[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyYr7g2ECsgzzPFKG15tHLcROR-dxFjHhoEjSzG7phsI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},243,"Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"243-paivarinta-pietari-pikakuvia-1867-katovuodesta-ja-sen-seurauksista","243__Päivärinta_Pietari__Pikakuvia_1867_katovuodesta_ja_sen_seurauksista",null,"tietokirja",[],[],"fi",1893,15502,97631,false,17447,[22],"Fiction",[24],"History - Other","\"Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista\" by Pietari Päivärinta is a historical account written in the late 19th century. The narrative focuses on the catastrophic year of 1867 in Finland, characterized by famine and its devastating socio-economic effects on the population. It delves into the struggles of various characters as they navigate the dire consequences of the crop failures and severe weather conditions.  At the start of the work, the author paints a vivid picture of the harsh winter of 1867, depicting its relentless snowstorms and bone-chilling cold that plagued both people and animals. The protagonist's encounter with an old man, who seeks refuge and shares his thoughts on the severity of the famine, sets the tone for the unfolding tragedies. As the story progresses, hints of the impending sufferings and challenges emerge, suggesting that the ensuing hardships will profoundly impact families and communities, leading them to confront despair and moral dilemmas in their fight for survival. (This is an automatically generated summary.)",[],424,"Teos sisältää kuvauksia vuoden 1867 ankarasta talvesta ja sitä seuranneesta suuresta nälkävuodesta Suomessa. Lyhyet kertomukset valottavat kansan selviytymistä, kärsimystä ja arkipäivän koettelemuksia poikkeuksellisten luonnonolojen keskellä.","Pietari Päivärinnan 'Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 243. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA JA SEN SEURAUKSISTA\n\nKirj.\n\nPietari Päivärinta\n\n\n\nG. W. Wilén, Turku, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnnustaja\nKöyhän kiitos\nRyöväri\nTalon vanhus\nRouhu\nKampsu-Mikko\nTalon pyhäaamu-eine\nYösijan etsijä\nIlmarin Juuse\nKyntäjä\nLeipoja\nKöyhä rikkaana suuressa köyhyydessä\n\n\n\n\nI.\n\nEnnustaja.\n\n\nOli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin\nankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja\npakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä\nyhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan\ntäydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin\nitätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja\nhöllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän\nlaitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten\npyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei\nmoniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan.\nMetsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla;\nsurkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli\nlainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten\nrupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli\noli vähänkään päästä liikkumaan.\n\nJos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten\noli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu\nsuuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät\nolivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten\nollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä\nkääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille.\nTämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että\noudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa\nkinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä\npaikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä\nläpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.\n\nUsein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset,\nettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät\nonnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois.\nSitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden\nulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja\nhoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat\nne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin\njotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni\nulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja\nkorviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin\ntarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi\nkoviksi kuin jääkynttilä.\n\nEläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja\nmuilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa,\nja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin\nleikin tekoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnkara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies,\nsauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan,\nettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti\npudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara\nlumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa,\nkarvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että\nse tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti\nkovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.\n\n\"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska\nnäytätte niin kovin vilustuneelta\", kehoitin häntä.\n\nUkko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin\nkontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.\n\n\"Voi, voi\", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen\nhän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.\n\n\"Mistäs tää vanhus on kotoisin?\" kysäsin häneltä.\n\n\"Tuoltahan, tuota, olen H----n pitäjästä\", sanoi ukko, päätänsäkään\nnostamatta.\n\n\"Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?\" kysyin taasenkin.\n\n\"'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo\nhenki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin\ntavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään\nkenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan\npartaallakin'\", tuumaili ukko.\n\nAsuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa.\nVaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei\ntäällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä\nmaaseuduilla.\n\n\"Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja\nvaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?\" sanoin\nmelkein virallisesti.\n\n\"Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä\nitselläänkään ole mitä suuhun panna?\" sanoi ukko ja katsoa vilautti\nminua nuhtelevasti silmiin.\n\n\"Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä\nolisi\", väittelin vastaan.\n\n\"Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista\nkotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin\nsaatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne\nkääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin\nsuuhunsa pantavaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'\", selitti ukko.\n\n\"Taitaapa niin olla\", sanoin vähän häpeissäni.\n\nToimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän\nsyömään ja söikin kelpo lailla.\n\n\"Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?\" kysyin ukolta, kun hän oli\nsyömästä päässyt.\n\n\"Eilen iltapäivällä\", sanoi hän.\n\n\"Hyvänen aika, ja nyt oli jo sivu puolenpäivän!\" sanoin kauhistuksissani.\n\n\"Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä,\njotka nykyään tuntemattomalle, vanhalle ja vaivaiselle palan suuhun\npistäisivät... Te näette olevan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan...\nKiitos suuri ruoasta!\" sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa\npyhiskellen.\n\n\"Kun saisin vähän levätä, sillä tuntuu niin raukaisevan, eikä tuo\nkylmäkään tunnu vanhasta ruumista erkanevan\", jatkoi hän sitten.\n\nOsotettiin hänelle vuode, jossa hän saisi levätä.\n\nSiihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä.\n\n\"Jospa nämät kovat ajat loppuisivat tähän, mutta pahimmat ja koivimmat\novat edessä\", sanoi ukko pitkällensä päästyään.\n\n\"Mistä sen tietää?\" sanoin, ikäänkuin säpsähtäen.\n\n\"Kaikki merkit viittaavat siihen\", sanoi ukko.\n\n\"Minkälaiset merkit?\"\n\n\"Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset\".\n\n\"Mutta olen kuullut sanottavan, että kun on talvi kylmä, niin tulee\nlämmin kesä\", väittelin ukkoa vastaan.\n\n\"'Karhulla on karhun pojatkin'\", sanoi vaan ukko.\n\n\"No mitä muita merkkejä teillä sitten vielä on?\" kysyin.\n\n\"Nuot aidatkihan ovat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näe\nja hanget ovat niin laajat aitojen piirteillä, että näyttää siltä kuin\nne olisivat vartta varten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa\naidan ja hangen välillä\", selitti ukko.\n\n\"Ettäkö sekin on köyhän vuoden merkki, kun aitojen ja hangen välillä ei\nole mitään koloa?\"\n\n\"Niinpä se on\".\n\n\"Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta\nja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin\naitoviertenkin täyttyä\", inttelin.\n\n\"Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talvina aitovieret sillä\nlailla täyty lumella, vaikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi;\njyrkkinäpäs pysyvät vaan kinokset ja erillään aidoista -- ja noita\nrottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hyvä\nmerkki\", selitteli ukko.\n\n\"Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että vanhat 'profeetat ovat\nkuolleet ja nuoria ei uskota'\", sanoin siihen vastaukseksi.\n\n\"Jospa se niin olisikin, olisin varsin hyvilläni, mutta niin ei ole.\nMinulla on paljon elämän kokemusta. Olen vanha mies ja elämässäni olen\nottanut vaaria kaikellaisista asioista ja olen havainnut yhtä ja\ntoista. Te olette vielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne,\nniin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietävät.\nJospa olisin tilaisuudessa tulevatta syksynä teille muistuttamaan\nnäistä asioista, mutta niin ei käy, sillä voimani heikkenevät päivä\npäivältä ja minä tunnen selvästi, ettei minun tarvitse olla kokemassa\ntulevan kesän seurauksia\", puheli ukko surullisen raskasmielisenä.\n\nSitten hän vaipui levolliseen uneen.\n\nKun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen.\n\nKäskimme hänet jäämään yöksi.\n\n\"Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole.\nKoetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hyvästi\ntoimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen\ntaasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kovin iso eläminen ole; paljon\non noita lapsukaisiakin\"; puheli ukko, samassa koetellen takkiaan\nkiinni. \"Kiitos vaan avustanne, kun autitte ruoka-aterialla vanhaa,\nvaivasta, kulunutta ukkoa\", tuumaili hän.\n\nKädestä pitäen jätteli hän hyvästi joka henkilön, kiitellen ja\nkostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauvansa nojalla alkoi kävellä\nkalkutella ovea kohden. Ovessa mennessään kuulin hänen sanovan: \"Jumala\nmeitä kaikkia armahtakoon! Kovat ajat ovat edessämme\". Sitten\ntukkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä\ntaloa kohden. Kauvan katselimme ukon jälkeen ja vanhimman poikamme\nlaitimme suksilla hänen jälkeensä luovimaan ja katsomaan perään, että\nukko todellakin vaaratta pääsi ihmisten ilmoihin.\n\nSeuraava kevät tuli tavattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut\nniittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä vielä lumihanget lopen\nkaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päivänä lähdin\nviidentoista penikulman pituiselle matkalle hevosella meren jäätä\nmyöten ja neljä penikulmaa ajoin K----a jokea ylöspäin niin hyvällä\njääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket olivat\ntavallisina talvina olleet aina sulina, mutta nyt ne olivat vahvassa\nkristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt\nkovimpinakaan talvina. Saman kuun seitsemäntenätoista päivänä palasin\nsamoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hyvä kuin mennessäkin.\n\nKotitarpeen viinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Vanhan tapansa\nmukaan kokivat jotkut siveellisesti vajouneet ihmiset korven\nloukeroissa keittää vielä tuota mielijuomaansa. Eräs salaviinan\nkeittäjä oli yöllä Erkinpäivää vasten kantamassa viinakonttia kotiinsa\nsalapolttimostaan. Välillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa\nmäärin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen\njalkansa niin pahoin, että kaikki varpaat liukesivat jalvoista irti.\n\nKahdeksantena päivänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren\nlahtia jäätä myöten kaupunkiin ja sanan kuun kymmenentenä päivänä\nvetivät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla.\n\nOikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruveta kylvön tekoon. Kovat\nyöpakkaset vallitsivat vaan katkeamatta, niin että maa oli aamusin niin\nkovassa roudassa, että se oikein halki paukahteli.\n\nMinulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon\nsiementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani\ntavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä\nniin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen\nverran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin\npeltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet;\nhe sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä\nHäneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja\njuhannuksen jälkeenkin.\n\nNeljänä juhannuksen edellisenä päivänä oli niin lämmin ilma, että oli\nsiihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa\nrehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan\nkylvetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa vuorokaudessa. Mutta\nsiinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan\ntarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen.\nKuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika\ntarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt\ntouvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan\nmeidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein\nsain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani.\nSamassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä\nsuhteista.\n\n\"'Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä vielä\ntiedä, kuka meistä lopulta voittaa\", sanoin minä.\n\n\"Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä\", inttelivät\nhe.\n\n\"Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä\nodottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika\", puolustelin\nperiaatteitani.\n\nSemmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät\npois, ilvehymy huulillansa!\n\nElokuun loppupäivinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja\nalkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon\nleikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä\nolikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin\nvaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin\ntoistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika\nepäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan\nJumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta\nherätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan\ntuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului\niso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun\nerinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi\ntuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään.\n\n\"Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte\nantaneet laihonne täys'aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä\nkaalina hakkaamaan?\" sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu\npilkallisen-voittoisessa hymyssä.\n\n\"Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni\npaljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on\nverissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä\nvalmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä\nvielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille\", koin\npuolustella itseäni ja työtäni.\n\n\"Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet;\nsirppihallaa tulee, se on vissi se\", sanoi mies vähän masentuneena ja\nlähti pois.\n\nKylmän ja kolkon näköisiä karapilvi-tönkäleitä kiiti taivaalla ankaran\npohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt\nmonasti taivaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että vaikka\nahkerasti koettiin työtä tehdä, tulivat kädet kuitenkin konttaan.\n\nTämän tähden hommasi eukko kahvia ja laitti minut sitä leikkuuväelle\npellolle viemään. Minun tieni kulki, niin että tulin takapuolelta\nheidän luokseen. He eivät huomanneet siis tuloani. Eräs vaimo oli\npaapattamassa, että:\n\n\"Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epätoivoisesta miehestä\nkuin tämänkin talon isäntä on, joka väkirynnäköllä pakkaa Jumalan\nedelle?\"\n\nSamassa huomasivat he minut, kun yhä kävellessäni sänki rapisi\njaloissani. Vähän häpeissään kääntyivät he kaikin minuun päin.\n\n\"Ei niin pidä tehdä kuin hyvä tulee, vaan niinkuin isäntä tahtoo.\nSamahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan\nmaksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahvia.\nKääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin\nkuppi viluiseen sydämeemme\", sanoin minä kehottavaisesti ja pian oli\nväki härppimässä kuumaa kahvia.\n\nSeuraavana yönä ei vielä tullut pakkasta, vaikka oli niin hirveän kylmä\nilma. Tuuleskeli koko yön ja taivaskaan ei täydelleen se'estynyt.\nSaimme siis seuraavankin päivän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti\ntehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, vaan joka sai\nviimeisen palansa niellyksi, tormasi pellolle; väki oli nyt oikein\ninnostuksissaan, koska hekin rupesivat älyämään, että nyt kiire on\ntarpeesen; vieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hyvän\npäiväpalkan.\n\nLauvantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt\nkuin pari peltotilkkua. -- 'Pianhan se lyhyt virsi on veisattu'.\n\nJo iltapäivällä alkoi tuuli heiketä ja taivas se'estyä. Kymmenen\najoissa illalla oli niin tyyni, ettei haavan lehti värähtänyt. Taivas\noli niin selkeä, että tähdet näkyivät taivaalla niinkuin talvisydännä\nja kuu paistaa kaljotti niin kirkkaasti, että oikein varjonsa näki.\nSilloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää.\n\nAamulla oli surkea näky nähtävänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa,\nettä olisi lunta luullut sataneen. Kaivolla olevissa astioissa ja\nmuissa mataloissa vesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa\nkaasu täytti ilman ja paksu pilvenjänkä oli korkealla auringon nousun\nedessä. Se nousi auringon edellä taivaalle, ettei aurinko voinut näkyä\nennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle,\nei se paksun huurun lävitse voinut valaista eikä lämmittää; huumottihan\nvaan niinkuin valju kuu olisi noussut taivaalle ohuen härmäpilven läpi\nvaalottamaan.\n\nOli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut väräystäkään, ei linnun\nääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kasvit\nseisoa töröttivät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla\nkuurakerroksella. Vahvat perunan varsikot olivat lupsauttaneet lehtensä\npitkin vahvaa vartta ja varsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi,\ntaittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta\nhengittää; oli niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja\noikein tuntui rintaa karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa.\n\nKun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että\nkaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin\npaikkakuntamme olikin. -- Niin täälläkin, mitä sitten muualla.\n\nHalla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä\nolisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina.\nViime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet!\n-- -- -- Kovat ajat olivat tosiaankin edessä.\n\n\n\n\nII.\n\nKöyhän kiitos.\n\n\nTuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli\nrekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin\npieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia\nreslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli\nkoko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja\näiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat\njäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat\nniin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella\nsiirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille\npaleltuisi.\n\nLuultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren\nrantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin\nmuualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara\nhalla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan\npaikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti\nasiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä\nmeren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä\nkaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin\nsäästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman\nvuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut\nkuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja\nkaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.\n\nNiinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa\nseisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin\ntoimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen.\nArmeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin\nulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi;\nkokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin\nkotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan\nvoimat eivät riittäneet.\n\nTämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään\nerinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni\nja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen\nyösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin\nkoneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.\n\nMutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus,\njoka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka\nrekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja\nhitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään\nrekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa,\nkerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä\npahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille.\n\nSatuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi\nminut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti\nsilmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.\n\n\"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä\", sanoin vaimolleni.\n\nKului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet\nhuoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa\noli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.\n\nNyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni\nlapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta\ntulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin\nisot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin\nhe jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata.\n\nHuoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta,\nerittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat\novipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.\n\n\"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois\nvaateriepuja, että lämpenisivät\", kehoitti vaimoni.\n\nEipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua\npeljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti\nsolua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja\nettä hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa\nympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.\n\nVaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden\nkurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja\nnykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle\nperheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän\nhuomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista\nvähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita\nkulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille\nruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja\npiimätuopin.\n\n\"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö\nmihin aikaan saaneet ruokaa\", sanoi vaimoni kehoittavasti.\n\nMutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo\nkatkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että\noikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin,\nniin että hekin rupesivat itkemään.\n\n\"Älkää nyt itkekö -- mikä teille Jumalan tähden tuli? -- Syökää nyt,\nkun velli on vielä lämmintä\", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei\nauttanut.\n\nTuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä\nkesti puoli tuntia.\n\nVähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä\njälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.\n\nVihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran\nvertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.\n\nVaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä\nmitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen.\nVasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet,\nuskalsi hän sen tehdä.\n\n\"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen\npohjasta itkitte?\" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista\nvaimoa.\n\n\"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin\", sanoi vaimo lyhyesti.\n\n\"Missä teitä haukuttiin?\" kysyi taasenkin vaimoni.\n\n\"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa\", selitti vaimo.\n\n\"Ja senkötähden te itkitte?\" kysyi vaimoni.\n\n\"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui\nniin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin\nhaavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan\njäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin\",\nselitti vaimo.\n\n\"Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä\", muistutti\nvaimoni.\n\n\"Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein\nselittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä\nolitte turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi\nitku pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta\nsitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte\nystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen\nristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus,\nhaukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa,\npuutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin\nmolemmista syistä murtuneessa sydämessäni. -- Se oli siis teidän\nhyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien\nvuoksi\", selitteli vaimo.\n\n\"Onko teillä miestä?\" kysyi vaimoni arastellen.\n\n\"On minulla ollut mies -- kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon\nlapsia on -- mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen\nturvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta neuvoa,\nkun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova tehtävä oli\nse, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja\ntavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä\nvaikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä\ntarvinneet turvata armoleipään. -- Monta vuorokautta itkin ennen\nmierolle lähtemistä\", puheli hän.\n\n\"Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?\" utasi vaimoni.\n\n\"Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä\nJumala! -- Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja\nkuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni\nelätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa\nedestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä,\nkun vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy\nvaan turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi\nnähdä lapseni nälkään kuolevan. -- Sitten he sanoivat vielä, että\nsyydetään kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että\naivan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta\nsolvaukselta, sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa\nottamisessaan, vaan ne ovat Herran lahjat\", puheli vaimo.\n\nTuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia.\nTuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä\nlainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi\nruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi\nrunsaasti Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta\nja kovasta ajasta niin mitään.\n\n\"Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?\" kysyi eukkoni.\n\n\"Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se\ntuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan\", sanoi\nvaimo ja purskahti taasenkin itkemään.\n\nKyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa\ntuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin saakka\nsäilynyt paperi-puluissani:\n\n    Tuli köyhä käypäläinen,\n    Näljän kanssa nääntyväinen,\n    Luokse rikkahan,\n    Apuu hältä anomahan,\n    Puutettansa sanomahan,\n    Kautta taivahan.\n\n    Rikas kyllä avun antoi,\n    Kiukkumiellä hän sen kantoi,\n    Köyhä paralle.\n    Kyynel köyhän silmän täytti,\n    Nöyrältähän se nyt näytti,\n    Sekä aralle.\n\n    Mutta niinhän se ei ollut,\n    Eikä kyynel silti tullut,\n    Että kiitokseen\n    Ylettyneet olisivat,\n    Köyhyydestä tulisivat.\n    Ne oil -- murtuneen.\n\n    Tuli köyhä kulkevainen,\n    Itkuansa sulkevainen,\n    Luokse köyhemmän.\n    Hänkin hälle palan antoi,\n    Surkumiellä hän sen kantoi,\n    Vaikka vähemmän.\n\n    Kyynel silloin vuosi kanssa,\n    Kuihtuneita kasvojansa,\n    Alas valuen.\n    Ne ei olleet huokauksen,\n    Eikä mielen murtumuksen,\n    Ne oli kiitoksen.\n\n\n\n\nIII.\n\nRyöväri\n\n\n\nAsiat kiertyivät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta\nmeren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman\npäässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtava Pohjanmaan virta.\n\nVuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Vaikka toinen\nvuosi oli tullut, oli kuitenkin viimeisen kovan katovuoden hirveät\nseuraukset parhaaltaan kärsittävinä.\n\nPaikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntyvän\nnäköisiä, horjuvia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä\nkylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotain\nsuuhun pantavaa, hiukiavan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone\nkyllä oli hallituksen käskystä väliaikaisesti laitettu yleisen hädän\npoistamiseksi, ja sinne kahteen avaraan pytinki-rotinkiin oli\nsijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein\nheti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä\nnäytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti\nkaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötävää.\nKunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta\nkun asiat eivät olleet taloissakaan sen paremmasti, kävi se aivan\nmahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla\nsyötävänä ja eihän sitä parempaa voinut köyhäinhuoneessakaan olla.\nKuitenkin kokivat ihmiset viedä sinne, mitä hengestä irti oli.\nLihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokivat he sinne kantaa, mutta mitä\nse oli näin paljolle. Sen verran oli hätäaputoimikunnalta saatu selvää\nviljaa, että toisinaan voitiin niistä velliä keittää.\n\nTämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume -- tuo tavallinen ankara\nseurakumppani -- yhtynyt täydentämään tuota hävityksen kauhistusta.\nSenpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein kaikki sairaina.\nNiiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä.\nMutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen,\nja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat niin paljon arkkuja\ntehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa\nja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut\nensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin\nkymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottava\nhautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei\nnäyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt\nmiltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen seisoi\nkalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo\nseuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt\nlapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja\nturvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi\ntapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden\ntuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia\nannettiin, sanottiin: \"ei ole vielä ketään nälkään kuollut\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti,\noli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä\non mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin -- sadottain päivässä. Kun\nolin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta\npaikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden\nnimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja\nkokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun kuulivat\nmeillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään oikeana ja\nnykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi niin\nankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut, olisivat\nvähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa omankin\nperheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päivänä tuli\neräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen. Selvästi huomasi\nhänen olevan nälkä-pöhössä.\n\n\"Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!\" sanoi hän\nhätäisesti, heti huoneesen tultuansa.\n\n\"Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo\naivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin.\nKoe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon\", sanoi vaimoni lempeästi\nkehoitellen.\n\n\"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä\nhe mitään antaisivat\", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.\n\nTämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä\nkamalaa aikaa.\n\nVaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä\nuuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa\ntästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää\npoistaa ja tarvitsevaisia auttaa.\n\nSamassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen\nnäköisenä.\n\n\"Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos\",\nsanoi hän.\n\nSilmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti\nrintaansa vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella\nkädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa\neivät olleet ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut\nsitä odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin\nsuusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.\n\n\"Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän\nei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä\", sanoin\nja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus.\n\nKahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha\nomatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme.\n\n\n\n\nIV.\n\nTalon vanhus.\n\n\nEn ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani\ntuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.\n\nEräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo\nvanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta\ntällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä\ntunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa\npitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa\nsiivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli\ntyöteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat\ntoisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin\nkunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää.\n\nMonet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat\nja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä,\nkammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme\nvitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut.\nKun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki\nhorjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla\nseisoen.\n\nKäännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja\nolisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.\n\nSilloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä\nsauvansa nojalla pystyssä.\n\n\"Kah! P----n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan\",\nsanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi\nistumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää\nläähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis\nkimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se\ntaasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään\nmuuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.\n\nKysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut\nläähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:\n\n\"Su--suonta mi--minä lyöt--lyöttäisin\".\n\nMinä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja\nverettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin\nkärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat\nvaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos\nhäneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin\nselitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana\neräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.\n\n\"Oletteko milloin viimeksi syönyt?\" kysyin ukolta sitten.\n\n\"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin\noikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää ... mutta eipä se tunnu\nravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme\nviikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään\", arveli ukko.\n\nAnnoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.\n\nSillä välin kysyin ukolta: \"kuinka te olette jaksanut noin heikkona\njalkasin tulla kylälle?\" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.\n\n\"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia\", sanoi hän.\n\n\"Kun ette ottanut hevosta\", arvelin minä.\n\n\"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan,\nsillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä\nveloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään\nmaahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei\nlyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin.\nKoetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei\ntullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty\nomaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana\nrahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat\", kertoi ukko.\n\nSillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen\nilmoittamaan.\n\nKehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän\nkovemmin vapisemaan.\n\n\"Mitäs nyt... En minä sitä varten ... eihän niitä tänä aikana voi\nkaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta\neipä täälläkään näy olevan mitään saatavana -- -- kun pääsisin vaan\ntäältä kotiin. -- Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä\",\nesteli ukko hajamielisesti.\n\nOtin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin\nvapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin\npoijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin\nvoinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.\n\nKun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.\n\n\"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä ... tuntuu\nniin raukasevan\", sanoi hän.\n\nToimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.\n\nPari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi\nkiireesti kömpimään ylös.\n\n\"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin\", sanoi hän ylös päästyänsä.\n\nMinua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta\nmuuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.\n\nKun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla\noli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en\nuskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa\nhevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän\nlähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen\nsilmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia\nvakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti\nmeille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään\nvavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en\nkuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin\najatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen\nvaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen\nselvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.\n\nSiinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen\nverran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain\nja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä\nnaulalta.\n\nHänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes\njonkunkaan vellin suuruksiksi.\n\n\"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt\nvielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei\ntippaakaan enää lisäksi\", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.\n\n\"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän...\"\n\n\"Jumala auttaisi!\" matki kauppias. \"Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa\n-- hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt\npitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista\",\npauhasi kauppias.\n\n\"Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta\", sanoi ukko\nmurtuneena.\n\n\"Se ei ole minun asiani\", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle\nselkänsä ja meni.\n\nMurtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui\nmiettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä.\nTuntui niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän\nolisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman\nnälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja\nkuitenkin... Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja\nhaparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä\nsammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt.\n\nYksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä\nketään muita ei ollut huoneessa.\n\nKauppiaalla oli selvä leipä -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän\nkauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja\nleipiä oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa\njuolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi\nleipä, pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei\njoutanut kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen\ntakkikulunsa poveen ja alkoi könttiä ulos.\n\nKauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli oikein\naika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka\nkatsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi, mitä\nulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen\nlipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri\nmaksun annetuista.\n\nTämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä könttyröivän\npihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä vaan\njotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon\nluona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää\naprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kovakätisesti pihalle\nseljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paksun\nkiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle.\n\n\"Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen\nolet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten\nkauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää\",\nsäyhysi kätyri.\n\nUkko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja\nankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin kahila\nvirrassa.\n\nKätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon\nrinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään\nkauppiaan kamariin.\n\n\"Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua\", pyyteli vanhus.\n\n\"Vai vielä säästää ... ei ajattelemistakaan ... vai varasta säästää\",\ntiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen.\n\n\"Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä\npahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä\nkönttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin\nleivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse\nsaatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi\", selitteli\nkätyri ihastuksissaan.\n\n\"Kah pirua ... tekikö niin? Semmoisia ne ovat ... mutta mitä me nyt\ntuolle varkaalle teemme?\" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän\neteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: \"Miksi varastit minulta leivän?\"\n\nUkko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan\nvavisten eteensä lattialle.\n\n\"Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään,\nvähemmän vasta tekee mieli varastamaan\", ehdotteli tuo uskollinen\nkauppapalvelija.\n\n\"Se tuollaisille konnille on parasta ... no, aina sinä arvaat, vaan\nmissä me antaisimme hänelle loimeen?\" tuumi kauppias iloissaan.\n\n\"Ei sen parempaa ... viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki\",\nehdotteli kätyri.\n\n\"No sinne ... sehän on sopiva paikka\", myönsi kauppias heti.\n\nNyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa.\nHän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu\nyhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä\nviedä rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet\nhöyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi\nhuimia räntä vahvalla ruoskan varrella selkään.\n\nUkko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä\npäästää.\n\n\"Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että\nheltisi\", kehoitti kauppias.\n\nKätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä\npäästänyt; hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet\nkuoliaaksi pyntänneet.\n\nKun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias\nvihdoin:\n\n\"Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä\npitkitämme\".\n\nSitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois.\n\nSiihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot oikeudentunnon\npalvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai\nkuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän\nsen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle.\nTuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen\ntähden hän niin ankarasti vapisi.\n\nMonta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen\nedustajilta saadun kylmän kylvyn takia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä\nvarakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä perheensä\nkeskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen vanha\nhän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt\nkonkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa\nrepaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on suojaa.\nHänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut -- ruodulla,\nmutta sangen ylpeä on hän vielä.\n\n\n\n\nV.\n\nRouhu.\n\n\nNiin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän\npanema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan\nSameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema\nnimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista\ntarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se\nolisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa.\n\nUseinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin\nsattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui\nperheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja\nankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa\nviljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä\nlöytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle\nmaalle voinut pistää.\n\nLuonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin\najoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä\nmuualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä\nhalukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka\nedullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän\nheti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän\nmielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä\nhuoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin\npäässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui,\nkun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka\nkivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia\nsemmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän\naikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt\nvertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan\nRouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä\npystyyn noussut karhu.\n\nNiin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään\nkäsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä\nvoimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi\njotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen\nmalttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko\nkohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin\ntehtävä kalu oli valmiinakaan.\n\nKun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä\nkanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi\ntäydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä\ntilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän\nviljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän\npoika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan,\nviritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun\nmuuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään,\noli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen\nkoommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin\ntavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi\najaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi\nurakkatöillään.\n\nPäälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut\nmikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut.\nKuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta\nhänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat\njänikset, metsot ja teeret.\n\nKun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti\nmetsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen\npyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta,\nvaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain\nlaidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai\nrouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn,\nsaavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti.\nHarva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta\nluotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon,\njäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen\ntäytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.\n\nEi hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun\naamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä\npäästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti.\nJa kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli\nvaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti.\nJo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne\nhänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu\nei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi\nulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle:\nIltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet\nlähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa\ntipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän\ntullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin\nmahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin\nmennessään.\n\nHarvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti\nvakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli\nriistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä\npalvattiin suuret joukot talven varaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSemmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli\nsitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän\nolot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki\ntyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden\ntähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle\nperheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi\nmetsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko\npäivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan\nkovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä\nkävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta\naina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli\nriistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen\nmieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä,\nvaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista\nkelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä\nostaa.\n\nRouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa.\nKarvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei\nollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin\nsäästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin\nelää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan\nriittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta.\nPian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.\n\nPaikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa\nhiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita\nihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle,\njosta ei moni hengissä päässyt.\n\nRouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat\njärkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin\nsallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi.\n\nPian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen\nleposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti,\nkun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin.\n\nNyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut\npäässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli\ntäytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty.\n\nRuuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä\nainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään\nrouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana\njäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä\nihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat,\nmitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään\nollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei\nhän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua\nkerjäämään.\n\nEräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä\nlumipalteella.\n\n\"Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran\nvaroja, että pääsisin K----n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän\nsuuruksiakin kaupan\", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta\nhän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä\nrahaa, millä mitään olisi ostanut.\n\nKatkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta\nkumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet.\nRouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti\nnostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen,\nmistä ase oli kannatettava.\n\nNiin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta\nneuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta\naseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt.\n\nKuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K----n, tuonne\nkauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan\nsiellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset\ntuolla K----ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat\npitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää\nkaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä.\n\nKun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan,\njolla oli olkijauhoja myötävänä.\n\n\"Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni\", sanoi Rouhu, pistäen\nsamassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä\ntäyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa\nkanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki\nhän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko\nruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja\ntoinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti\npitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun,\nhuomattiin että elämä oli hänet jättänyt.\n\n\n\n\nVI.\n\nKampsu-Mikko.\n\n\nHän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole\nmitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa.\nSemmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä\nkuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut\nturpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli,\njohon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä\nollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään\nolla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana,\npuuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon\npäivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön.\nSiellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein\nmieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän\nviisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.\n\nTiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat\nkauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti,\njossa pidettiin majaa työnaikana.\n\nTuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden\naikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili\nhän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen;\nmutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan\npuuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen\npakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin\nrunsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän\nuseammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli\nsilakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä\nparsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa\njälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän\npuolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä\nkourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten\ntoisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi.\nHänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan\njuuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä\npaistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä.\nMutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin\nei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli\nvankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin\nlujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa\nmaahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös\nkaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois.\nSitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän\nkauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.\n\nHän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin\ntyöpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.\n\nPiippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän\nmälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun\nsuitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista\nkorttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden\nsisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa\nja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli\nnaama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan\nniinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen\nvuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle.\nKun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan\nkiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu\npylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten\nse taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.\n\nTuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova,\nkenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään\nja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka\nolisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä\nalaa viljelykselle.\n\nTänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava\nvatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen\nvelkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä\nmierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä\nsielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan\ntäytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei\nsaanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle,\netteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla\noli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa\nsuun tukituksi.\n\nEräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että\noikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti\nhäntä tervehtimään.\n\n\"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!\" sanoin tervehtiessäni.\n\n\"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa\njos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa\", sanoi hän\nmelkein iloisesti.\n\n\"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!\" kysyin häneltä, ikäänkuin\nvanhaa uulaa.\n\n\"Mitäs ... kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi\nruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä\ntässä hätä kapuileekin\", sanoi Mikko.\n\n\"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä\", muistutin häntä.\n\n\"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä\", myönteli\nMikko.\n\nMieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli\nnälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.\n\n\"Oletteko milloin viimeksi syönyt?\" kysyin häneltä melkein\nhuomaamattani.\n\n\"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti.\nSiinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja\nvankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se\ntoista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo,\nsiinä sai kylläksensä syödä\", selitteli hän.\n\n\"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?\" kysyin häneltä.\n\n\"Kyllä, kyllä ... mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla\nkauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla\nsyödä vatsani täyteen\", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita\nparhaita nykyisen elämänsä aikoja.\n\n\"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa\", sanoin\nminä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen\nsyödä.\n\n\"Ei, ei ... älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse\", sanoi hän.\n\n\"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat\", sanoin melkein\nhämmästyksissäni.\n\n\"Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain\ntaasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te\ntahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri\nasia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain\nkanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on\nlämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä\nsaamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne ... kyllä sitä\neteenkinpäin tarvitaan\", sanoi ukko.\n\nMinulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla\nylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut\nistuvalleen naapurin saunan penkille.\n\n\n\n\nVII.\n\nTalon pyhäaamu-eine.\n\n\nTuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä\nolisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla\nvoi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä\nankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis\nsaada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan\nsisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen\nseuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton.\n\nMeillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin\npaljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin\nminua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan\nerääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon\nkuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat\nirrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä.\nLauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle.\nPaljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä\nperille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi\nkahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän\nkauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja\nuuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu\noli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään\nsunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi\ntakassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin\nlämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän\naikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät\nulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia\nkohtaan pysytelleet noin ulahtaalla.\n\nPystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä\nkaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan\nesille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti\nsiltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin\nperään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja\nliepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa\njotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä\nhämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä\npataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä,\njoita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne\nensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun.\n\nVanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi,\nkaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan\nsuolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa\ntahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta\nruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi\nedestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella\nluottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina,\njolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli.\n\nKun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi\nhän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä\nodottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen\njähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse\nhän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut.\nKaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian\nolivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun\nsyötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä\nkiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia.\n\nKun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki\nnäytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman\naterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea\nvalaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt\npimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään\noltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät\nikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät\nsilmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean\nääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja\nkalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan\ntyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti\nheidän kasvoistansa.\n\nTuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni\nkirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että\nkoko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki\nheidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt\nvirsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni\ntuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan\nkumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat\nkaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin\nminusta ainakin näytti.\n\n\n\n\nVIII.\n\nYösijan etsijä.\n\n\nHän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli\nkymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä\ntyöteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta\ntuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan\nkynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa.\nYksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita\nruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän\nkuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä\nmuualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan\nlaahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin,\npilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin\nsemmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän\ntultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä\nnytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa\nhänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän\nvankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit\nrasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan\nperheelle antaa.\n\nVaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin,\nniinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on\nhaluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta.\nSemmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut\nitselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista\nhuolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä\nja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi\nhän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi\nniistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut.\n\nNiukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi,\nkalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan,\nniinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut\nlihavat päivät.\n\n\"Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan.\nEi ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita\nhenkilöitä ruokkia\", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle.\n\nTuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut\noman kuoleman tuomionsa. Vaikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan\nlihavat päivät ollut ja vaikkei häntä kaikesti juuri niin hyvillä\nsilmillä katseltu, eikä hyvästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin vaikea\nluopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena\nja nöyränä kärsiä kaikki vastahakoisuudet ja näyttää olevansa aina\nhyvällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän vakavan\nhäätämissanan, huomasi hän, että sitä on välttämättömästi toteltava.\nHeti rupesi hän vaatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan.\nMatka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentävänä, oli noin puoli\npenikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta\nollut minkäänlaista hevostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset\ntarpeesen.\n\nVaikka emäntä oli aamupäivällä tuon häätämispäätöksensä julistanut,\nlähti poika vasta myöhään illalla tuolle välttämättömälle, tiettömälle\ntaipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista\nihmisistä, jotka olivat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet.\nPäiväkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja väliin nähtiin hänen\nsilmistänsä kyynelten tippuvan. Talon väen kävi sääliksi tuo\nmurheellinen majanmuuttaja ja he kokivat antaa hänelle ruokaa, mitä\nheillä annettavissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika\nitkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen\nheitä kaikesta hyvästä. Sitten lähti hän.\n\nKova talvi-ilma oli. Arvattavahan on, että pojalla oli sangen huonot ja\nrepalaiset verhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon\ntoimeentulon ohessa. Hänen vaateriepunsa olivat niin iki-kuluja, että\nniissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki vilkahteli paljas iho\nsieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni\npukimessa kuin alkuperäinen vaate pysyy.\n\nKirkas talvi-illan täysikuu valaisi kolmenkymmenen viiden asteen\nkylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista\npuhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen\neteenpäin rientäessään kulki aina himmeä varjo.\n\nHänen matkallansa oli iso valtava joki ja sen toisella puolella oli\ntuon toisen puhtokunnan laajat peltovainiot.\n\nKovasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunetta poikaraiskaa.\nKaikista irvistävistä paikkojen lomista tunki viimansekainen ankara\npakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään.\nEnnen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti.\nKuitenkin ponnisteli hän, minkä voi, sillä onhan henki kaikille niin\nkallis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman\npuhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa vuoksi suksilla\nkulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltovainiota\nkulkiessaan huomaamaan kiiluvalla hangella jonkun mielestänsä oudon\nmyttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä\nkohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olevan uupuneen poikasen.\nLikemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama\npoika, joka niin kauvan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka\niltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä\nja alkoi kiiresti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä,\nhavaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan\nsydän tuntui heikosti tykyttävän, vaan muutoin näytti hän aivan\nkuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt.\nKoetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella\nja kylmällä vedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, aikoi poika aukoa\nsilmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olevia ja hääriviä\nihmisiä. Kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat hyvillään, kun poika\ntoki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt\nyksinomaan tuohon vieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut.\nHän tunsi hänet heti vanhaksi tuttavaksi.\n\nPojan huulet näyttivät liikkuvan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua\njotakin, vaan ääntä ei tahtonut tulla.\n\n\"En minä jaksanutkaan tätä taivalta kulkea, minä uuvuin välillä\", sanoi\nhän vihdoin kalkkevasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa\noloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä\nvälttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä\ntässä maailmassa tehtävää olikin. Se oli hänen viimeinen lauselmansa,\nsillä kohta sen perästä veti hän viimeisen hengähdyksensä ja meni\nsinne, missä ei enään vilu eikä nälkä vaivaa. Hämmästyneinä seisoivat\nihmiset kauvan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet valahtelivat\nkaikkein silmistä.\n\n\n\n\nIX.\n\nIlmarin Juuse.\n\n\nNämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa\ntaistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja\nkuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin\nkorvin kuullut.\n\nIlmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut\nkylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turvetta,\nvaikkapa huonompaakin. Senpä vuoksi Ilmarin tilukset olivatkin karuja\nmaita, rämekköjä, hietikoita ja kiviperäisiä kankaita. Muut, ennen\nasuttuneet talot olivat parhaat maat jo ennen vallanneet allensa ja\nsenpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eivät\nmuille kelvanneet.\n\nYli puolen vuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa,\nkärsitty puutosta ja toivottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat\nja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan\ntoimeentulevaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja\nhallakin oli paljon useimmin vieraana Ilmarissa kuin muilla\nonnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus\nalinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa.\n\nTämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on\ntarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylässä oli vahva, roteva, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin\nJuuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen\nisänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta\nalinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja hävinnyt tuossa elämän\nkovassa taistelussa.\n\nJuuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän\nlukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi\ntultuansa, alkoi hän väistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut\nniihin ensinkään. Tästä oli vaan se seurauksena, että häntä ruvettiin\noikein kruunun voimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun\naika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen vuotta uskollisesti\nrippikoulussa, sillä varsin vastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun\nkyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Vihdoin päästi\npapisto hänet ripille, vaikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan\ntullut entistä paremmaksi. Siivo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa\nsilmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi\nja hiki päästä valui.\n\nNäin varttui Juuse vankaksi, leveäharteiseksi mieheksi. Jo\nkymmenvuotiaasta saakka ansaitsi hän vieraan työssä elatuksensa.\nAhkera, siivo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies.\nHänelle maksettiin hyviä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli\nse paha tapa kuin monella muullakin, että partavero oli suurempi kuin\nvuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelvollisia\nnuorenmiehen vaatteita yllään.\n\nMutta ihmisen ei ole yksinään hyvää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin\ntuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Hän valitsi\nelämänsä kumppaniksi erään rotevan piikatytön, jonka kanssa pian liitto\nsolmittiin.\n\nEi ollut sillä hyvä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt vaati saada\nvähänkään omaa turvetta ja oma katto päänsä päälle.\n\nSukurakkaus tuohon entiseen kovaan kotiinsa pakotti hänet menemään\nIlmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana\ntehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen.\nSiihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut vielä\nvuoden vertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä.\nSiinä he sitten raivasivat karua torpan tilaansa ja kasvattivat\nlapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Viimeiseltä saivatkin he\ntiluksensa siihen voimaan, että hyvinä vuosina tultiin jotenkuten\nomistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään,\nsillä kun hän oli hyvä työmies, oli hänellä aina työtä saatavissa.\nVaikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään sivistynyt, osasi\nhän kuitenkin vaimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella\nperheenisän helleydellä ja rakkaudella ja vastarakkautta sai hän myös\nperheeltään palkinnoksi hyvyydestänsä. Kaiken väkensä ja voimansa\nuhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi.\n\nTuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin\nmeni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt\nJuusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa\nedestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että\nhiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei\ntämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai\nja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä.\nKöyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä\nsekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean\nhädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä\nsilloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe\nlaihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut\nmuuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden\nraoissa.\n\n\"Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa\nkesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa\nsaattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat\noljet\", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella.\n\nNiin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin\nparempia ja lihavempia aikoja odottaessa.\n\nEräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan.\nPaikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin\nmuuallekin.\n\n\"Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses\nköyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta\nsinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte\",\nsanoi köyhäin hoidon esimies.\n\nKatkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa.\n\nKyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen.\nAinoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin.\n\nKöyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä\nvelliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön\novelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle.\nVahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat\nvellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen\nääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä\nkuppiinsa.\n\nJuusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän\nkaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle.\n\n\"Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä\ntäällä on työtä tositarpeessakin olevista\", sanoi vellinjakaja.\n\n\"En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta,\njoiden edustajana minulla on oikeus olla\", vastusti Juuse.\n\nEi tuo melu hälvennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin\nmiehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se\nlopetti kiistan Juusen ja vellinjakajan kesken ja hän käski täyttää\nJuusenkin maljan vellillä. Tämän hän antoi lastensa eteen ja kehoitti\nheitä syömään. Lapset kääreentyivät maljan ympärille ja alkoivat\nahnaasti jäkäläleivän kanssa pistellä velliä poskeensa.\n\n\"Syökää tekin, isä ja äiti\", sanoivat lapset melkein yhteen ääneen,\nkuin he olivat jonkun kerran velliä suuhunsa pistäneet?\n\n\"Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt vaan,\nlapsiraukkani\", sanoi Juuse ja vesikarpaleet nousivat hänen karheisiin\nsilmiinsä.\n\nPian lipittivät lapset tuon vellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea\njuhla-ateria, sillä olihan velli keitetty selvästä viljasta ja olipa\nsiinä lihan makuakin seassa.\n\nEsimies toimitti niin, että Juuse ja vaimokin saivat velliä.\n\nErityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa\nottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse olivat aivan voimattomat\nja vähäväkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi\ntehdä parastansa.\n\nPari viikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume\nosasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuivat hoidokkaat tuohon\nankaraan tautiin ja kuolon ankara viikatemies alkoi niittää runsaan\nsaaliin heidän seassaan.\n\nTavan takaa kävi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun\nhän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuviin haamuihin\nja ankarasti kuolevan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois\nköyhäinhuoneesta. -- Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa\nköyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirvittävän\nsuuren kuolevaisuuden tähden, mikä raivosi siellä.\n\nJuusen lapsista ei ollut vielä yksikään sairaana ja sentähden toivoi\nhän välttävänsä lapsensa pois viemällä silmin nähtävästä kuolemasta.\n\nOli kulunut lähes viikon päivät siitä, kun lapset kotiin tulivat.\nVanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa\nkipeöiksi; parin vuorokauden kuluttua oli hän vuoteen hyvänä, ankarassa\nkuumeessa, houraillen yhtenään.\n\nJuuse ei voinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella\npelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli\nheihin jo tarttunut.\n\nKun tauti tällä tavalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään\nkaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei.\n\nKyllä sen arvaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päivät\nseitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista,\nei ruokaa itselläänkään sitä vähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista,\ntuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse\nveden ja suolan kanssa keittää ja valuttaa tuota suolaista\nkeittosinukkaa sairasten suuhun, etteivät he peräti hiukeaisi; itse hän\nkasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi vettä päälle.\n\nKahden viikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja vei\naittaan laudalle; parin päivän kuluttua kuoli äiti.\n\nKovin murtui vahvan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne,\nmutta mitään reikää minkään avun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi\nkuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan vielä\nelossa olevia lapsiaan.\n\nKun kolmas viikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut elävien\njoukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä\ntyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta\nvaivasta niin voimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan\nmaahan laittamaan, vaan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtävä\ntoimittaa. Niinpä eräänä päivänä ajoi pihalle kaksi hevosta, joiden\nkummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät olivat köyhäinhuoneen\ntyöhön kykeneväin hoitolaisten käsitöitä.\n\nJoihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin\najaa kirkolle päin.\n\nJuuse ei voinut sen vertaa nousta vuoteeltaan ylös, että hän olisi\nmennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä\ntekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän vuoteessa itsekseen\nhiljaillensa.\n\nSiinä oli nyt Juusen hyväin toivoin loppu; ei päästykään kesään eikä\ntautia voitu estää perheesen pääsemästä.\n\nVaikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin\nnäljän ja murheen kalvaamana vuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan\nmissään eikä toimimaan mitään. Sen verran kykeni hän liikkua\nkontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut\nhänestä, sillä eipä ympäristöllä asuvilla itselläänkään ollut mitään\nsyötävää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tavasta maitotilkka\nja pettuleipää. Juuse oli nyt niin voimaton, ettei hän kyennyt sitäkään\nmaitosinukaksi keittämään, vaan koki siten saada niistä ravintoansa,\nettä kaasi vettä maitotilkkaan monin verroin enemmän kuin maitoa oli ja\npani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi\ntuota suolavettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä,\nmutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin\npoisanteen varaa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut\nminkäänlaista syötävää. Nälkä kalvoi ja jäyti yhtenään hänen\nheikontuneita voimiaan.\n\nPari lähimmän torpan vaimoa kävi häntä tavasta katsomassa ja jotakin\napua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään\nollut varaa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin olivat eukot siinä\nonnellisessa tilassa, että he kykenivät vähin liikkumaan ja jotakin\ntoimimaan.\n\n\"Eikö teillä ole hyvin nälkäkin?\" kysyi Juuselta eräänä kertana toinen\neukoista.\n\n\"Mikäpäs se lienee, vaan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin\nsyödä, kun olisi syömistä\", sanoi Juuse.\n\n\"Eikö se tunnu hyvin hankalalta, kun on kova nälkä?\" kysyi taasen\nmuija.\n\n\"Eihän tuosta niinkään kovin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja\nkun joskokin saa jotakin sydämeensä --; tuntuu tuo vaan eläminen ja\noleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta\ntuo murhe ja muu voimattomuus...\" sanoi Juuse uupuneen näköisenä.\n\nEräänä kertana könttyröivät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli\nnyt mukanaan maitotilkka ja pala survoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää\nniiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötävää. Hän kiitteli\nja kosteli muijia hyväntahtoisuudestaan.\n\n\"Mutta jos kuolema tulisi\", arveli toinen muijista.\n\n\"Tulkoon vaan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kovin murrettu ja\nkalvattu mies\", sanoi Juuse yhtäkaikkisesti.\n\n\"Mutta mihinkäs luulisitte joutuvanne, jos kuolema tulisi?\" sanoi\neukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja viitaten\npitämään siitä huolta.\n\n\"Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan\nkaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät -- ...\nOttakoon nyt kumpi ensin ennättää -- minulle ei maistu elämä enään\nmiltään, enkä minä voi välittää mistään mitään\", sanoi Juuse uupuneena.\n\nKauhistuen lähtivät eukot pois.\n\nKolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat\nhyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen\nvieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa\nmaitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä.\nHe astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään\nolekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit\nsyvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän\npuristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista.\nMummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti\noli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi.\nHänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän\nnäytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii,\nettä kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan,\nsaadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan.\n\nTuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut\naivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman\njälkeen haltuunsa ottaa.\n\n\n\n\nX.\n\nKyntäjä.\n\n\nVuoden 1868 kevät alkoi hyvin pahoilla enteillä. Paksut hanget olivat\nvielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään\nkylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana vieraana. Selvästi\nhuomasi, etteivät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä\nkukkumaan naimavuosiaan, eikäpä vanhemmat ihmisetkään pyrkineet\ntietämään, montako vuotta heillä vielä on elettävissä. Kun tuo\nodottamaton vieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään\ntalon kaivon vinttiin ja alkoi tuon kauvas kuuluvan, vaikka läheltä\nheikolta tuntuvan kukahtelemisensa. Suomaton vieras kun se tämmöisissä\noloissa oli, ruvettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään\nmilläänkään, lensihän vaan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi\ntaasenkin kukahdella yhtä mahtavasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään\nsuomaton vieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksevan,\nvaltavan joen rannalla olevain, menneen vuotisten hamppujen likovaajain\npäähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein\nkauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen\nylitse ensimäiseen aitan seipääsen ja kukkui siinä niin paljon kuin\nhalutti; kukkui ennustuksia, hyviä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin,\nettei sille mitään valjettu, annettiin siinä sen kukkua vaan. Olikin\nniin kylmä ja kamala kevät, että kaikki vanhat vuoden ennustajat\nkäyttivät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen\nhangelle ajamista hyväksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toivo,\nsillä enteet olivat huonot.\n\nOlin juhannusaattona jossakin talossa selvittämässä heidän asioitansa.\nOli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli\npyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin vielä tulee.\nKamalat olivat mietteet ja kylmä tuuli viuhkoi niin rajusti, etten\nollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä välähti\nmieleeni, että 'uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi', sillä olihan nyt\npäiväntasauksen aika.\n\nHallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja\nsiemenellä. Niinpä oli se nytkin kokenut toimia niin, että maanmiehillä\nolisi jotakin kylvämistä. Ei ollut saatavissa oman maan touon siementä\nensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä vaan\nsaatavissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touon\nsiementä kylvämisen varalta. Paljon oli niissä kaksirivistä ohraakin,\nmikä harvoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu\nmaanomistajille jonkimmoista takuuta vastaan. Paremman tulevaisuuden\ntoivosta ei kansa katsonut, oliko kevään enteet huonot vai hyvät ja\nolivatko saadut touon siemenet kaksi- tai kolmirivistä ohraa, mutta\nyrittivät ja toivoivat he vaan.\n\nSatuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli\nilma kylvön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-vaolla. Kai\nhe vielä toivoivat ja luottivat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa,\ntäysikasvuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta\nkyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan.\n\n\"Eikö tunnu vaikealta noin raskas työ?\" kysyin häneltä.\n\nHevonen oli juuri vaolle käännettynä ja siihen tökäsi nuorukainen\nauransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle.\n\n\"Eipähän se niin helppoakaan ole ... voimat ovat vähissä, kun on monta\nvuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toivomistakaan,\nellei sitä uudestaan yritä\", selitti tuo kalpea nuorukainen.\n\n\"Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylvön\najaksi\", sanoin.\n\n\"Mikä sen tietää, jos ne vielä lämpeneisivätkin\", sanoi poika ja katsoa\nvilautti epäluottavasti minua silmiin.\n\nSamassa tiukensi hän suolivyötään, nousi ylös, ikäänkuin\ntyytymättömänä ja tarttui saharan kankeen. Tuskin hän oli päässyt\nvakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua vätkähti\nvakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hevosen yhä edelleen mennessä,\nteki väärän vaon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä,\nettei kylvömaa saa tulla huonosti kynnetyksi.\n\nPeltosarka oli noin viidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin\ntuota luottavaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla vaollaan viisi kertaa,\nmutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan.\nTulevaisuuden toivo elähytti häntä.\n\n\n\n\nXI.\n\nLeipoja.\n\n\nJuhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei\nmoista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja\nsumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja\ntasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja\nkatsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia,\nsilkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli\ntavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa\nnaapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla\nihmisillä oli vielä luottamusta -- ja uskoa korkeimman apuun.\n\nMaa kasvoi niin rajusti, että oli kuulevinaan, ikäänkuin jotakin\nritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touon siemenetkin kasvoivat,\nheilimöivät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisivat kauvan aikaa jo\nmeidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksirivinen ohrakin pallotti vaan\nkullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä\ntähkäpäissä.\n\nTuota kaikkia katsellessa, elpyivät kuihtuneet, näljän ja taudin\nrasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistavin silmin katselivat he\nkullankeltaisia peltovainioita sivukulkeissaan, samassa läpi kouransa\nvedellen täysinäisiä tähkäpäitä.\n\nKun vilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä voi hampaan rakoon\njotakin saada, leikkoa napsivat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista\nja siellä täällä alkoi joitakuita varajalkoja ilmestyä laajoille\npeltovainioille. Ei joudettu odottamaan niinkauvan, että olisi koko\nriihellinen voitu leikata, vaan ne vähätkin vietiin riiheen. Siellä ne\nkuivattua hierastiin oljesta erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa\noli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia voimia, että kyettiin\nilomielin rientämään valmistuneen, odottavan ja raskaasta painosta\nnotkuvan elon kimppuun. Ei monta vuorokautta viipynyt, ennenkuin laajat\nvainiot röyheltyivät varajaloista ja kuhilaista aivan täyteen. Ihana\noli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa\nkatsoen näytti olevan vainiot täyteen ahdettuina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSatuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leivottiin\nuutisviljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Vanha emäntä hääri ja\npuuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Valkoset\npaidan hihat olivat käärityt ylemmäs kyynäspäitä ja kikavalkea esiliina\noli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle\nja alkoi sitä vanuttaa. Vanha isäntä istui miettiväisenä pöydän\npäässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut\nainoatakaan sanaa, istui vaan hiljaisena ja miettivän näköisenä. Olin\nhuomaavinani, että kyyneliä väikkyi hänen silmissänsä.\n\n\"On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Viisi vuotta\nperätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selvää\nviljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina\npöydällä! On kuin kesävoita ... miten sitä uskaltaa tuommoista leipää\nsyödä. Jumala ei ole vielä meitä hyljännyt\", puhkesi ukko viimein\nsanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja viimein puhkesi hän\nitkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä hävennyt tuota\nsydämensä heltymistä, summa vaan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi\nkävellä könttiä kamariinsa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKöyhä rikkaana suuressa köyhyydessä.\n\n\nKun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tavatessani erään aina\nköyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He olivat kaikin elossa,\nvieläpä terveinä ja hyvin voipinakin.\n\nVanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he viettivät\nhyvinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä olivat kyllä vanhemmat, mutta\nkun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot\nvoineet riittää lukuisan perheen välttämättömimpiinkään tarpeisiin.\n\nElävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa\nlaillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja,\nmitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut\nitselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen\narvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen\nvammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön\nsilmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia\ntuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei\nniin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne\nniin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin\ntavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan\notti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli\närtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä\ntuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten\nuseampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota\nhänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo\npäässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana\npimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita\nsilmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet\nsen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma\noli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi\npotilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo.\n\nJos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan.\nHänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella\nsairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan.\nOliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin\nhyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista\nhuolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos\njotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä\nlääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne\nauttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin\ntaitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän\nsairaan päätä kylmillä kääreillä.\n\nHän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi\nviikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen\nsuurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan\nnuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän\njoskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli\nsiinä kyllä.\n\nTuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun,\nettä vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia.\n\nOuto olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon\nansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön\nhyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän\nonkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan.\nKenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on\nraskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada\npuutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että\nnoin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään\nmökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin\nlaitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja\npäivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja\nsalaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että\nhänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. -- Oliko\nkummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli\nhoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä\nistuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti\nyhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten\njoku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut\npaljoksi arvattava.\n\nUsein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään\npalkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: \"hyväpä on ollut, kun hän\non saanut ruuan suuhunsa\".\n\nVaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin\nkyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä\nvalitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä\nhelkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään.\n\nKuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla\noli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he\nolivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin,\npannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia,\nleipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko\nitsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin\nhyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan\nhänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat\niloissaan äitiänsä vastaanottamaan.\n\nTämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet\nvaivatkin.\n\nAsiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi\nkarvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan\nmuuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois,\nmutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia\nnytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat\nvanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin.\n\n\"Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne\nsäilyttäneet?\" sanoin minä hämmästyksissäni.\n\n\"Eipä meillä ole ollut hätäpäivää\", sanoivat he iloisesti.\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman\nkanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?\" kyselin minä.\n\n\"Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja\nvieläpä lihaviakin\", sanoi mies iloisesti.\n\n\"Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen\", säesti vainio.\n\n\"Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun\nolette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää,\nmistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet\",\nutelin yhä.\n\n\"Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli\nkäsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori\nkainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin\njäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari\nviikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden\nturvinhan sitä sitten osaksi on eletty\", selittivät he.\n\n\"No, mitä ruokia te niistä valmistatte?\" kysyin minä.\n\n\"Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hyvää keitostakin\", sanoi\nemäntä iloisesti.\n\n\"Kuinka se tapahtuu?\" kysyin taasenkin.\n\n\"Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne\nkylmään veteen likoamaan vuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan\nliosta pois, pannaan ne lievänlaiseen lipeään noin kymmeneksi\nminuutiksi. Sieltä nostetaan ne harvoihin vakkoihin ja valellaan vettä\npäälle niin kauvan, ettei valuva vesi tule yhtään enään lipeältä.\nSitten kuivataan ne ja survotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on\nleipävärkki valmis, eikä niissä ole yhtään karvasta eikä muuta maan\nmakua\".\n\n\"Kuinka niistä sitten leipää tehdään?\"\n\n\"Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on\nkylliksi hapannut, vastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole\nparempaa vastimeksi, vastataan se olki- tai petäjäjauhoilla.\n\n\"Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?\"\n\n\"Ei, sillä jäkäläjauhot korvaavat muiden aineiden huonouden\", selitti\nemäntä.\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Sitten leivotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on\nvalmis syötäväksi\", takaili emäntä.\n\n\"Ja onpa meillä vielä muitakin apulähteitä hyvään toimeentuloomme\",\nkehahteli isäntä.\n\n\"Mitäs muuta vielä?\"\n\n\"Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpenivät ja sienet\nkerkesivät kasvaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan.\nNiitä kokosimme niin paljoa, kun voimme ja nyt niitä on varastossamme\nkoko tarve. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei vedä\nniille vertoja\", tuumaili isäntä.\n\n\"Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten\nkanssa valmistettavia; eikö niistä tule kallis ruoka?\" kysyin.\n\n\"Voihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin,\nvaan voipi niistä aivan yksinkertaisestikin valmistaa oivallisinta\nruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekevät paljon\ntyötä ja tuhlaavat varojaan\", sanoivat he.\n\n\"Kuinka te sitten niitä valmistatte?\"\n\n\"Keino on aivan yksinkertainen. Havun neulat, lehdet ja muut rikat\nnoukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko\nsieni vapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä,\nniin on sieni terve. Eipä muutamien madon reikien vuoksikaan hyljätä\nisoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan\nvikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne\nkylmään veteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eivät tarvitse kiehua\nniinkään kauvan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet\nreikäkattilalla puhtaisiin vakkoihin valumaan. Kun niistä ei enään\nmitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan,\nei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarvitsevat. Siinä ne\nsitten ovat ne monimutkaiset valmistukset ja kalliit maustimet\",\nselittivät he, oikein innostuneina.\n\n\"Siitäkö niitä sitten syödään?\"\n\n\"Siitä, aivan siitä niinkuin suolakalaa vaan ja hyvääpä onkin. Mutta\njos on varaa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarvitse muuta kuin\nnakkaa pari suupalaa voita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita\nsieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminvärisiksi; takaanpa ettei\nmikään liharuoka vedä silloin vertoja tuolle paistille\", selitteli\nemäntä yhä.\n\n\"Eikö tuo sienien kokoominen ole hyvin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän\ntuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata\neroittaa, koska niiden nauttimisesta voisi menettää henkensäkin\",\ninttelin minä.\n\n\"Eikö mitä. Tuokin arkuus on vaan tyhjää saivartelemista. Jokainen\nkyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja valkean täplikkään\nkärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä\nsientä ei meillä luullakseni ole. Kovin ohutlihaiset ja ala-arvoiset\nsienet eivät maksa kokoomisvaivaa, jonkatähden nekin saavat jäädä\npois\", kokivat he selitellä.\n\n\"Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun valmistatte niitä\nsyötäväksenne?\" kysyin.\n\n\"Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne ovat puhtaita, kelpaavat ne\nsemmoisinaan ravinnoksi, yksin kannatkin, kun ne vaan ovat terveitä\nmadon syönniltä\".\n\nEn muuta voinut sanoa, kun: \"vai niin!\"\n\n\"Emme me vielä ole kertoneet kaikkia hyvyyksiä, mitä meillä on\", sanoi\nemäntä loistavin silmin.\n\n\"No, mitä teillä sitten vielä on?\" utasin.\n\n\"Meillä on hyvät lihavaratkin\", kerskasi emäntä.\n\n\"Mistäs sitä niin kyllältä on?\" kysyin.\n\n\"Kun tuli semmoinen vuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa\nemänsä jäljestä kesän yli eläneet varsansa. Missä kuulimme semmoista\ntapahtuvan, menimme sinne ja pyysimme saada varsan haltuumme.\nMielellään suostuivatkin omistajat siihen ja me teurastimme varsan ja\nkorjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista\nvarsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin,\nja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa\", puhelivat he\nujostelematta.\n\n\"Eivätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja\nsyöntiänne?\" kysyin minä.\n\n\"Kammoksuivat kyllä ja sanoivat meitä kovin lihan syöjiksi, mutta\nsanokoot vaan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa viisi. Surkeata\non nähdä, kun ihmiset ennen kuolevat nälkään, kuin syövät terveellistä,\nravitsevaa ja luvallista ruokaa\", tuumaili isäntä.\n\n\"Se ei ole häpeäksi, vaan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä vielä\nsanovatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kovana aikana;\nolette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. -- Mutta sanoitte\nsaavanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä valmistatte?\"\nkysyin.\n\n\"Kun jäkälät ovat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu,\nkelpaavat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä\ntarvitse välttämättömästi kuivata ja survoa jauhoiksi, jos niin\nkiireesti keitosta tarvitaan. Sillä keittäessä liukenevat jäkälän osat\nyhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan.\nJos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selvän viljan\njauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin;\nluonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen\",\nselitti emäntä.\n\n\"Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme;\nmökkimme ei ole kaukana tästä\", esitteli isäntä.\n\nKoko heidän kertomuksensa hyvistä ruuistansa ja ruokavarastoistansa\ntuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin\nkalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoivat hyvinvoipina ja\niloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkivat horjuen ja\nkalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottivat vaan\nsitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuvat haudan\nammottavaan kitaan -- niin otin kiitollisuudella vastaan heidän\nkutsunsa.\n\nTultiin mökille. Hyvin voivat, puhtaat lapset tulivat iloisesti\nvanhempiaan vastaan, hyväillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri\ntuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt\nkaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi\npuhtaus ja hyvä järjestys. Kaikki esineet olivat mukavasti järjestellyt\npaikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista\noli. Lasten vaatteet eivät olleet mitään kalliita ja terveitä, vanhoja\nkuluneita vaatteita vaan, mutta puhtaita ne olivat ja terveiksi\npaikatut.\n\nHeti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän viritti\ntulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin\npaistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan\nmaistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina olivat.\n\nKun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään.\n\nIhmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hyviltä nuot oudot ruoat tuntuivat\nensikertaisellekin. Ei mitään vastenmielisyyttä tuntunut niitä vastaan.\nJäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui\nvaan semmoiselta kuin vähän happaman kilpakka tavallinen hapan leipä.\nKaunista, valkosta ja lihavaa varsan lihaa oli leikelty viipaleisin\npuulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia\nolivat nuot sienet ja pian tulin vakuutetuksi, etteivät he liikoja\nlaskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille vertoja\nvetänyt. -- Hyvällä ruokahalulla pistelin jäkäläleivän kanssa pieniä ja\nhyvästi valmistettua, maukasta varsan lihaa. Syödessä emäntä nosti\neteeni kaksikorvaisen, ison tuopin, sanoen: \"tässä olisi juotavaa\".\n\nOlinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin\npalanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korviin kiinni. Suuresti\nhämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotava oli, mitä parasta\nolutta voidaan hyvinäkin vuosina parhaista maltaista kotipanimossa\nsaada.\n\n\"Mistä teillä on noin avullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on\nparasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?\" sanoin hämmästyksissäni.\n\n\"Niitähän on nyt kosolta joka talossa, vaikkeivät ihmiset sitä huomaa.\nAsia on, näette, niin, että kun jyvä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään\nkasvaa, jäi tuo jyvän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet ovat nyt\navullisia maltaita\", selitteli emäntä hyväntahtoisesti.\n\n\"Ettäkö tämä olut on tehty oljista?\" kysyin kummissani.\n\n\"Aivan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty\nminkäänlaista viljaa\", vakuutti emäntä.\n\n\"Ihme kumma! -- No, miten te sitä valmistatte?\" kysäsin.\n\n\"Keino on aivan mutkaton. Lasken vaan saavin täyteen ohran olkia\nkuumaan veteen likoamaan vuorokaudeksi. Sitten lasken likoveden tapista\nulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan vähän humalaa sekaan.\nKun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on valmis\", sanoi\nemäntä.\n\n\"Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään veteen\nlikoamaan\", pakkausin neuvomaan.\n\n\"Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, vaan silloin maistaa olut\noljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta\", sanoi emäntä ja katsoa vilautti\nminua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtävän.\n\n\"Mikä teidät siihen on opastanut?\" vastasin.\n\n\"Kun oljet lemusivat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja\nkoettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kovana aikana\", sanoi\nemäntä.\n\nLopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana\nhyvin mukiin.\n\nJättelin heidät hyvästi, kiitellen ja kostellen.\n\n\"Ei meille tule enään koskaan nälkävuotta\", sanoi emäntä luottavasti,\nloistavin silmin, kättäni puristaen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytyväisenä pienessä\nmökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä\nsaattanut? siihenpä vastaan heti. He olivat köyhyydessäänkin semmoisia\nihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta. He lukivat kaikkea\nkirjallisuutta, mitä käsiinsä saivat, ei ainoastaan huvikseen, vaan\nelämänsä opiksi. He olivat viime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen\nkirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä\nhätävaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hevosen lihaa\nhyväksensä käyttämään. Järkeviä ihmisiä kun olivat, ei nämät neuvot\ntulleet kuuroille korville, vaan he ryhtyivät tuon kovan pulman tullessa\nheti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt,\nettä he olivat vapaat kaikista ennakkoluuloista ja eivät olleet\ntahallaankaan, vaikka saivat välistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka\nnäljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, vaikka itse\noli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa.\n\nSiinä oli koko heidän konstinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämmöistä voi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin\nasuskelin. Ja nämät pikakuvat ovat tosiasioita, eikä minkään\nmielikuvituksen tuomia utukuvia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin\nkorvin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttavia kuvia, mutta paljon\nkamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole\nollut näkemässä.\n\nKova aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole vielä yhtään\nsemmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita\nkatovuosi pahimmin rasittaa, voi vielä tapahtua, se on hämärän\ntulevaisuuden peitossa; varmaa vaan on se, että kova nälkä rasittaa\npaikoittain kansaa. Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi!\n\n\n\n"]