen vielä pienempi täällä.\n\nKattilan seutu on nykyisen vatjalaisasutuksen keskus. Siellä\nväkirikkaalla valtavaaralla asuvat vatjalaiset kahdessa isossa\nryhmässä: Suur-ôtsa ja Peen-ôtsa. Ympärillä, lähiseutujen viljavilla\ntasangoilla on useita kyliä, joko kokonaan taikka osaksi vatjalaisten\nasumia. Semmoisia kuin Rumpula, Raanala, Pummola ja Pihlaala, jotka\novat muutamia virstoja Kattilan mäeltä etelään. Lännen ja luoteen\npuolella etempänä, alussa mainitun Baabinanjärven seuduilla taas\non Järvikoiskylä ja Muukkova, Savukaisiin ja Korovaisiin kylät\nsekä Mativoinkylä. Vielä etemmäksi keskuspaikasta ovat häipyneet\nLaukaanjoen suun Jôgôperän, Liivakylän ja Luusitsan vatjalaiset\nsekä saman jokivarren Kukkosiin kyläläiset. Etäällä elävät myöskin\nNovasolkan Kerstovan vatjaa puhuvaiset, samoin Seikkulan kylien jotkut\nvatjalaiset ja Kaprion Koslovan asukkaat, jotka ovat jo miltei kokonaan\nvenäläistyneet.\n\nJa vähitellen \"vaissi pajattajain\" luku yhä pienenee. Uskonnoltaan kun\nhe ovat venäläisiä ja venäläisten kierroksessa asuvat, venäläisten\nkanssa seurustelevat ja lapset käyvät venäläisissä kouluissa, aletaan\nyhä enemmän ja enemmän pajattaa venäjäksi. Koslovassa, Järvikoiskylässä\nja Kerstovalla lapset tuskin enää ymmärtävät vanhempainsa vatjan\npuhelua. Rupeat kylän kujalla telmäileviä pikku vatjalaisia\npuhuttelemaan heidän isäinsä kielellä, nouseekin sieltä ryssä. \"Nje\nponimaj\", vastaa pieni vatja. Mutta Laukaansuun kylissä tapahtuu kielen\nvaihtuminen suomeksi -- ympärillä asuvien inkeriläisten kanssa rupeavat\n\"läkäjämään\" heidän kieltään venäjän rinnalla.\n\nOmituista on vatjankieli, hauskaa on kuulla, kun vanhemmat keskenään\ntaikka lastensa kera \"vaissi pajattavad\". Vaikeata on vieraan sitä\nheti ymmärtää. Et ole aluksi siitä oikein tolkulla, ennen kuin sen\nominaisuuksiin perehdyt. Inkerin suomalaiset, jotka vatjalaisten kanssa\nmonesti joutuvat tekemisiin, oppivat naapuriensa kieltä ja huomaavat\nsen erikoisuudet. Jopa laskeksivat pientä leikkiäkin vatjalaisen\npuhetavasta. Seikkulan asukkaat ovat kuulleet vatjalaisten pajattavan\nja matkivat heitä: \"Tetjee kukko metjee kukkoo tolpasi\", [Teidän kukko\nmeidän kukkoa nokkasi] sekä \"Metjee salko jäi metsääsee. Itsin, itsin\npöösaa takan. Pöö saali salkkoo, a saali salkoo pälppää.\" [Meidän varsa\njäi metsään. Itkin, itkin pensaan takana. Eipä ole sääli varsaa, vaan\nsääli varsan kelloa.] Vielä: \"Mene, itkö pöösaa takan, vaata kui metjee\nvana emo tuop!\" [Mene itke pensaan takana, katso kuin meidän vanha äiti\ntulee] ja: \"Antakoo Jumala pitsää itsää!\"\n\nMutta ei tätä omituista kieltä enää kauan puhuttane. Kuolemaan tuomittu\nkieli se jo on, ja sitä pajattava kansa katoamaan, sulautumaan\nsuurempiensa joukkoon.\n\nNiin kuolee tämäkin kansa -- ennen suuri ja vahva vatjan suku. Ja\nlopulta käy niin, että\n\n    \"Ei Aunus, Vepsä tunne,\n    kust' eestein kulkevi tie,\n    ei Karjala tiedä, kunne\n    jo Kainuu häipynyt lie.\"\n\n\n\n\nKangastietä käymässä\n\n\nKangastie lienee tuttu ainakin eteläisimmän Suu-Pohjan eläjille\nsekä pohjoisen Satakunnan asukkaille, tämä ikivanha kanervaisten\nkangasselänteiden tie, mikä Pohjanmaan on entisaikaan vahvana\nvaltaväylänä Hämeen seutuihin yhdistänyt. Vain entisaikaan. Sillä nyt\non tie jo miltei tykkänään hylätty. Yksinään maatuneena, metsittyneenä\nse matkailee kankaiden männiköitä, joskus ojentuen suuren suonselän\nylitse.\n\nLiike on jo siirtynyt uusille suunnille, etsinyt itselleen uudet\nvaltaväylät, rautatiet ja muut. Nyt vanhaa tietä liikkuvat vain\njoskus kyläin väliset lyhyen matkan kulkijat, mutta ennen ovat sitä\nuseasti etäistenkin seutujen matkamiehet vaeltaneet, toisinaan suuret\nsotajoukot mellastaen marssineet, jopa joskus kuningas kulkenut\nkaikessa komeudessaan.\n\n\"Sikain tieksi\" on Kangastietä ennen nimitelty. Tarinan mukaan näet\nkaikkea tutkivat, kaikkeen nokkansa työntävät kärsäniekat juuri olivat\ntämän tien ensimmäisten pyykkien pystyttäjät. Olivat Ikaalisten\nVehuvarpeen siat kerran kyllästyneet ainaisiin kotitanhuoihinsa\nja lähteneet vapauttaan nauttimaan talontakaisille kumiseville\nkangasmaille. Keveästi käytävät kanervikkotantereet olivat heitä niin\nihastuttaneet, jotta olivat lähteneet ottamaan selvää, miten etäälle\ntällaisia hauskoja kenttiä ulottuisi. Ja niin olivat mennä röhötelleet\nnummi nummelta, kangas kankaalta kymmenin virstoin, peninkulmin, kunnes\nviimein päätyivät Kauhajoelle Kokon talon kujasille. Takaa-ajajat\nolivat seuranneet karkulaisten jälkiä kankaalta toiselle ja tulleet\nmyöskin Kokon kujalle ja vieneet heidät takaisin samoja teitä. Mutta\nsiinä olikin huomattu karkulaisten kulkemat tienoot oivalliseksi tien\npaikaksi sekä sitten tehty tie sikojen pyykittämää suuntaa myöten.\nPyykkimestareille oli annettu kunnia -- tie nimitettiin Sikain tieksi.\nOlipa Kokon talokin, mihin vehuvarpeelaiset olivat pohjaksuneet,\nsaanut tapauksesta muistonsa, taloa näet on kunnioitettu aikoinaan\n\"Sika-Kokon\" nimellä.\n\nOnpa tiellä kolmaskin nimi. Sitä on sanottu \"Kurikkalaisten\nkirkkotieksi\", koska muka tätä tietä Kurikan eläjät ennen olivat\nkäyneet Karkun kirkossa -- lähempänä kun ei ollut Herran temppeliä.\n\nHavusen talon luota, neljä, viisi kilometriä Kauhajoen kirkolta Hyypän\nperälle vievältä tieltä, poikkeaa Kangastie itäkaakkoa kohden ja\nkohoaa heti metsäiselle nummelle. Tätä tiehaaran taloa, taipaleen\nalkukohdan asumusta, entistä majataloa, on vanhaan aikaan kylän kesken\nsanottu \"Hämes-Havuuseksi\", niiltä main kun pohjalaisten mielestä on\njo \"Hämes\" alkanut ja talo ollut kuin \"Hämehen kynnyksellä\". Samoin\nkangas, joka tästä alkaa ja ulottuu aina Hämeenkyrön seuduille,\ntunnetaan pohjanpuolessa Hämehenkankahan yleisnimellä, mutta\neteläpuolen asukkaat taas sanovat samaa kangasta Pohjankankaaksi.\nKankaan eri osilla on taas omat nimensä.\n\nHavusesta lähdettyä tullaan Nummikankaalle, joka ulottuu aina\nparisen peninkulmaa Nummijärven seutuville ja vielä siitä sivuitse.\nNummikankaan selällä on isohko neva, jota sanotaan Perinkuulemanevaksi,\nsen laidassa kun on ennen ollut \"virstantoloppa\", mihin on päättynyt\n\"perinkuulema\" Havusesta. Kankaan keskimailla, missä haarautuu tie\nIkkeläjärven kylille, on ylänne, jota nimitetään Vöörinkankahaksi.\nSiinä sanotaan entisaikaan Vöyrin asukkailla, \"vööriläisillä\", olleen\ntieosansa, joten siis hekin ovat tätä tietä muinoin tarvinneet.\n\nTullaan Nummijärven rantamille, lasketellaan hiekkaista itärantaa\nlähelle järven eteläpäätä ja saavutaan Nummijärven eli \"Nummen\"\ntaloon järven sileälle hiekkarannalle. Tänne luetaan Havusesta\n\"seittemän pitkää virstaa\" eli \"ruottinvirstaa, joita menöö neljä\npeninkuulemahan\". Talo on entisaikaan ollut tien toisena majatalona.\n\nNummijärven seutu on tunnettu Suomen sodan ajoilta. Talon lähellä pieni\nNummijoki lähtee Nummijärvestä, ja tämän joen sillalla sekä rannoilla\noli ollut ryssillä ja suomalaisilla kova yhteenotto.\n\nOlivat venäläiset tulleet etelästä ankaralla miesvoimalla ja Suomen\nmiehet olleet joen takana ottamassa vastaan. Ja takaisin oli\npartanaamat ainakin sillä kertaa työnnetty. Joen seuduilla nähdään\nvielä vallien jäännöksiä ja tappelussa kaatuneitten sotilaiden hautoja,\nja vielä muistavat muutamat seudun vanhukset kertoa isiltä kuulemiaan\ntarinoita sen ajan kamalista tapauksista.\n\nNummijärveltä jatkuu tie eteläsuuntaansa samaa kumisevaa kangasta\nmyöten ja saapuu Karvialle Kantin taloon, joka on ollut kolmas\nKangastien majapaikka. Kantin ja Nummen väliä sanotaan olevan kymmenen\nruotsinvirstaa eli puolikolmatta peninkulmaa.\n\nNelisen kilometriä Nummijärveltä ajettuasi näet oikealla pienen pyöreän\nkummannäköisen umpilammen kuivalla kankaan selällä. Se on merkillinen\nLapinkaivo, syvä loivapartahainen vesikuopanne, n. 150-200 metriä yli\nmitaten. Vettä siinä on pari, kolme syltä, mutta veden alla pehmeä\nliejupohja, kuinka syvä lieneekään. Kaivo on vedenhaltian asunto ja\nsen sanotaan olevan pohjaton. On joskus koetettu sen syvyyttä mitata,\nmutta ei ole pohjaa tavattu. Jollekin mittaajalle haltia oli lammikosta\nhuutanut:\n\n\"Mene ja mittaa Nummen ja Kantin väli, niin saat tietää tämän\nsyvyyden!\"\n\nMuistellaan, että tähän rautapohjaiseen lampeen venäläiset olisivat\nhätäpäissään työntäneet tykkinsä pelastaakseen ne joutumasta\nsuomalaisten käsiin. Vielä muutamat tietävät, että syvyyteen olisi itse\nsotaherroja hevosineen, vaunuineen suomalaisten ahdistamana laskettanut\nikiteilleen. On kyllä lampeen hukkuneita koetettu naarata, mutta niin\non haltia ne ottanut, ettei ole mistään löytynyt. Salaperäisen mustana\nvain läikkyy lammen silmä.\n\nLappalaiset lienevät näilläkin kankailla muinaisaikaan liikkuneet\njättäen ainakin nimiä muistokseen. Sillä paitsi vastamainittua lampea\non näillä main muitakin \"Lappi\"-nimisiä paikkoja. Lähellä lampea kohoaa\nKangastie laajalle aavalle harjulle, jota sanotaan Lapinharjuksi. Sen\nvierellä on synkkä Lapinkorpi, ja korven takana avautuu mahdottoman\nlaaja Lapinneva, ja Nummijärveen laskee Lapinluoma.\n\nMuuan seudun merkkipaikka on vielä Rukouskivi Nummikoskelle vievän tien\nvieressä. Merkillisen nimensä on kivi saanut näin:\n\nOn lauantain iltapuoli. Nummikosken kylän väki on kirkkomatkalla.\nSattuu äkkiä, miten sattuukaan, tulemaan synkeä pimeys, joka verhoaa\ntaivaan ja maan ja saattaa kirkkomiehet kauhistuneina odottamaan\nmaailman loppua. He ovat juuri mainitun kiven luona ja siinä\nmaailmanlopun tuskassaan lähettävät hartaat rukoukset korkeuteen.\nRukous tuleekin kuulluksi, pimeys pian pakenee ja nummikoskelaiset\npelastuvat. Mutta siitä alkaen on kiveä ruvettu sanomaan Rukouskiveksi.\n\nNummikangas päättyy Kauhanevaan, laajaan aukeaan suohon, jossa läikkyy\nuseita suuria vesisilmänteitä ja suolampia. Nevan halki kulkevan tien\nkahden puolen kasvaa komeita vankkoja koivuja ihan pientareella, niin\nettä tie on kuin mikähän kaupungin puistokäytävä eikä vain unohdettu\nKangastie. Kauhanevalta noustaan Kirkkoharjulle, korkeahkolle\nkivikkomäelle, joka on Karvian kirkon kohdalla.\n\nTämän seudun Kangastie on miltei aivan käyttämätöntä. Paksuja petäjiä\nja koivuja on kohonnut tien pientarille ja ojiin, jopa joskus entiseen\nraitioonkin. Ojat ovat kokonaan tukkeutuneet. Tien leveys on ollut\nnoin viisi, kuusi metriä. Synkkään petäjikköön se toisinaan puskeutuu,\njoskus taas koukertelee alastoman harjun selkää, eksyttäviä syrjä- ja\npoikkiteitä saat tuon tuostakin tarkkailla, mutta jos pysyttäydyt vain\ntiellä, jonka sivuilla tuntuu entisten ojien kouruja, niin tuletpa\nsentään monen epäilyksen perästä suureen Kantin taloon, mikä äkkiä\nmetsän aukeamasta komeana ilmestyy.\n\nKantti -- on jo kaksikin sennimistä taloa -- ei ole suinkaan\neilispäivän aloitteita. Sanovat siinä eletyn jo yli kolmesataa vuotta.\nKahdennentoista Kaarlen aikana siinä oli asunut sotaherra, talossa\noli ollut sotaväen asevarasto, ja koko paikka oli varustettu pieneksi\nlinnoitukseksi. Siitä oli talo saanut nimensä. Silloin oli kartano\nollut lähempänä ohitsejuoksevaa Karvianjokea kuin nykyjään, aivan joen\nitäisellä äyräällä. Luhti- ja tallirivin välissä oli ollut portti\npihaan. Se oli suljettu niin mahtavilla kupariovilla, että niiden\npauke, kun ne lyötiin kiinni, oli kuulunut Kankaanpään Niinisaloon\nsaakka. Oli jokivarrella tien pohjoispuolella ollut talon vilja-aitta.\nSama aitta on vielä pystyssä, vaikka toiseen kohtaan siirrettynä, ja\nsen etuseinässä nähdään vuosiluku 1710. Se on rakennettu siis juuri\nIsonvihan kauhujen edellä. Aitan etuseinä on kovin kuulanrei'illä\nkoristeltu. Joko siihen ovat sotamiehet harjoittaneet maaliin ampumista\ntaikka on se tositappelussa saanut osansa laukauksista, kuten kansa\nluulee. Sillä Isonvihan aikana oli venäläinen tätä tietä edennyt\npohjoista kohden. Silloin, kun oli kuultu ryssän olevan tulossa, oli\ntalon kupariportit upotettu jokeen, sillalta laskettu alas, \"siinä kun\non kovasti syvä paikka\". Ja siellä ovat ne, komeat portit, vieläkin, ei\nole etsimälläkään niitä löydetty.\n\nSitten taas 1808-09 vuosien sodassa on talon luona tapeltu. Sanotaan\nsillan luona olleen yhteenoton ja pikku temmellyksiä siellä täällä.\nOlivatpa ryssät talossa -- herrat itse herrastelleet asuintuvassa\nja hevoset eteistuvassa -- oleskelleet pitkät ajat, ympäristössä\nretkeillen ja mellastellen.\n\nTalon lähelle, joen jyrkkään itätöyrääseen on ennen haudattu ihmisiä,\njoko tappelussa kaatuneita tai muuten surmansa saaneita. Vieläkin, kun\nkeväisin pehmeä töyräs vierii jokeen, tulee toisinaan esille ihmisen\nluita.\n\nKantista käy Kangastie yhä vain etelää kohden samana suorana nummien\nhalkojana. Kolmisen, nelisen kilometriä kulkee sen mukana Karvian\nkirkolta Hongonjoelle vievä maantie, kunnes se kääntyy oikealle\nSaunaluoman kylään, ja Kangastie kohoaa korkean Kauraharjun laakealle\nlaiteelle. Kauraharjun takaa näkyy aava suo, Kaurakeidas, jonka\nkeskellä, Saunamäellä, ryssillä oli sodan aikana ollut talvimajansa.\nVieläkin näkyy mäellä asunnon kiukaan jäännöksiä karvialaisten\nkytösaunan luona. Kauraharjun liepeellä on pieni Kamalampi, josta\nJämijoki saa alkunsa, sekä pienoinen Peijarinjärvi. Nimensä on mainittu\njärvi saanut siitä, että se on aikoinaan ollut Jämijärven Peijarin\ntalon kalavetenä. Nyt on järvi kankaanpääläisten kuivaamana\nniittymaana.\n\nSaavutaan Suonreiden torpalle, joka on Korvakeitaasta pistäytyvän\nvetisen suonlahdelman, \"reiden\", pohjukassa. Keitaan takaa välkkyy\npieni Korvalanjärvi. Suonreisi on entinen matkalaisten levähdys-,\nsyöttö- ja juottopaikka. Siinä lahdelman tasaisella ruohoisella\nrannalla oli ainakin kesäisin hauska pitää purtua ja levähdellä.\n\nTaas edelleen samoja kuivia kangasmaita tullaan yli Hietaharjun\nKankaanpään Niinisaloon, ja kangasta on kuljettu jälleen kymmenen\npitkää virstaa.\n\nNiinisalo eli vain \"Salo\" on neljäs Kangastien entisistä majataloista.\nEnnen on siinä ollut vain yksinäinen talo, mutta nyt on jo kokonainen\nkylä monien teiden haarauksessa, joista yksi osuu Kankaanpäähän,\nHongonjoelle ja Pomarkkuun, toinen ottaa suuntansa Jämijärvelle, kolmas\nampuu suoraan Parkanoon, neljäs ja viides on pohjoisesta tuleva,\netelään menevä Kangastiemme.\n\nNiinisalostakin vielä pari virstaa pidetään entistä eteläsuuntaa,\nkäydään kangasta ja sivuutetaan jokunen järvi ja niin tullaan\nkuululle Kuninkaanlähteelle. Siinä on pikkuinen kylä ja pieni torppa\npuutarhoineen lähteen äärellä. Lähde on muutamasylinen kirkas\nvedensilmä kankaan reunassa, tien vieren nurmikossa, suurien tuuheiden\nkoivujen suojassa. Alituisesti kumpuaa lähteen pohjasta maan uumenien\nkirkasta raitista vettä, ja esiin pulppuava vesi virtaa pikku purona\nsyvälle syöpynyttä koivujen varjostamaa uomaa myöten Vihteljärveä\nkohden. Komean nimensä on lähde saanut siitä, että sen reunalla\nkerrotaan Ruotsin kuninkaan, Aadolf Fredrikin, Suomenmatkallaan\nlevähtäneen ja suurustaneen. Onkin siinä mieluisa viivähtää. Suuret\nkoivut tarjoavat vilpoisaa varjoa ja kirkas lähde raitista, virkistävää\nvettä. Useasti käy matkailijoita lähdettä katsomassa, ja lähteenreunan\ntorpassa on oikein kirja, johon voi nimensä ikuistaa. Mutta nimikirjan\nohuet lehdet eivät näy olleen monen matkamiehen mielestä kyllin\nluotettavia nimen säilyttäjiä. Lähdettä ympäröivät komeat koivut on\npitänyt piirrellä ja kaivertaa täyteen jos jonkinlaisia nimiä ja\npuumerkkejä.\n\nKuninkaanlähteen seuduilla tekee tie äkkimutkan vasemmalle ja lähtee\nvaeltamaan itäkaakkoiseen suuntaan pitkin tasaista Hämeenkankaan selkää\nJämijärven eteläpuolitse. Matkalla sivuutetaan Sormenpellon torppa,\njoka myös on entisiä matkamiesten majailu- ja syöttöpaikkoja. On tien\nvarrella vielä Koiviston ja Leppihalmeen torpat, mutta muuten on matka\nautiota nummea.\n\nSaavutaan viimein Vehuvarpeeseen eli \"Varpeeseen\", joka on jo\nIkaalisten pitäjää ja on viides matkaamasi tien vanhoja majataloja.\nTätäkin vähä Niinisalosta Vehuvarpeeseen sanotaan olevan kymmenen\npitkää virstaa. Talo on komean näköinen kaksine asuinrakennuksineen,\nviljavine maineen, ja lienee seudun ensimmäisiä asumuksia. Täältähän\nennen mainitut kärsäniekat, tien ensimmäiset kävijät, olivat lähteneet\nsuurelle löytöretkelleen.\n\nVarpeesta lähdetään viimeiselle Kangastien taipaleelle, seitsemän\npitkän virstan pituiselle matkalle, joka päättyy Hämeenkyrön\nJärvenkylään. Tämäkin taival on aina vain samaa kuivaa yksitoikkoista\nkangasmaata. Mutta vaihteeksi kohoaa kangas monesti korkeaksi harjuksi.\nVarsinkin vasemmalla, Kyrösjärven puolella, on hiekkaisia harjuja\nharjun vieressä, milloin paljaslakisia särkkiä, milloin petäjäisiä\nkorkeita kunnaita. Harjuista lienee ainakin Vatulanharju tunnettu.\nEteläpuolen seudut ovat alavampia maita, soita ja sileitä nummia. Vain\njokunen talo ja torppa on tällä taipaleella.\n\nSitten yht'äkkiä tulee esiin iso Järvenkylä pienen, soman Kyrösjärveen\nlaskevan järven ympärillä. On kuin päivä pilkahtaisi pitkän\npilvientakaisen matkansa jäljestä.\n\nTäältä saattaisit nykyisiä valtateitä myöten jatkaa matkaasi\nTampereelle ja Hämeenlinnaan ja minne vain. Kangastietä olet matkannut\nkaikkiaan neljäkymmentäneljä pitkää virstaa eli noin satakymmenen\nkilometriä.\n\nKuninkaanlähteen ja Järvenkylän välistä tieosaa vielä käytetään,\nvaikka ei se enää neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut kruununtienä.\nAjetaan sitä myöten kauppalaan, Ikaalisiin, varsinkin markkinain aikana\n\"veletään kaloja maakuntaan\" ja muutenkin ajellaan, tämä vanha tie kun\non tasaisempaa kuin uusi Jämijärven pohjoispuolen tie, joka on paikoin\nkovin mäkistä ja ahteista.\n\nKantin ja Niinisalonkin tietä vielä vähin ajellaan. Kun esim. Karvian\npuolen asukkaat matkustavat Porin seuduille, suoristavat he Kangastien\nkautta.\n\nVielä nähdään useassa paikassa tien varrella entisten\n\"virstantoloppien\" jäännöksiä, kivikasoja, joissa muinaiset\nmatkanmittaajat, puiset patsaat ovat seisoneet kulkijan yksitoikkoista\ntaivalta ilahduttamassa. Onpa jokin patsaista ollut oikeaa vanhankansan\nvahvaa juurta ja jäänyt kiviraunioonsa seistä törröttämään. Semmoinen\nvanhan tien patsas, entisajan muistomerkki, nähdään Kauraharjulla.\nVankkana ja pystypäisenä se vielä seisoo kivikengässään laakealla\nnummella, vanhuuden toverina vahva petäjä sekä toinen patsas, joka\nkuitenkin jo on ruvennut vanhuuttaan vaipumaan.\n\n\n\n\n\"Härmästä poikia kymmenen\"\n\n\nKautta maan on Härmä ja Härmän \"häjyt\" tunnettu sekä laulettu monet\nrepäisevät härmäläislaulut. Eivät liene aivan outoja nimiä Isoo-Antti,\nRannanjärvi, Anssin Jukka, Pukkilan Jaska, Sippoolan Jannee.\n\nJo olikin aikaa, puukkojunkkarien ja nyrkkivallan aikaa, jolloin\nvastamainitut \"häjyt\" elivät parasta miehuuttaan, aikaa semmoista,\njosta koko Härmän seutu tuli kuuluksi, aikaa \"niin villimäästä, jotta\nvarjele pois\", kuten vanha Härmän muorikin päivitteli. Suuri oli\nhäjyjen joukko, \"suuret\" niillä oli päämiehetkin, \"valtikat\", suuret\nja peloittavat: \"Isontalon Isäntä, Isoo-Antti\" Alahärmästä ja\nRannanjärven Antti-isäntä, \"Rannanjärvi\" Ylihärmästä, molemmat\nylettömän vankkoja, yli kolmekyynäräisiä, väkeviä miehenrumilaita,\njotka jo pelkällä ulkonäöllään saivat tavallisen miehen veret\nvavahtamaan. Kaikki muut häjyt olivat heidän käskyläisiään,\n\"apostoleitaan\", jopa naapuriseutuja Kauhavaa, Lapuaa, Ylistaroa ja\nKortesjärveä myöten. Semmoisia kuuluja kuin äsken mainitut Pukkilan\nJaska, Sippoolan Jannee, Anssin Jukka, sekä vielä Hahkalan pojat, Oton\nJaakkoo, Kutvonen, Praksin Hermanni, Mänty-Hissa, Anttilan Kuustaa ja\nmonet muut vähemmän kuulut. Toiset olivat pienempiä, toiset suurempia\nhäjyjä, jotkut taas \"oikeen häjyjä\", niinkuin Anssin Jukka, joka oli\nniin \"pirulta vimmattu\", että häntä säikkyi parempikin mies, vaikka\nJukka oli vain \"semmoonen krävelö, jotta tavallinen rontti mies olis\nsen lyänyt vaikka seinänrakohon\". Mutta vaikka suurempiakin häjyjä\nolivat, valtikoitaan heidän sittenkin piti pelätä ja totella. Mitä\nAntti-pari käski, se tehtiin, mitä kielsi, ei tehty. Omin päin jos oli\ntehty joitakin rötöksiä, jotka eivät olleet päämiehille mieluisia,\ntäytyi käydä ne sovittamassa, jos päämiehet vaativat. Muuten joutui\nAntti-parin kanssa tekemisiin. Mutta pelkureita ei häjyjen seurassa\nsuvaittu. \"Ethän sinä häjy ookkaan, vaikkas sit' oot' sanonut!\"\npilkattiin heitä.\n\nKyllä kuultiin, missä ja milloin häjyt olivat liikkeellä. Huutaen ja\nhoilaten ajettiin joskus seitsemin, kahdeksin hevosin \"hoijakalla\"\npitkin kylän raittia ja laulettiin:\n\n    \"Poijat ne ajaa ylös ja alas\n    jotta fiäterit alla soutuu,\n    pappa ja mamma ne surevat,\n    jotta mihin nuo hurjat joutuu.\"\n\nOnneton oli talo, johon hoilaajat hevosensa suistivat ja menivät\n\"häjyylemähän, jyllästämähän ja rikuneeraamahan\". Ellei talossa ollut\npelättävää \"miehen vastusta\" eikä kyllin nopeasti pantu parasta\npöytään, kuten töykeästi komennettiin, oli pian pöydät nurin,\ntuolit palasina, kellot ja karmikaapit lattialla, ikkunat isketty\nsäpäleiksi ja ovet potkittu pirstoiksi, jopa vapisevan isäntärievun\nselkä pieksetty kirjavaksi. Ja sitten otettiin itse, mitä haluttiin,\nkoluttiin aitasta juustot ja makkarat ja lampaanlavat, maitohuoneesta\nviilit ja voit, jopa mentiin navettaankin ja laitettiin lammas pataan.\nJoskus yllyttiin vielä ilkeyksiinkin: kannettiin ja kumottiin kaivoon\nkaikki talon viilit, maidot ja piimät, sotkettiin ja liattiin mitä\nruokottomimmin talon ruokavarat. Ja sitten taas hoilaten laskettiin\ntäyttä neljää maantielle, niin että tienkäänteessä kärryt keikkuivat\ntoisella pyörällään.\n\nHyvin tavallista oli, että kesälaitumelta kähvellettiin lampaita ja\nkeitettiin niitä metsässä taikka jonkun tuttavan talon keittiössä.\nKäytiin joskus vinkuviin sikoihinkin käsiksi, kerran Pietarsaaresta\nkaapattiin kilju ja\n\n    \"Rannanjärven hoijakalla\n    Malmin sika tuotiin,\n    syränkalut ja sianveri\n    toriämmille juotiin.\"\n\nMonesti myös siepattiin laitumella taikka tallista hevonen, tosin vain\najettavaksi, mutta ajettiinkin sillä sitten säälimättä ja lopuksi se\nheitettiin minne sattui, omiin hoteisiinsa.\n\nJuotiin tietysti. Viinaa oli joka talossa, sen keittäminenhän oli\nluvallista, vielä jotkut häjyt itsekin keittää poruuttivat kahdella\npannulla Kölsällä Hautakannikon mäessä. Ja kun taloissa kuhistettiin\n\"manttaalipannuilla\", ei väkevästä ollut puutetta. Juotiin ja juotiin,\nvälistä viikkomäärin oltiin \"hollissa\", ryyppyretkillä ja korttia\npelattiin, \"viiren lehren peliä\", taikka \"knakkia\" läiskittiin\nmetsässä, laihopellon pyörtänöillä, saunoissa taikka jonkun häjyn\nperäkamarissa. Jo siinä monet taitamattomat pelasivat ei vain rahansa,\nvaan vielä kellonsa, vaatteensa, jopa hevosensa ja ajopelinsä.\n\nTapeltiin ja tapettiin. Ei ollut pitoja, hyppyjä, häitä, leikkuukökkiä\ntaikka hirsikinkereitä, joissa ei ainakin jotakuta \"pläsitetty\"\ntaikka lyöty, \"niin, jotta Turku näkyi\", taikka muuten annettu\n\"tryykiä\". Useasti tehtiin murha, jopa pari kolmekin vuodessa.\nMonet tappelut ja yhteenotot tapahtuivat \"luttiensolissa\". Kesäisin\nkun tyttäret makasivat öitään \"luteissa\" ja pojat kävelivät heidän\nluonaan yöjalassa, tuli kosiskelijoille usein kamalat kamppailut\npimeissä luhdeissa taikka niiden ahtaissa eteissolissa. Siellä puukot\nvälkähtelivät, pamput paukkuivat ja pystyjä tikapuita tultiin toisinaan\nalas kovassa rytäkässä kiroillen ja karjuen. Oli mies, joka \"paikkansa\npiti\" ja muut potki ja nakkeli alas -- hän sai jäädä luhtiin. Mutta\ntoisella kerralla saattoi hän vuorostaan tulla potkituksi.\n\nAina oli häjyillä paras toverinsa, pitkä ja \"kirkas\" pohjalaispuukko\ntupessa mukanaan -- kirkossakin. Naapuripitäjäläiset pilkkasivat ja\npiikittelivät härmäläisiä kysellen:\n\n\"Viäläkö teillä on kirkonporstuas tahko, jolla puukkojanna terootatta?\"\n\nMutta semmoisiin tilaisuuksiin, joissa arveltiin tulevan tavallista\nkovemman rytäkän, varattiin toinen puukko taskuun, vieläpä otettiin\nmatkaan \"tervatampit\" ja kasakanpiiskat, \"malmarit\" ja \"knuppiruoskat\",\njoskus kirveskin viskattiin rattaille.\n\nSuurimmat tappelut ja \"remmastukset\" tapahtuivat häissä, joihin häjyt\nmiehissä, kutka \"kuttuvierahina\", kutka kutsumattomina \"jalkaväkenä\"\nsaapuivat.\n\nHäät olivatkin oikeat \"kruunuhäät\", siihen aikaan suuria jymyjuhlia,\npari kolme päivää niitä viettää rytyytettiin hypellen, syöden ja\njuoden. Soitettiin viululla ja klanetilla, hypeltiin \"hääpolskat\" ja\n\"taatit\" sekä \"flikkaan\"- ja \"poikaan\"-, \"ämmään\"- ja \"äijäänringit\".\nJa laulettiin:\n\n    \"Piikaparvi paras,\n    pirä varsin varas,\n    nyt on pitkä tanssi erehnäs!\"\n\nJa morsian keikkui keskellä rinkiä -- päässä komea kullankiiltävä,\nhopeanhohtava kruunu.\n\nMutta kun\n\n    \"Ryyppööpolskaa pelattihin,\n    niin poijat ne retkutteli.\"\n\nSilloin yht'äkkiä saattoi häjyjen joukko rynnätä sisään, nostaa\nmetelin ja mekastuksen ja tyhjentää koko tanssivan tuvan taikka\nkarkottaa aterioivan kansan, kumota ruokapöydät, sotkea puurovadit,\nkeittokattilat, jopa hyppiä pöydällä, niin että voilautaset tarttuivat\nkenkiin. Taikka syntyi, vastuksen sattuessa, verinen tappelu, jossa\nkarkeiden kirouksien voimalla puukot välkkyivät, tervatampit ja\nmalmarit ja kanget heiluivat. Saatiin ja annettiin iskuja, haavoja sekä\nkriipooksia. Taikka voi joku yksinäinen pahanelkinen joutua toisen\nhäjynkurisen kanssa kamppailuun, joka päättyi toisen taikka toisen\nsurmaan, niin että joutui \"toinen lautoihin ja toinen rautoihin\".\nNiinkuin Anssin Jukan ja Pikkulammin \"kriinastus\", silloin kun\n\n    \"Anssin Jukka se häihin lähti,\n    ja aisalla istuu piru.\"\n\nMutta vaikka jostakusta häävieraasta tehtiin vainaja, ei silti\npitoja keskeytetty. Kun Anssin Jukka Puuställin häissä veti puukolla\nPikkulammin kurkut poikki, niin ruumis jätettiin ajoportin alle maata\nrojottamaan, rekiroiti vain heitettiin peitoksi. Ja häitä jatkettiin,\nniinkuin ei olisi mitään mainittavaa tapahtunut.\n\nTappeluissa saatuja haavoja sekä muita vammoja paranneltiin vanhaan\ntapaan viinalla, tervalla ja saunalla. Pahoissa tapauksissa mentiin\n\"Raukka-Leenan\" luo Uiton mökille taikka Ylistaroon \"tohtori Amalian\"\nhoitoihin. \"Riikapalsamilla\" ja \"plaastarilla\" sekä muilla voiteilla ja\n\"tropeilla\" he ajoivat koko laajan seutukunnan tappelijain repelyksiä\numpeen.\n\nMutta kerran saivat häjyt selkäänsä, jopa oikein rumasti. He menivät\nkoko joukolla Keskiseen \"körttilääsiä\" muka könistelemään, olivat\nylpeyksissään jo etukäteen lähettäneet sanan, jotta silloin ja silloin\nhe tulevat. Kaksitoistakarikkaisella elolavalla häjyt ajoivat, ja joka\nkarikan juuressa oli aseistettu, karjuva mies. Mutta körttiläiset\nolivat isolla joukolla koippura kourassa kartanolla vastassa ja\npänttäsivät heitä niin, ettei jäänyt ehjäksi ainoatakaan miestä.\n\nKörttiläiset olivatkin häjyjen pahimpia ja pelätyimpiä vastustajia.\n\"Faltesmanneja\" ei tarvinnut juuri pelätä -- olivat semmoisia\nheittiöitä, joivat itsekin eivätkä uskaltaneet häjyjä ahdistella.\nMutta sitten \"maaherra sanoo, jotta kun hän panoo sinne kaksi poikaa,\nniin kyllä tuloo reiru maas. Kun ne antaa kasakanpiiskaa, niin kyllä\ntotteloo.\" Tulikin \"kaksi poikaa\", vahvat \"Heklunnin\" veljekset, toinen\nHärmään, toinen Kauhavalle nimismieheksi. Tulijat olivat miltei vielä\nrotevampia ja peloittavampia kuin itse häjyistä häjyimmät, Isoo-Antti\nja Rannanjärvi, ja kovettu kasakanpiiska oli heillä vahvan nyrkin\nlisänä. Molempia saivat tuntea sekä häjyt että häjyjen valtikat,\nmoni sai semmoisen korvapaukun, että heitti kuperkeikan, moni sai\nselkänahkansa kirjavaksi. Mutta hammasta purren pahimmat häjyt ottivat\nselkäsaunan ääntäkään päästämättä. Härmä sai laulaa:\n\n    \"Rukoust' ei kuulunut,\n    vaikka kasakanpamppu moikaa.\"\n\nViimein tuli loppu häjyjen mellastuksista. Sekä päämiehet että pahimmat\nkriinastajat joutuivat tappeluistaan ja rötöksistään oikeuden käsiin,\nIsoo-Anttikin sekä Rannanjärvi poikineen ja veljineen. Oli siinä komea\nHärmän poikain joukko, kymmenkunta rajuinta yltiöpäätä, samat, jotka\nylpeässä karskiudessaan, luontoaan nostaakseen kajauttivat kautta maan\ntunnetun Härmän häjyjen laulun:\n\n    \"Härmästä poikia kymmenen,\n    hurraa, me pois, hurraa,\n    joiren silmist' ei vuara kyynelehet,\n    sun konfatu riiatu rallalalei!\"\n\nSyrjästä katsojat taas lauloivat:\n\n    \"Eipä nyt enää Rannanjärvi\n    ajele fiäteriillä,\n    fankikyyrilla kuljetethan\n    Härmän karäjiillä.\"\n\nEikä pitkään aikaan ajellutkaan, enempää kuin iso kaimamiehensäkään\nja muut linnatoverit. Vahvoihin kahleisiin oli miehet isketty,\n\"liivirautoohin\", \"jalkapultteihin\" ja \"hanskluvihin\", niin että\n\n    \"Raut' oli kaulas, pultti oli jalaas\n    ja sualiilla vahva vanne.\"\n\nUseaksi vuodeksi joutuivat Härmän häjyt vankilaan, Iso-Antti sai istua\n14-15 vuotta, Anssin Jukka lähetettiin Siperiaan.\n\nVaikka ei piiska voinut saada miehiä itkemään, niin jo vankilassa,\nainakin Rannanjärvi, sai sitäkin oppia. Jukka poika siellä sairastui\nja kuoli. Houriossa poika isälleen hoeskeli: \"Voi, isä, mennähän\nnyt jo kotia!\" Itki silloin ukko, itki vielä jälkeenkin sitä kotona\nkertoessaan. Ainakin siitä laulettiin:\n\n    \"Ei Isoo-Antti itkenyt,\n    vaan Rannanjärvi itki,\n    kun sen poikaa kannettihin\n    Kapelpakkaa pitkin\".\n\nKapelpakka oli vankilan hautausmaa.\n\nKuolleet ovat jo \"Härmän kymmenen poikaa\", kaikki muut paitsi\nPassis-Juha, joka vielä (1916) elää Alahärmän Rämäkkölässä. Mänty-Hissa\nmurhattiin, ja surmansa sai suuri Rannanjärvikin pari-, kolmekymmentä\nvuotta sitten Prännin Erkin puukosta leikkuukökässä Rytinevalla:\n\n    \"Prännin Erkki se sanoo, jotta\n    meirän kans' ei auta.\n    Sikasaaren rannalla\n    on Rannanjärven hauta.\"\n\nToinen valtikka, Iso-Antti, eli vanhaksi vaariksi ja kuoli yli\n80-vuotiaana.\n\n\n\n\nLimingan turpasmökeillä\n\n\nTuskinpa muualla Suomessa kuin Pohjanmaan metsättömillä tasangoilla\nihmiset ovat häätyneet rakentamaan asuntonsa turvemättäistä. Eikä\nPohjanmaallakaan juuri muualla kuin aukeiden Liminganniittyjen äärillä,\njoissa ei oikeita metsiä ole likimaillakaan, ei ainakaan köyhän\nsaatavissa. Puut ovat, ainakin sanotaan, niin tarkoin loppuneet, että\näitien pitää käyttää turpasmättäitä pieksäessään perillistään. Näinpä\ntäytyykin vähäväkisten raatajien, kun jotenkuten ovat isännältä saaneet\npikku palasen maata elintilakseen, ruvetessaan rakentamaan asuntoa,\niskeä aseensa mustaan maahan sen sijaan, että kajauttaisivat sen\nkomean petäjän kylkeen. Kyyryssä selin saa uudismökin laittaja raastaa\nrakennusaineensa matalasta nurmesta. Leveäteräisellä ojakirveellä,\n\"pertuuskalla\", hakkailee hän ensin pirtin \"seinähirsien\", mättäiden\nrajaviivat, sitten lapiolla ne irroittaa ja kanniskelee kasoihin.\n\nUseimmat turpasmökit tapaat pienen Tyrnävänjoen varrella, kun\nLiminganniityn maantieltä lähdet ajamaan pitkin jokirannan tietä\nylöskäsin. Siinä parin kolmen kilometrin matkalla sivuutat\nkolmattakymmentä vähäväkisten nurmista asuntoa. Muutamia mökkejä näet\nmyös Ängeslevänjoen äyräillä, muutamia Temmesjoen varrella, jonkin\nKiviojan rannalla, onpa jokunen eksynyt rautatien varrelle, Ruotsinojan\nreunalle. Kaikki edellämainitut joet ja ojat virtaavat aivan\nvierekkäin, lähellä toisiaan, ja turpasasukkaat ovat keskenään varsin\nläheisiä naapureita. Tyrnävän jokivarren isoa turpas-yhteiskuntaa\nsanotaankin kylän kesken \"Turpaskaupungiksi\", siellä kun nurmiset\nmökkipahat ovat sijoittautuneet kahden puolen kylätietä vähän matkaa\ntoisistaan.\n\nPikkuisia matalaisia, maannäköisiä maanmajoja ovat turpasmökit. Neljä,\nviisi metriä ovat isoimmat seiniltään, ja maasta on räystääseen mittaa\nvain pari metriä. Korkeutta on sisässä niin, että mies suorana sopii\nseisomaan ja leveyttä siksi, että perheen jäsenet sopivat liikkumaan.\nEi ole liikoja tiloja pienessä pirttisessä. Neliseinäinen on asunto,\nkamariton suoja, jossa maataan ja työskennellään, syödään ja juodaan,\nlaitetaan ruoat ja lehmänvarit sekä tehdään kaikki kotoiset askareet.\nVain johonkin mökkiin on saatu kaksi turpeista huonetta saman katon\nalle.\n\nViikkokausi vierähtää raatajalta tavallisen turpasmökin tekoon.\nParikymmentä syltä pitkältä saa hän viittä syltä leveää nurmisarkaa\nkuoria kootakseen kohtalaisen mökin seinäkset. Mättäät ovat noin 40\nsm leveitä, 60 sm pitkiä, ja ne asetetaan seinään pitkittäin, joten\nsiis turpasseinän paksuus tulee 40 sm:ksi. Kerros kerrokselta ladotaan\nmättäät limittäin kuin tiilet muuriin ja väliin pannaan sinne tänne\nvahvikkeiksi lautoja tai puurimoja. Ikkuna- ja ovipuitteet sovitetaan\nseinämiin, välikatonkannattimet seinäin varaan ja lopuksi \"sakset\"\nlautaista vesikattoa kannattamaan. Joskus on pieni eteinenkin tehty\nturppaista, jonkinlainen matala, ahdas kömmänä, mutta useimiten on se\nnaulailtu laudanpalasista. Vain kaikkein pikkuisimpien eläjien asunnot\novat porstuattomia, pikkuruisia, kuutiomaisia mätäskasoja, turvekatolla\nsuojattuja. -- Ovat kuin mitähän eskimolaisten majoja.\n\nMökin mukainen on turpastuvan sisustuskin. Pieni maakivistä muurattu\nuuni, usein puualustainen, on oviloukossa, lautasänky peränurkassa,\npieni pöytä ikkunan edessä, penkki sivuseinän vieressä, astiahylly\nkarsinaseinällä ja pieni arkku talon parhaille tavaroille sekä\nlautalattialla joitakuita jakkaroita. Peräseinällä ikkunapielessä\nkuvatauluinen kello mittailee aikaa turpeen eläjälle. Tavallisesti\non turpeiset seinät paperoitu sanomalehdillä. Tuossa tuvassa luetaan\n\"Liittoa\", tuossa taas kannatetaan \"Kaikua\", tuossa seurataan \"Kansan\ntahtoa\".\n\nTurpastupalainen on laittanut turpasmättäistä saunansakin. Se on\nvain pikku pikkuruinen turpaskasa, parimetrinen kömmänä, useasti\nturpailla katettukin. Pieni musta kiuas on ovinurkassa, pari lautaa\nperässä kylpijän istuimeksi, ja tilaa sen verran, että pari henkeä\nkerrallaan saattaa siinä saunavastaa heiluttaa. Hyvän löylyn, savun ja\nturpeentuntuisen huurun, pieni kyly antaa vieraalleen.\n\nSamoin rakentaa turpasmökin isäntä turpeisen asunnon lehmälleen ja\nhevoselleenkin. -- Hevosen omistaja on jo iso turpasukko. Navetat\nja tallit ovat vain vähäisiä eläjäinsä mukaisia pöksejä, usein\nturvekattoisia.\n\nTyytyväisinä turpasmökkien vähäväkiset eläjät ahertelevat niissä\noloissa, joihin ankara elämä on heidät asettanut. Useasti saattaa\nsamassa ahtaassa asunnossa oleskella kymmenlukuinen raatajaperhe,\nenimmältä osaltaan pientä lattialla pyörähtelevää laumaa. Mutta\ntämmöiseen he ovat tottuneet -- on täytynyt tottua. Ja siinä vain\nturpeitten keskellä yhdessä kamppaillaan elämän ankarat taistelut,\nsurraan ja iloitaan, koetaan talven vilut ja kesän lämpöiset. Pienistä\npaikatuista ikkunoista katsellaan Jumalan kirkasta päivää, joka\nturpasmökin eläjälle näyttää kovin säästellen antavan valoaan. Mutta\nulkona Jumalan suuressa luonnossa se on yhtä kirkas köyhälle raatajalle\nkuin rikkaalle isännällekin. Ja iloisina, kirkassilmäisinä telmäilevät\nturpasmökin lapset nurmisella pihamaalla.\n\nMutta toisinaan elämän raskaina hetkinä saattaa turpastuvan eläjä\ntuntea turpeisten seinien painavan ja ahdistavan tavallista ankarammin.\nSilloin hän voi purkaa mielikarvautensa ja osattomuuden tuntonsa hiukan\nkatkeraan sanontaan:\n\n\"Täällä meijän täytyy jo eläessämme tottua turpeen alla asumaan.\"\n\n\n\n\nOulun tiernapojat\n\n\nPimeän joulunajan pitkinä iltapuhteina saadaan Oulussa joka vuosi vielä\nnähdä ja kuulla \"tiernapoikain\" esiintymistä, omituisia ikivanhojen\njoulunäytelmien viimeisiä jäännöksiä, jotka juontavat alkunsa aina\nkeskiaikaisista uskonnollisista näytelmistä. Ovatpa poikien esitykset\nliittyneet oululaisen joulutunnelmaan miltei yhtä läheisesti kuin\njoulukuusi ja joululahjat.\n\nKymmenkunta tiernapoikien \"kiertuetta\" on puolestaan huolehtimassa\nparikymmentuhantisen Oulun henkisestä entisaikaisesta jouluilosta.\nJouluaattona, jopa muutamilla jo ennenkin, on ensi yritys, ja sen\njälkeen annetaan \"iltoja\" myötäänsä joka päivä yli joulun aina\nloppiaiseen asti, jolloin joulun mukana joulunäytelmätkin loppuvat. Ja\npojat muuttuvat jälleen tavallisiksi pieniksi kansalaisiksi, samoin\nkuin esiintymisaikanaankin ovat päivisin olleet.\n\nTavallisesti neljä jäsentä kuuluu joka kiertueeseen. Johtajana ja\ntaloudenhoitajana on joukon vanhin jäsen, joka \"näyttämöllä\" voi\nesiintyä mustapartaisena nokinaamaisena \"Murjaanein kuninkaana\".\nMutta arvokkain ja mahtavin jäsen, näytelmän päähenkilö, on\n\"Herootes-kuningas\". Kolmas mies on \"nihti\", komea keihäsniekka,\n\"rintavarustuksella\" suojattu sotilas, Herodeksen nopsa palvelija,\nja viimeisenä käy monihaaraista tähteä sauvassa kantaen piskuinen\ntiernajussi, \"Petleheemin pojaksi\" nimitetty. Joskus on vielä\nviidentenä, joukon jatkona, pikkuruinen kyssäselkäinen vikkelä nallikka\n\"kyppä Kiinaanmaalta\".\n\nArvonsa mukainen on esiintyjäin pukukin. Kuninkaat ylpeilevät\nkullatuissa kruunuissa sekä haarniskoissa ja valkeissa vaatteissa,\nonpa joskus vielä päällimmäisenä verhona komea mantteli. Nihdillä\nsamoin on valkea puku sekä päässä hopealta hohtava töyhtöpäinen\nkypärä. Aseina on komeat miekat, sotamiehellä lisäksi keihäs.\nKypärät, kruunut ja haarniskat ovat tosin vain pahvista laitetut,\nkultapaperilla päällystellen, sotilaan rintasuojus on helisevistä\nläkkipeltiliuskasista, ja miekat puusta veistetty. Uhkaavat kulmakarvat\nsekä peloittava parta ovat korkin noesta kasvaneet. Mutta mitäpä\nniistä, yhtä uljailta esiintyjät näyttävät. Valkeissa vyötetyissä\npaidoissa käy pieni Petlehemin pilttikin, kannellen, kiikutellen miltei\nkokoistansa, pahvista laitettua monikouraista tähteä, jonka keskelle on\nKristuksen kuva kiinnitetty. Kepinnokassa saattaa tähti kieppua kuin\nkärryjen pyörä, niin että paperitöyhdöt kourain kärjissä iloisesti\nvipattavat ja keskellä oleva kuva heittelee kuperkeikkoja. Kiinanmaan\nkypän ominaisuutena on takin alle työnnetystä tyynystä selkään laitettu\n\"kyppä\".\n\nTähtipoikain näytelmä on enimmäkseen runomuotoinen, laulaen esitettävä.\nSen pääsisältönä on Herodeksen ja Murjaanein kuninkaan taistelukohtaus,\n\"Itäisen maan\" tähden ilmestyminen ja lapsen syntyminen Betlehemissä\nsekä viattomain lasten surma. Aluksi ja lopuksi saadaan kuulla\ntervehdys- ja kiitoslauluja.\n\n\"Otetaankos laulajia?\" joku pojista, tavallisesti nihti, käy talon\novella kysymässä, kun kiertue iltasella täysissä varustuksissa\nmittailee kaupungin katuja. Luvan saatuaan pojat astuvat sisään ja\nasettuvat vierekkäin, taemmaksi tähtineen pikku tiernajussi, joka on\nsytyttänyt kynttilänpätkän tähteä kannattavan sauvan nokkaan palaa\ntuikuttamaan.\n\nJa kohta kajahtaa tervehdyslaulu:\n\n    \"Hyvää iltaa, hyvää iltaa\n    itse kullekin säädylle,\n    sekä ylhäisille että alhaisille,\n    jokaiselle kuin talossa on.\n    Ja me toivotamme,\n    ja me toivotamme\n    onnellista ja hyvää joulua\n    ja sitä taivaallista ystävyyttä,\n    joka meidän kaikkeimme ylitse käy!\"\n\nSiitä Herodes lähtee astelemaan edestakaisin ja ylpeästi miekkaansa\nheiluttaen laulaa:\n\n    \"Herodes hän itse ajoi hevosella ja ratsulla\n    siihen asti kuin hän tuli murjaanein maalta,\n    siihen asti kuin hän tuli Petleheemin tykö.\"\n\nLaulun loputtua hän astuu Murjaanein kuninkaan eteen ja äyskäisee:\n\n\"Herootes-kuningas mää itse olen!\"\n\n\"Jaa, minä luulen, ettet sinä ole kuin yksi tyränni\", vastaa musta\nMurjaani.\n\n\"Jaa, minä tykkään, etten minä ole mikään tyränni, vaan minä olen\nkuningas Herootes, joka kannan kultaista kruunuani esi-isäini jälkeen\",\nvakuuttaa Herootes taas ja tutkaisee Murjaanilta:\n\n\"Hoo, kustas olet, kun olet noin musta?\"\n\nMurjaanien kuningas vastaa laulaen:\n\n    \"Hoo, jos min' olen musta,\n    niin olen minä kaikilta tunnettu!\n    Hoo, jos min' olen musta,\n    niin olen minä kaikilta kaivattu!\"\n\nJa sen kaikki todistavat kuorossa kajauttaen:\n\n    \"Yksi herra ja kuningas\n    murjaanein maalta,\n    yksi herra ja kuningas\n    murjaanein maalta.\"\n\nMutta eihän Herodes siitä välitä, ylpeä kuningas, astahtaa vain ylpeänä\nmurjaanin eteen ja äyskyy:\n\n\"Vaikkas olet kuinkakin yksi herra ja kuningas murjaanein maalta,\ntäytyy sinun rukoileman minua ja lankeeman minun eteeni polvilles!\"\n\n\"Ei, vaan nihti!\" epää Murjaani.\n\n\"Ei, vaan sinä itse henkesi uhalla!\"\n\nEikä auta mustan murjaanin muuta kuin langeta polvilleen ylpeän\nHerodeksen eteen. Kopeana asettaa voittaja miekkansa hänen olalleen ja\nlaulaen kehoittaa muitakin katsomaan Murjaania:\n\n    \"Katsokaapas nyt tätä Murjaanein kuningasta,\n    kuinka sen pitää rukoileman Herootesta,\n    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa,\n    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa!\"\n\nKaikki katsovat ja laulaen todistavat:\n\n    \"Nyt te olette nähneet tuon Murjaanein kuninkaan,\n    kuinka sen pitää rukoileman Herootesta\n    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa,\n    ja lankeeman hänen eteensä polvillensa.\"\n\nSiitä asettuvat esittäjät neliöön vastakkain ja kohottavat miekkansa\neteen kunnia-asentoon. Ja Petlehemin pojan kieputtaessa tähteään\nlauletaan:\n\n    \"Tähti se kulkee Itäisellä maalla,\n           Itäisellä maalla,\n    ja se sanomaton kirkkaus\n           se ulos loist',\n    ja se sanomaton kirkkaus\n           se ulos loist'.\n    Ja se tähti oli Jumalalta ulos lähetetty,\n           ulos lähetetty.\n\n    Ja he riensivät uhraamaan\n    kultaa, pyhää savua ja mirhamia,\n           ja mirhamia,\n    josta ihastui koko Petlehem,\n           koko Petlehem.\n    Ja tain tähtein, ja tain tähtein\n    siis laivahan ovet ne avattiin,\n    ja kunnian kruunulle veisattiin,\n    ja terveille luoduille laulettiin.\"\n\nPienoinen Petlehemin piltti siitä heläyttää kehoituksen:\n\n\"Matkustakaa Petleheemiin Juutaan maalle, Taavitin kaupunkiin. Siellä\nte löydätte lapsen makaavan seimessä! Herran enkelit ne vartioitsee\nhärkää ja aasia.\"\n\nTämä iloinen uutinen innostuttaa kaikki kajahuttamaan:\n\n    \"Lapsi on syntynyt meille,\n    ja poika annettu on.\n    Hänestä elämän löysi Jumalan suosio.\n    Hän on se ylhäisen koitto,\n    mi maailman valistavi,\n    ehkä hänen soitto\n    maan ympäri kajahtavi.\n    Vaan pienen hartioilla\n    se Herra lepää.\"\n\nSilloin Herodes muistaa jotakin, astuu sotilaansa eteen ja sanoo:\n\n\"Nihti, minun palvelijani!\"\n\n\"Jaa, minun armollinen majesteettini!\" toteaa nihti.\n\n\"Oletkos sinä nähnyt niitä kolmea itäisen maan viisasta miestä?\"\n\n\"Jaa, minä olen nähnyt ne kolme itäisen maan viisasta miestä, jotka\nmenivät kuin viekkaat varkaat toista tietä omalle maallensa.\"\n\n\"Sepä minua suuresti harmittaa\", manailee Herodes, \"ja sydämelleni käy,\nkoska nuo kolme Itäisen maan viisasta miestä menivät kuin viekkaat\nvarkaat toista tietä omalle maallensa.\" Jopa Herodes saa syytä oikein\nvannoen vakuuttaa:\n\n\"Tuppi minun vyölläni, miekka minun kädessäni, jolla minä olen sotinut\nTurkkia ja Tattaria vastaan! Minä tahdon sotia kolmea Itäisen maan\nviisasta miestä vastaan.\"\n\nJa palvelijalleen sanoo Herodes:\n\n\"Mene nyt ja ota minun harmaa varsani! Sillä katso, minä lähetän\nsinut Petleheemiin Juutaan maalle, Taavitin kaupunkiin. Siellä sinun\npitää tappaman ja virtaan heittämän kaikki kaksivuotiset poikalapset\ntaikka sitä nuoremmat. Ja kun löydät sen äsken syntyneen juutalaisten\nkuninkaan, tuot sen minun käsiini.\"\n\nJa taas laulaen koko joukolla todistetaan Betlehemin suuri tapahtuma:\n\n    \"Piltti on syntynyt, Petlehem,\n                Petlehem,\n    josta ihastui koko Jerusalem,\n                Jerusalem.\n    Hän pantiin seimeen makaamaan,\n                makaamaan,\n    kussa pilttimme oli herrainen,\n               herrainen,\n    aasi se seisoi härkäinen,\n               härkäinen.\"\n\nTällä ajalla nihti on käväissyt syrjässä sekä toimittanut kuninkaalta\nsaamansa tehtävän ja tuo esiin:\n\n\"Nyt olen minä käynyt Petleheemissä Juutaan maalla, Taavitin\nkaupungissa ja virtaan heittänyt kaikki kaksivuotiset poikalapset\ntaikka sitä nuoremmat. Mutta sitä äsken syntynyttä juutalaisten\nkuningasta en löytänyt, jotta olisin voinut tuoda sen sinun käsiisi.\"\n\nVaikka asia on näin huonosti onnistunut, sanoo Herodes kuitenkin:\n\n\"Hoo, koskas olet ollut niin rohkea, että olet silitellyt minun\nkultaista kruunuani, tahdon minä palkita sinua kullalla ja hopealla\nja tahdon antaa yhden verisen merkin miekkani terästä. Risti sinun\nrintaasi, miekka sinun vyöllesi!\" Ja ovelle osoittaen Herodes lisää:\n\n\"Tuosta ulos, tuosta sisään, tuosta sinun matkasi pitää!\"\n\nHyvillä mielin nihti lähtee lattialla edestakaisin astuskelemaan\nja ylpeänä heiluttelee miekkaansa ja laulaa. Toisetkin innostuvat,\nastelevat vastakkain, kalistelevat miekkojaan yhteen ja laulavat:\n\n    \"Husaari olen minä sodassa\n    ja urhoollinen sotamies.\n    Ja vaikka olen varustettu joka ties,\n    niin siihen on meitä pakotettu,\n    että totella keisaria\n    ja kuunnella pyhää lakia.\n\n    Keisari Aleksanteri Suomen suuriruhtinas,\n    hän pois otti orjuuden,\n    hän pois otti tyrannin,\n    hän käänsi katoon kaikki vihollisten maat.\n    Siis kaikki kansamme iloitkaat,\n    niin olette päässeet vaivoista.\"\n\nOn nähty ja kuultu Herodeksen ja Murjaanein kuninkaan kohtaukset,\nPetlehemin tähdet ja Petlehemissä käynnit. Ja Petlehemin joulusta\nsiirrytään omaan jouluun. Pojat kajauttavat vanhan joululaulun:\n\n    \"Jopa joutui jouluaamu kristikunnalle,\n    siitä ompi ilo saatu koko maailmalle.\n    Vaan rakkaudest' Jumala teki meille tämän maan,\n    josta ompi ilo saatu koko maailmalle.\"\n\nMonivärssyisen laulun loputtua nihti astahtaa joukosta esiin ja sanoo:\n\n\"Emme ole millään viekkaudella emmekä vääryydellä tulleet teidän\nhuoneeseenne laulamaan, vaan me olemme köyhiä poikia ja pyytäisimme\njotakuta lanttia.\"\n\n\"Ja tähteemme kynttilänpätkää!\" lisää Petlehemin poika.\n\n\"Lanttien\" saannin jälkeen lopetetaan toimitus yhteisvoimaisella\nkiitoslaululla ja kumarruksilla:\n\n    \"Kiitos olkohon, kiitos olkohon,\n    teidän lahjainne edestä!\n    Teidän lahjanne tulee olemaan\n    julki Jumalan edes.\n    Ja me toivotamme, ja me toivotamme\n    sitä onnellista ja hyvää joulua!\"\n\nSiinä on kaiken loppu, ja tämän jälkeen kolistelevat kuninkaat\nseuralaisineen matkoihinsa, astelevat toisiin taloihin esittämään samaa\nnäytelmää. Ahkerasti jos liikkuvat, ehtivät samana iltana käväistä\nviidessätoistakin paikassa ja saavat yhteiseen \"pörssiinsä\" koko joukon\nlantteja. Mutta \"kyppä Kiinaan maalta\" astuu muiden poistuttua esiin ja\npyytelee pikku lantteja omaan pussiinsa.\n\nNäin vielä Oulun tiernapojat ikivanhaa näytelmäänsä esittävät.\nEntisaikoina ovat he tehneet laulumatkoja maaseuduillekin\nnaapuripitäjiin, jopa aina Hailuodon saarivaltakuntaan asti.\n\n\n\n\nVanhoja ruotusotamiehiä\n\n\nVielä elää -- muuan siellä, toinen täällä -- vanhoja kahdeksankymmenen\nkorvilla olevia ukkoja, jotka nuoruutensa päivinä ovat palvelleet\nentisessä kansallisessa sotaväessämme, 1854 perustetussa ja taas jo\n1868 Majoitetussa ruotuväessä. Pikku mökkien vaatimattomina vaareina\nuseimmat heistä viettävät pitkän elämänsä ehtoota, odotellen viimeistä\niltahuutoa, joka päättää tämänilmaiset työpäivämme. Monet kyllä ovat\naika reippaita vielä -- mikseikäs vanhat soturit! -- ja osaavat kertoa\nyhtä ja toista entisiltä sotamiesajoiltansa.\n\nJos haluat kuulla vaikkapa entisen Oulun ruotuväkipataljoonan elämästä,\nvoit käydä puhuttelemassa Oulun seudun vanhoja soturiukkoja.\n\nVapaaehtoisia palkkasotilaita he olivat, ruotutalojen kustantamia\ntorpparisotureita, jotka vähävaraisina tilattomina miehinä olivat,\nkuka mistäkin syystä, ottaneet pestin kruunun palvelukseen. Ketä johti\nseikkailunhalu, ketä houkutteli korea puku ja \"ruunun virka\", ken taas\nhalusi päästä oman kotimökin haltiaksi ja pienen maapalasen hoitajaksi.\nEiväthän nämä edut, eivät ainakaan Oulun puolen miehillä, kovin kehuja\nkannattaneet. Pikkuinen torppa, jossa sai asua ja viljellä kolmen\nneljän tynnyrinalan maakappaletta, sekä pestiksi kymmenen, parikymmentä\nruplaa rahaa, alusvaatteet ja saappaat. Siinä tavallisin korvaus\nnuorelle terveelle miehelle, joka ruodun puolesta tarttui aseisiin.\n\nJos ei palkka ollut kovin kehuttava, niin ei palveluskaan ollut varsin\nsuuri. Kuutisen viikkoa kesässä oltiin Oulussa, ja talvella silloin\ntällöin kokoonnuttiin pitäjän kirkolle temppuilemaan.\n\nEnsi asiana sotamieskokelaita kirjoihin merkittäessä oli miltei aina\nnimenmuutto. Entiset pitkät nimet hylättiin ja sijaan otettiin,\ntavallisesti entisestä muodostellen, lyhyemmät, sukkelaan lausuttavat\nparitavuiset tunnukset. Niinpä tehtiin Tyvelästä Tyvi ja Takkulasta\nTakki, Vänttilästä Väntti ja Heusalasta Hanko sekä iso, romuluinen\nHirvelä ristittiin Hirmuksi. Mentiinpä vielä niin pitkälle, että\nMeriläis-Antti, joka kivulloisuuden takia eronneen Tyven sijaan saapui\npalvelukseen, sai omistaa edeltäjänsä nimenkin. Hänestä tehtiin Tyvi.\n\nKesän alussa, kevättoukoja tehtäessä, mentiin kesäharjoituksiin. Oulun\nmaneesiin koko pataljoona, Kemin, Oulun, Raahen ja Kalajoen komppaniat\nkokoontuivat. Lepoajat ja joutohetket oleskeltiin maneesissa, mutta\npäivisin käytiin ampumassa ja \"äkseeraamasa\" Nuottasaaren kentällä\nkaupungin laidassa, väliin taas marssittiin Intiön kankaalle\n\"leikkisotaan mukamiste\".\n\nPuku oli pojilla koko pulska, kun oltiin oikein\n\"paraati-mönstringeisä\". Harmaa messinkinappinen takki oli päällä,\nrautasolkisella nahkavyöllä vyötettynä, ja siniset \"akselpoletit\"\nkeltaisine \"lumeroineen\" oli takin olkapäillä. Päässä keikkui korkea\nkiiltonahkainen kaski, \"kova kuin kattila\". Ja \"se oli koria lakki\nse, eikä sitä tarvinnut päästään liikuttaa, jos kuinka iso sotaherra\ntuli vastaan\". Lakin otsassa oli iso hopeankarvainen \"flamma\" ja\nsamanvärinen kahdeksantuumainen puikko päälaella, niin että \"kouralla\nvoi kopata siitä kiinni, kun otti lakin päästänsä\". Leuan alitse kävi\nlakin reunasta toiseen suomuinen hopeanvärinen hihna. Ja aseena oli\nkomea pistinnokkainen tussari. Näin komeina oltiin ainoastaan \"isoisä\nmönstringeisä ja juhlapaikoisa\", mutta jokapäiväisissä puuhissa\nrehkittiin vain valkeissa pellavaisissa \"äkseeri\"-pukimissa. Päässä\noli silloin \"huraski\", musta lipaton, leveäperäinen verkalakki, ja\nkivääritemppuja tehtiin vanhalla \"ruottinaikuisella\" piilukkopyssyllä,\njonka reikäkin oli miltei nyrkin mentävä.\n\nMutta kun oltiin oikein \"täysisä pataljoonan mönstringeisä\", kun\nleirille lähdettiin taikka leikkisotaan, silloin sälytettiin selkään\nvasikannahkaiset laukut vaatetarpeineen, patruunalaukut, juomaleilit\nja muut. Vyölle vielä ripustettiin pitkä julma puukko, \"hukari\", jotta\njos kaikki muut aseensa tappelussa menettää, saa sillä vielä hädissään\nsöhäistä.\n\nKuri oli ankara -- tietysti! Olitpa vain unohtanut yhdenkin napin\ntakissasi avoimeksi ja \"sotaherra\" sattui sinut kaupungilla\nkohtaamaan, sait kotona maneesissa hyvänpäiväisen kepityksen. Taikka\njollet määrähetkellä saapunut lomaltasi, sait myös keppiä, ja jos\nviinapäissäsi toikkaroit kaupungin kaduilla, loppui ilosi siihen,\nettä sait selkääsi viisikymmentä vitsan lyöntiä. Kapteeni itse niitä\nannatti. Vaikka ei se vielä mitään. Saatettiin rikoksellinen panna\n\"kivääreitä kantamaan\". Kasattiin olkapäille kahden puolen kahdeksan,\nkymmenen, kaksitoistakin raskasta kivääriä ja seisotettiin miestä\ntuntikausia. Mutta ei tämäkään vielä mitään. Teitpä jonkin oikein\nruman räähkäteon, sait kärsiä \"katulyötin\". Katulyötti oli semmoinen\nlyötti, että asetettiin kaksi komppaniaa miehiä \"lettiin\" vastakkain\nja joka miehelle keppi kouraan, ja siitä miesrivien kujaitse täytyi\nrangaistavan juosta kahnaista ja ottaa selkäänsä joka miehen kepistä\nhyvänpäiväinen hutkaus. Nampa-Jaako rukalle tämmöinen kyyti oli kerran\nannettu, mutta miksikäs oli \"pöljä, päissään kovin surkeaksi itsensä\nkaupungilla töhrinyt ja niin koko sotamieskunnian pilannut\".\n\nNiinkuin ainakin olivat toiset \"sotaherrat\" hyviä ja ihmisen\ntapaisia, kun taas toiset olivat aika ärmättejä. Oli pari semmoista\n\"luuknanttia\", jotka \"räpsi turpaan ehtimiseen\". Mutta saipas toinen\nkerran turpaansa takaisin, aika paukun saikin, niin että oli itsekin\ntuuminut: \"Se lähti miehen käestä.\" Hyvin lähtikin, sillä sen antajasta\nei saatu mitään selkoa.\n\nMuutamat herrat olivat aika raikasäänisiä komentamaan. Ainakin\n\"everisti Sunmanni kun oikein karjaisi, niin jo se piti kuulua\".\n\n\"Huurnilla\" puhallettiin kaikki komentosignaalit. Kun käskettiin\njoukkoa kokoon, puhallettiin: \"Tieta tatta tittataa, tieta tatta taa!\"\nMikä merkitsi sanoilla lausuen, jotta\n\n    \"Ruoturyssät, rukat te,\n    tulkaa tänne kokoon!\"\n\nKoko pataljoonalle jos annettiin merkki, soitettiin kolme kertaa:\n\n    \"Heela jäakespataljoon!\"\n\nAmpumassa oltaessa puhallettiin: \"tattatii, tattatii!\" joka merkitsi:\n\n    \"Ampu nyyt, ampu nyyt!\"\n\nJa kun ampumasta lakattiin, töräytettiin:\n\n        \"A poois!\"\n\nJa taas kun oltiin leikkisotasilla ja piti miesten marssia siltaa\nmyöten joen ylitse, jo taas toitotettiin:\n\n    \"Tuostapa mennään yli sillan,\n    tuostapa mennään yli sillan,\n    yyyliii siiillan!\"\n\nNähtiinpä sieltä hevosväki hyökkäävän kohti, silloin kiireen kyytiä\nkierrettiin \"omat herrat kääreeseen\", piirin sisään suojaan, ja\ntuutattiin:\n\n    \"Heevosvääki tuulee nyyt!\"\n\nKolme kertaa tätä puhallettiin.\n\nMutta kun joutui syömisen aika, jo silloin tuli aika hoppu ja juoksu,\nkun kuultiin töötötettävän:\n\n    \"Leipäpussi ja purikka,\n    missä on minun lusikka!\"\n\nTuskinpa mikään toitotus kuului kauniimmalta, vaikka ei nälkäisiin\nvatsoihin saatukaan muuta kuin leipää, silakkaa ja sahtia, taikka\ntoisinaan leipää ja lihalientä, joskus sentään riisiryynipuuroa, oikein\nsiirappisahdin kanssa.\n\nMutta kaikkein huimimman hopun ja hypyn synnytti \"trivooka\" eli\n\"häilytys\", kun levosta, jopa makeimmasta yöunestakin puhallettiin\noikein muka vihollista vastaan hyökkäämään. Silloin toitotuksen\nsointukin oli jo peloittavan hätäinen:\n\n    \"Ramtta-ramtta-ramtta-rintta,\n    ramtta-ramtta-ramtta-rintta,\n    ramtta-rintta raa!\"\n\nTaikka ruotumiehiksi sanoen:\n\n    \"Kurki-Antti, Huovi-Erkki,\n    Naama-Niku ja Paukka-Heikki,\n    Rankki-Kaija kaans!\"\n\nTämä heitti kiireille ketaroille jo muutkin kuin Kurki-Antit ja\nPaukka-Heikit, jotka, sivumennen sanoen, olivat komppanian\naliupseereita.\n\nMonet muutkin temput toimitettiin \"huurnilla\" puhaltaen. Joka\nkomppanialla oli oma signaalinsa. Näinpä kolmannen komppanian signaali\nsoi: \"Taatatpruu, taatatpruu!\" Taikka suomeksi sanoen:\n\n    \"Puuropää, puuropää!\"\n\nKomppanian miehet kun haukkuivat kapteeniaan puuropääksi.\n\nEteenpäin marssimiset, sivulle otot, taaksepäin käynnit ja \"pikomnit\"\nja \"lasitsat\", kaikki puhallettiin signaaleilla. Komennettiin tietysti\nmyöskin. Kun kuultiin huudettavan:\n\n    \"Sapnia sirinka pistu prii!\"\n\nniin silloin lähdettiin marssimaan.\n\nOli kova, vaikka kyllä hauska päivä, kun \"jentraali tuli koittelemaan\".\nSilloin koko pataljoona kutsuttiin koolle, eikä liikkeitä tehtykään\nsuukomennolla, vaan \"se piti käyvä huurnilla kaikki, ja miesten piti\nitte tietää, mitä tehhään\". Mutta sitten kenraali sanoikin, jos kaikki\nkävi hyvästi, jotta \"karasoo!\" Ja jos oikein mainiosti meni, huusi hän\nhyvillään: \"Karasoo -- lauuna!\" Siihen täysin kurkuin vastattiin:\n\n    \"Ratitsalai, lakivisoku lahrotie!\"\n\nJa sitten saatiin koko päivän loppu olla joutilaina.\n\nPyhisin käytiin kirkossa vuoron perään. Komppania kerralla, parhaassa\n\"mönstringisä\" sinne aliupseerin johdolla komeasti marssittiin. Muuten\nvietettiin päivä joutilaana.\n\nMuutamina kesinä käytiin Parolassa leirillä. Laivalla laskettiin\nKristiinaan, josta kolmisenkymmentä peninkulmaa marssittiin\njalkapatikassa Lappväärtin, Kankaanpään, Ikaalisten ja Tampereen kautta\nHämeenlinnaan. Pari päivää aina astuttiin ja kolmas levättiin, \"se kun\non Venäjän väesä semmoinen järjestys\".\n\nJa Parolassa oli miestä kuin metsää -- yhdeksän pataljoonaa\nSuomen ruotuväkeä ja kaartin pataljoona kymmenes sekä vielä\nlisäksi monituhantiset joukot venäläisiä sotamiehiä, \"kasakoita ja\nkanuunamiehiä\".\n\nSattuipa eräällä leirikerralla semmoinen suuri asia, että itse\nkeisari, Aleksanteri II, tuli \"kattomaan Suomen sotaväkiä\". Silloin\n\"täyvesä parningisa niinkun sotamies on, keisarin eesä äkseerattiin\nja ammuttiin\". Ja väkeä oli Parolassa niin paljon, niin paljon, ettei\nolisi luullut olevan ainoassakaan talossa enää ketään. Kun joltakin\nmäeltä katsoi, \"niin oli aivan niinkun sääskiä koko kenttä täynnä\".\nVaunuja oli julmat joukot ja hevosia, ja telttoja niiden takana vainiot\nvalkeana. Harjoitusten päätyttyä keisari \"kiitteli ja kiitteli Suomen\npoikia, jotta ne on hyviä äkseeraamaan\". Ja majuri Willgren suomensi,\nmitä keisari puhui. Lopuksi keisari antoi \"juomarahaa kolme ruplaa\nmieheen\". Sillä \"se kun on asetus, jotta kun keisarin eesä pittää\nolla harjotuksesa, niin pittää antaa kolme ruplaa juomarahaa, rupla\nparaatista ja rupla manööveristä ja rupla ampumisesta\".\n\nVasta syksyllä mikkelin aikana palattiin Ouluun. Syysmyrskyissä\nmeritautia sairastellen keikuteltiin pitkin Pohjanlahden rantapuolia\nrataskylkisellä \"Suomi\"-nimisellä höyrylaivalla -- samalla, joka\nsittemmin \"muuttu Österpotiksi ja palo\".\n\nTalvisin piti kerran kuukaudessa kokoontua pitäjän kirkolle\nharjoituksiin. Päivä pari paukattiin kunnanpirtissä aliupseerin\njohdolla kivääritemppuja, latausta ja laukaisua sekä\nkunnioitusasentoja. Hyvillä ilmoilla taas temppuiltiin ulkona\nkirkkokentällä. \"Artikkeleita\" myös talviharjoituksissa iskettiin\npoikain päähän.\n\nMutta kun harjoitukset päättyivät, pantiin kiväärit seinälle naulaan\nja muutkin sotamiehen merkit heitettiin pois, otettiin omat asut\nylle, tultiin muiden ihmisten kaltaisiksi ja elettiin kuten muutkin\nkuolevaiset. Asuttiin omassa pikku mökissä, tehtiin omia töitä, syötiin\nomaa leipää ja kaikin puolin oltiin omia miehiään, joiden asioihin ei\nniin kenelläkään ollut mitään sanomista.\n\n\n\n\nVanhoilta vainovuosilta\n\n\nPitkä aika, jo pari sataa vuotta on kulunut ison vihan kamaloista\npäivistä. Mutta vaikka ovatkin jo sadat vuodet vierineet, on moni\nnäiden aikojen tapauksista vielä kansan muistelmissa säilynyt kaameana\nkertomuksena polvesta polveen. Liikutpa missä tahansa sydänmailla, voit\nkuulla kerrottavan vanhoista vainovuosista. Missä jutellaan tarina\nentisestä talosta, josta vain rauniot ovat jäljellä, missä muistelus\nmuinaisesta pakosaunasta, jonka nokinen kiukaanjäännös nähdään\nkorvessa, missä taas kuullaan synkeä kertomus vainolaisen veritöistä.\n\nOulun seuduillakin, Oulujoen varsilla joudut tämmöisten tarinain\npiiriin, ja metsissä liikkuessasi toisinaan sattuu kulkusi semmoiseen\npaikkaan seutuja, mihin liittyy vainolaistarina. Oulujoen seutuja\novatkin vihavenäläiset aina ankarimmin ahdistelleet. Jokea ja\njokivarsia vainolaiset liikkuivat ylös ja alas ja tekivät rosvoretkiä\netäämmällekin sydänmaihin.\n\nTalot silloin poltettiin poroksi ja kansa surmattiin, karja ryöstettiin\nja syötiin, tavarat rosvottiin ja hävitettiin. Kymmenittäin,\njopa sadoittain jäi taloja autioiksi, ja vahvoja taloja, oikein\nnapatalojakin, hävisi silloin, jopa aivan jäljettömiin.\n\nKiimingin takamailla Joloskylässä, Juuanjärven ja Haarajärven välisellä\nkannaksella oli ennen mahtava Paajasen talo, suuri ja rikas, jopa niin\näveriäs, että kaivoämpärikin oli kuparista. Isot olivat talon pellot,\nkalavedet olivat viljavat ja erämaat riistasta rikkaat. Yksinään kun\ntalo sai hallita suuria sydänmaita.\n\nMutta tännekin erämaiden piiloihin vainolainen osasi, miten osasikaan.\nAivan odottamatta se kuitenkaan ei päässyt yllättämään talon väkeä,\nsillä kuparinen kaivokappa oli sellainen taikakapine, että siinä vaaran\nuhatessa vesi muuttui vereksi. Ja niin eräänä päivänä nähtiin kummat:\nämpärissä vesi verenä punoitti! Silloin heti paikalla lähdettiin\nkarkuteille vielä syvempiin metsien kätköihin. Mutta isäntä ei tahtonut\nniin vain heittää rikkauksiaan rosvojen saaliksi. Hän keräili hopeansa,\ntäytti niillä kuparisen kaivokapan ja upotti sen Juuanjärveen. Toisen\nosan rikkauksiaan ennätti ukko piilottaa maahan talon lähelle, merkitsi\nkätköpaikat ja aikoi painua pakolaistensa jälkeen. Mutta huonosti kävi\nomaisuudestaan huolehtivan isännän: vainomies ennätti paikalle ja\ntappoi, poltti talon, ryösti tavarat.\n\nKarkuteille, piilopirteille sortui Paajasen muukin väki, sillä taloa\nei sen koommin enää tuhasta kohotettu. Vain sen paikka ja tarina\non enää jäljellä. Näkyy pirtinsija männikkökankaalla, sen lähellä\nkaivonkuopanne, ja vähän tuonnempana on mustunut kivikasa, ehkä\nmuinainen saunankiuas. Ja maa talonpaikan ympärillä, vankan petäjikön\npeitossa, on laajalti kuin vakoharjoille kynnetty. Pelto lienee jäänyt\nkynnökselle, kun oli tullut pakoteille lähtö.\n\nRahoja ei vihavenäläinen löytänyt, ne jäivät ukon kätköihin. Mutta\nsata vuotta takaperin oli Huumalan vaarille sanottu unessa, että mennä\nkaivamaan sieltä ja sieltä. Vaari meni ja kaivoi ja löysi koko kolme\nkontillista hopeoita ja tuli äveriääksi mieheksi. Mutta upotetut hopeat\njäivät järven hyviksi. Niistä ei unessa Huumalan vaarille puhuttu\nmitään eikä niitä ole etsimälläkään löydetty.\n\nMuhoksella oli suuri Lumiaisten talo pienen, pitkän ja kapean\nLumiaisjärven rannalla, sydänmailla, Oulujoen pohjoispuolella.\nSurullisen lopun sai tämäkin.\n\nEli talossa emäntänä etevä eukko, aika kielevä akka, joka syyti\nsanan sanasta, kaksi parhaasta. Eukon olivat vainolaiset jo oppineet\ntuntemaan entisillä retkillään, monta kertaa ehkä olivat suukopua\npitäneet.\n\nMutta sitten vainovuosina ryssät ryntäsivät rosvoina taloon, ja väki\nkapaisi karkuun, kuka kuhunkin ennätti, emäntä hädissään työntäysi\npirtin sillan alle nauriskuoppaan, arvellen:\n\n\"Täällä mä kai säilyn, kun vain hiljaa olen.\"\n\nTulivat tupaan vainolaiset keskenään puhua posmittaen:\n\n\"Tässä talossahan se oli ennen kielas akka, mutta mihinkäs sekin nyt on\njoutunut.\"\n\nAkkakos malttoi ääneti moista kuulla. \"Kielasko muka?\" tuumi ja huutaa\nhuikautti piilostaan:\n\n\"En ole kielas enkä mielas, vaan sanon asiat arvolleen!\"\n\n\"A vot!\" Tuostahan akka raiska löydettiin ja raahattiin ylös\nkuopastaan, ja siihen hänen \"arvolleen sanomisensa\" päättyivät.\n\nEmäntä surmattiin, talo ryöstettiin ja poltettiin.\n\nSiihen loppui Lumiaisten tarina. Eläjät hävisivät sodan melskeissä ja\ntalokin hävisi, ei tullut enää uuden kohottajaa entiselle sijalle.\nNiittymaana, \"Kartanonketona\" kuuluvat Lumiaisten muinaiset pellot\nKopsan talolle. On nurmikolla vielä surullisia kiukaansijoja ja huoneen\npohjakerroksen jälkiä, jotka vaiteliaalla kielellään kertovat kamalista\nvainovuosista. Ja erään kiukaan vieressä muuan kolmihaarainen koivu\nvielä humisee Lumiaisten talon ja kielaan emännän surullista tarinaa.\n\nIso ja vankka oli ollut Ison-Leskelän talo Muhoksella. Sinne toki\nvainomiehet osuivat ja tekivät samaa jälkeä kuin muuallakin: talon\nhävittivät, tavarat ryöstivät ja asukkaat surmasivat. Vain talon\nHelka-emäntä pienen Matti poikasensa kanssa pääsi pakoon, ehtipä vielä\nsaada matkaansa lehmän talon suuresta karjasta. Emäntä talutteli sen\nmukanaan sydänmaahan pakopirtille. Siellä hän poikansa kanssa kahden\neleli muistellen hävitettyä kotiaan, surren surmattua sukuaan. Lehmää\nlypsäessään emäntä suruissaan lauleli:\n\n    \"Yks' on lehmä Leskelässä,\n    jota Helka heruttelee,\n    siitä Matti maion juopi,\n    karjaviljan kallistaapi.\"\n\nKiimingissä, Kiiminginjoen pohjoispuolella, vähän matkaa kirkolta\nalaskäsin on Kolehmaisen metsätalo. Siinä eli vainovuosina oikein\nvankka isäntä, hirveän vahva mies, mainion väkevä, sukkela ja rohkea.\nSeudulla kierteleviä vihavenäläisiä hän alituisesti ahdisteli, oli\nottanut oikein jokapäiväiseksi toimekseen vainolaisen kyttäämisen ja\nhäiritsemisen. Ja siitä ryssät isäntää kovin vihasivat ja etsivät\nsurmatakseen.\n\nLähellä taloa oli -- ja on vieläkin -- pieni kallio, Kolehmaisen\nkallio, taloon vievän metsätien vieressä. Kalliossa on piiloinen\nluola, ja siellä ukko toisinaan pitkät ajat piileskeli. Kuin kaivoon\nhän pujahti alas ahtaasta aukosta ja vei mukanaan ryssiltä ryöstämiään\ntavaroita. Mutta perässään veteli sissiukko närehakoa, jonka sitten\nheitti tukoksi ja peitoksi luolansa suuaukkoon. Näin sotki hän\njälkensä, etteivät vainomiesten tarkkavainuiset koiranaamaset,\nihmismäiset sekasikiöt, \"koirankuontolaiset\", olisi osanneet luolalle.\nSopivan hetken tullen ukko piilopaikastaan taas yht'äkkiä kuopsahti\nylös ja odottamatta hyökkäsi vihollisen kimppuun.\n\nUseita tarinoita kuulet juteltavan ukon seikkailuista.\n\nOli Kolehmainen heiniä noutamassa metsäniityltä, juuri ladosta ahtoi\npuuhangolla heiniä rekeen. Tuli yht'äkkiä siihen kaksi aseistettua\nryssien päällikköä -- totta ne päälliköitä olivat, kun niillä oli\nkomeat hopeaiset vyöt vyötäisillä. He äyskäisivät heinämiehelle,\ntunsivathan he hänet:\n\n\"Ka nyt me sinut tapamme, jos et anna pois niitä rahoja, joita olet\nmiehiltä ryöstänyt.\"\n\n\"No, oottakaahan nyt, kun ma ensin saan tämän heinähäkin pannuksi\",\npyyteli Kolehmainen.\n\nJa ryssät rupesivat odottamaan.\n\nKolehmainen ahtoi häkkinsä valmiiksi, piti silmällä vainomiehiään,\nsuunnitteli kimppuunkäyntiä ja vartoi vain sopivaa tilaisuutta.\nKäännähtelipä siinä häkkinsä ympärillä puuhanko kourassa,\nnolonnäköisenä, jotta \"pitäähän ne rahat toki pois antaa\". Mutta sitten\nukko yht'äkkiä kavahti kuin karhu suoraksi ja survaisi hangolla toisen\nryssän kuoliaaksi. Siitä toinen niin säikähti, että lähti pakoon, ukko\nponkaisi jäljessä ja lennätti hangon pakenijan selkään.\n\nOli Kolehmaisen ukko taas kotoisallaan, pöydässä istui ja veteli\nvelliä. Velli äkkiä vereksi muuttui -- ukolla näet, tietäjämiehenä,\noli taikana, jotta keitto vainolaisen lähestyessä käypi vereksi. Siitä\näijä heti arvasi, mitä oli tulossa, mutta kuitenkin hän vain rauhassa\njatkoi syöntiään. Kohta tupsahtikin vihollisia pirtti täyteen ja muuan\nhyvillään huudahti:\n\n\"Ahas, jokos nyt sun tapamme!\"\n\nMutta syömämies ei hätäillyt eikä pelästynyt. Kun ryssät aikoivat\nhyökätä kimppuun, ponnahti vellin vetelijä paikalla ylös ja tempaisi\npöytärahin, kirkaisi, hypähti ja pyörähti ympäri ja samalla lyödä\nhuhmaisi pöytärahilla vihollisia ympäri korvia, niin että monet\nkierähtivät lattialle. Toiset taas, terveiksi jääneet, eivät toista\nhuhmaisua ruvenneet odottamaan, -- suinpäin kapaisivat karkuun.\n\nSattui taas muutamakseen Kolehmainen olemaan sissiretkillään. Osuivat\nsilloin venäläiset taloon ja rupesivat turvatonta emäntää rääkkäämään.\nMutta sattuikin isäntä saapumaan kotiin. Kiireessä ei ukko ennättänyt\nsaada parempaa asetta, sen kun tuppivyönsä vain vyötäisiltään sivalsi.\nMutta vimmoissaan hän silläkin niin pieksi ryssiä, että heidän täytyi\nlähteä pakoon.\n\nVieläkin elää Kolehmaisten taloissa Kiimingissä samaa vahvan\nmiehen, sissiukon sukua. Ja vahvoja kuuluvat monet ukon jälkeläiset\nentisaikoina olleen.\n\nSamanlainen väkevä ja rohkea vihavenäläisten ahdistelija kuin Kiimingin\nKolehmainen, oli Muhoksella \"Musta-Nykyri\", Nykyrin talon mustaverinen\nisäntä. Monet tarinat kerrotaan hänenkin teoistaan. Oli Nykyri-ukko\nkerran tuhonnut saunan täyden ryssiä. Olivat ryssät joukolla kulkeneet\nNykyriä etsien ja menneet saunaan levähtämään. Mutta Nykyri, joka\npiiloistaan piti rosvojoukkoa silmällä, hiipi yöllä, pisti saunanoven\npönkään ja sitten vahvoilla voimillaan työntää rysähytti koko saunan\nkasaan, niin että kaikki siinä nukkuvat vainolaiset saivat surmansa.\n\nRyöstöretkillä kierrellessään sattuivat ryssät pohjaksumaan milloin\nmihinkin taloon -- koirankuontolaiset kun olivat heillä jälkiä\nvainuamassa. Niinpä ilmestyi vainojoukko Ylikiimingin Ylivuotolle,\nKoistilaan, johon kansa juuri oli kokoontunut lukukinkereitä,\n\"messuja\", pitämään. Kaksi pappiakin oli joukossa, Muhokselta, mistä\nlienevät olleet. Venäläiset sulkivat koko väen pirttiin, pistivät oven\npönkään, mutta papit otettiin ulos rääkättäviksi. Uhkailtiin heidät\nvarikattilassa keittää elävältä ja sitten tappaa koko messuväki.\n\nMutta siinä reuhatessa tuli ryssän nälkä. Menivät rosvot navettaan ja\nraahasivat pihamaalle komeimman lehmän, \"Ison-Viikunan\", ja löivät sen\npenkkiin. Talon pöydällä hakattiin lihat kirveellä palasiksi ja pantiin\ntulelle. Lihapadan kiehuessa tuumittiin, jotta kunhan tässä saadaan\nlehmä syödyksi, niin sitten käydään pappeja keittämään ja kansaa\ntappamaan.\n\nJa koko messuväki oli kauhuissaan. Mutta sattuipa siihen muuan\npakolainen, \"Hulluksi Runniksi sanottu\" puolipöljä hölpöttäjä. Hän\nalkoi yht'äkkiä huutaa hölöttää:\n\n\"Holopankankaan rinnassa se tuloo Kivekkään joukko... ampuvat siellä...\nsavu pölisee...\"\n\nRyssät pelästyivät hirveästi, ja tulinen kiire tuli heille päästä pois\nkoko messupaikalta. Siihen jäivät heiltä lehmänlihat kattilaan sekä\npappien keittämiset ja kansan surmaamiset.\n\nVielä on Koistilan talossa latona vanha pirtti, jossa messuväen\nsanotaan olleen pöngitettyinä. Onpa vielä viime vuosiin asti talletettu\nvanhaa pöytää, minkä kannella \"Ison-Viikunan\" lihoja lahtarit olivat\nkirvestäneet.\n\nOsuivat vainolaiset taas Ylikiimingin Ranttilaan, tulivat pihalle ja\npysähtyivät neuvottelemaan, miten tässä nyt uskallettaisiin mennä\npirttiin, kuka tietää minkälaisia miehiä siellä on. Isäntä pirtistä\nhuomasi vihollisten aikeet, mutta ei silti hätäytynyt, vaikka\naseetonna juuri askaroi astiain teossa. Oli ukko niin kekseliäs,\nettä sieppasi vanneha'an -- puolimetrisen puupalikan, jonka toisessa\npäässä oli saranassa töksähtelevä rautahaka --, ja alkoi sillä pirtin\nikkuna-aukosta ryssiä kohden naksautella, siihen aikaan kun vielä oli\npienet savupirtin luukkuikkunat. Ryssät luulivat ukon piilukkopyssyään\nnaksauttelevan, sen piippukin kun niin uhkaavana pistihe ikkunasta, ja\nkiireen kyytiä hyppäsivät syrjään ampumapiiristä ja juoksivat metsään.\n\nVihollislaumojen kierrellessä maita kauhua ja turmaa tuottaen, asukkaat\npakenivat metsien syvimpien kätköjen piilopirtteihin, kallioluoliin ja\nkorpien komeroihin, joissa sitten ainaisessa pelossa viettivät kurjaa\npakolaiselämää. Monissa seuduissa vielä nähdään raunioita taikka muita\nmerkkejä muinaisista vihanaikaisista piilopirteistä, salasaunoista ja\npakopaikoista.\n\nKiimingin takamailla, Haukiputaan rajoilla, on pieni kaunis Tervajärvi\nja siinä seitsemisen pikku saarta. Muuan saarista on Ponnonsaari,\ntoinen Jaaransaari. Edellisellä saarella kerrotaan Ponnon talon eläjien\npiileskelleen vainolaista, ja Jaaransaarella oli ollut paossa Jaaran\ntalon väki. Pitkät ajat olivat piileskelijät saarillaan asustelleet,\nsillä peltoakin he olivat jo ehtineet perata asuntonsa ympärille --\nvieläkin nurmikkokentät siitä ovat jäljellä.\n\nOlivat vainomiehet kerran osuneet Tervajärvelle ja huomanneet saarella\nolevan eläjiä. Jo olivat ryssät ruvenneet huutamaan venettä, että muka\ntulisivat pakolaisten luo vierailemaan. Mutta \"vähätpä niille rosvoille\nnyt kuka lähti vielä venettä viemään\".\n\nKiimingin Jolosjoen varrella, suon laidassa kankaalla, synkässä\nmetsässä on Autiolehdon pakosaunan sija. Siinä sanotaan Säivälän\nasukasten piileskelleen vuosikausia. Joen rannalle olivat pakolaiset\nraataneet niittyä ja ahon laidassa viljelleet pientä peltotilkaretta.\nKäsikivillä he olivat saunassa jauhaneet viljanvähiään. Ja vanhan\nkiukaan raunioilla näet vielä kuin muinaismuistona kömpelösti\nlouhimalla tehdyn halenneen jauhinkiven.\n\nSaattaisipa kivi \"kielin kertoa\", haastella halennut paasi, jo\nsaisit kuulla surullisen tarinan, kuulla, minkälaisten huolien ja\ntuskien painamana on tätäkin kiveä jauhaa kitkuteltu. Lienee jauhaja\nkivenpuussa kiikkuessaan kuullut kivensäkin valittavan ja sille\nsanellut:\n\n    \"Mitä vuori voivottelet,\n    mitä kilkatat leivonen?\"\n\nMuhoksen sydänmailla, Poikajoen lähitienoilta, on soitten keskellä\nPakosaunanmaaksi sanottu kangassaareke. Synkän metsän sydämessä nähdään\nsiinä vielä huoneen sija kiukaanraunioineen. Jokin kurja perhe on\nsiinäkin peloissaan istuskellut kiukaan tulilla. Muutamien kilometrien\npäässä toisella puolella samaa jokea on toinen saunankiukaan raunio\nsuuren Sikiösaunansuon saarekkeella. Iso pakolaisjoukko on myös siellä\npiileskellyt. Mutta ainaisten koirankuontolaistensa avulla ovat\nvenäläiset löytäneet salasaunan ja surmanneet koko pakolaisjoukon.\nTämä hirmutyö on koko saunasaarekkeelta riistänyt rauhan. Oli\nmetsänkävijöitä asettunut saarekkeelle yöksi, pimeänä syksynä\nnuotiotulille levähtämään. Mutta eivät olleet saaneet rauhaa: koko yön\noli kuulunut saunan tienoilta metsästä surkeaa itkua ja voivotusta.\nSurmattujen henget olivat siellä itkeneet.\n\nMutta eivät sentään ryssät joka saunalle ja piilopirtille osanneet,\nvaikka niitä ahkerasti etsiskelivät. Oli Ylikiimingin takamailla\nNavettamaan pakosauna, pari kilometriä Koistilasta pohjoiseen. Sinne\nkoettelivat koirankuontolaiset vainunsa ohjaamina laukkoa, mutta kun\noli välillä kolme virtaa, Kiiminginjoki, Kyrsäoja ja Haaraoja, niin\neksyivät jäljiltä. Sillä kolmen joen yli ei koirankuontolaisenkaan\nvainu ylety.\n\nTalvella yrittivät venäläiset Navettamaan pakosaunalle hiihtää oikein\nmiesvoimin \"rahvaansuksilla\", semmoisilla pitkillä luikoimilla,\njoita aina neljä viisi miestä peräkkäin oli hiihtämässä, joka\nmiehellä samoissa suksissa oma mäystimensä. Mutta suomalaiset mennä\nvitikoivat kukin omilla liukkailla lylyillään paljoa sukkelammin kuin\nrahvaansuksilla hiihtäjät pitkillä kömpelöillä neuvoillaan, jättivät\nryssät taakseen, heittelivät mutkia, sotkivat ja eksyttivät heidät\njäljiltään.\n\nParhaan vastaanoton vihavenäläiset saivat Suonperän pakosaunalla\nYlikiimingin Ylivuotolla. Siellä oli sauna suuren suon pohjukassa, mäen\nvierteen alla, metsän salaisimmassa suojassa. Yksinäinen eukko siinä\nvain poikansa kanssa kahden piileskeli.\n\nKävipä akka muutamana syysaamuna, kun maa jo oli kuurassa, joesta vettä\nnoutamassa. Sattuivat heti jäljessä vainolaismiehet, kuusi sissiä,\nAlavuotolta käsin samoille seuduille retkeilemään, huomasivat jäljet ja\nniitä seuraten saapuivat salasaunalle.\n\nMutta pienen saunan ovi oli niin ahdas ja matala, että vain kontaten\nsaattoi ryömiä sisään. Lähtee siitä muuan sissi pyrkimään saunaan,\npartaisen päänsä työntää ovesta sisään.\n\n\"Voi hyvänen aika, kyllä ne nyt meijät tappavat!\" parkaisee pelästynyt\näiti.\n\nMutta rohkea poika sieppaa suuren kirveen, heilauttaa sitä ja\nhuudahtaa:\n\n\"Ei ole surma tervaa karvaampi! Kyllä minä kirveellä sojin sen kun\nkerkiän.\"\n\nJa samalla pudottaa hän aseensa ryssän päähän ja tempaa raadon sisään.\nTulee toinen, sille käy samoin, sitten kolmas, neljäs. Ja niin\nyksitellen poika teki lopun ryssistä sitä myöten kuin he pyrkivät\nsisään.\n\nMelkein yhtä kamalasti kävi vainolaisjoukon Muhoksen Pirtti järvellä.\nSielläkin, Kiimingin rajoilla, oli salainen sauna, jossa vahva Tahvolan\nisäntä Pyhänsivulta oli kahden pikku tyttönsä kanssa piilossa.\n\nOli muuan aamuvarhainen, ja saunalaiset olivat kolmisin juuri eineellä\nkaikessa rauhassa. Huomasivat ikkunasta, jotta jo ovat viholliset\ntännekin osanneet. Tyttösille tuli kova hätä. Mutta isä heitä\nlohdutteli:\n\n\"Syökäähän te vain rauhassa! Minä lähden vieraita puhuttelemaan.\"\n\nIsä hyppäsi ulos saunan oven eteen ja sieppasi raskaan\nmessinkisirkkaisen vyönsä, jossa tuppipuukko ja tupakkakukkaro\nroikkelehtivat.\n\nRyssät hyökkäsivät heti isännän kimppuun, mutta hän huiteli vyöllään\nheitä ympäri korvia, mennen tullen, niin että siihen moni keikahti.\nToiset taas, mitkä ennättivät, laukkasivat pakoon.\n\nSaunan eteen kellistyneet ryssät ukko hautasi aseineen Pirttijärven\nrantaan, ja on samalta rannalta löydetty useita sota-aseita.\n\nPakoon päässeet vainolaiset olivat sitten asettuneet metsään\nnuotiotulille. Siinä olivat he huonon yrityksensä takia joutuneet\nkeskenään oikein riitaan. Muuan parrakas oli huutanut:\n\n\"Miks'et sinä mennyt auttamaan toverias?\"\n\n\"Ka, miks'et sinä mennyt?\" oli toinen partaniekka tokaissut.\n\n\"Ka, kuinkaspa siihen menit? Kun tuppi läks' niin kukkaro sai!\"\n\n\n\n\nOulujoen lohenpyynnistä\n\n\nJo ammoisista ajoista ovat Pohjanmaan suuret joet, Tornion, Kemin-,\nIin- ja Oulujoet, olleet maamme parhaita lohivesiä. Varsinkin mahtava\nOulujoki, josta on lohta pyydetty satoja vuosia, \"aina siitä asti\nkuin esi-isämme ovat Unkarista tänne tulleet ja tehneet tupansa joen\nrannalle\".\n\nTalviasunnoillaan on lohi meren suolaisissa vesissä \"ulapoilla\naukeoilla, selvillä meren selillä\", mutta keväällä se aloittaa\nnousunsa makeoihin maavesiin, sekä suurempiin että pienempiin jokiin.\nYhtämittaisena siirtolaisjoukkueena puskevat majanmuuttajat kaiken\nkesää vastavirtaan, kohoten kovatkin kosket, päätyen monesti syville\nsydänmaiden vesille. Syksyllä loka- ja marraskuussa lohet toimittavat\nkutemisasiansa jokisuvannoissa ja kostepaikassa. Sinne rauhallisille\nhiekkapohjille jättävät ne nousevan sukupolven sikiytymään, mutta itse\nlaihtuneina laskettelevat myötävirtaan takaisin väljempien vesien\nsuolaiseen yltäkylläisyyteen lihomaan ja varttumaan entiselleen.\n\nMutta pitkää kesäkautista makean veden matkaansa eivät nämä aavojen\nulappojen siirtolaiset saa tehdä rauhassa. Satoja, tuhansia, joutuu\nsillä matkalla ikiteilleen, eivät pääse synnyinvesilleen eivätkä palaja\ntakaisin merillekään -- joutuvat kalamiesten katiskoihin. Mutta ne,\njotka välttävät vaarat, toimittavat uuden sukupolven korvaamaan tuhon\nomiksi tulleitten sijat.\n\nJo heti merestä lähdettyään ja selvitettyään Oulun suistamon\nmonilukuiset salmet vastavirran puskijat joutuvat kohta kovassa\nMerikoskessa koetukselle. Siinä, \"Raatinpadossa\", nousee tie pystyyn,\nja moni lohi erehtyy sukeltamaan umpiperään ja surman suuhun.\nOsaisivatpa he kaikin pysytellä avonaisella valtaväylällä, joka\nkeskellä koskea katkaisee padon, taikka taas kierrellä mutkaisia\nsyrjäväyliä saarien sivuitse, jo välttäisivät kavalat surmanpaikat,\nja edessä olisi vapaana pitkä vetinen taival. Tosin vain kolmi-,\nnelipeninkulmainen, sillä Muhoksella on taas uusi kumma: toinen pato,\npitkä surmanaitaus miltei yli leveän joen, ja sen voi välttää vain, jos\ntaitaisi pysytellä kapealla eteläisellä rantaväylällä. Mutta eiväthän\nhe, älyttömät, mitään etelästä tiedä -- mennä porhaltavat surmilleen\nkun niikseen sattuu, mutta pääsevät ohitsekin, jos kalojen haltia,\njoka heitäkin valvoo ja huolehtii tulevasta sukupolvesta, ohjaa heidän\nuintinsa vaarattomalle, rehelliselle rantaväylälle.\n\nVain kaksi patoa on koko pitkässä Oulujoessa, jo mainitut Raatinpato\nMerikoskessa, Raatinsaaren yläpuolella sekä Muhoksen pato kolmisen,\nnelisen kilometriä Muhoksen kirkon alapuolella.\n\nValtavana kaarena käyristyy Raatinpato vasten Merikosken kuohuja,\nmatalalla karilla pysytellen. Se on matalaselkäinen, monijalkaisten\npukkien ja selkäriukujen, orsien, rintapuiden ja vaajojen varaan\nviistoon asetettujen sälesarjojen muodostama sarjapato. Säleet ovat\nniin tiheässä, ettei lohi voi uida lävitse, mutta siellä täällä on\nsurmanaukkoja, porstuoita, joihin on potkettu rysiä, lanoja, mihin lohi\npotkujen ohjaamana saattaa sukeltautua. Porstuoita lanoineen on padossa\nparisenkymmentä.\n\nMuhoksen pato taas on suoraan poikki 150 syltä leveän joen, korkealla\nveden pinnasta kohoava verkkopato. Vaajat ovat siinä etäällä toisistaan\nja niiden varaan on pingoitettu 9-14 kyynärän korkuiset vahvat verkot,\njotka nostavat kalojen tien pystyyn. Pyydyksinä on kuusi avaraa pöhnää,\njotka ovat kuin mitähän kamareita, viisi metriä pitkiä, puolitoista\nleveitä lautapohjaisia, verkkoseinäisiä, puukehyksen tukemia pyydyksiä.\nSeinien alaosa on kolmen neljän korttelin korkuiselta naulattu lujista\nsäleistä, jotta ne paremmin kestäisivät voimakkaiden kalojen iskuja.\nPöhnää saatetaan vääntökelojen avulla nostaa ja laskea suoraan ylös ja\nalas, miehet vain vääntävät kelansarvista, köysi kiertyy kelatukille ja\npöhnä kohoaa.\n\nKesäkuun puolivälissä, pyyntikauden alkaessa, rakennetaan padot.\nNe ovat suuritöisiä laitoksia. Muhoksenkin padon \"lyöntiin\" menee\nviikonpäivät 40-50 mieheltä, ennen kuin pitkä aitaus verkkoineen on\nleveänä virtaan pystytetty. Kallis laitos vielä. Vain verkot, toista\nsataa luvultaan, maksavat tuhansia markkoja. Elokuussa taas pyyntikausi\nloppuu ja kuun viimeisinä päivinä padot puretaan. Vaajat, pukit ja\npuut nostetaan rannalle kasoihin, pöhnät kuivamaan ja verkot aittojen\norsille.\n\nKerran päivässä, aamulla kuuden, seitsemän välillä käydään patoa\nkokemassa. Kymmenmiehinen pyyntijoukko soutaa kolmella kokuveneellä,\npitkällä paltamolla, padolle ja kelaa pöhnän ylös. Se on jännittävä\nhetki sekä pöhnän kelaajille että pöhnässä olijoille. Jo siinä alkaa\nankara meno ahtaassa katiskassa, varsinkin jos on pyydykseen osunut\nuseampia veden koukkuleukoja, kymmeniäkin, jos oikein hyvin sattuu.\nSuurena porinana ja molskeena on koko hoito, ja harmaana sumuna\nräiskyy vesi, niin että sekä pöhnä että pöhnän kelaajat peittyvät\npisaroihin. Ja kun pyydys on kohonnut ylös ja kalat joutuneet pois\nomasta valtakunnastaan, on siinä loisketta ja läiskettä, sitä kovempaa,\nmitä isompia lohia on pyydykseen joutunut. Sattuu väliin saaliiksi yli\nparikymmen-kiloinenkin koukkuleukainen kojama, ukkolohi. Mielissään\novat silloin kalamiehet, kun on \"itte isäntä lähtenyt asioilleen\".\nMutta siihen isäntä-rukan niinkuin muidenkin matkalaisten asiat ja\nasioilla-käynnit päättyvät. Sillä heti työntyy pöhnään kupeessa olevan\nkurereiän kautta pyöveli ja alkaa isolla puukurikalla nuijia telmääjiä\nhengiltä. Annetaan siinä paukkuja puolin jos toisin, mies kurikoi\nkalojen niskapuolta minkä ennättää, kalat taas heittelehtiessään\nsivaltelevat pyrstöllään pyöveliänsä kintuille, väliin onnistuvat\nantamaan komean päin korvia läiskäyksen. Kurikka kumminkin lopulta\nperii voiton, tapetut kalat pistellään kurereiästä veneeseen, ja\nkurikkamies sukeltaa jäljessä. Reikä kuraistaan umpeen, ja pöhnä\nlasketaan syvyyteen hankkimaan uutta kurikoimista. Sitten soudetaan\ntoisille pöhnille, ja samat ovat asiat.\n\nRannalla kalat puhdistetaan, puukko työnnetään kurkkuun, vatsa avataan\nja sisälmykset otetaan pois, huuhdotaan kaloja joessa ja viedään\nkantopaareilla suolaushuoneeseen. Lohet vain puhdistetaan ja suolataan,\nmutta joukkoon erehtyneet taimenet ja siiat myydään siltään heti\nenimmän maksavalle. Lohien mädit ovat pyytäjien kokumiesten saalista.\n\nSuuriin, lähes metrin läpimittaisiin ja korkuisiin tynnyreihin ladotaan\nlohet semmoisinaan ja suolaa heitetään mukaan. Lohien suolaaminen on\ntarkkaa työtä. Kolmisen viikkoa pidetään kalaa alkusuolassa, sitten\npuretaan ja pestään koko tynnyri ja ladotaan uudestaan, tehdään\nuusi suolavesi ja lasketaan tynnyri täyteen, ja pohja \"riivataan\"\ntiiviisti kiinni. Sitten vielä aina parin vuorokauden päästä \"juotetaan\nruntista\" vettä sisään, jotta tynnyri on aina täynnä ja \"henkensä\npitävä\". Koko kallis kappale on tämmöinen täysi lohitynnyri. Kalaa on\nsiinä yli kolmesataa kiloa. Ja tynnyreitä voi pyyntikaudella täyttyä\npuoleentoista, pariinkymmeneenkin samasta padosta. Jääharkoilla isossa\nkellarissa niitä säilytellään, kunnes lähetetään maailmalle isoisten\npöytien parhaiksi herkuiksi. Padon luona rannalla on kalamiesten\npyyntipirtit, verkkohuoneet ja jäillä varatut lohikellarit.\n\nRaatinpatoa käydään kokemassa kaksi kertaa joka päivä -- aamulla\naikaisin ja taas illalla viiden, kuuden tienoissa. Kovassa koskessa\nei kala ahtaassa lanassa saattaisi elää vuorokauttakaan, rääkkäytyisi\nkovin ja kuolisi. Mutta Muhoksen pöhnässä on kalan \"hyvä olla\", lohi\npysyy siinä \"Luonnon raittiisa terveyvesä\" koko vuorokaudenkin.\n\nSuuri Oulujoen Lohenpyynti-Yhtiö, joka on saanut alkunsa jo 1600-luvun\nalussa, omistaa koko tämän suurenmoisen kalahomman, molemmat Oulujoen\npadot ja kaikki Oulujoen lohet, vielä taimenet ja siiat sekä niiden\npyytämisen. Pikkuriikkinen vasta kuoriutunut lohenpoikanenkin, joka\nyläjuoksulla piileskelee, on yhtiölle säädetty. Yhtiö onkin tavattoman\nlaaja. Siihen kuuluu kaikkiaan 80-90 kalastusmanttaalia ja kussakin\nmanttaalissa on 24 vero-osuutta. Osakkaina on vanhoja taloja aina\nOulun-Salosta asti, Kiviniemestä, Oulunsuusta, Korvenkylästä ja\nMuhoksen alapäästä. Muhoksen pyhänsivulaiset ja utajärveläiset ovat\njoutuneet pyynnistä osattomiksi, kun eivät aikoinaan \"hoksanneet kattoa\neteensä\".\n\nYhtiön palkkaamina hoitaa kymmenmiehinen pyyntijoukko kummankin padon\nkalastusta -- toinen Merikosken, toinen Muhoksen -- kokee pyydykset,\nkantaa kalat aittoihin ja hoitaa padot -- Muhoksen padossa pitää kerran\nviikossa vaihtaa verkot. Joku miehistä on kalaisäntänä, joka pitää\nhuolen pyynnistä, korjauksista ja kaikesta. On vielä kirjuri, joka aina\njoka pyynnin jälkeen merkitsee saaliin tilikirjaan.\n\nMuut eivät saa Oulujoesta \"lohtenkallaa\" yritellä ilman yhtiön lupaa\nja lupalippua. Kymmenen markkaa jos maksat, saat kesäkauden yrittää\nongella ja uistimella, ja saat minkä saat [1916]. Ulkomaalaiselta\nperitään tästä huvista parikymmentä markkaa. Takavuosina aina\njotkut \"enkesmannit\" tapasivat käydä lohia narrailemassa, mutta\npaikkakuntalaiset harvoin lunastavat lippua. Vaalassa sanotaan saatavan\nlohta joskus lupaliputtakin. Menet vain koskelle soutelemaan ja annat\nuistimen juosta veneen perässä -- lohi tuhmuuksissaan sen toisinaan\ntokaisee suuhunsa. Oma tahtonsa, miksi ottaa! Entisinä aikoina käytiin\npitkinä syksyöinä joella tuohustamassa. Oli varsin jännittävää atrain\nkädessä, tervastulen veneen kokassa loimuttaessa, vaania suvannossa\nlepäileviä lohia ja sitten äkkiä sohaista terävät väkäpiikit sen\nlihavaan niskaan.\n\nYhtiön luvalla ja 10-20 markan kesämaksulla vedetään Pyhäkosken\ntienoilla kulle-apajissa lohta ja muuta koskenkalaa kulle-verkoilla.\nSiellä kun lohi koskennikaman kavuttuaan asettuu tyyneen kosteeseen\nlepäämään, kalamiehet menevät ja rannalta lähtien soutavat verkon\nvirtaan, laskevat alaskäsin ja taas soutavat rantaan kiertäen\nlepäilevät lohet verkkoihinsa ja saavat toisinaan hyvät saaliit. Näinpä\nMuhoksenkaan suurpadon välttäneet lohet eivät ole kaikkia vaaroja\nvoittaneet.\n\nMutta ei itse yhtiökään saa vain aivan iltikseen hallita ja pyytää\nOulujoen kaloja. Siitä hyvästään täytyy sen suorittaa korkealle\nkruunulle isot verot. Entisinä Ruotsinvallan aikoina ne oli määrätty 36\nlohitynnyriksi, nyt maksetaan verot rahalla.\n\nOikein vanhoina aikoina oli saatu pyytää aivan vain omiksi\nhyvikseen. Mutta sitten oli \"Ruotrille tullut suuret asiat, ja se\noli kalastusvouvin kautta määrännyt, jotta ruunulle Merikosken\npato\". Siitä kalamiehet olivat kovin tyytymättömiä, semmoisesta oman\nkäden oikeudesta. Tuli pitkällisiä rettelöltä ja riitoja, ja viimein\npäästiin siihen, että talonpojat saavat Merikoskessakin pyytää, kunhan\ntäyttävät kruunulle jo mainitut 36 lohitynnyriä. Siihen molemmin\npuolin tyydyttiin, lohien mieltä ei kysytty, pyydettiin edelleen\nsen kuin saatiin. Seurasi kyllä aikojen kuluessa uusia rettelöitä,\nveronmaksulakkoja sekä kalastusoikeuden peruuttamisia, mutta lopulta\ntaas sovittiin, ja talonpojat saivat edelleenkin pyytää määrättyä veroa\nvastaan. Päätettiin vain, että veron suuruus oli joka sadan vuoden\nkuluttua uudestaan arvioitava. Viimeisestä veron määräämisestä on\nkulunut jo 110 vuotta.\n\nKalaa saatiin entisinä aikoina paljon, paljon enemmän kuin tähän\nmaailman aikaan. Silloin oli lohta ylös kulkemassa, oli isä poikineen\nja äitimuori tyttärineen. Samalla kokemalla saatiin jopa satoja\nkoukkuleukoja kojamia ja suuria mätilohia. Vielä nelisenkymmentä\nvuotta takaperin oli kerran samasta pöhnästä Muhoksen padolla nostettu\nparisataa kalaa, ja toistakymmentä vuotta sitten oli muutamasti ollut\nyhdessä pyydyksessä kolmetoista lohta ja 150 taimenta. Mutta sitä mukaa\nkuin kaikkiruokainen ihmissuku on lisäytynyt, on lohien suku aina vuosi\nvuodelta vähentynyt. Paras saalis viime kesänä (1916) Muhoksen padossa\noli 36 kalaa yht'aikaa samalla kokemalla.\n\nMutta jos oli ennen kalavilja runsasta, niin sen mukaan oli hintakin.\nNiihin aikoihin kun sama pöhnä antoi satoja kaloja, maksoi lohileiviskä\nvain ruplan eli noin viisikymmentä penniä kilo. Silloin kannatti\nvähävaraisenkin syödä lohta, silakan ja särjen puoleen moni tuskin\nkatsahtikaan, pahaa jo teki kuulla niistä puhuttavan. Mutta silloin ei\nlohella ruokittukaan paljon ulkomaalaisia, syötiin sitä vain omissa\npöydissä ja myytiin omilla markkinoilla. Ja loput, mitkä jäivät\nmyymättä, ositeltiin syksyllä jakoaikana osakkaita myöten osakkaiden\ntalviseksi suolakalaksi.\n\nMutta nyt on toisin. Jo keväällä pyyntikauden alkaessa myydään\nhuutokaupalla etukäteen koko kesän saalis, ja nousee se niin kovettuun\nhintaan, -- lohi nousi 1917 Muhoksen huutokaupassa 7:90 kg, edellisenä\nkesänä vain 4 mk:aan -- ettei entisten lohensyöjien tarvitse\najatellakaan hankkia pöydälleen kalaa, joka ennen oli jokapäiväistä\n\"suolaisen puolta\". Nyt jo kyllä maistaa särki ja silakkakin, jopa on\nkoko herkkua silloin, kun niitäkään saa.\n\n\n\n\nTotta ja tarua Oulujärven tienoilta\n\n\nAjellaan suuren Oulujärven seuduilla; petäjäisillä rantakankailla.\nJoskus painuu tie etemmäksi sydänmaiden synkkiin korpiin ja\nmetsäjärvien rannoille ja soiden syrjille, mutta taas toisekseen\nlähenet laajaa pääjärveä ja saat katsella jonkin lahden\npohjukka-vaaralta järven aavoja siintäviä ulapoita.\n\nOmituisimpia Oulujärven maita on laajalti kuulun Rokuanvaaran\nhiekkasärkkäinen seutu, merkillinen jääkauden aikainen reunamuodostuma.\n\nKun Oulujoki-vartta ajelet ylöskäsin pitkin etelärannan hietakankaita\nja lähenet Oulujärveä, tulet omituisten hiekkatöyryjen maahan. Siitä\nkun käännähdät oikealle, Säärisniemen tielle, kuljettaa kiertelevä\nkankaankäytävä sinut aivan näiden särkkien syliin. Särkät ovat\nRokuanvaaran kukkuloita. Oulujoen ja Pelsonsuon välisellä kairalla ne\nulottuvat pitkänä vyöhykkeenä Oulujärven länsirannalta kilometrittäin\naina Utajärven Ahmasille asti. Mahtavina harvapetäjäisinä,\npitkäselkäisinä köyryinä taikka pyöreäpäisinä keroina kohentuvat\nne kankaasta lukemattomin joukoin vieri vieressä, kylki kyljessä\nkiinni. Ja vaarojen välissä on kymmenittäin soita, järviä, metsälampia\nsekä tasaisia kanervakankaita. Hiekkavaarojen helmoissa kiertelee,\nkoukertelee hienohietainen maantie, kohoten väliin vaaran rinnettä\nylös, väliin taas kierrätellen vaaran juuria.\n\nEntisinä sota-aikoina kerrotaan Rokuanvaaran korkeimmalla kukkulalla\nolleen jonkinlaisen merkinantolaitoksen, josta tuliroviolla annettiin\nympäristön asukkaille tieto saapuvasta vihollisesta.\n\nOulujärven tienoot ovat ikivanhoja asutusseutuja. Jo kivikauden\nsalaperäistä kansaa tiedetään täällä asustelleen. Oulujärven\nlänsipuolella on pieni Nimisjärvi, josta Nimisjoki laskee pääjärveen,\nTämä pikku järvi ja joki on varsin tunnettu kivikautisena\nlöytöpaikkana. Sataluvuin on täältä löydetty kaikenkaltaisia\nkiviesineitä ja koristeltuja savipatasien palasia sekä muita sen\najan jätteitä. Onpa kerran jokirannan mudasta nostettu ikivanha\noudonnäköinen suksi, leveä, lyhyt käyränokkainen sivakka, jolla tiesi\nhänet, kuka lienee hiihdellyt, vaikka itse lieto Lemminkäinen Hiien\nhirveä ajellessaan taikka \"laiha poika lappalainen\" juohatellessaan\nporokarjaansa. Vanha se vain on ja merkillistä mallia. Onpahan kuin\njonkin itäsiperialaisen alkuasukkaan suksi.\n\nLappalaisia on näilläkin main asustellut ennen nykykansan tuloa.\nPaljon tavataan heistä muistoja, kaikkialla kansa heistä tarinoi, ja\nmonelle paikalle he ovat heittäneet, ellei muuta niin nimensä. Ja\n\"Lapinmaanahan\" sanotaan koko seudun ennen olleenkin.\n\nMenet vaikka Rokuanvaaran eteläpuolelle, Neittävälle. Siellä\ntavataan järvien rannoilla kivikasoja, pyöreistä palaneista kivistä\nmuodostuneita. \"Lappalaisten saunankiukaiksi\" kansa niitä nimittää.\nSieltä myös, vaarain välisten pikku järvien pohjalta taikka\nrantaliejusta, on löydetty varsin alkuperäisiä, petäjänrungosta\nveistettyjä ruuhia. Lappalaisten tekoja luulee kansa niiden olevan ja\n\"lapin veneiksi\" niitä sanoo.\n\nTaikka otat matkan Otermalle, Oulujärveltä pohjoiseen. Täällä kauniissa\nOtermanjärvessä on pitkä Lapinniemi ja sen vieressä leveä Lapinsalmi.\nSiinä kerrotaan lapinukkojen ennen pyydystelleen kalaa, ovatpa salmeen\nrakentaneet oikein kivisen kalapadon, \"Lapin padon\", jonka jätteitä\nvieläkin on näkyvissä.\n\nKummia ukkoja Lapin ukot olivat, omat ja oudot olivat heidän tapansa,\nkulkuneuvonsa ja asuntonsa sekä kalanpyydyksensä.\n\nMutta sitten tuli etelän mies, merenrannan mies, valtasi lappalaisen\nasuinmaat ja ajoi lapinukon kaikkine kummineen kauemmas pohjoiseen.\nEikä vähäväkisen lapinlapsen auttanut muuta kuin painua pois väkevämmän\ntieltä. Jokia ja virtoja myöten rohkea erämies nousi Oulujärvelle\nsekä muille suurille salojärville ja niitä ympäröiviin riistakkaisiin\nerämaihin kalastus- ja metsästysretkille. Ja vaarojen päivärinteet\nvirtojen nousija mies kaatoi kaskimaikseen, joita kesäkausin möyri\nja savuutteli. Mutta kun syksy saapui, jätti erämies riistamaansa ja\nkaskivaaransa ja palasi sinne, mistä oli tullutkin. Palatakseen taas\nseuraavana keväänä.\n\nMutta lopuksi asettuivat merenrannan miehet erämaihinsa asumaan,\nkohottivat taloja vaarojen vierille, virtojen varsille ja järvien\nrannoille.\n\nOmat tarinansa on, miten virtojen nousija mies erämaihin asettui\ntaloksi. Vuosisatoja vanhat tarinat.\n\nNiinkuin Tervolankin talosta, joka on Oulujärven pohjoisrannalla,\nJaalangan lahden suussa, saarekkeella, joka kevättulvain aikana on\nmantereesta kokonaan erotettuna, pitkän poikkitelaisen pukkisillan\ntakana. Ikivanhoja asuinpaikkoja on Tervola, jo ennen isonvihan\nvainoaikoja aloitettu, vieläpä akan toimesta. Oli ollut lahden takana\nvastapäätä olevassa talossa, Lassilassa, paha akka, semmoinen oikein\nilkikurinen ämmä, jonka kanssa muu talonväki ei ollut mitenkään tullut\ntoimeen. Siitä kiusanhenki oli viimein ajettu talosta pois, että\nmennä minne haluaa, mutta taloon ei enää ole asiaa. Mutta eikös eukon\nilkimys sydämystyksissään kiertänyt vain ympäri lahdenpohjan vastaisen\nsaarekeniemen nokkaan ja ruvennut siihen nitistämään asuntoa. Mistä\nlienee ämmä saanut suvun jatkajan, mutta niin vain tapahtui, että\nsaarekkeelle nousi vankka talo Tervola, lopulta kaksi taloa. Sittenkin,\nvaikka vainovuosina vihavenäläiset polttivat ja ryöstivät kaikki.\n\nLassilaan, seudun vanhimpaan taloon, jossa akan ilkimystä ei suvaittu,\noli ensimmäinen eläjä saapunut Oulujärven takaa Kivesniemeltä, --\nuimalla tullut yli lähes puolipeninkulmaisen selän, välillä vain\nparilla saarella levähtäen.\n\nLappi on näilläkin paikoilla ennen elellyt. Akan asuttama Tervolan\nsaareke oli aikoinaan ollut lappalaisten asuinpaikkana, jopa sitten\nhautapaikkana. Neljä lapinhautaa sanotaan talon pelloissa olevan:\nIsokämmen ja Pienikämmen, Harjunhauta ja Tikanpelto.\n\nVenetheiton vanhin taas on Vanhala, joka milloin lieneekään saanut\nalkunsa. Mutta mahtava talo se on aikoinaan ollut, jopa niin että siinä\noli:\n\n    \"Sata sarven kantajaa,\n    tuhat turkin antajaa,\n    yheksän muuta hevosta\n    ja rankkitamma kymmenes.\"\n\nMahtavia olivat talon eläjätkin, isoja jättimäisiä, suurikurkkuisia\nmiehiä, joiden tavallinen puhelu kuului virstojen päähän. Olivat ukot\niltasella istuskelleet aitan portailla haastellen. Toinen oli sanonut:\n\"Mies sinnäi, mies minnäi!\" ja toinen todennut: \"Miehen pojat me\nmolemmat!\" Ja oli puhelu kuulunut peninkulman päähän Suutarin kylään.\n\nSattuivatpa Vanhalan suurikurkut kerran huomaamaan, kun kirveslastu\ntulla kehitteli Neittävänjokea alaskäsin. Lähdettiin heti etsimään\nlastun veistäjää ja löydettiin peninkulman päästä joen latvoilta synkän\nkorven uudismökki, josta sitten vaurastui Venetheiton toinen talo\nSorsa.\n\nItse kylän merkillinen nimi, komea Venetheitto, on jo kaukaisina\naikoina syntynyt, silloin kun ei seudulla vielä ollut mitään kylää,\nei edes Vanhalaakaan. Asumatonta korpea vain oli silloin Oulujärven\nympärillä laaja Oulujärven pitäjä, ja pitäjän kirkko keskellä,\nOulujärven suurella saarella, Manamansalossa. Sinne kesäisin\netäistenkin salojen asukkaat keräytyivät. Siikajokivartisetkin aina\nnykyisestä Rantsilasta asti nousivat veneellä ylös ensin Siikajokea,\nsitten Neittävää niin pitkälle kuin pääsivät. Siitä heittivät\nveneensä joenrantaan ja astuivat jalkaisin peninkulmaisen taipaleen\nPainuanlahdelle, josta taas veneellä painuttiin Manamansaloon.\nJokirantaan veneitten heittopaikkaan, valkamaan, syntyi sittemmin talo,\njoka sai nimen Valkama, ja kylää ruvettiin sanomaan Venetheitoksi.\n\nTämäkin asia on tapahtunut jo satoja vuosia takaperin. Sillä\nManamansalossa tiedetään kirkon olleen 1500-luvun loppupuoliskolla. Jo\n1581 vihavenäläiset sen polttivat, ja paria kolmea vuotta aikaisemmin\nhe olivat polttaneet Manamansalon pappilan sekä surmanneet papin.\nMuistaa kansa vielä tarinoida, että vainolaisrosvot ryöstivät\npolttamansa kirkon kellon ja lähtivät sitä veneessään kuljettamaan.\nMutta niin kävi, että Kaivannonsalmessa Manamansalon vierellä kello\nvierähti, kaasi veneen ja upposi salmeen, olipa hukuttaa ryöstäjänsäkin\nKelloa on salmesta jälkeenpäin monet kerrat etsitty, mutta vesi on\npitänyt omansa.\n\nOulujärven etelärannalla, Vuolijoen suussa, suuren Käkisaaren takana,\non vanha Karjalan talo. Se on saanut asukkaansa etelästä käsin,\n\"Karjalan maasta\". Vahvoja, jättiläismäisiä miehiä olivat tulijat\nolleet, veneillään olivat Savon järviä ja virtoja ja jokia soutaneet\nja sauvoneet pohjimmaisiin perukkoihin, vetäneet sitten veneensä\nvirstoittain yli Saaresmäen vedenjakajan ja siitä taas laskeneet pientä\nVuolijokea Oulujärvelle.\n\nNeittävänkylän alkuasukkaina tiedetään olleen kaksi \"neittyttä\", ja\nsiitä on kyläkin perinyt nimensä. Ketä lienevät neittyet olleet,\nmutta tyhmänlaisia kauppoja on tarina heillä teettänyt: olivat kerran\nmieliteoissaan vai nälissäänkö, vaihettaneet parhaan niittymaansa\nOulunniskan Alatalolle lohinelikkoon. Ja saman talon hallussa on\nlohinelikolla lunastettu niittymaa vieläkin.\n\nKirjoissa on Neittävänkylän nimenä Kukkola, ja tämä nimi johtuu\nisonvihan aikaisesta tapauksesta. Oli kylän takamailla ollut kansaa\npakopirtillä piileskelemässä. Oli vainolainen kuullut sieltä\nkukonlaulun, sanonut: \"Totta siellä on eläjiä, koska kukonlaulu\nkuuluu.\" Siitä oli ruvettu kylää sanomaan Kukkolaksi.\n\nOn näillä mailla vielä merkillisempiäkin muistoja, kuinka vanhoja\nlienevätkään. On metsäpolun varrella kivi ja kivessä kolmea\nkorttelia pitkä \"selevä jalan jäläki\". Ja sen on itse Vanha-Kehno\njalkakoparallaan polkaissut. Tämän luullaan tapahtuneen siihen aikaan,\njolloin kansantarinain ovela Pelkonen palveli Vanhalla-Kehnolla\nrenkinä. Olivat toverukset joutuneet epäsopuun, ja Vanha-Kehno, kun\naikansa oli turhaan yrittänyt Pelkosta päiviltä, oli nähnyt parhaaksi\npoistua koko mailta halmeilta. Oli lähtenytkin ja vihapäissään mennyt\nsemmoista vonkaa kuin vain itse Vanha-Kehno saattaa mennä ja siinä\nhötäkässä oli mainittuun kiveenkin polkaissut vielä näkyvän\njalanjäljen.\n\nIkivanha on tie, mikä idästä käsin käy kautta näiden seutujen, halki\nkankaiden Utajärvelle ja niin edelleen Ouluun. Se on karjalaisten,\nPielisjärven ja Nurmeksen asukkaiden, vanha Oulun tie, jota myöten he\njoka talvi suorittivat kuulut suolanhakumatkansa.\n\nTämä kanervaisten kankaiden halkoja ojentuu Säräisniemen kirkolta\nsuoraan Neittävälle, siitä Rokualle ja Utajärven Ahmasille ja aina\nedelleen kangasta myöten Utajärven kirkolle. Pitkin Rokuanvaarojen\neteläreunan kumisevia petäjikkökankaita se kulkee.\n\nYksinäsi saat tietä matkata, et juuri vastaantulijaa kohtaa. Harvoin\ntietä enää vaelletaan, kun Oulujoki-varteen on rakennettu uusi vahva\nvaltatie. Mutta entisaikaan tämä oli paljon käytetty vallantie, koko\nKarjalan suurtie Ouluun. Ja tätä kulkivat \"kupernöörit, kauppiaat sekä\nmuut mahtavat\". Ja komeasti kulkivatkin. \"Kupernööri\" kerran lasketti,\nniin että aisat menivät kappaleiksi, ja porvari \"Ankmanni\" ajatti\nRokuan hyvän oriin hengettömäksi.\n\nMutta vasta talvisin oli pitkällä tiellä taivaltajaa, varsinkin\nsilloin kuin Karjalan miehet tekivät Oulunmatkojaan. Yhtäpäätä\nnähtiin heitä taipaleella pitkinä kulkueina. Jopa useasti sattui\nkolmekymmentäkin hevosmiestä metsätietä peräkkäin ajaa ratistamaan.\nKajaanin kautta, halki viisipeninkulmaisen Oulujärven, poikki\nManamansalon he saapuivat Säräisniemelle, jossa Juusola oli heidän\nenimmin käytetty syöttöpaikkansa ja majatalonsa. Siitä taas ajettiin\nNeittävälle Puron taloon, jota sanottiin \"Kiponkorvaksi\", kun siinä\noli tien ohessa avanto vesikippoineen. Yötalona oli tavallisesti\nRokua. Siihen toisinaan kymmenet miehet keräytyivät, niin että usein\npirttien lattiat oli täpötäynnä makaajaa. Ahmasilla levähdettiin\nSeppälässä. Peninkulmaisia, ylikin, olivat Oulujärven selät, ja monet\nmetsätaipaleet paripeninkulmaisia. Mutta pitkänä karavaanina ajaa\nrohistaen metsämatkatkin katkesivat sukkelammin.\n\nVieläkin vanhat ukot muistavat kertoa näistä Oulunkävijöistä,\njotka entisaikaan täyttivät talvitien ja talvitien vartiset talot.\nKarjalaispiirakoitaan ja viinaryppyjä he eväsarkuistaan tarjosivat\nyötalonsa isännälle, ja isäntä taas puolestaan kävi heittämässä\nheinätukon matkamiehen hevoselle. Lihaa ja voita oli miehillä\nkuormassaan Oulun viemisiksi, mutta palatessa oli painona raskaat\nsuolasäkit sekä muuta talon tarvistavaraa.\n\nAlituisina talvivieraina olivat Pohjois-Karjalan suolannoutajat aina\nsiihen asti, kunnes Saimaan kanava käänsi heidän kulkunsa toisaalle,\noman maakunnan kaupunkeihin.\n\n\n\n\nPelsolla\n\n\nMatkatessasi Säräisniemen Venetheitosta Muhoksen Kylmälään joudut\najamaan maantietä, joka kulkee halki kuulun Pelsonsuon, ojentuen kautta\nsen suurien aavojen selkien.\n\nPelso on Suomen suurimpia soita, laajuudessa miltei Lapin\nrannattomimpien aapojen vertainen. Oulujärven länsipuolella ulottuu\nse korkean Rokuanvaaran hiekkaharjujen etelärinteiltä aina Kestilän\nkyliin asti ja taas Venetheitosta idässä Kylmälän kylään lännessä.\nNiin \"haluttu\" on tämä vesiletto ollut, että kokonaista kuusi pitäjää,\nMuhos, Utajärvi ja Säräisniemi, Kestilä, Rantsila ja Tyrnävä ovat\nsen osittaneet takamaikseen, jopa on itse korkea kruunukin ollut\nosansa ottamassa ja vienyt saaliista miltei puolet. On Pelsossa ollut\njaettavaa, sillä koko sen laajuus on lähes 150 neliökilometriä, eli\nhehtaareissa 14.400, joista valtio omistaa yli 6.600.\n\nEi ole Pelso vain laajuutensa takia tunnettu ja kuulu miltei kautta\nmaan. Maineensa se on saanut suurenmoisista kuivaustöistä, joita\nvaltio on aikoinaan siellä toimittanut. Sillä ennen oli Pelso\nääretön vetelä rämeikkö, hyllyvä rimpisuo, niin vetelä, jottei sen\nylitse ollut kesäisin yrittämistäkään muuten kuin linnun lentimin.\nJa niin lakeita, autioita ja tyhjiä olivat isoimmat aavat, ettei\nkasvanut edes linnunistuinta. Suuria järviaulakkeita, mustavetisiä\nsilmänteitä oli siellä täällä, ja niitä kalamiehet joskus veneineen ja\nhaapioineen meloskelivat. Pelso on, kuten monet muut maamme suursuot,\nvedenjakajarämeitä, jokivesien alkulähteitä. Siitä vetävät voimansa\nSiikajoki, Tyrnävänjoki sekä useat Oulujoen lisähaarat.\n\nMutta jos oikein perin pohjin ruvettaisiin Pelson esihistoriaa\ntutkimaan, niin tultaisiin näkemään, miten tämä laaja seutu on ennen\nollut männikkökankaana, jossa siellä täällä oli järviä ja umpilampia.\nNämä järvet ja lammet ovat sitten aikojen vieriessä ylpeästi paisuneet,\nnousseet ja levitelleet lettoisia rantojaan, työntäen niitä yhä\netemmäksi kuivalle maalle, ja niin viimein vallanneet ja muuttaneet\nsuoksi koko alavan kangasseudun. Siksipä suon vetisestä mustasta\nsyvyydestä tuon tuostakin nousee suuria märkänemättömiä petäjänrunkoja\nja kantoja.\n\nTällainen kuivan kankaan soistuminen ei kyllä ole mitään\nennenmaailmaista ihmettä -- sitä tapahtuu vielä tänäpäivänäkin Lapin\nlaajoilla kangas- ja suomailla.\n\nKamalana pelättynä hallanpesänä oli Pelson laaja rimpeä työntävä\nvesiletto koko paikkakunnalla. Sieltä aina hallan harmaat, kylmät uhot\nnousivat. Siksipä jo aikaisin heräsi kysymys suon kuivattamisesta.\n\nJo viime vuosisadan alkupuoliskolla kävivät korkean kruunun käskyläiset\nPelsoa katsomassa ja kartoittamassa ja totesivat kuivauksen\ntarpeellisuuden. Näkivät ja kokivat he senkin, että \"kulku Pelson\nylitse paljon veden vuoksi oli mahdotonta\". Monet kerrat käytiin suota\ntutkimassa ja viimein saatiin valmiiksi kuivaus- ja kaivaussuunnitelma.\n\nMutta vasta 1850-luvun lopulla lähetettiin ensimmäiset lapio- ja\nkuokkamiehet hyllyvälle hetteelle. Kymmenen vuotta kymmenlukuiset,\nsataisetkin, miesjoukot aseineen ahertelivat vetisellä lakeudella --\nsaatiin kymmenin kilometrein sekä valtavaa vetokanavaa että suurta\nvaltaojaa vetämään Pelson vilua ja hallaa pursuavia vihanvesiä kolmea\njokea myöten mereen: Tyrnävänjokea myöten sekä Neittävän- ja Rokuanjoen\nkautta Siikajokeen ja Muhosjoen kautta Oulujokeen.\n\nVielä muistavat Pelson seutujen vanhat vaarit kertoa silloisista\nkuivaustöistä. Suurin miesjoukoin oli suolla kyökytelty. Ojureina oli\nollut sekä oman paikkakuntalaisia että etempääkin tulleita lapiomiehiä.\nRaskasta ja vaivalloista oli työ ollut. Suopohja oli varsinkin alussa\nniin pehmeän pettävää, että työmiesten täytyi ojaa kaivaessaan\npysytellä lautapalasilla taikka taas tallustella suksien tapaisilla\nlaahustimilla. Monesti petti heikko alusturva ja kaivaja vajosi\nkainaloita myöten vetelään liejuun. Koko työ oli alituista tarpomista\nroiskuvassa ravassa ja hyllyvässä hetteessä. Vaikka työ olikin kamalaa\nravassa rähjäämistä, olivat palkat kovin pienet. Olivathan juuri\nelettävinä surkean 1867:n nälkäajan monet edelläkäyvät katovuodet,\nja Pelson kaivausta toimitettiin hätäaputyönä, palkka maksettiin\nenimmäkseen jauhoina. Mutta sittenkin veti Pelson kymmenvuotinen\nkuivaustyö satojatuhansia markkoja. Ja lopuksi, kun myöhemmin parin\nvuosikymmenen kuluttua saatiin valtion varoilla maantie Pelson halki\nVenetheitosta Kylmälän kautta Muhokselle, oli kruunun rahoja upotettu\nPelson vetelään pohjattomaan mutaan kokonaista 700.000 markkaa.\n\nMitä sitten on tuo suunnaton summa saanut aikaan suunnattomassa Pelson\nsuossa?\n\nEnnen ylitsepääsemätön, vesisilmänteinen, pohjaton, puuton lakeus\non ainakin niin paljon kuivahtanut, että jo paikoin kasvikuntakin\non uskaltanut lähettää sinne ensimmäiset etujoukkonsa kokeilemaan.\nKanavien ja valtaojien varsille on jo kohonnut vihantia koivikoita, ja\nsamoin on suoheinikko ruvennut versomaan siellä, missä ennen oli vain\nmustaa mutaa ja mustia veteliä mutahautoja. Ja kestävä hiekoitettu\nmaantie käy halki aavan lakeuden.\n\nEi ole enää hallakaan eikä syksyöinen uho kovin helposti saanut\nPelsolta olinsijaansa.\n\nMutta Pelson tavattomaan laajuuteen verrattuna ovat kuivaustyöt\nvieläkin varsin vähäiset: noin puolisentoistasataa kilometriä\nviemärikanavaa ja valtaojaa, eli keskimäärin seitsemän metriä hehtaaria\nkohden. Vanha Pelso on vieläkin vetinen, vetelä suursuo. Pettävä on\nsen pohja, upottavia ja kammottavia mustia mutahautoja on suurimmilla\nsuonselillä. Kesäisin siellä vieläkin kurjet ahkerasti luikkailevat,\narmoton halla piileskelee vielä sen pimeimmissä syövereissä syksyöiden\nharmaan usvan peitossa, ja pahimpina pakkasöinä uskaltaa se lähteä\nryöstöretkille lähiseutujen viljamaihin.\n\nMonet on kruunulla ollut mielessä Pelsoa kaivattaessaan ja\nkuivattaessaan. Milloin se on aikonut käydä sitä asuttamaan, järjestää\nkoko suunnattoman lakeuden suonraatajain valtamaaksi, milloin on oltu\ntoimessa ryhtyä suota viljelyttämään vangeilla, milloin taas tuumittu\nkylvää koko alue metsäksi, milloin puuhattu sinne turvepehkulaitosta.\nMutta sillään lienee asia vieläkin.\n\nMetsän kylvölle Pelso kyllä lienee liian kostea, tuskin ottaisi\njumalanpuu taimiakseen sen vetelässä mudassa, istutettu puu siinä pian\nnääntyisi. Ei myöskään rämeen rimpinen raaka muta ole kelvollista\nturvepehku- eikä polttoturveteollisuudelle. Näin sanoo Pelson\nrantakansa.\n\nKerran jo, kolme vuosikymmentä takaperin, tarjottiin Pelsosta palstoja\nasuttaviksi helpoilla ehdoilla, alussa aivan veroitta. Ei muuta kuin\nastua suolle ase kourassa, tehdä tupa ja alkaa möyriä mutaa, raataa\nkuin omalla maallaan. Mutta huutokauppa-tilaisuuteen ei saapunut\nainoatakaan halullista. Ei kukaan, ei yksikään sielu uskaltanut lähteä\nuhmailemaan paljon puhuttua peloittavaa kurkien laidunmaata. Pysyivät\nmieluummin kovalla kuivalla pohjalla kuin lähtivät hallaisen hyllyvän\nsuon varahan.\n\nMutta olipas sitten jo jonkin ajan kuluttua, kymmenisen vuotta\njälkeenpäin, uskalikkoja, joita ei Pelso peloittanut. Puuteko ja hätä\npakotti, vai omasta itsestä lähtenyt yritteliäisyys, mutta kolme\nMuhoksen miestä, Merta-Kustu, Pekkalan Jussi ja Portaankorvan Jussi\nsonnustivat itsensä, ottivat ja lähtivät ja asettuivat \"Pelson navalle\"\nelämään. Mökkinsä, neliseinäisen porstuattoman pirttipöksän, he\nrakensivat Pelson tien varrelle sekä pienen navetan ja saunan, ja heti\nrupesivat raivaamaan peltoa mökin ympäri. Nälkä ja puute siellä olivat\nainaisina tovereina sekä autio yksinäisyys. Mutta nehän ovat aina\nolleet suomalaisen uudisraivaajan itseoikeutettuja asuinkumppaneita,\nmeni minne tahansa. Syksyöisin kietoi harmaa sumu koko suon asukkaineen\nkylmään syliinsä, aamulla oli maa valkeassa huurteessa ja pienet\nviljapellot hallan ryöstämät. Harvoin liikkui matkamiehiä ohi\nkulkevalla tiellä. Talvisin oli tie aivan ummessa, ja kun toisinaan\nsattui ankara jumalanilma, oli koko lakeus suurena hirveänä myräkkänä.\nSilloin ei ollut muuta neuvona kuin istua pirtissä ja hautautua\nkinoksiin. Mutta Muhoksen ukot olivat itsepäisiä ja pahansisuisia,\neivät kaiken uhallakaan antaneet perään. Kun he olivat kerran Pelsolle\nlähteneet, niin Pelsolla pysyivät ja Pelsoa raatoivat pelloksi.\n\nMutta kirkkaina kesäpäivinä oli suurella, rannattomalla suolla ihanaa.\nPäivä paistaa lekotti lämpöisesti, sinitaivas kaartui korkeana,\nja kiuru taivaalla viserteli iloisesti, suolinnut sadoin äänin\nsoittelivat Pelson selällä, ja kotoisesta turpeesta kohosi voimakas\nhuumaava tuoksu, pienet viljapellotkin näyttivät lupaavilta. Olihan\ntäällä, jumalan suuren luonnon helmassa omassa vapaudessaan, paljon\nmieluisempaa elää ja raataa kuin tuhrailla hyleksittynä huonemiehenä\ntoisen pirtin nurkassa. Täällä ei tarvinnut ketään kuulla eikä\nkumarrella. Muuta kuin Korkeuden Kaikkivaltiasta, joka antaa näin\nihanan kesäpäivän köyhälle raatajallekin yhtä hyvin kuin isoiselle\neläjälle.\n\nMyöhemmin tuli Pelsolle muitakin uskalikkoja Kervis-Antti, Huotarin\nTuomas ja Korva-Heikki, ja pystytti pirttinsä samoille maille. Näiden\nesimerkki rohkaisi taas toisia, niin että on Pelsolla jo toistakymmentä\nperhettä.\n\nVähäväkisiä pikkueläjiä ovat kaikki Pelson asukkaat ja monet\nlapsirikkaita, niinkuin ainakin pienivaraiset. Vähäiset ovat vielä\nraatajien voimat, peltoa vain pieni kaistale sulilla, niukuin naukuin\nPelson navalla toimeen tullaan. Harvalle tulee omasta maasta viljaa\nriittämään asti, jopa muutamien on täytynyt turvautua kunnan apuihin.\nMutta sittenkin nämä Pelson viljelyksen esitaistelijat yrittävät\nitsepintaisesti pysytellä kotoisella turpeellaan. Vanhemmat eläjät\novatkin jo päässeet vähän parempaan alkuun. Niinpä ensimmäinen\ntulija, Pekkala, on jo niin vaurastunut, että voi elättää kolmea,\nneljää lehmää sekä hevosta ja korjata pelloistaan hyvinä vuosina\nseitsemän, kahdeksan tynnyriä rukiita.\n\n\n\n\nMustanmaan tarina\n\n\nKaukana aavojen soiden ja vetelien rimpien keskellä kohoaa yksinäinen,\nkorkea suon saareke, ja saarekkeen harjulla on pienoinen Mustanmaan\nkylä. Säräisniemen syrjäisimpiä, omituisimpia seutuja.\n\nVenetheiton kylästä, Oulujärven länsipuolelta, on saarekkeelle matkaa\npeninkulman verran, ja melkein koko taival on yhtämittaista pehmeätä\nsuota, jossa joka jalansijasta herahtaa vesi. Melkein väsyksiin\nasti saat sotkea suota, ennen kuin olet pikku kylässä saarekkeen\nharjalla, josta joka suunnalle saat katsella ruskeita, rannattomia\nkäkkyrämäntyjen maita ja vetisiä niittyjä.\n\nKolme on taloa kylässä, kolme yksinäistä syrjäseudun eläjää: Vanhatalo,\nPeltola ja Tervala. Ne vain, kolmiyhteisen korpikylän ahertajat, soiden\nja rimpien hengessä eläjät.\n\nKukapa ohjasi ensimmäisen eläjän tänne, eksytti näin kauas elävien\nilmoilta, suot sotketti, rimmit kierrätteli? Menet Peltolan taloon,\nsiellä on vanha vaari -- hän kyllä tietää.\n\nPaltamon Kivekseltä, Oulujärven takaa, lähti kerran, jo aikoja sitten\nmuuan ukko poikineen etsimään uusia asuinmaita. Lämsä oli ukon nimi, ja\npoikaa sanottiin Jussiksi. Kulkivat he maita, sotkivat soita, vaaroja\nkapusivat, järviä kiertelivät ja tulivat viimein Venetheittoon, johon\nasettuivat Antteroisen mökkiin. Venetheiton kylässä oli silloin vain\nkolme taloa: Vanhala, Sorsa ja Ylitalo.\n\nAntteroisella sitten asusteltiin, tehtiin peltoa ja syötiin leipää.\nNälkääkin nähtiin ja petäjäistä purtiin monta kertaa, sillä halla vei\nusein pellonviljan.\n\nMutta muutamana myöhäisenä syksynä Lämsä-ukko lähti metsään hevosta\netsimään, kulki lähiseudut ristiin ja rastiin ja osui soiden\nkeskeiselle korkealle saarekkeelle. Sieltä hevosen etsijä kummikseen\nlöysi tuoreita, hallan panemattomia mustikoita, vaikka muualla pakkanen\noli jo aikoja sitten ne pilannut. Siitä ukko ihastui löytämäänsä\nmustikkasaarekkeeseen, arvasi sen olevan vahvan, vilulta suojatun\npaikan, vaikka se olikin aivan soitten saartama. Teki ukko päätöksen,\npalasi saarekkeelle poikineen ja rupesi tekemään taloa. Sillä vanhan\nkansan ukot eivät säikkyneet korpea, eikä ennen tarvinnut talon paikkaa\nvalitessaan kysyä lupaa muulta kuin kirveeltä.\n\nSuuri musta korpi kasvoi suonsaarekkeella, ja tummana harjanteena se\nkomotti jo kauas. Ja kun korvessa kasvoi paljon mustikoita, sanottiin\nsaareketta Mustaksimaaksi.\n\nSinne mustaan korpeen raivasivat vasta tulleet aukon, löivät hirttä\nmäkeen ja salvoivat pikku pirtin raivaamaansa metsäaukkoon. Ja siinä\nruvettiin elämään. Saarekkeen vahva, tumma männikkö kolottiin ja\npoltettiin tervaksi. Niin tavattomia olivat petäjät, että tervaksien\nlatvoista voitiin vielä salvaa iso pirtti, viisisylinen seiniltään --\nja sama pirtti on vieläkin Vanhantalon pihapirttinä.\n\nTervanpoltolla elettiin ja karjanhoidolla. Sillä laajat suot olivat\nmainioita karjanlaitumia, ja hyviä heinämaita oli entisten\nsodanaikaisten pakopaikkojen, Karkuojan ja Kotiojan varsilla. Tervaa\nvietiin Ouluun tynnyreittäin, samoin voitakin kesäisin tynnyreillä ajella\npouhattiin niinkuin tervaakin paikkuussa. Asetettiin voitynnyri aisojen\ntyvipäiden väliin paikkuuna pyöriä poukottamaan, ja niin vakaisimpia\nmaita myöten kierrellen kaarrellen päästiin Venetheittoon, jossa\ntynnyri pestiin ja nostettiin parempiin kulkuneuvoihin.\n\nPellosta ei alkuaikoina ollut paljoakaan haaraa. Kalvosarka oli vain\nkaivon luona ja riihen vieressä Riihipelto sekä aitan takana kolmas\nkaistale. Niistä kyllä ei ensi vuosina saatu leipää talon tarpeiksi,\nmutta petäjää oli kyllä lähellä, ja siitä kiskallettiin kuorta leivän\njatkoksi.\n\nUkon kuoltua rupesi poika, Jussi Lämsä, jatkamaan äijän töitä Mustamaan\nmetsätalossa.\n\nEmännän nouti Jussi entisestä kotipuolestaan, Oulujärven takaa\nJaalangan Leinolasta -- ehkä jo lapsuusvuosina siellä valmiiksi\npuhutellun. Mutta tytön isä, Leinolan ukko, ei olisi mielellään\nlaskenut lastaan niin kaukaisiin maihin. Hän päivitteli pahoillaan:\n\n\"Pitää tuota Maruskankin lähteä sinne metsänkorpeen nälkää näkemään.\"\n\nMutta tyttö tokaisi vain:\n\n\"Minä menen, maailmaa siittämään minäkin menen!\"\n\n\"Eipä siellä ole muuta kuin petäistä purtavana\", isä vaari peloitteli.\n\n\"Eipä tuota ole kotonakaan muuta\", huomautti tytär.\n\nHyviltä kyllä eivät näyttäneet talon viljelykset silloin kuin Maruska\nnuorikkona tuotiin suonsaarekkeelle. Ohra oli juuri leikattu, ja\nmuutamia pieniä ohrakokoja nökötti siellä täällä pienillä, kivisillä\npeltotilkuilla.\n\n\"Niinpähän on pieniä, niinkuin olis mies myssynsä pellolle nakannut\",\nnuorikko sanoi niitä katsellessaan.\n\n\"Täällä ei ruis mänestyk\", puolusteli anoppimuori ohrakokojaan.\n\nMutta vasta kyllä \"mänestyi\" ruiskin.\n\nJussi näet, kun pääsi vauhtiin, rupesi oikein miehenä peuhaamaan.\nMetsän rannan hän ajoi loitommaksi, levitti peltoa ja alkoi ruistakin\nkylvää. Mutta kovin kivisiä olivat saarekkeen pellot, ja niistä\nJussi sai julman työmaan. Väänsi hän ja vipusi, kieritteli, puski\nja kärräili, kanniskeli, kiikutteli kivet kasoihin sekä pitkiin\nyhtämittaisiin riveihin, niin että lopulta kivilatomukset vankkoina\nvalleina kiertelivät kaikkien peltojen ympärillä, ja pelloilla oli\nvielä siellä täällä valtavia raunioita. Väsymättömästä kivikkomaan\nraivaamisesta jumalanviljalle Jussi sai oikein \"ritalin\", semmoisen\nkomean kunniarahan, jota vieläkin muistellaan, että \"se oli isompi\nhopiaruplaa ja naamikas ja ruununkuva oli toisella puolella. Ja Jussia\nhautaan vietäessä se oli arkun kannella, se ritali, ja siitä sitten\nJussin poika sai sen ottaa haltuunsa.\"\n\nOmin avuin tultiin talossa toimeen, omilla pellonsiemenillä aina\nkylvettiin, katovuosinakin. Niinpä oli Jussin Maruskalla jopa kuin\nylpeillen tapana kehuskella:\n\n\"Muut ottaa ruunun puoista siementä, mutta tuo Jussi se kylvää omilla.\nKunhan panoo siementä alimmaista aijanvitasta myöten, niin eiköhän ala\nvihottaa.\"\n\nJussin Maruska olikin aika eukko -- eipähän ilman olisi niin vain\nuskaltanutkaan lähteä maailmaa siittämään. Ja kylläpä hän kykenikin!\nMuutamana syyspuolena, kun oli Karhunevasta heinänteosta palaamassa,\nMaruska pyöräytti matkalla pojan ja kantoi sen helmassaan kotiin.\nAnoppi ei siitä oikein pitänyt, entisiäkin kun jo eukon mielestä oli\nkylliksi. Äkäyksissään hän sanoskeli:\n\n\"Jopa taas piti karihtoija! Sänkiäisenpä se taas teki.\"\n\nTyössä silti \"karihtoija\" edelleenkin kävi, täytyi mennä riihellekin ja\nottaa muutaman viikon vanha \"sänkiäinen\" mukaan riihen kiukaalle koriin\nköllöttämään. Tämä kyllä ei ollut pienelle terveellistä. Lapsi kuoli\njo nuorena, \"sen kun meni riihenkatku kurkkuun, kun niin pienenä piti\nriihenkiukaalla olla\".\n\nTervaa ja voita Jussikin ajeli Ouluun. Jo etukäteen hän otti\n\"Ranseeli-porvarilta\" -- Franzénilta -- tavaraa velaksi, sitten kesän\ntullen voilla ja tervalla maksoi. Riitti voita kotiväellekin, viilinä\nja juustonakin syötiin, ainakin pyhinä ja juhlapäivinä. Mikkelinä,\njoka oli entisajan suurimpia juhlapäiviä, Jussi saattoi ruokapöydässä\nnaureskella:\n\n\"Mitähän se Ranseeli-porvari sanoisi, kun tietäisi, jotta viiliä ja\nmakiata juustua täällä syyvään. Eiköhän lähettäisi vallesmannin tuomaan\njuhtilaukun pöyvälle.\"\n\nMuka saataviansa velkomaan.\n\nHyvin viihtyi Jussi kaukaisella suonsaarekkeella. Ei hän\nvälittänyt muusta maailmasta eikä muun maailman lähentymisestä\nhänen valtakuntaansa. Kun oli kerran ollut kyseessä tien tekeminen\nMustaanmaahan, oli ukko kivahtanut:\n\n\"Vai maantie tänne pitäis tehä? Kaikki konttiakatpa sitä myöten sitten\ntänne loppaseis!\"\n\nVanhana vaarina, 70:n ikäisenä, Jussi kuoli.\n\nSitten eleli Mustanmaan metsätalossa isäntänä Jussin poika, Mikko\nLämsä.\n\nMikko taas oli ahkera metsänkävijä, liukas mies, joka pyysi näätää,\nsaukkoa, kärppää, oravata. Mutta ennen kaikkea hän oli jalo kettumies.\nPaljon hän niitä, punaturkkisia kaimojaan, otti hengiltä, ajoi, ampui,\npetti raudoilla ja myrkkyhaaskoilla. Aina hänellä oli ketunpyytö\nmielessä. Oli mustalaisakka tulla loppaissut taloon, sanonut:\n\n\"Hai... näin suen tuolla suolla, se oli punainen kuin tuli.\"\n\nMikko oli heti hoksannut, mikä susi oli \"tulipunainen susi\", ja\npaikalla siepannut suksensa ja pyssynsä sekä lähtenyt sitä ajamaan eikä\nhellittänyt, ennenkuin oli kuorinut sen tulipunaisen turkin. Kerran\ntaas metsään mennessään Mikko oli tavannut tuoreennäköisen ketunlannan,\nsormellaan tuota tunnustellut, jotta \"lämminpäs vielä on!\" Ja paikalla,\nkiireen vilkkaa, lähtenyt takaisin juosta poukottamaan. Hikihatussa,\nhengästyksissä ukko oli tullut kotiin, riepoittanut hevosen aisoihin,\nlennättänyt sukset ja ampumaneuvot rekeen ja lähtenyt metsätietä\nlaukottamaan ketun jälkeen.\n\nVanhaksi eli Mikkokin. Lähes 90:n ikäisenä hän oli kuollut.\n\nMikon poika on Aapo Lämsä, 70-vuotias Peltolan vaari, sukunsa ja\nkotisaarekkeensa vanhojen tarinain ja muistojen kertoja.\n\nKolmelle talolle on Mustanmaan saareke jo jaettu. Alkuperäinen paikka,\nVanhatalo, sekä Peltola ovat Lämsäin hallussa, mutta kolmannessa,\nTervolassa, elää eri sukua, Hurskaisia. On Lämsiä jo ennättänyt siitä\nniin, että ovat maailmaa kansoittaneet muuallakin kuin Mustassamaassa.\nPari kilometriä Mustanmaan saarekkeesta Kestilään päin on toinen\nyksinäinen suonsaareke, Lehtokeino. Sinne ovat Lämsät nostaneet jo pari\ntaloa. Toisia Lämsiä on joutunut jo kauemmaskin.\n\nTämmöinen on Mustanmaan tarina.\n\nYksinäisinä syrjäseudun eläjinä täällä vieläkin asutaan, erillään\nmuusta maailmasta vain omia aikojaan, omia töitään toimitellen.\nHarvoin tänne kulkija sattuu poikkeamaan. Jos ken tänne pohjaksuu,\nystävällisesti otetaan hänet vastaan ja hyvänä vieraana kohdellaan.\n\nMutta kukapa tänne tiettömien taipaleiden taakse tulisi ilman aikojaan.\n\nOn kyllä aikoinaan yritetty tänne tietä puhkaista. On Venetheitosta\npitkät matkat ojitettu suota, useita kilometrejä pitkä kapea tiensarka\nsuunnattu suoraan kohti suonsaareketta. Mutta kesken työ on heitetty.\nKun on ennätetty aavalle, vetelälle selälle, on uuvuttu sinne\nhetteeseen. Kahden puolen ojitettu tiekaistale on kyllä tiivistynyt ja\npaikoin työntänyt tiheän koivuviidakon.\n\nKaukana on Mustamaa pitäjän keskuspaikalta, kirkolta. Venetheiton\nkautta kulkien heittäytyy matka lähes kolmipeninkulmaiseksi, ja muita\nsuuntia ei kesällä ole yrittämistäkään.\n\nMutta talvella, kun pakkanen silloittaa suot ja lumi tasoittaa maat, on\ntie suorempi.\n\n\n\n\nKorpien kaupunki\n\n\nKajaani on oikea korpien kaupunki, joka puolelta suunnattomien\nsydänmaiden saartama. Metsää ja metsien ympäröimiä järviä on\nkaikkialla, ja metsien verhoamia vaaroja vain siellä täällä järvien\nrannoilla, vaarojen vierillä pieniä viljeltyjä tilkkuja.\n\nKomea Koivukoski kohisee kaupungin äärellä, ja mahtava Ämmä pauhaa\nvalkeavaahtoisena. Kaukaisten erämaiden hetteistä hersyneet vedet ovat\ntässä myllertäneet kautta maailman aikojen ja sitten taas tyyntyneinä\nlähteneet virtaamaan avaraan maailmaan.\n\nKohisseet ja pauhanneet jo silloin, kun tänne ensimmäinen eläjä\npohjaksui, sytytti tulensa ja pystytti kotansa, kosken alta pyysi\nkaloja ja rantakorvesta ampui riistaa.\n\nKohisseet ja pauhanneet jo silloinkin, kun näissä erämaissa asusteli\nvielä jättiläisiä ja peikkoja. Sillä jättiläisiä sanotaan olleen\nensimmäisten eläjien näillä main, ja oli heillä ollut olinsijansa\nvähän ylempänä Petäiskosken niskassa Linnasaarella, niinkuin ainakin\njättiläisillä ja peikoilla on asuntonsa jäyhien korpien kätköissä.\n\nMutta sitten saapui oikeata ristinkansaa korpien valtakuntaan. Ja\nruvettiin rakentamaan linnaa, jopa samalle Linnasaarelle, jossa\njättiläiset asustelivat. Mutta sitä eivät peikot suvainneet -- yöllä\npurkivat, mitä päivällä oli saatu valmiiksi. Täytyi heittää tämä\npeloittava peikkojen paikka, iskettiin kirves tukkiin, tukki laskettiin\nvirtaan ja annettiin mennä -- mihin sattuu menemään. Keikkui tukki\nkirveineen alas virtaa ja virran koskia, Petäis- ja Koivukosket, kunnes\ntarttui Ämmän niskassa kalliosaaren pehkoon. Samassa lennähti siihen\niso lintu, istahti tukille ja päästi äänen: \"Kajoova!\" Siitä päätettiin\nsaarelle rakentaa linna ja sille panna nimeksi Kajaani.\n\nTämä oli erämaiden linnan alku ja korpien kaupungin, Suomen\nsyrjäisimmän kaupungin synty.\n\nSillä vähitellen linnan suojissa kohosi koskien rantatörmälle pienoinen\nkylä, jonka sittemmin, 1651, Pietari Brahe korotti kaupungiksi\n\"kuninkaalle vastaiseksi hyödyksi ja valtakunnalle kaunistukseksi\".\n\nArvaahan tuon, eihän kaukaisten erämaiden kaupunki voinut kovin\nkaksinen olla. Pienenä pahaisena kylänä pysyi valtakunnan\nkaunistukseksi rakennettu Kajaani miespolvia. Vielä nykyistenkin\nvanhusten muistannan aikana oli siinä vain 70-80 taloa sekä muutama\nsatanen asukkaita. Viime vuosisadan alkupuolella mainitaan Kajaanissa\nolleen vain 300 eläjää.\n\nKovia sai korpien kansa monesti kokea. Linnansaaren peikot eivät\nkyllä enää ahdistelleet, mutta niiden sijaan tulivat toiset, pahemmat\npeikot, vihavenäläiset, rajantakaiset \"rapparit\", jotka tuon tuostakin\nsyöksähtivät korpien pimennoista ryöstäen, polttaen ja surmaten.\nNiiden tuhotöiltä turvaamaan kallioluodon kivilinna oli varta vasten\nrakennettu.\n\nVain kaksi katua kävi halki kaupungin rannan suuntaan: Yläkatu ja\nAlakatu, sekä pari nimetöntä poikkikäytävää, ja niiden varsille olivat\neläjät parhaansa mukaan sovittaneet asuntonsa. Millaiset asuntonsa?\nEnimmäkseen vain varsin vaatimattomia korpikylän pirttejä, joiden\nseinät olivat harmaantuneet, kirveen jäljelle heitettyä honkaa, ja\nkattona oli maloilla taikka turpeilla peitetty tuohikerros. Monet\nkaupunkilaisen pesät olivat niin matalia, että kadulla kävelevät\nhevoset saattoivat kurkotella turvekatolla kukoistavaa kasvullisuutta.\nUseaan taloon vei ovi kadulta suoraan porstuaan, ja kadun puoleisessa\npirtin uuniseinässä oli pikku ikkuna, josta hiilikoukku ja uuniluuta\nvoitiin survaista ulos kadulle siksi, kunnes niitä taas tarvittiin.\nSamasta aukosta myös polttopuut pistettiin pirttiin.\n\nVain parhaimmilla kauppiailla sekä koululla, papilla ja muilla\nvirkamiehillä oli maalattu rakennus, jota sanottiin \"pytingiksi\".\n\nSauna piti olla joka talossa pihan puolella, niinkuin taloissa\nkonsanaan. Samoin navetta oli tarpeellinen, sillä joka asukkaalla oli\noma karjansa, kenellä lehmä, kenellä kaksi, kenellä viisin, kuosinkin.\nNavetta sijaitsi kartanon perällä, mutta se oli joskus asuinrakennuksen\npäässä kadun puolella. Samoin taas sauna vanhankansan tapaan saattoi\nolla porstuan perässä.\n\nKaupungin kadut olivat vain kapeita kujasia, joissa ei ollut\npahaistakaan jalkakäytävää. Syksyllä kun katu oikein sotkeutui, oli\nliikkuminen alituista liassa tarpomista. Hetteitäkin oli kaduilla.\nYläkadulla oli muuan kohta niin vetelä, että täytyi rötistää silta\nsen ylitse. Ja nykyisen kansakoulutalon sijalla oli iso lammikko,\njossa vesilinnut syksyin ja keväin muuttoretkillään levähtivät ja\npulikoivat. Sitten jo tultiin niin kaupunkilaisiksi, että paiskattiin\nsyksyiseen katurapaan pari lankkua rinnakkain, ja niitä myöten oli\nkoko mukava kapsutella, kunhan varovasti hivutellen osattiin sivuuttaa\nvastaantulija.\n\nJa iltasilla kun oli pimeä, oli niin pimeä kuin itse pimeys on.\nKatulyhtyjä ei ollut, ken tahtoi liikkua ulkona, sai varustaa mukaansa\njoko päresoihdun tai kynttilälyhdyn. Kello kymmenen jälkeen eivät kyllä\ntavallisesti kaduilla liikkuneet muut kuin palovartija hoilotellen\n\"klokkan äär'tään\".\n\nEnsimmäisen, 1632 rakennetun kirkon poltti ryssä 1716, toinen kirkko\ntaas, kaunis puinen ristikirkko ja kellotapuli, purettiin viime\nvuosisadan lopulla ja samalle sijalle rakennettiin uusi puukirkko.\nNykyään on se jo kaupungin sisässä, mutta entisaikaan oli kirkonseutu\nreunapuolta. Siellä männikössä \"kirkon takana\" oli kaupungin\nroskakenttä, johon raahattiin kaikki joutava roju, \"ulos palvellut\"\nKajaani -- pöydät, tuolit, kaappirähjät, loppuunkulutetut vaatteet ja\nkengät, kuolinvuoteetkin sänkyineen ja olkineen. Männikön vieressä\noli apteekkari Malmin \"Mäntypelto\" ja maanmittari Kajanderilla\n\"piparuts-ookerinsa\".\n\nMuita tärkeitä rakennuksia oli raatihuone Alakadun varrella,\nlinnansillalle vievän tien vieressä. Vielä nykyäänkin on sama rakennus\npystyssä, vaikka ei enää entisessä asussaan eikä virassaan. Keisari\nAleksanteri I:n käynnin jälkeen rakennettiin nykyinen raatihuone torin\nlaitaan keisarin myöntämillä varoilla. Saman linnatien varrella oli\nmyös \"Vaalmannin kapakka\", paljon käytetty ryyppypaikka. Tullihuone,\njossa maalaistavarat punnittiin ja tullattiin, oli Yläkadun päässä,\nmutta mäellä, kaupungin eteläpuolella oli vankila, \"linna\",\nvesikoppeineen ja kaakinpuineen.\n\nTiettömien erämaiden takana täällä elettiin. Kesäisin olivat\nvedet, järvet ja vihaiset virrat ainoina kulkuteinä, talvisin taas\npiileskeltiin miltei puhkaisemattomien kinoksien keskellä. Ensimmäinen\ntiepahanen tehtiin Kajaaninjoen koskien ohitse läpi kaupungin\nKivipurosta Lammenpohjaan ylämaan miesten tervatieksi, sitten saatiin\ntienpätkä Paltamon kirkolle, josta kuitenkaan ei päästy sen etemmäksi.\nEikä Iisalmellekaan päin ollut parempaa kulkua kuin porrastettu\njalkapolku Vuottolahdesta, Saaresmäen kautta Nissilään. Ei tiedetty\nsuuria muun maailman menosta, köyhä postikin tuli vain kerran viikossa.\n\nElettiin kuin ainakin erämaan asukkaat yksinkertaista talonpojan\nelämää, vaikka muka kaupunkilaisia oltiinkin. Pelto- ja niittypuuhissa\naherreltiin, hoidettiin karjaa, käytiin järvillä kalassa ja metsissä\neräretkillä. Kotipihalta ajettiin lantakuormia kaupungin laidassa\noleville pikku pelloille, ja itse sinne tuohikontti selässä, työase\nolalla painateltiin. Talvi taas kului polttopuiden noutoon --\nkaupungilla olikin, ja on vieläkin, lahjoitusmaillaan monikilometriset\nmetsät, joista kukin sai ottaa minkä tarvitsi -- ja rahdin ajoon.\nNaisväki hääri ketruu- ja kutomishommissa. Iltaisin taas istuttiin\npirtissä puhdetöitä toimitellen: kiskottiin pärettä, astioita tehtiin,\npisteltiin verkkoa. Tuli tuikki kotitekoisessa kynttilässä taikka palaa\nlekutteli päreessä kiukaan kyljessä -- aivan kuin erämaan talossa.\nSilloin kun sattui taloon ruotiukko vuorolleen, meni ilta hupaisesti.\nMonet ruotiukot olivat taitavia satujen kertojia. He osasivat vaikka\nminkälaisia satuja, tarinoita ja juttuja -- itse aina \"lisäsivät väliin\nterettä\". Semmoisia tarinaukkoja oli Pylkkä-Jokelainen, äijänkääkkä,\njonka harmaasta parrasta sadut valuivat virtanaan koko iltapuhteen.\n\nYksitoikkoista korpielämää koetettiin hauskuttaa myös huvituksilla.\nLapset ja nuoret laskivat talvisin mäkeä seudun korkeilta vaaroilta,\nkesällä taas olivat ulkona \"kirppasilla\", \"vankisilla\" ja\npallosilla. Aikuisten parhaita huvituksia olivat tanssit. Hypättiin\nkatrillia, pyörittiin valssia ja polskaa, lukkari Lehrbäck soitti\nviulua ja Seppäs-Samppa, \"pillipiipari\", puhalsi pilliä. Herroilla oli\n\"keilapaana\" Kivipuron luona Ylätullin lähellä, ja siellä oli heillä\nmyös huvihuone, \"pikkuinen huone häkkyräin päällä, ja sinne meni piiat\nja herskapi lystiä pitämähän\".\n\nTiedon poluille ohjattiin korpikaupungin poikasia kaksiluokkaisessa\nalkeiskoulussa ja kaikki tapahtui ruotsiksi.\n\nKauppiaita tämmöisessä korpikylässä ei suinkaan monta tarvittu, ja\nnekin olivat vähäpätöisiä. Ensimmäisellä kauppiaalla, ken lienee\nollutkin, kerrotaan olleen myymälänsä, \"semmoinen avonainen laukka\"\nvain, Alakadun ja nykyisen Koivukadun kulmassa. Myöhemmin oli jo vähän\nparempiakin porvareita, semmoisia kuin \"Mikkelsonni\", sitten Repo\nja \"Pärki\", Sortavalasta tulleet langokset, sitten \"Kastreeni\" ja\n\"Pyhtis-Pärki\", jopa jo pikkuporvarit \"Tolos-Joeli\" ja \"Viina-Kalle\",\n\"Atijohvi\" ja \"Moltokohvi\". Isoisimmat olivat Sortavalan langokset,\njoilla oli kummallakin puoti Yläkadun varrella. He toivat tavaroita\naina Pietarista ja Viipurista asti, jauhoja, tupakkia ja nahkaa, ja\ntaas veivät sinne voita, talia, kalaa ja lihaa, joita ostelivat koko\nKainuunmaasta ja Pohjois-Savosta.\n\nEi siis kauppaliikekään paljon tuonut elämää kaupunkiin. Ei pahainen\nsahakaan, kaksiraaminen puun-purija, jonka Hyrynsalmen rovasti\n\"Vikelius\" oli rakennuttanut Ämmään. Eikä Ämmän jauhomylly liioin,\nvekselillä käypä vesikivi, joka kaupungin puuro- ja leipätarpeet jauhaa\njyryytteli.\n\nMutta kesäisin oli eloa ja liikettä, kun takamaiden tervamiehet\nkulkivat paltamoineen. Sotkamon, Kuhmon ja Lentiiran sydänmailta\nne kymmenittäin, sadoittain pitkine tervatynnyreillä täytettyine\nvenesuikeloineen laskivat koskien yläpuolelle Kivipuroon. Siitä\nkaupungin \"ookarit\" hevosillaan kuljettivat sekä tervat että veneet\nedellämainittua tervatietä läpi kaupungin Lammenpohjaan, josta taas\npäästiin väljemmille vesille, kohti Oulujärveä ja Oulunsuun isoa\ntervakaupunkia. Sillä Ouluun, alas kaukaisen meren rantaan, oli\ntervakourain matka. Harva häätyi tavaransa myymään Kajaaniin. Ja mitäpä\nkorvessa tervalla, kunhan omiksi tarpeiksi. Myöhemmin päästiin tervojen\nmaakyydistä, kun äskenmainittu saharovasti rakennutti Koivu- ja\nÄmmäkoskien sivulle \"tervarännit\", joita myöten tervaveneet saattoivat\nluikua varsin mukavasti. Tästä kyllä \"ookarit\", kun menettivät hyvät\nkesätulonsa, olivat rovastille kovin vihoissaan. Sitten taas myöhemmin\nvaltio laitatti rovastin rännien sijaan \"tervakanavat\", jotka jo\njälleen vuorostaan ovat käyneet tarpeettomiksi. Rautatien valmistuttua\ntakamaitten tervat ovat ruvenneet pysähtymään Kajaaniin.\n\nMutta kun koittivat markkinapäivät, silloin oli korven kaupungissa\nelämää ja liikettä, muurahaispesänä kuhisi koko rantaseutu. Ei olisi\nuskonut, että hiljainen ja vakava korpikylä voi äkkiä heittäytyä niin\neläväiseksi ja äänekkääksi.\n\nNiinkuin pauhaavan Ämmänkosken vedet kaukaisten pimeiden korpien\ntakaisista hetteistä olivat lähteneet pyrkimään avaroita maailmoja\nkohden, samoin taas etäisten erämainen tavarat pitkänä virtana\nvyöryivät Kajaaniin, markkinamyllerrykseen, josta sitten joutuivat\nvaeltamaan kaikkeen maailmaan.\n\nJo aikaisimmista ajoista on Kajaanissa pidetty joka vuosi suuria,\nmainittavia markkinoita, oikein entisinä aikoina kolmesti vuodessa:\nhelmikuussa talvimarkkinat, elokuussa perttulin markkinat ja vielä\nväliin joulun alla joulumarkkinat.\n\nMahtavimmat olivat talvimarkkinat. Silloin, sydänmaitten pakkasen\npahimmin ahdistaessa ja lumen valtavina kinoksina kaupunkia ja\nkoko korpimaata kattaessa, kokoontui korpikylään koko Kainuu --\nkaukaisimmatkin eläjät, kellä vain oli markkinoille mieli.\n\nKaupungin ympäristöiltä sekä takamailta, Sotkamosta, Kuhmosta,\nKiannalta, Hyrynsalmelta tuotiin voita, kalaa ja lihaa sekä metsälintua\nja metsäeläinten nahkoja. Metsänriistaa toivat myöskin monin kymmenin\nkuormin rajantakaiset vienankarjalaiset, samoin kuusamolaiset, joilla\nlisäksi oli resloissaan poronlihoja ja -nahkoja. Mutta viljavien\nrantapuolien miehet, aina Kalajoelta, Yli- ja Alavieskasta, Nivalasta\nja Haapavedeltä asti, ajoivat korven markkinapaikalle raskaine\njyväkuormineen. Samoin savolaiset Iisalmesta ja Pielavedeltä ajaa\nkitkuttelivat viljakuormineen. Mutta muhoslainen ja Utajärven ukko\noli viljastaan keittänyt viinaa, jota monet ankkurit kuljetti\nkajaanilaisille markkinatuulen kannattajaksi. Kymmenin kuormin ajaa\nnatistelivat kauppakentälle myöskin Limingan, Temmeksen, Rantsilan\nja Piippolan kauppurit tavattomine pellava- ja hamppuvarastoineen,\njoita olivat varta vasten käyneet noutamassa aina Hämeen rintamailta\nasti. \"Renikoita\" ja \"mesitahkoja\" sekä muuta hyvyyttä oli saapunut\nViipurista ja Pietarista. Oulustakin oli tullut kauppiasparvi\nrihkamakuormineen tekemään tervakauppoja ensi kesän varalle.\n\nOli pikkukaupunki vieraita tulvillaan ja tavaraa täynnä. Torilla oli\nminkä mahtui, lisäksi pitkin katuja sekä katujen varsia. Talojen\npirteissä oli öisin markkinamiestä kuin silakoita suolassa, ja monissa\ntaloissa oli yli pirtin pitkät pöydät, joilta myytiin janoiselle\nmarkkinaväelle viinaryyppyjä ja kahvitilkkoja ja pöytälaatikkoon\nkilahti lantti toisensa perästä.\n\nVaikka tavaraa tuli korpien kaupunkiin tavattomasti, tuli sinne\nmyös ostajia. Metsänriista, turkikset ja linnut joutuivat Viipurin\nja Pietarin saksoille, samoin voi ja kala. Rantamaiden viljan taas\nkorjasivat Kainuun karujen seutujen raatajat, ja Hämeen pitkät pellavat\nlevisivät yli koko korpiseudun aina rajan taakse.\n\nTalvimarkkinain aika oli Kajaanin, jopa Kajaanin takaisen erämaan\nelämää uhkuvin aika. Silloin koko Kainuun korpi oli joutunut\nliikkeeseen. Mutta kun markkinat olivat ohitse, painuttiin taas\nentiseen hiljaisuuteen lumihankien ja pakkasen keskellä.\n\nÄmmä vain ja Koivukoski jatkoivat kaupungin vierellä ikuista pauhuaan.\n\n\n\n\nTervahaudalla\n\n\nTervahaudallako haluaisit käväistä, katsomassa kummaa Hiiden kattilaa,\njoka korvessa ahon kyljessä kumollaan hautoo kytevää sisustaansa ja\nreunansa alta mustan putken suusta puhaltaa kuumia mustia mujujaan?\n\nSitä varten saat melkein matkustaa Kajaanin takaisille korpimaille,\nKiannan taikka Kuhmon perille, siellähän niitä enimmin ja varmimmin\nlöydät. Mutta voit toisinaan tavata röyhäävän tervahaudan jo\nSäräisniemen hiekkasärkkien männikkömetsissä sekä Utajärven\npetäjiköissä, jopa joskus hyvän onnen sattuessa saatat kohdata\nsauhuavan korven kattilan Oulun takana, Kiimingin kankailla. Ja\npääset tutustumaan vanhojen tervakourien työhön ainakin niin paljon,\nettä näet, kuinka petäjän kyljen kihottama ruskeankeltainen pihka\nkorvennetaan tummaksi tervaksi.\n\nEiväthän nykyisten ukkojen tervahaudat enää kovin suuria ole,\nsisältävät vain tuhantisen, pari kolme tuhatta puunrunkoa. Mutta ennen,\nsuurena tervakautena, oli samaan hautaan lyöty viisi, kuusi, jopa\nseitsemän, kymmenenkin tuhatta runkoa, eli sylimitoissa, särjettyinä\ntervaksina, monin kymmenin sylin, satakin syltä.\n\nJa ennen savuutteli tervahautaa miltei joka talo. Miltei joka aholta,\njoka korven kolkasta, joka suon niemikumpurasta kohosi tervainen\nsauhu ja ajeli yli seudun, niin että, \"silloin oli tervanhajusa koko\nmaa, ettei silloin keuhkotautia kansalla ollut\". Ja tervaa laskettiin\nvenelasteittain Ouluun taikka vedätettiin monin hevoskuormin. Mutta nyt\nenää vain harvoin pitkä tervapaltamo laskee Oulun rantaan, hevoskyydein\ntervatynnyri saapuu tuskin milloinkaan.\n\nSen seitsemät ovat tervamiehen työt. Kuori ja kolo ensin tänä kesänä\ntuhannet petäjänrungot tyvestä niin ylhäälle kuin yletyt, ja sitten\ntaas parin kolmen kesän kuluttua vielä jatkele kuorintaasi jakkaralta\nkurotellen. Neljän viiden vuoden päästä astele kolomännikköösi,\nhakkaa petäjät maahan, katko kappaleiksi, vedätä haudalle ja särje ne\ntuhansiksi pitkiksi suikaleiksi. Jopa miesjoukoltasi vierähtää miltei\nkoko talvikausi, ennen kuin on kolomännyt kaadettu, vedetty haudalle ja\nsärjetty.\n\nKankaalle suon, puron, järven taikka muun vesipaikan lähelle laitetaan\ntervahauta, suuri suppilomainen, pyöreä kuoppa korkeine palteineen,\ntervanlaskuputkineen, tervanlaskuonkaloineen, \"halseineen\". Sitten\nladotaan tervassärökset koskusilla ja tuohilla pohjustettuun suppiloon\nkorkeaksi, pyöreäksi kumpuraksi, ja koko kumpura peitetään sammalilla\nja mullalla. Alaosaan maan rajaan heitetään vain pari korttelia korkea\npaljas reuna ympäri haudan sytyttämisaukoksi. Latomiseen taas talon\nväeltä vierähtää koko kevätkesäinen viikkokausi. Naisetkin ovat mukana\nlatomassa.\n\nTulee juhannuksen aikainen kesäilta, ja tuuli tyyntyy -- aivan\ntyveneksi pitää tyyntyä. Koko joukolla kokoonnutaan haudalle, minkä\nmiestä ja naista, lastakin on talossa. On hauska ja jännittävä haudan\nsytyttämishetki. Koko väki kumartuu ympäri korven sammalkattoista\nkumparetta ja rupeaa palavilla tervastikkusilla virittelemään tulta\ntervasten paljaisiin päihin. Kohta alkaa valkeaa höyryistä haikua\nhuokua hölläpeitteisen sammalkaton lävitse. Vanha kokenut hautamestari\nvalvoo toimitusta, jopa itse tahtoo sytyttää ensimmäisen tulen.\nHän hakee metsästä vanhasta tervaskannosta, kesyenkannosta, kolme\ntervastikkua, taikoo ne ja loitsuja lukien iskee niihin tulen ja\nloitsien panee haudan palamaan. Mutta kun tuli on päässyt hyvään\nalkuun, tukitaan sytyttämisreuna sammalilla ja hauta peitetään\nmullalla.\n\nPaksuina kömmertelevinä palloina kostea savu puskeutuu sammalien\nalla ja kohoaa valtavana patsaana yli puiden latvojen. Siellä se\nhitaasti omia aikojaan leviää, laajenee ja viimein kesäöisen ilman\npainamana laskeutuu taas alas ja peittää pihkatuoksuiseen hallavaan\nvaippaansa koko ympäristön, suot käkkyrämäntyineen, notkot puroineen,\nkorvet kuusineen. Tyytyväisinä seisovat työntekijät kytöksensä\nympärillä katsellen savuavaa juhannuskokkoansa ja kuunnellen vanhaa\nhautamestaria, joka haastelee kaskuja vanhoista haudanpaltoista. Kertoo\nmestari, kuinka taitamattomat hautamiehet taitamattomasti sammalsivat\nhaudanlaen, niin että alle ahtautunut kuuma kostea sauhu hirmuisella\npamauksella poukautti sen ilmaan ja löi koko tervaskasan liekkeihin.\n\nOn tervamestarilla tervatarinaa. Saavat haudansytyttäjät kuulla,\nmiten muuan äijänköpelö tervaa laskiessaan tyhmyyksissään tempaisi\ntervaputken ison tapin auki ja laski tervan tulvilleen, hätäyksissään\nkeiskahti siihen selälleen ja ketturoi höyryävän kuuman tervavirran\nmukana suolle. Kuullaan vielä kumma juttu entisestä hautamestarista,\njoka lopen väsyneenä nukahti haudanpalttoon eikä herännyt, vaikka tuli\npoltti toisen jalan polvea myöten hiilelle. Ei siitä kyllä suurta\nvahinkoa tullut, lisää kertoja -- ukon palanut jalka oli vain puujalka.\n\nTarinoidaan siinä ja puhellaan ja kuunnellaan hautamestarin haasteluita\naamupuoleen yötä -- mikäpä siinä on oltaessa, savun hengessä ei\nsääskikään kiusaa. Ja talon emäntä on haudan sytyttäjille hankkinut\nvehnäskahvit, mieluinen asia kaikille. Onpa korven hautajuhlaan\nsaapunut soittajakin, hanurimies, ja nuoret ovat siitä hyvillään.\n\nApumiehensä kanssa jää hautamestari hoitelemaan kytevää korvenkattilaa.\nVaroen sitä onkin hoidettava, ettei kallis laitos suinkaan loimahtaisi\nilmiliekkiin. Mistä vain turpeenalainen tuli yrittää puhaltaa ulos,\nsiihen heti heitetään lapiolla multaa ja eläväinen tulenlieska\ntukehtuu. Tuon tuostakin pitää kiivetä porraspuuta kuumalle\nhaudanlaelle hautakoukulla takomaan ja tasoittelemaan savuavaa kumpua.\nSe on tulista hornan työtä. Ylhäällä päivä paistaa räkittää selkään,\nalhaalta hehkuu kytevä kuumuus, ja kitkerä, palava savu käy polttaen\nhenkeen. Väliaikansa viettävät tervankeittäjät kuusen juurelle\nkyhätyssä havukopperossa suojassa polttavalta päivältä ja sateelta.\nAlati kuitenkin pitää hautaa vartioida, ei joudeta muuta kuin vuoron\nperään vähän uneen torkahtamaan.\n\nEntisajan isoille haudoille, jotka useinkin olivat kaukana sydänmailla,\noli salvettu oikein vartavastiset hautasaunat, pienet hirsihökkelit\nkiukaineen, makuulavoineen, lautaikkunoineen. Rumillakin säillä oli\nniissä hyvä oleskella, ja talvisin, kun oltiin tervaksien hakkuussa ja\nsärennässä, oleskeltiin viikkokausittain yksinäisellä korpisaunalla.\nSamassa haudassa voitiin monena kesänä kytöstellä tervaa, sen kuin\nmetsää lähiseuduilla riitti, ja korpisaunan haltia sai pitkät ajat\npitää sekä kesä- että talvihoidokkeja. Mutta sitten, kun metsät\nloppuivat, hauta jäi tyhjänä ammottamaan ja sauna yksinäiseksi\nhylätyksi haltian asunnoksi.\n\nVasta parin kolmen päivän kuluttua sytyttämisen jälkeen ruvetaan\nsaamaan tervaa. Pitää näet kuumennella ja kydettää hautaa niin kauan,\nettä terva hienona ja notkeana juoksee haudanalaisesta putkesta.\nHaudan juurelle maahan kaivettuun astiaan, paljuun, taikka irtonaiseen\nkaukaloon kuuma terva puhaltuu höyryten. Siitä se ammennetaan kiululta\ntynnyreihin taikka juoksutetaan koskusesta taitetun suppilon, vuohilon,\nlävitse putkesta suoraan tynnyriin.\n\nJo edeltäkäsin on tynnyrit varattu valmiiksi -- pitkin talvea on\nniitä puhdetöinä miehissä aherrettu. Kymmenkunta, parikymmentä\ntynnyriä täyttyy nykyisistä tervankeitoksista. Mutta vanhojen\ntervakourien mujukattiloista kihosi kymmenin tynnyrein, viisin, kuusin,\nseitseminkin, joskus puhaltui yli sata tynnyriä.\n\nLähes viikon kestää pieni tervahauta kytöstää, isompia saa savutella\nparikin viikkokautta. Sitten tervan tulo tyrehtyy, ja tervakset ovat\nkydettyneet mustalle hiilelle. Silloin pengotaan tulinen savuava\nhaudanloppu tulista kyytiä hajalle, sydet kannetaan viistokattoisiin\nkopperoihin ja palamattomat säleet kasataan haudan reunalle.\n\nJa tervankeitto on lopussa, tynnyrit valmiina pitkälle matkalle kohti\nmerta, tervaporvarien varastoihin.\n\n\n\n\nKuhmon kulmilta\n\n\nKorpi-Kainuussa, Kajaanin takaisilla sydänmailla kuljeskellaan,\nitärajalla Kuhmon erämaissa.\n\nTäällä korpien keskellä kansa vielä elää vanhaa hyvää yksinkertaista\nelämäänsä, täällä vielä vanhat muistelevat vanhoja tarinoita, täällä\ntietäjät lukevat loitsujaan, täällä vielä vanhan väen nuoruuden aikana\nvietettiin vanhankansan juhlapäiviä niinkuin oli isiltä opittu.\n\nTäällä kohtaa monin paikoin vielä aitoa korpea sekä luonnossa että\nihmisissä, korpiluontoa ja korpitaloja, korpikansaa ja korpisia tapoja.\n\nLentiiran kirkonkylä on kaikkein syrjäisimpiä sydänmaan kirkonkyliä ja\nkaikkein kaukaisimpia kulmakuntia. Ja oli vielä enemmän takavuosina,\njolloin ei kesäkausina näille maille päässyt muuten kuin soutaen\nmonet suuret selät ja sauvoen vielä useammat äkeät kosket. Matkaa oli\npeninkulmamäärin, niin että sai taivalta tehdä päiväkaupoin.\n\nMutta nyt jo päästään vähän paremmin liikkumaan. On joitakuita vuosia\njo voitu rataspeleilläkin yritellä uutta pahaista tietä myöten,\njyristäen mäkeä ylös, mäkeä alas, puhkoen autioita korpia ja halkoen\nsuuria kurjenlaulusoita. Voidaanpa jatkaa matkaa ohi kirkonkylän vasta\nvalmistunutta tietä pitkin aina Kiannan kirkolle asti. Niinpä saattaa\njo tännekin joskus eksyä kummittelemaan semmoinen suuren maailman\nihme kuin polkupyörä, tiesi vaikka joskus voi erehtyä itse autokin,\nsäikyttelemään maailmallisella melullaan yksinäisiä korpien kulkijoita\nja heidän metsäläishevosiaan.\n\nJos on syrjäinen tämä seutu, niin sen on näköinenkin. Vain kolme taloa\non koko kirkonkylässä, niemien kärjissä kahta puolta kapeaa salmea,\njoka jakaa suuren Lentiiranselän kahtia. Niskala, suurtalo, on täällä\ntien varressa, Seppälä, hyvinvoipa salotalo, on tuolla lahden takana\nja Sutela, autio tukkiyhtiölle hävinnyt, raihnainen vanha riepu, on\nsalmen tuolla puolen kirkkorannassa. Yksinään, pienet peltotilkut\nympärillään, nämä kolme ovat kilometrin päässä toisistaan. On vielä\nseurana kolme neljä mökkipahaista poukamien pohjukoissa sekä uusi\nkansakoulu niemen nokassa. Siinä koko kirkkoseudun eläjistö. On kyllä\nulompana vesien rannoilla, selkien takana, vaarojen takana, metsien\ntakana taloa ja torppaa, mikä tuonnempana, mikä tännempänä, Lentiiraa,\nPukkilaa ja Sääskinientä, Salmelaa, Hiirennientä ja muuta.\n\nOikeastaan ei Lentiiran kirkonkylä vielä sentään ole aivan varsinainen\nkirkonkylä. Sillä tämä kulmakunta on vain muuan Kuhmon kylä, kaukaisen\nperukan keskusseutu, johon entisaikoina, 1812, kulmalaiset rakensivat\noman pienen puukirkkonsa samalla kertaa, kun alempana asuvaiset\nkohottivat Herran temppelin Kuhmoniemelle Pajakkakosken niskaan.\nAikoivat lentiiralaiset saada syrjäisen seutunsa pitäjän keskukseksi,\nja niin tuli tehtyä pienoinen harmaa Herran huone, kokkahonkainen\nristikirkko järvenniemelle, männikkökankaalle. Ja niin tuli Lentiiran\nrannan erämaan kylästä kirkonkylä. Mutta muita kirkollisia oikeuksia ei\nkulmakunnalla ole, kuin että saavat vainajansa haudata oman temppelinsä\nhoitoihin, omaan kalmistoonsa, ja Kuhmon pappi käy kahdeksan kertaa\nvuodessa julistamassa jumalansanaa metsäperän kansalle. Pienessä\nkirkonkylässä on silloin kuin juhlahetki, kun yksinkertainen\nkorpikirkko kaikuu jykevästä virrenveisuusta, ja pitkän perukan\nvanhuksetkin saavat omassa temppelissään kuunnella saarnaa.\n\nSuurta kaunista erämaata on Lentiiran kirkonkylän seutu. Niskalan\nkorkealta mäeltä avautuu laaja monipoukamainen saarekas selkä etelään,\ntoinen vielä laajempi pujottautuu päivänlaskua kohti korpien poveen.\nJa on seljillä saaria -- toiset ovat isohkoja männikkömaita, toiset\npieniä kallioluotoja, käkkyräpetäjien selällisiä seisontasijoja.\nSieltä täältä metsien kätköistä kohoaa yksinäisiä savupilviä merkkeinä\nerämaan eläjistä, ja selällä soutelee joitakuita kevytkulkuisia,\nnousevanokkaisia veneitä. Muuan pitkä kapea tervavenesuikelokin\npitkillä airoillaan siellä lipoo vettä, palaa kenties alhaalta\nKajaanista tervanviennistä, jauhojen noudannasta -- airojenlavat\nkirkkaina läikkyvät.\n\nTervaveneet ovatkin jo ikimuistoisista ajoista olleet miltei ainoat\ntämän kulmakunnan sekä elämän ylläpitäjät että viestien tuojat muusta\nmaailmasta. Tervahaudoissa kihotettu, kypsytetty kangaspetäjien musta\nmuju, on jo vanhoista ajoista ollut koko Korpi-Kainuun elämänneste,\njoka erämaalaiselle antoi rahaa jauhojen ostoon niukan kotipellon\nviljan lisäksi. Ja tervansoutumatkoiltaan, joita entisaikoina tehtiin\netäiseen Ouluun asti, palasivat \"Oulun soutajat\" kertoen kaupungin\nkummia ja ison maailman ihmeitä sekä haastellen tarinoita ja asioita,\nmitä olivat matkan varrella kuulleet. Eiväthän ne varsin merkillisiä\nolleet, mutta kummina niitä kuunteli korven kansa, joka ei kovin\npaljoa osannut kaivatakaan.\n\nEikä osaa nytkään. Eletään täällä korpikodeissa vain rauhassa omaa\nhiljaista erämaan elämää, joka on miltei yhtämittaista pyhätöntä arkea,\ntoinen päivä on toisensa kaltainen.\n\nJa korven raatajan suurin tämänilmainen kaipaus on, että pelto antaisi\nhyvän vuoden tulon, että \"metsä\" antaisi karjalle rauhan, että Ahti\najaisi kaloja runsaasti pyydyksiin.\n\nSilloin hän olisi tyytyväinen.\n\nVielä syvemmille eräperukoille joudut, kun Lentiirasta lähdet\nkiertelemään metsäpolkuja sekä soutamaan järvenselkiä.\n\nVoit ottaa matkasi suunnan vaikka itärajalle kohti Vienan-Karjalan\nkyliä. Sinne pääset Änättijärven, Vartiuksen ja Juortanin vesireittiä\npitkin järvi järveltä, kannakset polkuja kapsutellen. Saat matkallasi\nnähdä kauniita korpitaloja, vanhankansan savupirttejäkin, semmoisia\nkuin Änätinpään, oikein vanhannäköisen pikku-ikkunaisen, sisään\nsavuavan esi-isäin pirtin Änättijärven pohjoisella rantatörmällä. Sen\nhämärässä savuntuntuisessa suojassa leveällä honkapenkillä on kotoisen\nturvallista hetkinen levähtää -- kiiltävän musta laki mieluisena\nnäköalana.\n\nSaatatpa siellä muutamassa salotalossa tavata oikean kotimaisen\n\"köysitehtaan\"; vanhan ukon tuohiköyttä kelaamassa. Tuohiköyttä,\nsydänmaan sitkeätä tukevaa tuohista tuotetta, joka satasylisinä\nnuottaköysinäkin kestää miespolven kiskoa ja kirmata, joka ei\nhelposti kulu eikä märkäne. Vanha vaari seinäkeloineen ja monine\ntuohisommeloineen ja vyyhteineen liittyy elävästi tähän ympäristöön.\nSemmoinen köysi ja semmoinen köysiukko ovat osa korpea ja korven\nelämää. Vaari kelaa, kelaa päiväkaudet säijettä, sitten kaksin miehin\nväännetään sitä kolminkertaiseksi lujaksi köydeksi.\n\nRajan taakse Akonlahteen, lähimpään vienalaiseen kylään Kiitehenjärven\nrannalla, vie vahva metsäpolku, monet kerrat sinne tänne taivallettu jo\nvanhoista ajoista.\n\nSiellä rajaseuduilla, korven notkelmassa, mäenrinteen vierellä, on\nseudun kuulu \"Kultakaivo\", kaunis, kirkassilmäinen ja kuohuva sydänmaan\nlähde. Se on koivunkonkelon ja kuusen juurella, kaatunut runko\nvierellä portaana. Vesi on lähteessä kuultavankirkasta ja viileätä,\nkuumana kesäpäivänä on moni matkamies istahtanut rannan rungolle ja\nsammuttanut janoaan maan uumenista pulppuavalla vedellä. Korven lähde\non kuin elävä lähde, alituisesti pulppuaa ja kuplahtelee sen pohjasta\nvesi, talvellakaan jäätymättä. Pienenä purona pulpahteleva vesi etsii\ntiensä pensaiden lomitse, puiden juurien alatse ja kivien vieritse\nrinnettä alaspäin. Kuka uskoisi, että tälläkin korven vastasyntyneellä\nmatkalaisella on niin kaukainen ja suuri päämäärä: ääretöntä ikuista\nvaltamerta kohden sekin pitää suuntansa -- rannattomaan iäisyyteen on\npienen korpisynnyn mieli.\n\n\"Kultakaivo\" on Kuhmon ja Lentiiran vesireitin äärimmäisiä lähteitä.\n\nKuhmosta vie rajantakaisiin Vienan kyliin toinenkin ikivanha\n\"valtatie\", vahva metsäpolku. Se eroaa Lentiiran tieltä Sumsan luona,\nLentuan järvellä ja kulkee monien pikku järvien ja kannaksien kautta\nMiinuaan, vienalaiseen kylään. Tämä tie on edellistä vahvempi ja\nenemmän käytetty. Vainovuosina lienee tätä erämaan polkua kuljettu\nmonet kerrat sinne ja tänne sotajalallakin -- vienalaiset vaeltaneet\nSuomeen ryöstöretkille, tämän puolen eläjät taas takaisin Vienaan\nverisiin kostontöihin.\n\nTien varrella, rajalla, on kuulu Miinuankivi, kooltaan ei kyllä\nkovin merkillinen. Tavallinen vierinkivi vain, noin metrin korkuinen\npyöreähkö möhkäle, johon on hakattu joitakin rajamerkkejä. Mutta\nmonesti lienee erämaan matkamies kiven luona viettänyt lepohetkeä ja\nvieressä seisovan hongan juurella pitänyt lämmittävää nuotiota. Taikka\nloikonut kiven kyljellä yötulillaan entisaikoina, kun salomatkat ovat\nolleet pitemmät. Nyt on vähän matkan päässä Suomen puolella Kannaksen\ntalo, Maanselänjärven rannalla, ja Miinuan kylään tulee taivalta\nseitsemän, kahdeksan virstaa.\n\nMutta jo ikimuistoisista ajoista on kivi ollut rajamerkkinä erottamassa\nkahta veljeskansaa toisistaan: Vienan heimoa Korpi-Kainuun kansasta.\n\nToinenkin rajakivi on Kuhmon kulmilla, jopa edellistä merkillisempi\nja kunnianarvoisempi. Se on kuulu Jonkerinkivi, joka jo Täyssinän\nrauhanteossa, 1595, määrättiin rajavartijaksi Suomen ja Venäjän\nvälille ja oli semmoisena Stolbovan rauhantekoon asti, jolloin raja\nsiirtyi idemmäksi ja kivi jäi kokonaan Suomen puolelle. Jonkerinkivikin\non irtonainen kivi, iso kolmisivuinen, tasapäällysteinen, särmikäs\nkallionlohkare. Se on Jonkerinjärven pohjoisrannalla, matalassa\nvedessä, niin että veneellä saattaa soutaa ympäritse. Pari metriä\nyli vedenpinnan kivi kohoaa, ja sen sivut ovat noin neljä metriä\npitkät. Kiven kolkassa nähdään vanha rajamerkki, kruunun kuva, mutta\nmuita merkkejä ei enää näy. Kivi on vain itse vanhana muistomerkkinä\nmuinaisista rauhattomista ajoista ja rajameteleistä.\n\nEntisinä aikoina, jolloin kivi vielä toimi rajavartijana, asui\nnäillä mailla, kauniin, monisaarisen, monipoukamaisen Jonkerijärven\nympäryssaloilla vienankarjalaisia. On heistä vielä paljon tarinoita\npaikkakunnalla. Missä tiedetään sijainneen heidän kirkkonsa, missä\nolleen heidän kalmistonsa, missä taas on heistä mitäkin muistoja.\n\nMutta sitten rajan mukana siirtyi Vienan kansa idemmäksi entisiltä\nasuinmailtaan taikka sulautui Suomen muuhun rahvaaseen.\n\nTäällä maanselällä, jossa vedet jakautuvat juoksemaan kahtianne\n-- Jonkerinjärvestä virtaa vesi Pielisen haaraan, mutta muutaman\nkilometrin päässä pohjoiseen olevista metsäjärvistä juoksee vesi Kuhmon\nreittiin --, on vieläkin Pohjanmaan ja Karjalan maakuntaraja, vaikka\nJonkerin kulmakunta on Karjalan alueella ja kuuluu Kuhmoon.\n\nOlisi täällä Kuhmon kulmilla paljon matkamiehellä nähtävää ja\nkuultavaa, kaikkea mitä sisältyy korven elämään. Niinkuin vanhan kansan\ntietäjäukot sekä kuulut karhumiehet. Sillä niitäkin vielä täällä\ntavataan. Kaikkein suurimmat vanhankansan kuulut ovat kyllä jo menneet\ntuolle ilmalle, Kissaniemen ja Kyröläisen karhupekat sekä tietäjät,\nMatalan Matti ja Polvisen Jussi, Siiran Jaakko ja Ruokolais-Pekka.\nMutta elää vielä karhuvaareja semmoisia kuin Levävaaran Tuomas\nLammasperällä, Jussi Heikkinen Viiksimossa ja Matovaaran Mikko\nJonkerissa. Monet kovat kontiokamppailut he tietäisivät muistella,\njopa oikein totiset ja veriset yhteenotot, jolloin lumisessa korvessa\ntapeltiin elämästä ja kuolemasta, niin että hanki punoitti niin toisen\nkuin toisenkin verestä. On näillä ilmoilla vielä semmoisia tietäjiä\nja myrrysmiehiä kuin vanha sokea Lehmivaaran ukko, joka tietää neuvon\nmoneen asiaan ja muistaa isiltä perityt loitsut ja manaukset. Ja vasta\nnäinä vuosina joutui Tuonelan tuville vanha Kivikiekin vaari, suuri\nmetsänkävijä ja tietomies hänkin.\n\nKovin väleen vierähtää päiväkausi päästyäsi semmoisen tietovaarin\noppiin. Ukko on totisesti tietäjä -- hänessä on edesmenneitten isäin\nhenki, hän osaa manata ja loitsia sinutkin esi-isäin maailmaan. Ja\noikeaan korpitunnelmaan.\n\nKorpitunnelma täällä sydänmailla tulvahtaa joka talosta, semmoinen aito\nerämaan, saloseudun tuntu. Järvien rannoilla, jonkin lahden pohjukassa\ntaikka niemen nenässä, rantavaaralla ovat täällä tiettömien erämaiden\ntalot, joihin päästään vain venematkoin taikka korpien kaitoja polkuja\nkierrätellen järvien ympäritse.\n\nOn mieluista saapua peninkulmaiselta sydänmaan polulta tämmöiseen\ntaloon ja rauhallista on siinä hetkisen levähtää. Siinä ruohoinen\npihamaa, sen vierellä harmaa asuinrakennus, pieni pihakamari,\nkammioniekka talli sekä etempänä kaunis aittojen ryhmä, savuotsainen\nsauna ja rannassa matala nuottakota. Muistuu mieleen tätä nähdessä\nkansanrunon kotikuva:\n\n    \"Ohoh kullaista kotia,\n    maan parasta paikkastani:\n    nurmet alla, pellot päällä,\n    keskellä kylä välillä,\n    kylän alla armas ranta,\n    rannassa rakas vetonen.\"\n\nVarsinkin heleänä heinänteon aikana on talo kuin rauhansatama. Koko\ntalonväki on heinäniityllä, vanha emäntä vain lasten kanssa häärii\nkotona sekä talon vanha ukko, joka puuhailee rannassa ja hoitelee\nlämpeävää saunaa. Ystävällisesti he ottavat oudon kulkijan vastaan ja\nkohtelevat häntä parhaansa mukaan: syöttävät häntä, juottavat häntä,\npakinoittavat häntä ja saunoittavatkin ja saattavat \"pihanpääkamariin\"\nyötiloille.\n\nIltahetki on tämmöisessä järvenrannan salotalossa sanomattoman ihana.\nHiljainen rauha lepää seudun yllä, ja keveä päivänsauhu verhoaa etäiset\nsaaret ja rannat. Pellolla, kartanon takana pöllyää lehmisavu, ja\nsieltä kuuluu silloin tällöin karjankellon kotoinen kilkahdus. Sauna\njärven rannalla puhaltelee viimeisiä savujaan. Talon heinäväki saapuu\nveneellä järven takaa. Isäntä istuu perässä huovaten, nuoret miehet\novat airoissa, mutta ruskeat tyttäret ovat teljolla jouten istumassa,\nvalkeat huivit somasti otsalta niskaan solmettuina. Kultaisena painuu\nlaskeva päivä kultaisten pilvien kehtoon, ja kultaisena hohtaa järven\npinta sekä sen kuvaama satumaailma, kultaisina hehkuvat vanhan pirtin\nikkunatkin. Mutta harmaa seinä ruskottaa punehtuen, ja saarien varjossa\nvälkkyy vesi kauniin punasinisenä.\n\n\n\n\nVanhankansan karhunpalvonnasta\n\n\n    \"Ohtonen, metsän omena,\n    metsän kuuluisa kuningas,\n    nyt tiemmä sulosovinnon,\n    kesärauhan rapsa'amma.\"\n\nKajaanin takaisilla rajamailla, sekä tällä että tuolla puolen\nrajaviivaa piilee rannattomien erämaiden kätköissä vielä paljon kansan\nvanhoja tapoja ja uskomuksia. Siellä vielä joka kesä kontio liikkuu\nkorpimailla, siellä monet vanhat metsänkävijät kertovat entisistä\nvanhan kansan karhunpeijaisista sekä muusta karhunpalvonnasta.\n\nKarhu oli metsän pelätty peto, mutta samalla myös kunnioitettu ja\narvossa pidetty korven eläjä. \"Yhen miehen mieli ja yheksän voima\"\nsillä sanottiin olevan, jopa luultiin häntä miestä mielevämmäksi. Oli\nnähty karhun olevan semmoisen tietäjän, joka saattoi arvata taampaakin\nihmisten ajatukset ja kuulla puheet. Siksipä ei ollut hyvä karhua\nhaukkua karhuksi, vaan mainittiin häntä kaikenlaisilla lempinimillä ja\nmairesanoilla. Oli mielevällä metsien miehellä nimiä. Hän oli mehtä,\nmehtäläinen ja metsähinen sekä mesikämmen ja \"ohtonen metsän omena,\nmetsän kultainen kuningas\". Hyvä oli myös sanoa kontioksi ja kouvoksi\nsekä möröksi ja pöpöksi, nalleksi ja nallepojaksi, vihtahousuksi,\nmetsänviereksi ja metsänmyyrtäjäksi, jopa joskus märmänäksi ja\ntötötööksi. Näiksi kyllä uskallettiin nimitellä, mutta karhuksi\nvarottiin sanomasta, ettei vain seuraisi pahaa karjalle taikka karjan\nkaitsijoille.\n\nKeväällä karjaa laitumelle laskettaessa piti emännän tehdä \"metsän\"\nkanssa \"sulosovinto\", että se antaisi karjan salomaillaan kuljeskella\nrauhassa, Näin saattoi emäntä sanella:\n\n    \"Ohtoseni, lulloseni,\n    mesikämmen källeröinen,\n    nyt tiemmä sulosovinnon,\n    kesärauhan rapsa'amma,\n    jos talven sotoa käymmä\n    ja lumen ajan luskehimma.\n    Työnnänpä lehmäni leholle,\n    hatasarveni hoavikolle,\n    lasken lampahat aholle,\n    hevoseni heinäsuolle.\n    Kunpa on kuulet karjan kellon,\n    helkkävän hevosen kellon,\n    kytkep' on kynnet karvoihisi,\n    hampahat ikenihisi.\n    Enp' on kiellä kiertämästä,\n    kiellän kielin koskemasta,\n    suun rumin rupeamasta.\"\n\nMutta kaikista sovinnonteoista huolimatta niillä mailla, joilla kontio\nliikkui, piti panna paimen metsään karjan matkaan. Karhu voi\nkumminkin joskus kimpautua karjan kimppuun. Silloin paimen saattoi\n\"häpäistä metsän\" huutaen:\n\n\"Ei metsä, jumalanvilja, karjaan kose!\"\n\nJa siitä \"metsä häpesi\" ja poistui. Karhu kyllä ei itsestään, omin\nehtoinsa käynyt karjankaan kimppuun, vaan oli sen silloin joku\npahansuopa nostanut. Karhu näet \"on maailman alusta luotu niin, jotta\nmetsästä pitää elätti olla\".\n\nJos taas kontio kävi kovin raivoksi eikä ensinkään hävennyt, taitava\ntietäjä voi karkottaa sen pois koko mailta halmeilta. Meni vain ja etsi\nmetsästä karhun verekset jäljet, käänsi nurin kolme jälkeä sydänmaalle\nkäsin, poltteli niissä tuomen ja koivun kääpiä manaten:\n\n    \"Pitää käyvä käyräkengän,\n    sinisukan suikutella\n    tuolle puolen Lapin maita!\n    Takana olkoon vuoret, voarat,\n    eessä moat siliät!\"\n\nMutta joskus taas oli tarpeellista karhun kutsuminenkin. Se tapahtui\nsilloin, kun oli metsään, karhun tappaman eläimen haaskalle laitettu\ntalaat eli ampumalava korkealle puuhun. Kun karhu ei itsestään ruvennut\nhaaskalle saapumaan, pelkäämätön vartiomies kutsui sen tulemaan,\nyllytti, ärsytti, niin että hänen täytyi tulla.\n\nKutsuja pilkkasi karhua ja sen menoja: heittäysi apposen alastomaksi,\nmönki kuin kontio muurahaispesää, meni nelinkontin haaskalle ja repi\nsitä kuin karhu ja vielä pisti haaskaan hauenpään avossasuin karhulle\nirvistelemään. Sitten puettuaan päälleen nousi yllyttäjä talaille ja\nsanoi:\n\n\"Mie nousen karhua vuottelemaan!\"\n\nArvaathan toki, että siitä karhu äkeytyi, äkeytyi niin, että tuli\nvaikka maailman ääristä ärjyen ja kiljuen. Jo piti nostajan olla\npeloton mies, jos pysyi säikkymättä ja uskalsi vielä pyssyllä petoa\npamauttaa. Kutsumatta omia aikojaan jos karhu asteli haaskalle, saapui\nse aivan hiljaa ja varsin varovasti.\n\nKarhulla oli muuten omat sanansaattajansa haaskalle tullessaan. Pieni\nlintu alkoi karhun lähestyessä talaspuussa laulaa raksuttaa, ja siitä\ntalasmiehet arvasivat varautua ampuma-asentoon. Toisiin ihmisiin,\nheikkoverisiin, vaikutti jo karhun lähestyminen haaskaa kohden, niin\nettä rupesi unettamaan, tuli niinkuin painajainen päälle. Karhulla näet\non \"semmoinen luntio\", jotta se panee ihmiseen ja eläimeen raskaan\npainostajan.\n\nKontio oli väkevä, pelättävä metsällinen, oli myös viisas ja arvossa\npidettävä metsien vaari, jolle oli pidettävä kunnialliset peijaiset --\nkohta kuin talon vanhalle vaarille. Karhunpeijaisia ikivanhoin menoin\non aina viime aikoihin asti vietetty Kajaanin takaisissa erämaissa ja\nVienan-Karjalassa. Nykyiset vanhat karhumiehet ovat nuorina päivinään\nmonta kertaa olleet mukana kontion viimeisissä menoissa.\n\nLaulaen lähdettiin karhuntappoon -- pesä kun oli kierroksessa, niin\nsinne suoraan oli surmamiesten matka. Mutta jo pirtistä pihalle\nmentäessä oli miesten varauduttava, kuten karhuvirsissä sanottiin:\n\n    \"Missä mies varottelekse?\n    Oven suussa, orren alla,\n    pirtin pihtipuolisessa,\n    kahen kattilan sijalla,\n    kolmen koukun keäntimillä.\"\n\nJa vielä ulkona,\n\n    \"veräjillä viimeisillä\"\n\npiirrällettiin kantapäällä maahan risti. Sitten lähdettiin hiihtämään\nlaulaen:\n\n    \"Mielikki, metsän emäntä,\n    salakoaren vaimo kaunis,\n    soata tuolle soarekselle,\n    tuolle kummulle kuleta,\n    joll' on kuuset kultavöissä,\n    hoavat vaskivantehissa,\n    petäjät helyhopeissa.\n    Otan kolme koiroani,\n    viisi villanhänteäni,\n    seitsemän sepeliäni,\n    käyn mie korvet kolkuttelen,\n    metsät synkät sylkyttelen.\"\n\nKun saavuttiin karhun pesälle, nostatettiin hangen alla nukkujaa:\n\n    \"Nouse pois, nokinen poika\n    nokiselta nuotiolta,\n    late allasi lahoopi\n    laki pealläs märkänööpi!\"\n\nKarhu kyllä jo edeltäkäsin tiesi tappomiesten tulon, sillä\nmetsänhaltia, joka karhulle aina iltaisin toi mesimaljan, toi\ntappopäivän edellisenä iltana verimaljan. Siksipä karhu toisinaan\nhyvin helposti heräsi ja vihaisena tynkäsi esiin. Ja siinä alkoi heti\nkeihäsleikki, kirveiden välkyntä ja pyssyjen pamahtelu sekä koirien\ntiukea ärhenteleminen. Monesti kontio kävi karjuen vainolaistensa\nkimppuun, yritti lyödä, yritti hampain kiinni. Silloin miehet\ntiuskaisivat: \"Ei mies miestä kose!\" taikka: \"älä, jumalanvilja, peälle\ntule!\" Siitä karhu häpesi ja peräytyi. Oli parhailla ukoilla matkassa\nkarhunsappirieskaa, josta puraisivat palasen, taikka karhunsappiviinaa\ntai karhunsydänviinaa, jota nielaisivat pikku tilkkasen. Silloin ei\nkarhu ruvennut puremaan, vaikka kimppuun karhahtelikin.\n\nMutta kun kontio oli saatu kaadetuksi, niin heti mies, joka oli\nkuoliniskun antanut, leikkasi karhun turpanahan, \"huulipannan\", irti ja\nkääräisi lakkinsa ympärille. Turpa kiirehdittiin leikkaamaan sen takia,\netteivät syrjäiset pääsisi karhusta osallisiksi. Sillä vanha tapa oli,\nettä jos kuka tahansa tuli paikalle ennen huulipannan leikkaamista\nja ehti vaikkapa pistältää kuollutta karhua ja sanoa: \"Miekin pistän\njumalanviljaa\", se pääsi saaliista osalliseksi. Kaatunutta karhua\nkaatajat kättelivät käpälästä pitäen ja sanoivat:\n\n    \"Anna kättä kämpyrälle,\n    hongan oksalle ojenna!\n    Terve, ohto, tultuasi,\n    mesikämmen, käytyäsi!\n    Viikon viivyit, kauan kuuluit\n    Viron maita juostessasi.\n    En mie silma pyssyin pyytän,\n    enkä ampuen ajanut,\n    itse hairahit havulta,\n    itse vierit vempeleitä,\n    lepän lengolta putosit,\n    puhki kultaisen kupusi,\n    halki marjaisen mahasi.\"\n\nEttei muka tappajissa syytä.\n\nTehtiin tuli metsään ja karhu nostettiin havuille, jossa se miehissä\n\"valkaistiin\", nyljettiin. Muutamat metsämiehet olivat niin innokkaita,\nettä joivat karhun lämmintä \"leppää\" luontoaan karaistakseen. Otettiin\nmyös viinaryypyt karhun muistiaisiksi. Nahka levitettiin hangelle\npesän suulle, ja lähellä olevaan honkaan leikattiin vuosiluku sekä\nveisteltiin pilkkoja muihinkin honkiin:\n\n    \"Veistä pilkut pitkin maita,\n    rastit voarojen rakohon.\"\n\nPantiin vielä raha uhriksi pesän luo puuhun ja pyydettiin:\n\n    \"Anna, metsä, vastakin\n    Viljoasi vierettele\n    lahjojasi laupiaasti!\"\n\nLadottiin lihat ja nahka ahkioon, jota lähdettiin hiihtäen laahaamaan\nkotia kohti. Ja laulettiin hyvillä mielin:\n\n    \"Lähe nyt, kuulu, kulkemahan,\n    salon auvo astumahan,\n    urohoisehen väkehen,\n    miehisehen joukkiohon,\n    kuulusta Metsolan ko'ista,\n    tarkasta Tapiolasta!\n    Heitä kylmille kotisi,\n    asuinmoasi autioksi,\n    säkeräiset sänkys keännä,\n    kultasohvaset kumoa!\n    Kepienä keikoale,\n    ei silma pahoin pietä,\n    elä hiihata hikehen,\n    elä vahtehen valuta!\"\n\nKotipihoja lähestyttäessä ilmoitettiin tulosta ampumalla, ja kotona\nvartova naisväki tuli veräjille vastaan laulaen:\n\n    \"Minkäs teille metsä antoi,\n    koska laulaen tuletta,\n    hyreksien hiihtelettä?\"\n\nMiehet laulaen vastasivat:\n\n    \"Metson meille metsä antoi,\n    ilveksen metsän isäntä,\n    metsän piian pikkaraisen,\n    mesikämmen källeröisen!\"\n\nJo naiset tervehtivät hyvillä mielin:\n\n    \"Terve, ohto, tultuasi,\n    mesikämmen, käytyäsi!\n    Vuotin viikon vierastani,\n    illat istuin ikkunoissa,\n    oamut aittojen vajoilla,\n    kuuntelin kumua tuota,\n    metsän piian piukausta.\"\n\nPihalle saavuttaessa miehet asettelivat suksia ja keihäitä tiloilleen\nlaulaen:\n\n    \"Nostan sukseni sulahan,\n    panen piikkini pinohon,\n    otimeni orren peahän,\n    alle kaunihin katoksen,\n    alle viien viilohirren.\"\n\nJa naisilta he kysyivät:\n\n    \"Joko teäll' on penkit pesty,\n    joko lattiat lakaistu,\n    tulevalle vierahalle,\n    soavalle, käkiövälle?\n    Onko tehty viikon viinat,\n    kauvan otraset oluet?\"\n\nSiihen naiset:\n\n    \"Vesin on täällä penkit pesty,\n    vesin lattiat lakaistu\n    tulevalle vierahalle,\n    soavalle, käkiövälle.\"\n\nTupaan astuessaan lauloivat miehet karhunnahkaa kantaen:\n\n    \"Ovuot avautukkohot,\n    veräjäiset vietykköhöt,\n    ohon tullessa tupahan,\n    karvaturvan kartanohon,\n    miehisessä joukkiossa,\n    urohoisessa väessä.\"\n\nJa naisia he varoittelivat pelästymästä:\n\n    \"Varokkoa nyt, vaimo raukat,\n    jottei karja kaipastuisi,\n    vikoisi emännän vilja!\"\n\nKarhunnahkaa asettelivat miehet ensin toiseen,, sitten toiseen paikkaan\nlaulaen:\n\n    \"Minnep' on vienen vieraitani,\n    kunnepa kuuluni kuletan?\n    Pannenko oviorren alle,\n    petäjäisen pölkyn peähän,\n    kattilan katsasijalle?\n    Enpä vielä siihen heitä,\n    oven suuhun, alle orren.\n    Vienkö penkille perähän?\n    Enkä vielä siihen viene.\n    Vienenkö aitan parven peähän,\n    rautasen rahin nenähän,\n    hopiota syntymähän,\n    kultoa kuvuttamahan?\"\n\nRajan takana näin, Vienassa, nahka vietiin aittaan, mutta tällä puolen\nrajaa nahka peijettiin, pinnoitettiin neliskulmaiseen kehykseen,\npeijinpuihin, ja asetettiin pirtinlakeen kuivamaan.\n\nSitten alettiin syödä ja juoda karhunpeijaisia, naapureitakin\nkutsuttiin osallisiksi. Suomen puolella, jossa ei metsähisen lihaa\nhyleksitty, pantiin kattilaan karhun pää sekä kämmenet, jotka\nensimmäisinä paloina laulaen keitettiin ja syötiin. Vielä piti\nkarhunpeijaisissa olla talkkunaa taikka jauhopuuroa, mutta karjavilja\nei kelvannut. Karhunrasvaa, karhunylystä pantiin puuron tai talkkunan\nsilmäksikin, karjanviljalla ei saanut sotkea metsällistä. Ja ennen kuin\nmitään maistettiin, piti jokaisen ottaa suuhunsa ja pureksia kuorta\nlepänoksista, joita oli kimppunen tuotu karhun kanssa metsästä ja pantu\nruokapöydälle, jotta\n\n    \"Tuoss' on merkit Metsolasta,\n    takoojat Tapiolasta.\"\n\nKontion tappaja taikka karhumiesten parhain maistoi ensin syötäviä,\nsitten vasta toiset saivat ottaa palansa. Kuormilliset naiset eivät\nsaaneet maistaa \"metsän\" lihaa, siitä lapsi voisi sukeutua \"syömmiköksi\nkuin karhu\". Mutta miehet söivät ja joivat, joivat olutta ja viinaa\nja lauloivat. Jos oli useampia kontioita onnistuttu saamaan samalla\nkerralla, saatettiin peijaisia pitää useita päiviä, koko viikkokin\nsyötiin, juotiin ja iloa pidettiin.\n\nKarhun tyhjäksi kaluttu kallo vietiin metsän reunaan petäjään tai\nkuuseen, johon se naulattiin taikka pistettiin silmäreijästä\noksantynkään. Laulaen ja viinaa ryypäten tämäkin toimitus suoritettiin,\npäämies kulki edellä kalloa kantaen, toiset perässä, ja \"oli koko\njoukko saattamassa ja mentiin niin surullisina\". Ja laulettiin:\n\n    \"Enpä laita kalliolle,\n    enkä koivuhan kohenna,\n    kuusen kukkalatvan alle,\n    petäjähän pehmiähän.\"\n\nSiihen peijaiset päättyivät. Toivottiin vain:\n\n    \"Anna vastakin Jumala,\n    toistekin totinen Luoja\n    talven moannutta talia,\n    pikkusilmäisen pikiä!\"\n\nKarhukuuset tai -petäjät olivat pellon aidan takana metsän reunassa.\nKarhumailla, karhumiesten taloissa saattoi semmoisessa metsikössä\nolla kymmenkunta kalloa. Niin oli ollut ennen Kiannalla kuulujen\nKovanvaaran karhumiesten petäjikössä. Ja Kuhmon Jonkerissa oli Sepposen\nkontiopetäjässä ollut viisi pääkalloa sekä Vuolijoen Saaresmäellä\nKaaneksen karhukuusessa kolme. Rauhassa saivat kallot olla puissa,\nkunnes itse alas karisivat. Vielä on Kovanvaaran petäjikössä pikku\nmännyssä muuan pääkoppa, ja Kuhmon Jonkerin Nuottivaaran mäellä on\ntumma kuusikko, jossa on jokin kallo jäljellä. Komeana muistona\nmuinaisesta kontion palvonnasta seisoo Nuottivaaran tuuhea kuusikko\nkorkealla vaaralla talon takana.\n\nSaat karhumiehiltä vielä kuulla, että metsähisestä saatiin varsin\nvoimallisia taikavälineitä, joilla voitiin parantaa monia tauteja\nja torjua kaikenlaista pahaa sekä ihmisistä että eläimistä. Niinpä\notettiin talteen karhun käpälät ja kynnet, kallot -- ne voitiin ottaa\nalas puusta -- ja torahampaat, kulkkutorvet ja munuaiset, sydämet,\nsapet, turparenkaat, jopa suoletkin. Kaikki ne olivat hyvin hyödyllisiä\nneuvoja, joita sydänmaan talossa usein tarvittiin. Aitan kammiolla\nniitä tavallisesti säilytettiin.\n\n\n\n\nTavajärven erakot\n\n\nKuusamon suurilla sydänmailla, Tavajärvellä, saattoi kulkija vielä\ntakavuosina tavata omituisen vanhuksen, valkopartaisen Vasselin,\njoka yksinään eleli pahaisessa mökissä Kiviniemen rannalla. Ukko oli\nTavajärven entisen merkillisen erakko-yhdyskunnan venäläinen vaari,\nkotoisin kaukaa syvimmästä Venäjän sydämestä, Moskovan seuduilta,\nJaroslavin läänistä.\n\nTänne Suomen syvimpiin korpiin hän oli kulkeutunut vanhuutensa iltaa\nyksinään viettämään -- erakoksi tänne entisaikoina tuli.\n\nHarva tuskin lienee kuullut puhuttavankaan Tavajärven erakoista,\njotka viime vuosisadalla koko suurilukuisena joukkona asustivat --\npiileskelivät Kuusamon takamailla.\n\nSe oli omituista joukkoa: vieraan maan kansalaisia tiettömässä\nerämaassa, vieraan kansan keskuudessa.\n\nEi kukaan kuusamolainen oikein tietänyt, mistä he olivat tulleet ja\nminkätähden he olivat tänne erämaitten kätköihin asettuneet. Ei muuta\nkuin mitä tarinat ja kuulopuheet kertoivat.\n\nSiitä on jo satakunta vuotta, kun ensimmäiset vieraat ilmestyivät\nseudulle. Muuan Kornilov-niminen, Napoleonin aikainen sotilas, oli\nensinnä saapunut, mistä lienee rajan takaa tullut, ja asettunut\njonnekin takarannan syrjätaloon asumaan. Sitten oli tullut toinenkin,\nmahtavampi mies, rikas, iso ja komea herra ja ostanut Hautaniemen\ntalon. Ei kukaan tietänyt, ken hän oli ja mikä oikealta nimeltään,\nmutta Ilja Otsoksi oli häntä sanottu.\n\nMutta oli vain kuultu, että hän oli suuri herra, osasi haastaa\nseitsemällä kielellä, olipa hänellä oikein \"tohtorin kirjatkin\".\nKerrottiinpa vielä, että hän oli Suomen sodan \"kentraaleja\", jopa\nitse kuuluisa \"Linspori\", jonka \"olisi pitänyt karata ja ruveta\nluostariksi\". Olikin ukko ollut toissilmäinen ja suurivatsainen ja\nkaksileukainen ja muutenkin \"Linsporin näköinen\".\n\nRajan takaa idästä oli Ilja-ukko tullut. Siellä hän oli, niin\nkerrottiin, perustanut luostarin suuren Tuoppajärven saareen, mutta\nkun oikeauskoiset venäläiset olivat ruvenneet ahdistelemaan, oli hänen\ntäytynyt paeta vielä etäisempiin piilopaikkoihin.\n\nHautaniemi, jonka Ilja osti, oli iso talo Tavajärven itärannalla,\nniemen nenässä. Ja taloon ostaja perusti taas \"luostarin\", rakennutti\nkaksikerroksisen huoneiston, johon vähitellen kulkeentui muitakin\nvainottuja pakolaisia, niin että talossa viimein asui kolmisenkymmentä\nhenkeä. \"Jumalan molijoiksi\" heitä sanottiin. Sillä he kaikki olivat\nhartaita uskovaisia, vanhauskolaisia \"starovieroja\", jotka ahkerasti\n\"molivat\", rukoilivat Jumalaa ja noudattivat uskonlahkonsa sääntöjä ja\ntapoja.\n\nOli luostarirakennuksessa muuan alakerran huone oikein varustettu\nkirkoksi, semmoiseksi rukoushuoneeksi pyhimyksenkuvineen ja pyhine\nesineineen, ja itse iso Ilja oli pappina. Pitkässä munkinkauhtanassa\npitkine tukkineen hän esiintyi, lauloi pyhiä rukouksia ja suitsutti\npyhää tuohusta. Talon yläkerrassa oli hänellä oma erikoishuoneensa.\n\nPaljon oli Hautaniemessä maata. Yhteisin voimin sitä viljeltiin ja\nsaaliit syötiin. Kalalla käytiin ja kaloja varattiin aittoihin.\n\nMutta syötäviä saatiin enemmän kuin itse kulutettiin, ja silloin\njaeltiin niitä tarvitsevaisille. Ilja oli hyvin avulias ja ystävällinen\nseudun väestölle, varsinkin köyhiä hän ahkerasti avusti. Pyhisin\nkeräytyi rahvasta luostariin vierailulle, jopa aina rajan takaa, Vienan\npuolelta tuli oikeita uskonveljiä, vanhauskoisia molijoita. Silloin\npidettiin suuret pidot, joissa kaikki vieraat syötettiin ja juotettiin\npelkästä ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, rahatta ja hinnatta\ntarjottiin, mitä parasta talossa oli.\n\nIlja Otsolla oli seurassaan pari naishenkilöä, Maria ja Natjesta,\nveljentyttäriksi sanottiin. He emäntinä hoitivat luostarin taloutta\nja avustivat Ilja ukkoa ryypiskelemisessä. Sillä ukko kaikessa\nhyväntahtoisessa hurskaudessaan oli hyvänpuoleinen viinanviljelijä. Ei\nhän päissään kyllä räyhennellyt, mutta ryypyn kyllä otti, jopa varsin\nuseasti. Ja tyttäristä varsinkin Maria maisteli väkeviä ahkerasti,\nmutta Natjesta eli siivommin ja joutui nimismies Stenmannille\nemännäksi.\n\nVainottuja vanhauskolaisia karttui seudulle yhä enemmän -- viestit\nerämaan piilopaikasta vierivät yhä etemmäksi. Monet tulijat olivat aina\nSydän-Venäjältä. Hautaniemen luostariin kun ei enää mahtunut asumaan,\ntulokkaat asettuivat ympärillä oleviin taloihin taikka rakensivat\njärven rannoille pikku mökkejä, joissa ypö yksikseen asustivat taikka\njonkun hyvän toverin kera. Niin eleli, missä yksinäinen molija, missä\ntaas pari kolmekin harrasta erakkoa: Aittakummussa, Hännisessä,\nSuiningilla, Murtolassa, Pukarilla, Lautasaaressa, Kiviniemessä ja\nLevälässä. Pikku mökkien eläjätkin muokkasivat asuntonsa ympärille oman\npienen peltotilkareen, jossa kasvattivat kaalia, lanttua, naurista ja\nperunaa, mutta ennen kaikkea sipulia jota kaikenlaisissa ruoissaan\nvahvasti käyttivät.\n\nYksinäisiä erakon päiviään viettivät muukalaiset mökeissään rukoillen\nja paastoten, peltoaan muokkaillen ja kalastellen. Pyhinä ja\npraasniekkapäivinä käytiin Hautaniemessä Iljan johdolla rukoilemassa.\nMuutamat eivät sentään menneet Iljan hartaushetkiin. Olivat hekin\nkyllä vanhauskoisia, mutta hiukan eri suuntaa. Sillä \"stavieroa\" on\nkolmea eri lahkoa, se kun on \"kolmeksi eronnut: Filippovin, Aristovin\nja Fedossejevin uskoon\". Ja ne jotka olivat eri uskoa, eivät menneet\ntoisten rukouksiin, molivat vain yksinään omassa kammiossaan.\n\nMuutamien tulokkaiden tiedettiin olevan rikkaita ukkoja, mitä herroja\nlienevät olleetkaan. Kiviniemeen asettui taloksi rikas Timofei-ukko,\njoka oli Pietarista korpeen saapunut. Hänelläkin oli naishenkilö\nmukanaan, rikkaan moskovalaisen papin komeasti puettu tytär, Olona\nPetrovna, oravaturkeissa ja silkkihameissa. Olonakin oli kovettu\njuomari, jopa niin ettei isä Petrov saattanut häntä kotona kohtuudella\nhoitaa, vaan täytyi työntää hänet Timofein mukaan korpeen oppimaan\nkohtuutta. Kolmetuhatta ruplaa antoi Timofeille, jotta:\n\n\"Elätä sinä tuo, piessa, saat lisää, kun on tarvis!\"\n\nMutta löytyi korvestakin Olonalle juotavaa. Joi hän sen kuin sai, joi\noravaturkkinsa sekä komean silkkihameensa, vielä lopuksi ryyppäsi\nmuutkin ryysynsä, niin että Timofei-ukon täytyi jälleen palauttaa tytär\npapilliselle isälleen terveisineen:\n\n\"Ei menesty hän täälläkään!\"\n\nKiviniemessäkin ukko Timofein talossa asui useita erakoita.\n\nTänne Tavajärven erämaihin saapui aikoinaan, jo noin 60 vuotta\ntakaperin, Vasselikin ja asettui ensin asumaan Lautasaareen. Nuori\nmies hän silloin vielä oli, 24-vuotias, ja Pietarista käsin Oulun\nkautta hän matkusti. Oli hän ensin mennyt Pietariin vaunusepän oppiin,\nmutta sitten oli isä ruvennut häntä jälleen haluamaan kotitalon\nhoitajaksi. Vasselilla ei kuitenkaan ollut kutsumusta kotitöihin, oli\nhalu mennä pyhään Kiiovan luostariin munkiksi. Sai hän Pietarissa\nasuvalta tädiltään kuulla Kuusamon erämaan erakkoelämästä, ja silloin\nnuori mies otti matkasauvan ja toisen nuoren miehen, Pafnutin, kanssa\nlähti pyhälle taipaleelle. Ouluun tultiin laivassa ja siitä jalkaisin\ntaivallettiin Kuusamoon. Ummikolta oltiin, mutta toimeen tultiin ja\nperille saavuttiin.\n\nKyynelsilmin vieläkin ukko muisteli pitkää korpivaellustaan talottomien\ntaipaleiden halki. Oli eräällä metsämatkalla tien ohessa poltettu\ntervahautaa, ja nälkäisille matkamiehille, jotka eivät suomen puhetta\nsanaakaan ymmärtäneet, olivat tervamiehet ystävällisesti antaneet\nsyötävää: piimää, leipää ja kalaa kaivaneet kontistaan heidän eteensä.\n\nJa korpeen jäi Vasseli koko elämäkseen asuen ensin Lautasaaressa,\nsitten muuttaen Kiviniemen rantaan pikku mökkiin.\n\nMutta sitten tuli aika, ettei uusia erakoita enää saapunut.\nEntisistäkin jotkut taas kuulivat maailman kutsun, ikävystyivät\nkorpielämään ja palasivat jälleen iloiseen maailmaan. Näin teki rikas\nTimofeikin. Hänellekin kävi korpi ikäväksi, ja suuren maailman kutsu\ntuli viimein niin väkeväksi, että hän heitti Kiviniemen ja palasi\nPietariin. Talonsa hän jätti kaikkineen Vasselin haltuun, ja niin tuli\nVasseli ukko rikkaaksi talonomistajaksi. Pietariin palasi Pafnutkin,\nVasselin matkatoveri, ja rupesi kauppiaaksi.\n\nMutta useimmat kuitenkin koteutuivat korpeen koko elinijäkseen,\nkuolivat siellä ja saivat viimeisen leposijansa yhteisessä kalmistossa\nLuotakon saaressa, lähellä Hautanientä. Sinne haudattiin itse\nIlja-ukkokin, kun hän vanhana vaarina kuoli noin 59 vuotta takaperin,\nja suuri oli silloin juhla. Koko erämaan erakkojen joukko ja seudun\nkansa oli kaimaamassa, kun Iljaa saatettiin Luotakon lepoon, itkettiin\nja luostarin kelloilla soitettiin ja pyhää tuohusta poltettiin ja pyhää\nsavua suitsutettiin ja jaettiin köyhille antimia \"muisteliaisiksi\".\n\nToinen hautausmaa oli Kiviniemen luona Kutkusaaressa. Siellä erakkojen\nensimmäinen, Kornilov ukkokin on saanut leponsa.\n\nNäin vähitellen hupeni erakkojen luku: toiset palasivat takaisin\nmaailmaan, toiset joutuivat Luotakon taikka Kutkusaaren kalmistoihin.\n\nMutta Vasseli vain eli ja saattoi toisen toisensa jälkeen Manan\nmatkalle taikka kävi heidät hyvästelemässä maailman matkalle. Viimeisen\nerakkotoverinsa kaipasi ukko kalmistoon parikymmentä vuotta takaperin.\n\nJa sen jälkeen joutui Vasseli aivan ypö yksinäisenä muukalaisena\nelämään korven kansan joukossa.\n\nMutta hyvin hän viihtyi. Ei hän kaivannut ison maailman iloa. Pienessä\npahaisessa rantakömmänässään, suurien koivujen suojassa, ukko itse vain\nasusteli ja otti erään paikkakuntalaisen hoitamaan taloansa. Kalasteli\nukko ahkerasti ja viljeli pikku peltojansa. Oli hän taitava käsitöiden\ntekijä: osasi maalata, osasi puusepän töitä, päällysti huonekaluja sekä\ntinasi astioita. Ja kaikkialla, missä Vasseli oli työskentelemässä,\non hänestä aina pidetty, hyväntuulisesta, puheliaasta miehestä. Mutta\nomat ruokakuppinsa oli ukolla aina mukana taloissa työskennellessään.\nHartaana starovierona hän ei tahtonut tehdä syntiä syömällä vieraan\nastioista.\n\nEikä halunnut vanha Vasseli muuttaa rakkaasta mökkipahaisestaan pois.\nRikkaat rajantakaiset uskonveljet, jotka usein tekivät toivioretkiä\nhurskaan erakon luokse, häntä monesti kehoittivat muuttamaan heidän\nluokseen asumaan ja lupasivat hyvät yltäkylläiset päivät. Mutta\neipäs ukko lähtenyt. Ei vaari suostunut siihenkään, että hänelle\nrakennettaisiin Kiviniemeen uusi parempi asunto. Eikä mennyt äijä edes\nasumaan Kiviniemen pirttiin, omaan taloonsa, ei talvipakkasellakaan,\njolloin kylmä tahtoi mökissä ahdistella. Lahjoitti hän viimein talonsa\nkokonaan sen hoitajalle.\n\nYksin vain ahtaassa mökissään vanha valkoparta istui ja ahkerasti\nlueskeli rakkaita kirjojaan, vanhoja paksuja kirkkoslaavin kielellä\nkirjoitettuja teoksia, rukoili ja söi sipulia ja taas paastosi\nankarasti, milloin viero sitä vaati. Tervetullut oli vieras hänen\nmajaansa, ja mielellään hän huonolla suomellaan puheli vieraan kera,\npuheli vaikka päiväkauden.\n\nMutta huonettaan ei ukko sallinut siivoojan kosketella, ei milloinkaan.\nKaikki kirjat ja kalut piti olla aina samassa paikassa, missä\nmilloinkin sattuivat olemaan. Ei lakaisuja, ei pölyn pyyhkimisiä,\npesuista puhumattakaan. Näinpä oli koko pirttipöksä, lattiata\nmainitsemattakaan, paksun mustan likakerroksen kattama. Mutta siinä\nvaari vain viihtyi, hyvin viihtyikin -- söi oman peltotilkareensa\nantimia ja omaa pyytämäänsä kalaa, ja lisäapua sai Kiviniemen\nhoitajilta sekä rajantakaisilta uskonveljiltä. Nuorempana ei hän kyllä\nkaivannut niitäkään.\n\nOn ukolla ollut oma tarinansa, mikä hänet, vieronsa lisäksi, on\nkorpeen kiinnittänyt -- sanovat paikkakuntalaiset. Oli hänellä oma\nmielitietty, erämaan tytär, jota kaikessa hiljaisuudessa katseli.\nSai mielitietty tyttären. Mutta Vasseli ei jättänyt erämaan tytärtä\ntyttärineen turvattomaksi, vaan huolehti heistä ja toimitti heille\nhyvän toimeentulon. Olihan hänellä varoja, kun oli saanut Kiviniemen\ntalon Timofeiltä.\n\nJa paikkakuntalaiset kertovat, että muutkin erakot, ainakin ne, jotka\nVasseli on hautaan saattanut, ovat jättäneet omaisuutensa Vasselin\nhoitoihin.\n\n\n\n\nKuvia Iin-Haminasta\n\n\nIin-Hamina on tuttu nimi Oulun vanhan polven kauppamaailmalle, yhtä\ntuttu Pohjanlahden perukan merenkävijöille, tutuin ehkä Iin laajan\njokialueen asuvaisille aina itärajan ylämaita myöten.\n\nOmituinen, mielenkiintoinen asumusryhmä.\n\nIin asemalta kun olet virstan pari ajellut jokivartta alaskäsin\nkirkonkylille ja ennättänyt joen suuren suistomaan äärelle, joudut\nyhtäkkiä keskelle kummannäköistä rakennusryhmää, jossa talo tavoittaa\ntaloa, mökki sivuaa mökin nurkkaa. Se on lin-Hamina.\n\nOnpahan kuin olisi oikein kaupunkia yritetty tähän suvannon rannalle,\nmutta saatukin tavaton kaikenkaltaisten rakennusten kokoelma.\nKaksi pitkää kujannetta käy \"valtakatuina\" rannan suuntaan halki\nkoko rykelmän, joenpuoleinen on Etukatu ja toinen Takakatu, ja\n\"poikkikatuja\" on useoita. Takakadun päätteenä etempänä näet kohoavan\nvanhan kunnianarvoisan valkean kirkon.\n\nNiin lähekkäin ovat valtakadut sattuneet, että niiden välille\nrakennetut pikkutalot on täytynyt työntää melkein seinä seinää vasten,\n-- isommat rakennukset taikka poikittain lasketut talot ovat yksinään\nvallanneet koko alan. Ja niin likellä toisiaan ovat katuvarsien\ntalot, että valtakadutkin ovat kavenneet paikoin niin ahtaiksi\nkujasiksi, jotta hädin tuskin rataspeleillä saattaa pujottautua\nlävitse. Poikkikäytävät ovat vain kapeita portaiden vieritse, nurkkien\nympäritse, vajojen seinämitse kierteleviä solia.\n\nVain matalaa puutaloa, kaikennäköistä, näet siinä katujen kahta puolta,\ntässä pitkittäin, tuossa poikittain, tässä etempänä käytävästä, tuossa\naivan kuin tahallaan työntämässä rappusiaan kulkijan jalkoihin. Siinä\non pikku eläjien harmaata pikku hökkeliä, vinoa ja kallellista, siinä\ntaas varakkaamman parempaa, punaiseksi tai keltaiseksi maalattua\nasumusta valkeine ikkunapielineen. Joukossa nähdään aina vaihteeksi\naittaa, vajaa, latoa, navettaa ja lauta-aitausta. Parhaimmat talot\nnäyttävät anastaneen rannan puolen, kun taas Takakadun laita on\nenimmäkseen reunustettu pikkueläjillä ja ulkosuojilla. Ja takana\npottupeltojen äärellä ovat haminalaisten saunat sekä riihet. On\njoukossa muuan kaksikerroksinenkin talo, vanha harmaa pystyyn\nlaudoitettu korkea tönterö, aikoinaan kauppias Kanasen asuma.\n\nJa niinkuin ainakin kaupungissa, nähdään talojen seinillä monenlaista\nilmoituskilpeä: \"Sekatavaran kauppa\", \"Ruokakauppa\", \"Palkittujen\nkenkäin myynti\". On myös leipuria, nahkuria, kelloseppää, on\nvalokuvaajakin ja ompelukoneiden asiamies, \"Otavan\" kirjojen kaupitsija\nja henkivakuuttaja. Onpa pelastusarmeijakin saanut asuntonsa sekä\nOulun \"Kaleva\"-lehti ilmoituskaappinsa \"sähkösanomineen\".\n\nJa elämää on kaduilla sekä liikettä.\n\nTalvella jos tänne saavut, näet joka suunnalla kansaa kaikenikäistä\nliikkuvan sujakoilla iiläissuksillaan, näet lasta, ukkoa, poikaa,\ntyttöä, voit nähdä joskus iäkkään hyvinvoivan emäntäihmisenkin umpeen\ntuiskunnutta joen tikkatietä sivakoilla sujahuttelevan.\n\nTämmöinen on Iin-Hamina nykyjään. Mutta ei se aina ole tämmöinen ollut.\n\nEntisinä aikoina asusteli näillä main kovaosainen ja aina ajettu\nlappalainen. Mutta sitten tuli etelän eläjä, karkotti lapin pois\nsekä asettui itse taloksi jokivarrelle ja suistamon saarille. Kansaa\nkun karttui, taloja kun kohosi, saatiin jo kirkkokin Illin suurelle\nsaarelle, keskelle jokea, Haminan yläpuolelle. Kirkko hävisi sodan\nmelskeissä -- tuttuja ovat täällä tarinat muinaisista vainovuosista\nja vihavenäläisistä -- ja uusi tehtiin alemmaksi Kirkkosaarelle.\nSe hävitettiin, ehkä Vesaisen aikaisissa meteleissä, samoin sortui\nseuraavakin, ja neljännen, joka rakennettiin mantereelle, poltti\nukkonen. Samalle sijalle rakennettiin 1694 viides kirkko, joka vieläkin\non paikoillaan. [Ukkonen poltti tämänkin kesällä 1942.]\n\nPapeilla oli ennen asuntonsa Piukkulassa, vastapäätä Kirkkosaarta. Jo\nolivat merkillisiä miehiä silloiset sielunpaimenet, ainakin muutamat,\nkuten Jacobus Olai, joka vaikutti Iissä 1500-luvun lopulla. Hän\noli kerran hukkunut Kärrynväärään, Leppi- ja Kirkkosaaren väliseen\nväylään, hukkunut ja maannut koko talven jään alla. Mutta kun kevät oli\nkoittanut ja jäät lähteneet, Jacobus oli noussut ylös, elänyt vielä\nkauan aikaa ja saarnannut myös. Oli vain papille talvimakuuksellaan\ntehnyt pahaa, kun vedennoutajat olivat kovin kovasti korentoaan\nkolahutelleet jäähän.\n\nKalanpyynti oli entisten iiläisten parhaita elinkeinoja. Joki oli\ntavattoman rikas vedenviljasta: antoi lohta, antoi taimenta ja siikaa\nsekä padoilla että jokinuotalla. Vielä nykyisten vanhojen muistannan\naikana on joesta usein saatu yhdellä nuotan vetäisyllä parikin\nvenelastia lohta ja siikaa. Sillä ennen vanhaan oli vain venelasti\nkalamittana. Eikä ollut kala kallista: lohta myytiin hopearuplalla\nleiviskä ja siikaleiviskän sai paperiruplalla eli markalla\nparillakymmenellä pennillä.\n\nEi siis ihme, että heikko ja arka lappalainen ajettiin tiehensä. Mitäpä\nhän lohella ja taimenella ja siialla!\n\nJo ammoisina aikoina osuivat jokisuulle merenkulkijat Etelän\ntavaroilla lastattuine laivoineen vaihettamaan tuomisiaan Pohjan\npuolen tuotteisiin. Joen suistamolle, samoin kuin Kemi-, Tornion- ja\nOulujokien suille, kohosi jo aikaisin tärkeä kauppasatama. Niihin\naikoihin meri vielä loiskutteli laineitaan lähempänä nykyistä Haminan\nseutua, niin että isotkin alukset saattoivat laskea likemmäksi. Silloin\noli joen suuri suistomaa paljon saarikkaampi ja moniväyläisempi, mutta\nvähitellen uomat ovat umpeutuneet ja saaret liittyneet mantereeseen.\nSillä \"vesi kuivaa ja maa kasuaa, ja joen pohja kasuaa, ja merestäkin\nvesi myötäänsä kuivaa\".\n\nEntisen ajan Haminassa, silloin kun nykyiset vaarit vielä olivat\n\"penikkoina\", siinä viime vuosisadan alkupuoliskolla, oli\ntaloja vain kymmenkunta. Suutari \"Palamukreenilla\" oli mökki ja\nkraatari \"Vesanterillä\" oli mökki, samoin \"Kurtti-Pekalla\" ja\n\"Hälli-vainajalla\". Kylän \"virkamiehet\", nilkku \"Färi-Aappo\" asui\n\"färituvassa\" sekä piiskuri \"Näätä-Matti\" eleli \"kilstuvassa\", jossa\nvitsottavia vankeja säilytettiin, mutta \"fankifööräri Leiston Matti\"\nasui Ylipään talossa. Sitten oli \"Hökvistillä\" talo, ja sen kartanon\ntakana kaakinpuu, jonka luona Näätä-Matti toimitti ankaraa virkaansa.\nOlikin Matilla \"rojuutettavia\", kun Ylikiiminkiä ja Kuivanientä myöten\nlähetettiin asianomaisia hänen käsiteltäväkseen. Ja kirkon alapuolella,\nmissä nyt on vahva kylä, asui tupatöllissä \"Hanni-Soppa\" tyttärineen\nviettäen hauskaa, huoletonta elämää, niin että saatiin aihetta lauluksi\nasti. Mutta vielä alempana Salonginniemessä oli komea herraskartano,\n\"Tolopaksi\" sanottu, ja siinä vietti kesäänsä \"tuomari Laakmanni\",\nAkolan omistaja -- laamanni J.C. Antell, joka eli Iissä 1830-luvulla.\nVieläkin on niemen nokassa, tuuheiden koivujen keskellä rappeutunut\nkupoolikattoinen, soikeanpyöreä huvimaja, jossa lienee ennen vietetty\nmonet hupaiset hetket.\n\nMyöhemmin, kevätmarkkinain vauhtiin päästyä, lisääntyi Haminan\ntalomäärä koko joukon, kun Oulun kauppiaat rakennuttivat sinne kukin\noman huoneistonsa, kauppapuodin ja pirtin sisältävän pienen\nrakennuksen.\n\nJo vuosisatoja on Iin Haminassa joka kesä pidetty suuret markkinat.\nEntisaikoina vietettiin ne elokuun viimeisinä päivinä, mutta sitten\n1860-luvulla ruvettiin niitä pitämään keväällä \"kymmenen päivän aikana,\njonka Oulun läänin kuvernööri lähemmin määrää\". Ne olivat puu- ja\ntervamarkkinat, sillä vähävetisessä Iijoessa täytyi lauttojen lasku\ntoimittaa kevätvetten aikana. Oli tullut tavaksi aloittaa markkinat\nsilloin, kun Pudasjärvi joen keskijuoksulla vapautui jäistä. Tämän\ntärkeän tapahtuman Pudasjärven nimismies heti ilmoitti maaherralle,\njoka taas lähetti julistuksen Haminaan. Täällä Kauppilan vanha\nherastuomari toimitti \"rumpuutuksen\" ja laulavalla nenä-äänellä luki\nasiakirjan, pannen tuontuostakin \"virallisen\" koron sanan lopputavulle:\n\n\"Kruununnimismies Kontrat Piilin ilmoituksen muk_aan_ ovat\njäät Puasjärvestä lähten_eet_, eikä ole enää mitään estett_ää_\nmetsäntuotteijen lauttauksel_lee_ Oulun läänin kanslias_saa_.\"\n\nAjan ja paikanmääräykset lasketti ukko samaan viralliseen nuottiinsa.\n\nJa silloin alettiin! Näet laskea alas ylimaiden palkki-, tukki- ja\ntervalauttoja. Eivätkä markkinat kestäneet vain määrättyä kymmentä\npäivää, vaan kaksikymmentäkin, jopa joskus kolme.\n\nEnsimmäisinä tulla keikuttelivat lähimmät naapurit, Karjalankylän\nja Tannilan lauttamiehet sekä Ranuanperäläiset, sitten liukuivat\nLivojoen lautat. Sen jälkeen tulla jonotti lautta lautan kintereillä\npudasjärveläisiä pitkät joukot, ja taivalkoskelainen, hirvaskoskelainen\nja pesiöläinen lasketteli heidän vanavedessään. Mutta viimeiseksi\njoutuivat vasta Jongun täkäläiset, Puolangalta ja Kiannalta, Näljängän\nja Pispajärven perukoilta asti. Näillä olikin jo kiirettä, sillä\nlaskuaikaa oli vain kaksikymmentä päivää siitä lukien, kun markkinat\noli avattu. Silloin lohipadot jo oli saatu kuntoon eikä joella enää\nollut lauttamiesten valta.\n\nKyllä lauttoja tulikin! Väliin niitä tulla kellutteli yhtämittaisena\nköytenä perä perää ja ohjaten kulkunsa kirkon luo suvantoon,\nKirkkokosteeseen, johon toisinaan karttui lauttaa aivan kanneksi.\nSiinä oli moninkertaista palkki-, lankku- ja tukkilauttaa, siinä\nyksinkertaista lauttaa ahdettuna tervatynnyreitä täpö täyteen.\nParisataakin tukkia oli samassa lautassa, ja tervalautalla saattoi olla\n70-80, jopa 100:kin tynnyriä. Asiantuntija jo ensi näkemältä tiesi,\nmiltä ilmoilta mikin lautta oli lähtenyt. Alajuoksun lautat, joilla\noli lyhyt matka uitavana, oli vain miten kuten hatarasti hotaistu,\nmutta etäisten ylimaiden alukset olivat tiiviitä kuin pirtinlattia sekä\nsen seitsemästi vitsastettuja tarkkaan ja tiukasti. Monesti ne myös,\npikku puroissa kun olivat alkumatkansa mutkitelleet, oli pantu kokoon\npienemmistä lautoista, kolmesta, neljästäkin.\n\nKilvan ryntäsivät Oulun porvarit Haminaan lauttoja ottamaan vastaan\nja tekemään kauppoja. Siinä oli \"Näälmannia\", \"Franseelia\",\n\"Kraampäriä\", \"Pentsiiniä\" ja \"Pärpummia\", siinä \"Iikka Felemannia\",\n\"Pikku-Pyöströmiä\", \"Tuumpäriä\" ja \"Engelpäriä\". Tuhansittain ostivat\nparhaimmat parhaana aikana palkkeja, tukkeja sekä tervatynnyreitä.\nMutta hinnat eivät silti kohonneet kovin korkeiksi, sillä useat ylimaan\nukot olivat pitkän talven kuluessa \"melkein jo tervansa ja tukkinsa\nsyöneet\".\n\nMarkkinain aikana oli elämä muuten niin hiljaisessa Haminassa täyttä\nelämää. Kirkkokosteessa oli myötäänsä lauttoja, toisia laitettiin\nmerimatkalle ja toisia tuli yhä tilalle. Yötä päivää häärittiin --\nolihan Pohjan valoisa kesä kynnyksellä. Ja kun tuli lauantai, silloin\nHamina vasta oikein vilkastui. Silloin jokirannan eläjät, varsinkin\ntytöt ja pojat, laskivat lauttamiesten matkassa kirkolle hauskaa\npyhäpäivää viettämään. Lautat olivat täynnä pyhäpukuista kansaa, kun ne\ntoinen toisensa jälkeen viilettivät alas Helsinginkoskea Kruununsaaren\ntaitse ja \"löivät Kirkkokosteeseen\".\n\nOululaisten kauppapuodit olivat \"kräämää\" täynnä, vaatetta, tupakkaa,\nkahvia, sokeria ja kaikenkaltaista rihkamaa. Puotien ympärillä\nylämaalaisia liikuskeli yhtäpäätä kauppoja tehden. Mutta vielä enemmän\nveti väkeä puoleensa oululaisen leipurin tavaton, reentäyteinen\n\"nisuarkku\" Etukadun poukamassa, \"Nuotanperässä\". Arkun korput ja\nrinkelit ja \"öörfiilat\" saivat hyvän menon. Sitten mentiin ja kaikkein\nisoimmalla voimalla \"Talakreenskan momman\" mökille. Sinne oli momma\nsaapunut markkina-ajaksi liikettään harjoittamaan hänkin. Siellä kun\nylimaalainen ja haminalainen oikein \"telläs\" päänsä täyteen rommia\nja viinaa, niin siitä vasta elämää syntyi. Eikä \"Nilikku-fiskaali\nPärkikään\", joka asui Salonginniemessä, asiasta suuria välittänyt,\npistäysihän itsekin momman ryypyillä ja vain kävellä nilkutteli pitkin\nkatuja.\n\nTärkeä tekijä lin-Haminan markkinahumussa oli myöhemmin oululainen\nOjan ukko, entinen ruotuväen soittaja. Ukon akka myöskenteli\nkahvia markkinaväelle, ja ukko itse klarinetteineen piti huolta\nkahvilamusiikista. Sai joskus soittaja aikaan oikein koko \"orkesterin\".\nJoillakuilla ylämaalaisilla oli mukanaan viulu, jolla pitkää\njokimatkaansa hauskuttelivat. Näitä viuluniekkoja keräsi ukko\nympärilleen, käsitti vielä jonkun hanurin vetelijän, jopa löysi\nrumpalinkin, mistä lie löytänyt. Ja siten ukon johdolla alettiin\nrepäisevä yhteissoitto. Mutta \"Roppi-Eikkaa\", joka viksari-pulloineen\nveivaili posetiiviä, ei huolittu mukaan, koska hän ei oikein malttanut\npysyä tahdissa.\n\nSuurimmat ilot pidettiin pyhäiltoina. Silloin mentiin joukolla vähässä\nmatkassa olevaan Sikalan taloon, jossa pantiin toimeen oikein rajut\nmarkkinatanssit Ojan orkesterin soittaessa.\n\nPari päivää viipyivät ylimaan lautturit Haminassa, tekivät kauppansa,\nsaivat lähtiäisiksi joka mies savipiipun, kartuusitötterön ja pitkän\npätkän Kokkolan pötkyjä. Jalkaisin kahta kättä heittäen, kontti selässä\nlähdettiin taivaltamaan takaisin kotoisia korpimaita kohden.\n\nSitä myöten kuin lautat ja tervat saapuivat, laitettiin niitä matkalle\nOulua kohden. Siinä taas alkoi toinen elämä. Saapui jähtejä Kemistä ja\nKellosta, Kuivaniemeltä, Simosta ja Iistä ja niin lähdettiin tervoja\nlennättämään Oulun tervahoviin. Oli jähtejä silloin Pohjan perillä\n\"niinkun pörhösiä\". Palkit ja tukit vitsastettiin valtaviin, satoja\npuita sisältäviin merilauttoihin, joita useampia kytkettiin peräkkäin,\nja hyvän tuulen puhaltaessa \"seelattiin\" Ouluun. Mutta huonoilla säiliä\nsaatiin lauttoja miesvoimin pitkillä tangoilla kiertää värpätä.\n\nKolmisen, nelisenkin reilua viikkoa kesti markkinoita. Oli jo\nlopun alkua, kun Kiannan peräläiset rupesivat lauttojaan laskemaan\nKirkkokosteeseen ja tuohikontti selässä astuskelemaan Haminan kaduilla.\nOlikin tapana sanoa:\n\n\"Nyt on jo kohta markkinat lopussa, koska näkyy konttiselkäukkoja.\"\n\nKun viimeiset kontinkantajat käänsivät konttipuolensa Haminalle\nja lähtivät taipaleelle, ei enää vereksiä lauttoja tullut. Kohta\noululaisetkin sulkivat kauppansa ja toinen toisensa perästä\npakenivat pois. Äsken elämää uhkuva Hamina muuttui jälleen\nhiljaiseksi jokirannankyläksi. Ei näkynyt enää muuta kuin samoja jo\nmonikymmenkertaan nähtyjä kasvoja.\n\nNyt ei markkinoita enää pidetä. Ehtyneet ovat entisestään metsät,\ntervanpoltto on tyrehtynyt, puiden lauttaus joutunut yhtiöiden haltuun.\nMutta markkinat ja niiden tuoma liike saivat aikaan, että eläjiä\nkulkeutui ulompaakin jokisuulle ja lopulta asettui siihen entisten\nseuraksi asumaan. Siitä vähitellen Iin-Hamina kasvoi nykyiseksi\nmonien kymmenien, satojenkin mökkien ja talojen kaupunkimaiseksi\nyhteiskunnaksi.\n\n\n\n\nSimojoen varrelta\n\n\nSimojoen vartta retkeillään.\n\nSimojoki on Perä-Pohjolan jokia, muuan \"Kymmenen virran maan\"\nkymmenistä joista, ensimmäinen iso virta Kemistä etelään.\nPerä-pohjalaiselta jo tuntuukin sen seutu, paikoin jo melkein Lapilta\n-- ainakin etelän asukkaasta. Pitkät, pitkät matkat tie kiertelee\nkuivia hiekkakankaita, sitten taas toisinaan halkoo surullisia soita\ntaikka mutkittelee niiden matalia rantoja, joskus taas puhkaisee jonkin\ntuuhean viheriän lehtometsän. Kovin karuilta näyttävät maat, pieniltä\nja vähäpätöisiltä jokivarren viljelykselle raivatut aukeat.\n\nSimojoki on koko mahtava virta, varsinkin keväällä tulvain aikana\nse levittäiksen yli matalien rantojensa, jopa joskus, kun koskiin\npatoutuneet jäät salpaavat virran juoksun, voi joki vihoissaan ajaa\nvillit vetensä rannalle rakennettujen talojen pihamaalle.\n\nHarvaan asuttua maailmaa on Simojoen varsi. Monet pitkät metsämatkat\nmaantien kävijä saa vaeltaa yksinään, monet pitkät talottomat taipaleet\njoki omia aikojaan virtailee, ja vain synkkien korpien iloiksi sen\nmonet kosket kohisevat. Alajuoksulla on sentään taloja tiheämmässä,\nmutta ylimaahan työnnyttäessä pitenevät metsätaipaleet ja erämaat\nlaajenevat. Enimmäkseen ovat talot yksinäisiä sydänmaan taloja, taikka\nkaksittain korven kumppaneiksi asettuneita, vain muutamissa paikoissa\novat yhtyneet isommaksi ryhmäksi -- niinkuin Martimonojan suumailla\nsekä Alakärpän seutuvilla.\n\nEntisaikaan, vain nelisenkymmentä vuotta takaperin, kun ei maantietä\nvielä ollut jokivarrella, tapahtui kesäisin kaikki kulku venekyydillä\njokea ylös ja alas. Ylhäältä jokivarrelta laskivat metsien eläjät\nveneillään jokea peninkulmittani, soutivat suvannot, huilauttivat\nkovimmatkin kosket aina jokisuulle asti ja sitten, tavaransa\nvaihdettuaan jauhoihin, suoloihin ja muihin talon tarpeisiin, palasivat\nsamantien takaisin, soutivat suvannot, kosket sauvoivat, vihaisimmat\nvirrat ja kuohut kiskoivat köysissä. Olikin siinä laskemista ja\nsoutamista, ja vielä enemmän palatessa sauvomista ja kiskomista,\nkun vaikka Portimojärveltä, Simon äärimmäisiltä korpikyliltä,\nlähdettiin jokisuuta soutamaan. Jo maantietä myöten koituu Portimolle\ntoistakymmentä peninkulmaa, ja arvaat mitä saakaan satoja mutkia\nja koukerona heittelevä joki mahtumaan samalle taipaleelle. Mutta\nvielä pitempi matka oli Simojärven sydänmailta, joen kaukaisimmilta\nlähteiltä, Kuusamon Posion rajamailta. Sieltäkin monet kerrat täytyi\nlähteä koskien kuohujen kanssa kamppailemaan.\n\nMonet kymmenet ovatkin Simojoen kosket, karit ja nivat, virrat ja\nnäverykset. Alhaalta kun lähdet jokea vastavirtaan kimpuroimaan, saat\nsauvoa ja kiskoa Merta- ja Pyttykosket ja Vähätpetäjät, Hamari-,\nKuolema-, Kattila-, Pato-, Kallio- ja Hämmönkosket sekä Hanskankarit,\nsitten Harri-, Veitti- ja Kalmakosket, Vähät- ja Isot-Tainit, ynnä\nSankakosket ja Viherit, Mötykset, Saari- ja Maaninkakosket. Siten saat\nvaivoiksesi neljä \"valajaa\" ja neljä \"näverystä\": Vähä-, Koukku-,\nVäärä- ja Iso-Valaja sekä Iso-, Pieni- ja Saunanäverys. Ja taas seuraa\nkoskia ja nivoja: Haisu- ja Vareskosket, Hirvinivat, Ruona-, Äijä-\nja Pajukosket, taas \"käpäleitä\", Iso- ja Vähä-Käpäli, ynnä Peura- ja\nNäätävirrat, vielä viimeiseksi Leppäkoski. Ja silloin vasta ollaan\nPortimojärvellä. Sieltä ylöskäsin yrittäessäsi saisit yhä edelleen,\nvieläpä entistä vihaisempia virtoja vasten puskettaa. Tulisivat eteesi\nToljamot, Toivakat ja Aurakosket sekä monet pienemmät kuohut, nivat ja\nnäverykset.\n\nNämä kaikki sai meren rannalla kävijä sydänmaan eläjä laskea alas ja\ntaas takaisin palatessaan kiskoa hiessäpäin.\n\nNälkä ajoi, puute pakotti. Sieltä alhaalta lähti leivänlisä ja muut\ntalon tarpeet. Siellä myöskin, meren rannalla, oli seudun kirkko sekä\nkoko jokivarren henkinen keskus. Sinne ainakin kerran kesässä piti\ntehdä veneretki.\n\nMutta talvella. Silloin ei jokea seurattu eikä aina jokivarttakaan.\nAjettiin suoraan ja oijustettiin joen tekemä polveke Kalliokoskelta\nYlikärppään. Pitkin selkosia vain laskettiin. Taikka taas suoristettiin\ntoinen polveke Taininiemestä Hosioon. Siitä vielä nytkin talvisin\najetaan, päästellään suoraan halki pilkottujen metsien sekä\nrasitettujen suurien aapojen.\n\nMutta eivät vähäväkisten seutujen talvitietkään aina kovin kuljettavia\nolleet. Monesti ne olivat niin ummessa, ettei hevos- ja rekipeleillä\npäästy liikkumaan. Silloin hiihdeltiin sivakoilla ja suksimiehen\nahkioilla taikka kelkoilla kuljetettiin tavaroita. Sankalan vanha vaari\nsattui keväällä kuolemaan. Hiihtäen ja kelkassa vetäen täytyi vainaja\nkuljettaa kirkolle.\n\nJos on jokivarsi vielä nytkin harvaan asuttua, vielä harvemmassa oli\neläjiä entisaikoina. Nykyisen rautatiesillan luona oli Ojalan talo,\nja ensimmäinen talo yläjuoksulla, Alakärppä, oli puolenkolmatta\npeninkulman päässä. Toinen talo, Ylikärppä, Simojoen mutkassa, oli\ntaas saman matkan päässä edellisestä ylöspäin ja kolmas, Ruona, kolme\npeninkulmaa Ylikärpästä sekä seuraava talo, Portimo, Portimojärven\nrannalla ylimaassa, pari peninkulmaa Ruonasta. Siis vain neljä, viisi\neläjää yli kymmenpeninkulmaisella jokivarrella.\n\nVasta mainitut talot ovatkin jokivarren vanhimpia. Sanotaan niissä\nolleen eläjät jo ainakin Isonvihan aikoina.\n\nMyöhemmin ilmestyi korven raatajia tiheämpään. Hosio saatiin Kärpän ja\nRuonan välitaipaleelle, Vareskoski Hosion ja Kärpän välille, ja taas\nalemmaksi Sankala, Kuivas, Veittikoski, Simoska, Koukku, Hanska ja\nKalliokoski, Martimo, Hamari ja Petäjäsuvanto.\n\nEivätkä nämä uudemmat talot kovin iänikuisia ole. Niinpä siihen aikaan\nkun Kuivaksen yli 70-vuotiaan vaarin äitivainaja, Ruonan tytär, oli\nkäynyt rippikoulua, ei Ruonan ja Ylikärpän välillä ollut ainoatakaan\nihmisasuntoa. Kouluun mennessään talvella hiihtäen oli tytön täytynyt\nväsyneenä yöpyä suolle heinäsuovaan. Mutta niin oli koulunkävijä saanut\nsuovassa kylmän yösijan, jotta paleltunein jaloin oli seuraavana\npäivänä vaivoin päässyt Ylikärppään.\n\nEikä Kalliokoskikaan ole sen vanhempi asuinpaikka, kuin että vanhat\nmiehet vielä muistavat, kun siinä oli vain metsäsauna, jossa lintujen\npyytäjät viettivät yötänsä. Saunassa asuttiin Kuolemankoskenkin\nrannalla entisaikoina, ja hyvin useassa talossa elettiin nokilakisessa\nsavupirtissä. Sankalan taloon, Sankakosken rannalle, oli tullut\nensimmäiseksi eläjäksi nykyisen isännän isän isoisä Yläkärpästä. Hosion\ntalossa on eletty satakunta vuotta.\n\nMonet jokivarren asumuksista ovat uudistaloja. Joen ja maantien\nväliin raivatussa metsäaukeamassa on kantojen keskellä tuohikattoinen\nasuinpirtti, pieni sauna ja navetta. On pikkuruinen peltotilkkukin\nsaatu sulille jokirantaan, annettu ohralle, ja ohrat korjattu\nkykkäille. Ja uutta peltoa on tekeillä, metsän reunassa on kuokka\nkäynnissä. Isä heiluttaa kuokkaa, lapset savuuttelevat risukasoja.\nJa tien vieressä on tekeillä riihensalvos. Kaikesta näkyy, että\nuudistalolaisilla on totinen aikomus elää, tehdä työtä ja tulla toimeen\nerakkomajassaan. Mutta näkyy myös, ettei tästä korvesta leipä leikin\nlähde, kovan työn ja raadannan takana on pienikin pala jumalanviljaa.\n\nNämä seudut ovat jo metsänkävijäin ja karhumiesten mielimaita.\nKohta joen pohjoispuolella levittäytyvät suuret, avarat sydänmaat\nlaajoine aapoineen, vaaroineen ja vuorineen, Kivaloselkineen ja\nKivalon penikkoineen. Näillä selkosilla on entisaikaan sekä karhu\nettä karhunpoikakin otettu hengiltä, on käyty monet tuimat ja veriset\nerämaan taistelut. Karhut taas vuorostaan ovat kesäkausina korven\nasukasten karjassa tehneet tuhojaan. Elää täällä vielä vanhoja vaareja,\nkorven jurrikoita, jotka ovat jopa kymmenien kontioiden surmiksi\nhiihdelleet. Semmoisia suurmetsästäjiä kuin kahdeksissakymmenissä oleva\nKuivas-Jussi, joka on neljältäkymmeneltä karhulta turkin riistänyt,\nsekä yhdeksättäkymmentään käyvä Hosion Erkki, mies itsekin kuin kaksin\njaloin käyvä kontio, vielä vanha Vareskosken Jaako. Mutta kuolleet\novat jo Sankalan vaarit, suuria karhunsurmia hekin, kuolleet myöskin\nNarkaus-Jussi, joka joskus ratsasteli itse karvaturkilla, sekä Soikon\näijä, kova kontion hiihtäjä, ja jo aikoja paremmille metsästysmaille\nmennyt Piikkis-Antti, oikea suurmetsästäjä, Perä-Pohjan paras\nkarhupekka, satakunnan kontion surma.\n\nEnnen olikin kyllä kontioita ja metsänmörköjä joka selkosella.\n\nMutta ei sentään vain ennen. Vielä nytkin karhu viheltelee sydänmailla,\npenkoo muurahaismättäitä ja rakentaa kuusen juurelle korpisen kotinsa,\njoskus kesäpäivän mielihyvikseen ottaa talon karjasta ateriansa. Vielä\nnytkin joka vuosi aina jokin metsän pörheäkarvainen ukko kellistetään\nkeväthangille.\n\nPaitsi karhuilla ovat nämä seudut olleet entiseen aikaan siunattuja\nmuullakin metsänriistalla: ketuilla, ahmoilla ja ilveksillä, näädillä,\nsaukoilla, oravilla ja metsänlinnuilla. Jotkut ahkerat metsänkävijät\nolivat talvisena eräkautenaan keränneet parikymmentä rihmaa -- rihma\n40 nahkaa -- oravannahkoja sekä kolme tynnyriä metsälinnun täkkiä,\nrintalihoja.\n\nOli pyytöä metsässä, mutta oli pyydön pyytäjiäkin.\n\nMaanviljelyksensä rinnalla harjoittaa simojokelainen hiukan\nporonhoitoakin. Usealla on ainakin pikkuinen porotokka. Mutta entinen\neläjä tuli toimeen poroitta, vain peltotilkkujaan muokkaillen ja\nkarjaa hoitaen, metsänriistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta sitten\noli Sankalan vanha Juha vaari -- kuollut jo kolmisenkymmentä vuotta\ntakaperin noin 70-vuotiaana -- tuonut Pudasjärveltä tullessaan\nensimmäiset porot ja aloittanut poronhoidon. Juhalla oli ollut\naikoinaan oikein viisisatainen lauma sarvipäitä. Häneltä sitten muutkin\npaikkakunnan eläjät saivat karjanalkua, niin että muutamat poromiehet\nolivat paimennelleet parisataista laumaa. Mutta viime aikoina ovat\nuseat poronomistajat ruvenneet jälleen porotokkaansa vähentämään, kun\nruokamaiden huonontuessa porokarjan hoito on ruvennut käymään kovin\nhankalaksi.\n\nElelipä Simojokivarrella entisaikaan muitakin merkillisiä miehiä\neikä vain mainioita karhunkaatajia ja eränkävijöitä. Eli, niinkuin\nainakin suurilla sydänmailla, suuria tietomiehiä, mahtavia velhoja\nja myrrysukkoja. Semmoisia mahtajia olivat muinoisin Ala- ja\nYlikärpän vanhat vaarit. Olivat äijät joutuneet keskenään riitaan,\nnostaneet karhun ja sitä laukoittaneet sinne ja tänne toinen toisensa\nkimppuun. Kumpi ensinnä lienee sen nostanut toista hätyyttämään, ei\nenää muisteta, mutta vuoron jälkeen ukot sen palauttivat takaisin\nlähettäjänsä kimppuun. Oli kyllä lopulta Alakärpän äijä jo niin\nhätäytynyt, ettei enää uskaltanut jäädä pirttiin karhua odottelemaan,\nvaan oli kömpinyt uuniin, arvellen:\n\n\"Jos pirtissä tapaa, niin tappaa se, mutta tänne se ei pääse.\"\n\nEikä päässytkään. Ja oli Alakärpällä jo taas niin paljon luontoa, että\njaksoi kontion vielä kerran käännyttää Ylikärppään. Mutta niin oli\nkarhu rukka ankarasta laukkaamisestaan väsynyt, että lopulta heitti\nhenkensä Mötyskosken alapuolelle joenperukkaan. Ja samaa perukkaa\nsanotaan vieläkin Karhuperäksi.\n\nEikä se Ruonan entinen vaarikaan varsin tavallinen vaari ollut. Oli\nhänelläkin omat salaiset mahtinsa. Oli hänellä Koukkulan miesten kanssa\nyhteinen karhunkierros. Sopimuksen mukaan piti kiertäjien talvihangilla\nmennä yhdessä kontionpesälle karhuntappoon, mutta kierot Koukkulan\nmiehet lähtivätkin omin päin, hiiskumatta Ruonan ukolle sanaakaan.\nVaari sai sen kuitenkin kuulla, mutta eihän hän siitä mitään, ei edes\nlähtenyt jälkeen hiihtelemään, ei noitunut, ei kironnut, hymähtihän\nvain:\n\n\"Antaapa nyt heidän tappaa!\"\n\nEivätkä karhunpyytäjät saaneet kontiota hengiltä -- ei millään. Ampua\npaukuttelivat he kyllä ja oikein vihapäissään, mutta luoti ei uponnut.\nLopulta häätyivät kutsumaan Ruonan ukkoa avukseen, jotta tulla toki\nkatsomaan, mikä kumma metsähinen täällä on. Ruona meni, ja kun hänen\nkarhuväljänsä kerran välähti, jo luoti upposi ja kontio kellistyi, ihan\npaikalla kellistyi.\n\nSoikon talossa oli myös tietäjäukko, Soikon Jussi. Samoin kuin\nKärpän äijät, osasi Soikon tietomieskin nostaa karhuja, vieläpä\nsusia ja käärmeitä. Muurahaismätästä -- se kun on karhun ruo'aksia\n-- oli vaari vain penkonut metsässä ja loihtusanojaan sähäytellyt --\nsiitä oli korpi pannut kontion liikkeelle. Kaikenlaisia tauteja oli\nSoikko myös parannellut, kolotuksia, madonpanemia ja muita pahoja,\nolipa mielenvikaisiakin kylvetellyt terveiksi. Vanhana, vähää vaille\nsatavuotisena vaarina oli tietäjä kuollut jo kolmattakymmentä vuotta\ntakaperin.\n\nKuolleet ovat jo kaikki muutkin suurtietäjät Simojoen varrelta. Vain\njoitakuita entisten ukkojen oppipoikia ja perintöjen hoitajia sattuu\nkulkija vielä siellä täällä kohtaamaan. Semmoisia on Veittikosken\nJussi, 60-vuotias Jaakolan ukko, Soikon Jussin tyttärenpoika. Tietäjän\nsukuja siis ja moneen asiaan pystyvä, mutta ei suinkaan mahtavan Soikon\nvertainen.\n\nSuurien vainoaikojen tihutöiltä eivät ole jokivarren yksinäiset\neläjätkään säästyneet. Isonvihan surkeina vuosina vain venäläiset\nosasivat näillekin sydänmaille. Oli muuan ryssäjoukko lasketellut\nveneillä jokea alaskäsin ja matkalla aina poikennut taloihin\nrosvoamaan. Mutta surkeasti oli joukon käynyt Kuolemankoskessa, joka on\niso pauhaava paikka Kattilakosken ja Hämärin välissä. Virran pohjaan\nolivat jokivarren asukkaat seivästäneet kavalia teräviä rautapiikkejä,\njoihin rosvoilevat ryssät olivat laskeneet veneensä palasiksi ja itse\nkosken kuohuihin hukkuneet taikka seivästyneet teräviin rautapuriin. Ja\nkoskea sanotaan Kuolemankoskeksi.\n\nYlikärpästä ryssät olivat ryöstäneet nuoren emännän, vieneet\nveneeseensä ja lähteneet soutamaan ylimaita kohden. Mutta emännän\nomaiset ja muut seudun miehet olivat lähteneet rosvojoukkoa ajamaan\ntakaa ja saavuttaneet heidät Simojärvellä, missä he olivat pysähtyneet\nVenäläissaarelle yökuntiin. Vanhan sokean ukon avulla oli emäntä saatu\nryöstetyksi ryssiltä takaisin -- vaari oli taijoillaan uuvuttanut\nrosvot uneen. Oli vielä viety vihollisten veneet ja jätetty heidät\nsaarelle nälkään nääntymään.\n\nRuona oli entisaikaan ollut mahtava talo. Kerrotaan siinä Ruotsin\nvallan aikana eläneen suuren sotaherran, ja talo oli ollut niin\nvarustettuna, että kaivoämpäritkin olivat kupariset. Mutta sitten\nvainoaikoina, sodan melskeissä, oli talo hävitetty, niin ettei se enää\nole päässyt entiselleen. Laajat pellot, mitkä ennen tuottivat paljon\nviljaa, ovat nyt mustan metsän vallassa.\n\nSimojokivarren kaukaisella ylimaalla on omat elämyksensä, omat\nmerkkimiehensä ja omat historialliset muistonsa ja tarinansa.\n\n\n\n\nVanhaa Torniota\n\n\nPohjan-Torniosta puhuttiin Etelässä ennen. Jo Pohjan-Tornion nimikin\nEtelän asukkaan korvissa hengähti Lapilta ja viittasi lumen ja pakkasen\nmaahan. Lappi taisi alkaa Tornion takalaidoilta.\n\nJopa sattuu, miten sattuukin -- joudut Tornioon tammikuun pahimmassa\npakkasessa. Eläväinen elohopeakin on kylmettyneenä piiloutunut\npieneen kammioonsa, ja koko kaupunki on kyyristyksissään valkoisten\nhuurrevaippojen peitossa, puutkin kylmissä käärinliinoissaan kuin\nkuolleina. Melkein ainoita elämänilmauksia ovat savupatsaat, jotka\nkohoavat kymmeninä yli kalpean kaupungin puskeutuen paksuina, tiukkoina\ntönkkinä raskaana kaartuvaa, kylmänsinistä taivasta kohden.\n\nSatuit pahan pakkasen matkatoverina Tornioon ja näit sen täydessä\nlapintunnussa -- Lapin veräjillä luulit, taitamaton, olevasi. Mutta ei\ntäällä ole pakkasen eikä hankien valta suurempi kuin muuallakaan näillä\nmaan äärillä.\n\nEletään toki Torniossa yhtä hyvin kuin muuallakin. Kohta kolmesataa\nvuotta on kulunut siitä, kun Torniosta tehtiin kaupunki, ja sitä ennen,\nkuinka monta Herran vuotta ja vuosisataa lienee näillä main aherrettu.\n\nPienellä saarella, Tornionjoen suussa, kaupunki sijaitsee -- taikka\nei sitä enää saareksi saata juuri sanoa, sillä Ruotsin puoleinen\nväylä on jo sitten monin paikoin maatunut umpeen, niin että vain\ntulva-aikana siitä liiat vesivirrat valuvat. \"Tuurnöö\" eli \"Tornisaari\"\non kaupunkisaaren muinainen nimi ollut, tiesi 80-vuotias torniolainen\nmaalari, hyväpuheinen Tegströmin vaari. Olipa hän vielä kuullut\nvanhoilta, että saarella oli alkujaan elellyt vain \"kotakalastajia\"\njoesta lohia pyydystellen, ja ne olivat, \"mie luulen\", lappalaiskansaa,\njotka olivat kaivaneet asuinmajansa maan alle. Viisi kuusi vuotta\ntakaperin oli vesijohtoa Ranta- ja Keskikatujen välille kaivettaessa\nlöydetty maan alta semmoinen kodansija. Luita, lohenruotoja, savikupin\npalasia, \"taltrikin syrjäkoristeita\" sekä palaneita kekäleitä ja hiiliä\noli siitä tavattu. Ja kerran oli Tegström nähnyt eräällä Tornion\nherralla pienen, parikorttelisen \"öljyväri\"-taulun, jossa oli kuvattuna\nlapinpukuinen akka olalla istuvine kissoineen, ja taulun takana oli\nollut kirjoitus: \"Kaisa Ryltta, den första människan i Torneå\" eli\nsuomeksi sanoen: Kaisa Ryltta, ensimmäinen ihminen Torniossa.\n\nRyltan Kaisa lienee siis torniolaisten esiäiti.\n\nSiitä sitten sukua sikesi. Muualtakin tuli Kaisan kotamaalle\nlisää eläjiä toinen toisensa jälkeen, ja asumuksia kohosi saaren\nlounaisrannalle kokonaiseksi kyläkunnaksi. Pikku saarento jokisuulla\noli jo vanhastaan tuttu kaikille eteläseutujen laivureille, aina\netäisten merienkin takaiset purjehtijat kävivät saaren satamassa\nvaihettamassa tavaroitaan saarelaisten mainioihin lohiin.\n\nViimein, 1621, saivat saaren asukkaat kylänsä kaupungiksi. Ei saarikylä\nsilloin varsin suuren suuri liene ollut eikä väkilukukaan monisatainen\n-- eihän Tornio nykyjäänkään ole suinkaan suurkaupunkeja, ei\nkahtatuhatta asukasta. Ja monet tulipalot sekä sodan kauhut on kaupunki\nsaanut kokea.\n\nMillainen oli Tornio noin satasen vuotta takaperin, saat lukea Lundin\nyliopiston professorin J.W. Zetterstedtin matkamuistelmista, Resa\ngenom Sveriges och Norriges Lappmarker, 1821. Hän kertoo ss. 101-102:\n\n\"Se on vanha ja ränsistynyt, ja juuri pari vuosisataa on kulunut\nsen perustamisesta. Ulkonäöstä päättäen pikemmin luulisi, etteivät\nuseat kaupungin yksikerroksisista puurakennuksista sen jälkeen ole\ntulleet vähääkään kohennetuiksi. Katuja on useita, ne ovat leveitä ja\nleikkaavat suorakulmaisesti toisiaan, mutta varsin odottamatonta on,\nettä kaupungin kadut ovat kiveämättömät, jopa vielä ruohopeittoiset.\nOlisipa melkein valmis luulemaan, eivätköhän kaupungin 519 asukasta ole\nmaanalaisten käytävien kautta, kuten ennen luostarien eläjät, toistensa\nkanssa yhteydessä, sillä kaduilla, joilta kesällä korjataan heinää ja\njotka sittemmin jätetään karjan laitumiksi, tuskin huomaa merkkiäkään\njalka- tai hevosmiesten liikkumisesta. Mutta juuri tämä vanhanaikainen\nulkonäkö, joka vie ajatukset menneeseen aikaan, antaa oikean arvon\ntälle kaupungille...\"\n\nVähän myöhäisempiä kuvauksia Torniosta, sen elämästä ja oloista\nsaat, jos kuulla haluat, vaikkapa vasta mainitulta Tegströmin ukolta\nsekä 88-vuotiaalta Karlingin vaarilta. Heidänkin muistinsa ulottuvat\ntaaksepäin jopa viime vuosisadan alkupuoliskolle ja puolivälin\ntienoille.\n\nVain kolme pituussuunnan katua oli Torniossa ennen: Rantakatu,\nKeskikatu ja Takakatu, ja useat lyhyet kapeat poikkikadut katkoivat\nkaupungin pieniin kortteleihin. Rantakatu oli länsipuolella, ja\nnykyjään melkein kuivaneen jokiuoman vesi loiskutteli aivan sen vieriä.\nJa länsiväylä oli aikoinaan niin syvä, että sen pohjukassa,\nPohjoistullin luona, oli laivaveistämö. Koko itäpuolinen osa kaupunkia,\nentisestä Takakadusta alkaen, oli silloin olematonta. Mäellä kaupungin\nkoillisnurkalla, missä on nykyään komea hotelli, oli uhka pitkä rivi,\nkaksikin riviä, kauppiaiden tavara-aittoja, \"takapuoteja\". Ne olivat\nvanhoja, hauskannäköisiä, nurkkapatsaille rakennettuja kaksikerroksisia\nmakasiineja. Varsinkin niiden ovet olivat oudonnäköisiä, ne kun oli\n\"pieksetty\" ihan täpö täyteen rautanauloja, joiden kanta oli toista\ntuumaa leveä. Tämmöiseen oveen ei varkaan kirves pystynyt, ja kun\nvielä oli lukittu vahvat rautatelkimet poikki oven, oli aitta hyvin\nvarkailta varattu. Aittojen takana oli vielä kauppias \"Kuvenjuksella\"\nlihanpalvaussaunoja.\n\nVanhaan aikaan oli aittojen pohjoispuolella, nykyisen kansakoulutalon\npaikalla, ollut kaupungin ensimmäinen kirkko, \"ruottalaisten\nrakentama\", mutta sen oli ukonilma polttanut. Vallan vanha\nasia on jo tämä tulipalokin, sillä nykyinen kirkko, kaupungin\nkoillispuolella, on rakennettu jo 1684. Se on vanha kaunis puukirkko\npieniruutuisine, lyijypuitteisine ikkunoineen, jyrkkine kattoineen,\nterävine torninhuippuineen ja vieressä seisovine kunnianarvoisine\nkellotapuleineen. Käyt kirkkoon, saat nähdä harvinaisen kauniin Herran\ntemppelin -- lukemattomia pyhiä kuvia ja veistoksia sekä juhlallista\nvärien loistoa kullasta purppuraan ja sineen asti.\n\nToinen vanha rakennusryhmä oli ennen Myllymäellä, kirkon\npohjoispuolella. Siellä mäen harjalla oli kauppiaiden tuulimyllyjä,\nneljä viisi nelisiipistä kummitusta, jotka kaupunkilaisten viljaa\njauhaa jyryyttelivät. Tarvitsivatkin kaupunkilaiset tuulimyllynsä,\nsillä lähin vesimylly oli Vojakkalassa, lähes peninkulman päässä.\nMyllyistä sai sitten mäkikin nimensä.\n\nMyllymäen ruohoiset koivujen ympäröimät kentät olivat kaupunkilaisten\nkesähuvien pitopaikkoina. Sinne kokoonnuttiin vappuna, \"första maina\",\npystytettiin \"maistonki, mahoton korkea puu\", joka oli sieväksi\nsomistettu keltakukista sidotuilla seppeleillä ja muilla koreuksilla.\nSinne, \"Juhannussaarelle\", keräytyivät nuoret juhannusyötä valvomaan ja\n\"herratkin koko yö juothin kahvea, tanssithin ja iloa piethin\". Sinne\nherrat menivät myös Urpaanusta vastaan ottamaan, istuivat siellä ja\npitivät kemuja koko yön.\n\nRantakadun yläpäässä on rannasta Keskikatuun ulottuva aukea kenttä,\nkaupungin vanha tori. Keväisin heti kun maa paljastui, pojat\nkokoontuivat sinne pallosille, ja sitten kun tyttäretkin joutuivat\njoukkoon, ruvettiin juoksemaan \"enkkaa\". Mutta kesän mittaan työnsi\ntori rehevän heinän, joka syksypuolella niitettiin ja korjattiin.\n\nTorin laidassa Rantakadun varrella oli ennen vanhaan \"raastupa, Herra\nties, milloin onkhan jo ruottinaikana pykätty\". Se oli kaksikerroksinen\npuurakennus, jonka alakerta oli \"korttikaarina ja trumpuhuoneena\", ja\nyläkerrassa oli iso \"tuomiosali\" sivukamareineen. Rakennuksen katolla\nkohosi torni, ja leveiden \"neliskanttisten\" ikkunain lasiruudut\nolivat pikkuruisia lyijypuitteisiin sovitettuja levyjä. Raatihuoneen\ntuomiosali oli vanhastaan torniolaisten juhlien pitohuoneena, varsinkin\n\"ruottinaikana on siinä paljon juhlia pietty\". Mutta kun \"herskapi\" sai\njuhlahuoneen \"Viikreenin Sannan\" talosta, jossa oli \"mahoton iso sali\",\nrupesivat he siellä pitämään kemujansa, raatihuoneen salia taas käytti\nhuveihinsa alempi väki. \"Minä ja kolmekymmentä muuta sälliä ja nuorta\nmiestä kerrankin frahtasimme sen tapanitansseihin, ja sitten hommathin\njuotavia, viinejä kaikenlaisia ja rommia, josta tehthin totia, ja\nnisua ostethin syötäväksi ja tyttöjä tuli tanssitettaviksi. Jotkut\nhaveliaat ottivat totia niin paljon, jotta joutuivat sivuhuonhen pöyän\nalle. Raatihuonhen ovelle piti palkata kasakka vähiksi, ettei roistoja\npäässyt sishän ilkeyttä harjoittamhan.\"\n\n\"Musiikina\" käytettiin useimmin Haaparannan soittajia. Siellä\noli kolme Lindgrenin veljestä, joista yksi puhalsi klanettia,\ntoinen \"flöittiä\" ja kolmas soitti \"paasia\", neljäntenä oli muuan\nVesterlund, \"fiulimies\". Mutta kun \"herskapi\" mielellään \"viljeli\ntätä ruottinpuolen musiikkia\" ja ennätti tehdä tilauksensa ennen,\nhäätyivät \"sällit ja ne muut\" hankkimaan muita musikantteja. Niinpä\nhe saivat viulunsoittajiksi Kuivalan Oulusta ja Papin-Iiskon Ruotsin\nRevonsaarelta sekä klanettimieheksi entisen tullipalvelijan Liljebäckin\nNäätsaarelta.\n\nMutta sitten, siitä on jo neljättäkymmentä vuotta, eräänä huhtikuun\nsunnuntaina, juuri kun oltiin kirkossa jumalanpalveluksessa, syttyi\nvanha raatihuone tuleen ja paloi pohjiaan myöten, jopa samassa\nvauhdissa tuhoontui apteekki, osa koulurakennusta sekä pari kolme muuta\ntaloa. Paloa epäiltiin murhapoltoksi.\n\nPienen kaupungin talot olivat enimmäkseen vain pieniä yksikerroksisia\npuurakennuksia, ainoastaan raatihuone sekä jokin muu asumus oli\nkaksikerroksinen. Muutamien pikkutalojen ikkunat olivat niin alhaalla,\nettä saattoi vaikka kadulta astua niistä sisään. Värjäri Forsbergin\nasunto oli niin matalainen, että kerran kovalla jumalanilmalla lumipyry\npeitti sen kokonaan -- sivakoilla hiihdettiin ja jalkaisin kuljettiin\nsen ylitse.\n\nÖisin kierteli kaupungin pimeitä katuja -- entisinä aikoina ei ollut\nedes katulyhtyjä -- \"pränvahti\" laulellen \"kellolyönyttään\". Vanhastaan\noli tapana esittää se ruotsiksi. Niinpä \"Lampäkki\"-ukko, joka oli\nRuotsin vallan aikaisia palovartijoita, huuteli:\n\n    \"Klockan är tie slagen,\n    Gud bevare vår stad\n    för eld och brand!\"\n\n\"Se oli Ruottin laki, jotta niin piti laulaa. Ja se kuuluu suomeksi:\n'Kello on kymmenen lyönyt, Jumala varjelkhon meijän kaupunkia tulelta\nja palolta.\" Mutta kun sitten tuli suomalaisia miehiä pränvahdiksi,\neivät he osanneet niin hyvästi ja pitkästi ruotsia loilottaa, he\nheilauttivat vain:\n\n    \"Kolonokka äär laaken!\"\n\ntaikka:\n\n    \"Kolonokkanen eläv' on niin klooki!\"\n\nKaupunkilaisten mielestä tämä kuului kovin hassulta. Sentähden, n.\n50-60 vuotta takaperin, muutettiin tunti-ilmoitukset suomenkielisiksi.\nSilloin saivat palovartijat laulaa:\n\n    \"Kahtatooist' on kello lyöönyt.\"\n\nJa siihen monesti yökulkijaimet jostakin nurkkapiilostaan huilauttivat\njatkoksi:\n\n    \"Ja pränvahtii on puuronsa syöönyt!\"\n\nIltaa ja aamua aina \"trummuthin\", illalla yhdeksän aikana, jolloin\nkunniallisten kaupunkilaisten oli käytävä levolle, sekä aamulla kello\nviisi, jolloin taas katsottiin olevan parhaan ajan nousta päivän\ntoimiin. Pitkin katuja ympäri kaupungin kulkea veivasi \"trumpari,\nSilveenin Allu\", vanhaa Kustaa II Aadolfin aikaista messinkirumpuaan\npärrytellen. Rummuttaen ilmoitettiin myös paljon muitakin asioita,\njoita kaupungin eläjien piti tietää, kuten \"avisuunit\", \"pruutan\nturvutukset\", kaikenlaiset kokoukset, markkinain alkaminen ja\nlopettaminen. Rumpalin mukana seurasi toinen mies, joka aina\n\"trumpuutuksen\" jälkeen luki asianomaisen ilmoituksensa. Rumpalien\ntahtia ja toimitusta matkien oli Kuljanterin leipuri-Priitallakin\ntapana ulos juossutta palvelustyttöänsä portailta \"trummuttaa\":\n\n    \"Torille, torille,\n    kokhon, kokhon!\n    Toppala, Toppala,\n    leipomhan!\"\n\nJärjestyksen valvojina oli kaksi \"tastienaria\", toinen arvoltaan\nraastuvan vahtimestari, toinen vanginvartija. Viimeksimainitulla oli\nasuntonsa vankihuoneistossa. Paitsi vartijan huonetta oli rakennuksessa\nkaksi vankikomeroa, toinen pilkkopimeä putka, toinen valoisa kömmänä,\nsekä vielä \"kilstupa\". Valoisaan huoneeseen pantiin tavalliset siivosti\nkäyttäytyvät vangit, mutta synkeään pimeyteen heitettiin ne, jotka\nolivat kovin häijynelkisiä ja pitivät pahaa meteliä. Kilstupa oli\nristikkoikkunainen, kuten vankikomerotkin, ja siihen velkoja panetti\nvelallisen, joka ei kyennyt maksujaan suorittamaan ja \"piinasi\"\nhäntä siellä, kunnes velka tuli maksetuksi. Oli vankilan luona vielä\nkaakinpuu, jossa toimitettiin varkaiden vitsominen.\n\nTorniossa, vaikka se olikin pieni kaupungiksi, oli silti mahtavia\nja varakkaita kauppiaita, semmoisia kuin \"Tuumpäri\", \"Pärmanni\"\nja \"Kuvenjus\", \"Porttaan\", \"Porki\", \"Touheri\" ja \"Kurtti\", sekä\npikkuporvareja, \"Kalanteria\", \"Limpäriä\", \"Teeniä\", \"Rekkartia\",\n\"Plattinkia\" ja muita semmoisia. Lapintavaroilla, metsänriistalla,\npuutavaralla ja tervalla sekä varsinkin lohella ja maalaisvoilla\nisot porvarit tekivät kauppaa. Tervaa tuotiin aina Muoniosta asti,\npitkin Tornionjokea laskettiin lautoilla sadoin tynnyrein ja purettiin\ntervahoviin, joka oli jokirannassa nykyisen sairaalan paikoilla.\nSamoin tuotiin puutavaraa, tukkeja ja hirsiä. Voita kuljetettiin\nenimmin Kemijoen vesialueelta. Tervolasta, Rovaniemeltä, jopa\nKemijärveltä, Sodankylästä ja Kittilästä saakka sitä soudettiin\nkymmenin venelastein kesäkaudessa. Ja lohien saanti oli silloin sekä\nKemi- että Tornionjoesta tavaton. Sadoittain saatiin monesti samalla\nkertaa samasta padosta -- olipa joskus saatu kolmentuhannen pino saman\nillan saaliina. Silloin Tornion rikkaat papit vielä kaksin, kolmin\nhevosin ajelivat kymmenyksiään lohipadoilta perimässä. Varakkaimmilla\nkauppiailla oli omat laivansa, joilla he toimittivat tavaranvaihtoa\nulkomaiden kanssa, Tornbergilla, Gouveniukselta, Bergmanilla ja\nPorthanilla useampiakin kuunareita, prikejä sekä \"jähtejä\". Monet\nlaivoista \"pykättiin\" omassa veistämössä tervahovin luona, laskettiin\njokisuuta myöten Röytän merisatamaan, jossa vasta toimitettiin taklaus.\n\nTalvisin taas maalaiset toivat tavaroitaan ja noutivat tarpeitaan\nhevosilla, useasti poroillakin. Monesti oli kauppiasten piha maalaisten\nkuormia niin täynnä, \"ettei jalansijaa\". Omituisia tienkävijöitä olivat\nviipurilaismatkueet. Joka talvi ne useinkin 20-30-kuormaisena joukkona\ntoivat Viipurin ja Pietarin rihkamaa, \"präniköitä\", rinkeleitä,\ntupakkaa sekä muuta pikkutavaraa Tornion kauppiaille. Maaliskuussa\noli isot talvimarkkinat, jolloin leveälle Keskikadulle kokoontui\nmarkkinaväkeä koko Perä-Pohjolasta, jopa Lapista ja muualta Suomesta,\nvielä rajan takaakin.\n\nHävinnyt, kuollut sekä muualle muuttanut on jo entinen mahtava\nkauppiaspolvi, hävinneet tai uudestaan laitetut heidän asuntonsa. Mutta\nBergmanin kaksikerroksinen punainen asuinrakennus Rantakadun varrella\non vielä entisellä sijallaan muutettuna köyhäinkodiksi. Matalia, vain\nvähän yli pari metriä korkeita ovat talon salit ja kamarit, ja isot,\nmelkein neliömäiset ikkunat ovat alkujaan olleet lyijypuitteiset. Talon\nisossa yläsalissa on itse Aleksanteri I asunut Torniossa käydessään.\n\nMelkein kaikki nämä entisajan kauppamiehet, samoin kuin sen aikaiset\n\"hantvärkkärit\" olivat ruotsalaisia, ei vain kieleltään, vaan monet\nsynnyltäänkin, kotoisin Ruotsin Kainuusta, Uumajasta ja kuka mistäkin\nRuotsin puolelta. Suomea he tietysti ymmärsivät ja osasivat haastaa,\nmutta oli semmoisiakin, jotka eivät suomea ymmärtäneetkään. \"Aivan\nruottia täällä puhuthin.\"\n\nRuotsiksi tapahtui lasten opetuskin. Oli semmoisia \"koulumestareita\",\njotka opettivat pieniä torniolaisia lukemaan, pänttäsivät niiden\npäähän aapista, katkismusta ja piplianhistoriaa. Muuan oli Anna-Stiina\nBucht, toinen \"mampselli Viippa\", ja vielä oli pari vanhaa \"Strömmin\nfröökynää\". Viimeksimainituilla oli oma talo ja heillä oli paljon\noppilaita, jopa maalaisetkin, Kemin rikkaat isännät lähettivät heidän\nluokseen poikiaan oppimaan ruotsia.\n\nSitten kun \"koulumestarien\" kurssi oli suoritettu, pääsivät pojat\n\"oikiaan\" kouluun. Torin takana, Keskikadun varrella, oli 1828\nrakennettu, vieläkin kunnossa oleva tornikattoinen koulutalo,\n\"elementaarskuula\", jossa ruotsiksi luettiin semmoisia aineita\nkuin \"finsk grammatiikkaa\", \"latinsk grammatiikkaa\", \"geometriaa\",\n\"biblianhistuuriaa\". Koulussa oli ensin vain yksi luokka ja opettaja,\nmaisteri Mellenius, mutta sitten saatiin toinenkin luokka, \"rektorin\nklassi\", jota hoiti rehtori Ahlberg, ja oppilaitoksessa oli silloin\npari-, kolmekymmentä oppilasta. Siihen aikaan oli koulussa eri\nkomento. Ei tarvittu paljon syytä, kun kutsuttiin poika opettajan\neteen ja komennettiin: \"Hand fram!\" ja silloin se alkoi. Patukalla,\nkuuskorttelisella kahdesta vitsasta punotulla letillä \"pieksettiin\"\nkämmen turvoksiin. \"Kustuksena\" eli luokan \"päällikkönä\", järjestyksen\nvalvojana ja rikosten ilmiantajana, pojat olivat vuorostaan viikkonsa\nkukin. Heidän toimenaan oli myöskin koulun lämmittäminen ja\nvalaistuksen hoitaminen kotoa tuoduilla puilla ja kynttilöillä.\n\nSiellä leveän joen takana, muusta Suomesta erotettuna Tornio vietti\nomaa hiljasta elämäänsä. Harvoin sinne muusta maailmasta tuli viestiä,\nkerran, pari viikossa vain posti saapui Oulusta tuoden kahden miehen\nkannannaisen laukun suuren maailman kuulumisia. \"Oulun Viikkosanomat\"\nolivat melkein ainoat suomenkieliset \"aviisut\", ruotsalaisia Helsingin\ntaikka Ruotsin lehtiä olivat miltei kaikki postilaukun tuomiset Tornion\nmahtaville. Kesäisin oli yhteys muun maailman kanssa vilkkaampi, kun\naina silloin tällöin kävi satamassa oululaisen \"Kulta-Kukon\" purjealus,\n\"Kukkosen luuppa\", tuoden ja taas vieden matkustajia. Sen tulo satamaan\noli kuin tuulahdus avarasta maailmasta, ja silloin koko Tornio\njuoksujalassa riensi rantaan.\n\nMutta kun pimeä syksy saapui ja talvi tuli lumineen ja pakkasineen,\njäivät Tornion eläjät vielä yksinäisemmiksi. Silloin ei edes\nKukkosen luuppakaan päässyt tervehdyskäynnilleen, vain maalaisukot\nhuurteisine tavarakuormineen ajaa rohistelivat kaupunkiin ja taas\ntakaisin. Ja iltaisin, kun pakkanen isännöi ulkona ja taivaan valkeat\nloimusivat pohjoisella, istuttiin pienissä mataloissa, puoleksi lumeen\nhautautuneissa katuvieren tupasissa takkaroihun taikka kotitekoisen\ntalikynttilän valossa ja kehrättiin lankaa sekä kudottiin kangasta\nkotitarpeiksi.\n\nHiljalleen ja huomaamatta vieri pitkä pimeä talvi ja valoisa kevät\nrupesi lähestymään.\n\n\n\n\nOunasvaaralla sydäntalven aamuna\n\n\nOunasvaara, uusi sydänyön auringon vuori vanhan, kunnianarvoisan\nAavasaksan rinnalla, on jo Etelän eläjällekin tuttu nimi. Se lennättää\najatukset kauas kesäiseen Perä-Pohjaan, missä aurinko ei malta mennä\nmailleen moneen viikkoon, missä päivä on yötön ja tuhlaten jakaa\nvaloaan. Mutta jos on Ounasvaaralla pitkä ihana valonaikansa, on\nsillä taas vuorostaan yhtä pitkä talvinen yöpuolensa, jolloin päivä\nsanottuaan kirkkaat aamutervehdyksensä, melkein samassa heittää\nhiljaiset yöhyväisensä.\n\nOletko nähnyt Ounasvaaraa silloin, talvisen yön aikana, kun \"päivä on\npesässään\" ja miltei näyttää unohtaneen koko Perä-Pohjan eläjineen? On\nvaaralla viehätyksensä silloinkin, vakavan juhlallinen.\n\nOn aikainen sydäntalven pakkasaamu. Katselet Ounasvaaraa Kemijoen\nvastaiselta rannalta. Näet sen pitkänä komeana mustana köyrynä\nkuvastuvan kylmän sinitummaa taivasta vasten. Näyttää nukkuvan talvista\nyötään ja tuntuu peloittavan synkältä -- jylhä maan kummitus.\n\nMutta kun valju päivä rupeaa suomaan niukkaa valoansa, alkaa vaaran\nsynkkä totisuus lientyä, ja auringon kohottaessa ruskoaan etelän\ntaivaalle, jopa sen itsensäkin sieltä silmäpuolella metsän rannan\nylitse salaa pilkistellessä, näet vaaran punastellen ja hymyten ottavan\nvastaan päivän aamutervehdyksen.\n\nKiipeät vaaran laelle kahlaillen pehmeissä kinoksissa, kierrellen\näkkijyrkimpiä kohtia, kaarrellen lumen painamia puita. Kilometrin,\ntoista saat tohmertaa, ennen kuin olet lumisella, harvametsäisellä\nlaella -- juuri kun päivä on ehtinyt kasvonsa, ei kesän tulihehkuiset,\nvaan talven vaisusti palavat, kohottaa yli taivaanrannan.\n\nLumiturkeissa kyhjöttävät vaaranlaen harvalukuiset puut -- matalat\nnäreet ja käkkyräiset vaarapetäjät. Nukkuvat, vaaralaiset, talvista\nuntaan. Mutta kun aamun aurinko heitä hivelee, jopa näyttävät kuin\nheräävän, ainakin hiljainen punerrus hohtaa heidän valkoisista\nverhoistaan.\n\nKauas kantaa katseesi yli lumisien maiden lumista Lappia kohden.\nSiellä on valkoisia vaaroja toisien valkoisten vaarojen vieressä ja\ntakana, etäisille taivaan rannoille asti. Siinä etualalla Kemijoen\ntakana Syväsenvaarat ja Piirittävaarat, Santavaarat ja Rinthenvaarat.\nSinipunervin hehkuin ne kaikki vastaavat kaivatun päivän tervehdykseen.\n\nKauas suoraan kohti pohjoista suuntautuu Ounasjoki ja sukeltautuu\nhienoon tummansinipunervaan utuun, joka siellä vaarojen välillä keveänä\nväikkyy. Kemijoki taas, kaartaen Ounasvaaran vieritse painautuu idän\nalle ja häipyy harmaihin umentoihin. Mutta etelässä päivän mailla\nvälkehtii ja leimuaa, taivas loistaa kirkkaana, ja puitten latvat\nkimaltelevat kuin kulta.\n\nJa lännessä, alhaalla joen toisella rannalla, Rovaniemi, Perä-Pohjan\nsuurkylä, puhaltelee sataisia valkeita savupatsaita talviseen\npakkasaamuun.\n\nEi varaja kylmää Pohjan eläjä, tottunut tulipalopakkaseen sekä tuuleen\nettä tuiskuun. Näet vaaralta miltei yhtämittaisten rahtimatkueitten\netenevän raskaine kuormineen Perä-Pohjan suurkylästä, \"Lapin\npääkaupungista\", sekä itään että pohjoiseen. Ounasjoen suuntaa nähdään\nKittilän miesten ajaa rotistavan, Kemijokea itään käsin ottavat taas\nkulkunsa kuusamolaiset, mutta Kemijärven, Sodankylän ja Kuolarven\nkaukaiset matkamiehet nousevat maalle niemen nenässä, Kemien\nvastaisella rannalla ja painautuvat metsätielle. Yhtä päätä helisevät\nja kilisevät, kalisevat, kalkattavat kaikenlaiset tiuvut ja tumpelit,\nkulkuset ja aisakellot talvisessa pakkasilmassa, ja reenjalakset\nkitisevät kirpeästi. Kuurapartaiset ukot painattelevat kuormansa\nperässä, ja härmäiset hevoset huokuvat harmaita huuruja.\n\nKoko kemi- ja ounasjokelainen Perä-Pohjola aina Lappiin saakka käy\nnoutamassa täältä Ounasvaaran suuresta kylästä elintarpeensa.\n\nPakkasta pelkäämättä toki muutkin kuin rahtimiehet liikkuvat ulkona.\nTuolla pitkin Kemijokea hiihtelee vanha kalaukko, Sassalin Matti,\nlaahaten perässään pientä ahkiota, veturia. Kovin keveästi näyttää\nMatin silopohjainen ahkio lumen pehmeällä pinnalla luikuvan.\nKalanpyydyksiään kokemaan menee ukko, useaan avantoon hän on upottanut\nkavalia koukkuja, joilla koettaa \"mathenkaloja\" houkutella. Tuolla\n\"kaupungin\" rannassa avannolla näet kolmen pikku siskosen kelkkoineen,\nsaaveineen puuhaavan vedennoudannassa. Ja jokirannalla ahertelee\nPuthansuun poika oikullisen poronsa kanssa. Melkein naurettavalta\nnäyttää tuollainen ajohomma Etelän eläjästä. Ajokas mennä tolvailee\nkuin muka tosissaan, vähän matkaa, jo äkkiä, mikä pistikin päähän,\nheittää mutkan, heittää toisen, tekee kuin jänis vikerkoukkuja, laukkaa\nsinne, nulkkaa tänne, kuljettaa kuin kurillisin ilkimys ajajaansa\nkaikkein kiusallisimpia mökkeliköitä myöten ja kaiken lopuksi viimein\nkääntyy päin ajajaansa, seisahtuu ja katsoo kuin kysyäkseen, että\nmiltäs tämä nyt tuntuu. Eikä siinä juuri auta ajohihnasta nykimiset\neikä hosumiset, ajokas pitää oman päänsä, lähtee taas laukkaamaan,\nmilloin päähän pälkähtää.\n\nMutta päivä on tehnyt tervehdyksensä, näyttänyt muistavansa poloista\nPohjolaa, ja jälleen painunut mailleen. Vaarojen hehku on sammunut,\nhiljainen ilta rupeaa hiipien lähestymään, ja äsken valkean hohtavat\nhanget sinertyvät yhä tummemmiksi.\n\nSaapuu pitkä Pohjolan yö.\n\nMutta kun pimeä Pohja nostaa öiset haltiansa tummalle taivaalle\nriehumaan, silloin on täällä valtavan juhlallinen hetki. Hurjina\ntemmeltäen ja kisaten, intoa ja uhmaa leimuten ja leiskahdellen ne\ntummien vaarojen takaa syöksähtelevät taivaille, ja vihasta sähisevinä\ntulisina kielinä ne luikerrelevat ja viskelehtivät kohti avaruuden\npyhiä korkeuksia, öiset Hornan hengetkö tanssivat hurjia kisojaan,\nvai Hiitolan liekitkö pimennoistaan leimahtelevat, vai Tuli-Lapinko\npunasilmäiset velhot polttavat uhrivalkeitaan, vai pimeä Pohjako\nlastensa iloksi laskettelee vapauteen kesällä vangitsemiaan valon\nsäteitä?\n\nSalaperäisen kummassa valossa hohtaa ja välkehtii öisen hangen tumma\npinta, salaperäisinä kuin peläten vastaavat vaarojen yöpuolen rinteet\nvärjyvällä, vapisevalla hohteella Pohjan kummien liekkien\nleiskahteluun.\n\nPäivällä täällä paistaa Etelän ihana valo, yötä hallitsevat valtavat\nPohjoiset valkeat -- taivaantulia molemmat.\n\n\n\n\nLapintiellä\n\n\nVielä jokin aika sitten sai se, ken kesällä halusi matkustaa\nTaka-Lappiin, varustautua viikoittaiselle retkelle, joko sauvomaan\nja soutamaan vasten Kitisen joen vihaisia nivoja, koskia ja könkäitä\ntaikka jalkatanuisin taivaltamaan halki Lapin äärettömien erämaiden.\nMonena iltana sai taivaltaja uupuneena laskeutua levolle yksinäisessä\nsydänmaan talossa taikka yksinäisessä valtion laittamassa erämaan\ntuvassa, jopa joskus voi häätyä yöksi paljaan taivaan alle.\n\nMutta tästäkin on jo päästy. Sodankylän kirkolle päättyvä maantie on\nsaatu jatketuksi Ivalojoelle Kyrön kylään saakka. Monet vuodet on\nsitä valtion voimilla valmistettu, ja jokin vuosi takaperin -- 1914\n-- se \"otettiin vastaan ja avattiin yleiselle liikenteelle\". Eipä\nsiis enää Lapissa kävijän tarvitse muuta kuin panna varsa valjaisiin,\nistua rattaille ja sitten vain pitää ja päästää, päästää Lapin perille\nasti. Ja ahkeralla hoputtamisella voi Rovaniemeltä Ivalolle, noin 300\nkilometriä, ennättää kolmessa päivässä.\n\nSodankylään kun Rovaniemeltä ajelet, saat jo matkalla ihailla paria,\nkolmea komeaa tunturia, Käyräs-, Pyhä- ja Luostotuntureita, sekä kohota\nusealle korkealle mäelle ja painua moneen notkelmaan. Mutta kun\nSodankylästä lähdet uudelle tielle, saat vallan huolettomasti ajella\naivan tasaisia maita. Pitkin Kitisen sileitä rantakankaita nousee tie\nmonet peninkulmat suoraan päin pohjoista. Vaarat ja mäet on heitetty\nkauas tien oheen, maantien matkamies saa niitä aikansa kuluksi sieltä\nja täältä katsella syrjästä.\n\nSodankylän kirkonkylässä, Etu-Lapin suuressa pääkylässä, kyllä sopii\nhetkinen viivähtää, katsella isoa joen kahtapuolista kylää sekä\nennen kaikkea vanhaa Lapinkirkkoa, joka unohdettuna piileskelee\njokitöyrämällä uuden kirkon takana. Kirkon vaatimaton harmaa ulkoasu,\nsen yksinkertainen maalaamaton sisustus lennättävät ajatuksesi niihin\naikoihin, jolloin peskipukuiset lappalaiset kävivät siellä Herran sanaa\nkuulemassa.\n\nPitkät ovat lapintien talottomat taipaleet. Peninkulman saat ajaa,\nennen kuin Sodankylän kirkolta saavut Sattasen isoon kylään, ja siitä\ntaas pari pitkää metsäpeninkulmaa päästäksesi Petkulaan. On sentään\nvälillä pieni Kersilön kylä. Mutta sitten kun lähdetään Petkulasta\nedelleen Pimentolan maita kohden, loppuvat kylät. On vain yksinäinen\ntalo taikka jokin mökkipöksä siellä, toinen täällä tien ohessa\njoen rannalla. Lopulta kun saavutaan lähemmäksi tunturiseutuja ja\ntie poikkeaa etemmäksi Kiriseltä, on tien taivaltaja ainoa seudun\nihmiseläjä. Vain majataloissa tapaa kaltaisiaan, harvoin vastaantulijan\nyhyttää taipaleella.\n\nNiinpä ovat tien tekijät saaneet suurimmilla sydänmailla ottaa\nasuntonsa tilapäisiin suojiin. Paikoin he ovat tyytyneet avokattoisiin\nmetsämajoihin, joissa rakovalkean ääressä ovat kahtapuolta loikoneet,\nmutta pohjoisempana, jylhissä tunturiseuduissa, on täytynyt rakentaa\ntiiviimpiä metsäsaunoja, \"kämppiä\", joissa lämpöisen katon alla on\nkymmenin miehin kelletelty leveillä lautsoilla kylki kyljessä kiinni.\nSemmoisia pyöreistä hirsistä rötösteltyjä kämppiä tapaa tuon tuostakin\ntien varressa purojen ja jokien rannoilla. Muutamien viereen on kyhätty\nhevossuojakin, jopa joskus on saatu pieni sauna -- johan toki sauna!\n\nPitkät ovat pitkän Lapintien kyytivälit, kuusi-, seitsemäntoista,\nparikymmentä kilometriä, kuusikolmattakin muuan.\n\nJoitakin majataloja on valtion itse täytynyt rakentaa, kun ei ole\npaikalle sattunut sopivaa eläjää. Onkin saatu aika sieviä ja siistejä\nasuntoja, semmoisia kuin Suvannon majala, jonka luona tie lautan avulla\nkäännähtää poikki Kitisen itäiselle rannalle. Samanlaisen kyytitalon\non valtio laittanut Tankapirtille, entisen vanhan autiotuvan viereen\nkoivuiselle kankaalle, Tankajoen pohjoisrannalle. Mutta Vuotsossa,\nennen Tankapirtille tuloa, on \"kivarin isäntänä\" itse Iisakki Hetta,\nlapinukko, rikas poroisäntä, kolmen tyttären ja poikaparven isäntä,\nvielä postipysäkin isäntä ja \"impari maailman kuulun\" Ponku-Matin\nvävy, joka on vierashuoneensa seinätkin komealla korkkimatolla\nvuorannut. Laanilassa taas, tunturien vierillä, on majala vanhassa\nkultamaiden talossa, Kerkelän Hangasojan kultarantojen lähimailla,\njylhässä, karussa, jyrkkätöyrämäisessä, autiossa erämaassa, jossa vielä\njuhannuksen seuduissa lumihanget paistavat varjopaikoissa.\n\nKatseltavaako kulkijalla?\n\nEipä erityistä sille, ken etsii hymyileviä lehtorantaisia järviä\nja etelän reheviä maita. Onpahan vain yhtämittaista loppumatonta\nkangasmaata, männikkömetsää, sekä taas miltei rannattomia aapoja ja\njänkiä, vain vaihteeksi joskus jokin mustavetinen korpijoki poikki\ntien. Kevätvetten aikana monet aavat ovat tulvillaan, ja silloin\ntällöin kuuluu etäiseltä jängältä karpalomättäitä etsivän kurjen\nvalittava luikaus.\n\nMutta kuta syvemmälle Lappiin joudutaan, sitä \"lapimmaksi\" muuttuu\nluonto. Tankavaara tuossa tien itäpuolella, miltei ylettyvillä,\nylpeilee lumisin lakiläikin jo aivan tunturimaisena. Ja tuonnempana\nkohoavat Nattastunturien kauniit kaksoishuiput pehmeänsinertävinä,\nkeilamaisina kumpuina, niin kauneina, että varmaan vanha viisas\nSalomonikin, jos olisi ne nähnyt, olisi vaihtanut Karmelinvuori- ja\npeuranvohla-vertauksensa Nattasten ihaniin keilahuippuihin.\n\nLaanilasta lähdettyä tullaan viimein itse tunturimaihin. Lapintie\nkäyttää kävijänsä kahden komean tunturilaen ylitse, Kaunispään ja\nUrupään. Kilometrittäin saadaan tuntureille nousta, kierrellen ja\nkaarrellen nousta ja nousta, kohota viitta viitalta yhä korkeammalle\npaljaalle autiolle kumuralle, laskea taas vähäisen vaihteeksi ja\njälleen uudelleen kiivetä entistä korkeammalle. Sieltä levittää Lappi\nsuuren ja ylpeän avaruutensa kulkijan eteen -- tunturia, tunturia,\ntunturia ja metsää, ääretöntä, rannatonta erämaata joka suunnalla,\nniin kauas kuin katse kannattaa. Ja sieltä täältä tunturien rinteiltä\nloistavat valkoiset lumihanget.\n\nJo hiukan ymmärrät, minkälaista on Lappi.\n\nMutta talvipyryssä jos tänne taivasten portille sattuisit joutumaan,\nolisit melkein saatuna. Sillä kovin hirmuisena täällä jumalanilma\nraivoaa, viittoja myöten kopeloiden saisit pysytellä oikealla tiellä.\n\nJo taas käsität, minkälaista on Lappi.\n\nTunturien tuolla puolen voidaan levähtää Paljakan pikkutalossa, valtion\nrakentamassa tunturien takaisessa puolivälin majapaikassa, syöttää\nja henkäisyttää hevosta ja katsella jäljelle jäänyttä Urupäätä, joka\nylpeänä, valkoläikkäisenä köyristyy metsän takana, taivaan rannalla.\n\nSiitä kohta saavutaan Ivalojoen laaksoon ja Törmäsen kylään. Oikein\nkummissaan katselee autiolta tunturilta tulija hyvinvoipaa kylää, sen\nvihantia vainioita ja reheviä niittyjä. Melkeinpä luulet, että tunturin\nhaltija on Urupäällä sinut marvinut, lumonnut, pyörähyttänyt ympäri ja\najattanut takaisin johonkin etelän jokirannan kylään.\n\nTörmäsestä vielä pikku nakkaus alemmaksi Ivalon varrelle Kyrön isoon\nkylään, joka näyttää vielä vauraammalta kuin Törmänen. Sinne taas\ntäytyy kiskottaa lautalla yli leveän joen.\n\nJa sinne, Pekkalan majatalon porraspäähän, kyytitie tällä kertaa\npäättyy.\n\nVuotson jokinotkelmassa, jo ennen tuntureille tuloa, saat hiukan\ntutustua lapinelämään. Monet lapinkodat talojen lähimailla,\nnelijalkaiset aitat, kuivaustelineet ja muut lapinlaitokset, vielä\nkodassa elelevä, vanha Hiljainen Matti kurttuisine muoreineen --\ntunnet muorin heti Kyyhkysen maalauksista --, kyläkentällä hääräilevät\nnelikolkkalakkiset, kirjopukuiset miehet, punahilkkaiset, kirjopukuiset\nnaiset sekä joen varrella juoksentelevat, lapiksi puetut lapset\n-- kaikki antavat ensikertalaiselle mitä mielenkiintoisimman\nlapintunnelman. Tunnet päässeesi Lappiin. Vietät lapinkylässä koko\nillan, vietät vielä seuraavan päivän, käyt taloissa ja kodissa\npuhelemassa. Hiljaisen Matin ja muorin kotatulilla istut iltakaudet,\nistut päivälläkin.\n\nJa on kirkas kevätkesän päivä.\n\nMutta Hetan Iisakin ja Pierra Maggan vasta rakennetut suomalaismalliset\nuudistalot eivät ole lappia.\n\nUseassa kohden sattuu entinen Lapin kävijäin jalkapolku kosketuksiin\nuuden tien kanssa. Milloin se toverina käy sen kera rinnakkain,\npuikkelehtien väliin puolelle ja toiselle, milloin taas sukeltautuu\netemmäksi metsikköön omia aikojaan kuljeksimaan, milloin kapsuttelee\npitkin parittaisia porraspuita halki aapojen ja jänkien, milloin\ntaas on antanut sileäksi tallatun käytävänsä alustaksi uutta aikaa\ntuovalle jälkeläiselleen. Monessa purossa ja metsäjoessa näet vanhan\ntien yksinkertaiset ylimenoneuvot uuden ylpeännäköisen kaarisillan\nsivulla. Monen monet jalat ovat vanhan sillan polkeneet sileäksi ja\nkahnanneet polun tasaiseksi. Sitä myöten Lapin postikin on sadat kerrat\ntaivaltanut milloin kohti etelää, milloin päin pohjoista.\n\nMutta jo on tullut loppu korpivaellukselle. Ei vain hyvä, että\nlappalaiset saavat asuinmaillaan ajella rataspeleillä, jo sinne\npääsevät eteläpuolenkin matkamiehet mukavammin kulkemaan, jopa ovat\nheti pyörämiehet kehrävärkkeineen liikkeellä, on joskus nähty itse\nautonkin mennä puskuttavan aina Ivalon Kyröön asti.\n\nEivät ne ole lapinneuvoja.\n\nJa uudisasutus ennättää tien mutkassa Lapin autioihin erämaihin.\nMonessa paikassa jotkut pelkäämättömät korvenraivaajat ovat jo iskeneet\nkirveensä petäjän kylkeen ja kuokkansa turpeeseen, panneet alulle pikku\npirttisen ja ahertaneet pienen perunapellon sen vierelle. Onpa muutama\ntientekomiesten metsäkämppäkin saanut vakinaisen asukkaan.\n\nTekeillä on parhaillaan tien nelipeninkulmainen jatko Kyröstä Inarin\nkirkolle sekä toinen vielä tärkeämpi tie Kyröstä Petsamoon, Jäämeren\nrannalle Kuollan Lappiin. Kun nämä tiet valmistuvat ja Inarin tie vielä\nsaadaan jatketuksi Utsjoelle, silloin ei kaukaisin Taka-Lappikaan enää\nole aivan tavattomien taipaleiden takana. Silloin sinne, vaikka aina\nJäämeren rannoille asti saattaa ajella kuka tahansa.\n\n\n\n\nSodankylän vanha kirkko\n\n\nVanha Lapin temppeli nousee jo neljänneksen kolmatta sataansa --\nrappeentunut, hylätty Herranhuone. Kuin vanhuuttaan ja huonouttaan\nhäveten se unohdettuna, ja yksinäisenä yrittää piilottautua puiden\nsuojaan ja painautua lähelle ohi virtaavaa Kitisenjokea. Kaikessa\nkoruttomuudessaan ja yksinkertaisuudessaan, jopa juuri sen takia,\nvanha temppeli tuntuu kovin mieluiselta ja rakkaalta -- onpahan kuin\nharmaapäinen vanhus, jonka luona hyvillä mielin viivähtää.\n\nHarmaat seinät vain, suurista hirsistä salvetut, harmailla\nveistolaudoilla päällystetyt. Mutta nekin jo, harmaat suojalaudat,\nenimmäkseen ajan kouran alas karistamat. Katto on vanha kunnianarvoisa\nkirkkojemme tervattu paanukatto -- ollut. Sillä kattopaanutkin jo ovat\nsuureksi osaksi menneet mikä tuulien teille, mikä vaipunut vaivaisena\nalas emonsa juurille. Tuohet vain ovat jääneet valkeina paistamaan\ntaikka alastomina harmaat aluslaudat.\n\nKuinka isoko?\n\nEipähän Lapin vähäväkisten seutujen metsiä kiertelevien poropaimenten\npyhäkön ole tarvinnut suuren suuri olla -- silloisiin aikoihin.\nKahdeksan metriä leveyttä ja kolmetoista pituutta -- jo on katsottu\nolevan tarpeeksi kokoa. Kaksitoista penkkiriviä kahden puolen käytävää\non saatu sopimaan lattialle, joten noin pari sataa kuulijaa on voinut\nsaada istumasijansa. Lisäksi on vielä perässä kuorin puolessa lukkarin\npenkki sekä pari kolme muuta arvoistuinta, \"herrain lauvat\", ja\nlehterillä, oven yläpuolella, on joitakuita istuinpenkkejä.\n\nKirkon sisusta on perin vaatimaton. On kuin temppeli sisään astujalle\nhuoahtaisi: Katsohan nyt, tämmöinenhän tämä vain! Tämmöiseenhän he\nhyvin tyytyivät, pienet metsien kiertäjät, poropeskit -- ja hyvänä\npitivät. Veistoksen jäljeltä ovat seinät, halkaisten ja veistäen on\ntehty siltapalkit, veistäen penkkien istuinlankut, veistäen silitelty\nparrut ja patsaat, veistetyistä hirsistä salvettu peräseinän viereinen\nalttaripöytäkin. Vain vähäisen näyttää höylää käytetyn penkkien\nselkälaudoissa, saarnastuolissa sekä alttarin aitauksessa ja lehterin,\n\"holvin\", rintalaipiossa.\n\nJa kaikki on maalaamatonta. Pelkkä puu vain, kellastunut, päivettynyt\npetäjä on joka paikassa näkyvissä, penkeissä paikoin kiiltäväksi\nhioutunut -- kuinka moni peskinselkä lienee sitä kuluttanut?\nSemmoisenaan vain, omalla paljaalla pinnallaan, on petäjäinen sisustus\nsaanut ilahuttaa ja parhaansa mukaan kohottaa kirkonkävijäin hartautta.\nEikä koristeitakaan ole liikoja. Jokin koverrus saarnastuolin\nja penkkien seinämissä ja lehterin reunassa sekä kolme puukolla\nsorvattua kahdeksankulmaista palikkaa saarnastuolin rappuspylväiden\nkamanalaudalla. Ne vain. Ellemme sano koristuksiksi kuusikulmaista\nikivanhaa salvainmuotoa, patsaiden tueksi asetettuja kansanomaisia\njuurikkakäyriä, ovien vankkoja puulukkoja, pilarien ja parrujen tukevia\npuusta veistettyjä nauloja, taikkapa ovien vahvoja ratasaranoita ja\npuutapeilla kiinni iskettyjä pienoja.\n\nSaarnastuolin kohdalla, kirkon sivuseinien keskustoissa, on lattiasta\nlaen reunaan ulottuva vanhanmallinen salvospilari, joka kaksijatkoiset\nsivuseinät liittää yhteen ja pitää koossa. Pilarien kohdalla on taas\nsisustalle vaihtelua antava, yli kirkon ylettyvä, kattoa kannattava,\nseiniä sitova välipääty, hirsistä salvettu. Sen sekä ulkopäätyjen\nja kattotuolien varassa on alapuolelta vannehdittu, ohuista\nveistolaudoista naulattu, soikioviivaan kaarrettu tynnyriholvinen\nsisäkatto.\n\nHämäränä hiipii päivä kirkkoon pienehköistä, korkealle räystään alle\nkohotetuista ikkunoista. Vasemman sivuseinän pikku-pikkuruutuiset\nlyijypuite-ikkunaiset, noin metrin suuruiset, antavat kyllä sisään\npuolipäivän paistetta, mutta oviseinän vielä korkeammalla oleva ikkuna\ntuo vain lehterien ylitse lankeavaa laskevan auringon hiljaista\nriutuvaa katsetta, ja alttarin takainen peräseinän isohko valoaukko\nantaa aikaisen aamun päivää. Toisen sivuseinän ikkuna, lähellä\nsaarnastuolia, peräpohjaiseen näyttävä, tuo kirkkoon kesäisen keskiyön\nauringon vaisuja säteitä taikka talvisen taivaan liekehtiviä loimuja.\n\nKirkon pohjoisesta peränurkasta vie ovi sakastiin, kolmimetriseen\nkömmänään, jossa on pieni neliruutuinen ikkuna peräseinässä ja\npikkuinen pöytä ikkunan edessä sekä sillan alla syvä musta-aukkoinen\nkirkon kellari.\n\nSamanlainen pieni purnu kuin sakasti on kirkon eteinenkin, ikkunaton,\nvankkaovinen suoja, länsipäätyyn salvettu.\n\nKirkon katolla, peräpäädyssä, korkean leikkauksilla koristellun riu'un\nnenässä nähdään vielä kunnnianarvoisa kirkonkukko. Ei se kyllä enää\ntunnu olevan entisellään, pää on jo painunut alas, ja vanha valvoja\nnäyttää kuin huolissaan katselevan vanhan suojattinsa unohdettua tilaa.\nToisessakin päädyssä on ennen ollut riuku ja siinä kulkusia, joita\ntuuli heilutteli ja helisteli niin, että kaikki pimeät henget pakenivat\nHerran temppelin seutuvilla. Kulkusten helinä kuului yli koko kylän\naina joen takarannan taloihin asti. Nyt ovat helistimet ja riuku jo\nhävinneet.\n\nMutta kaikista elämänhuolista tietämätönnä lepää kirkon sillan\nalla, keskikäytävän keskikohdalla, entisen pappivainajan ruumis\nlahoomattomassa avonaisessa arkussa, lattiapalkki vain peittona. Oikea\nkäsi on suoraksi sivulle ojennettu, mutta vasenta vainaja painaa\nsydäntään vasten kuin vieläkin tahtoen mainita toimineensa sydämen\nkutsumuksesta. Kuinka monet herätyssaarnat hänkin, vainaja, lienee\ntässä pyhäkössä -- viimeisessä kodissaan -- erämaitten kansalle\njyristänyt ja mitä taisteluja saanut kamppailla? \"Enkelpärikö se on\nollut, vai Mustakallio, en tiijä\" kuulet kirkonkylän vanhoilta -- eipä\ntaida olla kumpikaan, vaan Erik Ekdahl, joka oli täällä 1817-22. Vielä\non kirkon sillan alla, aivan alttarin edessä pikkuisen lapsen ruumis\npikkuisessa arkussa. Joku lappalaisten sielunpaimen on laskenut siihen\npienen perillisensä ja pettyneet toiveensa -- sanotaan olevan Abraham\nCajanuksen, joka oli täällä pappina 1809-13.\n\nIkävässäkö lienevät täällä etelästä tulleet armon sanan saarnaajat\neläneet, täällä tiettömissä erämaissa, tunturien tienohilla? Kenpä\ntiennee. Onpa eräs viime vuosisadan alkupuolella toiminut sielunpaimen\nlyijykynällä piirrellyt sakastin seinään: \"Olof Mellenius Pastor här\n1828 kyrkoherde 1832 k. 1840. Mellenius natus 1795 in R...vesiä\nLempälä... obsit in Torneå... Olof Mellenius incorpit 1828.\"\n\nKirkossa kävijät taas raapustelivat seinien ulkosivuja -- kai pappia\nodotellessaan aikansa kuluksi. Niinpä pohjoisseinältä löydät joukon\npuumerkkejä. Eiväthän ne, poloiset, osanneet edes nimeään kirjoittaa.\nJotkut viisaat osasivat kaivertaa nimensä alkukirjaimet, vähätpä siitä,\nelleivät ne aina sattuneet oikein päin. Mutta toiset kaivertelivat vain\nomia ikivanhoja sukunsa tunnusmerkkejä. Osasi joku sentään leikata\nvielä vuosiluvunkin -- jo 1700-luvulla näyttävät näissä puuhissa\nolleen.\n\nOn ollut aika toinen kuin tämä, kun tätäkin temppeliä on tehty --\nvuodet 1688-89 ovat silloin olleet vieremässä. Lienee ollut parasta\nLapin lovinoitien, kannusniekkojen toiminta-aikaa, jolloin Tuli-Lapin\npelättävät velhot vielä täyttä päätä harjoittivat tietäjöimistään\nja kautta maiden lentää porhalsivat suhisevissa, viehkuroivissa\ntuuliaispäissä, jolloin Lapin kansa vielä eli miltei pakanuudessa,\njopa kasteveden koskemattomassa luonnontilassa, ja täyttä päätä kantoi\nuhreja omille jumalilleen, omiin ikimuistoisiin pyhiin paikkoihinsa\njärvien ja jokien rannoille, vaarojen ja tunturien juurilla. Mutta oli\njoukossa toki ristinuskovaisiakin -- näihin aikoihin juuri Gabriel\nTuderus toimitti ankaraa käännytystyötään Lapissa --, jotka ryhtyivät\ntaivaan \"Ibmelille\" rakentamaan huonetta. Metsään menivät \"Kitisen\npäälle\", hirren hakkasivat, ristillä sen siunasivat ja laskivat jokeen\nvirran vietäväksi. Mihin hirsi rantaan ajaupi, siihen temppeli tehdään,\npäätettiin, ja kohtalon haltuun näin uskottiin Herran huoneen paikka.\nHirsi kulki, virta veti ja viimein työnsi sen rantaan Kitisen ja\nJiesiöjoen väliselle niemekkeelle. Siihen puuttui, ja siihen kirkko\ntehtiinkin. Ja se oli tämä lapinkirkko.\n\nMutta alussa oli kirkko ilman välikattoa, vasta kymmenkunnan vuoden\nperästä se laitettiin. Leikkasivatpa rakentajat kattoholviin\nnimimerkkejäankin sekä vuosiluvun:\n\n              PEK\n        HSTTSMNYS ANO 1700\n\nKellotapulia ei ensi aikoina ollut, vain renkkujen varassa, kirkon\nedessä kelloa meuhutettiin. Sittemmin rakennettiin oikea kellotapuli.\nJa tapulin teettäjä, Vuopajan Aatu, oli ollutkin oikea mestari, juuri\nsemmoinen kuin lapinmestarin pitääkin olla. Maassa oli hän laitattanut\ntapulin vesikaton valmiiksi asti, vaikka miehet olivat noituneet, jotta\nmikä kortto sen sitten nostaa ylös ja panee paikoilleen. Mutta kun\noli ruvettu kattoa maasta kohottamaan, oli noussut kova tuulispuska,\njoka oli nostanut, nostanut, nostanut katon ylös. Mestari itse vain\noli seisonut vastaan ottamassa ja suhditellut: \"Höh, pojat, siivosti,\nsiivosti, siivosti!\" Ja niin oli asettanut katon sijoilleen. Tätä\nkellotapulia ei enää ole olemassa.\n\nKolmatta sataa vuotta on Kitisen ja Jiesiön välisellä niemekkeellä\njulistettu jumalansanaa ja koetettu valaista ihmissielun pimeyttä\nsekä malmin äänellä pitää pimeän Pohjan peikkoja tuokempana. Mutta\nlujassa ovat vanhat isiltä perityt uskomukset entisillä Lapin noitain\nasuinmailla. Kauan on vanhojen noitien ja tietäjien taito ja mahti\nkulkenut polvesta polveen, nostattaen yhä uusia tietomiehiä --\nKilpisaavalla on vanhojen muistannan aikana itse vanhan-kehnon nähty\nsoittaen ja laulaen pitävän iloaan.\n\nMutta jo he kaikki ovat edesmenneet, Lapin suuret noidat ja heidän\ntaitonsakin. Vanhan temppelin vierellä ovat he saaneet viimeisen\nleposijansa. Harmajat puuristit -- useinkin hyvin omituisia, kuin\nmitähän vanhanlapin puuseitoja -- ovat vain muutamien Manalan majan\nmerkkinä.\n\nJa entinen kaikkein suurimpien erämaiden kirkonkylä, jossa kirkon\nrakentamisaikana vain yksi ainoa uudisasukas, Halosen Lassi, eleli\nsekä muutama kymmenkunta kotalappalaisperhettä, on jo kasvanut isoksi\ntiheään rakennetuksi asumusten ryhmäksi, kymmenlukuisin taloin,\nsatalukuisin eläjin. Alkuperäiset lappalaiset ovat painuneet tunturien\ntaakse taikka sulautuneet etelästä tulleisiin eläjiin ja muuttuneet\nlantalaisiksi.\n\nJa uusi, viisikymmenvuotias kivinen kirkko kohoaa komeana korkealla\njokitörmällä katsellen ylpeänä yli koko seudun, heittäen varjoon vanhan\nvaatimattoman, hylätyn lapintemppelin. [Sodankylän vanha kirkko\non 1928 osittain korjattu, niin että siinä jo voidaan pitää\njumalanpalveluksia.]\n\n\n\n\nPyhäkumpu\n\n\nPyhäkumpu on lappalaisten muinainen pyhä paikka, aikoja, aikoja\nvanhempi kuin Sodankylän vanha ristin Jumalan temppeli -- ehkä\naikoinaan sitä paljon pyhempi. Sillä ennen kirkon Jumalan palvelukseen\nkääntymistään Lapin erämaiden kiertäjät palvoivat omia isiensä jumalia\nomissa pyhissä paikoissaan Jumalan suuressa luonnossa, Jumalan kirkkaan\ntaivaan alla. Semmoisia pyhiä palvontapaikkoja oli äärettömissä\nerämaissa milloin missäkin, tuntureilla, järvien rannoilla, jokien\nvarsilla, saarilla, niinkuin uhkeilla Nattastuntureilla Luiron\nlatvoilla, Taatsinjärvellä Kitisen latvoilla, ja Kitisen tienoilla\nKeevitsässä sekä Seitajärvellä, Luiron ja Kemijoen välisellä kairalla,\nja monissa muissa paikoissa. Semmoisia pyhiä paikkoja oli Pyhäkumpukin\nVuojärven lounaisrannalla, Sodankylän eteläosassa.\n\nJo Pyhäkumpu onkin aivan erikoinen, jopa kuin itse hyvän Jumalan\nsäätämä varta vasten erämaan pyhäksi uhrilehdoksi. Kauniin, laakean\njärven matalasta, soisesta rannasta se pitkänä kapeana rantaharjuna\nvähitellen, hiljalleen, mutta varmasti kuin uskovaisen luottava\nrukous, kohoaa yhä korkeammalle ja lopulta, päämääränsä saavutettuaan,\nkuin riemastuen ponnahtaa miltei suoraan ylös ja päätyy tasaiseksi,\npyöreälakiseksi kumpuraksi, jonka kolme muuta kylkeä nousevat jotenkin\njyrkkinä järvestä ja järven rantajängästä. Kummun laki kohoaa vierellä\nkasvavien kuusien latvojen korkeudelle.\n\nTummat naavaiset kuuset ja lehtevät valkorunkoiset koivut peittävät\nkummun rinnettä, mutta kummun laki, entinen palvontapaikka, on\navonaisena ruohokenttänä, suurena luonnontemppelinä, jonka seininä\nseisovat vihannat puut ja kattona kaartuu korkea sininen avaruus.\nTaivaan tuulet soittavat kummun kuusissa, ja järven laineet loiskivat\nhiekkarannoille.\n\nJa tämä soitto voi toisinaan suurina jumalanilmoina paisua väkevämmäksi\nurkujen pauhua.\n\nTiheän metsikön suojassa, pitkin harjanteen selkää, kohoaa kummulle\nkiertelevä piiloisa polku. Sitä myöten muinainen uhrikansa lähestyi\npyhää paikkaa lahjoineen, kumarrellen ja paljain päin, pyhä pelko ja\nharras toivo sydämessään. Ahdistuksen aikana tultiin tänne anomaan\napua, myötäkäymisen hetkellä taas saavuttiin kantamaan kiitosta. Ja\nkun kalalle taikka villipeuran pyyntiin oltiin lähdössä, käväistiin\npyytöretkelle anomassa onnea ja luvattiin tuoda jumalalle paras osa\nsaaliista. Hyvältä pyytöretkeltä palattua tuotiinkin pyhälle paikalle,\nmitä oli luvattu.\n\nSaattoi erämaita kiertävä kansa toimittaa kummulla teurasuhrejakin\njumalansa hyviksi.\n\nTäällä korkean kummun laella, tasalla puun latvojen, yläpuolella\nmatalan maanpinnan, poloiset uhraajat tunsivat olevansa lähempänä\npalvomaansa jumalaa ja uskoivat täällä paremmin tulevansa kuulluiksi.\nNäkivät he täältä ympärillään valtavan alan suuren tuntemattoman\nkäsialoja. Takana laajat, aukeat, ruskealle puuntavat, paikoin\nvesilammikkoina läikkyvät jängät ja aavat, edessä Vuojärven sininen\nsaarikas selkä, ja sen tuolla puolen, idässä, toinen pyhä paikka,\ntaivaita tavoitteleva Pyhätunturi, pohjoisessa komea kolmilakinen\nLuosto. Nämä molemmat tunturit vielä keskikesän kirkkaassa\nkatkeamattomassa valossa loistivat lumiläikkäisinä.\n\nNäinpä lienee nähnyt korpia kiertelevä lappalainen, joka ensimmäisenä\nsattui näille seuduille ja pohjaksui kummulle. Arvasi paikan suuren\nIbmelin säätämäksi.\n\nMutta ei Pyhälläkummulla enää lappi palvo jumaliansa eikä kanna hänelle\nuhriksi kalaa, lintua ja poronsarvia. Ovat jo ylimuistoisia aikoja,\njolloin kotalappi rauhassa sai uhrata omalle jumalalleen ja kumartaa\nomia haltioitaan omissa pyhissä paikoissaan. Tuli etelästä ristinkirkon\npappi, joka raastoi korven kiertäjien pyhät uhrilehdot ja pakotti\nheidät kumartamaan kirkon näkymätöntä Jumalaa ja valtiasta.\n\nNyt on Lapin kansan muinainen pyhä paikka turmeltu ja muutettu\nkesäiseksi kisakentäksi, remuiseksi ilopaikaksi ja kokkokummuksi. Eivät\nylene sieltä enää ahdistetun kansan rukoukset eikä kohoa uhrisavu,\nkaikuvat vain nuorten huolettomat hoilotukset ja taivaalle kierrähtelee\nrätisevän kokon tulenkielet ja savu.\n\n\n\n\nInarin rannoilla\n\n\n    \"Etäällä Pohjan mailla\n    hylätty järvi on,\n    nimeä saaret vailla\n    ja ranta alaston.\"\n\nEipä niinkään hylätty enää. Sillä toisinaan liikkuvat Inarilla\nisot kirkkoveneet, joilla lappalaiset järven takarannoilta\nTshuolisvuonolta, Nellimistä, Patsjoelta ja Ivalon puolesta levitetyin\npurjein laskettelevat kirkkorantaan, sekä pienemmät soutuveneet,\njoilla matkustajat halki selkien soudattavat Ivalolta Patsjoelle,\nInarin kirkolle, Tshuolisjaurille taikka taas päinvastoin. Jopa jo\nmoottoriveneet käryten puskuttavat Inarin suuria selkiä, kohta kuin\nhäpäisten pyhän Ukonsaaren vesiäkin.\n\nEikä rantakaan ole alaston, ei ainakaan eteläranta. Päinvastoin.\nTuuheat petäjämetsät peittävät rantamaita, ja komeat koivikot\nvihannoivat kosteissa notkoissa ja lahtien ja rantajärvien reunamilla.\nSatalukuiset kalliosaaretkin suurimmasta pienimpään, Satapetäjäsaarta\nsanomattakaan, ovat komeain käkkyrämäntyjen kaunistamia.\n\nInarin rannat ja rantaseudut ovat melkein yksinomaan vain\nlappalaiseläjien asumia, saamekansan kotimaita. Ainoastaan Ivalon\nsuulla sekä kirkon seutuvilla asuu suomalaisia, lantalaisia,\n\"ladelasi\", niinkuin lappalaiset sanovat. Harvoin näille maille Etelän\nmatkamiehet kulkeutuvat. Ja niinpä iso Inari sittenkin on sentään\nhiukan syrjässä isoisten asunnoilta.\n\nPienissä talopahasissa Inarin rannan lappalaiset asustavat,\nneli-, viisiseinäisissä tupamökeissä. Niemien kainaloissa, lahtien\npohjukoissa ovat talot suojassa suurien selkien tuimilta tuulilta.\nAsuinrakennus, pieni navetta, latopahanen sekä kolme, neljä, viisikin\npientä nelijalka-aittaa, toinen siellä, toinen täällä -- siinä lapin\ntalon huoneisto. Rannassa on vielä jonkinlainen kalakatos, lisäksi\nuseita veneitä sekä nuotta ja monilukuiset verkot uluilla kuivamassa.\n\nKodassa Inarin lappalainen ei enää varsinaisesti asu. Tapaa kuitenkin\nvielä siellä täällä Inarin saarilla taikka metsäjärvien rannoilla\nvanhoja turvepeitteisiä kotia, joissa on ennen eletty, mutta nyt\nasustellaan niissä vain kalaretkillä oltaessa. Semmoisen vanhan\nturvekodan, oikean lapinasumuksen tapaat Munhaissaaren rannalla,\nkun Ivalon suulta soudat Nanguniemen ympäri Nanguvuonoon. Siinä\non matalalle, neliseinäiselle hirsikehykselle ladottu laudoista\nkartiomainen katto, petäjänkuorilla ja turpeilla peitetty. Keskellä\nkotaa on kivillä ympäröity tulisija paljaalla maapermannolla, ja savu\npääsee ulos katossa olevan aukon kautta.\n\nAivan erikoisen näköisiä lappalaisrakennuksia ovat kalan\nkuivauskatokset eli \"arttukatokset\", kuten lappi niitä nimittää. Kahden\ntaikka neljän patsaskannon kannatuksille on rakennettu petäjänkuorinen\nkatto. Katon alle suojaan on ripustettu joukko vartaita, ja vartailla\nkalanpyytäjä kuivattelee saalistaan kapakaloiksi talvea varten. Saavat\nsiinä kapaantuvat kalat suojaa sateelta sekä liialta päivänpaahteelta\nja tuuli voi puhaltaa, kusta hän tahtoo, puhaltaa kaloja pilaavat\nsyöpäläisetkin tiehensä. Tämmöisiä sateensuojia, päivänvarjoja nähdään\nsekä talojen rannassa että etempänä järven saarilla ja kalakotien\nvierillä. Joskus ne orpoina seisoa kyyhöttävät kaksin jaloin\nyksinäisillä saarinyppylöillään.\n\nToisinaan nähdään saaren rannalla kalanpyyntipaikan luona myös pikku\naittanen, neljin jaloin, neljän kannon nenässä. Taikka on aitta vain\nnurkistaan laskettu pölkkypökkelöiden varaan, jopa joskus joltakulta\nkolkaltaan iskostettu kasvavan petäjän kylkeen. Aittakömmänäänsä\nsälyttää lappalainen talvenvaraiset kapakalansa. Mutta kotoisia pikku\naittoja käyttää hän ruoka-aineiden, vaatteiden sekä kaikenlaisten\ntavarain säiliöinä.\n\nVähäiset ovat lapin talon pellonviljelykset: pienen pieni pottumaa\nasuntopaikan, \"kintän\", päivärinteessä sekä joskus pikku pikkuruinen\nnaurispellon tilkku, kolmi-, nelimetrinen aitaus, vaikka keskellä\nkenttää. Ainakin niin paljon niihin on kylvetty, että saadaan perunaa\nja naurista kotoiseksi tarpeeksi, vaikka vain maistimiksi poronlihan\nja kalakeiton lisäksi. Monesti kyllä Jäämeren ja Lapin jänkien paha\npakkanen ennättää jo etukäteen ottaa osansa, ottaa niin armottomasti,\nettei peltomiehelle jää juuri mitään. Mutta joka kesä sentään siinä\njuhannuksen alla potunsiementä peltoon mullataan -- pahaisin kuokin ja\nlapioin vain toimitetaan maan muokkaus --, ja eletään sitten uskossa ja\ntoivossa, että ilmojen säätäjä siunaisi hyvällä vuodella.\n\n    \"Kuvastuu vuoret illoin\n    sen kalvoon sinervään,\n    ja lappalainen silloin\n    käy kalaa pyytämään.\"\n\nNuotin ja verkoin pyydetään veden viljaa kesäkaudet. Verkot\npoiketaan rannan kaislistojen reunoihin, ja nuottaa käydään\nvetämässä aina iltayöstä -- silloin saadaan kalaa parhaiten, öisin\ntoimitettava nuotanveto tahtoo aivan sekoittaa lapintalon kesäisen\npäiväjärjestyksen. Iltamyöhällä päivän pohjoiselle painuessa --\nmailleen aurinko ei mene viikkokausiin -- soudetaan kaksin venekunnin\napajalle ja palataan vasta puoliöissä. Ja sitten on vielä työnä saaliin\nperkaaminen sekä kalakeiton tulelle laittaminen, jopa pitää samassa\ntouhussa leipoa ja paistaa rieskaleipäkin, leveä lapinkakku. Vasta\nkun on syöty rasvainen kalakeitto -- Inarin parasta siikaa, joudutaan\nlevolle, siinä kolmen, neljän seuduissa aamulla. Mutta sen päälle\nlappalainen ottaakin hyvät unet -- nukutaan aina aamu-kymmeneen,\nyhteentoista, jopa puoleen päivään ja ylikin.\n\nJa taas päiväntöiksi? Naisväki sentään aina ahkerasti ahertelee\nomissa toimissaan: karjaa hoitaa, ruokaa laittaa, kahvia keittää --\nlappalainen on kova kahvinjuoja -- sekä vielä puuhailee käsitöissä.\nMutta miehet eivät niinkään ahkeroitse. Siinähän korjailevat\nkalavehkeitä, verkkoja, nuottia, veneitä sekä teeskelehtivät muuta\npientä, mitä kotikentällä on kunnosteltavaa. Mutta aina tuon\ntuostakin he pistäytyvät pirttiin ja nakkautuvat nurkassa olevaan\nsänkyyn selkäneuleelleen. On sentään toki sellaisiakin miehiä, jotka\ntavallisen kotitoimensa lisäksi osaavat ja tekevät muutakin. On hyviä\nahkiomestareita ja taitavia veneseppiä, jotka välitöinään rakentavat\nahkiota ja venettä, niin että riittää naapurillekin.\n\n    \"Siell' uipi sorsa suruton,\n    ja peuralaumat rannall' on,\n    ja taajat sääskiparvet\n    pimentää auringon.\"\n\nVeneestä kun nouset maihin ja lähdet taivaltamaan erämaihin vetävää\nmetsäpolkua, kohtaat monesti isoja porotokkia, jotka liikkuvat\nkesälaitumillaan. Eivät ole, häkkyräpäät, kovinkaan arkoja, kummissaan\nvain katsahtavat outoa kulkijaa sekä omia aikojaan juosta naksuttelevat\nnapaten ruoho- ja jäkälätukon tuolta, toisen täältä. Pienet vasapahaset\njuoksevat emonsa rinnalla taikka kapittavat kantapäillä. Näin saavat\nporot, Lapin ukon \"elo\", kesäkautensa juoksennella vapaina metsässä,\nmennä minne mieli viepi, nousta kesän kuumimpana aikana viileille\ntuntureille -- siellä ei \"räkkä\", sääsket ja paarmat, kiusaa. Mutta\nkun räkänaika on ohitse, elo taas laskeutuu mataliin metsäseutuihin.\nSyksyllä saapuu lappalainen koirineen, kokoaa hajaantuneen laumansa ja\npaimentelee sitä talvikauden jäkälämailla.\n\nHaluatko tehdä veneretken erämaan järville? Silloin pujottelemme\nisolla Inarilla saari saarelta yhä syvemmälle salaisiin rantapuolen\nsokkeloihin ja viimein sukeltaudumme jonkin kauniin vuonon sisimpään,\njossa pienen joen suu piiloutuu pajupensaikkoon, niin ettei outo ole\nsitä huomatakaan. Rupeamme yrittelemään jokea ylös käsin ja saamme\ntehdä sataiset mutkat ja koukerrukset sinne ja tänne, työnnellen\nairolla milloin tuosta, milloin tästä rannasta. Metsäjoen vesi on tumma\nkuin Tuonelan virta, mutta sittenkin siinä sininen taivas valkeine\npilvihattaroineen kuvastuu kirkkaana. Vain syvät rantakomerot uhoilevat\nmustina ja synkkinä. Pienen, kohisevan, kivisen kosken nousemme sauvoen\nja rannasta käsin kiskoen venettä köydellä. Mutta sitten heittää\njoki suuren äkkimutkan. Sitä emme halua käydä noudattelemaan, vaan\nvetäisemme veneen, \"taivallamme\" sen maata pitkin, poikki kannaksen\npyöreitä poikkiteloja myöten lähellä olevaan järveen. Ja siinä taas\nsaadaan kiskaltaa täysin airoin, että kokka kohisten viiltää vettä.\nJärvi on kaunis Lapin metsäjärvi lehtorantoineen ja monilukuisine\nsalaisine poukamineen.\n\nSiellä erämaiden järviä soudeltaessa voimme yht'äkkiä pohjaksua komean\nkönkään alle. Valtavana valkovaahtoisena myllerryksenä syöksyy vesi\nkymmenin hypyin kiveltä kivelle, kohisten ja pauhaten. Vaikkei veden\npaljous ole kovinkaan suuri, pitää köngäs kuitenkin tavatonta menoa ja\npauhinaa ja on niin vihainen, etteipä siitä saattaisi venettä puskea\nylös eikä alaskaan laskea muuta kuin surmikseen.\n\nOn täällä metsäjärvienkin rannoilla lappalaisten asumuksia -- talo\nsiellä, toinen täällä niemen nenässä, lahden pohjukassa yksinäisellä\nsydänmaan järvellä peninkulman, parin päässä Inarista. Monet\nlappalaiset omistavat kaksikin asuinpaikkaa: kesäkodin ja talvitalon.\nTalvitalo on täällä metsäjärvellä jäkäläkankaiden lähimailla,\nmutta kesäkoti on taas ison Inarin rannalla, kalarikkaan valtaveden\näärellä. Mutta toiset lappalaiset ovat niin suopuneet talvitaloonsa,\nettä viettävät siinä kesänsäkin, varsinkin jos talo on ison kalaisen\nmetsäjärven rannalla. Ja muutamat taas viettävät sekä kesänsä että\ntalvensa Inarilla.\n\n\n\n\nKesäilta Inarilla\n\n\nOn kesäkuun ilta, juhannuksen aikainen Lapin kesä on vasta heräämässä.\nKoivu arastellen levittää vihreätä lehteä, ja rentukka nostaa\nrantaniitylle kultaista kukkaansa, peipponen piipottaa pensaassa ja\npääskynen pitää iloaan rantatörmän pesäkylillä -- oletpa kuulevinäsi\nleivonkin riemullista laulua.\n\nOn suuri kesä parhaassa tulossaan. Päiväkin on niin ihastunut, ettei\nenää malta mennä yötiloilleen -- yhtä päätä vain kiertää taivaan lakea\nkohoten ja painuen, mutta ei painu taakse taivaan rannan.\n\nLapissakin on lämmintä ja valoisaa -- loputonta, ihmeellistä ja ihanaa\nvaloa.\n\nIsoa Inaria soutelet, Nanguvuonon tyyntä pintaa. Lapintyttö istuu\nairoissa, itse perässä huopaelet.\n\nOn vakaisen tyyni, ja kiiltävänä kuvastimena väikkyy vesi. Kahdalatvoin\nkasvavat kalliorantojen käkkyräiset männyt ja lakkapäät petäjät,\ntaivasta kohden ne kohottavat latvansa, toiset alahaista vuonon kalvon\ntaivasta. Samoin rannan jyrkät kalliot, vaarat ja sadat kallioiset\nkarit, kaikki ovat kaksittain: ylöslatvoin, alastyvin -- alaslatvoin,\nylöstyvin. Sininen taivas on yllä, sininen taivas on alla, keskellä\nkimmeltävä hopeapinta, joka ilta-auringossa ihanasti välkehtii.\nJollakin suunnalla kimmeltävä kuvastin jatkuu silmän kantamattomiin,\naina avaruuden äärille. Siellä taivaanrannan rajoilla vain muutamat\nkäkkyrämännyt kurottavat latvojansa kuin jäähyväisiä viittoen.\n\nTuolla lahden poukamassa on pieni lapin talo. Kentällä talon luona,\npienen pottupellon laitamalla, tulen ääressä istuu pari eukkoa\niltaspuuhissa, keittohommissa. Toinen hoitelee maitokattilaa,\ntoinen piippua imeskellen valvoo ison lapinkakun kypsymistä. Mutta\nrantakankaalla petäjikössä kyökyttelee vanha muori, poronsarvisella\nkuokalla kiskoen juuria -- pitäisi ruveta punomaan juuriköyttä, nuotan\ntoukoa. Tuolla taas on toinen talo niemen kainalossa, Telingepeungen\nmökki. Sielläkin tuli rannalla kytee, savuavan suitsun ääressä vanha\nukko kalaverkkoja roukailee värikattilassa. Ja saarilla pikkuruisilla\nkallioluodoilla nähdään siellä täällä vanhoja lappalaisten\n\"arttukatoksia\" sekä pieniä nelijalkaisia lapinaittoja.\n\nMutta tuolla tuokempana on muuan saari, Munhaissaari, ja saaren\nrannalla vanha kota, turvekota semmoinen, perivanhaa Lapin\nrakennusmailla, kummannäköinen rötös, joka näköalalle antaa oikean\nlappalaistunnelman. Kota on autiona, vain pyyntiaikoina lapin\nkalamiehet siinä asustelevat. Mutta entiseen aikaan oli tällainen kota\ninarilaisen parahin asunto pahimpanakin pakkastalvena.\n\nSoutajatyttö, ruskeasilmäinen tanakka Lapin \"nieida\" kiskaltelee\nairoillaan tasaisesti kerta kerran jälkeen, vetelee että veneen kokka\nkohisee. Lämpöiseksi kun käy, niin huivin sivaltaa päästään ja avopäin,\ntummin tukin vain airoilee. Illan auringossa tytön ruskea poski\npunoittaa vielä ruskeampana.\n\nOikea lapinnieida, turmeltumaton avomielinen luonnon tytär. Helposti\nsaat hänestä puhetoverin -- soutaessaan muistelee Lappia ja Lapin\nelämää. Osaa Auni-tyttö ajaa porolla kuin konsanaan Lapin eläjä, osaa\nsivakoilla hiihdellä pitkät talviset taipaleet, ei pelkää pyryä eikä\npakkasta. Saattaa hän, nahkapeski, heinäkenkä, laskettaa peninkulmaiset\njärvimatkat, kun pitkänä pororaitona yli Inarin ajetaan joulukirkkoon.\n\nTulettepa viimein niin hyviksi tuttaviksi, että Auni-nieida jo uskaltaa\nruveta laulamaan -- omat ovat hänen laulunsa. Tutulla, etelässäkin\nkuullulla sävelellä hän laulaa pienen laulun yrkäpojista.\n\n    \"De podii vuosmus irge,\n    muu eädnam kuula tam. --\n    Eännuu sust rudda leäi,\n    muu nieidam, kuula tam. --\n    Tshuode ja paijel tshuode,\n    muu eädnam, kuula tam. --\n    Paahu irge olgos mannat,\n    muu nieidam, kuula tam.\"\n\nSuomeksi laulettuna olisi tämä:\n\n    Niin tuli ensi sulho,\n    mun äitini, kuule tää. --\n    Paljonko on hällä rahaa,\n    mun tyttöni, kuule tää? --\n    Sata ja päälle sata,\n    mun äitini, kuule tää. --\n    Käske sulhon ulos mennä,\n    mun tyttöni, kuule tää.\n\nMutta Auni laulaa edelleen:\n\n    \"De podii nubbe irge\",\n\ntoinen sulho, jolla oli rahaa \"tuhat ja paijel tuhat\". Mutta sekään ei\nmaamolle kelpaa. \"Paahu irge olgos mannat!\" hän vain komentaa. Vasta\nsitten kun \"podii koalmad irge\", jolla on \"miljon ja paijel miljon\",\nmuori ihastuu ja huudahtaa: \"Paahu irged siisse poattat\". Jotta,\nkäskehän tulla sisään.\n\nSiitä kuulemme edelleen vuoropuhelusta:\n\n    Missäs sulho istua saapi?\n    Kamariss' on maalituoli.\n    Mitäs sulho juoda saapi?\n    Kamariss' on punaviinaa.\n    Mitäs sulho syödä saapi?\n    Kamariss' on riekontäkkää.\n    Missäs sulho maata saapi?\n    Kamariss' on valmis sänky.\n\nVälillä aina vuoron mukaan: \"muu eädnam\" tai \"muu nieidam, kuula tam\".\n\n\"Saatatkos sie joiata?\" kysäiset, kun tyttö on lakannut laulamasta.\n\nSaattaahan hän ainakin omiksi iloikseen.\n\n\"Ka, joikaahan nyt kesäiltamme iloksi!\"\n\nKohta lähtee veneen kokasta kummat sanat ja vielä kummemmat sävelet,\njonkalaisia tuskin lienet ennen kuullut. Laskee laulaja semmoista\nomituista yksitoikkoista jouvotusta, joka vuoroin nousee ja paisuu,\nvuoroin laskee ja laimenee. Sanatkin vain vallan yksinkertaisesti\nsanovat jonkin tositapahtuman -- tytön joikauksessa tietysti tyttöjen\nasioista -- ja jatkoksi liitetään aina tuon tuostakin rallatusta.\n\nNäin joikaa kokanistuja tyttö suomeksi sanottuna:\n\n    \"Antin Vappu, Antin Vappu\n    sulhon neito oli.\n    Riitun taala, riitun taala,\n    riitun taala laa.\n    Saisipa mullakin olla yksi.\n    Riitun taala, riitun taala...\"\n\nMonta muutakin joikausta Lapin nieida alkuun päästyään, toisen toisensa\njälkeen juovahuttaa. Näinpä saattaa kuulua kokasta:\n\n    \"Pikku Auni, pikku Auni\n    morsian tyttö oli.\n    Sulhonsapa hänet petti.\n    Itse hän oli kyllä\n    kovin rakastanut.\"\n\nOsaa soutajatyttö suomalaisiakin lauluja -- paljon hän on niitä\nkuullut. Laulaa hän tutun \"lappalaislaulun\":\n\n    \"Ei taivahan alla avaralla\n    löydy niin kaunista kukkaista.\"\n\nJopahan Auni on \"käännöstyötäkin\" toimittanut, on mukaillut suomesta\ntutun maantielaulun omalle kielelleen. Ja se toki pitää laulaa:\n\n    \"Maatii tot kalga sunnuin teude,\n    et tot kuhhaa pista.\n    Mut härve tot addi eärrukirjää\n    puttes vaimustista.\"\n\nLaulaa lapin tyttö sen suomeksikin:\n\n    \"Maantie se pitää sannoittaa,\n    että se kauan kestää.\n    Mutta harva se antaa erokirjan\n    puhtaasta sydämestä.\"\n\nNäin laulellaan ja soudellaan hiljalleen pitkin Nanguvuonoa. Ja\nkesäillan ihanuudessa, kun pääpohjaiselta paistava päivä katselee\nvaarojen lomitse ja valaa saarien männikköihin punervan hohteen ja\nsaattaa veden pinnan kultana kimmeltämään, innostut sinäkin. Unohdat\nitsesi ja luulet olevasi lappalainen -- ikäsi täällä elellyt tunturien\ntakaisena asukkaana, poroja paimennellut, järvistä kalaa pyytänyt. Ja\nnytkin olet taas kalaretkellä. Saat laulajan sävelen korvaasi, koroitat\näänesi, yhdyt virteen ja lasket kuin lappalainen:\n\n    \"Kun kuljen tuulessa tuntureilla\n    ja kultani mieleeni muistutan,\n    heti on tyyni ja lämpöinen,\n    niinkuin jäljestä juhannuksen.\"\n\nVäliin taas joikaat, että kallioiset rannat raikuvat.\n\nMutta sitten seuraa sydänyön hetki, hiljainen harras hetki, jota\nolet odottanut, taaskin odottanut, vaikka olet täällä niitä jo monta\nviettänyt. Mutta olethan joutunut maahan, kauan uneksimaasi ja\nkaipaamaasi ihmemaahan, jossa \"päivä yötön on\", maahan, jossa saat\nviettää \"yötöntä yötä\", jolloin koko luonnossa on käsittämättömän\nihmeellinen, salaperäinen tuntu, hiljainen, pyhä sydänyön rukoushetki.\nOn kuin kaikki, koko luonto kumartuisi ja kohottaisi äänettömän,\nhartaan kiitoksen ja ylistyksen korkeuden suurelle näkymättömälle\nvaltiaalle, jonka pyhä olemus tuntuu kaikkialla läsnäolevan -- kun\n\n    \"Puol'yön aurinko punassaan\n    lepää rannalla taivaan,\n    yö ei ole, ei päivä,\n    vaan niiden välillä aivan.\"\n\n\n\n\nKolttien korpimaissa\n\n\nKenpä ei olisi, kuunnellessaan Jukolan veljesten kanssa Taula-Matin\nihmeellisiä kertomuksia Lapin lumotusta maasta ja hyllyvistä soista,\ntoivonut pääsevänsä omin silmin näkemään tätä salaperäistä maata.\n\nMuistuvatpa Taula-Matin tarinat mieleesi, kun joltakin korkealta\nrajatunturilta, Tshuotsattshelta, Talkkunaoaivelta taikka\nKorvatunturilta, katselet itää kohden Kuollan-Lapin äärettömiä\nsilmänkantamattomia erämaita. On totisesti edessäsi heiluvia hetteitä\nja soita, joilla Taula-Matti saattaisi sivakoida kurkijahdissa,\nmäkiä ja kankaita, järviä ja jokia, ja kaikkein ylinnä rajattomat\ntunturijonot pitkin taivaanrantaa lumipeitteisenä, moni kymmen-,\nsatakyhmyisenä rykelmänä. Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko\nhiljalleen painuu ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin uutta\nvoimaa siitä sivaltaakseen, hehkuu koko tunturien piiri pehmeässä\nsinipunervassa, ja järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer. Ja\nkun lepäilet yötulilla naavaisen kuusen suojassa tunturin juurella,\nolet kuulevinasi noidannuolien suhahtelua sumuisessa ilmassa, kuulet\nkorven kohahtavan, kuulet kahauksen koivikosta tunturin alla olevan\njärven rannasta. Luuletpa kuuleväsi, kuinka itse tunturien Iso-Hiisi\nhumahtaen poistuu taivaita tavoittelevasta linnastaan ja suhisten\nlähtee ilmoja halkomaan.\n\nNäin kuulet ja kuvittelet.\n\nJa mielenkiinnolla odotat kohtaavasi tämän salaperäisen maan asukkaita.\nSillä tottahan toki tämmöisten tunturien takaisten erämaiden eläjät\novat aivan erikoisia olentoja, joilla lienee aivan omat tapansa. Jo\ntunturin laelta itään katsellessasi olet sieltä täältä järvien\nrannoilta nähnyt kohoavan sinisen savupilven. \"Kolttien savuja!\" on\nopas selittänyt.\n\n\"Koltat\", kreikanuskoiset Venäjän lappalaiset, ovat näiden summien\nseutujen ainoina ihmiseläjinä, metsänriistan ja veden viljan valtiaina.\nSuurien järvien rannoilla, niemien nenissä, lahtien pohjissa on\nheidän asuinpaikkansa, ja liikkumisalana peninkulmaiset riistamaat\nlukemattomine viljavesineen.\n\nHeti ensimmäisten rajajärvien takaa tapaat ensimmäiset eläjät. Niinpä\nison moniselkäisen, monisokkeloisen Madzasjaurin poukamista ja\npohjukoista kohtaat neljä kolttaperhettä: Fofonovin veljekset elävät\nsiellä kesäisillä pyyntimaillaan, kuka missäkin poukamassa.\n\nKovin säikähtävät koltat outojen vieraiden saapumista, voivatpa\njoskus juosta ja piiloutua metsään -- vain pystykorvaiset koirat\ntulevat vihaisina ärhentelemään. Kukapa tietää mikä, vainolainen,\n\"tsuudi\", sieltä korvesta syöksähti? Sillä harvoin täällä suurissa\nerämaissa nähdään vierasta kulkijaa. Mutta kun lappalaisopas heidän\nomalla kielellään huutaa: \"Tjeerve, Ontrei, Matvei, ielled polled!\"\njotta älkäähän pelätkö, rauhoittuvat erämaan eläjät ja käyvät kättä\nkäpsäämään. Vain lapset ovat yhä peloissaan, pienimmät piiloutuvat\nemonsa helmojen poimuihin.\n\nKohta on päästy hyviksi tuttaviksi, epäluulo ja pelko on vaihtunut\nystävällisyydeksi ja vieraanvaraisuudeksi. Tulijat viedään pirttiin,\nja pian on kuuma teevesi pöydällä, vieressä kalakeitto sekä emännän\ntuota pikaa pyöräyttämä ja paistama iso lapinkakku, jota teen kanssa\ntarjotaan. Ja tämän vieraanvaraisuuden on Lapin emäntä valmis\ntoimittamaan, vaikka kulkijat tulisivat ajamaan hänet ylös sikeimmästä\nyöunestaan.\n\nTeetä juomaan keräytyy koko talon väki, miehet, naiset ja lapsetkin,\nminkä pöydän ympärille mahtuu. Syntyy heti vilkas keskustelu.\nKetterä, tummapartainen, takkutukkainen, puhelias ukko kysyy ja vastaa,\nhuudahtelee ja naurahtelee, on äänessä yhtä päätä. Samalla hän kaataa\nlasin toisensa jälkeen varia teetä ja kehoittelee:\n\n\"Juhke tsee, pore kahkko, pore kuolli!\" Suomeksi sanoen: juo teetä, syö\nkakkua, syö kalaa. Itse ukko juo viisi, kuusikin kuppia.\n\nSiinä teepakinaa pidettäessä tutustut ympäristöösi: pirttiin ja\npirtin eläjiin. Näet vanhan kurttunaamaisen vähäpuheisen muorin, näet\npuheliaita nuoria miehiä, ukon poikia, näet verevän, nykerönenäisen\nminiän sekä pari naapurin täysikasvuista, sirrisilmäistä tytärtä,\n\"nieidaa\", ja vielä pari kolme miniän ja vanhimman pojan pientä\nperillistä. Kaikki ovat ruskeaveristä, tummatukkaista ja tummasilmäistä\nväkeä. Puvuista herättävät enimmän huomiota naisten päähineet.\nVaimoilla on kaunis, koko päälakea peittävä, otsapuolelta eteen\nkivertyvä, punaisesta verasta ommeltu, lasihelmillä kovin kirjaeltu\nlakki, samsed, ja tytöillä samoin punaisesta verasta laitettu,\nlasihelmillä koristeltu, vain otsaa peittävä kiverä vanne, perevesk.\nLeskivaimon päähineenä on pehmeä, tummahko, päälakea suojaava lakki,\npoinik. Ukolla on päällään polviin ulottuva, uumilta vyötetty harmaa\nlapin kesätakki, mattsak. Muut vaatteukset, sekä miesten että naisten,\novat vain tavallisia takkeja, puksuja, lakkeja, eivät myöskään naisten\nolkanauhahameet eikä röijyt ole vanhaa lappia.\n\nMutta talvella jos tänne tunturien taakse sattuisit, saisitpa\nnähdä kolttalapin puettuna mitä uhkeimpiin parseeleihin: puna- ja\nkeltakirjaisiin purkapeskeihin, ihka valkoisiin poronkoipi-saappaisiin\nja kirjokintaisiin, helmillä kirjattuihin sinisellä tai mustalla\nveralla päällystettyihin ketunnahkaisiin puuhkalakkeihin. Koltat\neivät käytä tunnettuja lappalaisia \"neljäntuulen lakkeja\". Totisesti\njuhlapuku! Ja juhlahetki olisi nähdä lumikenttien karavaani,\nsatalukuinen raito, joka ahkiossa kirjopukuinen ajaja, porotkin vielä\npunavöissä ja kilisevissä kulkusissa -- tunturientakaisen Turjan\njuhlakulkue.\n\nJoudut katsahtamaan asuntoakin. Pieni matala pirtti, neliseinäinen\nporstuaton pöksä, ovinurkassa avonainen lapintakka, sivuseinällä\nleveä makuulava, peränurkassa pöydäntapainen, toisessa seinään\nkiinnitetty sänkypahainen, takkaseinän vieressä hatarasta lattiasta\nerotettu kapeahko sillaton osasto, ärnissai, vielä jokin nurkkahylly,\ntakkahylly, oviseinähylly sekä muuan vaatenaula seinässä, jokin\nvaateorsi, ja sillalla rahi sekä pari pölkkyä istuimina. Siinä\nkolttapirtin sisustus. Ikkunat, pari luvultaan, ovat pieniä pahaisia\nvaloaukkoja, ja ovi on kovin matala, kyyristyen kuljettava.\n\nUlkona pihamaalla ja sen ympärillä näet talon tarpeelliset huoneet\nja rakennukset: katoksia, lammas- ja jäkäläsuojia, kuivaustelineitä,\naittoja, kaikki miltei kuin lintukotolaisten laitoksia. Ja täälläkin\nnäet tuttuja neljälle kannolle nostettuja lapinaittoja järven rannalla.\nMutta vielä niitäkin oudompi on etäämpänä kankaalla, metsän reunassa\nseisova njolla. Se on ikivanha luonnonkansojen rakennusmuoto, korkean\nkannon nenään kohotettu pikku pikkuruinen aittanen, johon voidaan\nkaahaista vain pitkiä tikapuita taikka oksikasta puunrunkoa myöten.\nAitoissa lappalainen säilyttää tämän elämän jokapäiväiseen leipään\nkuuluvat tarpeet, mutta njollaan hän varaa kalleimmat tavaransa, joita\nvain silloin tällöin tarvitsee.\n\nJärven rannalla nähdään vielä satasylinen nuotta uluilla, orsilla ja\npuiden oksilla siellä täällä riippuu verkkoja, ja rannassa on pari\nkolme kiikkerää venettä, voonasta.\n\nSillä nämä erämaan järvien valtiaat ovat ahkeria kalamiehiä, kaiken\nkesää he häärivät kalojen kimpussa, milloin verkkoja käsitellen,\nmilloin liikutellen nuottaa. Joka päivä, jos vain jumalanilmat\nsallivat, soutavat he kaksin venein, kaksin kalamiehin kummassakin\nveneessä nuotanvetoon, keitto- ja varastokalaa pyytämään. Tavallisesti\nillalla 8-10 paikoissa lähdetään, sillä Lapin kirkkaat vedet eivät ole\nkalamiehelle suosiollisia muulloin kuin ilta- ja yökausina, jolloin\nvalo on vaisumpaa.\n\nNiinpä kun jäät taloon yötäsi viettämään ja saat makuutilaksi lautsan\nporontaljoineen, huomaat ihmeeksesi, että talonväki yön lähestyessä\nlähtee nuottavehkeineen järvelle, josta vasta sydänyöllä taikka\nmyöhemminkin palajaa. Saatkin oppia täällä uuden ajankäytön. Kalalta\ntultua juodaan teetä ja syödään kakkua, ja muori laittaa kalakeiton\ntulelle ja toiset lähtevät saalista perkaamaan. Vasta kun koko pyytö\non korjattu, tullaan pirttiin ja syödään muorin rasvainen keitto --\nkalaliemi juotavana.\n\nSilloin vasta koittaa koltan levolle menon aika. Väsynyt kalanpyytäjä\nheittäytyy porontaljoille, vetäisten peitokseen paksun villaraanun.\nJa kello on jo neljän, viiden, kuudenkin tienoissa aamulla, aurinko\nkorkealla uutta päivää nostamassa. Mutta sitten maataankin täyteen\npäiväsydämeen saakka, vielä ylikin, kahteen, kolmeen, jopa joskus\niltaviiteen. Näin vaihtuvat päivät öiksi ja yöt päiviksi Lapin\nkalajärvillä.\n\nJoutoajat, milloin ei olla kalanpyynnissä, vietetään niin ja näin,\nkorjaillaan kalanpyydyksiä, laitellaan uusia ja puuhaillaan minkä\nmitäkin. Taikka jos ei oikein huvita työskentely, heittäydytään\npitkälleen lautsalle ja yritetään nukahtaa. Taikka jos ei tule unta,\nistutaan ja aletaan joikua jouvottaa. Taikka jos ei sekään tunnu\nmukavalta, laitetaan teekattila tulelle ja käydään särpämään teetä\nkakun ja kalan kanssa, ja taas vähän ajan kuluttua uudistetaan sama\ntoimitus. Aina viisi, kuusi kertaa vuorokauden mittaan koltta saattaa\nistuutua pöydän ääreen maallista hyvyyttä nautitsemaan. Sillä nekin\nkotiin jääneet henkilöt, vieraskin, jotka kalamiesten nuotalla\nviipyessä ovat jo menneet nukkumaan, herätetään yöpuultaan saamaan\nosansa vahvasta kalakeitosta -- vaikka jo olisivatkin illalla ennen\nmakuulle menoaan itsensä jumalanhyvillä yökautta varten vahvistaneet.\n\nNaisrahvas on työteliäämpää. Hyvin harvoin he, kun kerran ovat\npäässeet jaloilleen, joutavat päiväsaikaan pitkäkseen. Milloin eivät\nole talonaskareet tai lastenhoito huolena -- miehet kyllä saattavat\nolla avullisina sekä ruoan- että teenkeitossa ja pöytään laitossa\n--, istuvat he kalanpyydyksiä korjailemassa taikka pilkkovat puita\ntaikka tekevät milloin mitäkin käsityötä. Käsitöissä ovatkin Lapin\nnaiset miltei verrattomia. He ompelevat vaatteet, kengät, peskit,\nlakit sekä miesväelle että itselleen, he kutovat sukkaa ja vantutta\nsekä monikirjaisia kengänpauloja, he palmikoivat nauhoja, he\nvärjäävät lankoja kotiväreillä, he valmistavat poronvaljaita nahasta\nja vaatteesta, ja tuohesta he kursivat kokoon monet taloudessa\ntarvittavat ropeet: luastut, puartit, keulikit, kyössit, vieläpä\nhe kiskovat petäjänjuuria kankailta ja punovat niistä satasylisiä\nvahvoja nuottaköysiä sekä ohuita verkonpauloja. Osaavatpa useat, ja\nvarsin yksinkertaisilla kangaspuilla, kutoa paksuja moniraitaisia\nvillaraanuja, joita käytetään makuupeittoina. Vielä jotkut taitavat\nkutoa juurista kaikenlaisia sieviä pikkuastioita, rasioita, kuppeja,\nvakkasia. Kalaretkillä ovat naiset aina osaltaan mukana, vieläpä jo\netukäteen menevät laittamaan nuotat ja kaikki valmiiksi veneisiin,\nettei miehillä ole muuta huolta kuin astua purteen ja istua perään\nhuopaamaan -- ja naiset soutavat. Samoin taas nuotalta palattaessa\nnaiset tavallisesti jäävät rantaan kalastusvehkeitä ja kaloja\nkorjaamaan, mutta miehet rientävät pirttiin laittamaan teevettä\ntulelle.\n\nKalanpyynnin rinnalla on poronhoito tärkeä elinkeino. On joitakuita\näveriäitä kolttia, joille on siunautunut 300-400 sarvipäätä,\nmutta on taas useita sellaisia vaivaisia, joilla ei ole kuin\nkymmenkunta elukkaa, eikä joillakuilla ole sitäkään. Kesällä saavat\nporot juoksennella vapaina metsissä ja tuntureilla, syksyllä ne\nkootaan, kukin koltta ottaen omansa omaan hoitoonsa. Mitä liikenee,\nteurastetaan, lihat syödään sekä myydään.\n\nVarsin taitavia ovat koltat ajamaan porovaljakoilla. Ylpeillen he\nvaljastavat korkeakaplaisen syrjääniläiskelkan, sanin, eteen poroja\nväliin viisin kausinkin ja laskettelevat mielettömän hurjasti pitkin\nmaita ja metsiä, että lumi pyrynä lentää ja puiden oksat ritisten\nraksahtelevat poikki. Varsinkin laskiaisena on koltilla tavaton\najovimma. Silloin koko talvikylä, vanhoista äijistä ja ämmistä lapsiin\nsaakka, on sovittelehtanut saneihin ja ahkioihin, ja huutaen ja\nhoilaten ja joiaten ajellaan kuin villit edestakaisin läpi kyläkankaan,\nlaidasta toiseen. Ja kankaan laidassa aina \"sitten me ryypättiin\".\n\nPaitsi poroja on koltilla vielä lampaitakin, kymmenkunta, toistakin\ntakkuvillaista elukkaa kesäkentällä jyrsimässä. Jotkut kolttaemännät\nniitä lypsää tirauttavat ja saavat teekuppiinsa makean lisäkkeen.\nHyvillä mielin sitä vieraankin kuppiin tipauttavat.\n\n\"Pitkät on taipalet Pohjolan mailla\" -- näinpä kolttienkin asuinmailla.\nVäliin saat päiväkaupoin tarpoa aivan tietöntä taivalta, ennen kuin\npääset asuntojärveltä toiselle. Jonkin lyhyehkön välin joudut päivän\nrupeamissa taikka yön tietämöissä, mutta saatpa toisinaan päivän\nlisäksi painaltaa yönkin sekä vielä hyvän annoksen toista päivää.\nJa matka on totisesti juuri Taula-Matin maailmaa: hyllyvää suota,\nheiluvaa hetettä, johon taitamaton kulkija helposti saattaisi vaikka\niankaikkisesti kadota. Sitten on taas jäkäläistä kangasta, mäkeä ja\nvaaraa, rovaa ja kiveliötä sekä toisinaan taivaan porteille kohoavia\ntuntureita.\n\nOn miltei aina joka hetki jotakin suurta: joko suunnaton alakuloinen\naapa, tai lohduton kostea korpi, tai kamala kallioinen kiveliö, taikka\nvaltavaa voimaa ja suuruutta uhkuva paljaslakinen, lumipälvinen\ntunturi, taikka moniselkäinen, monipoukamainen, kalliosaarinen, jylhä\ntunturijärvi. Ja vielä -- Lapin suurta luontoa nekin -- paljon mainitut\nsääskiparvet: tuhannen tuhannet, miljoonat, kurjan pienet, mutta\nkaikkein verenhimoisimmat syöpäläiset, jotka ovat kerrassaan lopettaa\nei vain matkamiehen kärsivällisyyden, vaan koko matkamiehen. Lupaa\nkysymättä ne helvetillistä nuottiaan ynisten ylivoimaisina ryntäävät\nuhrinsa kimppuun.\n\nTämän suuren ja mahtavan luonnon helmassa elävät piskuiset,\nruskeanahkaiset, tummasilmäiset ihmisolennot, yhtenä renkaana erämaan\nelävien joukossa. Niinkuin metsien villit eläimet saalista ajaen,\nriistamaita ja pesäpaikkoja etsiskellen kuljeksivat sinne ja tänne,\nniin koltatkin kiertelevät tunturien takaisissa erämaissaan. Niinkuin\nnälkä ajaa metsän eläimen juoksentelemaan, niin pakottaa taistelu\nelämästä koltankin muuttelemaan paikasta toiseen.\n\nNeljä kertaa vuodessa koltat muuttavat olinsijaansa, asuen neljässä eri\npaikassa. Siinä he seuraavat luonnon järjestystä, tekevät muuttojaan\nvuodenaikojen mukaan. Niinkuin koittaa kevät, joutuu kesä, saapuu\nsyksy ja tulee talvi, niin kolttalappalainenkin siirtyy asuinmajalta\ntoiselle. Alituisesti, joka vuosi.\n\nTalvella asutaan yhteisessä suuressa kylässä, jossa on pieniä\npirttipahasia kymmenittäin tiheään ryhmään sikin sokin sijoiteltuina,\njokaisella perheellä oma asuntonsa. Talvikylä, \"markkinapaikaksi\"\nsanottu, on kuin varsinainen kotipaikka, johon erämaan hiljaisesta\nyksinäisyydestä palataan pahimpien talvipakkasien aikaa yhdessä\nviettämään ja naapurien seurasta nauttimaan. Tämmöinen kolmi-,\nnelikymmentaloinen asuntoryhmä on Suoniskylä, Suenjel, Lutto- ja\nAkkujokien yhtymätienoilla, kymmenkunta peninkulmaa Suomen rajalta. Se\non Luttojoki-alueen kolttien keskuspaikka, sinne tuttavamme Fofonovin\nveljeksetkin Madzasjaurilta vetäytyvät.\n\nMutta kun kevät rupeaa lähestymään ja kelirikko uhkaamaan, valjastetaan\nporot ahkioiden ja sanien eteen ja muutetaan kiluineen kaluineen,\nlammaspäkättäjätkin matkassa, kevätmajoille metsäjärvien rannoille\n-- ja kevätkalastus on siellä parhaana elinkeinona. Kuka lähtee\nitään, kuka länteen, ken taas etelään, ken pohjoiseen, kukin omille\npyyntimailleen satojenkin virstojen päähän. Koko talvikylä jää\nautioksi.\n\nJuhannuksen tienoissa jälleen siirrytään muutamien virstojen päässä\nsijaitseville kesäasunnoille, jotka ovat suurien kalarikkaiden\njärvien rannoilla. Siellä taas kalastellaan aina syys- ja lokakuuhun\nsaakka, jolloin porokarjat kootaan tuntureilta. Silloin muutetaan\nsyyspaikoille, jotka ovat jäkäläkankaiden vierillä. Poroja laidunnetaan\njäkälämailla, ja kalalla käydään lähijärvillä. Täällä oleskellaan\nvuoden pimein aika, jolloin päivä taivaalta kokonaan katoaa ja pimeys\nkäy yhä peloittavammaksi ja pakkanen yhä kiihtyy. Monesti ovat\nsyyspaikat pahaisia, vallan matalia pirttejä, monesti pieniä, ahtaita,\nturvepeitteisiä kotia. Samoin monet kevät- ja kesäasunnot ovat kotia,\nihmisten ikivanhoja alkuasuntoja. Kolttainmailla matkatessasi saat\nmonet yöt levätä kodan permannolla, koivunvarpujen päälle levitetyllä\nporontaljalla.\n\nMutta kun päivä on tehnyt käännöksensä ja kohta kohoaa taivaalle\nnäköpiirin yläpuolelle, talvikylä kokoaa taas erämaihin kadonneet\nlapsensa. Äänetön, autio, koskemattomien kinoksien kattama kylä muuttuu\ntaas elämää uhkuvaksi ja eloisaksi ihmisten asuinpaikaksi, kun pitkiä\nraitoja toinen toisensa jälkeen iloisin äänin ja kilisevin kelloin\nsaapuu lumisista erämaista, yksi yhtäältä, toinen toisaalta.\n\nJa kun tammikuun lopulla aurinko taas ensikerran kaukaisten tunturien\ntakaa pilkistää Pohjolan pimeään yöhön, on koko kylän asujaimisto sitä\nyhteisiltä kotikyliltä ilohuudoin tervehtimässä.\n\n\n\n\nNuortijärvellä\n\n\nKaukana ja korkealla pohjoisessa on Kuollan-Lapissa Nuottijärvi,\nsuuri seitsenpeninkulmainen selkä, pitkien niemien useihin ulappoihin\nkatkoma. Se on oikea Lapin erämaan järvi, joka suven mailta on\neristetty korkeilla Suoloselän tuntureilla ja merkitty Jäämeren\nvaltakuntaan kuuluvaksi, tunturien takaisen kansan maailmaksi.\n\nMutta kesä on silti sielläkin kesä, jopa ihana onkin. Heinäkuun päivä\nvoi siellä yöpuolella tuntureita olla yhtä kirkas ja kaunis kuin\npäivänkin puolella, vaikka tunturien rinne saattaa olla kirjavoitu\nlaajoilla lumiläikillä, vaikka tunturien taivaisella laella tuuli puhuu\ntuiman purevana ja yöpuoli hohtaa talvea.\n\nKirkkaana heinäkuun päivänä on Nuortijärvellä souteleminen\nsuurta soutua -- varsinkin illalla, päivän lännen äärille ja\npohjoiselle painuessa. Katso järveä, katso sen rantoja! Tunturien\nmahtavat lumiköyryt ja jäiset huiput hehkuvat mitä kauneimmissa\nvärivivahduksissa: vaaleansinisinä, syvänsinisinä ja punasinisinä,\nvaaleanpunaisina ja ruskeanpunaisina, sekä hohtavanvalkeina että\nyönmustina. Ja tyyni laaja Nuortin ulappa kertoo alhaalla olevan toisen\nsamanlaisen satuloistoisen maailman: lumitunturit, tummat metsät\ntunturien juurella, viheriät rannat, ruskeat ja harmaat rantakivet,\nvielä rannalla turpeinen iapinkota eläjineen.\n\nLapin kansan maailmaahan tämä seutu onkin, tunturit ja jäkäläkankaat\nlappalaisten porolaitumia, Nuortijärvi Lapin suuri kala-aitta,\nja äärettömät metsät pyyntimiesten erämaita. Kolttien, Kuollan\nlappalaisten ikimuistoista omaisuutta kaikki, polvesta polveen\nperittyä.\n\nSiellä he elävät Nuortin niemien nenissä, salmien suilla, poukamien\npohjukoissa Mossin Jaakot ja Massin Timot, Olssin Massit ja Ossipovit,\nEvaskat ja Nasarkat, Onissimat ja Kornetin Teppanat, Mikfirin Matveit\nynnä monet muut näiden suurien erämaiden kiertolaiset ja omistajat\nympäri suuren järven sijoittuneina. Pahaiset turvekodat taikka pienet\nneliseinäiset pirtit nököttävät rantakaistaleella, alla siintävä\nselkä, yllä taivaita tavoitteleva tunturi. Niissä koltat kesäkautensa\nasustavat, nuotilla ja verkoilla pyydystellen kalaista Nuortijärveä.\nMutta kun syksy saapuu ja alkaa porojen kokoomisaika, muutetaan\ntoisille asuinsijoille, metsäseutuihin jäkäläkankaiden laitamille.\nSitten taas kun Lapin täysi napatalvi on tullut, keräydytään korpien\npiiloista yhteiseen talvikylään, Nuortijärven \"pogostalle\".\n\nMutta paras kesä kuluu laajan järven hengessä.\n\nKun soudat Nuortijärveä iltamyöhäsellä, saat nähdä siellä täällä\nvenekuntia parittain nuotanvedossa, pari lappalaista kussakin veneessä.\nSillä Nuortijärvi on, samoin kuin monet muut Lapin järvet, niin\nomapäinen, ettei suvaitse nuottamiestä muulloin kuin yösydännä. Silloin\nse antaa, jos antaa, muuna aikana ei tarvitse yrittääkään. Jälkeen\nsydänyön hetken kalamiehet vasta koteutuvat, ja silloin on kotakentällä\npuuhaa. Toiset asettelevat nuottaa uluille kuivamaan, toiset perkaavat\nkaloja, toiset laittavat saaliin parhaimpia keittokattilaan tulelle.\nMuuan leipoo rieskoja ja paistaa käryttelee niitä tulen loimussa, vanha\nukko pilkkoo puita, nuori äiti ruokkii parkuvaa lastaan. On pienen\nturvekodan hoidoissa elämää ja hyörinää, siinä kun saattaa asustaa\ntoisinaan toistakymmentäkin henkeä, ikälopusta ukosta pienoiseen\nnapataattaan ja imevään ihmisalkuun asti. Ja hyvä sopu antaa sijansa\njokaiselle. Keskellä kotaa on tulisija, jolle kalakattila on vivun\nnokkaan ripustettu, ja kalakeiton nälkäiset odottajat istuskelevat\nympärillä koivunlehdeksillä verhotulla maatantereella, joka\npuunrungoilla on jaettu eri osastoihin: Keskellä kotaa on \"tollussai\",\ntulisija, perässä \"ärnissai\", ovensuussa \"uksanjalm\", ja sivupuolilla\non omat nimensä -- keskellä \"loaidot\", sekä peränurkissa \"passjekedd\"\nja ovinurkissa \"uksakedd\".\n\nKun keitto on kypsä, kapustoidaan kalat isoon kaukaloon, kaaraan, ja\nkaara lasketaan kodan permannolle puiselle pöytälevylle; paloitellaan\nvielä kakkua viereen. Koko perhe istuu ympärille ja alkaa sormitella\nkaloja suuhunsa. Syödessä vuoron perään ryypätään pahkakupista kalan\nkeittolientä. Lopuksi pistellään jälkiruokana \"vuoivaspeetsiä\",\nrasvapetäjää, joka on kalanliemeen pettu- ja ruisjauhoista sekoitettua\ntalkkunaa. Tavaton on kalapino kaarassa, mutta sen mukaista on\nsyöminenkin. Sukkelaan katoaa kala toisensa jälkeen syöjän suuhun\nja ahnaasti niitä niin nuori kuin vanhakin paljain sormin kaarasta\ntavoittelee. Ja kun jokainen on saanut kyllikseen, ei kaukalossa ole\nmuuta kuin ruodot jäljellä.\n\nMutta sitten koltta onkin täysi kuin puutiainen, ja tyytyväisenä hän\nheittäytyy kodanpermannolle levitetyille porontaljoille -- päivätyö on\npäättynyt.\n\nSoutelet Luttojen suulta Nuortijärveä ylöspäin, etelään käsin. Tahdot\ntavata järven lappeja, saat luovia ja risteillä järveä monet kerrat\nrannalta toiselle: Mossin Jaakolta Rippisalmen lappalaisasunnoille,\nsitten ympäri niemen Ossipovin suuriperheiselle turvekodalle, sitten\nMassin Iivanalle, sitten jälleen yli järven Kornetin Teppanalle ja taas\ntakaisin toiselle puolelle ja taas kodalta kodalle, pirttipahaselta\npirttipahaselle, aina ylipään Nasarkka-ukon turvekodalle asti, joka\nniemen nenästä, tunturin juurelta aittoineen ja njollineen viittoilee.\nJa järven itärannan korkea, lumikylkinen tunturijono, Vuojim-,\nKuorposh- ja Tuodashtunturit, milloin nousee uhkaavana edessäsi,\nmilloin taas peloittavana takanasi kohoaa.\n\nJos pusketat järven yläpäähän asti, Nuortijoen suulle, tapaat tunturien\nja korkeiden vaarojen ympäröimän pienen Nivankylän. Se on suomalainen\nuudistalojen kylä, Kittilän ja Sodankylän miesten asuttama, oikea\nerämaan kylä, kymmenien, satojen kilometrien päässä muusta maailmasta,\nainoastaan erämaita kiertelevät lappalaiset naapureinaan. Vain neljä,\nviisi taloa on kylässä -- Pekkalaa, Karhulaa, Hietamukkaa, Kyllöstä ja\nMalista -- pahaista korpitaloa, jotka elävät kalalla ja karjanviljalla\nsekä metsänriistalla.\n\nOn siellä Nuortijärven ylipäässä itärannalla, vastapäätä Nasarkan\nasuinkenttää, hauskannäköinen, pienen pieni pyhäkkö, \"tsassan\", kuten\nkoltta sanoo. Korkealla rantakummun pyörylällä kyhjöttää kuusien\nsuojassa pikkuruinen, parimetrinen, keilakattoinen huone, oikeauskoisen\nkirkon pyhä vinoristi huipussa. Pyhäkkö on jo yli sata vuotta vanha,\nja hurskas kolttaukko, Näskin Iivana, on sen pyhän Petrun kunniaksi\nmuinoin kohottanut. Petrun päivänä käyvät lähiseutujen koltat siinä\npalvomassa, vievät kapakalaa, villoja, lankoja, minkä mitäkin uhriksi\nhyvästä kalansaaliista, lahjaksi pyhälle Petrulle, taikka osoittavat\nerämaan lapset mielihyväänsä jonkin matkan onnistumisesta. Avoinna on\novi jokaiselle ohikulkijalle käydä kumartamaan pyhää Petrua ja hänelle\nuhria viemään. On pieneen köyhään majaan kertynyt kimppu kapakalaa ja\numpilaatikkoon helisevää rahaa sekä seinälle pehmeää paksua villalankaa\nja joukko valkeita joutsenen munankuoria.\n\nKummulla kuusten alla, pyhän huoneen suojassa, on moni väsynyt korven\nkulkija saanut viimeisen lepopaikkansa. Puinen risti, vinoniekka, on\npystytetty haudalle merkiksi sekä harmaa pieni hirsisalvos suojaamaan\nManan matkamiehen leposijaa. Sivullisestakin tuntuu, että väsynyt\nerämaitten kiertäjä saa rauhassa täällä levätä, vieressä järven\nsiintävä ulappa, toisella taivaan pyhiä korkeuksia tapaileva tunturi,\nsuojana tumma kuusikko ja pieni pyhäinen pirtti.\n\nMutta oikean jumalan oikeauskoinen palvontapaikka on Nuortijärven\npohjoispäässä, Ristikentän pogostalla, johon Nuortin ylipäästä on\nmatkaa seitsemisen, kahdeksisen peninkulmaa, yli seitsemien suurien\nja pienien selkien, ohi niemien ja saarien, poikki lahdensuiden,\nsivuitse useiden erämaan pienien pirttien ja turvekotien, jotka niemien\nnenistä viittailevat matkamiehelle taikka piiloisen lahden pohjukasta\nystävällisesti vilkuttavat. Korkea tunturien jono seuraa oikeanpuolista\nrantaa, mutta vasemmalla levittäytyvät äärettömät metsät. Vain sieltä\ntäältä kaukaisesta etäisyydestä jokin yksinäinen paljaspää, lumilakki\nylpeänä kurkottelee metsien ylitse. Katselee pohjoisesta kaukainen\nVeimetuaivas, kolttien pyhä pelätty tunturi, jonka ohitse on kovin\nvaroen kuljettava, ettei tunturin ankara haltia suuttuisi ja eksyttäisi\nmatkamiestä hirveään lumipyryyn. Monelle lappalaiselle, joka pahaa\nelämää pitäen on pyhän tunturin tienoilla liikkunut, on tämä\ntapahtunut.\n\nSiellä Nuortijärven pohjoisella rannalla on pieni valkeaksi maalattu,\nkaksitorninen puukirkko, jopa oikein komea näin kaukaisen erämaan\nkirkoksi. Paistaa jo kauas järvelle niin valkeana kuin itse valkeuden\narkki. Ja niin kauniisti saattavat kirkontornin kellot pyhinä päivinä\nerämaassa kilkattaa ja helkytellä, että korpea kiertelevä kolttakin\nhyvillä mielin rientää pyhäkön jumalaa kumartamaan. Soivathan pyhät\n\"kiellät\" ja helkkävät miltei vielä kauniimmin kuin porohärkien\nmonilukuiset tiuvut silloin, kun koltat korkeakaplaisella sanillaan\najaa laukottavat halki metsien ja jänkien, edessä vauhko viisivaljakko.\n\nKirkon naapurina on pappila sekä \"ljesnoin\", metsäherran, asunto,\nmolemmat harmaita, pyöreistä hirsistä rakennettuja, ja taaempana\nmetsässä on lukkarin pieni mökki. Mutta muuna kirkonkylänä on vain\njokunen turvekota. Ja kirkon luona, järven rannalla, on vähäinen\nkolttain kalmismaa, \"audapäikki\".\n\nRistikentän kirkko on Nuortijärven ja koko näillä kulmakunnilla\nasustavien kolttien pääpyhäkkö, sen pappi heidän pyhä paimenensa,\nkymmenienkin peninkulmien päässä erämaissa harhailevien sielujen\nkaitsija, esirukoilija ja synneistä päästäjä. Jopa Suonikylänkin\nlappalaisten, jotka kesäkautensa viettävät aina Suomen rajoilla,\nparinsadan virstan takaisilla sydänmailla.\n\nLähellä kirkonkylää, viiden kuuden virstan päässä, on metsässä vaaran\nlaidassa Nuortijärven kolttien talvikylä, iso monien kymmenien\nhökkelien, pirttien, aittojen ja lammassuojien rykelmä. Siellä koltat\nviettävät talvisydämensä, sitten taas kesäksi hajautuvat ympäri\näärettömien erämaiden aina Suomen rajoille, Hirvas- ja Talvijärville,\nJauru-, Petäjä- ja Uulettijärville asti sekä näiden järvien kautta\nlaskevien jokien varsille.\n\nVähäisen matkaa Ristikentän pogostalta alaskäsin on Nuortijärven\nluusua, Tuulomajoen niska. Jo vihaisena heti alussa lähtee valtava joki\nvetämään Nuortijärven vesiä valtamerta kohden, mutta syöksyttyänsä\nviisi, kuusi virstaa kiihtyy se Patunan könkäässä täyteen raivoonsa.\nAhdistettuina ja puristettuina korkeiden kallioiden kuiluun erämaiden\nvillit voimat myllertävät vihaisina. Korkealta kalliojyrkänteeltä ne\nvimmoissaan päättömästi heittäytyvät nurinniskoin ja sitten sähisten ja\npauhaten ja vihan vaahdossa pursuten hurjina paiskelehtivat alaskäsin,\nvoimattomassa raivossaan kovia rantakallioita vastaan syöksähdellen.\n\nSuurena pauhaavana mylläkkänä kuohuu koko kuilu.\n\nMutta sitten seuraa väsymys. Kylmä, kova kallio on taamonut väkevän\nvihaisen korvenvoiman. Tyynenä alkaa Tuuloma taas painua Kuollanvuonoa\nkohden, kuitenkin tuon tuostakin vielä vihaisesti kuohahtaen.\n\nMutta aivan talttuneena se viimein vaipuu suuren Jäämeren valtavaan\nsyliin.\n\nNiinkuin väsynyt vanhus hautaansa.\n\n\n\n"]