[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7TH0BLTIWdQ-TSMdYH8cXA4FjVphdGZ3gKgDRb3TXUY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2432,"Sihteerin hommat","Thomasson, Pehr",1818,1883,"2432-thomasson-pehr-sihteerin-hommat","2432__Thomasson_Pehr__Sihteerin_hommat",null,"romaani",[],[],"fi",1853,1884,9296,59325,false,64335,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Sihteerin hommat\" by Pehr Thomasson is a novel written in the late 19th century. The story is set in a picturesque fishing spot named Balderinlehto, located in the charming archipelago of Blekinge. The narrative introduces the complexities of human nature as it follows the protagonist, a man named Björner, who has been shipwrecked and is driven by a quest for a lost treasure that has become intertwined with his past and personal struggles.  At the start of the novel, the calm after a storm reveals the wreckage of a ship, stirring mixed emotions among the local inhabitants who rush to salvage what they can. Among them is Björner, a survivor of the shipwreck, who is portrayed as a man battling the elements, both external and internal. He expresses anger towards the sea and frustration at his misfortunes, lamenting the loss of a precious iron chest containing important papers that he desperately wishes to recover. As he interacts with local fishermen, Elg and his son Joona, the plot begins to weave in themes of loyalty, ambition, and the darker side of human nature, suggesting a rich tapestry of relationships and moral dilemmas that will likely unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],148,"Blekingen saaristoon sijoittuva kertomus alkaa vuoden 1821 tuhoisasta haaksirikosta. Se kuvaa rannikon asukkaiden elämää, meren tuomia koettelemuksia sekä Huldan ja Rosénin välistä suhdetta.","Pehr Thomassonin 'Sihteerin hommat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2432. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIHTEERIN HOMMAT\n\nKirj.\n\nPehr Thomasson\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nLång & Ståhlberg, kustantajat,\nJ. C. Frenckellin ja pojan kirjapainossa,\n1884.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräällä viljavalla niemekkeellä Blekingin ihanassa saaristossa on\npeilikirkkaan lahden rannalla pieni hauskan näköinen kalastuspaikka,\njolla on tuo romantillinen nimi Balderinlehto.\n\nKansantaru tietää kertoa, että täällä muinaisina aikoina oli\nollut mahtava kauppakaupunki, joka loisti kukoistuksessaan aina\nviidennentoista vuosisadan alkuun, jolloin sen ryösti ja hävitti tuo\ntunnettu merisankari Severin Norrby, joka kauvan aikaa oli oleskellut\nlahdella ryövärilaivastoineen.\n\nOlkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä. Se kuitenkin on varma, että\nBalderinlehto meidän aikoinamme on ainoastaan kaunis kalastuspaikka,\njoka on saanut suurimman merkillisyytensä myöhempinä aikoina muutamien\nharvinaisten tapausten kautta, jotka tässä alempana tahdomme lukijamme\nsuosiollisella luvalla kertoa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMyrskyisen lokakuun yön perästä 1821 huomasivat Balderinlehdon\nasukkaat aamulla kauhistavan näyn jollaisia usein sattuu pimeänä\nvuoden aikana kivisillä rannikoillamme. Eräs laiva oli nimittäin yöllä\njoutunut haaksirikkoon. Vaahtoavain aaltojen harjoilla oli ylt'ympäri\nlaivan jäännöksiä ja muutamia merimiesten tavaroita sekä moniaita\nihmisruumiita, joita yltyneet aallot viskelivät säälimättä sinne tänne,\nhyökäten vasten karia niin että vaahto pärskyi kohden pilviä.\n\nSe oli kamala kuva, jossa näkyi ainoastaan kuoloa ja hävitystä; sillä\naallot paiskelivat alituisesti rantaan uusia esineitä särkyneestä\nlaivasta, joka jo oli niin perin pohjin musertunut, etteivät jäännökset\nenää näyttäneet vesilintuja suuremmilta.\n\nKansa katseli hävitystä sekanaisilla tunteilla. Moni ajatteli\nsurullisesti huokaillen haaksirikkoisia, jotka yöllä laskivat\nijäisyyden satamaan; mutta useimmat iloitsivat kuitenkin rikkaasta\nsaaliista, jonka he toivoivat varmaan saavansa tämän onnettomuuden\nkautta. Kaikki siis oli vilkkaassa liikkeessä rannalla. Lapset ja\nvaimot juoksentelivat edestakaisin kirkuen, varustettuina kekseillä\nja muilla aseilla, joilla he kokivat tavoitella kaikkea mitä suinkin\ntaisivat kuljeksivista laivan kapineista. Miehet varustivat veneensä ja\nriensivät maalta uutterasti puuhaten samassa tarkoituksessa.\n\nMyrsky asettui vähitellen, mutta vielä kohoili meri suurina\nhyökylaineina. Pienet kalastajaveneet hyppivät ylös alas, niin että\nne pitkiä aikoja olivat vallan näkymättömissä. Pelastustyö oli niin\nmuodoin hyvin vaarallista, mutta vähänpä se huoletti rivakoita\nmerimiehiä, sillä saalis oli sangen runsas. Aaltojen kuohuvat\nharjat olivat melkein täynnä tervatynnyreitä, hamppua ja suuria\ntalikappaleita, jotka olivat kallisarvoisia ranta-asukkaille. He\nkorjasivat väsymättömällä innolla laulellen vaan iloisia lauluja.\nToisen kuolema auttaa toista leipään, sanoo vanha sananlasku, joka\non täysin tosi sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki olivat sentähden\niloissaan, eivätkä tällä kertaa ajatelleet muuta kuin kiskoa itselleen\nveden päällä kuljeksivaa tavaraa, ja sitä he tekivätkin semmoisella\nripeydellä, että siitä oli kunniaa heidän käsivarsilleen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKanta-asukasten tuolla tapaa puuhatessa, seisoi yksinäinen mies\nläheisellä kallion kärjellä katsellen heidän askareitaan. Vesi tippui\nhänen vaatteistansa ja paljaasta päästänsä, niinkuin hän vast'ikään\nolisi noussut vedestä, ja arvatenkin lienee asian laita niin ollutkin.\nHän oli kohtalaisen pitkä, voimakas vartaloltaan ja noin neljänkymmenen\nvuoden ikäinen. Leveä otsa, tuuheat kulmakarvat, leveät sieramet ja\nkaareva ylähuuli tekivät hänen jotenkin säännölliset kasvonsa kovan\nnäköisiksi, joista muuten kuvautui lujatahtoinen sielu, kykenevä vaikka\npainisille kohtalon myrskyjen kanssa, joita hän tällä hetkellä näytti\nolevan valmis uhalla vaatimaan taisteluun kanssansa. Hän puristeli\nlujasti oikeaa nyrkkiänsä pauhaavalle merelle ja hääriviä ihmisiä\nkohden, puhuen itsekseen kumealla äänellä seuraavaan tapaan:\n\n-- Kaikkivoipa Jumala, sallimus tahi kuinka sinua nimittäisin! Miksi\nheitit minut tänne tälle autiolle kalliolle?... Minun pitäisi kai tällä\nhetkellä kiittää sinua, että sain pitää henkeni. Mutta ei... minä en\ntahdo, minä en voi, sillä... sinä olet armahtamaton... Petollinen,\noikullinen ja myrskyävä meri! Miksi et sulkenut minuakin vihastuneesen\nsyliisi, kuin sinä säälittä ryöstit kaikki mitä minulla oli?... Ja sinä\nkurja ihmisjoukko, joka taistelet tuolla saadaksesi muutamia joutavia\nhylkysälyjä! Eikö sinulla ole korvia? Pitääkö minun menehtymän kylmästä\nja nälästä kuin kehnon koiran?... Vuoret ja aallot kuulevat varmaan\nääneni, mutta sinä olet kuuro... minä olen huutanut, ja vielä kerran\ntahdon huutaa, niin että keuhkoni ovat pakahtua.\n\nTuo mies raukka, jonka koko ruumis silminnähtävästi vapisi kylmästä,\npäästi muutamia tuskallisia hätähuutoja. Meren kohina hämmensi\nkuitenkin hänen äänensä, niin ett'ei kukaan kuullut häntä. Hän vaipui\nsentähden masentuneena kivelle, kätki kasvonsa käsiinsä ja jupisi\nsortuneella äänellä:\n\n-- Kova kohtalo! Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, puuhannut ja\ntyöskennellyt kahtenakymmenenä pitkänä vuotena, on nyt meren\npohjassa... minä tiedän kyllä missä se on; sillä tuolla -- tuolla\nulkona sitä kirottua karia vastaan pirstaantui laiva ja siellä arkku on\nupoksissa. Rauta ei pysy veden päällä eikä vesi voi hopeaa hävittää. Se\nlepää siis hyvässä rauhassa ja minä sen kyllä sieltä urkin ylös ajan\npitkään. Mutta... ei kukaan kuuntele minun huutojani, ja kohta minä en\njaksa enää... Kirottu hetki, jolloin mieleeni juolahti uskoa itseni\nmerelle, joka on yhtä uskoton kuin _hän_... Hän... tuo kopea, ylpeä,\njoka myrkytti koko elämäni; mutta jonka minä nyt muutamassa päivässä\nolisin täydellisesti lannistanut ja nöyristänyt... Kaikki on kuitenkin\nnyt ohitse... Julma, sydäntä särkevä ajatus... julmempi kuin kaikki\nhelvetin tuskat.\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan nousi mies pystyyn ja loi vielä vakoilevan\nsilmäyksen ympärilleen. Äkkiä kirkastui hänen synkät kasvonpiirteensä\nja ruumis sai luonnollisen jäntevyytensä. Kaksi soutajaa pienessä\nveneessä lähestyi vähitellen kallionkärkeä.\n\n-- Vihdoinkin, sanoi mies iloisella äänellä lyöden kätensä yhteen;\n-- vihdoinkin tulee pelastuksen hetki ja toivon aurinko nousee\njälleen pimitetylle elämäni taivaalle. Taivas, meri ja ihmiset! Minä\ntahdon vielä kerran kilvoitella kanssanne ja olen voittava, tahi...\nkukistun... Ei, en kukistukaan!... Niinkuin mies tahdon minä vielä\nmasentaa kohtalon ja saattaa yritykseni onnelliseen loppuun... minä\ntiedän kyllä mihin aarteeni on kätketty ja enempää en tarvitse onneeni.\nItse minä sen hankin esiin, vaikka työskentelisinkin vuosikausia.\nLujalla tahdolla ja uskolla saapi vuoretkin siirtymään. Minulla on\nkumpaakin tässä asiassa, ja siis rohkeasti eteenpäin!\n\nMiehen näin puhuessa, laski vene niemelle. Hän meni vakavin askelin\nsitä vastaan, mutta ei kyennyt itse nousemaan alukseen, sillä hän\noli menehtynyt vilusta ja nälästä niin, että hampaat kalisivat ja\nkaikki hänen jäsenensä vapisivat. Toisen merimiehistä täytyi kantaa\nhänet alukseen. He soutivat sitte kaikin voimin, sillä mies huononi\nhuononemistaan. Kun he saapuivat toiseen rantaan, ei hän voinut puhua,\nvielä vähemmin käydä. Molemmat miehet kantoivat hänet käsissään erääsen\nkalastajamökkiin, jossa he hoitivat häntä niin huolellisesti kuin\nsuinkin voivat.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVieraan pelastajat olivat kaksi kalastajaa, Elg nimiset kumpikin, he\nnäet olivat isä ja poika. Ukko oli kolmekymmentä vuotta palvellut\npursimiehenä Karlskronan laivastossa, jolla ajalla hän oli ollut\nmukana Suursaaren ja Ruotsinsalmen tappeluissa ja muutamissa muissakin\notteluissa, joissa oli melkoisen tulisesti taisteltu. Nyt oli hän\nvanha ja oli monta vuotta harjoittanut ainoastaan kalastusta poikansa\nJoonaan kanssa, joka oli kolmenkymmenen vuotias mies, sekä suuri ja\nvahva jäseniltään kuin jättiläinen. Ukko oli oikea merikarhu, ja\npoika tuli kaikissa isäänsä. Molemmat olivat kunniallisia, jumalisia\nihmisiä, jotka elivät ainoastaan kalastuksesta. Kaikki muu oli heistä\nyhdentekevää. Ei ketään naishenkilöä ollut heidän majassaan. He\nlaittoivat itse ruokansa ja hoitivat asumuksensa, joka olikin siisti ja\nkaikin puolin hyvässä kunnossa.\n\nHeti kuin ne olivat saaneet muukalaisen huoneesen, riisui Joonas\nhäneltä märät vaatteet ja peitti hänet lämpimään vuoteesen, vahvoille\nhöyhenpatjoille. Ukko sytytti sillä välin tulta pesään ja pani\nvalkealle pieneen kuparipannuun kiehumaan viinaa ja olutta. Tämän\nkaatoi hän sitte saviastiaan ja ojensi sen Joonaalle, joka kohotti\nvieraan päätä ja kaatoi siitä muutamia aika siemauksia hänen\nkurkkuunsa. Juoma vaikutti pian ja varmasti. Sairas alkoi vähitellen\nhikoilla, sitte hän vaipui syvään uneen, jota kesti muutaman kerran\nkeskeytyen aina seuraavaan päivään, jolloin hän jätti vuoteen ihan\nterveenä.\n\nKalastajamme halusivat tietää kuka hän oli ja kuinka tuo haaksirikko\noli tapahtunut. Mies oli siinä suhteessa aivan harvasanainen. Kaikki\nmitä he saivat selvitykseksi oli seuraava, jonka hän kertoili aivan\nlyhyesti:\n\nNimeni on Björner. Muutama vuosi sitten olin minä vähäpätöinen\nvirkamies Tukholmassa, mutta nyt en minä ole mikään, jonka tähden\nminua nimitetäänkin vaan sihteeriksi. Kahdeksan päivää on siitä\nkulunut, kuin jätin pääkaupungin matkustaen Thor nimisellä prikillä,\njota johti kapteeni Asplund matkalla Malmöhön ja lastina oli Venäjän\nhamppua, tervaa ja talia. Matka kävi onnellisesti aina viime yöhön\nsaakka, jolloin äkkiä nousi oikein pakanallinen myrsky. Kapteeni teki\nvelvollisuutensa; hän kääri purjeet, hakkasi mastot poikki ja laski\nankkurit alas, mutta kaikki oli turhaa. Myrsky yltyi kahta kovempaan\nraivoon, ja kun alus ei enää totellut peräsintä, paiskasi myrsky meidät\npian karille, jolloin kaikki meni upoksiin. Itse jouduin minä maalle\njonkun laudan päällä. Kuinka laivamiehille, joita oli seitsemän miestä,\nlienee käynyt, sitä en minä tiedä, sillä myrsky ja pimeys esti minun\nnäkemästä ja kuulemasta.\n\n-- He ovat kaikki tuuliajolla, sillä niin monta ruumista on löydetty,\nvastasi ukko huoaten.\n\n-- Se oli parasta heille! mutisi sihteeri Björner käheällä äänellä. Hän\nistuutui sitten valmiiksi katetun pöydän ääreen ja söi oikein tukevan\naterian, silliä, perunoita ja karkeaa leipää.\n\nAterioittuansa ilmoitti hän syvimmässä salaisuudessa molemmille\nmiehille, että hän haaksirikossa oli kadottanut pienen rautaisen arkun,\njossa oli muutamia tärkeitä paperia. Hän sanoi tarkoilleen tietävänsä\npaikan, missä laiva musertui ja johon siis arkku ihan varmaan oli\nvajonnut. Hän pyysi sentähden heitä seuraamaan häntä merelle nostamaan\narkkua ylös, ja lupasi heille sata riksiä heidän vaivoistaan.\n\n-- Voimmehan ainakin koettaa, vastasi Elg; mutta en minä luule sen\nonnistuvan. Minä tunnen vanhastaan veden emännän; harvoin heittää hän\nsaalin, jonka hän kerran on kynsiinsä saanut.\n\n-- Me tahdomme ainakin tehdä parastamme. Hyvin uskallettu on puoleksi\nvoitettu, vakuutti Joonas.\n\nVene laitettiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla kapineilla.\nKolmen miehen lähtivät he liikkeelle ja olivat pian karin luona, jossa\nBjörner vakuutti onnettomuuden tapahtuneen. Meri oli tänään niin\ntyyni ja kirkas kuin peilin lasi. Björner katsoa tuijotti syvyyteen\nkotkansilmillään ja Joonas koetteli ja tutki pohjaa harjaantuneella\nkädellä. He työskentelivät uutterasti iltaan saakka, mutta eivät\nlöytäneet mitään.\n\nNiin etsivät he yhtä mittaa monta päivää menestyksettä. Björner\nilmoitti kaikille vahinkonsa ja lupasi kaksinkertaisen löytöpalkan.\n\nRanta-asukkaat osoittivat suurinta ahkeruutta. Aikaisin aamusta myöhään\niltaan oli kymmenittäin veneitä ja ihmisiä liikkeellä määräpaikalla.\nHe käyttivät kaikkia aseita kuin oli mahdollista, ja onnistuivatkin\nsaamaan meren pohjasta muutamia keittoastioita ja vähäisiä\nrautakappaleita, jäännöksiä tuosta onnettomasta laivasta; mutta\nmitä he oikeastaan etsivät, se ei ollut enää saatavissa. Kalastajat\nkyllästyivät pian palkattomaan työhön. Moni oli tietävinään, että juttu\nrautaisesta arkusta oli vaan pelkkää lorua. Toiset väittivät, että tuo\njäykkä ja kummallinen vieras varmaankin oli vähän mielen viassa.\n\nBjörner oli harmissaan. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja puri\nhammasta; mutta ei mitään uhkaavaa eikä toivotonta sanaa päässyt\nhänen huuliltaan. Hänen muotonsa oli sileä ja jäykkä kuin silitetty\nmarmoripatsas. Hän vuokrasi itselleen asunnon noiden kahden kalastajan\nluokse, ilmoittaen, ettei hän tahtonut jättää tätä seutua ennenkuin\nhän oli löytänyt arkkunsa. Hän pukeutui tavalliseksi merimieheksi, ja\ntyöskenteli aivan kuin kalastajat itsekin. Joka aamu seurasi hän heitä\nmerelle auttamaan heitä verkkojen korjuussa ja kalastamisessa. Joonas\nseurasi häntä sitten luodolle, jossa he joka päivä olivat muutamia\ntuntia nuotalla pyytämässä tuota kadotettua aarretta, joka ei koskaan\ntahtonut tulla ilmi.\n\nNiin kului syksy ja koko pitkä talvi. Björner eli mitä paraimmassa\nsovussa ja suosiossa kalastajainsa kanssa, joita hän myös tarpeen\ntullessa autteli vähemmillä rahasummilla. Joonas oli vakuutettu siitä,\nettä hänellä oli kyllin tätä tavaraa; sillä hän oli nähnyt muutamassa\ntilaisuudessa Björnerin käsittelevän suurta setelipakkaa. Tämä seikka\nlisäsi hänen kunnioitustaan ja uskollisuuttaan vierasta kohtaan. Sitä\npaitse koko Björnerin olennossa oli jotain miehevää ja salaperäistä,\njoka suuresti vaikutti Joonaasen. Hän olisi voinut mennä kuolemaan\nvieraan puolesta, jos jotain semmoista olisi tullut kysymykseen; sillä\nhän ei pitänyt tätä miestä tavallisena ihmisenä.\n\nUkko sitä vastoin ei ollut niin suuresti mieltynyt Björneriin. Hänen\nmielestään tämä oli kummallinen mies, seikkailija tahi ehkäpä vielä\njotain pahempaakin, sillä hän taisi selvästi lukea hänen kasvoistaan,\nettä hänellä oli joku suuri rikos omassatunnossaan. Hänellä oli siis\nalituinen epäluulo Björneriä vastaan; mutta kun tämä oli aina ääneti\nja kohtelijas, niin he eivät koskaan riitautuneet keskenään. Ukko ei\ntahtonut koskaan olla yksinään Björnerin kanssa merellä, eikä hän\nolisi sallinut Joonaankaan niin tekevän. Sentähden esti hän heitä\nusein kun he aikoivat pistäytyä etsimään aarretta, ja se suututti\nsuuresti Björneriä, jonka niinmuodoin piti mukaantuman asianhaarain\njälkeen. Tapahtumat saivat kuitenkin pian aivan toisen suunnan.\nKevätpuoleen rupesi ukko sairastelemaan. Hän kääri vähitellen elämänsä\npurjeet kokoon ja laski vanhan aluksensa ijäisyyden satamaan. Tämä oli\nsalaisesti Björnerin mieleen, sillä sen kautta hänen tilansa kohta\nmuuttui.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHeti kuin ukko Elg oli haudattu, tulivat kaikki neljä veljestä Joonaan\nluo pyytämään perintöosaansa. Jälkeenjäänyt omaisuus oli tosin\npieni, mutta suuriarvoinen Joonaalle, joka tuli varsin alakuloiseksi\nja huolestuneeksi. Hän valitti hätäänsä Björnerille, mutta tämä\nainoastaan pudisti päätänsä ja oli vaiti. Voutikin tuli vielä paikalle\nja piti kalunkirjoituksen. Koko talon kalustona oli vene ja vähäiset\nkalastuskapineet sekä muutamia tuvassa käytettäviä välttämättömiä\nhuonekaluja. Tuvan omistusoikeus oli arvoltaan paras kaikesta, sillä\nsitä ympäröitsi kolme tynnyrinalaa niin kutsuttua kruununmaata,\njoka kaikkina aikoina oli siihen kuulunut. Ei kukaan pitänyt\nkuitenkaan tätä maata minkään arvoisena koska se melkein kokonaan\noli kivistä ja karuista, ja kasvoi ainoastaan orapihlajapensaita ja\nmuutamia ijänikuisia tammia. Kaikki laitokset yhteensä arvosteltiin\nkalunkirjoituksessa neljäksisadaksi riksiksi. Björner tarjosi heti\ntämän summan, jonka perilliset kauvan mietittyään vihdoinkin ottivat.\nBjörner maksoi paikalla puhtaassa rahassa, ja koko omaisuus oli\nhänen. Rupea sinä nyt palvelijakseni, niin saamme ilman mitään tyhmiä\nvastaväitteitä hoitaa asioitamme, sanoi hän Joonaalle. Tämä ihastui\nsiitä sanomattomasti. Hän tarttui ihastuksella sihteerin käteen ja\ntahtoi suudella sitä, mutta sitä ei sihteeri sallinut.\n\n-- Ei mitään lapsellisuuksia... Minä tahdon ainoastaan uskollisuutta\nja kuulijaisuutta! sanoi Björner lausuen viimeiset sanat kovalla äänen\npainolla.\n\n-- Sen saatte kuoleman hetkeeni saakka, armollinen sihteeri! vakuutti\nJoonas luoden rehellisen katseensa korkeuteen, ikäänkuin hän olisi\nkutsunut taivaan sanojensa todistajaksi.\n\n-- Se on hyvä! sanoi Björner lyhyesti ja taputti Joonasta kahdella\nsormellaan olkapäälle, ja tämä oli ensimäinen ystävyyden osoitus,\njonka hän oli saanut tuolta totiselta mieheltä; sillä Björner ei\nkoskaan ollut kiittänyt häntä eikä hänen isäänsäkään heidän avustansa\nhaaksirikon jälkeisinä päivinä.\n\nBjörner ryhtyi nyt Joonaan avulla niin uutteraan työhön, että sitä\ntäytyi ihmetellä. Hän oli lakkaamatta liikkeessä koko päivän ja välistä\nyölläkin. Työtunnit ja tehtävät olivat seuraavat.\n\nPäivän koittaessa purjehti hän joka aamu Joonaan kanssa tuolle\ntunnetulle luodolle, jossa he viipyivät kolme tuntia etsimässä\nkadonnutta raha-arkkua kaikin tavoin kuin suinkin taisi ajatella\nja kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän palasi sitte kotiin ja\nkäyskenteli kalastustilalla. Jos sillit olivat hyvässä hinnassa,\nniin hän osti niitä sen verran kuin suinkin taisi saada. Hän\nsuolasi ne sitte omin käsin nelikkoihin, jotka säilytettiin\nsuuressa perunakellarissa, jonka hän vuokrasi eräältä talonpojalta\nnaapuristossa. Sitte palasi hän mökkiin ja söi Joonaan kanssa\nyksinkertaisen aterian, tavallisesti karkeaa ruisleipää, kalaa ja\nperunoita sekä voimakasta mallasjuomaa. Loppuosan päivästä olivat he\ntiluksilla kaivamassa, kuokkimassa ja kiviä särkemässä. Molemmat miehet\ntyöskentelivät niin että hiki valui pitkin otsaa ja poskia. Molemmat\nolivat vahvoja ja lujia miehiä. Ajan pitkään saivat he suuria toimeen,\nniin että tarkka katselija voi vieläkin havaita jälkiä heidän töistään.\n\nBjörnerin kalastusmaja oli suuren tammen juurella itse meren rannalla.\nSen ympärillä oleva maapalsta oli kolmikulmainen ja ulkonäöltään\nvarsin miellyttävä. Muutamia pienempiä, ikivanhoja hautakumpuja kohosi\nsiellä täällä kentällä, joka muutoin oli tasainen ja kasvoi tiheitä\norapihlajia ja muutamia sammaltuneita tammia. Tilusten keskipaikoilla\nkohosi vähäinen kallio, jonka huipulta oli viehättävä näköala yli meren\nja ympärillä olevan seudun. Tällä kalliolla, joka oikeastaan oli suuri\nkunnas, alkoi Björner työnsä. Hän tasoitti maan ja laski perustuksen\nrakennukseen. Enempää hän ei ennättänyt ensimäisenä vuotena, koska\nhän samaan aikaan rakenteli tukevaa kivimuuria maapalstansa ympäri,\njota hän myös koetti viljellä ja raivata. Seuraavana suvena valmistui\nrakennuksen ensimäinen kerros. Hän teki myös muutamia puutarhan\naloitustöitä ja laittoi istutuksia, jotka todistivat erinomaista\nkauneuden aistia. Kaikki kävi ripeästi kummaltakin mieheltä, ja he\ntyöskentelivät verrattomalla innolla. Joonas oli väsymätön ja niin oli\nBjörnerkin. He kaivoivat, särkivät kiviä ja muurasivat. Joka päivä\nkävivät he myös merellä tekemässä tutkimuksiansa.\n\nMutta Björner harjoitti sillä välin vielä toistakin elinkeinoa, joka\nteki hänet yleisesti tunnetuksi koko seudulla. Hänellä oli nimittäin\nrahaa, jota hän lainasi tarvitseville, mutta kovilla ehdoilla.\nSanottiinpa ihan varmaan, että hän otti kumminkin viisikolmatta\nprosenttia korkoja ja välistä vähän enemmänkin. Sillä tavalla hän\nauttoi köyhiä kalastajia hädän hetkenä. Alussa hän vaan lainaili\njotenkin vähiä summia; mutta sittemmin hänen rahaliikkeensä kasvoi\nmelkoisen suureksi. Hän lainasi ahkeraan rahoja ja piti aina varalta,\nettä hän sai omansa takaisin; sillä helläsydäminen hän ei ollut.\nKruununvouti oli ainoa henkilö naapuristossa, jonka luona hän joskus\nkävi ja joka vuorostaan kävi häntä tervehtimässä, sillä heillä oli\nalituisesti keskenäisiä raha-asioita.\n\nBjörner siis oli tunnettu tästä syystä sangen ankaraksi\nkoronkiskojaksi. Kaikki vihasivat häntä itsekseen sydämensä pohjasta,\nvaikka he hädän hetkenä olivat hyvillään siitä, että tällainenkin\nauttaja oli saatavilla. Ei kellään ollut oikeaa syytä moittia\nhäntä. Hän käytti rahaansa kauppatavarana, jota he saivat vaihettaa\nvelkakirjaan, jos tahtoivat, tai olla vaihettamatta. Hän ei pakoittanut\nkoskaan ketään eikä hän koskaan rikkonut lupaustansa, olipa se annettu\nkelle hyvänsä. Käytökseltään hän oli kohtelijas, mutta vakava ja\nharvasanainen. Ei koskaan nähty hymyilyä hänen ohuilla huulillaan,\nhän ei koskaan puhutellut ketään ilman syyttä eikä hän koskaan\nvastannut sanaakaan, jos joku tiedusteli hänen raha-asioitaan taikka\nhänen entisiä elämänvaiheitansa. Hän oli sanalla sanoen salaperäinen\narvoitus, joka antoi aihetta moneen ihmeelliseen kertomukseen kansan\nkeskuudessa.\n\nMuutamat väittivät, että \"raha-sihteeri\", joksi Björneriä yleensä\nsanottiin, varmaankin oli rosvopäällikkö, joka arvatenkin oli\nmurhannut miehistön tuossa haaksirikkoon joutuneessa laivassa ja sitte\nanastanut laivan kassan sekä laskenut aluksen karille. Toiset luulivat\ntietävänsä, että hän oli väärän rahan tekijä ja osasi tehdä rahaa\nkuinka paljon hyvänsä. Olipa niitäkin, jotka vannoivat hänen olevan\nnoidan ja liitossa paholaisen ja veden emon kanssa, sillä he olivat\nitse nähneet, että hän joka aamu kävi onkimassa rahaa meren pohjasta.\nVarmaankin oli asian laita jotenkin siihen suuntaan, sillä ei kukaan\nvoinut käsittää, mistä hän muuten olisi saanut rikkautensa, koska hän\nalussa selitti kadottaneensa kaikki mitä hänellä oli. Moni arveli,\nettä hän oli löytänyt rautalippaansa, täynnä hopeaa ja kultaa; mutta\nJoonas vannoi, ettei niin ollut asian laita. Ei kukaan ollut ihan varma\nväitöksissään, mutta kaikki olivat yksimieliset siinä, että vieras oli\nkummallinen ihminen, josta ei ollut helppo saada selkoa.\n\nJoonaan kautta tulivat nämät uutiset Björnerin tietoon, mutta hän\nei vastannut niihin mitään. Rypistihän vaan tuuheita kulmakarvojaan\nja teki edelleen tavallisia toimiansa ja eleli aikojaan yhtä\nyksinkertaisesti kuin ennenkin. Joonas oli hänelle uskollinen\nja kuulijainen kuin koira. Työ edistyi nopeasti ja siihen näkyi\nBjörnerkin tyytyvän. Muutamissa tilaisuuksissa, kun Joonas johti puheen\nkadonneesen arkkuseen, jota ei tahdottu ikipäivinä löytää, saattoi\ntapahtua, että sihteeri polki jalkaa ja kiroili. Uskollinen palvelija\nei kuitenkaan muistuttanut tätä seikkaa kuin harvoin, ja kaikki meni\nsiis hiljaista menoaan.\n\nTulipa viimein kuitenkin päivä, jolloin hiljaisuus ja yksitoikkoinen\nelämä vaihettui suuren muutoksen kautta Björnerin elämässä ja\nkäytöksessä; ja tämä muutos hämmästytti suuresti sekä Joonasta että\nkaikkia hänen tuttaviansa niinkuin seuraavassa saamme nähdä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nViisitoista vuotta on kulunut haaksirikon tapahduttua.\n\nMitä Björner on tehnyt tällä ajalla paikan kaunistukseksi on\ntodellakin hämmästyttävää, varsinkin kun huomaamme, että hänellä ei\nole ollut muuta apua kuin Joonas. Kivinen maa oli muutettu suloiseksi\npuutarhaksi, jossa oli kiertäviä teitä, tuoksuvia kukkapenkkiä,\ntuuheita lehtimajoja ja varjoisia kujia, ylen ympäri. Mainitulla\nvuorentöyryllä kohosi omituinen rakennus. Se oli ympyriäinen torni,\nrakennettu tiilistä, kaksikerroksinen pienillä, nelikulmaisilla\nikkunoilla ja katto oli tasainen, niin että sen päällä mukavasti voi\nkävellä ihailemassa viehättävää näköalaa. Rakennustapa tosin tuntui\nvähän raskaalta ja kömpelöltä, mutta torni kokonaisuudessansa näytti\nkohtalaisen komealta, sillä se oli kalkilla sivuttu ja korkealle\npaikalle rakennettu. Ikäänkuin mahdottoman suuri lumipatsas kohosi se\nyli puitten latvain ja näkyi laajalle ylen ympäri.\n\nBjörner nimitti aluettansa Balderinhaaksi ja rakennustaan\nNeitsyttorniksi; mutta talonpojat sille antoivat sattuvan nimen\nKalastajainpiinala. Tämä nimi oli näet merkitsevinään, että\ntalonomistaja oli sortamalla kiskonut lähistön köyhältä kansalta koko\nkomeaan asumukseensa tarvittavat varat.\n\nBjörner ei pitänyt lukua ihmisten loruista, vaan sisusti torninsa\nkomeasti. Hän panetti seinäpaperit huoneisiin ja hankki Karlskronasta\nkomeita huonekaluja ja muita talontarpeita. Varsinkin piti hän tarkkaa\nhuolta kolmannen kerroksen sisustamisesta, josta hän valmisti oikean\nneitoiskamarin.\n\nKun kaikki oli valmista, riisui hän yksinkertaisen kalastajapukunsa ja\npukeutui herrasmieheksi ja muutti sitte asumaan uuteen rakennukseensa.\nHän hankki Joonaallekin uuden merimiespuvun ja antoi alakerroksen hänen\nasuakseen, itse ottaen toisen kerroksen huostaansa. Kolmas kerros oli\nvielä asumaton, mutta pian tuli siihenkin asukas.\n\nSamalla kuin hän oli riisunut pois vanhan pukunsa, lopetti hän\nkaiken seurustelun kalastajain kanssa ja muutti kokonansa ulkonaiset\ntapansa. Hän rupesi hyvin siistiksi ja hienoksi käytökseltään mutta\neleli ylipäänsä yhtä yksinänsä kuin ennenkin. Vouti ja eräs nuori\nylioppilas olivat ainoat, joiden kanssa hän seurusteli. He kävivät\ntavallisesti kerran viikossa vierailemassa hänen luonansa, jolloin\nherrat kolmen miehen huviksensa joivat totia ja pelasivat wiraa.\nNäissä tilaisuuksissa sattui Joonas välistä kuulemaan herransa\nnauravan ja juttelevan. Hän oli muuten harvapuheinen ja synkkä kuin\ntavallisesti. Viimeiset viisitoista vuotta olivat muuttaneet suuresti\nhänen ulkomuotoaan, Nyt hän oli harmaapäinen, kellertävän kalpea\nja laiha ukko; mutta yhtä ripeä ja nopea kaikissa liikkeissään.\nVielä edelleenkin kävi hän merellä joka päivä pari tuntia etsimässä\nhukkunutta lipastaan; mutta ei pitänyt vähintäkään lukua mistään\nkalakaupasta. Hän kirjoitteli sen sijaan joutohetkinä ja tarkasteli\nvälistä aikansa kuluksi rahakirstuansa, joka oli kiinnitetty hänen\nvuoteesensa päänalustan kohdalle.\n\nNiin oli kuukausi kulunut uudessa asunnossa, kun Björner eräänä aamuna\nlähti Karlskronaan. Tämä hämmästytti Joonasta erittäin suuresti: sillä\nse oli ensimäinen kerta kuin hänen herransa viiteentoista vuoteen lähti\njohonkin kaupunkiin. Mutta vielä enemmän hän ällistyi kun Björner\nillalla palasi mukanaan nuori nainen, jonka hän huolellisesti majoitti\nyläkertaan asumaan.\n\nKun vouti ja ylioppilas seuraavana päivänä tulivat vierailemaan,\njoutuivat he jotenkin hämilleen, kun Björner tuli heitä vastaan\nkäsityksin nuoren tytön kanssa ja lausui:\n\n-- Tyttäreni Hulda.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHerrain hämmästys muuttui pian ihastukseksi, kun he lähemmältä\ntarkastelivat tuota tuntematonta ilmiötä; sillä Hulda oli tavattoman\nkaunis tyttö. Hänellä oli solakka, hyvin muodostunut vartalo ja ihmeen\nihanat kasvot, ympärillä kullankellertävät kiharat, jotka riippuivat\naaltomaisesti hänen hienoille ruusuisille poskilleen, joiden suloa\nvielä lisäsi hänen ihanasti viehättävät vaaleansiniset silmänsä.\nKoko hänen olentonsa osoitti lapsellista viattomuutta, joka selvästi\nkuvastui kaikissa hänen liikkeissään. Hän olikin vielä oikeastaan\nlapsi, sillä vasta äskettäin oli hän täyttänyt seitsemäntoista\nvuotta. Mutta hän näytti olevan iloinen ja hyvä lapsi, joka oli\nsaanut huolellisen kasvatuksen. Hän haasteli luontevasti ja nauroi\nääneensä muutamille mitättömille kohteliaisuuksille, joita vouti katsoi\nsopivaksi lausua hänelle.\n\nBjörner havaitsi salaisella mielihyvällä, että hänen tyttärensä näytti\nherroja miellyttävän ja niinpä asian laita olikin. Molemmat olivat\nmieltyneet tuohon nuoreen hilpeään tyttöön, joka heidän mielestään oli\nkuin kaunis ilmiö toisesta maailmasta. Keijukaisen tavoin liehui hän\nsynkän, vakavan isänsä ympärillä kokien täyttää hänen pienimpiäkin\ntoiveitansa. Björner ei näyttänyt kuitenkaan olevan liioin huvitettu\nhänen hyväilyistään, sillä hän pysyi aina ihan samallaisena. Toista\noli molempien herrojen laita, jotka nyt tahdomme muutamalla sanalla\nesitellä.\n\nKruununvouti Klämming oli viidenkymmenen vuotias herrasmies,\nvartaloltaan vähäläntä mutta tanakka; hänellä oli lihavat loistavat\nkasvot ja pienet tirkistelevät silmät, joiden väriä ei ollut\nhelppo määrätä, koska hän ei niitä milloinkaan pitänyt alallaan.\nHän puhui yhtenään ja nauroi mielellään, mutta tavallisesti omille\nsukkeluuksilleen. Ylioppilas, eli oikeammin sanottu lääketieteen\nkandidaatti Rosén, oli pitkä, solakka nuorukainen, reipas ja hilpeä\nkoko olennoltaan. Hänellä oli selkeä ja rehellinen katse ja suuret\nruskeat silmät, joista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Rosén oli\nseurakunnan kirkkoherravainajan ainoa poika ja asui nykyään äitinsä\nluona naapuristossa. Hän oli vasta myöhempinä aikoina ja oikeastaan\nvoudin kehoituksesta tehnyt tuttavuutta Björnerin kanssa ja ollut sitte\naina kolmantena miehenä wirapöydän ääressä. Muuten hän ei ollut mikään\n\"rahasihteerin\" ihailija, sillä tätä hän piti ainoastaan sydämettömänä\nkoronkiskojana. Häntä kuitenkin miellytti joskus wirapeli ja sen vuoksi\nhän salasi inhonsa sihteeriä vastaan.\n\nTänä ehtoopäivänä pelaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Sittenkuin\noli juotu kahvia, otti Björner tyttärensä käsivarren, ja koko seura\nlähti ulos hänen viehättävään puutarhaansa, joka oli paraassa\nvihannuudessaan, sillä nyt oli Toukokuun loppupuoli.\n\nHulda nautti lapsellisella mielihyvällä kaikkea ihanuutta, mikä täällä\nilmestyi hänen eteensä. Hän luultavasti ei ollut koskaan nähnyt\nmitään puutarhaa oikein läheltä. Jokainen kukka ja puu veti puoleensa\nhänen huomionsa ja herätti hänessä kummastusta. Hän tahtoi saada\nselvää pienimmästäkin seikasta. Björner selitteli kaikki tavalla,\njoka osoitti, että hänellä oli hyvät tiedot kasviopin alalla. Mutta\nkun hänen selityksensä kasvimaailmasta olivat vaan katkonaisia, niin\nrupesi Rosén laajemmin selittelemään ainetta. Hän puhui lämpimillä\nja hehkuvilla sanoilla luonnon ihmeellisestä rikkaudesta, ja Hulda\nkuunteli ihastuksella hänen puhettaan. Hän ojensi Rosénille palkinnoksi\npienen ruusunnuppusen, jonka tämä kiireesti kätki sydämmellensä.\nBjörner huomasi sen ja rypisti hiukan tuuheita kulmakarvojaan, mutta\nvouti polki vihastuneena maata. Hänen mielestään oli tuo nuori\nkandidaatti tehnyt liian syvän vaikutuksen tyttöön ja hän rupesi\nsentähden itse suostuttelemaan tyttöä.\n\nMolemmat herrat kokivat kilvan olla kohtelijaita Huldalle, joka näytti\nsydämmellisesti kiitolliselta ja iloiselta. Ilta kului hupaisesti ja\nhauskasti.\n\nMyöhemmin illalla jättäessään hyvästi Rosénille, lausui Klämming:\n\n-- Pahuuksen oiva tyttö, tuo neiti Björner... Panee vanhan pojan\najattelemaan avioliittoa, he, he, he!\n\n-- Sen kyllä uskon, vastasi Rosén. -- Hulda on rakastettavin tyttö,\nminkä olen nähnyt. Tämän jälkeen ei tuo ympyriäinen torni ole enää\nmikään kalastajain piinala, vaan rakkauden koti, jossa minä tuon\ntuostakin aion käydä.\n\n-- Niin minäkin, urahti Klämming.\n\nHerrat pitivät sanansa. Balderinhaka tuli siitä hetkestä molempien\nkilpakosijain jokapäiväiseksi yhtymäpaikaksi. Björner oli kohtelijas\nisäntä ja Hulda rakastettava emäntä, jota oli mahdoton nähdä ja\nkuulla häneen ihastumatta. Vouti ja kandidaatti hehkuivat kumpikin\nlemmen tulesta. Ainoa, joka näytti kylmältä ja välinpitämättömältä,\noli Björner. Hän piti kuitenkin tarkalla silmällä Huldaa, jota hän\nei koskaan jättänyt yksin kandidaatin kanssa, mutta niin usein kuin\nmahdollista voudin kanssa, sillä tätä hän näytti salaisesti suosivan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVielä oli yksi kuukausi kulunut.\n\nOli Juhannuksen aattoilta.\n\nPienessä lehtimajassa, meren rannalla, lateli Joonas esiin muutamia\nlasia ja viinipulloja, jotka hän otti kopasta, ja Björner ja Hulda\nistuivat ääneti katsellen hänen tointansa.\n\n-- Se on hyvä, sanoi Björner Joonaalle. -- Nyt voit sinä mennä\nveräjälle vieraita vastaan, jotka heti saat tuoda tänne.\n\nJoonas meni matkaansa. Björner siirtyi lähemmäksi Huldaa, joka istui\npää vaipuneena alaspäin, ja tarttui hänen käteensä kuiskaamalla puhuen:\n\n-- Päättävä hetki on kohta tullut. Ole nyt lapseni luja, ja näytä, että\nolet sellaisen miehen tytär, joka tietää mitä hän tahtoo ja joka ei\nkoskaan peruuta päätöstään.\n\nHulda kohotti kaunista päätänsä ja katsoi isäänsä. Hänen kasvonsa\nolivat vaaleat kuin lumi, ja runsaat kyyneleet kimaltelivat hänen\nposkillaan, ja hänen rintansa kohoili kuin kuohuva meri. Hän puristi\nsuonenvedon tapaisesti isänsä kättä ja nyyhkytti tuskin kuuluvalla\näänellä:\n\n-- Sääli minua, hyvä isä!... Minä en voi... minä en tahdo olla\nrakastavinani... se on kauheata... Anna minun ajatella asiata muutamia\npäiviä!... Ethän sinä isäkulta toki tahdo tehdä ainoata lastasi\nikäpäiviksi onnettomaksi!\n\nBjörner silmäili tytärtänsä kummallisesti ja lausui:\n\n-- Minä tahdon onneasi, rakas lapsi!... Sinä et käsitä sitä itse, ja\nsentähden on minun velvollisuuteni toimia... Enemmän kuin kolmekymmentä\nvuotta olen minä taistellut, kärsinyt ja työskennellyt yhtä tarkoitusta\nvarten, jonka minä vasta tämän yhdistyksen kautta olen saavuttava...\nPitäisikö siis kaikki minun vaivannäköni menemän hukkaan yhden naisen\nvalituksien tähden? Peräytyisinkö minä nyt kun jo seison toiveitteni\nrajalla? En, se ei saa, se ei voi tapahtua... Julma, kiittämätön\nlapsi!... Sinun täytyy totella, vaikka se olisikin uhraus, sillä\nsinun tuskasi eivät ole mitään verraten minun sielunvaivoihini ja\nkieltäymyksiini, joita pitkät vuodet olen kärsinyt.\n\nBjörner lausui viimeiset lauseensa äänellä, joka kuului niin kolkolta\nja epätoivoiselta, että Hulda sitä peljästyi. Hän nousi äkkiä ylös ja\nlausui haaveksivaisella nöyryydellä:\n\n-- Isä! minä koetan täyttää toivomuksesi... Herra olkoon apunani!\n\n-- Kiitos, lapseni... Nyt huomaan minä, että '\"sinä olet luu minun\nluustani!\"; sillä Björneriläinen voi lujuudella kantaa kohtalonsa\nja voittaa sen. Sinun kohtalosi on oleva suloinen. Minä tiedän ja\nymmärrän sen paremmin kuin sinä. Pois siis kaikki turha valitus,\nkaikki huokaukset ja kyyneleet! Osoittau iloiseksi, vaikka rintaasi\nkarvastelisikin.\n\n-- Minä tahdon koettaa, kuiskasi Hulda uudestaan ja huojensi\nahdistettua sydäntänsä syvällä huokauksella.\n\nSamassa tuli kolme herraa lehtimajaan. Ne olivat kruununvouti,\nkandidaatti ja seurakunnan pappi. Kaikki olivat juhlapukuun puetut,\nkoska he olivat oikein kutsutut vieraiksi; ensimäinen kutsumus, jonka\nBjörner antoi sitten kuin hän oli tullut tälle seudulle. Klämming oli\nhuolellisesti puettu täyteen virkapukuun, ja hänen pyöreät kasvonsa\nloistivat kuin täysikuu.\n\nIsäntä lausui vieraillensa tervetuliaiset, mutta emäntä ei virkkanut\nmitään. Hän tosin koetti hymyillä, mutta se oli kyyneliin sekoittunutta\nhymyilyä, \"surua ruusunpunassa\". Rosén huomasi heti, että jotain\ntavatonta oli tekeillä. Hän koki saada sitä selville Huldan kasvoista,\nmutta havaitsi selvästi, että tyttö vältti häntä, ja tämä seikka enensi\nvieläkin hänen uteliaisuuttansa.\n\nSittenkuin herrat olivat keskustelleet hetkisen, ja Klämming kaiken\naikaa näytti oikein riemastuneelta ja iloiselta, tarttui Björner\nlasiinsa ja lausui:\n\n-- Hyvät herrat! Minulla on tärkeä syy, jonka vuoksi olen rohjennut\nkutsua teitä tänä iltana juomaan lasin tykönäni. Minulla on nyt iloinen\nuutinen ilmoitettava teille, että nimittäin ainoa tyttäreni on mennyt\nkihloihin ystäväni kruununvouti Klämmingin kanssa. Toivon, että te\nhyvät herrat tyhjennätte lasinne heidän onnekseen ja menestyksekseen!\n\nJos tulipommi olisi räjähtänyt Rosénin jalkain juuressa, ei hän olisi\nenemmän voinut hämmästyä kuin näistä sanoista. Lasi putosi hänen\nkädestään ja hän vaipui hämmästyksissään istumaan keinulaudalle. Samoin\noli Huldan laita. Hän kaatui voimattomana isänsä syliin. Molemmat\nrohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja kokivat näyttää iloisilta.\n\nKlämming lähestyi kevein askelin morsianta, joka vavisten kuin haavan\nlehti liittyi hänen sivulleen.\n\nPappi piti komean onnentoivotuspuheen; mutta kandidaatti oli vaan vaiti\nja ryyppeli.\n\nBjörner täytti lasit laitain tasalle ja kehoitti juomaan. Hän oli\nerinomaisen puhelijas ja kohtelijain isäntä mitä voi ajatella. Ei\nkukaan ollut kuitenkaan niin onnellinen kuin Klämming. Hän paimensi\nuskollisesti rakastettuansa koko illan, niin että Rosénin oli mahdoton\nkahden kesken koko ehtoona vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, vaikka\nhän sitä niin hartaasti halusi. Salaisella tyytyväisyyden tunteella\nnäki hän kuitenkin, että Huldaa ylen määrin rasitti hänen ylkämiehensä\nkömpelöt kohtelijaisuudet. Tästä syystä hän lyijykynällä kirjoitti\nmuutaman sanan paperille, jonka hän sopivassa tilaisuudessa sai\npistetyksi hänen kouraansa. Sanat olivat seuraavat:\n\n    \"Hyvä Hulda!\n\n    Sinä olet joutunut pahojen juonien uhriksi, mutta älä ole\n    toivoton! Huomenna, isäsi ollessa tavallisuuden mukaan merellä,\n    tulen minä luoksesi tänne. Sinä et koskaan ole tuleva Klämmingin\n    puolisoksi.\"\n\nTeeskennellen menevänsä johonkin emännän askareihin sai Hulda\ntilaisuuden lukea lapun. Hän tuli siitä hetkestä saakka ikäänkuin\nvähän iloisemmalle mielelle. Rosén sai kiitollisen silmäyksen.\nJäähyväishetkellä jätti Hulda hänelle paperilapun takaisin ja oli\nsiihen kirjoittanut:\n\n    \"Minä odotan sinua!\"\n\nIhastuneena suuteli Rosén noita muutamia sanoja ja lähti kotiinsa\nlevolle, mutta ei hän sinä yönä nukkunut. Ja niin taisi olla Huldankin\nlaita.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAikaisin seuraavana päivänä oli Rosén liikkeessä ja lähti ulos\nkävelylle.\n\nAamu oli erinomaisen ihana ja kaunis. Linnut lauloivat ja kukat\nloistivat komeassa puvussaan, mutta Rosén ei kuullut eikä nähnyt\nmitään. Hän kulki kiivain askelin ja hehkuvin poskin edes takaisin\nrannalla odottaen sitä hetkeä, jolloin Björnerin piti lähteä vesille.\nMutta tätä hetkeä ei tahtonut tullakaan. Pitkät tunnit kuluivat\nilman että mitään alusta tuli näkyviin. Näyttipä tosiaankin kuin\nBjörner tänään ensi kerran viiteentoista vuoteen olisi unhottanut\naarteensa meren helmaan, ja se suuresti kummastutti kävelijäämme.\nLopuksi teki hän rohkean päätöksen, mennä salaisesti käymään sisällä\ntiedustellakseen asian laitaa.\n\nBalderinhakaa ympäröitsi joka taholta korkea kivimuuri ja sitä\nvartioittiin tarkoin niinkuin linnaa. Ainoastaan kaksi käytävää oli\ntaloon, nimittäin toinen valtamaantien puolelta ja toinen vei ulos\nmerelle. Molemmat olivat varustetut korkeilla porteilla, jotka aina\nolivat suljetut. Päästäkseen sisään täytyi soittaa kellonvetimestä.\njolloin Joonas kauan odotettua tuli avaamaan, ja kyseli aina ensin\ntarkasti mitä vieraalla oli asiana.\n\nNäihin säännöllisyyksiin ei Rosén tahtonut tänään mukaantua. Hän\nsentähden kiipesi korkeaan puuhun, josta hän hyppäsi muurille ja siitä\npuistoon. Täällä hiipi hän kauan ympäri mutkaisia polkuja myöten, mutta\nseisahtui viimein tiheään pensastoon, ihan lähelle tornia, niin että\nhän selvästi taisi nähdä mitä sen luona tapahtui.\n\nKauvan odotettuansa huomasi hän kolme henkilöä tulevan tuolle\ntasaiselle katolle, jossa he istuivat viheriäksi maalatulle\nnojapenkille. Ne olivat Björner, Klämming ja Hulda. Viimeksi mainittu\nistui molempain miesten keskellä, niinkuin alppiruusu kahden\nsammaltuneen puurungon välissä. Hän näytti kokonaan niin vaalealta ja\nvapisevalta, kuin ulpukan kukka aalloilla.\n\nRosén oli nähnyt kylläksi. Tänään ei ollut mitään toivoa tavata häntä.\nKauan seisoi hän kuitenkin katselemassa tuota kaunista näkyä. Hulda\nei ollut koskaan ennen näyttänyt hänestä niin enkelin kaltaiselta\nja jumalaiselta kuin tänään. Vastenmielisesti jätti hän paikkansa\nja palasi sitte samaa tietä kuin oli tullutkin, siinä vakaassa\npäätöksessä, että hän huomenna tekisi kokeen paremmalla menestyksellä.\n\nMurheellisella sydämmellä saapui hän kotiin, jossa hän sai tietää\nrakkaalta äidiltään, että jo oli ensimäinen kerta kuulutettu äsken\nkihlattua paria. Tämä oli kiihoitusta hänelle. Kiihkeä nuorukainen\nvannoi itsekseen, että hän ehdottomasti tekisi tyhjäksi tuon aiotun\navioliiton.\n\nEi ollut aikaa hukata. Täytyy takoa, kun rauta on kuuma, oli se\nperuslause, jonka hän sen täydessä merkityksessä tahtoi panna voimaan\ntässä asiassa.\n\nSeuraavana päivänä teki hän uuden yrityksen ja vielä senkin jälkeisenä\npäivänä, mutta aina vaan yhtä huonolla menestyksellä. Björnerin\nvene oli sidottu kiinni rantaan; hän näytti heittäneen siksensä\nmerimatkansa. Rosén hiipi ympäri puistossa ja oli joka päivä äänetön\ntodistaja Klämmingin rakkaudenloruihin, voimatta niitä millään tavalla\nestää; sillä hän tuomasi, että isä vartioitsi Huldaa ikäänkuin kotkan\nsilmällä. Hän oli siitä syystä aivan toivoton ja alkoi epäillä tärkeän\nyrityksensä onnistumista. Äkkiä aukeni kuitenkin toivon portti.\nNeljäntenä päivänä aamulla tekivät Björner ja Joonas taas tavallisen\nmatkansa. Rosén kiiruhti pian portille, mutta kun tämä oli suljettu,\ntäytyi hänen mennä tavallista tietänsä muurin yli. Ennen pitkää oli hän\nkuitenkin määrätyllä yhtymispaikalla, jossa Hulda jo odotti häntä.\n\nRosén oli saavuttanut toivotun hetken. Hän seisoi nyt tuon herttaisen\ntytön edessä; mutta äänetönnä ja sanatonna kuin marmorikuva. Niin\noli Huldankin laita. Nuoret rakastivat toisiansa ensi rakkauden koko\nlämpimyydellä, ilman että sanaakaan, joka olisi voinut ilmaista heidän\nsisälliset tunteensa, oli vaihdettu heidän kesken. Se selvisi heille\ntällä hetkellä, sillä silmien kieli on ollut kaikkina aikoina paras\nrakkauden välittäjä. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämmensä\nkuvastui heidän silmäyksissään.\n\nRosén lopetti viimeinkin äänettömyyden lausuen:\n\n-- Rakas Hulda! Minä käytän tätä nimitystä, sillä aina ensi hetkestä,\nkuin minä sinut näin, on sydämmeni palanut rakkaudesta sinuun; mutta\nen koskaan ole sitä paremmin tietänyt kuin nyt. Minä sanon siis vielä\nkerran rakas Hulda, mutta en tahdo, että sinä pidät tätä minäkään\nrakkauden tunnustuksena minun puoleltani, sillä enhän minä uskalla\ntoivoa, tunteillani olevan mitään perustetta. Minä toivon ainoastaan,\nettä pidät minua ystävänä... ystävänä, joka tahtoo parasta onneasi.\nLuota siis minuun!... Minä yritän pelastaa sinut, sillä minä olen varma\nsiitä, että sinä pidät liittoa Klämmingin kanssa onnettomuutena.\n\n-- Suurena onnettomuutena! kuiskasi Hulda syvään huoaten.\n\n-- Niin se todella onkin, toisti Rosén. -- Klämming on huonoluonteinen,\nsydämmetön ihminen, joka oikeudella ja vääryydellä on raastanut\nitselleen suuren rikkauden, ja rikkaus on ainoa, mikä hänelle tuottaa\narvoa ihmisten kesken. Raha ja herkullinen ateriapöytä ovat ainoat\njumalat, joita hän palvelee. Hän voisi myydä rakkautensa, jos sitä\nhänellä koskaan lienee ollutkaan, jompaankumpaan niistä.\n\n-- Kauheata! huokasi Hulda uudelleen.\n\n-- Sinä tiedät tämän, ja kuitenkin olet suostunut menemään liittoon\nhänen kanssansa; se oli pahasti tehty.\n\n-- Kyllä tosin... Mutta kuule minua ensin, niin et minua niin\nankarasti tuomitse. Minä olen vielä lapsi, jolla on vaan vähän\nkokemusta elämästäni. Äitini minä kadotin jo kehtolapsena enkä tiedä\nisää ennen nähneeni kuin tänne tultuani. Kolmen vuoden ikäisenä minä\nmajoitettiin erään rouvan luo Tukholmassa, jossa minä olen elänyt koko\nikäni ja saanut hyvän kasvatuksen isäni huolesta. Hänestä erotettuna\ntunsin minä itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi maailmassa. Minä\nhalusin häntä tavata ja hän vastaanottikin minut avoimin sylin.\nOli niin suloista nojata päätään isän rintaa vasten. Minä luulin\nonneni ainiaaksi vakaantuneen. Se oli hirveä erehdys! Hän vaati tätä\nyhdistystä, joka minua kauhistuttaa. Minä itkin ja rukoilin sääliä. Hän\nvihastui ja sanoi minua kiittämättömäksi lapseksi, joka myrkytti hänen\nelonpäivänsä. Hän selitti sitte, että ilman tätä yhdistystä olisi hänen\nelämänsä tarkoitus turha; hän tulisi surulla hautaan laskettavaksi.\nMinä taisin pelastaa hänet, ja lupasin siis koettaa... Vaikeaa se on,\nmutta minun täytyy, vaikka sitte menehtyisinkin.\n\n-- Tunnetko sinä isääsi... minä tarkoitan, ovatko sinulle hänen\nelämänsä kohtaukset lähemmin tunnetut?\n\n-- Eivät ollenkaan. Minä tiedän ainoastaan, että hän on ollut\njoku virkamies Tukholmassa... Hän näyttää minusta välistä niin\nkummalliselta, että minä melkein rupean pelkäämään.\n\n-- Niin se onkin. Isäsi on todellakin kummallinen. Minä en tahdo\npanetella häntä, kaikkein vähemmin sinulle: mutta asianhaarat vaativat,\nettä minun täytyy sanoa sinulle katkera totuus. Sinä olet puhdas ja\nviaton, siksi täytyy sinun tietää kaikki... Rohkenetko kuulla minua?\n\n-- Kyllä, kuiskasi Hulda ja liittyi lähemmäksi tuota nuorta miestä.\n\nRosén tarttui hänen kätöseensä ja alkoi puhua, mutta pian hänet\nkeskeytti ankara kolina rantaportilla. Molemmat peljästyivät. Heidän\nensi ajatuksensa oli, että Björner oli palannut takaisin. Rosén yritti\nlähteä pakoon, mutta malttoi mielensä tarkemmin ajateltuansa, sillä\nBjörnerillähän oli itsellä portin avain. Siellä täytyi siis olla\njoku vieras, ja hän jäi paikalleen. Mutta yhä kesti soittamista ja\nkolkutusta portilla niin että se tällä hetkellä oli Rosénista erittäin\nvastenmielistä. Hän meni viimein avaamaan. Kaksi suurta, mustanverevää\nmiestä kysyi heti sihteeriä, jota he välttämättömästi tahtoivat\npuhutella. Kun he saivat tietää hänen poissaolonsa, jättivät he yhden\nnelikontynnyrin sihteerille annettavaksi. Toinen miehistä asetti sen\nvarovasti portin pieleen ja sanoi:\n\n-- Sihteerille terveisiä ja sanokaa että minä tulen taas ehtoolla;\nmutta varokaa hyvin tuota tynnyriä, se on täynnä ruutia.\n\nRosén sulki jälleen portin ja kiiruhti lehtimajaan. Hän tarttui taas\nHuldan käteen ja lausui:\n\n-- Rakas Hulda! Sinun isäsi on täydellinen arvoitus. Viisitoista\nvuotta on kulunut siitä, kuin hän tuli tänne haaksirikkoisena, ja\nhänellä ei ollut muuta, kuin vaatteet päällä, mutta hän on kuitenkin\nnykyään upporikas mies. Hän on sillä välin ollut yksinkertainen\ntyömies, toiminut ja puuhannut köyhäin kalastajain kanssa, joita hän\nvoudin avulla on kiskonut luihin ja ytimiin saakka. Hän on sanalla\nsanoen ollut ilkeä koronkiskoja. Tuota komeaa rakennusta kutsutaan\ntavallisesti \"Kalastajain piinalaksi\", koska se on muurattu leskien\nja köyhäin kalastajain hiellä ja vaivalla. Muuten ei ole yleensä\nmitään moitittavaa hänen jokapäiväisessä elämässään, jos jätämme\nlukuun ottamatta muutamat selkkaukset huonomaineisten ihmisten\nkanssa, niinkuin äskettäin näimme nuo kaksi miestä. He olivat minun\nvakuutukseni mukaan kaksi pursimiestä, jotka ovat varastaneet tavaran\nkruunun varoista Karlskronassa. Ruutia ei ken hyvänsä saa myydä, mutta\nsinun isäsi on harjoittanut ruutikauppaa monta vuotta.\n\n-- Kauheata... enemmän kuin kauheata! huudahti Hulda ja vaipui\nvoimattomana nojapenkille.\n\nRosén kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja jatkoi:\n\n-- Hulda parka! Minä en olisi sanonut sinulle tätä katkeraa totuutta,\njos ei se olisi ollut välttämätöntä. Isäsi tahtoo päästä jonkun huonon\ntarkoituksen perille sinun yhdistyksesi kautta. Mitä se mahtanee olla,\non vaikea käsittää, hän kun on niin käsittämätön kaikissa toimissaan.\nVarmaa on kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse tulla Klämmingin\npuolisoksi.\n\n-- Minun täytyy... Oi, miten onneton minä olen!\n\n-- Jälkimmäisen minä myönnän, mutta en edellistä... Taivaan ja maan\ntähden, sinun ei tarvitse koskaan olla hänen, jos sinä luotat minuun...\nTeetkö sen rakkaani?\n\nHulda ei vastannut mitään, mutta hän siirtyi lähemmäksi nuorukaista\nsilminnähtävällä myöntyväisyydellä. He olivat kauan ääneti. Rosén\npiti tuota kaunista, vapisevaa tyttöä sylissään, ja heidän huulensa\nsattuivat yhteen ensi kerran.\n\n-- Sinä olet minun... minun ijäisesti! huudahti nuorukainen\nihastuksella, mutta lisäsi matalammalla äänellä: -- Nyt tarvitaan\ntoimintaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Minä olen tuumannut\npelastaa sinut seuraavalla tavalla. Huomen ehtoolla kymmenen aikaan\nolen minä täällä, jolloin sinä heti seuraat minua, sillä pako on\nainoa, joka auttaa sinut vaarasta. Minä hankin hevoset ja vaunut\nnaapuristosta, joilla lähdemme Karlskronaan, jossa minä jätän sinut\nkunnioitettavaan perheesen tätini luo. Tulevaisuus on tarkemmin\nmääräävä menetystapamme... Pahinta on, kuinka sinä voit tulla ulos\nmäärätyllä ajalla; mutta minä tiedän, että Klämming tulee teille huomen\nillalla ja että ukot varmaan tekevät totia. Sillä aikaa sinä helposti\nvoit pujahtaa tiehesi.\n\nHulda hämmästyi alussa ajatusta, että hänen tulisi paeta, mutta rakkaus\nvoittaa kaikki, ja päätös oli tehty.\n\nSe olikin hyvään aikaan, sillä portti aukeni ja Björner astui sisään.\nHän huomasi heti ruutitynnyrin ja käski Joonaan kantamaan sen kellariin\nja virkkoi:\n\n-- Minulla on jo yksi ennestään, mutta täytyyhän minun ottaa tämäkin.\nTämä olkoon myös viimeinen.\n\nRakastavaiset puristivat toisiaan lämpimästi kädestä ja erosivat.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMonellaiset ajatukset liikkuivat Huldan mielessä hänen erottuaan\noikeasta rakastajastaan. Hän olisi tahtonut mielellään rakastaa ja\nkunnioittaa isäänsä; mutta sitä hän ei voinut ajatellessaan niitä\nsanoja, joita Rosén oli maininnut hänen elämätavastaan. Hän kauhistui\nkuitenkin tuota pakotuumaa, ja kuta lähemmäksi päättävä hetki tuli,\nsitä levottomammaksi ja epäilevämmäksi hän muuttui. Mutta hän\ntiesi myöskin sydämmessään, että hänen tämän jälkeen oli mahdoton\nojentaa kättänsä Klämmingille tuntematta suurinta inhoa. Hän olikin\nsuoraan sanonut sen hänelle, oli palavasti rukoillen vedonnut hänen\njalomielisyyteensä; mutta Klämming oli leikkiä laskien tehnyt turhaksi\nhänen muistutuksensa. Hän oli käyttänyt samaa keinoa isääkin vastaan,\njoka siitä vaan kiukustui ja vihastui. Hän päätti kuitenkin vielä\nuskaltaa yhtä keinoa. Hetki näytti suotuisalta. Björner istui polttaen\npiippua suuressa nojatuolissa tyttärensä ja raha-arkkunsa välissä. Hän\nsilmäili jonkunmoisella tyytyväisyyden tunteella kumpaakin puolta,\nja hänen totiset kasvonsa olivat tavallista lempeämmät. Hulda laski\nystävällisesti käsivartensa isänsä kaulalle ja suuteli kyynelsilmin\nhänen korkeaa ryppyistä otsaansa. Hän lankesi sitte polvilleen hänen\neteensä, ja lausui kädet ristissä rukoilevalla äänellä:\n\n-- Kallis, rakas isä! Minä olen koettanut tehdä sinulle mieliksi,\nmutta... minä en taida, minä en voi... minun voimani lannistuu... Sääli\nminua!\n\nBjörner katseli kauan tytärtänsä liikutuksen tunteella. Hän tarttui\nsitte hänen käteensä ja sanoi:\n\n-- Nouse, lapseni! Minä en ansaitse mitään polvistumista. Itse tein\nminä kerran samoin, mutta en tee sitä enää... Minua herjattiin,\npilkattiin, ja mikä oli vielä pahempi: nauraen potkaistiin minut ulos\nsentähden... Minä tahdon olla armahtavampi. Asetu tänne rinnalleni!\nTahdon lyhyesti kertoa sinulle elämäni vaiheet. Jos sinulla on\nsittenkin rohkeutta vastustaa toivomustani, niin ei ole se minun\nvertani, joka juoksee sinun suonissasi.\n\nHulda totteli kehoitusta. Björner pyyhkäisi muutaman kerran otsaansa ja\nalkoi kertomuksensa näin:\n\n-- Minä olen varmaan kova ja kummallinen sinun mielestäsi, lapseni!\nKuitenkin sykkii sydän rinnassani; sydän, joka on liekinnyt kaikelle\nkauniille ja ihanalle maan päällä, mutta joka aikaisin tuli heitetyksi\nkärsimyksien tuleen, jossa se melkein on palanut tomuksi ja tuhaksi...\nKohta minulla ei ole mitään sydäntä enään. Täytymys vaatii niin. Monena\npitkänä vuotena olen työskennellyt sen turmioksi, kiihoitettuna siihen\nseuraavasta tapauksesta, joka oli ensimäinen aihe minun kurjiin elämän\nkohtaloihini.\n\n-- Minä olin terve ja hilpeä ylioppilas, joka pääasiallisesti omilla\nansioillani autoin itseäni eteenpäin maailmassa, koska vanhempani,\nvähävarainen lukkarinperhe, aivan vähän tahi eivät ollenkaan voineet\nminua auttaa. Minä lueskelin, olin kotiopettajana ja kävin kulkuani\neteenpäin rohkein askelin. Kahdenkymmenen vuotiaana olin minä\nsuorittanut kameraalitutkinnon ja päättänyt matkustaa Tukholmaan,\njossa aioin kääntyä virkamiehen uralle. Mutta kun minulla ei ollut\nmitään matkarahaa, rupesin minä joksikin ajaksi kotiopettajaksi erään\nrikkaanlaisen henkikirjurin perheesen etelä Skånessa. Isäntäni ja\nminä tulimme hyviksi ystäviksi. Hän oli laiska kirjoitusmies, mutta\nkunnollinen maanviljelijä, jonka suurin nautinto oli herkulliset\nateriat. Minä toimitin hänen virkaansa, jota minut muutaman kuukauden\nkuluessa määrättiin omin neuvoin hoitamaan. Henkikirjurilla oli\nhupainen perhe, varsinkin eräs yhdeksäntoista vuotias tytär, nimeltä\nEstrid. Hän oli viehättävän kaunis kuin Juno ja majesteetillisen\nkomea kuin kuningatar. Hänen mustat hiuksensa olivat kuin loistava\nverkko ruusutarhan ympärillä, ja hänen ruskeat silmänsä kuin kaksi\npolttopeiliä, joissa oli kalkkalokäärmeen lumoava katse. Minä ihastuin\nsilmittömäksi, hurmaannuin, tahi oikeammin sanoen minä olin tenhottu.\nRintani oli kuin kiehuva tulivuori, jonka, täytyi purkautua ettei\nsydän olisi kappaleiksi hajonnut. Eräänä onnellisena hetkenä ilmaisin\nminä hänelle rakkauteni, joka ei jäänyt vastausta vaille. Hän vannoi\nminulle ijäistä uskollisuutta, ja vala vahvistettiin suuteloilla, jotka\nvielä polttavat huulillani kuin hehkuvat hiilet. Minä tulin melkein\nmielettömäksi ilosta, ja taivaallisen iloisia olivat ne päivät, jotka\nsain elää. Vanhemmat katselivat suostumuksella rakkauttamme. Me elimme\nkihlattuna parina suurimmassa vapaudessa. Kesäöitten puoliväliin\nistuimme puutarhassa kuunnellen satakieltä, ja nautimme hetkiä, joita\nei yksikään kuolevainen voi selittää. Estrid näytti rakastavan minua\nkiihkeästi. Sen hän osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja minä -- minähän\nolin onnellisin kuolevaisista... Mutta eipä Aatamikaan saanut olla\nkauan paratiisissa... Estrid, tuo kaunis, sydämmellinen, jumalainen\nEstrid, oli teeskentelijä, paholainen naisen hahmossa, kyykäärme,\njoka vuodatti sydämmeni täyteen myrkkyä, sillä hän rikkoi valansa ja\npilkkasi minua.\n\nBjörner keskeytti puheensa. Hulda katseli häntä sääliväisesti, sillä\nhänen kasvoistaan heijastui tällä hetkellä syvä kärsimys ja viha, jotka\nherättivät sekä sääliä että kammoa. Hulda odotti jatkoa, sillä Björner\npuhui lämpimyydellä ja miellyttävällä innostuksella. Hän alkoi jälleen:\n\n-- Hurmaukseni kesti kolme kuukautta. Tuli kosija, jolla oli\nsatatuhatta riksiä, ja Estrid antoi hänelle heti kätensä ja sydämmensä.\nTämä oli nuorukainen, jolla ei ollut tietoa eikä arvoa, niin että\nvaikuttavana syynä Estridin menetystapaan oli rikkaus. En tahtonut\nalussa uskoa, että hän tarkoitti totta, ja kun minä tulin siitä\nvakuutetuksi, että asian laita oli tosiaan niin, vannotin minä kaiken\nnimessä, mikä pyhää on, häntä luopumaan aikomuksestaan, koska minä\nmuuten tulisin ikipäivikseni onnettomaksi. Minä lankesin polvilleni\nhänen jalkainsa juureen ja rukoilin vielä edes yhtä lempeää silmäystä,\nmutta hänen kauniit silmänsä ilkkuivat. Hän sanoi minulle suoraan,\nettä minä olin köyhä raukka, jonka ei koskaan pitäisi ajatellakaan\nkihlata ketään tyttöä, koska minä en kumminkaan voisi häntä elättää.\nMinä vedin todistukseksi rakkauteni ja tulevaisuuteni, mutta hän nauroi\nkumpaakin ja käänsi ylenkatseellisesti selkänsä. Se oli kauhea hetki.\nAlakuloisena käännyin hänen vanhempiensa puoleen, mutta hekin moittivat\nminua köyhyydestäni ja kohtelivat minua kylmyydellä ja ylenkatseella.\nIsä osoitti minulle suorastaan ovea. Minä tottelin paikalla.\nSortuneena, petettynä ja pilkattuna, jätin minä rakkauteni paratiisin\nja vannoin mielessäni ijankaikkista kostoa hänelle, käärmeelle\nparatiisissa, joka minut sieltä karkoitti. Hänen uskottomuutensa ei\nminua niin paljoa vaivannut kuin se kylmä pilkka ja ylenkatse, jolla\nhän minut työnsi takaisin; pilkka, jota en koskaan voi unhoittaa, sillä\nsiitä hetkestä saakka olen elänyt ainoastaan kostaakseni. Minä vannoin\nitsekseni tulevani vielä kerran sadantuhannen riksin omistajaksi; sillä\nilman tätä summaa en voisi panna kostotuumaani täytäntöön. Kuinka minä\nolen taistellut, kärsinyt ja kieltäytynyt kaikesta valani tähden, sen\nsaat nyt kuulla.\n\n-- Koko omaisuuteni kannalmuksessa selässäni, seurasin eräässä jaalassa\nMalmöstä Tukholmaan. Minä sain heti paikan ylimääräisenä virkamiehenä\nkamarioikeudessa, jossa minä tein työtä yöt päivät virkamiehen uralle\npäästäkseni. Pian huomasin kuitenkin, että tämä oli jotenkin palkatonta\ntyötä, ja kun rahoja etupäässä tarvittiin aatteeni toteuttamiseksi,\nniin koetin minä kaikin tavoin niitä ansaita. Minä sahailin halkoja\nisännälle huoneen hyyrystä; ruokani maksuksi harjasin matkustajain\nvaatteita hotelleissa; ja ansaitsin vaatteeni siten, että hoidin erään\nräätälin tilikirjoja. Olinhan minä sillä välin asianajajanakin, ja\nsiinä virassa minulla oli parhaimmat tuloni. Sillä tavalla ansaitsin\ntosin rahaa, mutta eipä ne tahtoneet riittää. Minä rupesin silloin\nkoronkiskojaksi; mutta tämäkään elinkeino ei suuresti hyödyttänyt,\nsillä liikepääomani oli sangen vähäinen. Älykkäällä hoidolla se\nkuitenkin vuosi vuodelta kasvoi. Vihdoin tulin tutuksi sinun äitisi\nkanssa, jolla oli kymmenentuhatta riksiä, jonka tähden minä nain hänet,\nvarsinkin kun hän oli erittäin kaunis nainen. Hänen myötäjäisensä\nolivat suuri lisäys kassaani. Liikkeeni suureni nopeasti. Pian oli\nminulla tuo määrätty summa koossa ja nyt olin saapunut toivottuun\npäämaaliini, minulla oli vaan tehtävänä asiasta lopullinen päätös.\nTällä hetkellä kuoli äitisi. Sinä olit silloin kolmevuotias. Minä\nmajoitin sinut kunnioitettuun porvariperheesen ja valmistauduin\nvuorostani kostamaan, seuraavan tuuman mukaan.\n\n-- Aina siitä saakka kuin minä jätin Skånen, olen minä erään ystäväni\nkautta kotiseudulla pitänyt tarkoin silmällä tuota uskotonta. Kaikki\nhänen elämänvaiheensa ovat minulle tunnetut. Estridin sulhanen osti\nomaisuudellaan pienen herraskartanon, ja heidän häänsä pidettiin\nloistavalla komeudella. Mutta kauan ei heidän autuaallinen onnensa\nkestänyt. Estrid oli turhamainen, kopea ja ylpeä. Hän köyhdytti\nmuutaman vuoden kuluessa miehensä. Heidän täytyi myydä tiluksensa\nja siitä ajasta saakka on hänen miehensä ollut työvoutina samassa\nkartanossa. Aikomukseni oli nyt ostaa ja maksaa tämä tilus. Minä\nolisin tämän kautta osoittanut tuolle ylpeilijälle kuinka väärin hän\nteki hyljätessään minut. Hän oli ivannut minua köyhyyteni tähden.\nNyt oli tullut minun vuoroni. Minä olisin maksanut samalla mitalla.\nTuon pöyhkeän uskottoman lemmittyni piti tulla minun nöyräksi\npalvelijattarekseni ja syvästi saisi hän katua käytöstänsä minua\nkohtaan. Hänen piti langeta polvillensa minun eteeni ja... tulla\nsysätyksi takaisin.\n\n-- Sellainen oli se kosto, jota minä kahdenkymmenen vuoden kuluessa\nmietin panna toimeen. Hetki oli tullut, aseet olivat valmiit ja\nsydämmeni riemuitsi ilosta. Minun satatuhatta riksiäni puhdasta\nhopearahaa olivat säilytetyt pienessä raha-arkkusessa. Minä tahdoin\ntätä rahalajia, että Estridin ylpeät silmät jäisivät kummastuksesta\nselälleen katsellessaan häikäisevää aarrettani. Se oli tuhmuus, jonka\nminä kalliisti sain maksaa. Laiva, jossa minä matkustin, joutui\nhaaksirikkoon ja minun aarteeni vaipui meren syvyyteen. Itse jouduin\nminä puolikuolleena eräälle paljaalle kallion kielekkeelle. Se oli\nkamala, hirveä, kirottu hetki. Kaikki oli kadotettu!\n\nBjörner nousi viimeisiä sanoja lausuessaan seisoalle ja astui kiivain\naskelin muutaman kerran yli lattian. Hänen leveä rintansa kohoili\nvaltavasti ja hänen silmänsä salamoivat. Hän osasi kuitenkin hillitä\npian itsensä ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä:\n\n-- Sanoin että kaikki oli kadotettu, mutta niin ei ollut, lapseni!\nEntinen rohkeuteni ja luja tahtoni olivat minulla jäljellä,\nvirkistyneinä siitä iloisesta toivosta, että minä pian löytäisin\nkadonneen aarteeni. Minulla oli myös tuhannen riksiä lompakossani.\nTällä pienellä summalla aloin minä työskennellä, toimia ja puuhata\nuudestaan. Minä olen viidessätoista pitkässä vuodessa lukemattomilla\nvaivoilla ja itsekieltämyksillä kartuttanut tämän summan\nviideksikymmeneksi tuhanneksi riksiksi, jotka ovat tuossa arkussa\nsäilytettyinä. Koko aikana olen minä joka päivä etsinyt aarrettani\nmeren pohjasta, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen vuosi sitten\njättänyt koko toivoni löytää sitä, ja sentähden olen minä ajatellut\ntoisen keinon saada tuo määrätty summa täyteen suorempaa tietä, sillä\npalavalla kärsimättömyydellä toivon saavani aikomukseni täytäntöön.\nMinä tiesin, että sinä olet nuori ja kaunis, ja minä kerroin sen\nKlämmingille, ja hän on ainoa, joka tuntee minun puuhani. Hän päätti\nottaa sinut puolisokseen, jos hän sinuun mieltyisi. Sitte minä heti\nsaisin rahaa toteuttaakseni kauan odottamat toiveeni... Nyt sinä\ntiedät kaikki... Ei, et puoltakaan vielä... sillä ei mikään ihmispovi\nvoi aavistaakaan neljättä osaa edes niistä tuskista, joita minä olen\nkärsinyt neljäänkymmeneen vuoteen. Eikä kukaan saa niitä tietääkään.\nTurhitta valituksitta kestän minä kohtaloni, vaikka viimeinen\ntoivonikin raukenisi... Työni he kyllä saakoot tietää ja tuomita. Tee\nsinäkin johtopäätöksesi, lapseni! Tämän paikan olen minä omin käsin\nkurjan näköisestä maasta muodostanut ihanaksi paikaksi, jolla ei ole\nkoko tässä saaristossa vertaistansa kauneudessa. Mutta en minä ole sitä\ntehnyt rakkaudesta luonnon kauneuksiin, niinkuin monet luulevat. Minä\nolen kauan sitte ollut välinpitämätön sellaisista lapsellisuuksista.\nSen olen tehnyt ainoastaan saadakseni rahaa, koska minä heti ensi\nhetkestä huomasin, että siitä myytäessä tulisi jollekin rikkaalle\nkaupunkilaiselle kaunis suviasunto. Mitä edeltäkäsin arvasin, se on\nnyt käynyt toteen. Se on nyt myyty viidestätuhannesta riksistä. Niin\nmuodoin on raha aina ollut silmämääränäni, enkä koskaan ole erehtynyt\nmäärätyssä tarkoitusperässäni. Minua on siitä syystä pidetty kovana\nihmisenä, koronkiskojana, niinkuin olen ollutkin, mutta ainoastaan\nsaavuttaakseni tarkoitukseni. Nyt en enää tahdo olla sellainen. Minä\ntahdon tästälähin nauttia elämän suloutta; tähän saakka olen minä\nmaistanut ainoastaan sen karvautta. Kaikki riippuu kuitenkin sinusta,\nlapseni! Sinä voit kieltäymällä avioliitosta lykätä kostoni joksikin\najaksi, mutta estää sitä et voi koskaan... Tee nyt kuinka sinua\nhaluttaa ja miten sydämmesi sallii.\n\nHulda ei pitkään aikaan vastannut mitään. Björnerin äänessä ja\nliikenteessä oli niin paljon surua ja epätoivoa hänen puhuessaan, että\nHulda ei voinut muuta kuin tuntea syvää sääliä. Hän kiersi käsivartensa\nisänsä kaulan ympäri ja sanoi:\n\n-- Isä raukka! Sinä olet kärsinyt kauheasti, mutta sinä olet lähtenyt\nalusta aikain väärästä katsantokannasta. Sinä olet unhoittanut jättää\nkoston Herralle, joka yksin oikein tuomitsee. Siksipä on Jumala\nrangaissut sinua vastoinkäymisillä pyrinnöissäsi, sillä Hän ei kärsi,\nettä ihmiset ryhtyvät Hänen oikeuksiinsa. Hänen oppinsa on tämä: \"Anna\nanteeksi, niin tapahtuu sinullekin anteeksi antamus!\" Jumala on suuri\narmossaan ja...\n\n-- Ei mitään saarnoja, keskeytti Björner. -- Ajattele minun pitkää\nkärsimystäni ja tee päätöksesi. Jos sinä tahdot kieltää isältäsi hänen\nensimäisen ja viimeisen pyyntönsä, niin jääköön asia sillensä. Minä en\ntahdo valittaa. Vielä kerran tahdon panna rahani liikkeesen, kunnes\nolen saanut kootuksi määrätyn summan... Tuo ylpeä, uskoton olento,\njoka on myrkyttänyt koko elämäni, on vaipuva jalkojeni eteen ja katuva\nsopimatonta käytöstään. Tämän olen minä vannonut, ja mies ei peruuta\nvalaansa... Sinä olet kuullut päätökseni; salli minun myös kuulla\nsinun! Kuitenkin... sinä olet nainen, ja sentähden minä annan sinulle\najatusaikaa.\n\nBjörner nousi seisoalle ja ojensi itsensä suoraksi. Hänen miehevistä\nkasvoistaan näkyi luja päättäväisyys ja levollinen maltti. Hulda ei\nvoinut muuta kuin ihmetellä tuota lujatahtoista miestä. Hän lupasi\nottaa asian tarkoin miettiäksensä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tuli Klämming. Björner vastaanotti hänet\nhymyillen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Hulda istui\nvaipuneena syvällisiin mietteisiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää ehtoolla, mutta kuitenkin oli\nRosén kohtauspaikalla ja oli valmistanut kaikki järjestykseen pakoa\nvarten. Sykkivin sydämmin ja levottomana käveli hehkuva nuorukainen\nedes takaisin pienessä lehtimajassa. Jäljellä oleva tunti oli hänestä\npitkä kuin koko ijankaikkisuus. Hän piti kelloa yhtenään kädessään\nja luki sekunnit, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä riennättää\naikaa. Vihdoin kello osoitti kymmentä, mutta eipä Huldaa näkynytkään.\nRosén voi tuskin hillitä maltittomuuttaan. Hän polki jalkaa\nmalttamattomuudesta; hän vilkaisi tirkistävin silmin taajan pensaston\nläpi ja viimein hän laskeusi maahan pitkälleen helpommin voidakseen\nkuulla lemmittynsä astumisen.\n\nSellaista tilaa kesti vähintäin puoli tuntia, kun yhtäkkiä lehdet\nrasahtivat ja Hulda seisoi vavisten hänen edessään.\n\n-- Pian täältä! kuiskasi Rosén sulkien hänet innokkaasti syliinsä.\n\n-- Rauhoitu! pyysi Hulda. -- Minä en saa, en voi seurata sinua tänä\nehtoona... kenties en koskaan.\n\nRosén jäi seisomaan kummastuksesta ja hellitti suloisen syleilynsä. Hän\nhuudahti sitte moittivaisesti:\n\n-- Sano ennemmin ettet sinä tahdo... Minä käsitän kyllä kuinka asian\nlaita on. Sinä et rakasta minua, sinä et usko minua, sinä olet\nhoukuteltu, petetty ja eksytetty; mutta minä olen kuitenkin pelastava\nsinut... tule! Ei mikään ihmisvoima voi estää pakoamme.\n\n--- Älä puhu niin! pyysi Hulda suloisella äänellä. -- Sanasi ovat\nnuolia, jotka lävistävät sydän parkani. Lohduta minua pikemmin tällä\nhetkellä; sillä minä olen perin sortunut.\n\nHulda tarttui sen ohessa Rosénin käteen ja veti häntä hiljaa luoksensa\nluoden häneen sydäntä liikuttavan silmäyksen, joka vuodatti hänen\nkuohuviin tunteisiinsa autuaallista rauhaa.\n\n-- Mitä tulee minun sanoa? Mitä tulee minun tehdä? kysäsi hän.\n\n-- Sinun pitää ensin kuulla minua ja sitte neuvoa.\n\n-- Mielelläni, rakkaani! Kiiruhda vaan, sillä aika on kallis... Meidät\nvoidaan pian havaita.\n\n-- Sitä en luule. Isäni käski minut pois mainiten, että hänellä\nja Klämmingillä oli muutamia laskuja tarkastettavana. Hän aukaisi\nraha-arkkunsa, ja minä olen siitä varma, että he nyt lukevat rahoja.\n\n-- Sen parempi, mutta nyt asiaan.\n\nHulda kertoi pääpiirteet isänsä elämän vaiheista Rosénille, joka\nkuunteli varsin tarkkaavaisena.\n\n-- Sinä huomaat tästä, sanoi hän, -- että isäni on hyvin onneton.\nKoko elämänsä on hän viettänyt vaivannäössä ja itsensä kieltämisessä,\nainoastaan saadakseen kostaa halpamielisesti. Minä arvelen, että tuo\nkopea nainen on kylliksi kärsinyt kostoa köyhyytensä kautta, jonka\nJumala varmaan on pannut hänelle rasitukseksi hänen uskottomuutensa\ntähden. Isäni siis tekee pahasti tahtoessaan panna kiveä kuorman\npäälle, sillä kosto on Herran. Mutta tämä kosto on tullut isän vakaaksi\npäätökseksi, jonka hän välttämättömästi tahtoo panna täytäntöön, jollen\nminä onnistu saamaan häntä taipumaan parempiin ajatuksiin.\n\n-- Mahdotonta! Isäsi on niin paatunut hairauksessaan, että kaikki sinun\nsanasi kohtaavat hänen kovaa sydäntään niinkuin vasara paasikalliota.\nNeuvoni on siis, että sinä pakenet hänen pirullisia paulojaan, niin\nkauan kuin aikaa on, jollet tahdo joutua ilkeyden välikappaleeksi hänen\nkädessään.\n\n-- En koskaan, rakkaani, ryhtyi taas Hulda puheesen vienoimmalla\näänellä, -- en koskaan ole minä yhtyvä hänen kostontuumaansa; minä\ntahdon sen sijaan tehdä sen tyhjäksi Jumalan avulla. Isäni ei ole niin\nperin pohjin turmeltunut, kuin sinä luulet. Hänellä on sydän, vaikka se\non täynnä vihaa ja katkeruutta. Minä herätän hänet Jumalan sanan avulla\nmiettimään ja sopimaan maailman kanssa.\n\n-- Sinä sen sijaan menehdyt hänen rautaisen tahtonsa alle, sillä sinä\nolet vaan heikko nainen.\n\n-- Herra on heikoissa väkevä.\n\n-- Mutta pimeyden voima on suuri... Sinä olet masentuva ja muutamassa\npäivässä oleva Klämmingin puoliso. Sitte olet sinä kadotettu.\n\n-- En, ystäväni. Hänen puolisonaankaan en minä Jumalan avulla ole\njoutuva hukkaan.\n\n-- Sinä saatat minut aivan hämilleni... Tahtoisitko sinä yhdistyä\nhäneen?\n\n-- Ymmärrä minua oikein, vastasi Hulda. -- Minä en tahdo mistään\nhinnasta maailmassa mitään sellaista, sillä minä kammoan häntä kuin\npahaa henkeä, jota minä pelkään nähdä; mutta asianhaarat voivat\npakoittaa minua ottamaan sellaisen askeleen... Isäni on sanonut, että\njollen minä mukaannu hänen toivomukseensa, niin alkaa hän uudestaan\nkoronkiskojatoimensa. Sitä pitää minun estää, kävi sitte kuinka\nhyvänsä. Hän ei saa enää ryöstää ja rasittaa köyhää kansaa. Joka\nroponen, jonka hän siten kokoo, on veriraha, ja se tuottaa ennen tai\nmyöhemmin kirouksen. Minä voin estää hänen yrityksensä ainoastaan\nuhraamalla itseni, ja minun täytyy se tehdä... Se on raskasta ja\nsydäntä särkevää, mutta minulla ei ole muuta keinoa varalla. Minä\nkuolen surusta ja huolesta, sillä minä olen heikko nainen, mutta minä\nolen nöyrästi tyhjentävä katkeran surumaljan, kun minä sen kautta voin\nhuojentaa köyhien kovaa kohtaloa. Asuntomme ei ole enää kauemmin oleva\nkalastajain rasituspaikka. Minä olen Jumalan sanalla herättävä isäni\nhänen paatumuksestaan. Minä rukoilen ja huudan apua siksi kunnes isäni\nkova sydän tulee pehmeäksi kuin vaha. Ja jollen minä siinä onnistu,\nniin seison minä hänen vieressään kuin hyvä enkeli lieventämässä hänen\nankaroita töitään. Se on minun tehtäväni ja velvollisuuteni.\n\n-- Sinä haaveksit, sanoi Rosén. -- Sinun päätöksesi on kiitettävä\ntunteen vaan ei järjen puolesta. Sinä uhraat elämän onnesi ilman\npäämaalia. Sinä et koskaan voi taivuttaa tunnotonta isääsi ja vielä\nvähemmän ahnasta rakastajaasi. Hänen kylmässä sylissään elät sinä\najallista kadotuksen elämää. Mutta se ei saa koskaan tapahtua... Sinun\ntäytyy seurata minua heti, vaikka minä sitte...\n\n-- Minä en voi, keskeytti Hulda. -- Päätökseni on tehty. Olen tekevä\nkaikki mitä voin soaistun isäni tähden, ja Hän, joka on voimakas\nheikoissa, on auttava minua onnelliseen päätökseen.\n\n-- Hyvästi sitte onni, autuus ja kaikki, jotka minua jonkun aikaa\nilahuttivat... Minä luulin sinun rakastavasi minua, mutta erehdykseni\non hälvernyt... hyvästi!\n\nRosén lähti menemään pois, mutta Hulda pidätti häntä lempeällä\nsilmäyksellä, joka puhui enemmän kuin tuhannen sanaa. Hän seisoi kuin\nkiinniloihdittu, ja vavisten liittyi Hulda hänen sivulleen. Samalla\nkuului hirmuinen pamahdus. Maa tutisi heidän jalkainsa alla ja kirkas\ntulen hohde valaisi puiston.\n\nRakastavaiset irtautuivat toistensa syleilystä ja kiiruhtivat tornin\nluo, joka oli ilmi valkeassa.\n\nMaakerrokseen kätketty ruuti oli räjähtänyt ja syössyt koko tuon\nmuhkean rakennuksen savuaviksi raunioiksi.\n\n-- Onneton isäni! huudahti Hulda syöksyen epätoivoissaan kekäleitten\nsekaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kantoi Rosén hänet sieltä tunnotonna, ja\nlaski armaan taakkansa varovasti pehmeälle sammalelle tammen juurelle,\njossa hän pian hänet herätti henkiin suuteloillaan.\n\nPaljon väkeä saapui kohta paikalle. Rosén johti sammutustyötä\nväsymättömällä innolla. Kaikki oli kuitenkin turhaa. Ahnaat liekit\nnielivät kaikki mikä taisi palaa. Suuren tuhka- ja savikasan alta\nvedettiin esiin viimeksi kaksi palanutta ruumista sekä avonainen\nraha-arkku, puolillaan tuhkaa.\n\nEi kukaan tiennyt miten ruuti oli syttynyt. Joonas, joka sattumalta oli\nulkona jossain työssä, joten hän pelastui, vakuutti, että sihteeri itse\niltapäivällä oli käynyt kellarissa lyhdyllä, jolloin hän luultavasti\ntietämättänsä oli pannut alun onnettomuuteen.\n\nVäkijoukko puhui sinne tänne; mutta kaikki näkivät sattuneessa\ntapauksessa uuden todistuksen ijankaikkisen kostajan oikeudesta.\n\nRosén ja Hulda kiittivät Jumalaa että rahatkin olivat palaneet, koska\nkaikki esteet olivat raivatut pois heidän läheisemmän yhdistyksensä\ntieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähes neljäkymmentä vuotta on kulunut tämän tapauksen jälkeen. Tällä\najalla ei ole näkynyt jälkeäkään entisestä kalastajapiinalasta,\nsillä pieni sievä ja hauskan näköinen huone oli nyt sen sijalla.\nTätä rakennusta kutsutaan yleisesti \"rakkauden kodiksi\", koska\nihmisystävällinen lääkäri ja hänen puolisonsa ovat sieltä levittäneet\nrakkautta osoittavaa hoitoa ympäristöönsä. Siitä syystä kaikki ihmiset\nsiunauksella mainitsevat tätä paikkaa, ja ijäkkäät puolisot elävät\nsiellä ajallista paratiisielämää.\n\nNiin voi aika muuttaa kaikki. Se torni, jonka Björner oli rakentanut\nvihan ja koston raivottarien avulla, kukistui pian soraksi; mutta\nsiitä sievästä asumuksesta, jonka rauhan haltijattaret ovat raunioille\npystyttäneet, on tullut rakkauden koti, joka ei koskaan joudu\nunhotuksiin kiitolliselta jälkimaailmalta.\n\nOnnelliset ne, jotka elävät sovinnossa täällä maailmassa ja rakentavat\nsellaisia temppeleitä vihan maalle; mutta voi kaikkia niitä, jotka\nunhottavat, että Jumala yksin on kostaja!\n\n\n\n"]