[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzgQM_wEP5t0qwRC-5NymX5Gj_tTsj_6EYhmneQjvsLQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2431,"Leivän ja seikkailun haussa","Koskelainen, Aatu",1849,1930,"2431-koskelainen-aatu-leivan-ja-seikkailun-haussa","2431__Koskelainen_Aatu__Leivän_ja_seikkailun_haussa","Hämäläisen mökinpojan tarina","muistelmat",[],[],"fi",1918,null,23017,155530,false,64276,[23],"Koskelainen, Aatu, 1849-1930",[25],"Biographies","\"Leivän ja seikkailun haussa: Hämäläisen mökinpojan tarina\" by Aatu Koskelainen is a memoir written in the early 20th century. The work recounts the author's early life as a boy growing up in a humble rural household, detailing his experiences, struggles, and adventures in search of a better life. The narrative likely explores themes of resilience, family bonds, and the quest for identity amidst the challenges of peasant life.  The opening of the memoir sets the stage for Aatu's life story, focusing on his origins in southern Häme and the circumstances surrounding his birth. It describes the simplicity of his early upbringing, influenced greatly by his mother and the rural environment. Through vivid recollections, the narrative touches on Aatu's education at home, particularly how he learned to read from a well-worn book, and highlights the warmth and struggles of his childhood, along with the significant impact of his mother’s teachings on faith and moral values. This reflective and heartfelt introduction captures the essence of Aatu's life and foreshadows the adventures and challenges he will encounter as he ventures beyond his home. (This is an automatically generated summary.)",[],103,"Muistelmateos kertoo hämäläisen mökinpojan elämäntarinan 1800-luvun puolivälistä alkaen. Kirjoittaja kuvaa lapsuuttaan Hämeen maaseudulla, työn etsimistä kaupungeista sekä yhteiskunnallisia haasteita, joita kansanihmiset kohtasivat muuttaessaan ruotsinkielisille rannikkoseuduille.","Aatu Koskelaisen 'Leivän ja seikkailun haussa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2431. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA\n\nHämäläisen mökinpojan tarina\n\n\nKirj.\n\nAATU KOSKELAINEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\nKotiseutuni.\nÄitini.\nPirttimme.\nEnsi kerran kirkkoon.\nLukukinkerit.\nToinen Helsingin-matkani.\nUusi virka.\nTurun-matka.\nPaimenpoikana.\nMestarin opissa.\nNuorukaisena.\nHelsingin verstaassa.\nJäitse Pietariin.\nKäynti kotiseudullani.\nTakaisin Suomeen.\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nTämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan\ntahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman\nkolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon\ntekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään\nvarten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä\nkangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen\nunhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat,\novat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain\narvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät\nhänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta\npuolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain\nniistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin,\nsuomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen\nelämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat.\nAika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka\ntaholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin\njotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että\nkaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä\npäivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla\non sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä\npiirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville\nihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on\nkiitollisuuden velkaa.\n\nAatu Koskelainen.\n\n\n\n\n\nKotiseutuni.\n\n\nOlenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu\n\"lehtolapsi\". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa,\näitini oli pienen uudistalon viides lapsi.\n\nUudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain\nviidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.\n\nKun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle\nkymmenruplasen käteen ja sanoivat: \"Mene häpeäsi kanssa matkaasi!\"\nSilloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan\nsaunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna\n18-.\n\nVeljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta\nsitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.\n\nSillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti\näitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi.\nHän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa.\nEnsimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä,\nmutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta\ntungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi\nmetsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen\nkolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi\nomaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja\nerämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan.\n\nSen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti.\n\nMainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia\nvälikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen\ntavallisesti tähän tapaan: \"Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne\nKaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio\nsiirtyköön loitommalle.\"\n\nEnsimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan\nvarhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan\nvielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon\njakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi\nminun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen.\n\nSitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista\njuuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui\nminun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut\ntärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta\nmustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan\nostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien\npitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi\nkansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin \"Aapiskirja, opiksi ja\nhuviksi Suomen lapsille.\" Takimmaisella kansilehdellä taas oli se\ntavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.\n\nKirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini\nistui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja\npolvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun\nkärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja\nsanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle\nkirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin\nsiksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla\noli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä.\nTavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä\näänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset\nlukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli\nminulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.\n\nOlen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin\nsentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut\nlukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut\nolemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla\nherättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen.\nÄitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo\nluettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä\nkädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa\nja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin\npyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus\nJerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa\noikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli\nroomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön,\njonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja\nmestarimme.\n\n\n\n\nÄitini.\n\n\nÄiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit\nminua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä\nsinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka\nne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä\nminun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten\npelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi\nkosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin\nrohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin\nja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun\npaitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.\n\nTästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään.\nTämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä\nsinua muistelen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot\nrokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus\nhyvinkin terävä ja läpitunkeva.\n\nLuonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein\nsynkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan\nhänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti\nilmestyttyään.\n\nÄiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut\nelämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien\nnuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi!\n\n\n\n\nPirttimme.\n\n\nMe kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen\nsisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi\nnimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää\nlasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen\npuolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella\nvain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.\n\nVasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka\nraoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se\nkuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli\nkaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä.\nMikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä\nei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota\nmyöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli\nhakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta\nlämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven\nettä savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle\nsänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.\n\nPirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä\nsitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.\n\nHuonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi\nkolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli\nja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän,\nnimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.\n\nJokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun\nlumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme\nolla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia.\nKevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja\npärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään\nja pitäjän kuulumisia kertomaan.\n\nAjan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei\nollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä,\nmenimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi\nnukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä\ntähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.\n\nPimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin\nseinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen\nja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja\npirtti päreen savua täynnä.\n\nÄiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että\nrohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti\nhankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.\n\nSyksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä\nkylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä \"päivä\" alkoi\ntavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin\nani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta\nolivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei\ntulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen\naikaan vielä ylellisyystavaraa.\n\nNiinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän\nkoki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän\nJumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja\nahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin\nsyvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.\n\nKun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi\nhän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin\noli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun\npienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä\novat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä\npolulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten\ntulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin\nhyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.\n\nRukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun\nvähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut\naskeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin\nroutaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni\nsykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi\nkourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki\nsurut ja pelot olivat unohdetut.\n\nJokapäiväinen ruokajärjestyksemme oli hyvin vaatimaton. Aamulla pirttiä\nlämmitettäessä keitettiin hiilillä pieni padallinen perunoita, joita\nsaimme omasta akkunan alla olevasta peltotilkustamme. Hienonnettua\nsuolaa tai suolavettä, hapanta reikäleipää ja kokonaisia perunoita\nsekä palan painikkeeksi kaljaa, siinä jokapäiväinen ruokalistamme!\nMaidosta ei voinut olla puhettakaan; joskus keväisin sentään kun äiti\nvei kehruuta kotiin, toi hän tullessaan minulle maitotilkan lekkerin\npohjassa. Pyhinä ja juhlapäivinä keitettiin kuitenkin tavallisesti\n\"perunaruokaa\", se on kuorituista perunoista, lihan-luusta ja\nkauranryyneistä valmistettua keittoa. Puolukoita poimimme syksyllä\ntalvenkin varaksi; niistä äiti sitten pyhäisin laittoi jauhopöperöä ja\npani uuniin paistumaan ja vaikkei siinä ollut sokeria eikä siirappia\nniin kerrassaan hyvältä se maistui.\n\nParhaimmat palat säästettiin jouluksi. Silloin oli läskisoppaa, jopa\nvoita ja juustoakin, ja talikynttilä loisti pöydällä juhlaillan\nkunniaksi. Vaikka ei meillä herkkuja ollut niin ruokahalu minulla\noli vallan erinomainen, niin että moni kaupunginäiti olisi lastensa\npuolesta kadehtinut sen nähdessään. Äitiäni monta kertaa huolestutti\nminun ainainen nälkäni, vaikken minä puolestani syytä hänen huoleensa\nsilloin ymmärtänyt. Edelläkuvatut elintavat olivat sen paikkakunnan\nmökkiläisillä aivan yleiset.\n\n\n\n\nEnsi kerran kirkkoon.\n\n\nEräänä kevätpäivänä kun talven selkä jo oli taittunut ja aurinko\nsulatteli lunta pirttimme päivänpuoleiselta multapenkiltä minä\nitkien odotin äitiä kotiin kylältä, jonne hän oli mennyt kehruita\nviemään. Palatessaan vihdoin hän lohduttaakseen minua sanoi: \"Jos luet\noikein ahkeraan, niin että osaat aapisesi ulkoa, pääset juhannuksena\nkirkkoon\". Siitäkös minulle vasta ilo nousi. En ollut oikein korviani\nuskoa! Äitini oli aina minun kirkkoon menopyyntöihini vastannut että\n\"kun tulet suureksi niin pääset\". Nyt olin siis tarpeeksi suuri ja\nse, se eniten kohotti minun iloani. Mutta lyhyeen se ilo loppuikin,\nkun äiti ilmoitti ettei sinne kirkkoon voi ilman housuja mennä, sillä\npuvustooni kuului ainoastaan rohtiminen mekko, varttinen paita ja\ntallukat talvisaikoina jalassa. Nähdessään haikean suruni äitini\nlohdutteli että \"ehkäpä tästä joku neuvo keksitään. Minulla on vanha\npuolivillainen alushame ja ensi kerran kun menen Anttilaan, pyydän\nMikko-setää leikkaamaan siitä housut sinulle, kylläpähän ne itse sitten\nneuloa osaan. Pyydän myös että hän ostaa reppuryssältä sinulle lakin\".\nTähän asti ei minulla ollut minkäänlaista omaa päähinettä. Kesällä ei\ntuota tarvinnutkaan, talvella, kun joskus pääsin äidin mukana kylään,\nsitoi hän oman huivinsa päähäni, jolloin irvihampaat saivat tilaisuutta\nilkkua, että tyttöhän siitä pojasta on tullutkin.\n\nAapisen ulkoa oppiminen ei minua suuresti surettanut, sillä osasinhan\njo melkein puolet. Aamulla aikaisin, kun äitini nousi kehräämään,\nnousin minäkin lukemaan ja pian olikin aapinen kannesta kanteen\npäässäni. Vähän ajan kuluttua sain housut ja lakin ja niin aloin\nhartaudella odottaa juhannuspäivää. Aika kului mielestäni hirveän\nhitaasti; melkein joka päivä tiedustelin äidiltäni, että eikö se\njuhannus jo pian tule. \"No kyllähän tuo tulee kuin kerkiää\", vastasi\näitini yksikantaan.\n\nAika kuluu odotellessa, sanoo sananlasku ja vihdoin koitti\njuhannuslauantai. Olin viimeaikoina semmoisella jännityksellä odottanut\ntätä päivää, ettei ruokakaan enää maistunut.\n\nÄiti lämmitti pirtin että saimme kylpeä ja pestä jalkani, jotka olivat\npahasti sierottuneet. Voitelimme ne talilla, että ne kykenisivät\nhuomiseen ponnistukseen. Sinä yönä en paljoa nukkunut. Nousimme aamulla\nennen päivää ehtiäksemme kunnolla pestä kasvomme ja pukea yllemme\npuhtaat vaatteet, ja olihan matkakin pitkä. Valkoiset pumpulisukat ja\nkengät pani äiti nyyttiin, mutta nenäliinan ja virsikirjan kantoi hän\nkädessään.\n\nTiemme kulki ensin poikki peltojen ja niittyjen, yli aitojen ja ojien.\nKaste niityillä ei ollut vielä kuivunut ja minun jalkojani rupesi\nkauheasti kirveltämään, mutta kestin sen miehuullisesti. Saavuimme\nsitten kyläläisten karjakujalle ja siitä käännyttiin kylätielle. Nyt\nrupesi näkymään muitakin kirkkoonmenijöitä, jotka tulivat oikoteitä\npeltojen ja niittyjen poikki, kaikki yhtyen samaan joukkoon. \"No onhan\nse Aatukin päässyt mukaan\", ihmettelivät muutamat, \"ja vallan uusissaan\nnäkyykin olevan\", sanoivat toiset. Minä olin hyvin mielissäni siitä\nhuomiosta, joka tuli minun vähäpätöisen persoonani osaksi. Matka kului\nhiljakseen väkijoukon puhellessa. \"Mahtaakohan se Kuistilan Juho\nsaarnata tänäkin pyhänä, kuuluu saarnanneen menneenä\", sanoo joku\njoukosta. \"Saarnaa, saarnaa se tänäkin pyhänä, ja hyvin kuuluukin\npaukuttavan\", vastaa toinen. \"Sehän se on sen Vappulan Leenan poika,\njonka vanha kirkkoherra kouluun toimitti\", sanoo joku. \"Niin, sehän se\non\", vastataan. Äitini ei ota osaa keskusteluihin, ja minä kuuntelen\nkorvat hörössä.\n\nKävelin äitini vieressä ja pitelin kiinni hänen hameestaan ja kyselin,\nvähän päästä että eikö se kirkko jo pian tule, sillä minua rupesi\nkovasti väsyttämään, vaikken kehdannut sitä sanoa.\n\nVihdoin kun saavuimme pienelle metsäkummulle, näkyivät kirkon katto ja\nkellotapuli puiden lomasta. Siihen äitini pysähtyi, istahti kivelle ja\nrupesi vetämään sukkia ja kenkiä jalkaansa. Minä istuin seuraavalle\nkivelle ja rupesin ahneesti syömään äitini antamia eväitä.\n\nYht'äkkiä kuului niinkuin olisi soitettu viittä ruokakelloa yhtä\naikaa. Hypähdin ihmeissäni pystyyn kysyen, mitä se oli. \"Suntio se\nhuomenkelloja soittaa\", vastasi äitini, \"kello on nyt kahdeksan, tunnin\npäästä alkavat kirkkomenot\".\n\nOlin uteliaisuudesta pakahtua. Kiirehdin äitiäni lähtemään, mutta\nhän istui levollisena kivellä aterioiden. En voinut enää pysyä\npaikoillakaan, vaan juoksin vähän matkaa rinnettä alas, ja jo näin\npuitten välistä vähän punaista. Riensin innoissani äidin luo kertoen\nettä näin kirkon ja se oli punainen. \"Ei lapseni, ei kirkko ole\npunainen\", sanoi äitini, \"taisit nähdä vain hautuumaan aidan\".\n\nVihdoin oli äitikin valmis ja niin lähdimme lopputaipaleelle. Pian\nnäkyi kirkko, tapuli ja hautausmaa kokonaisuudessaan. Siinä oli minulla\nihmettelemistä ja katsomista. Kirkko ei ollutkaan punainen, vaan\nsen seinähirret olivat vuosisatain tuulista ja sateista muuttuneet\ntumman harmaiksi. Katto oli pienistä laudanpäistä, paanuista, jotka\nvanhuuttaan olivat sammaltuneet. Kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa\noli paljon valkeita ristejä.\n\nKirkkoväkeä keräytyi kaikilta haaroilta yhtämittaa, toiset hevosella,\ntoiset jalan. Minä en enää välittänyt kirkosta enkä ihmisistä enkä\nedes piitannut hevosista, vaikka ne tavallisesti ovat miehenalun\nihailun esineenä. Ei, minä seisoin ihmeissäni töllöttäen suurta matalaa\npöytää, jonka päällä oli valkoinen vaate ja ihmeellisen näköinen musta\nlaatikko. \"Se on ruumisarkku\", selitti äitini. \"Mitäs sillä tehdään?\"\nutelin. \"Kohta näet\", sanoi äitini. \"Ole siinä kyselemättä, kyllähän\nsitten näet.\"\n\nVaimot vieressäni odottaessaan puhelivat yhtä ja toista. Heristin\nkorviani, ehkäpä saisin siltä taholta jotain selvyyttä kysymykseeni.\n\n\"Niinhän se Takalistonkin emäntä kuolla kupsahti parhaassa iässään,\neikä edes perillistä jättänyt rikkauksiaan perimään\", sanoi yksi\nvaimoista. \"Eihän se kuolema katso, onko rikas vai köyhä. Tämäkin\nvainaa kokosi ja säästi ja oli niin kitsas, ettei olisi almua antanut,\nvaikka kanssaihminen olisi ovensa eteen kaatunut. Eikä sentään mukaansa\nsaanut muuta kuin lipun liinaa, lapun lautaa\", vastasi toinen.\n\nKiirehdin äitiä kirkkoon lähtemään, mutta hän sanoi: \"Odotetaan nyt\nsiksi kunnes saatto lähtee\". Samalla alkoivat kellot soida ja kantajat\nlähtivät liikkeelle, pappi asteli arkun perässä mustassa kauhtanassaan.\nLukkari kulki kirstun edellä ja veisasi niin että männikkö raikui: \"Mä\nnukun haavoihin Kristuksen\".\n\nSaattoväki asteli hiljakseen jälessä, äiti ja minä liityimme\nmyöskin joukkoon. Surusaatto kulki erään huoneen läpi, joka samalla\noli porttina hautuumaalle; äitini selitti että sitä sanottiin\n\"läpikäytäväksi\". Toisella puolella siinä oli pitkä penkki, jossa\nkirkkoväki tavallisesti odotti ovien aukaisemista. Vastakkaisella\npuolella seinän vieressä oli pitkä hirsi, jossa oli kuusi lovea ja sen\npäällä oli toinen pienempi hirsi, jossa myöskin oli lovia. Kyselin\nihmeissäni, mikä se semmoinen laitos on. \"Se on jalkapuu, johon kaikki,\njotka eivät osaa lukea tai ovat tottelemattomia papille ja seurakunnan\nvanhemmille, pannaan\", selitti äitini.\n\nLähdimme nyt kirkkoon, äiti ja minä, muut lähtivät saattoväen mukana\nhaudalle. Menimme ylös lehterille, vastapäätä alttaria. Sieltä näimme\nhyvin koko kirkon. Koska oli juhannus oli Herran huone koristettu\nkoivun, tuomen ja pihlajan oksilla, joten sen täytti väkevä, nukuttava\ntuomenkukkien tuoksu.\n\nVähitellen tuli kirkko täyteen väkeä, vaimot istuutuivat vasemmalle,\nmiehet oikealle.\n\nViimein nousi lukkari penkkiinsä ja alkoi veisata \"Sen suven\nsuloisuutta\", johon koko seurakunta hartaana yhtyi.\n\nMinä olin kiihkeällä jännityksellä odottanut tätä hetkeä, ja kun se nyt\noli tullut, niin jännitys laukesi ja sijaan tuli painostava väsymys.\nSilmäni painuivat kiinni -- -- pääni kallistui äidin syliin ja minä\nnukuin hurskaan unta.\n\nEn kuullut kuka saarnasi enkä nähnyt rippilapsia, vaikka olin hartaasti\ntoivonut näkeväni.\n\nVäki poistui juuri kirkosta, kun äitini herätti minut ja sanoi: \"Nyt\nlähdetään kotiin.\"\n\nKotimatka oli paljon vaivaloisempi kuin tulomatka aamulla.\nLopputaipaleen täytyi äitini kantaa minua selässään ja niin päättyi\nminun ensimmäinen kirkkoreisuni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValoisana muistona ja poikkeuksena lapsuuteni arkielämän harmaudesta\non mieleeni jäänyt muuan matka naapuripitäjään, jolle pääsin yhdessä\näitini kanssa.\n\nTekee mieleni kertoa siitä hiukan laajemmin.\n\nL:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli\noston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.\n\nSananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.\n\nNiinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan\nja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun\nkartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia\npuhdistamaan kartanon kotipuistoa.\n\nKun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti\nhänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.\n\nMinun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta\nmatkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta\npyyntööni.\n\nMatkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen\nvähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme\nsuunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että\npääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen.\nPoikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna\npainuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä\nkarja ja metsän pedot olivat polkeneet.\n\nTorpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja\nsanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.\n\nMutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan\nkatoa päästämme \"ellei Jumala niin salli\".\n\nPainuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia\nkasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan\nsieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan\nlaululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein\njuhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.\n\nPuolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie\npystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi\npoikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen\njälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän\njättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut\nhiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku\nohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni\nkantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta\nehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun\nkerran oli näin hyvä tilaisuus.\n\nLoiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että\nelämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi\nollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka\npään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä,\nsillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo\nleukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle.\nMutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten,\njonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja\nsiunaili tottelemattomuuttani.\n\nVähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä\näiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun\noksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä\nläheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla\nperille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä.\nSiellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.\n\nAamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin\nhoteisiini. Läksin tarkastelemaan uutta ympäristöäni. Mommila-Hietain\nkartano sijaitsee kauniilla eteläänpäin viettävällä päivänpaisteisella\nniemekkeellä. Samanniminen järvi kiertelee ympäri niemen.\n\nTarkastusmatkoillani jouduin kartanon puutarhan portille. Portti\nei ollut lukossa. Uteliaisuuteni oli niin voimakas etten malttanut\nolla menemättä sisälle. Mikä kukkaismeri! Kaikki omena-, marja- ja\nkirsikkapuut olivat täydessä juhlapuvussa. Koko ilma lemusi mitä\nsuloisinta kukkaistuoksua. Puutarhasohvalla istui vanhanpuoleinen\nrouvasihminen hypistellen jotakin ompelusta. Hänen vieressään\nleikitteli käytävähiekalla minunkokoiseni pieni kalpea herraspoika.\nAioin juuri pyörähtää pois tältä luvattomalta alueelta, kun poika\nehkäisi minut juosten heti luokseni ja pyytäen minua kanssaan\nleikkimään.\n\nHoitaja kyllä kutsui Akselia takaisin -- se oli hänen nimensä -- mutta\npoika ei ollut kuullakseen, ennenkun sai luvan ottaa minut mukaansa.\nDadda, joksi Akseli hoitajaa nimitti, tarkasteli sierottuneita\njalkojani ja rohtimista mekkoani samalla kysellen kuka ja mistä olin.\n\nKoetin vastata parhaani mukaan. En tiedä mikä minussa rouvaa miellytti,\nseuraus oli joka tapauksessa että hoitaja kääntyi pojan puoleen sanoen\nhänelle jotakin vieraalla kielellä. Poika tuli luokseni, tarttui\nkäteeni ja sitten sitä juostiin puutarhaan niin että minun pellavainen\nhämäläistukkani tuulessa hulmusi.\n\nVoi ihanaa lapsuuden aikaa! Silloin voivat säätyrajatkin joskus\nunhottua ja hävitä.\n\nUusi leikkitoverini antoi kaikki leikkikalunsa vapaasti\nkäytettäväkseni. Siinä oli jos jotakin: erisuuruisia kumipalloja,\npyörärenkaita, koreita palikoita ja oikein nyörinpunojan tekemät\npunaiset leikkiohjakset. Nyt alkoivat minulle hauskat päivät.\nAamusella kun kartanon ruokakello kutsui väkeä suurukselle minäkin\nmenin puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Ensi alussa oli hoitaja\naina läsnä, mutta vähitellen jäi hän seurastamme pois, paitsi milloin\ntoi meille voileipiä ja makeisia. Ruokahalua minulla olikin niin että\nkelpasi katsella. Toverini oikein nautti kun näki miten nopeasti\nvoileivät ja piparikakut katosivat nälkäiseen vatsaani.\n\nSanotaan että esimerkki tarttuu. Ainakin kävi niin että Akselinkin\nruokahalu kasvoi. Ensi aikoina syötti hän minulle omatkin eväänsä,\nlopulta ei häneltäkään jäänyt mitään rästiksi. Akselin posket\nalkoivatkin punoittaa niinkuin mansikan kylki.\n\nKolmisen viikkoa kesti tätä lystiä. Eräänä päivänä tuli siitä\nodottamaton loppu. Olin taas menossa puutarhaan tapaamaan\nleikkitoveriani, kun kartanolle alkoi vyöryä ajopelejä. Kaikki ne\npysähtyivät talon kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Kuormat\nsisälsivät kaikenlaista muuttotavaraa. Palvelijat nostelivat niistä\njos jonkinlaista sälyä. Joukossa oli useita hirveän raskaita\nmatkakirstuja. Ajattelin että ne kaikki sisältävät hopea ja kultarahaa.\nMikä rikkaus! Tavarakuormain jälessä saapui kuomivaunuja. Etumaisen\nvaunun kuskipukilla istui kaksi suurta herraa. Molemmilla oli kullalla\nkoristetut vaatteet. Ajattelin itsekseni että kumpikohan noista on\nsuurempi herra. Samalla toinen heistä hyppäsi ketterästi alas ja\navasi vaunun oven. Vaunusta astui vanhanpuoleinen sotaherra, jolla\noli kullatut olkalaput ja rinnassa riippui pitkä rivi rahan- ja\nristinmuotoisia koristeita. Sotaherran jälestä ilmestyi vaunuista\nrouvia, mamsseleita ja kauniisti puettuja lapsia. Tätä kaikkea\nkomeutta katselin ja ihmettelin toiselta puolelta pihaa. Näin miten\nleikkitoverini ilo oli rajaton hänen tavatessaan äitinsä ja siskonsa\nlapsenmielessäni aavistaen että juhlapäiväni nyt olivat lopussa.\nAlakuloisena astuskelin vaatimattomaan ullakkokortteeriini.\n\nSeuraavana päivänä yritin vielä kerran puutarhaan tapaamaan\nleikkitoveriani. Mutta paratiisin portti oli nyt lukossa. Enkelin\nsijasta vartioi porttia ketaleilla koristettu lakeija, jolla tulisen\nsäilän asemasta oli kädessään pitkä koiranruoska.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppukesä kului kaikenlaisissa pikkuhommissa, väliin marjassa, joskus\nheinäniityllä.\n\nMarjojen poiminta oli mieluista ja hauskaa lyötä. Poimin tavallisesti\nison tuokkosellisen, jonka sitten vein varakkaimpien talojen emännille.\nNäiltä sain maksuksi saman tuokkosellisen jauhoja, joskus voileivänkin\nkaupanpäälliseksi.\n\nHeinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita\nilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin,\nsillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.\n\nKiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain\nöisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti\naamulla minun vielä nukkuessani.\n\nLeivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin\nhänen käyneen kotona.\n\nSiihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai\nohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa\nviljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.\n\n\n\n\nLukukinkerit.\n\n\nSeuraava merkkitapaus kirkkomatkani jälkeen oli lukukinkerit eli\npapistot, niinkuin niitä meidän puolessa nimitettiin. Ne olivat suuri\nrasitus niille talollisille, joiden vuorolle sattuivat. Pitäjä oli\njaettu lukupiireihin, noin kymmenkunnan taloa kussakin piirissä, ja\npapistot olivat siis aina kymmenen vuoden väliajalla samassa talossa.\nYleinen tapa oli sellainen että talossa, jossa papistot olivat,\nkestittiin koko piirin väki, vieläpä saapuivat kaikki sukulaiset sekä\nläheltä että kaukaa papiston ajaksi vierasille taloon. Ei siis ollut\nihme, että ne talolliset, joille papisto osui, valittivat aina, että\n\"tänä vuonna meille tulee papistot, täytyy säästää\", kun tuli kysymys\njostakin uhrauksesta.\n\nPapilla, lukkarilla ja suntiolla oli omat hevosensa ja niilläkin piti\nolla täysihoito, isännistä puhumattakaan.\n\nMinä olin tätä tilaisuutta odottanut hyvin sekavin tuntein, iloitsin\nja pelkäsin vuoroin. Lukea minä kyllä osasin, siitä olin varma, mutta\nvoisihan sitä hyvälle lukijalle sattua sekaannusta, ajattelin.\n\nKun äitini sitten eräänä päivänä sanoi: \"Huomenna menemme Leinilään\nlukusille\", minä vallan pelästyin, mutta samalla iloitsin, sillä\nsaisinhan nähdä ihmisiä pitkästä aikaa.\n\nSeuraavana aamuna lähdimme aikaisin matkalle. Tiet olivat huonoja ja\nmatka pitkä. Kahdeksan ajoissa olimme perillä ja menimme väenpirttiin\nodottamaan toimituksen alkamista.\n\nSinne oli kerääntynyt paljon väkeä ennen meitä. Vilkas puheensorina\nei katkennut hetkeksikään. Puheltiin edellisistä papistoista muissa\nkylissä. \"Kuuluu kovasti ankara olevan se maisteri (apulaista\nkutsuttiin maisteriksi) tänä vuonna vaatimuksissaan. Jos ei vaan\nosaa vähääkatekismusta ulkoa niin kieltää ripillepääsön\", tiesi eräs\neukoista kertoa. \"Niinhän tuo kuuluu olevan\", vahvisti toinen eukko,\n\"kielsihän se siltä Suoniemen Annaliisaltakin Herranehtoolliselle\npääsyn, ennenkun se käy pappilassa suorittamassa laiskanläksyn,\nvaikka tyttö kuuluu laskettavan katkismustaan kuin paras pappi.\nVaikka kyllähän minä tiedän, minkätakia se niin teki. Kuuluu pastori\nnäet olleen paistillaan Suoniemessä tässä joulun alla eikä ollut\nmuuta saanut kuin kuivan lyöppijuuston. Mistäs köyhä antaa, kun ei\nitselläänkään ole. Eipä kiellä pääsyä niiltä, jotka syytävät pellavat,\nvillat, kynttilät ja lampaanpaistit papin pohjattomaan säkkiin\".\n\n\"No ne nyt on niitä akkain juoruja\", vastasi vanha järeä talonisäntä,\n\"sattuuhan se hyvällekin lukijalle että sekaantuu ja unohtaa kaikki ja\nmistäpä se pastori tietäisi kuka kotonansa on osannut, kuka ei\".\n\n\"Mutta se suntio, sehän niitä lapsia kuuluu tukasta ravistavan niin\nettä hampaat suussa kalisevat, elleivät kangertamatta lukea osaa\". Nyt\nrupesi minunkin sydämeni pamppailemaan pelosta, sillä suntion edessähän\nminunkin lukeman piti.\n\nSamassa ilmestyi tuvan ovelle joku talonväestä ja huusi että papit\nja lukkari ovat saapuneet, joten pitää tulla aamurukouksiin isoon\nvierastupaan.\n\nIso vierastupa oli väkeä täynnä, miehet seisoivat oikealla, vaimot ja\nlapset vasemmalla puolella. Papit, kirkkoherra ja apulainen, istuivat\npöydän takana, suntio ja lukkari sivuilla.\n\nKirkkoherra oli vanha valkohapsinen vanhus. Ei hän enää saarnannut eikä\ntoimittanut muitakaan papillisia tehtäviä, paitsi juhlatilaisuuksissa,\nniinkuin nytkin.\n\nLukkari veisasi ensin virrenvärssyn, senjälkeen luki apulainen\nrukoukset, sitten käski kirkkoherra lapsia ja rippikoulun käymätöntä\nnuorisoa siirtymään väentupaan, jossa lukkari ja suntio kuulustelisivat\nheidän lukutaitoaan, aikuiset taas jäisivät maisterin kuulusteltaviksi.\n\nMinä lähdin toisten lasten kanssa väentupaan. Heti kun astuin sisään\nvilkaisin pöydän alle, että mahtoikohan siellä jo joku olla. Mutta kun\nei näkynyt olevan, niin rauhoittuneena asetuin suntion pöydän viereen.\n\nSiinä kävimme kaikki riviin ja kuulustelu alkoi. Suntio huusi\nvuoronperään kaikkia nimeltään. Ensikertalaisilta luetettiin ulkoa\njoku luku aapisesta ja Jumalan kymmenet käskyt, vähän vanhemmilta\nvähäkatkismus ja huoneentaulut. Minä kun olin metsäkulmalta sain\nodottaa kauemmin, mutta tulihan se viimein minunkin vuoroni. Sain lukea\nulkoa isämeidän sekä erään toisen rukouksen ja neljännen käskyn. Kaikki\nsujui ilman kompastuksia, joten pelkoni kokonaan hävisi.\n\nSiirryimme sitten toiselle puolelle huonetta odottamaan, kunnes\nsisäluvun kuulustelu alkaisi. Kun lukkari oli kuulustellut kaikkia,\nsaimme pienen loman, jonka jälkeen sisäluvun kuulustelu alkoi. Saimme\nlukea kukin värssyn uudesta testamentista. Siinä moni poika kompasteli\nja sai ankaria nuhteita.\n\nPäivä oli kulunut puolilleen, kun vihdoin kaikki kuulustelu oli\nlopussa. Jälellä oli vielä loppurukous ja palkinto-kirjasten jako.\nNiitä jaettiin parhaimmille lukijoille kehotukseksi ahkeroimaan\nedelleenkin.\n\nKokoonnuttiin siis taas kaikin vierastupaan. Kirkkoherra piti lyhyen\npuheen, jonka jälkeen hän jakoi mainitut kolme uutta testamenttia\nparhaille katkismuksen osaajille. Sitten tuli pikkukirjasten vuoro,\nniitä jaettiinkin runsaammasti. Tätä toimitusta seurasin jännityksellä.\nTuumailin itsekseni että onkohan minun nimeni niiden joukossa, jotka\nsaavat kirjan. Kuuntelin tarkasti, ketä kulloinkin huudettiin. Oli\njo ehditty melkein loppuun, kun kirkkoherra huusi: \"Aatu Leenasohvin\npoika, Töyrylän metsäkulmalta\". Puristin lujasti äitini kättä, etten\nlyyhistyisi kokoon, äiti työnsi minua niskasta ja kuiskasi samalla:\n\"Muista kiittää pappia\".\n\nEn muista kiitinkö, mutta kirjan minä sain ja sekös minun\nitserakkauttani kutkutti.\n\nPappi käski nyt lapsia siirtymään toisiin huoneisiin, sillä hän aikoi\npitää raamatunselityksen aikuisille.\n\nVoimani olivatkin jo vallan lopussa, tunsin ankaraa väsymystä, jota en\nennen ollut huomannut. Äiti vei minut väenpirttiin ja asetti rengin\nsänkyyn nukkumaan. Kyllä se tarpeen olikin, kun olin aamusta varhain\nollut yhtämittaisessa jännityksessä. Äiti meni raamatunselitykseen ja\nminä nukuin autuaitten unta.\n\nEn tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun äiti tuli, herätti minut ja\nsanoi: \"Kolmas pöytäkunta on jo syömässä. Emäntä sanoi että mekin\nsaisimme ruokaa, nouse nyt niin menemme tupaan.\"\n\nSe ruoka se se vasta hyvältä maistui! Oli sianlihan kanssa keitettyä\nperunaruokaa ja pannukakkua päälle. Ai, kuinka se pannukakku maistui\nhyvältä! En raskinnut sitä purrakaan, vaan imeskelin sitä, että se\nkestäisi oikein kauan.\n\nAika lähenteli jo puoliyötä kun ehdimme kotiin. Pitkän ja vaivaloisen\nmatkan jälkeen tuntui suloiselta päästä omaan lämpöiseen pirttiin.\n\nElämämme painui taas arkiuomaansa. Mutta sitten sattui minulle\nodottamaton yllätys. Se tapahtui eräänä syyspäivänä, kun äiti kotiin\nkylältä tullessaan toi rukin mukanaan. Ihmettelin kovasti, mitä äiti\nkahdella rukilla tekee, sillä olihan meillä jo rukki ennestään.\n\n\"Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua.\nMinä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä\nmolempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut\nTakalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä\naivinat ensi talvena\".\n\nEnsin se kehrääminen oli minusta erinomaisen hauskaa, varsinkin kun\noli oma rukki ja oma tappuratutti. Olin jo vähän harjoitellut äitini\nrukilla, niin ettei se minulle vallan outoa ollut.\n\nMutta pian minä siihen kyllästyin. Minun vilkkaalle, rauhattomalle\nluonteelleni oli kerrassaan kauheata istua päiväkaudet rukin ääressä\nvenyttämässä rohtimista lankaa. Mutta oli pakko tottua siihen, sillä\nolihan kysymys henkeni ylläpidosta.\n\nJa siitä hetkestä alkoi se taistelu leivästä, taistelu olemassaolosta,\njota on jatkunut tähän asti ja jatkuu yhä.\n\nKehrääminen oli minusta vallan vastenmielistä ja ala-arvoista työtä,\nsillä olinhan poika ja eihän se semmoinen työ pojalle sopinut. Tästä\njohtuikin alituisia selkkauksia minun ja äitini välillä. Äitini\nmielestä minä en ollut tarpeeksi ahkera. Kun äitini joskus lähti kylään\nasioille, määräsi hän kuinka paljon minun oli sillä aikaa kehrättävä.\nSiis tinkityö!\n\nVäliin tuli kiusaaja ja kuiskasi: \"Polta se tutti, niin äitisi luulee\nettä olet sen kehrännyt.\" Mutta hyvä henki kuiskasi toiselta puolelta:\n\"Jos ei äitisi näekään, niin näkeehän Jumala\". Eikä se kiusaaja koskaan\nvoittoa saanut.\n\nIltapuhteet, istuessamme pärevalkean ääressä, olivat minusta hirveän\npitkät.\n\nKävin vähän väliä ulkona katsomassa eikö Otavan pyrstö jo kääntyisi\npohjoiseen, niin että olisi aika mennä nukkumaan. Äitini rukki pörräsi\ntaukoamatta toisella puolen pihtiä. Hän ei ollut tietävinäänkään minun\nlevottomuudestani.\n\nKuluu aika ajatellessa, päivä päätä pidellessä, sanoo sananlasku. Niin\nne meidänkin päivämme vierivät niin että pian olimme helmikuussa,\njolloin päivät jo alkavat pidentyä ja tuntee kevään tulon ilmassa.\n\nRukin polkeminen oli minusta nyt kahta kauheampaa. Kun äitini huomasi\nkuinka minä kiusaannuin rukin ääressä, sanoi hän eräänä päivänä: \"Ehkä\non parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin\nraskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat\nitsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin\nvoit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä\non paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä.\"\n\nMatkavalmistukset olivat pian tehdyt. Tallukat jalkaan ja mekko päälle\nja mekon alle rinnan kohdalle äidin vanha villaliina, tumput käteen ja\nkaulapussi olalle, siinä kaikki. Niin lähti poika kahdeksan vanhana\nyksin tepastelemaan maailmalle.\n\nMatkani kulki, äitini neuvoja seuraten, metsien halki, oikoteitä\nnaapuripitäjään.\n\nHämärän tullessa saavuin naapuripitäjässä Orihaaranjärven rannalla\nolevaan samannimiseen taloon, joka minusta näytti hyvinvoivalta. Päätin\nsiellä ensin yrittää.\n\nAstuin varovasti sisään. Emäntä paistoi juuri leipiä. Tein hyvän päivän\nja pysähdyin oven suuhun.\n\n\"Mistäs kaukaa olet?\" kysyi emäntä. \"Olen sieltä Kosken puolelta.\nÄitini lähetti minut villoja keräämään\", vastasin. Sitten sain\nselvitellä sukuni niin tarkkaan kuin minun ikäiseni taisi. Emäntä\nkäski istumaan antaen lämpimän leivänpalan käteeni. Siinä syödessäni\nkatselin vähän ympärilleni. Tuvan peränurkassa oli jykevä honkapöytä,\npenkit olivat samoin suuria honkalankkuja. Akkunalla kasvoi tuohiseen\nistutettu turkinpippuri. Pöydällä oli pieni sinikantinen kirja.\nOtin arkaillen kirjan käteeni. Huomattuaan sen emäntä tiedusteli,\nosasinko lukea. Kirjan kansilehdeltä luin \"Genoveva eli yhden hurskaan\nkreivinnan elämäkerta, jonka julma kreivi oli luulevaisuudesta vienyt\nerämaahan kuolemaan\". Aloin lukea ääneen, emäntä kuunteli ja ihmetteli\nja sanoi: \"Niinhän sinä luet kuin pappi\".\n\nVähän ajan kuluttua saapuivat isäntä ja pojat rankakuormineen kotiin\nmetsältä. Emäntä rupesi säälimään ruokaa pöydälle, niin että minun\nlukuni keskeytyi sillä kertaa. Sain uudelleen ruveta tekemään selkoa\nitsestäni, suvustani ja kotipaikastani. Talon väki, syötyään ja\ntoimitettuaan ilta-askareet, rupesi puhdetöihin, joita siihen aikaan\nvielä tehtiin joka talossa. Höyläpenkit ja työkalut löytyivät joka\ntalon pirtissä. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut tehdä\ntyörekeä tai saavia, milloin tarve vaati.\n\nIsäntä otti uunin päältä puoleksi valmiin saavin, pojista vanhempi\nkiskoi päreitä, nuorempi halkoi säleitä ja renki viimeisteli rekeä.\nEmäntä ja piikakin ottivat nurkasta rukkinsa ja istuutuivat pihdin\nääreen. Niin oli koko väki ahkerassa työssä, minä vaan en keksinyt\nmuuta tehtävää kuin muutella pärettä pihtiin aina, kun edellinen oli\nloppuun palanut. Aika alkoi minusta tuntua vähän pitkältä siinä päreen\nloppuunpalamista odotellessani. Emäntä huomattuaan minun levottomuuteni\nsanoi: \"No otahan se kirja sieltä akkunalta, niin voit lukea meille\nääneen, niin aikasi kuluu hauskemmasti, koska olet niin hyvä lukija\".\nSiihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä, hain kirjan ja rupesin\nääneen lukea paukuttamaan ja talonväki kuunteli hartaana.\n\nOlin siinä talossa kaksikin yötä. Sain talonväestä hyviä ystäviä ja se\noli lukutaitoni ansio.\n\nKävin samassa kylässä useissa muissakin taloissa ja kun rikas antoi\nliiastaan, köyhä hyvästä sydämestään, niin oli teinipussini pari\nviikkoa kierrettyäni villoja pullollaan ja kaulapussissa oli yhtä ja\ntoista suuhunpantavaa.\n\nKotiin tultuani oli äitini mielissään minun hyvästä saaliistani.\nVillat tosin eivät olleet parhaita, mutta sentään mukiinmeneviä. Äiti\ntahtoi, että lähtisin sinä talvena vielä toiselle keruumatkalle, kun\nensimmäinen onnistui näin hyvin, mutta minä olin sen ensi matkani\njohdosta saanut uusia ajatuksia päähäni. Aikomukseni oli kevään\npuolella, kun ilmat lämpenevät ja päivät pitenevät, ulottaa matkani\naina Helsinkiin asti.\n\nIlmoitin tästä aikomuksestani äidillenikin, mutta hän suuttui\nkovasti ja kielsi minua semmoisia hullutuksia ajattelemastakaan.\nValittavanani oli siis vain rukin pyörittäminen tai lähteminen lyhyelle\nkerjuumatkalle.\n\nTartuin koetteeksi rukkiin. Välit äitini kanssa kävivät päivä päivältä\nkireämmiksi. Minä en taaskaan hänen mielestään ollut tarpeeksi ahkera.\nVarsinkin lauantaisin, kun viikon työt punnittiin, huomasi äiti minun\ntyöni aina kovin köykäiseksi.\n\nKevät läheni, ilmat lämpenivät, vedet vapautuivat kahleistaan ja purot\nhyppelivät iloisesti kiveltä toiselle. Silloin minun kauan hautomani\nmatkatuuma kypsyi päätökseksi.\n\nEräänä kauniina sunnuntai-aamuna huhtikuussa, istuessani pirttimme\nedustalla odotellen savun hälvenemistä (lämmitettiin nimittäin\nparhaillaan pirttiä) minut äkkiä valtasi hirveä matkustamishalu, halu\nnähdä maailmaa vähän kauempaakin ja se halu oli niin kiihkeä että\npäätin karata kotoa ja että nyt se oli tapahtuva jos koskaan.\n\nKurkistin pirtin ovesta sisälle. Äiti siellä istui uunin edessä\nlämmitellen. Huusin ovesta: \"Hyvästi, nyt minä lähden\", sieppasin lakin\novenpielestä ja porhalsin juoksuun. Äiti ei edes kääntänyt päätään,\nvaan istui tuijottaen tuleen.\n\nAstelin kiivaasti lumisohjuista tietä, vilkaisten vähäväliä taakseni,\nsillä pelkäsin äidin tulevan jälessä ja tekevän lopun minun matkastani.\nMutta äitiä ei näkynyt.\n\nTultuani valtamaantielle, näin eräässä tienristeyksessä pylvään, jonka\npäässä oli kolme valkoista siipeä. Niissä luettiin: Hämeenlinnaan,\nViipuriin ja Helsinkiin. Ihastuin ikihyväksi, sillä siinähän oli\nviitta, joka osotti mihin suuntaan minun oli kuljettava, minulla kun\nei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missäpäin Helsinki on. Tuumani\npatikoida Helsinkiin oli jo pitkät ajat askarrellut aivoissani. Olin\nkuullut Helsingistä kerrottavan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Kerrottiin\nettä sieltä rakennetaan rautaista tietä Hämeenlinnaan asti, jota\ntietä pitkin vaunut kulkevat itsestään, ilman hevosia. Että siellä on\näärettömän suuri kirkko, jonka katto on koristettu kultatähdillä ja\nettä veden päällä kulkee kummallisia laivoja, joissa ei ole purjeita\neikä airoja.\n\nSellaiset ihmeelliset kertomukset ne painuivat syvälle minun\nlapsenmieleeni ja päätin itsekseni että niitä on minun päästävä omin\nsilmin näkemään, keinolla millä hyvänsä. Ja niin läksin sinä huhtikuun\naamuna taivaltamaan lumisohjoista tietä pitkin tuota ihmeiden kaupunkia\nHelsinkiä kohden.\n\nKello taisi olla noin kahden vaiheilla, kun olin ehtinyt Kärkölän\nkirkolle. Vatsani näki tarpeelliseksi muistuttaa itsestään. Poikkesin\nsentähden erääseen tien varrella olevaan taloon.\n\nVäki oli tuvassa juuri päivällisellä. Emäntä teki heti tavanmukaiset\nkysymykset, mistä olin ja minne olin matkalla. Vastasin että\naikomukseni oli kävellä Helsinkiin. Emäntä ravisteli päätään ja\nsiunaili ettei niin pieni poikapahanen ikänä jaksaisi kävellä\nHelsinkiin asti.\n\nSain ison kupillisen perunaruokaa ja leivänkannikan, jotka mainiolla\nruokahalulla pistelin poskeeni.\n\nSyötyäni kiitin ja läksin taas taipaleelle. Rupesi jo hämärtämään kun\nsaavuin erääseen suureen kylään, mihin päätin jäädä yöksi. Kylläpä\nolinkin väsynyt, sillä olinhan taivaltanut sinä päivänä yli kolme\npeninkulmaa.\n\nMenin heti ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, minkä myöskin sain.\nNeuvottiin menemään uunin päälle. Siellä oli jotain vanhoja räsyjä,\njoiden päälle heti kallistuin. Sinä iltana ei tarvinnut suinkaan kauan\nodottaa unta.\n\nSeuraavana aamuna minä vasta pulassa olin, kun en tahtonut voida\njaloillani astua. Ne olivat kankeat kuin puuseipäät ja anturat\nrakkoja täynnä. Liikkeelle minä kumminkin läksin ja kuluihan se matka\nsittenkin, vaikka tosin hitaammin kuin siihen asti.\n\nKeskiviikkona, illansuussa, olin ehtinyt Helsingin Malmille. Poikkesin\nsiellä erääseen mökkiin, vähän syrjään maantiestä.\n\nMökissä oli jo ennen minua useita miehiä. Olivatko ne paikkakuntalaisia\nvai matkustavaisia, sitä en tiennyt. Yhdessä nurkassa oli kangaspuut,\ntoisessa oli suuri pöytä, jonka päällä miehet pelasivat korttia,\njoutilaiden seistessä ympärillä ja seuratessa jännityksellä pelin\nkulkua.\n\nOven puolella oli iso uuni, jonka ääressä vanha rokonarpinen akka\nhääräili kahvipannunsa kanssa. Eukko kaateli miehille kahvia ja otti\nnurkkakaapistaan isovatsaisen viinapullon, jonka asetti pöydälle.\n\nHuone oli tupakan savua ja päreen käryä niin täynnä, että sain pitkät\najat seistä ovensuussa kenenkään minua huomaamatta. Tuuppasin lähinnä\nseisovaa miestä kylkeen ja pyysin yösijaa. Mies vastasi ettei hän ole\nisäntä talossa, mutta lisäsi: \"Menehän vain tuonne kangaspuitten alle\nmaata, siellä et ole kenenkään tiellä.\" Tein työtä käskettyä, kömmin\nkangaspuitten alle, panin lippalakkini päänalukseksi ja nukuin paikalla.\n\nEn tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin hirveään meluun. Ovia\npaiskeltiin niin että kappaleet sinkoilivat, kirouksia, huutoja ja\nvalituksia kuului. Oli onni että olin kangaspuitten alla, muuten olisin\ntullut sotketuksi miesten jalkoihin.\n\nVähitellen melu hiljeni ja huone jäi aivan pimeäksi. Minä pelkäsin\nniin etten uskaltanut jäsentäkään liikuttaa. Jonkun ajan perästä tuli\nsisälle pari miestä seurassaan mökin eukko. Puheista kuulin että\nhe olivat kruununmiehiä, jotka tulivat tutkintoa pitämään. Hiivin\npiilopaikastani ovelle ja heti kun miehet käänsivät selkänsä, kippasin\nulos.\n\nUlkona oli hämärä. Päästyäni maantielle lähdin juoksemaan minkä\njaksoin. Juostuani ja vuoroin käveltyäni noin pari virstaa saavuin\nkorkealle mäelle n.k. Kauraholman mäelle ja sieltä näin ensikerran\nSuomen pääkaupungin. Se ei tosin ollut sama Helsinki, joka sieltä\nnykyään katsojan eteen leviää.\n\nPääkaupunki oli silloin aivan vähäpätöinen nykyiseen verrattuna. Se\nkäsitti pääasiassa Nikolainkirkon kullattuine kupooleineen, muutamia\nkolmikerroksisia kivitaloja Estnäsin niemellä sekä parikymmentä\nhökkelipahasta siroteltuina sinne tänne. Melkein koko Siltasaari ja\nKatajanokka olivat rakentamatta, ainoastaan Katajanokan itäisellä\nkärjellä törrötti yksinään meriväen kasarmi.\n\nOlin vihdoinkin päässyt salaisten unelmieni päämäärään.\n\nSeisoin Unioninkadulla Nikolainkirkon kohdalla ja ihmettelin, niinkuin\nennenmuinoin Möhlö Melkonen Aurajoen sillalla Turun kaupungissa.\n\nRupesi sataa tihuuttamaan, jota tihutusta sitten kesti koko\nkeskipäivän. Menin sateensuojaan erään kivitalon porttikäytävään. Siinä\nseisoin vilusta väristen, vaatteeni kun olivat läpimärät.\n\nIhmisiä kulki ohitse suuntaan ja toiseen, kaikilla näkyi olevan hirveä\nkiire ja kukaan ei minuun kiinnittänyt vähintäkään huomiota.\n\nKaivelin povestani kuivettuneen leipäpalasen, jota sitten lämpimäkseni\nrupesin jyrsimään.\n\nIltapäivällä sade lakkasi. Lähdin liikkeelle tarkastamaan uutta\nympäristöäni.\n\nMenin ensin laivarantaan. Siellä oli varmaan jotain nähtävää, koska\ntaaja ihmisjoukko seisoi laiturilla.\n\nMeri oli hiljattain vapautunut talvikahleistaan, muutamia jääkappaleita\nuiskenteli vielä siellä täällä.\n\nRannassa seisoi lähtövalmiina suuri musta laiva, ehkä ensimmäinen sinä\nkeväänä ja se oli houkutellut uteliaita ihmisiä rantaan.\n\nOlipa siinä korvenpojalle ihmettelemistä. Se laiva se olikin mielestäni\noikea kummitus. En edes unissani ollut semmoista nähnyt. Eikä edes\nreppuryssä, joka monta kertaa oli Helsingissä käynyt, ollut semmoisesta\nmitään maininnut.\n\nSe ähkyi ja puhkui kuin vihainen sonni ja välillä kiljasi niin että\nkorvia vihloi. Sillä oli sivuilla pyörät, jotka olivat isommat kuin\nkotipitäjäni myllynrattaat. Myllynrattaita pyöritti vaahtoava koski,;\nmutta nämä pyörivät itsestään.\n\nJa se meri, se sininen ulappa, se se vasta mahtava oli. Näin sen\nsilloin ensi kerran ja ensihetkestä se minut tenhosi ja se tenho on\nseurannut minua läpi elämäni.\n\nAikani siinä katseltuani veneitten ja ihmisten häärinää rupesi nälkä\nahdistamaan, samoin uni ja väsymys, sillä olinhan ollut liikkeellä\nsiitä asti, kun yökortteeristani aamun sarastaessa karkasin. Oli siis\naika ruveta ajattelemaan ruokaa ja yösijaa.\n\nTaloja oli kyllä joka puolella, mutta kaikki ne minusta näyttivät niin\nkylmiltä ja kolkoilta.\n\nEi auttanut muu kuin lähteä tallustelemaan samaa tietä takaisinpäin\nkuin olin tullutkin.\n\nVähän matkaa kaupungin tulliportin ulkopuolella oli kaksi venäläisten\nsotilaiden jauhomakasiinia. Niitten takana oli kaupungin kaatopaikka,\njosta levisi mitä inhottavin haju läheiseen ympäristöön. Aivan\nkaatopaikan vieressä seisoi mökkipahanen, jonne nyt ohjasin askeleeni.\nAinoastaan pieni tuikku valaisi tupaa, lattialle oli levitetty olkia\nja niiden päällä makasi miehiä rivissä kuin sillit tynnyrissä. Miehet\nolivat lannanajajia, jotka yöksi lähtivät siivottomaan työhönsä. Etsin\nitselleni rauhallisen nurkan, jonne sitten paneuduin pitkäkseni.\n\nSeuraavana aamuna, kun miehet palasivat yötöistään, heräsin minäkin.\nKaikki matkalla säästetyt leivänpalaset olivat jo loppuneet, joten\nminun täytyi kiiruumman kaupalla lähteä ruoan hakuun.\n\nOli mitä ihanin kevätpäivä; aurinko paistoi täydellä terällään niin\nettei vilukaan enää hätyyttänyt. Astelin siis reippain mielin kaupunkia\nkohden. Siitä ovesta, jonka yläpuolella näin ensimmäisen kullatun\nrinkilän, menin sisälle.\n\nPuotimamsseli arvasi heti asiani, koska ilman pyytämättä latoi eteeni\nmuutamia kuivuneita ranskanleipiä, jotka minä kiitollisena työnsin\npoveeni. Lisäksi sain vielä lakkini täyteen korpunmurusia.\n\nKävelin sitten katua ylös toista alas jyrsien ranskanleipiäni ja\nkatsellen ympäristöäni.\n\nNäin kiertelin viikon päivät Helsinkiä ristiin rastiin ja yöksi menin\naina samaiseen mökkipahaseen, jossa olin ensimmäisenkin yöni nukkunut.\n\nMökkiä kutsuttiin \"Jaanssonin saunaksi\", kertoivat miehet. He olivat\nminulle hyvin ystävällisiä kuultuaan mistä olin kotoisin ja kuinka\nolin karannut Helsinkiin ja ihmettelivät kovasti, miten niin pieni\npojannaskali oli yksin uskaltanut lähteä moiselle retkelle.\n\nEräänä aamuna kierrellessäni huvikseni kaupungin torilla tapasin kaksi\npoikaa kotipitäjästäni. He olivat tulleet kauroja myymään ja nähdessään\nminut he kysyivät, tahtoisinko palata kotiin heidän kanssaan. Saisin\nheiltä vapaan kyydin ja elatuksen matkalla. Tuumiskelin että samahan\ntuo taitaa olla ja pääsenhän takaisin tänne, jos mieleni tekee, kun\nkerran osaan tien.\n\nNeljännen päivän illalla Helsingistä lähdöstäni olin siis taasen\nkotipaikoillani, mistä kaksi viikkoa sitten olin niin mahtavana\nlähtenyt. Niin päättyi minun ensimmäinen Helsingin-matkani.\n\nÄitini sattui olemaan siinä samassa talossa villoja kehräämässä,\nmihin minä poikien kanssa astuin sisään. Sanoa paukutin \"terveisiä\nHelsingistä\".\n\nÄiti ei ollutkaan erikoisen mielissään minun kotiintulostani,\nvaikka niin olin itsekseni kuvitellut. Vasta kerrottuani kaikista\nihmeellisyyksistä, jotka olin nähnyt ja kuullut Helsingissä sekä\nmainittuani että aikomukseni oli lähteä pian uudelleen reisuun,\nkirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lupasi tehdä minulle uudet\nrohtimiset housut ja mekon.\n\nSitten lähdimme taas yhdessä astelemaan kotimökkiä kohden.\n\nYritin tämän jälkeen taas jonkun aikaa pyörittää rukin kiulua, mutta\nse työ oli yhtä vastenmielistä kuin ennenkin, joten mielessäni kypsyi\npäätös lähteä niin pian kuin suinkin uudelleen Helsinkiin.\n\n\n\n\nToinen Helsingin-matkani.\n\n\nNoin kuukauden päivät viivyttyäni kotona, olin taas matkalle lähdössä.\nÄitini saattoi minut tällä kertaa valtamaantielle saakka. Siinä sain\näidiltä viimeiset neuvot matkaani varten. Hän kehoitti minua olemaan\nnöyrä ja kuuliainen ja lukemaan tarkoin ehtoo- ja aamurukoukset. Jos\nsen tekisin, niin kyllä maailmassa kaikki kävisi hyvin. Niin hän saneli\nsiinä lähtiessäni pyyhkien silmiään esiliinan nurkalla.\n\nEnnen olimme jo sopineet äitini kanssa että syksyllä kotiin tullessani\ntoisin naulan kahvia, toisen sokeria tuliaisiksi.\n\nSanoin hätäiset jäähyväiset ja lupasin muistaa kahvit ja sokerit.\nVilkaisin vähän väliä taakseni. Äiti seisoi vielä samalla paikalla ja\nkuivaili kyyneleitään.\n\nRupesi tuntumaan raskaalta rinnassa, kyyneleet tuppasivat minunkin\nsilmiini, alkoi melkein jo kaduttaa koko reisu. Kiiruhdin sentähden\naskeleitani minkä jaksoin. Käveleminen olikin helppoa, kun\nmatkatamineet olivat kevyet. Vaatetuksenani oli vain paita, mekko,\nhousut ja lakki sekä kaksi tyhjää pussia: toinen niinkutsuttu\nhaarapussi oli vaatekappaleiden säilyttämistä varten, toinen oli\npienempi ja riippui sivulla; siihen keräsin kaikki leivän ja särpimen\njäännökset.\n\nMatka kului hupaisesti, kun tiekin oli tuttu niin ettei tarvinnut\nkysellä, minnepäin milloinkin piti kääntyä kun osui tienhaara vastaan.\n\nIlma oli mitä ihanin suvisää. Apilapellot tuoksuivat, ruisvainiot\nheilimöivät molemmin puolin tietä ja ilmassa leijaili kevyt sininen\nautere.\n\nTuntui kuin olisivat kaikki hyvät hengettäret olleet minua saattamassa.\nJalka nousi keveästi ja mieli oli valoisa kuin kesäpäivä ympärilläni.\n\nAjatukseni pyörivät lakkaamatta matkani päämäärässä. Kuvailin\nmielessäni kuinka sininen aava meri kimaltelee auringon paisteessa ja\nkuinka Nikolainkirkon kultatähdet paistavat kilpaa auringon kanssa.\n\nPari päivää myöhemmin tapasin eräässä talossa, jossa olin yöpynyt,\neukon, joka myös oli matkalla Helsinkiin kahden pienen poikansa kanssa.\nKoska meillä oli sama tie niin lyöttäydyimme yhteen, joten taival kului\nhauskemmin kuin ensi kerralla.\n\nTultuamme Helsinkiin opastin eukon poikinensa samaan \"Jaanssonin\nsaunaan\", jossa itse olin majaillut. Eukko saikin kitkemistyötä koko\nkesäksi samoilla Jaanssonin viljelysmailla.\n\nKiitokset tekivät siihen aikaan hyvin kauppansa. Milloin nälkä kiristi\nsuolia ei tarvinnut muuta kuin kiivetä johonkin suuremman talon\nkeittiöön niin sai ruokaa vatsansa täydeltä ja vielä vähän evääksikin.\n\nPuuttuva ruotsintaito teki tosin vähän haittaa, mutta palvelijat,\nharvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osasivat ainakin vähän suomea.\n\nEräänkin kerran, kun vatsani rupesi vaatimaan vaihteeksi keittiöruokaa,\nkiipesin kauppatorin varrella olevan kivitalon kolmanteen kerrokseen.\nKyökissä oli pari naispalvelijaa ja minunkokoiseni herrasmamsseli.\nMekkopukuni ja paljaat jalkani kai ilmaisivat etten ollut vieras\ntavallista laatua, koska mamsseli pyörähti heti sisähuoneisiin, josta\npalasi takaisin tuoden äitinsä ja koko siskoparven muassaan. Kaikki\nasettuivat ympärilleni piiriin ja tarkastelivat minua kiireestä\npaljaisiin kantapäihini saakka. Tarkastus ei mahtanut lapsia oikein\ntyydyttää, koska rupesivat kiihkeästi keskustelemaan äitinsä kanssa,\naina välillä osottaen minua. Vilkkaan neuvottelun seurauksena oli\nhöyryävä vadillinen perunakeittoa, jonka palvelija asetti eteeni ja\njonka ihmettelevän lapsijoukon töllistellessä pistelin poskeeni.\n\nSyötyäni tuli rouva takaisin keittiöön käsivarrellaan iso vaatemytty,\njonka asetti eteeni pöydälle ja palvelija selitti että ne kaikki\nkuuluvat minulle.\n\nSiinä oli koko vaatetus paidasta aikain sekä useampia pareja\nmamsselin sukkia ja kenkiä. Kiitin ja kumarsin, niinkuin äiti oli\nminua opettanut ja kokosin kaikki syliini. Rappusia alas tullessani\njuoksi pienempi tytöistä perässäni ja viittasi minua tulemaan\nmukaansa kellarikerrokseen. Siellä asui perheen kuski ja pikentti,\nniille hän lausui muutamia sanoja ja poistui. Pikentti käski minun\nriisuutua. Ensin vähän pelkäsin, mutta kun he vakuuttivat, ettei mitään\npeljättävää ollut niin tein työtä käskettyä.\n\nRiisuttuani veivät he minut huoneeseen, jossa oli suuri kylpyamme\ntäynnä vettä. Siinä käskivät he minun peseytyä.\n\nPestyäni leikkasivat tukkani oikein kaupungin malliin ja sitten puin\nuudet vaatteet päälleni. Talosta lähtiessäni tuntui minusta kuin olisin\nvallan uusi ihminen.\n\nVanhan Venäjän kirkon rappusilla tapasin muutamia tuttuja poikia. He\neivät olleet minua tuntea, niin muuttunut olin heidän mielestään. Siinä\nkirkon rappusilla tehtiin saaliistani ensimmäinen tasajako.\n\nRuokaa ja vaatteita siis kulkuripoika siihen aikaan kyllä sai,\nmutta yösijan saanti ei ollut yhtä helppo asia. Sai tuumia päänsä\nympäri monta kertaa, ennenkun arvasi lähteä kolkuttelemaan vieraille\noville. Sentähden olikin minulla mitä eriskummallisimpia makuusijoja.\nKatajanokalla, meriväen kasarmin luona oli maalle vedettynä pitkä\nrivi suuria soutuveneitä, niin kutsuttuja barkasseja. Ne seisoivat\nrivissä pylväitten tukemina ja ohuen lautakatoksen peittäminä. Katon\nja veneen perän väliin oli jätetty pieni aukko, parahiksi niin suuri\nettä minunkokoiseni pojannappula mahtui siitä sisälle. Yhden veneistä\nvalitsin itselleni kortteeriksi ja siellä makasin monta yötä niinimatto\nallani ja toinen peitteenä.\n\nTäytyi vain pitää varansa ja pujahtaa reijästä sisään juuri sillä\nhetkellä kun sotilas käänsi selkänsä. Veneessä oli kyllä turvassa kuin\nrotta kiven kolossa.\n\nMinulla oli muitakin samallaisia itsevaltaamiani makuupaikkoja. Yksi\nsellainen oli niinkutsuttu narinkkatori, mikä sijaitsi siinä paikassa,\nmissä nykyään on Suomen pankki kultakassoineen ja holvineen.\n\nSiihen aikaan niillä main häärivät köyhät venäläiset ja juutalaiset\ntehden kauppaa vanhoilla vaatteilla ja kaikenlaisella muulla romulla.\n\nTorilla oli joukko lautahökkeleitä, joita markkina-aikoina käytettiin\nrihkamatavaran myymälöiksi. Väliajoilla olivat ne tyhjinä.\n\nNiissä hökkeleissä nukuin monen monta yötä, vaikka ne eivät olleet\nniin rauhallisia kuin veneet Katajanokalla. Narinkan seutu taas oli\nhuonomaineinen ja siellä vilisi poliiseja kuin Vilkkilän kissoja ja kun\npoliisit eivät olleet silloin, enempi kuin nykyäänkään, maankiertäjien\nystäviä, sai pitää tarkasti varansa ettei joutunut nappiherrojen tielle.\n\n\n\n\nUusi virka.\n\n\nEräänä päivänä kiipesin leivän haussa erään ison kivitalon keittiöön.\nKyökkipiika, iso roteva nainen, aito suomalainen, juro, mutta silti\nhyvänsuopa ihastui suuresti nähdessään minut. Hän kertoi etsineensä\nminunkokoistani poikaa paimeneksi, joka ajaisi perheen lehmän aamuisin\nPitkänsillan lehmitarhaan, missä kaupungin paimen sen sitten ottaisi\nhuostaansa sekä illalla sen taas hakisi kotiin. Suostuin Tiltan (se\noli piian nimi) ehdotukseen, vaikka se säännöllisyys minua vähän\npeloittikin, etenkin kun oli noustava aikaisin aamulla ylös.\n\nAlotin siis uuden virkani jo samana päivänä hakemalla lehmän kotiin\nyöksi. Vietyäni sen navettaan menin kyökkiin ja sain istua pöydän\nääreen ja piika latoi ruokaa eteeni. Eväspussinikin hän vielä täytti\nseuraavaksi päiväksi.\n\nVastenmielisyyteni tointa kohtaan katosi pian, sillä nyt minun ei\ntarvinnut koskaan olla nälissäni.\n\nAinoastaan aamulla nouseminen oli usein hyvin vaikeata. Sattui\nsentähden väliin että tullessani lehmitarhaan muut olivat jo lähteneet.\nSilloin ei auttanut muu kuin lähteä kippasemaan lehmineni perässä,\nkunnes saavutin toiset. Se juokseminen ei ollut kaikkein hauskinta,\nsillä lehmä ei ollut tottunut moiseen juoksuun yli kivien ja kantojen.\n\nKaupungin yhteisenä laitumena oli siihen aikaan Söörnäisten niemi sekä\nVallilan ja Kauraholman seudut aina Kumtähden porttiin asti.\n\nOli minulla tovereitakin, useampiakin, mutta kaksi oli oikein\nvakituista. Toinen oli Iitistä, toinen Kangasalta kotoisin. He\nodottivat tavallisesti porttikäytävässä, kun menin Tiltan luo syömään,\nja kun tulin ulos pussi täynnä eväitä seuraavaksi päiväksi, panivat\nhe toimeen tasajaon, jossa minun osalleni aina jäi ihmeellisen vähän.\nMutta se ei minua suuresti surettanut, sillä minulla oli monta hyvää\nruokapaikkaa, kuten kaartin ja meriväen kasarmit, puhumattakaan\nvenäläisestä hospitaalista, Unioninkadun varrella, jossa sain niin\nhyvää kaalikeittoa että muistaissani sitä vieläkin vesi suuhuni\nherahtaa.\n\nMuistan hyvin elävästi sen vanhan luomiposkisen kokkiryssän, joka\naina niin ystävällisesti hymyili minun sisäänastuessani. Hän arvasi\nkohta asiani, koska oitis asteli hyllyn luo, otti sieltä punaisen\npuukulhon, jonka täytti höyryävällä happamella kaalilla, minkä sitten\nleipäviipaleen kanssa asetti eteeni pöydälle.\n\nPäivisin kun ei ollut mitään tekemistä, kiertelin aikani kuluksi ympäri\nkaupunkia, toisten poikain kanssa. Mieluummin olin sentään yksin, sillä\nsilloinhan en tarvinnut jakaa saalistani muille.\n\nNikolainkirkon torni oli yksi lempipaikoistani, sillä sieltä oli\nlaaja näköala yli kaupungin ja saariston välkkyvine ulapoineen ja\nsalmineen. Siellä minä loikoilin usein tuntikausia auringonpaisteessa\n\"apostolien jalkojen juuressa\". Pääsy sinne oli aivan esteetön, pieni\novi postikonttorin puolella oli aina lukitsematta.\n\nUseasti oli ollut puheena toverieni kanssa että lähtisimme merille,\nvaikka laivapoikana, ja sehän olikin ainoa keino päästä kaukomaille.\nKiertelimme sentähden yhdessä kaupungin satamia, joissa kauppalaivat\nolivat ankkurissa. Siihen aikaan oli Helsingissä ainoastaan muutamia\nkauppiaita, jotka välittivät kauppaa omilla purjelaivoillaan\nulkomaitten kanssa. Kiipesimme jokaiseen alukseen mikä satamassa oli\nkysellen laivapojan paikkaa, mutta aina saimme kieltävän vastauksen,\nvieläpä useassa naurettiinkin, ja minua osottaen sanottiin: \"Luuleeko\ntuollainenkin tiitiäinen laivapojaksi kelpaavansa\".\n\nSiihen oli koko suunnitelmamme raueta, kun Kangasalan Heikki, joka oli\nvanhin joukosta, muisti kuulleensa että Turussa on paljon suurempi\nlaivaliike kuin Helsingissä ja että siellä on englantilaisiakin\nlaivoja, jotka mielellään ottavat suomalaisia laivapojikseen.\n\nMitäs muuta kuin kiiruumman kautta Turkuun ennen syksyn tuloa!\n\nAinoana vaikeutena oli, miten selviytyisin paimenpaikastani. Illalla\nvietyäni lehmän kotiin ilmoitinkin kyökkipiialle että aioin lähteä\nkotiin äitiäni tervehtimään. Hänellä ei, vastoin luuloani, ollut mitään\nsitä vastaan. Lehmän hän lupasi pitää navetassa päivisinkin. Hän käski\nminun odottaa kunnes ilmoittaisi asian herrasväelle.\n\nJonkun ajan odotettuani tulikin vanha herra keittiöön käsivarrella\niso vaateröykkiö, josta hän yksitellen lateli eteeni vaatekappaleita,\ntoistellen vähän väliä \"sidu poikken\", sillä suomea ei hän osannut.\nSiinä oli takkeja, liivejä ja housuja, pari saappaita sekä hyvin kaunis\nharmaa huopahattu.\n\nViimeiseksi kaivoi hän taskustaan kahdenkymmenen kopeekan hopearahan,\njonka antoi minulle matkarahaksi. Kiitin ja kumarsin niinkuin parhaiten\ntaisin.\n\nToverini odottivat portilla, niinkuin tavallista. Siinä tehtiin heti\nensimmäinen tasajako. Kangasalan Heikki sai housut ja Iitin Kalle\ntakin, loput vaatteista minä tovereitteni kehoituksesta möin seuraavana\npäivänä torilla maalaisille muutamasta kymmenestä kopeekasta.\n\n\n\n\nTurun-matka.\n\n\nOli kaunis elokuun päivä, kun päätimme että nyt sitä on lähdettävä\njos aijomme ajoissa ehtiä perille. Mutta meidän maantietomme oli niin\nhatara ettemme tienneet kummastako tullista oli lähdettävä ulos. Siinä\nsitä tuumittiin päät moneen kertaan ympäri. Kangasalan Heikki oli siinä\nasiassa viisain meistä, hän sanoi löytävänsä Hämeenlinnasta Turkuun,\nkunhan vaan joku osaisi tien Hämeenlinnaan. No, senhän minä kyllä\ntunsin, olinhan sitä jo pari kolme kertaa taivaltanut.\n\nYhteiseksi päätökseksi tuli siis että menisimme ensin Hämeenlinnaan.\nEi kellekään pälkähtänyt päähän että Espoon tullista, rannikkoa pitkin\nolisi paljon lyhempi matka Turkuun.\n\nSanoimme hyvästit Helsingille ja läksimme patikoimaan Hämeen kautta\nkohti Turkua.\n\nAlussa kävi kaikki hyvin. Minä, joka olin nuorin joukosta, sain kunnian\nhankkia elatuksen matkatovereillenikin, sillä kun he olivat jo suuria\npoikia ei heille kerjäämällä mitään annettu, vaan käskettiin työhön.\n\nKolmantena päivänä Helsingistä lähdön jälkeen saavuimme n.k.\nHyrylän Malmille. Se oli monta virstaa pitkä asumaton honkanummi.\nEväspussimme oli tyhjä ja nälkä alkoi suolia kurnia. Pysähdyimme\npienelle mäentöyräälle, josta oli vähän laveampi näköala. Jonkun matkan\npäässä huomasimme pienen torpan. Minun oli taas, niinkuin tavallista,\nlähdettävä leivän hakuun, mutta tällä kertaa teinkin tenän ja sanoin\nettä nyt on teidän vuoronne.\n\nSyntyi kiivas kinastelu, toverini uhkasivat minua selkäsaunalla, jollen\nlähtisi. Minä pidin puoliani, rupesinpa vaatimaan Iitin Kallelta\ntakaisin harmaata huopahattuani, jonka olin hänelle lainannut, siksi\nkun pääsisimme Turkuun.\n\n\"Tuosta saat hattusi!\" sanoi Kangasalan Heikki, antaen minulle\nsemmoisen korvapuustin, että tuperruin siihen paikkaan. Samalla\ntoverini lähtivät livistämään takaisin Helsinkiä kohden, minkä koivista\nsaivat.\n\nSiinä minä istuin nälkäisenä ja yksinäni kuivalla honkanummella itkien.\nSinne meni minun kaunis hattuni sekä vilpilliset matkatoverini, joita\nsen kerran perästä en ole tavannut.\n\nEnsin en ollut oikein selvillä lähteäkö toverieni perään sovintoa\nrakentamaan, vai jatkaako yksinäni matkaa Hämeenlinnaa kohden. Päätin\nlähteä eteenpäin, sillä olinhan ennenkin yksinäni toimeentullut.\n\nTosin Turku ja engelsmannien laivat nyt häipyivät edemmäksi, mutta se\nei minua suuresti surettanut.\n\nJonkun aikaa tallusteltuani loppui kangas. Menin ensimmäiseen mökkiin,\njoka tielleni osui, leipää pyytämään. Eukko antoikin leivänpuolikkaan,\nsärvintä ei sanonut itselläänkään olevan.\n\nNakerrellen leivänpuolikastani lähdin taas liikkeelle. Oli ruvennut\nsataa tihuuttamaan, vaatteeni kastuivat läpimäriksi, ennenkun ehdin\nihmisten ilmoille. Oli jo melkein pimeä kun saavuin kylään, missä menin\nensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, joka luvattiinkin. Neuvoivat\nmenemään riiheen itseäni kuivailemaan, sanoivat että myöhemmin tulee\nyksi rengeistä sinne kanssani yöksi.\n\nRiihi oli toisella puolella maantietä pienellä mäkitöyräällä.\n\nTein niinkuin käskettiin ja märkä ja väsynyt, kun olin heittäydyin heti\noljille uimin eteen. Uunista heijasti sammuvan hiilloksen viimeinen\npunerrus.\n\nEn tiedä kuinka kauan olin maannut, kun heräsin hirveään mörinään.\nHyppäsin kauhistuneena pystyyn, mutta voi hirmua! Edessäni seisoi\njättiläiskokoinen haamu, joka sanoi olevansa riihen haltija. Hän\nuhkasi, ellen silmänräpäyksessä poistuisi, heittää minut hehkuvaan\nuuniin.\n\nSäikähdyksissä ja unenpöpperössä kun olin en löytänytkään ovea.\nPimeässä hapuillen tapasin vihdoin riihen ja luvan välisen aukon,\nryntäsin siitä ulos, mutta putosin nurin niskoin luvan permannolle.\nLuvan lattia oli näet paljon alempana kuin riihen. Onneksi en\nloukkaantunut pahoin. Luvan ovi oli auki niin että pääsin ulos mäelle.\nNiin nopeaan kuin pimeässä taisin juoksin takaisin taloon. Väki oli\nparhaillaan illallisella kun kauhistuneena syöksyin sisälle.\n\nKerroin mitä olin nähnyt, mutta he nauroivat minulle ja sanoivat että\nolin vain nähnyt pahaa unta.\n\nEmäntä laittoi minulle sijan tuvan penkille ja siinä sitten nukuin\nlopun yötä,\n\nIlman muita seikkailuja saavuin jonkun päivän perästä Vanajan kirkolle.\nSiellä oli hiljan alettu rakentaa Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä ja\nsitä varten täytettiin erästä järvenlahtea.\n\nMenin katsomaan hiekkakuopalle, jossa miehet hiessäpäin työskentelivät.\nVarttesmanni kysyi osasinko ajaa hevosta. Myönsin vähän ajaneeni\nkotikylässäni. Hän käski koettaa. Vein kuorman kaatopaikalle ja kun se\nonnistui hyvin, varttesmanni lupasi ruuan ja yökortteerin jos rupeaisin\nhänelle ajomieheksi.\n\nSuostuin kauppaan. Sain syödä silliä ja perunoita ja ryssänlimppua sekä\nnukkua pienessä saunapahasessa.\n\nKaksi viikkoa olin siinä työssä, sitten se alkoi tuntua vähän\nyksitoikkoiselta, varsinkin kun kello kuusi aamulla täytyi olla\ntyömaalla. Niinpä sanoin hyvästit isännälleni ja läksin taas\ntaivaltamaan Hämeenlinnaa kohden.\n\nSuuri oli pettymykseni saavuttuani mainittuun kaupunkiin. Olin\nmielessäni kuvitellut jotain Helsingin tapaista, mutta näinkin\nisommanpuoleisen maalaiskylän. Olihan siellä tosin kirkko ja muutamia\nmuitakin taloja kivestä sekä kymmenkunta kauppapuotia, mutta siinä\nolikin melkein kaikki, mikä Hämeenlinnalle antoi kaupungin nimen!\n\nMinun ammatilleni oli semmoinen kaupunkipahanen kova kolahdus. Kiersin\nkaikki kauppapuodit ja rikkaammannäköiset talot, mutta tulos oli huono:\npari puolenkopeekan ropoa. Niillä ei pitkällekään eletty.\n\nKiertelin kaupunkia ja sen ympäristöä pari päivää, mutta onni ei ollut\nsen myötäisempi. Tuskin sain henkeni pitimiksi.\n\nKävin venäläistenkin kasarmissa Poltinaholla, mutta ryssät eivät olleet\ntäällä ensinkään niin ystävällisiä kuin Helsingissä. Hapankaalikin\noli paljon huonompaa. Rupesi jo kaduttamaan että olin jättänyt hyvän\nHelsingin.\n\nTurkua en enää ajatellut; tuumailin että jos Turku on samanlainen kuin\nHämeenlinna, niin eipä taida maksaa vaivaa lähteä sinnekään.\n\nNiin pudistin eräänä sateisena syyskuun päivänä Hämeenlinnan tomun\njaloistani ja läksin tallustelemaan kotiini päin.\n\nKylissä kiertelin talosta taloon ruokaa pyytäen. Toisissa annettiin,\ntoisissa ei, mutta nälkää en sentään tarvinnut nähdä.\n\nEräässä talossa tarjottiin minulle paimenen paikkaa muutamaksi\nviikoksi. Paimenta ei tarvittu susien varalta, vaan pitämään huolta\netteivät lehmät pääsisi tekeillä olevalle rautatieradalle.\n\nKoska minulla ei ollut erikoista kiirettä suostuin ehdotukseen ja siinä\ntoimessa olin pyhäinmiestenpäivään asti.\n\nEräs tapaus muistuu mieleeni siltä ajalta.\n\nOli kylmä ja sateinen syyspäivä. Seisoin vilusta väristen suuren kuusen\nalla. Tuli siinä luokseni muuan rautatietyömies ja sanoi, osottaen\nerästä havuista tehtyä majaa: \"Viritäppäs poika tuo palamaan, niin\nsaamme vähän lämmitellä\".\n\nMajaa oli käytetty pajana poria terotettaessa, koska siellä oli ahjo ja\nmuita sepän työkaluja.\n\nMitäs muuta, tein työtä käskettyä, raapasin tulitikulla tulen ja pistin\nsen kuiviin kuusenoksiin, jotka syttyivät kuin tappurat ja suuri\ntuliroihu oli valmis.\n\nRautatiemiehet kokoontuivat lämmittelemään. Sammutuksesta ei ollut\npuhettakaan; pelastivat vain varastot ja muut työkalut.\n\nTuli siihen varttesmannikin ja kysyi, kuka majan oli sytyttänyt?\n\"Minä sen sytytin tuon miehen käskystä\", sanoin osottaen miestä.\nMies sai ankaran läksytyksen päällysmieheltä, minä selvisin pelkällä\nsäikähdyksellä.\n\nKyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoo sananlasku, ja niin kävi\nminunkin suhteeni. Muistui mieleeni lämmin kotipirttini ja sitä kohti\nlopulta suuntasin askeleeni.\n\nOli iltahämärä kun saavuin kotikylääni. Poikkesin vanhastaan tuttuun\ntaloon. Sydämeni hiukan pamppaili ajatellessani että siellä ehkä\ntapaisin äitini, sillä hän oli usein siinä talossa töissä. Enkä\nerehtynytkään. Astuessani pirttiin istui äiti uunin luona lihtaamassa\npellavia.\n\nNähdessään minut hän virkahti: \"No, johan sinä tulit\". Siinä kaikki.\n\nÄiti raukka! Varmaankin hänen ajatuksensa askaroivat ensi talven\nleipähuolissa, sillä olihan meitä taas kaksi pöydässä.\n\nSeuraavana päivänä tallustelimme korven kainaloon, vanhaan tuttuun\nmökkiin, joka meidät avosylin otti vastaan. Kahvi- ja sokerinauloista\nei virketty sanaakaan. Äiti ei niitä kysynyt enkä minäkään tehnyt\nminkäänlaisia selityksiä.\n\nRukkini pääsi taasen kunniaan. Sen kiulu pyöri niinkuin edellisenä\ntalvenakin. Kuluihan aika minulta nyt sentään vähän rattoisammin kuin\nennen, sillä olinhan maailmalla nähnyt ja kokenut niin paljon ja niitä\nmuistellessa ja äidille kertoillessani vierivät päivät hauskasti.\n\n\n\n\nPaimenpoikana.\n\n\nSeuraavana keväänä toimitti äitini minulle eräässä pitäjämme\nsyrjäkulman kylässä paimenpojan paikan. Hän pelkäsi että jos taas\npääsen maailmaa kiertämään, nielee se minut kokonaan.\n\nKylä oli kaukana metsäkulmalla, suurten korpien takana. Siinä oli vain\nviisi taloa ja niistä oli kolmen talon karja minun paimennettavanani,\nyhteensä noin kolmekymmentä nautaa. Karjalaitumet olivat näillä\ntaloilla yhteiset; laitumia oli kaksi, Mustakorpi ja Lehmiaro, joita\nkäytettiin vuorotellen.\n\nPaimen oli siihen aikaan melkein kuin orja, sillä hänellä ei ollut koko\nkesänä ainoatakaan vapaata päivää. Pyhät ja aret, juhlat ja juhannukset\naina yhtä ja samaa. Kello viideltä aamulla ylös, oli sade tai pouta.\nEmäntä oli siihen aikaan jo lypsänyt lehmät ja laittanut eväspussin\nkuntoon. Ei siis muuta kuin lähteä taipaleelle!\n\nKauniilla ilmalla tämä toimi kyllä meni mukiin, mutta sadesäällä se ei\nollut hauskaa kun mekko läpimärkänä sai tallustella karjansa jälessä ja\nodotella illan tuloa.\n\nAamuisin heti kujalle päästyäni tarkastin eväspussini sisältöä. Jos\npussissa oli mieluista särvintä, söin sen matkalla ennen perilletuloa.\nSain sitten pureskella kuivaa leipää lopun päivää ja juoda\nmetsälähteestä vettä palan paineeksi.\n\nMetsänpetoja oli siihen aikaan vielä paljon Hämeen metsissä, etenkin\nsusia. Kerran ne tekivät minulle aika kolttosen. Se tapahtui eräänä\nkauniina heinäkuun päivänä. Heinäniityllä, joka oli aivan laitumeni\nvieressä, oli väki paraillaan työssä. Minua oli ankarasti kielletty\njättämästä karjaa hetkeksikään yksin, mutta nähdessäni heinäväen\npitävän päivällislomaa, en voinut vastustaa kiusausta, vaan menin\nhetkeksi niitylle juttelemaan. Lehmäni jäivät aidan taakse. Tuskin\nolin viittä minuuttia ollut niityllä kun lehmät rupesivat surkeasti\nmylvimään. \"Meneppäs katsomaan onko susi karjassa!\" huusivat\nheinämiehet. Minä juoksemaan ja hoilaamaan minkä kurkusta lähti, mutta\nsittenkin myöhästyin. Susi oli jo ehtinyt reväistä mullikan vatsan\nauki. Mullikkaraukka makasi henkihieverissä kahden mättään välissä ja\nkatsoi moittivasti minuun. Peto kyllä painui tiehensä, mutta verityö\noli jo tehty.\n\nItku puristautui väkisinkin kurkustani. Ensi säikähdyksestä selvittyäni\nrupesin suunnittelemaan pakoa viimekesäisille laitumille, mutta\ntarkemmin asiaa ajateltuani hylkäsin karkusuunnitelmani, koska\neväspussini oli tyhjä ja tiet sitäpaitse korven kautta olivat minulle\ntuntemattomat. Kylän läpi en tietystikään olisi voinut mennä.\n\nSiinä tuumiessani suuntaan ja toiseen, muistuivat mieleeni äitini\nneuvot. Hän oli näet sanonut että paras oli aina puhua totta, olipa\nasiat miten hyvänsä. Niinpä päätin minä nytkin alistua kohtalooni, tuli\nmitä tahansa.\n\nIllalla kotiin tultuani kaipasi emäntä heti ruskeata mullikkaansa ja\nkysyi mihin se oli joutunut. Sanoin suoraan että susi oli sen tappanut\nja selitin tarkalleen paikan. Emäntä alkoi parkua ja voivotella,\nriensi siihen hätään isäntäkin ja kuultuaan asian rupesi hänkin\ntorumaan ja voivottelemaan sekä uhkasi pidättää koko kesäisen palkkani\nvahingonkorvaukseksi. Paimenen palkkana oli siilien aikaan kappa viljaa\nkustakin naudasta sekä puoli kappaa mullikasta.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin ilmestyi peto taas karjaani. Astelin\nhuoletonna metsäpolkua, karjani pureskeli aholla saraheinää kun elukat\nyht'äkkiä rupesivat kiivaasti ammumaan. Tiesin heti mitä se merkitsi.\nRupesin huutamaan voimaini takaa ja juoksin pienelle töyräälle paremmin\nnähdäkseni, mistäpäin vaara uhkasi. Töyräällä oli kivi, aioin juuri\nhypätä kivelle, kun olin säikähdyksestä lentää selälleni, sillä kiven\ntakaa loikkasi susi vastaani. Peto ei liene sen vähemmin pelästynyt,\nkoskapa jo seuraavassa silmänräpäyksessä katosi metsään. Henki kurkussa\nkiirehdin katsomaan oliko susi ehtinyt tehdä vahinkoa ja suuri oli\niloni kun kaikki lehmäni olivat hengissä. Ainoastaan parin lautasia oli\nsusi vähän raapaissut. Onnettomuudekseni osuivat ne olemaan saman talon\nlehmiä kuin viime kerralla.\n\nViikkoja kului, olimme jo ehtineet syyspuoleen, päivät lyhenivät ja\nkuusen varjot pitenivät. Aurinko paistoi sentään vielä lämpimästi.\nSudet eivät olleet pitkään aikaan häirinneet rauhaamme, olivat kai\nmenneet paremmille laitumille.\n\nEräänä helteisenä iltapäivänä, lehmien maatessa märehtien aholla,\nrupesi minua hirveästi raukaisemaan. Tarkastelin ympärilleni, näkyisikö\nmitään epäiltävää, mutta kaikki oli rauhallista. Ei kuulunut muuta\nkuin silloin tällöin kellon kilahdus, milloin kellokas hätyytti\nliian tunkeilevia kärpäsiä. Kiipesin isolle kivelle, heittäydyin\npitkäkseni ja vaivuin melkein heti sikeään uneen... Näin unta, että\nolin Helsingissä, Nikolainkirkon katolla, jossa edellisenä kesänä niin\nmonta kertaa olin paistattanut päivää. Mutta nyt oli apostoli Pietari\näkäisellä tuulella. Hän ravisteli avainkimppuaan aivan nenäni edessä\nja komensi minut lähtemään sieltä, muutoin hän heittäisi minut alas\npenkereelle. Koetin väistyä hänen tieltään, mutta samassa jalkani\nluiskahti ja minä syöksyin huimaavaa vauhtia alas syvyyteen. Sydäntäni\nvihloi niin että siihen paikkaan heräsin. Olin pudonnut kiveltä alas\nkanervikkoon. Ponnahdin ylös ja huokasin helpotuksesta. Kaikki olikin\nsiis ollut vain unta!\n\nMutta uusi tuska täytti sydämeni. Lehmät! Missä olivat lehmät?\nKuuntelin henkeä pidättäen, mutta kellon kilahdusta en erottanut.\nJostain läheisestä männystä kuului vain rastaan yksitoikkoinen\nrääkätys. Katsoin aurinkoon -- se oli jo paennut metsän taa.\n\nKauhuissani läksin juoksemaan kylään vievää tietä. Arvelin lehmien\nsinnepäin painuneen ja aivan oikein! Siellä ne kaikessa rauhassa\njärsivät ruohoa. Lähemmäksi tultuani huomasin kuitenkin että kolmannen\ntalon karja ei ollut toisten mukana. Juoksin metsän ristiin rastiin,\nhuutelin ja huhuilin, kiipesin pitkän männyn latvaan, mutta lehmistä ei\nnäkynyt sorkkaakaan.\n\n\"Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.\" Suuressa hädässäni muistui\nmieleeni äitini neuvot maailmalle lähtiessäni. Muistin hänen sanoneen,\nettä kaikessa hädässä ja ahdistuksessa piti kääntyä taivaallisen isän\npuoleen. Niin lankesin polvilleni viheriäiselle aholle ja lähetin\nsydämestäni korkeuteen hartaan rukouksen että taivaallinen isä johtaisi\nkarjani jälleen kotiin. Nousin ylös ja kuivasin kyyneleeni mekkoni\nhihalla ja uskoin vahvasti että kyllä ne lehmät nyt löytyvät, tulkoonpa\nsitten vaikka taivaasta tippuen.\n\nIllan tultua kokosin jälelläolevan karjani ja lähdimme kotia kohti.\nTultuamme naapurien laitumenveräjän kohdalle, mitä näinkään! Siellä\nminun kadonneet lehmäni seisoivat ynisten ja odottaen veräjän\naukaisemista! Ei se evankeliumin hyvä paimen löytäessään korvesta\nkadotetun lampaansa suinkaan ollut iloisempi kuin minä sinä päivänä!\n\nLoppukesä kului ilman muita kommelluksia. Lokakuun mukana päättyi\npaimenvuoteni. Eräänä aamuna isännän lähtiessä myllyyn sai minunkin\nsäkkini sijan rattailla. Kolmannestakin talosta sain puolet palkkaa,\nvaikka isäntä oli uhannut sen kokonaan pidättää.\n\nOlinpa mielestäni koko mies, kun toin viidenkolmatta kapan jauhot\näidilleni talvieväiksi, Särpimestä sai taas rukin kiulu pitää huolen.\n\n\n\n\nMestarin opissa.\n\n\nHiljalleen kului tämäkin talvi Otavan sarvia tarkastellessa ja rukin\npirtissä pöristessä.\n\nJoskus poikkesi kyläläisiä pärepuumatkoillaan äitini mökille. Heiltä\nsaimme tietää pitäjän uutiset.\n\nTällaisella metsämatkallaan pistäytyi Heinilänkin isäntä meille eräänä\npäivänä kevättalvella.\n\nJuteltuaan ensin yhtä ja toista kysyi hän eikö äitini tahtoisi minua\npanna suutarinoppiin. Heillä oli hiljan ollut suutareita töissä\nja mestari oli silloin tiedustellut poikaa, joka olisi halukas\ntulemaan hänen oppiinsa. \"Ehdotin hänelle tätä teidän Aatua. Onhan\ntämä Aatu hyvä lukemaankin, saihan se kirjankin viime lukusilla.\nMestari valitteli että hänelle on aina osunut huonolukuisia poikia,\njoita on täytynyt käyttää rippikoulussa useita kertoja ja siitä\non hänellä ollut vain harmia ja ajanhukkaa. Ja onhan poika niin\nheikko ruumiinrakennukseltaan ettei hänestä kumminkaan tule oikeata\nmaatyöntekijää\".\n\nÄiti ihastui ikihyväksi isännän esityksiin.\n\nMinulta ei mitään kysytty, sain vain kuunnella, vaikka minun nahastani\njuuri kauppaa tehtiin.\n\nÄitini kanssa oli usein ollut keskustelua siitä, mihin toimeen\nryhtyisin seuraavana kesänä.\n\nPaimeneksi ei minulla enää ollut halua. Minussa oli taas herännyt\nentinen kiihko päästä kiertämään ja näkemään maailmaa ja äiti oli\nsiihen jo puolittain suostunutkin.\n\nTämän uuden ehdotuksen kautta menisivät kaikki suunnitelmani myttyyn,\nja itsekseni päätin että niin ei saa tapahtua.\n\nMutta niinpä kumminkin kävi! Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän\nsuutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki\nsuutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi.\n\nEhdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet\nrohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin\nsaappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini\npitää huolen.\n\nSe puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi\nsuutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet.\n\nNiin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on\nelämän laki.\n\nÄitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt\nleipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin.\n\nVapunpäivänä muutin uuteen asuntooni. Ensi aikoina sain olla kotona\nemännän apuna ja tehdä kaikenlaisia kotiaskareita: kantaa vettä, hakata\npuita ja kitkeä rikkaruohoja ryytimaasta. Nämä työt ne sentään menivät\nmukiin, mutta kun väliaikoina sain olla lapsenpiikanakin, kävi mieleni\nkatkeraksi ja ajattelin että yhtä hyvin olisin voinut olla kotona\nkehräämässä.\n\nSillä aikaa mestari ja vanhin oppipoika kiertelivät pitäjällä, viipyen\nkussakin talossa tarpeen mukaan.\n\nMestari oli jo ikämies, noin viidenkymmenen korvilla. Hän oli vähän\nviinaanmenevä ja sentähden oli sopu kodissa huononlainen.\n\nEmäntä oli kymmenkunnan vuotta miestään nuorempi, pieni tihrusilmäinen,\nhäijy ja pahansisuinen eukko.\n\nUsein usutti hän miestään meidän poikien kimppuun.\n\nPaitsi minua oli suutarilla toinen oppipoika, Iso-Aatu nimeltään. Hän\noli kookas ja vahva, jonkatähden mestari ei usein uskaltanut häntä\nlöylyyttää, mutta minä sain sensijaan nekin selkäsaunat, jotka olivat\nIsolle-Aatulle aiotut -- kun kerran olimme Aatuja molemmat.\n\nSuutarilla oli itselläänkin poika, joka oli minua vähän nuorempi.\nMe oppipojat emme katsoneet häntä hyvällä silmällä, sillä hänen\nkielittelyänsä aina uskottiin, vaikka hän meistä olisi puhunut kuinka\nperättömiä tahansa.\n\nMainitsen tässä erään tapahtuman, joka kuvaa mestarin perhe-elämää.\n\nOli elonkorjuun aika. Mestari oli tapansa mukaan vähän juopotellut ja\nperhesopu oli jo useita päiviä ollut huono.\n\nOlimme ahtaneet saunanparven täyteen ohranlyhteitä. Ne piti puitaman\nparin päivän perästä.\n\nMe pojat menimme siksi aikaa pitäjälle neulomaan, ukko jäi kotiin\nriihtänsä kuivaamaan. Mutta jo seuraavana päivänä tuli poika hakemaan\nmeitä kotiin. Siellä olivat kaikki asiat hullusti. Mestari oli\nillalla lämmittäessään riihtä ollut vähän humalassa ja pidellyt\ntulta varomattomasti niin että vilja-ahdos oli syttynyt palamaan ja\nolivat sekä pirtti että ohralyhteet mennä tuhaksi. Ukolla oli sentään\nhädissäänkin niin paljon mielenmalttia, että huomasi siepata porstuasta\neukkonsa livepytyn, jonka paiskasi kiukaaseen. Näin sai hän syntymään\nhikilöylyn ja sen avulla tulen tukahutetuksi.\n\nMeitä haettiin kotiin purkamaan ahdosta ja puimaan mitä puitavissa oli.\nSeuraavana aamuna oli määrä nousta aikaisin työhön. Ukko lupasi itse\ntulla herättämään.\n\nKukko oli jo aikoja sitten veisannut aamuvirtensä kun mestari ja hänen\nemäntänsä tulivat pirttiin.\n\nLevitettyämme sitomukset lattialle aioimme juuri ruveta niitä puimaan,\nkun jostakin vähäpätöisestä asiasta tuli aviopuolisoille riita. Eukko\nkarkasi kuin ukonnuoli miehensä tukkaan ja repi sitä niin vimmatusti\nettä luulimme päänahan heltiävän, mutta kun ukko sai kiinni vaimonsa\npahnikosta, niin silloin vasta eukolta poru pääsi.\n\nToverini Iso-Aatu katseli syrjästä tätä temmellystä ja sitten sanoa\njyräytti: \"Älkää siinä olkia sotkeko, menkää muualle tappelemaan.\"\n\nEhkäpä asianomaisia itseäänkin hävetti vai mitä lie ollut, mutta\nkiireesti he luikkivat ulos pirtistä ja sille tielle he sillä kertaa\njäivätkin.\n\nPuimme yksin puoleksikärventyneen ohran niin hyvin kuin taisimme.\nTyömme lopetettuamme menimme aamiaista hakemaan.\n\nMustelmat ja naarmut pariskunnan kasvoissa todistivat tappelun\nkuumuutta.\n\nErään kerran -- silloin oli jo Iso-Aatu päässyt opista ja muuttanut\npois -- sattui toinen tuima yhteentörmäys.\n\nOli noin viikko ennen joulua. Mestari oli myllyssä joulujauheita\njauhattamassa. Minä työskentelin tiskin ääressä ja emäntä oli\nleipomishommissa, kun mestari tuli sisään jauhoisena ja väsyneenä ja\nehkäpä oli hän myllärin kanssa vähin maistellutkin. Ainakin emäntä\nniin luuli, sillä tuskinpa oli mestari ehtinyt sisään ovesta kun hän\nkiukkuisena kivahti: \"No kauniistipa sinä otat Kristuksen syntymäjuhlan\nvastaan, kun tuollaisena tulet myllystä kotiin!\" Mestari ei ollut\nkuulevinaankaan, istahti vain pöydän päähän kahvia juomaan. Emäntä\nyhä haukkua motkotti. Vihdoin isännän tyyneys loppui, julmistuneena\nhän sieppasi kupit pöydältä heittäen ne uunia vasten tuhansiksi\nsirpaleiksi. Mutta silloinpa vasta emäntä äityi ja sähisi kuin palava\nkatajapensas. Ukko sai käsiinsä jostain uuninluudan, jolla alkoi\nvimmatusti luutia vaimoaan. Emäntä katsoi parhaaksi lähteä karkuun\nja siepaten lapsen kehdosta ja huutaen täyttä kurkkua juoksi hän\nnaapuritaloon.\n\nKauhistuksesta jähmettyneenä katselin minä tätä näytelmää. Jäätyämme\nkahden lähetti ukko minut hakemaan korttelin viinaa Kankaan Eevalta\nja sen juotuaan vielä toisenkin. Ukko joi kiukuissaan, kunnes kaatui\npöydän alle. Silloin vasta uskalsin minä vapaasti hengittää.\n\nEmäntä palasi seuraavana päivänä, kasvot mustelmia täynnä. Taikina oli\ntietysti vedeltynyt, joten se oli uudestaan sotkettava.\n\nMutta oli sillä suutarin matamilla hyviäkin puolia! Lattia oli aina\nkuin vastahöylätty, pyykki valkoista kuin helmikuun lumi. Ruoassa ei\nmyöskään ollut moittimisen varaa, vahinko vain että se usein loppui\nkesken.\n\nPitäjällä liikkuessamme tulimme tekemiseen monenlaisten ihmisten\nkanssa. Oli paikkoja, joihin menimme halusta, ja taas toisia, joita\nkoetimme välttää niin paljon kuin suutarien on mahdollista.\n\nMinusta olivat hauskimmat ne paikat, joihin tuli sanomalehti, mutta\nniitä ei Jumala paratkoon ollut monta meidän pitäjässämme.\n\nJuuri näinä vuosina sarasti maassamme uusi aika. Pitkän odotuksen\nperästä kokoontuivat ensimmäiset valtiopäivät 1863. Niillä pohdittiin\nmonia asioita, joita talonpoikakin mielenkiinnolla seurasi. Varsinkin\noli kysymys kotipolton lopettamisesta yksi niitä, josta kansankin\nkeskuudessa paljon keskusteltiin. Kun näistä asioista ei muuten\nsaatu tietää, tilattiin sanomalehtiä. Valinnan vara ei ollut suuri,\npääkaupungissa ilmestyi näet ainoastaan yksi suomenkielinen lehti,\nSuometar.\n\nNäihin asti eivät talonpojat olleet maailman menosta paljon\nvälittäneetkään. Käviväthän he kirkossa ja kuulivat siellä kuulutukset\nja niistä olivat tärkeimmät tiedonannot siitä, milloin oli veronmaksu,\nmilloin holliin mentävä sekä milloin pidettiin lukukinkerit. Nyt\nsensijaan oli alkanut uusi ajanjakso, tahdottiin tietää jo jostain\nmuustakin.\n\nTuntui niin hauskalta kun isäntä astuskeli tupaan äsken tullut\nsanomalehti kourassa ja rupesi tekemään selkoa sen sisällyksestä.\nJa milloin hän luki siitä ääneen jonkun kohdan, silloin olivat\nsuutaripojankin korvat auki. Etenkin ne kaunokirjalliset pätkät,\njoita aina oli lehden alakerrassa, ne ne olivat hauskaa tekstiä!\nNiissä kerrottiin kaikenlaisia seikkailuja Amerikan metsästäjien ja\nkullankaivajien elämästä, josta siihen aikaan oli liikkeellä satumaisia\njuttuja, mitkä sitten sanomalehtien avulla levisivät ympäri maailmaa.\n\nTämmöiset ja monet muut hauskat kertomukset ne kiihoittivat minun\nlukuhaluani. Sattuipa sitten niin että jostain rantakaupungista muutti\npaikkakunnalle uusi värjärimestari.\n\nMestari itse oli aivan ruotsalainen, mutta vaimo oli suomalainen ja\nhe olivat kumpikin hartaita valistuksen ystäviä. Heidän alotteestaan\nkoottiin pieni rahasto, jolla perustettiin vähäinen lainakirjasto\npitäjään. Se oli siemen, joka kylvettiin sopivaan aikaan.\n\nKirjasto ei, niinkuin sanottu, ollut suuren suuri, olihan vain vähäinen\nkaappi värjärin konttorin nurkassa ja konttoripoika sen hoitajanakin\noli.\n\nKirjastossa taisi olla edustettuna koko senaikainen suomenkielinen\nkirjallisuus. Luettelen tässä muistostani muutamia teoksia: Eero\nSalmelainen, Suomen kansan satuja ja tarinoita; Varelius, Enon\nopetuksia; Gummerus, Suomalaisia uuteloita; Frans Hoffman, Kertomuksia,\nuseampiakin. Muistan vielä elävästi millaisella ihastuksella luin\nHoffmannin \"Hovin Roosaa\" ja \"Jäämerellä\". Niitä lukiessani ajattelin\nitsekseni että kuinkahan hyviä ihmisiä ne ovatkaan, jotka osaavat niin\nkauniita kirjoja kirjoittaa.\n\nVielä oli kirjastossa muutamia laulukirjoja, joiden tekijöitä en enää\nmuista.\n\nMutta parhaan olen jättänyt viimeiseksi. Se oli Paavo Korhosen runot.\nNiitä luettiin siihen aikaan melkein joka mökissä. Olihan niiden tekijä\nsuomalainen talonpoika, joka osasi mestarillisesti ivata juoppoa\nvallesmannia sekä muita röyhkeitä korkean kruunun virkamiehiä.\n\nSellaiset kuvaukset ne aina löysivät vastakaikua kansan sydämessä. Me\npojatkin innostuimme Paavon runoista niin että päätimme itsekin ruveta\nrunoja sepittelemään, mutta unohdimme yhden seikan, joka on välttämätön\njokaiselle runoilijalle ja se on -- kirjoitustaito.\n\nKansassa ei siihen aikaan ollut monta kirjoitustaitoista. Kun nimeä\ntarvittiin tultiin hyvin toimeen piirtämällä puumerkki. Paikkakunnalla\noli kyllä herraskartanoita, joiden asukkaat tietysti osasivat\nkirjoittaa ja viljelivät kirjallisuuttakin, mutta ruotsinkielisiä kun\nolivat ei heillä ollut mitään yhteistä kansan kanssa. Miten siis oppia\nkirjoittamaan ja kuinka päästä ensin alkuun? Siinä tärkeitä kysymyksiä.\nPuute oli kaikkein välttämättömimmistä apuneuvoista, niinkuin\npaperista, kynistä, musteesta ja ennen kaikkea opettajasta. Mistä saada\nsellainen? Mutta kyllä hätä keinon keksii, sanoo sananlasku. Niin\nnytkin.\n\nEnsimmäisenä vapaa-aikanani menin värjärin \"puukhollarin\" tykö ja\npyysin häntä kirjoittamaan minulle kirjoitus-aakkoset malliksi. Sen\nhän mielellään tekikin ja sitten alkoi ankara opetteleminen. Ahkerasti\npiirtelin puustaveja aina kun oli vähänkin aikaa. Sileä päreen pinta\nja puhdas laudanpalanen tekivät usein paperin virkaa, kesy hanhi\nluovutti sulkansa kyniksi ja padan kyljestä sai nokea, jota sekotettiin\nsokeriveteen ja niin oli oivallinen muste valmis.\n\nJonkun ajan kuluttua oli kirjoitustaito opittu, ainakin alkeet. Mutta\nrunoilusta ei sittenkään tullut mitään.\n\nOli minulla sentään muitakin huvituksia vapaa-aikoinani kuin\nkirjoittaminen. Sellaisia olivat kalastus ja ravustus.\n\nKotipaikallani oli pieni metsäjärvi, jossa ei ollut muita kaloja kuin\nhaukia. Kesäisin kun työt lauantai-iltana olivat loppuneet, hankin\nitselleni ongen ja pytyn ja menin onkimaan syöttikaloja noin parin\nvirstan päässä olevasta toisesta järvestä. Sitten siirryin pyttyineni\nmetsäjärvelle. Siellä oli vanha laho tukkiruuhi, jonka savella ja\nsammalilla paikkasin vedenpitäväksi. Sillä sitten laskin rautalangasta\ntehdyt koukkuni järveen. Itse istuin rantatöyräälle odottamaan, kunnes\nhauki tarttui syöttiin. Illalla kotiin palatessani oli monta suurta\nhauenköllisköä vitsalenkissä olkapäälläni. Möin ne suutarin emännälle,\njoka niistä maksoi kaksi kopeekkaa naulalta.\n\nVaikka minulla oli muitakin hommia, niin kotiani siellä metsän\nkainalossa rakastin aina yhtä hellästi kuin ennenkin. Sinne lensivät\nusein ajatukseni. Etenkin iltaisin muistui mieleeni, miten äiti ennen\nsulki minutkin ehtoorukouksiinsa.\n\nSattui usein pyhäpäivisin, kun olin poikaparven kanssa kiekkoa\nheittämässä, että yks' kaks' heitin kiekkoni sekä tavini siihen\npaikkaan ja läksin suorinta tietä livistämään läpi metsien äitini\nmökille. Joskus sattui niin että lähestyessäni mökkiä näin ovensalvan\nolevan poikittain... Silloin tiesin että äiti ei ollut kotona. Se\noli suuri pettymys. Istuessani siinä kotikivellä, tunsin itseni niin\nyksinäiseksi ja hyljätyksi, tuntui niin ahdistavan rinnan alta että\nkyyneleet puristautuivat silmistäni. Murhemielin ja raskain askelin\ntallustelin takaisin työpaikkaani. Mutta sitten ei leikki enää\nmaistunut.\n\nMainitsemista ansaitsee vielä miten tarkka suutarin vaimo oli\nruoka-aterioittensa suhteen. Kun oli tulossa useampia juhlapäiviä\nperättäin, sain minä pyytämättäni luvan lähteä kotiin äitini luokse.\nMinusta nämä luvat kyllä olivat mieluisia, sillä sainhan taas olla\njonkun päivän rakkaassa metsässäni. Mutta äiti ei näistä vierailuista\nollut erikoisesti mielissään, sillä olihan yksi leukapari lisää\nkuluttamassa hänen jo ennestään niukkoja juhlaeväitään. Mutta näitä\nasioita en minä vielä silloin ymmärtänyt.\n\nNäin kului oppiaikani ja vuodet vierivät.\n\nTällä ajalla oli tapahtunut suuria yhteiskunnallisia muutoksia\nmaassamme. Ruplat olivat muuttuneet markoiksi ja viinapannut vaihdettu\nkahvipannuihin. Oli käynyt niinkuin emännät olivat toivoneetkin.\n\nKansa- ja sunnuntaikouluja ruvettiin hommaamaan joka pitäjään.\n\nKauppiaita ilmestyi joka kylään eikä tarvinnut enää olla\nkirjoitusneuvojen puutteessa.\n\nLainakirjastokin oli lisääntynyt niin että täytyi hankkia uusi kaappi\nentisen lisäksi.\n\nOlin jo ehtinyt siihen ikään että oli mentävä rippikouluun. Siellä ei\nminulla ollut mitään vaikeuksia, kaikki kävi kahdessa viikossa, niin\nettei mestarinkaan tarvinnut valittaa kalliin ajan hukkaankulumista.\nMuutama sana itse rippikoulupapista. Hän kutsui itseään matkamieheksi,\nen tiedä siitäkö syystä, että oli vain armovuoden saarnaaja, vai\ntarkoittiko hän jotain korkeampaa. Mutta niin omantunnontarkkaa\nsielunpaimenta on harvoin tavattavissa.\n\nJoukossamme eli eräs Juho niminen poika. Hän oli kaukaa takamaan\ntorpasta, jossa ei tarvitse paljon puhua, vielä vähemmän ajatella,\nmutta sitä enemmän vääntää kiviä sekä irroittaa kantoja.\n\nHän oli yrittänyt jo useita kertoja ripille, mutta aina yhtä huonolla\nmenestyksellä. Nyt oli hän jo ikämies, morsiankin hänellä oli, vieläpä\nsanoivat olevan perillisenkin. Asia oli siis hyvin tärkki.\n\nMutta pappi ei ottanut huomioon morsiamia eikä lapsia, vaan vaati\nhuoneentaulut ja uskonkappaleet ulkoa opittaviksi.\n\nPoikaparka tuumasi että eiköhän tähän sielunpaimeneen voisi vaikuttaa\nmuilla keinoilla kun uskonkappaleilla ja päätti koettaa.\n\nSeuraavana maanantaina kun kokoonnuimme ajasta harmaantuneeseen\nristikirkkoon aloittamaan viikon töitä, astui pappi hyvin juhlallisena\nkuoriin ja huusi: \"Vikin Juho, tulehan tänne vähäsen\". Kaikkien silmät\nkääntyivät Juhoon, joka papin puhuessa oli sävähtänyt tulipunaiseksi\nkorvia myöten. Pojan tultua kuoriin jatkoi pastori juhlallisella\näänellä: \"Sinä olet tuonut vaimolleni kolme tiuta munia ja sentähden\ntahdon kysyä sinulta, mikä oli tarkoituksesi? Lahjuksia minä en ota\nvastaan, enkä myy armon välikappaleita tuoreisiin kananmuniin!\" Sitten\nhän jatkoi lempeämmin: \"Tule huomenna meille niin saat rahan munistasi\".\n\nEllei pastori olisi ollut niin juhlallinen, ei mikään olisi estänyt\nmeitä remahtamasta iloiseen nauruun. Juho palasi nolona paikalleen ja\ntapaus antoi hänelle liikanimen \"Munaheikki\".\n\n\n\n\nNuorukaisena.\n\n\nOlin käynyt rippikoulun. Sitähän pidetään rajapyykkinä lapsuusajan ja\ntäysi-ikäisyyden välillä. Ei tarvinnut enää lukukinkereillä seistä\nlasten joukossa lukea lopottaen ulkoa, vaan sai olla isossa tuvassa\naikaihmisten kanssa. Kelpasipa sitä jo vieraaksimieheksikin ja lapsen\nkummiksi; viimeksi-mainitun tahtoi suutari heti näyttää toteen\nkutsumalla minut nuorimman lapsensa kummiksi.\n\nMestarin huono kotielämä oli kotipolton loputtua huomattavasti\nparantunut. Mustelmat ja naarmut puolisoiden kasvoissa tulivat yhä\nharvinaisemmiksi. Mestaria ei nähty kuin joskus poikkeukselta humalassa.\n\nMutta vaikka kotipoltto olikin kielletty, ei viina silti maailmasta\nloppunut. Salapolttajien kuskit kiertelivät ympäri kyliä ja taloja\nilolientään kaupitellen, niinkuin maitokuskit kaupungeissa.\n\nKruununpalvelijat niitä kyllä ahdistelivat ja usein korjasivat viinat\ntalteenkin, mutta kun kansa ei tahtonut esiintyä ilmiantajana,\njoutuivat salapolttajat harvoin oikeuden käsiin,\n\nAika riensi eteenpäin. Kirjoitettiin 1867, joka vuosi samoinkuin sitä\nlähinnä seuraavat vuodet ovat tulleet niin surullisen kuuluisiksi\naikakirjoissamme, Ne olivat kauheita nälkä- ja tautivuosia.\n\nKerjäläisiä ilmestyi etelä-Hämeeseen heti joulun jälkeen yksi ja toinen\npienempi joukko, mutta niihin ei kiinnitetty erikoista huomiota.\nMutta sitä mukaan kun talvi edistyi kasvoivat kerjäläislaumat. Ensin\nne olivat suurten kylien asukkaat, valtamaantien varsilla, joiden\nrasitukseksi kulkurit joutuivat. Mutta sitä mukaa kun tulva paisui,\neivät säästyneet syrjäisemmätkään salokylien asukkaat.\n\nRääsyihin käärittyjä lapsiraukkoja, joita väsynyt isä tai äiti\nveti kelkassa perässään, tapasi kyläteillä vähän päästä. Ja heidän\nkantapäillään kulki viikatemies, kuumetaudin hahmossa, katkaisten\nheikoimpien mierolaisten elämänlangan.\n\nTalolliset pitivät aina riihensä ja saunansa lämpiminä voidakseen\nnoille onnettomille antaa edes lämpimän yösijan.\n\nSattui usein, kun talon renki aamulla ajoi hevosensa riihen eteen\nkyyditäksensä sairaat ja vanhukset seuraavaan taloon, että yksi tai\nparikin joukosta oli yöllä jättänyt maallisen majansa.\n\nSilloin ei muu neuvoksi kuin kyhätä kokoon ruumisarkku ja kääntää matka\nkirkkomaalle päin.\n\nSiellä kotipitäjäni kirkkomaalla lepääkin monta, joiden nimestä ja\nkotipaikasta ei kellään ole aavistustakaan.\n\nKaikki nämä kulkijat kertoivat järkyttäviä asioita kotipuolestaan,\npohjois-Suomesta. Miten halla oli edellisenä vuonna vienyt kaiken\nkylvön niin että täytyi enemmän kuin puoleksi sekottaa ruumenia ja\nmännyn kuorta leipään, ja kun viimeinen kotieläin oli teurastettu ja\nsyöty, ei auttanut muu kuin panna lapset kelkkaan ja lähteä vaeltamaan\netelää kohden, niinkuin Lapin sopulit.\n\nKotiseudullani eivät asiat vielä olleet niin huonosti. Vaikka edellisen\nvuoden sato olikin ollut huono, syötiin sentään vielä sekulileipää\nvenäläisten n.k. mattojauhojen höystämänä.\n\nOli onni että Helsingin-Hämeenlinnan rautatie oli valmistunut niin että\nsen avulla saatiin venäläisiä jauhoja maaseudulle.\n\nTalvea seuraava kevät oli pitkä ja kylmä.\n\nKun lumi vihdoin suli pelloilta, ei oraista näkynyt jälkeäkään.\n\nSilloin ihmiset vaipuivat epätoivoon ja kirkot täyttyivät hartaista\nsanankuulijoista. Papit kyllä tekivät parastaan lohduttaakseen kansaa.\nHe sanoivat ettei Herra hylkää, vaikka hän koetteleekin.\n\nNämä huonot ajat vaikuttivat muutoksen minunkin elämässäni. Vaikka\nsananlasku sanoo, että niin kauan kun on jalkoja, niin kauan tarvitaan\nsaappaita, ei se tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Mestarilta väheni\ntyö vähenemistään. Työn puutteen tähden päästi hän minut opista puoli\nvuotta ennen määräaikaa.\n\nKöyhyys ja puute olivat kutsumattomina vieraina tulleet mestarinikin\nperheeseen ja sentähden mestari ilmoitti että pääsisin opista puoli\nvuotta ennen aikaa, ehdolla etten vaatisi niitä puolivillaisia\nvaatteita, jotka olivat luvassa.\n\nIlolla suostuin ehdotukseen. Menetettyjä vaatteita en surrut.\nPääsisinhän ikeestä, joka viisi pitkää vuotta oli minun levotonta\nsieluani pitänyt kahleissa.\n\nEnsimmäisenä vapaahetkenä kiiruhdin kertomaan äidilleni tämän\nmielestäni hauskan uutisen. Mutta suurestipa petyin luullessani että\näiti ilostuisi uutisestani. \"Vai niin\", hän hymähti, \"vai ovat ne nyt\nhuonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et\nsaanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä\npäästä eroon siitä puvun lupauksesta.\"\n\nVappuna muutin takaisin äitini mökille. Silloin olin tasan viisi vuotta\nollut suutarin opissa. Mestari kirjoitutti oikein jahtivoudilla minulle\nerokirjan.\n\nJo pitkät ajat olin mielessäni tuumaillut että heti kun pääsen opista,\nlähden Helsinkiin. Nyt siis voisin toteuttaa tuumani ja pikemmin kun\nosasin arvatakaan. Äitini oli ensin kovin lähtöäni vastaan, mutta kun\nlupasin lähettää hänelle rahaa, niinpian kun onnistuisin saamaan jotain\ntyötä, suostui hän viimein tuumaani.\n\nMutta nyt ilmestyi eteeni vaikeampi pulma kuin äidin voittaminen. Mistä\nsaada matkarahoja, sillä eihän seitsemäntoistavuotiaan pojan sopinut\nenää kerjätä leipäänsä?\n\nKotipitäjässäni oli uuden kivikirkon rakennushanke ollut jo kauemman\naikaa vireillä, mutta työ oli aina lykkäytynyt jostain syystä.\n\nNyt päätti kirkkoneuvosto panna alulle perusmuurin kaivamisen\njonkunmoisena hätäaputyönä, josta köyhä kansa saisi raha-ansiota.\nPalkka, joka työmiehelle maksettiin, ei ollut suuri, ainoastaan 60\npenniä päivältä. Sinne minäkin menin hiekkaa ja kiviä kaivamaan.\n\nKuukauden työskenneltyäni olin saanut säästöön kymmenen markkaa, jonka\njaoimme kahtia äitini kanssa.\n\nÄitini oli tällävälin neulonut minulle teinipussin, jonka toiseen\npuoleen pantiin pari puhdasta paitaa sekä sukat ja tumput talven\nvaralle, toiseen puoleen leipää matkaevääksi. Särvintä piti ostaa\nrahalla.\n\n\n\n\nHelsingin verstaassa.\n\n\nMuutamia päiviä ennen juhannusta lähdin matkaan. Äitini tuli saattamaan\nsamoin kuin seitsemän vuotta sitten, mutta silloin lupasin äidilleni\npalata syksyllä, nyt sitävastoin en tiennyt palaamisestani mitään\nsanoa. Tulevaisuuden peitti synkkä verho, sillä nälkä, puute ja\nkuumetauti kurkistivat joka suunnalta vastaan.\n\nTiemme kulki läpi synkän metsän, jossa linnut visertelivät ja käki\nkukahteli kuusen latvassa, muistuttaen että vihdoinkin, kylmän kevään\njälkeen, oli tullut kesä.\n\nLuonnon kauneutta emme me paljon huomanneet. Ajatuksemme askartelivat\nvakavissa asioissa.\n\nValtamaantielle tultuamme ojensi äiti minulle kätensä, vaikka se ei\nollenkaan kuulunut meidän tapoihimme ja sanoi: \"Jumalan haltuun\".\nSamalla katsoi hän minua kiinteästi silmiin ja lisäsi: \"Minä aavistan,\nettä emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa...\" Hän\njatkoi: \"Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään,\nsillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle\". Nämä tulivat olemaan\nviimeiset sanat, jotka kuulin äitini suusta. Sitten istui hän maantien\nviereen kivelle kuivaamaan kyyneleitään. Äitini ennustus tuntui minusta\nniin masentavalta, etten voinut askeltakaan ottaa, ja jos äitini\npuolellakin sanalla olisi pyytänyt minua jäämään, en tiedä kuinka koko\nlähtöni olisi käynyt. Mutta sitä hän ei tehnyt, kehoitti minua vain\nkiirehtimään matkalle. Erotessamme hän vielä kielsi minua huolehtimasta\ntähtensä sanoen että kyllä Jumala hänestä huolen pitää.\n\nVähän matkaa kuljettuani katsahdin taakseni. Äitini istui siellä vielä\nsamassa asennossa, esiliinan nurkka silmillään. Sitten katosi hän tien\nmutkan taakse... katosi minulta ainiaksi. Vasta kun jäin yksin annoin\nkyynelteni vapaasti virrata.\n\nMuutamien päivien perästä saavuin Hyvinkään asemalle. Juna juuri tulla\npöllyytti pohjosesta päin.\n\nEn voinut vastustaa kiusausta saada koettaa tätä uudenaikaista\nkulkuneuvoa. Olinhan ollut seitsemän vuotta takaperin sitä itsekin\nrakentamassa!\n\nKukkaroni kyllä teki vastaväitteitä semmoiseen tarpeettomaan\ntuhlaukseen, mutta en ollut sitä kuulevinani. Lunastin lipun\nseuraavalle eli Järvenpään asemalle ja maksoi se kahdeksankymmentä\npenniä -- tuntuva lovi minun jo ennestään pieneen matkakassaani.\n\nEn voinut kyllin ihmetellä miten nopeaan puut ja aidanseipäät kiitivät\njunan akkunoitten sivu.\n\nKotona ollessani olin kyllä kuullut kerrottavan ihmeellisiä juttuja\ntästä uudesta rautahevosesta, joka hirnuikin niin kimeästi että se\nkuului peninkulmien päähän, mutta rohkeimmatkin mielikuvat saivat nyt\nväistyä todellisuuden tieltä.\n\nLyhyt se lysti oli, mutta suureksi merkkipäiväksi se sentään muodostui\nnuoren korvenpojan elämässä.\n\nKonduktööri huusi: Järvenpää! Oli siis kiireesti poistuttava junasta\nettei joutuisi liputta matkustamisesta rangaistussäännön alaiseksi.\n\nMatkaani jatkoin Järvenpäästä taas omilla kulkuneuvoillani.\n\nPääkaupunkiin tultuani päätin ensin kuulustella, olisiko saatavissa\njotain muuta tointa kuin suutarin. Puotipojan työ minua varsinkin\nhoukutteli, hän kun mielestäni sai seistä kaiket päivät rusina- ja\nveskunalaatikon vieressä.\n\nKiertelin siis ensin kaikki venäläiset kopeekkakauppiaat, mutta en\nonnistunut. Ruotsinkielen taitamaton kun olin, ei minusta kukaan\nhuolinut.\n\nVenäläiset olivat melkein ainoat, jotka Helsingissä siihen aikaan\nsiirtomaantavarakauppaa harjoittivat.\n\nNyt ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin pyrkiä uudelleen suutarin oppiin,\nsillä sen tiesin ettei maasuutarin työ täällä kelvannut, vaan oppiin\noli mentävä uudelleen.\n\nKolkuteltuani useille oville, missä vain näin kullatun saappaan\nroikkumassa portin päällä, tulin etsiskelymatkallani Mikonkadulle,\njossa erään portin päällä komeili oikein hieno vormusaapas.\n\nMenin vähän arkaillen siitä portista sisälle ja raotin varovasti erästä\novea tiedustellakseni oliko se verstaan ovi, kun kuulin käheän, äkäisen\näänen karjasevan: \"Mite sine hake!\" Edessäni seisoi suuri lihava herra,\njolla oli pöhöttyneet kasvot ja verestävät silmät.\n\nVastasin reippaasti hakevani suutarin oppipojan paikkaa ja samalla\ntyönsin hänelle käteen maasuutarin antaman \"ulossetelin\".\n\nHerra tarkasteli sitä hieman aikaa. En tiedä oliko se paperin ansiota\nvai liukas kielenikö häneen vaikutti, mutta tulos oli kumminkin se että\nhän työnsi verstaan oven auki ja sanoi: \"Tule siseen\".\n\nSisälle tultuani näin pitkän rivin tiskejä sekä niiden ääressä koukussa\nistumassa kuin kysymysmerkkejä toistakymmentä suutaria, kaikki\nmustia kuin nokikolarit. Lihava herra osotti minulle tyhjää paikkaa\nlähimmäisen tiskin ääressä lausuen samalla ruotsiksi jotain pojalle,\njoka istui saman työpöydän luona. Sitten poistui hän viereiseen\nhuoneeseen.\n\nOdotellessani silmäilin ympärilleni. Verstas oli suuri pitkänomainen\nhuone, yksi pitkistä seinistä oli täynnään lestihyllyjä, joiden välissä\nliikkui kuhisemalla torakoita. Siellä ne pasteerailivat kaikessa\nrauhassa, väliin huviksensa pudotellen itseään hyllyltä toiselle.\n\nEi kuulunut muuta kuin vasaran yksitoikkoista koputusta. Kukaan ei\nvirkkanut sanaakaan, katselivat vain kulmiensa alta minun paljaita\njalkojani ja karkeata mekkoani.\n\nÄänettömyyden katkaisi vihdoin ovi, joka avautui toisessa päässä\nhuonetta ja kimakka ääni huusi: \"Gesellerna äro goda och komma å äta!\"\n(kisällit ovat hyvät ja tulevat syömään).\n\nKaikki sällit ponnahtivat äkkiä kuin vieterillä pystyyn, puhdistivat\nnahkalastut vaatteistaan ja katosivat yksi toisensa perästä samasta\novesta, mistä ääni oli kuulunut.\n\nJälelle jääneet oppipojat, joita oli noin kymmenkunnan, nostivat\nsamassa silmänräpäyksessä hälinän, kysymyksiä tuli satamalla ja kaikki\nkuin yhdestä suusta. \"Mistäs sinä moukka olet tänne löytänyt?\" \"Mistäs\nsinä moukka olet kotoisin?\" \"Mikä on nimesi?\" \"Oletkos ennen ollut\nopissa, häh?\" Joku huomautti että \"kyllä sinä nyt olet joutunut orjien\njoukkoon\". Äkkiä lentää suhautti pääni ohitse pyöreä pallo, jonka joku\ntaas koppasi ilmasta ja lennätti samaa tietä takaisin. Vihdoin lensi\nmytty minunkin syliini ja harmikseni huomasin että pallo oli äitini\nompelema haarapussi, jonka pojanriiviöt olivat vääntäneet pyöreäksi\nmytyksi. Sisään tullessani olin laskenut pussin kädestäni oven\nnurkkaan, josta sen joku veitikoista oli keksinyt.\n\nKaikki tämä tapahtui yleisen naurun ja riemun raikuessa.\n\nTunsin miten veri läikähti kasvoihini, ja vähällä oli etten paiskannut\nsaappaalla päähän lähinnä istuvaa irvistelevää poikaa, mutta maltoin\nkuitenkin mieleni.\n\nOnneksi kisällit vähitellen lappautuivat takaisin paikoilleen ja melu\ntaukosi heti kuin taikaiskusta.\n\nPienen ajan perästä ilmestyi sama naama kuin edelliselläkin kerralla\novenrakoon ja sama ääni huusi: \"Gossarna komma å äta!\" (pojat tulkaa\nsyömään).\n\nKun kaikki kävi ruotsiksi en ymmärtänyt sanaakaan tästä. Seurasin\nsentään kutsumatta toisten muassa ja niin jouduin ensimmäiselle\naterialle uudessa työpaikassani.\n\nRuokahuone oli kangasverholla erotettu avarasta kyökistä. Verhot\nolivat poikien syödessä vedetyt syrjään, mutta kisällien ruokaillessa\ntiiviisti yhteensidotut.\n\nMestarin rouva oli, niinkuin myöhemmin sain kuulla, kovin\nmustasukkainen piikojensa puolesta. Hän pelkäsi että kisällien\nsilmäniskut häiritsisivät tyttöjen kyökkihommia. Senvuoksi tämmöinen\njärjestys.\n\nPojat eivät nähtävästi olleet niin vaarallisia, koska verhot saivat\nolla syrjässä heidän syödessään. Arkena oli ruoaksi tavallisesti\nsuolakalaa, ympyriäisiä perunoita ja leipää sekä illalliseksi\ntattariryynipuuroa kotkeltuneen maidon kanssa.\n\nSunnuntaisin oli päivälliseksi eräänlaista lihalientä, jossa\njokunen rasvahelmi uiskenteli siellä ja täällä, niinkuin ankanpoika\nvesilammikossa.\n\nJuhlapäivisin saimme vähän parempaa, muunmuassa oli silloin voitakin\npöydällä.\n\nIstua eivät oppipojat syödessään saaneet, se kunnia oli suotu vain\nulosoppineille ja kisälleille.\n\nKello yhdeksältä loppui päivän työ ja silloin saimme illallista.\n\nPäiväjärjestys oli muuten seuraava: kello kymmeneltä illalla nukkumaan\nja kello viideltä aamulla työhön. N.k. värkkisälli piti huolen siitä\nettä määräystä tarkalleen noudatettiin.\n\nTasan kello viisi aamulla potkaisi hän makuuhuoneemme ovea sellaisella\nvoimalla, että kuolleenkin olisi luullut siihen heräävän, ja jollei\nviiden minuutin kuluttua ollut rummulla saapas sylissä, niin kyllä\npolvihihna pian vinkui ilmassa.\n\n\"Värkkipaasi\", joksi häntä nimitimme ei ollut juuri erityisesti\nsuosittu. Röyhkeän ja ylpeän käytöksensä tähden oli hän kisällien ja\npoikien vihaama ja yleisenä toivona oli, että joku onnellinen sattuma\npelastaisi meidät hänen tyrannivallastaan.\n\nSemmoinen sattuma tulikin.\n\nMakuuhuoneemme sijaitsivat toisella puolella pihaa. Niitä oli kaksi,\ntoinen kisälleille toinen, oppipojille. Akkunat olivat noin kyynärän\nlevyiseen palokujaan päin, niin ettei valoa suinkaan ollut liiemmälti.\n\nSängyt olivat seinustoilla kolmessa kerroksessa, niinkuin tavallisessa\nhollituvassa ja sänkyvaatteet olivat niin liasta ja hiestä kiiltävät,\nettei ensi hetkessä voinut huomata olivatko ne nahasta vai kankaasta.\n\nKisälleillä oli kyllä lakanat, joita muutettiin kerran kuussa, mutta\npojille ei semmoista ylellisyyttä suotu.\n\nKoeaikani kesti muutamia viikkoja. Varmaankin oltiin minuun\ntyytyväisiä, koska minut sen kuluttua hyväksyttiin oppipojaksi.\n\nOppiaikani tulisi kestämään kolme vuotta. Tavallisesti se oli viisi\nvuotta, mutta koska olin ollut maalla opissa, katsottiin kolme vuotta\nriittäväksi.\n\nPalkkaa ei oppiajalta luvattu penniäkään muuta kuin tietysti ruoka ja\nasunto.\n\nSaunan ja pyykinpesun lupasi mestari maksaa, kuitenkin sillä ehdolla,\nettä opista päästyäni korvaisin nämä menot hänelle.\n\nEhdot olivat siis ankarat, mutta nälkävuosi kun oli, täytyi pakostakin\nsuostua.\n\nNäin jouduin siis uudelleen kahleisiin. Nämä uudet kahleet olivat\nmonessa suhteessa vielä kovemmat kuin entiset, vaikka vanhat sällit\nkertoivat että olot olivat entisestään paljon parantuneet. Ei ollut\nharvinaista, kertoivat sällit, että mestari pienen vallattomuuden\ntähden lähetti kirjeen poliisikamariin pannen syyllisen sitä viemään,\nja kun konstaapeli aukaisi kirjeen, määrättiin siinä että sen tuojalle\noli annettava esim. kymmenen paria raippoja.\n\nKotonaan mestari oli itsevaltias sanan täydessä merkityksessä. Rouva\nkyllä oli hyvä ihminen, mutta hänellä ei ollut mitään sanomista\nverstaanpuolella, tuskinpa kyökissäkään.\n\nOppipoikia kohteli mestari kuin tahdottomia olentoja, jolla ei saanut\neikä voinut olla mitään omaa ajatusta ja joiden tuli sokeasti noudattaa\nkaikkia mestarin määräyksiä.\n\n\"Herra mestari\", joksi häntä jokapäiväisessä puheessa nimitimme, oli\nkomea ja ryhdikäs mies. Kun hän silkkipytty päässään liikkui kadulla,\nei kukaan olisi voinut aavistaa, että siinä liikkui entinen pikinen\nsuutarinsälli.\n\nPojilla oli vuoroviikkonsa. Viikkomiehen tehtäviin kuului nukkua yönsä\nverstaan vahtina ja istua pyhäpäivät kotona, kiillottaa mestarin ja\nsällien saappaat, hakata puut ja lämmittää makuuhuoneet sekä korjata\nsällien vuoteet. Me nimitimmekin sitä viikkoa orjaviikoksi, mutta\nkuluivathan ne päivät niinkin.\n\nIltahetket päivätyön päätyttyä olivat kaikkein hauskimmat. Silloin sai\nvapaasti antaa ajatustensa lentää sinne Hämeen takamaille. Mieleeni\ntulivat usein kysymykset: mitenkähän äiti siellä jakselee ja onkohan\nhänellä vielä leipää kylliksi. Mutta ne jäivät vastausta vaille.\n\nSyyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin\ntyönhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli\nelokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty\nkuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin\noli ollut matkalla.\n\nKuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet\nhänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun.\n\nOlin kyllä tätä mahdollisuutta monta kertaa ajatellut, sillä tiesin\nettä rutto ja nälkä raivosivat ankarasti kotiseudullani, mutta\nsittenkin tuli sanoma niin odottamatta, niin musertavana iskuna. Nyt\nolin siis ypöyksin maailmassa. Murheissani menin puuvajaan ja annoin\nsiellä kyynelteni vapaasti virrata.\n\nAika haavat parantaa, sanoo sananlasku. Vähitellen haihtui minunkin\nsuruni.\n\nOppipoikien joukossa tapahtui muutoksia, jotka käänsivät minunkin\nharrastukseni uusille urille.\n\nKaksi joukostamme karkasi merille erään ulkomaalaisen purjelaivan\nmukana. Siitä nousi tietysti aika hälinä, mutta kaikista ponnistuksista\nhuolimatta jäivät pojat sille tielleen. Uusia oppipoikia täytyi ottaa\nsijaan. Tulokkaiden joukossa oli yksi, Eemeli-niminen, jonka kanssa\nmeistä heti tuli mitä parhaimmat ystävät.\n\nTutustuin häneen heti ensi iltana. Sattui näet niin että hän joutui\nsänkytoverikseni.\n\nEemeli oli jo ikämies, kahdenkymmenen seuduissa. Ikäänsä nähden hän oli\njo paljon matkustellut ja kokenut yhtä ja toista maailmassa.\n\nIltaisin, kun muut jo olivat nukkuneet, kertoi hän minulle\nseikkailuistaan, joita seurasin suurella mielenjännityksellä. Kerron\ntässä yleispiirtein hänen menneisyydestään.\n\nEemeli oli kotoisin Hämeenlinnasta, jossa hänen isänsä oli\nvanginvartijana. Hyvän päänsä tähden pantiin hänet Hämeenlinnan\nruotsalaiseen alkeiskouluun, sillä suomalaistahan ei silloin ollutkaan.\nMutta yltiöpäisyytensä vuoksi hänet pian erotettiin, hän kun oli pannut\nrautanaulan pystyyn venäjänkielen opettajan tuoliin.\n\nErottamista ei Eemeli puolestaan paljon surrut, vaan tuli Helsinkiin\nja antautui sokerileipurin oppiin. Tässä ammatissa hän työskenteli\nkolmisen vuotta. Sitten tuli taas muutto eteen. Mestarilla, joka\noli saksalainen, oli tytär, jonka kanssa Eemeli oli joutunut\nrakkausseikkailuihin. Mestari, saatuaan asiasta vihiä, varusti Eemelin\nrunsailla matkarahoilla ja lähetti hänet ensi avovedellä Pietariin\njähdyttämään tulisia tunteitaan.\n\nPietarissa hän pian sai hyvän paikan, mutta ikävä tyttöön ja kotimaahan\nsai hänet etsimään lohdutusta lasista, josta lopulta oli seurauksena\ntyöpaikan menettäminen.\n\nEemeli jätti silloin Pietarin ja samoili kaupungista toiseen\nSuomenlahden eteläpuolella. Kun matkarahat loppuivat ja passikin\nvanheni lähetettiin hänet kruunun kyydillä Räävelistä Helsinkiin. Nyt\nei ollut muuta neuvoa kuin hakea jotain uutta tointa ja niin joutui hän\nmeille suutarinoppiin.\n\nKouluajoilta oli Eemeliin jäänyt kirjallisia harrastuksia. Hän luki\nruotsalaisia kaunokirjallisia ja historiallisia kirjoja, joita\nhän sitten selosti minulle suomeksi. Kirjoja saatiin jo siihen\naikaan lainaksi pienestä kirjastosta, jota eräs asiaa harrastava\nkansakoulunopettaja piti luokkansa nurkassa, Kasarminkadun 21:ssä.\n\nTeatteriin hän myöskin oli erityisesti ihastunut. Sinne hän minutkin\nhoukutteli. Pula oli vain siinä, mistä saada se viisikymmenpenninen,\njonka gallerialippu maksoi. Ainahan sitä sentään jotain keinoja\nkeksittiin. \"Viraapelityö\" oli tosin ankarasti kielletty, mutta salaa\nsitä sentään teimme.\n\nRuotsalaisessa teatterissa näytteli siihen aikaan etevä taiteilijapari\nRaa. Heitä kävi koko senaikuinen Helsingin hienosto ihailemassa.\n\nNäyttelijäin puheista en minä tosin ymmärtänyt niin mitään, mutta\nkun Eemeli selosti tärkeimmät kohdat sain kappaleen sisällyksestä\njonkunlaisen käsityksen.\n\nErään kerran nämä teatterissakäynnit tekivät minulle aika kepposen.\nOlimme Eemelin kanssa olleet katsomassa \"Daniel Hjorthia\". Näytäntö\nkesti myöhään yöhön. Kun sen loputtua palasimme kotiin, oli portti\nsuljettu. Lyhyen neuvottelun pidettyämme kiipesimme naapuritalon\nkatolle ja pudotimme sen matalimmalta kohdalta itsemme luminietokseen\nomalle pihalle. Temppu onnistuikin mainiosti, paitsi että aika kului\nniin myöhäiseen yöhön, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään.\nSeuraavana päivänä oltiin hirveän väsyksissä.\n\nOvessa, joka johti verstaasta leikkuuhuoneeseen, oli pyöreä reikä,\nmistä mestari piti oppipoikia silmällä. Väsynyt kun olin, en osannut\nvaroa vakoilureikää. En huomannut ennenkun mestari seisoi vieressäni ja\nsanoa jyräytti korvani juuressa: \"Aatami ei saa tänään päivällistä, kun\ntekee niin laiskasti työtä\". Tunsin kuinka veri läikähti kasvoihini. Ei\nsen kipeän, vaan sen häpeän vuoksi!\n\nOli onni että mestari sattui olemaan hyvällä tuulella, sillä tämä oli\nhelpoimpia rangaistuksia, mitä tällaista rikosta seurasi.\n\nJos ukolla olisi sattunut olemaan paha tuuli, niin korvapuusteja olisi\nsatanut ja minä vakuutan, etteivät ne olisi olleet sokeroituja.\n\nEi minun sentään tarvinnut nälkää nähdä, vaikka pöytään en päässytkään.\nKun kyökkitytöt saivat kuulla asianlaidan niin ruokaa tuli yllin\nkyllin, vieläpä parempaakin kuin muille.\n\nSanotaan ettei mikään maailmassa ole pysyväistä. Sen mekin saimme nähdä.\n\nVärkkisälli, joka kymmenkunnan vuotta oli ollut mestarin uskottu mies\nja oikea käsi, menetti yks' kaks' koko paikkansa.\n\nEräänä yönä heräsimme hirveään meluun. Luulimme jo, että rosvojoukko\noli hyökännyt rauhallisten suutarien kimppuun. Kirouksia ja sadatuksia\nkuului yön pimeästä.\n\nKun olimme saaneet valoa huoneeseen, näimme mestarin ja värkkisällin\nseisovan vastakkain kuin kaksi vihaista kukkoa syytäen suustaan sanoja,\njotka eivät olleet juuri kohteliaisuuksia.\n\nMestari oli täysissä pukimissa, josta näkyi että hän juuri oli palannut\njuomaretkiltään. Värkkipaasi oli puolipukeissa. Riitaa jatkui koko\najan, minkä hän puki päälleen ja toraillen molemmat poistuivatkin\nhuoneesta.\n\n\"No nyt olemme siitä painajaisesta päässeet!\" kuiskasi Eemeli minulle.\nJa niin olikin, sen kerran perästä emme häntä enää nähneet.\n\nJälkeenpäin kuulimme että mestari oli yllättänyt värkkipaasin\nyökengässä kyökin puolella. Siitä myrsky.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli vihdoin kevät. Ankaran talven valta taittui, lumet sulivat,\nvedet vapautuivat kahleistaan. Oltiin toukokuun lopulla, ilmat olivat\npäivisin jo lämpöiset, vaikka yöt vielä olivat kylmät.\n\nHyvät helsinkiläiset riensivät kesäisin, siihen aikaan niinkuin nytkin,\nulos raittiiseen meri-ilmaan.\n\nSaaristoliikenne ei tietysti ollut niin vilkasta kuin nykyään.\n\nTäällä oli siihen aikaan eräs yhdistys, jonka nimi oli \"Helsingfors\nHantvärkareförening\". Siihen kuuluivat kaikki kaupungin\nkäsityöläismestarit ja osa kauppiaista sekä muita porvareita.\n\nSeuralla oli tapana viettää kevätjuhlaansa toisena helluntaipäivänä ja\ntällä kertaa se oli päätetty pidettäväksi Degerössä.\n\nDegerö oli kaupunkilaisten suosituin huvipaikka. Siellä oli tasainen\nruohokenttä, joka oli kuin luotu ulkoilmahuveja varten. Pieni\n\"Degerö\"-niminen höyrypursi välitti liikennettä kaupungin ja saaren\nvälillä.\n\nMestari juomaveikkoinensa lähti tietysti myöskin, ja me pojat saimme\nluvan mennä huviretkelle mestarin omalla soutuveneellä, vaikka ei tosin\npitemmälle kuin Korkeasaareen.\n\nNeljä vanhempaa poikaa otti veneen haltuunsa. Minulla oli kunnia päästä\nheidän seuraansa.\n\nKorkeasaarella oli siihen aikaan huonomaineinen merimieskapakka.\nPoikkesimme sinne, koska mestari oli niin määrännyt, mutta siellä ei\nollut muuta nähtävää kuin juopuneita merimiehiä. Päätimme kiellosta\nhuolimatta pyrkiä Degeröhön. Sovimme keskenämme ettemme näyttäytyisi\njuhlapaikalla. Ettei mestari ympäri saarta samoilisi, siitä olimme\nvarmat. Kun hän kerran istui juomapöydän ääreen, niin kyllä hän\nsiinä myöskin pysyi. Sananparreksi oli käynyt: \"Ingen bråska, sa\nskomakarmästar Åska, då han satt vid toddyglaset\".\n\nYhtäkaikki jouduimme kiinni tottelemattomuudestamme.\n\nKaikessa rauhassa astelimme metsänviertä aikoen kiertää juhlakentän\ntoiselle puolelle siinä hurskaassa toivossa ettei meitä huomattaisi.\nMutta voi kauhistus! Mestari tulla köntysti samaa polkua vastaamme\ntoisen herran kanssa. Huomasimme heidät liian myöhään, ei ennättänyt\nenää minnekään piiloutua.\n\nEi auttanut muu kuin rohkeasti astua suden suuhun. Nähtyään meidät\ntiukisti mestari katseensa ja sanoi: \"Kuinka te olette uskaltaneet\ntulla tänne ilman lupaa?\" Vanhin pojista vastasi hätääntyneenä että\nKorkeasaaressa oli niin tyhjää ja että aikomuksemme oli juuri kiireesti\nlähteä takaisin.\n\nSuureksi ihmeeksemme ei ukko ensinkään näyttänyt vihastuvan, vaan\npäinvastoin lahjoitti meille suosionsa osoitukseksi kaksi pulloa\nolutta, kehoittipa vielä kotiin palatessamme ottamaan matkustajiakin\nmukaan, sillä laivalla tulisi varmaankin aika tungos.\n\n\"Herra ei taida enää kauan elää\", sanoivat pojat, \"sillä näin hyvällä\ntuulella ei hän milloinkaan ole ollut\". Ja pojat ennustivat oikein.\n\nKotimatkalle lähdimme myöhään yöllä. Mukaamme otimme kaksi lihavaa\nherrasmiestä, toivoen voivamme ansaita heidän kuljetuksestaan jonkun\npennin. Mutta sitä ei meidän olisi pitänyt tehdä!\n\nEnsiksikin olivat herrat niin humalassa että vene ei tahtonut mitenkään\npysyä pystyssä.\n\nToiseksi oli se hiljan lykätty vesille, ja -- niinkuin nyt vasta\nhuomasimme -- ylhäältä pahoin ravistunut. Nyt kun tuli lisää painoa\nalkoi vene arveluttavasi vuotaa. Vesi pursui joka laudan raosta koskena\nsisään.\n\nOnnettomuudeksemme olimme vielä lähtökiireessä unohtaneet äyskärin\nKatajanokan sillalle.\n\nJoukossamme oli poika, jota me verstaassa kutsuimme Merimies-Kalleksi,\nsentähden että hän oli kyntänyt valtamerta kapteeni Ahlforssin\nkokkipoikana Hoppet-nimisellä laivalla, useampia vuosia, vaikka nyt\nvälitöikseen oli ruvennut suutarinoppiin.\n\nKalle sanoi että olisi häpeä sille, joka on purjehtinut monessa\nvaltameren myrskyssä ja niistä kaikista kunnialla suoriutunut, upota\ntämmöiseen porolätäkköön kuin on tämä lahti.\n\nSitten hän komensi kaksi poikaa soutamaan, minkä käsivarsista lähti,\ntoiset ajamaan saappaillaan ja lakeillaan vettä veneestä, minkä\nennättivät. Ankarasta ponnistuksesta väsyneinä saavuimme vihdoin\nkaupungin rantaan.\n\nKello taisi olla noin kolmen paikkeilla kun pääsimme kotiin.\nNukkumisesta ei sinä yönä tullut mitään, kun kello viisi oli istuttava\nrummulla.\n\nAamuisin verstaaseen tullessamme oli ensimmäinen työmme vilkaista\nleikkuukamarin ovireikään. Niin teimme nytkin. Siinä näkyikin\nlasiruutua vasten mestarin litteäksi puristunut pöhönaama. Vasta\nsitten kun hän näki että kaikki pojat olivat työn hommassa, meni\nhän nukkumaan. Sinä aamuna ukko kurkistelikin tavallista kauemmin\naukostaan. Mutta se oli hänen viimeinen vakoilunsa.\n\nMestari oli luultavasti öisellä paluumatkallaan vilustunut. Näihin\naikoihin liikkui kaupungissa kuumetauti, joka teki tuhojaan melkein\njoka perheessä.\n\nKun ukko sinä aamuna meni levolle sai hän heti niin ankaran\ntaudinkohtauksen, että tajuihinsa tulematta viikon perästä makasi\nkylmänä ruumislaudalla.\n\nVainajalle pidettiin komeat hautajaiset. Saattoväkeä oli paljon, mutta\nkaipauksen kyyneliä en nähnyt kenenkään vuodattavan.\n\nKukkia ja seppeleitä ei siihen aikaan vainajille käytetty. Ainoa\nviheriäinen hautajaiskoriste oli kuusen tai myrtin oksista sidottu\nköynnös, joka ympäröi kirstua.\n\nSiihen aikaan oli toinen tapa, joka nykyään on jäänyt pois: käskettiin\nvainajan kaikki sukulaiset ja tuttavat surutaloon viettämään\njälkijuominkeja, jotka usein jatkuivat seuraavaan aamuun ja joskus\nvielä kauemminkin.\n\nVieraiden poislähtiessä annettiin jokaiselle hautajaisrinkeli. Se oli\nerityisesti tätä tarkoitusta varten safranijauhoista leivottu. Siihen\noli sekoitettu kaikenlaisia karvaita maustimia, varmaankin siinä\ntarkoituksessa että se muistuttaisi vainajan sukulaisia ja ystäviä\nsiitä katkerasta surusta, joka heitä oli kohdannut.\n\nJa nyt kun suutarimestari Anders Åska on kätketty maan poveen on\npaikallaan pieni muistopuhe hänestä ja hänen aikakaudestaan.\n\nMestari Åska oli niitä ammattikuntalaitoksen aikuisia mestareita,\njotka olivat saaneet mestarikirjansa ammattikunnan puheenjohtajalta\nja tehneet porvarisvalan korkean maistraatin edessä. Siitä syystä\npiti hän talossaan itseään rajattomana itsevaltiaana. Hän ei\nsallinut oppipoikien edes itsenäisesti ajatella. Heillä ei saanut\nolla minkäänlaisia omintakeisia pyrinnöitä, heidän piti olla vain\nyksinkertaisia työjuhtia. Hän luuli olevansa alaistensa sekä ruumiin\nettä sielun herra.\n\nSiellä hän nyt lepää, herra mestarimme, rikkaruohojen peittämän\nkummun alla. Ajan hammas on kuluttanut pois aikoinaan kiveen hakatun\nmuistokirjoituksen ja harmaa sammal peittää tyystin uteliaalta\nohikulkijalta hänen nimensä. Pian tulee kalmiston puutarhuri ja\ntasoittaa kummun jäännöksen sekä siirtää kiven romukasaan. Sitten hän\npystyttää paikalle valkoisen paalun, jossa luetaan: \"myytävänä\".\n\nJa niin on Anders Åska astunut unhoitettujen joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe pojat olimme melkeinpä mielissämme mestarimme kuolemasta. Tiesimme\nettä oli yhtä itsevaltiasta mestaria vähemmän maailmassa. Tiesimme\nmyös että rouva oli aivan toisenlainen ihminen, hänen kanssaan voi\nkeskustella asioista tarvitsematta pelätä tulevansa ulosajetuksi.\n\nKun hautajaishommat olivat ohi, menimme rouvan luo pyytämään työpäivän\nlyhennystä, johon hän heti hyväntahtoisesti suostuikin. Työt\naloitettiin tästä lähtien kello kuusi aamulla ja lopetettiin kello\nkahdeksalta. Siis melkoinen askel eteenpäin senaikaisissa oloissa.\n\nRuokajärjestykseenkin tuli tuntuva parannus. Voita oli pöydällä\njoka sunnuntaiaamu, sen sijaan kun ennen saimme sitä vain suurina\njuhlapäivinä.\n\nKuumetauti raivosi yhä edelleen joukossamme, vaikka viikatemies ei\nvaatinutkaan uusia uhreja.\n\nTuli se viimein minunkin vuoroni. Sairastelin kotona viikon päivät,\nvuoroin selvänä, vuoroin houreissa. Kun makuuhuoneemme oli eri\nrakennuksessa eikä myöskään ollut mitään erikoista hoitajaa, sain\nkaiket päivät olla yksin ja niin tein hourepäissäni kaikenlaisia\nhullutuksia. Kerrankin karkasin paitasillani ulos kadulle, josta\nvieraat ohikulkijat minut toivat kotiin.\n\nMeillä oli kyllä kotilääkärinä entinen sotilashaavuri, mutta kun hän\nei minussa saanut mitään paranemista aikaan, toimitti rouva minut\nsairashuoneeseen.\n\nYksi tovereistani kyyditsi minut lasarettiin. Mennessämme alas\nVladimirin mäkeä tuumiskelin itsekseni että tämä kai on viimeinen\nmäkeni tässä elämässä ja mitäpä sillä olisi ollutkaan väliä. Eihän\nminua kukaan kaivannut. Ainoa, joka olisi kaivannut, oli jo vuoden ajan\nmaannut turpeen alla.\n\nSairashuone, jonne minut vietiin, sijaitsi lähellä meren rantaa\nläntisellä laitakaupungilla. Kuumetaudin riehuessa oli täytynyt\nvuokrata yksityisiä taloja sairashuoneiksi, mistä vain oli saatavissa.\n\nSänky, johon jouduin makaamaan, oli aivan akkunan alla. Siitä\noli laaja näköala yli viheriäisen ruohokentän. Kauempaa näkyivät\nkaupungin hautausmaan valkoiset puuristit. Sopiva näköala sairaille\nkuumetautisille!\n\nSali oli muuten suuri, siisti ja valoisa. Sängyt olivat rivissä pitkin\nakkunanpuoleista seinää, niin että päätäni kääntämättä näin yli koko\nsänkyrivin. Ja surullinen näky se tosiaan oli.\n\nUusia hourailevia sairaita tuotiin joka päivä ja toisia, joiden\nelämänlanka oli katkennut, kannettiin joka aamu ruumishuoneeseen.\n\nMinua ei tauti pahoin ahdistellut. Oli päiviä jolloin olin täydessä\ntajussa, vaikkakin voimiltani heikko.\n\nKesä oli juuri ehtinyt kauneimmilleen. Avonaisesta akkunasta\ntoi tuulenhenki vasta puhjenneitten koivujen suloisen tuoksun\nummehtuneeseen sairashuoneeseen.\n\nTuli juhannusilta. Juhannus oli silloin niinkuin nytkin nuorten\njuhla. Mainitsin jo että sairashuoneen pohjoispuolella oli tasainen\nruohokenttä. Sen olivat kaupungin nuoret valinneet karkelokentäkseen.\n\nJuhannusillan lähestyessä alkoi tautini arveluttavasti kiihtyä. Luulin\njo itselläni olevan viimeiset hetket käsillä. Kuume oli ankara ja\nhengitys kävi kovin raskaasti.\n\nTuskissani kääntelin ja vääntelin vuoteessa, niinkuin onkimato\nkoukussa. Ulkoa kuuluva melu ja hälinä lisäsi vielä tätä kauheata\ntuskaa. Jokainen pyssynpamaus, hurraahuuto koski minun kuumeesta\närtyneisiin hermoihini, niinkuin olisi niitä tuhansilla veitsillä\nviilleskelty. Odotin vain että loppuni tulisi. Koko kulunut elämäni\nkiiti nuolen nopeudella ohitseni. Koetin anoa Jumalalta anteeksi\nkaikkia pahoja tekojani, jotka muistuivat mieleeni. Sitten vaivuin\npitkäaikaiseen kuumehoureeseen.\n\nHoureissani liitelin kauas metsäpirtille, kotimökilleni.\n\nMutta pirtti ei ollut enää entisen näköinen. Se oli muuttunut\nkultakupooliseksi linnaksi. Äitini istui sen parvekkeella kehräten\nvilloja. Nähtyäni hänet huusin: Äiti, äiti, tule alas ottamaan minut\nsinne, olen niin kovin sairas, mutta äiti vain viittasi merkitsevästi\nkädellään ikäänkuin sanoen ettei hän voi tulla minun tyköni. Tästä\nepätoivoisena vaivuin linnan kynnykselle.\n\nHeräsin vasta seuraavana päivänä siinä puolenpäivän rinnassa. Kuume ja\ntuskat olivat hävinneet, tuntui kuin olisin ollut aivan terve. Yritin\njo noustakin, mutta se oli voimilleni vielä mahdotonta.\n\nKun hoitaja-matami, vanhanpuoleinen hyväntahtoinen eukko,\nkiertomatkallaan tuli luokseni, kerroin hänelle yöllisistä tuskistani.\n\"Kiittäkää Jumalaa että olette vielä nuori, sillä nuoruutenne teidät\npelasti. Tämä oli taudinkäänne, josta vain harvat pelastuvat.\" Kun\nkuume oli hävinnyt, edistyi paranemiseni nopeaan.\n\nKahden viikon kuluttua olin niin terve että pääsin kotiin. Mitään\njälkiä ei tauti minuun jättänyt, paitsi että pellavatukkani lähti\ntyynni pois, mutta lohdutuksekseni kasvoi uusi tummempi sijaan.\n\nKotona olivat asiat sujuneet parempaan päin. Värkkimestariksi oli\notettu entinen pietarilainen mestari, joka vanhuudenpäiviksi oli\nsiirtynyt Helsinkiin. Hän oli herttainen, hyväntahtoinen ukko, joka\nei halunnut ketään sortaa. Ukko asuikin kaupungilla ja oli siten\nverstaassa vain työaikoina, niin että meillä pojilla oli paljon\nvapaampi liikkua. Ei tarvinnut enää hiipiä pitkin seinänviertä akkunan\nalatse kaupungille mennessään, niinkuin ennen mestarivainaan aikoina\noli täytynyt.\n\nVakoilureiän veralle oli kerääntynyt paksu tomukerros. Näkyi ettei\nsitä viime aikoina enää oltu käytetty. Rahapenninkin sai irti paljon\nhelpommin, kun viraapelityö ei enää ollut niin jyrkästi kiellettyä.\n\nNäihin aikoihin alkoi muutamien asiaaharrastavien käsityöläismestarien\nalkuunpanosta toimia eräänlainen sunnuntaikoulu oppipoikia varten.\nSiellä minäkin seuraavana talvena kävin sunnuntaipäivin useamman viikon\najan. Se onkin ainoa koulunkäynti, josta voin kehua.\n\nIkävänä seikkana tässä koulussa oli vain se, että opettajat osasivat\nniin huonosti suomea. Etenkin laskennonopettaja oli suomenkieleen\nkokonaan pystymätön.\n\nElämämme kulki muuten entistä rataansa. Kävimme Eemelin kanssa\nteatterissa, niinkuin ennenkin, samoin taideyhdistyksen kokoelmissa,\njotka siihen aikaan oli vielä hyvin vaatimattomat. Kokoelmia\nsäilytettiin Fabianin ja Hallituskatujen kulmatalossa, samassa\npaikassa, jossa nykyään asustaa venäläinen tyttökoulu.\n\nKuumetautikin alkoi hiljalleen Helsingistä peräytyä, samoin\nmaaseudultakin ja vuodentulon kerrottiin v. 1869 olleen tyydyttävän.\nValoisammat ajat koittivat taas Suomen kansalle.\n\nOlin ollut nykyisessä paikassani lähemmäs puolenkolmatta vuotta.\nSillä ajalla oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, joka määräsi ettei\noppipoika päässyt kisälliksi, ellei hänellä ollut päästötodistusta\nsunnuntaikoulusta.\n\nEräänä sunnuntaina, muutamia viikkoja ennen joulua, käski rouva\nminut puheilleen. Kun olimme ensin sopineet seuraavan viikon\ntyöjärjestyksestä, ilmoitti hän että voisin päästä opista vaikka jo\nensi uutena vuotena ja tulla kisälliksi, jos vain siihen mennessä\nhankkisin hyväksyttävän todistuksen sunnuntaikoulusta ja tekisin n.k.\nstykin (opinnäytteen), jona tavallisesti oli saapaspari.\n\nOlin tästä asiasta keskustellut jo ennen hänen kanssaan, mutta rouva ei\nollut ottanut varteen ehdotuksiani.\n\n\"Stykin\" tekemisessä ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Toista oli\ntodistuksen hankkiminen. Mutta kun rouva oli vähän kunnianhimoinen\nja tahtoi näyttää etteivät hänen oppipoikansa olleet huonompia kuin\nmuidenkaan määräsi hän minut millä neuvoin tahansa hankkimaan tuon\ntodistuksen itselleni. Jos onnistuisin, olisin ensimmäinen hänen\nverstaassaan, joka koulutodistuksella pääsee kisälliksi.\n\nNyt tuli siis eteen kysymys: kuinka saada todistus? Historia ja\nmaantiede olivat minun lempiaineitani ja niistä kyllä luulin\nsuoriutuvani, mutta laskennossa oli kova pähkinä purtavana.\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin iskeä kiinni luvunlaskukirjaan, niinkuin\nkissa hiireen, ja vaikeimmissa kohdissa hakea Eemeli avuksi. Olihan\npuolen vuoden lyhennys oppiajastani kysymyksessä.\n\nViikkoa ennen joulua ilmoitin itseni sunnuntaikoulun opettajille\nkuulusteltavaksi. Kuulustelun päätyttyä sain kun sainkin todistuksen.\nEihän se juuri loistava ollut, mutta ehkä sen avulla sentään pääsisin\nkisälliksi. Todistus oli kokonaan ruotsinkielinen ja vain Eemelin\navulla sain siitä selvän.\n\nVihdoin koitti neljäs päivä tammikuuta v. 1870. Se oli minulle\nvapautuksen päivä. Silloin katkesivat ne orjankahleet, jotka lyhyttä\nväliaikaa lukuunottamatta olivat sitoneet minun levotonta sieluani\npuolen kahdeksatta vuotta. Mainittuna päivänä Helsingin kaupungin\nkorkea käsityöläisneuvosto julisti minut kypsäksi omalla vastuullani\nharjoittamaan jaloa suutarinammattia. Toisin sanoen olin julistettu\nkisälliksi.\n\n\"Kisällibreivi\" se siihen aikaan häämöitti vaivojen palkintona\noppipojan mielessä, niinkuin nykyään ylioppilaslakki koulupojan.\n\nNyt olin saavuttanut kauan ikävöimäni vapauden.\n\nEnsi töikseni tein tilit rouvan kanssa. Velkani hänelle oli\nkuusikymmentä markkaa, mikä summa oli keräytynyt sauna- ja\npyykkimaksuista ynnä muista pienistä lainoista. Tämä velka oli minun\nensi tilassa työlläni maksettava.\n\nSälliksi päästyäni olin sivuuttanut taas yhden rajapyykin nuoressa\nelämässäni. Nyt olin siirtynyt uuteen, minulle vieraaseen seuraan.\nEnsimmäinen tehtäväni tässä seurassa oli juoda veljenmaljat kaikkien\nsällien kanssa, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sillä se\nkaunis tapa heillä oli että kaikki olivat veljiä keskenään, olipa\ntoinen sitten kummoinen renttu hyvänsä, kunhan hänellä vain oli\n\"kisällibreivi\" taskussaan.\n\nKerran olin saada olutlasin päähäni eräältä vanhalta harmaapäiseltä\nsälliltä, kun erehdyksestä tulin häntä teititelleeksi. Niin arkoja\nolivat he vanhoista perintätavoistaan. Juomista ei siihen aikaan\npidetty minään häpeänä, päinvastoin sai kuulla monta halveksivaa sanaa,\njos tahtoi itseänsä siitä vähän pidättää. \"Jollet juo, niin kaadan\npäällesi!\" oli tavallinen morkkaus juomaseurassa.\n\nKisällien elämä ei ollut niin ihanteellista, kuin miksi minä olin\noppiajallani sen kuvitellut. Juoppous ja sitä seuraava siveettömyys,\nharvoja poikkeuksia lukuunottamatta, rehoitti heidän keskuudessaan.\nMutta eihän heiltä parempaa voinut vaatiakaan kun ajan henki oli\nsellainen.\n\nMinua ei tämä elämä ensinkään miellyttänyt. Oli saatava aikaan olojen\nmuutos tavalla millä hyvänsä.\n\n\n\n\nJäitse Pietariin.\n\n\nPietari oli siihen aikaan suomalaisten käsityöläisten luvattu maa.\nSiellä sai lisää kokemusta ja maksettiin hyviä palkkoja.\n\nOlikin yleisenä tapana että nuoret sällit opista päästyään matkustivat\nPietariin kehittämään ammattitaitoaan. Sällillä, joka oli ollut työssä\nPietarissa, vaikkapa lyhyenkin ajan, oli aina tilaisuus saada parempia\ntyöpaikkoja kotimaassa.\n\nNyt kun olin kaikista siteistä vapaa minun jonkun aikaa uinaillut\nkulkurivereni läikähti, ja minä päätin ensi tilassa lähteä maata\nkiertämään. Ja tällä kertaa matkani määrä ei ollutkaan vähempi kuin\nitse Venäjän pääkaupunki, Pietari.\n\nTalvella matkustaminen oli silloisissa oloissa kovin vaivaloista.\nMuita kulkuneuvoja ei ollut valittavana kuin apostolin hevoset tahi\nhollikyyti. Kun minulla ei ollut varoja ajaa hollikyydillä saisin\nkäyttää ensinmainittua matkailutapaa s.o. kiertää Viipurin kautta jalan\nPietariin.\n\nMutta sattuikin tapaus, joka muutti matkasuunnitelmaani.\n\nVerstaaseen ilmestyi eräänä päivänä mies, joka sanoi olevansa\nviipurilainen rahdinkuljettaja. Rahtimiehet olivat ainoat, jotka\ntalvisaikaan välittivät tavaraliikennettä Pietarin ja Helsingin\nvälillä. Mies sanoi tulleensa kuulustelemaan eikö kukaan sälleistä\nolisi halukas lähtemään Pietariin, sillä nyt olisi hyvä tilaisuus\npäästä sinne halvalla hänen seurassaan.\n\nSovimme miehen kanssa heti kaupoista. Kolme hopearuplaa piti minun\nmaksaa hänelle kyydistä ja ylihuomenna, joka oli sunnuntai, piti olla\nvalmis lähtemään matkalle. Taipaleelle lähdettäisiin jäitse kauppatorin\nrannasta.\n\nNyt alkoivat kiireet hommat. Ensin oli rouvan kanssa selviteltävä\nraha-asiat. Tiesin itselleni jäävän vähän säästöä, kun velka oli\npoistettu. Rouva oli ensin kovin lähtöäni vastaan ja ihmetteli, miksi\nminulla oli niin kiire lähteä talvipakkasella matkaan, kun keväällä\nhöyrylaivalla pääsisin paljon mukavammin. Mutta muuten oli hän minulle\nerinomaisen ystävällinen, käski olemaan varuillani etten hukkuisi\nmiljoonakaupungin pyörteisiin ja lupasi koska hyvänsä antaa työtä ja\nkortteerin kun tulisin takaisin.\n\nRahalaskuista selvisin hyvin. Olin saamassa viisikolmatta markkaa.\nPassi maksoi kahdeksan markan vaiheilla, viipurilaiselle meni\nkaksitoista markkaa (hopearupla oli silloin neljä markkaa), vielä\nmuutamia pikku ostoksia matkaa varten, loput vaihdoin Venäjän rahaksi.\n\nReisukassani ei siis ollut suuren suuri, mutta sitä en surrut. Olinhan\nvanha kiertäjäpoika, joka ei ollut tottunut suuria summia pitelemään.\nMuut matkavalmistukseni olivat pian suoritetut. Kaikki vaatteeni panin\npäälleni, sillä niitä Jumala paratkoon ei ollut paljon. Matkalaukun\nvirkaa teki pieni mytty, joka sisälsi rouvan antaman pyyheliinan, sekä\nmuutamia voileipiä matkaa varten. Siinä kaikki!\n\nSunnuntaiaamuna lähdettiin matkalle Helsingin etelä-satamasta. Sinne\noli kokoontunut rahtimiehiä pitkä karavaani, kokonaista toistakymmentä\nhevosta, kaikilla vankat kuormat tapetteja Ricksin tapettitehtaalta.\nIlma oli kaunis vaikka kylmä, aurinko paistoi täydellä terällä\nvalkoiselle lumiaavikolle, niin että oli vaikea nähdä eteensä.\n\nPian olimme sivuuttaneet Viaporin ja sitä ympäröivät saaret ja\nedessämme oli silmänkantamattoman laaja lumiaavikko.\n\nEnsimmäinen levähdyspaikkamme oli pieni kalastajamökki Sipoon\nulkosaaristossa.\n\nIllemmällä kiristyi pakkanen. Vastaan puhalsi pureva viima. Nyt\nvasta huomasin kuinka puutteellinen vaatetukseni oli ja kuinka\nkevytmielisesti olin lähtenyt näin vaivaloiselle jäämatkalle. Mutta\ntässä ei auttanut itku eikä valitus.\n\nOli jo ollut kauan pimeä, kello taisi olla yhdeksän seuduissa,\nkun vihdoin saavuimme määräpaikkaan, kalastajamökille Porvoon\nulkosaaristoon. Talo, johon yövyimme oli mäkitöyräällä, liki meren\nrantaa, niin että hevoset olivat riisuttavat jäälle, jossa ne\npeitettiin vällyillä ja loimilla.\n\nSitten kiivettiin mäen rinnettä taloon. Väki oli juuri levolle\nmenossa kun toistakymmentä viluista matkamiestä lappautui tupaan.\nRannikkoasukkaat olivat varmaankin tottuneet tällaisiin yövieraisiin,\nkoska nurkumatta toivat pari olkilyhdettä makuutilaksi lattialle.\n\nIllallista syötyämme kellistyimme koko seurue olkilyhteille. Ei\nkestänyt kauan ennenkun kuului joka taholta äänekästä kuorsausta\nilmaisten että miehet olivat nukkuneet.\n\nMinulle vain ei tullut unta, olin liiaksi rasittunut päivän\nponnistuksista, sillä pitääkseni itseäni lämpimänä olin kävellyt\nkymmeniä virstoja hevosten perässä.\n\nLuultavasti olin hetkeksi nukahtanut kun heräsin ovenkäyntiin.\nKyytimieheni, joka näkyi olevan joukon johtaja, oli käynyt hevosia\nkatsomassa. Hän herätti miehet ja sanoi ulkona olevan niin kovan\npakkasen että hevoset paleltuvat, jollei heti lähdetä matkaa jatkamaan.\n\nMiehille tuli sen kuultuaan kiire saada matkatamineensa kuntoon.\nLähtiessään tuvasta jätti jokainen viisikopeikkasen pöydälle maksuksi\nyösijasta. Rantaan ehdittyäni olivat kaikki siellä jo lähtövalmiina.\nOli vielä pimeä, kello taisi olla viiden korvilla. Minä puolestani\nolin kovin uninen ja väsyksissä vielä eilisestä ponnistuksesta.\nJalkani olivat niin kankeat että tuskin jaksoin siirtää niitä\npaikoiltaan. Onneksi kyytimiehelläni sattui olemaan matkassa kahdet\nlammasnahkaturkit. Nähdessään surkean tilani tuli hänen kai minua\nsääli, koska riisui toiset turkit päältään ja kietoi minut niihin kuin\npienen lapsen sekä asetti istumaan paperikuorman päälle.\n\nNyt ei ollut enää pelkoa paleltumisesta. Vähitellen alkoi päiväkin\nsarastaa ja kohtapa aurinko saapuisi avuksi.\n\nUnohtumaton näky todella oli auringonnousu jääaavikolla. Loistavan\nsädekehän ympäröimä tulipunainen pallo kohosi majesteetillisena\nverkalleen jääreunan takaa taivaanlaen korkeuteen.\n\nRahtiukot sanoivat että tulee lumipyry, koska aurinko nousee\n\"pyhimyssäteet päässä\".\n\nKaravaanin kulku oli hidasta, kun kuormat olivat suuret ja raskaat.\nJuhlallista hiljaisuutta jääaavikolla ei häirinnyt muu kuin hevosten\ntahdikas astunta ja tiukujen vieno helinä. Väliin tuli vastaan leveämpi\nrailo. Silloin täytyi riisua hevoset valjaista ja antaa niiden vapaasti\nloikata railon ylitse ja kuormat hilattiin miesvoimalla jälestä.\n\nAskel askeleelta katkeaa taival. Itäisellä taivaanrannalla häämöttää jo\nkeidas, nimittäin toinen levähdys- ja syöttöpaikka. Hevosetkin tietävät\nsen ja jouduttavat askeleitaan.\n\nSaari, johon nyt saavuimme, oli isonpuoleinen. Asukkaat olivat\nsuomeapuhuvia, sillä olimme jo sivuuttaneet ruotsalaisen asutuksen\nrajan. Talo oli siisti, punaiseksi maalattu ja muutoin hyvinvoivan\nnäköinen.\n\nTalossa oli entiseltään toinen rahtikaravaani, joka kulki\npäinvastaiseen suuntaan kuin meidän. Rahtimiehet olivat kaikki tuttavia\nkeskenään. Siinä sitä sitten pakistiin ja kyseltiin kuulumisia\nkummaltakin puolelta sekä jutun höysteeksi juotiin kahvia monta\npannullista. Väkijuomia en nähnyt rahtimiesten ollenkaan käyttävän.\n\nAurinko oli jo liukunut hyvän joukon alamäkeä, ennenkun taas olimme\ntaipaleella.\n\nSeuraavaksi yöksi oli aikomus ehtiä Tammioon. Päivä rupesi hämärtämään,\naurinko oli jo aikoja sitten vaipunut jääreunan taa. Minua rupesi\nhirveästi väsyttämään. Kiedoin turkit paremmin ympärilleni, kiipesin\njälkimmäisen kuorman päälle ja asettuen siihen niin mukavasti kuin\nmahdollista, koetin pysytellä valveilla, mutta väsymys sentään voitti.\n-- Näin unta että olin Hämeen takamailla, lapsuuteni kodissa. Äitini\ntuli pirtin ovella vastaani ihmetellen, missä niin kauan olin viipynyt.\nVastasin olleeni vieraalla maalla, niin etten ole ennen ehtinyt tulla.\nKysyin miksi äiti ei ollut lämmittänyt pirttiä, vaikka tiesi minun\ntulevan kotiin. \"Ei ole ollut aikaa, kun on täytynyt kaiket päivät olla\nkartanon töissä\", vastasi äitini.\n\nHän kehoitti minua nousemaan lavalle, siellä kai olisi vielä vähän\nlämmintä. Kiipesin vanhoja tuttuja portaita parvelle ja asetuin sinne\nlevolle. Mutta parvi rupesi huojumaan sinne ja tänne, lauta laudan\nperästä putosi alas, viimein ei ollut kuin yksi kapea lauta, mutta\nsekin irtaantui, ja minä vierähdin lattialle. -- Silmieni auettua\nhuomasin makaavani lumihangella.\n\nHerättyäni olin vielä niin unenpökerryksissä etten heti muistanut missä\nolin.\n\nPonnahdin pelästyneenä pystyyn ja huomasin saapuneemme saaren\nläheisyyteen. Tie ei ollut enää niin tasaista kuin jäällä, sentähden\nolin pudonnut kuormalta.\n\nHevosia ei näkynyt, mutta tiukujen helinä kuului läheisestä metsästä.\nSieppasin turkkini kainalooni ja lähdin juoksemaan perässä.\n\nToisella puolella mäkeä oli rahtimiesten majatalo, laajojen peltojen\nja niittyjen ympäröimänä. Siellä rahtilaiset pihalla jo riisuivat\nhevosiaan, kun minä ankarasta juoksusta hengästyneenä heidät vihdoinkin\nsaavutin.\n\nTalonväki oli illallishommissa kun toistakymmentä nälkäistä ja viluista\nrahtilaista työntäytyi sisään. Kuka pyysi ostaa suolakalaa, kuka\nleipää, kuka kauroja ja heiniä. Kaikki kelpasi väsyneille matkamiehille.\n\nTuvassa oli useampia verkkopukkeja, joista näkyi että talossa\nmaanviljelyksen ohella myöskin kalastettiin.\n\nIllallista vähän haukattuamme oikaisimme väsyneet raajamme pehmoiselle\nolkivuoteelle.\n\nYöllä nousi ankara lumipyry, niinkuin rahtiukot olivat aamulla\nennustaneet. Se tukkosi kaikki tiet niin umpeen että olimme pakoitetut\nviipymään talossa puoleen päivään asti. Keskipäivällä, kun lumisade\nvähän helpotti, läksimme taipaleelle, koettaen kinosten halki pyrkiä\neteenpäin. Emme olleet kulkeneet montakaan virstaa, kun pyry uudelleen\nyltyi, ja tällä kertaa niin rajuna, ettei nähnyt eteensä kuin muutaman\nsylen verran.\n\nJouduimme tukalaan asemaan. Ei voinut kulkea eteen- eikä taaksepäin.\nTuisku peitti kaikki jäljet. Ei ollut muuta neuvoa kuin seistä\npaikallaan ja odotella pyryn taukoamista. Onneksi oli pakkanen\nlauhtunut, muutoinhan olisimme muuttuneet jäätönkiksi tässä lumi- ja\njääerämaassa.\n\nIllan suussa taukosi pyry. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä\nhätäsatamaan, johonkin luotsi- tai kalastajamökkiin.\n\nRahtimiehet tiesivät hiukan sivulla tiestä, pienessä lahden poukamassa\nlöytyvän vähäisen kalastajamökin. Sinne lähdimme nyt kahlaamaan syvässä\nlumessa, pimeän tähden kun oli enää mahdoton jatkaa eteenpäin.\n\nKalastajan asunto oli ahdas tällaiselle miesjoukolle, mutta sopu sijaa\nantaa, sanoo sananlasku. Lattia oli niin täynnä matkamiehiä että tuskin\nkämmenen leveyttä siitä oli vapaana.\n\nTuvassa oli iso leivinuuni, minulle vanha tuttu jo Hämeestä. Kiipesin\nuunin päälle, siellä oli ainakin lämmin maata vaikka kylkiluita vähän\npakottikin. Tämä oli viimeinen yö, jonka kalastajien luona vietimme.\n\nYleensä huomasin että saaristolaiset ottivat rahtilaiset ylen\nystävällisesti vastaan. He tiesivät että nämät eivät mitään ilmaiseksi\npyytäneet, vaan että heillä oli rahaa millä maksaa, kun vaan\nkalastajilla oli jotain myytävää.\n\nSeuraavana päivänä -- se oli jo keskiviikko -- läksimme hyvissä ajoin\nyrittämään eteenpäin. Kulku olikin nyt helpompaa kun lumi suojan ilman\ntähden oli ehtinyt painua.\n\nPuolenpäivän tienoissa tulimme tienhaaraan, jossa vietettiin pieni\nerojaisjuhla. Miehet panivat tupakaksi ja hevosille annettiin kauroja\nvälipalaksi. Tässä oli karavaanin määrä hajota kolmeen osaan, yksi\nlähti Koiviston salmen kautta Pietariin, toinen Uuraan tietä Viipuriin.\nMinun kyytimiehelläni taas oli kotonaan toimitettava jotain tärkeitä\nasioita, jonkatähden me suuntasimme matkamme suoraan maihin päin.\n\nErotessaan päättivät miehet kokoontua seuraavana tiistaina Pietarissa\ntalvipalatsin kohdalle Nevan jäälle, josta sitten taas yhdessä\nlähtisivät paluumatkalle Helsinkiin.\n\nMinä ja isäntäni läksimme suorinta tietä Säkkijärven Kallolaan, missä\nhänen kotitalonsa oli.\n\nVasta iltamyöhällä saavuimme perille. Emäntä otti meidät ystävällisesti\nvastaan ja minut vietiin heti porstuakamariin, jossa tarjottiin\ntervetuliaiskahvit.\n\nTalossa oli kolme poikaa. Kyytimieheni oli vanhin veljeksistä,\nkaikki kolme olivat naimisissa ja asuivat vaimoineen lapsineen\nisossa, yhteisessä pirtissä. Ja hyvin he siinä näkyivät sopivankin,\njokaisella perhekunnalla kun oli oma rajoitettu nurkkansa. Kanat ja\nkukot tepastelivat vapaasti ympäri huonetta, laskien sinne tänne\npuumerkkinsä. Vaimoväki hoiti tavallisesti kaikki kotityöt, miehet kun\nalituisesti olivat rahdinajossa.\n\nSeuraavana aamuna lähti nuorin veli viemään paperikuormaa Viipuriin.\nIsäntäni jäi kotiin, niinkuin jo mainitsin, asioitansa järjestämään.\n\nOlin talossa vieraana kokonaista kaksi päivää. Sillä ajalla sen\nhaltijat kestitsivät minua parhaansa mukaan. Emäntä toi pöytään\nkaikkea, mitä talossa löytyi. Ikävä vain että minulla ei ollut varaa\npalkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Eivätkä ne kunnon ihmiset sitä\nvaatineetkaan, he pitivät sitä velvollisuutenaan, kun matkani vähän\nviivästyi heidän tähtensä.\n\nLauvantai-aamuna, ennen kukonlaulua, olimme jo matkalla Venäjän\npääkaupunkia kohden. Ja nyt sitä kuljettiinkin oikein herroiksi!\nLevännyt valakka juoksi niin että lumi tuprusi ympäri reen.\n\"Dragomannini\" vakuuttikin että jos tätä menoa mennään niin ollaan\nillalla Pietarissa.\n\nPuolenpäivän seuduissa häämöttivät edessämme Kiuskerin ääriviivat,\neikä kestänyt kauan ennenkun olimme Suomenlahden vilkkaimmalla\ntalvikalastusalueella.\n\nSiinäpä oli elämää ja liikettä! Luuli melkein tulleensa jonkun pienen\nkaupungin markkinatorille.\n\nKalastajien telttoja oli jäällä riveissä niinkuin ruiskykkiä\nmaanviljelijän pellolla. Rivit ulottuivat niin pitkälle kuin silmä\nkantoi.\n\nJää oli jaettu suuriin sarkoihin ja saroilla oli rivissä kalastajien\nnuotta-apajat. Välimaalla vilisi kauppasaksoja, jotka tekivät\nkalakauppoja. Jäällä oli isot hailikasat jokaisen nuotta-apajan\nvieressä. Ostajasaksat ajelivat ristiin rastiin ja tekivät\ntarjouksiaan, kalojen hinnat vaihtelivat aina sen mukaan, kuinka suuri\nsaalis oli ollut sinä päivänä. Kun ostaja sai reslansa täyteen Ahtolan\nhopealta hohtavia asukkaita, peitti hän ne likaisilla niinimatoilla ja\nantoi mennä huristaa Pietaria kohden, jossa ne seuraavana päivänä jo\nolivat venäläisten herkkusuiden pöydällä.\n\nKoivistolla syötimme hevosta viimeisen kerran, sieltä ajaa vilistimme\nKronstadtia kohden. Pimeä ennätti meidät, ennenkun saavuimme \"Pietarin\navaimen\" kohdalle. Linnoituksesta ei pimeän tähden muuta eroittanut\nkuin mustat hahmoviivat.\n\nKaikesta näkyi että oli tultu suurkaupungin läheisyyteen. Jäällä\noli rivissä lyhtytolppia yhtä taajassa kuin siihen aikaan Helsingin\nkaduilla. Kauppakojuja oli jäällä vähän päästä. Niissä oli kaupaksi\nvehnäleipää, teetä sekä kaikenlaista rihkamaa.\n\nErääseen kojuun mekin poikkesimme teetä juomaan. Sinne meni minun\nviimeinen viisikopeekkaseni. Mutta sitä en surrut, olinhan kohta\nmatkani määrässä, jossa kultakasat minua odottivat -- niinkuin luulin.\n\nOli jo pimeä, kun ajoimme Nevan jäätä. Rannat molemmin puolin\nlainehtivat yhtenä valomerenä, lyhtytolppia oli niin taajassa että\npitemmältä matkalta näytti niinkuin kaupungissa olisi ollut ilotulitus.\n\nAjoimme suoraan Viipurborgin puolelle. Siellä oli majatalo, jota\nnimitettiin \"Suomen kortteeriksi\".\n\nKortteeri, johon jouduimme, oli suuri avara huone, ihmisvilinää täynnä,\nniinkuin jossakin markkinahallissa. Siellä kuuli kaikkia muita kieliä,\nmutta hyvin vähän suomea. Mahorkan savua oli niin paksulta, ettei\nvoinut nähdä yhdestä nurkasta toiseen.\n\nSisäänastuessa sattui silmään ensiksi katossa käryävä öljylamppu, joka\nnäkyi olevan valmis nukahtamaan millä hetkellä hyvänsä.\n\nYmpäri huonetta oli kolmenkerroksiset puiset makuulavitsat. Siellä\ntäällä joku rääsyinen väsynyt matkamies nukkui lakki päänsä alla.\nLautojen raoissa kihisi punatakkisia syöpäläisiä, kiistellen mustien\ntorakoitten kanssa saaliista.\n\nKahdessa pöydässä, vaivaisen talikynttilän valossa, pelasi\nkaikenlaisista kansallisuuksista kokoonpantu miesjoukko korttia.\nSeisahduin yhden tällaisen seurueen luo katselemaan pelin kulkua.\nPöydällä oli isot kasat hopea- ja kuparilantteja, jotka aina tuon\ntuostakin jokin kiihkoisa pelaaja pyyhkäisi avaraan taskuunsa.\n\nTämä ensimmäinen havaintoni Pietarin elämästä ei ollut erikoisen\nmiellyttävä.\n\nKyytimieheni selitti että majatalossa oli kyllä parempiakin huoneita,\nmutta ne olivat kalliimpia, jonka vuoksi rahtimiehet käyttävät tätä\nkymmenen kopeekan kortteeria.\n\nMutta minulta puuttui se välttämätön kymmenkopeekkakin, joka oli\nmaksettava yösijasta. Seuralaiseni oli jo matkalla tehnyt uhrauksia\nhyväkseni niin etten rohjennut häneltä lisää pyytää.\n\nKaikeksi onneksi olin Helsingistä lähtiessäni saanut eräältä\ntuttavaltani hänen sisarensa osoitteen. Tämän henkilön piti asua\njossain Pietarporin puolella. Pyysin hyvää dragomanniani tekemään\nminulle vielä yhden palveluksen ja tulemaan oppaakseni mainittuun\npaikkaan.\n\nKierrettyämme outoja katuja noin tunnin ajan tulimme oikeille perille.\nEtsimäni henkilö asui kellarikerroksessa, pari kolme kyynärää maan\nalla, erään suutarin luona. Minut otettiin täällä ystävällisesti\nvastaan sekä luvattiin ohjata toisten suomalaisten luokse.\n\nTässä erosin todellisella kaipauksella matkatoveristani, joka tällä\npitkällä ja vaivaloisella matkalla oli minua hoivannut kuin omaa\npoikaansa.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähti mainittu suutari\nopastamaan minua n.k. isolle puolelle. Siellä eräässä suuremmassa\nverstaassa tapasin paljon suomalaisia sällejä, jotka ottivat uuden\ntulokkaan avosylin vastaan.\n\nVielä samana päivänä hankkivat uudet toverini minulle työpaikan ja\nkolme ruplaa palkastani etukäteen, jolla rahalla sitten pidettiin\ntervetuliaiskekkerit.\n\nSiihen aikaan oli suomalaisilla käsityöläisillä taitonsa puolesta\nPietarissa hyvä maine; itse hovisuutarilla ja -räätälillä oli kaikki\ntyöväki suomalaista, mestarit vain olivat saksalaisia. Mutta käytöksen\nsuhteen meikäläisissä oli paljonkin toivomisen varaa.\n\nJuopottelu oli yksi suomalaisten pahimpia vikoja ja se alensi\nheidän arvoaan toisten kansallisuuksien silmissä. Jos joku\njoukosta tarmokkaalla työllä ja lujalla tahdolla sekä ankaralla\nsäästäväisyydellä kohosi varallisuuteen niin että hän voi ruveta\nomintakeisesti harjoittamaan ammattiaan -- \"mestaroimaan\" niinkuin oli\ntapana sanoa -- silloin alkoi hän heti vieroa omaa kansallisuuttaan,\nhänestä tuli joko ruotsalainen tai saksalainen. Näitten\nkansallisuuksien nimen varjossa luuli hän sitten paremmin menestyvänsä.\n\nEräälle tällaiselle nousukasmestarille minäkin ensiksi Pietariin\ntultuani jouduin työhön.\n\nHän oli kotoisin jostakin Itä-Suomesta, mutta oli jo nuoruudesta asti\nollut Pietarissa. Täällä oli hän nainut saksalaisen tytön, niin että\nheidän kotikielensä nyt oli saksa. Suomea en kuullut hänen koskaan\npuhuvan.\n\nOudolta minusta vähän tuntui tulla noin vaan yhtäkkiä aivan\nvieraskieliseen ympäristöön, mutta harvoinhan se kulkuripoika tuttavan\nseuraan saapuu.\n\nElämä tässä uudessa paikassa oli muutoin niinkuin olisimme kaikki\nolleet saman perheen jäseniä. Mestari työskenteli samassa huoneessa\nkuin kisällit ja oppipojat. Rouva itse, erään vanhemman palvelijan\nkanssa, hoiti koko talouden.\n\nRuokapöydässä puhuivat mestarin väki ja vanhemmat sällit keskenään\nsaksaa. Minulle puhui mestari tavallisesti ruotsia ja oppipojille\nvenäjää, niin että perheessä käytettiin joka päivä kolmea kieltä.\n\nPalkkaa luvattiin minulle yhdeksän ruplaa kuukaudessa sekä vapaa\nruoka ja asunto. Nahkapoika kun olin ei ollut ensi alussa parempaa\npyytämistäkään.\n\nSuomesta tullessani oli vaatetukseni, niinkuin jo olen maininnut, kovin\npuutteellinen, niin etten kehdannut juuri kadulla liikkua. Sentähden\nistuin kotona sekä pyhät että aret.\n\nOnneksi antoi mestari aina sunnuntaiksi ylimääräistä työtä. Tällä\ntavalla ansaitsin jo ensimmäisenä pyhänä itselleni uuden paidan. Vanhan\nhautasin täysinpalvelleena kaikkine elävine lisäasukkaineen syvälle\nlikakaivoon. Näin sain aina vähitellen jonkun pienemmän vaatekappaleen\nhankituksi.\n\nVenäjän vapuksi olin jo säästänyt niin paljon rahaa että voin\ntovereitteni kanssa lähteä vaatekauppiaalta ostamaan uutta pukua. Nyt\nkehtasin toverieni seurassa mennä ravintolaan teetä juomaan, joka on\naivan yleinen tapa Venäjällä.\n\nTyöskentelin sitten tässä pienessä vaatimattomassa verstaassa koko\nkesän. Sillä ajalla aloin jo vähitellen tottua Pietarin elämään.\n\nRuokajärjestykseen oli ensin hiukan vaikea mukautua, minä kun olin\ntottunut syömään kovaa hapanta leipää siellä kotona Suomessa. Nyt\ntuotiin pöytään vastaleivottua limppua, joka ei aina ollut edes\ntarpeeksi kystäkään. Ja päälle päätteeksi olivat viipaleet niin\nohuita kuin haavan lehdet kotikorvessani niin että niitä piti asettaa\nainakin kolme päällekkäin, ennenkun sai hampaalle jotakin vastusta.\nSaksalaiseen tapaan näytti keskustelu päivällispöydässä olevan\npääasiana ja syöminen vain sivuseikkana.\n\nOnneksi syötiin ainoastaan päivällisateria pöydässä, aamiaisen ja\nillallisen toi oppipoika tiskille ja silloin ruokaa ainakin sai\nriittävästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli vuotta oli jo kulunut siitä kun saavuin Venäjän pääkaupunkiin.\nKoko tämän ajan olin työskennellyt laitakaupungin saman vaatimattoman\npikkumestarin luona, kaukana kaikesta keskikaupungin meluavasta\nelämästä. Mutta nyt päätin ystävieni kehoituksista jättää tämän\nrauhallisen poikkikadun ja muuttaa erääseen keskikaupungin saksalaiseen\nverstaaseen.\n\nVerstaan omistaja oli Viron saksalaisia, joita niihin aikoihin tapasi\nPietarissa kaikilla toimialoilla.\n\nSuomalaiset olivat hänelle antaneet pilanimen \"Viinanvetäjä\". Nimitys\njohtui siitä että virolaiset siihen aikaan harjoittivat vilkasta viinan\nsalakuljetusta Suomeen.\n\nOlin jo ennen useita kertoja käynyt mainitussa työhuoneessa tuttaviani\ntapaamassa. Silloin oli ollut salaisena toivonani päästä sinne työhön.\n\nUkko Ekberg -- se oli pikkumestarin nimi -- oli kovin pahoillaan\npoismuutostani. Hän lupasi lisätä palkkaanikin kolmella ruplalla kuussa\njos jäisin, mutta minä en suostunut, kun kerran olin sanani antanut.\nJouduin siis taas uusiin oloihin, uusia tapoja ja vieraita naamoja sain\njoka päivä oppia ja nähdä.\n\n\"Viinanvetäjän\" liike oli Ison-Morskoin ja Nevskin katujen\nkulmauksessa, siis kaupungin vilkkaimmassa liikekeskuksessa.\n\nSällien työhuoneet olivat kolmannessa kerroksessa pihan puolella.\nTyöväkeä oli kaksitoista suomalaista sälliä ja puolitusinaa venäläisiä\noppipoikia. Minusta tuli se kolmastoista, jota lukua taikauskoiset\nihmiset pitävät onnettomuutta ennustavana ja jälkeenpäin näemme, minkä\nverran ennustuksessa on perää. Näiden kahdentoista sällin joukossa\noli useita sellaisia, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat ehtineet\nharmaantua saman tiskin ääressä.\n\nPuhelin kerran myöhemmin erään tällaisen veteraanin kanssa, jota\nyleisesti kutsuttiin \"Porin Villeksi\", syystä että hän oli Porista\nkotoisin.\n\nKysyin oliko hän käynyt kotiseudullaan sen perästä kun sieltä Pietariin\nlähti.\n\nUkko pudisti surullisena päätään ja kertoi tulleensa Pietariin nuorena\nja toivorikkaana, niinkuin minä nyt, mielessään vakaa päätös palata\njonkun ajan kuluttua takaisin Suomeen, kotiseudulleen. Mutta toisin\noli käynyt. Monta kertaa hän oli yrittänyt, kerran oli lippukin\njo taskussa ja matkalla laivarantaan oli hän poikennut kapakkaan\nviimeiselle lähtöryypylle -- ja siihen se matka päättyikin, niinkuin\nmoni edellisistä yrityksistä. \"Sen jälkeen en ole enää yrittänytkään\",\nlisäsi ukko surullisesti huokaisten.\n\nNiinkuin jo mainitsin oli verstas piharakennuksessa, niin että mestari\nitse tuli siellä harvoin käymään. Tavallisesti toi leikkaaja työn\nsälleille verstaaseen, ja kun saapaspari oli valmis, lähetettiin se\npojan mukana puotiin, jolloin saatiin numero työkirjaan. Kaikki työ oli\nkappaletyötä. Työnteossa vallitsi täydellinen vapaus.\n\nAhkera sälli ansaitsi kiireellisellä työajalla noin viisikolmatta\nruplaa kuussa. Hopearuplia siis kyllä ansaittiin koko hyvin, mutta\nkyllä ne seuroissa pian hupenivatkin. Korttipeli oli yksi meikäläisten\npaheita. Viikkopalkka siinä hävisi kuin tuhka tuuleen. Tavallisesti\npelattiin kolmen kortin nakkia viiden kopeekan panoksilla.\n\nMutta eihän meikäläisten keskuudessa mistään paremmasta ajanvietteestä\nsiihen aikaan tiedettykään. Yrittäjiä ei sentään kokonaan puuttunut.\n\nMaisteri Tyko Hagman-vainajalle tulkoon kunnia siitä, että hän\nensimmäisenä yritti Pietarin suomalaisten keskuudessa virittää valon\nsoihtua julkaisemalla suomenkielistä sanomalehteä nimeltä \"Pietarin\nSanomat\". Tälle uudelle tulokkaalle ei, ikävä kyllä, oltu suotu\npitkää vaikutusaikaa, sillä jo kahden vuoden kuluttua se kannatuksen\npuutteessa kuoli. Vaikka Pietarin paikallisen suomalaisen väestön jo\nsilloin arveltiin nousevan kahteenkymmeneen tuhanteen henkeen, ei se\nkyennyt elättämään kahdesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä!\n\nOli kyllä suomalaisilla oma lainakirjastonsakin, mutta sen olinpaikasta\nei monella meikäläisistä ollut tietoa. Se sijaitsi venäläisen kirjaston\nnurkkakaapissa ja ummikkovenäläinen sitä hoitikin. Kirjat olivat\nsiellä samoja kuin Helsingin kirjastossa, sillä mistäpä sinne olisi\nuudempiakaan saatu. Lainausehdot olivat seuraavat: lainanottajan oli\nensikerralla jätettävä hopearupla panttiin kirjan katoamisen varalta,\njonka nojalla hän sitten sai yhden niteen kerrallaan lainaksi.\nLopettaessaan lainauksen sai hän ruplansa takaisin ja muita maksuja ei\nkirjasto vaatinut.\n\nOn kiitoksella mainittava että Pietarin suomalaiset, kaikista huonoista\ntavoistaan ja alhaisesta sivistyksestään huolimatta täällä vieraitten\nkansallisuuksien joukossa aina olivat melkein kuin saman perheen\njäsenet keskenään. He avustivat heikompia tovereitaan hankkimalla ja\nvalloittamalla näille kunnollisia työpaikkoja. Samoin avustivat he\ntoisiaan sairaus- ja hautaustapauksissa.\n\nKun sattui viimemainitunlainen tapaus lähetti lähin tiskitoveri heti\nlistan kiertämään ympäri kaupunkia. Jos vainaja oli pitemmän aikaa\ntyöskennellyt Venäjän pääkaupungissa ja niin ollen oli laajemmin\ntunnettu, niin karttui hautausrahoja monia kymmeniä ruplia, väliin\nsatojakin. Jos kaikki ei kulunut hautajaiskustannuksiin niin vietettiin\nloppurahoilla lähimmässä ravintolassa lasia kilistellen peijaiset\nvainajan muistoksi.\n\nOlin kerran saattamassa viimeiseen lepoon erästä tällaista Pietarissa\nharmaantunutta työtoveria. Saatto oli kerrassaan suuremmoinen:\nparikymmentä kahden hevosen vetämää umpivaunua kulki siinä jonossa\nMitrofanon hautuumaata kohden.\n\nOhikulkija varmaankin arveli että siinä viedään hautaan entistä\nravintoloitsijaa, koska kaupungin vanhat juomaveikot ovat häntä niin\nmiehissä saattamassa.\n\n\n\n\nKäynti kotiseudullani.\n\n\nEräänä kylmänä maaliskuun iltana tulin kotiin muutaman tuttavani luota,\njoka asui Pietarporin puolella. Tieni kulki leveämmältä kohdalta\npoikki jäätyneen Nevan. Seisahduin katselemaan Pohjolan tähtikirkasta\ntaivasta, joka kaareili ylläni korkeana säteilevänä holvina. Luonto\ntuntui yön hiljaisuudessa niin juhlalliselta nyt kun sitä ei häirinnyt\nmiljoonakaupungin melu ja hälinä. Tuuli toi tosin korviini kaukaista\nkohinaa, josta tiesi että suurkaupungin sydän siellä sykähteli.\n\nSeisoin tarkastellen taivaan tähtitarhaa.\n\nTuolla säteili komeana vanhastaan tuttu Otava, sarvet kääntyneenä\npohjoista kohti. Niin, Otava se oli ollut äitini ja minun ajanmittarina\nsiellä syvällä Hämeenmaan korvessa.\n\nTuolla toinen vanha tuttu, Seulaset, jotka öisellä kiertomatkallaan\naina pysähtyivät kiikkumaan Pitkänmäen rahkakuusen latvaan, ennustaen\npikaista päivän tuloa.\n\nSiinä muistuivat mieleeni entiset ajat. Tuumiskelin että vieläköhän\nne tupsupäiset teerikukot käyvät syömässä kotikoivuni latvasta niitä\nherkullisia urpuja, jota näytelmää minä pienenä paitaressuna olin\nihaillen pirtin akkunasta katsellut.\n\nVieläköhän ne valkoiset jänöjussit käyttävät oikopolkunaan\näitivainajani perunamaata, käydessään aterioimassa Riitaniityn\nhaavikossa?\n\nNäitä aprikoidessa palasivat mieleeni kaikki entisajan muistot.\nTunsin eräänlaista katumusta siitä että olin viime aikoina tässä\nmiljoonakaupungin hyörinässä kokonaan unohtanut rakkaan lapsuudenkotini.\n\nKotimatkalla tein vahvan päätöksen käydä omin silmin katsomassa,\nvieläkö kotipuolessani kaikki on entisellään. Venäläisinä\npääsiäispyhinä, joihin vielä oli kuusi viikkoa, olisi sopiva aika\nlähteä tälle huvimatkalle, sillä pyhäähän silloin oli joka tapauksessa\npidettävä.\n\nKun Venäjän pääsiäinen lähestyi oli minulla säästössä noin\nneljäkymmentä ruplaa. Tällä rahalla oli ensin ostettava muutamia\nvälttämättömiä vaatekappaleita, sillä enhän voinut mennä kotiseudulleni\nitseäni näyttämään aivan arkipuvussa.\n\nTuhannet kellot sadoista kirkontorneista Venäjän pääkaupungissa\nantoivat tietää että Kristus on ylösnoussut. Tämä ilosanoma kaikui\nsuusta suuhun yli kaupungin. Kadut olivat tungokseen saakka täynnä\njuhlamielistä kansaa ja jokainen lausui vastaantulijalle samat sanat:\n\"Hristos vaskrist\" (Kristus on ylösnoussut).\n\nMinuun tämä juhlahumu ei paljon vaikuttanut. Minulla oli vain yksi\najatus: päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Venäläisten\njuhla-aamuna riensin Suomen rautatieasemalle.\n\nOstin arviokaupalla lipun Hollolan Lahteen, sillä en ollut oikein\nselvillä, mikä asema oli lähinnä kotiseutuani, Pietarin-Riihimäen rata\nkun vasta hiljan oli avattu liikenteelle.\n\nLahdesta otin hollikyydin ja lähdin yötä myöden ajamaan kotiseutuani\nkohden. Sairakkalan kestikievarissa lepäsin keskiyöllä parisen tuntia.\nKyytipoika ihmetteli että minnekkä herralla on sellainen kiire, kun ei\nedes yölläkään malta nukkua.\n\nNoin puolenpäivän korvilla seuraavana päivänä saavuin kotipitäjääni.\nTultuani metsäkulman tienhaaraan maksoin kyytimieheni antaen\nhänen kääntyä takaisin. Itse lähdin jalkapatikassa taivaltamaan\nkotiperukoilleni.\n\nKeli oli huono, paikoin oli lumisohjoa, paikoin sulaa, mutta\nsitä tuskin huomasinkaan kiire kun oli ennen pimeän tuloa ehtiä\näitini mökille. Ajatuksissani jo iloitsin kuvitellessani, miten\nhupaista minulla perille päästyäni tulisi olemaan. Lämmittäisin\npirtin oikein lämpimäksi ja nauttisin päivän tai kaksi entisistä\nlapsuudenmuistoistani.\n\nPolttopuita oli äidillä tapana pitää orsilla kuivumassa. Kai niitä\nsiellä olisi vielä jäljellä. En tullut edes ajatelleeksi semmoista\nmahdollisuutta, ettei pirtti olisi entisellä paikallaan, sillä tiesin\nettei äitivainajallani ollut suurempia velkoja, joiden maksuun kotini\nolisi mennyt.\n\nSaavuttuani näkömatkalle kiipesin tutulle Hakamäen kivelle tähystämään\neikö mökkiä jo näkyisi. Nousin varpailleni, hieroin silmiäni, terästin\nkatsettani, mutta haamuakaan ei näy pyhätöstäni. Ihmeellistä, ajattelin\nitsekseni, olinhan sen satoja kertoja ennen juuri tältä samalta kiveltä\nnähnyt. Mihinkä maan uumeniin se nyt on hautaantunut!\n\nParemmin mietittyäni arvelin että lepikkö ehkä on poissaollessani\nkasvanut korkeaksi ja tiheäksi näreiköksi. Saadakseni mitä pikimmin\nasiasta selvän juoksin koko loppumatkan.\n\nMutta voi kauhistus mikä näky minua kohtasikaan!\n\nPirtistäni ei ollut muuta jäljellä kuin pieni kiviraunio, osoittaen\npaikkaa, missä kiuas oli ennen ollut ja kiukaan vieressä pieni\nmaakuoppa, jossa äitini oli säilyttänyt kaljatynnyriä.\n\nEi köyhä torppari seistessään ankaran hallayön jälkeen peltotilkkunsa\npientareella tunne itseään köyhemmäksi ja orvommaksi kuin minä\nseistessäni siinä hävitetyn lapsuudenkotini raunioitten ääressä!\n\nIstuin porraskivelle, jonka raastajat ehkä kelpaamattomana olivat\njättäneet paikoilleen ja siinä annoin kyyneleitteni vapaasti virrata\nihmisten saaliinhimon tähden.\n\nTyynnyttyäni tarkastelin lähemmin pirtin rauniota. Siinä oli kiukaassa\nvielä jäljellä ne kaksi harmaata kiveä, joitten raoista minä pienenä\npaitaressuna kaivelin savea imeskelläkseni. Tulipalo ei mökkiä ollut\nhävittänyt, sillä hiiltynyttä kekälettä ei näkynyt missään. Kotini oli\nsiis varastettu, mutta kuka sen oli tehnyt ja koska?\n\nEnsi hetkessä otaksuin että maanomistaja ehkä on sen hävittänyt, mutta\nsitten muistin hänen sanoneen että mökki saa seistä paikoillaan kunnes\nlahoaa, sillä töyry ei kelvannut mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen.\n\nArveltuani asiaa moneen suuntaan läksin raskaalla mielellä\nastuskelemaan kylää kohden. Päätin käydä siinä talossa, missä äidilläni\noli tapana olla työssä. Kysyin talonväeltä tiesivätkö kuka oli repinyt\nja poiskuljettanut minulle laillisesti kuuluvan äitini mökin. Kaikki\nhämmästyivät sanattomiksi minun äkillisestä ilmaantumisestani. Syntyi\npitkällinen äänettömyys.\n\nVihdoin emäntä vastasi: \"Täällähän on kerrottu sinun silloin\nnälkävuosina matkustaneen engelsmannin laivalla Amerikkaan. Me luulimme\nettet sieltä enää näille maille palaa, ja kun meidän vanha saunamme\noli jo aivan mätä, sanoin minä pojille, että menkää sinne takamaalle\nja tuokaa se Leena-vainaan pirtti sieltä saunaksi. Sattui se Leena\nolemaan meille vähän velkaakin, maksoimme nimittäin hänen viimevuotisen\nhenkirahansa, niin ajattelin että ei kai se mikään synti ole, jos\notamme pirtin siitä velastamme.\"\n\n\"Te ette typeryydessänne tienneet minkä kalliin aarteen olette minulta\nryöstäneet! Se pirtti oli ainoa rengas minun elämäni ketjussa, joka\nvielä yhdisti minut tähän kotiseutuuni. Nyt kun se on katkaistu, tuntuu\nniinkuin ei minulla kotia olisi ollutkaan. Näille maille en enää\nkoskaan palaa. Hyvästi!\"\n\nHarmista masentuneena läksin majataloon. Kävin kumminkin talonväen\ntietämättä ensin katsomassa, miten he olivat menetelleet pyhättöni\nkanssa.\n\nMikä häväistys! Vanhoja haisevia kylpyvihtoja siellä täällä nurkissa\nmätänemässä, permanto rikki ja kallellaan sinne ja tänne! Ei mikään\nenää muistuttanut sitä entistä siistiä pirttiä, joka minulle oli\nollut niin rakas. Seinätkin olivat kauttaaltaan niin nokiset ettei\nsavurajaakaan enää eroittanut.\n\nSeuraavana aamuna ajoin majatalosta läheisimmälle asemalle. Koska\nvenäläistä pääsiäisjuhlaa vielä jatkui, tein samalla pienen\nkiertomatkan Helsinkiin tuttaviani tervehtimään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäästyäni takaisin Pietariin tuli talon dvornikka (talonmies)\nseuraavana päivänä ilmoittamaan, että passini ja ololippuni olivat\nvanhentuneet ja siis uusittavat ensi tilassa. Siitä tulisi minulle\nkuuden ruplan menoerä, ja minulla oli \"matti kukkarossa\". Se onneton\nhuvimatkani kotiseudulle oli vienyt viimeisenkin kopeekan!\n\nKaduin katkerasti että olin koko matkalle lähtenytkään. Olisi ollut\npaljoa parempi että olisin säilyttänyt lapsuuteni kodin ehjänä\nmielikuvituksessani, siten olisin säästynyt kaikesta harmista, minkä\nsiitä nyt sain. Nyt ei ollut muuta neuvoa rahansaantiin kuin viedä\ntalvipalttoo panttiin, sillä mestarille olin jo ennestään vähän velkaa.\n\nPäätin ruveta oikein ahkeraksi saadakseni raha-asiani jälleen\nkuntoon. Siihen kehoitti minua myöskin eräs kirje, minkä sain hyvältä\nystävältäni, joka vuosia takaperin oli matkustanut etelä-Venäjälle,\nMustanmeren rannalle, Odessan kaupunkiin.\n\nHän kirjoitti että suomalaiset suutarit ansaitsevat siellä äärettömän\nhyviä palkkoja, että meikäläiset käsityöläiset ovat kovin haluttuja\nsekä että ilmasto on siellä niin leuto ettei talvesta juuri ole tietoa\nja hedelmiä niin runsaasti että niitä saa melkein ilmaiseksi.\n\nTästä kirjeestä minun mustalaisvereni taasen kuumeni ja päätin ensi\ntilassa matkustaa Odessaan, jahka vain olisin saanut tarpeelliset\nmatkarahat säästöön.\n\nMutta ihminen päättää, Jumala säätää! Niin kävi minunkin matkatuumieni.\nSattuma tuli taas väliin.\n\nEnnen olen jo maininnut että suomalaiset käsityöläiset ammatti- ja\ntoveriasioissa aina pitivät yhtä.\n\nVanhoista ajoista oli ollut tapana, varsinkin niissä verstaissa,\nmissä suomalaiset olivat enemmistönä, että kun mestari tarvitsi uuden\nsällin, ilmoitti hän siitä vanhimmalle miehelle verstaassa, joka\nsitten neuvotteli toisten sällien kanssa siitä, kuka otettaisiin tahi\n\"vedettäisiin\", niinkuin sitä silloin sanottiin. Toiset sällit olivat\nmyös jonkunlaisessa siveellisessä edesvastuussa uuden tulokkaan työn\nkelvollisuudesta.\n\nMuutamia vuosia takaperin oli samassa verstaassa työskennellyt eräs\nsaksalainen sälli nimeltä Stockmann. Hän oli käyttäytynyt suomalaisia\nkohtaan röyhkeästi ja halveksivasti, sitä paitsi hän oli ollut mainio\nkielenkantaja verstaan ja myymälän välillä. Silloin olivat meikäläiset\npakottaneet hänet muuttamaan, uhkaamalla että muutoin kaikki\nsuomalaiset sanoutuisivat irti.\n\nMutta nyt tapahtui että eräänä maanantaiaamuna, kun me tulimme\nverstaaseen, istui Stockmann siellä työssä erään tiskin ääressä,\nhyräillen kaikessa rauhassa itsekseen erästä saksalaisten mielilaulua\n\"Deutschland, das grosse Vaterland\"... Me ällistyimme aikalailla, mutta\nmaltoimme kuitenkin mielemme iltaan saakka.\n\nIllalla menimme ravintolaan pitämään asian johdosta neuvottelua. Siellä\npäätettiin esittää mestarille \"ultimaattumi\" että ellei saksalainen\nmuuta pois, niin me muutamme yhdellä kertaa kaikki. \"Lakko\"-sana oli\nsilloin vielä tuntematon.\n\nMinua vähän epäilytti näin jyrkkä päätös, mutta nahkapoika kun olin,\nsain tyytyä vanhempien ratkaisuun. Seuraavana päivänä meni ikänsä\npuolesta vanhin sälli ilmoittamaan mestarille uhkavaatimuksemme.\n\nUkko oli varmaan tätä odottanutkin, koska hän aivan rauhallisena oli\nvastannut: \"Muuttakaa vaan, kyllä minä työväkeä saan, siitä ei nykyään\nole puutetta\". Tätä emme olleet odottaneet, olimme varmasti siinä\nluulossa että saksalainen saisi muuttaa, ennenkun koko suomalainen\nmiehistö, mutta nyt hän jäi kuin jäikin aseman herraksi.\n\nMeitä hävetti myöskin päätöksemme purkaminen. Hajosimme siis yksi itään\ntoinen länteen. Tähän päättyivät myöskin minun Odessan haaveeni.\n\nNyt täytyi etsiä mistä tahansa uusi työpaikka, jotta saisimme rahaa\nvälttämättömiin tarpeisiin, sillä lakkolaisilla ei ollut niinkään\nhelppo saada työtä.\n\nMonen pettymyksen jälkeen sain eräältä toiselta saksalaiselta\nmestarilta \"kortteerityötä\", mutta silläkin oli suuret hankaluutensa.\nTäytyi hankkia oma asunto, joka ei ollut niinkään helppoa oudossa\nja vieraskielisessä kaupungissa sekä siihen kaikki muut tarpeet ja\ntyöaseet.\n\nVihdoin onnistuimme erään toisen lakkotoverin kanssa, pitkien\netsiskelyjen perästä, kaukaa laitakaupungilta saamaan eräältä\ninkeriläis-suomalaiselta ukolta vuokratuksi pienen yksinäisen komeron,\njonka muodostimme työ- ja makuuhuoneeksi niin hyvin kuin olosuhteet\nsallivat.\n\nHuonekaluiksi hankimme vanhoja pakkalaatikoita, permantoa pidettiin\nsänkynä ja vanhoja niinimattoja sänkyvaatteina. Oli onni että oli\nkesäaika, joten ei tarvinnut pitää huolta polttopuista.\n\nSyksyyn eli siihen asti kunnes ilmat kylmenivät työskentelimme tällä\ntavoin, mutta sitten kyllästyimme alituiseen kaiken hankkimiseen.\nMilloin puuttui yhtä, milloin toista. Ruokakomento oli kaikkein\nvaikeinta. Ruoan valmistamiseen kului meiltä itseltämme liian paljon\naikaa ja lisäksi tarvittiin siihen kaikenlaiset keittokapistukset.\nRavintoloissa-syömiseen eivät meidän ansiomme taas riittäneet.\n\nTuumimme siis että taitaa olla paras että lopetamme koko puulaakin,\nennenkun teemme konkurssin!\n\nToverini matkusti kotipuoleensa Aunukseen, minä muutin Hiekoille,\neräälle suomalaiselle mestarille, nimeltä Tolkki. Hiekoin\nkaupunginkulmalia ei niihin aikoihin ollut juuri kiitettävää mainetta.\nSiirtyminen Hiekon kaupunginosaan merkitsi melkein samaa kuin\nHelsingissä lausetapa \"hän on muuttanut Antipoffille\".\n\nTolkilla tehtiin työtä Gastinnyidvorin makasiineihin myytäväksi. Työn\nei tarvinnut olla vahvaa, kunhan se vain oli \"näköisää\" ja halpaa.\n\nUudet toverini olivat, toiset enemmän toiset vähemmän rappiolle\njoutuneita viinamäen palvelijoita. Ne olivat niitä aito pietarilaisia,\njotka eivät viitsi väsyttää itseään turhilla kävelyillä, vaan joille\nmatka työpaikasta kapakkaan on tarpeeksi. Sillä matkalla ei tarvinnut\nhuolehtia muusta vaatetuksesta kuin että päällä oli tavallinen arkipuku\nsekä venäläisille tuiki välttämätön esiliina. Kansallisuudeltaan oli\nyksi sälleistä venäläinen, toinen virolainen, kaksi muuta suomalaisia.\n\nTässä seurassa oli oltava lujatahtoinen mies, sillä kapakkaelämä nieli\nmonta kokematonta nuorukaista.\n\nIkävimpänä puolena tässä uudessa paikassa oli se että puhtaudessa oli\npaljon toivomisen varaa. Makuusijat, muusta puhumattakaan, olivat niin\ntäynnä syöpäläisiä että minun oli niissä väliin mahdoton nukkua. Usein\nnousin yöllä ylös ja rummulla istuen torkuin siksi kunnes toverit\ntulivat töihin. Siinä pimeässä istuessani muistui mieleeni, niinkuin\nennen muinoin tuhlaajapojalle, että eiköhän siellä kotimaassa olisi\nollut työtä minunkin varalleni.\n\nHelsingistä lähtiessäni oli rouva luvannut että häneltä aina saisin\ntyötä ja ruokaa, tulin sitten takaisin koska vaan. Parasta on kai\nsiis, tuumin itsekseni, matkustaa joksikin aikaa takaisin Suomeen,\nkunnes tuo ikävä lakkojuttukin unohtuu. Olihan minulla vapaus tulla\ntakaisin Pietariin koska vain halutti ja asianhaarat sen sallivat.\nTulevaisuudensuunnitelmani oli siis valmis, ainakin joksikin aikaa\neteenpäin. Kävikö kaikki suunnitelmani mukaan saamme pian nähdä.\n\nMutta nyt oli ensin selvitettävä päivän polttavin ongelma, nimittäin\nkysymys mistä saada ruplia matkaa varten ja palttoon lunastamiseksi\npantista, jossa se oli virunut keväästä asti.\n\nOnneksi kävi siinä joulun-edellisellä viikolla Karalovin\nkenkämakasiinissa hyvä kauppa. Ukko Tolkilla oli kiire ja hoppu\nsaada riittävä määrä saappaita valmiiksi. Sällit saivat työskennellä\nahkerasti yötä päivää, kapakankäynnit saivat siirtyä tuonnemmaksi.\nSiitä syystä minunkin kopeekkani karttuivat ja muuttuivat vähitellen\nrupliksi. Palttoo haettiin pantista ja rahat matkaa varten olivat\nkoossa.\n\n\n\n\nTakaisin Suomeen.\n\n\nVenäläisenä jouluaattona kiirehdin siis Suomen rautatienasemalle.\nMutta nyt minua ei elähyttänyt sama innostus kuin viime kerralla.\nMasentuneena viimeaikaisista vastoinkäymisistäni astelin nyt tietäni\nalakuloisena, mieli matalalla. Olinhan Helsingistä lähtiessäni\nkehunut ystävilleni, etten tule lakaisin, ennenkun minulla on\nmajavannahkaturkit yllä ja kultaa kosolta kukkarossa, ja nyt olikin\n\"matti\" ottanut siellä tyyssijan.\n\nHelsingistä sain työtä entisessä oppipaikassani. Rouva otti minut\nystävällisesti vastaan, niinkuin oli luvannutkin.\n\nTyöskentelin vanhassa verstaassani kevääseen saakka. Mutta rauhaton\nsieluni kaipasi vaihtelua ja sentähden muutin eräälle vasta-alkavalle\nmestarille värkkisälliksi. Pietarin-opintomatkani ja vähäinen\nvenäjänkielentaitoni minut ylensivät tähän kadehdittavaan asemaan.\n\nSamoihin aikoihin sattui elämässäni tärkeä käänne joka muutti koko\ntulevaisuudensuunnitelmani.\n\nTuli näet juuri silloin elämäni polulla vastaani mielestäni viehättävin\nja parhain lukemattomista Eevan tyttäristä. Se oli hän, joka pysäytti\nvaellukseni näkymättömistä langoista punottuun lemmenverkkoon, ja\nminulle kävi samoin kuin kärpäselle, joka kirkkaan auringonvalon\nhuikaisemana lentää hämähäkinverkkoon. Mitä enemmän se pyristelee, sitä\nlujemmin se takertuu!\n\nSilloin kun se lumous, jota sanomme rakkaudeksi, ottaa meidät\nvaltoihinsa, olemme me miehet, Jumala paratkoon, kuuroja ja sokeita. Ja\nvaikka ystävämme sekä omaisemme parastamme tarkoittaen meitä kuinkakin\nneuvoisivat ja varoittaisivat, niin me itseviisaasti vastaamme heille,\nettä \"se on meidän yksityinen asiamme, johon kellään ei ole mitään\nsanomista.\"\n\nMinulla tosin ei ollut mitään omaisia, orpopoika kun olin, mutta\nkylläkin ystäviä, jotka varoittivat ja sanoivat: \"Älä anna leikata\nsiipiäsi liian nuorena, sillä leikkosiipisenä et kykene enää lentämään.\nSinähän olet aikonut lähteä etelä-Venäjälle, kuinkas sen lähdön nyt\nkäy?\"\n\nMutta minä olin siihen määrin lumouksen vallassa etten ottanut heidän\nneuvojansa kuuleviin korviini. Enkä kyennyt edes ajattelemaan sitäkään,\nmiten voisin elättää vaimon ja ehkä puolitusinaa ruokahaluisia lapsia,\nkun kerran miehellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kaksi paljasta\nkättä. Mutta niin lopulta vain kävi, että vihkituoliin koko urani\npäättyi.\n\nTähän loppui myöskin minun kiertolaiselämäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olin perheellinen mies, vaikka tuskin vielä kuiva korvien takaa.\nTästäpuolin oli yhden asemesta elätettävä kaksi henkeä. Tähän asti oli\nollut täysi työ yhdessäkin -- vuoden perästä ilmestyi yksi leukapari\nlisää eikä jonon loppupäätä näkynytkään.\n\nSuutarintyöllä oli vaikea perhemiehen tulla toimeen. Vaikka istuikin\nrummulla käyränä kuin kysymysmerkki viisitoista tuntia vuorokaudessa\nei sittenkään voinut ansaita enemmän kuin seitsemän-kahdeksankymmentä\nmarkkaa kuussa.\n\nNiihin aikoihin alkoi Suomen metsistä virrata maahamme noronaan\nulkomaan kultaa. Mutta kullan vanavedessä tulvi myös uudenlainen\nylellisyys, niinkuin, konjakit, liköörit, kaiken maailman viinit ja\nhajuvedet. Näihin asti olivat monet ylellisyystavarat olleet kansalle\nmelkein tuntemattomat. Talonpoika ei nyt enää viitsinyt itse valmistaa\nlypsinkiulua, vaan se ostettiin kauppiaalta. Vaimoväki ei enää\nkehdannut kulkea kotikutoisissa hameissa, ne piti nyt tuotaman suoraan\nulkomaan tehtaista. Rahaa kun oli! Mutta näistä syistä elintarpeet\nmyöskin kohosivat huimaaviin hintoihin. Muistan että niihin aikoihin\nvoinaulasta maksettiin 1 markka 50 penniä ja sokerinaulasta 80 penniä,\njotka hinnat siihenastisiin verraten olivat kuulumattomat.\n\nMinun ammattiini tämä ylöllinen rahatulva ei suurtakaan parannusta\ntuonut. Ehkä mestari sai joltain tukkipomolta, joka oli hyljännyt\nkuluneet saapasrajansa, tilauksen lisää. Siinä kaikki!\n\nElintarpeiden kallistuminen ja huonot raha-ansiot ammatissani johtivat\nsiihen että puute ja köyhyys tuli kotimme jokapäiväiseksi vieraaksi.\n\nNyt aloin tosissani etsiä uutta edullisempaa tointa. Se ajatus ei enää\nuusi ollutkaan, se oli kytenyt mielessäni vuosikausia.\n\nKävin näillä kuulustelumatkoillani muitten muassa kolkuttamassa\nrautatien virastojen oville. Olisin mielelläni ruvennut vaikka\nkoneitten rasvaajaksi, aikaa myöden olisi siitä kyllä lukemalla\nkehittynyt koneenkäyttäjäksi. Mutta puuttuva ruotsinkielentaito oli\nainaisena kompastuskivenäni, mihin ikänä yritinkin. Insinööri vastasi\nettä oli välttämättömästi osattava ruotsia, jos aikoi rautatien\npalvelukseen. Sitäpaitsi, kuului jatko, lähettävät senaattorit ja muut\nkorkeassa asemassa olevat herrat tänne elähtäneet pikenttinsä, ja\nmeidän on varattava etusijassa heille paikat.\n\nLopulta kuitenkin onnistuin saamaan sellaisen toimen, jossa ei pantu\nruotsinkielentaitoa pääsyehdoksi.\n\nNiihin aikoihin olivat täällä kielitaistelun aallot alkaneet vyöryä\nkorkeina. Vainolaiset olivat lähettäneet pääkaupungista maanpakoon\nkorkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, suomalaisen Normaalilyseon.\nSuomenkielen ystävät tästä vääryydestä kimmastuneina huusivat koko\nSuomen kansan avukseen ja apua tulikin. Ei kestänyt kauan, ennenkun\npääkaupunkiin ilmestyi ilman muukalaisten apua uusi ja komea opinahjo:\nSuomalainen Alkeisopisto. Siinä minunkin vähäpätöinen persoonani sai\n\"palkeittenpainajan\" paikan.\n\nVihdoin siis toteutui kauan kytenyt unelmani saada semmoinen homma,\njossa jäisi aikaa kirjallisuuden lukemiseen ja harrastamiseen. Siitä\npäivin kun olin kirjalle oppinut oli mielihaluni lukemiseen vuosi\nvuodelta yltynyt. Nyt kun vaellusretkeni olivat päättyneet ja olin\nsidottu paikoilleni perheellisen miehen leipätyöhön, annoin ajatusteni\nsensijaan retkeillä historian ja runouden loppumattomilla mailla.\n\nUnelmissani kiertelin yhä maailmaa -- kävin Odessassa ja Odessan takana!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarinani viimeisistä tapauksista on nyt jo kulunut puolen\nviidettäkymmentä vuotta. Sillä ajalla on ollut elämän suuren\nkoulumestarin johdolla käytävänä monenmoisia taisteluja. On saatu\njoitakin voittoja, mutta on kärsitty myös tappioita. Kun ajattelen\nkaikkea, niin hyvää kuin huonoa, mitä olen kokenut, tekee mieleni\nsanoa: hyvä on voitolla. Tyytyväisenä voin vaellukseni päättää.\n\nOlen ehtinyt sille nuoruutta vastapäätä olevalle kukkulalle, jota\nsanomme vanhuudeksi. Elämän aurinko vaipuu jo vähitellen lännen\ntaivaanrannan taa, sen viimeiset säteet vielä kultaavat vuoreni\nhuippua. Kukkulani juurella lainehtii rauhaton elämän meri, jossa\nriehuu ikuinen taistelu olemassaolosta. Sen meren ylitse ainoastaan\nharvat saapuvat onnellisesti tälle toiselle huipulle.\n\nKun täältä ylhäältä katselen taakseni, niin en voi olla hiljaisina\nhetkinä kysymättä itseltäni, mikä on ollut se näkymätöin voima, joka on\nohjannut elämäni purren kaikkien noiden raivoavien kuohujen lävitse.\n\nSemmoisena luotsina ovat olleet rakkaan äitivainajani neuvot ja\nvaroitukset, jotka sain häneltä maailmalle lähtiessäni. Ne olivat minun\nperintöni, minun ainoa pääomani. Ne ovat olleet kirkkaana kointähtenä,\njoka on valaissut väylän elämäni haakselle ylitse pohjattomien\nsyvyyksien ja ohi väijyvien salakarien.\n\n\n\n"]