[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwy1OFlnIUhHiZhmewWuoYZdDOuPI4aFtf5tbkq7uvxs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2428,"Pekka Sallinen; Juhana Herttuan hovissa","Saarni, Kustavi (oik. Nordlund, Kustavi)",1866,1901,"2428-saarni-kustavi-pekka-sallinen-juhana-herttuan-hovissa","2428__Saarni_Kustavi__Pekka_Sallinen;_Juhana_Herttuan_hovissa",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1886,14405,93620,false,64259,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Historical fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Pekka Sallinen: Kertomus 1808-9 v. sodasta\" by Kustavi Nordlund is a historical account written in the late 19th century.\" The book recounts the events surrounding the Finnish War of 1808-1809, focusing on the struggles of the Finnish people, particularly the character Pekka Sallinen, who embodies their fight against Russian forces. Through his experiences, the narrative explores themes of loyalty, courage, and the personal costs of war.  \"At the start of the narrative, the reader is introduced to the context of the war, highlighting the resistance of the Karjalaiset people who take up arms to defend their homeland against invading Russians.\" The opening presents various characters, including Mikko Eronen, a strong farmer, and his family as they confront the threat of approaching Russian soldiers. Tensions mount as the Russians invade their home, leading to fierce encounters and desperate measures by Mikko and his family to protect their lives and home. The emotional turmoil and bravery displayed during these initial conflicts set the stage for the larger battles and struggles that are to come, intertwining personal stories with the broader narrative of Finnish resistance. (This is an automatically generated summary.)",[],211,"Teos sisältää kaksi historiallista kertomusta. Ensimmäinen osa kuvaa Suomen sotaa 1808–1809 ja Karjalan vapaajoukkojen puolustustaistelua Olli Tiaisen johdolla. Toinen kertomus sijoittuu 1500-luvun puoliväliin Juhana-herttuan hovin tunnelmiin.","Kustavi Saarnin 'Pekka Sallinen; Juhana Herttuan hovissa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2428. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PEKKA SALLINEN; JUHANI HERTTUAN HOVISSA\n\nKirj.\n\nKustavi Saarni [Kustavi Nordlund]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1886.\n\n\n\n\n\n\nPEKKA SALLINEN\n\nKertomus 1808-09 v. sodasta\n\n\n\n\nI. VOITTORETKI.\n\n\nI.\n\n    Riehuissa sodan, vaaroissaan,\n    Mi miehuus väellä tuolla,\n    Maa raukka, kuinka taisitkaan\n    Niin rakastettu olla,\n    Noin kallis kuinka olla voit\n    Kuin pettua vaan leiväks soit!\n\nNäin laulaa kuolematon runoilijamme Runeberg Suomen kansasta, jonka\nluonteen sodat, vainot, sorto ja nälkävuodet, sanalla sanoen kaikki\nkärsimykset ja onnettomuudet ovat karaisseet. Monesti on kansamme ollut\nhäviämäisillään, mutta verivainioilla ja esi-isäin autioksi jääneillä\nasuinpaikoilla kasvoi uusia sukupolvia, jotka alkoivat huomaamistaan\nhuomata tulevaisuutensa riippuvan kaikkein yhteisistä ponnistuksista.\nSentähden pakosta yhdyttyä, sota-aikain lähestyessä Suomenmaata,\ntahtoivat Karjalaiset joka mies puolustaa maataan. Useimmissa sodissa\njäivätkin he oman onnensa nojaan, etenkin kun viholliset äkkiä\nsamosivat heidän kotitienoihinsa. Tällä tapaa olivat he etumuurina\nVenäjän kasvavaa valtaa vastaan ja saivat siitä hallitukselta\npalkkioksi kaikenlaisia etuja, mutta olivat velvolliset puolustamaan\nvaltakunnan rajaa. Sen lisäksi annettiin heille aseita ja upseereja,\njotka pitivät yleisiä aseharjoituksia. Siitä saivat alkunsa Karjalan\nvapaajoukot, jotka muodostivat n.s. \"Suomen sotilasrajan.\" Vuosisatojen\nkuluessa kunnostivat nämät itseään, ja Karjalan suksimiehet ja\nkivekkäät ovat saavuttaneet suuren maineen. Rajaseudut olivat siis\nhyvin varustetut, ja kun 1808-09 v. sota syttyi, ryhtyivät Karjalaiset\ninnolla aseihin, suojellakseen synnyinseutuaan.\n\nSaatuaan tiedon sodanjulistuksesta, pitivät pieliseläiset ja\nnurmekselaiset kirkonkokouksen, jossa he muun muassa valitsivat\npäälliköiksi talonpojan Olli Tiaisen ja nuorukaisen Iisakki Steniuksen,\njota kotiseudulla sanottiin \"ylioppilaaksi.\"\n\nNäiden ensi toimena oli hankkia miehilleen aseita. Pieliseläisillä oli\nkyllä 130 kiväriä, joita säilytettiin kirkon parvessa, kahdessa\nkirstussa. Edellisestä sodasta asti oli myöskin muutamia satoja\nlatinkia ja pari rumpua lähelle kirkkoa kaivetussa kuopassa. Kun tämä\nei riittänyt, läksi Tiainen Kuopioon Savon prikaatin ollessa siellä\nensikertaa tässä sodassa. Kronstedt antoi hänelle 100 kiväriä ja joukon\nampumavaroja ja nimitti hänet rajakatteiniksi. Uuden arvonsa merkiksi\nsai Tiainen vaskisen hatussa kannettavan Karjalan vaakunan ja maata\nlaahaavan sapelin.\n\nHeinäkuun keskipaikoilla v. 1808 marssi venäläinen päällikkö Aleksejeff\nrajan yli 1,300 miestä muassaan ja saapui kohta Joensuuhun, jota\npuolustamaan oli keräytynyt joukko talonpoikia. Mutta elatusvarojen\npuutteesta läksi osa heitä kotiinsa, eikä puolustus siis ollut kyllin\ntehokas.\n\nSivumennen oli Aleksejeff lähettänyt Tohmajärveltä Koveron kautta Enoon\npäin majuri Scheenen johdolla 200 rakuunaa, kuuluttaen samalla Karjalan\nkaikissa kirkoissa, ett'eivät asukkaat saisi ankaran rangaistuksen\nuhalla ryhtyä aseihin. Vast'edes saamme nähdä miten Karjalaiset\nvastasivat tuon venäläisen kenraalin kuulutukseen, joka ei tosiaan\ntiennyt kenen kanssa hänellä nyt oli tekemistä.\n\n\nII.\n\nKeskellä Mönninvaaran kylää on osaksi viljelty, osaksi synkkää metsää\nkasvava vuoren harjanne, jota nimitetään Kurjan kallioksi. Siihen\naikaan, jota kertomuksemme koskee, sijaitsi siellä reheväin\nviljavainioiden keskellä pitkä ja maalaamaton talo luukku-ikkunoineen.\n\nSen isäntä, Mikko Eronen, oli hankkinut sen uutteralla työllä\nnuoruudesta asti ja oli nyt Mönninvaaran varakkain talollinen.\nTaistelussa metsänpetojen kanssa, jotka useinkin raatelivat karjaansa,\nkehittyi hän vahvaksi, rohkeaksi ja viekkaaksi. Muuten eli hän rauhassa\nperheensä kesken, johon kuului paitsi hänen vaimoaan ja tytärtään,\nhänen veljensäkin ja muutamia palvelijoita.\n\nEräänä kauniina kesä-aamuna, Erolan perheen syödessä aamiaista, syöksi\nsisään Maija, lähellä asuva mökkiläisen leski, hajalla hapsin ja\nsäikähtyneen näköisenä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Mikko uteliaasti, nousten pöydästä.\n\n\"Sarvingista päin tulee notkossa joukko sotaväkeä; ratsastavat että\npöly pilviksi nousee!\" änkytti Maija tullen pöydän ääreen.\n\n\"Mitä sotaväkeä?\" tiuskasi Mikko; \"nyt kai silmäsi kangastaa? Olisihan\nkuulunut edes jonkinmoista huhua venäläisten tulosta Ilomantsiin, josta\ntulee matkustavaisia joka päivä.\"\n\nSamassa kuului torven toitotus.\n\n\"Enkö puhunut totta?\" kysyi Maija hädissään, tarttuen Mikon käteen.\n\n\"Suus kiini!\" ärjäsi tämä.\n\n\"Nyt ei ole aikaa loruella... lähdetääs, pojat, katsomaan mitä on\ntekeillä. Pelko nyt kaikkein vähimmin auttaa!\"\n\n\"Herra Jumala, kuinka meidän nyt käy?\" huokasi Anna, Mikon vaimo.\n\n\"Ole rauhassa!\" lausui Mikko ovelta, viitaten Anttia, veljeään, ja\nSimo-nimistä renkiä tulemaan mukaan ulos.\n\nSamassa kuin he pääsivät porstuaan, syöksi pihaan venäläisjoukko, noin\n20 rakuunaa.\n\n\"Ryssät!\" huudahti Mikko peräytyen pari askelta; \"pyssyni -- missä?\"\n\nHän tahtoi palata tupaan, mutta Antti esti sen sanoen:\n\n\"Ajattele, mitä teet! Luuletko meidän mahtavan mitään kymmenkertaiselle\nviholliselle? Jos teemme vastarintaa, voivat he ryöstää talomme ja\nrääkätä meidät kuoliaaksi.\"\n\n\"Puhut kyllä totta!\" lausui Mikko kiivaasti; \"mutta eivätkös ne pirut\nole jo ennestään tunnetut? Entäs kuinka kävi isällemme!\"\n\n\"Elä tee nyt pahasti pikapäissäsi, Mikko! Paras on, että piiloitamme\naseet -- --\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", lausui Mikko mennen portaille. \"Minä viivyttelen\nvihollisia... kiiruhtakaa!\"\n\nKoettaen hillitä itseään astui hän pihalle.\n\nUpseerinsa viittauksesta astuivat rakuunat hevosen selästä. Osa heitä\nympäröi Mikon.\n\n\"Viinaa!\" huusivat janoiset ratsastajat; \"viinaa!\"\n\nMikko seisoi ääneti.\n\n\"Viinaa!\" toistivat he heristäen miekoillaan.\n\nTalossa löytyi kyllä sitä, mutta Mikko oli piiloittanut kaksi tynnyriä,\neikä tahtonut luopua tavarastaan.\n\n\"Ei ole!\" vastasi hän punastuen.\n\n\"Valehtelet, sä konna!\" huusi muuan, lyöden häntä miekan kahvalla\nolkapäähän.\n\nMikon silmät säihkyivät vihasta, vaan hän hillitsi vieläkin itsensä.\n\n\"Minä opetan sinua puhumaan totta!\" jatkoi rakuuna, lyöden häntä\ntaaskin.\n\n\"Ja minä näytän sinulle, ett'et suomalaista koiranasi pidä, sä hiiden\nryssä!\" ärjäsi Mikko, antaen miehelle korvapuustin, että hän lensi\nselälleen kaataen mukanaan pari toveriaan.\n\nNuolen nopeudella nousi rakuuna seisalleen ja aikoi pistää hänet\nkuoliaaksi, kostaakseen häväistyksensä.\n\n\"Seis!\" huudahti upseeri lyöden rakuunan miekan syrjään; \"seis! Hän on\naseeton, hänelle ei saa tehdä pahaa! Minun täytyy tutkia häntä --\nmiekka tuppeen! Iivana, vartioi häntä!\"\n\nRakuunat hajosivat sinne tänne pihaan. Iivanan silmäyksistä huomasi\nkyllä, ettei hän tyytynyt vahdin pitoon, vaan olisi mieluummin\nseurannut tovereitaan, joiden hän luuli menevän etsimään \"saalista.\"\n\nMikko puolestaan loi silmänsä tuvan akkunaan, jättäen omaisensa\nKaikkivaltiaan huostaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten jo mainitsimme, läksivät Simo ja Antti piiloittamaan aseita ja\ntalon paraimpia tavaroita, sillä venäläisen tiedettiin jo ennestään\nottavan kursailematta, mitä sai.\n\nNaiset olivat vetäytyneet nurkkaan.\n\n\"Jumal' armahda meitä!\" huudahti Anna, nojautuen tyttäreensä.\n\"Mitenkähän Mikon lienee käynyt?\"\n\n\"Kunhan vaan eivät menisi mökkiini!\" mutisi Maija. \"Pöngitittekö edes\noven?\"\n\n\"Sen kyllä teimme, äiti!\" vastasi Simo, temmaten seinältä pyssyn ja\nampumavarat. \"Isäntä viivyttelee ryssiä, sillaikaa kuin me ehdimme\npiiloittamaan tärkeimmät kapineet.\"\n\n\"Sen hän teki kotinsa tähden\", huokasi Anna.\n\nOvi alkoi täristä venäläisten iskuista.\n\n\"Auta minua laskemaan kirstua karsinaan, Simo\", huusi Antti, joka jo\noli kuljettanut sitä pari kyynärää; \"karhun keihäs samaa tietä!\"\n\nPian oli se tehty.\n\nSitten tempasi Simo pyssyn ja syöksi tuvasta.\n\n\"Mikä pojalla?\" huusi Maija mennen ovelle. \"Alkaako hän taistella -- ja\nsyöksyy siis surman suuhun.\"\n\nSamassa kuului laukaus ja melu ulkoa.\n\n\"Tuhat tulimaista! Nyt se poika tyhmästi teki!\" huusi Antti.\n\nSamassa palasi Simo sisään.\n\n\"Yksi kellistyi... sen näin luukusta.\"\n\n\"Mitä teit! Tyhmyydessäsi syökset meidät kaikki kuolemaan... No, mik'on\ntehty se on tehty... asiaa ei voi enää parantaa... paetkaamme ikkunasta\nruispeltoa myöten metsään ja sitten Tiaisen luo, joka kuulutuksensa\nmukaan majailee Kaltimonniskalla. Seuraa minua!\"\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, poikani!\" huudahti Maija, ojentaen Simolle\npyssyt, sitten kuin kumpikin mies oli hypännyt ikkunasta ulos.\n\"Varokaa, ett'eivät viholliset huomaa teitä! Menkää! Pelastuksemme\nriippuu nopeudestanne!\"\n\nOvi tärisi hirveästi ja särkyi vihdoinkin aika rumahduksella.\n\nNaiset huudahtivat pelästyksissään, kun rakuunat syöksivät sisään.\n\n\"Sinäkö ammuit?\" kysyi upseeri Annalta miekka kädessä. \"Tunnusta\noitis!\"\n\nVastaukseksi viittasi Anna ikkunaan, josta Antti ja Simo olivat\npaenneet.\n\n\"Ampuja meni tuota tietä!\" änkytti hän peloissaan.\n\n\"Ahaa! puhutpa totta -- näen että ristikot ovat poissa. Kuusi miestä\noitis ratsaille ajamaan heitä takaa! Viisi ruplaa sille, joka tuo\npakolaiset!\"\n\nSamassa meni hän naisten luo.\n\n\"Tuossapa vasta kaunis tyttö!... hän on minun... viekää pois nämä akat\nja pysykää itse ulkona, pojat.\"\n\nElsa lankesi äitinsä kaulaan.\n\nPari miestä riisti Annan erilleen ja vei hänet puolipyörtyneenä\ntuvasta.\n\n\nIII.\n\nJäätyään tupaan kahden kesken Elsan kanssa, istuutui Ivanoff -- se oli\nupseerin nimi -- penkille, vetäen viereensä Elsan, joka turhaan teki\nvastarintaa.\n\n\"Mitäs kaunoiseni noin pelkäät? Rauhoitu! Enhän tee sinulle mitään\npahaa!\"\n\n\"Mitähän tuolla ryssällä on mielessä?\" ajatteli Elsa. \"Minua\nkauhistuttaa, sillä olenhan kokonaan hänen vallassaan.\"\n\n\"Pois minusta!\" kiljasi hän kuohahtaen. \"Ensin rääkkäytätte vanhempiani\nja sitten aiotte tehdä samaa minullekin!\" Hän koetti istuutua, mutt'ei\nvoinut.\n\nIvanoff puri huultaan.\n\n\"Elkää kiivastuko, ihana neito. Miettikää tilaanne ja muistakaa että\nolette minun vallassani! Vastusteleminen on turhaa.\"\n\n\"Elä kajoo minuun, saatana!\" huusi Elsa hajalla hapsin. \"Päästä\nminut... oi!\"\n\nIvanoff julmistui.\n\n\"Vai niin, etkö hyvää usko, sä ylpeä tyttö\", lausui Ivanoff, voimatta\nenää hillitä vihaansa. \"Sentähden saat yksinäsi miettiä parempaa\nvastausta. Kärsimykseni on jo loppunut.\"\n\nHän vihelsi pieneen hopeapilliin.\n\nFeodor, hänen uskollinen palvelijansa, ilmestyi ovelle.\n\n\"Vie tämä tyttö tupakamariin ja vartioi häntä tarkasti. Katso, ett'ei\nhän saa vahingoittaa itseään.\"\n\nOitis jatkoi hän pilkallisesti Elsalle, joka ei liikahtanutkaan\npaikaltaan:\n\n\"Seuratkaa häntä vastustelematta! Hetkisen kuluttua olette kenties\nviisaampi, kun olette saaneet miettiä rauhassa, miten on paras\nvastata.\"\n\nElsa seurasi rakuunaa, luullen pääsevänsä vanhempainsa luo. Lähteissään\nlausui hän Ivanoffille, ett'ei tämä sitä kuullut:\n\n\"Odotas, vielä mertaan menet!\"\n\nJäätyään tupaan itsekseen, otti Ivanoff esiin tasku-Mattinsa, joi siitä\npari kulausta ja mutisi pyyhkien suutaan:\n\n\"Vahinko vaan, ettei sitä ollut enempää! Mutta minun täytyy saada se\ntäyteen, vaikkapa talonpoikais-viinallakin.\"\n\nHän meni ikkunaan ja loi silmänsä ulos.\n\nVähän matkan päästä näkyi Mönninvaaran kylä, taampana synkkä metsä,\njota kesti niin kauas kuin silmä kantoi.\n\nPolttava helle alkoi jo rasittaa.\n\nTuon tuostakin tuli viileä tuulen henkäys särkyneestä ikkunasta sisään\nja heilutti Ivanoffin tuuheata partaa.\n\n\"Kirotut veitikat\", mutisi hän, \"kun pakenivat tästä. Mutta kauas he\neivät ehdi. Mitaun rakuuna saavuttaa heidät pian. Olenhan jo sanonut\nitsekkäille suomalaisille, ett'eivät kynsistäni pääse. Entäs jos pannen\ntiukalle talon isännän, sillä vankini on varmaankin hän. Minua janottaa\naika lailla...\"\n\nIvanoff meni ulos.\n\nMikko seisoi pihamaalla siimeksessä, katsoa tuijottaen vartijaansa\nvihasta punoittavin kasvoin. Hän ei tiennyt omaisiensa kohtaloa. Häntä\nvaan kummastutti, että muutamat rakuunat nousivat ratsaille ja läksivät\ntäyttä nelistä metsään. \"Tottahan pakenivat pojat\" ajatteli hän, \"kun\nryssät tiesivät kaivata heitä laukauksen tähden.\" Itse hän ei\naikonutkaan paeta -- seisoihan vahti miekka kädessä hänen vieressään.\n\n\"Oletko talon isäntä?\" kysyi Ivanoff röyhkeästi, väännellen viiksiään.\n\n\"Olen\" vastasi Mikko lyhyesti.\n\n\"Sinä olet velvollinen antamaan meille ruokavaroja -- vie minut\naittaasi!\"\n\n\"Mitä sinne?\" kysäsi Mikko hämmästyvinään. \"Siellä on ani vähän\ntavaraa.\"\n\nIvanoff viittasi vartijalle, joka otti esiin pistoolin, ja pitkitti:\n\n\"Vastaa suoraan kysymyksiini! Jos koetat valhetella, laukeaa pistooli.\"\n\n\"Kuten jo sanoin, on aitassa vähän -- --\" intti Mikko vaaleten hiukan.\n\n\"No, mennään sinne\", keskeytti Ivanoff ivallisesti. Heidän jälestään\ntuli aittaan joukko rakuunia, alkaen nauttia rikkaan talon tarpeita.\nTakimaiset pistivät taskuunsa mitä saivat.\n\nSammutettuaan janonsa, astui luutnantti ulos. Viinaa hän ei\nlöytänytkään.\n\n\"Tiedätkö, mihin talonpojat ovat kokoontuneet ja missä pää-yllyttäjä\nTiainen tätä näkyä oleskelee?\"\n\n\"En.\"\n\nIvanoff viittasi vartijalle, joka viritti pistoolin hanan.\n\n\"Kuules ryssä\", lausui Mikko katsoen häntä silmästä silmään, \"aseitasi\nen pelkää, enkä kuolemaa. Jos puhun toisin, valehtelen tosiaankin, eli\njos sanon tietäväni hänestä, tulen sanasi mukaan ammutuksi.\"\n\n\"Tiainen on tunnettu kaikkialla Karjalassa. Nyt et puhu totta!\"\n\n\"Sen teenkin\", lausui Mikko, \"mutta olenhan vannonut kuninkaalleni\nvalan, jonka rikon, jos ilmaisen Tiaisen olopaikan.\"\n\n\"Ruotsin kuninkaalle vannomasi vala on enää mitätön\", virkkoi\nluutnantti.\n\n\"Vaikka kansalaiseni sortuisivat tappotanterelle ja Jumala jättäisi\nminut yksin henkiin, en riko sitä. Niin kauan kuin kuninkaani ei päästä\nSuomen kansaa uskollisuuden valasta, en vanno Keisarillesi mitään\nvalaa.\"\n\n\"Oh, puhuitpa liian rohkeasti\", sanoi luutnantti malttamatonna.\n\"Senpätähden pidänkin sinua kapinallisena talonpoikana ja rankaisen\nsinua sen mukaan. Sitokaa, pojat, hänet tuohon koivuun! Saas nähdä,\ntokko hän sitten punnitsee sanojaan paremmin kuin nyt!\"\n\nPari kolme rakuunaa tarttui jo häneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyään metsän reunaan, pysähtyi Antti odottamaan Simoa, joka ryömi\nruispeltoa.\n\nOven tärinä kuului vielä, mutta taukosi pian, josta hän arvasi\nvenäläisten päässeen sisään.\n\n\"Kiiruhda, jos tahdot eheänä perille päästä. Venäläiset voivat\nhuomata meidän paenneen, ampua tahi ajaa meitä takaa.\"\n\nPian olivat he jo korvessa.\n\n\"Nyt tulee meidän kiertää maantielle ja sitten rientomarssia\nKaltimoon!\" jatkoi Antti ladaten pyssynsä.\n\n\"Mutta saisihan omasta kylästä edes kymmenen asekuntoista\", virkkoi\nSimo.\n\n\"Sitä en usko, he ovat poissa! Paras on mennä kerrassaan Tiaisen luo.\"\n\nMetsä alkoi harveta.\n\nKuta lähemmäksi he tulivat, sitä tiheämmäksi muuttui viidakko, jossa\nheidän oli sangen vaivaloista kulkea. Naarmuisin käsin ja repaleisin\nvaattein pääsivät he pienen vaaran huipulle, josta oli laaja näky-ala;\nkaukana kimalteli Pielisjoki, näyttäen hopeaiselta vyöltä. Kaikkialla\noli vaan havumetsää, siellä täällä huuhta tai pirtti, jonka piisistä\nnousi sininen savu. Luonto oli yksitoikkoista, mutta samalla suurta ja\nvakavaa.\n\n\"Helle alkaa jo tuntua\", lausui Simo aikoen lähteä; \"meidän tulee\nkulkea siimestä. Tule nyt!\"\n\nTie kulki vaaran juurella.\n\nSamassa syöksivät rakuunat esiin.\n\nNiin Antti kuin Simo pidätti mielen malttinsa. He vetäytyivät\nviidakkoon, johon ratsumies ei voi tunkea, ja laukasivat pyssynsä.\n\nKaksi venäläistä kaatui.\n\nTiikerimäisellä hurjuudella astuivat jälelle jääneet neljä maahan ja\nsyöksivät viidakkoon. Ennenkuin Simo ehtikään vetäytyä pensaan taa sai\nhän laukauksen jalkaansa, joka ei ollut vaarallinen, mutta esti häntä\npakenemasta.\n\nAntti aikoi ottaa hänet selkäänsä.\n\n\"Pakene\", kuiskasi Simo vaipuen maahan. \"Min'en voi' seurata sinua --\njos nousen selkääsi joudumme kumpikin heidän käsiinsä. Ei, mene sinä\nvaan Tiaisen luo -- minä taistelen kunnes jaksan.\"\n\nHurjasti huutain syöksivät rakuunat Simon päälle. Anttia ei nähnyt\nkukaan. Hurja taistelu syntyi. Simo puolusti itseään niin kauan kuin\nmahdollista, hän joutui lopuksi vangiksi. Samassa laukesi Antin pyssy\nja kolmas venäläinen suistui.\n\nTurhaan etsivät rakuunat toista vihollistaan. Hän oli kadonnut metsään.\n\nSimo laahattiin ratsujen luo ja hän sai istua satulaan kahden\nratsastajan väliin, vuotaen verta parista pikkuhaavasta.\n\nRakuunat palasivat pihaan samalla kuin heidän kumppalinsa seisoivat\nMikon ympärillä.\n\nIvanoff julmistui, kuultuaan kolmen kaatuneen, ja päätti piiskauttaa\nSimoa paikalla.\n\n\"Suokaa mulle edes ryyppynen alle\", virkkoi tämä koivun juurella, \"niin\nsaatte vaivasta kaksi tynnyriä!\"\n\n\"Mistä? Päästäkää mies irti! Jos tahdot säilyttää nahkasi täksi\nhetkeksi, tuo ne meille\", lausui Ivanoff.\n\nSimo viittasi latoon.\n\n\"Heinissä liki ovea.\"\n\nOitis syöksi sinne pari kolme rakuunaa ja pyöritti ulos tynnyrit.\n\nTämä löytö sai venäläiset unhoittamaan koko rangaistuksen toistaiseksi.\n\n\"Viekää vangit aittaan!\" käski Ivanoff.\n\nSitten kokoontuivat rakuunat tupaan ja alkoivat juoda ja mässätä.\n\n\nIV.\n\nPielisjoessa on monta kovaa koskea, joista laskettaissa tarvitsee\nsuurta taitoa ja rohkeutta. Pohjoisin on Häihän koski. Siitä alaspäin\nleviää joki milt'ei järventapaiseksi ja sitä kutsutaankin siinä kohden\nHiirenvedeksi.\n\nTämä kapenee vähitellen, ensin tehtyään jyrkän mutkan. Vesijoukko\ntunkeutuu kovalla pauhulla Kaltimon koskeen, syöksee nuolen nopeudella\nkiviä ja kallioita vastaan, kuohuu, vaahtoelee niiden vietteillä ja\nväistyy vihdoinkin syrjään, voimatta tehdä mitään noille\njärkähtämättömille vastustajilleen.\n\nItäpuolella koskea on korkea vaara, länsipuolelta pistää jokeen pitkä\nniemi, jonka nenästä lautattiin virran yli.\n\nOli Heinäkuun 30 p. 1808. Puolipäivän aurinko paistoi kuumasti. Ruis\noli kumarruksissaan jykeiden tähkäin painosta.\n\nNiemellä, lautturin mökin ympärillä, majaili silloin parisataa\naseellista talonpoikaa.\n\nUseimmilla oli n.k. \"ruunun kivärit\", mutta täytyipä monen tyytyä\nomaansa, jossa oli musta puupajunetti. Hatuissaan kantoivat talonpojat\nviheriää puunoksaa ja selässään tuohikonttia, jonka valkoiset hihnat\nmenivät ristiin rinnan yli. Muutamilla oli vyössä sirppi, toisilla\nvanha ruostunut sapeli, esi-isäin verinen perintö.\n\nTalonpojat tahtoivat matkia puvussaan säännöllistä Suomen sotaväkeä,\npettäen sillä venäläisiä.\n\nUloinna törmällä seisoi iso, mustapartainen ja roteva mies. Tuuheat\nkulmakarvat varjostivat mustaa silmäparia, josta loisti tavaton nero;\nkotkannenä ja ohut ylähuuli olivat rohkeuden ja mielenlujuuden merkki.\nHänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain jaloa, ylevää ja\nmiehekästä, jota ei voinut olla kunnioittamatta.\n\nPuvusta päättäen olisi häntä pitänyt talonpoikana, ellei hänen\nvaakunalla varustettu hattunsa ja maata laahaava sapelinsa olisi\nosoittanut päällikköä. Hän olikin tuo tunnettu talonpoikain johtaja --\nOlli Tiainen.\n\nHänen vieressään oli 24-vuotinen mies, \"ylioppilas\" Stenius, Pielisen\npitäjässä sijaitsevan Sarkkilan tilan omistaja. Hänkin on saanut\ntunnetun nimen talonpoikain johtajana tässä sodassa, ja ansaitseekin\nsen.\n\nPäälliköt olivat epätietoiset mihin lähteä, kun ei tarkkaan tiedetty,\nmissä venäläiset olivat. Pienimmätkin ilmoitukset olivat tällä kertaa\nsangen tärkeät. Talonpoikaisjoukko halusi taistella ja alkoi jo milt'ei\nnurista majapaikallaan.\n\nKun Antti saapui paikalle, syntyi leirissä vilkas liike. Tiaisen\nlähettämät miehet hankkivat lisää veneitä ylimenoa varten. Ilohuudolla\nläksivät talonpojat eteenpäin, tietäen nyt tapaavan vihollisensa.\n\nViimeisen veneen lähteissä rannasta, hyppäsi siihen kaksi aseellista\nmiestä, joista edellinen oli noin 50 vuotias, pieni ja jokseenkin\nlihava. Hänen leveät harteensa ja jäntterät jäsenensä osoittivat voimaa\nja tanakkuutta, olallaan kantoi hän n.k. \"Sprengtportenin tussaria.\"\n\nNuorempi oli valkoverinen ja punakka poika, tuskin kahdenkaankymmenen\nvuotias, laiha ja solakkavartaloinen.\n\nTultuaan maalle, meni edellinen suoraan Tiaisen luo ja tervehti, lyöden\nhäntä olkapäähän.\n\n\"Hyvää päivää Olli! Kuinka olet voinut? Mitä kuuluu Nurmekseen?\"\n\nTiainen kääntyi äkkiä ja huudahti huomattuaan tulokkaat, joiden käsiä\nhän hellästi pudisteli:\n\n\"Tervetultuanne joukkoomme! Tunsin sinut, Juhana, äänestäsi. Mutta\nkuinka tiesit meidän olevan täällä?\"\n\n\"Huhu kiertää ympäri maata linnun siivillä. Olemme kulkeneet yhtä\nmittaa Jakokoskelta ja päälle päätteeksi näin kovassa helteessä.\nVenäläiset ovat tulleet Niinivaaralle ja hankitsevat ylimenoa,\nkuljettaen jokeen hirsiä, joista he kaiketi tekevät puomi-sillan.\nArvaathan, mitä seuraa, jos ne hirtehiset pääsevät yli. Brandenburg ja\nBrunow läksivät sieltä jo viime pyhänä Liperiin, kehoittamaan senkin\npitäjään asukkaita ryhtymään aseihin. Lähtekää Joensuuhun niin pian\nkuin mahdollista.\"\n\nTiainen mietti hetkisen.\n\n\"Ei, ystäväni, se ei käy laatuun paikalla, kun äsken saimme tietää\nvenäläisten jo tulleen Mönninvaaralle.\"\n\n\"Mönninvaaralle! No, -- sitten seuraan minä ja Pekka teitä. Minua\nhaluttaa vielä vanhoillanikin taistella samaa vihollista vastaan, kuin\nennen muinoin Savon jääkärinä ollessani? Tämän pyssyn sain itse\nStedingk'iltä, sillä minähän haavoitin Porrassalmella entisen\npäällikkömme Sprengtportenin, joka on myynyt itsensä venäläisille. Sitä\nkyllä oma koira puri!\"\n\n\"Kuka on tuo mies?\" kysyi Stenius syrjässä Tiaiselta.\n\n\"Entinen sotilas Juhana Sallinen Joensuusta poikineen\", vastasi tämä.\n\"Hän asuu siellä kosken saarella, jossa hänellä, on mökki, minkä hän\neukkovainajansa perintöä sai apeltaan.\"\n\nMiesten järjestyttyä läksi joukko matkaan. Etupäässä kulki Tiainen,\nStenius ja Salliset puhellen vilkkaasti keskenänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakuunain juodessa, tanssiessa ja laulaessa pistäysi Ivanoff katsomaan\nkaunista vankiaan, joka istui lavitsalla itkusta punaisin silmin ja\nnäytti kärsineen kovaa sisällistä taistelua.\n\n\"No, neitoseni, miltä tuntuu olla täällä? Oletteko jo miettineet\nkyllin, mitä vastata?\"\n\nIvanoff, joka oli luullut voivansa musertaa Elsan itsekkään luonteen,\nhämmästyi suuresti, kun tyttö vastasi:\n\n\"Pois, konna! En koskaan voi rakastaa sinua!\"\n\n\"Mutta -- --\"\n\nLuutnantti ei ehtinytkään lopettaa lausettaan, sillä samalla kuului\npihalta pistoolin laukaus, joka sai hänet syöksemään ulos.\n\n\"Suomalaiset ovat täällä!\" kajahti venäläisten kesken. He tointuivat\npian juomingistaan, mutta pakenivat talosta suoraa päätä. Talonpojat\nampuivat heidän jälkeensä, mutt'ei yksikään luoti kantanut enää heihin.\n\nVangit tulivat itse esiin ja kohtasivat toisensa pihalla. Elsa syöksi\nvanhempainsa syliin. Ilo oli sanomaton.\n\n\nV.\n\nSeuraavana aamuna päivän koittaessa lähestyi Scheenen joukko\nMönninvaaraa. Tiainen miehineen odotti häntä ruispellossa kahden puolen\ntietä. Näkymättömät vastustajat kaatoivat tarkoilla laukauksillaan\njoukon rakuunoita. Scheene aikoi jo peräytyä.\n\n\"Meidän täytyy saada heidät ruispellosta millä hinnalla hyvänsä!\"\nvirkkoi hän vieressään ratsastavalle Ivanoffille.\n\nTämä mietti hetkisen.\n\n\"Se maksaa meille monen miehen veret -- hm! -- ahah, nytpä tiedän\nsopivan keinon. Antakaa minun 40 miehellä kiertää metsän kautta tuon\ntalon luo, joka näkyy vaaralta. Minä sytytän sen tuleen -- suomalaiset\nperäytyvät sammuttamaan -- hyökkäämme heidän kimppuunsa kahdelta\npuolen, ja voitto on meidän!\"\n\nKaiketi saattoi Elsan muisto hänet valitsemaan tämän keinon.\n\nScheene hieroi käsiään.\n\n\"Kiitän teitä!\" virkkoi hän luutnantilleen, \"tepä tiesittekin, mitä\ntehdä! Pankaa oitis tuumanne toimeen; minä peräydyn hiukan miehineni,\nsillä talonpoikain pyssyn tuli on sangen tuhoova!\"\n\nTultuaan metsän reunaan talon luo käski Ivanoff miestensä koota risuja.\nPäästyään pihaan tekivät venäläiset neljä suurta risukimppua, jotka he\npanivat talon kulmiin.\n\nIvanoff meni sisään Feodor mukanaan.\n\nNaiset katselivat ikkunasta taistelua, tietämättä mitään uhkaavasta\nvaarasta.\n\nKumpikin huudahti kauhistuksesta, huomattuaan luutnantin. Elsa säikähti\nniin, että hän särki ruudun kyynärpäällään. Anna tahtoi viskautua\nIvanoffin eteen, suojellakseen tytärtänsä, mutt'ei ennättänytkään,\nsillä upseeri otti tämän vyötäisistä kiini.\n\n\"Sinun täytyy seurata minua, ell'et tahdo palaa sisään\", virkkoi hän\nElsalle. \"Tule, minun on kiire.\"\n\n\"Sinuako?\" kysyi tyttö hämmästyen, koettaen riuhtoa itseään irti, mutta\nIvanoff piti kiini yhä kovemmin.\n\n\"Ellet tule hyvällä, pakoitan minä sinua!\"\n\nSamassa tempasi Anna puukon ja syöksi Ivanoffin päälle, aikoen lävistää\nhänet, mutta sukkelasti tempasi tämä pistoolinsa ja tähtäsi äitiä\npäähän. Tämä säikähti siitä ja vaipui maahan.\n\nTuntein venäläisen ottaneen kätensä hänen lantioiltaan, karkasi Elsa\näitinsä luo.\n\n\"Sinua en seuraa; ennen vaikka palan sisään!\"\n\nIvanoff koputti ovea, sillä pillin ääni ei kuulunut nyt.\n\n\"Feodor!\"\n\nTämä ilmestyi ovelle, tarttui Elsaan ja sitoi hänet.\n\nIvanoff riensi ulos kuormineen lyötyään Annalta puukon kädestä.\n\n\"Feodor, vie hänet sitten varmaan paikkaan, ett'ei kukaan näe häntä!\"\nvirkkoi hän hätä-hätää porstuassa.\n\nNousten ratsaille ja ottaen puolipyörtyneen tytön eteensä satulaan,\nkäski Ivanoff miehiänsä sytyttämään risukimput.\n\nLiekit alkoivat kasvaa tavattoman nopeasti. Kuivat seinät paloivat pian\njokapaikasta ja viiden minuutin kuluttua oli talo ilmitulessa.\n\nNähtyään tekonsa onnistuneen, läksi Ivanoff joukkoineen pihasta.\n\nTöin tuskin pelastui Anna varmasta kuolemasta. Luutnantin antama isku\nsai hänet vaipumaan uudestaan maahan. Kauhistuksella kuuli hän, kuinka\nliekit alkoivat roihuta ja ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen\nulos. Seinät alkoivat varistua. Töin tuskin hoiperteli Anna pihalle,\njossa hän tunnotonna vaipui maahan.\n\nVenäläiset olivat jo ratsastaneet aitan kulmaan, kun joukko talonpoikia\nryntäsi esiin pirtin takaa, ampuen viisi rakuunaa. Taistelu tuli kohta\nyleiseksi; venäläiset sulkivat päällikkönsä ja hänen taakkansa piirin\nsisään, valmiina puolustamaan itseään viimeiseen saakka. Seuraavalla\nkuuIaruiskulla kaatui heitä parikymmentä. Ivanoffin ratsu kompastui ja\nhän kaatui taakkoineen, mutta nousi vihasta kuohuen, tempasi\npistoolinsa ja syöksi Pekka Sallista vastaan, joka vartoi häntä.\n\n\"Konna\", huusi Pekka kohottaen pyssynsä, lyödäkseen sillä luutnanttia\npäähän, mutta tämä ehti väistyä syrjään iskun edestä.\n\n\"Nyt olet kuoleman oma!\"\n\nHänen kätensä vapisi vihasta niin, että hän ei osannutkaan\nvastustajaansa, vaan ampui sen sijaan Juhanan, joka riensi avuksi\npojalleen, heittäen samalla henkensä, kaatuen Pekan jalkoihin. Samassa\ntekivät talonpojat Tiaisen johdolla toisen hyökkäyksen. Venäläisten\ntäytyi peräytyä.\n\nHuomattuaan isänsä kaatuneen, syöksi Pekka kostoa huutaen vihollisten\npäälle, lyöden ympäriinsä kuin vimmattu. Vihdoinkin vaipui hän veren\nvuodatuksesta maahan, huomaamatta suomalaisia, jotka tulivat hänelle\navuksi.\n\nHän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä\nliikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.\n\n\nVI.\n\n    Jos olet mun,\n    Tuo syyskin kevähäksi käy.\n\n                     Erkko.\n\nPekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta\nau'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa\nkaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan\npäänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko\nhän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli\ntaistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo\nhaihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja\nhoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti\nkummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden\ntunnetta.\n\nPekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea\nkylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli\nlääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut\nkiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan\npelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta\nisänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.\n\nHän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja\nAntti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden\ntalonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan,\nKodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.\n\nElsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli\npelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; --\nkiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja\nuskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.\n\nNäinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä\nennen ei tiennyt mitään.\n\nHän oli rakastunut.\n\nSykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen\nparanemistaan.\n\nMutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden\ntahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin\nmahdollista.\n\nIlta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään,\nvalaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.\n\n\"Ah missä olen?\" oli hänen ensimmäiset sanansa. \"Kuka olet, sä ihana\nimpi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!\"\n\nPunehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota\nPekka ei kuullut:\n\n\"Jumalan kiitos, hän virkoaa eloon, hän paranee!\"\n\n\"Mutta sano, missä olen?\" jatkoi sairas vienolla äänellä,\n\"äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi.\"\n\n\"Mönninvaaralla, Erolan pirtissä; olet joutunut hyviin käsiin.\"\n\nSairas hymyili vienosti, nauttien lempeätä auringon valoa.\n\n\"Kauanko olen maannut?\" kysyi hän.\n\n\"Eilis-aamusta saakka\", vastasi Elsa, nostaen jakkaran syrjään ja\njuoma-kupin puoli ympyräiselle, ikkunan edessä olevalle pöydälle. \"Olet\nhouraillut koko ajan. Mutta rauhoitu nyt, haavasi ovat vaaralliset\",\njatkoi neitonen luoden hoidokkaasensa suuret sini-silmänsä; \"Ainoastaan\nrauhallisuus ja lepo voivat pelastaa sinut.\"\n\nPekka katsoi häneen pitkään.\n\n\"Mutta missä on isäni ja kuinka voi hän; eikös hänkin muistaakseni\nhaavoittunut?... Onhan tuo kiväri hänen?\"\n\n\"Isäsi voi sangen hyvin\", vastasi Elsa kiireesti, sillä hän pelkäsi\nkuolon sanoman pahentavan hänen tilansa.\n\n\"Se ei ole tosi!\" huudahti sairas nousten kyynärpäilleen; -- hän muisti\nnyt kaikki; \"se ei ole tosi! Hän kaatui viereeni.\"\n\n\"Rauhoitu\", sanoi Elsa tuskallisesti, painaen hänet varovasti alas;\n\"muutoin menen pois, sillä läsnäoloni voi olla sinulle vaarallinen.\"\n\n\"Oi suojelus-enkelini?\" huudahti Pekka rukoilevalla äänellä; \"Jää\nluokseni, elä luovu minusta tuskan hetkellä! Teen mitä tahdot; --\ntottelen sinua!\"\n\nElsa loi häneen kiitolliset silmänsä.\n\nNyt aukesi ovi ja Anna, Maija ja Simo tulivat sisään. Edellisellä oli\npyssy selässä ja ammuttu teeri kädessä.\n\nNähtyään heidät hiipi Elsa ovelle vastaan ja kuiskasi jotain Maijalle\nkorvaan, jonka jälkeen leski otti pojaltaan linnun ja meni ulos.\n\n\"Hyvinpä sinulle onnistuikin\", sanoi Elsa Simolle hiljaa; \"mutta elä\nhäiritse sairasta.\"\n\n\"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?\" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei\nPekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.\n\n\"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta\", vastasi Elsa.\n\"Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan\nmennä häntä puhuttelemaan.\"\n\nSillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen\nkeskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.\n\n\"Kuinka voit?\" kysyi Simo potilaalta.\n\n\"Hyvin vaan\", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, \"paitse että\nkylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni.\"\n\n\"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison\nteeren.\"\n\n\"Kiitoksia, Simo\", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; \"hyväntekoasi\nen unhota koskaan!... Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo\ntuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan\nhänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen,\nolen sanomattomassa kiitollisuuden velassa.\"\n\n\"Tiainen sen teki, sillä hän tiesi ken sen perii\", vastasi Simo\ntotisena.\n\nSairaan veret alkoivat kuohua.\n\n\"Ah Tiainen, missä on hän, tuo isävainajani uskollinen ystävä?\nSaisinkohan tavata häntä? Onko hän vielä Mönninvaaralla?\"\n\n\"Ei\", vastasi Simo pannen pyssynsä seinälle. \"Hän läksi täältä\njoukkoineen jo eilen.\"\n\n\"Väisty syrjään, Simo\", lausui Elsa lähestyen häntä. \"Sairas tarvitsee\nlepoa, Juo tästä, Pekka, se vahvistaa sinua ja kirkastaa sielusi.\"\n\nNäin sanoen ojensi hän Pekalle juomakupin.\n\nTämä nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen kerrassaan.\n\nHymyillen loi hän silmänsä Elsaan, joka istuutui hänen päänalaisiinsa,\nja vaipui virkistävään uneen.\n\n\nVII.\n\nKaunis näkyala leviää eteemme Pielisjoen suussa. Sen keskustana on tuo\nsuuri joki monine, rehevällä kasvullisuudella peitettyine saarineen,\njoista muutamat ovat niin lähellä rantaa, että ainoastaan pieni puronen\neroittaa ne siitä. Itäpuolella jokea kohoaa korkea, osaksi metsäinen,\nosaksi viljelty Niinivaara, joka vähitellen alenee Pyhäselkään päin.\n\nJo aikaisin alettiin pitää Joensuuta sangen edullisena kaikille\nsota-hankkeille, jonka tähden se olikin Karjalaan sijoitetun sotaväen\nasemapaikkana 1743 vuoden rauhasta asti.\n\nNiin suomalaiset kuin venäläisetkin tahtoivat pitää hallussaan tätä\ntärkeää paikkaa.\n\nTalonpojat pidättivät venäläisiä niin paljon, ett'ei heidän\nylimeno-hankkeistaan tullut mitään. He näet ampuivat läheisen\nviinanpolttimon suojasta useampia laukauksia, joista yksi kaatoi\npäällikön hevosen. Tästä hämmästyksissään ja huomattuaan aseellisen\njoukon, mikä oitis senjälkeen tuli näkyviin, luulivat venäläiset\nsuomalaista sotaväkeä olevan siellä ja peräytyivät min ennättivät.\nVäjyksistä ampuivat muutamat Kiihtelysvaaran talonpojat kuormaston\nhevosia ja anastivat 80 kulia otria ja 3 rakuunaa.\n\nJos Aleksejeffin olisi onnistunut tulla tätä tietä karkoittamaan\nSandelssia Toivalasta, olisi viides prikaati ollut suuressa vaarassa.\nVoitettuaan monesti vastustajansa luuli hän voivansa vähentää\njoukkojaan ja lähetti yhden jääkäri-komppanian ynnä 200 oululaista ja 2\nkolmenaulaista tykkiä majuri Malmin johdolla Karjalaan, joka kiiruhti\nLiperin Mattisenlahteen ja sieltä veneillä Hammaslahteen, katkaisemaan\nvihollisilta palausmatkaa. Mutta nämät ennättivät päästä pakoon, ja\nsentähden peräysi Malm Joensuuhun, odottamaan muuta joukkoaan. Tämän\nretken oli hän tehnyt savolaisineen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljän päivän kuluttua oli Pekka jo niin terve että hän voi palata\nkotiinsa Joensuuhun, sydän täynnä mitä hellimpiä kiitollisuuden\nosoitteita Elsaa kohtaan, joka koko ajan oli uskollisesti hoitanut\nhäntä. Hän suri suuresti isänsä kuolemaa, etenkin kotona, mutta iloitsi\nkuitenkin maanmiestensä keralla voitosta. Kun hän tuon tuostakin joutui\nsynkkämieliseksi, lohdutti häntä Aatu, eräs enolainen, joka oli\nseurannut häntä Joensuuhun mennäkseen sotilaaksi Malmin komppaniaan.\n\nTahtoen tavata jotakuta, joka oli ollut Mönninvaaran tappelussa, kutsui\nMalm luoksensa Pekan ja Aadun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun aurinko loi säteitään erääsen maanmittari Backmanin talon\nsivu-huoneesen, siellä olevalle mustaksi maalatulle pöydälle, jossa oli\nseudun kartta, muutamille samanvärisille keppi-tuoleille ja suurelle,\nvanhanaikuiselle sohvalle, jonka yläpuolella oli Kustaa III:en kuva.\n\nLattialla käveli edestakaisin keskikokoinen mies parhaassa ijässään,\nSavon jääkärin univormu päällä, miekkatähdistön risti rinnassa. Ohuet\nkorvaparrat peittivät osaksi hänen vereviä kasvojaan, vaaleata tukkaa\nheilutteli vieno kesätuuli, joka tuli sisään avoimesta ikkunasta.\n\nSyviin mietteihin vaipuneena laski Malm päänsä, mutta vilaistuaan\nihanaan näky-alaan, jonka keskustana oli kimalteleva Pyhäselkä, kääntyi\nhän kahden, niinikään seisovan upserin puoleen ja sanoi heille\ninnokkaasti:\n\n\"Herraseni, Aleksejeff kiiruhtaa rajalle min ennättää. Ellei hän olisi\nluikahtanut käsistämme Hammaslahdella, emme enää tarvitsisi ajaa häntä\ntakaa. Nyt hän ehtii varustautumaan. Mitäs luulette, herraseni,\nlähdemmekö oitis marssimaan odottamatta apujoukkoja vai kuinka?\"\n\n\"Minusta olisi paras koota niin paljon talonpoikia kuin mahdollista,\nantaa heille aseita sen mukaan kuin varamme riittävät ja kiiruhtaa\nvihollisten jälestä\", vastasi toinen upseereista, luoden silmänsä\nkarttaan.\n\n\"Mutta olenpa kuullut Aleksejeffilla olleen alkuaan 1,300 miestä,\njoista hän lähetti Enoon ainakin parisataa\", vastasi Malm seisahtaen\nkuninkaan kuvan eteen, jota hän katseli hetkisen.\n\nSitten kääntyi hän pöydän ääreen ja alkoi tarkastaa karttaa.\n\n\"Kuinka paljon talonpoikia on jo tullut leiriimme, Vallgren?\" kysyi hän\nmitaten välimatkan Joensuusta Ruskealaan.\n\n\"Sitä en voi tarkoin sanoa\", vastasi tämä; \"luullakseni parisataa.\"\n\nSamassa tulivat Pekka ja Aatu sisään.\n\n\"Olen kutsunut teitä tänne\", lausui Malm, \"kun kuulin teidän\ntaistelleen Mönninvaaralla vapaajoukkojen mukana. Kertokaa, miten\nsiellä kävi?\"\n\nAatu Tirronen täytti majurin käskyn niin huolellisesti kuin suinkin\nvoi.\n\n\"Tahdotteko tulla komppaniaani, pojat?\" kysyi Malm mitellen heitä\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Minun plutoonani etenkin on vajannainen\", liitti luutnantti Rosin.\n\n\"No vieläkö kysyttekin, herra majuri. Olen entisiä Viaporin sotilaita\nja tahdon hartaasti taistella isänmaani edestä.\"\n\n\"Sepä oikeen!\" virkkoi Malm taputtaen häntä olkapäälle.\n\n\"Entäs sinä, poikaseni?\"\n\n\"Minäkin suostun siihen!\" vastasi Pekka. \"Isäni kaatui tappotanterella,\nsinne haluan minäkin.\"\n\n\"Oikeen! Nimenne?\" kysyi Malm ottaen esiin muistikirjansa.\n\nPekka ja Aatu vastasivat oitis\n\n\"Kas tässä saatte!\" jatkoi majuuri antaen kummallekin kirkkaan\ntäalerin. \"Juokaa nyt kuninkaanne ja sen rykmentin kunniaksi, johon nyt\npääsette. Mutta onkos, Sallinen, kätesi niin terve, että voit käyttää\nkiväriä?\"\n\n\"On, herra majuri; tätä voin liikutella yhtä hyvin kuin toistakin.\"\n\n\"No se hyvä! Hyvästi pojat!\"\n\n\"Jumala varjelkoon herra majuria!\" lausui Aatu.\n\n\"Rotevia poikia!\" virkkoi Malm heidän mentyään; \"Vallgren, saatte\nkummankin plutoonaanne. Oululaisten tultua pidämme sotaneuvottelua ja\nkenties pääsemme lähtemään vielä tänä iltana. Nyt pitää hankkia niin\npaljon nahkapoikia kuin mahdollista; halukkaita siihen löytyy kyllä...\nMutta nyt päivälliselle, herraseni!\"\n\nEhtoopuolella saapuivat oululaiset ja tykit. Rientomarssista väsyneet\nsotilaat saivat levätä nuotiotulen ääressä, mutta upserit kokoontuivat\nMalmin luo ja joivat punssi-maljoja Sandelsin kunniaksi, joka taaskin\noli voittanut vastustajansa Toivalassa.\n\n\nVIII.\n\nMalm kohtasi vastustajansa Pälkijärvellä, johon he olivat sijoittuneet\nvarustettuun leiriin. Aleksejeff kärsi kovan tappion ja pakeni\nSortavalaan. Malm puolestaan eteni myöskin rajan yli Ruskealaan saakka,\nmutt'ei uskaltanut viipyä siellä kauan, koska venäläiset kokoilivat\nSortavalan seuduille melkoisia sotavoimia.\n\nKun Aleksejeff oli saapunut Sortavalaan, luuli hän Malmin ajavan takaa\n\"lukemattomine joukkoineen\" ja aikoi sentähden viedä kaikki sikäläiset\nvarastot lotjilla Laatokan yli. Mutta hän pääsi huolistaan ja pelostaan\njo seuraavana päivänä, sillä Keisari Aleksanteri, joka ei hyväksynyt\nhänen sodankäyntiään, lähetti ruhtinas Dolgorukin päälliköksi hänen\nsijaansa. Samalla sai venäläinen kenraali Kuopiossa käskyn ahdistaa\nMalmia eteläpuolelta ja sitä varten lähettää 1,500 miestä ja 4 tykkiä\nSavonlinnan kautta Kerimäelle ja sieltä Kiteelle.\n\nSaatuaan tiedon Dolgorukin tulosta kuin myös siitä, että venäläiset\naikoivat ryhtyä tehokkaihin toimiin, peräytyi Malm Tohmajärvelle, ensin\njätettyään Pälkijärven Hiekkaan 25 miestä, ja vartoi siellä vihollista\nvahvasti varustetussa asemassa, kunnes sana tuotiin toisen\nvenäläisjoukon tulosta Kiteelle. Nyt täytyi hänen palata Joensuuhun.\n\nKoottuaan 5,000 miestä läksi Dolgoruki ajamaan Malmia takaa ja\nkarkoitti hänen etuvahtinsa Pälkijärveltä. Kemiin kylästä lähetti hän\nmennessään Joensuuhun eversti Gerngrossin 1,000 miehellä Enoon ja\nPieliseen, kukistamaan kaikkia talonpoikais-liikkeitä.\n\nKarjalan vesistöillä liikkui 4 tykkivenettä, jotka olivat tulossa\nVarkaudesta Joensuuhun, hätyyttämään Malmia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSynkät pilvet peittivät kokonaan taivaan kannen ja tuon tuostakin tuli\nsadekuuroja, jotka liukastivat maan, muuttivat vallinojat lätäköiksi ja\nkastelivat niitä kaivavat sotilaat läpimäräksi, että heidän täytyi\nheittää työnsä. Sateesta paisuneena virtasi Pielisjoki entistään\nkovemmin, ja ukkonen kumisi kaukana.\n\nEräs kiteeläinen oli tuonut niin huolettavia sanomia, että Malm oli\nkoonnut luokseen kaikki upseerinsa.\n\nMalmin tila oli sangen vaarallinen. Hän voi joutua kahden tulen väliin.\n\nKeskustelu tuli vähitellen sangen vilkkaaksi. Ehdoteltiin jos\nminkinlaisia sota-tuumia.\n\nAdjutantti Vallgren lausui äkkiä:\n\n\"Lähettäkäämme sanansaattaja Tiaiselle, huomauttaaksemme häntä olemaan\nvaruillaan ja puolustamaan Kaltimonniskaa.\"\n\n\"Rohkea, vaaroihin tottunut mies!\" liitti Malm.\n\n\"Niin, herra majuri! Minä tiedän sopivan miehen.\"\n\n\"Nimeltä?\"\n\n\"Pekka Sallinen, kersantti omassa komppaniassanne.\"\n\n\"Onko hän jo ennen osoittanut niitä ominaisuuksia, joita tällä kertaa\ntarvitaan?\"\n\n\"On, herra majuri\", vastasi Vallgren innokkaasti; \"hän kunnosti itseään\netenkin Pälkijärvellä.\"\n\n\"Ah nyt muistan. Pitkä solakka nuori mies?\"\n\n\"Aivan oikeen ja sen lisäksi kahdenkymmenen vuotias.\"\n\n\"Hän se on. Kiitän teitä, parempaa miestä en olisi löytänytkään. Olen\nmielistynyt tuohon kelpo poikaan.\"\n\nMalm lähetti hakemaan Pekkaa.\n\nTämä istui kotona puhellen ystävänsä Aadun kanssa. Puolen tunnin päästä\ntuli Brandenburg sotaneuvoston kokoushuoneesen:\n\n\"Herra majuri, Sallinen odottaa vahtituvassa käskyjänne.\"\n\n\"Hyvä, kutsu häntä sisään!\"\n\nNousten seisalleen jatkoi Malm nähtyään Pekan:\n\n\"Taidatko ratsastaa?\"\n\n\"Kyllä, herra majuri. Ehk'en voi kilpailla kasakan kanssa, en\nkuitenkaan vähällä tantereesen lennä.\"\n\n\"Se on oikeen, kelpo poika! Sitäpä juuri tarvitsenkin. Sinun tulee\nviedä tämä kirje Tiaiselle. Tunnetko tarkkaan Kaltimonniskan seudut?\"\n\n\"Tarkkaan, herra majuri!\"\n\n\"Oletko kotoisin sieltä?\"\n\n\"En; täältä!\"\n\nMalm kääri kirjeen paperiin, lukittuaan sen sinetillään, ja jatkoi:\n\n\"Tätä et saa jättää kellekään muulle kuin Tiaiselle itselleen. Sinun\ntulee tavata häntä, vaikkapa hän olisi Nurmeksessa. Mutta muista, että\nsinun täytyy vartoa vihollisia millä hetkellä hyvänsä!\"\n\n\"Kyllä, herra majuri! Taistelen viimeiseen veripisaraan saakka.\"\n\nPekan vastaukset miellyttivät Malmia.\n\n\"Pekka Sallinen, ota siis tämä kirje, josta riippuu koko Karjalan\npelastus. Jos sinulle kävisi niin, että joutuisit vihollisten käsiin\",\npitkitti Malm; \"elä kuolemaksesikaan anna heille kirjettä, ennen vaikka\nhävitä se. Ota nyt mitä tärkeimmin matkalla tarvitset: evästä ja\nampumavaroja. Sillaikaa satuloidaan sinua varten paras hevosemme.\nSatulan kopista löydät pistooli-parin. Hyvästi nyt, Jumala olkoon\nkanssasi!\"\n\n\"Jumala varjelkoon herra majuria!\" lausui Pekka tehden kunniaa; \"minä\npuolestani koetan toimittaa tehtäväni parhaani mukaan.\"\n\n\"Luulenpa teidän todellakin valinneen sopivan miehen!\" sanoi Malm Pekan\nmentyä Vallgrenille.\n\n\"Hän vie kyllä kirjeen määräpaikkaansa, sen takaan\", vastasi tämä\nmennen ikkunaan; \"mutta minusta pitäisi olla hiukan parempi matkasää!\"\n\n\nIX.\n\nSaatuaan kuulla Malmin peräytyneen Joensuuhun ja entistä suuremman\nvenäläisjoukon tulevan Enoon Tiaista vastaan, läksi Mikko Eronen, kuten\nuseimmat muutkin hänen kyläläisensä, perheineen Kaltimoon, johon osa\ntalonpoikia oli sijoittunut varustettuun asemaan.\n\nElsa oli sangen levoton. Kuten nainen ylimalkaan on hellä ja tunteikas,\nniin oli Elsa, voimatta salata liikutuksiaan. Hän muisteli Pekkaa ja\nhänen rakkaita jäähyväisiään. Pelastaja ja hoidettava oli juurtunut\nhänen sydämmeensä.\n\nKaukaa oli näkynyt heille pieni, lautturin mökin luona sijaitseva\nlinnoitus monine tykkineen; valleilla seisoi Savon jääkäreitä pitkällä\npajunetilla varustettu kiväri kädessä.\n\nTuo varustus olikin tehty venäläisien pettämiseksi -- se oli Tiaisen\ntavallisia kepposia. Tykit olivat vaan mustattuja puunkantoja, jääkärit\ntalonpoikia.\n\nErosen joukko pääsi pieneen mökkiin, joka sijaitsi vaaralla, ylempänä\nvarustusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 2 päivänä saapui eversti Gerngross joukkoineen itärannalle ja\nalkoi oitis hankkia veneitä ylimenoa varten. Suomalaiset puolustivat\nitseään niin kauan kuin voivat ylivoimaa vastaan ampuen puunkantojen\nkeskeltä pienellä haubitsilla, mutta venäläiset huomasivat petoksen ja\nkarkoittivat iltamassa suomalaiset niemeltä. Näiden täytyi vetäytyä\nAhvenukseen, jossa Tiainen joukkoineen silloin majaili. Venäläiset\nmenivät samana päivänä joen yli.\n\nEntinen tuttavamme Ivanoff otti osaa tähän retkeen Scheenen\nalapäällikkönä. Hän oli jo ylennyt katteiniksi. Talonpoikaistytön kuvaa\nhän ei voinut poistaa mielestään, vaan koetti saada hänet käsiinsä\nmillä hinnalla hyvänsä kuohuen vieläkin vihasta entisen loukkauksen\ntähden. Pekka, tytön pelastaja, oli myöskin juurtunut hänen mieleensä.\nIvanoff janosi veristä kostoa.\n\nMönninvaaralla oli hän saanut kiini kaksi kyläläistä, joilta hän sai\ntietää Erosen joukkoineen paenneen ja sanoneen lähtevänsä Kaltimoon,\nElsan hoitaneen Pekkaa, joka sitten oli palannut Joensuuhun Aadun\nkeralla. Kuultuaan vielä tämän aikoneen mennä sotaväkeen ja olleen\nhyvän ystävän Pekan kanssa, arvasi hän kumpasenkin menneen Malmin\nväkeen, jonka hän samaan aikaan tiesi tulleen Joensuuhun. Sen lisäksi\nmuisteli hän nähneensä Pekan niiden Savon jääkärien joukossa, jotka\nkersantti Rosenkvistin johdolla metsän kautta hyökkäsivät Pälkijärven\ntappelussa hänen ratsumiestensä kimppuun ja karkoittivat ne ankaran\nkäsikähmän jälkeen. Ivanoff raivostui raivostumistaan, joutumatta\nkuitenkaan toivottomaksi ja vannoi kauhean valan pääsevänsä\ntarkoituksensa perille. Sitä varten päätti hän tutkia jokaista\nsuomalaista, joka Enossa joutuisi venäläisten käsiin.\n\n\n\n\nII. Serkukset.\n\n\nI.\n\nIlta oli jo käsissä. Hämärä muuttui vähitellen pilkkopimeäksi, jossa\nvenäläisten vahtitulet tuikkivat kummallakin puolen jokea. Heidän\nleiristään kaikui iloinen laulu ja nauru; he viettivät voittokemuja.\n\nKaksi henkilöä hiipi leiristä vaaralle päin. Toisen hartioilla riippui\navara viitta, maata laahasi pitkä sapeli ja vyössä kiilui pistoolipari.\nToinenkin oli aseissa kiireestä kantapäihin.\n\nKuta ylemmäksi vaaraa he tulivat, sitä tiheämpi oli pensasto. He eivät\nlöytäneet mitään polkua, vaan kuljeksivat etsien jotain ihmisasuntoa ja\nsen asukkaita.\n\nTottakai lukija jo arvaa että nämät henkilöt olivat Ivanoff ja hänen\nuskollinen seuraajansa Feodor.\n\n\"No, mitäs nyt teemme?\" kysyi Ivanoff seisahtaen äkkiä. \"Täällä ei ole\nmuuta kuin synkkä metsä, ei taloa eikä ihmisiä!\"\n\n\"Tehkää kuin tahdotte, herra luutnantti! Minun velvollisuuteni on\nseurata teitä.\"\n\n\"Olet kelpo poika\", virkkoi luutnantti. \"Hullupa olisinkin, ell'en\nottaisi vaariin näin sopivaa tilaisuutta. Eteenpäin vaan! Ensimmäisen,\njonka kohtaamme, otamme auttamatta kiini.\"\n\nSamassa löysivät he polun, joka vei yhä syvemmälle metsään.\n\n\"St... minä kuulen askelia!\" kuiskasi äkkiä Ivanoff, vetäytyen pensaan\ntaa. \"Ole varuillasi! Hänet sieppaamme!\"\n\nIvanoff vartoi pistooli, Feodor miekka kädessä. Kulkija tuli heidän\neteensä. Feodor karkasi nuolen nopeudella hänen päälleen ja Ivanoffkin\ntarttui häneen. Vilkuttaen pistoolia hänen silmäinsä edessä, iski\nluutnantti tuluksia.\n\n\"Ha, ha, ha nainen!... Kuka olet ja mistä tulet.\"\n\n\"Elkää tehkö minulle mitään pahaa...\"\n\n\"Pääset vapaaksi, jos vastaat rehellisesti kysymyksiimme. Kuka olet?\"\n\n\"Mökkiläisen vaimo, kotini on metsässä, vähän matkaa tästä. Mieheni\npakeni päivällä suomalaisten keralla ja minä ynnä pari muuta naista\nolemme saaneet olla mökissä oman onnemme nojassa koko iltapuolen.\nLäksin nyt etsimään häntä.\"\n\n\"Vai niin. Ketkä ovat kumppalisi?\"\n\n\"Kaksi pakolaista Mönninvaaralta...\"\n\nKivi putosi luutnantin sydämmeltä.\n\n\"Minkä näköiset ovat nämä pakolaiset?\"\n\n\"Toinen on vanha ihminen ja toinen on nuori ja kaunis -- hänen\ntyttärensä.\"\n\n\"Hyvä, mene tiehesi!\"\n\nTätä ei tarvinnut sanoa kahdesti.\n\n\"Feodor! Nyt olemme heidän jälillään. Kas tuollahan pilkoittaa mökin\ntuli!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekan matka kävi sangen onnellisesti, mutta ilta saavutti hänet\nkuitenkin matkalla. Kosken pauhu alkoi jo kuulua. Päästäkseen perille\npikemmin ja voidakseen antaa tuon tärkeän kirjeen Tiaiselle, ponnisti\nhän ratsun viimeisiä voimia. Tultuaan vaaralle, huomasi hän selvään\nnuotiotulet kummallakin puolen jokea ja kääntyi sentähden niemelle\npäin, luullen kohtaavansa suomalaiset.\n\nRatsastaessaan tiheän viidakon reunaa, kuuli hän äkkiä läheltä\nihmis-ääniä. Oitis seisatti hän hevosensa, laskeusi ratsailta, sitoi\neläimen lähimäiseen puuhun ja läksi hiipimään eteenpäin, pantuaan\nvyöhönsä pistoolit.\n\nPimeään tottunein silmin huomasi hän kolme henkeä ja kuuli koko heidän\nkeskustelunsa. Varmuuden vuoksi kyyristyi hän tuuhean pensaan taa\npistooli kädessä.\n\nPian sai hän tietää, mitä oli tekeillä ja seurasi luutnanttia ja hänen\npalvelijaansa, jotka luulivat saavansa vehkeillä rauhassa, tietämättä\ntarkan silmän valvovan heidän askeleitaan.\n\n\nII.\n\nMitähän Pekka ajatteli nähdessään armaansa Ivanoffin vallassa?\n\nKaiketi aikoi hän alussa hyökätä sisään ja alkaa hurjan taistelun,\nmutta mietittyään asiaa likemmin pysyi hän alallaan ikkunan edessä,\nkatsoen mitä sisässä tapahtui, liedellä paloi roihuava valkea, jonka\nvalossa Pekka huomasi nurkassa Annan ja Elsan kaulatusten ja Ivanoffin\npenkillä heidän edessään. Feodor ei ollut sisässä, Pekka tiesi kyllä\nhänen pitävän vahtia oven edessä, jonka tähden hän itse olikin\nkiertänyt mökin taa.\n\nMolemmat naiset tunsivat oitis Ivanoffin. Vihan liekki paloi kummankin\nrinnassa.\n\n\"Haa!\" huudahti Elsa; \"tuossapa on se ryssä, joka poltti talomme,\nkotimme ja omaisuutemme. Tuossa on kiusaajamme. Nyt olemme hukassa!\"\n\n\"Rukoile Jumalaa!\" kuiskasi Anna; \"Hän auttaa hädässä!\"\n\nIvallinen hymy näkyi luutnantin huulilla.\n\n\"Mitä tyhjää pelkäätte! Tulkaa esiin, min'en tee teille pahaa!\"\n\n\"Sen kyllä tiedämme!\" vastasi Anna yhtä ivallisesti, \"oi, ett'eivät\nMikko ja Antti tule kotiin;... mutta tottakai meikäläiset ovat\npaenneet, kun ryssää näkee täällä...\"\n\nHän huudahti kauhistuksesta, peitti kasvonsa ja vaipui tyttärensä\nsyliin.\n\nIvanoff ei voinut pidättää itseään enää. Hän päätti eroittaa Elsan\näidistään ja karkoittaa jälkimäisen tuvasta.\n\nHän tarttui neitoseen.\n\nTämä kirkasi.\n\nPekkakaan ei voinut katsoa tätä näytelmää rauhassa. Hän päätti lopettaa\nsen.\n\nHiljaa kuin kissa hiipi hän Feodoria kohti. Tämä huomasi hänet\nkuitenkin ajoissa. Hurja kaksintaistelu syttyi. Pekka löysi kyllä\nvertaisensa, sillä Feodor oli taitava miekkailija.\n\nKuultuaan aseiden kalskeen, syöksi Ivanoff apuun. Pekka puolusti\nitseään vetäytyen aukealta viidakkoon päin. Lopuksi löi Ivanoff aseen\nhänen kädestään ja Feodor karkasi hänen niskaansa. Pekka joutui\nvangiksi. Ivanoffin pitäessä pistoolia hänen suunsa edessä, sitoi\nFeodor hänen kätensä.\n\nPalattuaan sisään tutkimaan vankiaan huomasi Ivanoff kenen hän oli\nsaanut käsiinsä. Iloissaan hän ei muistanutkaan kaivata naisia.\n\nMalmin kirje joutui Ivanoffin käsiin.\n\nHän ei uskaltanut tehdä Pekalle mitään pahaa, vaikka hänen sydämensä\nkuohui koston himosta, eikä ollut häntä tuntevinaankaan. Gerngross voi\nnäet kaivata vankia häntä tiedustellakseen.\n\n\"Missä naiset?\" huusi Feodor. \"He eivät ole tuvassa!\"\n\nIvanoff katsoi ympäriinsä.\n\n\"Niin, linnut ovat lentäneet tiehensä, sillaikaa kun taistelimme tämän\nhirtehisen kanssa. Oma syyni, etten lukinnut ovea! Mutta vankimme saa\nantaa meille tästä tehokkaan korvauksen.\"\n\n\"Haa konna, nyt et saanutkaan heitä!\" huudahti Pekka. \"Kirje on kyllä\nsinun, mutta armaani on -- poissa.\"\n\n\"Tunnen ken olet\", virkkoi Ivanoff raivoissaan. \"Malta, vielä kerran\nsaat katua kauppaasi, kun estelet minua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomattuaan jääneensä yksin tupaan ja kuullen taistelun melskeen\nvetäytyvän ovelta, päättivät naiset karata. Se onnistuikin. He tunsivat\nseudun tarkkaan. Anna oli kotoisin täältä päin. Löydettyään maantien,\ntapasivat he siellä muutamia enolaisia, jotka vihollista pakoon\nkiiruhtivat tavaroineen pohjoiseen päin ja saapuivat heidän kerallaan\nAhvenukseen. Siellä kohtasivat he omaisensa ja koko Tiaisen\njoukon, joka jo valmistausi ottamaan vihollisia vastaan hyvillä\ntervetuliaisilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan nähdä Malmin kirjeen, jonka sisällön Ivanoff tulkitsi, päätti\nGerngross kääntyä Joensuuhun, Malmin niskaan. Hänen joukkonsa,\nsuurimmaksi osaksi ratsuväkeä, saapui pian perille -- mutta liian\nmyöhään. Malm oli jo vetäytynyt Taipaleelle ja Dolgoruki anastanut\nJoensuun, josta hän sittemmin läksi ajamaan suomalaisia takaa. Paitse\nMalmin joukkoa, oli Taipaleella Karjalan keveän rakuunarykmentin\npäällikkö, eversti-luutnantti Adolf Ludvig Christiernin ja 300 miestä\nhänen joukkoaan. Nyt osoittivat suomalaiset erinomaista urhoollisuutta,\ntorjuessaan kaikki vihollisten hyökkäykset ja tehdessään heille\nmelkoista vahinkoa mutta Sandelsin täytyi kutsua Christiernin osasto\nluoksensa Toivalaan, ja Malmin pian seurata samaa tietä.\n\nNäin oli venäläisille onnistunut Karjalan puolelta pakoittaa Sandelsia\nvetäytymään Toivalasta, mutta paljon oli sitä ennen taisteltu ja\ntapeltu. Suomalaiset peräytyivät, mutta kunnialla; vihollisten ylivoima\noli liian suuri.\n\nLähteissään Joensuusta, oli Dolgoruki nimittänyt kollegia-asessori Otto\nvon Fürstenbergin maaherraksi Karjalaan, jota hän jo piti kokonaan\nvalloitettuna. Gerngross läksi Tiaista vastaan.\n\n\nIII.\n\n    \"Kuolo on raskas, mutta\n    välistä on elo raskaampi.\"\n\n                    Ibsen.\n\nPohjoispuolella Joensuun kylää sijaitsi pieni mökki, jota vartioi kaksi\nsotilasta.\n\nKäykäämme sisään. Mustuneella lavitsalla istuu nuori kalvakka mies,\nnojaten päänsä käsiin. Hänen jääkäri-pukunsa on jo likaantunut ja\npaikoin revennytkin, hiukset karhoittavat, ja kolkosti tuijottaa hän\nlattiaan, luoden välistä silmänsä kehnoon atriaan, joka seisoo ikkunan\nlaudalla.\n\nKolme viikkoa oli Pekka jo ollut suljettuna tuohon kurjaan hökkeliin.\nAlussa lievitti hänen vankeuttaan pari onnettomuuden toveria, seudun\nasukasta, jotka venäläiset olivat tavanneet aseissa ja sentähden\nvanginneet. Heille kaikille luvattiin anteeksi-antamus, jos he\nvannoisivat uskollisuuden valan Keisarille. Kova vankeus pakoittikin\nkaikkia muita paitsi Pekkaa tekemään sitä, ja niin pian kuin he\nvannoivat, pääsivät he vapaiksi. Pekka jäi siis yksin. Huomattuaan\nhänen uppiniskaisuutensa, kovensivat venäläiset vähitellen hänen\nvankeuttaan, luullen siten saavansa hänetkin seuraamaan toisten\nesimerkkiä.\n\nIvanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin\nhäntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia\npako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti\nhän odottaa toveria.\n\n\"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi\", mutisi hän. \"Mutta\nmin'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa... minun täytyy päästä\ntäältä... sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen\nkumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän\nasiansa...\" Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. \"Ah isäni...\nisäni... minun täytyy kostaa... kotini katto näkyy puiden välistä...\nAnsaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan...\nKärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se -- --\" Pekka\nistuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja\nhän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka\ntuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa\nasemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.\n\n\"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!\" sanoi katteini\nivallisesti. \"Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille.\nTiedätkö, mitä varten olen tullut?\"\n\n\"Paremmin kuin luuletkaan!\" tiuskasi Pekka. \"Tuo paperi joutaa\nsytykkeeksi.\"\n\n\"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että\nolen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä\nhengiltä.\"\n\n\"Sitäkö pelkäisin!\" huudahti Pekka. \"Olenpa jo ennenkin katsonut\nkuolemaa silmiin -- --.\"\n\n\"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen\nkerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna\nhirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää\nTiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun\npalkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena,\nryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna\ntulen noutamaan paperia.\"\n\nNäin sanottuaan meni katteini.\n\nPekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.\n\nNähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä,\npäätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois.\nMuutoin odotti häntä varma kuolema -- joko vankeudessa riutuminen tahi\nhirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.\n\nHorjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen\njätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen\nnäköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään,\nväliin ryhtyen siihen uudestaan...\n\nHän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä\nkuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät\nlähenemistään... Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.\n\nKynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen,\njoka syöksi hänen luokseen, huutaen:\n\n\"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua... mutta mikäs sinun on?\nMiksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?... on niin pimeä,\nettä tuskin näkee lukeakkaan -- --\"\n\n\"Elä lähesty minua, Aatu\", keskeytti Pekka peräytyen; \"olen rikkonut\nsotilasvalani...\"\n\nHän vaipui nurkkaan.\n\nÄäneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan... äkkiä\nselveni kaikki -- nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen,\nlankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Jumalan kiitos, että tulin oikeaan aikaan...! valaasi et ole\nrikkonut!\"\n\n\nIV.\n\n\"Olemme jo istuneet täällä kylliksi\", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua,\n\"meidän täytyy paeta tänä yönä!\"\n\n\"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne\nvalppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?\"\n\n\"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee --\nsilloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme\npelastetut.\"\n\n\"Siis ensi yönä!\"\n\nPekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä\nhomehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.\n\n\"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!\" virkkoi Aatu murtaen\nkyrsän; \"meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman\nosan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin.\"\n\n\"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä\nkoirinaan\", mutisi Pekka.\n\nYhdeksän paikoilla tuli vanginvartija, tuoden ruokaa.\n\nKatsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti\nentiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja\nPekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo\nkaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta\nirroittamallaan laudan kappaleella päähän.\n\nNyt otti Aatu venäläisen vaatteet ja aseet.\n\n\"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli!\nMies voi pian tointua pyörryksistä.\"\n\nHe kiiruhtivat ulos,\n\nToisen vahtisotamiehen kulkeissa mökin ympäri, seisoi toinen oven\nedessä.\n\nAatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa... Sotamies kaatui\nparkaisten.\n\n\"Tuhat tulimaista!... Se voi kuulua!\" kuiskasi hän, \"Eteenpäin!\"\n\nOli jo pilkkopimeä.\n\nVaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon\nkuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä\npakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan\nohitse.\n\nLaukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä\nvenäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.\n\n\"Nyt olemme hukassa!\" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle;\n\"ryssät ovat kintereillämme!\"\n\nNyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo\npäässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat\npisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä\nseipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.\n\nPekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja\nsivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.\n\nSaatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan -- kellariin,\njossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli\npaisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin,\njolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui\nijankaikkisuudelta.\n\nVihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan\nerinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä\nkärsi hän nälkää, janoa ja vilua.\n\nÄkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.\n\n\"Tule ulos!\" huusi vahdin alaupseeri. \"Kuolemantuomiotasi ei täytetä\ntänään: meillä on suuri juhla.\"\n\n\"Mitä enää kiusaatte minua!\" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten\novelle. \"Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!\"\n\nHänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.\nPöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.\n\nPekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden\ntyöhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle\nkaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.\n\nNiin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi\nhäntä.\n\nMutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.\n\n\nV.\n\nKollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana\nedestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin\nmietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman\npöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta\nnojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken\ntulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja\nvaivaa.\n\nMalmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan,\nmutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen.\nLuoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita\npartioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten\nkesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia\npeninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo\ntoisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.\n\nKuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta,\njohon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia\nGerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.\n\n\"Mahdotonta!\" mutisi Fürstenberg; \"min'en voi uskoa hänen siepanneen\nniitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini\nse pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä...\"\n\nSamassa tulivat sisään lääninsihteri Cedervald ja katteini Ivanoff.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Fürstenberg, koettaen salata levottomuuttaan.\n\n\"Entisiä huolettavia sanomia!\" vastasi Cedervald. \"Luultavasti aikoo\nTiainen hätyyttää vielä meitäkin...\"\n\n\"Luuletteko sitä?\" kysäsi Fürstenberg vaaleten.\n\nEnsi kerran oli tämä seikka johtunut hänelle mieleen.\n\n\"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn;\nhuomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin... mutta\nodottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!\"\n\nCedervald meni pöytänsä ääreen.\n\n\"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?\" kysyi Fürstenberg istuutuen\nnojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; \"vai kuinka?\"\n\n\"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään\nsemmoista\", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. \"Väestö on\njo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt\nsäännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä,\ntänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa...\"\n\n\"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen,\njoka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään\ntaitavasti.\n\n\"Vahteja oli liian vähän...\"\n\n\"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän -- jonka\ntähden tämä ei ole minun syyni\", vastasi Ivanoff rohkeasti.\n\nFürstenberg huomasi olevansa väärässä ja puri huultaan.\n\n\"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen\nkarkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä.\"\n\nIvanoff oikeenpa hypähti.\n\n\"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä\nvannomaan uskollisuuden valaa?\" kysyi Fürstenberg, huomaamatta\nIvanoffin liikutuksia.\n\n\"Olen... itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo\nkirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin...\"\n\n\"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?\" huusi kuvernööri\nkärsimätönnä.\n\n\"Siksi... siksi... että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta\ntänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle.\nKoetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä\nhuomasin eräällä kaistaleella kka Sallin... Nimi on siis\nkokonaisuudessaan Pekka Sallinen.\"\n\n\"Mutta mistä voitte sanoa kumpasenko nimi se oli?\"\n\n\"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin\nennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja\nhalusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä\nPekaksi.\"\n\n\"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?\" virkkoi\nFürstenberg nousten ylös; \"minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin\nasioita kuin...\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, odottakaa hetkinen! Nyt vasta tulenkin itse\nasiaan.\"\n\n\"Kiireesti sitten!\"\n\n\"Saadakseni tietää hänen nimensä, tulin omituisen asian perille.\"\n\n\"Kertokaa, mutta lyhyesti! Minun on kiire.\"\n\n\"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän\nalamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa,\njoista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin\niso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis\nvoinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien\nväli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja\nmeni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni\ntietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen\nmenneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin\nhänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo\nMönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan\nolevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja\nkuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän\nkreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen,\niso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni\novat pensionissa Pietarissa.\"\n\n\"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini...?\"\n\n\"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani.\"\n\n\"No, jatkakaa sitten!\"\n\n\"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin\nSuomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme\ntaistella monenlaisissa vaiheissa... Sallimus asetti niin, että\nkohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua.\nKumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi\npitkä juttu... Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta...\nihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun\npelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen\nminua.... kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka\nsallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä\nriensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on\nhän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei\nnäy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä\npäinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri\nsemmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme...\"\n\n\"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee\nsitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan....\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne\non kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota\nhänelle rahaa...\"\n\n\"Siitä en luule hänen huolivan, mutta... tehkää kuin tahdotte:\ntarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet\nkukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa\nvenäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa...\"\n\n\"Sepä oivaa!\" huudahti Fürstenberg. \"Olette oikeassa; viekkaudella\npääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset\nsotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi.\"\n\nFürstenbergin huolet olivat kadonneet.\n\n\"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme.\nSotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä\ntai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia\nsille, joka tuo hänet tänne... Menkää herra katteini, kutsumaan tänne\nScheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin\nnimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja\nseuraamasta Tiaista -- --\"\n\nOmituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti\novelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja\nkaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.\n\n\"Pyhä Yrjänä!\" huusi hän; \"suomalaiset!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nAatu tunkeusi metsään ja pääsi onnellisesti takaa-ajajain käsistä.\nJuostuaan puolen tuntia huomasi hän äkkiä puiden välistä nuotiotulen\ntuikkivan. Samassa tarttui kaksi vahvaa kättä pakolaiseen... hänet\nvietiin tulen ääreen, jossa virui joukko aseellisia talonpoikia.\n\n\"Kuka olet?\"\n\nAatu tunsi äänestä kysyjän.\n\n\"Ah Tiainen...\" enempää hän ei voinut sanoa ilosta.\n\n\"Kuka olet? vastaa, tahi -- --\"\n\n\"Ettekö muista Aatu Tirrosta?\"\n\n\"Ah sinäkö se oletkin! Mutta kuinka olet tullut tänne! Kuulinhan sinun\npalanneen sotaväkeen. Kerro, miten sinun on käynyt.\"\n\nAatu kertoi kaikki säntilleen.\n\n\"Nyt virkistä itseäsi... kas tästä saat!\"\n\nTiainen otti esiin viinapullon.\n\n\"Varromme kuormastoa, jonka olen kuullut tulevan Sortavalasta\nJoensuuhun -- --\"\n\n\"Mutta olettekos koskaan aikonut vangita venäläisten uutta\nkuvernööriä?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Panen pääni pantiksi, että voitte tehdä sen. Kuta pikemmin, sen\nparempi. Pekka on pelastettava ja paitsi sitä löytyy Joensuussa suuri\nsaalis...\"\n\nTiainen säpsähti.\n\n\"Sitä en ole ajatellutkaan! Tuosta kepposesta olisi meille sangen\nsuurta hyötyä. Minun täytyy vangita kuvernööri, mutta vasta ensi yönä,\nsillä huomenna menemme Muloon, vartomaan kuormastoa... Tule nyt syömään\nja lepäämään. Sinulta ei puutu mitään muuta, kuin ystäväsi Pekka.\"\n\n\"Mutta pelastammehan hänet huomenna kuolemasta?\" kysyi Aatu\nhajamielisenä.\n\n\"Vieläkö aprikoit? Niin totta kuin nimeni on Olli Tiainen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria\nhonkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni\nhärmäsade lioitti maan.\n\nYksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin\ntaloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle,\netenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.\n\nHän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien\ntalosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän\nreunassa olevaan tiheään viidakkoon.\n\nKuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,\njossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaa\nAatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,\nSimo ja 30 valittua urhoa.'\n\n\"Sanonpa vieläkin\", virkkoi Aatu, \"ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy\nyrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä\npiirittää talon.\"\n\n\"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme\naamupuoleen\", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; \"hitto\nsentään, ett'emme saaneet kuormastoa!\"\n\n\"Mutta voipa se olla hyväkin\", sanoi Aatu, \"sillä jos olisimme saaneet\nkuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä,\narvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin.\"\n\n\"Olet oikeassa, ystäväiseni. Kuvernööri on kuitenkin paljoa tärkeämpi\nsaalis, kuin kymmenenkään kuormastoa...\"\n\n\"Sitä paitse voimmehan pelastaa Pekan\", lisäsi Aatu. \"Ellemme löydä\nhänen vankilaansa, pakoitamme vankejamme opastamaan meitä sinne.\"\n\n\"Kenties on hän jo saanut surmansa\", virkkoi Simo.\n\n\"Sitten saavatkin meiltä samalla mitalla\", keskeytti Tiainen. \"He eivät\nnäy tietävänkään, miten meikäläiset kohtelevat sotavankejaan... Ottakaa\naseenne pojat ja seuratkaa minua varovasti!\"\n\nJoukko pääsi pellon yli kenenkään huomaamatta ja piiritti talon.\nPantuaan joka kulmaan vahteja, ettei kukaan vieras pääsisi ulos eikä\nsisään, lähetti Tiainen kymmenen miestä vahtitupaan, vangitsemaan\nsisällä olijoita. Muiden kanssa meni hän päärakennukseen. Porstuassa\nseisova vahtisotamies ei ennättänyt antaa hätämerkkiä, kuin hän jo oli\nsiteissä.\n\n\"Menkää nyt te kolme kyökkiin ja vangitkaa siellä joka henki\", kuiskasi\nTiainen, \"mutta välttäkää verenvuodatusta niin paljon kuin\nmahdollista... Antti, mene sinä Kantosen ja Puhakan kanssa tuonne...\"\n\n\"Mikä kilahti...?\" kysyi Aatu äkkiä; \"oli kuin ruutu olisi särkynyt\njossain --\"\n\n\"Ole joutavia\", keskeytti Tiainen. \"Olisinhan minäkin sen kuullut.\nVoihan se särkyä vahtituvassa taistellessa... Hiljaa! salista kuuluu\naskelia.\"\n\nHän pani korvansa oveen ja kuunteli. Joku läheni ovea ja avasi sen.\n\nMutta Tiainen oli häntä vastassa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin\nvaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi\nsisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.\n\nKuuma kyynel kirposi hänen silmästään.\n\n\"Tapahtukoon Herran tahto... onnettomuutta tulee kantaa\nkärsivällisyydellä... nurkuminen on syntiä.\"\n\nHän heittäysi penkille pitkälleen.\n\n\"Minun on mahdoton paeta... mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi!\nOmin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja\nkangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet.\"\n\nHän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.\n\nTuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde\nsisään.\n\n\"Kaiketi on tämä viimeinen iltani\", mutisi Pekka katkerasti, mennen\nikkunan ääreen; \"huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona,\njonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua\nkunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut\nhautaani toverieni vieressä...\"\n\nPihalta kuuluvat askeleet vetivät puoleensa hänen huomionsa.\n\n\"Luultavasti venäläisiä\", jatkoi hän. \"Saanenko kumppalin vai tulevatko\nvaihtamaan vahteja... mutta suuri Jumala!... mitä miehiä nuo ovat?\nUnivormua heillä ei ole, mutta seinälyhdyn valossa näen aseita. Mitä!\nonko se kangastus vai näenkö todellakin Aadun ja Tiaisen?... muita en\ntunne... mutta voihan olla mahdollista että he ovat tulleet pelastamaan\nminua täältä... Nyt menevät he kartanon porstuaan... Ah Herra!... he\neivät huomaa minua!\"\n\nRaivoissaan löi hän ristikon läpi ikkunaa niin, että se särkyi, ja\nruutu putosi helisten pihalle.\n\nHän aikoi juuri huutaa Tiaiselle ja Aadulle, kun vahtituvasta kuului\nhuuto ja aseiden kalske, joka taukosi pian.\n\nPekka kuuli puhuttavan Suomea.\n\n\"Sido ryssän kädet kovemmin!\" sanoi eräs paasi-ääni; \"muutoin voi se\npiru päästä karkuun!\"\n\nPekka huudahti ilosta.\n\n\"Tuota ääntä olen kuullut ennen, mutt'en muista missä... ovatko\nsuomalaiset todellakin tulleet pelastamaan minua -- --?\"\n\n\"Katsokaamme, mitä tuolla säilytetään, koska ovi on suljettu ja\nsotamies piti vahtia tässä!\" jatkoi paasi-ääni.\n\nPekka tuskin voi uskoakkaan, mitä hän kuuli. Oitis kohosi hänen\nsydämmestään harras rukous; sitten koputti hän ovea huutaen:\n\n\"Avatkaa, avatkaa!\"\n\nPelastajat ottivat salvan ovelta.\n\nNähtyään heidät, joutui Pekka niin liikutuksiinsa, että hän oli langeta\njokaiselle kaulaan. Vapisevalla äänellä kysyi hän:\n\n\"Kuka saattoi teidät pelastamaan minua kurjasta kuolemasta?\"\n\n\"Ken olet, sä onneton?\" kysyi muuan talonpoika. \"Kuinka olet joutunut\ntänne? Varmaankin olet sama mies, jonka Aatu Tirronen sanoi olevan\nvenäläisten vankina...?\"\n\n\"Ah, nyt ymmärrän kaikki! Aatu siis pääsi pakoon ja tuli nyt\npelastamaan minua... mutta missä on hän? Onko Tiainenkin täällä?\"\n\n\"Tiainen tuli vangitsemaan kuvernööriä ja hänen lähimäisiä\nvirkamiehiään\", vastasi paasi-ääninen mies. \"Aatu seuraa häntä.\"\n\nPekka säpsähti hämmästyksestä.\n\n\"Menkäämme sitten heidän luokseen\", sanoi hän, \"kiiruhtaen vahtitupaan,\nottamaan molempain vangittujen sotamiesten aseita. Aika on kallis ja\nyritys on vaarallinen. Tulkaa!\"\n\nEtupäässä syöksi hän pihalle ja sitten Backmanin talon porstuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIvanoffin huutaessa: \"Pyhä Yrjänä, suomalaiset!\" hämmästyivät\nFürstenberg ja Cedervald suuresti, mutta edellinen sai pian entisen\nkylmäverisyytensä ja tempasi seinältä pistooli-parin.\n\n\"Mitä!... Aiotteko, herra kuvernööri, yksin taistella ylivoimaa\nvastaan?\" kysyi Cedervald, vetäytyen pöytänsä taa.\n\n\"Minä yksin?\" toisti Fürstenberg verkalleen. \"Onhan täällä Ivanoff\n-- -- -- ja entäs te! Tulkaa ottamaan minulta toinen pistooli, sillä\nnyt täytyy meidän puolustaida, kunnes saamme apua.\"\n\n\"En, en, en; heitä on liian monta!\" vaikeroi Cedervald.\n\nHänestä huolimatta syöksi kuvernööri auttamaan katteinia, joka oitis\noli vetänyt miekkansa ja alkanut hurjan kaksintaistelun Tiaisen kanssa,\njonka iskut hän väisti taitavasti. Mutta taistelu ei kestänyt kahta\nminuuttiakaan, sillä tuo kostonhimoinen Aatu syöksi esiin ja iski\npuukon Ivanoffin rintaan, huutaen: \"Tuosta saat kaikista ilkitöistäsi!\"\n\nHuudahtaen vaipui Ivanoff polvilleen, miekka putosi hänen kädestään.\n\n\"Ah -- Pekka -- miksi tahdot -- -- tappaa -- -- -- minut -- -- --\nanna -- -- anteek--si -- -- olen -- -- se-se-serkkusi -- -- --\nSäämin-in-gistä -- -- -- --\", ähkyi hän vienolla äänellä, puristaen\nkädellään haavaansa.\n\nEnempää hän ei jaksanut sanoa, sillä veri tulvasi hänen suustaan. Hän\nkaatui maahan ja heitti henkensä.\n\nAatu katsoa tuijotti häneen, voimatta virkkaa sanaakaan.\n\nNähtyään Ivanoffin kaatuvan, peräytyi Fürstenberg keskelle lattiaa,\neikä kyennyt enää puolustamaan itseään.\n\n\"Ketä olette, ryövärit, murhaajat?\" kysyi hän kolkolla äänellä.\n\nTiainen astui esiin ja lausui:\n\n\"Vastustus on turhaa; antautukaa, tahi -- --\"\n\n\"Suus kiini, sä rohkea mies\", keskeytti Fürstenberg, kohottaen\npistooliaan. \"Elä lähene minua! En koskaan antaudu partiokävijöille ja\nsisseille... Min'en pelkää teitä yksinänikään. Elkää kajotko minuun,\nminä olen kuvernöri Fürstenberg!\"\n\nNähtyään hänen uhkaavan asentonsa, aikoivat Suomalaiset karata hänen\npäälleen, mutta pysyivät kuitenkin alallaan.\n\n\"Herra kuvernööri\", sanoi Tiainen hiukan ivallisesti; \"suokaa anteeksi\njulkeuteni, mutta meidän ja Suomenmaan etu vaatii, että teidän täytyy\nseurata minua. Minä olen raja-katteini Tiainen!\"\n\nFürstenberg peräysi pari askelta.\n\n\"Vai niin! Koska teidän nyt on onnistunut karata päälleni\näkkiarvaamatta, olen vankinne -- mutta kuitenkin toivon arvoani\nvastaavaa kunnioitusta, jos tahdotte, että edes pidänkään teitä\nupseerina!\"\n\n\"Koetan täyttää vaatimuksenne niin paljon kuin mahdollista\", vastasi\nTiainen, ottaen vastaan hänen miekkansa ja pistoolinsa. \"Mutta meillä\non kiire!\"\n\nSamassa veti pari miestä Cedervaldin pöydän alta.\n\n\"Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme!\" sanoi Fürstenberg hänelle saksaksi.\n\"Mutta kostoa vaatii tämä häväistys.\"\n\nVangit edellä kiiruhtivat talonpojat ulos. Sivuhuoneista tuotiin kolmas\nvanki, kielenkääntäjä Granfelt.\n\nSamassa tuli Pekka Aadulle vastaan.\n\n\"Kas... Pekka! Ken pelasti sinut; mistä tulet?\"\n\n\"Haudan partaalta!\" vastasi tämä kolkosti; \"mutta sinäkö, Aatu, toit\ntänne Tiaisen ja hänen miehensä\", jatkoi hän syleillen ystäväänsä,\n\"olen sanomattoman onnellinen, kun vielä kohtaan sinut.\"\n\n\"Samoin minäkin, nyt voimme taaskin vaikuttaa isänmaan edestä, nyt\nvoimme taaskin puolustaa kotiseutuamme! Onnellinen olisin minäkin perin\npohjin, ellei kauhea salaisuus vaivaisi minua...\"\n\n\"Kiiruhtakaamme täältä\", lausui samassa Tiainen. \"Venäläiset voisivat\npian tulla apuun.\"\n\nAatu meni hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan: \"Tehkää hyvin ja\nodottakaa hiukan... jälkeenpäin teen kaikki selväksi.\"\n\nKatteini suostui siihen vaikka vastahakoisesti.\n\nAatu kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja mitä Ivanoff oli\nsanonut kuollessaan.\n\n\"Voitko uskoa, että hän oli serkkusi Säämingistä, josta kerran juttelit\nminulle.\"\n\n\"Sen verran kuin sain tietää isältäni... Tule! menkäämme viimeisen\nkerran katsomaan häntä. Eläessään oli hän viholliseni, mutta tahtoi\nsopia kuollessaan: siis tulee minunkin antaa hänelle anteeksi...\"\n\n\"Hitto vie!\" huusi Tiainen heille; \"tahdotteko vielä kerran joutua\nryssän kynsiin. -- Ell'ette tule nyt, jätämme teidät!\"\n\n\"Minuutti vielä!\" huudahti Aatu, seuraten Pekkaa saliin, jossa Ivanoff\nui verissään.\n\n\"Minua kummastuttaa, mitä heillä nyt on\", mutisi Tiainen malttamatonna.\n\"Mutta uteliaisuuteni saan kyllä sammuttaa.\"\n\nSisään mentyään lankesi Pekka polvilleen kaatuneen viereen, sanoen\nliikutuksissaan: \"Lepää rauhassa! Jumala olkoon sielullesi armollinen.\nMinä puolestani annan sinulle anteeksi kaikki, kaikki! Olisinko tiennyt\nennen -- --\"\n\nSamassa huusi Tiainen etehisestä:\n\n\"Tulkaa jo! Muutoin lähdemme!\"\n\nNousten seisalleen jatkoi Pekka:\n\n\"Nyt tiedän, miksi Kaikkivaltias saattoi meidät yhteen noin\nihmeellisellä tavalla. Aatu! sinua en voi vihata sentähden, että hän\nkaatui iskustasi... Se oli Jumalan tuomio!\"\n\nHän syöksi ulos, nosti silmänsä taivasta kohti ja mutisi:\n\n\"Ah, isäni!... hauta sovittaa kaikki!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nFürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti\nhistoriallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta\nkaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat\nolivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon\ntästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa\nTiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.\n\nSillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja\nsyrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän\nsaapui aamuhämärässä.\n\nPekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut\nretkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän\nvaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla\näänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta\ntapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin\nAatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia\nkummastutti, miksi Pekka palasi saliin.\n\nLähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut\nKaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin\nsinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä\njoukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.\n\nTultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien\nvartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä,\nett'ei heiltä puuttuisi mitään.\n\nMiehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi\nTiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti\nkuin hän läksi Mönninvaaralta.\n\nPekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä\nuteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän\nkaikilta hartaita kiitoksia.\n\nSamassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen\nsyliinsä, huudahtaen: \"Pekka, Pekka!... Jumalan kiitos, että vielä näen\nsinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi\nmikään eroittaa meitä!\"\n\nIhastuksissaan sulki Pekka neitosen syliinsä, vuodattaen ilokyyneliä.\n\nKaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen\nottaen Pekkaa kädestä kiini:\n\n\"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä\nkohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin\ntaistelussa kuin vankikomerossakin... Jumala siunatkoon teitä,\nlapseni!\"\n\n\"Niin, olkoon Hän aina teille armollinen\", virkkoi Anna\nliikutuksissaan.\n\nElsa irtausi sulhonsa sylistä ja painoi itkien päänsä äidin rintaan.\n\n\"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut\nonnelliseksi\", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.\n\nSamassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa,\nja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että\nuusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle\nja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä,\nvalmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nEi voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän\nhäänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa\ntarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus\nvalmistivat heille oman, onnellisen kodin.\n\nPari päivää häiden jälkeen palasivat Pekka ja Aatu Tiaisen joukkoon ja\ntaistelivat siinä kunnes vedet ja salmet alkoivat jäätyä, jolloin\nGerngross läksi pohjoiseen päin, ja Tiaisen täytyi päästää miehensä\nkotiseuduilleen.\n\nFürstenberg, Cedenvald ja Granfelt tulivat viedyksi Enosta Pieliseen,\njossa heidät rovastin välityksestä päästettiin vapaaksi, sillä\nyllämainittuun pitäjään marssivia venäläisiä piti lepyttää. Kaiketi\naikoi Tiainen lähettää vankinsa Sandelsille. Muutamat kertovat hänen\nkohdelleen heitä pahasti, mutta varmaankin paljoa paremmin kuin\nFürstenberg olisi menetellyt Tiaisen kanssa, jos tämä olisi joutunut\nhänen käsiinsä.\n\nHuomattuaan vastustelemisen olevan turhan, palasivat Pekka ja Aatu\nEnoon ja vannoivat uskollisuuden valan Venäjän keisarille. Tämä\ntapahtui joulupäivänä.\n\nKoska heidän nyt enää ei tarvinnut pelätä venäläisten väkivaltaa,\nasettuivat he kumpikin asumaan Erolan uuteen taloon ja olivat kaiken\nikänsä mitä paraimmat ystävykset.\n\nMutta Tiainen ei voinut taipua vihollisen alle. Uskollisuudestaan\nisänmaataan ja synnyinseutuaan kohtaan sai hän paeta ja olla alinomaa\nvaarassa. Monesti oli hän joutumaisillaan venäläisten käsiin, mutta\npelastui joka kerta; hänelle onnistui päästä Puolangon ja Pudasjärven\nerämaiden läpi Tornioon, jossa hän kohtasi Suomen sotajoukon\njäännökset. Vapaa-ehtoisena hän sitten seurasi maanmiehiään ottaen osaa\nmuun muassa Uumajan, Hörnefors'in, Säfvar'in ja Ratanin tappeluihin.\nTukholmassa hän tuli esitetyksi Kaarlo XIII:lle, joka antoi hänelle\nuskollisuudesta Ruotsin valtakuntaa kohtaan mitalin \"urhoollisuudesta\nsodassa\", kannettavaksi kaulassa Miekkatähdistön ritarikunnan nauhassa.\nPaitsi sitä sai hän jonkun toimituksen sotaväessä ja viipyi sentähden\nRuotsissa kolme vuotta. Hän palasi kotiseuduilleen vallan toisena\nmiehenä kuin hän oli sieltä lähteissään, käyttäen itseään kuin\nkatteinin tulee. Kun hän tuli toimeen sillä eläke-rahalla, joka\nvuosittain lähetettiin hänelle Ruotsista, jätti hän talonsa vävylleen.\n\nOnnellisena ja tyytyväisenä pysyi hän omaistensa keskellä, käyden\nmonesti tervehtimässä entisiä sotatovereitaan, Pekkaa ja Aatua, jotka\naina ottivat häntä vastaan ihastuksella ja kunnioituksella; silloin\ntaas palasivat nuo kolme urhoa entisille ajoille, muistelivat niin\nmyötä- kuin vastoinkäymisiään, muistelivat sitä kunniarikasta, vaikka\nonnetonta sotaretkeä, joka päätti maamme kohtalon.\n\nTiainen ei vannonut koskaan uskollisuuden valaa Venäjän keisarille,\nvaan uudisti joka vuosi Ruotsista saamansa passin, kunnes kuolema\nkorjasi hänet v:na 1833.\n\nNuorempi sukupolvi unhottaa unhottamistaan esi-isäinsä taistelut ja\nkärsimykset; aika himmentää kaikki. Tiainenkin alkaa jo kansan suussa\nmuuttua satujen sankariksi, mutta hänen nimensä on saanut pysyvän sijan\nmaamme historiassa.\n\n    \"Ei unhojärveen huku hän\n    Vaan lailla luodon vihriän\n    Kohoopi alta laineen --\n    Kuoleepi, eikä kuole hän.\"\n\n\n\n\n\n\nJUHANI HERTTUAN HOVISSA\n\nHistoriallinen kertomus\n\n\n\n\nI.\n\n\nPuolalan mäellä Turun kaupungin ulkorajalla seisoi v. 1563 pieni talo\nmuista erillään. Korkea aitaus esti uteliaita pihaan pilkistämästä;\nlyijykehäisien akkunoiden alapuoli oli sisältä peitetty. Tuo hökkeli ei\nainakaan ulkonäöltään sisältänyt mitään viehättävää.\n\nSiinä asui jo monta vuotta sitten vanha mies tyttärineen. Ei kukaan\ntiennyt mistä he olivat tulleet; itse sanoivat he olevansa saksalaisia,\njotka vanhastaan kaupankävijöinä olivat tuttuja Pohjoismaiden\nmerikaupungeissa, missä heillä oli suuria oikeuksia. He elivät\nitsekseen, vähän huomattuina, ja saivat olla rauhassa. Jotain kummaa ja\nsalaperäistä oli kuitenkin aina heissä.\n\nHeidän elantonsa osoitti mitä suurinta köyhyyttä. Isä teki työtä\naamusta iltaan pienessä verstaassaan, tytär pysyi kotona hänen luonaan.\nPaitsi heitä oli talossa ämmä, heidän palvelijansa. Vanhus oli sangen\nnäppärä kultaseppä ja kulki kaupungissa Aron-mestarin nimellä. Mutta\nsiinä suhteessa oli hänen liikkeensä pienenlainen. Ajan pitkään nousi\nkansan kesken huhu, ett'ei Aron-mestari ollutkaan niin köyhä kuin\nluultiin, ett'ei ne pienet ristit ja sormukset ja vitjat, joita hän\nlaitteli, olleetkaan kaikki kulta, mikä mökissä nähtiin. Kuinka sitten\nlieneekään ollut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1563 nähtiin Turussa enemmän komeutta ja rikkautta, kuin ehkä\nmilloinkaan ennemmin tahi myöhemmin on Suomessa ollut. Turun linnassa\npitivät hovia loistoa rakastava Juhani herttua ja hänen puolisonsa,\nPuolan ylpeä Katarina prinsessa. Hovin loisto ja herttuan anteliaisuus\noli Suomen köyhille rannoille houkutellut ulkomaalaisia eri tahoilta;\ntuolla nähtiin Puolalaisia, Saksalaisia, Ranskalaisia, jopa hehkuvan\nItaliankin lapsia.\n\nHerttua oli pannut toimeen komeat turnajaiset Kupittaan kentällä.\nSemmoiset pelit kävivät vielä silloin ritariston perittyjen\nturnaussääntöjen mukaan, samoin kuin sen kukoistus-aikanakin.\nRuhtinaalliset henkilöt ja ylhäiset virkamiehet ja vieraat istuivat\ntilaisuutta varten rakennetulla lavalla, väkijoukko tunkeili aitauksen\nulkopuolella, suostumushuudoillaan kehoittaen sitä, ken oli osoittaunut\ntaitavammaksi aseiden käytännössä kuin vastustajansa, kunnes\nturnaus-marsalkat, mitkä olivat antaneet taistelun merkin, keskeyttivät\ntuon hurjan leikin ruhtinaan viittauksesta.\n\nTurnajaiset olivat päättyneet. Voittaja, nuori ritari de Montaigne,\nratsasti kansanjoukon hurratessa lavan luo, laskeusi hevosen selästä ja\nriensi Katarina Jagellottaren eteen, joka hovineiteinsä keskellä istui\neri lavalla. Omakätisesti ripusti herttuatar kultaketjut polviaan\nnotkistavan urhon kaulaan. Tämän nostaessa silmä-verkkoaan, lensi\nhehkuva puna herttuattaren vieressä istuvan seuranaisen, mustasilmäisen\npuolalaiskaunottaren poskille. Ei kukaan huomannut sitä tällä hetkellä,\njolloin kaikki olivat kääntäneet katseensa päivän sankariin.\nMielihyvällä hymyili neitonen itsekseen, ritari sattui sen huomaamaan\n-- ja hänkin punastui.\n\nPuolalaista kaunotarta en pysty kuvailemaan -- vaikka hän on enemmin\nPohjolan kuin Etelän tytär, on hän kuitenkin muita enemmän Espanjan\nlumoavan naisen näköinen ja luontoinen. Saman haaveellisen innokkaan\nmielen kohtaa kummassakin, samat säkenöivät silmät, säännölliset\nkasvonpiirteet, saman lempivän sydämmen.\n\nJadviga-neiti vaipui sulo-unelmiin, jotka Katarinan sanat äkkiä\nkeskeyttivät.\n\n\"Ottakaa tämä minulta kiitollisuuteni osoitteeksi urhoollisuudestanne,\njalo ritari! -- Toivon näkeväni teidät vielä tänään illan kemuissa --\ntanssin kanssanne ensimmäisen hypyn.\"\n\nJuhani herttua kiitteli hänkin muutamin sanoin päivän sankaria, joka\nnousi seisalleen nähtävästi liikutettuna.\n\nMutta kansajoukossa oli vielä toinenkin nainen, joka huomattavalla\nmielenkiihkolla oli seurannut turnajaisia. Kun ritari de Montaigne\nvihdoin vastaan-ottaessaan palkintonsa paljasti kasvonsa, silloin\nvavahti neidon norja vartalo, ja hänen pusertuneet huulensa lausuivat\nhiljaa: \"Jälleen hän, minun täytyy hänet voittaa!\" Vaan ei kukaan\nhuomannut hänen liikutettua mielialaansa; turnajaisten loistavat\nloppumenot vetivät kaikkien huomion puoleensa.\n\nLuotuaan vielä pikaisen silmäyksen Jadviga neiteen, sulki de Montaigne\nsilmäverkkonsa, nousi satulaan ja ratsasti portista aseenkantajansa\nkeralla torvitoitotusten raikkuessa, väkijoukon suostumushuutojen\nkaikuessa, kieltäytyen jalomielisesti ottamasta niitä lunnaita, joita\nvoitettu ritari tavan mukaan tarjosi ratsustaan ja asustaan.\n\nNyt alkoivat kansanhuvit turnajaistanterella: kilpajuoksu,\npilkkaan-ammunta jousilla y.m. Niiden alkaessa hoviväki ja\nritari-joukko vähitellen hälveni kentältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuratkaamme voittajaa hänen matkallaan.\n\nAseenkantajansa keralla ratsasti de Montaingne verkalleen ensin\ntuomiokirkon torille, sitten siltaa myöten länsipuolelle kaupunkia.\nKultaketjut kiilsivät hänen kaulassaan, vastaantulijat huomasivat kyllä\nvoiton merkin ja väistyivät kunnioituksella hänen tieltään.\nRitari oli puettu teräkseen kiireestä kantapäihin, kypärissä tuuhea\nhöyhentöyhtö. Asu oli mitä parhain laatuaan, tehty Milanon kuuluisissa\nhaarniskatehtaissa. Pian oli hän ratsastanut kaupungin keskuksen läpi\nja tuli yksinäisemmille kaduille.\n\n\"Muista, ett'et virka kellekään, mihin nyt menen\", varoitti hän\naseenkantajaansa, erästä suomalaista, jonka hän oli saanut\npalvelukseensa Turusta vuosi sitten.\n\n\"Olen ääneti kuin kala\", vastasi tämä.\n\nSaavuttuaan Aron-mestarin talon eteen astui ritari ratsailta ja\nkolkutti porttia kolmesti. Ämmä tuli avaamaan.\n\nEtehinen osoitti vaan köyhyyttä, samoin seuraava huonekin, jossa vanha,\nkäyränenäinen ja laihasorminen Aron-mestari punnitsi unkarilaisia\nkultarahoja. Hän ei ollut huomaavinaankaan tulijaa.\n\n\"Hyvää päivää, Aron\", virkkoi de Montaigne, riisuen kädestään\nhirvennahkaisen hansikkaansa. \"Uh, kun alkaa jo väsyttää! Tämä hiiden\nrauta-puku painaa paljon.\"\n\n\"Suokaa anteeks, herra ritari\", virkkoi kultaseppä avaten oven, joka\nvei sivuhuoneesen, \"tulkaa tänne! Ensimmäinen huone ei ole\naatelismiehiä varten, se on verstani.\"\n\nToinen huone oli aivan edellisen vastakohta; pieni, mutta komeasti\nsisustettu. Paksut itämaalaiset matot peittivät lattian, seinillä oli\nkalliita kankaita, katosta riippui kymmenhaarainen kynttiläjalka.\n\nAron-mestari avasi huoneen nurkassa seisovan kaapin ovet ja otti sieltä\npienen hopeatarjottimen, jolla seisoi viinipullo ynnä pari pikaria.\n\n\"Maistakaamme Kypros-viinin jaloa nestettä\", lausui hän vieraalleen,\ntäyttäen pikarit. Tämä totteli kehoitusta.\n\n\"Nyt asiaan!\" sanoi ritari lähestyen kultaseppää, joka ahnain silmin\nkatseli kultaketjua. \"Minä tarvitsen sata guldenia, tämä sormus maksaa\nmonta vertaa enemmän.\"\n\nHän näytti kultasepälle kallista timantilla varustettua sormusta.\n\nTämä säpsähti, mutt'ei ollut pitävinään väliä siitä.\n\n\"Hm!\" sanoi hän tarkastaen sitä, \"se on noin 80 guldenin arvoinen.\nMinua ei haluta ostaa sitä tällä kertaa, olen par'aikaa rahan\npuutteessa.\"\n\n\"Elä teeskentele, sä vanha viekas\", virkkoi ritari luoden häneen\nterävän katseen, \"tunnen sinut ja sukusi liian hyvin uskoakseni sinua.\"\n\nAron oli kyllä tottunut kuulemaan pistopuheita, eikä vihastunut,\nainakaan kun hyvä kauppa oli tekeillä.\n\n\"Jumala auta! Minulla ei ole rahaa -- --.\"\n\n\"Ole joutavia\", keskeytti de Montaigne siematen pikarillisen viiniä,\n\"pian rahat tahi menen jonkun muun luo.\"\n\nNyt oli Aron-mestari nopsa kauppaan ja maksoi tinkimättä arkustaan\nvaaditut sata guldenia.\n\nSamassa aukeni ovi. Erinomaisen kaunis mustaverinen, mustakiharainen\nneito astui sisään ja tervehti ritaria.\n\nAron loi häneen ankaran katseen.\n\nNeito nosti sormensa huulilleen ja nyökäytti päätänsä, ikäänkuin olisi\nhänellä jotain sanomista. Ritari huomasi sen.\n\nSamassa virkkoi isä muutamia sanoja oudolla kielellä ja neito katosi.\n\n\"Kukas tuo oli? -- kaiketi tyttärenne?\" kysyi de Montaigne väännellen\nviiksiään. \"Luulen nähneeni hänet jonkun kerran ennenkin!\"\n\n\"Se oli Rebekka, tyttäreni! Hän on joskus saanut olla apuna hovin\npelejä valmistettaessa\", vastasi kultaseppä hyvillään.\n\nRitari nousi ylös ja läksi jäähyväiset sanottuansa tiehensä.\nAron-mestari saattoi häntä ovelle, voimatta sillä välin olla\nvilkaisematta sormukseensa.\n\n\"Saitte siitä kyllä hyvän hinnan\", virkkoi hän lopuksi, \"mutta senpä\ntähden tulkaakin luokseni ensikerran kun tarvitsette rahaa.\"\n\nKultaketjut kiilsivät hänen silmissään viehättävästi.\n\nJuuri kuin de Montaigne pisti jalkansa jalustimeen, jonka hänen\naseenkantajansa ojensi esiin, tuli palvelijaämmä ulos ja tahtoi puhua\npari sanaa kahden kesken hänen kanssaan.\n\nAseenkantaja väistyi herransa viittauksesta tuonnemmaksi.\n\n\"Emäntäni, Aron-mestarin tytär, odottaa teitä linnan puistossa tänä\niltana yhdeksän aikaan! Hänellä on jotain erittäin tärkeää teille\nsanottavana. Ette suinkaan kiellä sinne tulemasta?\"\n\nDe Montaigne katseli ämmää tarkasti; hän muisti että kultasepän tytär\nennenkin oli häntä seurannut. \"Hyvä\", lausui hän lopuksi, \"olen\npaikalle tuleva.\"\n\nDe Montaigne nyykäytti päätään ja nousi ratsaille. Kaikellaiset\najatukset lentelivät ristin rastin hänen päässänsä.\n\n\"Kuules Pekka\", sanoi hän aseenkantajalleen hetken mietittyänsä, \"tässä\non rahaa, mene Morten räätälin luo ja hanki itsellesi uusi puku. Minä\nratsastan linnaan yksinäni! Tule sinne niin pian kuin ehdit.\"\n\nPekka juoksi iloissaan tiehensä.\n\nTultuaan huoneesensa riisui de Montaigne aseensa yksinään, pani ketjut\npieneen lippaasen ja viskausi sänkyyn.\n\nVaan ei hän pian saanutkaan levähtää. Joku kolkutti ovea.\n\n\"Käy sisään\", huusi ritari.\n\nPieni ketterä palvelusneitsyt ilmestyi ovelle.\n\n\"Tule lähemmäksi, tyttöseni\", virkkoi de Montaigne ystävällisesti,\n\"mitäs sulla on asiaa?\"\n\n\"Olen herttuattaren kamarineitsyt\", vastasi neito ujostelematta, ottaen\nesiin pienen kirjeen. \"Totelkaa onnetartanne, joka nyt teille\nmyhäilee!\"\n\nDe Montaigne pisti kultarahan tytön käteen.\n\n\"Tahdotko vastausta?\"\n\n\"En; kirjeen lähettäjä edellyttää vastauksenne.\"\n\nTyttö poistui.\n\nRitari meni ikkunan ääreen ja luki seuraavaa:\n\n    \"Herra ritari! Jos tahdotte kuulla sydämeni toiveen, totelkaa.\n    Tulkaa linnan puistoon tänä iltana yhdeksän aikaan. Ei kukaan\n    saa huomata teidän lähtöänne sinne.\"\n\nKirjeen alla ei ollut nimeä.\n\nDe Montaigne viskasi nauraen kirjeen pöydälle.\n\n\"Tuopa omituista, että tahdotaan tavata minua samalla paikalla ja\nsamaan aikaan. Kultasepän tytär on jo saanut lupaukseni, ja ehkä hänkin\nkulkee lemmen asioissa. Minun täytyy keksiä joku keino, ett'eivät he\nsatu sinne yht'aikaa. Minun seikkailu-haluni on saattanut minut aika\npälkähäsen.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nDe Montaigne oli ranskalainen aatelismies. Kuten moni muu\nulkomaalainen, oli hänkin muutamia vuosia sitten pestaantunut herttuan\npalvelukseen. Iloinen hovielämä Turun linnassa muistutti suuresti hänen\nkotimaataan, jossa hän ei ollut käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen\nelämänsä oli siitä asti ollut sangen vaihettelevaa; hän taisteli Guisen\nsotajoukossa, läksi sitten Kaarlo V:n palveluksessa seitsemäksi\nvuodeksi uuteen maailmaan, oleskeli sieltä tultuaan kolme vuotta\nSkotlannissa, kuuluisan Maria Stuart kuningattaren hovissa, josta\nJuhani herttua vei hänet mukanaan Suomeen. Hänen ritarillinen\nluonteensa, urhoollinen elämänsä ja laajat matkansa saattoivat hänet\npian herttuan suosioon. Kun tämä läksi häämatkalleen Puolaan, tuomaan\nsieltä kodilleen hallitsijattaren, Katarina Jagellolaisen, Puolan\nkuninkaan sisaren, oli de Montaigne mukana.\n\nVeljesten Eerikin, Ruotsin kuninkaan, ja Juhanin, Suomen herttuan, väli\noli tähän aikaan, toukokuun keskipaikoilla 1563, joutunut sangen\nhuonoksi. Eerikki oli vihoissaan Juhanille, joka oli nainut\nvihollis-kuninkaan sisaren ja vielä päälle päätteeksi lainannut tälle\nrahaa. Mutta Juhani ei huolinut siitä: hänen aikansa kului\nhovijuhlissa, metsästys-retkillä, teinien näytelmissä ja turnajaisissa.\nHän ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, eikä ottanut korviinsa\nneuvon-antajainsa Hornin ja Flemingin varoituksia, jotka kehoittivat\nhäntä nöyrtymään tahi lähtemään maanpakoon. Juhani eli vaan\nsurutonna puolisonsa kanssa, jonka läsnä-olo toi Suomen ainoalle ja\nlyhyt-ikäiselle hoville loistoa. Katarina vallitsi miestään, joka\njumaloi puolisoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomea väkijoukko oli kokoontunut n.s. Juhanin juhlasaliin Turun\nlinnaan, missä illan kemut vietettiin.\n\nSali oli myöskin semmoisen seuran arvoinen. Seiniä koristi kalliit\ntapetit, jotka esittivät kuvia raamatusta ja Kreikan sankari-ajoilta.\nPitkin seiniä kulki pehmeillä tyynyillä ja kultadamaskisilla peitoilla\nvarustetut rahit. Katosta riippui 12-haaraisia kynttilä-jalkoja. Salin\nyläpäässä oli punaisella sametilla peitetty lava, sen yli taivas\nsamanvärisestä kankaasta. Takaseinässä olivat Vaasan ja Jagellon\nsukujen vaakunat.\n\nRuhtinaalliset henkilöt ynnä ylhäisimmät herttuan virkamiehet, kansleri\ny.m. olivat saaneet sijansa tuolle lavalle. Juhani ja Katarina istuivat\nkullatuilla tuoleilla. Lavan sivuilla seisoi kunniavahteina muutamia\ntrapantteja, joiden juhlapuku oli erittäin komea: \"hopeakirjaimilla\nkoristetut trapantti-verkanutut, mustat kultakirjaimiset\nsametti-kaulukset sekä punaiset sukat. Ruhtinattaren neitojen puvut\nolivat valmistetut ruskeasta, mustalla sametilla päällystetystä\nverasta, hihat toisilla ylt'yleensä kultakirjaillut, toisilla\npunaisella, valkeareunaisella kultadamaskilla päällystetystä\npuudamaskista tehdyt.\" Semmoinen oli se loistava seura, joka\njuhlasalissa liikkui.\n\nHerttuattaren viittauksesta alkoi musiikki soida. Katarina astui\nlavalta, kulki kumartuvain hovimiesten ohitse, kunnes hän tuli sille\npaikalle, missä päivän kunnioitettu voittaja seisoi, ja tarjosi hälle\nkätensä. Tämä otti sen vastaan langeten toiselle polvelleen. Muut parit\nmuodostuivat vähitellen heidän jälkeensä; Juhani herttua nähtiin\ntanssivan erään suomalaisen aatelisneidon kanssa.\n\nDe Montaigne oli tänä iltana erittäin komeassa mustassa samettipuvussa,\nkorkea espanjalainen kaulus kaulassa ja voittamansa kultavitjat\nrinnalla. Hän oli iltapäivällä ollut kutsuttu herttuan puheille.\nKeskustelua kesti pari tuntia, se oli varmaankin valtiollista laatua,\nkoska kansleri, Horn, Fleming ynnä pari muuta herraa ottivat osaa\nsiihen. Mitä siinä oli päätetty, ei vielä tiedetty.\n\nRitari tanssi erinomaisen hyvin, ihastunut herttuatar kutsui hänet\nlavalle viereensä ja puhutteli häntä hetkisen.\n\nMusiikki alkoi soida taaskin, de Montaigne pyysi parikseen\nherttuattaren lähintä hovineiteä, puolalaista kaunotarta, joka\nturnajaisissa oli istunut Katarinan rinnalla. Puna nousi taas\nJadviga-neiden kasvoihin. Hän oli tanssissa keveä kuin sylfidi, ja\nkomean parin hyppy ei näyttänyt tahtovan loppua. Vihdoin de Montaigne\nvei neiden hänen paikallensa.\n\nKello oli pian yhdeksän. Jadviga nousi äkisti ja teki lähtöä.\n\n\"Mihin nyt?\" kysyi ritari teeskennellen.\n\nJadviga viittasi vaan kädellään ja kiiruhti tiehensä.\n\n\"Suokaa anteeksi, ruhtinatar\", virkkoi de Montaigne suudellen hänen\nkättään, \"tärkeä asia vaatii, että lähden täältä puoleksi tuntia.\"\n\n\"Kun Venus on oppaana, löytää Amor kyllä tiensä\", virkkoi ruhtinatar\nnyykähtäen hänelle armollisesti. \"Tervetullut takaisin.\"\n\nDe Montaigne hämmästyi Katarinan vastauksesta. Tiesikö hän mitään?\n\nRitari kiiruhti salista ristiriitaisin tuntein. Ei kukaan pitänyt siitä\nväliä; sali oli täynnä ihmisiä.\n\n\"Mitenkä minä saan naiset erilleen?\" mutisi hän kulkien kiertoportaita\npihaan. \"Olkoon menneeksi, minun syyni se ei ole.\"\n\nTultuaan pihaan huomasi hän erään naisen vaippa päällä kiiruhtavan\npienelle takaportille. De Montaigne meni ulos pääportista, lausuen\ntunnussanan. Pekka seurasi häntä.\n\n\"Onkos sinulla aseet?\" kysyi ritari, jolla oli miekkansa vyöllä.\n\n\"On, herra, molemmat pistoolit teitä varten, itselläni miekka ja\npistooli\", vastasi Pekka.\n\n\"Hyvä, jää tähän! Katso tarkasti, kuka tästä kulkee. Jos vihellän,\nriennä oitis esiin.\"\n\nDe Montaigne meni puistoon, jossa oli pilkkopimeä. Matkan päästä\nhuomasi hän henkilön, joka lähestyi häntä.\n\n\"Kuka olette, kaunoiseni?\" kysyi de Montaigne kohteliaasti.\n\n\"Jadviga, herttuattaren seuralais-nainen\", vastasi toinen.\n\n\"Hyvä, ett'ei Aronin tytärtä näykkään\", ajatteli ritari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen tunnin kuluttua palasivat de Montaigne ja Jadviga puistosta. He\nrakastivat toisiaan. Ritari oli saanut kuulla neitosen tehneen sitä\nkauan. Nyt he olivat päättäneet karata yhdessä Puolaan, jossa Jadvigan\nisällä oli linna. Mutta saadakseen tuumansa toimeen, päätti Jadviga\nvaikuttaa herttuattaren kautta sen, että de Montaigne nimitettäisiin\nJuhanin lähettilääksi Sigismund Augustin luona. Jadviga puolestaan\nseuraisi häntä saadakseen kohdata kipeätä äitiään, jonka hän sanoi\nolevan kuoleman kourissa.\n\nDe Montaigne suostui kaikkeen ehdottomasti. He päättivät lähteä matkaan\njos mahdollista jo seuraavana päivänä.\n\nJadviga kiiruhti linnaan omaa tietänsä.\n\nTultuaan Pekan luo, kysyi de Montaigne jättäen hälle pistooliparinsa.\n\n\"Näitkö ketään?\"\n\n\"En, herra!\"\n\n\"No hyvä, seuraa minua!\"\n\n\"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei\nkukaan näyttäynyt\", mutisi de Montaigne portin holvissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka\nesiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.\n\n\"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja\narvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta\nkun parempi ilmestyy... Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon\nkostaa, ja kostoni on oleva kova!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKemut olivat sangen loistavat. Juotiin kultaisista ja hopeisista\nmaljoista, eli n.s. \"kredentseistä.\" Herttualla oli joukko semmoisia\ntaideteoksia. Katarina ruhtinattaren 24 kullattua kredentsiä, \"kannella\naseellinen mies, kädessä Puolan kuninkaan vaakuna\" olivat pöydän\nkoristuksena muiden kalleuksien keskellä.\n\nJadviga neiti oli erinomaisen iloinen; de Montaigne ei väistynyt\nhetkeksikään hänen luotaan, paitsi tanssiakseen jonkun velvollisen\nlyhyen hypyn.\n\n\"Armahani, tietääkö ruhtinatar tästä mitään\", kysyi ritari kertoen\nKatarinan vastauksen hänen lähteissään juhlasalista.\n\n\"Ei, hän vastasi vaan tapansa mukaan.\"\n\nDe Montaigne tyytyi tähän selitykseen.\n\nRuhtinatar tanssi hänen kanssaan vielä illallisen jälkeen ja poistui\npuoliyön aikaan herttuan keralla juhlasalista.\n\nJadvigan tuli seurata emäntäänsä.\n\n\"Kohtaamme toisemme huomen aamuna!\" kuiskasi ritari hänen korvaansa.\n\"Ole valmis, tee mitä lupasit!\"\n\n\"Huomen aamuna siis!\" vastasi Jadviga puristaen hänen kättään.\n\nHovimiehet joivat vielä kauan ja tanssi oli erittäin vilkas. De\nMontaigne makasi sinä yönä vaan pari tuntia.\n\nPäivän koittaessa ratsasti hän linnasta kaupunkiin. Hänen oli aikomus\nmennä Aron-mestarin luo.\n\nKultaseppä oli tänään vielä kohteliaampi, kuin viime kerralla.\n\n\"Nyt ei ole aikaa liikoihin pakinoihin. Minun täytyy lähteä tänään\nulkomaille, tarvitsen matkarahaa, jonkatähden olen pakoitettu myymään\nne kultaketjut, mitkä voitin eilispäivän turnajaisissa. Tahdon niistä\ntuhat kultarahaa. Kas niin, minun on kiirut, tuokaa sukkelasti rahat\ntänne!\"\n\n\"Min'en voi antaa enempää kuin seitsemän sataa\", vastasi kultaseppä\nviekkaasti. \"Siinä on liiaksikin!\"\n\n\"Mitä!\" huudahti ritari tömähtäen seisalleen, \"uskallatko luulla\nherttuan milloinkaan antavan palkinnoksi niin halpoja ketjuja?\"\n\n\"Se ei kuulu tähän\", vastasi Aron kärsivällisenä, \"nyt on vaan puhe\nsiitä mitä minun kannattaa antaa. Seitsemänsataa kultarahaa, jos mieli\ntehdä kauppaa.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi!\" vastasi de Montaigne harmissaan. \"Sinun\nheimolaisesi tietävät kyllä kiskoa rahaa, kuin joku on pulassa, se on\nvanha asia. Vitjat myyn vaan yhdellä ehdolla: sin'et saa niitä\nennenkuin lähdön hetkellä, josta annan sulle tiedon palvelijani kautta.\nLähetä sitten joku henkilö tuomaan rahaa, jolle voin jättää vitjat,\nmutta varo, ett'et tule itse!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHovipoika tuli häntä vastaan linnan pihassa.\n\n\"Armollinen herttua kutsuu teitä luokseen, ritari de Montaigne!\"\n\nTämä kiiruhti herransa puheelle.\n\nJuhani oli tänään sangen hyvällä tuulella.\n\n\"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne!\" virkkoi ritari.\n\n\"No mitenkä voitte kemujen jälkeen, turnausleijonani?\" kysyi Juhani\nojentaen hänelle kätensä. \"Olette varmaankin vielä unen tarpeessa,\nmutta valtiolliset toimet ennen kaikkia! Olen tehnyt työtä aamun\nkoitosta asti. -- Teidän tulee lähteä Puolaan minun lähettiläänäni\nhänen majesteettinsa Sigismund Augustin luo. Tässä on kirjeet ja\nvaltakirja. Parain laivani, Haukka, on valmis lähtemään vesille.\nNouskaa maalle Danzigissa. Elkää antautuko Eerikki kuninkaan\nsotalaivojen valtaan. Jos voitte, taistelkaa! Hävittäkää kirjeet, jos\nhätä sen vaatii. Paitsi sitä onhan Haukka sangen nopeakulkuinen.\nJadviga, herttuattaren hovineiti, seuraa teitä sukulaistensa luo\nPuolaan\", jatkoi Juhani hymyillen, \"toivon ettei teille tule ikävä\nmatkalla. Oletteko valmis lähtemään.\"\n\n\"Olen, teidän ylhäisyytenne!\"\n\n\"Sen parempi. Haukka odottaa linnan laiturin ääressä. Tässä on\nmatkarahaa!\"\n\nHerttua otti arkustaan täyden kukkaron.\n\n\"Hyvästi, onnea matkalle!\" Herttua ojensi kätensä hänen\nsuudeltavakseen.\n\nDe Montaigne kiiruhti huoneesensa. Jadviga odotti häntä siellä. Ritari\nsulki hänet syliinsä.\n\n\"Oletko valmis seuraamaan minua?\" kuiskasi hän.\n\n\"Vieläpä kysytkin, Gaspard. Vaikka kuolemaan! Arvasinhan että\nherttuatar saa aikaan mitä tahtoo. Maailmaa hallitaan rakkaudella.\"\n\nPekka kantoi kapineet laivaan palattuaan Aronin luota.\n\nDe Montaigne ja Jadviga saapuivat myöskin sinne pian.\n\nMennessään ulos, huomasi de Montaigne erään tutulta näyttävän naisen\nkiiruhtavan linnaan.\n\n\"Mitenkä kävi kultasepän luona?\" kysyi ritari laivan etukannella\npalvelijaltaan.\n\n\"Hän lupasi lähettää ämmän rantaan\", vastasi Pekka hiljaa.\n\n\"Häntä täytyy meidän siis odottaa, mutta ainoastaan puoli tuntia. Minä\naavistan esteitä vielä ilmaantuvan matkallemme!\"\n\nAika kului, eikä ämmää näkynyt.\n\n\"Sepä omituista!\" mutisi Gaspard de Montaigne. \"Mutta olenpa aika\npöllö, kun viivyttelen! Jos tarvitsen enemmän rahaa, myyn vitjat\nDanzigissa, jolloin asia ei voi tulla herttuan korviin. Paitsi sitä on\nsopimatonta olla asioissa ämmän kanssa laivanväen ja Jadvigan nähden.\n-- Laivuri, nosta purjeet, lähdemme vesille.\"\n\nJuurikuin merimies kiiruhti maalle irroittamaan köysiä, tuli linnan\nportista näkyviin aseellinen joukko, ritari etupäässä.\n\n\"Pyhä äiti, he kääntyvät tänne; olemme hukassa!\" kuiskasi Jadviga\ntarttuen armaansa käsivarteen.\n\nDe Montaigne säpsähti, mutt'ei menettänyt mielenmalttiaan.\n\nTrapantti-joukko seisahti laiturille, sen päällikkö tuli Haukan\nkannelle.\n\n\"Herra ritari\", sanoi hän kohteliaasti, \"suokaa anteeksi, että olen\npakoitettu pyytämään miekkaanne. Tässä on herttuan käsky!\"\n\nDe Montaigne totteli ääneti.\n\nJadviga oli vaipua tainnuksiin.\n\n\"Ja te, neitiseni\", jatkoi ritari kääntyen häneen, \"tekin olette\nvankini! Seuratkaa minua kumpikin herttuan luo. Luullakseni on nyt\nesillä vaan joku rettelö!\"\n\n\"Rohkeutta! Meidän onnemme koittoa voidaan viivyttää, ei estää\",\nkuiskasi de Montaigne astuen laiturille Jadvigan keralla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVihoissaan kulki Juhani herttua kiirein askelin edestakaisin\ntyöhuoneensa lattiaa. Vaasa-suvun kuuma veri oli alkanut kuohahdella.\n\n\"Onko sinulla vielä muuta lisättävää\", kysyi hän Rebekalta, jonka\nsilmät säihkyivät kostonhimosta. \"Kuka takaa, että puhut totta?\"\n\n\"Sanani\", vastasi Rebekka rohkeasti. \"Mistäs olisin ennättänyt saada\ntietää ritarin ja hovineiden lähtevän Puolaan?\"\n\nJuhani oli ääneti hetkisen.\n\n\"Olet oikeassa, tyttöseni! Haa, konnamaisuutta! He tulevat jo.\"\n\nDe Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian\nseurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.\n\nDe Montaigne kirosi itsekseen.\n\n\"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta?\nTunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi\nkoskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut,\nmitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen\nkäytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata\nneidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo\npäällekantajanne! Mitä voitte vastata?\"\n\nHerttua viittasi Rebekkaan.\n\nDe Montaigne ja Jadviga lankesivat polvilleen. Edellinen lausui:\n\n\"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla\nvihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme\nhänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen\nmajesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut\nteidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin\nvaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne\npalattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja\njuutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne\nasettunut.\"\n\n\"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa\", tiuskasi Juhani\nherttua yhä vielä vihoissaan. \"Asia on selville saatava, tuokaa tänne\nAron kultaseppä.\"\n\nYksi vartia poistui.\n\n\"Puhelin juutalaisen kanssa ennenkuin teidän ylhäisyytenne kutsui\nminua!\"\n\nHerttua alkoi vähitellen leppyä.\n\n\"Nouskaa ylös, te molemmat!\" virkkoi hän hetkisen mietittyään. \"Ottakaa\ntakaisin miekkanne, de Montaigne! Nyt käsitän, miten olette rikkoneet:\nrakkaus viehätti teitä liiaksi. Tämä neito sattui kuuntelemaan\npuhettanne eilen ehtoolla linnan puistossa; olitteko tahtoneet tavata\nhäntä siellä?\"\n\n\"En; päinvastoin lähetti hän luokseni vanhan palvelija-ämmän,\nilmoittaen tahtovansa sanoa minulle siellä jotain tärkeää. Jadvigakin\ntahtoi tavata minua puistossa samaan aikaan. Kun tuo nainen näki meidät\npuistossa, piilousi hän kuuntelemaan puhettamme.\"\n\nHerttua kääntyi Rebekkaan, joka vaaleni.\n\n\"Onko sinulla mitään puolustukseksesi sanottavaa?\" kysyi herttua\nkatsoen häneen karsaasti.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, hän on Aron-juutalaisen tytär\", virkkoi de\nMontaigne huomattuaan ilokseen, mihin suuntaan asia kääntyi.\n\n\"Ahaa! Nyt ymmärrän; isäsi käyttää sinua välikappaleenaan, saadaksensa\npauloihinsa aatelismiehiä ja voidakseen kiskoa heitä mielin määrin!\"\njatkoi herttua.\n\nRebekan silmät säkenöivät vihasta.\n\n\"Se ei ole tosi!\" virkkoi hän vakavalla äänellä. \"Teidän armonne, tämä\nritari on jo kauan teeskennellyt rakastavansa minua ja -- --.\"\n\n\"Elä koettelekkaan valhetella!\" keskeytti herttua. \"Se ei auta\nvähintäkään!\"\n\nSamassa toivat vartijat sisään Aronin, joka vapisi kuin haavan lehti.\n\n\"Polvillesi!\" huusi herttua.\n\nVahdit nauroivat juutalaisen kurjalle näölle.\n\n\"Onko tämä tyttäresi?\" jatkoi herttua.\n\n\"On!\" änkytti juutalainen.\n\n\"Hyvä! Teidän tulee lähteä maasta vielä tänä päivänä; muuten joutuu\nomaisuutenne takavarikkoon ja te itse joudutte vankeuteen. Oletko\nostanut tältä herralta mitään.\"\n\n\"Olen, teidän armonne\", vastasi Aron peloissaan. \"Ostin häneltä eilen\nsormuksen sadasta Unkarin kultarahasta.\"\n\n\"Jätä se hänelle niin pian kuin voit. Rangaistukseksi luvattomasta\nkoronkiskomisesta et saa siitä mitään palkkiota. Viekää heidät pois!\"\n\n\"Sormuksen möin tänään eräälle ritarille, joka läksi matkalle\", änkytti\nAron, nousematta polviltaan. \"Armoa, herra herttua, armoa!\"\n\n\"Saat sakkoa kaksisataa kultarahaa, ja sitten pois maasta; sormuksen\nhinnasta sovimme ritarin kanssa! Vahdit, viekää nämät juutalaiset\nhökkeliinsä ja tuokaa sieltä tullessanne 200 kultarahaa!\"\n\nAron ja Rebekka seurasivat trapantteja.\n\n\"Pitkittäkää nyt matkaanne, minä annan teille anteeksi\", virkkoi\nherttua lempeästi, ojentaen kätensä de Montaignelle ja Jadvigalle\nsuudeltavaksi. \"Hyvästi, palatkaa linnaani onnellisina!\"\n\nPuolen tunnin kuluttua kiikkui Haukka Airiston selällä, kantaen kaksi\nonnellista, jotka täten eivät tulleet näkemään niitä rauhattomia\npäiviä, mitkä nyt Turun linnalle koittivat.\n\n\n\n"]