[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCg6WbbnBxHO7UnQhwRyR_OIiS4Uc6NdlNBJdWqYSKU8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2434,"Tarzanin poika","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2434-burroughs-edgar-rice-tarzanin-poika","2434__Burroughs_Edgar_Rice__Tarzanin_poika",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1917,1923,64692,428976,false,64377,[24,25,26],"Adventure stories","Fantasy fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Tarzanin poika\" by Edgar Rice Burroughs is an adventure novel written in 1915. This fourth Tarzan book shifts focus to Tarzan's son Jack, who discovers his father's secret past after encountering a captive ape in London. When Jack attempts to return the ape to Africa, betrayal forces him to flee into the jungle. There, he transforms into Korak the \"killer,\" masters wilderness survival, and rescues an abused girl named Meriem. Together they forge a deep bond while living years of adventure in the African wild. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hedman, Valfrid",279,"Tarzan-sarjan neljännessä osassa seurataan Tarzanin poikaa Jackia, joka karkaa Lontoosta Afrikan viidakkoon. Hänestä tulee apinoiden kasvattama Korak, jonka seikkailut vievät hänet keskelle vaaroja ja kohtaamisia arabien sekä viidakon eläinten kanssa.","Edgar Rice Burroughsin 'Tarzanin poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2434. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARZANIN POIKA\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\n14:sta englantilaisesta painoksesta (\"The Son of Tarzan\") suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 37\n\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Etsivä katse\n   II. Opettaja oppilaan käsissä\n  III. Ystävykset\n   IV. Salaperäinen tapaus\n    V. Pikku Miriam\n   VI. Viidakon opetuksia\n  VII. Omaa heimoa\n VIII. Apinaleirillä\n   IX. Kolmisin\n    X. Vaarallisia vieraita\n   XI. Neidonryöstö\n  XII. Neekerikylässä\n XIII. Miriam myydään\n  XIV. Ihmisten ilmoille\n   XV. Taistelu mustien kanssa\n  XVI. Eurooppalaisia vieraita\n XVII. Viettelijä\nXVIII. Yöllinen ratsastus\n  XIX. Korak muistelee\n   XX. Karkaaminen\n  XXI. Vihaa ja rakkautta\n XXII. Pako leiristä\nXXIII. Neidon tähden\n  XIV. Tantorin kosto\n  XXV. Sheikin kylässä\n XXVI. Polttoroviolta\nXXVII. Kaikki löytävät toisensa\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nEtsivä katse\n\n\n_Marjorie W:n_ iso vene lipui leveätä Ugambi-jokea alaspäin luoteen ja\nvirran kuljettamana. Sen miehistö nautti joutilaana tästä lepohetkestä,\nankaralla työllä vastavirtaan soudettuansa. Vajaan viiden kilometrin\npäässä oli itse _Marjorie W_. aivan valmiina lähtemään, heti kun he\nolivat kiivenneet laivaan ja kiskoneet ison veneen taaveteillensa. Nyt\nhavahtuivat unelmiinsa vaipuneet, rupattelu taukosi, ja jokaisen huomio\nkääntyi joen pohjoisrantaan. Siellä seisoi särkyneellä piipitysäänellä\nkirkuva omituinen miehen kuvatus ojennellen luisevia käsivarsiaan heitä\nkohti.\n\n\"Mitä hittoa?\" huudahti eräs matruusi.\n\n\"Valkoihoinen!\" jupisi perämies ja virkkoi sitten: \"Airoihin, pojat!\nSoudammepa katsomaan, mikä hänellä on hätänä.\"\n\nRantaan tullessaan he näkivät laihan olennon, jonka harvat valkoiset\nhapset riippuivat vanukkeisina. Kuihtuneen, kumaran ruumiin verhona oli\nainoastaan nivusvaate lanteiden ympärillä. Kyyneleitä valui\nkuopikkailta, rokonarpisilta poskilta. Mies sopersi heille oudolla\nkielellä.\n\n\"Ryssä\", koetti perämies arvata. \"Snajuatteko englantia?\" kysyi hän\nmuukalaiselta.\n\nTämä ymmärsi ja puhuen murtamalla ja epävarmasti ikäänkuin olisi\nkulunut monta vuotta siitä, kun oli sitä kieltä käyttänyt, pyysi hän\nheitä viemään hänet pois tästä kauheasta maasta. Päästyään sitte\n_Marjorie W:n_ kannelle kertoi mies pelastajilleen surkean tarinan\npuutteista, kärsimyksistä ja kidutuksista, joita oli kokenut\ntoistakymmentä vuotta. Kuinka hän oli tullut Afrikkaan, sitä hän ei\nheille kertonut, vaan antoi heidän otaksua, että oli unohtanut ne\nelämänsä tapahtumat, jotka olivat sattuneet ennen noita hänen sieluansa\nja ruumistaan riuduttaneita koettelemuksia. Hän ei sanonut heille\noikeaa nimeänsäkään, joten he saivat tutustua häneen vain Mikael\nSabroffina. Myöskään ei ollut mitään yhtäläisyyttä tämän surkean\nihmisjäännöksen ja entisen miehekkään, vaikka periaatteettoman Aleksis\nPaulvitshin välillä.\n\nOli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun venäläinen oli välttänyt\nystävänsä, suurroiston, Rokoffin saaman lopun, eikä vain kerran, vaan\nmonta kertaa oli hän kironnut kohtaloa, joka oli suonut Rokoffille\nkuoleman ja säästänyt hänet kärsimyksistä, mutta määrännyt hänen,\nPaulvitshin, osaksi sellaisen elämisen kauhut, jotka olivat\näärettömästi pahempia kuin häntä itsepintaisesti kartteleva kuolema.\n\nPaulvitsh oli pötkinyt metsään nähdessään Tarzanin eläinten ja niiden\nvillin isännän parveilevan _Kincaidin_ kannelle, ja peläten Tarzanin\najavan häntä takaa ja tavoittavan hänet oli hän juosta hölköttänyt,\nkunnes oli painunut syvälle viidakkoon, vain joutuakseen vihdoin erään\nvillin ihmissyöjäheimon käsiin, joka oli saanut kokea Rokoffin\npahansisuisuutta ja julmaa raakuutta. Heimopäällikön kummallinen oikku\npelasti Paulvitshin kuolemasta vain syöstäkseen hänet kurjuuteen ja\nkidutukseen. Kymmenen vuotta hän oli ollut kyläläisten maalitauluna,\nnaiset ja lapset olivat häntä piesseet ja kivittäneet, soturit\nsilponeet, suomineet ja raadelleet; hän oli usein ollut mitä\npahanlaatuisimpain kuumeiden uhrina. Mutta hän ei kuollut. Rokko kävi\niljettävillä kourillaan häneen kiinni, merkiten hänet kamalilla\narvillaan. Taudin runtomana ja heimon vihamielisen huomion alaisena oli\nAleksis Paulvitsh niin muuttunut ja hänen kasvonsa niin kuihtuneet,\nettei edes hänen oma äitinsä olisi niiden surkeassa naamiossa keksinyt\nainoatakaan tuttua piirrettä. Muutamia kellervän valkoisia\nhiussuortuvia törrötti jälellä tuuheasta mustasta tukasta, joka ennen\noli peittänyt hänen päätänsä. Hänen jäsenensä olivat vääntyneet ja\nsolmuiset, hän käveli laahustavasti ja hoippuen, ruumis etukumarassa.\nHänellä ei ollut hampaita, -- hänen julmat isäntänsä olivat iskeneet ne\nhänen suustansa. Hänen hengenlahjansakin olivat vain surkea irvikuva\nentisistä.\n\nHänet otettiin _Marjorie W:n_ kannelle, missä häntä ruokittiin\nja vaalittiin. Hän voimistui hiukan, mutta hänen ulkomuotonsa\nei parantunut -- hän pysyi samana kolhittuna ja haaksirikkoutuneena\nihmisjäännöksenä, jollaisena he olivat hänet löytäneet;\nhaaksirikkoiseksi ja kolhituksi hylkykaluksi hän oli jäävä siihen asti,\nkun kuolema hänet korjaisi. Vaikka vasta neljännelläkymmenellä, olisi\nAleksis Paulvitshia helposti voinut luulla kahdeksankymmenvuotiaaksi.\nTutkimaton luonto oli tuominnut kätyrin suurempaan rangaistukseen kuin\nhänen päämiehensä oli kärsinyt.\n\nAleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia --\nainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat\nturhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä\nRokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi\nparinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli\ntäytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea.\nTämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen\nvihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli,\nvihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri\nmitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän\noli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian\njättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.\n\n_Marjorie W:n_ oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna\nlaboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt\netsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti\nsuorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä\näärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä\nei _Marjone W:llä_ tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole\nmeille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui\neräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun\nAleksis Paulvitsh oli siihen otettu.\n\nLaiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä\nyksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein\nmaihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan -- häntäkin\ntuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.\n\nSaari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti.\nTiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa\nkauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista\nhuhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä.\nLaivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti\nedestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden\nsiimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen\nmatkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen\nmerimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla.\nHänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen\nja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja\ntarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän\nvilkaisi merimiehiä kohti, -- ne olivat parinsadan metrin päässä.\nJälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti.\nPaulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä\nkatseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi\nsamoin.\n\nPuolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina\nasteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo\nmelkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin,\nja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä\nhänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan.\nVenäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja\nennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin\nhyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä\nkohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina\nei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista\nmerimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa.\nTarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen\nilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.\n\nElukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden\nPaulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen\nsanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut\nkertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: \"Apina on minun. Apina on\nminun.\" Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa.\nKiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään.\nKuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli\nrauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi.\nLeveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta\ntehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia\npitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta\nvyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen\nmiehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset\ntorahampaansa hänen olkapäähänsä.\n\nKepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun,\nPaulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja\nulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta\nnopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.\n\nMutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo\noli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun\nalkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta\nsen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä\niskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne\nketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja\nperämies, jotka juuri saapuivat rantaan _Marjorie W:stä_. Paulvitsh\nnäki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä,\nkintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina\nseisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta\nodottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan\nensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan\nhän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän\npedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi\nyritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä\nvenäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä\nsaattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli\närtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun\nveren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen\nmielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison\nihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi\nturvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen\npääkaupunkiin.\n\nKapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua\neläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka\nhänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin\nlaskemaan kätensä apinan käsivarrelle.\n\n\"Tule!\" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä,\njoista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai\nryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.\n\nVerkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut\npienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman\naskeleen päähän omituisesta parista.\n\n\"Pois tieltä, Sabroff\", komensi hän. \"Minä lähetän sen otuksen sinne,\nmissä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä.\"\n\n\"Se ei ollut apinan syy, kapteeni\", puolusti Paulvitsh. \"Älkäähän toki\nampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan -- hyökkäsivät ensinnä sen\nkimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja -- se on minun -- se\non minun -- se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä\", lopetti\nhän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle\nnautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla -- rahalla, jota hän ei\nvoinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun\navulla.\n\nKapteeni laski aseensa alas. \"Miehetkö kahakan aloittivat?\" tutkaisi\nhän. \"Kuinka sen asian laita on?\" Ja sitten hän kääntyi merimiesten\npuoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut\nseikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija,\njonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää\nolkapäätä.\n\n\"Simpson sen teki\", selitti yksi miehistä. \"Hän pisti apinaa neulalla\ntakaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa -- mikä oli hänelle hiton\noikein -- ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia,\nkoska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan.\"\n\nKapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen\ntodeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen\nselvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla\npitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin\nlepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen\nmerimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina\npuolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen\netsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin\ntavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen\ntoiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion.\nSitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen\nrinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois,\ntuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin\nkahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi\nedelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas\ntakajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa\nmuita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen\nottelunsa niiden kanssa.\n\nKun seurue palasi _Marjone W:n_ kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan\napina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei\ntätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin\nihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti\nhuolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa\npettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet\nhaastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet\nkeksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina\ntervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin\nmuussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut\nsen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut\nihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys\nollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan\nensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein\nnuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja\ntarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen\nkaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään.\nVenäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun\ntämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä.\nSe ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään\nmuuhunkaan _Marjorie W:n_ matkustajista tai miehistöstä eikä enää\nosoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut\nsuuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän\nkeskuuteensa saapunut.\n\nSuurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen\nedessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä\ntietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi\nmuita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen\npidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja\nälykkäimpänä apinana, mitä _Marjorie W:n_ miehistö ja matkustajat\nkoskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus.\nSen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista\nihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut\nhavaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen\nruumiin- tai sielunvoimia.\n\nViimein saapui sitten _Marjorie W._ Englantiin, ja siellä päällystö ja\ntiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa\nihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja\nhänen Ajaxilleen hyvästi.\n\nSatamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ\nAjaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat\nihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen\nmonissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla\nkaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen\nvälinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin\ntällöin havahduttivat.\n\nLontoossa meni Paulvitsh saaliineen suoraa päätä kuuluisan\neläintenkesyttäjän luo. Ajax herätti hänessä suurta mielenkiintoa ja\nniinpä hän suostuikin opettamaan sitä ehdolla, että sai suuremman osan\nnäyttelyn tuloista; ja hän otti sillävälin huolehtiakseen sekä apinan\nettä sen omistajan elatuksesta.\n\nJa niin joutui Ajax Lontooseen, ja siellä taottiin uusi rengas monien\nhenkilöiden elämään vaikuttavien merkillisten tapausten ketjuun.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nOpettaja oppilaan käsissä\n\n\nHerra Harold Moore oli kellerväkasvoinen, uuttera nuori mies. Hän otti\nhyvin vakavasti elämän ja tehtävänsä, jona oli brittiläisen\naatelismiehen nuoren pojan opettaminen. Hänestä ei hänen huostaansa\nuskottu nuorukainen edistynyt siinä määrin kuin vanhemmilla oli syytä\ntoivoa, ja nyt hän koetti tunnollisesti selittää asiaa pojan äidille.\n\n\"Eipä niin, että nuorukainen ei olisi älykäs\", sanoi hän; \"jos\nasianlaita olisikin siten, olisi minulla menestyksen toiveita, kun\nponnistaisin kaiken tarmoni voittaakseni hänen typeryytensä. Vaikeus on\nvain siinä, että hän on ylen älykäs ja oppii niin nopeasti, etten voi\nkeksiä mitään vikaa hänen läksyjensä valmistuksessa. Mutta minua\nhuolestuttaa se, että hänellä kaikesta päättäen ei ole laisinkaan\nmielenkiintoa mihinkään niistä aineista, joita opiskelemme. Hän vain\nsuorittaa jokaisen tehtävän välttämättömänä pahana, josta on päästävä\neroon mahdollisimman pian, ja olen varma, että mitkään läksyt eivät\nsitten enää muistu hänen mieleensä ennenkuin oppi- ja lukutunnit\njälleen palaavat. Hänen ainoana harrastuksenaan näkyy olevan\nruumiilliset urotyöt, ja hän lueskelee kaikkea käsiinsä saamaansa,\nmissä vain kerrotaan villeistä pedoista ja sivistymättömäin kansain\nelämästä ja tavoista; mutta erikoisesti näkyvät eläintarinat häntä\ntenhoavan. Hän saattaa istua tuntikausia jonkun Afrikantutkijan teoksen\nääressä, ja kaksi kertaa olen yllättänyt hänet iltamyöhällä vuoteessaan\nlukemassa Carl Hagenbeckin kirjaa ihmisistä ja eläimistä.\"\n\nPojan äiti kopautteli hermostuneesti jalallaan uuninmattoa.\n\n\"Tietenkin koetatte te saada poikaa sellaisesta luopumaan?\" rohkaistui\nhän kysymään. Herra Moore liikahti hämillään.\n\n\"Minä... hm... yritin ottaa häneltä kirjan\", vastasi hän huoahtaen ja\nheikon punan noustessa kelmeille poskille; \"mutta... hm... poikanne on\naika jäntevä niin nuoreksi.\"\n\n\"Hän ei tahtonut antaa sitä?\" kysyi äiti.\n\n\"Ei\", tunnusti opettaja. \"Hän käyttäytyi siinä aivan hyväntuulisen\nhilpeästi; mutta hän väitti itsepintaisesti olevansa gorilla ja minun\nolevan simpanssin, joka tahtoi varastaa siltä ruokaa. Hän hyökkäsi\nkimppuuni ulvoen niin hurjasti, etten ole moista ennen kuullut, nosti\nminut ihan päänsä päälle, paiskasi vuoteelleen, ja suoritettuaan\nkuoliaaksi tukehduttamista kuvailevan pantomiimin hän nousi siinä\nvenyessäni seisomaan ruumiilleni ja karjaisi mitä kauheimmin,\nselittäen, että se oli urosapinan voittohuuto. Sitten hän kantoi minut\novelle, tuuppasi eteiseen ja lukitsi oven jälkeeni.\"\n\nMuutamaan minuuttiin ei kumpikaan virkkanut mitään. Vihdoin keskeytti\npojan äiti äänettömyyden.\n\n\"On hyvin tarpeellista, herra Moore\", sanoi hän, \"että teette kaiken\nvoitavanne vaimentaaksenne moisia taipumuksia Jackissa; hän...\" mutta\nrouva ei ehtinyt pitemmälle. Äänekäs \"huup!\" ikkunasta päin sai heidät\nmolemmat nousemaan seisaalleen. Huone sijaitsi rakennuksen toisessa\nkerroksessa, ja vastapäätä ikkunaa, johon heidän huomionsa kääntyi,\nkasvoi iso puu, jonka oksa ulottui muutaman jalan päähän\nikkunalaudasta. Tuolta oksalta he nyt molemmat keksivät äskeisen\nkeskustelunsa aiheuttajan, kookkaan, rakenteeltaan sopusuhtaisen pojan\nhuolettomasti keinumassa taipuvalla orrellaan ja iloisesti hoilaamassa,\nkun näki kuulijansa säikähtyneet kasvonilmeet.\n\nSekä äiti että opettaja ryntäsivät ikkunaa kohti, mutta ennenkuin\nolivat päässeet huoneen puoliväliin, hyppäsi poika ketterästi\nikkunalaudalle ja tuli sisälle heidän luokseen.\n\n\"'Borneon villi on juuri tullut kaupunkiin'\" lauloi hän tanssien\njonkinlaista sotatanssia säikähtyneen äidin ja nolostuneen opettajan\nympärillä ja kietoi lopuksi käsivartensa edellisen kaulaan, suudellen\nhäntä kummallekin poskelle.\n\n\"Oi äiti\", huusi hän, \"eräässä konserttisalissa näytellään ihmeellistä\nopetettua apinaa. Willie Grimsby näki sen eilen illalla. Sanoo sen\nosaavan tehdä kaikkea muuta, paitsi ei puhua. Se ajaa polkupyörällä,\nsyö veitsellä ja kahvelilla, laskee kymmeneen ja tekee jos joitakin\nihmeellisiä temppuja; ja saanko minä mennä sitä katsomaan? Oi, äiti --\nsalli minun mennä!\"\n\nTaputtaen poikaa hellästi poskelle pudisti äiti päätänsä. \"Ei, Jack\",\nsanoi hän; \"tiedäthän, että minä en pidä sellaisista näytöksistä.\"\n\n\"En käsitä, mikset pidä, äiti\", vastasi miehenalku. \"Kaikki muut pojat\nmenevät, ja käyvät eläintarhassakin, etkä sinä koskaan päästä minua\nsinnekään. Jokainen luulisi minua tytöksi tai... tai... sylivauvaksi.\nOi, isä\", huudahti hän, kun ovi aukeni ja sisään astui kookas,\nharmaasilmäinen mies. \"Oi, isä, enkö minä saa mennä?\"\n\n\"Minne sitten, poikaseni?\" kysyi vastatullut.\n\n\"Jack tahtoisi mennä johonkin konserttisaliin katsomaan kesytettyä\napinaa\", selitti äiti katsahtaen varoittavasti puolisoonsa.\n\n\"Sitä Ajaxiako?\" kysyi herrasmies.\n\nPoika nyökkäsi.\n\n\"Ka, en siinä näe mitään moitittavaakaan, poikani\", virkkoi isä;\n\"tekisi minunkin mieleni nähdä se. Sanovat, että se on kovin\nihmeellinen, ja ihmisenmuotoiseksi kuuluu olevan tavattoman kookas.\nMenkäämme kaikin, Jane -- mitä sanot?\" Ja hän kääntyi vaimoonsa päin,\nmutta rouva vain pudisti mitä itsepintaisimmin päätänsä ja kysyi\nkääntyen herra Mooren puoleen, eikö ollut aika, että tämä ja Jack\nryhtyisivät aamulukuihinsa. Kun nuo kaksi olivat lähteneet huoneesta,\nkääntyi hän puolisoaan kohti.\n\n\"John\", virkkoi hän, \"jotakin on tehtävä lannistaaksemme Jackin\ntaipumusta kaikkeen, mikä voi kiihoittaa villin elämän kaipuuta, jonka\npelkään hänen sinulta perineen. Tiedät omasta kokemuksestasi, kuinka\nvoimakas erämaan kutsu toisinaan on. Tiedät, että sinun itsesi on\nmonesti täytynyt lujasti ponnistella vastustaaksesi sinut joskus\nvaltaavaa melkein mielipuolista halua jälleen antautua viidakkoelämään,\njota olit niin monet vuodet viettänyt, ja samalla tiedät paremmin kuin\nkukaan muu, kuinka kauhea Jackin kohtalo olisi, jos tie villiin\nviidakkoon tehtäisiin hänelle joko vietteleväksi tai helpoksi.\"\n\n\"En oikein usko olevan vaaraa, että hän perii viidakon vietin minulta\",\nvastasi puoliso, \"sillä en voi käsittää, että sellainen vaisto\nperiytyisi isältä pojalle. Ja välistä tuntuu minusta siltä, Jane, että\nhuolenpidossasi hänen tulevaisuudestansa menet ehkäisevissä\ntoimenpiteissäsi hieman liian pitkälle. Hänen rakkautensa eläimiin --\nesimerkiksi hänen halunsa nähdä tuo opetettu apina -- on varsin\nluonnollista hänen ikäisessään terveessä, säännöllisesti kehittyneessä\npojassa. Se, että hän haluaa nähdä Ajaxin, ei todista, että hän\nhaluaisi naida apinan, ja jos hän tahtoisikin, niin eihän toki sinulla,\nJane, ole oikeutta huutaa 'mikä häpeä!'\" Ja John Clayton, loordi\nGreystoke, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille, nauraen hilpeästi\nhänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa, ja kumartui häntä\nsuutelemaan. Sitten jatkoi hän vakavammin: \"Et ole koskaan kertonut\nJackille mitään entisestä elämästäni etkä sallinut minunkaan kertoa, ja\nsiinä olet luullakseni tehnyt erehdyksen. Jos olisin saanut jutella\nhänelle Apinain Tarzanin kokemuksista, olisin varmaan voinut riistää\nviidakkoelämältä paljon sitä runohohdetta, joka siihen luonnollisesti\nliittyy sitä tuntemattomien mielessä. Silloin hän olisi voinut käyttää\nkokemustani hyväksensä, mutta jos viidakon vietti hänet joskus valtaa,\nei hänellä ole nyt muuta opastajaa kuin omat vaikutelmansa, ja minä\ntiedän, kuinka raisuina ne joskus voivat vetää meitä väärään suuntaan.\"\n\nMutta lady Greystoke pudisti vain päätänsä, niinkuin oli tehnyt sata\nkertaa ennen, milloin tämä kysymys oli kiinnittänyt heidän huomiotansa.\n\n\"Ei, John\", väitti hän, \"minä en koskaan anna suostumustani siihen,\nettä Jackin mieleen istutetaan mitään villielämän haaveita, me kun\nmolemmat haluamme häntä varjella sellaisesta.\"\n\nOli ilta, ennenkuin jälleen puhuttiin asiasta, ja silloin sen toi\nesille Jack itse. Hän oli istuskellut lukemassa isoon nojatuoliin\npainuneena, kun hän äkkiä katsahti ylös ja alkoi puhutella isäänsä.\n\n\"Miksi\", kysyi hän käyden suoraan asiaan, \"en saa mennä Ajaxia\nkatsomaan?\"\n\n\"Äitisi ei sitä hyväksy\", vastasi isä.\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Siitä ei ole kysymys\", vältteli loordi Greystoke. \"Riittää, että\näitisi on sitä vastaan.\"\n\n\"Minä menen sitä katsomaan\", julisti poika parin minuutin mietiskelevän\näänettömyyden jälkeen. \"En ole toisenlainen kuin Willie Grimsby tai\njoku muu niistä pojista, jotka ovat käyneet sitä katsomassa. Ei siitä\nollut niille vahinkoa eikä ole minullekaan. Voisin mennä sinulle\nilmoittamatta; mutta en tahdo sitä tehdä. Niinpä sanoinkin nyt\netukäteen, että menen Ajaxia katsomaan.\"\n\nPojan äänessä tai sävyssä ei ollut mitään kunnioitukseni puutetta tai\nuhmaa. Hän vain esitti kiihkottomasti asianlaidan, Hänen isänsä saattoi\ntuskin hillitä hymyä tai olla ilmaisematta ihailuaan poikansa\nmiehekkäästä menettelystä.\n\n\"Ihailen sinun vilpittömyyttäsi, Jack\", sanoi hän. \"Salli minunkin olla\nvilpitön. Jos menet luvattani katsomaan Ajaxia, niin minä rankaisen\nsinua. En ole koskaan antanut sinulle ruumiillista kuritusta, mutta\nminä varoitan sinua: jos olet tottelematon äitisi tahdolle, niin tällä\nkertaa sitä saat.\"\n\n\"Hyvä on, isä\", vastasi poika. \"Minä ilmoitan sinulle, kun olen käynyt\nAjaxia katsomassa\", lisäsi hän sitten.\n\nHerra Mooren huone oli seinätysten hänen nuoren holhottinsa huoneen\nkanssa, ja opettajan tapana oli kurkistaa pojan suojaan joka ilta, kun\ntämä oli menossa nukkumaan. Ja tänään hän täytti sen velvollisuutensa\nerikoisen huolellisesti, sillä hän oli juuri saapunut neuvottelusta\npojan isän ja äidin luota, ja siellä oli hänen mieleensä painettu, että\nhänen täytyi kaikin mokomin estää Jack käymästä konserttisalissa, jossa\nAjaxia näyteltiin. Kun hän siis avasi pojan huoneen oven puoli kymmenen\ntienoissa, näki hän suureksi kiihtymyksekseen, joskaan ei siitä aivan\nkummastunut, vastaisen loordi Greystoken täysissä pukimissa kadulle\nmennäkseen ja ryömimässä ulos makuukammionsa avonaisesta ikkunasta.\nHerra Moore harppasi nopeasti lattian yli, mutta se ponnistus oli\ntarpeeton, sillä kuullessaan hänen olevan huoneessa ja huomatessaan\njoutuneensa ilmi kääntyi poika takaisin ikäänkuin luopuen\nsuunnittelemastaan seikkailusta.\n\n\"Mihin olit menossa?\" läähätti kiihtynyt herra Moore.\n\n\"Menen Ajaxia katsomaan\", vastasi poika tyynesti.\n\n\"Minua kummastuttaa...\" huudahti herra Moore. Mutta hetkistä myöhemmin\nhän kummastui monin verroin enemmän, sillä astuen hänen lähelleen\ntarttui poika häneen äkkiä vyötäisiltä, nosti ylös ja paiskasi\nkasvoilleen vuoteelle, työntäen pään syvälle pehmeään pielukseen.\n\n\"Olkaa hiljaa\", kehoitti voittaja, \"tai minä tukehdutan teidät.\"\n\nHerra Moore ponnisteli, mutta turhaan. Mitä muuta Apinain Tarzan lienee\npojalleen perinnöksi antanutkin, oli tämä ainakin saanut melkein yhtä\nihmeelliset ruumiinvoimat kuin hänellä itsellään oli sillä iällä ollut.\nOpettaja oli kuin tahdasta pojan käsissä. Polvistuen hänen ruumiilleen\nJack repi suikaleita raidista ja sitoi opettajan kädet selän taakse.\nSitten hän käänsi hänet ja sulloi samasta aineesta tehdyn suuntukkeen\nhänen hampaittensa väliin, lujittaen sen uhrinsa pään taitse\nkierretyllä suikaleella. Kaiken aikaa hän jutteli matalalla\nrupatteluäänellä.\n\n\"Minä olen Wadsha -- wadshien päällikkö\", selitti hän, \"ja te olette\nMohammed Dubn, arabialaissheikki, joka tahtoisi murhata minun kansani\nja ryöstää norsunluuni\", ja hän kytki herra Mooren kahlehditut nilkat\ntakaapäin ylös, kunnes ne kohtasivat hänen kahlehditut ranteensa.\n\n\"Haa, konna! Nyt olet vihdoinkin käsissäni. Minä menen, mutta minä\npalajan!\" Ja Tarzanin poika hyppäsi huoneen lattian yli ja pujahti\nvapauteen, laskeutuen räystäskourun laskutorvea pitkin alas.\n\nHerra Moore kiemurteli ja ponnisteli vuoteessa. Hän oli varma\ntukehtumisestaan, jollei apua pian tulisi. Vauhkossa kauhussaan hänen\nonnistui vierittää itsensä alas vuoteelta. Putoamisen tuottama tuska ja\njärkytys palautti hänet jokseenkin terveesti miettimään tilaansa.\nSensijaan, ettei aikaisemmin ollut hysteerisen pelkonsa vallassa\nkyennyt järkevästi ajattelemaan, makasi hän nyt aivan tyynenä ja koetti\nkeksiä jotakin keinoa päästäkseen pulasta. Vihdoin hänen mieleensä\njuolahti, että huone, jossa loordi ja lady Greystoke olivat istuneet,\nkun hän heidät jätti, oli suoraan sen alapuolella, jonka lattialla hän\nvirui. Hän tiesi, että oli kulunut melko tovi siitä, kun hän oli tullut\nyläkertaan, ja että he olivat saattaneet lähteä, sillä hänestä tuntui,\nettä hän oli ponnistellut vuoteella iäisyyden yrittäessään vapautua.\nMutta paras, mitä hän saattoi tehdä, oli yrittää herättää alhaalla\nolevien huomiota, ja niinpä hän monien turhien yritysten jälkeen\nonnistui kohoamaan asentoon, jossa saattoi naputtaa saappaansa kärjellä\nlattiaan. Tätä hän toisteli lyhyin väliajoin, kunnes hänen vaivansa --\nhänen mielestään kovin pitkän ajan päästä -- palkittiin ja hän kuuli\nastuntaa portaita ylöspäin ja senjälkeen kolkutuksen ovelta. Herra\nMoore naputti tarmokkaasti jalkaterällään -- hän ei voinut vastata\nmuulla tavoin. Kolkutus uudistui hetkisen äänettömyyden perästä.\nJälleen naputti herra Moore. Eivätkö ne koskaan avaisi ovea!\nVaivaloisesti kieritti hän itsensä apua kohti. Jos hän saisi selkänsä\ntyönnetyksi ovea vasten, voisi hän silloin naputtaa sen alaosaan,\njolloin hänet varmaan kuultaisiin. Kolkutus uudistui vähän\näänekkäämpänä ja vihdoin kuului ääni huutavan: \"Nuori herra Jack!\"\n\nSiellä oli yksi talon palvelijoista -- herra Moore tunsi miehen äänen.\nHän oli vähällä revähdyttää verisuonen, yrittäessään suuntukkeensa\nlävitse huutaa: \"Tulkaa sisälle!\" Hetkisen perästä kolkutti mies\njälleen oikein äänekkäästi ja kutsui taaskin poikaa nimeltä. Kun ei\nsaanut mitään vastausta, käänsi hän ovenrivan nuppia, ja samassa\nvaltasi opettajan uusi jähmetyttävä kauhu, -- hän oli huoneeseen\nastuessaan itse lukinnut oven jälkeensä.\n\nHän kuuli palvelijan useaan kertaa yrittävän avata ovea ja lähtevän\nsitten pois. Siihen herra Moore pyörtyi.\n\nSillävälin nautti Jack täysin siemauksin varkain hankittuja riemujaan\nkonserttisalissa. Hän oli päässyt tuohon ilontemppeliin juuri kun\nAjaxin esitys alkoi ja ostettuaan aitiopaikan nojasi nyt kaidepuun yli,\nhenkeään pidätellen ja tarkaten, silmät suurina ihmettelystä, ison\napinan jokaista liikettä. Kesyttäjä äkkäsi pian pojan kauniit,\ninnostuneet kasvot, ja koska yhtenä Ajaxin loistonumeroista oli\npistäytyä esityksensä aikana yhteen tai useampaan aitioon muka kauan\nkadoksissa ollutta sukulaistaan etsimään, kuten kesyttäjä selitti,\narveli mies olevan tehokasta lähettää apina kauniin pojan luo, joka\nvarmaan kovin säikähtyisi pörröturkkisen, voimakkaan eläimen\nläheisyydestä.\n\nKun siis tuli aika apinan palata sivuseinämän takaa vastaukseksi\nyleisön takaisinkutsuun, kohdisti kesyttäjä sen huomion poikaan, joka\nsattui istumaan yksinänsä aitiossaan. Loikaten hyppäsi iso ihmisapina\nnäyttämöltä pojan lähelle; mutta jos kesyttäjä oli odottanut\nnaurettavaa pelästyskohtausta, niin hän pettyi. Leveä hymy valaisi\npojan kasvot, kun hän laski kätensä vieraansa karvaiselle käsivarrelle.\nApina tarttui poikaan kummastakin olkapäästä ja tuijotti kauan ja\ntotisena hänen kasvoihinsa, jälkimäisen silitellessä sen päätä ja sitä\nhiljaa puhutellessa.\n\nKoskaan ei Ajax ollut uhrannut niin pitkää aikaa minkään muun henkilön\ntarkastamiseen. Se näytti hämmentyneeltä ja melkoisesti kiihtyneeltä,\näänteli ja mölisi pojalle ja hyväili häntä niinkuin kesyttäjä ei\nkoskaan ennen ollut nähnyt sen ihmisolentoa hyväilevän. Sitten se\nkiipesi aitioon ja kyyristyi maahan ihan pojan viereen. Yleisö oli\nriemuissaan ja riemastui vielä enemmän, kun kesyttäjä näytäntöajan\nloputtua yritti viekoitella Ajaxia lähtemään aitiosta. Apina ei\ntahtonut hievahtaa. Johtaja, joka tuskastui viivytyksestä, koetti\nkiirehtiä kesyttäjää; mutta kun tämä astui aitioon laahatakseen\nvastahakoisen Ajaxin pois, kohtasivat häntä paljastetut torahampaat ja\nuhkaava murina.\n\nYleisö oli riemusta revetä. Hurrattiin apinalle, hurrattiin pojalle,\nhuudettiin ja ilkuttiin kesyttäjälle ja johtajalle, joka onneton oli\nvaromattomasti saapunut paikalle ja yritti auttaa kesyttäjää.\n\nVihdoin oli kesyttäjä epätoivoissaan, ja käsittäen, että tämä\nkapinallisuuden näyte kallisarvoisen elätin taholta voisi\nvastaisuudessa tehdä eläimen näyttelytarkoituksiin kelpaamattomaksi,\njollei sitä heti taltutettaisi, oli hän rientänyt noutamaan\npukuhuoneestaan paksun ruoskan. Sillä varustettuna hän palasi nyt\naitioon; mutta vain kerran uhattuaan sillä Ajaxia näki hän yhden\nasemesta edessään kaksi raivostumitta vihollista, sillä poika oli\nhypännyt pystyyn ja siepattuaan tuolin seisoi apinan vieressä valmiina\npuolustamaan uutta ystäväänsä. Hänen kauniit kasvonsa eivät enää\nhymyilleet. Harmaissa silmissä oli välke, joka sai kesyttäjän\npysähtymään, ja pojan vieressä seisoi iso ihmisapina muristen ja\ntaisteluvalmiina.\n\nMitä olisi voinut tapahtua, jollei olisi ajoissa sattunut keskeytystä,\nsitä saattaa vain aavistella. Mutta että kesyttäjä olisi saanut ankaran\nkurituksen, ellei pahempaa, ilmeni selvästi molempain häntä katselevien\nvastustajain asennosta.\n\nSäikähdyksestä kalpein kasvoin riensi palvelija Greystoken\nkirjastohuoneeseen ilmoittamaan, että oli tavannut Jackin oven\nlukittuna eikä ollut kyennyt saamaan moniin kolkutuksiinsa ja\nkysymyksiinsä muuta vastausta kuin kummallisen naputtavan äänen ja\nlaahausta, ikäänkuin olisi ruumis liikkunut lattialla.\n\nHarpaten neljä askelmaa kerrallaan nousi John Clayton yläkertaan vieviä\nportaita. Hänen vaimonsa ja palvelija riensivät hänen perässään. Kerran\nhän huusi kovalla äänellä poikansa nimeä; mutta kun ei saanut mitään\nvastausta, paiskasi hän painavan ruhonsa jättiläislihastensa kaikella\nheikkenemättömällä voimalla raskasta ovea vasten. Rautasaranain\npaukahdellessa poikki ja puun pirstoutuessa sortui este sisälle päin.\n\nKynnyksen vieressä virui tunnotonna herra Moore, jonka päälle ovi oli\npudota mäjähtänyt. Aukosta hyppäsi Tarzan sisälle, ja hetkistä\nmyöhemmin hohti huoneessa puolentusinan sähköpäärynän valo. Kesti pari\nminuuttia ennenkuin opettaja huomattiin, niin täydellisesti olivat\novenpirstaleet hänet peittäneet. Mutta vihdoin hänet kiskottiin esille,\nsuukapula poistettiin, siteet katkottiin, ja runsas valelu kylmällä\nvedellä edisti hänen tajuntansa palaamista.\n\n\"Missä on Jack?\" oli John Claytonin ensimmäinen kysymys. \"Kuka tämän on\ntehnyt?\" tiedusti hän sitten muistaen Rokoffin ja peläten uutta\nlapsenryöstöä.\n\nVerkalleen kompuroi herra Moore pystyyn. Hänen katseensa harhaili\nhuoneessa. Vähitellen hän sai kerätyksi hämärtyneet ajatuksensa. Hän\nmuisti äskeisen tuskallisen kokemuksensa yksityiskohdat.\n\n\"Minä pyydän eroa toimestani, sir, ja haluan jättää sen heti kohta\",\nolivat hänen ensimmäiset sanansa. \"Ette tarvitse pojallenne opettajaa,\n-- hän tarvitsee villieläinten kesyttäjän.\"\n\n\"Mutta missä hän on?\" huudahti lady Greystoke.\n\n\"Meni Ajaxia katsomaan.\"\n\nVaivoin sai Tarzan hillityksi hymyn, ja tyydytyksekseen havaittuaan,\nettä opettaja oli pikemmin säikähtynyt kuin loukkaantunut, hän käski\nnoutaa katetun autonsa ja ajoi erästä hyvin tunnettua konserttisalia\nkohti.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nYstävykset\n\n\nKesyttäjän epäröidessä hetkisen ruoska ojossa aition ovella, missä\npoika ja apina olivat häntä vastassa, tunkeutui hänen ohitseen kookas,\nleveäharteinen mies ja astui sisälle. Kun pojan silmät osuivat\ntulijaan, kohosi hänen poskilleen lievä puna. \"Isä!\" äännähti hän.\n\nApina vilkaisi englantilaiseen loordiin ja hyppäsi sitten häntä kohti\nriemusta mölisten. Silmät suurina kummastuksesta pysähtyi vastatullut\nkuin kivettynyt. \"Akut!\" huudahti hän.\n\nPoika katsoi ihmeissään ja hämillään apinasta isäänsä ja isästänsä\napinaan. Kesyttäjän naama venähti hänen kuunnellessaan, mitä seurasi,\nsillä englantilaisen huulilta tippui apinainkielen kurkkuäänteitä,\njoihin häneen kiinni tarrautunut iso ihmisenmuotoinen vastasi samalla\ntavalla.\n\nKulissien takaa katseli tätä aitiokohtausta kamalasti käyristynyt ja\nruma vanhus, jonka rokonarpiset kasvot vavahtelivat värveentapaisesti\nniillä vaihtelevista ilmeistä, osoittaen melkein kaikkia tunnelmia\nmielihyvän ja kauhun välisestä asteikosta.\n\n\"Kauan olen sinua etsinyt, Tarzan\", puhui Akut. \"Nyt kun olen sinut\nlöytänyt, tulen viidakkoosi elääkseni siellä alati.\"\n\nMies siveli elukan päätä. Hänen aivoissaan liikkui nopea sarja\nmuistelmia, jotka siirsivät hänet loitolle Afrikan aarniometsäin\nsyvyyksiin, missä tämä iso ihmistä muistuttava eläin oli menneinä\nvuosina taistellut hänen rinnallaan olka olassa. Hän näki mustan\nMugambin heiluttamassa murhaavaa ryhmysauvaansa ja heidän vieressään\nkauhean Sheetan, iskuhampaat paljaina ja turpajouhet törröllään; ja\naivan lähellä pantterin takana parveilivat Akutin kamalat apinat. Mies\nhuoahti. Hänessä kuohahti voimakkaana viidakkovaisto, jonka jo oli\nluullut kuolleeksi. Ah, kunpa hän voisi palata sinne edes yhdeksi\nainoaksi kuukaudeksi, tuntea jälleen lehväisten oksien hipaisevan\nalastonta ihoaan, vetää sieraimiinsa kuolleen, mädäntyvän\nkasvullisuuden ummehtunutta hajua -- joka on suitsutusta ja myrrhaa\nviidakossa syntyneelle, -- havaita suurten petoeläinten äänettömän\nhiivinnän jälessään, metsästää ja olla metsästettynä, tappaa! Kuva oli\nkiehtova. Ja sitten esiintyi toinen kuva -- suloiset naisen kasvot,\nvielä kauniit ja nuoret, ystäviä, koti, poika. Hän kohautti\njättiläisolkapäitänsä.\n\n\"Se ei käy päinsä, Akut\", sanoi hän; \"mutta jos sinä tahdot palata,\nniin minä järjestän sen asian. Sinä et voisi elää onnellisena täällä --\nminun ei sovi siellä.\"\n\nKesyttäjä astui esille. Apina paljasti hampaansa muristen.\n\n\"Mene hänen kanssaan\", kehoitti Apinain Tarzan. \"Minä tulen huomenna\nsinua katsomaan.\"\n\nEläin siirtyi nyrpeillään kesyttäjän viereen. John Claytonin pyynnöstä\nilmoitti tämä missä he olisivat tavattavissa. Tarzan kääntyi poikaansa\npäin.\n\n\"Tule!\" sanoi hän, ja he lähtivät teatterista. Kumpikaan ei puhunut\nuseaan minuuttiin, sittenkun olivat nousseet autoon. Poika keskeytti\nensimmäisenä äänettömyyden.\n\n\"Apina tunsi sinut\", sanoi hän, \"ja te haastoitte yhdessä apinain\nkieltä. Kuinka se apina sinut tunsi, ja mistä olit oppinut hänen\nkieltänsä?\"\n\nJa silloin Tarzan ensi kertaa selosti lyhyesti pojalleen aikaisemman\nelämänsä -- syntymisensä viidakossa, vanhempainsa kuoleman ja kuinka\nKaala, iso naarasapina, oli imettänyt häntä ja kasvattanut hänet\nlapsuudesta melkein miehuudenikään asti. Hän kertoi myöskin viidakon\nvaaroista ja kauhuista, suurista pedoista, jotka öin päivin vaanivat\nsaalista, poutakausista ja rajuista syöksysateista, nälästä, kylmästä,\ntavattomasta kuumuudesta, alastomuudesta, pelosta ja kärsimyksistä. Hän\nkertoi kaikista niistä asioista, jotka sivistyneestä ihmisestä tuntuvat\nhirvittävimmiltä, toivoen sellaisen tiedon karkoittavan pojan mielestä\nkaiken ehkä synnynnäisen kaipuun viidakkoon. Mutta juuri ne tekivätkin\nviidakon muiston Tarzanille siksi, mitä se hänelle oli, juuri niissä\nsykki koko hänen rakastamansa viidakkoelämä. Ja kertoessaan hän unohti\nyhden asian -- pääasian, -- nimittäin sen, että innokkaasti kuunteleva\nnuorukainen hänen vieressään oli Apinain Tarzanin poika.\n\nSittenkun poika oli toimitettu vuoteeseen -- saamatta rangaistusta,\njolla häntä oli uhattu, -- kertoi John Clayton vaimolleen illan\ntapahtumasta ja mainitsi tutustuttaneensa pojan oman viidakkoelämänsä\nvaiheisiin. Äiti, joka oli kauan aavistanut, että hänen poikansa täytyi\nkerran saada kuulla niistä hirveistä vuosista, jotka isä oli\nalastomana, villinä petoeläimenä samoillut viidakkoa, pudisti vain\npäätänsä toivoen toivottomuudessakin, että kiehtova vaisto, jonka hän\ntiesi elävän vielä voimakkaana isän rinnassa, ei ollut pojalle\nperiytynyt.\n\nTarzan kävi seuraavana päivänä katsomassa Akutia, mutta vaikka Jack\nanoi päästä mukaan, ei sitä sallittu. Tällä kertaa näki Tarzan apinan\nvanhan rokonarpisen omistajan, jota hän ei tuntenut entisten aikojen\novelaksi Paulvitshiksi. Akutin pyyntöjen vaikutuksesta Tarzan kyseli\nostaakseen apinaa; mutta Paulvitsh ei maininnut mitään hintaa, vaan\nlupasi miettiä asiaa.\n\nKun Tarzan palasi kotiin, oli Jack ylen innokas kuulemaan hänen\nvierailunsa vaiheista ja ehdotti lopuksi, että isä ostaisi apinan ja\ntoisi sen kotiin. Lady Greystoke kauhistui sellaisesta tuumasta. Poika\nei hellittänyt. Tarzan selitti halunneensa ostaa Akutin lähettääksensä\nsen takaisin viidakkokotiinsa, ja siihen äiti suostui. Jack pyysi lupaa\nkäydä apinaa katsomassa, mutta taaskin sai hän ehdottomasti kieltävän\nvastauksen. Hän tiesi kuitenkin osoitteen, jonka kesyttäjä oli antanut\nisälle, ja kahta päivää myöhemmin hän sai vältetyksi uuden opettajansa\nvalvonnan -- opettajan, joka oli tullut säikytetyn herra Mooren tilalle\n-- ja melkoisen etsinnän jälkeen sellaisessa Lontoon osassa, jossa ei\nollut koskaan ennen käynyt, löysi hän rokonarpisen vanhuksen pienen\nlöyhkäävän asunnon. Ukko itse vastasi koputukseen ja pojan selitettyä\ntulleensa Ajaxia katsomaan avasi oven ja päästi hänet pieneen\nhuoneeseen, jos hän itse ja iso apina asuivat. Ennen muinoin oli\nPaulvitsh ollut keikarimainen lurjus; mutta kymmenen kamalaa vuotta\nAfrikan ihmissyöjäin keskuudessa oli lopen hävittänyt kaiken\nhienostelun hänen tavoistansa. Hänen pukunsa oli rutistunut ja\ntahrainen. Kädet olivat pesemättä, harvat tukanhaivenet kampaamatta.\nSuojassa oli pelkkää likaista epäjärjestystä. Kun poika astui sisään,\nnäki hän ison apinan istua kököttävän vuoteella, jolla oli sotkuinen ja\nlemuava vanuke likaisia ryijyjä ja sisustettuja peitteitä. Nuorukaisen\nnähdessään hyppäsi apina lattialle ja tallusti eteenpäin. Mies, joka ei\nedellisestä näkemästä tuntenut vierastansa ja pelkäsi apinalla olevan\npahaa mielessä, astui heidän väliinsä käskien aljun pedon mennä\ntakaisin vuoteelle.\n\n\"Se ei tee minulle pahaa\", huudahti poika, \"me olemme ystäviä; ja ennen\nse oli isäni ystävä. He tunsivat toisensa viidakossa. Isä on loordi\nGreystoke. Hän ei tiedä, että minä olen tullut tänne. Äiti kielsi minua\ntulemasta; mutta minä tahdoin nähdä Ajaxin, ja minä maksan teille, jos\nsallitte minun usein tulla tänne sitä katsomaan.\"\n\nHänen kuullessaan, kuka poika oli, siristyivät Paulvitshin silmät.\nSiitä asti, kun hän ensi kerran oli jälleen nähnyt Tarzanin teatterin\nkulissien takaa, oli hänen tylsistyneissä aivoisaan alkanut herätä\nkostonhalua. Heikoille ja rikollisille luonteenomaista on syyttää muita\nniistä vastoinkäymisistä, jotka ovat heidän oman häijyytensä tuloksia,\nja niinpä nyt Aleksis Paulvitsh johdatteli verkalleen mieleensä menneen\nelämänsä tapauksia ja luki sen miehen syyksi, jonka tuhoa ja murhaa hän\nja Rokoff niin hartaasti olivat yrittäneet, kaikki onnettomuudet, jotka\nolivat häntä kohdanneet heidän monissa tyhjiin rauenneissa juonissaan.\n\nHän ei ensin keksinyt mitään keinoa, kuinka voisi oman turvallisuutensa\nsäilyttäen kostaa Tarzanille Tarzanin pojan, välityksellä; mutta että\npoika toisi hänelle suuria kostonmahdollisuuksia, sen hän tajusi ja\nsiksipä hän päätti kehittää ystävyyttä nuorukaisen kanssa, toivoen että\nkohtalo tuonnempana osoittaisi hänelle jonkun hyvän tuuman. Hän kertoi\npojalle kaikki, mitä tiesi hänen isänsä entisestä viidakkoelämästä;\nja kuultuaan, että nuorukaista oli pidetty niin monet vuodet\ntietämättömyydessä kaikista näistä asioista, jopa kielletty käymästä\neläintieteellisessä puutarhassa, ja että tämän oli täytynyt sitoa ja\nsuukapulalla mykistää opettajansa saadakseen tilaisuuden tulla\nkonserttisaliin Ajaxia katsomaan, arvasi hän heti, kuinka suuresti\npojan vanhemmat sydämessään pelkäsivät, että poika kaipaisi viidakkoon,\nkuten hänen isänsä oli sinne kaivannut.\n\nNiinpä Paulvitsh rohkaisi poikaa tulemaan usein häntä katsomaan ja\nkäytti aina hyväkseen nuorukaisen halua kuulla tarinoita siitä villistä\nmaailmasta, jonka Paulvitsh liiankin hyvin tunsi. Hän jätti hänet usein\nAkutin kanssa kahdenkesken, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän\nkummastuksekseen huomasi pojan voivan tehdä ajatuksensa tuolle isolle\neläimelle ymmärrettäviksi -- huomasi, että poika todella oli oppinut\nmonta sanaa ihmisapinain alkuperäisestä kielestä.\n\nTällä ajalla kävi Tarzan useita kertoja Paulvitshin luona. Hän näytti\nkovin halukkaalta ostamaan Ajaxin ja vihdoin hän sanoi miehelle\nsuoraan, että häntä ei siihen kannustanut yksinomaan hänen oma halunsa\npalauttaa eläin sen kotiviidakon vapauteen, vaan myöskin hänen vaimonsa\npelko, että heidän poikansa jollakin tavoin saisi tietoonsa apinan\nolinpaikan ja hänen kiintymyksensä eläimeen synnyttäisi hänessä\nseikkailuvaistoa, joka, kuten Tarzan Paulvitshille selitti, oli perin\nsuuresti vaikuttanut hänen omaan elämäänsä.\n\nVenäläinen saattoi tuskin pidättää hymyä kuunnellessaan loordi\nGreystoken sanoja, koska tuleva loordi Greystoke oli tuskin puoli\ntuntia sitten istunut huonosti hoidetulla vuoteella rupatellen Ajaxille\nyhtä sujuvasti kuin apinana syntynyt.\n\nTämän haastelun aikana juolahti Paulvitshin mieleen tuuma, ja sen\ntuloksena hän suostui ottamaan vastaan satumaisen ison summan apinasta\nja rahat saatuaan luovuttamaan eläimen laivaan, joka kahta päivää\nmyöhemmin lähti Doverista eteläänpäin, matkalle Afrikkaan. Hänellä oli\nkaksinainen tarkoitus suostuessaan Claytonin tarjoukseen. Ensiksikin\npainoi rahasumma paljon hänen vaa'assaan, koska apina ei enää ollut\nhänelle tulolähteenä, eläin kun johdonmukaisen itsepintaisesti\nkieltäytyi esittämästä temppuja näyttämöllä senjälkeen kun oli Tarzanin\nkeksinyt. Tuntui siltä kuin se olisi sallinut tuoda itsensä\nviidakkokodistaan ja alistunut tuhansille uteliaille katselijoille\nnäyteltäväksi vain siksi, että saisi tilaisuuden etsiä ammoin\nmenettämäänsä ystävää ja isäntää, jonka löydettyään se nyt piti enempää\nkanssakäymistä kaiken maailman ihmisten kanssa tarpeettomana. Mutta\nolkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, totta oli, että apinaa ei\nmillään viekoittelulla voitu taivuttaa edes astumaan näyttämölle, ja\nsinä ainoana kertana, jolloin kesyttäjä koetti sitä pakottaa, oli\nseuraus sellainen, että mies-parka kiitti onneansa, kun suoriutui\njupakasta hengissä. Hänet pelasti vain Jack Claytonin satunnainen\nläsnäolo, tämän kun oli sallittu tulla eläimen luo sille varattuun\nteatterin pukuhuoneeseen, jossa oli heti rientänyt väliin, huomatessaan\nettä hurja eläin aikoi tosissaan tehdä tihutöitä.\n\nJa rahallisen edun lisäksi tunsi venäläinen sydämessään voimakasta\nkostonhimoa, joka oli kasvanut hänen alituisesti mietiskellessään\nelämänsä pettymyksiä ja kärsimyksiä, jotka hän luki Tarzanin syyksi.\nViimeinen eikä suinkaan pienin näistä vastoinkäymisistä oli Ajaxin\nkieltäytyminen ansaitsemasta hänelle rahaa. Apinan itsepäisyyden hän\nkatsoi suorastaan Tarzanin syyksi ja tuli lopulta varmaksi siitä, että\napinamies oli neuvonut isoa ihmisapinaa olemaan menemättä näyttämölle.\n\nPaulvitshin muutoinkin ilkeän luonteen teki entistä pahemmaksi se\nsielullisten ja ruumiillisten kykyjen heikkeneminen ja riutuminen, joka\noli kidutuksen ja puutteen aikaansaama. Kylmästä, harkitsevasta, perin\nnerokkaasta häijyydestä oli se rappeutunut hengenlahjoiltaan\npuutteellisen miehen sokeaksi, vaaralliseksi uhaksi. Kuitenkin oli\nhänen suunnitelmansa kyllin ovela tehdäkseen hieman epäluulonalaiseksi\nväitteen, että hänen sielunkykynsä vähenivät. Se takasi hänelle\nensiksikin loordi Greystoken lupaaman korvauksen apinan poisviemisestä\nja sitten koston sen hyväntekijälle tämän jumaloitseman pojan kautta.\nSe osa hänen suunnitelmastaan oli karkea ja raaka -- siitä puuttui\nhienosti harkittu kidutus, mikä oli ollut ominaista entisen Paulvitshin\nmestariotteille hänen työskennellessään rikostaiteilija Nikolas\nRokoffin kanssa; mutta se turvasi Paulvitshin ainakin vastuulta,\nsälyttäen sen apinan niskoille, joka siten myöskin saisi rangaistuksen\nsiitä, että oli kieltäytynyt kauemmin ylläpitämästä venäläistä.\n\nKaikki kortit kääntyivät Paulvitshille kuin paholaisen järjestäminä.\nSattumalta kuuli Tarzanin poika isänsä kertovan äidilleen, mihin\ntoimenpiteisiin oli ryhtynyt palauttaakseen Akutin turvallisesti sen\nviidakkokotiin, ja sen kuultuaan pyysi poika, että apina tuotaisiin\nheille, hänelle leikkitoveriksi. Tarzanilla ei olisi ollut mitään sitä\nsuunnitelmaa vastaan; mutta lady Greystokea kauhistutti jo pelkkä\najatuskin. Jack rukoili äitiänsä, mutta kaikki turhaan. Rouva oli\nheltymätön, ja vihdoin näkyi poika tyytyvän äitinsä päätökseen, että\napina palautettaisiin Afrikkaan ja hänet itse kouluun, josta oli ollut\npoissa lomalla.\n\nHän ei yrittänyt enää sinä päivänä käydä Paulvitshin luona, vaan\npuuhaili muuta. Hänellä oli aina ollut runsaasti käyttövaroja, joten\nhän tarpeen tullen saattoi helposti kerätä muutaman satapuntasen. Osan\nnäistä rahoista hän pani erilaisiin ostoksiin, jotka hän kenenkään\ntietämättä kuljetti salaa taloon, palatessaan kotiin myöhään\niltapäivällä.\n\nSeuraavana aamuna hän, annettuaan isälleen aikaa ennättää hänen\nedelleen ja päättää kaupan Paulvitshin kanssa, riensi venäläisen\nasuntoon. Tietämättä mitään miehen todellisesta luonteesta ei poika\ntohtinut täydellisesti luottaa häneen pelosta, että ukko ei ainoastaan\nkieltäytyisi häntä auttamasta, vaan ilmoittaisi koko asian isälle.\nSensijaan hän pyysi lupaa saattaa Ajaxia Doveriin. Hän selitti, että\nvanhus siten säästyisi vaivaloisesta matkasta, samalla kun saisi pistää\nusean punnan kukkaroonsa, sillä poika lupasi maksaa venäläiselle hyvin.\n\n\"Siinä ei edes ole mitään pelkoa ilmitulosta\", jatkoi hän, \"koska minun\notaksutaan matkustavan iltapäiväjunassa kouluun. Sensijaan pujahdankin\ntänne, sittenkun ne ovat jättäneet minut junaan. Niin voin saattaa\nAjaxia Doveriin, nähkääs, ja myöhästyn koulusta vain päivän. Kukaan ei\nsaa siitä mitään vihiä, mitään haittaa ei siitä ole, ja minä saan\nviettää vielä yhden päivän Ajaxin kanssa ennenkuin sen ainiaaksi\nmenetän.\"\n\nSuunnitelma soveltui mainiosti Paulvitshin omaan. Jos hän olisi\ntiennyt, mitä muita tuumia pojalla oli, olisi hän epäilemättä luopunut\nomasta kostohankkeestaan ja kaikesta sydämestään auttanut poikaa hänen\nsuunnitelmansa toimeenpanemisessa, mikä olisikin ollut Paulvitshille\nparempi, jos hän olisi kyennyt lukemaan tulevaisuutta vain muutaman\nlyhyen tunnin eteenpäin.\n\nSinä iltapäivänä sanoivat loordi ja lady Greystoke pojalleen hyvästi ja\nsaattoivat hänet turvallisesti junaan ensiluokan vaunuosastoon, jossa\nhän muutamassa tunnissa matkustaisi kouluun. Mutta tuskin he olivat\nlähteneet hänen luotaan, kun hän keräsi matkalaukkunsa, astui junasta\nja meni ajurien odottelupaikalle aseman ulkopuolelle. Täältä hän otti\najurin kyyditsemään hänet venäläisen asunnolle. Sinne hän saapui\nhämärissä. Paulvitsh jo odotteli häntä. Mies käveli hermostuneesti\nlattialla. Apina oli vahvalla köydellä kytketty sänkyyn. Ensi kertaa\nnäki Jack Ajaxin siten kytkettynä. Hän vilkaisi kysyvästi Paulvitshiin.\nMies mutisi vastaukseksi, että apina kaiketikin oli arvannut joutuvansa\npoislähetetyksi ja että hän pelkäsi sen yrittävän karata.\n\nPaulvitshilla oli kädessään toinen köydenpätkä. Sen päässä oli\nsilmukka, jota hän alati hypisteli. Hän käveli kävelemistään\nedestakaisin huoneessa. Hänen rokonarpiset piirteensä värähtelivät\nhirveästi hänen mumistessaan itsekseen. Poika ei ollut koskaan nähnyt\nhäntä tuollaisena, ja hän kävi levottomaksi. Vihdoin Paulvitsh pysähtyi\nhuoneen vastakkaiselle sivulle kauaksi apinasta.\n\n\"Tulehan\", sanoi hän pojalle, \"niin näytän sinulle, kuinka sinun on\nköytettävä apina, jos se matkalla osoittaisi kapinan merkkejä.\"\n\nPoika nauroi.\n\n\"Se ei ole tarpeellista\", vastasi hän. \"Ajax tekee mitä hyvänsä käsken\nsen tehdä.\"\n\nVanhus polki vihaisesti jalkaansa. \"Tule tänne, sanon minä\", toisti\nhän. \"Jollet tee niinkuin sinua neuvon, niin et saata apinaa Doveriin\n-- minä en ota itselleni vastuuta sen karkaamisesta.\"\n\nYhä hymyillen astui poika lattian yli ja seisahtui venäläisen eteen.\n\n\"Käänny selin minuun\", käski viimemainittu, \"jotta voin näyttää sinulle\nkuinka voit sen nopeasti sitoa.\"\n\nPoika teki työtä käskettyä ja pani kätensä selkänsä taakse, kun\nPaulvitsh niin määräsi. Heti livahdutti vanha mies juoksevan silmukan\npojan toiseen ranteeseen, kietaisi köyden pariin kertaan hänen toisen\nranteensa ympäri ja veti solmuun.\n\nHeti kun poika oli köytetty, muuttui miehen sävy. Vihaisesti kiroten\npyöritti hän vankiaan ympärinsä, kamppasi hänet ja paiskasi hurjasti\nlattiaan, hypäten hänen rintansa päälle, kun hän oli kaatunut.\nVuoteelta mörisi apina ja tempoi kahleitansa. Poika ei huutanut -- se\npiirre oli peritty villiltä isältä, jolle monivuotinen kokemus\nviidakossa kasvatusemonsa Kaalan, ison apinan, kuoleman jälkeen oli\nopettanut, että kukaan ei tullut sortunutta auttamaan.\n\nPaulvitshin sormet etsivät pojan kurkkua. Hän irvisti kamalasti vasten\nuhrinsa kasvoja.\n\n\"Isäsi saattoi minut turmioon\", mutisi hän. \"Tästä hän saa palkan. Hän\nluulee apinan tehneen sen. Minä sanon hänelle, että apina sen teki.\nSanon jättäneeni sen yksikseen muutamiksi minuuteiksi, jolloin sinä\nhiivit sisälle ja apina tappoi sinut. Minä heitän ruumiisi vuoteelle,\nsitte kun olen kuristanut sinut hengiltä, ja kun tuon isäsi tänne,\nnäkee hän apinan istumassa päälläsi\", ja tämä kiero paholainen\npurskahti kaakattavaan verenhimoiseen nauruun. Hänen sormiensa puristus\npojan kaulassa tiukkeni.\n\nHeidän takanaan murisevan raivostuneen eläimen ääni kajahteli pienen\nhuoneen seiniä vasten. Poika kalpeni, mutta mitään muuta pelonmerkkiä\ntai kauhunilmettä ei näkynyt hänen kasvoillaan. Hän oli Tarzanin poika.\nSormien puristus kaulassa kävi tiukemmaksi. Hän hengitti vaivaloisesti,\nhuohottaen. Apina riuhtoi vapautuakseen pidättävästä vahvasta köydestä.\nKääntyen kietoi se köyden käsiinsä, niinkuin mies olisi tehnyt, ja\npaiskautui raskaasti taaksepäin. Vahvat lihakset pinnistyivät näkyviin\npörröisen turkin alta. Kuului pirstautuvan puun rätinää, -- köysi piti,\nmutta osa sängyn jalkalaudasta lohkesi.\n\nRyskeen kuullessaan Paulvitsh vilkaisi ylös. Hänen kamalat kasvonsa\nkalpenivat kauhusta. Apina oli irrallaan.\n\nYhdellä ainoalla loikkauksella oli eläin hänen niskassaan. Mies\nkirkaisi. Apina riuhtaisi hänet irti pojasta. Isot sormet upposivat\nmiehen lihaan. Vahvat keltaiset hampaat ammottivat lähellä hänen\nkurkkuansa -- mies rynnisteli turhaan -- ja kun pedon leuat painuivat\nyhteen, liiteli Aleksis Paulvitshin sielu niiden paholaisten haltuun,\njotka jo kauan olivat sitä odotelleet.\n\nPoika ponnisteli Akutin avustamana jaloilleen. Kaksi tuntia puuhaili\napina pojan ohjeiden mukaan solmujen päästämisessä, joilla sen ystävän\nranteet olivat sidotut. Vihdoin laukesi niiden salaisuus ja nuorukainen\noli vapaa. Hän leikkasi poikki köyden, joka vielä riippui apinan\nruumiista. Sitten hän avasi yhden laukuistaan ja otti esille muutamia\nvaatekappaleita. Hän oli laatinut suunnitelmansa hyvin. Hän ei\nneuvotellut elukan kanssa, joka teki kaikki, mitä hän määräsi. Yhdessä\nhe hiipivät talosta, mutta kukaan ohikulkija ei olisi voinut havaita,\nettä toinen heistä oli apina.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nSalaperäinen tapaus\n\n\nMuutaman päivän kertoivat sanomalehdet turvattoman venäläisen, Mikael\nSabroffin, kuolemasta hänen oman suuren aljuapinansa surmaamana. Loordi\nGreystoke luki siitä, ja vaikka hän erikoisen huolellisesti koetti\nvälttää nimensä joutumista asian yhteyteen, tarkkaili hän\npoliisitutkinnon tuloksia ja apinan etsimistä.\n\nSamoin kuin oli suuren yleisönkin laita, keskittyi hänen\nmielenkiintonsa etupäässä salaperäisen murhaajan katoamiseen. Tai\nainakin siihen asti, kunnes hän muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen\nkuuli, että Jack ei ollut ilmoittautunut oppikouluun, jolle matkalle he\nolivat hänet turvallisesti toimittaneet rautatievaunuun. Vielä\nsilloinkaan ei isä yhdistänyt poikansa katoamista apinan olopaikkaa\nverhoavaan salaisuuteen. Vasta kuukautta myöhemmin, kun huolellinen\ntutkimus oli ilmaissut sen seikan, että poika oli poistunut junasta,\nennenkuin se lähti Lontoon asemalta, ja kun oli löydetty ajuri, joka\noli kyydinnyt hänet vanhan venäläisen asunnolle, käsitti Apinain\nTarzan, että Akutilla oli jotakin osaa hänen poikansa katoamisessa.\n\nSiitä hetkestä aikain, jolloin ajuri oli jättänyt pojan katukäytävän\nviereen talon edustalle, missä venäläisellä oli majapaikkansa, ei ollut\nenää mitään johtolankaa. Siitä saakka ei kukaan ollut nähnyt poikaa\neikä apinaa -- ei ainakaan kukaan, joka vielä oli elossa. Talon\nomistaja tunsi valokuvasta pojan samaksi, joka oli usein käynyt\nvanhuksen huoneessa. Mitään muuta hän ei tiennyt. Ja siellä, vanhan\nlikaisen rakennuksen ovella Lontoon slummissa, joutuivat etsijät\nymmälle kaikkien jälkien hävitessä.\n\nAleksis Paulvitshin kuoleman jälkeisenä päivänä astui Doverissa laivaan\nsairasta isoäitiänsä saattava nuorukainen. Vanhalla rouvalla oli paksu\nhuntu kasvoilla, ja hän oli niin iän ja kivun murtama, että hänet\ntäytyi kärrätä laivaan pyörätuolissa.\n\nPoika ei sallinut kenenkään muun sysätä sairastuolia ja omin käsin\nauttoi hän mummon sisälle heidän loistohyttiinsä, -- eivätkä laivassa\nolijat sen koommin nähneet vanhaa rouvaa ennenkuin pari nousi maihin.\nPoika tahtoi hoitaa hytinsiivoojattarenkin toimen, selittäen että\nisoäidin ankara hermotauti teki jokaisen vieraan henkilön läsnäolon\nhänelle kovin vastenmieliseksi.\n\nHyttinsä ulkopuolella -- eikä kukaan laivassa tiennyt, mitä hän sen\nsisällä puuhaili -- oli poika aivan kuin kuka muu terve englantilainen\npoika tahansa. Hän seurusteli matkatoveriensa parissa, tuli päällystön\nerikoiseksi suosikiksi ja joutui ystävällisiin suhteisiin monen\ntavallisen merimiehen kanssa. Hän oli aulis ja koruton, mutta esiintyi\nsilti arvokkaasti ja osoitti sellaista luonteenlujuutta, että se hänen\nmonissa uusissa ystävissään herätti sekä ihailua että kiintymystä.\nMatkustajain joukossa oli amerikkalainen nimeltä Condon, tunnettu\nammattipelaaja ja veijari, jota \"kaivattiin\" puolessatusinassa\nsuurkaupungissa Yhdysvalloissa. Hän oli kiinnittänyt vähän huomiota\npoikaan, kunnes kerran sattumalta näki hänen ottavan esille\nsetelitukun. Siitä alkain lyöttäytyi hän nuoren brittiläisen ystäväksi.\nHän sai helposti tietää, että poika matkusti yksinään sairaan\nisoäitinsä kanssa, ja että heidän matkansa määränä oli pieni\nsatamakaupunki Afrikan länsirannikolla hiukan päiväntasaajan\nalapuolella, että heidän nimensä oli Billings ja ettei heillä ollut\nmitään ystäviä vähäisessä siirtolassa, jonne olivat matkalla. Matkan\ntarkoituksesta huomasi Condon pojan puhuvan pidättyvästi, eikä hän siis\nsitä udellutkaan -- hän oli jo saanut tietää kaikki, mitä halusi.\n\nUseita kertoja yritti Condon viekoitella poikaa korttipeliin; mutta\nhänen uhrinsa ei osoittanut siihen halua ja eräiden muiden\nmiesmatkustajain synkät katseet havaitessaan päätti amerikkalainen\nkeksiä muita keinoja siirtääkseen pojan setelitukon omaan taskuunsa.\n\nVihdoin tuli päivä, jolloin höyrylaiva ankkuroitsi metsäisen niemekkeen\nsuojaan, missä pari-, kolmekymmentä rautalevyistä kyhättyä rakennusta\nluonnonkauniilla povella vähäpätöisenä täplänä osoitti kulttuurin\nkoronjälkeä. Hajallaan ulkosyrjillä oli alkuasukkaiden olkikattoiset\nmajat, somina alkuperäisessä viileydessään, sulaen sopusuhtaisesti\ntroopillisen viidakon puitteisiin ja tehden valkoisen uranuurtajan\nkamalan ruman rakennustyylin sitä silmäänpistävämmäksi.\n\nLaivan kaidepuun yli kumartuneena tähysti poika ihmiskätten rakentaman\nkaupungin yli kauas Jumalan kasvattamaan viidakkoon. Heikko enteellinen\nväristys vapisutti hänen selkäpiitänsä, ja sitten hän aivan\ntahtomattansa huomasi katselevansa äitinsä herttaisiin silmiin ja isän\nvoimakkaihin kasvoihin, jotka miehekkyydessäänkin kuvastivat yhtä\nhellää rakkautta kuin äidin silmissä päilyi. Hän tunsi päätöksensä\nhorjuvan. Siinä lähellä huuteli eräs laivan perämiehistä käskyjä\nalkuasukasten venekunnalle, joka lähestyi keventämään laivaa tähän\npieneen satamaan aiotusta lastimäärästä.\n\n\"Milloin poikkeaa tänne ensimmäinen Englantiin menevä höyrylaiva?\"\nkysyi poika.\n\n\"_Emanuelin_ pitäisi olla näihin aikoihin täällä\", vastasi mies.\n\"Ajattelin tapaavamme sen\", ja hän jatkoi ohjeittensa kirkumista\ntummalle laumalle, joka läheni laivan kylkeä.\n\nPojan isoäidin laskeminen laivanpartaan yli alhaalla odottavaan\nkanoottiin oli jokseenkin vaikeata. Poika tahtoi aina olla hänen\nvieressään, ja kun mummo vihdoin oli turvallisesti saatu sijoitetuksi\nveneen pohjalle, joka kuljettaisi heidät rantaan, hyppäsi pojanpoika\nkissamaisesti hänen jälkeensä. Niin kovin huolehti hän vanhan rouva\nmukavasta sijoituksesta, ettei huomannut pientä kääröä, joka oli\nsolunut esiin hänen taskustaan hänen auttaessaan vanhaa naista\nkannattavan köydenmutkan suoltamisessa höyrylaivan kannelta, eikä\nmyöskään, kun se kokonaan luiskahti ulos ja putosi mereen.\n\nTuskin oli vene, jossa poika ja vanha nainen olivat, lähtenyt rantaan,\nkun Condon kutsui kanootin laivan toiselta puolelta ja tingittyään sen\nomistajan kanssa vihdoin astui siihen matkatavaroineen. Maihin\npäästyään hän pysytteli poissa kaksikerroksisen kauhistuksen näkyvistä,\njoka \"hotellin\" nimellä kerskaillen viekoitteli pahaa-aavistamattomia\nmatkustajia nauttimaan sen monenlaisista epämukavuuksista. Oli aivan\npimeä, ennen kuin hän tohti astua sisään ja tilata yösijan ja\nillallisen.\n\nEräässä toisen kerroksen takahuoneista selitti poika juuri silloin\nmelkoisen vaivaloisesti isoäidilleen, että oli päättänyt palata\nEnglantiin ensimmäisellä höyrylaivalla. Hän koetti saada vanhan naisen\nkäsittämään, että tämä voi jäädä Afrikkaan, jos halusi, mutta että\nhäntä itseään pakotti omatunto palaamaan isänsä ja äitinsä luo, jotka\nepäilemättä silläkin hetkellä kärsivät sanomatonta surua hänen\npoissaolostaan. Siitä kaikesta saattoi päättää, että hän ei ollut\nkertonut vanhemmilleen suunnitelmista, joita hän ja vanha rouvashenkilö\nolivat tehneet Afrikan erämaissa seikkaillakseen.\n\nRatkaisuun päästyään tunsi poika huojennusta tuskasta, joka monina\nunettomina öinä oli häntä ahdistanut. Kun hän sulki silmänsä ja nukkui,\nnäki hän unta onnellisesta yhtymisestä kotiväkensä kanssa. Ja hänen\nuinaillessaan hiipi julma ja armoton kohtalo hänen luokseen pimeän\nkäytävän kautta siinä rakennuksessa, jossa hän nukkui, -- kohtalo\namerikkalaisen veijarin, Condonin, hahmossa.\n\nVarovasti lähestyi mies vanhan naisen huonetta. Hän kyyristyi oven\ntaakse kuuntelemaan, kunnes hän sisällä olevain säännöllisestä\nhengityksestä huomasi, että molemmat nukkuivat. Hiljaa pisti hän ohuen\ntiirikan lukkoon. Näppärin sormin ja pitkäaikaisen ammattikokemuksensa\navulla toisten omaisuutta suojelevain salpojen ja telkien äänettömässä\nkäsittelemisessä käänsi Condon tiirikkaa ja ovenripaa samaan aikaan.\nHiljainen työkkäys oveen painoi sen hiljalleen saranoillaan liikkuvana\nsisäänpäin. Mies astui huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Sillä\nhetkellä peittivät paksut pilvet kuun. Huoneen sisusta oli tummassa\nverhossa. Condon hapuili vuodetta. Suojan etäisimmässä nurkassa liikkui\njotakin -- liikkui niin hiipivän hiljaa, että se vei harjaantuneen\nmurtovarkaankin hiivinnästä voiton. Condon ei kuullut mitään. Hänen\nhuomionsa oli kokonaan keskittynyt vuoteeseen, josta luuli tapaavansa\nnuorukaisen ja hänen avuttoman, sairaan isoäitinsä.\n\nAmerikkalainen etsi vain setelitukkua. Jos hän saisi sen haltuunsa\nilmitulematta, niin hyvä oli; mutta jos kohtaisi vastustusta, oli hän\nvalmistunut senkin varalta. Pojan vaatteet olivat tuolin selkänojalla\nvuoteen vieressä. Amerikkalaisen sormet tunnustelivat ne nopeasti --\ntaskuissa ei ollut mitään tukkua uusia kahisevia seteleitä. Epäilemättä\nolivat ne vuoteessa pielusten alla. Hän astahti lähemmäksi nukkujaa;\nhänen kätensä oli jo puolitiessä pieluksen alle tunkeutumassa, kun\nkuuta peittänyt paksu pilvi vyörähti syrjään ja huoneeseen valui kirkas\nvalo. Samalla avasi poika silmänsä ja katsoi suoraan Condonin silmiin.\nMiehelle selvisi äkkiä, että poika oli yksinään vuoteessa. Silloin kävi\nhän kiinni uhrinsa kurkusta. Kun poika nousi häntä vastustamaan, kuuli\nCondon matalaa murinaa takaansa, ja sitten hän tunsi pojan tarttuvan\nranteisiinsa ja huomasi noiden hoikkien valkoisten sormien kätkevän\nteräksiset lihakset.\n\nHän tunsi toiset kädet kurkussaan -- karkeat, karvaiset kädet, jotka\ntakaa ojentuivat hänen olkapäittensä yli. Hän loi säikähtyneen katseen\ntaaksensa, ja hiukset hänen päässänsä kangistuivat näystä, jonka\nhänen silmänsä kohtasivat, sillä häneen takaapäin tarttunut oli\nihmisenmuotoinen apina. Sen paljastetut raateluhampaat olivat lähellä\nhänen kurkkuaan. Poika piti hänen ranteensa kahlittuina. Kumpikaan ei\näännähtänyt. Missä oli isoäiti? Condonin silmät etsivät pitkin huonetta\nyhdellä ainoalla, kaikki tavoittelevalla katseella. Hänen silmänsä\npullistuivat kauhusta hänen käsittäessään totuuden, jonka tuo katse\npaljasti. Minkä kamalan salaperäisen otuksen kynsiin hän oli\nantautunutkaan! Raivoisasti taisteli hän irroittuakseen pojasta, jotta\nvoisi kääntyä selkänsä takana uhkaavaa peikkoa vastaan. Riuhtaisten\ntoisen kätensä vapaaksi hän antoi pojalle hurjan iskun kasvoihin. Tämä\nteko näkyi päästävän valloilleen tuhannen paholaista hänen kurkkuaan\nrutistelevassa olennossa. Condon kuuli matalan, villin murinan. Se oli\nviimeinen ääni, jonka amerikkalainen tässä elämässä kuuli. Sitten hänet\nriuhtaistiin takaperin lattialle, raskas ruho lankesi hänen\nruumiilleen, voimakkaat hampaat iskeytyivät hänen kaulasuoniinsa, hänen\npäätänsä huumasi iäisyyttä reunustava äkillinen pimeys. Hetkistä\nmyöhemmin nousi apina hänen pitkäkseen paiskatulta ruumiiltansa; mutta\nCondon ei sitä tiennyt, -- hän oli kuollut.\n\nKauhistuneena hyppäsi poika vuoteesta kumartuakseen miehen ruumiin yli.\nHän tiesi, että Akut oli tappanut itsepuolustuksessa, niinkuin se oli\ntappanut Mikael Sabroffin; mutta mitä tehtäisiin täällä villissä\nAfrikassa, jossa hän oli kaukana kodista ja ystävistä, hänelle ja hänen\nuskolliselle apinalleen? Poika tiesi, että murhasta rangaistiin\nkuolemalla; hän tiesi myöskin, että apulainen saattoi joutua kärsimään\nkuolemanrangaistuksen yhdessä päärikollisen kanssa. Ken heitä täällä\npuolustaisi? Kaikki olisivat heitä vastaan. Tämä oli tuskin muuta kuin\npuolisivistynyt yhteiskunta, ja mahdollista oli, että aamulla\nlaahattaisiin Akut ja hänet pois ja hirtettäisiin lähimpään puuhun, --\nhän oli lukenut sellaista tapahtuneen Amerikassa, ja Afrikka oli vielä\nkamalampi ja villimpi kuin hänen äitinsä synnyinmaa, suuri länsi. Niin,\naamulla heidät molemmat hirtettäisiin!\n\nEikö ollut mitään pelastusmahdollisuutta? Hän mietti ääneti muutamia\nminuutteja, ja sitten hän riemusta huudahtaen löi kämmeniänsä yhteen ja\nkääntyi tuolille asetettuja vaatteitansa kohti. Rahalla voi tehdä mitä\nhyvänsä! Raha pelastaisi hänet ja Akutin! Hän tunnusteli setelitukkua\ntaskusta, jossa hänen tapansa oli ollut sitä pitää. Se ei ollut siellä!\nEnsin verkalleen ja sitten raivokkaalla kiireellä etsi hän\nvaatteittensa muut taskut. Sitten hän vaipui kontilleen ja tarkasti\nlattiaa. Sytyttäen lampun hän siirsi sängyn syrjään ja tunnusteli tuuma\ntuumalta koko lattian. Condonin ruumiin ääressä hän epäröitsi, mutta\nrohkaistui viimein siihen koskemaan. Vierittäen sen sivummalle haki hän\nrahojaan sen alta. Ne eivät olleet sielläkään. Hän arvasi, että Condon\noli tullut heidän huoneeseensa ryöstöaikeissa; mutta hän ei uskonut,\nettä varas vielä oli ehtinyt anastaa rahoja. Kun ei niitä kuitenkaan\nmuuallakaan ollut, täytyi niiden olla kuolleella miehellä. Jack penkoi\namerikkalaisen vaatteet, mutta turhaan. Yhä uudelleen ja uudelleen\npenkoi hän huoneen, vain palatakseen joka kerta ruumiin luo, mutta\nmistään hän ei voinut löytää rahojansa.\n\nHän oli puolittain suunniltaan epätoivosta. Mitä heidän oli tehtävä?\nAamulla heidät saataisiin ilmi ja vangittaisiin. Kaikesta perimästään\nko'osta ja voimasta huolimatta oli hän sittenkin vain pieni poika --\nsäikähtynyt, koti-ikävää poteva poika -- joka teki lapsuuden vähäisessä\nkokemuksessa virheellisiä johtopäätöksiä. Hän ei voinut ajatella muuta\nkuin yhtä ainoaa räikeää tosiasiaa: he olivat tappaneet ihmisen ja\nolivat hurjien muukalaisten keskuudessa, jotka janosivat ensimmäisen,\nkohtalon heidän käsiinsä heittämän uhrin verta. Niin paljon hän oli\noppinut huokeahintaisista rikosromaani-vihkosista.\n\nHeillä täytyi olla rahaa! Jälleen hän lähestyi ruumista, tällä kertaa\npäättäväisenä. Apina kökötti nurkassa tarkaten nuoren toverinsa toimia.\nNuorukainen alkoi kappale kappaleelta riisua amerikkalaiselta\nvaatteita, jotka hän kaikki huolellisesti tutki. Kenkiin asti tarkasti\nhän vaivojaan säästämättä, ja kun viimeinen vaatekappale oli poistettu\nja tarkastettu, vaipui hän takaisin vuoteelle, silmät suurina. Ne eivät\nnykyisyydestä nähneet mitään, vaan ainoastaan synkän kuvan\ntulevaisuudesta, nimittäin kaksi ruumista ääneti riippumassa ison puun\noksalta.\n\nKuinka kauan hän täten istui, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hänet\nherätti mietteistänsä alikerrasta kuuluva melu. Hypäten nopeasti\npystyyn hän sammutti lampun ja mennen ovelle lukitsi sen hiljaa. Sitten\nhän kääntyi päättäväisenä apinaan päin. Edellisenä iltana hänellä oli\nollut varma aikomus lähteä ensi tilassa kotimatkalle, pyytääkseen\nvanhemmiltaan anteeksi tätä hupsua seikkailua. Nyt hän tiesi, ettei\nvoisi heidän luokseen enää koskaan palata. Hänen kätensä olivat\ntahratut lähimmäisen vereen. Sairaloisissa mietteissään hän oli jo\nkauan sitten lakannut pitämästä apinaa Condonin surmaajana. Hysteerinen\nkauhu oli hänen mielikuvituksessaan liittänyt syyllisyyden häneen\nitseensä. Rahoilla hän olisi voinut ostaa oikeutta; mutta pennitönnä --\nah, mitäpä toivoa saattoi täällä olla rahattomilla muukalaisilla!\n\nMutta mihin ne rahat sitten olivat joutuneet? Hän koetti muistella,\nmilloin oli ne viimeksi nähnyt. Hän ei voinut, ja jos olisikin, ei hän\nsilti olisi voinut selittää niiden katoamista, sillä hän ei laisinkaan\nollut huomannut käärön luisumista taskustaan ja sen putoamista mereen\nhänen kiivetessään laivanpartaan yli vieressä odottavaan veneeseen,\njoka oli viemässä hänet maihin.\n\nNyt hän kääntyi Akutin puoleen. \"Tule!\" äänsi hän isojen apinain\nkielellä. Unohtaen, että hänellä oli yllään vain ohuet alusvaatteet,\ntalutti hän apinan avoimen ikkunan luo. Työntäen päänsä ulos hän\nkuunteli tarkkaavasti. Yksinäinen puu kasvoi muutaman jalan päässä\nikkunasta. Ketterästi loikkasi hän sen rungolle ja riippui siinä kissan\ntavoin kiinni hetkisen, ennenkuin kapusi äänettömästi maahan. Lähellä\nhänen takanaan tuli hänen iso apinansa. Kahdensadan metrin päässä\nulkoni viidakon kieleke hajalleen rakennettua kaupunkia kohti. Sen\nkärkeen suuntasi poika askeleensa. Kukaan ei nähnyt heitä; hetkistä\nmyöhemmin oli viidakko niellyt heidät, ja Jack Clayton, tuleva loordi\nGreystoke, oli hävinnyt ihmisten ilmoilta.\n\nOli jo myöhä seuraavana aamuna, kun alkuasukaspalvelija kolkutti rouva\nBillingsille ja hänen pojanpojalleen varatun huoneen oveen. Kun ei\nsaanut mitään vastausta, pisti hän pääavaimensa lukkoon, mutta huomasi,\nettä toinen avain oli jo pistetty sinne sisäpuolelta. Hän ilmoitti\nasiasta vieraskodin omistajalle _herr_ Skopfille, joka heti riensi\ntoiseen kerrokseen ja kolkutti hänkin tarmokkaasti ovelle. Kun ei\nhänkään saanut vastausta, kumartui hän ja yritti vilkaista\navaimenreiästä sisälle huoneeseen. Niin tehdessään hänen, koska oli\nkookas mies ja menetti tasapainonsa, täytyi itseään tukeakseen\nkoskettaa kämmenellänsä lattiaan kynnyksen edessä. Silloin hän tunsi\nsormissaan jotakin pehmeää ja tahmeaa. Hän kohotti kämmenensä silmäinsä\neteen käytävän hämärässä valossa ja katsoi siihen. Sitten hän hiukan\nvavahti, sillä puolipimeässäkin hän eroitti tummanpunaisen tahran\nkädellään. Karahtaen pystyyn survaisi saksalainen ovea olkapäällänsä.\nHerr Skopf on raskas mies -- ainakin oli siihen aikaan, sillä minä en\nole nähnyt häntä vuosikausiin. Heikko ovi sortui hänen painostaan, ja\nherr Skopf tuupertui päistikkaa sen takana olevaan huoneeseen.\n\nHän näki edessään elämänsä salaperäisimmän ongelman. Hänen jalkojensa\njuuressa lattialla virui oudon miehen ruumis. Niska oli taitettu ja\nniskasuoni katkaistu ikäänkuin ison pedon torahampailla. Ruumis oli\naivan alasti, vaatteet heitellyt hajalleen ympärinsä. Vanha rouva\npojanpoikineen oli poissa. Ikkuna oli auki. Heidän oli täytynyt poistua\nikkunasta, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu.\n\nMutta kuinka oli poika saanut laahatuksi isoäitinsä toisen kerroksen\nikkunasta maahan? Se oli nurinkurista ajatella. Jälleen tutki herr\nSkopf kamarin. Hän huomasi, että sänky oli vedetty melkoisen kauas\nseinästä, -- miksi? Hän vilkaisi sen alle vielä kolmannen tai neljännen\nkerran. Molemmat olivat poissa, ja kuitenkin sanoi hänelle hänen\njärkensä, että vanha rouvashenkilö ei ollut saattanut lähteä ilman\nkantajia, jotka olisivat kuljettaneet hänet alas, kuten edellisenä\npäivänä olivat tuoneet hänet sinnekin.\n\nEnempi etsintä osoitti asian yhä salaperäisemmäksi. Molempain vaatteet\nolivat vielä huoneessa. Jos he olivat lähteneet, niin heidän oli\ntäytynyt lähteä alastomina tai yöpukimissaan. Herr Skopf pudisti\npäätänsä ja raapaisi sitten korvallistansa. Hän oli aivan ymmällä. Jos\nhän olisi joskus kuullut Sherlock Holmesista, olisi hän viipymättä\npyytänyt tuon kuuluisan etsiskelijän apua, sillä tässä oli jotakin\ntodella salaperäistä: Vanha rouvasihminen -- potilas, joka oli täytynyt\nkantamalla tuoda laivasta hotelliin huoneeseensa -- ja kaunis\nnuorukainen, hänen pojanpoikansa, olivat edellisenä päivänä tulleet\nherr Skopfin vieraskodin toiseen kerrokseen. Sitten he olivat tilanneet\nillallisen huoneeseensa, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Kello\nyhdeksältä seuraavana aamuna oli oudon miehen ruumis ollut suojan\nainoana asukkaana. Mikään laiva ei ollut sillävälin lähtenyt satamasta,\nei ollut rautatietä satojen kilometrien päässä, ei mitään muuta\nvalkoisten siirtolaa, jonne nuo kaksi olisivat voineet saapua useankaan\npäivän uutteran taivalluksen jälkeen ja hyvin varustetun _safarin_\nsaattamina. He olivat haihtuneet ihan kuin ilmaan, sillä alkuasukas,\njonka isäntä oli lähettänyt tutkimaan tannerta avoimen ikkunan edessä,\noli juuri palannut ilmoittamaan, että siellä ei näkynyt mitään jälkiä.\nMitä ihmeen otuksia ne saattoivat ollakaan, jotka olivat niin korkealta\nhypänneet pehmeälle nurmelle mitään jälkeä jättämättä? Herr Skopfia\npuistatti. Niin, se oli suuri salaisuus -- koko jutussa oli jotakin\nkaameata. Sen ajatteleminen värisytti häntä, ja hän pelkäsi tulevaa\nyötä. Se oli herr Skopfille suuri salaisuus -- ja epäilemättä on\nvieläkin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nPikku Miriam\n\n\nMuukalaislegionassa palveleva kapteeni Armand Jacot istui levitetyllä\nsatulavaipalla kitukasvuisen palmupuun juurella. Hänen leveät hartiansa\nja lyhyttukkaiseksi keritty päänsä nojasivat nautinnollisen mukavasti\npalmun rosoista runkoa vasten. Pitkät sääret olivat ojennetut suoraan\neteenpäin, ulottuen vähäisen vaipan ylitse, ja kannukset olivat\nhautautuneet pienen erämaankeitaan hiekkaperäiseen maahan. Kapteeni\nlepäsi pitkän päivän ratsasteltuansa erämaan väikkyvän hietikon yli.\n\nLaiskasti veteli hän haikuja savukkeestaan ja katseli\npalvelussotilastansa, joka valmisteli hänelle illallista. Kapteeni\nArmand Jacot oli hyvin tyytyväinen itseensä ja maailmaan. Lyhyen matkan\npäässä oikealla kuhisi hänen päivänpaahtamain veteraaniensa joukko,\njotka vähäksi aikaa vapautettuina sotilaskurin ärsyttävistä kahleista\nlepuuttivat väsyneitä lihaksiaan, nauroivat, laskivat leikkiä ja\npolttelivat, odotellessaan hekin illallistaan kaksitoistatuntisen\npaaston jälkeen. Heidän keskellään istua kyyrötti hiljaa ja vaiteliaina\nviisi valkoviittaista arabialaista vankasti sidottuina ja ankarasti\nvartioituina.\n\nJuuri näiden näkeminen täytti kapteeni Armand Jacotin mielen hyvin\nsuoritetun velvollisuuden hauskalla tunteella. Pitkän, kuuman,\nnäännyttävän kuukauden ajan oli hän osastonsa kanssa samoillut ristiin\nrastiin erämaan autioita seutuja etsimässä rosvojoukkoa, jonka\nsyntiluettelossa oli lukemattomia syytöksiä kameelien, hevosten ja\nvuohien varastamisesta sekä kyllin monta murhaa, jotta koko inha lauma\nolisi moneen kertaan ansainnut giljotiinin.\n\nViikko sitten hän oli heidät tavoittanut. Syntyneessä kahakassa hän\noli menettänyt kaksi omaa miestänsä, mutta rosvojen rankaisu oli ollut\nniin ankara, että heidät surmattiin melkein viimeiseen mieheen.\nPuolisentusinaa vain oli päässyt pakoon; kaikki muut olivat, näitä\nviittä vankia lukuunottamatta, rikostensa sovitukseksi kaatuneet\nlegionalaisten pyssyistä ammuttujen nikkelikotaisten luotien\nlävistäminä. Ja parasta kaikesta: joukon johtaja Ahmet ben Hudin oli\nvangittujen joukossa.\n\nVangeista salli kapteeni Jacot ajatustensa liidellä jälelläolevan\nhiekka-aavikon penikulmain yli pienelle sotilasasemalle, jossa häntä\nhuomenna innokkaasti tervehtisi hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä.\nHänen silmiinsä tuli pehmeä kiilto, kuten aina heitä muistellessa.\nTälläkin hetkellä hän saattoi nähdä äidin kauneuden kuvastuvan pikku\nJeannen lapsellisissa piirteissä, ja nuo molemmat kasvot hymyilisivät\nhänelle, kun hän myöhään seuraavana iltapäivänä hyppäisi maahan\nmatkasta uupuneelta ratsultaan. Jo nyt saattoi hän tuntea pehmeän\nposken koskettavan omaansa -- sametin painuvan parkittua nahkaa vasten.\n\nHänen unelmansa keskeytyivät eräälle aliupseerille huutavan vartijan\näänestä. Kapteeni Jacot kohotti silmänsä. Aurinko ei ollut vielä\nlaskenut; mutta kosteikon vesireiän ympärille ryhmittyneiden muutamien\npuiden ja hänen miestensä ja niiden hevosten varjot ulottuivat kauas\nitään hietikolla, joka nyt kimalteli kuin kulta. Vartija osoitti\nsinnepäin ja siristäen silmiänsä tähysti korpraali etäisyyteen.\nKapteeni Jacot nousi seisaalleen. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka\ntyytyivät muiden silmillä katselemaan. Hän tahtoi itse nähdä.\nTavallisesti hän erotti esineet paljoa aikaisemmin kuin muut ja\nsenvuoksi hänelle olikin annettu liikanimeksi Haukka. Hän näki tusinan\nverran pilkkuja nousevan ja laskevan hietikolla juuri noiden pitkien\nvarjojen takana. Ne hävisivät ja tulivat jälleen esille, mutta aina\nkävivät ne kookkaammiksi. -- Jacot tunsi heidät heti. He olivat\nratsumiehiä -- erämaan ratsumiehiä. Eräs kersantti juoksi jo häntä\nkohti. Koko leirikunta ponnisti silmiään nähdäksensä etäisyyteen. Jacot\nantoi kersantille muutamia lyhyitä ja täsmällisiä määräyksiä. Kersantti\nteki kunniaa, kääntyi koroillaan ja palasi sotilaittensa luo. Sieltä\nhän keräsi kaksitoista miestä, jotka satuloitsivat hevosensa ja\nratsastivat muukalaisia vastaan. Jälelle jääneet sotamiehet\nlaittautuivat täysin taisteluvalmiiksi. Ei ollut ihan mahdotonta, että\nratsastajat, jotka näin nopeasti kiitivät leiriä kohti, olivat\nvangittujen ystäviä ja aikoivat nopealla hyökkäyksellä vapauttaa\nsukulaisensa. Jacot sitä kuitenkin epäili, koska muukalaiset kaikesta\npäättäen eivät yrittäneetkään salata saapumistansa, vaan karauttivat\ntäyttä laukkaa leiriä kohti ihan näkyvissä. Tuon avonaisen esiintymisen\ntakana saattoi väijyä vilppi, mutta ken tunsi Haukan, ei ollut niin\nhupsu, että luuli hänet voitavan siten viekoitella ansaan.\n\nKersantti osastoineen kohtasi arabialaiset kahdensadan metrin päässä\nleiristä. Jacot saattoi nähdä hänen juttelevan kookkaan,\nvalkoviittaisen olennon, arvatenkin joukon johtajan kanssa. Nyt\nratsastivat kersantti ja arabialainen vierekkäin leiriä kohti. Jacot\nodotti heitä. He pysähdyttivät ratsunsa ja astuivat maahan hänen\neteensä.\n\n\"Sheikki Amor ben Khadur\", ilmoitti kersantti esittelyksi.\n\nKapteeni Jacot silmäili vastatullutta. Hän tunsi melkein jokaisen\nvaikutusvaltaisen arabialaisen useiden satojen kilometrien päässä joka\nsuunnalla. Tätä miestä hän ei ollut nähnyt. Hän oli pitkä,\nahavoittunut, jörön näköinen, kuusikymmenvuotias tai vanhempi. Silmät\nolivat kapeat ja häijyt. Kapteeni Jacot ei pitänyt hänen\nulkomuodostansa.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi hän tutkivasti.\n\nArabialainen kävi suoraan asiaan. \"Ahmet ben Hudin on sisarenpoikani\",\nsanoi hän. \"Jos annatte hänet minun haltuuni, niin pidän huolta, ettei\nhän enää riko ranskalaisten lakeja vastaan.\"\n\nJacot pudisti päätänsä. \"Se ei ole mahdollista\", vastasi hän. \"Minun\ntäytyy ottaa hänet mukaani. Hänet tutkitaan asianmukaisesti ja\npuolueettomasti siviilioikeudessa. Jos hän on viaton, päästetään hänet\nvapaaksi.\"\n\n\"Ja ellei hän ole viaton?\" kysyi arabialainen.\n\n\"Häntä syytetään monista murhista. Jokaisesta odottaa häntä\nkuolemantuomio, jos hänet todistetaan syylliseksi.\"\n\nArabialaisen vasen käsi oli ollut kätkettynä burnuusin alle. Nyt hän\nveti sen esille ja näytti ison, raskaan vuohennahkaisen pussin, joka\noli pullollaan kultarahoista. Hän avasi sen suun ja juoksutti\nkourallisen sen sisällöstä oikealle kämmenelleen -- kaikki oli hyvää\nranskalaista kultaa. Pussin koosta ja pulleudesta päätteli kapteeni\nJacot sen sisältävän pikku omaisuuden. Sheikki Amor ben Khadur\npudotteli kämmenelleen kaatamansa kullan kolikko kolikolta takaisin\nkukkaroon. Sitten hän veti sen nauhat tiukkaan. Kaiken aikaa hän oli\nääneti. Jacot silmäili häntä tarkkaavaisesti. He olivat kahdenkesken.\nEsiteltyään vieraan oli kersantti poistunut lyhyen matkan päähän ja\nseisoi nyt selin heihin. Pantuaan takaisin kaikki kultakolikot piti\nsheikki pulleaa kukkaroa avoimella kämmenellään kapteeni Jacotia kohden\nojennettuna.\n\n\"Sisarenpoikani Ahmet ben Hudin _voisi_ karata tänä yönä\", sanoi hän.\n\"Häh?\"\n\nKapteeni Armand Jacot punehtui lyhyen tukkansa hiusmartoa myöten.\nSitten hän kalpeni ja astahti arabialaista kohti. Hänen kätensä olivat\nnyrkkiin puristettuina, mutta äkkiä hän hillitsi aikomuksensa, mikä se\nsitten lienee ollutkin.\n\n\"Kersantti!\" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki\nkunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.\n\n\"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo\", käski hän; \"pidä huolta,\nettä he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu\nleirin piiriin.\"\n\nSheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt\nsilmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin\nsilmien kohdalle.\n\n\"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä\",\nvirkkoi hän, \"ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte,\nja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin.\"\n\n\"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!\" ärjäisi kapteeni Armand\nJacot.\n\nKaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista.\nAhmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on\nhistoriallinen tosiasia -- voitte sen todeta, jos haluatte. Hän\nkohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen\nkylmäverisyydellä. --\n\nKuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin\nseitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen\nvanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat\napuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta\ntutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.\n\nNiin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta\nseikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen\nyhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät\nkoettamaan onneansa -- ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan\nauringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.\n\nKaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta\nturhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä\nSaharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen\ntuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät\narmottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja\nvihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he\ntoimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen\npohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä\nalueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista\nvälttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita\nheidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat\näkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät\npohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä\ntienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan.\nSäälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät\nnorsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku\narabialaisluopioita ja neekeriorjia -- hurja, hillitön, verta ja murhaa\nkammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet -- nämä\nkellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven\nMalbin, -- sillä te tapaatte heidät myöhemmin.\n\nViidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen\ntutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli\nvähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä\npalmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa\nsen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle\npystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana\nparillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja\nryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne \"erämaanlaivojensa\"\nselkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.\n\nYhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni\nkymmenvuotias tyttö -- mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka\npähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan\ntyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen\nkutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle\ntehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty\nnorsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka.\nKäsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja\nrotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan\nnäköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli\nmaailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin\nkummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa,\njolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.\n\nKaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein\npoikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha\nneekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli\nhänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen\ntyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla\nja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla\nhiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam\nenemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti,\nmiltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä\nlasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.\n\nMutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan\nkanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan\nruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina -- milloin\nhänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän\nrusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku\nsydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea.\nTyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua.\nHän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa -- pienen kylän ympärillä olevaa\njulmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain\nlintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja\nmurinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän\npelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti\najatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä\nalati pelottavan isän pateille.\n\nJälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla\nGikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän.\nHeti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle\nkoettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta\nhän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet\nkasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten.\nSitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha\nneekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään\ntörröttävän keltaisen torahampaan.\n\nKun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän\nteltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa\nrintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin\nväliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä\nääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa.\nHänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun\ntuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän\nlapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.\n\nPieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun\njulmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti\nhämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin\nolevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen\nkaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi\nhellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua\nlasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään\nmatkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa\nhellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa\npäivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti\nei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili\nvauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras\nrakkaudenkaipuunsa.\n\nKun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen\nnyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä\nja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen\nkorvaan.\n\n\"Gika rakastaa Miriamia\", kuiskasi hän. \"Miksei isäkin, sheikki,\nrakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta\nminä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä\nolen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin\nkipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa\nsinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi\nsenvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä\nen tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat\nmetsästäjät tänne _el adrean_ ruumiin. _El adrea_ oli aivan kuollut. Ei\nse enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso\npää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka\nyöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta\nmaata. _El adrea_ on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun\nse tuotiin kylään, mutta _el adrea_ ei välittänyt. Se ei tuntenut\niskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään\ntunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen\nonnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!\"\n\nJos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän\nportilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi\nhalunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti\npuhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei\ntohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin,\nsaisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden\nMiriam vain kuunteli hiljaa.\n\nPian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa\nkohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa.\nHän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi\nyksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista\n-- valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät,\nkuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli\nmelkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa\nneuvottelemaan sheikin kanssa.\n\nVanha arabialainen tuli telttansa ovelle heitä vastaan. Hänen silmänsä\nsiristyivät häijysti, kun ne olivat tarkastaneet tulijoita. Nämä\npysähtyivät hänen eteensä vaihtaen tervehdyksiä. Sanoivat tulleensa\nnorsunluuta ostamaan. Sheikki murahteli. Hänellä muka ei ollut\nnorsunluuta. Miriamin suu lensi auki. Tyttö tiesi, että läheisessä\nmajassa oli mahtavia hampaita pinottuna melkein kattoon asti. Hän\ntyönsi pienen päänsä eteenpäin, paremmin nähdäkseen muukalaiset. Kuinka\nvalkoinen oli heidän ihonsa! Kuinka kellervät heidän pitkät partansa!\n\nÄkkiä vilkaisi toinen heistä tyttöön päin. Tämä koetti peräytyä\nnäkyvistä, sillä hän pelkäsi kaikkia miehiä; mutta muukalainen huomasi\nhänet. Miriam havaitsi melkein säikähtyneen ihmettelyn ilmeen, joka\nhäilähti hänen kasvoilleen. Sheikki näki sen myös ja arvasi syyn\nsiihen.\n\n\"Minulla ei ole norsunluuta\", toisti hän. \"En halua tehdä kauppaa.\nLähtekää täältä. Lähtekää nyt.\"\n\nHän astui teltastaan ja melkein työnsi muukalaisia porttia kohti. Nämä\nviivyttelivät, ja silloin sheikki uhkasi. Uppiniskaisuus olisi ollut\nitsemurhaa, joten molemmat miehet kääntyivät pois ja lähtivät kylästä,\npalaten heti omaan leiriinsä.\n\nSheikki palasi teltalleen, muttei astunut sisälle. Sensijaan meni hän\nsille sivulle, missä pieni Miriam kovin säikähtyneenä kyykötti\nvuohennahkaista seinää vasten. Sheikki kumartui ja tarttui häneen\nkäsikynkästä. Häijysti tempaisi hän tytön pystyyn, raahasi hänet teltan\nsuulle ja työkkäsi tylysti sisälle. Tullen hänen perässään tarttui hän\njälleen poloiseen ja pieksi häntä armottomasti.\n\n\"Pysy sisällä!\" murahti hän. \"Älä näytä kasvojasi muukalaisille. Jos\nvielä kerran näyttäydyt muukalaisille, niin tapan sinut!\"\n\nLopuksi survaisi hän lapsen nyrkillään teltan etäiseen nurkkaan, jossa\ntyttönen virui nyyhkytyksiänsä hilliten, sheikin kävellessä\nedestakaisin ja jupistessa itsekseen. Ovella istui Mabunu höpisten ja\nnauraa hytkähdellen. Muukalaisten leirissä haastoi toinen mies nopeasti\ntoiselle.\n\n\"Siitä ei ole epäilystäkään, Malbin\", sanoi hän. \"Ei pienintäkään\nepäilystä; minua vain ihmetyttää, että se vanha lurjus ei ole jo kauan\nsitten vaatinut luvattua palkintoa.\"\n\n\"On asioita, Jönsson, jotka ovat arabialaiselle rahaa rakkaampia\",\nvastasi hänelle kumppani. \"Kosto on yksi niistä.\"\n\n\"Kuitenkaan ei haittaa, että koetamme kullan voimaa\", jatkoi Jönsson.\n\nMalbin kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Ei kannata tarjota rahaa sheikille\", sanoi hän. \"Jotakuta hänen\nväestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa\nkultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä\nvarmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin\nsaisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme.\"\n\n\"No, koeta sitten lahjomista\", myöntyi Jönsson.\n\nMutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat\nmuutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas\nvanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän\nmetallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi\nkullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.\n\nHeti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia\npurkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat\nloikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä\nhetkellä tahansa. Asestetut _askarit_ kuljeskelivat _safarin_ ja\narabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi\npaluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut,\nmitä valkoiset isännät odottivat.\n\nJo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset\nheristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson\nastui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän.\n\n\"Mbida\", kuului vastaus.\n\nMbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin\nihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän\nkäsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla.\nJönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä\nsaaliistahan he olivat maksaneet!\n\nKantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.\n\n\"Tämän olette kullallanne ostaneet\", sanoi toinen heistä. Ja\nlaskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti.\nMalbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla\nmakaava oli peitetty vaatekappaleella.\n\n\"No?\" kysyi viimemainittu. \"Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet\nostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista -- varsinkin kun olemme\nkuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka\nkuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!\"\n\n\"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä\",\nmörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen\npaareilta.\n\nNähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin,\nkirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään\nvirui -- Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.\n\nViittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä\nkohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä\nhyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nViidakon opetuksia\n\n\nTarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi\nhänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei\nollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika\njärkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa\npiinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa\nkurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri\ntunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri\netupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat\nsuunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo,\nkuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata\nrannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman\nturvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä\nmurheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi\nruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.\n\nAamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi\nuutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan\ntoista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena\nmuukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.\n\nIsoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa\nmelkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain\nvähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä\nkyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista\nvasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen\ntervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa -- siunattua\naurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti\nAkutin hereille.\n\n\"Tule\", sanoi hän. \"Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta\npäivänpaisteesta\", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä\ntäällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet\npeittivät.\n\nPoika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti\nympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei\nollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.\n\n\"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin\nmaahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja\nsitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella.\" Täten opetti\nvanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon\nviisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti,\nsillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat\npaikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin\nsellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He\nlöysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi\nmyöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he\nlöysivät matalan kalliotörmän edestä vettä -- suolansekaista, pahalta\nhaisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat\nmonien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi\nseebralauma laukaten paikalta.\n\nPoika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti\nvettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja\nkorvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti\napina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän\ntuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin\npäässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään.\nSiemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli\nheidän yhteinen perintönsä, -- isojen apinain kielellä.\n\n\"Eikö ole vaaraa lähellä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei ole\", vastasi poika. \"En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi.\"\n\n\"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa\", virkkoi apina. \"Täällä\neläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään.\nKun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät,\ntiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä\nmuutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän\ntuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara\npiillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun\ntoisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni\ntarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu.\"\n\n\"Etkä keksinyt -- mitään?\" kysäisi poika nauraen.\n\n\"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta\", ja Akut\nosoitti kädellään.\n\n\"Leijonanko?\" huudahti poika. \"Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään.\"\n\n\"Numa on siellä sittenkin\", vastasi iso apina. \"Ensiksikin kuulin sen\nhuokauksen. Sinusta ei Numan huokaus kuulune erilaisilta kuin muut\näänet, joita tuulen suhina synnyttää ruohossa ja puissa; mutta\nmyöhemmin sinun täytyy oppia tuntemaan Numan huokaus. Sitten minä\ntähystin ja vihdoin näin korkean ruohon liikkuvan yhdeltä kohtaa jonkun\nmuun voiman kuin tuulenviiman röyheltämänä. Katso, ruohon korret\nhajaantuvat molemmin puolin Numan mahtavaa ruhoa, ja kun se hengittää\n-- näetkö? Näetkö pientä huojuntaa molemmin puolin, joka ei ole tuulen\nhuojutusta -- huojuntaa, jollaista ei ole muualla ruohikossa?\"\n\nPoika jännitti silmiänsä -- ne olivat terävämmät silmät kuin mitä pojat\nvanhemmiltaan ylimalkaan perivät -- ja viimein hän päästi havainnostaan\ninnostuneena pienen huudahduksen.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minä näen. Tuolla se on\", ja hän osoitti\nsormellaan. \"Sen pää on käännettynä meitä kohti. Vaaniiko se meitä?\"\n\n\"Numa vaanii meitä\", vastasi Akut, \"mutta meillä ei ole suurta vaaraa,\nellemme mene liian lähelle, sillä se lepää kaatamansa saaliin päällä.\nSen maha on melkein täysi, koskapa emme kuule sen rusentelevan luita.\nSe katselee meitä ääneti, vain pelkästä uteliaisuudesta. Kohta se\njatkaa ateriaansa tai nousee ja tulee alas rapakolle juomaan. Kun se ei\nmeitä pelkää eikä himoitsekaan, ei se viitsi salata meiltä\nläsnäoloansa. Mutta nyt on oivallinen hetki tutustua Numaan, sillä\nsinun täytyy oppia tuntemaan se hyvin, jos mielit kauan elää\nviidakossa. Missä isoja apinoita on paljon, jättää Numa meidät rauhaan.\nTorahampaamme ovat pitkät ja vahvat, ja me osaamme taistella. Mutta kun\nolemme yksinämme ja se on nälissään, emme voi pitää puoliamme. Tule,\nkiertäkäämme sen taakse, jotta saamme sieraimiimme sen hajun. Mitä\npikemmin nenäsi tottuu sen erottamaan, sitä parempi; mutta\nkiertäessämme tulee sinun pysytellä puiden lähettyvillä, sillä usein\ntekee Numa, mitä siltä vähimmin odottaa. Ja pidä korvasi, silmäsi ja\nnenäsi avoinna. Muista aina, että joka pensaan, joka puun takana ja\njokaisessa viidakkoruohon tiheikössä voi väijyä vihollinen. Numaa\nvälttäessämme on sinun varottava joutumasta Saborin, Numan naaraan,\nkitaan. Seuraa minua!\" Ja Akut läksi laajassa kaaressa kiertämään\nvesikuoppaa ja lyyhistynyttä leijonaa.\n\nPoika astui aivan sen kintereillä, joka vaisto valppaana, hermot\njännittyneinä äärimmäiseen kiihtymykseen. Tämä vasta oli elämää.\nHetkiseksi hän unohti muutama minuutti sitten tekemänsä päätöksen\nrientää jollekulle toiselle kohdalle rannikkoa, jonkun matkan päähän\nmaihinnousupaikastaan, ja sieltä heti lähteä paluumatkalle Lontooseen.\nMutta nyt hän ajatteli vain elämisen villiä iloa ja riemuitsi\nsaadessaan terästää aistejaan ja koettaa uljuuttansa villin viidakon\nsikiöiden viekkautta ja voimaa vastaan ison kesyttämättömän mantereen\nlaajoilla lakeuksilla ja synkillä metsäpoluilla, joilla ne alati\nväijyivät. Hän ei tuntenut pelkoa. Hänen isällään ei ollut sellaista\nollut pojan perittäväksi; mutta kunniantunto ja omatunto hänellä oli,\nja niistä usein koitui hänelle kiusaa, kun ne hänen synnynnäisen\nvapaudenrakkautensa kanssa taistelivat hänen sielunsa omistamisesta.\n\nHe olivat ehtineet vain lyhyen matkaa Numan selkäpuolelle, kun poika\nerotti petoeläimen vastenmielisen hajun. Hymy kirkasti hänen kasvonsa.\nJoku vaisto sanoi hänelle, että hän olisi tuntenut tuon lemun monien\ntuhansien muiden joukosta, vaikkei Akut olisikaan ilmoittanut hänelle\nleijonan läsnäolosta. Siinä oli omituista tutunomaisuutta -- kaameaa\ntutunomaisuutta, joka sai hänen lyhyen niskatukkansa nousemaan ja toi\nehdottoman irvistyksen hänen huulilleen, paljastaen hampaat. Hänestä\ntuntui kuin olisi nahka hänen korviensa ympärillä pingoittunut, aivan\nkuin nuo jäsenet olisivat litistyneet pääkalloa vasten kuolettavan\nkamppailun aavistuksesta. Hänen ihoansa kutkutti. Hän hehkui\nmieluisasta aistimuksesta, jota ei ollut koskaan ennen tuntenut, Hän\noli silmänräpäyksessä muuttunut toiseksi olennoksi -- varovaiseksi,\nvalppaaksi, valmiiksi. Näin muutti Numan, leijonan, haju pojan\nmetsäeläimeksi.\n\nHän ei ollut koskaan nähnyt leijonaa -- hänen äitinsä oli\nponnistelullaan suurin vaivoin ehkäissyt hänet siitä. Mutta hän oli\nahmimalla katsellut lukemattomia leijonankuvia ja nyt hän tunsi\nkiihkeää intohimoa saada omin silmin tarkata ilmielävää eläinten\nkuningasta. Akutia seuratessaan hän vilkui alati toisella silmällään\nolkansa yli taakseen toivoen Numan nousevan haaskaltaan ja\nnäyttäytyvän. Niinpä hän jättäytyi Akutista hiukan jälkeen, eikä\naikaakaan, niin apinan kimakka varoitushuuto herätti hänet äkkiä\nmiettimään muita asioita kuin kätkettyä Numaa. Kääntäen silmänsä\nnopeasti toveriin päin näki poika suoraan edessään polulla seisomassa\njotakin, mikä sai kiihtymyksen sävähtämään hänen ruumiinsa jokaisessa\nhermossa. Ruho puolittain ulkona pensaikosta, jossa se varmaan oli\npiillyt, seisoi sileä ja kaunis naarasleijona. Sen kellervänvihreät\nsilmät olivat pyöreät ja tuijottivat suoraan pojan silmiin, ikäänkuin\ntunkeutuen niihin. Heidän väliään ei ollut kymmentäkään askelta.\nKahdenkymmenen askeleen päässä leijonasta seisoi iso apina mylvien\nohjeita pojalle ja sinkautellen ärsytyksiä valtavalle pedolle,\nilmeisesti koettaen kääntää sen huomion pojasta, samalla kun hän itse\notti turvansa läheiseen puuhun.\n\nMutta Sabor ei ollut houkuteltavissa. Se tuijotti yhä poikaan. Tämä\nseisoi naaraksen ja uroksen välillä, leijonaemon ja haaskan välillä.\nTuo tuntui epäilyttävältä. Kaiketikin oli pojalla jotakin suunnitelmia\nsen herraa ja puolisoa vastaan tai se tahtoi riistää heidän\nmetsästyksensä hedelmät. Naarasleijona on äkkipikainen. Akutin mylvintä\närsytti sitä. Se murahti kumeasti ja astahti poikaa kohti.\n\n\"Puuhun!\" huusi Akut.\n\nPoika kääntyi pakenemaan, ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi\nleijona. Puu oli vain muutaman askeleen päässä. Oksa riippui kymmenen\njalan päähän maasta, ja pojan hypätessä sitä tavoittamaan hyppäsi\nleijona häntä tavoittamaan. Apinan tavoin veti hän itsensä ylös\nja siirtyi toiselle sivulle. Valtava etukäpälä hipaisi hänen\nlanteitaan -- juuri ja juuri. Käyrä varvas tarttui kuin koukku hänen\npyjama-housujensa vyötäröön, reväisten ne riekaleina hänen yltään\nhyökkäävän leijonan saaliiksi. Puolialastomana vetäytyi poika turvaan\npedon kääntyessä ja hypätessä uudestaan häntä kohti.\n\nLäheisessä puussa mölysi ja torui Akut haukkuen naarasleijonaa kaikilla\nmahdollisilla herjausnimillä. Matkien opettajansa käytöstä tyhjensi\npoikakin herjaussanojensa varaston viholliselleen, kunnes hän\nhuomattuaan sanojen tehottomuuden alkoi etsiä jotakin raskaampaa\nheittoasetta. Ei ollut käsillä muuta kuin kuivuneita oksia ja\nkarahkoja, mutta niitä hän paiskeli Saborin ylöspäin käännettyyn\nmölisevään kuonoon, aivan kuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt\nkaksikymmentä vuotta sitten, kun hänkin poikana oli härnäillyt ja\nkiusoitellut viidakon isoja kissoja.\n\nNaarasleijona kiersi vähän aikaa hermostuneena puun runkoa; mutta\nsitten se joko todeten valppautensa hyödyttömyyden tai nälän nipistelyn\npakottamana harppoi majesteettisesti pois ja hävisi tiheikköön herransa\nluo, joka ei ollut rähinän aikana kertaakaan näyttäytynyt. Kun Akut ja\npoika uskalsivat jättää pakopaikkansa, laskeutuivat he maahan\njatkaakseen keskeytynyttä matkaansa. Vanha apina nuhteli poikaa tämän\nhuolimattomuudesta.\n\n\"Jollet olisi ollut niin innostunut takanasi olevaan urosleijonaan,\nolisit huomannut naaraksen paljoa aikaisemmin kuin nyt\", sanoi hän.\n\n\"Mutta sinähän menit ihan sen ohitse sitä huomaamatta\", vastasi poika.\n\nAkut näytti nolostuneelta.\n\n\"Niin se on\", sanoi hän, \"sillä lailla viidakon väki kohtaa kuolemansa.\nKäymme varovaisesti kautta elinkautemme ja sitten me lyhyeksi hetkeksi\nunohdamme ja sitten...\" Apina matki hampaillaan isojen leukojen\njyrsintää lihassa. \"Tämä on läksy\", jatkoi hän. \"Olet oppinut, ettet\nsaa liian kauan tähystää silmilläsi yhtäälle, kallistaa korviasi ja\nojentaa nenääsi yhteen ja samaan suuntaan.\"\n\nSinä yönä paleli Tarzanin poikaa enemmän kuin häntä ikänä oli palellut.\nPyjama-housut eivät tosin olleet paksut, mutta ne olivat toki tyhjää\npaksummat. Ja seuraavana päivänä kärvensi häntä polttava aurinko, sillä\njälleen kävi heidän matkansa suurelta osaltaan eräiden laajojen ja\npuuttomien kenttien yli. Pojan mielessä oli yhä tuuma vaeltaa etelää\nkohti ja kiertää takaisin rannikolle etsimään toista sivistyksen\nulkoasemaa. Hän ei ollut siitä suunnitelmasta virkkanut mitään\nAkutille, sillä hän tiesi, että apinasta tuntuisi vastenmieliseltä\njokainen eroon vivahtava ehdotus.\n\nKuukauden päivät samoilivat toverukset eteenpäin, ja poika oppi\nnopeasti viidakon lait; hänen lihaksensa sopeutuivat uuteen\nelämäntapaan, johon olivat joutuneet. Isän jänteet olivat periytyneet\npojalle -- niitä tarvitsi vain karaista ja kehittää. Poika havaitsi,\nettä hänelle oli aivan luonnollinen asia heilautella itseään puiden\nvälitse. Hyvin korkeallakaan hän ei milloinkaan tuntenut pienintäkään\nhuimausta, ja kun hän oli oppinut heittäytymisen ja irroittautumisen\ntaidon, ponnahdutti hän itsensä ilman läpi oksalta oksalle vielä\nketterämmin kuin Akut, joka oli raskaampi.\n\nJa säiden vaikutuksesta sitkistyi ja koveni hänen pehmeä, valkoinen\nihonsa, muuttuen nyt ruskeaksi päiväpaisteessa ja tuulessa. Hän oli\neräänä päivänä riisunut pyjama-röijynsä uidakseen pienessä joessa, joka\noli liian kapea krokotiilien tyyssijaksi, ja sillä välin kun hän Akutin\nkera kisaili vilpoisessa vedessä, oli marakatti pudottautunut\nyläpuolella riippuvalta oksalta, siepannut pojan ainoan sivistyneestä\nmaailmasta perityn vaatekappaleen ja kiitänyt pois sen kanssa.\n\nEnsimmältä Jack oli vihoissaan; mutta oltuaan vähän aikaa röijyttä hän\nalkoi käsittää, että puolipukeissa käyminen on paljoa epämukavampaa\nkuin alastomana oleskelu. Pian hän ei vaatteitaan enää laisinkaan\nkaivannut. Ja nyt hän alkoi täysin siemauksin nauttia rajattomasta\nvapaudestansa. Joskus värähti hymy hänen kasvoillaan, kun hän yritti\nkuvitella koulutoveriensa hämmästystä, jos ne vain olisivat voineet\nnähdä hänet nyt. Ne olisivat kadehtineet häntä. Niin, ne olisivat häntä\nkovin kadehtineet. Sellaisina hetkinä hän sääli heitä; mutta kun hän\nsitten ajatteli heitä englantilaisten kotiensa ylellisyyden ja\nmukavuuden keskellä onnellisina vanhempainsa parissa, nousi kiusallinen\npala hänen kurkkuunsa ja hän oli näkevinään äitinsä kasvot sekavan\nsumun läpi, joka ehdottomasti kohosi hänen silmiinsä. Ja silloin hän\nhoputti Akutia eteenpäin; he samosivat nyt läntiseen suuntaan,\nrannikkoa kohti. Apina luuli heidän etsivän hänen omaan lajiinsa\nkuuluvaa parvea, eikä poika huolinut sitä uskoa häneltä riistää.\nEhtisihän Akutille ilmoittaa todelliset suunnitelmat vielä sittenkin,\nkun olisivat saapuneet sivistyksen ulottuville.\n\nEräänä päivänä he verkalleen vaeltaessaan joen vartta pitkin tapasivat\nodottamattaan alkuasukaskylän. Muutamia lapsia leikki veden partaalla.\nPojan sydän hytkähti rinnassa hänen nähdessään heidät, sillä hän ei\nollut kuukauteen tavannut ihmisolentoa. Mitäpä siitä, vaikka ne\nolivatkin alastomia villejä? Mitäpä siitä, vaikka niiden iho oli musta?\nEikö Luoja ollut heitä muotissaan muovannut, kuten hänet itsensäkin?\nOlivathan he hänen veljiään ja sisariaan! Hän juoksi lapsia kohti.\nLausuen matalan varoituksen tarttui Akut häntä käsivarresta,\npidättääkseen häntä. Poika ravistautui irti ja riensi tervehdyshuudoin\nmustia leikkijöitä kohti. Hänen äänensä sai jokaisen pään kohoamaan.\nSilmät muljollaan tuijottivat lapset hetkisen häneen ja kääntyivät\nsitten säikähdyksestä kirkuen pakenemaan kylään. Heidän kintereillään\njuoksivat heidän äitinsä ja vastauksena hälytykseen tuli kyläportista\nparikynmentä soturia, nopeasti sieppaamansa keihäät ja kilvet käsissä.\n\nAiheuttamansa hämmingin nähdessään poika pysähtyi. Iloinen hymy haihtui\nhänen kasvoiltaan, kun soturit juoksivat häntä vastaan hurjin huudoin\nja uhkaavin elein. Akut huuteli hänelle takaapäin kehoittaen häntä\nkääntymään ja pakenemaan, koska neekerit tappaisivat hänet. Hetkisen\nkatseli poika heidän tuloaan ja kohotti sitten kämmenensä heitä kohti\nmerkiksi, että pysähtyisivät, samalla huutaen, että hän tuli ystävänä\n-- että oli vain halunnut leikkiä lasten kanssa. Tietenkään eivät ne\nymmärtäneet sanaakaan hänen puhuttelustansa, ja vastauksena oli --\nkuten mikä alaston olento tahansa, joka äkkiä olisi viidakosta\nhyökännyt heidän naistensa ja lastensa kimppuun, saattoi odottaa, --\nropsahdus suhisevia keihäitä. Heittoaseet viuhahtelivat kaikkialle\npojan ympärille, mutta ainoakaan ei osunut häneen. Jälleen tunsi hän\njotakin kutittavaa selkäpiissään, lyhyt tukka nousi niskassa ja\npäälaella. Hänen silmänsä siristyivät. Niistä leimahti äkillistä vihaa,\njoka karkoitti niitä äsken valaisseen ystävällisen hilpeyden. Kumeasti\nmurahtaen, aivan kuin hätyytetty eläin, kääntyi hän ja juoksi\nviidakkoon. Siellä odotti Akut häntä puussa. Apina kehoitti häntä\nrientämään pakoon, sillä vanha viisas ihmisenmuotoinen tiesi, että he\nkaksin, alastomina ja aseettomina, eivät voisi pitää puoliaan jänteviä\nmustia sotureita vastaan, jotka varmaan panisivat toimeen jonkinlaisen\netsinnän metsässä.\n\nMutta uusi voima liikkui Tarzanin jälkeläisessä. Hän oli poikamaisen\niloisesti ja avomielisesti tarjonnut ystävyyttä näille henkilöille,\njotka olivat ihmisolentoja kuten hänkin. Hänet oli otettu vastaan\nepäluulolla ja keihäillä. Häntä ei oltu edes kuunneltu. Raivo ja viha\nvaltasi hänet. Akutin kehoittaessa pakenemaan hän pani vastaan. Hän\nhalusi taistella, mutta hänen järkensä sanoi liiankin selvästi, että\nhän mielettömästi uhraisi henkensä näin paljain käsin ja hampain\nkohdatessaan näitä asestettuja miehiä, -- poika ajatteli jo hampaitaan,\ntaisteluhampaitaan, milloin ottelun mahdollisuus häämöitti lähellä.\n\nLiikkuen verkalleen puiden lomitse hän katseli olkansa yli taakseen,\nvaikkei enää laiminlyönytkään muiden, kummallakin puolella tai edessä\nväijyvien vaarojen mahdollisuutta, -- hänen kokemuksensa naarasleijonan\nkanssa ei kaivannut toistamista, vaan läksy oli iäksi painunut hänen\nmieleensä muutoinkin. Takaansa hän kuuli villien lähestyvän huutaen ja\nkirkuen. Hän jättäysi jälemmäksi, kunnes takaa-ajajat olivat hänen\nnäkyvissään. He eivät huomanneet häntä, koska eivät etsineet\ninhimillistä saalista puista. Poika pysyttäysi ihan heidän edellään.\nLikimain kaksi kilometriä jatkoivat mustat takaa-ajoa ja kääntyivät\nsitten palatakseen kylään. Nyt oli pojan vuoro, hänen odottamansa\ntilaisuus, sillä kuuma kostonhimoinen veri kuohui hänen suonissaan,\nkunnes hän näki takaa-ajajansa punaisen sumun läpi.\n\nVillien kääntyessä kääntyi poika heidän peräänsä. Akutia ei enää ollut\nnäkyvissä. Luullen pojan seuraavan oli tämä vaeltanut yhä kauemmaksi,\nhaluttomana kiusaamaan kohtaloa noiden kuolettavain keihäiden\nulottuvilla. Hiipien hiljaa puusta puuhun vaani poika palaavien\nsoturien askeleita. Vihdoin yksi miehistä jäi tovereistansa jälkeen\nheidän seuratessaan pientä kylään vievää polkua. Julma hymy valaisi\nnuorukaisen kasvot. Nopeasti riensi hän eteenpäin, kunnes liikkui\nmelkein neekerin pään päällä, tämän mitään aavistamatta. Hän hiipi\nvaanien saaliinsa perässä kuin Sheeta, pantteri, -- olihan hän monet\nkerrat nähnyt Sheetan hiivintää.\n\nÄkkiä ja äänettömästi hyppäsi hän etuvinoon alaspäin uhrinsa leveille\nhartioille. Heti kun hän kosketti miestä, hapuilivat hänen sormensa\nhänen kurkkuaan. Pojan ruumiinpaino paiskasi neekerin raskaasti maahan\nja samalla sai hän niin ankaran tölmäyksen takaapäin tämän polvista,\nettä hengitys rintakehän tärskähtäessä salpautui. Sitten iskeytyivät\nvahvat valkoiset hampaat hänen niskaansa ja jäntevät sormet puristivat\nyhä tiukemmin hänen henkitorveansa. Jonkun aikaa ponnisteli soturi\nraivoisasti, paiskautuen sinne tänne, koettaessaan ravistaa\nhätyyttäjäänsä erilleen; mutta alati hän kävi yhä heikommaksi ja alati\nriippui hänessä tuo hirveä ja äänetön olento, jota hän ei voinut nähdä,\nja laahasi hänet verkalleen pensaikkoon tien viereen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nOmaa heimoa\n\n\nKun Akut huomasi, että poikaa ei ollutkaan takana, kääntyi hän tätä\netsimään. Hän oli ehtinyt palata vain vähän matkaa, kun äkkiä ja\nhämmästyneenä pysähtyi nähdessään kummallisen olennon lähestyvän puiden\nvälitse. Se oli poika, mutta oliko se mahdollista? Hänen kädessään oli\nkeihäs ja selässä riippui soikea kilpi, jollaisia heidän kimppuunsa\nhyökänneillä mustilla sotureilla oli ollut; nilkoissa ja käsivarsissa\noli rauta- ja vaskirenkaita, ja nivusvaate oli kiedottuna hänen\nvyötäisilleen. Sen laskoksiin oli pistetty veitsi. Nähdessään apinan\nriensi poika näyttämään hänelle voitonmerkkejänsä. Ylpeänä osoitti hän\njokaista vastikään hankkimaansa esinettä ja kertoi kerskuen urotyönsä\nyksityiskohdista. \"Paljain käsin ja hampaillani minä hänet surmasin\",\nsanoi hän. \"Olisin halunnut päästä, heidän ystäväkseen, mutta he\ntahtoivat mieluummin olla vihollisiani. Ja nyt kun minulla on keihäs,\nnäytän Nunnallekin, mikä minä vihollisena olen! Ainoastaan valkoihoiset\nihmiset ja isot apinat, Akut, ovat ystäviämme. Niitä me etsimme;\nkaikkia muita on meidän vältettävä tai tapettava ne. Sen olen\nviidakossa oppinut.\"\n\nHe kiersivät vihamielisen kylän sivuitse ja palasivat tolalleen rantaa\nkohti. Poika oli hyvin ylpeä uusista aseistaan ja koristuksistaan. Hän\nharjoitteli alituisesti keihäällänsä, heitellen sitä tuntikausia\nkaikenlaisiin eteensä sattuviin esineihin heidän kiirettä pitämättä\nsamoillessaan, kunnes saavutti sellaisen taidon, mikä vain nuorille\nlihaksille on niin lyhyen harjoituksen jälkeen mahdollinen. Kaiken\naikaa oli Akut kasvatuksessa hänen ohjaajanansa. Ei enää ollut\nainoatakaan jälkeä viidakossa, joka ei olisi pojan tarkoille silmille\nollut avoin kirja, ja nekin epämääräiset jäljet, joita sivistynyt\nihminen ei aisteillaan laisinkaan huomaa ja jotka hänen villille\nserkulleen ovat vain osittain havaittavissa, tulivat innokkaalle\npojalle perin tutunomaisiksi. Hän kykeni hajusta erottamaan\nlukemattomat kasvinsyöjäin lajit ja myös pelkästään sen ihosta\nerittyvän huurun lisääntymisestä tai vähenemisestä ilmassa tuntemaan,\noliko elukka lähenemässä vai kulkiko se poispäin. Eikä hän kaivannut\nsilmiensä todistusta tietääkseen, oliko tuulen päällä kaksi tai neljä\nleijonaa -- sadanko metrin vai kilometrin päässä.\n\nPaljon tästä oli Akut hänelle opettanut, mutta paljoa enemmän siinä oli\nvaistomaista tietoa -- isältä perittyä omituista aavistusta. Hän oli\nalkanut rakastaa viidakkoelämää. Alituinen älyn ja vaistojen kamppailu\nvarovaisten ja varomattomien polulla öin päivin vaanivia tuhoavia\nvihollisia vastaan vetosi siihen seikkailuhenkeen, joka sykkii\nalkuperäisen Aatamin jokaisen täysiverisen pojan sydämessä. Mutta\nvaikka hän tätä elämää rakasti, ei hän ollut sallinut itsekkäiden\ntoivomustensa hälventää velvollisuudentunnetta, joka oli saanut hänet\nkäsittämään, kuinka siveellisesti rikollinen hänen seikkaileva\nkarkaamisensa Afrikkaan pohjaltaan oli. Isän ja äidin rakkaus eli\nvoimakkaana hänen sydämessään -- liian voimakkaana salliakseen hänen\ntäysin siemauksin nauttia onnesta, joka epäilemättä tuotti näille monta\nsurunpäivää. Ja siksipä hän pysyi hellittämättä päätöksessään etsiä\nrannikolta satama, lähettääkseen itsestään tietoja kotiin ja saadakseen\nrahoja Lontooseen palatakseen. Samalla hän tunsi itsensä varmaksi, että\nnyt voisi taivuttaa vanhempansa sallimaan hänen viettää ainakin osan\najastaan niillä afrikkalaisilla tiluksilla, jotka hän kodissaan\nkuulemistansa huolimattomista, tilapäisesti virketyistä sanoista\npäätellen tiesi isänsä omistavan. Se olisi jotakin -- ainakin parempaa\nkuin kuluttaa elinaikansa kaavoihin puristuneen sivistyksen\nkyllästyttävien nautintojen ja rajoitusten puitteissa.\n\nJa niin hän oli pikemminkin tyytyväinen heidän rannikkoa kohti\nsamoillessaan, sillä samalla kun hän nautti saloseudun vapautta ja sen\nvillejä riemuja, tunsi hän omantuntonsa keveäksi, koska tiesi tekevänsä\nkaiken voitavansa palatakseen vanhempainsa luo. Hän toivoikin\ntapaavansa jälleen valkoihoisia -- omia heimolaisiaan, -- sillä monessa\ntilaisuudessa hän oli ikävöinyt muuta seuraa kuin ison apinan.\nSeikkailu mustien kanssa ärsytti yhä hänen mieltänsä. Hän oli\nlähestynyt heitä niin viattoman toverillisesti ja niin lapsellisen\nvarmana vieraanvaraisesta vastaanotosta, että hänen kokemansa kohtelu\noli pahoin kolhinut nuoren sydämen ihanteita. Hän ei enää pitänyt\nmustaa miestä veljenään, vaan pikemminkin yhtenä verenhimoisen viidakon\nlukemattomista vihollisista -- petoeläimenä, joka neljän jalan asemesta\nkäveli kahdella.\n\nJa niin kuluivat päivät, ja metsästyksestä ja kiipeilystä kehittyivät\npojan lihakset ja hänen ketteryytensä lisääntyi, niin että Akutkin,\njoka olikin laiskanläntä, ihmetteli oppilaansa urheutta. Ja todetessaan\nriemukseen suuren voimansa kävi poika varomattomaksi. Hän samoili\nviidakkoa pää pystyssä, vaaraa uhmaten. Akutin paetessa puihin heti kun\ntunsi Numan hajun, poika vain nauroi eläinten kuninkaalle vasten naamaa\nja asteli uljaasti sen ohitse. Hyvä onni suosi häntä pitkän aikaa.\nHänen tapaamansa leijonat olivat kai ruuasta kylläisiä tai ehkä ne niin\nhämmästyivät alueelleen tunkeutuneen oudon olennon rohkeudestakin, että\nhyökkäystuumat kaikkosivat niiden mielestä, kun ne silmät muljollaan\nkatselivat hänen lähestymistään ja poistumistaan. Mikä lienee syy\nollutkin, totta on, että poika monissa tilaisuuksissa sivuutti jonkun\nison leijonan muutaman askeleen päästä, sen vain hiukan murahtaessa\nvaroitukseksi.\n\nMutta kaksi leijonaa ei silti ehdottomasti ole aivan samanlaisia\nluonteeltaan ja sävyltään. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin\nihmissukuun kuuluvat olennot. Siitä, että kymmenen leijonaa menettelee\nsamoin samankaltaisissa olosuhteissa, ei voi päättää, että\nyhdestoistakin niin tekee, -- hyvin mahdollisesti se käyttäytyy toisin.\nLeijona on hermoiltaan korkealle kehittynyt eläin. Se ajattelee ja\ntekee siis johtopäätöksiä. Kun sillä on hermosto ja aivot, on sillä\nmyöskin luonnonlaatu, johon ulkonaiset syyt vaikuttavat eri tavoin.\nEräänä päivänä poika tapasi yhdennentoista leijonansa. Se käveli pienen\ntasangon yli, jolla kasvoi vähäisiä pensasryhmiä. Akut oli muutaman\naskeleen päässä vasemmalla pojasta, joka ensimmäiseksi huomasi Numan\nläsnäolon.\n\n\"Juokse, Akut!\" huusi poika nauraen. \"Numa on kätkeytyneenä pensaisiin\noikeallani. Riennä, vilistä nyt pikaisesti puihin, Akut! Minä, Tarzanin\npoika, suojelen sinua\", ja poika pysyi nauraen suunnallaan, joka vei\nhänet aivan läheltä pensaikkoa, jossa Numa oli piilossa.\n\nApina huusi hänelle kehoittaen tulemaan pois, mutta poika vain heilutti\nkeihästään ja suoritti tilapäisen sotatanssin osoittaakseen\nhalveksumistaan eläinten kuningasta kohtaan. Hän tuli yhä lähemmäksi\npelottavaa surmaajaa, kunnes leijona äkkiä vihaisesti murahtaen kohosi\nmakuusijaltaan vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä nuorukaisesta.\nIsokokoinen eläin oli tämän viidakon ja erämaan valtias. Pitkä\npörröinen harja peitti sen hartioita. Leuoissa oli julmat\nraateluhampaat. Sen keltaisenvihreistä silmistä leimusi vihaa ja uhmaa.\n\nSurkean tehoton keihäs kädessään käsitti poika pian, että tämä leijona\noli toisenlainen kuin hänen ennen kohtaamansa, mutta hän oli jo mennyt\nliian pitkälle peräytyäkseen. Lähin puu oli usean metrin päässä\nvasemmalla, -- leijona saattoi olla jo hänen kimpussaan ennenkuin hän\noli ehtinyt matkan puoliväliin, eikä kukaan, joka tuota eläintä nyt\nkatseli, voinut epäillä sen hyökkäysaikeita. Leijonan takana oli\noaspuu, vain muutaman jalan päässä siitä. Se oli läheisin turvapaikka\nmutta Numa oli sen ja saaliinsa välillä.\n\nPojan tuntiessa pitkän keihäänvarren kädessään ja nähdessä puun\nleijonan takana, juolahti hänen mieleensä ajatus -- takaperoinen,\nnaurettava, epätoivon synnyttämä ajatus. Mutta nyt ei ollut aikaa\npunnita mahdollisuuksia, -- oli vain yksi ainoa pelastuksen\nmahdollisuus, ja sen vähäisen tilaisuuden tarjosi oaspuu. Jos leijona\nhyökkäisi, olisi myöhäistä, -- pojan oli hyökättävä ensin, ja Akutin\neikä vähemmin Numan kummastukseksi loikkasi hän nopeasti petoa kohti.\nVain sekunnin ajan oli leijona hämmästyksestä hievahtamatta, ja siinä\nsekunnissa pani Jack Clayton koulussa oppimansa tempun kovan koetuksen\nalaiseksi.\n\nHän juoksi suoraan villipetoa kohti pitäen keihästä varsipää edellä\nruumiinsa edessä. Akut kirkui kauhusta ja hämmästyksestä. Leijona\nseisoi silmät muljottaen pyöreinä päässä ja odotti hyökkäystä, valmiina\nnousemaan takajaloilleen ja vastaanottamaan tuon yltiöpään olennon\niskuilla, jotka olisivat voineet murskata puhvelin kallon.\n\nIhan leijonan eteen työnsi poika keihäänsä varren maahan, suoritti\nmahtavan hyppäyksen, ja ennenkuin hämmästynyt eläin saattoi arvata,\nmikä kepponen sille oli tehty, suhahti hän leijonan pään yli oaspuun\nraatelevaan syleilyyn; -- hän oli turvassa, mutta haavoitettuna.\n\nAkut ei ollut koskaan nähnyt seiväshyppyä. Nyt hän tanssi oman puunsa\nturvassa kirkuen ärsytyksiä ja kerskumisia nolatulle Numalle, sillä\nvälin kun poika, raadeltuna ja verta vuotaen, koetti piikkisessä\nturvapaikassaan sijoittua niin, että tuntisi mahdollisimman vähän\nkipua. Hän oli pelastanut henkensä, mutta melkoisen kärsimyksen\nhinnalla. Hänestä tuntui siltä, kuin ei leijona koskaan mielisi lähteä,\nja vasta ummelleen tunnin varrottuaan luopui vihainen peto väijymästä\nja asteli majesteettisesti pois kentän yli. Kun se oli turvallisen\nvälimatkan päässä, irroitteli poika itsensä oaspuusta, saaden kuitenkin\nvielä uusia naarmuja jo muutoinkin kidutettuun lihaansa.\n\nKului monta päivää, ennenkuin hänen saamansa läksyn ulkonaiset merkit\nhävisivät; mutta vaikutus, jonka se hänen mieleensä jätti, oli sinne\niäksi painunut. Sen erän perästä hän ei aiheettomasti kiusannut\nkohtaloa. Hän antautui myöhemmässä elämässään monesti suureenkin\nuhkaan, mutta ainoastaan milloin hän siten voi edistää jonkun hartaasti\ntoivomansa päämäärän saavuttamista, -- ja hän harjoitteli sitten\nseiväshyppyjä.\n\nUseita vuorokausia pysyivät apina ja poika paikoillaan puussa,\njälkimäisen toipuessa terävien okaiden tuskallisista haavoista. Iso\nnelikätinen nuoli inhimillisen toverinsa haavoja, eikä niitä millään\nmuulla tavoin hoideltukaan; mutta pian ne paranivat, sillä\nturmeltumaton iho paikkautuu helposti. Kun poika taas tunsi itsensä\nreippaaksi, jatkoivat toverukset matkaansa rannikolle päin, ja\nmieluisat aavistukset täyttivät jälleen nuorukaisen mielen.\n\nJa vihdoin saapui kauan odotettu hetki. He samosivat sotkuisen metsän\nläpi, kun pojan silmät keksivät hänen tähystellessään alemmilta\noksilta, joita pitkin he vaelsivat, vanhat, mutta hyvin selvät jäljet\n-- jäljet, jotka saivat hänen sydämensä pamppailemaan -- ihmisen,\nvalkoisten miesten jäljet, sillä paljaiden jalkain tallaamain joukossa\noli selväpiirteiset eurooppalaismallisten saappaiden jäljet. Latu,\njolla näkyi melkoinen joukko vaeltaneen, suuntausi pohjoiseen suorassa\nkulmassa siitä urasta, jota pitkin poika ja apina olivat rannikolle\npyrkineet.\n\nEpäilemättä nuo valkoiset miehet tiesivät lähimmän rannikkosiirtolan.\nSaattoivatpa juuri olla sinne matkallakin. Joka tapauksessa maksaisi\nvaivan tavoittaa heidät jo pelkän sen ilonkin vuoksi, jota omaan\nheimoon kuuluvien olentojen kohtaaminen tuottaisi. Poika oli aivan\nhaltioissaan; hänen sydämensä pamppaili innosta ja hän joudutti matkaa\nsinnepäin. Akut epäröitsi. Hän ei tahtonut tietää ihmisistä. Hänelle\noli nuorukainen apinatoveri, sillä olihan tämä apinakuninkaan poika.\nAkut koetti vieroittaa häntä tuumasta, selitellen hänelle, että he pian\nsaapuisivat oman kansansa heimon luo, missä poika kerran vanhemmaksi\ntultuaan valittaisiin kuninkaaksi, kuten hänen isänsä oli ennen häntä\nollut. Mutta Jack oli itsepintainen. Hän sanoi kaikin mokomin\ntahtovansa jälleen tavata valkoihoisia. Halusi lähettää sanoman\nvanhemmilleen. Akut kuunteli, ja hänen kuunnellessaan vihjaisi hänelle\neläimenvaisto totuuden: poika suunnitteli paluuta omien heimolaistensa\nluo.\n\nSe ajatus täytti vanhan apinan surulla. Akut rakasti poikaa, kuten oli\nrakastanut tämän isää, hartaan uskollisesti kuin koira isäntäänsä.\nApinansydämessään ja apiananaivoissaan hän oli viljellyt toivoa, että\nhän ja poika eivät koskaan eroaisi toisistansa. Hän näki kaiken rakkaan\nkuvittelunsa haihtuvan, ja kuitenkin hän pysyi uskollisena pojalle ja\nhänen toivomuksilleen. Lohduttomanakin hän myöntyi pojan päätökseen\nseurata valkoihoisten safaria ja saattoi häntä luulonsa mukaan\nviimeisellä yhteisellä matkalla.\n\nJäljet olivat vain parin päivän vanhat, kun ystävykset ne löysivät,\nmikä merkitsi, että hiljalleen liikkuva karavaani oli ainoastaan\nmuutaman tunnin matkan päässä heistä; harjaantuneet ja notkeat lihakset\npystyivät kiidättämään heitä nopeasti oksien välitse takkuisen\npensaskasvullisuuden yläpuolella, joka oli ehkäissyt valkoisten miesten\nkuormitettujen kantajain vauhtia.\n\nPoika samosi etumaisena, innostuksen ja odotuksen kannustaessa häntä\nedelle toveristaan, jolle heidän päämääränsä saavuttaminen tiesi vain\nsurua. Nuorukainen ensiksi näkikin karavaania suojaavan jälkijoukon ja\nvalkoiset miehet, joita oli ollut niin innokas tavoittamaan.\n\nKömpien edellä astuvien sekavissa jäljissä laahusti tusina raskaasti\nkuormitettuja neekereitä, jotka uupuneina tai sairaina olivat jääneet\njälemmäksi, ja heitä jälkijoukon mustat soturit tyrkkivät\nkärkisauvoilla, potkivat kaatuvia, riuhtaisivat heidät sitten tylysti\njaloilleen ja hätyyttivät eteenpäin. Kummallakin puolella astui\nvalkoinen jättiläinen, jonka tuuhea kellertävä parta melkein kätki\nhänen kasvonsa. Pojan huulet avautuivat iloiseen tervehdyshuutoon, kun\nhänen silmänsä ensiksi keksivät valkoiset miehet -- huutoon, joka ei\nsitten kajahtanut ilmoille, sillä melkein samassa muuttui hänen\nonnentunteensa vihaksi, hänen nähdessään, kuinka molemmat valkoiset\nmiehet raskailla ruoskilla raa'asti suomivat neekerien alastomia selkiä\npoloisten horjuessa eteenpäin taakkojen alla, jotka jo aamupuolella\npäivää olisivat lannistaneet vahvojenkin miesten voimat ja kestävyyden.\n\nSilloin tällöin loi jälkijoukko ja valkoiset miehet pelokkaita katseita\ntaakseen, ikäänkuin joka hetki odottaen siltä taholta jonkun kauan\nodotetun vaaran toteutumista. Poika oli pysähtynyt heti karavaanin\nnähtyään ja seurasi nyt verkalleen tämän ruman raa'an näytelmän latua.\nNyt saapui Akut hänen luokseen. Eläimestä tuntui tämä näytelmä vähemmän\nkauhealta kuin pojasta, mutta sittenkin iso apina murisi puoliääneen,\nkatsellessaan avuttomien orjien kärsimää hyödytöntä kidutusta. Hän\nvilkaisi poikaan. Miksei tämä tavattuaan oman heimonsa olentoja\nrientänyt esille niitä tervehtimään? Hän kysyi sitä toveriltaan.\n\n\"Ne ovat paholaisia\", jupisi poika. \"Minä en matkustaisi mokomain\nkanssa, sillä silloin minä karkaisin niiden kimppuun ja tappaisin ne,\nkun ensi kerran näkisin niiden pieksevän väkeänsä, niinkuin ne nyt\ntekevät. Mutta\", lisäsi hän hetkisen mietittyään, \"minä voin tiedustaa\nniiltä lähintä satamaa, ja sitten, Akut, voimme heidät jättää.\"\n\nApina ei vastannut mitään, ja poika hypähti maahan ja läksi ripeästi\nastumaan safarin perässä. Hän oli noin sadan metrin päässä, kun toinen\nvalkoisista huomasi hänet. Mies päästi hälytyshuudon, ojensi heti\nkiväärinsä poikaa kohti ja laukaisi. Luoti osui juuri maalinsa eteen\nsiroitellen turvetta ja varisseita lehtiä pojan sääriä vasten. Sekuntia\nmyöhemmin ampuivat toinen valkoihoinen ja jälkijoukon mustat soturit\nvimmatusti poikaa kohti.\n\nJack hyppäsi loukkaantumattomana puun taakse. Päiväkausien hätääntynyt\npako viidakon läpi oli ärsyttänyt Karl Jönssonin ja Sven Malbinin\nhermot ja täyttänyt heidän mustat sotapoikansa tolkuttomalla pelolla.\nJokainen uusi ääni takaapäin toitotti heidän säikähtyneihin korviinsa\nsheikin ja hänen verenhimoisten seuralaistensa tuloa. He olivat\nhirveästi hätääntyneitä, ja alastoman valkoisen soturin äänetön\nesillepujahtaminen viidakosta, jonka läpi juuri olivat tulleet,\nhätkähdytti niin Malbinin, että tämä päästi valloilleen kaiken hillityn\ntarmonsa; sillä Malbin oli tuon omituisen ilmestyksen ensiksi nähnyt,\nja Malbinin huuto ja laukaus hälytti toiset toimimaan.\n\nKun heidän hermojännityksensä oli lauennut ja he selostivat toisilleen,\nmitä vastaan olivat taistelleet, havaittiin, että ainoastaan Malbin oli\njotakin selvästi nähnyt. Jotkut neekereistäkin vakuuttivat olennon\nhyvin erottaneensa, mutta heidän kuvauksensa siitä vaihtelivat niin\nsuuresti, että Jönsson, joka ei itse ollut mitään nähnyt, oli hiukan\ntaipuvainen asiaa epäilemään. Yksi mustista väitti, että olento oli\nollut yksitoista jalkaa pitkä ja että sillä oli miehen ruumis ja norsun\npää. Toinen oli nähnyt _kolme_ tavattoman isoa arabialaista suurine\nmustine partoineen; mutta kun jälkijoukko hermostuksestaan toivuttuansa\nläksi tarkastamaan vihollisen asemaa, ei se löytänyt mitään; sillä Akut\nja poika olivat loitonneet epäystävällisten pyssyjen kantamilta.\n\nJack oli alakuloinen ja murheellinen. Hän ei ollut vielä kokonaan\ntoipunut neekereiltä saamansa tylyn vastaanoton masentavasta\nvaikutuksesta, ja nyt oli hänen osakseen tullut vielä vihamielisempi\nkohtelu miesten taholta, jotka olivat samanvärisiä kuin hänkin.\n\n\"Pienemmät eläimet pakenevat säikähtyneinä tieltäni\", jupisi hän\npuolittain itsekseen, \"suuremmat pedot ovat minut nähdessään valmiit\nrepimään minut palasiksi. Mustat miehet tappaisivat minut keihäillään\nja nuolillaan, ja nyt ovat omat valkoiset heimolaiseni ampuneet minua\nja ajaneet minut pois. Ovatko kaikki maailmaan luodut olennot minun\nvihollisiani? Eikö Tarzanin pojalla ole muuta ystävää kuin Akut?\"\n\nVanha apina vetäysi lähemmäksi poikaa.\n\n\"On isot apinat\", virkkoi hän. \"Vain ne olisivat Akutin ystävän\nystäviä. Vain isot apinat lausuvat Tarzanin pojan tervetulleeksi. Olet\nnähnyt, että ihmiset eivät sinusta huoli. Lähtekäämme nyt jatkamaan\nisojen apinain -- meidän kansamme etsimistä.\"\n\nIsojen apinain kieli on kokoonpantu yksitavuisista\nkurkkuäännähdyksistä, joita tehostetaan eleillä ja merkeillä.\nKirjaimellisesti ei sitä voi ihmiskielelle tulkita; mutta mikäli se on\ntulkittavissa, kuuluivat pojalle lausutut sanat siten.\n\nToverukset vaelsivat ääneti jonkun aikaa, senjälkeen kun Akut oli\npuhunut. Poika oli vaipuneena syviin ajatuksiin -- katkeriin\najatuksiin, joissa viha ja kostonhalu olivat etualalla. Vihdoin hän\nlausui: \"No niin, Akut, menkäämme etsimään ystäviämme, isoja apinoita.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nApinaleirillä\n\n\nVuosi oli kulunut siitä, kun molemmat ruotsalaiset olivat kauhun\nvallassa paenneet maasta, jossa sheikki hallitsi. Pikku Miriam\nleikitteli yhä Gikan kanssa, tuhlaten lapsellista rakkauttaan\nnukke-rievulleen, joka ei loistopäivinäänkään omannut vähäisintäkään\nherttaisuutta. Mutta Miriamille oli Gika kaikki, mikä oli suloista ja\nihailtavaa. Hän vuodatti kolhitun norsunluisen pään kuuroihin korviin\nkaikki surunsa, kaikki toiveensa ja kaikki haaveensa, sillä kaikessa\ntoivottomuudessakin, pelätyn mahdin kynsissä, joista ei mitään\npakomahdollisuutta ollut, toivoi ja odotti pikku Miriam kumminkin.\nTosin olivat hänen pyrkimyksensä jokseenkin usvamaisia, yhtyen\npääasiallisesti haluksi paeta Gikan kanssa johonkin etäiseen,\ntuntemattomaan paikkaan, jossa ei ollut sheikkejä eikä mustia\nsyöjättäriä -- johon ei _el adrea_ päässyt ja jossa hän voisi\nleikitellä kaiken päivää ainoastaan kukkien, lintujen ja puunlatvoissa\nkisailevien pienten apinain ympäröimänä.\n\nTänään istua kyyhötti Miriam ison puun juurella, joka kasvoi\nvaajavarustuksen sisäpuolella kylän laidassa. Hän muovaili lehvätelttaa\nGikalle. Teltan edessä oli muutamia puunpalasia, pieniä lehtiä ja\njoitakuita kiviä. Ne olivat talousesineitä. Gika keitti päivällistä.\nLeikkiessään rupatteli tyttönen alati toverilleen, joka parin oksan\navulla oli tuettu istuvaan asentoon. Hän oli kokonaan kiintynyt Gikan\ntaloushommiin -- niin täydellisesti, ettei huomannut yläpuolellaan\nleviäväin oksien hiljaista huojuntaa, kun ne taipuivat olennon\npainosta, joka oli sinne salavihkaa sujahtanut viidakosta.\n\nOnnellisen tietämättömänä jatkoi tyttönen leikkiään, sillä välin kun\nylhäällä tuijotti häneen kaksi silmää -- vilkkumatta, värähtämättä. Ei\nollut ketään muita kuin tuo pieni tyttö tässä osassa kylää, joka oli\njäänyt melkein autioksi, kun sheikki monta kuukautta sitten oli\nlähtenyt matkalleen pohjoista kohti.\n\nJa viidakossa, tunnin matkan päässä kylästä, johti sheikki palaavaa\nkaravaaniansa kotiin päin.\n\nVuosi oli kulunut siitä, kun valkoiset miehet olivat koettaneet ampua\npoikaa ja ajaneet hänet takaisin viidakkoon jatkamaan niiden olentojen\netsimistä, joilta hän vielä saattoi odottaa toveruutta, nimittäin\nisojen apinain. Kuukausimääriä olivat nuo kaksi vaeltaneet itäänpäin\nyhä syvemmälle aarniometsään. Tämä vuosi oli paljon kehittänyt poikaa\n-- muuttanut hänen vahvat lihaksensa teräsjänteiksi, hionut hänen\nmetsäntuntemuksensa miltei kaamean tarkaksi, varmentanut hänen\nvaistonsa ja ketteryytensä puissa kiipeilemisessä ja harjaannuttanut\nhäntä sekä luonnollisten että keinotekoisten aseiden käytössä.\n\nHänestä oli viimein tullut ruumiillisesti ihmeellisen voimakas ja\nsielunlahjoiltaan ihmeen ovela. Vaikka hän vielä oli vain poika, oli\nhän niin väkevä, että tukeva ihmisapina, jonka kanssa hän usein ryhtyi\nleikkiotteluun, ei vetänyt hänelle vertoja. Akut oli opettanut hänet\ntaistelemaan urosapinan tavoin, eikä konsaan ollut tavattu opettajaa,\njoka paremmin kykeni antamaan ohjausta alkuihmisen villissä\nsodankäynnissä, tai oppilasta, joka oli nopsempi käyttämään mestarinsa\nopastuksia hyväkseen.\n\nToverusten etsiessä sen melkein sukupuuttoon hävinneen apinalajin\nlaumaa, johon Akut kuului, elelivät he viidakon parhaista herkuista.\nAntilooppi ja seebra kaatuivat pojan keihäästä tai kellistyivät näiden\nkahden voimakkaan petoeläimen hyökkäyksestä, jotka karkasivat niiden\nniskaan joltakin riippuvalta oksalta tai väijytyspaikasta,\njuomarapakolle vievän polun ääressä kasvavasta pensaikosta.\n\nLeopardin talja peitti pojan alastomuutta; mutta mikään kainoudentunne\nei ollut kannustanut häntä sitä käyttämään. Hänen korvissaan viuhuneet\nvalkoisten miesten luodit olivat herättäneet hänessä meidän kaikkienkin\npovessa uinuvan pedon, mutta se villi vaisto riehui voimakkaampana\ntässä pojassa, jonka isän oli petoeläin kasvattanut. Hän käytti\nleopardintaljaansa aluksi halusta näytellä sitä urhoollisuutensa\nmerkkinä, sillä hän oli käsikähmässä tappanut pedon veitsellään.\nHän huomasi taljan kauniiksi, se soveltui hänen villiin\nkoristeluvaistoonsa, ja kun se jäykistyi ja myöhemmin alkoi murentua,\nkoska hän ei osannut sitä valmistaa tai parkita, luopui hän siitä\nhaikein mielin. Myöhemmin, kun hän tapasi yksinäisen, mustan soturin,\njolla oli samanlainen talja, mutta pehmeä, joustava ja kaunis, koska se\noli oikealla tavalla valmistettu, tarvitsi poika vain silmänräpäyksen\nhypätäkseen ylhäältä puunoksalta mitään pahaa aavistamattoman neekerin\nniskaan, upottaakseen terävän veitsensä hänen sydämeensä ja\nanastaakseen hyvin valmistetun vuodan.\n\nHän ei tuntenut mitään omantunnon kaivelua. Viidakossa on voima\noikeutta, eikä kestä kauan ennenkuin se perusohje syöpyy jokaisen sen\nasukkaan mieleen, olkoonpa hän aikaisemmin saanut minkälaisen\nkasvatuksen tahansa. Että mustanaama olisi hänet tappanut, jos olisi\nsaanut siihen tilaisuuden, sen nuorukainen hyvin tiesi. Ei hän eikä\nneekeri olleet sen pyhempiä kuin leijona tai puhveli, seebra tai kauris\ntai mikä hyvänsä niistä lukemattomista olijoista, jotka samoilivat,\nhiipivät, lensivät tai luikertelivat metsän tummissa sokkeloissa.\nKullakin oli vain yksi ainoa henki, jota tuhannet väijyivät. Mitä\nenemmän vihollisia sai surmansa, sitä paremmat mahdollisuudet elellä\nedelleen. Niinpä poika hymyili, puki ylleen voitettunsa komeuden ja\njatkoi matkaansa Akutin kanssa, heidän etsiessään, alati etsiessään\nvältteleviä ihmisapinoita, jotka ottaisivat heidät avosylin vastaan.\nVihdoin he löysivät. Syvällä viidakossa, kätkettynä kauas ihmisten\nkatseilta, he tapasivat sellaisen pienen luonnollisen voittelo-kentän,\njolla villi tappojuhla-rummutus oli rämissyt pojan isän ammoin ollessa\nmoisessa mukana.\n\nEnsiksi kuulivat he pitkän matkan päästä isojen apinain rummutuksen. He\nnukkuivat ison puun turvissa, kun kumea ääni saapui heidän korviinsa.\nMolemmat havahtuivat heti. Akut oli ensimmäinen tulkitsemaan tuon\nomituisen poljennon.\n\n\"Isot apinat!\" mörähti se. \"Ne tanssivat tappojuhlaa. Tule, Korak,\nTarzanin poika, menkäämme kansamme luo.\"\n\nKuukausia sitten oli Akut antanut pojalle oman valitsemansa nimen,\nkoska se ei oppinut lausumaan ihmisten antamaa nimeä Jack. Korakilta se\nkuulosti, sikäli kuin se oli ihmiskielen äännemerkeillä esitettävissä.\nApinain kielessä se merkitsee \"tappajaa.\" Ja Tappaja nousi nyt pystyyn\nmakuupuunsa oksalle, tukien selkänsä sen runkoa vasten. Hän ojenteli\nnorjia nuoria lihaksiaan, kuutamon tunkeutuessa lehvien välitse ja\ntäplitellessä hänen ruskean ihonsa pienillä valopilkuilla.\n\nApinakin nousi seisaalleen puolikyykkyyn, kuten niiden tapana on.\nMatalaa murinaa kuului sen syvän rinnan pohjalta -- innostuneen\nodotuksen murinaa. Poika mörisi yhteen sointuun apinan kanssa. Akut\nlivahti pehmeästi maahan. Aivan lähellä rummutuksen suunnalla oli iso\naukeama, jonka yli heidän oli astuttava. Kuu valeli sitä hopeisella\nhohteellansa. Puolikumarassa laahusti iso apina kuutamon täyteen\nkumotukseen. Sen sivulla keinui sirosti harppaillen poika\nsilmäänpistävänä vastakohtana kömpelölle toverilleen. Toisen musta\npörröinen turkki harjasi toisen silkoista heleää ihoa. Poika hyräili\niäksi jättämänsä englantilaisen oppikoulun luokkahuoneisiin eksynyttä\noperettisäveltä. Hän oli onnellinen ja toivehikas. Hetki, jota hän niin\nkauan oli odottanut, oli saapumaisillaan. Hän oli tulossa omiensa luo.\nHän oli tulossa kotiin. Kuukausien kuluessa hitaasti tai vauhdikkaasti,\nikävystyttävän pitkinä tai laukkaavan kannustettuina, sikäli kuin puute\ntai seikkailut olivat etualalla, olivat -- tosin usein palaavat --\najatukset hänen omasta kodistaan käyneet värittömämmiksi. Entinen elämä\noli alkanut tuntua pikemmin unelta kuin todellisuudelta, ja\nvastoinkäymiset hänen tiellään, kun hän yritti saavuttaa rannikon ja\npalata Lontooseen, olivat vihdoin vaimentaneet hänen päätöksensä ja\nsiirtäneet tuuman toteutumisen niin etäiseen tulevaisuuteen, että se\nnyttemmin tuskin tuntui muulta kuin hauskalta, mutta toivottomalta\nhaaveelta.\n\nNyt olivat kaikki ajatukset Lontoosta ja sivistyksestä tungetut niin\nkauas hänen aivojensa taustalle, että niitä saattoi pitää\nolemattominakin. Paitsi ulkomuotoansa ja henkistä kehitystään hän oli\napina yhtä hyvin kuin iso hurja otus hänen vieressään.\n\nRiemunsa ylenpalttisuudessa hän sivalsi toveriaan rajusti poskelle.\nPuolittain vihaisena, puolittain leikillä kääntyi apina häntä kohti\nkiiltävät hampaat paljastettuina. Pitkät, karvaiset käsivarret\nkurottuivat häntä tavoittamaan ja, kuten nämä kaksi olivat tehneet\ntuhat kertaa ennen, he ryhtyivät leikkiotteluun, kieriskellen\nnurmikolla, antaen iskuja, muristen ja purren, vaikkeivät koskaan\npuristaneet hampaitaan muuta kuin kipeään nipistykseen. Se oli oivaa\nharjoitusta heille molemmille. Poika käytti hyväkseen koulussa\noppimiansa painitemppuja, ja monia niistä oppi myöskin Akut käyttämään\nja väistämään. Apinalta taas poika oppi menettelytapoja, jotka Akutille\nolivat periytyneet joltakulta siihen aikaan maata samoilleelta\nmolemmille yhteiseltä esi-isältä, jolloin sen sikiävästä elämästä\nkuhisevalla kamaralla kasvoi puiden korkuisia sanajalkoja ja\nkrokotiilit lentelivät lintuina ilmassa.\n\nPojalla oli sentään yksi keino, jota Akut ei kyennyt täydellisesti\noppimaan, vaikkakin apinaksi saavutti siinä melkoista etevyyttä,\nnimittäin nyrkkeilytaito. Akutia aina kummastutti, kun sen härkämäiset\nhyökkäykset pysähdytettiin ja torjuttiin kuononpäähän äkkiä isketyllä\nnyrkillä tai kipeällä työkkäyksellä lyhyiden kylkiluiden väliin. Kyllä\nse häntä suututtikin, ja silloin hänen mahtavat leukansa puristivat\nystävän pehmeätä lihaa syvempään kuin muulloin, sillä hän oli yhä\napina, hänellä oli apinan äkkipikaisuus ja raa'at vaistot; mutta\nraivoisan riehuntansa aikana hänen oli vaikea tavoittaa kiusanhenkeään,\nsillä menettäessään malttinsa ja hyökätessään hurjasti käsikähmään\npojan kanssa huomasi hän itseensä tähdättyjen kirveltäväin iskujen\nrakeiden aina osuvan maaliinsa ja pysähdyttävän hänet tehokkaasti --\ntehokkaasti ja kipua tuottaen. Silloin hän tavallisesti vetäysi pois\nvihaisesti möristen, käveli loitommalle, irvistelevä kita avoinna, ja\nmeni tunnin ajaksi murjottelemaan.\n\nTänä yönä he eivät nyrkkeilleet. Tuokion he vain painivat ilakoiden,\nkunnes Sheetan, pantterin, haju kavahdutti heidät pystyyn valppaina ja\nvarovaisina. Iso kissa harppoi viidakon läpi heidän etupuoleltaan.\nHetkiseksi he pysähtyivät kuuntelemaan. Poika ja apina mörisivät\nvaroittavasti yhteen ääneen, ja peto jatkoi matkaansa. Sitten\ntoverukset alkoivat jälleen pyrkiä tappojuhlarummutusta kohti. Yhä\näänekkäämpänä kuului rummun kumea pärrytys. Nyt he vihdoin voivat\nerottaa tanssivien apinain mölyn, ja niiden erikoishaju tunki\nvoimakkaana heidän sieraimiinsa. Poika vapisi innostuksesta. Akutin\nselkäkarvat kangistuivat, -- onnellisuuden ja suuttumuksen oireet ovat\nusein samanlaisia.\n\nHiljalleen he hiipivät viidakon läpi, lähestyessään apinain\nkokouspaikkaa. Nyt he olivat metsässä, luikerrellen eteenpäin,\nvartijoita varoen. Jopa lehväverhon raosta vilahtikin näyttämö pojan\nteräviin silmiin. Akutille se oli tutunomaista, mutta Korakille oli\nkaikki uutta. Hänen hermojaan kutkutti tämä villi näytelmä. Isot\nurokset tanssivat kuutamossa, hyppien epäsäännöllisessä kehässä\nyläpinnaltaan litteän savirummun ympärillä, jonka ääressä kolme vanhaa\nnaarasta kumahdutteli sitä pitkästä käytöstä sileiksi kuluneilla\npalikoilla.\n\nTuntien heimolaistensa luonteen ja tavat oli Akut liian viisas\nilmoittaakseen omaa ja toverinsa läsnäoloa ennenkuin tanssin hullu\nhuumaus oli ohitse. Sitte kun rummutus lakkaisi ja apinaveikkojen\nvatsat olivat hyvin ravitut, huutaisi hän niille. Seuraisi neuvottelu,\njonka jälkeen hän ja Korak otettaisiin yhteiskunnan jäseniksi.\nSaattaisi olla niitä, jotka panisivat vastaan, mutta sellaiset olisivat\ntaivutettavissa lihasvoimilla, joita hänellä ja pojalla oli yllin\nkyllin. Viikkojen, ehkä kuukausienkin aikana heidän läsnäolonsa\nmahdollisesti herättäisi alati vähenevää epäluuloa toisissa heimon\njäsenissä, mutta lopuksi heistä tulisi vieraille apinoille yhtä hyvät\nystävät kuin jos olisivat saman emon maitoa imeneet.\n\nAkut toivoi, että he olivat tulleet niiden pariin, jotka olivat\ntunteneet Tarzanin, sillä se olisi auttanut pojan esittelyssä ja\nedistänyt Akutin hartaimman toivomuksen toteutumista eli Korakin\npääsemistä apinain kuninkaaksi. Kuitenkin sai Akut pojan vain vaivoin\npidätetyksi ryntäämästä tanssivien eläinten keskelle -- mikä olisi\ntiennyt heidän molempien välitöntä tuhoa, koska hysteerinen vimma,\njohon isot apinat kummallisia menojansa suorittaessaan yltyvät, on\nlaadultaan sellaista, että julmimmatkin petoeläimet niitä silloin\nkaukaa kiertävät.\n\nKuun vaipuessa verkalleen amfiteatterin korkean, lehväisen\ntaivaanrannan taakse, vaimeni rummun räminä ja tanssivain ponnistukset\ntulivat hillitymmiksi, kunnes loppusävel lyötiin ja isot eläimet\nkävivät käsiksi ateriaan, jonka olivat tänne remuista juhlaansa varten\nraastaneet.\n\nSiitä, mitä oli kuullut ja nähnyt, tiesi Akut selittää Korakille, että\nnäillä juhlamenoilla julistettiin uuden kuninkaan valitsemista, ja hän\nnäytti pojalle pörröturkkisen itsevaltiaan mahtavaa ruhoa. Kaiketi se\noli tullut kuninkaaksi kuten monet inhimillisetkin hallitsijat --\nedeltäjänsä murhaamalla.\n\nKun apinat olivat ahmineet vatsansa täyteen ja monet niistä vetäytyneet\npuuntyville, kiertyäkseen nukkumaan, nykäisi Akut Korakia käsivarresta.\n\n\"Tule\", kuiskasi hän. \"Tule verkalleen. Seuraa minua. Tee niinkuin Akut\ntekee.\"\n\nSitten hän pujottelihe hiljaa puiden välitse, kunnes seisoi\namfiteatterin yli riippuvalla oksalla. Siihen hän äänetönnä pysähtyi.\nSitten hän mörähti. Heti hyppäsi parikymmentä apinaa jaloilleen. Niiden\nvillit pienet silmät kiitivät nopeasti pitkin aukeaman kehää.\nKuningasapina näki ensimmäisenä molemmat olennot puun oksalla. Se\nmölähti pahaaennustavasti. Sitten se astua köntysti muutaman askeleen\ntungettelijoita kohti. Sen karvat olivat pystyssä. Koivet olivat\nkankeat, minkä vuoksi sen käynti näytti ontuvalta ja tempovalta. Sen\nkintereillä astui joukko urosapinoita.\n\nSe pysähtyi hiukan ennen kuin ehti puussa olevien kohdalle --\njuuri riittävän matkan päähän, ollakseen heidän harppauksensa\nulottumattomissa. Varovainen kuningas! Siinä se seisoi keinutellen\nitseään edestakaisin lyhyillä säärillään, paljastaen hampaansa kamalaan\nirvistykseen, mylvien mylvimistään, yhä äänekkäämmin, kunnes se\nverkalleen, mutta alati vahvistuen oli yltynyt karjunnaksi. Akut tiesi,\nettä ruhtinas kiihoitti itseänsä tarpeelliseen raivomäärään, jotta se\nriittäisi hyökkäykseen heitä vastaan.\n\nVanha apina ei halunnut taistella. Hän saapui pojan kanssa\nyhdistääkseen kohtalonsa heimon kohtaloihin.\n\n\"Olen Akut\", sanoi hän. \"Tämä on Korak. Korak on Tarzanin, Apinain\nentisen kuninkaan poika. Minä taas olin niiden apinain kuninkaana,\njotka asuivat isojen vetten varsilla. Olemme tulleet metsästämään\nteidän kanssanne. Olemme suuria metsästäjiä. Olemme mainioita\ntaistelijoita. Sallikaa meidän saapua rauhassa!\"\n\nKuningas lakkasi keinuttelemasta itseänsä. Se vilkaisi pariin synkeänä\ntuuheiden kulmiensa alta. Sen silmät veristivät, niiden ilme oli villi\nja ovela. Sen kuninkuus oli perin uutta, ja se oli siitä hyvin arka. Se\npelkäsi kahden vieraan apinan anastuksia. Pojan sileä, ruskea, karvaton\niho oli ilmaissut ihmisen, ja ihmistä se kammosi ja vihasi.\n\n\"Menkää tiehenne!\" murisi se. \"Menkää tiehenne, taikka minä tapan\nteidät.\"\n\nInnokas poika, joka seisoen isoruhoisen Akutin takana oli hehkunut\nodotuksesta ja onnesta, oli mielinyt hypätä alas noiden karvaisten\nhirviöiden joukkoon ja osoittaa niille olevansa niiden ystävä ja yksi\nniistä. Hän oli otaksunut niiden ottavan hänet avosylin vastaan, mutta\nnyt täyttivät kuningasapinan sanat hänen sydämensä suuttumuksella ja\nsurulla. -- Neekerit olivat karanneet hänen kimppuunsa ja ajaneet.\nhänet pois. Sitten hän oli kääntynyt valkoisten miesten, omain\nheimolaistensa, puoleen, vain kuullakseen luotien vinkunaa odottamainsa\ntervehdyssanojen asemesta. Isot apinat olivat olleet hänen viimeisenä\ntoivonaan. Niiltä hän odotti toveruutta, jonka ihmiset olivat häneltä\nkieltäneet. Äkkiä valtasi hänet raivo.\n\nKuningasapina oli melkein suoraan hänen alapuolellaan. Toiset olivat\nasettuneet puoliympyrään muutaman metrin päähän ruhtinaansa taakse. Ne\ntarkkasivat perin uteliaina tapausten kulkua. Ennenkuin Akut saattoi\narvata pojan aikomusta tai estää häntä siitä, hyppäsi tämä suoraan\nkuninkaan eteen, jonka nyt oli onnistunut ärsyttää itsensä\nraivokkaaseen vimmaan.\n\n\"Minä olen Korak!\" huusi poika. \"Minä olen Tappaja. Minä tulin\nelääkseni ystävänä joukossanne. Te mielitte ajaa minut pois. Hyvä on,\nkyllä minä lähden; mutta ennen lähtöäni näytän teille, että Tarzanin\npoika on herranne, kuten hänen isänsä oli ennen häntä -- että hän ei\npelkää kuningastanne enempää kuin teitä muitakaan.\"\n\nHetkisen seisoi apinain kuningas hämmästyksestä liikkumattomana. Se ei\nollut odottanut niin ruttoa toimintaa kummaltakaan tungettelijalta.\nSamaten oli Akut kummissaan. Hän huuteli nyt kiihkeästi Korakia\ntakaisin, tietäen, että tuolla pyhitetyllä tanterella tulisivat toiset\nurokset otaksuttavasti kuninkaan avuksi sivullista vastaan, vaikka\nolikin vähän luultavaa, että kuningas apua tarvitsisi. Kun nuo mahtavat\nleuat kerran puristuisivat yhteen pojan kaulassa, tulisi loppu väleen.\nHypätä pojalle avuksi olisi varma kuolema Akutille itselleenkin; mutta\nurhea vanha apina ei epäröinyt silmänräpäystäkään. Karvat pystyssä ja\nmöristen pudottausi hän nurmikolle juuri kun kuningasapina hyökkäsi.\n\nEläimen kädet koukistuivat tarttuakseen kiinni sen karatessa pojan\nkimppuun. Sen julmat leuat olivat ammollaan upottaakseen isot kellervät\nhampaat pojan ruskeaan ihoon. Myöskin Korak loikkasi eteenpäin\nottaakseen hyökkäyksen vastaan; mutta hän loikkasi köyristyen, pedon\nojennettujen käsivarsien alitse. Kosketuksen hetkellä pyörähti poika\ntoisella jalallaan ja iski koko ruumiinsa painolla ja harjaantuneiden\nlihaksiensa voimalla nyrkkinsä uroksen vatsaan. Parahtaen haukkasi\nkuningasapina ilmaa ja tuupertui, samalla kun se turhaan tavoitti\nketterää, alastonta olentoa, joka vikkelästi livahti sen käsistä.\n\nRaivon ja kauhun mylvähdykset pääsivät kaatuneen kuninkaan takana\nseisovilta uroksilta, kun ne murhan himo villissä pienessä sydämessään\nryntäsivät eteenpäin Korakia ja Akutia vastaan; mutta vanha apina oli\nliian viisas antautuakseen sellaiseen epätasaiseen otteluun. Neuvoa\npoikaa peräytymään olisi nyt ollut turhaa, ja sen Akut tiesi.\nSekunninkin tuhlaaminen kehoituksiin olisi sinetöinyt heidän kummankin\nkuolemantuomionsa. Oli vain yksi ainoa keino, ja sitä Akut käytti.\nTarttuen poikaan vyötäisistä hän nosti hänet ilmaan, kääntyi ja vilisti\ntoista puuta kohti, jonka oksat riippuivat matalalla kentän\nyläpuolella. Aivan heidän kintereillään parveili kamala joukko; mutta\nvaikka Akut olikin vanha ja hänellä oli kannettavanaan rimpuileva\nKorak, oli hän kuitenkin vainoojiansa nopeampi.\n\nYhdellä hyppäyksellä apina tavoitti matalan oksan ja ketterästi kuin\nmarakatti se kiepautti itsensä ja pojan turvaan. Eikä se täälläkään\nvitkastellut, vaan riensi öisen viidakon läpi kantaen kuormaansa\nturvalliseen paikkaan. Jonkun aikaa ajoivat urokset heitä takaa; mutta\nkun nopeammat pääsivät hitaammista edelle ja havaitsivat joutuneensa\ntovereistaan erilleen, luopuivat ne ajosta ja pysähtyivät karjumaan ja\nkiljumaan, kunnes viidakko värähteli niiden hirveästä mölystä. Sitten\nne kääntyivät ja palasivat amfiteatteriin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nKolmisin\n\n\nOnnettomana samoili Korak ilman päämäärää viidakossa päivää jälkeen,\nkun oli isoilta apinoilta saanut niin tylyn vastaanoton. Hänen\nsydämensä oli pettymyksestä raskas. Tyydyttämätön kostonhimo kyti hänen\npovessaan. Hän katseli vihantuntein viidakkomaailman asukkaita,\npaljasti uhkaavasti terävät hampaansa ja murisi niille, jotka tulivat\nhänen aistiensa ulottuville. Hänen isänsä varhaisen elämän vaistot\nolivat hänessä voimakkaina ja niitä oli tehostanut kuukausien\nseurustelu luontokappalten kanssa, joilta nuorukaisen matkimiskyky oli\nomaksunut lukemattomia erämaan petoeläinten pikku ominaisuuksia.\n\nHe liikkuivat tuulen suuntaan verkalleen ja varovasti, koska jokainen\neläin, joka mahdollisesti metsästeli heidän etupuolellaan, oli heitä\nedullisemmassa asemassa, keveä viima kun löyhytteli heidän hajunsa sen\nsieraimiin. Äkkiä pysähtyivät molemmat yhteen aikaan. Kaksi päätä\nkuunteli kallellaan. He seisoivat siinä liikkumattomina kuin kovasta\nkalliosta hakatut kuvapatsaat. Ei lihaskaan värähtänyt. Muutaman\nsilmänräpäyksen he pysyivät siinä asennossa, mutta sitten astui Korak\nhiljaa muutaman metrin eteenpäin ja hyppäsi vikkelästi puuhun. Akut\nseurasi hänen kintereillään. Kumpikaan ei ollut aiheuttanut mitään\nmelua tai rasahdusta, jonka ihmiskorva olisi erottanut kahdentoista\naskeleen päähän.\n\nPysähtyen usein kuuntelemaan he hiipivät eteenpäin puiden välitse. Että\nmolemmat olivat kovin ymmällä, ilmeni kysyvistä katseista, joita he\ntuon tuostakin loivat toisiinsa. Vihdoin näki poika vilahduksen\nsatakunnan metrin päässä olevasta vaajavarustuksesta, jonka\ntakaa kohosi muutamain vuohennahkaisten telttojen huiput ja\nalkuasukas-majojen olkikattoja. Hänen huulensa venähti julmaan\nirvistykseen. Mustia! Kuinka hän niitä vihasikaan! Hän viittasi Akutia\njäämään paikoilleen siksi aikaa kun hän meni vakoilemaan.\n\nOnnettomia ne poloiset kyläläiset, joiden kimppuun Tappaja nyt\nkarkaisi! Pujotellen itsensä puiden alioksien välitse, hypäten\nketterästi toisesta viidakon jättiläisestä toiseen, missä välimatka ei\nollut liian pitkä, tai kiepauttaen itsensä toiselta kädenkannattimelta\ntoiselle, hiipi Korak hiljaa kylään päin. Hän kuuli ääntä\nvaajavarustuksen takaa, ja sitä kohti hän suuntausi. Iso puu riiputti\noksiaan aitauksen puolelle, juuri sillä kohtaa, mistä ääni kuului.\nSiihen hiipi Korak. Keihäs oli valmiina hänen kädessään. Hänen korvansa\nkertoivat hänelle ihmisolennon läsnäolosta. Hänen silmänsä tarvitsivat\nvain yhden ainoan vilkaisun näyttääkseen hänelle hänen maalitaulunsa,\njolloin heittoase singahtaisi kohti kuin salama. Keihäs kohotettuna hän\nryömi puun oksilla, tuijottaen alaspäin, etsiäkseen äänen omistajan.\n\nVihdoin hän näki ihmisen selän. Keihästä pitelevä käsi ponnahti\nasentoon, kerätäkseen voimia rautakärkisen heittoaseen syöksemiseksi\nmitään aavistamattoman uhrin ruumiin lävitse. Ja sitten Tappaja\npysähtyi. Hän kumartui hiukan eteenpäin nähdäkseen maalitaulunsa\nparemmin. Varmempaa tähtäystä vartenko? Vai oliko pienen ruumiin\nsiroissa viivoissa ja lapsekkaissa muodoissa tuolla hänen alapuolellaan\nollut jotakin hillitsemässä murhanviettiä, joka hänen suonissaan\nriehui?\n\nHän laski keihäänsä varovasti alemmaksi, niin että se ei kahistelisi\nlehtiä tai rasahtelisi oksia vastaan. Hiljaa hän kyyristyi mukavaan\nasentoon isolle puunhaaralle ja siinä hän loikoi, silmät suurina\nkatsellen ja ihmetellen olentoa, jota surmaamaan hän oli hiipinyt --\npientä tyttöstä, pähkinänruskeaa pikkuneitoa. Irvistys oli hävinnyt\nhänen huuliltaan. Hänen ilmeensä kuvasti vain mielenkiintoista\ntarkkaavaisuutta -- hän koetti saada selville, mitä tyttönen hommaili.\nÄkkiä ilmestyi leveä virnistys hänen kasvoilleen, sillä tytön\nkääntäessä ruumistaan oli tullut näkyviin Gikan norsunluinen pää ja\nrotannahkainen vartalo -- Gikan puupuikoista tehdyt jäsenet ja sen\nkurja ulkoasu. Tyttönen kohotti kolhitut kasvot omiaan kohti ja\nkeinutellen itseään edestakaisin hymisi nukelleen valittavaa\narabialaista kehtolaulua. Hempeämpi valo kirkasti Tappajan silmät.\nPitkän hetken, joka hänestä kului varsin nopeasti, loikoi Korak, katse\nkiinnitettynä leikkivään lapseen. Kertaakaan hän ei ollut nähnyt tyttöä\nsuoraan kasvoihin. Enimmäkseen hän näki vain kasan aaltoilevaa mustaa\ntukkaa, pienen ruskean olkapään pilkistämässä sivulta, siltä kohtaa,\njossa hänen ainoa hameensa oli kiinnitetty kainalon alle, ja siron\npolven pistämässä esiin puvun alta tytön istuessa jalat ristissä\nmaassa. Kun pää kallistui hänen korostaessaan jotakuta äidillistä\nkehoitustaan välinpitämättömälle Gikalle, vilahti joskus näkyviin\npyöreä poski ja viehättävä pikku leuka. Milloin hän heristi\nnuhtelevasti pientä sormeaan Gikalle, milloin taas puristi rintaansa\nvasten tämän ainoan olennon, jolle saattoi tuhlata lapsellisen\nhellyytensä mittaamatonta rikkautta.\n\nHetkiseksi unohtaen verisen tehtävänsä salli Korak keihästä pitelevien\nsormiensa hiukan heltyä pelottavan aseen varresta. Se luisui, melkein\nputosi; mutta siitä Tappaja havahtui. Hän muisti tarkoituksensa\nhiipiessään salavihkaa ääntä kohti, joka oli kiinnittänyt hänen\nkostonhimoisen huomionsa. Hän vilkaisi keihääseen, sen kuluneeseen\nkädensijaan ja julmaan, väkäiseen kärkeen. Sitten hän jälleen loi\nsilmänsä; edessään olevaan siroon olentoon. Mielikuvituksessaan hän\nnäki raskaan aseen viuhahtavan alaspäin. Hän näki sen lävistävän\npehmeän lihan, tunkeutuvan syvälle nuorteaan ruumiiseen. Hän näki\nnaurettavan nuken putoavan omistajattarensa sylistä ja viruvan\nhajasäärin ja surkeana tyttösen vavahtelevan ruumiin vieressä. Tappajaa\npuistatti, hän muljautti vihaisen katseen keihään elottomaan rautaan ja\npuuhun, ikäänkuin ne olisivat olleet osana tajullisesta häijymielisestä\nolennosta.\n\nKorak tuumi, mitä tyttö tekisikään, jos hän äkkiä pudottautuisi oksalta\nhänen viereensä. Kaiketikin se juoksisi parkuen tiehensä. Sitten\ntulisivat kylän miehet keihäineen ja pyssyineen ja hyökkäisivät hänen\nkimppuunsa. Ne joko tappaisivat hänet tai ajaisivat pois. Pala nousi\npojan kurkkuun. Hän ikävöi oman lajinsa seuraa; vaikka tuskin aavisti\nkuinka suuresti. Hän olisi mielellään livahtanut alas tyttösen viereen\nja puhutellut häntä, vaikka kuulemistansa sanoista käsittikin, että hän\npuhui outoa kieltä. Olisivathan he voineet haastaa merkeillä. Se olisi\nollut parempi kuin ei mitään. Ja tytön kasvotkin hän olisi halunnut\nnähdä. Ja noista vähäisistä vilahduksista arvasi Jack hänet kauniiksi.\nMutta voimakkaammin vaikutti häneen tytön hellä luonne, joka ilmeni\ntämän niin äidillisesti vaaliessa nukenkuvatustansa.\n\nVihdoin hän keksi keinon. Hän kiinnittäisi tytön huomion ja\nrauhoittaisi hänet hymyilevällä tervehdyksellä pitemmän välimatkan\npäästä. Ääneti pujottelihe hän takaisin etäämmälle puuhun. Hänen\naikomuksensa oli huutaa tytölle vaajavarustuksen takaa, suoden hänelle\nsen turvallisuuden tunteen, jonka hän arvelisi tukevan väliaidan\ntuottavan.\n\nHän oli tuskin lähtenyt paikaltaan puusta, kun hänen huomiotaan herätti\näänekäs melu kylän toisella laidalla. Hiukan siirryttyään hän saattoi\nnähdä portin pääkujan äärimmäisessä päässä. Joukko miehiä, naisia ja\nlapsia oli juoksemassa sitä kohti. Se lensi auki ja vastakkaiselta\nsivulta tuli näkyviin karavaanin alkupää. Portista sisälle tulvi\nkirjava jono -- mustia orjia ja pohjoisten erämaiden tummaihoisia\narabialaisia, noituvia kameelinajajia, jotka hoputtivat oikuttelevia\njuhtiansa, liiaksi kuormitettuja aaseja, jotka, korvat surkeasti\nlotkossa, stoalaisen kärsivällisesti alistuivat isäntiensä julmaan\nkohteluun, vuohia, lampaita ja hevosia. Kylään ne kaikki saapuivat\nkookkaan, juron vanhuksen perästä, joka ratsasti, tieltään kaikkoavia\ntervehtimättä, suoraan ison vuohennahkaisen kylän keskustassa\nsijaitsevan teltan eteen. Siellä hän puhutteli ryppyistä ämmää.\n\nMukavalta tähystyspaikaltaan näki Korak sen kaiken. Hän havaitsi vanhan\nmiehen tekevän kysymyksiä neekeriakalle, ja sitten hän näki\nviimemainitun osoittavan kylän syrjäiseen nurkkaan sen puun suuntaan,\njonka alla tyttönen leikki. Paikan kätkivät pääraitilla seisovilta\nvälillä olevat arabialaisten teltat ja alkuasukkaiden hökkelit. Mies\noli varmaan tytön isä, ajatteli Korak. Ukko oli ollut poissa ja kotiin\npalattuaan ajatteli hän ensimmäiseksi pientä tytärtään. Kuinka\niloiseksi tyttönen tulisikaan hänet nähdessään! Kuinka se juoksisikaan\nheittäytymään isän syliin, joka puristaisi lapsen rintaansa vasten ja\npeittäisi suudelmilla. Korak huokasi. Hän ajatteli omaa isäänsä ja\näitiänsä, jotka olivat kaukana Lontoossa.\n\nHän palasi paikalleen puuhun tytön yläpuolelle. Jollei hänelle\nitselleen ollutkaan tarjolla tämänlaatuista onnea, tahtoi hän toki\nnauttia muiden onnesta. Kenties hän tutustuttamalla vanhuksen itseensä\nsaisi luvan silloin tällöin saapua ystävänä kylään. Maksaisi vaivan\nsitä yrittää. Hän tahtoi odottaa kunnes vanha arabialainen oli\ntervehtinyt tytärtään, jolloin hän rauhanmerkillä ilmaisisi\nläsnäolonsa.\n\nArabialainen asteli hiljaa tyttöä kohti. Tuossa tuokiossa hän olisi\ntyttärensä vieressä, ja kuinka tämä siitä hämmästyisi ja\nriemastuisikaan. Korakin silmät säteilivät odotuksesta -- ja siinä jo\nseisoikin vanha mies pienen tytön takana. Hänen ankarat vanhat kasvonsa\nolivat yhä jäykkinä. Lapsi ei vielä ollut huomannut hänen\nsaapumistansa. Se leperteli vain äänettömälle Gikalle. Vanha mies\nyskäisi. Säpsähtäen vilkaisi tyttö nopeasti olkansa yli. Korak näki nyt\ntäydellisesti hänen kasvonsa. Ne olivat hyvin kauniit suloisessa ja\nviattomassa lapsellisuudessaan -- kaikki piirteet pehmeitä ja\nherttaisia. Poika näki hänen isot, tummat silmänsä. Hän odotti\nonnellista rakkaudenvälähdystä, jonka jälleennäkeminen virittäisi;\nmutta sitä ei niihin tullut. Sensijaan kuvastui silmissä, suun ilmeessä\nja ruumiin jännittyneessä, lyyhistyvässä asennossa kauhua, mykkää\njähmetyttävä kauhua. Synkkä hymy värähti arabialaisen ohuilla, tylyillä\nhuulilla. Tyttö yritti hiipiä pois; mutta ennenkuin hän ehti vanhuksen\nulottuvilta, potkaisi tämä häntä raa'asti, niin että lapsi lensi suin\npäin ruohikkoon. Sitten mies astui luo tarttuakseen häneen ja\npiestäkseen häntä tapansa mukaan.\n\nPuussa väijyi peto heidän yläpuolellaan, missä hetkistä aikaisemmin oli\nollut poika, -- peto, jonka sieraimet avartuivat ja hampaat\npaljastuivat, -- raivosta vapiseva peto.\n\nSheikin kumartuessa tavoittamaan tyttöä pudottausi Tappaja maahan hänen\nviereensä. Keihäs oli vielä hänellä vasemmassa kädessään, mutta hän oli\nsen unohtanut. Sensijaan oli oikea käsi puristettu nyrkkiin, ja kun\nsheikki astahti taaksepäin, aivan kuin ilmasta tiivistyneen ilmestyksen\nihmetyttämänä, jymähti raskas nyrkki suoraan hänen suutansa vasten\ntavattoman rotevan nuorukaisen koko painolla ja hänen enemmän kuin\ninhimillisten lihastensa voimalla.\n\nVerta vuotaen ja tajutonna vaipui sheikki maahan. Korak katsahti\nlapseen. Tämä oli päässyt jaloilleen ja seisoi silmät suurina ja\nkauhistuneena, vilkaisten ensin pojan kasvoihin ja sitten sheikin\nkellistyneeseen ruumiiseen. Vaistomaisin suojeluksen elein laski\nTappaja käsivartensa tytön hartioille ja seisoi odottaen arabialaisen\ntointumista. Heidän seisottuaan siten tuokion puhui tyttö.\n\n\"Kun se palaa tajuihinsa, tappaa se minut\", sanoi hän arabiankielellä.\n\nKorak ei ymmärtänyt häntä. Poika pudisti päätänsä ja puhutteli häntä\nensin englanniksi ja sitten isojen apinain kielellä; mutta molemmat\nolivat tytölle käsittämättömiä. Hän kumartui eteenpäin ja kosketti\narabialaisen vyössä riippuvan pitkän puukon kahvaa. Sitte hän kohotti\nkämmenensä päänsä yli ja työnsi kuvitellun säilän rintaansa sydämen\nyläpuolelle. Korak ymmärsi. Vanha mies tappaisi tytön. Tämä tuli\njälleen hänen viereensä ja seisoi siinä vavisten. Lapsi ei pelännyt\npoikaa. Miksikä hän olisikaan? Nuorukainenhan oli pelastanut hänet\nsheikin hirveältä pieksemiseltä. Hän ei muistanut kenenkään muun\nosoittaneen hänelle sellaista ystävyyttä. Hän katsoi muukalaisen\nkasvoihin. Ne olivat poikamaiset, sirot ja pähkinänruskeat kuten hänen\nomansakin. Hän ihaili täplikästä leopardintaljaa, joka kiersi pojan\nnotkeaa ruumista toiselta olkapäältä polviin. Nuorukaista koristavat\nmetalliset nilkka- ja rannerenkaat herättivät hänessä kateutta. Aina\noli hän halunnut jotakin senlaatuista; mutta koskaan ei sheikki ollut\nsuonut hänelle muuta kuin yhden ainoan puuvillahamosen, joka töintuskin\npeitti hänen alastomuutensa. Turkiksia, silkkiä tai jalokiviä ei pieni\nMiriam ollut milloinkaan saanut.\n\nJa Korak katseli tyttöä. Hän oli aina tuntenut tyttöjä kohtaan\njonkinlaista halveksumista. Pojat, jotka lyöttäytyivät niiden pariin,\nolivat hänen mielestään lellikkejä. Hän aprikoi, mitä hänen tulisi\ntehdä. Saattoiko hän jättää tytön tänne häijyn arabialaisen\nkiusattavaksi, ehkä murhattavaksi? Mutta saattoiko hän ottaa hänet\nmukaansa viidakkoonkaan? Mihin hän kykenisi, kun hänellä olisi\ntaakkanaan heikko, säikähtynyt tyttö? Se voisi pelästyä omaa varjoansa\nja parkaista, kun kuu nousisi viidakon yön yli ja isot pedot\nsamoilisivat ulisten ja karjuen tiheikköjen hämärässä.\n\nHän oli tovin mietteisiinsä vaipuneena. Tyttö tarkkasi hänen\nkasvojansa, koettaen arvata, mitä pojan mielessä liikkui. Hänkin\najatteli tulevaisuutta. Häntä peloitti jäädä kärsimään sheikin kostoa.\nEi ollut ketään muuta maailmassa, jonka turviin hän voisi paeta, kuin\ntuo puolialaston muukalainen, joka niin ihmeellisesti oli pudonnut\npilvistä, pelastaakseen hänet sheikin tavanmukaiselta kuritukselta.\nAikoiko hänen uusi ystävänsä nyt jättää hänet? Kaihoten tuijotti hän\ntämän ajatusponnistusta ilmaiseviin kasvoihin. Hän siirtyi vähän\nlähemmäksi poikaa, laskien hennon ruskean käden hänen käsivarrelleen.\nKosketus havahdutti Tappajan mietteistään. Hän vilkaisi tyttöön, ja\nsitten hänen kätensä sujahti toistamiseen hänen kaulaansa, sillä hän\nnäki kyyneliä hänen silmäripsissään.\n\n\"Tule\", sanoi hän. \"Viidakko on ystävällisempi kuin ihmiset. Sinä saat\nasua siellä; ja Korak ja Akut suojelevat sinua.\"\n\nTyttö ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta pojan käsivarren puristus,\nkun tämä veti häntä poispäin maassa viruvasta arabialaisesta ja\nteltoista, oli täysin tajuttavissa. Pieni käsivarsi kietoutui hänen\nvyötäisilleen, ja yhdessä he kävelivät vaajavarustusta kohti. Ison puun\nalla, jossa Korak oli piillyt tytön leikkiä katsellessaan, hän otti\ntämän syliinsä ja heittäen hänet keveästi olalleen hyppäsi ketterästi\nalemmille oksille. Tytön käsivarret olivat hänen kaulassaan ja\ntoisesta pienestä kätösestä riippui Gika pojan suoralla, nuorella\nselällä.\n\nHe olivat ehtineet vain lyhyen matkan päähän kylästä, kun tyttö äkkäsi\nvaltavan Akutin. Puolittain tukahdetuin parahduksin puristi hän\ntiukemmin Korakia ja osoitti pelokkaasti apinaa.\n\nArvellen Tappajan palaavan vanki mukanaan, tuli Akut heitä vastaan, --\npieni tyttö ei herättänyt elukan sydämessä enempää myötätuntoa kuin\ntäysikasvuinen apinauros olisi herättänyt. Se oli muukalainen ja siis\nsurmattava. Akut paljasti keltaiset hampaansa heitä lähestyessään ja\nkummastuksekseen näki hän Tappajankin paljastavan omansa; mutta hän\npaljasti ne Akutille ja murisi uhkaavasti.\n\n-- Ai, -- ajatteli Akut. -- Tappaja on ottanut elämänkumppanin, -- ja\nniin se totellen heimonsa perinnäislakeja jätti heidät rauhaan ja\nkiinnitti äkkiä huomionsa hääräilevään toukkaan, joka näytti erikoisen\nmehevältä. Sen ahmaistuaan apina vilkaisi salavihkaa Korakiin.\nNuorukainen oli laskenut taakkansa isolle oksalle, josta tyttö\nepätoivoisesti piteli kiinni, peläten putoavansa.\n\n\"Hän liittyy seuraamme\", sanoi Korak Akutille nykäyttäen peukaloaan\ntyttöä kohden. \"Älä tee hänelle pahaa, meidän on suojattava häntä.\"\n\nAkut kohautti niskojansa. Sille ei ollut mieluista saada\nihmisenpenikoita rasituksekseen. Se saattoi nähdä tyttösen ilmeisestä\nhätäännyksestä hänen oksalla istuessaan ja hänen Akutiin luomistansa\nsäikähtyneistä katseista, että hän oli toivottoman kykenemätön. Akutin\nopitun ja perityn siveysopin mukaan olivat kykenemättömät raivattavat\npois tieltä; mutta jos Tappaja halusi pitää tämän naaraksen, niin ei\nollut muuta neuvoa kuin sitä sietää. Akut ei suinkaan mokomaa halunnut\n-- siitä hän oli aivan varma. Tuon ihmissikiön iho oli liian sileä ja\nkarvaton, ihan kuin käärmeennahkaa, ja kasvot olivat kaikkea viehätystä\nvailla. Se ei ollenkaan muistuttanut muuatta ihastuttavaa naarasta,\njonka Akut oli erikoisesti pannut merkille apinain joukossa\namfiteatterissa edellisenä yönä. Ah, sillä vasta oli tosinaisellista\nkauneutta! Iso lempeä suu, ihastuttavat, keltaiset hampaat ja mitä\nsiroimmat, pehmeimmät turpajouhet. Akutilta pääsi huokaus. Sitten se\nnousi, pullisti ison rintansa laajaksi ja astella tepsutti edestakaisin\nvankalla oksalla, sillä saattoihan sellainenkin hintelä olento kuin\ntämä Korakin naaras ihailla hänen hienoa turkkiansa ja soreaa\nryhtiänsä. Mutta pieni Miriam-rukka vain lyyhistyi lähemmäksi Korakia\nja melkein toivoi olevansa jälleen sheikin kylässä, jossa elämän kauhut\nolivat inhimillistä alkuperää ja siis enemmän tai vähemmän\ntutunomaisia. Kamala apina pelotti häntä. Se oli niin iso ja hurjan\nnäköinen. Sen liikkeet saattoi tyttö tulkita vain uhkailuksi, sillä\nkuinka saattoi hän arvata, että se pöyhisteli herättääkseen ihailua?\nEikä hän aavistanut ison elukan ja hänet sheikin käsistä pelastaneen\njumalaisen nuorukaisen välillä vallitsevaa toveruussuhdetta.\n\nMiriam vietti illan ja yön lieventymättömässä kauhussa. Korak ja Akut\nkuljettivat häntä huimaavia teitä pitkin, ruokaa etsiessänsä. Kerran ne\nkätkivät hänet puunoksille, kun vaanivat lähelle tullutta kaurista.\nHänen luontainen pelkonsa tulla jätetyksi yksikseen kammottavaan\nviidakkoon vaihtui vielä suuremmaksi kauhuksi, kun hän näki ihmisen ja\npetoeläimen hyökkäävän yhtä haavaa saaliin kimppuun ja raastavan sen\nmaahan, -- kun näki suojelijansa kasvot vääntyneinä eläimelliseen\nirvistykseen, valkoisten hampaiden uppoavan kaadetun saaliin pehmeään\nlihaan.\n\nPojan palatessa Miriamin luo olivat hänen kasvonsa, kätensä ja rintansa\nverellä tahratut; ja tyttöä hirvitti, kun hän tarjosi ison kimpaleen\nlämmintä raakaa lihaa. Poika näkyi nolostuvan kovin, kun Miriam\nkieltäytyi syömästä, ja kun hän hetkistä myöhemmin loikki pois metsään\npalatakseen tytölle hedelmiä tuoden, täytyi tämän vielä kerran muuttaa\nmielipiteensä hänestä. Tällä kertaa ei Miriam väistänyt ja epäröinyt,\nvaan tunnusti kiitollisuutensa hymyllä, joka, jos hän olisi sen vain\ntiennyt, oli hellyyttä ikävöivälle pojalle enemmän kuin riittävä\npalkkio.\n\nNukkumiskysymys tuotti Korakille päänvaivaa. Hän tiesi, ettei tyttönen\nnukkuessaan voinut pysytellä tasapainossa oksanhaarukassa; ja yhtä\nvähän turvallista oli sallia hänen nukkua tanterella kaikkien\nrosvoilevien petoeläinten hyökkäyksille alttiina. Oli vain yksi\nmahdollinen ratkaisu -- Korakin täytyi pidellä häntä sylissään kaiken\nyötä. Ja niin hän tekikin. Akut lepäsi tytön toisella puolella ja Korak\ntoisella, niin että molempain ruumiit lämmittivät häntä.\n\nMiriam ei nukkunut paljoa ennenkuin yö oli puoliväliin kulunut; mutta\nvihdoin luonto voitti alhaalla ammottavan mustan kuilun ja toisella\nsivulla lepäävän villieläimen karvaisen ruumiin herättämän pelon, ja\nhän vaipui syvään uneen, jota kesti vielä päivännousun jälkeenkin. Kun\nhän avasi silmänsä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Aluksi hän ei\nvoinut uskoa asemaansa todeksi. Hänen päänsä oli kierähtänyt Korakin\nolkapäältä, niin että silmät osuivat apinan karvaiseen selkään. Sen\nnähdessään hän säpsähti. Sitten hän huomasi, että joku piteli häntä, ja\nkääntäessään päätänsä hän havaitsi pojan katselevan häntä hymyilevillä\nsilmillään. Hänen hymyillessään ei tyttönen voinut häntä pelätä, ja nyt\nhän lyöttäysi lähemmäksi poikaa, tuntien luonnollista inhoa vieressään\ntoisella puolen lepäävää pörröturkkista eläintä kohtaan.\n\nKorak haastoi hänelle apinain kieltä; mutta tyttö ravisti päätänsä ja\npuhui vuorostaan arabialaisten kieltä, joka oli yhtä käsittämätöntä\npojalle kuin apinain kieli hänelle itselleen. Akut istui katsellen\nheitä. Hän kykeni ymmärtämään mitä Korak sanoi; mutta tyttö päästeli\nsuustansa ainoastaan hupsuja ääniä, jotka olivat aivan käsittämättömiä\nja naurettavia. Akut ei voinut ymmärtää, mitä viehätystä Korak tuossa\nlapsukaisessa näki. Se katseli tyttöä kauan ja kiinteästi, arvosteli\nhäntä huolellisesti ja raapaisi sitten päätänsä, nousi ja ravisti\nitseänsä.\n\nSe liikahdus sai tyttösen säikähtämään, -- hän oli hetkiseksi unohtanut\nAkutin. Jälleen häntä pöyristytti. Eläin näki, että tyttö pelkäsi sitä,\nja elukkana se nautti eläimellisyytensä herättämästä kammosta.\nKyyristyen ojensi se ison kätensä salavihkaa tyttöä kohti ikäänkuin\ntarttuakseen häneen. Tämä väistyi vielä kauemmaksi. Akutin vilkkuvat\nsilmät nauttivat kovin tilanteen lystillisyydestä -- se ei havainnut\npojan siihen tähdättyjä kapenevia silmiä eikä lyhenevää kaulaa leveiden\nolkapäiden kohotessa hyökkäysasentoon. Juuri kun apinan sormet olivat\ntarttumaisillaan tytön käsivarteen, nousi nuorukainen äkkiä, vihaisesti\nmurahtaen. Nyrkkiin puristettu käsi vilahti Miriamin silmien ohitse\nmäiskäyttämään nasevan nenäpiuvin ällistyneen Akutin kuonoon. Päästäen\nölisevän mylvähdyksen tuupertui ihmisenmuotoinen taaksepäin ja kierähti\npuusta.\n\nKorak seisoi tuijottaen alas häneen, kun samassa äkillinen sujahdus\nläheisissä pensaissa kiinnitti hänen huomionsa. Tyttökin katsoi\nalaspäin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin vihaisen apinan kompuroimassa\njaloilleen. Sitten välähti kuin jousesta ammuttu vasama vanuke\ntäplikästä keltaista turkkia suoraan Akutin selkää kohti. Se oli\nSheeta, leopardi.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nVaarallisia vieraita\n\n\nLeopardin loikatessa isoa apinaa kohti huohotti Miriam hämmästyksestä\nja kauhusta -- ei Akutia uhkaavan vaaran tähden, vaan tuon nuorukaisen\nmenettelyn vuoksi, joka vastikään oli vihaisesti iskenyt omituista\ntoveriansa. Sillä tuskin oli peto tullut näkyviin, kun poika\npaljastettu veitsi kädessä hyppäsi kauas aivan sen päälle, niin että\njuuri kun Sheeta oli iskemäisillään hampaansa ja kyntensä Akutin\nleveään selkään, putosi Tappaja leopardin hartioille.\n\nKissaeläin pysähtyi ilmassa, sivuutti apinan vain hitusen verran ja\nkierähti kamalasti kiljuen selälleen. Reuhtoen ja kynsien ponnisteli se\ntavoittaakseen ja ravistaakseen kimpustansa vihollisen, joka\nhampaillaan raateli sen niskaa ja veitsellään viilteli sen kylkeä.\n\nHämärää vaistoa totellen ponnahti Akut, heti kun oli kuullut takaansa\ntuon äkillisen ryntäyksen, puuhun tytön viereen niin ketterästi, että\nse moisessa raskaassa eläimessä oli miltei ihmeteltävää. Mutta\nkääntyessään ja nähdessään mitä alhaalla tapahtui riensi se yhtä\nnopeasti jälleen maahan. Yksityiset riidat unohtuivat pian vaaran\nuhatessa sen inhimillistä toveria, eikä se ollut rahtuakaan vähemmän\nkerkeä panemaan omaa turvallisuuttaan alttiiksi ystävänsä puolesta,\nkuin Korak oli ollut sitä auttaakseen.\n\nTuloksena oli, että Sheeta pian näki kimpussaan kaksi raivokasta\nolentoa repimässä sitä riekaleiksi. Ulvoen, kiljuen ja möristen\nkierähtelivät kaikki kolme sinne tänne vesakossa, tämän ruhtinaallisen\nkamppailun ainoan, tuijottavan katselijan vavisten kyyröttäessä puussa\nheidän yläpuolellaan ja vimmatusti puristaessa Gikaa rintaansa vasten.\n\nPojan puukko taistelun lopullisesti ratkaisi, ja kun hurja\nkissansukuinen vavahti henkitoreissaan ja kellahti toiselle kyljelleen,\nnousivat nuorukainen ja apina ja katsoivat toisiinsa maassa viruvan\nraadon yli. Korak nytkäytti päätänsä puuhun päin tyttöstä kohti. \"Jätä\nhänet rauhaan; hän on minun\", sanoi nuorukainen. Akut murahti, vilkutti\nveristyneillä silmillään ja kääntyi Sheetan ruumiiseen päin. Seisoen\nsen päällä hän pullisti laajan rintansa, kohotti katseensa taivasta\nkohti ja kajahdutti niin kauhean parkaisun, että pientä tyttöä taaskin\npuistatti. Se oli urosapinan voitonhuuto, kun se on kaatanut\nvihollisen. Poika vain katseli hetkisen äänetönnä; sitten hän hyppäsi\njälleen puuhun tytön viereen. Pian saapui myöskin Akut heidän luokseen.\nMuutaman minuutin puuhaili hän haavojensa nuoleskelemisessa ja lähti\nsitten pyydystämään itselleen aamiaista.\n\nMonet kuukaudet jatkui tämä elämä kolmisin, mitään erikoisempaa\ntapahtumatta. Ainakaan ei tapahtunut sellaista, mikä nuorukaisen tai\napinan mielestä olisi ollut tavallisuudesta poikkeavaa; mutta pienelle\ntytölle oli tämä elämä päivä- ja viikkokausia kuin alituista kauhulla\ntäytettyä painajaisunta, kunnes hänkin tottui katselemaan kuoleman\nterättömiin silmäkuoppiin ja karaistui ohuen mekkonsa läpi purevaa\nviimaa vastaan. Hitaasti hän oppi sen ainoan yhteisen ajatustenvaihdon\nvälineen alkeet, joka hänen tovereillaan oli, -- hän oppi käyttämään\nisojen apinain kieltä. Nopeammin hän saavutti mestaruutta viidakon\nviisaudessa, niin että pian tuli aika, jolloin hän oli tärkeä tekijä\nmetsästyksessä, vartioiden toisten nukkuessa tai auttaen heitä\nkeksimään otuksen jäljet, mitä milloinkin ajoivat. Akut seurusteli\nhänen kanssaan yhdenvertaisuutta lähentelevään tapaan, milloin heidän\noli välttämätöntä tulla läheisiin kosketuksiin; mutta enimmäkseen hän\nkarttoi tyttöä. Poika oli hänelle aina ystävällinen, ja vaikka hän\nmonissa tilaisuuksissa tunsi holhokkinsa hoivailun rasittavaksi\ntaakaksi, kätki hän sen tytöltä.\n\nHuomatessaan, että yön kosteus ja kylmyys tuottivat tälle epämukavuutta\nja kärsimystäkin, rakensi Korak tiiviin pienen suojuksen korkealle\njättiläispuun huojuville oksille. Siellä pieni Miriam nukkui verraten\nlämpimästi ja turvallisesti, sillaikaa kun Tappaja ja apina valitsivat\nyöpuukseen läheisiä oksia, edellinen aina korkealla riippuvan majan\naukon edessä, mistä paraiten voi varjella sen asukasta puissa\nasustavilta vihollisilta. He olivat liian korkealla, jotta heidän juuri\nolisi tarvinnut pelätä Sheetaa; mutta kaikkiallahan hiipi Histah,\nkäärme, herättäen kauhua mielissä, ja lähellä asustivat isot\npaviaaniapinat, jotka eivät tosin koskaan hyökänneet kimppuun, mutta\naina hampaat irvissä haukkuivat, milloin vain joku kolmikosta ohimennen\nsattui niin lähelle.\n\nSuojuksen rakentamisen jälkeen paikallistui kolmen metsäläisemme\ntoiminta. He samoilivat vähemmin laajalti, kun oli pakko aina yöksi\npalata kotipuulle. Puro juoksi siinä lähellä. Metsänriistaa ja hedelmiä\noli yllin kyllin, samoin kuin kalaakin. Elämä oli kiteytynyt\nvilli-ihmisen yksitoikkoiseksi jokapäiväisyydeksi -- ruuan etsinnäksi\nja täysin vatsoin nukkumiseksi. He eivät ajatelleet päivää\npitemmälle, eivät huolehtineet huomisesta. Jos nuorukainen joskus\nmiettikin menneisyyttä ja muisteli niitä, jotka häntä etäisessä\nmaailmankaupungissa kaipailivat, tapahtui se hajanaisesti ja tuskin\nomakohtaisesti, ikäänkuin tuo toinen elämä olisi ollut jonkun muun\nhenkilön elämää. Hän oli hylännyt toivon palata sivistyneeseen\nyhteiskuntaan, sillä niin useasti koettuaan tylyyttä niiden puolelta,\njoilta oli ystävyyttä odottanut, oli hän samoillut niin kauas\nsisämaahan, että käsitti olevansa iäksi eksynyt aarniometsän\nsokkeloihin.\n\nSitäpaitsi oli hän Miriamin tulon jälkeen saanut tytöstä sen, mitä\nvillissä viidakkoelämässään siihen asti oli enimmin kaivannut --\ninhimillisen toverin. Hänen suhteessansa tyttöön ei ollut havaittavissa\nmitään tietoista sukupuolitunnetta. He olivat ystävyksiä -- toveruksia\n-- siinä kaikki. Molemmat olisivat saattaneet olla poikia, paitsi että\nKorakin sävyssä esiintyi puolihellä ja aina isännöivä, suojeleva\nvaisto.\n\nTyttönen jumaloi häntä, kuten olisi saattanut jumaloida hellää,\nhemmottelevaa veljeä, jos hänellä olisi sellainen ollut. Lempi oli\nkummallekin tuntematon käsite; mutta täytyihän sen tunteen\nvälttämättömästi herätä pojan lähestyessä miehuutta, kuten se herää\njokaisessa villissä viidakon uroksessa. Liikkumisalueellaan viidakossa\nhe olivat tutunomaista väkeä. Pienet apinat tunsivat heidät hyvin ja\ntulivat usein lähelle, rupattelemaan ja ilakoimaan heidän ympärillään.\nKun Akut oli saapuvilla, pysyttelivät nuo pikkueläimet loitommalla,\nmutta Korakia ne kaihtoivat vähemmän; ja kun molemmat urospuoliset\nolivat poissa, tulivat ne ihan Miriamin luo nykien hänen koristuksiaan\ntai leikkien Gikan kanssa, joka oli niille ehtymättömänä rattoisuuden\nlähteenä. Tyttö leikitteli niiden kanssa ja ruokki niitä, ja hänen\nollessaan yksikseen ne tuottivat hänelle ajanviettoa pitkinä hetkinä,\nkunnes Korak palasi.\n\nGikan asussa oli tapahtunut muutos siitä ajasta, jolloin sen pieni äiti\npoistui sheikin kylästä. Sen puku oli nyt pienoiskuva Miriamin omasta.\nPieni tilkkunen leopardintaljaa peitti sen rotannahkavartaloa\nolkapäältä puusta vuoltuun polveen asti. Ruohoista punottu side\nkulmilla kiinnitti otsaan muutamia heleitä pienen papukaijan sulkia,\nkun taas toisista ruohonpätkistä oli mukailtu metallirenkaita\nmuistuttavia koristeita käsivarsiin ja sääriin. Gika oli ilmetty pieni\nvillitär; mutta sielultaan se oli sama kuin ennenkin, sama kaikkiahmiva\nkuuntelija. Oivallinen piirre Gikassa oli, että se ei koskaan\nkeskeyttänyt puhetta, haastellakseen itsestänsä. Tänäänkään se ei\ntehnyt poikkeusta. Puun runkoa vasten tuettuna se oli tuntikauden\ntarkkaavaisesti kuunnellut Miriamin lavertelua, sillävälin kun sen\nnotkea nuori emäntä loikoi kissamaisen mukavasti sen edessä huojuvalla\noksalla.\n\n\"Pikku Gika\", sanoi Miriam, \"meidän Korak viipyy tänään kauan poissa.\nMe kaipaamme häntä, pikku Gika, kaipaammehan me. On ikävää ja\nyksinäistä isossa viidakossa, kun meidän Korak on poissa. Mitähän Korak\nmeille tällä kertaa tuo? Uuden kiiltävän metallirenkaanko Miriamin\nnilkkaan! Vai pehmeän kauriinnahkaisen nivusvaatteen mustan\nnaarasihmisen lanteilta? Hän sanoo, että on vaikeampi riistää naarasten\nomaisuutta; sillä hän ei huoli tappaa niitä, kuten tappaa urokset, ja\nne taistelevat vimmatusti, kun hän hyökkää niiden kimppuun,\nanastaakseen niiden koristukset. Sitten tulevat urokset keihäineen ja\njousineen ja Korak pakenee puihin. Joskus hän ottaa naaraan mukaansa ja\nsiellä korkealla oksien seassa riistää siltä ne kapineet, jotka haluaa\ntuoda kotiin Miriamille. Hän sanoo, että mustat pelkäävät häntä nyt ja\nettä naiset ja lapset jo ensi näkemältä rientävät parkuen\nhökkeleihinsä; mutta hän seuraa niitä sinne; eikä hän usein palaa\ntuomatta nuolia itselleen ja lahjaa Miriamille. Korak on mahtava\nviidakkolaisten joukossa, se meidän Korak -- ei, _minun_ Korakini!\"\n\nMiriamin haastelun keskeytti pieni kiihtynyt apina, joka hypähti\nnaapuripuusta hänen hartioilleen.\n\n\"Kiipeä!\" huusi se. \"Kiipeä! Manganit tulevat.\"\n\nMiriam vilkaisi kiihtyneeseen rauhanhäiritsijäänsä velttona olkansa\nyli.\n\n\"Kiipeä itse, pikku Manu\", virkkoi hän. \"Ainoat manganit viidakossamme\novat meidän Korak ja Akut. Niiden sinä olet nähnyt palaavan\nmetsästykseltä. Jonakuna päivänä sinä näet oman varjosi, pikku Manu, ja\nsilloin säikähdyt kuoliaaksi.\"\n\nMutta apina vain kirkui varoitustaan entistä kimakammin, ennenkuin\nriensi turvallista korkeata tasannetta kohti, jonne mangani, iso apina,\nei voinut seurata. Nyt kuuli Miriam jo puiden välitse heilahtelevien\nruumiiden lähenemistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Niitä oli kaksi,\nja ne olivat isoja apinoita -- Korak ja Akut. Hänestä oli Korak apina\n-- mangani, -- sillä nimellä he kolme aina itseänsä mainitsivat.\nIhminen oli vihollinen, eivätkä he siis enää lukeutuneet samaan lajiin.\n\"Tarmangani\" eli ison valkoihoisen nimitys heidän kielellään ei\nsoveltunut heihin kaikkiin. \"Gomangani\" -- iso musta apina, neekeri --\nei ollut kuvaava nimitys kellekään heistä, ja niinpä he sanoivat\nitseänsä pelkiksi manganeiksi. Miriam päätti olla nukkuvinaan,\nkiusoitellakseen Korakia. Senvuoksi hän pysytteli aivan hiljaa, silmät\ntiukasti suljettuina. Hän kuuli noiden kahden tulevan yhä lähemmäksi.\nNe olivat nyt naapuripuussa ja varmaankin olivat hänet huomanneet,\nkoskapa olivat pysähtyneet. Mutta miksi ne olivat niin hiljaa? Miksei\nKorak huutanut hänelle tavallista tervehdystänsä? Tuo äänettömyys\ntuntui pahaaennustavalta. Mutta nyt kuuluikin jo hyvin salavihkainen\nrasahdus, -- toinen niistä hiipi häntä kohti. Suunnitteliko Korak\nkepposta omasta puolestaan? No, kyllä hän nuorukaisen nolaisi!\nVarovaisesti raotti hän hitusen verran silmiään, ja silloin hänen\nsydämensä jähmettyi. Hiljaa hiipimässä häntä kohti oli iso urosapina,\njota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Sen takana oli toinen\nsamanlainen.\n\nVikkelästi kuin orava nousi Miriam seisomaan, ja samassa hetkessä\nryntäsi uros häntä kohti. Hyppien oksalta oksalle pakeni tyttö viidakon\nläpi noiden kahden ihmisapinan seuratessa hänen kintereillään. Niiden\nyläpuolella kirmasi parvi kirkuvia, rupattelevia marakatteja, jotka\nilkkuen sinkauttelivat hämäyksiä manganeille ja koettivat rohkaista ja\nneuvoa tyttöä.\n\nPuusta puuhun sujahteli Miriam ponnistellen yhä ylöspäin, hennommille\noksille, jotka eivät kannattaisi hänen vainoojiansa. Yhä nopeammin ja\nnopeammin tulivat urosapinat hänen perässään. Etumaisen käyristyvät\nsormet olivat tuon tuostakin hänet tavoittaa, mutta tyttö vältti ne\näkkinäisillä vauhdinponnistuksilla ja huimilla loikkauksilla,\nheitellessään itseänsä vaarallisen pitkien välimatkojen poikki\npyörryttävän korkealla ilmassa.\n\nVerkalleen lähestyi tyttö ylempiä oksia, missä turvallisuus odotti,\nkunnes hän uhkarohkean hyppäyksen jälkeen joutui notkuvan oksan varaan,\njoka taipui syvälle hänen painostansa eikä ponnahtanutkaan takaisin\nylös, niinkuin sen olisi pitänyt. Jo ennenkuin kuului risahdustakaan,\ntiesi hän, että oli väärin arvioinut oksan kestävyyden. Se myötäsi\nensin verkalleen. Sitten se ryskähti, ikäänkuin olisi eronnut rungosta.\nIrroittaen kätensä pudottausi Miriam alemmaksi lehvistöön tavoitellen\nuutta tukea. Hän löysi sellaisen toistakymmentä jalkaa murtuneen oksan\nalapuolella. Siten hän oli pudottautunut monta kertaa ennen eikä\nputoaminen häntä erikoisesti säikyttänyt. Viivästyminen häntä enimmin\nkauhistutti ja syystä, sillä tuskin oli hän kiivennyt turvapaikkaan,\nkun apinan raskas ruho mätkähti hänen viereensä ja iso karvainen\nkäsivarsi kietoutui hänen vyötäisilleen.\n\nMelkein heti ehti toinen apina toverinsa viereen. Se hyökkäsi Miriamia\nkohti; mutta tytön kaappaaja heilautti tämän sivummalle, paljasti\nirvistäen isot hampaansa ja murisi pahaaennustavasti. Miriam ponnisteli\nvapautuakseen. Hän iski karvaista rintaa ja parrakasta poskea. Hän puri\nvahvat valkoiset hampaansa pörrökarvaiseen kyynärvarteen. Apina sivalsi\ntyttöä nyrkillään häijysti kasvoihin, mutta sitten sen täytyi\nkiinnittää huomionsa toveriin, joka ilmeisesti halusi saalista\nomakseen.\n\nKaappaaja ei voinut edukseen taistella notkuvalla oksalla, kun se oli\nkuormitettu kiemurtelevalla ja sätkyttelevällä vangilla, minkä vuoksi\nse nopeasti pudottausi alas maahan. Toinen seurasi sitä ja sitten ne\nkamppailivat silloin tällöin luopuen rynnistelystään, tavoittaakseen\nuudestaan tytön, joka käytti hyväkseen ahdistajainsa taisteluhommia\nriuhtautuakseen niiden käsistä ja yrittääkseen pakoon; mutta aina ne\nhänet tavoittivat, ja ensiksi omisti hänet toinen ja sitten toinen\nnoista kilpailevista eläimistä, jotka koettivat repiä toisensa\npalasiksi.\n\nMonesti sai tyttö iskuja, jotka olivat aiotut karvapeitteiselle\nvastustajalle, ja kerran hänet kaadettiin ja hän makasi tajutonna,\njolla välin apinat vapautuneina tyttöä väkisin pidättämästä hyökkäsivät\nhurjina ja pelottavina toistensa kimppuun.\n\nNiiden yläpuolella parkuivat pikkuapinat kirmaten sinne tänne\npuolihulluina kiihtymyksestä ja raivosta. Edestakaisin taistelukentän\nyläpuolella lenteli lukemattomia loistavasulkaisia lintuja, kirkuen\nkäheitä vimman- ja uhmanhuutojaan. Etäällä karjui leijona.\n\nIsompi uros repi vastustajaansa vähitellen kappaleiksi. Ne kierivät\nmaassa pureskellen ja huitoen toisiaan. Taas ne olivat pystyssä\ntakajaloillaan, raastoivat ja reuhtoivat kuin inhimilliset painijat;\nmutta molemmat taistelijat ja maa niiden ympärillä punoitti hurmeesta.\n\nKaiken aikaa virui Miriam yhä tajutonna maassa. Vihdoin sai toinen\napinoista ratkaisevasti isketyksi hampaansa toisen niskasuoneen, ja\nniin ne painuivat tantereelle viimeisen kerran. Muutaman minuutin ne\nmakasivat siinä melkein potkiskelematta. Vain isompi uros yksinään\nnousi tästä viimeisestä syleilystä. Se ravisti itseänsä. Syvä murahdus\nvyöryi sen karvaisesta kurkusta. Se hoippui edestakaisin tytön ja\nvoitetun vihollisensa ruumiin välillä. Sitten se nousi viimemainitun\npäälle ja karjaisi kauhean voitonhuutonsa. Pienet apinat hajaantuivat\nkirkuen kaikille haaroille, kun tuo pelottava ulvahdus kajahti niiden\nkorviin. Komeasulkaiset linnut lehahtivat lentoon ja pakenivat. Taas\nkuului leijonan karjunta, tällä kertaa kauempaa.\n\nIso apina vaappui vielä kerran tytön viereen. Se käänsi hänet selälleen\nja kumartui nuuskimaan kasvoja ja rintaa ja kuuntelemaan hänen\nhengitystään. Tyttö eli. Marakatit palasivat. Niitä tuli parvittain ja\nne syytivät ylhäältä herjauksia voittajalle.\n\nIhmisapina osoitti suuttumustaan paljastamalla hampaansa ja mörisemällä\nniille. Sitten se kumartui ja nostaen tytön hartioilleen hoippui pois\nviidakkoon. Sen perässä seurasi äkäinen mölyjoukko.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nNeidonryöstö\n\n\nMetsästämästä palatessaan kuuli Korak kiihtyneiden marakattien\npärpätyksen. Hän tiesi siitä, että jotakin varsin vakavaa oli\ntapahtunut. Varmaankin oli Histah, käärme, kiertänyt niljakat\nkiemuransa jonkun varomattoman manun ruumiin ympäri. Nuorukainen\nkiirehti eteenpäin. Pienet apinat olivat Miriamin ystäviä. Korak\nauttaisi niitä, jos voisi. Hän samosi joutuisasti keskitasanteen\nlehvätietä pitkin. Puuhun, jossa Miriamin suojus sijaitsi, laski hän\nriistansa ja kutsui ääneensä tyttöä. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän\npudottausi nopeasti alemmalle lehvätasanteelle. Kenties tyttö piileili\nhäneltä.\n\nIsolla oksalla, jolla Miriam usein keinui huolettoman mukavasti, näki\nhän Gikan tuettuna puun paksua runkoa vasten. Mitähän se merkitsi?\nMiriam ei koskaan ennen ollut jättänyt Gikaa noin yksikseen. Korak otti\nnuken ja työnsi sen vyöhönsä. Hän kutsui uudestaan ja äänekkäämmin;\nmutta Miriam ei vastannut hänen huhuntaansa. Etäällä kävi kiihtyneiden\nmanujen mölinä vähemmän selväksi.\n\nOliko niiden kiihtymyksellä ehkä jotakin yhteyttä Miriamin katoamisen\nkanssa? Pelkkä ajatuskin oli kylliksi. Odottamatta Akutia, joka tuli\nverkalleen jonkun matkan päässä hänen takanaan, riensi Korak nopeasti\nmölyjoukkoa kohti. Muutamassa minuutissa hän ehtikin takimmaisten luo.\nHänet nähdessään ne alkoivat kirkua ja osoitella eteensä alaspäin, ja\nhetkistä myöhemmin saapui Korak paikalle ja näki, mikä niiden raivon\naiheutti.\n\nNuorukaisen sydän jähmettyi kauhusta hänen nähdessään tytön ruumiin\nriippuvan ison apinan hartioilla. Että Miriam oli kuollut, sitä hän ei\nepäillytkään, ja sillä hetkellä heräsi hänessä jotakin, mitä hän ei\nyrittänyt itselleen selvittää eikä olisi voinut selvittää, vaikka olisi\nyrittänytkin. Mutta yhtäkkiä tuntui koko maailma keskittyneen tuohon\npehmeään, siroon ruumiiseen, tuohon hentoon, pieneen ruumiiseen, joka\nniin surkean velttona ja avuttomana riippui luontokappaleen vankoilta\nolkapäiltä.\n\nNyt hän tiesi, että pikku Miriam oli hänen maailmansa -- hänen\naurinkonsa, kuunsa ja tuikkivat tähtensä. Tytön menetyksessä oli\nhäneltä sammunut kaikki valo, kylmennyt kaikki lämpö, kadonnut kaikki\nonni. Voihkaus pääsi hänen huuliltaan ja senjälkeen sarja kamalia\nkarjahduksia, petojen karjuntaa petomaisempina, kun hän mittausluodin\nlailla laskeusi vimmatusti alas ja riensi tämän inhoittavan rikoksen\ntekijää kohti. Urosapina käännähti uuden ja uhkaavan äänen kuullessaan,\nja sen kääntyessä leimahti uutta liekkiä Tappajan raivoon ja vihaan,\nsillä hän näki, että eläin hänen edessään ei ollut kukaan muu kuin\nkuningasapina, joka oli ajanut hänet pois isojen ihmisenmuotoisten\nyhteiskunnasta, hänen sieltä etsiessään ystävyyttä ja turvapaikkaa.\n\nHeittäen tytön maahan kääntyi apinauros jälleen taistelemaan kalliin\nsaaliinsa omistuksesta; mutta tällä kertaa se odotti helppoa voittoa.\nSekin puolestaan tunsi Korakin. Eikö se ollut karkoittanut häntä\napinaleiristä hampaan iskemättä tai käpälän koskematta? Pää kumarassa\nja kaartuvin hartioin se vyöryi sileäihoista olentoa vastaan, joka\nrohkeni vastustaa sen oikeutta saaliiseen.\n\nHe kohtasivat toisensa kallo kalloa vasten, kuin kaksi hyökkäävää\nhärkää, tuupertuakseen tantereelle huitoen ja repien toisiansa. Korak\nunohti veitsensä. Sellaista raivoa ja verenhimoa, jonka vallassa hän\noli, saattoi tyydyttää vain lämpöisen lihan tuntu raatelevissa\nhampaissa, tuoreen sydänveren pirskoittuminen hänen paljaalle iholleen;\nsillä sitä itse tietämättänsä taisteli Korak, Tappaja, suuremmasta\nkannustuksesta kuin vihan ja koston -- hän taisteli väkevänä\nurospuolena toista urosta vastaan omaan lajiinsa kuuluvan naaraan\nomistamisesta.\n\nNiin raju oli apinaihmisen hyökkäys, että hän pääsi kiinni\nvastustajaansa, ennenkuin tämä ehti ehkäistä, ja iski vahvat leukansa\npullistuneeseen kaulasuoneen; ja siinä hän riippui, ummessa silmin,\nsamalla kun sormet hapuilivat kiinni karvaisesta kurkusta.\n\nSilloin Miriam raotti silmänsä, jotka tämä näky sai avartumaan.\n\n\"Korak!\" huudahti hän. \"Korak! Minun Korakini! Tiesinhän minä, että\nsinä tulisit. Tapa se, Korak! Tapa se!\" Ja salamoivin silmin ja\nkohoavin povin nousi tyttö jaloilleen ja riensi Korakin viereen häntä\nrohkaisemaan. Tappajan keihäs oli siinä lähellä, mihin hän oli sen\npaiskannut hyökätessään apinaa vastaan. Tyttö näki sen ja sieppasi\nkäteensä. Hän ei tuntenut mitään huimaavaa heikkoutta tätä jalkojensa\njuuressa taisteltua alkuaikojen kamppailua katsellessaan. Hän ei\ntuntenut mitään hysteeristä jälkivaikutusta hermojännityksestä, jonka\nhänen oma seikkailunsa uroksen kanssa oli aiheuttanut. Hän oli\nkiihtynyt, mutta tyyni ja aivan peloton. Hänen Korakinsa taisteli\ntoisen manganin kanssa, joka oli mielinyt ryöstää hänet; mutta hän ei\netsinyt turvaa riippuvalta oksalta, sieltä matkan päästä tarkatakseen\nottelua, kuten joku manganinaaras olisi tehnyt. Sen sijaan hän suuntasi\nKorakin keihään terävän kärjen urosapinan kylkeen ja työnsi sen syvälle\npedon sydämeen. Korak ei olisi tarvinnut hänen apuansa, sillä iso uros\noli jo henkitoreissaan ja veri pulppusi sen revitystä kaulasuonesta;\nmutta Korak nousi hymyillen ja lausui tunnustuksen auttajalleen.\n\nKuinka solakka ja siro tuo tyttö olikaan! Oliko hän äkkiä muuttunut\nmuutaman tunnin kuluessa nuorukaisen poissa ollessa vai oliko taistelu\napinan kanssa vaikuttanut hänen näköhermoihinsa? Hän katseli Miriamia\nikäänkuin uusilla silmillä, sillä niin monta hämmästyttävää ja\nihmeellistä yllätystä ilmeni hänen katseelleen. Kuinka kauan oli\nkulunut siitä, kun hän oli tavannut hänet isänsä kylästä pienenä\narabialaistyttönä, sitä hän ei tiennyt, sillä aika ei viidakossa\nmerkitse mitään eikä hän siis ollut päiviä laskenut. Mutta\nkatsellessaan häntä nyt hän tajusi, että Miriam ei enää ollut sama\npikku tyttö, jonka hän oli nähnyt leikkimässä Gikan kanssa suuren puun\nalla juuri vaajavarustuksen sisäpuolella. Muutoksen oli täytynyt olla\nhyvin verkallinen, koska se tähän asti oli jäänyt häneltä huomaamatta.\nJa miksi hän sen nyt näin äkkiä oli tullut todenneeksi? Hänen katseensa\nsiirtyi tytöstä kuolleen apinauroksen ruumiiseen. Ensi kertaa välähti\nhänen mielikuvitukseensa syy, miksi tyttöä oli yritetty ryöstää.\nKorakin silmät lensivät suuriksi, ja sitten ne kapenivat raivoa\nosoittaviksi raoiksi, kun hän kiiluvin katsein tarkkasi jalkainsa\njuuressa viruvaa peikkomaista otusta. Kun hänen katseensa sitten kohosi\nMiriamin kasvoihin, nousi hänen omilleen hillitty puna. Nyt hän tosiaan\nkatseli häntä toisilla silmillä --- neitoa tähystävän miehen silmillä.\n\nAkut oli saapunut juuri kun Miriam oli keihästänyt Korakin vastustajan.\nVanhan apinan riemastus oli raju. Se asteli kankeakoipisena ja hirveän\nnäköisenä kaatuneen vihollisen ympärillä. Se murisi ja kohotti ylöspäin\npitkän, liikkuvan huulensa. Sen niskakarvat nousivat pystyyn. Se ei\nkiinnittänyt mitään huomiota Korakiin ja Miriamiin. Etäällä sen pienien\naivojen sisimmissä sopukoissa liikkui jotakin -- jotakin, minkä ison\nuroksen haju oli herättänyt. Tämän itävän ajatuksen ulkonainen ilmaus\noli eläimellistä raivoa; mutta sisempi tunne oli mitä mieluisin. Ison\nuroksen haju ja sen kookkaan, karvaisen ruhon näkeminen oli herättänyt\nAkutin sydämessä omaan lajiinsa kuuluvan toverin kaipausta. Niinpä ei\nKorak yksinään ollut muuttumassa.\n\nEntä Miriam? Hän oli nainen. Naisen jumalaisena oikeutena on rakastaa.\nJa hän oli aina rakastanut Korakia. Korak oli hänen iso veljensä.\nAinoastaan Miriamissa ei siis tapahtunut muutosta. Hän oli yhä\nonnellinen Korakinsa toverina. Hän rakasti yhä Korakia -- niinkuin\nsisar rakastaa hellää veljeä -- ja oli hänestä hyvin, hyvin ylpeä. Koko\nviidakossa ei ollut toista niin voimakasta, niin komeata tai niin\nuljasta.\n\nKorak tuli hänen lähelleen. Katsahtaessaan pojan silmiin näki tyttö\nniissä uuden valon; mutta hän ei ymmärtänyt sitä. Hän ei käsittänyt,\nkuinka lähellä kypsymystä he olivat, eikä mitään kaikesta siitä\nmuutoksesta heidän elämässään, mitä Korakin ilme saattoi merkitä.\n\n\"Miriam\", kuiskasi nuorukainen, ja hänen äänensä kuulosti käheältä, kun\nhän laski ruskean käden tytön paljaalle olalle. \"Miriam!\" Äkkiä hän\npuristi tytön rintaansa vasten. Tämä vilkaisi nauraen hänen\nkasvoihinsa, ja sitten nuorukainen kumartui suutelemaan häntä suoraan\nhuulille. Vielä silloinkaan ei tyttö käsittänyt. Hän ei voinut muistaa,\nettä häntä koskaan ennen oli suudeltu. Se oli hyvin suloista. Miriam\npiti siitä. Hän ajatteli, että Korak sillä tavoin tahtoi osoittaa,\nkuinka iloissaan oli siitä, että ison apinan ei ollut onnistunut\nraahata häntä pois. Hänkin oli iloissaan. Ja siksi hän kietoi\nkäsivartensa Tappajan kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen. Sitte hän\nhuomatessaan nuken nuorukaisen vyössä siirsi sen omaan haltuunsa,\nsuudellen sitä, niinkuin oli suudellut Korakia.\n\nKorak mieli sanoa jotakin. Hän halusi sanoa tytölle, kuinka suuresti\nhän häntä rakasti; mutta hänen rakkautensa kuohunta tukehdutti häntä,\nja manganien kielen sanasto oli rajoitettu.\n\nTapahtui äkillinen keskeytys. Kuului matalaa mörinää -- Akut mörisi, ei\näänekkäämmin kuin äsken, kun se teikaroi kuolleen uroksen ruumiilla, ei\ntosiaan puoleksikaan niin äänekkäästi; mutta sävel tehosi Korakissa\nuinuvan viidakkopedon huomiokykyyn. Se oli varoitus. Korak nosti\nnopeasti katseensa häntä niin lähellä olevista säteilevistä kasvoista.\nNyt heräsivät hänen muut aistinsa. Hänen korvansa, hänen sieraimensa\nherkistyivät. Jotakin oli tulossa!\n\nTappaja siirtyi Akutin viereen. Miriam oli ihan heidän takanaan. Nuo\nkolme olivat kuin veistettyjä kuvapatsaita, jotka tuijottivat viidakon\nlehväiseen sotkuiseen tiheikköön. Melu, joka oli herättänyt heidän\nhuomionsa, paisui, ja samassa ryntäsi esille iso apina vesakosta\nmuutaman askeleen päästä heidän seisomapaikaltaan. Eläin pysähtyi\nheidät nähdessään. Se mörähti varoittavasti hartiainsa yli, ja hetkistä\nmyöhemmin tuli toinen apina arastellen esille. Sitten seurasi muita --\nuroksia ja naaraksia pentuineen, kunnes parikymmentä karvaista hirviötä\nseisoi näihin kolmeen tuijottamassa. Siinä oli kaatuneen apinakuninkaan\nheimo. Akut puhui ensimmäiseksi. Se osoitti kuolleen uroksen ruumista.\n\n\"Korak, mahtava taistelija, on tappanut kuninkaanne\", mörisi hän.\n\"Viidakossa ei ole suurempaa kuin Korak, Tarzanin poika. Nyt Korak on\nkuningas. Kuka uros on Korakia mahtavampi?\"\n\nSe oli taisteluhaaste jokaiselle urokselle, joka mielisi vastustaa\nKorakin oikeutta kuninkuuteen. Apinat supattivat möristen keskenään\njonkun aikaa. Vihdoin asteli verkalleen esille nuori uros hoippuen\nlyhyillä koivillaan, harjakset pystyssä ja kauheasti muristen.\n\nEläin oli tavattoman kookas ja parhaissa voimissaan. Se kuului siihen\nmelkein sukupuuttoon kuolleeseen lajiin, jota valkoiset miehet ovat\nalkuasukasten tiedonantojen mukaan, kauan etsineet viidakkojen\nvaikeimmista, läpitunkemattomista sopukoista. Harvoin tapaavat\nalkuasukkaatkaan näitä isoja, karvaisia \"alkuaikojen ihmisiä.\"\n\nKorak astui hirviötä vastaan. Hänkin mörisi. Mielessään hän hautoi\nsuunnitelmaa. Antautua rynnistelyyn tuon väkevän eläimen kanssa, joka\nei ollut väsyttänyt voimiansa, kun hän itse sitävastoin juuri oli\nsuoriutunut kauheasta ottelusta toisen samanlaisen kanssa, olisi ollut\ntappion tavoittelua. Hänen oli keksittävä helpompi keino voittoon.\nKyyristyen hän valmistausi ottamaan vastaan hyökkäyksen, jonka tiesi\npian tapahtuvan, eikä hänen tarvinnutkaan pitkälti odottaa. Hänen\nvastustajansa pysähtyi vain sikäli, että ehti kuulijainsa valistukseksi\nja Korakin hämmentämiseksi mölytä lyhyen yhteenvedon entisistä\nvoitoistaan, uljuudestaan ja siitä, mitä tekisi mokomalle hintelälle\ntarmanganille. Sitten se hyökkäsi. Sormet käyrinä ja kita ammollaan se\nryntäsi odottavaa Korakia kohti pikajunan vauhdilla. Korak ei\nliikahtanut ennenkuin isot käsivarret ojentuivat häntä syleilemään,\njolloin hän kumartui niiden alitse, antoi oikealla nyrkillään kamalan\nsurvaisun pedon leukaan, sivuuttaessaan sen maahan romahtavan ruhon, ja\nkiepahtaen nopeasti ympäri kumartui taisteluvalmiina tuon tanterella\nhajasäärin sätkyttelevän apinan yli.\n\nPerin ällistyneenä koetti ihmisenmuotoinen kompuroida pystyyn. Vaahto\nvalui sen inhoittavilta huulilta. Sen pienet silmät punottivat. Verta\nhyydyttävää mylvinää kuului sen syvästä rinnasta. Mutta se ei päässyt\njaloilleen. Tappaja odotti sen yläpuolella, ja heti kun karvainen leuka\nkohosi uuden, härkäänkin tehoavan iskun ulottuville, paiskattiin apina\nnurin taaksepäin.\n\nYhä uudelleen ja uudelleen yritti apina pystyyn, mutta joka kerralla\noli mahtava tarmangani odottamassa, nyrkki ojossa, navakalla iskulla\nkellistääkseen sen jälleen. Yhä heikommiksi kävivät uroksen\nponnistukset. Veri tahrasi sen kasvot ja rinnan. Punainen juova virtasi\nnenästä ja suusta. Joukko, joka kirkunallaan oli sitä kiihoittanut\ntaisteluun sen ensimmäiset hurjat karjahdukset kuullessaan, ivaili sitä\nnyt, -- hyväksymishuudot kohdistuivat nyttemmin tarmanganiin.\n\"_Ka-go-da_?\" kysyi Korak nujertaessaan uroksen vieläkin kerran.\n\nTaas yritti itsepintainen elukka kömpiä jaloilleen. Taas antoi Tappaja\nsille kauhean iskun. Ja taas kysyi hän _ka-go-da_ -- joko riittää?\n\nHetkisen virui uros liikkumatonna. Sitten se mörähti kolhittujen\nhuultensa välitse: \"_Ka-go-da_!\"\n\n\"Nouse sitten ja mene takaisin kansasi luo\", käski Korak. \"Minä en\nhalua olla kuninkaana teillä, jotka kerran ajoitte minut pois. Pitäkää\nomat tapanne, ja me pidämme omamme. Olkaamme ystäviä, toisemme\nkohdatessamme, mutta yhdessä me emme elä.\"\n\nEräs vanha uros astui verkalleen Tappajaa kohti. \"Olet tappanut\nkuninkaamme\", sanoi hän. \"Olet lyönyt hänet, joka pyrki kuninkaaksemme.\nOlisit voinut hänet tappaakin, jos olisit tahtonut. Mistä me saamme\nkuninkaan?\" Korak kääntyi Akutiin. \"Tuossa on kuninkaanne\", lausui hän.\n\nMutta Akut ei tahtonut erota Korakista, vaikka se oli kylläkin halukas\njäämään oman rotunsa luo. Hän tahtoi, että myös Korak olisi jäänyt. Ja\nniin hän sanoikin.\n\nNuorukainen ajatteli Miriamia -- mikä olisi tytölle parasta ja\nturvallisinta. Jos Akut lähtisi apinain mukaan, olisi vain yksi\nMiriamia vartioimassa ja suojelemassa. Mutta jos he taas liittyisivät\nheimoon, niin hän ei koskaan voisi turvallisesti jättää Miriamia\nleiriin, kun itse lähtisi metsästämään, sillä apinakansan halut eivät\nole helposti hillittyjä. Jossakussa naaraksessakin saattaisi herätä\nhentoa valkoista tyttöä kohtaan sairaloista vihaa, joka ärsyttäisi sen\nsurmaamaan hänet Korakin poissaollessa.\n\n\"Me elelemme teidän lähettyvillänne\", sanoi hän vihdoin. \"Kun te\nvaihdatte pyydystysaluettanne, siirrymme mekin. Miriam ja minä,\npysyäksemme aina lähellänne; mutta me emme tule asumaan teidän\nkeskuuteenne.\"\n\nAkut vastusteli tätä suunnitelmaa. Hän ei tahtonut erota Korakista.\nEnsiksi hän kieltäytyi jättämästä inhimillistä ystäväänsä oman rotunsa\nseuran vuoksi; mutta kun hän näki lauman viimeiset vaeltamassa takaisin\nviidakkoon ja hänen katseensa osui kuningas-vainajan nuoren vaimon\nnotkeaan vartaloon tämän luodessa ihailevia silmäyksiä herransa ja\npuolisonsa seuraajaan, ei verenvietti enää sietänyt kieltoja.\nVilkaisten jäähyväisiksi rakkaaseen Korakiinsa hän kääntyi seuraamaan\nnaarasta metsän sokkeloihin.\n\nKun Korak oli viime rosvoretkellään lähtenyt neekerikylästä, olivat\nhänen uhrinsa ja toisten naisten ja lasten huudot keränneet soturit\nkoolle metsästä ja joelta. Suuri kiihtymys ja tulinen vimma valtasi\nmiehet, kun he kuulivat, että valkoinen paholainen oli jälleen\ntunkeutunut heidän koteihinsa, säikäyttäen heidän naisensa ja\nvarastanut nuolia, koristuksia ja ruokaa.\n\nTaikauskoinen pelkokin tätä ison urosapinan kanssa metsästelevää\nkaameata olentoa kohtaan väistyi heidän kostonhimonsa tieltä, ja he\ntahtoivat kerta kaikkiaan vapautua tuon viidakkoeläjän uhkaavasta\nläsnäolosta.\n\nNiinpä lähtikin parikymmentä heimon nopsajalkaisinta ja urhoollisinta\nsoturia tavoittamaan Korakia ja Akutia vain muutama minuutti senjälkeen\nkun nämä olivat poistuneet Tappajan monien rosvouksien näyttämöltä.\n\nNuorukainen ja apina olivat vaeltaneet verkalleen, laisinkaan\npelkäämättä menestyvää takaa-ajoa tai sen varalta varustautumatta. Eikä\nheidän huoleton välinpitämättömyytensä neekereistä ollut mitenkään\nihmeteltävä. Niin monta samanlaista rosvoiluretkeä oli jäänyt\nrankaisematta, että toverukset olivat alkaneet halveksia mustia.\nPaluumatka kävi suoraan vastatuuleen, joten vainoojain haju haipui\nheistä poispäin, ja he samosivat tietään vähääkään aavistamatta, että\njoukko väsymättömiä väijyjiä, vain hiukan vähemmän kokeneita\nsalaperäisessä metsäntuntemuksessa kuin he itse, hurjan itsepintaisesti\nvainusi heidän jälkiään.\n\nPientä soturiosastoa johti Kovudu, kylän päällikkö, keski-ikäinen\nvilli, joka oli harvinaisen ovela ja urhea. Hänpä ensimmäisenä saikin\nnäkyviinsä saaliin, jota he olivat seuranneet tuntikausia, noudattaen\nsalaperäisiä menettelytapojaan ja käyttäen melkein velhomaista\nhavainto- ja aavistuskykyään, jopa hajuaistiaankin.\n\nKovudu saavutti miehineen Korakin, Akutin ja Miriamin sitte kun\napinakuningas oli tullut surmatuksi. Taistelun melu oli lopuksi\nopastanut heidät suoraan saaliinsa luo. Solakan, valkoisen tytön\nnähdessään oli villipäällikkö kummastunut ja katsellut kolmikkoa kotvan\naikaa, ennenkuin komensi soturinsa hyökkäämään uhrien kimppuun. Samalla\nhetkellä saapuivat isot apinat, ja taaskin jäivät neekerit keskustelun\nhämmästyneinä kuulijoina paikoilleen ja katselivat pelokkaasti\nihmetellen Korakin ja nuoren urosapinan kamppailua. Mutta nyt olivat\napinat lähteneet; valkoinen nuorukainen ja valkoinen neito olivat\nkahden viidakossa. Muuan Kovudun miehistä kumartui kuiskaamaan\npäällikkönsä korvaan. \"Katso!\" sanoi hän ja osoitti tytön lanteelta\nriippuvaa esinettä. \"Kun veljeni ja minä olimme orjina sheikin kylässä,\nteki veljeni tuon kapineen sheikin pienelle tyttärelle -- se leikki\nsillä aina ja nimitti sitä veljeni mukaan Gikaksi. Juuri vähää ennen\nkarkaamistamme tuli joku kylään, iski sheikin tajuttomaksi ja varasti\nhänen tyttärensä. Jos tämä on sama tyttö, maksaa sheikki\ntakaisintuomisesta runsaan palkkion.\"\n\nKorakin käsivarsi oli jälleen hiipinyt Miriamin hartioille. Rakkaus\nhehkui palavana hänen nuorissa suonissaan. Sivistys oli puolittain\nunohtunut olotila -- Lontoo yhtä etäällä kuin entinen Rooma. Koko\nmaailmassa olivat vain he kaksi -- Korak, Tappaja, ja Miriam, hänen\nnaisensa. Taas puristi hän tytön rintaansa vasten ja peitti hänen\nhalukkaat huulensa kuumilla suudelmilla. Ja silloin rähähti hänen\ntakaansa kamala hornankuoro villejä sotahuutoja, kun parikymmentä\nneekeriä karkasi kirkuen heidän kimppuunsa.\n\nKorak kääntyi taistelemaan. Oma keveä keihäs kädessään seisoi Miriam\nhänen vieressänsä. Lumivyöryn tavoin humahti ropsahdus väkäisiä\nheittoaseita heidän ympärilleen. Yksi lävisti Korakin olkapään, toinen\nhänen säärensä, ja hän vaipui maahan.\n\nMiriam oli vahingoittumatta, sillä mustat olivat ehdoin tahdoin häntä\nsäästäneet. Nyt ne ryntäsivät esille antaakseen Korakille kuoliniskun\nja siepatakseen tytön vangikseen; mutta samalla kun he tulivat, saapui\nviidakosta vastapäiseltä taholta iso Akut ja hänen kintereillään uuden\nkuningasvallan isot urokset.\n\nMöristen ja karjuen hyökkäsivät ne mustia sotureita kohti nähdessään\ntuhon, jonka nämä olivat tehneet. Käsittäen kuinka vaarallista oli\njoutua käsikähmään noiden voimakkaiden apinapetojen kanssa, kaappasi\npäällikkö Miriamin ja kutsui sotilaansa peräytymään. Jonkun aikaa\nseurasivat apinat heitä ja yksi ruhjottiin pahanpäiväisesti ja toinen\ntapettiin, ennenkuin he pääsivät pakoon. Eivätkä he olisi selviytyneet\nnäinkään helpolla, jollei Akutia olisi enemmän huolestuttanut\nhaavoitetun Korakin tila kuin tytön kohtalo, hän kun aina oli katsellut\ntätä pikemminkin asiattomana tungettelijana ja eittämättömänä\nrasituksena.\n\nKorak virui verissään ja tajutonna, kun Akut ehti luo. Iso apina\nriuhtaisi raskaat keihäät lihasta, nuoli haavat ja kantoi sitten\nystävänsä korkealle suojukseen, jonka Korak oli Miriamille rakentanut.\nMihinkään enempään ei eläin pystynyt. Luonnon täytyi huolehtia lopusta\ntai Korakin kuolla.\n\nHän ei kuitenkaan kuollut. Päiväkausia hän lepäsi avuttomana kuumeessa\nAkutin ja apinain metsästellessä lähettyvillä, jotta samalla voisivat\nsuojella häntä raatelulinnuilta ja sellaisilta petoeläimiltä, jotka\nkykenivät kiipeämään hänen korkeaan turvapaikkaansa. Vähän väliä toi\nAkut hänelle mehukkaita hedelmiä, joilla hän sammutti janonsa ja jotka\nlievensivät hänen kuumettaan; ja vähitellen voitti vahva ruumiinrakenne\nkeihäänpistojen vaikutuksen. Haavat paranivat ja voimat palasivat.\nKaikkina selvinä hetkinään hän oli Miriamin pesää sisustavilla\npehmeillä sanajaloilla viruessaan kärsinyt enemmän pelostaan Miriamin\nvuoksi kuin omien haavojensa tuottamasta tuskasta. Mitä olivat neekerit\ntytölle tehneet? Vieläkö hän eli vai olivatko ne uhranneet hänet\nkidutusta ja ihmislihaa haluavalle himolleen? Korak melkein vapisi\nkauhusta, kun tytön kohtalon kaameimmat mahdollisuudet kuvastuivat\nhänen mieleensä sen mukaan, mitä hän tiesi Kovudun heimon tavoista.\n\nPäivät tuntuivat väsyttävän pitkiltä, mutta vihdoin hänen voimansa\nolivat kylliksi palanneet, jotta hän kykeni ryömimään ulos suojamastaan\nja avustamatta laskeutumaan maahan. Nyt hän jo nautti etupäässä raakaa\nlihaa, josta sai kiittää yksinomaan Akutin pyydystystaitoa ja\njalomielisyyttä. Liharuuasta hän vahvistui, voimat palasivat ja vihdoin\nhän tunsi kykenevänsä lähtemään matkalle neekerikylään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nNeekerikylässä\n\n\nKaksi pitkää parrakasta valkoista miestä liikkui varovasti viidakon\nläpi leveän joen partaalla olevalta leiriltään. Ne olivat Karl Jönsson\nja Sven Malbin. Miehet olivat ulkonäöltään vain vähän muuttuneet siitä\npäivästä, jolloin Korak ja Akut vuosia sitten olivat niin pahoin\nsäikähdyttäneet heidät ja heidän safarinsa, kun edellinen etsi seuraa\nheistä.\n\nJoka vuosi he olivat tulleet viidakkoon tehdäkseen kauppaa\nalkuasukkaiden kanssa tai rosvotakseen heitä, metsästääkseen ja\npyydystääkseen ansoilla tai opastaakseen muita valkoihoisia maassa,\njonka niin hyvin tunsivat. Siitä päivin, kun olivat joutuneet\ntekemisiin sheikin kanssa, olivat he kokemuksestaan viisastuneina aina\npysytelleet turvallisen välimatkan päässä hänen alueeltansa.\n\nNyt he olivat lähempänä hänen kyläänsä kuin olivat olleet vuosikausiin,\nmutta välillä olevan viidakon asumattomuuden vuoksi kyllin turvassa\nilmitulolta, varsinkin kun Kovudun kansa pelkäsi ja vihasi sheikkiä,\njoka entisinä aikoina oli tehnyt rosvoretkiä heimon keskuuteen ja sen\nmiltei kokonaan tuhonnut.\n\nTänä vuonna he olivat tulleet pyytämään eläviä yksilöitä eräälle\neurooppalaiselle eläintieteelliselle puutarhalle, ja parhaillaan he\nolivat menossa satimelle, jonka olivat virittäneet vangitakseen jonkun\nseudulla asustavista isoista paviaaniapinoista. Sadinta lähestyessään\nhe käsittivät sen kohdalta kuulemistaan äänistä, että heidän\nyrityksensä oli menestynyt. Satojen paviaanien haukunta ja kirkuna ei\nvoinut merkitä muuta kuin että yksi tai useampi niiden joukosta oli\njoutunut viekoittelevan syötin uhriksi.\n\nSaapuessaan paikan lähettyville he näkivät, että oli käynyt aivan\nheidän odotuksensa mukaan. Iso uros takoi vimmatusti vankihäkkinsä\nteräslankoja. Häkin ulkopuolella oli satamäärin toisia paviaaneja\nriuhtomassa ja tempomassa sen apuna, ja kaikki kiljuivat, mölysivät ja\nhaukkuivat täyttä kurkkua.\n\nMutta eivät ruotsalaiset eivätkä paviaanitkaan huomanneet läheisen puun\nlehviin kätkeytynyttä puolialastonta poikaa. Hän oli saapunut paikalle\nmelkein samaan aikaan kuin Jönsson ja Malbin; paviaanien hommat olivat\nkaikesta päättäen herättäneet hänessä suurta mielenkiintoa.\n\nKorakin suhde paviaaneihin ei ollut koskaan ollut kovin ystävällinen.\nJonkinlainen aseistettu rauha oli vallinnut, kun he tilapäisesti olivat\nkohdanneet toisensa. Paviaanit ja Akut olivat astelleet jäykin säärin\nja murahdellen toistensa ohitse Korakin noudattaessa paljashampaista\npuolueettomuutta. Eikä tämä niiden kuninkaan tukala tila häntä siis\nsuuresti surettanut. Vain uteliaisuudesta hän hetkiseksi viivähti, ja\nsilloinpa hänen terävät silmänsä äkkäsivät molempain ruotsalaisten\npuvun oudon värityksen pensaan takaa, joka ei ollut kaukana hänestä.\nNyt hän tuli perin valppaaksi. Keitä olivat nuo tungettelijat? Mitä\ntekemistä niillä oli manganien viidakossa? Korak kiersi hiipien\npaikalle, mistä voisi heidät vainuta ja paremmin nähdäkin, ja melkein\nsamassa hän tunsi heidät -- tunsi miehiksi, jotka vuosikausia sitten\nolivat häntä ampuneet. Hänen silmänsä leimahtivat. Hän tunsi\nhiustenjuurien pääkamarassaan jäykistyvän. Hän katseli heitä\ntarkkaavasti kuin pantteri, joka aikoo hyökätä saaliinsa niskaan.\n\nHän näki heidän nousevan ja häkkiä lähestyessään yrittävän huutamalla\nsäikyttää pois paviaaneja. Sitten toinen heistä kohotti kiväärinsä ja\nlaukaisi hämmästyneen ja äkäisen parven keskelle. Hetkiseksi jäi Korak\nsiihen luuloon, että paviaanit aikoivat hyökätä; mutta kaksi uutta\nlaukausta valkoisten pyssyistä sai ne hajaantumaan läheisiin puihin.\nSitten molemmat eurooppalaiset astuivat häkin luo. Korak arveli niiden\ntappavan kuninkaan. Hän ei välittänyt rahtuakaan kuninkaasta, mutta\nnoiden valkoisten miesten henki oli hänestä vieläkin halvempi.\nPaviaanikuningas ei ollut koskaan yrittänyt häntä tappaa, kuten olivat\nnuo valkoiset miehet. Kuningas oli hänen oman rakkaan viidakkonsa\nasukas -- valkoiset miehet muukalaisia siellä. Hänen myötätuntonsa\nkallistui siis paviaanien puolelle ja ihmisiä vastaan. Hän osasi\nhaastaa paviaanien kieltä -- se oli samaa kuin isojen apinain. Aukeaman\nyli hän näki rupattelevan parven odottamassa.\n\nKorottaen äänensä hän huusi heille. Valkoiset miehet kääntyivät tätä\ntakaansa kuuluvaa uutta ääntä kohti. He luulivat siellä taas olevan\npaviaanin, joka oli kiertänyt heidän taakseen; mutta vaikka he\ntähystivät puita, eivät he nähneet mitään sinne piiloutuneesta,\nnyttemmin äänettömästä olennosta. Korak huusi jälleen.\n\n\"Minä olen Tappaja\", kirkaisi hän. \"Nuo miehet ovat minun vihollisiani\nsamoin kuin teidänkin. Tahdon vapauttaa teidän kuninkaanne. Hyökätkää\nmuukalaisten kimppuun, kun näette minun hyökkäävän. Yhdessä ajamme\nheidät tiehensä ja vapautamme kuninkaanne.\"\n\nJa paviaanit vastasivat suuressa kuorossa: \"Me teemme niinkuin käsket,\nKorak.\"\n\nPudottautuen puustansa juoksi Korak ruotsalaisia kohti ja samalla\nhetkellä noudatti kolmesataa paviaania hänen esimerkkiään. Nähdessään\nomituisen puolialastoman valkoisen soturin hyökkäävän keihäs ojossa\nheitä kohti kohottivat Jönsson ja Malbin pyssynsä ja laukaisivat\ntähdäten Korakiin; mutta kiihtyneessä mielentilassaan molemmat ampuivat\nharhaan, ja silmänräpäystä myöhemmin oli paviaaniparvi heidän\nkimpussaan. Heidän ainoana pelastuksentoivonaan oli nyt pako, ja\nriuhtoen sinne tänne ja torjuen pois niskassaan hyppiviä isoja eläimiä\nhe pötkivät viidakkoon. Sittenkin he olisivat olleet kuoleman omat,\njollei heidän parinsadan metrin päähän häkistä jättämänsä väki olisi\nsaapunut.\n\nSitte kun valkoiset miehet olivat livistäneet tiehensä, ei Korak enää\nkiinnittänyt heihin huomiotansa, vaan kääntyi vangitun paviaanin luo.\nOven salvat, jotka olivat olleet liian arvoitukselliset paviaanien\nälylle, paljastivat heti salaisuutensa Tappajan ihmisjärjelle, ja\nhetkistä myöhemmin astui paviaanikuningas vapauteen. Se ei tuhlannut\nkeuhkojensa voimaa kiitossanoihin Korakille, eikä nuorukainen\nkiitoslauseita odottanutkaan. Hän tiesi, että yksikään paviaaneista ei\nmilloinkaan unohtaisi hänen palvelustansa, joskaan hän ei todella\nvälittänyt, vaikka olisivat unohtaneetkin. Tekonsa hän oli tehnyt\nkostaakseen valkoisille miehille. Paviaaneista ei koskaan voinut olla\nhänelle mitään apua. Nyt riensivät ne taistelua kohti, jota käytiin\nniiden toverien ja ruotsalaisten seurueen välillä, ja kun kahakan\nmelske häipyi etäisyyteen, kääntyi Korak jatkamaan matkaansa Kovudun\nkylään. Tiellään hän tapasi norsulauman seisomassa metsän aukeamalla.\nTäällä kasvoivat puut liian harvassa, jotta Korak olisi voinut samota\noksien kautta -- jota matkaamistapaa hän piti mukavimpana ei ainoastaan\nsiksi, että silloin ei tuuhea pensaikko ollut esteenä ja että siten\ntarjoutui laajempi näköala, vaan myöskin puussaliikkumistaidostansa\nylpeilläkseen. Oli niin reipastuttavaa heilauttaa itsensä puusta\npuuhun, koetella vahvojen lihaksien pätevyyttä, poimia vaivaloisesti\nhankitun ketteryyden suloisia hedelmiä. Korak tunsi huumaavaa riemua\naarniometsän korkeilla ylätasanteilla, missä hän estämättä saattoi\nmielin määrin ilvehtiä alhaalla liikkuville isoille eläimille, joiden\ntäytyi alati pysytellä ummehtuneen maanpinnan tummassa hämärässä.\n\nMutta tällä avoimella paikalla, missä Tantor lepahdutteli\njättiläiskorviaan ja keinutti isoa ruhoaan puolelta toiselle, täytyi\napinamiehen kävellä maan pinnalla kääpiönä jättiläisten joukossa. Iso\nurosnorsu kohotti kärsäänsä rätistääkseen matalan varoituksen, kun\nhavaitsi tungettelijan saapuvan. Sen heikot silmät tirkistelivät sinne\ntänne, mutta sen terävä vainu ja tarkka kuulo ensiksi keksivät missä\napinamies oli. Lauma liikahti hermostuneesti, valmistautuen pakoon,\nsillä vanha uros oli vainunnut ihmisen.\n\n\"Hiljaa, Tantor\", huusi Tappaja, \"minähän täällä olen -- olen\ntarmangani Korak.\"\n\nUros laski kärsänsä alas, ja lauma jatkoi häirittyä mietiskelyään.\nKorak sivuutti ison uroksen jalan matkan päästä. Mutkistuva kärsä\nluikersi häntä kohti, koskettaen hänen ruskeata ihoaan, ikäänkuin\nhyväillen. Korak hipaisi ohimennessään hellästi leveää olkapäätä.\nVuosikausia hän oli elänyt hyvissä väleissä Tantorin ja sen väen\nkanssa. Kaikista viidakon asujamista rakasti hän enimmin mahtavaa\npaksunahkaista -- rauhallisinta ja samalla pelottavinta. Lempeä gaselli\nei sitä säikähtänyt, mutta Numa, viidakon valtias, kaarsi kaukaa sen\nohi. Korak pujottelihe nuorempien härkien, naarasten ja vasikoiden\nvälitse. Silloin tällöin kurottui taaskin kärsä häntä koskettamaan ja\nkerran tarttui leikkisä vasikka hänen sääriinsä ja keikautti hänet\nkumoon. Oli tullut pimeä, kun Korak saapui Kovudun kylään.\n\nPysytellen visusti majojen siimeksessä hän aloitti järjestelmällisen\netsinnän kylässä -- korvat, silmät ja nenä alati valppaina havaitsemaan\nensimmäisen merkin Miriamin läsnäolosta. Hänen täytyi välttämättömästi\nliikkua hitaasti, koska villien tarkkakorvaiset koiratkaan eivät\nsaaneet aavistaa muukalaisen oloa kylän porttien sisäpuolella. Kuinka\nlähellä ilmituloa Tappaja monestikin oli, sen hän hyvin tiesi muutamain\nrakkien hermostuneesta ulinasta. Vasta leveän kylänraitin päässä\nsijaitsevan mökin taustalle tultuaan keksi Korak jälleen selvästi\nMiriamin tuoksun. Nenä olkiseinää vasten haisteli Korak innokkaasti\nrakennusta -- jännittyneenä ja pamppailevin sydämin kuin ajokoira. Hän\nkääntyi majan edustalle ovea kohti, niin pian kun hänen nenänsä oli\nvakuuttanut hänelle Miriamin olevan siellä sisällä; mutta seinustaa\npitkin kierrettyään oven näkyville hän huomasi pitkällä keihäällä\nvarustetun rotevan neekerin kyykistyneenä tytön vankilan kynnykselle.\nMies istui selin häneen, ja hänen vartalonsa hahmoutui alempana raitin\nvarrella loimuavien keittonuotioiden hohteessa. Neekeri oli\nyksinään. Hänen lähimmät toverinsa olivat nuotion ääressä kuusi-,\nseitsemänkymmentä jalkaa kauempana. Sisälle päästäkseen täytyi Korakin\njoko mykistyttää mies tai hiipiä salavihkaa hänen ohitseen. Edellisessä\nvaihtoehdossa oli se vaara, että se varmaankin hälyttäisi lähimmät\nsoturit, jotka karkaisivat kylän muiden asukkaiden kanssa hänen\nkimppuunsa. Jälkimäinen ehto taas näytti tositeossa mahdottomalta.\nTeille ja minulle se olisi ollut mahdotonta; mutta Korak, Tappaja, ei\nollut meidänlaisiamme. Oli runsaasti kahdentoista tuuman rako neekerin\nleveän selän ja oven välillä. Saattoiko Korak hiipiä villin sotilaan\ntaitse hänen huomaamattansa? Vartijan mustalle, ebenpuunkiiltoiselie\npinnalle lankeava valo osui myöskin Korakin vaaleanruskeaan ihoon. Jos\njoku raitilla olevista sattumalta vilkaisi sinne päin, täytyi hänen\nvarmaan huomata pitkä, vaaleaverinen liikkuva olento; mutta Korak\nuskoi, että he olivat niin syventyneinä omaan jutustukseensa, että se\nedelleen kiinnittäisi heidän huomionsa, ja että tulen liekki heidän\nlähellään estäisi heitä liian selvästi näkemästä niin pitkältä matkalta\npimentoon kylän toiseen päähän, missä hänen oli toimittava. Hökkelin\nseinää vasten litistyneenä, mutta herättämättä mitään varoittavaa\nkahinaa sen kuivassa olkikudoksessa hiipi Tappaja yhä lähemmäksi\nvartijaa. Pian hän oli hänen olkapäänsä takana. Nyt hän oli pujotellut\nhänen taitseen. Hän tunsi alastoman ruumiin lämmön löyhähtävän\npolviansa vasten. Hän kuuli miehen hengityksen. Hän ihmetteli, ettei\ntuo hidastajuinen olento jo kauan sitten ollut hätääntynyt; mutta siinä\nmies vain istua kökötti tietämättä toisen läsnä olosta ikäänkuin toista\nei olisi ollutkaan.\n\nKorak liikahti tuskin tuumaa enempää kerrallaan ja seisoi sitten taas\nhetkisen hievahtamatta. Näin hän oli hiipimässä neekerin taitse, kun\ntämä suoristausi, avasi laajan suunsa leveään haukotukseen ja kohotti\nkädet päänsä yli. Korak seisoi kuin kivettyneenä. Vielä askel, ja hän\nolisi hökkelissä. Neekeri laski kätensä alas ja herpaantui. Hänen\ntakanaan oli ovenpieli. Usein ennenkin se oli kannattanut hänen unista\npäätänsä, ja nyt hän nojasi taaksepäin nauttiakseen pienen torkahduksen\nkielletystä sulosta.\n\nMutta oven asemesta koskettivatkin hänen päänsä ja hartiansa elävän\nsääriparin lämmintä lihaa. Hämmästyksenhuudon, joka oli pääsemäisillään\nhänen huuliltaan, tukehduttivat hänen kurkkuunsa teräsjänteiset sormet,\njotka nopeasti kuin ajatus puristuivat hänen äänitorvensa ympärille.\nNeekeri ponnisteli noustakseen -- kääntyäkseen häneen tarttunutta\nolentoa vastaan, reuhtoakseen itsensä irti sen kynsistä; mutta kaikki\nturhaan. Kuin mahtaviin rautapihteihin puristettuna hän ei kyennyt\nhievahtamaan. Ei edes parkaisemaan. Kauheat sormet puristivat kurkkua\nyhä vain tiukemmin. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan. Kasvot\nkävivät tuhansinerviksi. Taaskin hän herpaantui -- tällä kertaa\nviimeiseen raukenemiseen, josta ei enää elvytä. Korak sovitti ruumiin\novea vasten. Siinä se istui hengettömänä hämärässä. Sitte apinamies\nkääntyi ja livahti hökkeliin, jossa oli pimeää kuin tuonelan virran\nrannalla.\n\n\"Miriam!\" kuiskasi hän.\n\n\"Korak! Minun Korakini!\" kuului tytöltä vastaus heikkona, hänen\nvangitsijainsa hälyttämisen pelosta hillittynä ja riemullisen\ntervetulon nyyhkytyksen puoliksi tukahduttamana kirahduksena.\n\nNuorukainen polvistui leikkaamaan poikki siteet tytön ranteista ja\nnilkoista. Hetkistä myöhemmin hän oli nostanut Miriamin pystyyn ja\ntarttuen hänen käteensä talutti ovea kohti. Sen ulkopuolella oli tuonen\nsynkkä vahti kaameassa vartijatoimessaan. Ruumiin jalkoja nuuskien\nulisi kapinen alkuasukasten rakki. Nähdessään näiden kahden tulevan\nhökkelistä murahti eläin vihaisesti, ja hetkistä myöhemmin se\nvainutessaan valkoisen muukalaisen haukahteli ärtyneesti. Se kiinnitti\nheti läheisen nuotion luona olevien soturien huomion. Ne käänsivät\npäänsä hälinää kohti. Mahdotonta oli, että ne eivät eroittaisi\npakolaisten valkoista ihoa.\n\nKorak hiipi nopeasti majan seinustan siimekseen laahaten Miriamin\nmukanaan, mutta liian myöhään. Neekerit olivat nähneet kylliksi, jotta\nheidän epäluulonsa heräsi, ja tusinan verta miehiä riensi nyt ottamaan\nasiasta selvää. Luskuttava rakki oli yhä Korakin kintereillä ja varmana\noppaana takaa-ajajille. Nuorukainen huitaisi eläintä kohti äkäisesti\npitkällä keihäällänsä, mutta ovela koira, jolla oli pitkä tottumus\niskujen väistämisessä, oli mitä epävarmin maalitaulu.\n\nToverien juoksu ja huuto oli hälyttänyt muita neekereitä, ja nyt\nparveili koko kylän väki raittia ylöspäin, avustaakseen etsinnässä.\nEnsiksi he huomasivat vartijan kuolleen ruumiin, ja hetkistä myöhemmin\noli joku rohkeimmista astunut hökkeliin ja havainnut, että vanki oli\npoissa. Nämä kummastuttavat tiedot saivat neekerit samalla kertaa sekä\nsäikähtymään että raivostumaan; mutta kun he eivät silmiensä edessä\nnähneet mitään vihollista, ehti raivo päästä voitolle heidän\nsäikähdyksestään, ja niinpä johtajat taempien työntäminä juoksivat\nnopeasti hökkelin sivulle, nalkuttavaa rakkia kohti. He keksivät yhden\nainoan valkoisen soturin rientämässä pois heidän vankinsa kanssa ja\ntuntien hänet monien rosvoretkien ja kunnottomuuksien toimeenpanijaksi\nja luullen saaneensa hänet ahtaalle ja epäedulliseen asemaan\nhyökkäsivät hurjasti hänen kimppuunsa.\n\nNähdessään tulleensa ilmi nosti Korak Miriamin hartioilleen ja juoksi\npuuta kohti, jonka kautta he voisivat paeta kylästä. Mutta häntä\nehkäisi taakkansa paino, tytön jalat kun vaivoin kykenivät häntä\nkannattamaan kävelyssä, saati siten nopeassa juoksussa, sillä tiukkaan\nvedetyt siteet, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen nilkkojaan,\nolivat osittain herpaannuttaneet hänen jalkansa.\n\nJollei näin olisi ollut laita, olisi näiden kahden pako ollut tuokiossa\nsuoritettu, koska Miriam oli tuskin rahtuakaan vähemmän ketterä kuin\nKorak ja yhtä tottunut puissa liikkumaan. Mutta tyttö hartioillaan ei\nKorak voinut sekä juosta että taistella edukseen, ja seurauksena oli,\nettä ennenkuin hän oli ehtinyt puoltakaan matkaa puuta kohti oli\nparikymmentä toverinsa luskutuksen ja isäntiensä huutojen havahduttamaa\nkoiraa tavoittanut pakenevan valkoisen miehen. Ne näykkivät hänen\nsääriänsä, saaden hänet vihdoin kaatumaan. Ja silloin kävivät nuo\nhyeenamaiset pedot heti häneen kiinni, ja kun hän ponnisteli\njaloilleen, saapuivat jo neekeritkin paikalle.\n\nPari heistä tarttui kynsivään, pureskelevaan Miriamiin vaimentaen hänet\n-- isku päähän oli riittävä. Apinamiestä vastaan he havaitsivat\nankarammat toimenpiteet tarpeellisiksi. Vaikka sekä koirat että soturit\npainoivat häntä alas, onnistui hänen kuitenkin päästä pystyyn. Oikealle\nja vasemmalle hän jakeli musertavia iskuja inhimillisten vastustajainsa\nkasvoihin, -- koirista hän ei välittänyt rahtuakaan, tarttuen vain\nitsepintaisimpiin ja taittaen niiltä niskat yhdellä ainoalla nopealla\nranteensa liikkeellä.\n\nHänen riuhtaistuaan ryhmysauvan eebenpuunväriseltä Herkuleelta, joka\nsivalsi sillä häntä kohti, saivat neekerit täysin määrin kokea, mitä\nkuritusmahdollisuuksia oli joustavissa lihaksissa oudon valkoisen\njättiläisen ruskean, sametinpehmeän ihon alla. Hän ryntäsi heidän\nkeskeensä niin hurjana kuin koskaan on vimmastuneen uros-elefantin\ntapana. Hän iski oikeaan ja vasempaan, kaataen ne harvat, jotka olivat\nkyllin uhkarohkeita häntä vastustamaan; ja selvää oli, että jollei\nkeihäänheitto sattuisi häntä kaatamaan, kukistaisi hän koko kylän ja\nanastaisi takaisin tyttönsä. Mutta vanha Kovudu ei antanut niin\nhelpolla riistää itseltään tytöstä saatavia lunnaita; nähdessään että\nheidän heikkoutensa johtui heidän hyökkäyksensä huonosta kurista, josta\ntähän asti oli ollut tuloksena vain sarja kaksinotteluja valkoisen\nsoturin kanssa, hän kutsui kylänmiehensä pois ja järjestäen heidät\ntiiviiksi joukoksi tytön ja kahden tätä vartioivan soturin ympärille\nkäski heidän tyytyä pelkkään apinamiehen hyökkäysten torjumiseen.\n\nYhä uudestaan hyökkäsi Korak tätä keihäänkärjillä vahvistettua\nihmismuuria vastaan. Yhä uudestaan työnnettiin hänet takaisin, ja usein\nhän sai vakavia haavoja kehoitukseksi suurempaan varovaisuuteen. Hän\noli kiireestä kantapäähän punaisena omasta hurmeestansa, ja vihdoin hän\nverenvuodosta heikontuneena katkerin mielin totesi, ettei hän yksinään\nvoinut tehdä enempää Miriaminsa auttamiseksi.\n\nSilloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus. Hän parkaisi kovalla\näänellä tytölle, joka nyt oli toipunut tajuihinsa.\n\n\"Korak lähtee\", huusi hän; \"mutta hän palaa pelastamaan sinut\ngomanganien käsistä. Hyvästi, Miriamini, Korak tulee jälleen luoksesi.\"\n\n\"Hyvästi!\" huusi tyttö vastaukseksi. \"Miriam odottaa, kunnes tulet.\"\n\nKuin salama ja ennenkuin he saattoivat aavistaa hänen tarkoitustansa ja\nehkäistä häntä, kääntyi Korak, kiiti kylän poikki ja hävisi yhdellä\nhyppäyksellä isoon puuhun, joka oli hänen valtatienään Kovudun kylään.\nKeihästuisku saattoi häntä, mutta sen ainoana tuloksena oli viidakon\npimennosta kajahtava härnäävä nauru.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nMiriam myydään\n\n\nJälleen sidottuna ja ankarasti vartioituna Kovudun omassa hökkelissä\nMiriam näki yön kuluvan ja uuden päivän valkenevan, eikä hänen joka\nhetki odottamansa Korak vielä palannut. Hän ei epäillytkään, että\nnuorukainen tulisi takaisin, ja vielä varmempi hän oli siitä, että hän\nvapauttaisi hänet vankeudesta. Miriamista Korak oli miltei kaikkivoipa.\nTyttö näki Korakissa toteutuneena kaikki, mikä hänen villissä\nmaailmassaan oli jalointa, väkevintä ja parasta. Hän oli ylpeä Korakin\nuljuudesta ja palvoi häntä sen hellän huomaavaisuuden vuoksi, jota\npoika aina oli hänelle osoittanut.\n\nKorakia odotellessaan Miriam uneksi hänestä ja kaikesta, mitä\nnuorukainen hänelle merkitsi. Hän vertasi tätä sheikkiin, isäänsä, ja\nankaraa, harmaantunutta vanhaa arabialaista ajatellessaan hän tunsi\npuistatusta. Mustat raakalaisetkin olivat olleet hänelle vähemmän\ntylyjä. Ymmärtämättä heidän kieltään hän ei voinut arvata, missä\ntarkoituksessa he pitivät häntä vankina. Hän tiesi ihmisten syövän\nihmisiä ja oli odottanut joutuvansa villien ruuaksi; mutta nyt hän oli\nollut heidän keskuudessaan jonkun aikaa, eikä hänelle ollut mitään\npahaa tapahtunut. Hän ei tiennyt, että oli lähetetty viestinviejä\nsheikin etäiseen kylään hieromaan kauppaa lunnaista. Hän ei tiennyt,\neikä tiennyt Kovudukaan, että viestinviejä ei milloinkaan ollut päässyt\nmääräpaikkaansa -- että hän oli tavannut Jönssonin ja Malbinin safarin\nja alkuasukasten tapaan puheliaana paljastanut saamansa tehtävän\nruotsalaisten mustille palvelijoille. Nämä olivat ennen pitkää\nkertoneet asian isännilleen, ja seurauksena oli, että melkein heti kun\nviestinviejä oli lähtenyt heidän leiristään jatkamaan matkaansa ja\nehtinyt näkyvistä, kuului laukaus, ja mies kellahti hengetönnä\nvesakkoon, selkä kiväärinluodin lävistämänä.\n\nVähää myöhemmin asteli Malbin takaisin leiriin, jossa hän koetti\nselittää tähdänneensä sievää kaurista mutta ampuneensa harhaan.\nRuotsalaiset tiesivät, että heidän miehensä vihasivat heitä ja että\njulkinen vihollisuus Kovudua vastaan heti ensi tilassa kerrottaisiin\npäällikön korviin. Eikä heillä ollut riittävästi tuliaseita eikä\nluotettavia seuralaisia rohjetakseen suututtaa ovelaa vanhaa\npäällikköä.\n\nTämän välitapauksen jälkeen sattui seikkailu paviaanien ja eläimiin\nihmisiä vastaan liittyneen valkoisen villin kanssa. Vain taitavilla\nmanööveritempuilla ja paljon ruutia tuhlaamalla oli ruotsalaisten\nonnistunut lyödä raivostuneet apinat takaisin, ja vielä tuntikausia\njälkeenpäin saartoi heidän leiriänsä monisatainen parvi murisevia,\nkirkuvia paholaisia.\n\nPyssyt kädessä torjuivat ruotsalaiset lukuisia rajuja hyökkäyksiä,\njotka vain pätevän johdon puutteessa koituivat vähemmän tehokkaiksi\nseurauksiltaan kuin ne näköjään olivat peloittavia. Tuontuostakin\nluulivat nämä kaksi miestä nähneensä sileäihoisen, hurjan apinaihmisen\nliikkumassa paviaanien joukossa metsässä, ja se otaksuma, että juuri\nhän saattaisi johtaa hyökkäystä heitä vastaan, teki heidät perin\nlevottomiksi. He olisivat antaneet paljon, jos olisivat voineet saada\nhänet selvästi pyssyjensä maalitauluksi, sillä hänen syykseen he\nlukivat näyte-eläimen menetyksen ja paviaanien häijyn halun heitä\nahdistaa.\n\n\"Se on varmaan sama, jota ammuimme useita vuosia sitten\", sanoi Malbin.\n\"Sillä kertaa hänellä oli seurassaan gorilla. Näitkö hänet selvästi,\nKarl?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Jönsson. \"Hän ei ollut viittä askelta minusta, kun\nhäntä ammuin. Hän näkyy olevan älykäs eurooppalainen -- ja melkein\nvielä poika. Hänen piirteissään ja ilmeessään ei ole mitään merkkejä\ntyperyydestä tai rappeutumisesta, kuten yleensä on laita tällaisissa\ntapauksissa, jolloin joku mielipuoli karkaa metsään ja ruokottomana ja\nalastomana eläen hankkii itselleen naapuriston talonpojilta\nvilli-ihmisen nimen. Ei, hän on toista maata -- ja juuri senvuoksi\nmonin verroin pelättävämpi. Niin mielelläni kuin hänet ampuisinkin,\nsoisin hänen kuitenkin pysyvän loitolla. Jos hän joskus ryhtyisi\nharkitusti johtamaan hyökkäystä meitä vastaan, en uskoisi meille jäävän\nsuurtakaan pelastusmahdollisuutta, paitsi jos saisimme hänet kaadetuksi\njo ensi ryntäyksessä.\"\n\nMutta valkoista jättiläistä ei enää kuulunut johtamaan paviaanien\nhyökkäystä heitä vastaan, ja vihdoin nämä vihaiset luontokappaleet\nitsekin kaikkosivat viidakkoon, jättäen säikähtyneen safarin rauhaan.\n\nSeuraavana päivänä lähtivät ruotsalaiset taivaltamaan Kovudun kylää\nkohti hankkiakseen itselleen sen valkoisen tytön, jonka Kovudun\nviestinviejä oli kertonut viruvan vangittuna päällikön kylässä.\n\nHeidän suunnitelmansa oli viisaasti valmistettu. Valkoisesta vangista\nei hiiskuttukaan, -- he eivät olleet tietävinään, että Kovudulla\nsellaista olikaan. He vaihtoivat lahjoja vanhan päällikön kanssa ja\nhieroivat hänen valtuutettujensa kanssa kauppaa siitä, mitä ja\nminkäarvoista heidän oli antimistaan saatava, kuten on tavallista ja\nluonnollista, milloin ei ole sivuvaikuttimia. Aiheeton anteliaisuus\nolisi herättänyt epäluuloa.\n\nTätä seuraavan keskustelun aikana he kertoivat kuulumisia ja juoruja\nkylistä, joiden läpi olivat matkustaneet, Kovudun heille vastavuoroon\njutellessa sellaisia uutisia, mitä hän tiesi. Rupattelu oli\npitkällistä ja väsyttävää, kuten nämä alkuasukasten menot aina ovat\neurooppalaisille. Kovudu ei maininnut vangistaan, ja siitä päätellen,\nettä hän auliisti tarjosi heille oppaita ja lahjoja, näkyi hän\nhartaasti toivovan, että hänen vieraansa pian lähtisivät. Keskustelun\nlopulla Malbin kuin sattumalta mainitsi sheikin kuolemasta. Kovudu\nilmaisi mielenkiintoa ja kummastusta.\n\n\"Etkö sitä tiennyt?\" kysyi Malbin. \"Sepä omituista. Viime kuunkierrolla\nse tapahtui. Hän putosi ratsultaan, kun eläin astui koloon. Hevonen\nkaatui hänen päällensä. Kun hänen miehensä saapuivat, oli sheikki jo\nihan hengetön.\"\n\nKovudu raapaisi päätänsä. Häntä oli kohdannut suuri pettymys. Kun ei\nollut sheikkiä, ei myöskään ollut valkoisesta tytöstä saatavien\nlunnaiden toivoa. Tyttö oli nyt arvoton, jollei käyttäisi häntä\njuhlateuraaksi tai -- luovuttaisi jollekulle. Jälkimäinen ajatus\nhavahdutti hänet. Hän sylkäisi pieneen, maassa jalkojensa juuressa\nryömivään kuoriaiseen. Hän silmäili tutkivasti Malbiniin. Nämä\nvalkoiset miehet olivat omituisia: vaelsivat kauaksi kotikylistään\nilman naisia. Mutta hän tiesi heidän silti välittävän naisista. Oli\nvain kysymys siitä, kuinka paljon he niistä välittivät, ja se kysymys\nsai Kovudun ymmälle.\n\n\"Minäpä tiedän valkoisen tytön\", virkkoi hän äkkiä. \"Jos haluatte hänet\nostaa, saanette hänet huokealla.\"\n\nMalbin kohautti olkapäitänsä. \"Meillä on tässä ilmankin vastuksia,\nKovudu\", sanoi hän, \"niin ettei meidän kannata ottaa vaivoiksemme ja\nkiusaksemme vanhaa naarashyeenaa, saati sitten mokomasta maks--\"\n\nMalbin napsautti halveksivasti sormiansa.\n\n\"Se on nuori\", sanoi Kovudu, \"ja kaunis katsella.\"\n\nRuotsalaiset nauroivat. \"Ei ole kauniita valkoisia naisia viidakossa,\nKovudu\", selitti Jönsson. \"Sinun tulisi hävetä yritystäsi tehdä pilaa\nvanhoista ystävistä.\"\n\nKovudu hypähti pystyyn. \"Tulkaahan\", virkkoi hän. \"Näytän teille, että\nhän on ihan sanojeni mukainen.\"\n\nMalbin ja Jönsson nousivat seuratakseen häntä, ja samalla heidän\nkatseensa yhtyivät; Malbin loi toisen luomensa hitaasti alas iskien\nviekkaasti silmää. Yhdessä he seurasivat Kovudua hänen hökkeliinsä. Sen\nhämäryydessä he eroittivat naisen hahmon sidottuna lepäämässä\nmakuumatolla.\n\nMalbin vilkaisi vain kerran ja kääntyi pois. \"Se on varmaan\ntuhatvuotias, Kovudu\", sanoi hän lähtiessään majasta.\n\n\"Tyttö on nuori\", huudahti villi. \"Täällä sisällä on pimeä. Ette voi\nnähdä. Malttakaas, minä käsken tuoda hänet päivänvaloon\", ja hän käski\nkahden tyttöä vartioivan soturin katkaista siteet hänen nilkoistansa ja\ntaluttaa hänet esille tarkastettavaksi.\n\nMalbin ja Jönsson eivät ilmaisseet mitään innostusta, vaikka molemmat\nolivat ihan pakahtua -- ei tytön näkemisen, vaan omistamisen halusta.\nHe eivät välittäneet, vaikka hänellä olisi ollut marakatin naama tai\nsamanlainen vartalo tynnyrimahoineen kuin Kovudulla itsellään. He eivät\nhalunneet tietää muuta kuin että hän oli sheikiltä useita vuosia sitten\nvarastettu lapsi. He arvelivat tuntevansa hänet siksi, jos hän todella\noli sama, mutta muutoinkin oli Kovudun sheikille lähettämä viesti sitä\nlaatua, että he saattoivat varmasti otaksua tytön samaksi, jonka jo\nkerran olivat yrittäneet ryöstää.\n\nKun Miriam tuotiin esille hökkelin pimeästä sisustasta, käänsivät\nmolemmat miehet kaikin tavoin välinpitämättömyyttä teeskennellen\nkatseensa häneen. Vaivoin sai Malbin hillityksi kummastelevan\nhuudahduksen. Tytön kauneus salpasi hänen hengityksensä; mutta samassa\nhän palautti tyynen sävynsä ja kääntyi Kovuduun päin.\n\n\"No?\" sanoi hän vanhalle päällikölle.\n\n\"Eikö hän ole nuori ja hyvännäköinen?\" kysyi Kovudu.\n\n\"Vanha hän ei ole\", vastasi Malbin; \"mutta sittenkin hänestä tulisi\nmeille vastusta. Emme saapuneet pohjoisesta tänne vaimoja etsimään, --\nsiellä olisi meille ollut niitä enemmän kuin kylliksi.\"\n\nMiriam seisoi katsellen suoraan valkoisiin miehiin. Hän ei odottanut\nheiltä mitään -- he olivat hänestä yhtä paljon hänen vihollisiaan kuin\nmustatkin. Hän vihasi ja pelkäsi niitä kaikkia. Malbin puhutteli tyttöä\narabiaksi.\n\n\"Me olemme ystäviä\", sanoi hän. \"Tahtoisitko, että veisimme sinut\ntäältä pois?\"\n\nHitaasti ja hämärästi, ikäänkuin jostakin hyvin etäältä, palasi tytölle\ntämän ennen tutunomaisen kielen muisto.\n\n\"Minä tahtoisin päästä vapaaksi\", sanoi hän, \"ja palata Korakin luo.\"\n\n\"Etkö tahtoisi lähteä meidän mukaamme?\" tiukkasi Malbin.\n\n\"En\", vastasi Miriam.\n\nMalbin kääntyi Kovudun puoleen. \"Se ei halua lähteä meidän kanssamme\",\nselitti hän.\n\n\"Olettehan miehiä\", vastasi neekeri. \"Ettekö voi viedä häntä väkisin?\"\n\n\"Se vain lisäisi vaivojamme\", vastasi ruotsalainen. \"Ei, Kovudu, me\nemme halua häntä; mutta jos toivot hänestä pääseväsi, niin ystävyydestä\nsinua kohtaan korjaamme hänet pois.\"\n\nNyt Kovudu tiesi, että tästä tulisi kauppa. Miehet halusivat tyttöä.\nSiksi hän alkoi hieroa sopimusta hinnasta, ja lopuksi Miriam joutui\nmustan päällikön käsistä näille kahdelle ruotsalaiselle kuudesta\nmetristä guttaperka-kangasta, kolmesta messinkisestä patruunakotelosta\nja kiiltävästä, uudesta newjerseyläisestä linkkuveitsestä. Ja kaikki\nmuut, paitsi Miriam, olivat kauppaan erittäin tyytyväisiä.\n\nKovudu pani vain yhden ehdon, sen nimittäin, että eurooppalaisten oli\nlähdettävä kylästä ja otettava tyttö mukaansa niin aikaisin seuraavana\naamuna kuin vain pääsisivät liikkeelle. Nyt kun kauppa oli tehty, hän\nei epäröinyt selittää heille syytä vaatimukseensa. Hän kertoi tytön\nhurjan toverin tekemästä tarmokkaasta yrityksestä vangitun\npelastamiseksi ja vihjaisi, että mitä pikemmin he veisivät hänet pois\nsiltä seudulta, sitä luultavammin he saisivat hänet pitää.\n\nMiriam sidottiin jälleen, ja häntä vartioittiin, mutta tällä kertaa hän\noli ruotsalaisten teltassa. Malbin puhutteli häntä, koettaen\nsuostutella häntä vapaaehtoisesti seuraamaan heitä. Hän kertoi tytölle,\nettä he veisivät hänet takaisin hänen kotikyläänsä, mutta huomattuaan,\nettä tämä mieluummin kuolisi kuin palaisi vanhan sheikin luo,\nvakuutteli hän, etteivät he veisi häntä sinne eivätkä oikeastaan\nkoskaan olleet sitä aikoneetkaan. Jutellessaan tytön kanssa ahmi\nruotsalainen silmillään hänen kauniita kasvonpiirteitänsä ja vartalon\nsiroja muotoja. Miriam oli kasvanut pitkäksi, soreaksi ja solakaksi ja\nalkanut kypsyä naiseksi siitä ajasta, kun Malbin kauan sitten oli\nnähnyt hänet sheikin kylässä. Vuosikausia oli tyttö hänelle merkinnyt\njotakin satumaista palkintosummaa ja kangastanut hänen ajatuksissaan\nvain niiden nautintojen ja sen ylellisyyden vertauskuvana, joita\nrunsaalla frangimäärällä saattoi ostaa. Nyt, kun Miriam seisoi hänen\nedessään elämää uhkuvana ja herttaisena, hän herätti Malbinin mielessä\nmuita kiehtovia ja viekoittelevia mahdollisuuksia. Hän astui lähemmäksi\nja laski kätensä tytön hartioille. Miriam säpsähti. Silloin Malbin\ntarttui häneen kiinni, ja tyttö antoi hänelle navakan suutillikan, kun\nhän yritti suudella. Samassa astui Jönsson telttaan.\n\n\"Malbin! Oletko hullu?\" hän melkein huusi.\n\nSven Malbin päästi tytön irti ja kääntyi toveriaan kohti. Hänen\nkasvonsa olivat suuttumuksesta punaiset.\n\n\"Mitä hittoa sinä yrittelet?\" murisi Jönsson. \"Tahdotko hukata kaiken\npalkkiontoivon? Jos me pitelemme häntä pahoin, emme saa penniäkään,\nvaan meidät lähetetään vielä vankilaan vaivojemme palkaksi. Luulin\nsinua järkevämmäksi, Malbin.\"\n\n\"Minä en ole puusta\", jupisi Malbin.\n\n\"Soisinpa, että olisit\", vastasi Jönsson, \"ainakin siihen asti, kun\nolemme luovuttaneet tytön turvaan ja perineet, mitä meille kuuluu.\"\n\n\"Lempo soikoon!\" huudahti Malbin. \"Mitä hyötyä siitä on? Ne riemastuvat\nkyllä muutoinkin, saadessaan hänet takaisin, ja sinne päästyämme pitää\ntyttö hyvinkin mielellään suunsa kiinni. Miksikä ei?\"\n\n\"Siksi, että minä sen kiellän\", ärjäisi Jönsson. \"Olen aina sallinut\nsinun ärhennellä, Sven; mutta tässä tapauksessa minä pidän pääni ja\najan tahtoni perille -- koska minä olen oikeassa ja sinä väärässä,\nkuten molemmat tiedämme.\"\n\n\"Sinusta on äkkiä tulemassa hiton siveellinen\", jupisi Malbin. \"Ehkä\nluulet unohtaneeni majatalon isännän tyttären ja pikku Celellan ja sen\nneekeritytön...\"\n\n\"Suu kiinni!\" katkaisi Jönsson. \"Ei tässä ole puhetta siveellisyydestä,\nsen sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En halua riidellä\nkanssasi, Sven, mutta sinä et jumal'avita tee pahaa tälle tytölle,\nvaikka minun sitä estääkseni täytyisi sinut tappaa. Olen kärsinyt ja\nraatanut kuin orja; ainakin neljäkymmentä kertaa olen ollut joutumassa\nsurmansuuhun viimeksi kuluneina yhdeksänä tai kymmenenä vuonna,\nyrittäessäni saavuttaa, mitä onni vihdoinkin on poimittavaksemme\nheittänyt; enkä minä nyt salli riistää itseltäni voiton hedelmiä siksi,\nettä sinä satut olemaan pikemmin elukka kuin mies. Varoitan sinua vielä\nkerran, Sven...\" ja hän napautti lanteeltaan riippuvaa, tuppeen\npistettyä revolveria.\n\nMalbin katsoa muljautti vihaisesti toveriinsa, kohautti olkapäitänsä ja\nlähti teltasta. Jönsson kääntyi Miriamin puoleen. \"Jos hän vielä kiusaa\nsinua, niin kutsu minua\", sanoi hän. \"Minä olen aina lähellä.\"\n\nTyttö ei ollut ymmärtänyt omistajainsa keskustelua, sillä he olivat\npuhuneet ruotsia; mutta sen, mitä Jönsson juuri oli sanonut hänelle\narabiankielellä, hän ymmärsi ja käsitti siitä oivallisesti, mitä näiden\nkahden kesken oli haasteltu. Heidän kasvojensa ilmeet, eleet ja\nJönssonin uhkaava liike, revolverin napauttaminen ennenkuin Malbin oli\nlähtenyt teltasta, olivat kaikki kaunopuheisesti todistaneet heidän\ntorailunsa vakavuutta. Nyt Miriam odotti Jönssonilta ystävyyttä\nja heittäytyi nuoressa viattomuudessaan hänen armoilleen,\nrukoillen vapauttamaan hänet, jotta voisi palata Korakin luo ja\nviidakkoelämäänsä; mutta hän oli tuomittu toiseen pettymykseen, sillä\nmies vain nauroi hänelle karkeasti ja sanoi, että jos hän yritti\nkarata, rangaistaisiin häntä juuri sillä, mistä hänet vastikään oli\npelastettu.\n\nPitkin yötä odotti tyttö maatessaan kuulevansa merkkiä Korakilta. Koko\nviidakon elämä liikkui pimeässä. Hänen herkkiin korviinsa kuului ääniä,\njoita muut leirissä olijat eivät voineet eroittaa ja jotka hän tulkitsi\nniinkuin me osaisimme tulkita ystävän puheen, mutta ainoakaan sävel ei\nkuiskannut Korakin läsnäolosta. Kuitenkin Miriam tiesi, että hän\ntulisi. Mikään muu kuin kuolema ei estäisi Korakia palaamasta häntä\nnoutamaan. Mikä häntä sitten viivyttikään?\n\nKun aamu valkeni eikä yön kuluessa ollut kuulunut mitään auttavasta\nKorakista, oli Miriamin usko ja luottamus vielä horjumaton, vaikka\npahat aavistukset hänen ystävänsä turvallisuudesta alkoivat häntä\nkiusata. Tuntui käsittämättömältä, että olisi sattunut mitään vakavaa\nonnettomuutta hänen ihmeelliselle Korakilleen, joka päivät pääksytysten\nsamoili mitään onnettomuuksia kokematta viidakon kaikkien kauhujen\nkeskellä. Mutta aamu tuli, aamiainen syötiin, leiri purettiin ja\nruotsalaisten huonomaineinen safari oli jo liikkeellä pohjoiseen päin,\neikä vielä näkynyt merkkiäkään pelastuksesta, jota tyttö joka hetki\nodotti.\n\nKoko sen päivän he vaelsivat ja seuraavan ja sitä seuraavan päivän,\neikä Korak edes näyttäytynyt pienelle kärsivälliselle odottajalle, joka\nääneti ja sievästi astui kovasydämisten vangitsijainsa vieressä.\n\nMalbin oli yhä nyrpeä ja vihainen. Jönssonin ystävällisiin\npuhutteluihin hän vastasi lyhyillä, yksitavuisilla murahduksilla.\nMiriamille hän ei haastellut, mutta useinkin tyttö havaitsi miehen\ntuijottavan häneen ahneesti, puolittain suljettujen silmäluomien alta.\nSe katse puistatti Miriamia. Hän puristi Gikaa tiukemmin poveansa\nvasten ja oli kaksin verroin suruissaan, että oli otettu pois hänen\nveitsensä silloin kun Kovudu hänet vangitsi.\n\nNeljäntenä päivänä alkoi Miriam lopullisesti menettää toivonsa. Jotakin\noli tapahtunut Korakille. Hän tiesi sen. Nuorukainen ei enää koskaan\nsaapuisi, ja nämä miehet kuljettaisivat hänet kauas pois. Joskus ne\nhänet tappaisivat. Hän ei enää milloinkaan saisi nähdä Korakia.\n\nTänä päivänä lepäsivät ruotsalaiset, sillä he olivat marssineet\nnopeasti, ja heidän miehensä olivat väsyksissä. Malbin ja Jönsson\nolivat poistuneet leiristä, mennäkseen metsästämään, ja kääntyneet eri\nsuunnille. He olivat olleet poissa noin puoli tuntia, kun Miriamin\nteltan ovikaistaletta kohotettiin ja Malbin astui sisälle. Hänen\nkasvoillaan oli pedon ilme.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nIhmisten ilmoille\n\n\nTuijottaen häneen silmät suurina, kuten väijytty eläin ison käärmeen\nhypnotisoivasta katseesta jähmettyneenä, vartosi kauhistunut tyttö\nmiehen lähestymistä. Hänen kätensä olivat vapaat, sillä ruotsalaiset\nolivat kytkeneet hänet vanhan orjakahleen pätkällä, joka toisesta\npäästä oli kiinnitetty tytön kaulaan pantuun rautaiseen kauluslukkoon\nja toisesta päästä pitkään, maahan lyötyyn paaluun.\n\nMiriam kavahti tuuma tuumalta teltan takaseinää kohti. Malbin seurasi\nhäntä. Hänen kätensä olivat ojennettuina ja sormet kynsien tavoin\npuolittain käyristyneet -- valmiina tarttumaan kiinni. Hänen huulensa\nolivat raollaan, ja hän hengitti nopeasti, läähättäen.\n\nTyttö muisti Jönssonin neuvon, että piti kutsua häntä, jos Malbin\nyrittäisi tehdä väkivaltaa; mutta Jönsson oli mennyt viidakkoon\nmetsästämään. Malbin oli hyvin valinnut aikansa. Kuitenkin parkaisi\ntyttö kovaa ja kimakasti kerran, kahdesti, kolme kertaa, ennenkuin\nMalbin oli ehtinyt hypätä teltan toiselle sivulle ja raaoilla\nsormillaan puristaen tukehduttaa hänen hätähuutonsa. Sitten Miriam\ntaisteli hätyyttäjäänsä vastaan hampaillaan ja kynsillään, niinkuin kai\njokainen viidakon naaras olisi taistellut. Malbin huomasi, että hänellä\ntässä ei ollutkaan mikään helppo saalis. Solakassa, nuoressa ruumiissa\noli pyöreiden muotojen ja hienon, pehmeän ihon alla naarasleijonan\nlihakset. Mutta eipä ollut Malbinkaan heikko. Hän oli karkea\nluonteeltansa ja ulkonäöltänsä, ja hänen lihasvoimansa olivat\nsenmukaiset. Hän oli jättiläinen kooltaan ja tavattoman väkevä.\nHitaasti hän painoi tytön lattiaan ja löi häntä kasvoihin, milloin hän\nkovin kipeästi puraisi tai raapaisi. Miriam iski takaisin, mutta kävi\nyhä heikommaksi kuristavien sormien tukehduttavasta puristuksesta.\n\nUlkona viidakossa oli Jönsson kaatanut kaksi kaurista. Metsästäessään\nhän ei ollut joutunut etäälle eikä ollut sitä halunnutkaan. Hän epäili\nMalbinia. Se, että hänen toverinsa oli kieltäytynyt häntä seuraamasta\nja mieluummin mennyt yksin metsästämään toiselle suunnalle, ei\ntavallisissa oloissa olisi hänessä herättänyt mitään kaameita\naavistuksia; mutta Jönsson tunsi Malbinin hyvin, ja siksipä hän,\nhankittuaan syötävää, kääntyi heti takaisin leiriä kohti,\nneekerinuorukaisten kantaessa hänen riistaansa.\n\nHän oli kävellyt noin puolet paluumatkasta, kun hänen korviinsa kuului\nheikko huuto leiristä päin. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Se toistui\nkahdesti, ja sitten oli kaikki hiljaa. Mutisten kirouksen lähti Jönsson\nnopeasti juoksemaan. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Mikä hölmö\nMalbin olikaan, kun tuolla tavoin pani kokonaisen omaisuuden vaaraan!\n\nEtäämpänä leiristä kuin Jönsson ja sen vastakkaisella puolella kuuli\nMiriamin kirahdukset toinenkin -- muukalainen, joka ei aavistanut\nkeitään muita valkoisia olevankaan läheisyydessä, metsästäjä,\nkourallinen kiiltävän mustia sotilaita mukanaan. Hänkin kuunteli\nhetkisen tarkkaavaisesti. Hän ei voinut epäilläkään, että parkaisut\nolivat hätähuutoja, ja niinpä hänkin juoksujalkaa riensi säikähtynyttä\nääntä kohti; mutta kun hän oli paljoa etäämpänä kuin Jönsson, ehti tämä\nensiksi teltalle. Se, mitä ruotsalainen siellä näki, ei herättänyt\nmitään sääliä hänen paatuneessa sydämessään, vaan ainoastaan\nsuuttumusta lurjustoveria vastaan.\n\nMiriam torjui yhä hätyyttäjäänsä. Malbin yhä lyödä mäjäytteli tyttöä.\nSyytäen rumia sadatuksia entistä ystäväänsä vastaan ryntäsi Jönsson\ntelttaan. Keskeytettynä hommastaan Malbin päästi uhrinsa ja kääntyi\nottamaan vastaan Jönssonin vimmatun hyökkäyksen. Hän tempasi revolverin\nkupeeltansa. Mutta arvaten toverinsa käden salamannopean liikkeen\npaljasti Jönsson melkein samaan aikaan oman aseensa, ja molemmat\nlaukaisivat heti. Jönsson oli vielä hyökkäämässä Malbinia kohti, mutta\n'laukauksen leimahtaessa hän pysähtyi. Revolveri putosi hänen\nhervottomista sormistaan.\n\nHetkisen hän horjui kuin juopunut. Harkitsevan kylmäverisesti upotti\nMalbin vielä kaksi luotia toverinsa ruumiiseen lyhyeltä välimatkalta.\nKiihtymyksessään ja kauhussaan ihmetteli Miriam haavoitetun miehen\nsitkeähenkisyyttä. Tämän silmät olivat sulkeutuneet, pää valahti\nrinnalle, kädet riippuivat velttoina edessä. Mutta kuitenkin hän yhä\nseisoi pystyssä, vaikkakin kauheasti hoiperrellen. Vasta kolmannen\nluodin osuttua maaliinsa hän suistui maahan kasvoilleen. Sitten Malbin\nlähestyi häntä ja potkaisi raa'asti, samalla kiroten. Senjälkeen hän\nkääntyi jälleen Miriamiin päin. Hän tarttui taas tyttöön, mutta samalla\nhetkellä avautuivat teltan kaistaleet hiljaa, ja aukkoon ilmestyi\npitkä, valkoinen mies. Ei Miriam eikä Malbin nähnyt tulijaa.\nJälkimäinen seisoi selin häneen ja verhosi hänet ruumiillaan tytön\nsilmiltä. Hän harppasi nopeasti teltan toiselle sivulle, astuen\nJönssonin ruumiin yli. Ensimmäisenä tiedoituksena Malbinille, että hän\nei enemmittä häiriöittä saisi panna toimeen aiettansa, oli hänen\nolkapäällensä laskeutunut raskas käsi. Hän kääntyi ja näki ventovieraat\nkasvot -- kookkaan, mustatukkaisen, harmaasilmäisen, khakivaatteisiin\nja leveään hellekypäriin puetun miehen. Malbin kurotti taas\nrevolveriansa, mutta toisen käsi oli ollut hänen omaansa nopeampi, ja\nhän näki aseensa sinkoavan maahan teltan seinustalle, pois hänen\nulottuviltaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" Muukalainen osoitti kysymyksensä Miriamille\nkielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt. Miriam pudisti päätänsä ja puhui\narabiaa. Heti toisti mies kysymyksen sillä kielellä.\n\n\"Nämä miehet vievät minua pois Korakilta\", selitti tyttö. \"Tämä tahtoi\ntehdä minulle pahaa. Tuo toinen, jonka hän juuri äsken tappoi, koetti\nhäntä siitä estää. Molemmat olivat kovin häijyjä miehiä, mutta tämä on\nhäijympi. Jos Korakini olisi täällä, niin hän tappaisi hänet. Sinä olet\nkaiketi niiden kaltainen etkä siis tapa häntä.\"\n\nVieras hymyili. \"Hän ansaitsisi kuoleman, siitä ei epäilystäkään\",\nsanoi hän. \"Kerran olisin hänet tappanut; mutta nyt en tapa. Pidän\nkuitenkin huolen siitä, että hän ei enää sinua hätyyttele.\"\n\n\"On jo kylliksi hupsuteltu\", sanoi muukalainen sitten Malbinille. \"Te\nansaitsette kuoleman, mutta minä en ole laki. Minä tiedän, kuka te\nolette. Olen kuullut teistä. Teillä ja tuolla toverillanne on mitä\nrumin maine. Teidänlaistanne emme me siedä maassamme. Tällä kertaa\npäästän teidät menemään; mutta jos kerrankin palaatte, niin panen\nkorpilain käytäntöön. Ymmärrättekö?\"\n\nMalbin sähisi ja uhkaili ja antoi lopuksi perin törkeän haukkumanimen\npidättäjälleen. Siitä hän sai sellaisen rytyytyksen, että hampaat\nkalisivat suussa. Asiantuntijat väittävät, että kipein kuritus, mitä\ntäysikasvuiselle miehelle häntä runtelematta voidaan antaa, on kelpo\nvanhanaikainen selkäsauna. Ja sen Malbin nyt saikin.\n\n\"Pois täältä nyt!\" tiuskasi muukalainen. \"Kun ensi kerran minut näette,\nniin muistakaa, ken olen\", ja hän kuiskasi ruotsalaisen korvaan erään\nnimen, mutta se olikin omansa masentamaan roiston tehokkaammin kuin\nmonet pieksemiset olisivat voineet. Sitten hän antoi miehelle\nsysäyksen, joka ilmassa lennätti hänet teltan oven aukosta ulos\nnurmikolle kellelleen.\n\n\"No\", virkkoi hän kääntyen Miriamiin päin, \"kellä on tämän niskaasi\nkierretyn vehkeen avain?\"\n\nTyttö osoitti Jönssonin ruumista. \"Hänellä se on aina\", sanoi hän.\n\nMuukalainen penkoi ruumiin vaatteita, kunnes löysi avaimen. Hetkistä\nmyöhemmin oli Miriam vapaana.\n\n\"Sallitko minun palata Korakini luo?\" kysyi hän.\n\n\"Minä pidän huolta, että sinut viedään takaisin omaisillesi\", vastasi\nmies. \"Keitä ne ovat ja missä on heidän kylänsä?\"\n\nMuukalainen oli ihmetellen katsellut hänen omituista raakalaispukuansa.\nPuheestansa päättäen hän oli arabialaistyttö; mutta mies ei koskaan\nollut nähnyt arabialaistyttöä noin puettuna.\n\n\"Keitä ovat omaisesi? Kuka on Korak?\" kysyi hän jälleen.\n\n\"Korak! Ka, Korak on apina. Ei minulla muita omaisia ole. Korak ja minä\nasumme viidakossa kahden, sittenkun A'ht meni apinain kuninkaaksi.\" Hän\noli aina siten lausunut Akutin nimen, sillä semmoiselta se oli hänestä\nkuulostanut silloin, kun hän ensin joutui Korakin ja apinain pariin.\n\"Korak olisi päässyt kuninkaaksi, mutta hän ei tahtonut.\"\n\nMuukalaisen silmiin tuli kysyvä ilme. Hän katseli tyttöä\ntarkkaavaisesti. \"Vai on Korak apina?\" virkkoi hän. \"Ja entä sinä, mikä\nsinä olet?\"\n\n\"Minä olen Miriam. Minä olen myöskin apina.\"\n\n\"Hm-m\", oli muukalaisen ainoa kuuluva huomautus tähän hämmästyttävään\nilmoitukseen. Mutta hänen ajatuksensa olisi osittain saattanut tulkita\nhänen silmiinsä välähtänyt säälivä ilme. Hän lähestyi tyttöä ja yritti\nlaskea kätensä hänen otsalleen. Miriam vetäysi taaksepäin, villisti\nmurahtaen. Hymy värähdytti miehen huulia.\n\n\"Sinun ei tarvitse minua pelätä\", sanoi hän. \"Minä en tee sinulle\npahaa. Tahdon vain nähdä, onko sinulla kuumetta -- oletko aivan terve.\nJos olet, niin lähdemme Korakia etsimään.\" Miriam katsoi suoraan noihin\nteräviin harmaisiin silmiin. Varmaankin hän havaitsi niissä\neittämättömän todistuksen niiden omistajan rehellisyydestä, sillä hän\nsalli vieraan laskea kämmenensä hänen otsalleen ja koettaa valtimoa.\nHänellä ei tuntunut olevan kuumetta.\n\n\"Kuinka kauan olet ollut apinana?\" kysyi mies.\n\n\"Jo pienestä tytöstä, monet, monet vuodet, aina siitä asti kun Korak\ntuli ja vei minut isältäni, joka pieksi minua. Siitä asti olen elänyt\npuissa Korakin ja A'htin kanssa.\"\n\n\"Missä päin viidakossa Korak asuu?\" kysyi muukalainen.\n\nMiriam osoitti suuntaa kädenheilautuksella, jonka kaari kahmaisi\nauliisti puolet Afrikan mantereesta.\n\n\"Osaisitko takaisin hänen luokseen?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi tyttö; \"mutta hän osaa kyllä minun luokseni.\"\n\n\"Sitten on minulla suunnitelma\", sanoi muukalainen. \"Minä asun vain\nmuutaman päivämatkan päässä täältä. Vien sinut kotiini, jossa vaimoni\npitää sinusta huolta ja hoivaa sinua, kunnes löydämme Korakin tai Korak\nlöytää meidät. Jos hän löytäisi sinut täältä, löytäisi hän sinut\nkylästänikin, eikö niin?\"\n\nMuukalainen viipyi siksi, kunnes Malbin oli joukkoineen hävinnyt\nviidakkoon pohjoista kohti. Luottavaisena seisoi nyt Miriam hänen\nvieressään, ja Gika riippui hennosta, ruskeasta kätösestä. He\nhaastelivat keskenään, ja mies ihmetteli tytön hapuilevaa arabiaa,\nmutta luki sen vihdoin hänen puutteellisten sielunkykyjensä syyksi. Jos\nhän olisi tiennyt, että oli vierinyt vuosia siitä, kun tyttö oli sitä\nkieltä käyttänyt, siihen asti, kun ruotsalaiset ostivat hänet, ei hän\nolisi ihmetellyt, että lapsi oli sen puolittain unohtanut. Oli vielä\ntoinen syy, miksi sheikin kieli oli niin helposti hämärtynyt hänen\nmuistissaan -- mutta, sen syyn olemassaoloa ei hän itse saattanut sen\nparemmin aavistaa kuin hänen pelastajansakaan.\n\nTämä koetti suostutella Miriamia palaamaan kanssaan hänen kyläänsä eli\n_duariinsa_, kuten sitä arabiaksi nimitetään; mutta tyttö halusi kaikin\nmokomin heti ryhtyä etsimään Korakia. Viimeisenä keinona päätti\nmuukalainen viedä hänet väkisin mieluummin kuin uhrata hänen elämänsä\nniille sairaloisille houreille, jotka häntä kiusasivat. Mutta älykkäänä\nmiehenä hän päätti ensin tehdä tytön mieliksi ja sitten yrittää\njohdattaa häntä omalle suunnalleen. Kun he siis lähtivät liikkeelle,\nsamosivat he ensin etelää kohti, vaikka hänen oma uutistilansa sijaitsi\nmelkein suoraan idässä.\n\nVähitellen hän käänsi suunnan yhä idemmäksi ja totesi suureksi\nmielihyväkseen, että tyttö ei huomannut mitään poikkeamista\nalkusuunnasta. Sillä välin kävi Miriam yhä luottavaisemmaksi. Ensiksi\nhän oli vain vaistomaisesti taipunut uskomaan, että tämä iso tarmangani\nei mielinyt tehdä hänelle pahaa; mutta kun päivät kuluivat ja hän sai\nkokea muukalaisen herkeämätöntä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, tuli\nhän verranneeksi häntä Korakiin ja kiintyi häneen hartaasti, vaikkei\nhänen uskollisuutensa apinamiestä kohtaan silti laisinkaan heikentynyt.\n\nViidentenä päivänä he saapuivat äkkiä isolle tasangolle, ja\nmetsänlaidasta näki tyttö aidattuja vainioita ja joukon rakennuksia,\njotka sijaitsivat jonkun matkan päässä. Silloin hän hätkähti\nkummastuneena.\n\n\"Missä me olemme?\" kysyi hän osoittaen sinnepäin.\n\n\"Me emme voineet löytää Korakia\", vastasi mies, \"ja kun tiemme kävi\nduarini lähettyviltä, toin sinut tänne odottamaan ja lepäämään vaimoni\nluona, kunnes mieheni voivat löytää apinasi tai se löytää sinut. Näin\non parempi, pienokaiseni. Meidän luonamme olet paremmassa turvassa ja\nonnellisempi.\"\n\n\"Minua peloittaa, bwana\", sanoi tyttö. \"Sinun duarissasi ne pieksevät\nminua niinkuin pieksi sheikkikin, isäni. Päästä minut menemään takaisin\nviidakkoon. Sieltä löytää Korak minut. Hänen mieleensä ei juolahtaisi\netsiä minun valkoisen miehen duarista.\"\n\n\"Kukaan ei piekse sinua, lapsi\", vastasi mies. \"Olenko minä sinua\npiessyt? Katso, täällä ovat kaikki minun väkeäni. Ne kohtelevat sinua\nhyvin. Meillä ei ketään piestä. Vaimoni on sinulle varmasti hyvin\nystävällinen, ja vihdoin saapuu Korak, sillä minä lähetän miehiä häntä\netsimään.\"\n\nTyttö pudisti päätänsä. \"Ne eivät voisi tuoda häntä, sillä hän tappaisi\nne kuten kaikki ovat yrittäneet häntä tappaa. Minä pelkään. Anna minun\nmennä, bwana.\"\n\n\"Sinä et osaisi mennä kotiseudullesi. Sinä eksyisit. Leopardit ja\nleijonat kaappaisivat sinut jo ensi yönä, etkä lopultakaan löytäisi\nKorakiasi. Parempi on, että jäät meidän luoksemme. Enkö minä\npelastanut sinua häijyn miehen käsistä? Etkö siitä ole minulle hiukan\nkiitollisuudenvelassa? Jää siis luoksemme ainakin muutamiksi viikoiksi,\nkunnes voimme päättää, mikä on sinulle parasta. Sinä olet vain pieni\ntyttönen -- olisihan väärin päästää sinua yksinäsi viidakkoon.\"\n\nMiriam nauroi. \"Viidakko\", sanoi hän, \"on minun isäni ja äitini. Se on\nollut minulle ystävällisempi kuin ihmiset. En minä metsää pelkää. Enkä\npelkää leopardia tai leijonaakaan. Minä kuolen, kun aikani tulee.\nMahdollisesti surmaa minut leopardi tai leijona tai ehkä mitätön\nitikka, joka ei ole isompi kuin pienimmän sormeni pää. Kun leijona\nkarkaa kimppuuni tai se pikkarainen itikka pistää minua, silloin minua\npelottaa -- voi, pelottaa niin kauheasti, sen tiedän; mutta elämä olisi\ntosiaan kovin kurjaa, jos minun pitäisi alinomaa pelätä asioita, jotka\neivät vielä ole tapahtuneet. Jos leijona minut surmaa, ei kauhuani\nkestä kauan; mutta jos se pikku itikka pistää minua, täytynee minun\nkärsiä päiväkausia ennenkuin kuolen. Siksipä pelkäänkin leijonaa\nkaikkein vähimmin. Hän on iso ja meluisa. Minä voin kuulla tai nähdä\ntai vainuta hänet kyllin ajoissa ja pelastua; mutta jos milloin satun\nkädelläni koskettamaan tai jalallani polkaisemaan sitä pientä itikkaa,\nen aavistakaan sen läsnäoloa, ennenkuin tunnen kuolettavan pistoksen.\nEi, minä en pelkää viidakkoa. Minä rakastan sitä. Mieluummin kuolisin\nkuin iäksi jättäisin sen; mutta sinun kansasi kylä on viidakon\nliepeillä. Sinä olet ollut minulle ystävällinen. Minä teen niinkuin\nhaluat ja jään tänne vähäksi aikaa, Korakini tuloa odottamaan.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi mies ja astui edellä kukkien verhoamaa huvilaa kohti,\njonka takana sijaitsivat hyvin hoidetun afrikkalaisen maatilan aitat ja\nulkorakennukset.\n\nHennoilla sormillaan pitäen kummallakin puolellaan astelevan susikoiran\nkaulahihnasta käveli Miriam asumusta kohti, jonka eteisessä\nvalkopukuinen nainen heilutti nenäliinaa tervetuloksi palaavalle\nherralleen. Nyt osoittivat tytön silmät enemmän pelkoa kuin ennen\noutojen miesten tai villien petojen läsnäollessa. Hän epäröi ja loi\nvetoavan katseen mieheen.\n\n\"Hän on vaimoni\", sanoi tämä. \"Hän lausun sinut ilomielin\ntervetulleeksi.\"\n\nNainen tuli polkua pitkin heitä vastaan. Mies suuteli häntä ja kääntyen\nMiriamiin päin esitteli hänet puhuen arabiankieltä, niin että tyttö\nymmärsi.\n\n\"Tämä on Miriam, _my dear_\", sanoi hän ja kertoi viidakonorvon tarinan,\nmikäli sen tunsi.\n\nMiriam näki, että nainen oli kaunis. Hän näki myös, että lempeys ja\nhyvyys olivat poistamattomasti leimatut hänen kasvoihinsa. Miriam ei\nenää pelännyt häntä, ja kun rouva oli kuullut tytön lyhyen tarinan ja\ntuli häntä syleilemään ja suutelemaan, nimittäen häntä \"pieneksi\nrakkaaksi poloiseksi\", värähti Miriamin pikku sydämessä. Hän kätki\nkasvonsa uuden ystävänsä povelle tuntiessaan hänen äänessään sen\näidillisen säveleen, jota ei ollut kuullut niin moniin vuosiin, että\noli sen kokonaan unohtanut. Hän painoi kasvonsa ystävälliselle\npovelle ja itki niinkuin ei ollut eläissään itkenyt -- hänelle\nitselleen käsittämättömän huojennuksen ja ilon kyyneleitä.\n\nNäin saapui Miriam, villi pikku mangani, rakkaasta viidakostaan\nsivistyneen ja hienostuneen kodin keskuuteen. \"Bwana\" ja \"My Dear\",\nkuten hän ensin oli kuullut heitä nimitettävän ja itse yhä nimitti,\nolivat hänelle jo kuin isä ja äiti. Kun hänen villi pelkonsa kerran oli\nhaihdutettu, meni hän luottamuksessaan ja rakkaudessaan toiseen\näärimmäisyyteen. Nyt hän oli valmis odottamaan täällä, kunnes Korak\nlöydettäisiin tai Korak löytäisi hänet. Hän ei luopunut siitä\najatuksesta -- Korak, hänen Korakinsa, oli aina ensimmäisenä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nTaistelu mustien kanssa\n\n\nJa kaukana laajassa viidakossa heilautteli Korak itseänsä puusta\npuuhun, monet haavat ruumiissaan, jähmettyneestä verestä kankeana,\nraivon ja surun polttaessa sydäntä, ja samosi yhä etäämmälle,\npaviaaneja etsimään. Hän ei ollut tavannut niitä sieltä, missä oli ne\nviimeksi nähnyt, eikä niiden lavallisilta tyyssijoilta; mutta hän\nseurasi niiden jättämiä hyvin selviä jälkiä ja vihdoin ne tavoittikin.\nHänen saapuessaan niiden luo ne liikkuivat hitaasti, mutta uutterasti\netelään päin yhdellä niistä ajoittaisista vaelluksistaan, joiden syyn\npaviaani itse parhaiten tietänee. Nähdessään tuulen alta saapuvan\nvalkoisen soturin pysähtyi lauma hänet äkänneen vartijan\nvaroitushuudosta. Siinä oli mölyä ja mörinää, ja kankeakoipiset urokset\nreuhtoivat aika lailla. Hermostuneella, kimeällä äänellä huutelivat\nemot poikasiaan vierelleen ja siirtyivät niiden kera turvaan herrojen\npuolisoittensa taakse.\n\nKorak kutsui äänekkäästi kuningasta, joka tutun säveleen kuullessaan\nlähestyi hitaasti, varovaisesti ja yhä jäykkäsäärisenä. Sen täytyi\nsaada varmennukseksi vielä nenänsä todistus ennenkuin se tohti ihan\nempimättä luottaa korviinsa ja silmiinsä. Korak seisoi aivan\nhievahtamatta. Jos hän silloin olisi lähestynyt, olisi se saattanut\njohtaa välittömään hyökkäykseen tai yhtä helposti pakokauhuun. Villit\neläimet ovat herkkähermoisia. Verrattain helppoa on ärsyttää ne\njonkinlaiseen hysteeriseen vimmaan, joka voi herättää joko murhakiihkoa\ntai ilmetä raukkamaisena pelkuruutena. Kuitenkin on epätietoista onko\nvillieläin koskaan todella pelkuri.\n\nPaviaanikuningas lähestyi Korakia. Se kiersi häntä yhä ahtaammassa\nkaaressa, möristen, röhkien ja haistellen. Korak puhui sille.\n\n\"Minä olen Korak\", sanoi hän. \"Minä avasin sinun vankihäkkisi. Pelastin\nsinut tarmanganien käsistä. Minä olen Korak, Tappaja. Olen sinun\nystäväsi.\"\n\n\"Öhöö!\" röhkäisi kuningas. \"Niin, sinä olet Korak. Korvani sanoivat\nminulle, että olit Korak. Silmäni sanoivat minulle, että olit Korak.\nNyt kertoo nenänikin, että olet Korak. Minun nenäni ei milloinkaan\nerehdy. Minä olen sinun ystäväsi. Tule, lähdetään yhdessä riistaa\najamaan!\"\n\n\"Korak ei voi nyt metsästää\", vastasi apinamies. \"Gomanganit ovat\nvarastaneet Miriamin... Ne ovat sitoneet hänet kylässään. Ne eivät\nmieli päästää häntä, ja Korak yksinään ei kykene häntä vapauttamaan.\nKorak vapautti sinut. Tahdotko nyt kansoinesi lähteä vapauttamaan\nMiriamin?\"\n\n\"Gomanganeilla on paljon teräviä sauvoja, joita ne heittelevät. Ne\nlävistävät meikäläisten ruumiit. Ne tappavat meidät. Gomanganit ovat\npahaa kansaa. Ne tappavat meidät kaikki, jos menemme niiden kylään.\"\n\n\"Tarmanganeilla on sauvoja, jotka synnyttävät äänekästä melua ja\nsurmaavat pitkän matkan päästä\", vastasi Korak. \"Niillä oli sellaisia\nsilloinkin, kun Korak vapautti sinut ansasta. Jos Korak olisi juossut\ntiehensä luotanne, olisit nyt vankina tarmanganeilla.\"\n\nPaviaani raapaisi päätänsä. Säännöttömässä kaaressa sen ja apinamiehen\nympärillä istua kököttivät lauman urokset. Ne vilkuttivat silmiänsä,\ntöykkivät toisiansa saadakseen edullisimman aseman, tonkivat lahoavia\nkasvijätteitä siltä varalta, että sattuisivat löytämään herkullisen\nmadon, tai silmäilivät haluttomina kuningastaan ja vierasta, joka\nnimitti itseänsä manganiksi sekin, mutta pikemmin muistutti vihattuja\ntarmanganeja. Kuningas katseli muutamia vanhempia alamaisiaan,\nikäänkuin odottaen ehdotuksia.\n\n\"Meitä on liian vähän\", mörähti yksi.\n\n\"Onhan mäkiseudun paviaanit\", ehdotti toinen. \"Niitä on yhtä paljon\nkuin lehtiä metsän puissa. Nekin vihaavat gomanganeja. Ne taistelevat\nmielellään. Ne ovat aika hurjia. Pyytäkäämme ne mukaamme. Silloin\nvoimme surmata kaikki gomanganit viidakosta.\" Se nousi ja röhki\nkauheasti ja nosti kankeat karvansa pystyyn.\n\nKorak ei voinut suostuttaa apinoita. Ne tahtoivat kernaasti auttaa\nhäntä, mutta niiden oli tehtävä se omalla tavallaan, mikä merkitsi,\nettä niiden oli hankittava mukaansa vuoristosta heimolaisensa ja\nliittolaisensa. Korakin täytyi siis antaa perään. Tällä hetkellä hän ei\nmuuta voinut kuin hoputtaa niitä, ja hänen ehdotuksestaan suostuivat\nkuningas ja kaksitoista mahtavimmista uroksista lähtemään Korakin\nkanssa vuoriseudulle, jättäen muun lauman jälkeensä.\n\nKun paviaanit kerran olivat yhtyneet seikkailuun, innostuivat ne siitä\nmelko lailla. Lähetystö lähti heti matkaile. Taivallettiin nopeasti,\nmutta apinamiehen ei ollut vaikea pysyä manganien mukana. Ne pitivät\nkauheaa metakkaa samotessaan puiden välitse, siten koettaen uskotella\nedellään oleville vihollisille, että suuri lauma oli lähestymässä,\nsillä milloin paviaanit matkustavat isoissa joukoissa, ei ole\nainoatakaan viidakon olentoa, jonka tekisi mieli niitä häiritä. Milloin\nmaan laatu vaati pitkää taivallusta tasaisella tantereella ja puiden\nvälit olivat isot, liikkuivat ne hiljalleen, tietäen, että melulla ei\nvoitaisi pettää leijonaa ja leopardia silloin, kun nämä saattoivat omin\nsilmin selvästi nähdä, että vain kourallinen paviaaneja oli matkalla.\n\nKaksi päivää riensi joukko villin seudun läpi, saapuen tiheästä\nviidakosta avonaiselle tasangolle ja sen yli vilistettyään hirsimetsää\nkasvaville vuorenrinteille. Täällä ei Korak ollut koskaan ennen\nliikkunut. Se oli hänelle uutta seutua, ja vaihtelu näköpiiriä\nrajoittavan viidakon yksitoikkoisuuden jälkeen tuntui miellyttävältä.\nMutta tällä kertaa hän ei juuri välittänyt luonnon kauneudesta. Miriam,\nhänen Miriaminsa, oli vaarassa. Kunnes Miriam olisi vapautettu ja\njälleen hänellä, ajatteli hän vähän mitään muuta.\n\nKerran metsään päästyään, joka verhosi vuorenrinteitä, etenivät\npaviaanit hitaammin. Alituisesti he ääntelivät valittelevaa\nkutsumissäveltä. Sitten ne kuuntelivat hiljaa. Vihdoin kuului kaukaa\nsuoraan edestäpäin heikko vastaus.\n\nPaviaanit jatkoivat samoiluaan äänten suuntaan, jotka metsän läpi\nvärähtelivät niitä kohti väliaikoina, kun ne itse olivat vaiti. Näin\nkutsuen ja kuunnellen ne tulivat lähemmäksi sukulaisiaan, jotka, kuten\nKorakille selvisi, saapuivat monilukuisena parvena niitä vastaan; mutta\nkun vuoriston paviaanit vihdoin tulivat näkyviin, hämmästyi apinamies\nsilmiensä eteen ilmestyvää todellisuutta.\n\nTiiviiltä seinältä näyttävä paljous isoja paviaaneja ulottui\nmaanpinnalta puiden oksien lomitse korkeimmalle tasanteelle minkä\nvaraan ne uskalsivat ruumiinpainonsa jättää. Verkalleen ne lähenivät\näännellen kaameaa, valittelevaa kutsuaan ja taempaa, niin kaukaa kuin\nKorakin silmät saattoivat lehvistön läpi nähdä, nousi tiiviiden seinien\ntavoin yhä lisää tovereita taajoina toisiaan koskettelevina parvina.\nNiitä oli tuhatmäärin. Apinamies ei voinut olla ajattelematta, mikä\ntulisi hänen pienen joukkueensa kohtaloksi, jos joku kommellus\nhetkeksikin ärsyttäisi vaikkapa yhden ainoan noista tuhansista\neläimistä raivoon tai säikähdyttäisi jonkun.\n\nMutta mitään sellaista ei tapahtunut. Molemmat kuninkaat lähestyivät\ntoisiaan tapansa mukaan ahkerasti nuuskien nenällään ja karvat\npystyssä. Ne totesivat kuka kumpikin oli. Sitten kumpikin raaputteli\ntoisensa selkää. Hetkistä myöhemmin ne haastelivat keskenään. Korakin\nystävä selitti vierailun tarkoituksen, ja vasta nyt näyttäysi Korak.\nTähän asti hän oli lymyillyt pensaan takana. Vuoripaviaanien kiihtymys\noli suuri, kun ne hänet näkivät. Hetkiseksi pelkäsi Korak, että hänet\nrevittäisiin palasiksi, mutta hän pelkäsi vain Miriamin tähden. Jos hän\nkuolisi, ei ketään olisi tyttöä auttamassa.\n\nMolempain kuninkaitten onnistui kuitenkin tyynnyttää rahvas, ja Korakin\nsallittiin lähestyä. Verkalleen tulivat vuoripaviaanit häntä\nlähemmäksi. Ne haistelivat häntä joka puolelta. Kun hän haastoi niille\nniiden omalla kielellä, kummastuivat ne ja riemastuivat. Ne puhuivat\nhänelle ja kuuntelivat hänen puhettansa. Hän kertoi niille Miriamista\nja heidän elämästään viidakossa, jossa he olivat koko apinakansan\nystäviä, pienestä manusta isoon manganiin asti.\n\n\"Gomanganit, jotka ovat vieneet minulta Miriamin, eivät ole teidän\nystäviänne\", sanoi hän. \"Ne tappavat teidän väkeänne. Alangon paviaanit\novat liian harvalukuisia mennäkseen niitä vastaan. Olen kuullut näiltä\nsukulaisiltanne, että teitä on hyvin paljon ja että olette hyvin\nurhoollisia -- että teidän lukumääränne on kuin tasankojen\nruohonkortten tai metsän lehtien ja että norsukin, Tantor, pelkää teitä\nuljuutenne vuoksi. Olen kuullut, että te hyvin mielellänne tulette\nmukanamme gomanganien kylään rankaisemaan häijyä kansaa, sillä välin\nkun minä, Korak, Tappaja, kannan pois Miriamini.\"\n\nVuoripaviaanien kuningas pullisti rintaansa ja astua tepsutteli tosiaan\nhyvin jäykkäkoipisesti. Samoin tekivät monet isot urokset sen\nalamaisista. Niille olivat mieluisia ja imartelevia vieraan\ntarmanganin sanat, joka nimitti itseään manganiksi ja puhui ihmisen\nkarvaisten esivanhempain kieltä.\n\n\"Niin\", sanoi yksi, \"me vuorelaiset olemme mahtavia taistelijoita.\nTantor pelkää meitä. Numa pelkää meitä. Sheeta pelkää meitä.\nVuoriseudun gomanganit kiittävät onneansa, kun pääsevät rauhassa\nohitsemme. Minä yhtenä tulen kanssasi alankomaan gomanganien kylään.\nMinä olen kuninkaan ensimmäinen uroslapsi. Yksinäni kykenen minä\ntappamaan kaikki alhaisen maan gomanganit\" ja se pullisti rintaansa ja\nastella tepsutteli kopeasti edestakaisin, kunnes erään toverin syyhyvä\nselkä vaati sen uutteraa huomiota.\n\n\"Minä olen Gub\", huusi toinen. \"Taisteluhampaani ovat pitkät. Ja\nterävät. Ja vahvat. Monen gomanganin pehmeään lihaan olen ne upottanut.\nYksinäni minä surmasin Sheetan sisaren. Gub tulee kanssasi alangoille\nja tappaa niin monta gomangania, ettei jää ruumiiden lukijaa\" -- ja\nsekin röyhenteli ja teikaroi naaraiden ja nuoren väen ihailevien\nsilmien edessä.\n\nKorak vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen.\n\n\"Teikäläiset urokset ovat hyvin uljaita\", sanoi hän; \"mutta uljain\nkaikista on kuningas.\"\n\nNäin puhuteltuna pörrökarvainen uros, joka vielä oli parhaissa\nvoimissaan -- muutoin se ei enää olisikaan ollut kuninkaana --, mörisi\nraivokkaasti. Metsän kaiku vastasi sen voimakkaisiin huutoihin.\nPikkupaviaanit tarrautuivat pelokkaina emojensa karvaiseen kaulaan.\nKuin sähköistettyinä hyppäsivät urokset korkealle ilmaan ja yhtyivät\nkuninkaansa karjuvaan uhmanhuutoon. Meteli oli kauhea.\n\nKorak astui kuninkaan luo ja kirkaisi sen korvaan: \"Tule!\" Sitten hän\nlähti pois metsän läpi tasankoa kohti, jonka yli oli kuljettava\npitkällä matkalla takaisin Kovudun, gomanganipäällikön, kylään. Yhä\nkarjuen ja huutaen kääntyi kuningas häntä seuraamaan. Heidän perässään\ntulivat harvalukuiset alangon paviaanit ja tuhansittain vuoristoheimoa\n-- hurjia, sitkeitä, itsepintaisia, verenhimoisia eläimiä.\n\nJa niin he saapuivat toisena päivänä Kovudun kylään. Iltapäivä oli\nkulunut puoliväliin. Kylä oli vaipunut päiväntasaajan alla vallitsevan\npolttavan paahteen hiljaisuuteen. Mahtava lauma matkasi nyt ääneti.\nTuhansien käpäläin poljenta ei saanut aikaan metsässä suurempaa melua\nkuin olisi voinut syntyä voimakkaammaksi yltyvän tuulen suhinasta\npuiden lehväisten oksien välissä.\n\nKorak ja molemmat kuninkaat olivat etunenässä. Lähellä kylää he\npysähtyivät, kunnes jälemmäksi jääneet olivat ehtineet kerääntyä. Nyt\nvallitsi ehdoton äänettömyys. Salavihkaa hiipien nousi Korak\nvaajavarustuksen yli kohoavaan puuhun. Hän vilkaisi taakseen. Lauma oli\naivan hänen kintereillään. Aika oli tullut. Hän oli pitkän matkan\nvarrella alituisesti varoitellut paviaaneja millään muotoa tekemästä\npahaa valkoiselle naaraalle, joka oli kylässä vankina. Kaikki muut\nolivat niiden laillista saalista. Sitten hän kohottaen kasvonsa\ntaivasta kohti päästi yhden ainoan huudon -- merkkihuudon. Vastaukseksi\nhyökkäsi kolmetuhatta karvapeittoista urosta kirkuen ja vonkuen\nsäikähtyneiden neekerien kylään. Sotureita tuli esille joka hökkelistä.\nÄidit keräsivät pienokaisensa käsivarsilleen ja pakenivat porttia\nkohti, nähdessään hirveän lauman vyöryvän kylään. Kovudu järjesti\ntaistelijansa ympärilleen ja rohkaisten näitä hyppimällä ja kiljumalla\nasetti uhmaavan, keihäskärkisen rintaman ryntäävää parvea vastaan.\n\nKorak, joka oli johtanut vaellusta, johti hyökkäystäkin. Neekerit\nvaltasi kauhu ja hämmennys, kun he näkivät tämän valkoihoisen\nnuorukaisen johtamassa kamalaa paviaanijoukkoa. Hetkisen he pitivät\npuoliaan heittäen kertaalleen keihäänsä lähestyvää paljoutta vastaan;\nmutta ennenkuin he olivat ehtineet sovittaa nuolet jousiinsa, alkoivat\nhe horjua ja peräytyä ja kääntyivät sitten säikähtyneinä sekasortoiseen\npakoon. Heidän riveihinsä, heidän selkäänsäkin hypiskelivät paviaanit,\nupottaen vahvat hampaansa heidän niskalihaksiinsa. Ja ensimmäisenä,\nhurjimpana, verenhimoisimpana niiden joukossa riehui Korak, Tappaja.\n\nKylän portilla, jonka lävitse mustat pakokauhussa työntyivät, jätti\nKorak heidät liittolaistensa armoille ja kääntyi itse intomielin\nhökkeliä kohti, jossa Miriam oli ollut vankina. Se oli tyhjä. Toinen\nlikainen maja toisensa jälkeen paljasti saman surullisen tosiasian, --\nMiriamia ei ollut yhdessäkään niistä. Korak tiesi, että neekerit eivät\nolleet ottaneet häntä kylästä paetessaan mukaansa, sillä hän oli\nhuolellisesti tarkannut nähdäkseen hänestä vilahduksen pakolaisten\njoukossa.\n\nApinamiehelle, joka hyvin tunsi villien taipumukset, jäi vain yksi\nainoa selitys: Miriam oli tapettu ja syöty. Se vakaumus, että Miriam\noli kuollut, kuohahdutti Korakin aivoissa veripunaisen raivontyrskyn\nniitä vastaan, joita hän luuli tytön murhaajiksi. Etäältä hän erotti\npaviaanien vihaisen ärinän, johon sekaantui uhrien parkuna, ja\nsinnepäin hän nyt riensi. Hänen saapuessaan paikalle olivat paviaanit\njo alkaneet väsyä hurjaan urheiluunsa, ja pieneen ryhmään kerääntyneinä\nneekerit puolustautuivat jälleen, käyttäen navakasti ryhmysauvojaan\nniitä harvoja uroksia vastaan, jotka vielä itsepintaisesti niitä\nahdistivat.\n\nNäiden joukkoon syöksähti Korak -- nopeana, säälimättömänä, kauheana --\nyläpuolella riippuvilta puunoksilta. Sokea vimma valtasi hänet. Ja\njuuri se vimma häntä raivokkuudellaan suojelikin. Haavoitetun\nnaarasleijonan tavoin hän oli täällä ja tuolla, joka paikassa, lyöden\nkauheita iskuja kovilla nyrkeillään ja varmasti ja oikeaan aikaan,\nkuten hyvin harjaantunut taistelija ainakin. Tuontuostakin hän upotti\nhampaansa jonkun vihollisen lihaan. Hän siirtyi toisen luota\nahdistamaan toista, ennenkuin neekerit ehtivät antaa hänelle tehokasta\niskua. Mutta vaikka hänen saavutuksensa paljon painoivatkin taistelun\nratkaisussa, vaikutti vielä enemmän se kauhu, jota hän herätti\nvihollistensa yksinkertaisissa, taikauskoisissa mielissä. Heistä tämä\nvalkoinen soturi, joka toimi isojen apinain ja hurjain paviaanien\ntoverina, joka mörisi, niuhoitti ja purra näykkäili kuin peto, ei ollut\ninhimillinen olento. Hän oli metsän paholainen -- kauhea tuhonjumala,\njota he olivat loukanneet ja joka oli saapunut luolastaan syvältä\nviidakosta heitä rankaisemaan. Sen uskon vuoksi monet tekivätkin vain\nheikkoa vastarintaa, tajutessaan, että oli turhaa ponnistella\nvähäisillä ihmisvoimilla jumaluusolentoa vastaan.\n\nNe, jotka voivat, pakenivat, kunnes lopuksi ei enää ollut ketään\njälellä kärsimässä rangaistusta teosta, johon he eivät olleet syypäät,\nvaikka kyllä olisivat sen tehneet. Läähättäen ja verissään pysähtyi\nKorak, kun ei enää ollut useampia uhreja. Paviaanit kerääntyivät hänen\nympärilleen, nekin verestä ja taistelusta kylläisinä. Sitten ne\nlojuivat väsyneinä kentällä.\n\nEtäällä sieltä keräsi Kovudu hajaantuneita heimolaisiaan ja tiedusteli\nvaurioita ja tappioita. Hänen kansansa oli ihan kauhuissaan. Asukkaita\nei voitu millään suostuttaa enää jäämään tähän maahan, eivätkä he\ntahtoneet edes palata kylään tavaroitansa noutamaan. Sensijaan he\nhalusivat heti jatkaa pakoansa, kunnes olisivat ehtineet monen, monen\npenikulman päähän sen paholaisen liikkumisalueelta, joka oli niin\nvimmatusti heidän kimppuunsa hyökännyt. Ja niin tapahtui, että Korak\nkarkoitti kodeistansa ne ainoat ihmiset, jotka olisivat voineet auttaa\nhäntä Miriamin etsinnässä, ja katkaisi ainoan yhdysrenkaan itsensä ja\ntytön väliltä, jos joku olisi sattunut tulemaan ystävällisen bwanan\nduarista häntä etsimään hänen pienen viidakkomorsiamensa hoivaajan\nlähettämänä.\n\nJa kaiken aikaa oli Miriam tuskin puolentoistasadan kilometrin päässä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nEurooppalaisia vieraita\n\n\nMiriamin päivät kuluivat nopeasti hänen uudessa kodissaan. Ensin hän\noli kovin levoton ja pyrki viidakkoon Korakiansa etsimään. Bwana, kuten\ntyttö yhä itsepintaisesti nimitti hyväntekijäänsä, sai hänet\ntoistaiseksi luopumaan siitä yrityksestä lähettämällä erään\npäällysmiehen neekeriosaston kanssa Kovudun kylään tiedustelemaan\nvanhalta villiltä, kuinka hän oli saanut valkoisen tytön haltuunsa, ja\nottamaan selvää tämän menneisyydestä, mikäli tietoja siitä oli\nsaatavissa mustalta heimopäälliköltä. Erittäinkin antoi Bwana\npäällysmiehen toimeksi kysellä Kovudulta sitä omituista olentoa, jota\ntyttö nimitti Korakiksi, ja etsiä apinamiestä, jos saisi vähäisintäkään\ntodistusta, jonka nojalla voisi uskoa sellaisen henkilön olevan\nolemassa. Bwana oli enemmän kuin varma siitä, että Korak oli kokonaan\ntytön sekavan mielikuvituksen tuote. Hän uskoi, että lapsen neekerien\nvankina kärsimät kauhut ja koettelemukset ja hirveät kokemukset\nruotsalaisten parissa olivat järkyttäneet hänen tajuntansa; mutta kun\npäivät kuluivat ja hän tutustui Miriamiin paremmin ja sai tilaisuutta\ntarkata häntä tyynen afrikkalaisen kotinsa säännöllisessä elämässä,\ntäytyi hänen myöntää, että tytön omituinen tarina hämmennytti häntä\npaljonkin, koska ei ollut minkäänlaista muuta todistusta, että Miriam\nei olisi ollut täysijärkinen.\n\nValkoisen miehen vaimo, jonka Miriam oli ristinyt \"My Deariksi\", koska\nensiksi oli kuullut Bwanan häntä siksi puhuttelevan, ei ainoastaan\nosoittanut harrasta huolenpitoa pienelle viidakko-orvolle hänen\nhyljätyn ja avuttoman tilansa takia, vaan oppi myös rakastamaan häntä\nyhtä paljon hänen päivänpaisteisen olemuksensa ja luontaisen\nviehkeytensä takia. Ja Miriam, johon lempeän, sivistyneen naisen\nominaisuudet puolestaan tekivät vaikutuksensa, vastasi rouvan\nkiintymykseen ja hellyyteen.\n\nKuukausi kului ennenkuin päällysmies palasi, ja sillä välin oli villi,\npuolialaston pikku tarmangani muuttunut sievään hamoseen puetuksi,\nainakin ulkopuolisesti sivistyksen silaamaksi tytöksi. Miriam oli\nnopeasti edistynyt englanninkielen pulmien voittamisessa, sillä Bwana\nja My Dear olivat itsepintaisesti kieltäytyneet puhumasta arabiaa siitä\nasti kun olivat päättäneet, että Miriamin oli opittava englantia, mikä\noli tapahtunut päivää paria myöhemmin kuin tyttö oli saapunut heidän\nkotiinsa.\n\nLähetin selostus sai Miriamin joksikin aikaa kovin alakuloiseksi, sillä\nmies oli tavannut Kovudun kylän autiona eikä ollut, niin tarkoin kuin\nolikin etsinyt, löytänyt lähiseudulta ainoatakaan alkuasukasta.\nMuutamiksi päiviksi hän oli leiriytynyt kylän viereen ja sillaikaa\njärjestelmällisesti haeskellut ympäristöltä jälkiä Miriamin Korakista;\nmutta sekään etsintä ei ollut johtanut mihinkään tuloksiin. Hän ei\nollut nähnyt apinoita eikä apinamiestä. Ensiksi tahtoi Miriam itse\nlähteä Korakia etsimään, mutta Bwana sai hänet suostutelluksi\nodottamaan. Bwana vakuutti hänelle lähtevänsä itse niin pian kuin saisi\naikaa, ja vihdoin Miriam myöntyi hänen toivomuksiinsa; mutta kului\nkuukausia ennenkuin hän lakkasi miltei joka hetki suremasta Korakiansa.\n\nHän oli nyt kuusitoistavuotias, vaikka häntä olisi helposti voinut\npitää yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, ja hän oli hyvin kaunismuotoinen\nmustine hiuksineen ja päivänpaahtamine ihoineen, terveydestä ja\nviattomuudesta raikkaana ja puhdasvärisenä. Kuitenkin kalvoi häntä\nvielä hänen salainen surunsa, vaikkei hän siitä enää My Dearille\npuhunut. Tuskin kului hetkeäkään, joka ei tuonut Korakia hänen\nmieleensä ja samalla kipeää kaipausta nähdä hänet jälleen.\n\nMiriam puhui nyt sujuvasti englanninkieltä ja luki ja kirjoitti sitä\nyhtä hyvin. Eräänä päivänä My Dear haastoi hänelle leikillään hiukan\nranskaa, ja hänen ihmeekseen vastasi Miriam samalla kielellä -- tosin\nhitaasti ja änkyttäen, mutta silti oivallisella ranskankielellä, joskin\nsellaisella kuin pienen lapsen on tapana. Senjälkeen he rupattelivat\nvähän ranskaa joka päivä, ja usein ihmetteli My Dear, että tyttö oppi\nsitä kieltä perin helposti, toisinaan melkein kaamean helposti. Ensiksi\noli Miriam rypistellyt pieniä, kapeita, kaartuvia kulmakarvojaan\nikäänkuin yrittäen muistella jotakin melkein unohtunutta, mistä nuo\nuudet sanat toivat aavistuksen, ja sitten hän yhtä paljon omaksi kuin\nopettajansakin kummastukseksi käytti toisia ranskalaisia sanoja kuin\nmitä oli harjoituksissa esiintynyt -- vieläpä käytti niitä oikein ja\nlausui ne paremmin kuin englantilainen rouva tiesi itse osaavansa niitä\nääntää. Mutta Miriam ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mitä hän niin\nhyvin puhui, ja koska My Dear piti virheetöntä englanninkielen taitoa\ntärkeimpänä, tyydyttiin ranskankielessä puhumiseen ja jätettiin sen\nkirjalliset opinnot toistaiseksi.\n\n\"Epäilemättä kuulit joskus ranskaa puhuttavan isäsi duarissa\", arveli\nMy Dear järkevimpänä selityksenä. Miriam pudisti päätänsä.\n\n\"Mahdollista\", virkkoi hän, \"mutta minä en muista koskaan nähneeni\nranskalaista isäni seurassa -- hän vihasi niitä eikä tahtonut olla\nniiden kanssa missään tekemisissä; ja olen aivan varma, että koskaan\nennen en ole kuullut ainoatakaan näistä sanoista, vaikka ne tuntuvatkin\nminusta niin tutuilta. En vei sitä käsittää.\"\n\n\"En minäkään\", myönsi My Dear.\n\nJokseenkin samaan aikaan toi sanansaattaja kirjeen, joka täytti\nMiriamin innostuksella, kun hän kuuli sen sisällön. Oli tulossa\nvieraita! Joukko englantilaisia naisia ja herroja oli ottanut vastaan\nMy Dearin kutsun saapua viettämään kuukauden ajan heidän kanssaan\nmetsästellen ja tutkimusretkiä tehden. Miriam oli pelkkää odotusta.\nMinkälaisia nuo muukalaiset olisivat? Olisivatko ne yhtä herttaisia,\nkuin Bwana ja My Dear olivat olleet, vai sellaisiako kuin muut hänen\ntuntemansa valkoihoiset -- julmia ja säälimättömiä? My Dear vakuutti\nhänelle, että kaikki olivat sivistynyttä väkeä, ja että Miriam huomaisi\nheidät ystävällisiksi, hienotunteisiksi ja rehellisiksi. My Dearia\nihmetytti, että Miriam ei vieraita odottaessaan osoittanut\nminkäänlaista villieläimen vauhkoutta.\n\nHän vartosi niiden tuloa uteliaana ja jonkinlaisin mieluisin\naavistuksin, kun hänelle kerran oli vakuutettu, että ne eivät häntä\npurisi. Hän ei tosiaan osoittautunut toisenlaiseksi kuin olisi ollut\nsievä nuori eurooppalaisneiti kuullessaan saavansa odotettua seuraa.\n\nVihdoin vieraat saapuivatkin. Niitä oli kolme herrasmiestä ja kaksi\nnaishenkilöä -- molempien vanhempien herrojen puolisot. Seurueen nuorin\njäsen oli hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes, nuori, melkoisen\nvarakas mies, joka oli, käytettyään loppuun kaikki Euroopan\npääkaupunkien tarjoamat huvittelumahdollisuudet, mielellään ottanut\nvarteen tämän tilaisuuden käydä toiselta mantereelta etsimässä\nkiihoketta ja seikkailuja.\n\nHänestä oli kaikki ei-eurooppalainen enemmän tai vähemmän sietämätöntä;\nmutta silti hän ei ollut laisinkaan vastahakoinen nauttimaan outojen\nseutujen uutuudesta ja parhaansa mukaan huvittelemaan tutkimalla niiden\nalkuasukkaitakin, niin torjuttavilta kuin ne kotona olisivatkin\nsaattaneet hänestä näyttää. Sävyltään hän oli säyseä ja kaikille\nkohtelias -- mahdollisesti hitusen jäykempi ja jörömpi niille, joita\npiti halvemmasta savesta muovattuina, kuin niille harvoille, jotka hän\nmielessään tunnusti vertaisiksensa.\n\nLuonto oli lahjoittanut hänelle mainion ruumiinrakenteen ja kauniit\nkasvot sekä riittävän määrän tervettä arvostelukykyä hänen\nkäsittääkseen, että vaikka hän saattoikin nauttia ylemmyytensä\ntunteista joukkoja kohtaan, niin oli vähän luultavaa, että joukot\nsamasta syystä kovinkaan haltioituivat. Ja niin hän helposti säilytti\nmitä kansanomaisimman ja miellyttävimmän miehen maineen; ja miellyttävä\nhän todella olikin. Pieni itsekkyyden häivä tuli toisinaan näkyville,\nmutta ei koskaan niin tuntuvana, että se olisi rasittanut hänen\ntovereitaan. Tällainen oli lyhyesti sanoen tämä eurooppalaisen\nsivistyksen ylellisyyteen tottunut jalosukuinen herra Morison Baynes.\nMillainen olisi hänen jalosukuisuutensa keskiafrikkalainen Morison\nBaynes, oli vaikea arvata.\n\nMiriam oli muukalaisten parissa aluksi ujo ja vähäpuheinen. Hänen\nhyväntekijänsä olivat katsoneet parhaaksi olla mainitsematta hänen\nomituisesta menneisyydestänsä, ja niin pidettiin häntä heidän\nkasvattinaan, jonka entisyyttä ei käynyt tiedustaminen, koska siitä ei\noltu mainittu. Vieraat tapasivat hänessä herttaisen ja vaatimattoman,\nnauraa helskyttelevän ja reippaan tytön, jolta eivät koskaan loppuneet\nomituiset ja huvittavat viidakkotarinat.\n\nHän oli ratsastellut paljon sen vuoden aikana, jonka oli viettänyt\nBwanan ja My Dearin kanssa. Hän tunsi jokaisen puhveleille mieluisan,\nverhoavan kaislikon joen varrella, jonne ne saapuivat rypemään ja\nsammuttamaan janoansa. Hän tunsi tusinan verran paikkoja, missä\nleijonilla oli luolansa, ja kuivemmalla maalla jokaisen juomarapakon\naina kolmen neljänkymmenen kilometrin päähän virrasta. Erehtymättömän\ntarkasti, niin että hänen vaistonsa tuntui melkein yliluonnolliselta,\nhän osasi vainuta isoimmat kuten pienimmätkin eläimet niiden\nlymypaikkoihin asti. Mutta erityisesti heitä kaikkia hämmästytti hänen\nkykynsä silmänräpäyksessä tuntea petojen läsnäolo, joita muut eivät\nvoineet nähdä eivätkä kuulla, vaikka kuinka pinnistivät aistejansa.\n\nHerra Morison Baynesista oli Miriam mitä sievin ja herttaisin toveri.\nHän ihastui tyttöön heti alussa. Ehkä varsinkin senvuoksi, että hän ei\nollut odottanut tapaavansa tällaista seuraa lontoolaisten tuttaviensa\nafrikkalaisella maatilalla. He olivat paljon yhdessä, koska olivat\npikku seurueen ainoat naimattomat henkilöt. Kokonaan tottumaton kun\nMiriam oli senkaltaisten miesten seuratoveriksi kuin Baynesin, tenhosi\ntämä häntä. Hänen kertomuksensa suurista iloisista kaupungeista, jotka\nhän hyvin tunsi, herättivät neitosessa ihastusta ja ihmettelyä. Siinä,\nettä hänen jalosukuisuutensa Morison aina esiintyi edukseen näissä\nkuvauksissa, näki Miriam vain mitä iuonnollisimman seurauksen hänen\nliikkumisestaan tarinansa näyttämöllä; -- missä tahansa Morison olikin,\nsiellä täytyi hänen olla sankarina, niin ajatteli tyttö.\n\nNuoren englantilaisen alituinen läsnäolo himmensi Korakin kuvaa.\nSensijaan, että Korak oli ennen ollut hänelle nykyisyyttä, huomasi\nMiriam nyt, että hän oli pelkkä muisto. Tälle muistolle hän pysyi\nuskollisena; mutta mitäpä merkitsee muisto kiehtovan todellisuuden\nrinnalla?\n\nVieraiden saapumisesta asti Miriam ei ollut koskaan seurannut miehiä\nmetsästysretkille. Hän ei koskaan ollut erikoisesti pitänyt\ntappamisurheilusta. Jälkien seuraaminen oli hänestä hauskaa, mutta\ntappamiseen pelkän tappamisen vuoksi hän ei voinut viehättyä, vaikka\nolikin ollut pieni villitär ja jossakin määrin vieläkin oli. Bwanan\nkäydessä ampumassa riistaa ravinnoksi tyttö oli aina ollut hänen\ninnokkaana kumppaninaan; mutta lontoolaisten vieraiden saavuttua oli\nmetsästäminen raaistunut pelkäksi surmaamiseksi. Tuhoteurastusta isäntä\nei kylläkään sallinut; mutta eräretkillä käytiin kuitenkin vain päiden\nja taljojen vuoksi eikä muonitustarkoituksessa. Niinpä Miriam jäikin\nniiltä pois, viettäen päivänsä joko My Dearin kanssa varjoisella\nkuistilla tai ratsastaen mielikkiponillaan kenttien yli tai metsän\nreunaan. Sinne hän jätti ratsunsa kytkemättömäksi siksi aikaa kun itse\nhyppäsi puihin, hetkiseksi antautuakseen siihen eheään riemuun, jota\nhänen aikaisemman lapsuutensa villiin, vapaaseen elämään palaaminen\ntuotti.\n\nSilloin välähteli hänen mieleensä jälleen Korakin kuva, ja vihdoin hän\nväsyneenä hyppimiseen ja heilauttelemaan itseään puusta puuhun\noikaisihe tavallisesti jollekin oksalle mukavaan asentoon ja uinaili.\nJa sitten, kuten tapahtui tänäänkin, hän havaitsi Korakin piirteiden\nvähitellen hämärtyvän ja kuvan vaihtuvan toiseksi, ahavoittuneen,\npuolialastoman tarmanganin muuttuvan pienellä metsästyshevoseila\nratsastavaksi khakipukuiseksi englantilaiseksi.\n\nJa hänen uneksiessaan kuului hänen korviinsa heikosti jonkun matkan\npäästä säikähtyneen vohlan määkinää. Miriam havahtui heti\ntarkkaavaiseksi. Ette te tai minä, vaikkapa olisimme kyenneet niin\netäältä erottamaan tuon surkean valituksen, olisi sitä tajunneet, mutta\nMiriam kuuli siinä sellaista kauhua, joka valtaa märehtijän, kun\npetoeläin on lähettyvillä ja pako mahdoton.\n\nKorakille oli ollut huvina ja urheiluna ryöstää Numalta sen saalis,\nmilloin mahdollista, ja myöskin Miriam oli usein tuntenut vavahduttavaa\nriemua siepatessaan jonkun herkkupalasen melkein eläinten kuninkaan\nkidasta. Vohlan määintä palautti nyt hänen mieleensä muiston kaikista\nentisistä riemunvärähdyksistä. Heti tunsi hän kiihkeää halua jälleen\nruveta piilosille kuoleman kanssa.\n\nNopeasti hän irroitti ratsastushameensa ja heitti sen pois, -- se oli\nkovin hankala, jos mieli vikkelästi pujahdella puiden oksilla. Hänen\nratsassaappaansa ja sukkansa saivat seurata hametta, sillä ihmisen\npaljas jalkapohja ei luiskahtele kuivassa eikä kosteassakaan\npuunkuoressa, kuten kova saappaanantura. Hän olisi kernaasti riisunut\nratsastushousunsakin, mutta My Dearin äidilliset kehoitukset olivat\nsaaneet Miriamin vakuutetuksi, ettei ollut säädyllistä maailmassa\nvaeltaa alastomana. Hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko. Kivääri\noli vielä tupessaan ponin häpäällä. Revolveriansa hän ei ollut ottanut\nmukaansa.\n\nVohla määki vielä, kun Miriam ryntäsi nopeasti sen suunnalle, jonka hän\ntiesi johtavan suoraan eräälle juomakuopalle päin. Paikka oli\naikaisemmin ollut pelottavassa maineessa sinne kerääntyvien leijonain\nvuoksi, mutta viimeiseltä ei ollut havaittu petoeläimiä liikuskelevan\ntämän juomarapakon seutuvilla. Miriam oli kuitenkin varma siitä, että\nmääkimisen syynä oli joko leijonan tai pantterin läsnäolo.\n\nPian hän sen saisi tietää, sillä hän läheni nopeasti tuota\nsäikähtynyttä eläintä. Eteenpäin rientäessään hän ihmetteli, että äänet\nyhä kuuluivat samalta kohdalta. Miksei vohla juossut pois? Mutta kun\nhän tuli pienen eläimen näkyville, selvisi hänelle asia. Vohla oli\nkytketty paaluun allikon viereen.\n\nMiriam pysähtyi läheisen puun oksille ja tarkkasi ympäröivää aukeamaa\nnopeilla, läpitunkevilla katseilla. Missä oli metsästäjä? Bwana\nväkineen ei metsästänyt sillä tavoin. Kuka olikaan sitonut tämän pienen\neläin-paran Numan houkutteluksi? Bwana ei koskaan sallinut moisia\ntekoja alueillansa, ja hänen sanansa oli lakina niille, jotka\nmetsästivät monenkin tunnin matkan päässä hänen maatilaltansa.\n\nKaiketi joitakin vaeltelevia villejä, ajatteli Miriam; mutta missä ne\nolivat? Eivät edes hänen terävät silmänsä voineet niitä keksiä. Ja\nmissä oli Numa? Miksei se jo aikoja sitten ollut karannut tämän\nturvattoman herkkupalan niskaan? Että se oli jossakin lähellä, ilmeni\nvohlan surkeasta parkumisesta. Ah! Nyt hän sen näki. Se oli vesakkoon\nkyyristyneenä muutaman metrin päässä Miriamista oikealle. Vohla oli\ntuulen alapuolella ja saattoi täydelleen tuntea sen pelottavan hajun,\njoka ei saapunut Miriamin nenään.\n\nKiertää aukeaman toiselle puolelle, missä puut ulottuivat lähemmäksi\nvohlaa, hypätä nopeasti pienen eläimen viereen ja katkaista liekaköysi,\nolisi ollut vain hetkisen työ. Sillä hetkellä saattaisi Numa hyökätä,\nja silloin olisi tuskin aikaa ehtiä jälleen puiden turviin. Mutta se\nolisi kuitenkin mahdollista. Miriam oli selviytynyt pahemmastakin\npälkäästä monet kerrat sitä ennen.\n\nMutta eräs ajatus sai hänet hetkiseksi epäröivänä pysähtymään; se\njohtui pikemmin näkymättömäin metsästäjäin kuin Numan pelosta. Jos\nsiellä oli vieraita neekereitä, niin keihäät, jotka niillä oli valmiina\nNuman varalta, voivat yhtä helposti viuhahtaa jokaista vastaan, ken\nuskalsi päästää irti heidän syöttinsä, kuin saalista kohti, jota he\ntäten koettivat viekoitella ansaan. Taaskin ponnisteli vohla\nvapautuakseen. Taaskin koski sen surkea valitus tytön sydämen helliin\nkieliin. Hyljäten varovaisuuden hän alkoi kiertää aukeamaa. Numalta hän\nvain koetti salata läsnäolonsa. Vihdoin hän pääsi vastakkaiselle\npuolelle. Hetkiseksi hän pysähtyi tähystämään isoa leijonaa ja näki\nsamassa mahtavan pedon verkalleen kohoavan täyteen korkeuteensa. Kumea\nkarjaisu ilmaisi, että se oli valmis.\n\nMiriam veti veitsensä tupesta ja hyppäsi maahan. Nopeasti juosten\nriensi hän vohlan luo. Numa näki hänet. Se pieksi hännällään\nkeltaisenruskeita kylkiänsä ja karjui kauheasti. Mutta se jäi\nhetkiseksi paikoilleen, -- kaiketi oli tämä viidakosta niin odottamatta\nesille juossut outo ilmestys ihmetyttänyt sen toimettomaksi.\n\nToisetkin silmät katselivat Miriamia -- silmät, joissa kuvastui yhtä\npaljon hämmästystä kuin petoeläimen kellervän vihreissä kehissä.\nValkoihoinen, okaisista pensaista rakennetun _boman_ suojaan\npiiloutunut mies nousi puoliksi, kun tyttö hyppäsi aukeamalle ja\nryntäsi vohlaa kohti. Hän näki Numan epäröivän. Hän kohotti kiväärinsä\nja tähtäsi petoa rintaan. Tyttö pääsi vohlan luo. Hänen puukkonsa\nvälähti, ja pieni vanki oli vapaa. Määkäisten mennessään se vilisti\nviidakkoon. Sitten tyttö kääntyi palatakseen puun turviin, josta niin\näkkiä ja odottamatta oli hypännyt näkyviin hämmästyttäen jalopeuran,\nvohlan ja miehen.\n\nTytön palatessa olivat hänen kasvonsa käännetyt metsästäjään päin.\nTämän silmät laajenivat, kun hän näki tytön piirteet. Häneltä pääsi\npieni kummastuksen huohotus; mutta nyt vaati leijona hänen koko\nhuomionsa -- ällistynyt, vihainen peto hyökkäsi. Hievahtamaton pyssy\noli vielä tähdättynä sen rintaan. Mies olisi voinut laukaista ja heti\nkeskeyttää sen hyökkäyksen; mutta tytön kasvot nähdessään hän jostakin\nsyystä epäröi. Eikö hän ehkä halunnut pelastaa neitosta? Vai tahtoiko\nhän, jos mahdollista, mieluummin jäädä häneltä huomaamatta? Varmaankin\nviimemainittu seikka pidätti vakavan käden ja liipaisimelle lasketun\nsormen pienestä painalluksesta, joka ainakin hetkiseksi olisi\npysähdyttänyt ison petoeläimen.\n\nKotkan tavoin katseli mies, kuinka tyttö juoksi henkensä edestä. Kului\nparin sekunnin aika koko tähän kiihoittavaan jännitykseen siitä\nhetkestä, jolloin leijona ryhtyi hyökkäämään. Tuokioksikaan eivät\nkiväärin tähtäimet jättäneet maaliaan, kellervän pedon leveää rintaa,\nleijonan suuntautuessa hiukan vasemmalle miehestä. Kerran,\nvihoviimeisellä hetkellä, jolloin pelastus näytti mahdottomalta,\ntiukkeni sormen kosketus liipaisimella juuri hitusen; mutta melkein\nsamassa hyppäsi tyttö yläpuolella riippuvaa oksaa kohti ja tavoitti\nsen. Leijonakin hyppäsi; mutta ketterä Miriam oli kiepsahtanut sen\nulottuvilta viime silmänräpäyksessä ja viimeisen tuumanvälin\nyläpuolelle.\n\nMies huokaisi helpotuksesta, laskiessaan kiväärinsä alas. Hän näki\ntytön irvistävän vihaiselle, alapuolellaan karjuvalle ihmissyöjälle ja\nsitten nauraen kiitävän pois metsään. Tunnin ajaksi jäi leijona\nallikolle. Satakin kertaa olisi metsästäjä voinut kaataa saaliinsa.\nMiksi hän ei ampunut? Pelkäsikö hän, että laukaus kiinnittäisi tytön\nhuomion ja saisi hänet palaamaan?\n\nVihdoin Numa, yhä vihaisesti karjuen, asteli majesteetillisesti\nviidakkoon. Metsästäjä ryömi esille bomastansa ja saapui puoli tuntia\nmyöhemmin pieneen, huolellisesti metsän siimekseen kätkettyyn leiriin.\nKourallinen mustia seuralaisia tervehti jörön välinpitämättömästi hänen\npalaamistansa. Hän oli iso, parrakas mies, kookas kellerväpartainen\njättiläinen telttaansa astuessaan. Puolen tunnin kuluttua hän tuli\nsieltä ulos kasvot sileiksi ajeltuina.\n\nHänen neekerinsä katsoivat häneen kummastuneina.\n\n\"Olisitteko tunteneet minut?\" kysyi hän.\n\n\"Hyeenakaan, joka sinut synnytti, ei olisi sinua tuntenut, bwana\",\nvastasi yksi.\n\nMies tähtäsi navakan nyrkiniskun neekerin naamaan; mutta hyvin\ntottuneena moisia mäjähdyksiä väistämään kääntyi röyhkeä alkuasukas\najoissa sivulle.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nViettelijä\n\n\nMiriam palasi verkalleen puulle, johon oli jättänyt hameensa, kenkänsä\nja sukkansa. Hän lauloi hilpeästi; mutta hänen laulunsa taukosi äkkiä,\nkun hän tuli puun lähelle ja näki siinä joukon paviaaneja riemuiten\ntempomassa ja raastamassa hänen pukimiansa. Miriamin havaitessaan ne\neivät ilmaisseet mitään pelkoa. Ne vain paljastivat hampaansa\nkarjahdellen ja muristen. Mitäpä pelättävää oli yhdessä ainoassa\ntarmangani-naaraassa? Ei mitään, ei kerrassaan mitään!\n\nAvoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta.\nHe olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli\nyllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa\nMorison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan\naaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon,\njoka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan\ntasankoon.\n\nHän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä,\njotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli;\nmutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo\npalaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli\neroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs.\nNiin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin\nsilmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin\nerikoiseksi suosikiksi.\n\nHän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä\nhiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa\nviidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni\nhiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin\nratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että\nneitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää\näkkiä yllättämällä hänet.\n\nHän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta\nmekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon\npaviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi,\nettä yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita\nja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä\nluonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen.\nPaviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen\nruumiiltansa. Morisonia puistatti.\n\nHän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö\nsittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä,\njossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja\nparpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin\nkiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja\nsitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä\npaviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja\nlennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun\nnäkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin\npuhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa\näännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.\n\nPaviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät\nyhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja\nyksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään\npelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei\nolisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä\nenää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa.\nUseita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään\nmuutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva\nvaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä\nhartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat\ntytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes\nistahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja\npalasi ratsulleen.\n\nKun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi\nhän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin\nsilmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.\n\n\"Näin hevosenne täällä\", selitti Baynes, \"ja tuumin, että odottaisin\ntäällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene\nmitään sitä vastaan?\"\n\n\"Eipä tietenkään\", vastasi tyttö. \"Onhan se hauskaa.\"\n\nHeidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että\nkannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin\nsivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli,\nolivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt\ntämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja\nkeskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia\ntuntui kaamealta -- mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin\nsilmin nähnyt.\n\nJa hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus\nhänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä\nBaynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö\nhänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen\nmahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli\nviidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!\n\nTaaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam\nvilkaisi häneen.\n\n\"Olette kuumissanne\", virkkoi hän. \"Nyt, kun aurinko on menossa\nmailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?\"\n\nHän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet\npaviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän\ntuli sen lausuneeksi.\n\n\"Minä hikoilen liikutuksesta\", selitti hän. \"Viidakkoon ratsastaessani\nhuomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä\nällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa.\"\n\n\"Niinkö?\" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään\nmerkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin\nviidakon eläinten kanssa.\n\n\"Se oli hirveää!\" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison.\n\n\"Hirveääkö?\" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. \"Mitä\nhirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella\nystäviensä kanssa?\"\n\n\"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?\" ihmetteli Morison.\n\"Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita -- viheliäisiä olioita, alhaista\nlajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?\"\n\n\"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia\", vastasi Miriam. \"Ystävät\neivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia,\nennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua\nmuuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä\ntuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan\nihmisten parissa?\"\n\n\"Tätä nykyä!\" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. \"Ette\ntarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä\nme nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin...! Teette minusta pilaa,\nneiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä\nvuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden\njoukossa... ei, se on järjetöntä.\"\n\n\"Mutta minäpä olen elänyt\", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen\nkauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja\nmelkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. \"Niin, minä elelin\nmiltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä\nasuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen\n-- raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja\nmetsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle,\nheitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui\nniin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän\nmahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän\ntaisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen -- siihen asti,\nkunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin\nKorakin koskaan olleen minulle ystävällisen.\"\n\nTytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa\nherra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan\nhäntä paljoa ajatellut.\n\nHetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina\nratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli\njumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa\npuolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden\nvälitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa\nMiriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso\nihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen\ntervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se\noli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän\nvarjopuolet -- pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt,\nsadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa\nhiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin,\nja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat --\ntulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut\naurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin\ntoveruus.\n\nMiehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut\nolleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut\ntiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti\npaljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli,\nsitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille\nrakkautensa -- että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman\nkunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se\noli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison\nBaynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö\noli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa\nvaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen\ntietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä\nolisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, -- nimensä hän\nluonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä\nkuuluvalle.\n\nTytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa\nmukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan\nvoinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa\nvaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis\narvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä\nhän toivoisi tai odottaisi.\n\nMitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä\nvarmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä\ntekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin\namerikkalaiset -- poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu\ntäysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että \"kuningas\nei voi tehdä väärin.\" Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että\ntyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä,\nhänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen\nmiehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi\nhänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada\nratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa\ntoteuttamaan.\n\n\"Keitä olivat Korak ja A'ht?\" tiedusti hän.\n\n\"A'ht oli mangani\", vastasi Miriam. \"Ja Korak oli tarmangani.\"\n\n\"Ja mitä merkitsee mangani ja mitä tarmangani, jos saan kysyä?\"\n\nTyttö nauroi.\n\n\"Te olette tarmangani\", vastasi hän. \"Manganit ovat karvapeittoisia --\nte nimittäisitte niitä apinoiksi.\"\n\n\"Oliko Korak siis valkoinen mies?\" kysyi herra Baynes.\n\n\"Oli.\"\n\n\"Ja oliko hän... hm... tei... teidän...?\" Morison vaikeni, sillä\nhänestä tuntui varsin tukalalta jatkaa tuollaista utelemista tytön\nkauniiden kirkkaiden silmien katsellessa suoraan hänen omiinsa.\n\n\"Minun mitä?\" tiukkasi Miriam, ollen tahrattomassa viattomuudessaan\nliian lapsellinen arvatakseen, mihin hänen jalosukuisuutensa Morison\ntähtäsi.\n\n\"No... hm... teidän veljenne?\" änkytti hän.\n\n\"Ei, ei Korak minun veljeni ollut\", vastasi neitonen.\n\n\"Oliko hän sitten aviomiehenne?\" kysyi toinen lopuksi.\n\nLaisinkaan suuttumatta Miriam purskahti helskyvään nauruun.\n\n\"Aviomieheni!\" huudahti hän. \"Kuinka vanhaksi minua luulettekaan? Minä\nolen liian nuori miehelään. Sellaista en ollut koskaan ajatellut. Korak\noli... hm...\" ja nyt hänkin epäröi, sillä milloinkaan ennen hän ei\nollut yrittänyt itselleen selittää heidän välillään vallinnutta\nsuhdetta -- \"hm, Korak oli juuri Korak\", ja jälleen hän purskahti\nraikkaaseen nauruun käsittäessään, kuinka valaiseva tämä hänen\nkuvauksensa oli.\n\nKatsellessaan vieressään ratsastavaa tyttöä ja kuunnellessaan hänen\nsanojansa mies ei voinut uskoa, että hänen luonteessaan oli hitustakaan\nminkäänlaista turmelusta, mutta kuitenkin hän olisi mieluummin suonut,\nettä neitonen ei ollut elänyt ehdottoman siveästi, sillä siinä\ntapauksessa hänen aikeensa ei ollut niinkään helppo; eikä hänen\njalosukuisuutensa Morison ollut kokonaan vailla omaatuntoa.\n\nHän istui eräänä iltana Miriamin kanssa kuistilla toisten jo mentyä\nlevolle. Aikaisemmin he olivat pelanneet tennistä -- peliä, jossa hänen\njalosukuisuutensa Morison esiintyi edukseen, kuten tosiaan useimmissa\nmiesten urheiluissa. Nyt hän jutteli Miriamille Lontoosta ja\nPariisista, tanssiaisista ja kemuista, ihmeellisistä naisista ja heidän\nihmeellisistä puvuistaan, rikkaiden ja mahtavien iloista ja\nhuvituksista. Morison oli täysin oppinut mestari viekkaasti\nvihjailevassa kerskumisessa. Hänen itsekkyytensä ei ollut koskaan\nräikeä tai väsyttävä -- ei koskaan karkea, sillä karkeus oli alhaison\ntapaista, mitä hänen jalosukuisuutensa huolellisesti vältti, mutta\nhänen kuulijansa saama vaikutelma oli tarkoitettu sellaiseksi, että se\nei suinkaan vähentänyt Baynesin suvun tai sen edustajan mainetta ja\nkunniaa.\n\nMiriam innostui. Miehen tarinat olivat kuin keijukaissatuja pienelle\nviidakkoneidolle. Morison Baynes hahmoittui suureksi, ihmeelliseksi ja\nuhkeaksi hänen sielunsa silmissä. Tämä hieno mies lumosi hänet, ja kun\nBaynes lyhyen vaitiolon jälkeen siirrähti lähemmäksi häntä, tarttuen\nhänen käteensä, tunsi hän väristystä, jollaista saattaisi tuntea\njumalaisen olennon kosketuksesta -- pelonsekaisen riemun väristystä.\n\nHerra Morison kuiskaili hänelle korvaan.\n\n\"Miriam!\" sanoi hän, \"pikku Miriamini! Saanenko nimittää sinua pikku\nMiriamikseni?\"\n\nTyttö käänsi kummastuneet silmänsä hänen kasvojaan kohti; mutta ne\nolivat varjossa. Hän vapisi, mutta ei vetäytynyt pois. Mies laski\nkäsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet lähemmäksi.\n\n\"Minä rakastan sinua!\" kuiskasi hän.\n\nMiriam ei vastannut. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt mitään\nrakkaudesta. Hän ei ollut koskaan sitä ajatellut; mutta hän tiesi, että\nrakastettuna oleminen tuntui hyvin suloiselta, merkitsipä rakkaus\nsitten mitä tahansa. Oli hauskaa, että ihmiset olivat ystävällisiä. Hän\noli saanut osakseen niin vähän ystävällisyyttä ja hellyyttä.\n\n\"Sano minulle\", kehoitti herra Baynes, \"että vastaat rakkauteeni.\"\n\nHänen huulensa tulivat yhä lähemmäksi ja olivat melkein koskettaneet\ntytön huulia, kun Korakin kuva kohosi ikäänkuin ihmeilmestyksenä\nMiriamin silmien eteen. Hän näki Korakin kasvot lähellä omiansa, tunsi\nhänen kuumat huulensa huulillaan, ja silloin hän ensi kertaa eläissään\narvasi, mitä rakkaus on. Hän vetäysi hiljaa poispäin.\n\n\"En oikein tiedä\", virkkoi hän, \"rakastanko. Odottakaamme. Onhan tässä\naikaa. Olen vielä liian nuori naimisiin enkä ole varma, eläisinkö\nonnellisena Lontoossa tai Pariisissa -- pikemminkin ne pelottavat\nminua.\"\n\nMiriam nousi. Korakin kuva väikkyi yhä hänen edessänsä.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi hän. \"On niin kaunista, ettei hentoisi lähteäkään\",\nja hän huiskautti kättään kaaressa, johon sisältyi tähtitaivas, suuri\nkuu, sen hopeoima laaja kenttä ja etäämpänä viidakon ääriviivoina\ntummat varjot. \"Oi, kuinka minä tätä rakastan!\"\n\n\"Lontoota rakastaisit vielä enemmän\", sanoi herra Baynes vakavasti. \"Ja\nLontoo rakastaisi sinua. Jokaisessa Euroopan pääkaupungissa tulisi\nsinusta kuuluisa kaunotar. Maailma lepäilisi jalkojesi juuressa,\nMiriam.\"\n\n\"Hyvää yötä!\" toisti tyttö ja jätti hänet.\n\nHänen jalosukuisuutensa Morison otti savukkeen vaakunakilvellä\nkoristetusta kotelosta, sytytti sen, puhalsi ohuen sinervän savujuovan\nkuuta kohti ja hymyili.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nYöllinen ratsastus\n\n\nMiriam ja Bwana istuivat seuraavana päivänä yhdessä kuistilla, kun\netäältä ilmestyi ratsastaja ohjaten tasangon yli huvilaa kohti. Bwana\nvarjosti kädellä silmiänsä ja tähysti tulijaa ihmetellen. Vieraita\nsaapui harvoin Keski-Afrikkaan. Monen tunninmatkan laajuudelta joka\nsuunnalle hän tunsi neekeritkin hyvin. Kukaan valkoihoinen mies ei\nsaapunut puolentoista sadan kilometrin päähän, ennenkuin viesti hänen\ntulostaan jo aikaisemmin ehti Bwanan korviin. Hänen jokainen liikkeensä\ntiedoitettiin suurelle Bwanalle -- sekin, mitä eläimiä vieras tappoi,\nkuinka monta kutakin lajia, vieläpä millä tavoin hän ne tappoi, sillä\nBwana ei sallinut cyanivetyhapon eikä strykniinin käyttämistä, ja\nmyöskin, kuinka hän kohteli \"poikiansa.\"\n\nUseakin eurooppalainen metsästäjä oli mahtavan englantilaisen käskystä\nkäännytetty takaisin rannikolle, kun hän oli ollut aiheettoman julma\nmustille seuralaisilleen; eräs, jota oli sivistyneissä yhteiskunnissa\nkauan mainittu uljaana erämiehenä, karkoitettiin Afrikasta ja lisäksi\nkiellettiin koskaan tänne palaamasta, kun Bwana oli saanut tietoonsa,\nettä hänen runsas saaliinsa, neljätoista leijonaa, oli tulos ahkerasta\nmyrkkysyötin käyttämisestä.\n\nSenpä vuoksi kaikki kunnolliset metsämiehet ja kaikki alkuasukkaat\nhäntä rakastivat ja kunnioittivat. Hänen sanansa oli lakina täällä,\nmissä ennen ei ollut laista mitään tietty. Tuskin oli rannikolta\nrannikolle ainoatakaan päämiestä, joka ei mieluummin olisi totellut\nBwanan kuin heidän palveluksiaan käyttävien erämiesten käskyjä, Ja\nniinpä olikin helppo pakottaa jokainen epämieluinen muukalainen\ntakaisin -- Bwanan tarvitsi vain uhata, että hän käskisi hänen\nneekeriensä hänet jättää.\n\nMutta tuolla nyt tuli kaiketi joku, joka oli päässyt livahtamaan maahan\nhuhun siitä kertomatta. Bwana ei käsittänyt, kuka tuo lähestyvä\nratsastaja voisi olla. Sen vieraanvaraisuuden mukaisesti, joka kautta\nmaailman on rajaseuduilla yleinen, hän meni portille miestä vastaan,\nlausuen hänet tervetulleeksi, ennenkuin hän oli astunut ratsultaankaan\nmaahan. Hän oli kookas, kolmikymmenvuotias, ehkä neljälläkymmenellä\noleva mies, sopusuhtainen ruumiiltaan, vaaleatukkainen ja sileäksi\najeltu. Miehessä oli ärsyttävää tutunomaisuutta, joten Bwanasta oli\nvarmaa, että hänen pitäisi tietää vieraan nimi, mutta kuitenkaan hän ei\nsitä muistanut. Tulija oli ilmeisesti skandinaavista rotua, kuten hänen\nulkomuotonsa ja ääntämisensä osoittivat. Hänen käytöstapansa oli\nkarkeahko, mutta avomielinen. Hän teki hyvän vaikutuksen\nenglantilaiseen, joka tässä villissä ja sivistymättömässä seudussa oli\ntottunut vastaanottamaan muukalaisia heidän sisäisen arvonsa\nperusteella, tekemättä mitään kysymyksiä ja otaksuen heistä parasta,\nkunnes he mahdollisesti osoittautuivat arvottomiksi saamaan hänen\npuoleltaan ystävyyttä tai vieraanvaraisuutta.\n\n\"Varsin harvinaista on, että valkoinen mies saapuu tänne huhun\nedeltäpäin kertomatta hänestä\", sanoi Bwana heidän yhdessä kävellessään\nkedolle päin, jolle vieras hänen tarjouksensa mukaan saisi päästää\npienen hevosensa laitumelle. \"Ystäväni, alkuasukkaat, toimittavat\nmeille jokseenkin tarkat tiedot.\"\n\n\"Luultavasti siksi, että minä tulen etelästä päin\", selitti\nmuukalainen, \"ette ole kuullut saapumisestani. Monen päivän matkalla en\nole nähnyt yhtään kylää.\"\n\n\"Ei, meistä etelään ei niitä ole peninkulmain piirissä\", vastasi Bwana.\n\"Senjälkeen kun Kovudu jätti maansa, en juuri luule voitavan tavata\nalkuasukasta sillä suunnalla kymmenenkään päivämatkan päässä.\"\n\nBwana ihmetteli, että yksinäinen valkoinen mies oli voinut etelästä\nkäsin matkata niin pitkän taipaleen, villin seudun halki, joka ei\ntarjonnut mitään vieraanvaraisuutta. Ikäänkuin arvaten, mitä toinen\ntietystikin ajatteli, ehätti vieras selittämään.\n\n\"Minä saavuin pohjoisesta tehdäkseni vähän kauppaa ja metsästääkseni\",\nsanoi hän, \"ja jouduin poletulta reitiltä pois. Poikieni johtaja, joka\nsafariini kuuluvista oli ainoa tällä seudulla ennen käynyt, sairastui\nja kuoli. Emme voineet tavata keitään alkuasukkaita oppaiksemme, ja\nniin olen pyrkinyt vain suoraan pohjoista kohti. Toista kuukautta\nolemme eläneet pyssyillä hankkimastamme riistasta. Emme aavistaneet\ntäällä asuvan valkoisia tuhannenkaan kilometrin päässä meistä, kun\nviimeksi leiriydyimme vesiallikolle tasangon syrjään. Tänä aamuna\nlähdin metsästämään ja nähtyäni savua nousevan uuninpiipustanne lähetin\naseenkantajani takaisin leiriin tätä hyvää uutista ilmoittamaan ja\nratsastin itse suoraan tänne. Tietysti olen teistä kuullut -- kuuleehan\nteistä jokainen Keski-Afrikkaan saapuva -- ja olisin hyvin mielissäni,\njos sallisitte minun levähtää ja metsästellä tällä tienoolla muutaman\nviikon.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Bwana. \"Siirtäkää leirinne virran varrelle poikieni\nleirin alapuolelle ja olkaa kuin kotonanne.\"\n\nHe saapuivat nyt kuistille, ja Bwana esitteli vieraan Miriamille ja My\nDearille, jotka olivat juuri tulleet sisältä huoneista.\n\n\"Tämä on herra Hanson\", lausui hän, käyttäen nimeä, jonka vieras oli\nhänelle maininnut. \"Hän on kauppamies, joka oli eksynyt eteläisessä\nviidakossa.\"\n\nMy Dear ja Miriam kumarsivat vastaukseksi esittelyyn. Mies näkyi olevan\njokseenkin nolo heidän läheisyydessään. Hänen isäntänsä arveli sen\njohtuvan siitä, että hänen vieraansa oli tottumaton sivistyneiden\nnaisten seuraan; senvuoksi hän pian keksi verukkeen vapauttaakseen\nhänet tästä nähtävästi tukalasta kohtauksesta ja vei hänet pois\nkirjastoonsa, tarjoten konjakkia ja soodaa, jotka ilmeisesti\nhämmensivät Hansonia paljoa vähemmän.\n\nMolempain miesten mentyä kääntyi Miriam My Dearin päin.\n\n\"Omituista\", sanoi hän, \"mutta melkeinpä voisin vannoa, että olen\njoskus ennen nähnyt herra Hansonin. Se on omituista, mutta ihan\nmahdotonta\", eikä hän sitä sen enempää ajatellut.\n\nHanson ei noudattanut Bwanan kehoitusta siirtää leiriänsä lähemmäksi\nuutisasuntoa. Hän sanoi, että hänen neekerinsä olivat riidanhalusia,\njoten oli parempi, että ne pysyivät jonkun matkan päässä; ja hän itse\nkävi talossa vain vähän ja vältti silloin aina naisten seuraa, mikä\ntietenkin aiheutti vain hiukan leikinlaskua yksinkertaisen kauppamiehen\nujoudesta. Hän seurasi miehiä useille metsästysretkille, jolloin nämä\nhuomasivat hänen olevan täysin perehtyneen kaikkiin suurriistan ajossa\nesiintyviin hienoihin yksityisseikkoihin. Iltaisin hän usein vietti\npitkiä aikoja suuren maatilan valkoihoisen pehtoorin parissa,\nkaiketikin tavaten tämän karkeamman miehen seurassa enemmän yhteisiä\nharrastuksia kuin hänellä oli Bwanan sivistyneiden vieraiden kanssa.\nNiinpä hän iltaisin olikin tutunomainen henkilö talossa. Hän tuli ja\nmeni mielensä mukaan ja käveli usein yksinään laajassa kukkatarhassa,\njoka oli My Dearin ja Miriamin erikoisena ilona ja ylpeytenä. Ensi\nkerralla, jolloin hänet sieltä yllätettiin, hän pyysi kömpelösti\nanteeksi, selittäen aina rakastaneensa Pohjois-Euroopan kauniita\ntuttuja kukkasia, joita My Dear oli niin hyvällä menestyksellä\nsiirtänyt Afrikan maaperälle kasvamaan.\n\nMutta olivatkohan sittenkään samettihaavan ja punalatvan alati kauniit\nkukat häntä viettelemässä puutarhan sulotuoksuiseen ilmaan vaiko se\näärettömän paljoa kauniimpi kukkanen, joka usein käveli kukkasarkojen\nvälissä suuren kuun alla -- mustatukkainen, päivettynyt Miriam?\n\nHanson oli viipynyt kolme viikkoa. Tällä välin hän sanoi neekeriensä\nlepäävän ja keräävän voimia etelänpuolen tiettömässä viidakossa\nkärsimiensä kauheiden koettelemusten jälkeen; mutta hän ei ollut\nviettänyt päiviään niin joutilaana kuin sivullisesta näytti. Hän oli\njakanut pienen joukkonsa kahteen osaan, määräten kummankin johtajaksi\nmiehen, johon luuli voivansa luottaa. Näille hän selitti ohjelmansa ja\nlupasi runsaan palkkion, jos he auttaisivat hänen suunnitelmansa\nonnelliseen päätökseen. Toisen osaston hän siirsi hyvin verkalleen\npohjoista kohti polkua pitkin, joka yhtyy Saharaan etelästä päin\ntuleviin suuriin karavaaniteihin. Toisen hän lähetti suoraan\nlänteenpäin, käskien sen pysähtyä ja vakinaisesti leiriytyä ihan sen\nsuuren virran toiselle puolelle, joka oli luonnollisena rajana Bwanan\ntäydellä syyllä melkein omanaan pitämälle alueelle.\n\nIsännälleen hän selitti, että hän marssitti safariansa verkalleen\npohjoista kohti, -- länteenpäin liikkuvasta osastosta hän ei virkkanut\nmitään. Sitten hän eräänä päivänä ilmoitti, että puolet pojista olivat\nkaranneet, sillä huvilasta oli saapunut metsästysseurue hänen\npohjoiselle leirilleen, ja hän pelkäsi sen huomanneen hänen\nseuralaistensa lukumäärän supistuneen.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun Miriam eräänä kuumana yönä, saamatta\nunta silmiinsä, nousi ja meni ulos puutarhaan. Hänen jalosukuisuutensa\nMorison oli illalla taaskin muistutellut kosinnastansa, ja tytön mieli\noli niin kuohuksissa, että hän ei voinut nukahtaa.\n\nIson kukkivan pensaan takana loikoi Hanson katsellen tähtiä ja\nodottaen. Sillä tavoin hän oli samassa paikassa loikonut monet yöt\nennen. Mitä tai ketä hän odotteli? Hän kuuli tytön lähestyvän ja kohosi\ntoisen kyynärpäänsä varaan. Kahdentoista askeleen päässä seisoi hänen\nponihevosensa, päitset kierrettyinä aidanseipääseen.\n\nVerkalleen kävellen lähestyi Miriam pensasta, jonka takana odottaja\nloikoi. Hanson veti ison intialaisen silkkinenäliinan taskustaan ja\nkohosi väijyen polvilleen. Alhaalta karjapihasta kuului ponin\nhirnuntaa. Etäällä tasangon takana karjui leijona. Hanson muutti\nasentoansa, kunnes istui kyykkysillään molemmilla jaloillaan, valmiina\nnousemaan nopeasti pystyyn.\n\nTaaskin hirnahti poni -- tällä kertaa lähempänä. Sitten hän kuuli sen\nruumiin harjaavan pensaita. Ja Hanson ihmetteli, että eläin oli päässyt\naitauksesta, sillä selvästi se oli jo puutarhassa. Hän käänsi päänsä\nhevosta kohti, ja se, mitä hän näki, sai hänet painumaan maahan\npensaiden juurelle. Tulossa oli mies taluttaen kahta ponia.\n\nTyttökin erotti nyt ääntä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hetkistä myöhemmin\nhänen jalosukuisuutensa Morison Baynes tuli esille, kaksi satuloittua\nratsua kintereillään.\n\nMiriam vilkaisi häneen kummastuneena. Hänen jalosukuisuutensa virnisti\nomituisesti.\n\n\"En voinut nukkua\", selitti hän, \"ja olin lähdössä hiukan ratsastamaan,\nkun satuin huomaamaan teidät täällä ulkona ja arvelin, että haluaisitte\ntulla mukaan. Onhan öinen ratsastus aika reipasta ja hauskaa urheilua.\nTulkaa pois!\"\n\nMiriam nauroi. Seikkailu huvitti häntä.\n\n\"Lähdetään vain\", sanoi hän.\n\nHanson noitui partaansa. Nuo kaksi taluttivat hevosensa puutarhan\nportista ulos. Siellä he huomasivat Hansonin ratsun.\n\n\"Kah, täällähän on kauppiaan poni\", virkkoi Baynes.\n\n\"Hän on kaiketi käymässä pehtoorin luona\", sanoi Miriam.\n\n\"Viipyypä hän aika myöhään, eikö totta?\" huomautti jalosukuinen\nMorison. \"Minä en mielelläni ratsastaisi yöllä tuon viidakon läpi hänen\nleiriinsä.\"\n\nIkäänkuin korostaakseen hänen pelkoansa karjaisi etäinen leijona.\nMorisonia puistatti, ja hän vilkaisi tyttöön nähdäkseen minkä\nvaikutuksen tuo kaamea ääni oli häneen tehnyt. Mutta Miriam ei näkynyt\nsitä huomanneen.\n\nHetkistä myöhemmin he olivat nousseet ratsuilleen ja liikkuivat\nverkalleen kuutamossa kylpevää tasankoa pitkin. Tyttö käänsi ratsunsa\npään suoraan viidakkoa kohti juuri sille suunnalle, josta nälkäisen\nleijonan karjahdus oli kuulunut.\n\n\"Eikö meidän olisi parasta sivuuttaa se junkkari?\" ehdotti hänen\njalosukuisuutensa Morison. \"Ette tainnut sitä kuulla?\"\n\n\"Kyllä minä kuulin\", nauroi Miriam. \"Mutta pistäytykäämme sen luo\nvieraskäynnille.\"\n\nMorison nauroi levottomasti. Hän ei halunnut esiintyä tytön silmissä\nepäedullisessa valossa eikä myöskään yön aikaan mennä liian lähelle\nnälkäistä leijonaa. Hänellä oli kivääri satulatupessa; mutta kuutamo on\nepävarmaa valoa tähtääjälle, eikä hän ollut yksinään astunut leijonaa\nkohti päivälläkään. Se ajatus ihan hirmustutti hän.\n\nPeto lakkasi nyt karjumasta. Kun he eivät sitä enää kuulleet, kasvoi\nMorisoninkin rohkeus. He ratsastivat myötätuuleen viidakkoa kohti.\nLeijona oli pienessä norossa heidän oikealla puolellaan. Se oli vanha.\nKahteen yöhön se ei ollut syönyt mitään; sillä sen hyökkäys ei enää\nollut yhtä nopea eikä hyppäys yhtä voimakas kuin miehuudenpäivinä,\njolloin se levitti kauhua villillä alueellaan. Kaksi vuorokautta se oli\njuosta jolkutellut tyhjin vatsoin ja jo kauan sitä ennen elänyt vain\nraadoista. Se oli vanha, mutta vieläkin se oli pelottava tuhooja.\n\nSe vainusi vaarallisen tuoksun yöstä, mutta se oli hulluna nälästä. Se\nolisi tarpeen tullen uhmaillut kahtatoista kivääriä, saadakseen täyttää\ntyhjän mahansa. Se kaartoi metsään, ollakseen taas tuulen alla, sillä\njos sen uhrit olisivat haistaneet väijyjänsä, ei olisi ollut toivoa\nniiden tavoittamisesta. Numa oli nälkiintynyt; mutta se oli vanha ja\nviisas.\n\nSyvällä viidakossa erotti joku toinenkin heikosti sekä ihmisen että\nNuman tuoksun, ja tämä toinen kohotti päätänsä ja haisteli, kallisti\npäätänsä ja kuunteli.\n\n\"Tulkaa\", sanoi Miriam, \"ratsastakaamme perätysten, -- metsä on yöllä\nihmeellisen ihana. Se on kylliksi harva voidaksemme ratsastaa sen\nlävitse. -- Ei ole tarvis pelätä leijonaa\", lisäsi hän sitten,\nhavaitessaan miehen hieman epäröivän.\n\n\"Bwana sanoo, että näillä tienoin ei ole ollut ihmisten syöjää kahteen\nvuoteen, ja riistaa on niin runsaasti, että Numan ei tarvitse turvautua\nihmislihaan. Ja sitä on niin usein metsästettykin, että se mieluummin\npysyy poissa ihmisten ulottuvilta.\"\n\n\"Oh, en minä leijonia pelkää\", vastasi Morison. \"Ajattelinhan vain,\nkuinka hiton tukalaa on ratsastaa metsässä. Kaikkine vesakkoineen,\nrisuineen ja mataline oksineen se ei näet juuri tunnu huviratsastusta\nvarten raivatulta.\"\n\n\"Kävelkäämme sitten\", ehdotti Miriam, aikoen hypätä satulasta.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti hänen jalosukuisuutensa säikähtyneenä moisesta\nehdotuksesta. \"Ratsastakaamme\", ja hän ohjasi poninsa metsän tummaan\npimentoon. Hänen takanaan ratsasti Miriam ja edessäpäin hiiviskeli\nNuma, leijona, suotuisaa tilaisuutta odotellen.\n\nUlkona kentällä kirota murahteli yksinäinen ratsastaja, kun nuo kaksi\nhäipyivät hänen näkyvistänsä. Se oli Hanson. Hän oli seurannut heitä\nmaatilalta. Heidän tiensä johti leiriä kohti, joten hänellä oli\ntodennäköinen veruke valmiina, jos he hänet havaitsisivat; mutta he\neivät olleet vilkaisseet taaksensa.\n\nNyt hän kääntyi suoraan sinne päin, missä he olivat painuneet\nviidakkoon. Nyt hän ei enää välittänyt, huomattiinko hänet vai eikö.\nHänellä oli kaksikin syytä välinpitämättömyyteen. Ensimmäinen oli, että\nhän Baynesin menettelyssä näki itse suunnittelemaansa tytönryöstöä\nvastaavan toimenpiteen. Jollakin tavalla hän saattaisi kääntää asian\nomaksi edukseen. Ainakin hän pysyttelisi heidän lähellään ja pitäisi\nvaransa, että Baynes ei saanut tyttöä. Hänen toinen syynsä perustui\ntietoon eräästä edellisenä iltana hänen leirissään sattuneesta\ntapauksesta, josta hän ei ollut maininnut huvilassa, peläten\nkiinnittävänsä kiusallista huomiota liikkeisiinsä ja saattavansa Bwanan\nneekerit vaaralliseen seurusteluun omien poikiensa kanssa. Hän oli\nhuvilassa kertonut, että puolet hänen miehistään oli karannut. Se juttu\nolisi piankin voitu havaita valheeksi, jos hänen poikansa olisivat\njoutuneet Bwanan väen kanssa tuttavallisiin väleihin.\n\nTapaus, jonka hän oli jättänyt mainitsematta ja joka sai hänet\nrientämään tytön ja hänen saattajansa perässä, oli sattunut hänen\npoissaollessaan aikaisin edellisenä iltana. Hänen miehensä olivat\nistuskelleet leirinuotion ääressä, okapensaista tehdyn korkean boman\nympäröiminä joka puolelta, kun äkkiarvaamatta iso leijona loikkasi\nheidän keskelleen ja sieppasi yhden joukosta. Poloinen sai kiittää\nyksinomaan toveriensa uskollisuutta ja rohkeutta siitä, että hänen\nhenkensä pelastui, ja sittenkin he olivat vain tuimasti taisteltuaan\nnälästä raivostunutta petoa vastaan kyenneet ajamaan sen tiehensä\npalavilla kekäleillä, keihäillä ja kivääreillä.\n\nTästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että\nsellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista\nleijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin\nloikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten\nkuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut\nepäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän\nsadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän\nperäänsä.\n\nMiriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle\nluonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa\nkyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen\nsaaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla\nhännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi,\nuskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin\nsiinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli\nverinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa\näkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa\nalttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit\nmenivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä\nvuorokautta eteenpäin.\n\nTakana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen,\nistualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen\nalapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa\noleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään.\nHän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu,\nkohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen\nhajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus --\noliko se käsky? -- ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta\näänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja\nratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.\n\nNiin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä\nvoimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan\ntäytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti\nhännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa\nrupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.\n\nHeidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin\nkäteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.\n\n\"Tule Lontooseen minun kanssani\", kehoitti hänen jalosukuisuutensa\nMorison. \"Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden\nmatkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme\nlähteneet.\"\n\n\"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua\", kysyi tyttö.\n\"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan.\"\n\n\"Emme voi vielä mennä naimisiin\", selitti hänen jalosukuisuutensa\nMorison. \"Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista --\nsinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä\nen voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat,\njoiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat\nniinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt\navioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, -- mikään ihmisten säätämä\nlaki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain\nrakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi\nitsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, --\netkö sinä uhraa minulle mitään?\"\n\n\"Te rakastatte minua?\" kysyi tyttö. \"Menette kanssani naimisiin, kun\npääsemme Lontooseen?\"\n\n\"Sen vannon!\" huudahti Baynes.\n\n\"Minä lähden mukaanne\", kuiskasi Miriam, \"vaikken käsitä, miksi se on\nvälttämätöntä.\" Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja\naikoi painaa huulensa hänen huulilleen.\n\nSamassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden\nlävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja\nkuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta\nkyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön\nrakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua,\nsirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain\ntarmangani naaraineen.\n\nJa silloin Numa hyökkäsi.\n\nPeläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto\nhirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta\näänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen\njalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi\nheitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät\nenää totelleet hänen tahtoansa -- ne antoivat perään suuremmalle\nvoimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski\nkorkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen\nniskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.\n\nSäikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää\ntoverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi\ntyynenä -- tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin\nmahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa,\nsattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.\n\nKorakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen\nNuma hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli\nnaaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä\nhän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa.\nHän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti\nitsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä\nkuitenkin -- ainakin tyttöä kohtaan.\n\nHän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi\nsen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt\nmetsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi\nnopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa\nhimoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se\nhyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun\nNuma putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä\nkiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.\n\nKorakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta\notteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön\nettä leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa\ntakoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut\nsitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.\n\nKorak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut,\nettä hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli\nehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja\ntiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti\nMorison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli\nponinsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla\nkäsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin\nilmestyi toinen poni -- ilman ratsastajaa.\n\nHanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut.\nNoituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin\nleijonalta, -- kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti\nleijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut\nkäsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se\nolisi jatkanut toisten takaa-ajoa.\n\nHän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona\npysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten\nkuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen\näänekkäästi tytölle.\n\n\"Täällä minä olen\", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen\nedessään olevista puista. \"Osasitteko siihen?\"\n\n\"Osasin\", vastasi Hanson. \"Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se\nopettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan.\"\n\nYhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen\nratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että\noli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson\nirvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan\nteräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut\nnäkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme\nratsastivat ääneti maatilalle päin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nKorak muistelee\n\n\nHeidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä\ntakaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä\ntavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan -- hän ei\nkäsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut\nponinsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin\ntapaista -- hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen\nmenetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi,\nvoisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa.\nKorak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen\nhahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä.\nHän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli\nseurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan,\nkunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon\nkhakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä\nkauan uinuneita muistoja.\n\nKerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan;\nmutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän\nhalusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman\netäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin\nviidakkoon.\n\nMaatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten\nyöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa\nkentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että\nmiestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma\nmatkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa\nasuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin\nillalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin\nasunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja\nlähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin\nkuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että\nlaukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen\nherättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää\nottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.\n\nEnglantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi.\nMiriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli\nensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.\n\n\"Mene huoneeseesi, Miriam\", sanoi hän; \"ja teidän kanssanne, Baynes,\ntahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä\ntyökammiooni.\"\n\nHän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois.\nBwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati\nsilmänräpäyksessä tottelemaan.\n\n\"Kuinka jouduitte niiden pariin, Hanson?\" kysyi hän.\n\n\"Minä olin istuskellut puutarhassa\", vastasi kauppias, \"senjälkeen kun\nolin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä,\nkuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse\nja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En\nvoinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia,\nja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei\nkoskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi\nratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, -- se ei kävisi\npäinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se\nolikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen\ntytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa\nlapaan, niin että se kellistyi.\"\n\nHanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten\nkauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin\nmielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.\n\n\"Mitä se on, Hanson?\" kysyi Bwana. \"Te aioitte kai vielä sanoa\njotakin?\"\n\n\"Niin, nähkääs\", rohkaistui Hanson lausumaan. \"Kun olen käynyt täällä\nuseinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja,\nsuokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on\nrehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi\nheidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä\nkarkaamaan kanssansa.\"\n\nSovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi\ntotuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat\nsuunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä\nnuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.\n\n\"Ja minä ajattelin\", jatkoi kauppias, \"että koska minun täytynee tästä\nmatkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi\nminun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet\npohjoiseen päin karavaaniteille.\"\n\nBwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän\nvilkaisi kauppiaaseen.\n\n\"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani\", sanoi hän julma\nvälähdys silmissä. \"Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en\ntosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän\non minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin\nhäntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin\nkotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin\nmatkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, -- sanoitteko lähtevänne\nhuomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää\npuheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette\npitänyt Miriamia silmällä.\"\n\nHanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa\nnoutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen\njalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen\nvarsin levottomana.\n\n\"Baynes\", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, \"Hanson matkustaa\nhuomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua\nsanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan.\nHyvää yötä, Baynes.\"\n\nBwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna\nsiihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli\nmatkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan -- hän olikin\njäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain\nmatkalle.\n\nHyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui\nperin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi\nBwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän\noli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut\ntoimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut\nmerkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren\naatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että\nhänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle\narabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman\nvaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se\noli hänen sukuperänsä.\n\nHän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän\nteki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti\nkiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että\nherkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille\ntilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä.\nSe oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja\nherättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta\nenglantilaista kohtaan.\n\nHansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes\njörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten\nluontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä.\nHän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja\nirvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.\n\n\"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?\" rohkeni hän vihdoin\nlausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän\nhuomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. \"On aika ylpeä tytöstä\",\njatkoi Hanson, \"eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois;\nmutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää\nlähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua\nnaimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada\nteidänlaisenne hieno nuori herrasmies.\"\n\nBaynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui\nhänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi\nheti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.\n\n\"Hän on sellainen hiton mahtailija\", jupisi jalosukuinen Baynes. \"Mutta\nkyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa\nKeski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen\nhän saa kokea, kun tulee kotiin.\"\n\n\"Teidän sijassanne\", virkkoi Hanson, \"minä en sallisi kenenkään estää\nitseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en\nminäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa,\nniin kääntykäähän puoleeni.\"\n\n\"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson\", sanoi Baynes, lämmeten hiukan;\n\"mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?\"\n\n\"Minulla on keinoni\", virkkoi Hanson. \"Minä otan tytön mukaani. Jos hän\nrakastaa teitä, tulee hän kyllä.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", sanoi Baynes. \"Se mies hallitsee tässä kirotussa\nmaassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti.\"\n\n\"Eipä tavoittaisikaan -- ei, kun minä olen ohjaksissa\", vakuutti\nHanson. \"Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen\nvuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa\nneidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä\nkaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle\nkirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle.\nPyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset,\n-- siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan\npohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on\nmäärättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä\nvastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä\ntunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te\notatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti,\nkunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät.\"\n\n\"Mutta entä jos hän ei tahdo tulla\", huomautti Baynes.\n\n\"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä\nvarten\", nauroi Hanson, \"mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä\ntapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on\ntultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan\n-- varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne\nrannikkoa kohti matkatessamme.\"\n\nInhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei\nlausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän\nitse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja\nrikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori\nenglantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin\navulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän\nyrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.\n\nLoppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului\näänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin\najatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan\ntoisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän\nvaromattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan\nkorviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt\nvalkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti\npitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista\npakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi\nnähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja\ntukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti\nmuistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se\noli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli\nhänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä\noli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli\nhuomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta\npyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.\n\nNyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt,\nmutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen\nteräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat\nnäkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä\noli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin\nNuma hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja\nmuodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.\n\nApinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain\npysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi\nliikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä\nhänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi\nsen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.\n\nKorak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti\nsilmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien\nratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä\nhuomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.\n\nBaynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen\nolisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan\nponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He\nhaastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean\nlehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin\ntuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi\nleiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin,\nkoska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.\n\nPuutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä\nkuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen\nansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison\nBaynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana\nettä My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota\nBaynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle\ntuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei\nsuinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi\ntullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei\nolisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.\n\nMiriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen\nhyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui\nvilli vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton\nitsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä\nsaakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän\nnyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.\n\nKuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän\npysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut?\nPaljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli\nhetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti\nkävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä\nkohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde\nosui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut\nsilloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla\nkohdalla.\n\nMiriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli -- kuin\nnaarastiikeri konsaan -- valppaana, valmiina. Pensaiden taakse\nkyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse.\nHän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu.\nMies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja\nhävisi pian näkyvistä.\n\nMiriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän\nei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo\narvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi.\nHän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki\nhelposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta,\nkuten hän oli aavistanutkin.\n\n\"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä\", sanottiin siinä. \"Tule\naukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule\nyksin!\"\n\nSiinä oli vähän enemmänkin -- sanoja, jotka saivat hänen sydämensä\nsykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nKarkaaminen\n\n\nOli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti\nkohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti\nosannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen\nratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen\nliikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis\njuoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan\nliikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.\n\nKello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam\nei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili\nsatulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä\nsaattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan\nolevia.\n\nKului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että\nnuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä\nhän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli.\nTappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän\ntytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.\n\nSamassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli\ntulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi\nmitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen\npää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes\nkannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas\ntyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen\npiirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat\nnyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä\nja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen\nhetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön\npiirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin\nmuistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä\nsillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme\nsulkea pois kiusalliset mielikuvat.\n\nKun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja\nkeskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin.\nYhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se\ntapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti\nleukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun\nkeskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen\nhuulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin\nsinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä.\nViidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran\nhyvästi.\n\n\"Ensi yönä!\" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin,\nkirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja\nsilloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle\nTappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen\nsydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen\nkämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta\ntyttö oli lähtenyt -- vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon\nreunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut\nolla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa --\nhiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä\nja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä\nhänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen\nelävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut\nkuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa -- nähnyt _toisen\nmiehen syleilyssä!_ Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti\ntavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän\nleikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan\nriippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa\nopastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen\npäin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen\nkätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat\nhetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa\ntapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä,\noli Miriam ollut pieni puolialaston mangani -- villi, sivistymätön\nraakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta;\nmutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi,\nmillainen hän oli ennen ollut -- tosin ei osattomampi sivistyksen\nsilauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.\n\nMutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen\nsieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen\nsylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se\ntodella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta?\nJa että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät\ntodistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi\nvastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista!\nPitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen\nmukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän\ntunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi\nhänen tietoisuuteensa ajatus: \"Miriam rakastaa häntä.\" Saattaisiko hän\ntappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä.\nEi, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata\nMiriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta\nvilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin\npoika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden\ntasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle\nlempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä\nviidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä\nhänellä oli tytölle tarjottavana?\n\nVuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta\nvanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen\nmielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu,\njota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että\nvalkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli\nmuokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko,\nettä ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli\nMiriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja\nkaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa\nollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä\nmahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli\nlopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut\nluontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän\nkuolisikin.\n\nNyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka\nyhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä,\nettä oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei\nolisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö\nomaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut\nhäntä varten -- alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut\nKorakia varten; mutta Korak oli yhä _hänen_. Jollei hän voinut saada\nMiriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen\nMiriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin\nhän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja\nsenjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä,\nvartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta\narmias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!\n\nHän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska\nhyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt\nturvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut,\nettä tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle\nhäntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren\nmiehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.\n\nTeistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa\nMorison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen\nedellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan\nollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä;\nmutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia\nseurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies\njalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän\nselvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti\njätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse\nvielä olleet näkyvissä.\n\nJa niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli\ntervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti\nKorak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi\nmyöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt\nlähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi\nKorak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti\nleiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä,\nmitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen,\ntekivät.\n\nTuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja\npoltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä\nedestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan\nalati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni\ntelttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän\nneekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut\nja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.\n\nTuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies,\njoka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella\nMiriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä\ntarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa,\npalkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta\neurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli\nvenähti jälleen virnistykseen.\n\nHanson oli, mukanaan neekeripalvelija, ratsastanut suoraan aukeamalle.\nOli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti\nHanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän\nodotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon\nratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia\nminuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö\noli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän\nperäytyi säpsähtäen.\n\n\"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti\nnilkkansa\", riensi Hanson selittämään. \"Hänen oli vaikea tulla, minkä\nvuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin.\"\n\nTyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan\nkasvoilla.\n\n\"Meidän on parasta rientää\", jatkoi Hanson, \"sillä nyt pitää ajaa aika\nrivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan.\"\n\n\"Loukkautuiko hän pahasti?\" kysyi Miriam.\n\n\"Vain pieni nyrjähdys\", vastasi Hanson. \"Hän kykenee kyllä\nratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän\nyön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa\nratsastusta.\"\n\n\"Niin\", myönsi tyttö.\n\nHanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon\nsyrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten\nsuoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota\nsuuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä\naavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he\nratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen\nheidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli\nsullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he\npyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin\nHanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä\nastumaan satulasta maahan.\n\n\"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään\", sanoi\nhän.\n\n\"En aavistanutkaan, että leiri on niin etäällä\", huomautti Miriam.\n\n\"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa\", selitti\nkauppias, \"jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme\nhelposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä\nennenkuin vasta huomenna.\"\n\nMutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei\nnäkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista.\nViidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että\nkukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin\ntällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain\npolkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa\nnorsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli\nihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.\n\nVihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään\nratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan\nmerkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen\nmieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus,\njossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt\najaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää\nhänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä\nse tunne, että mies ei ollut hänelle outo.\n\nMutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti\nvihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että\nleiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.\n\n\"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen\", sanoi hän. \"Niiden on\ntäytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi.\"\n\n\"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet\", sanoi Miriam. \"Jäljet, joita\nolemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat.\"\n\nHanson nauroi.\n\n\"Oh, sekö on vikana, niinkö?\" huudahti hän. \"Miksette sitä ennen\nsanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa\nreittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä\nitseä tavoittaisikaan.\"\n\nNyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu\nhänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin\nnaurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo\nolisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon -- ja Hanson oli\ntosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, -- kun sen reitti\nyhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?\n\nMiriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi\ntilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä\nvangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi\njotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi\nmiehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä.\nÄrsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen\nmuistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä\noloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet\nBwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita\nkoskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen\nisänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän\ntiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään\nselville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen\nmuistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat\nviidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä\nrannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä\nvarustuksella ympäröidyn leirin.\n\n\"Olemme vihdoinkin perillä\", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta\nja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella\npuolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi\nniille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison\nBaynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja\nhe soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja\nastui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia,\njoita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse\nleirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia.\nHetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli\nalkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä\nolevaa ainoata telttaa.\n\n\"Tuolla\", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän\npäästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia\nmenemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä.\nHän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.\n\n\"Missä on herra Baynes?\" kysyi neitonen.\n\n\"Hän ei ole täällä\", vastasi Hanson. \"En ainakaan minä häntä näe;\nnäkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon\nuljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette\nsaanut minut\", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.\n\nMiriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa\nja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä\nverkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti.\nHänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat\nkahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi.\nPonnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja\nsilloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän\noli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli\nsama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran\nennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka\nkäsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot\nolivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden\nyhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.\n\nTänään vain ei olisi mitään Bwanaa häntä pelastamassa.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nVihaa ja rakkautta\n\n\nNeekeri, jonka Malbin oli jättänyt odottamaan aukeamalle, määräten\nhänet pysymään siellä, kunnes itse palaisi, istui tuntikauden puun\njuurella, ja sitten hänet äkkiä säikähdytti leijonan yskäisevä murahdus\ntakaapäin. Kuolemanpelko pakotti hänet vikkelästi kiipeämään puun\noksille, ja hetkistä myöhemmin astui eläinten kuningas näyttämölle,\nmennen antiloopin raadon luo, jota alkuasukas ei siihen asti ollut\nhuomannut.\n\nPeto aterioitsi päivännousuun asti, sillä välin kun neekeri retkotti\nunettomana orrellaan ihmetellen, mihin hänen isäntänsä ja molemmat\nponit olivat joutuneet. Hän oli ollut vuosikauden Malbinin\npalveluksessa ja siis jokseenkin hyvin tutustunut valkoihoisen\nluonteeseen. Nyt tämä kokemus sai hänet uskomaan, että hänet oli ehdoin\ntahdoin hyljätty. Kuten muutkin Malbinin seuralaisista, vihasi tämä\nneekeri isäntäänsä koko sydämestänsä, -- pelko oli ainoa side, joka\npiti häntä valkoisen miehen luona. Hänen nykyinen vaarallinen ja\nepämukava tilansa lisäsi vain virikettä hänen vihansa liekkiin.\nAuringon noustessa vetäytyi leijona takaisin viidakkoon, ja neekeri\nastui alas puustansa ja lähti pitkälle matkalleen takaisin leiriin.\nAlkeellisissa aivoissaan hän hautoi erilaisia hirmuisia kostontuumia,\njoita kuitenkaan ei olisi tohtinut panna täytäntöön, kun koetuksen aika\ntulisi ja hän seisoisi kasvoista kasvoihin hallitsevan rodun edustajan\nedessä.\n\nParin kilometrin päässä aukeamalta hän tapasi ponien jäljet, jotka\nleikkasivat suorassa kulmassa hänen omiansa. Hänen mustiin silmiinsä\nvälähti viekas katse. Hän nauroi täyttä kurkkua ja lyödä läiskäytti\nreisiinsä.\n\nNeekerit ovat väsymättömiä jaarittelijoita, mikä tietenkin kiertoteitse\nsanoen merkitsee, että he ovat ihmisiä. Malbinin pojat eivät olleet\npoikkeuksena tästä säännöstä, ja koska monet heistä olivat olleet hänen\npalveluksessaan eri aikoina viime kymmenen vuoden kuluessa, ei hänen\nteoissaan ja elämässään Afrikan erämaissa ollut paljoa sellaista, mitä\nhe kaikki eivät joko välittömästi tai kuulopuheista tienneet.\n\nJa kun tämä neekeri siis tunsi isäntänsä ja monet hänen aikaisemmista\nteoistaan ja myöskin tiesi koko joukon Malbinin ja Baynesin\nsuunnitelmista, joista hän tai toiset palkolliset olivat sattuneet\nkuulemaan näiden keskustelevan, ja kun hän sitäpaitsi esimiesten\nrupattelusta hyvin tiesi, että puolet Malbinin joukosta oli leiriytynyt\nison virran varrelle kauaksi lännen puolelle, ei hänen ollut vaikea\nkiertää irrallisia lankoja keräksi, saaden päätelmiensä loppusummaksi,\nettä hänen isäntänsä oli aivan varmaan pettänyt toisen valkoihoisen ja\nvienyt hänen naisensa läntiseen leiriinsä, jolloin englantilainen oli\njätetty kaikkein pelkäämän suuren Bwanan tavoitettavaksi ja\nrangaistavaksi. Taas paljasti mies vahvat valkoiset hammasrivinsä,\nnauroi ääneensä ja riensi yhä eteenpäin, juosten itsepintaisen\nvinhasti, joten matka edistyi ihmeellisen nopeasti.\n\nRuotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt\nmelkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja\npeloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin\njohtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen\nhänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti.\nBaynes vitkasteli. Hän halusi odottaa \"Hansonia\" ja Miriamia. Esimies\nkannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä\nsuunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin,\nmikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki\nperisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus\nhälytti Baynesin.\n\nEntä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt\n\"Hansonin\" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja\nmahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan?\nBaynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja\npienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen\nvähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan -- sen maailman,\njoka sijaitsi \"rajoiksi\" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla\npuolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana\nlakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen\nkuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.\n\nTämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla,\nmitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen\nnuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.\n\n\"Niin\", sanoi hän hermostuneesti, \"meidän tulee heti lähteä täältä.\nTunnetko reitin pohjoiseen?\"\n\nEsimies tunsi sen ja toimitti safarin viivyttelemättä matkalle,\n\nOli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin\npyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin\nhuudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän\nisäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille\nennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla\ntapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän\nneekerin kuvitteluista.\n\nKun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä\n\"pojalla\" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä\nvälikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen\nverensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.\n\nEttä toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei\nmitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen\nmieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä\nyhtä paljon kuin otaksui \"Hansonilla\" olevan mielessä. Nyt hän raivosi\npikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on\nriistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.\n\n\"Tiedätkö mihin isäntäsi on mennyt?\" kysyi hän neekeriltä.\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi musta. \"Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka\nvieressä iso _afi_ virtaa kauas päivänlaskua kohti.\"\n\n\"Voitko opastaa minut sinne?\" kysyi Baynes.\n\nNeekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa\nvihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun\nkaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista\nsafaria.\n\n\"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?\" kysyi hänen\njalosukuisuutensa Morison.\n\n\"Kyllä, herra\", vakuutti musta.\n\nBaynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä \"Hansonin\"\nsuunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä\nmahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, --\nsiten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä\nvälin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes\nkäyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi\nvälttää isäntänsä kynsiin joutumista.\n\n\"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista\",\nsanoi hän johtajalle. \"Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan\nlähtemään länteen päin.\"\n\nNeekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa\nvalkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi\njoutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja\nhänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli\nsitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet\nkarkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi\ntien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä\ntunteneet -- oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä,\njoista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat\nvalkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän\nsaattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi\ntakaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin\nsafarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle\npohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti\nmusta \"poika\" viidakkoihin lounaista kohti.\n\nKorak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia,\nkunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että\nnuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta,\noli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli\nsydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.\n\nNiin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että\nhetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet.\nMyöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia -- synkkiä,\nverenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos\ntämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa\nhiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan \"Hansonia\" ja tytön\ntuloa.\n\nMurheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen\nMiriaminsa saapumista -- Miriamin, joka ei koskaan tullut.\n\nMutta sensijaan tuli toinen -- kookas, leveäharteinen, khakipukuinen\nmies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat,\nsynkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme\n-- niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä\nhaihduttaa.\n\nKorak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen\nkohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin\noli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä\nja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin\nhuolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä,\njotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta\ntuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli\nlöytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä\nistui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä,\nviheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon\nlänttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja\nhartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun\ntaakkaa.\n\nSeuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi,\nratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän\nastui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata\nsalliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä,\njoka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen\npäivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja\nseurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.\n\nVaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli\nrunsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo\nluultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa\nmiestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että\njuuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän\nkauheaan asemaan ja että neitosta \"Hansonin\" käsistä pelastuneenakin\nolisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.\n\nSamalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän\npaljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi\nverrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin -- syntyperältään ja\nasemaltaan ylhäisiin naisiin -- ja melkein kummastui huomatessaan, että\nnuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin\nhän \"Hansonia\" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin,\nnähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa\nrumuudessaan.\n\nNiinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä\nyhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui\nhäpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi.\nJa hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen\nrakkauden ohella toinenkin suuri intohimo -- vimmattu viha, joka\npakotti hänet rientämään kostontyöhön.\n\nMukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut\ntarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen\nalituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille\nraadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan\nvauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui\nuupumuksesta.\n\nKosto kannusti hänen voimiaan -- kosto ja se tunne, että hän\nkärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa\ntyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon\nhän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. \"Liian\nmyöhään! Liian myöhään!\" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan\naskeleita. \"Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen -- mutta ei kosto!\"\nSe ajatus karkaisi häntä.\n\nVasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli\npysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut\nheti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri\noli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä\ntapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli\nollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän\nluota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes\narvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis\nsuonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli\npäivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten\njonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista\nkyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.\n\nEttä hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin\nviidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden\najalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan\nneekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi\nlisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin\nkehitysmahdollisuuksiin.\n\nAamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko\nruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen\n\"Hansonia\" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän\nkaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat\neinehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään,\nkunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin\ntaas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.\n\nTällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen\nTantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa\nvarjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä\nseurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja\nhänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin\noli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.\n\nEtäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen\nitsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka\nviekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun\nrouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla\nodotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista,\nsillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa\ntoisi Miriamin tullessaan takaisin.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nPako leiristä\n\n\nMiriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä\nvasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään.\nHän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään,\njoka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista\ntiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä\nvillissä maailmassa.\n\nMutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi\nkoskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen\nlanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja\nverkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät\nsen kotelosta.\n\nSilloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi\nMiriam -- äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta -- vetäytymästä\npoispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä\nvasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen\nja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja\nsamassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa\nvasten ja veti liipaisimesta.\n\nMutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli\njälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja\njuoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas\nkäsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin\nraivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin\npitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä\nmiestä vasten naamaa.\n\nTuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä\nirtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen\nsen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet\nja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten\nhän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle\npuolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.\n\nPienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena\nMiriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui\nratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä\noli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian\nhaitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata\nkylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen\nliikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä\nmahdottomat.\n\nHän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän\ntoiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja\ntai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista\npatruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi\nollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä\nriistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein\njulmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja\nMy Dearin \"kotilieden\" ääreen.\n\nTämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän\nkäsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän\nhän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa\nkoskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti,\njosta vastikään oli päässyt karkaamaan.\n\nHän otaksui Malbinin kuolleen -- niin hirvittävän iskun hän oli\nmiehelle antanut -- ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä\nleiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli\nkeksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata\ntarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki\nruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen\nkirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.\n\nVähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä\noli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan\nja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.\n\nKiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään\nampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon\nruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli\nsafarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.\n\nMiriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli\nvara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja\nhetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne\nkasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita,\nvanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin,\njonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu\npätkä -- ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta\nhän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty\nsanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen\nhuomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi\nhänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän\noli ollut monta monituista vuotta sitten.\n\nMissä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi\nse oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet\nsiitä kertoivat?\n\nMiriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen\neteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen\nvalokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut.\nKääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä\nkulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti\ntoteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt\nratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän\nkääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.\n\nHänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä\nselittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi.\nÄänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan\nruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam\njuoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet\noli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa\nhenkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt\nneuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti\nrevolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle\ntelttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät\nulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään.\nSitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä,\nraakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän\nkohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut\nnäkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän\nalitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui\ntelttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja\nlivahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne\npäästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään\nnäkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin\nteltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa\npengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan\nniiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta\nkauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen\nyläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian\npaksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen\nsisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen,\noli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi\nkaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.\n\nLymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä\nkertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui\netelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam\nsuojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli\nkäytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita\nkapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut,\nja joen yli hänen täytyi päästä.\n\nMaihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi\nheidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa\nkiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa\npimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta.\nTuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan\nsellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi\ntyöntää jonkun veneistä vesille.\n\nSilloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi\nheti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli\nhänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli,\njos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan,\nkun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä\ntodistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan\nesimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa\noli useita muita neekereitä.\n\nMalbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi\nyhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui\nkoko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.\n\nMiriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin\nyläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam\noli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän\nsaattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut\nkaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan,\nhypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin\npäässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi\nmaihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen\npaikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se\nlähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa\nmelkein varmasta onnistumisesta, -- ennemmin tai myöhemmin saapuisi\ntyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli.\nMahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän\nolisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän\neläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä\ntavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin\npian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen\nkorkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki\njotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli\njo ehtinyt puoliväliin joen poikki.\n\nKääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen\nkintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan\nponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät\nmyötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein\nsoutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki\ntakaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin,\nennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli\nMiriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi\nheidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät\nvoisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.\n\nMalbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä\nnaamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli\ntaaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa\nhän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä,\nkun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden\nvarjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä\npysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että\noli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin\nolkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan\nolentoon ja laukaisi.\n\nMalbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella\nkoskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri\nsilloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin\n-- mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin\npuunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen\nkellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi\nsiihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta\nriitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti\ntehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt\npuun peittävien lehvien suojaan.\n\nHänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen\npienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä\nvainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä\nränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt\nviljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille;\nmutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate.\nMiriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli\nhänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella\nalkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.\n\nAutiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne\nolivat autioita, -- hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään\nkymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien\naittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa\npitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. --\n\nParinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin\nkhakivaatteisiin puettu mies -- likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän\noli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli\nsaapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi,\nkun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi.\nNeekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.\n\n\"Olemme melkein perillä, bwana\", sanoi hän. Villin ääni ja sävy\nilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.\n\nValkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan\nmatkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes -- nirso, hienon\nhieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja\nkuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen\nokapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat\nrepaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi\nBaynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.\n\nJokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu.\nKatumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista\nkohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä\nidut nopeasti versomaan Morison Baynesissa -- ja muutos oli tapahtunut.\n\nMolemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa\nkiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen\nuskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes\nkivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi\nmielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään\nmatkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän\ntiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet\narvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä\nhän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse\nluotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.\n\nMiesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä\nsiltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia\nhajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa.\nBaynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin,\nmutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja\ntiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui.\nKahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava\nentisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle\nleveän _afin_ lähistölle -- aukeamalle jolla kerran oli ollut\nkukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi\nränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa\nvirui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja\nhänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät\nkeksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja\nkuuntelivat tarkkaan.\n\nMitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän\nläpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään.\nYhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes\nsaivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa,\nkiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti\ntoverinsa.\n\n\"Kuinka pääsemme tästä yli?\" kysyi Baynes.\n\nNeekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien\nvuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja\nyrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan\nalaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla\nMiriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti\nlöytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä\nriemuhuudahdusta.\n\nNopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen.\nNeekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta.\nSekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa\nja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen\nnäköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia\nruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan\nensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän\nvilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän\nkummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja\nhuomauttavan siitä seuralaisilleen.\n\nSitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi\nmiestä -- siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän\noli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia,\nvaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet\nvoi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi\nensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi,\nkuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa\npäätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se\notaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä\nviidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, -- ja sittenkin se oli\ntotta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja\nkun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla\nkäsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun\npelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.\n\nMies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui\nuskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen.\nMalbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä\nsamanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana.\nHän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan\nhaastelumatkan päähän rannasta.\n\n\"Mitä haluatte?\" kirkaisi Malbin kohottaen uhkaavasti asettansa.\n\nHänen jalosukuisuutensa Baynes hypähti pystyyn.\n\n\"Te kirottu lurjus!\" huusi hän siepaten revolverinsa ja laukaisten\nmelkein samaan aikaan kuin ruotsalainen.\n\nKuului kaksi pamausta, ja Malbin pudotti kiväärinsä, kouraisi hurjasti\nrintaansa, hoippui, painui ensin polvilleen ja lysähti sitten\nkasvoillensa. Baynes jäykistyi. Hänen päänsä nytkähti taaksepäin.\nHetkisen hän vielä seisoi ja lyyhistyi sitten hyvin hiljaa veneen\npohjalle.\n\nMusta soutaja oli neuvoton. Jos Malbin todella oli kuollut, sai hän\npelotta liittyä tovereihinsa; mutta jos ruotsalainen oli vain\nhaavoittunut, oli hänelle turvallisempaa pysytellä toisella rannalla.\nSenvuoksi hän epäröitsi, pidätellen ruuhta keskivirralla. Hän oli\nalkanut melkoisesti kunnioittaa uutta isäntäänsä, minkä vuoksi tämän\nkuolema koskikin häneen. Istuessaan tuijottaen rentoon ruumiiseen, joka\nlojui veneen keulassa, hän näki sen liikahtavan. Hyvin heikosti yritti\nBaynes kääntyä. Hän eli vielä. Neekeri siirtyi keulaan päin ja kohotti\nhänet istuvaan asentoon. Hän seisoi mela kädessä Baynesin edessä\ntiedustellen, mihin luoti oli osunut, kun samassa kuului rannalta\ntoinen laukaus ja neekeri putosi päistikkaa veneenlaidan yli, vielä\nkuolleenakin puristaen melaa kourassaan. Häneltä oli ammuttu otsa\npuhki.\n\nBaynes kääntyi heikkona rantaan päin ja näki Malbinin kyynärpäilleen\nkohottautuneena ojentavan kiväärinsä häntä kohti. Englantilainen\npainautui ruuhen pohjalle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen. Vaikeasti\nhaavoittuneelta Malbinilta kului tähtäämiseen tavallista enemmän aikaa,\neikä hänen tähtäyksensä ollut enää yhtä varma kuin ennen. Vaivaloisesti\nkierähti Baynes vatsalleen ja tarttuen oikealla kädellä revolveriinsa\nkohotti itseään sen veran, että saattoi kurkistaa veneenlaidan yli.\n\nMalbin näki hänet heti ja laukaisi; mutta Baynes ei vavahtanut eikä\nväistynyt. Erinomaisen huolellisesti hän tähtäsi maalitauluunsa\nrannalle, josta virta nyt kuljetti häntä yhä kauemmaksi. Hänen sormensa\nkosketti liipasinta: leimaus ja pamaus, ja Malbinin jättiläisruho\nnytkähti toisen luodin sattumisesta.\n\nMutta hän ei vielä ollut kuollut. Taaskin hän tähtäsi ja laukaisi, ja\nluoti pirstasi veneenpartaan läheltä Baynesin kasvoja. Jälkimäinen\nlaukaisi jälleen, hänen ruuhensa ajautuessa edemmäksi myötävirtaan, ja\nMalbin vastasi rannalta, jossa hän virui omassa veressään. Ja näin nuo\nkaksi haavoitettua miestä jatkoivat itsepintaisesti kaameaa\nkaksintaisteluaan, kunnes mutkikas Afrikan virta kuljetti hänen\njalosukuisuutensa Morison Baynesin pois näkyvistä metsäisen niemekkeen\ntaakse.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nNeidon tähden\n\n\nMiriam oli ehtinyt puoliväliin kylänraittia, kun parikymmentä\nvalkoviittaista neekeriä ja sekarotuista hyökkäsi hänen kimppuunsa\nympäröivien hökkelien pimeästä piilosta. Hän kääntyi paetakseen, mutta\nraskaat kädet tarttuivat häneen, ja kun hän vihdoin aikoi puhutella\nheitä, osuivat hänen silmänsä pitkään, julmannäköiseen ukkoon, joka\ntuijotti häneen burnuusinsa poimuista.\n\nHänet nähdessään Miriam horjahti taaksepäin hämmästyneenä ja\nkauhuissaan. Se oli sheikki!\n\nHeti palasi hänen mieleensä kaikki lapsuusajan entinen kauhu ja pelko.\nHän seisoi vavisten tämän hirveän, vanhan miehen edessä kuin murhaaja\ntuomarin edessä, joka on langettamassa kuolemantuomion. Hän tiesi, että\nsheikki tunsi hänet. Vuodet ja erilainen puku eivät olleet muuttaneet\nhäntä niin paljoa, ettei se, joka niin hyvin oli tuntenut hänen\npiirteensä lapsena, olisi häntä vieläkin muistanut.\n\n\"Olet siis palannut kansasi luo, häh?\" ärjäisi sheikki. \"Tullut anomaan\nruokaa ja suojelusta, häh?\"\n\n\"Päästäkää minut menemään\", huudahti tyttö. \"En pyydä mitään muuta kuin\nettä pääsen takaisin suuren Bwanan luo.\"\n\n\"Suuren Bwanan?\" sanoi sheikki melkein kiljaisten, ja sitten seurasi\ntulva arabialaisia kirouksia ja herjauksia valkoista miestä vastaan,\njota kaikki viidakon pahantekijät pelkäsivät ja vihasivat. \"Haluaisit\npalata suuren Bwanan luo, niinkö? Sielläkö olet siis ollut siitä asti,\nkun minun luotani karkasit? Ja kuka tulee tuolta joen yli sinua\nnoutamaan -- suuri Bwanako?\"\n\n\"Ruotsalainen, jonka kerran ajoitte maastanne, kun hän ja hänen\ntoverinsa vehkeilivät Mbeedan kanssa varastaakseen minut teiltä\",\nvastasi Miriam.\n\nSheikin silmät iskivät tulta, ja hän käski miehiänsä menemään rannalle\nja kätkeytymään pensaisiin väijyäkseen Malbinia ja tuhotakseen hänet\njoukkoineen. Mutta Malbin oli jo astunut maihin ja ryömien\nviidakkoreunuksen läpi katseli juuri sillä hetkellä, tuskin uskoen\nkummastuneita silmiään, aution kylän raitilla esitettyä näytelmää. Hän\ntunsi sheikin samassa silmänräpäyksessä kuin hänet huomasi. Oli kaksi\nmiestä maailmassa, joita Malbin pelkäsi kuin paholaista. Toinen oli\nsuuri Bwana, ja toinen oli sheikki. Hän vilkaisi vain kerran tuohon\nlaihaan, tutunomaiseen olentoon, ja sitten hän kääntyi ja riensi\ntakaisin ruuhelleen, komentaen väkensä seuraamaan. Ja niin tapahtui,\nettä joukkue oli jo hyvän matkan päässä virralla, ennenkuin sheikki\nehti rantaan; ja muutamien lähtölaukausten jälkeen, joihin veneistä\nvastattiin, kutsui tämä miehensä pois ja ottaen vangitun Miriamin\nmukaansa läksi etelään päin.\n\nYksi Malbinin luodeista oli osunut kylän raitilla seisovaan neekeriin,\njoka oli jätetty sinne toisten miesten kanssa Miriamia vaanimaan,\neivätkä hänen toverinsa olleet viitsineet korjata kaatunutta, olivat\nvain ottaneet hänen pukunsa ja kapineensa. Juuri hänen ruumiinsa oli\nBaynes nähnyt kylään saavuttuansa.\n\nSheikki oli joukkoineen marssinut etelään päin pitkin virran vartta,\njolloin yksi heistä oli poikennut vettä noutamaan ja nähnyt Miriamin\nepätoivoisesti melovan sinne päin toiselta rannalta. Mies oli\nkiinnittänyt sheikin huomion ihmeelliseen näkemäänsä -- valkoihoiseen\nnaiseen Afrikan sydämessä, -- ja vanha arabialainen oli kätkenyt\nmiehensä autioon kylään ottamaan maihinnousijan kiinni; sillä sheikin\nmielessä leikki aina lunnaiden toivo. Useammin kuin kerran olivat hänen\nsormensa laskeneet samanlaisilla keinoilla ansaittua kultaa. Se oli\nvähällä vaivalla ansaittua rahaa, eikä sheikillä ollut liian viljalti\nkolikoita helposti hankittavissa, kun suuri Bwana nyttemmin oli niin\nrajoittanut hänen entisen toiminta-alueensa, ettei hän edes uskaltanut\nanastaa norsunluuta alkuasukkailta kolmensadankaan kilometrin päästä\nsuuren Bwanan duarista. Ja kun nainen sitten oli todellakin pujahtanut\nhänelle viritettyyn ansaan ja sheikki oli hänet tuntenut samaksi\npieneksi tytöksi, jota hän edesmenneinä vuosina oli yrminyt ja\nrääkännyt, oli hänen tyytyväisyytensä ollut suuri. Viipymättä hän\nuudistikin vanhat isyyssuhteensa neitoon, selittäen hänet tyttärekseen,\nkuten entiseen aikaan. Heti ensi tilaisuudessa hän sivalsi tyttöä\nnavakasti kasvoihin. Hän pakotti Miriamin kävelemään, vaikka sensijaan\nolisi voinut käskeä jonkun miehistään astua satulasta maahan ja ottaa\nhänet lautasille. Sheikki näkyi nauttivan uusien keinojen keksimisestä,\njoilla sai häntä kiduttaa ja nöyryyttää, eikä Miriamilla ollut hänen\nseuralaistensa joukossa ainoatakaan, joka olisi osoittaunut hänelle\nmyötätuntoa tai tohtinut häntä puolustaa, jos olisikin halunnut.\n\nKaksipäiväisen matkan jälkeen he vihdoin saapuivat hänen lapsuutensa\ntutuille seuduille, ja ensimmäiset kasvot, jotka hän näki, kun hänet\najettiin kylän portista vahvan paalutuksen sisäpuolelle, olivat hänen\nentisen hoitajattarensa, hampaattoman, inhoittavan Mabunun. Miriamista\ntuntui siltä kuin olisivat kaikki tällä välin vierineet vuodet olleet\nvain unta. Jollei hänen pukunsa olisi ollut toisenlainen ja hän itse\nkasvanut pitemmäksi, olisi hän hyvinkin voinut niin luulla.\n\nNe sheikin kylän asukkaat, jotka eivät olleet ottaneet osaa retkeen,\nhuvittelivat kotvan aikaa tarkastelemalla oudosti puettua valkoista\ntyttöä, jonka jotkut heistä olivat lapsena tunteneet. Mabunu oli\nolevinaan kovin iloissaan hänen palaamisestaan ja paljasti hampaattomat\nikenensä kamalaan irvistykseen muka riemunsa osoitukseksi. Mutta\nMiriamia vain puistatti, kun hän muisti kammottavan ämmän julmuudet\nentisiltä vuosilta.\n\nMiriamin poissaolon aikana saapuneiden arabialaisten joukossa oli\nnuori, kaksikymmenvuotias, synkännäköinen mies, joka tuijotti tyttöön\npeittelemättömän ihailevasti, kunnes sheikki käski hänen poistua. Ja\nAbdul Kamak läksi, otsa rypyssä.\n\nKun he vihdoin olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, jäi Miriam\nyksikseen. Kuten ennenkin, hän sai vapaasti liikkua kylässä, sillä\npaaluvarustus oli korkea ja vahva, ja sen ainoalla portilla seisoivat\nvalppaat vartijat yötä päivää; mutta hän ei välittänyt enempää kuin\nennenkään sheikin joukkueeseen kuuluvien julmien arabialaisten ja\nraakamaisten neekerien seurasta, minkä vuoksi hän, niinkuin hänen\ntapansa oli ollut surullisina lapsuudenpäivinäänkin, hiipi erääseen\npaaluaitauksen autioon nurkkaan, jossa niin usein oli leikkinyt\ntalosilla rakkaan Gikansa kanssa ison puun siimeksessä suojavarustuksen\nyli leviävien oksien alla. Mutta nyt oli puu poissa, ja Miriam arvasi\nsyyn siihen. Siitä puusta oli Korak laskeutunut sinä päivänä, kun hän\niski sheikin tantereeseen ja pelasti Miriamin kurjuudesta ja\nkidutuksesta, joita hän oli saanut niin kauan kärsiä, ettei enää muuta\nmuistanutkaan.\n\nPaaluaidan sisäpuolella kasvoi kuitenkin matalia pensaita, ja niiden\nsiimekseen Miriam istahti miettimään. Pieni onnenvälähdys lämmitti\nhänen sydäntänsä, kun hän muisti ensimmäisen kohtauksensa Korakin\nkanssa ja sitten ne pitkät vuodet, joina metsäläinen oli häntä\nhoivannut ja suojellut hartaasti ja puhtain tuntein kuin vanhempi veli.\nKuukausiin ei Korak ollut niin kiinnittänyt hänen ajatuksiansa kuin\ntänään. Hän tuntui nyt läheisemmältä ja rakkaammalta kuin koskaan\nennen, ja Miriam ihmetteli, että hänen sydämensä oli harhaillut niin\nkauas uskollisuudesta, johon tämä muisto velvoitti. Ja sitten häilähti\nhänen mieleensä hienonhienon, jalosukuisen Morisonin kuva, ja Miriam\nhätääntyi. Rakastiko hän todellakin tuota moitteetonta nuorta\nenglantilaista? Hän ajatteli Lontoon loistoa, josta Baynes oli hänelle\nniin hehkuvin sanoin kertonut. Hän koetti kuvitella itseänsä ihailtuna\nja kunnioitettuna suuren pääkaupungin iloisimmissa seurapiireissä.\nKuvat, jotka hän maalasi, olivat Morisonin hänelle loihtimia kuvia.\nNe olivat kiehtovia, mutta niiden kaikkien lävitse tunkeutui\nitsepintaisesti esille jäntevä, puolialaston jättiläinen, viidakon\nuljas Adonis.\n\nMiriam painoi kädellä sydäntänsä, samalla kun hän tukahdutti\nhuokauksen, ja silloin hän tunsi Malbinin teltasta hiipiessään poveensa\nkätkemänsä valokuvan kovat syrjät. Nyt hän veti sen esille ja alkoi\nuudestaan tarkata sitä huolellisemmin kuin ennen oli ehtinyt. Hän oli\nvarma, että lapsukaisen kasvot olivat hänen omansa. Hän tutki kuvan\njokaista piirrettä. Puoliksi kätkettynä siron puvun pitseihin oli ketju\nja medaljonki. Miriam rypisti kulmiansa. Mitä kiusoittelevia\nmuistonhäiviä se herättikään! Saattoiko tämä ilmeinen kulttuurikukka\nolla pieni beduiini-Miriam, sheikin tytär? Se oli mahdotonta, mutta tuo\nmedaljonki?... Miriam tunsi sen. Hän ei voinut kieltää muistinsa\ntodistusta. Hän oli nähnyt tuon medaljongin ennen, ja se oli ollut\nhänen. Mikä merkillinen salaisuus olikaan hänen menneisyyteensä\nkätkettynä?\n\nKuvaa katsellessaan hän äkkiä huomasi, että hän ei ollut yksinään, että\njoku seisoi ihan hänen takanaan, hiivittyään hiljaa häntä yllättämään.\nIkäänkuin syyllisenä hän työnsi kuvan takaisin puseronsa poveen. Käsi\nlaskeutui hänen olallensa. Hän oli varma, että hänen takanaan oli\nsheikki, ja odotti mykkänä kauhusta iskua, jonka tiesi saavansa.\n\nMitään iskua ei tullut, ja hän vilkaisi olkansa yli Abdul Kamakin,\nnuoren arabialaisen, silmiin.\n\n\"Minä näin kuvan, jonka juuri kätkit\", sanoi nuorukainen. \"Se kuvaa\nsinua lapsena -- hyvin nuorena lapsena. Saanko sen vielä nähdä?\"\n\nMiriam vetäysi hänestä poispäin.\n\n\"Minä annan sen takaisin\", sanoi arabialainen. \"Olen kuullut sinusta ja\ntiedän, että sinä et rakasta sheikkiä, isääsi. En minäkään. Minä en\npetä sinua. Salli minun nähdä kuva.\"\n\nYstävittä julmien vihollisten joukossa Miriam tarttui oljenkorteen,\njonka Abdul Kamak hänelle heitti. Ehkäpä hän tästä nuoresta miehestä\nsaisi ystävän, jota tarvitsi. Kuinka tahansa, mutta olihan mies nähnyt\nkuvan, ja jollei hän ollut ystävä, voisi hän siitä kertoa sheikille ja\nkuva riistettäisiin häneltä. Yhtä hyvin hän siis saattoi suostua\nnuorukaisen pyyntöön toivoen, että hän oli puhunut rehellisesti ja\nmenettelisi rehellisesti. Hän otti valokuvan kätköstään ja ojensi sen\narabialaiselle.\n\nAbdul Kamak tarkkasi sitä huolellisesti, verraten sitä piirre\npiirteeltä maassa istuvaan tyttöön, joka katseli häntä kasvoihin. Hän\nnyökkäsi hitaasti.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Sinä se olet, mutta missä se on otettu? Miten\nihmeessä on sheikin tytär puettu uskottomien malliin?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Miriam. \"Näin kuvan ensi kertaa vasta pari päivää\nsitten, jolloin löysin sen ruotsalaisen, Malbinin, teltasta.\"\n\nAbdul Kamak kohotti kulmakarvojaan. Hän käänsi kuvan nurinpäin, ja kun\nhänen silmänsä osuivat vanhaan sanomalehtileikkeleeseen, laajenivat ne\nkummastuksesta. Hän osasi lukea ranskaa, tosin vaivaloisesti, mutta\nosasi kumminkin. Hän oli käynyt Pariisissa, viipynyt siellä kuusi\nkuukautta näyttelyssä, johon oli saapunut beduiiniryhmän,\nerämaantoveriensa, keralla ja ottanut ajastaan vaarin, oppien paljon\nsikäläisiä tapoja, jonkun verran kieltä ja useimmat voittajainsa\npaheista. Nyt hän pani taitonsa täytäntöön. Hitaasti, työläästi hän\nluki kellastuneesta paperista. Hänen silmänsä eivät enää olleet suuret.\nSensijaan ne kapenivat kahdeksi rakoseksi, jotka ilmaisivat viekkautta.\nLuettuaan hän vilkaisi tyttöön.\n\n\"Oletko lukenut tämän?\" kysyi hän.\n\n\"Se on ranskaa\", vastasi neitonen, \"enkä minä osaa lukea ranskaa.\"\n\nAbdul Kamak seisoi kauan hiljaa, katsellen tyttöä, joka hänestä oli\nhyvin kaunis. Hän himoitsi Miriamia omakseen, kuten olivat himoinneet\nmonet muutkin miehet, jotka olivat hänet nähneet. Vihdoin hän lankesi\ntoiselle polvelleen tytön eteen.\n\nIhmeellinen ajatus oli juolahtanut Abdul Kamakin mieleen. Sen voisi\nehkä toteuttaa, jos tyttö jäisi tietämättömäksi sanomalehden palasen\nsisällyksestä, mutta jos se hänelle selviäisi, ei menestyksestä olisi\nmitään toivoa.\n\n\"Miriam\", kuiskasi mies, \"vasta tänään ovat silmäni sinut nähneet, ja\nkuitenkin ne lähettivät sydämeeni heti viestin, että olen iäksi\ntuomittu orjaksesi. Sinä et tunne minua, mutta minä pyydän, että luotat\nminuun. Minä voin auttaa sinua. Sinä vihaat sheikkiä -- niin minäkin.\nSalli minun viedä sinut pois hänen luotaan. Tule mukaani, niin palaamme\naavaan erämaahan, jossa minun isäni on sinun isääsi mahtavampi sheikki.\nTahdotko tulla?\"\n\nMiriam istui ääneti. Hän ei olisi suinkaan tahtonut loukata sitä\nainoata, joka tarjosi hänelle suojelusta ja ystävyyttä, mutta hän ei\nvälittänyt Abdul Kamakin rakkaudesta. Hänen äänettömyydestään\nerehtyneenä tarttui mies häneen ja veti häntä luokseen; mutta Miriam\nponnisteli irroittautuakseen.\n\n\"Minä en rakasta sinua\", huudahti hän. \"Älä pakota minua itseäsi\nvihaamaan. Sinä olet ainoa, joka on ollut minua kohtaan ystävällinen,\nja minä tahtoisin pitää sinusta, mutta en voi sinua rakastaa.\"\n\nAbdul Kamak suoristausi täyteen mittaansa. \"Sinä opit minua\nrakastamaan\", sanoi hän, \"sillä minä otan sinut, josko tahdot tai et.\nSinä vihaat sheikkiä, etkä siis kerro hänelle, sillä jos sen teet, niin\nnäytän hänelle kuvan. Minä vihaan sheikkiä ja...\"\n\n\"Vai vihaat sinä sheikkiä?\" ärjäisi ruma ääni heidän takaansa.\n\nMolemmat kääntyivät ja näkivät sheikin seisovan muutaman askeleen\npäässä. Abdulilla oli vielä kuva kädessään. Nyt hän työnsi sen\nburnuusinsa poveen.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minä vihaan sheikkiä\", ja samassa hän hyökkäsi\nvanhempaa miestä vastaan, iski hänet kumoon ja ryntäsi kylän läpi\nvaajariville, missä hänen hevosensa oli kytkettynä ja valmiiksi\nsatuloituna, sillä Abdul Kamak oli ollut aikeissa ratsastaa\nmetsästämään, kun oli nähnyt vieraan tytön yksinään pensaiden luona.\n\nHypättyään satulaan karautti Abdul Kamak kylän porttia kohti. Sheikki,\njonka isku oli hetkeksi huumannut, kompuroi nyt jaloilleen ja kirkui\ntäyttä kurkkua seuralaisilleen, että nämä pysähdyttäisivät\narabialaisen. Tusinan verta neekerejä riensi katkaisemaan ratsastajalta\npakotietä, mutta joutuivat vain hevosen jalkoihin, tai Abdul Kamak\npyyhkäisi heidät syrjään pitkällä musketillaan, jolla hän huimi\noikealla ja vasemmalle, kannustaessaan ratsuaan porttia kohti. Mutta\nsiellä olisi kaiketi pitänyt voitaman estää hänen pääsynsä. Kaksi sitä\nvartioimaan määrättyä neekeriä työnsikin jo raskasta ovilevyä. Silloin\nkohosi karkulaisen pyssyn piippu. Suitset höllällä ja hevonen hurjassa\nlaukassa, erämaan poika laukaisi kerran -- kahdesti; ja molemmat\nvartijat kaatuivat paikalleen portin viereen. Riemusta kiljahtaen ja\nheiluttaen muskettiansa korkealla ilmassa kääntyi Abdul Kamak\nsatulassaan, nauraakseen takaa-ajajilleen vasten naamaa; sitten hän\nhävisi viidakon verhoon.\n\nRaivosta kuohuen käski sheikki heti ryhtyä takaa-ajoon ja harppasi\nsitten nopeasti takaisin tytön luo, joka vielä istua kyyhötti pensaiden\nluona.\n\n\"Kuva!\" tiuskasi hän. \"Mistä kuvasta se koira puhui? Missä se on? Anna\nse heti minulle!\"\n\n\"Hän otti sen\", vastasi Miriam apeasti.\n\n\"Mitä se esitti?\" kysyi sheikki jälleen, tarttuen raa'asti tytön\nhiuksiin, kiskaisi hänet pystyyn ja ravisti häntä äkäisesti. \"Mitä se\nesitti?\"\n\n\"Minua\", sanoi Miriam, \"siltä ajalta, kun olin pieni tyttö. Minä\nsieppasin sen Malbinilta, siltä ruotsalaiselta, -- kuvan takana oli\nvanhasta sanomalehdestä leikattu palanen.\"\n\nSheikki kalpeni raivosta.\n\n\"Mitä siihen oli painettu?\" kysyi hän niin matalalla äänellä, että\ntyttö töin tuskin erotti hänen sanansa.\n\n\"En tiedä. Se oli ranskaa enkä minä osaa lukea ranskaa.\"\n\nSheikki näkyi tuntevan helpotusta. Hän melkein hymyili eikä enää lyönyt\nMiriamia sillä kertaa, vaan kääntyi ja harppasi pois, lähtiessään\nvaroittaen tyttöä tämän erän perästä puhuttelemasta ketään muita kuin\nMabunua ja häntä itseänsä.\n\nJa karavaanilatua pitkin ajoi Abdul Kamak laukkaavalla hevosella\npohjoista kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hänen jalosukuisuutensa Morisonin ruuhi ajelehti pois haavoittuneen\nruotsalaisen näkyvistä ja tähdättävistä, vaipui hän raukeana sen\npohjalle ja makasi siinä monta tuntia puolihorroksissa.\n\nOli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän\nvirui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli,\nmiettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja\nmiksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti.\nHetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua\nvalveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset,\njotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti\najelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa\nalaspäin -- yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. --\nTuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa\nnyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä\nhellävaroen, -- verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain\nlihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki\nhänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen\nmennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä,\nvoidakseen hankkia itselleen ravintoa.\n\nOmista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli\nluonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen\nhallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi,\nkuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa,\nparanisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten --\nraakojen, mitä alhaisimpien villien -- käsiin. Baynes kätki kasvot\nkämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon\nkamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen\nsyypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman\ntytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet\npetomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja\nvasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen\nsuuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun\noli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen\nhimoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli\näsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja\nsaman tytön hän oli tahtonut turmella!\n\nHänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo\nja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen.\nSilmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut\npäätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään\ntoimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti.\nKuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea\ntummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten\nennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen\najatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.\n\nKohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi\ntarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää,\njatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia.\nVähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen\njalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja\nniin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti\nkiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.\n\nLyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä,\nhän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden\nroisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja\nsai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona -- nyt\narvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä\nrantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.\n\nHän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin\ntukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan\nkiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin\nhän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman\nkorkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti\nja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen\nyläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi\nkadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.\n\nHän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko\nkiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle\nollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä\noksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän\noli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa\nyhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle,\ntai muutoin se olisi myöhäistä.\n\nÄkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne\npäin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään.\nLeijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. \"Hm\",\najatteli aatelisherra Morison, \"vartokoon vain! Leijonat eivät voi\nkiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa.\"\n\nNuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon,\nlähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin\nyläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa\nliikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja\nmelkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin\nymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.\n\n\"Lempo soikoon!\" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. \"Se ruoja oli\nvähällä kaapata minut\", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen\nkorkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta\nponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka\nitsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi\nitsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli\nputoamaisillaan takaisin virtaan -- siellä odottavan hirvittävän\nkuoleman kitaan.\n\nMutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun\nolennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä\npainosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti;\nmutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut\nvapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan\nuhkaavalle kuolemalle.\n\nHän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka\nolivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä\npimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nTantorin kosto\n\n\nMilloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon\nyksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää\nkohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä\noli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties\nhän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se\najatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista --\ntosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin\nkonsaan.\n\nNäin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta\nalaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut\nhänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin\nhyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän\nsellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä,\nkun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut\nmitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata.\nMitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi,\neikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat\nhänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta\nkalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja\nitse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen\nhän nousi suureen puuhun virran rannalle -- samaan, josta oli\niltapäivällä harjoittanut kalastustansa -- ja oli pian sikeässä unessa.\nHänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri\närjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka\nkiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin\nhän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän\nkavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen\nalhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: \"Lempo\nsoikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata.\" Ääni oli tuttu.\n\nKorak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten\nhahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni\nalemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän\ntunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella\nriippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja\nlöi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor\nmuurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan\npaikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten\nistumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan\nsiitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten\nsitä isojen apinain kielellä \"vanhaksi vihreäsilmäiseksi\nraadonsyöjäksi\", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla\nviidakkoväen haukkumanimillä.\n\nTätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti\nvarmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli\nrevolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi\nhäneltä puhtaalla englanninkielellä: \"Ken te olette?\"\n\nBaynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän. \"Onko siellä ihminen?\"\n\n\"Miksi minua sitten luulitte?\" kysyi Korak.\n\n\"Gorillaksi\", vastasi Baynes rehellisesti.\n\nKorak nauroi.\n\n\"Ken te olette?\" toisti hän.\n\n\"Olen englantilainen, nimeltä Baynes; mutta kuka hiidessä olette te?\"\nkysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.\n\n\"Minua nimitetään Tappajaksi\", vastasi Korak tulkiten englanninkielelle\nnimen, jonka Akut oli hänelle antanut. Ja sitten hän lyhyen vaitiolon\njälkeen, jonka aikana hänen jalosukuisuutensa Morison yritti\nkatseillaan tunkeutua pimeyden läpi, nähdäkseen vilahduksen omituisen\nolennon piirteistä, jonka käsiin oli joutunut, sanoi: \"Tehän olette\nsama, jonka näin suutelevan tyttöä suuren tasangon laidassa idän\npuolella silloin, kun leijona karkasi kimppuunne.\"\n\n\"Niin\", myönsi Baynes.\n\n\"Mitä te täällä teette?\"\n\n\"Tyttö varastettiin -- minä koetan häntä pelastaa.\"\n\n\"Varastettiin!\" Sana pamahti kuin luoti kanuunan suusta. \"Kuka hänet\nvarasti?\"\n\n\"Ruotsalainen kauppias Hanson\", vastasi Baynes.\n\n\"Missä hän on?\"\n\nBaynes kertoi Korakille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän\nsaapui Hansonin leiriin. Ennenkuin hän oli lopettanut, oli ensimmäinen\nharmaa kajastus ohentanut pimeyttä. Korak auttoi englantilaisen\nmukavaan asentoon puussa, täytti hänen matkaleilinsä joesta ja nouti\nhänelle hedelmiä syötäväksi. Sitten hän sanoi hänelle hyvästi.\n\n\"Minä menen ruotsalaisen leiriin\", selitti hän. \"Tuon tytön teille\ntakaisin tänne.\"\n\n\"Minä lähden sitten myöskin\", väitti Baynes. \"Se on minun oikeuteni ja\nvelvollisuuteni, sillä hänestä piti tulla vaimoni.\"\n\nKorak kävi yrmeän näköiseksi.\n\n\"Te olette haavoittunut ettekä jaksaisi tehdä sitä matkaa\", sanoi hän.\n\"Yksinäni ehdin nopeammin.\"\n\n\"Menkää sitten\", vastasi Baynes; \"mutta minä tulen perästä. Se on minun\noikeuteni ja velvollisuuteni.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi Korak kohauttaen olkapäitänsä. Jos mies\nhalusi surmansuuhun, ei se häntä liikuttanut. Hänellä oli itselläänkin\nhalu tappaa englantilainen, mutta Miriamin tähden hän ei niin tehnyt.\nJos tyttö rakasti tätä miestä, täytyi hänen tehdä voitavansa\nsuojellakseen kilpailijaansa, mutta hän ei voinut estää toista\nseuraamasta, vaan ainoastaan neuvoa olemaan sitä tekemättä, ja sen\nneuvon hän antoi vakavasti.\n\nNiin lähti Korak ripeästi pohjoista kohti, ja liikaten hitaasti ja\nvaivaloisesti eteenpäin, pian jääden paljon jälkeen, tuli uupunut ja\nhaavoitettu Baynes. Korak oli päässyt virran partaalle Malbinin leiriä\nvastapäätä ennenkuin Baynes oli taivaltanut kolmea kilometriä. Myöhään\niltapäivällä ponnisteli englantilainen yhä väsyneesti eteenpäin,\npakostakin pysähtyen usein lepäämään, ja sitten hän kuuli nelistävän\nhevosen kavioiden töminää takaansa. Vaistomaisesti hän vetäysi vesakon\nsuojaavaan verhoon, ja hetkistä myöhemmin ajaa karautti valkoviittainen\narabialainen ohitse. Baynes ei huutanut ratsastajalle. Hän oli kuullut\nniiden arabialaisten luonteesta, jotka tunkeutuvat näin etäälle\netelään, ja kuulemastansa hän tiesi, että käärme tai pantteri olisi\npikemmin auttanut häntä kuin joku noista pohjoisten seutujen\njumalattomista, uskontonsa käskyt unohtaneista miehistä.\n\nKun Abdul Kamak oli poistunut näkyvistä pohjoiseen suuntaan, alkoi\nBaynesin vaivaloinen vaellus jälleen. Puolta tuntia myöhemmin hänet\ntaas yllätti erehtymättömän selvä nelistäväin hevosten töminä. Tällä\nkertaa oli ratsastajia monta. Taaskin hän etsi piilopaikkaa, mutta kun\nhän sattui olemaan menossa aukeaman poikki, ei hänellä ollut paljoa\ntilaisuutta kätkeytyä. Hän pisti hitaaksi hölkäksi -- mikäli\nheikontuneessa tilassaan kykeni; mutta se ei riittänyt saattamaan häntä\nturvaan, ja ennenkuin hän oli ehtinyt aukeaman toiselle laidalle,\nkarautti joukko valkoviittaisia ratsastajia esille hänen takaansa.\n\nHänet huomatessaan he huusivat arabiankielellä, jota hän ei tietenkään\nymmärtänyt, ja sitten he saartoivat hänet uhkaavina ja vihaisina.\nHeidän kysymyksensä olivat hänelle käsittämättömiä, eivätkä hekään\nkyenneet tulkitsemaan hänen englanninkieltänsä. Vihdoin, kun heidän\nkärsivällisyytensä kaiketikin oli lopussa, käski päällikkö kahden\nmiehistään tarttua häneen, jonka tehtävän ne viipymättä suorittivatkin.\nHe ottivat häneltä aseet ja käskivät hänen kiivetä yhden hevosen\nlautasille, minkä jälkeen kaksi häntä vartioimaan määrättyä miestä\nkääntyi ja ratsasti takaisin etelään, toisten jatkaessa Abdul Kamakin\ntakaa-ajoa.\n\nKun Korak pääsi joen rannalle, josta saattoi nähdä Malbinin leirin,\njoutui hän ymmälle siitä, miten pääsisi ylitse. Hän erotti miehiä\nkävelemässä hökkelien ympärillä boman sisäpuolella; kaiketikin oli\nHanson vielä siellä. Korak ei tiennyt, kuka Miriamin ryöstäjä oikein\noli.\n\nKuinka hän pääsisi ylitse? Ei edes hän tohtinut uhmailla virran vaaroja\n-- melkein varmaa kuolemaa. Hän mietti hetkisen, kääntyi sitten, riensi\npois viidakkoon ja kirkaisi omituisen kimeästi ja läpitunkevasti.\nSilloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, ikäänkuin odottaen vastausta\nkaameaan kutsuunsa, ja tunkeutui sitten taas eteenpäin yhä kauemmaksi\nmetsään.\n\nVihdoin palkittiin hänen kuuntelevat korvansa äänellä, jota ne\nkaipasivat -- urosnorsun toitotuksella; ja vähää myöhemmin työntyi\nKorak puiden välitse Tantorin näkyville, joka seisoi kärsä kohotettuna\nja vaaputellen isoja korviansa.\n\n\"Nopeasti, Tantor!\" huusi apinamies, ja eläin heilahdutti hänet\npäälaellensa. \"Riennä!\" Ja mahtava paksunahkainen vyöryi viidakon läpi\nnuorukaisen ohjatessa sitä mätkimällä sen poskia paljailla\nkantapäillänsä.\n\nKorak ohjasi isoa ratsuaan luoteeseen päin, kunnes saapuivat joen\npartaalle parin kilometrin päähän ruotsalaisen leiristä, millä kohdalla\nKorak tiesi olevan norsujen kahlauspaikan. Pysähdyttämättä ratsuansa\najoi apinamies sen heti virtaan, ja kärsä koholla porhalsi Tantor\nvakaasti toista rantaa kohti. Kerran hyökkäsi varomaton krokotiili sen\nkimppuun, mutta kiemurainen kärsä sukelsi vedenpinnan alle, tarttui\nmatelijan keskiruumiiseen, kiskoi sen päivänvaloon ja paiskasi sadan\njalan päähän alavirtaan. Ja niin pääsi Korak, istuen korkealla,\nturvallisesti ja kuivana virran vyöryjen yli toiselle rannalle.\n\nSitten liikkui Tantor takaisin etelää kohti varmasti ja hellittämättä,\nkeinuvin askelin, väistämättä mitään muita esteitä kuin viidakon isoja\npuita. Toisinaan täytyi Korakin poistua sen leveältä päälaelta ja\nturvautua puihin yläpuolella, kun oksat liian läheltä haravoivat\nelefantin selkää. Mutta vihdoin he saapuivat sen ahon reunalle, jolla\nruotsalaisheittiön leiri sijaitsi, eivätkä vieläkään epäröineet tai\npysähtyneet. Portti oli leirin itäpuolella vastapäätä jokea. Tantor ja\nKorak tulivat pohjoisesta käsin. Sillä puolella ei ollut mitään\nporttia. Mutta mitäpä Tantor tai Korak porteista?\n\nApinamiehen lausuttua sanasen kohotti Tantor herkän kärsänsä korkealle\norjantappuroiden yläpuolelle ja puhkaisi rinnallaan boman, astuen sen\nläpi kuin sitä ei olisi ollutkaan. Kymmenkunta hökkelien edessä\nkyyröttävää neekeriä kohotti katseensa kuullessaan melun, jota eläin\nlähestyessään aiheutti. Huudahtaen kauhusta ja hämmästyksestä ne\nhypähtivät äkkiä pystyyn ja pötkivät avonaista porttia kohti. Tantor\naikoi seurata. Se vihasi ihmisiä ja luuli Korakin tulleen niitä\nahdistamaan; mutta apinamies hillitsi sen ja ohjasi aukeaman keskelle\npystytettyä isoa piikkokankaista telttaa kohti. Siellähän kaiketi\nolivat tyttö ja hänen ryöstäjänsä.\n\nMalbin makasi riippumatossa suojakatoksen alla telttansa edustalla.\nHänen haavansa kirvelivät kovasti, ja verenvuoto oli ollut runsas. Hän\noli hyvin heikko. Hän vilkaisi kummastuneena ääntä kohti, kuullessaan\nmiestensä parkunan, ja näki niiden juoksevan portille. Ja sitten vyöryi\nteltan nurkan takaa mahtava ruho: Tantor, iso urosnorsu, kohosi hänen\neteensä. Malbinin palvelusneekeri, joka ei tuntenut isäntäänsä kohtaan\nkiintymystä eikä uskollisuutta, hätääntyi ja pötki tiehensä, heti kun\nnäki vilahduksenkin eläimestä, joten Malbin jäi yksikseen ja\navuttomaksi.\n\nNorsu pysähtyi muutaman askeleen päähän haavoitetun riippumatosta.\nMalbin vapisi ja voihki... Hän oli liian heikko paetakseen. Hänen\ntäytyi virua siinä, kauhistuneena muljottaen verestäviin, vihaisiin,\npieniin silmiin, jotka tuijottivat häneen, ja odottaa kuolemaansa.\n\nSitten solahti hänen kummastuksekseen mies norsun selästä. Melkein heti\ntunsi Malbin tuon omituisen olennon samaksi, joka seurusteli apinain ja\npaviaanien kanssa, -- viidakon valkoiseksi soturiksi, joka oli\nvapauttanut paviaanien kuninkaan ja johtanut koko tuon vihaisen parven\nkarvaisia paholaisia häntä ja Jönssonia vastaan.\n\nMalbin lyyhistyi vielä alemmaksi.\n\n\"Missä on tyttö?\" kysyi Korak englanninkielellä.\n\n\"Mikä tyttö?\" sanoi Malbin. \"Ei täällä ole mitään tyttöä -- ainoastaan\nneekerieni naisia. Haetko jotakuta niistä?\"\n\n\"Minä tarkoitan valkoista tyttöä\", vastasi Korak. \"Älä valehtele\nminulle, -- sinä viekoittelit hänet ystäviensä luota. Hän on sinulla.\nMissä hän on?\"\n\n\"En minä häntä viekoitellut\", huudahti Malbin. \"Eräs englantilainen\npalkkasi minut varastamaan hänet. Mies tahtoi viedä hänet mukanaan\nLontooseen. Tyttö oli halukas lähtemään. Englantilaisen nimi oli\nBaynes. Mene kysymään häneltä, jos haluat tietää, missä tyttö on.\"\n\n\"Tulen juuri hänen luotansa\", selitti Korak. \"Hän lähetti minut tänne.\nTyttö ei ole hänellä. Lopeta nyt lorusi ja kerro minulle totuus. Missä\nhän on?\" Korak astahti uhkaavasti lähemmäksi ruotsalaista.\n\nMalbin vavahti nähdessään toisen vihaiset kasvot.\n\n\"Minä kerron sinulle!\" huudahti hän. \"Älä tee minulle pahaa, niin\nkerron sinulle kaikki, mitä tiedän. Tyttö oli minulla täällä; mutta\nBaynes suostutteli hänet lähtemään ystäviensä luota -- oli luvannut\nnaida hänet. Baynes ei tiedä, kuka hän on, mutta minä tiedän, ja tiedän\nmyöskin, että on luvattu iso palkinto sille, joka toimittaa hänet\ntakaisin omaisilleen. Sitä palkintoa minä vain havittelin. Mutta hänen\nonnistui livistää käsistäni ja päästä toiselle rannalle yhdellä\nruuhistani. Minä seurasin häntä, mutta sheikki oli siellä, Jumala ties\nmiksi, ja hän tavoitti tytön, hyökkäsi minua vastaan ja ajoi minut\npois. Sitten tuli Baynes suutuksissaan neitosen menettämisestä ja ampui\nminua. Jos haluat tytön saada, mene sheikin luo ja pyydä häneltä, --\nsitä on pidetty sheikin tyttärenä lapsuudestaan asti.\"\n\n\"Eikö hän ole sheikin tytär?\" kysyi Korak.\n\n\"Ei ole\", vastasi Malbin.\n\n\"Kuka hän sitten on?\"\n\nTässä Malbin näki pelastusmahdollisuuden. Ehkä hän sittenkin saattoi\nkäyttää hyväkseen tietojansa -- ehkäpä maksaa niillä henkensä lunnaat.\nHän ei ollut niin herkkäuskoinen, että olisi kuvitellut tämän villin\napinamiehen siekailevan hänen tappamisessaan.\n\n\"Kun löydät hänet, niin kerron sinulle\", sanoi hän, \"jos lupaat säästää\nhenkeni ja jakaa palkkion kanssani. Jos tapat minut, et saa sitä\nkoskaan tietää; sillä ainoastaan sheikki sen tietää, eikä hän suinkaan\nilmoita. Tyttö itse ei aavista alkuperäänsä.\"\n\n\"Jos olet kertonut minulle totuuden, niin säästän sinut\", sanoi Korak.\n\"Minä menen nyt sheikin kylään, ja jollei tyttö ole siellä, palaan\nsinut tappamaan. Mitä taas muihin tietoihisi tulee, niin jos tyttö,\nhänet löydettyämme, niitä haluaa, on meillä kyllä keinoja ne sinulta\nostaa.\"\n\nTappajan katse ja hänen korostuksensa sanalla \"ostaa\" eivät olleet\nMalbinista kovin rauhoittavia. Jollei hänen onnistuisi paeta, riistäisi\ntuo paholainen häneltä varmaankin sekä salaisuuden että hengen,\nennenkuin hänet jättäisi. Malbin toivoi, että hän lähtisi tiehensä ja\nveisi häijysilmäisen toverinsa mukanaan. Elefantin huojuva ruho, joka\nkohosi korkealle hänen yläpuolelleen, ja hänen jokaista liikettänsä\ntarkkaavat inhat pienet silmät saivat Malbinin levottomaksi.\n\nKorak astui ruotsalaisen telttaan varmistuakseen, että Miriam ei ollut\nsiellä. Kun hän poistui Tantorin näkyvistä, astahti eläin, yhä\nMalbiniin tuijottaen, hiukan lähemmäksi miestä. Norsun näkö ei ole\ntarkimpia, mutta ilmeisesti oli iso uros alusta pitäin katsellut tätä\nkeltapartaista valkoista miestä epäluuloisesti. Nyt se ojensi\nkäärmemäisen kärsänsä ruotsalaista kohti, joka hädissään painausi yhä\nsyvemmälle riippumattoonsa.\n\nHerkkätuntoisella jäsenellään se kosketteli ja nuuski säikähtyneen\nMalbinin ruumista yltä yleensä. Tantor päästi matalan, möyryävän\näännähdyksen. Sen pienet silmät kiiluivat. Vihdoinkin se oli tuntenut\nmiehen, joka vuosikausia sitten oli surmannut siltä puolison. Tantor,\nelefantti, ei koskaan unohda eikä koskaan anna anteeksi. Julmista\nkasvoista yläpuolellaan luki Malbin eläimen murha-aikeet. Hän kirkaisi\nhuikeasti Korakille. \"Apuun, apuun! Se pahus aikoo tappaa minut.\"\n\nKorak juoksi teltasta juuri ajoissa nähdäkseen raivostuneen norsun\nkärsän kiertyvän uhrin ympärille, ja sitten lennähtivät riippumatto,\nsuojakatos ja mies korkealle Tantorin pään yli. Korak hyppäsi eläimen\neteen, käskien sitä laskemaan saaliinsa irti ehein nahoin, mutta yhtä\nhyvin hän olisi voinut käskeä ikivirran kääntää juoksunsa. Tantor\npyörähti kuin kissa, paiskasi Malbinin maahan ja polvistui ketterästi\nhänen ruumiilleen. Sitten hän puhkoi maassa viruvaa läjää mahtavilla\ntorahampaillaan, toitottaen ja mylvien raivosta, kunnes se vihdoin\nvarmana, ettei pienintäkään elonkipinää enää ollut raadellussa ja\nsurvotussa lihassa, nosti muodottomaksi möykyksi käyneen Sven Malbinin\nkorkealle ilmaan ja sinkautti verisen röykkiön, joka yhä oli\nsuojakatokseen ja riippumattoon takertuneena, risuaidan yli viidakkoon.\n\nKorak seisoi katsellen surumielin murhenäytelmää, jonka kernaasti olisi\nehkäissyt. Hän ei rakastanut ruotsalaista -- päinvastoin vihasi, mutta\nolisi tahtonut säästää miehen sen salaisuuden tähden, joka oli hänen\nhallussaan. Nyt se salaisuus oli iäksi kätkössä, jollei saisi sheikkiä\nsitä ilmoittamaan; mutta siihen mahdollisuuteen Korak ei paljon\nluottanut.\n\nKavahtamatta mahtavaa Tantoria, ikäänkuin ei olisikaan juuri ollut\npöyristyttävän miestapon todistajana, antoi apinamies sille merkin\nlähestyä ja nostaa hänet päälaelleen. Tantor teki työtä käskettyä\ntottelevaisena kuin kissanpoika, heilauttaen Tappajan varovaisesti\nniskaansa.\n\nTurvallisesta piilopaikastaan viidakossa olivat Malbinin \"pojat\"\nnähneet isäntänsä surman, ja nyt he kauhusta laajentunein silmin\nkatselivat, kuinka outo valkoinen soturi nousi hurjan ratsunsa\npäälaelle ja hävisi viidakkoon samalle kohtaa, mistä oli heidän\nsäikähtyneiden silmiensä eteen ilmestynyt.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nSheikin kylässä\n\n\nSheikki mulkoili vankia, jonka kaksi hänen miehistään oli tuonut\npohjoisesta. Hän oli lähettänyt osaston ajamaan Abdul Kamakia takaa ja\noli äkeissään, että hänelle entisen apurin asemesta oli tuotu\nhaavoitettu ja arvoton englantilainen. Mikseivät olleet heti\nlöydettyään antaneet hänelle armoniskua? Hän oli tietenkin joku\npennitön kauppamies, joka oli harhaillut omalta alueeltaan ja eksynyt.\nSiis arvoton. Sheikki rypisti hänelle synkästi otsaansa.\n\n\"Kuka olet?\" kysyi hän ranskaksi.\n\n\"Olen parooni Morison Baynes Lontoosta\", vastasi hänen vankinsa.\n\nArvonimi kuulosti lupaavalta, ja heti välähti vanhan ovelan rosvon\nmielessä lunnaat. Hänen aikeensa, ellei juuri sävynsä, vankia kohtaan\nmuuttui. Hän tahtoi tiedustella enemmän.\n\n\"Miksi olette luvattomasti hiipinyt minun maahani?\" murisi hän.\n\n\"Minä en tiennyt teidän omistavan Afrikkaa\", vastasi hänen\njalosukuisuutensa Morison. \"Olin etsimässä nuorta neitosta, joka oli\nryöstetty erään ystäväni kodista. Ryöstäjä haavoitti minua, ja minä\najelehdin ruuhessa virtaa alaspäin. Olin matkalla takaisin hänen\nleiriinsä, kun miehenne ottivat minut kiinni.\"\n\n\"Nuorta neitosta?\" kysyi sheikki. \"Tuotako?\" ja hän viittasi\nvasemmalle, vaajavarustuksen vieressä kasvavaan pensasryhmään.\n\nBaynes vilkaisi osoitettuun suuntaan, ja hänen silmänsä suurenivat,\nsillä siellä, istuen maassa jalat ristissä ja selkä heihin käännettynä,\noli Miriam.\n\n\"Miriam!\" huusi Baynes rynnäten neitosta kohti; mutta yksi vartijoista\ntarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet takaisin. Tyttö hyppäsi\npystyyn nimensä kuullessaan ja kääntyi englantilaiseen päin.\n\n\"Morison!\" huudahti hän.\n\n\"Ole hiljaa ja pysy paikoillasi\", kivahti sheikki ja sanoi sitten\nBaynesille: \"Vai olette te se kristitty koira, joka varasti minulta\ntyttäreni?\"\n\n\"Tyttärenne?\" huudahti Baynes ihmeissään. \"Onko hän teidän tyttärenne?\"\n\n\"Hän on minun tyttäreni\", mörähti arabialainen, \"eikä häntä anneta\nkellekään uskottomalle. Olette ansainnut kuoleman, englantilainen,\nmutta jos voitte maksaa henkenne lunnaat, niin saatte elää.\"\n\nBaynesin silmät olivat vielä levällään kummastuksesta, kun hän näin\nodottamatta oli nähnyt Miriamin täällä arabialaisen leirissä, vaikka\nluuli hänen olevan Hansonin vallassa. Mitä oli tapahtunut? Miten\nneitonen oli päässyt ruotsalaisen käsistä? Oliko arabialainen riistänyt\nhäneltä tytön väkivallalla vai oliko tämä päässyt karkaamaan ja\nvapaaehtoisesti palannut sen miehen turviin, joka nimitti häntä\n\"tyttärekseen\"? Baynes olisi antanut paljon sanasta, jonka olisi saanut\nvaihtaa tytön kanssa. Jos Miriam oli täällä turvassa, niin kenties hän\nvain vahingoittaisi tyttöä suututtamalla vastustajaansa, arabialaista,\nyrityksellä viedä hänet pois ja palauttaa hänet englantilaisille\nystävilleen. Hänen jalosukuisuudellaan Morisonilla ei enää ollut mitään\naikeita vietellä tyttöä Lontooseen.\n\n\"No?\" kysyi sheikki.\n\n\"Oh\", huudahti Baynes, \"pyydän anteeksi -- minä ajattelin jotakin\nmuuta. Niin tietysti, maksanhan minä kernaasti. Paljonko arvoisena\nminua pidätte?\"\n\nSheikki mainitsi summan, joka oli melkein kohtuullisempi kuin hänen\njalosukuisuutensa Morison oli odottanut. Jälkimäinen nyökkäsi\ntäydellisen myöntyväisyytensä merkiksi. Hän olisi ollut valmis yhtä\nauliisti lupaamaan summan, joka olisi melkoisesti ylittänyt hänen\nmaksukykynsä, sillä hänellä ei ollut aikomusta suorittaa mitään; --\nainoa syy, miksi hän näennäisesti suostui vaatimukseen, oli se, että\nlunnasrahoja odotellessa hän saisi aikaa ja tilaisuutta vapauttaakseen\nMiriamin, jos huomaisi tytön sitä haluavan. Sheikin selitys, että hän\noli tytön isä, teki tietysti Morisonin mielestä epävarmaksi, olisiko\nMiriam oikeastaan taipuvainen koettamaan täältä karata. Tosin tuntui\nnurinkuriselta, että tämä kaunis ja herttainen nuori nainen mieluummin\njäisi sivistymättömän arabialaisen likaiseen duariin kuin palaisi\nvieraanvaraisen afrikkalaisen uutiskartanon mukavuuteen, ylellisyyteen\nja miellyttävään seurapiiriin, josta hänen jalosukuisuutensa\nMorison oli hänet viekoitellut pois. Mies punehtui ajatellessaan\nvilpillisyyttänsä, jota nämä mietteet hänelle muistuttivat. Hänellä ei\nkuitenkaan ollut aikaa sen enempää muistella, sillä sheikki käski hänen\njalosukuisuutensa Morisonin kirjoittaa Britannian konsulille Algieriin.\nKirjeen sisällön hän saneli niin täsmällisesti ja sujuvasti, että hänen\nvankinsa hyvin huomasi vanhan roiston jo monesti ennenkin hieroneen\nkauppaa englantilaisten omaisten kanssa jonkun sukulaisen lunnaista.\nBaynes epäröi nähdessään kirjeen osoitetuksi konsulille Algieriin ja\nsanoi, että kuluisi lähes vuosi, ennenkuin rahat saapuisivat hänelle.\nMutta sheikki ei ottanut korviinsa Baynesin ehdotusta, että piti\nlähettää sanansaattaja vain lähimpään rannikkokaupunkiin, sieltä\nilmoittaa lähimmälle kaapeliasemalle ja toimittaa Morisonin rahanpyyntö\nsuoraan hänen omille asianajajilleen. Ei, sheikki oli varovainen ja\nviisas. Hän tiesi, että hänen oma suunnitelmansa oli ennenkin johtanut\nhyviin tuloksiin. Toiseen vaihtoehtoon liittyi liian paljon sellaista,\nmistä hänellä ei ollut kokemusta. Rahojen saamisella ei ollut kiirettä\n-- hän saattoi tarpeen tullen odottaa vuoden, parikin; mutta asia ei\nvaatisikaan kuutta kuukautta pitempää aikaa. Hän kääntyi erään takanaan\nseisovan arabialaisen puoleen ja antoi miehelle ohjeita, kuinka vankia\noli kohdeltava.\n\nBaynes ei voinut ymmärtää näitä arabiankielellä lausuttuja sanoja,\nmutta häntä kohti ojennettu peukalo osoitti, että juuri hänestä oli\npuhe. Sheikin puhuttelema arabialainen kumarsi herralleen ja\nviittaisi Baynesia seuraamaan. Englantilainen vilkaisi sheikkiin,\nvarmentuakseen asiasta. Jälkimäinen nyökkäsi kärsimättömästi, ja hänen\njalosukuisuutensa Morison nousi ja seurasi opastansa alkuasukasmajalle,\njoka oli lähellä erästä ulommista vuohennahkateltoista. Tähän pimeään\nja ummehtuneeseen hökkeliin vartija hänet vei, astahti sitten\noviaukolle ja kutsui pari oman hökkelinsä vieressä kyyröttävää\nneekeriä. Ne tulivat viivyttelemättä ja sitoivat arabialaisen käskystä\nBaynesin ranteet ja nilkat aika lujasti. Englantilainen vastusteli\nkiivaasti; mutta kun neekerit tai arabialainenkaan eivät ymmärtäneet\nyhtään sanaa hänen puheestansa, oli hänen turha väitellä heidän\nkanssaan. Sidottuaan hänet he lähtivät majasta. Hänen jalosukuisuutensa\nMorison virui pitkän aikaa miettien kamalaa kohtaloa, joka odotti häntä\npitkien kuukausien kuluessa, ennenkuin hänen ystävänsä ehtisivät kuulla\nhänen tukalasta tilastaan ja toimittaa hänelle apua. Nyt hän toivoi,\nettä he lähettäisivät lunnaat, -- hän maksaisi kernaasti koko summan,\njohon hänet oli arvioitu, kunhan vain pääsisi tästä loukosta.\nEnsin hän oli aikonut sähköttää asianajajilleen, etteivät lähettäisi\nmitään rahoja, vaan ilmoittaisivat brittiläisen Länsi-Afrikan\nhallintoviranomaisille ja vaatisivat lähettämään retkikunnan hänen\navukseen.\n\nHän nyrpisti inhosta ylimysnenäänsä, kun hänen sieraimiinsa tunkivat\nhökkelin kamalat lemut. Likaisista ruohoista, joilla hän virui, erittyi\nhikisten ruumiiden, mädäntyneen eläimellisen aineen ja kaikenlaisten\njätteiden hajua. Mutta pahin oli tulossa. Hän oli virunut vain muutaman\nminuutin epämukavassa asennossa, johon hänet oli heitetty, kun hän\nalkoi selvästi tuntea äkeää syyhymistä käsissään, kaulassaan ja\npäälaellaan. Hän väänsi itsensä istuvaan asentoon kauhistuneena ja\ninhoissaan. Kihelmöiminen levisi nopeasti muihin ruumiinosiin, -- se\noli kiduttavaa, ja hänen kätensä olivat lujasti köytetyt selän taakse!\n\nHän kiskoi ja tempoi siteitään, kunnes uupui; mutta hänen toiveensa\neivät olleet ihan turhat, sillä hän tiesi vähitellen venyttävänsä\nsilmua siksi paljon, että vihdoin kykenisi vetämään toisen kätensä\nvapaaksi. Sitten tuli yö. Hänelle ei tuotu ruokaa eikä juomaa.\nOdotettiinko hänen elävän vuosikauden tyhjästä? Syöpäläisten puremat\nkävivät vähemmän ärsyttäviksi, vaikkeivät vähälukuisemmiksi. Hänen\njalosukuisuudelleen pilkahti toivonsäde tästä turtumuksen oireesta,\njoka ennusti hänen ihonsa pian käyvän tunnottomaksi. Hän tempoi vielä\nheikosti siteitänsä, ja sitten tuli rottia. Jos syöpäläiset olivat\ninhoittavia, olivat rotat suorastaan kauheita. Ne vilistivät hänen\nruumiinsa yli, piipittivät ja tappelivat. Vihdoin alkoi yksi nakertaa\nhänen korvaansa. Noituen ponnistausi Morison istualleen. Rotat\nkaikkosivat. Hän sai työnnetyksi toisen säärensä alleen ja pääsi\npolvilleen ja siitä yli-inhimillisellä ponnistuksella pystyyn. Siinä\nhän seisoi hoiperrellen kuin juopunut, ja kylmä hiki valui hänen\notsaltansa. \"Hyvä jumala!\" jupisi hän. \"Mitä olen tehnyt\nansaitakseni...\" Hän vaikeni. Mitäkö hän oli tehnyt? Hän ajatteli\ntyttöä, joka oli toisessa teltassa samassa kirotussa kylässä. Hän,\nBaynes, sai palkan ansioistaan. Sen käsittäessään hän puri leukansa\nlujasti yhteen. Hän ei enää koskaan valittaisi.\n\nSillä hetkellä hän erotti vihaisesti korostettuja ääniä\nvuohennahkateltasta ihan läheltä sitä, jossa hän itse oli. Joukosta\nkuului naisenkin ääni. Saattoiko se olla Miriamin? Kieli oli\nluultavasti arabiaa, -- hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta\näänensävy oli Miriamin.\n\nHän koetti keksiä jotakin keinoa vihjaistakseen tytölle olevansa näin\nlähellä. Jos Miriam pääsisi irroittamaan hänen siteensä, voisivat he\nyhdessä karata -- mikäli tyttö niin halusi. Se ajatus sai hänet\nhämille. Hän ei ollut varma Miriamin asemasta kylässä. Jos hän oli\nmahtavan sheikin hellitty lapsi, niin hän luultavasti ei haluaisi\nkarata. Siitä oli saatava varma selvyys.\n\nHuvilassa hän oli usein kuullut Miriamin laulavan englantilaista\nkansallishymniä _God Save the King_, My Dearin säestäessä pianolla.\nKorottaen ääntänsä hyräili Baynes nyt sen säveltä. Heti hän kuuli\nMiriamin äänen teltasta. Tyttö puhui nopeasti.\n\n\"Hyvästi, Morison\", huusi hän. \"Jos Jumala on armollinen, niin kuolen\nennen aamua; sillä jos tämän yön jälkeen vielä elän, olen kuollutta\nkurjempi.\"\n\nSitten hän kuuli miehen äänen huutavan vihaisesti, senjälkeen\ntemmellyksen rytinää. Baynes kalpeni kauhusta. Hän tempoi jälleen\nvimmatusti kahleitansa. Ne höllenivät. Hetkistä myöhemmin oli toinen\nkäsi vapaa. Toisen käden irroittaminen oli vain silmänräpäyksen työ.\nKumartuen hän päästi köyden nilkoistaan, suoristausi ja hyökkäsi\nhökkelin ovea kohti, ehtiäkseen Miriamin luo. Hänen astahtaessaan ulos\nyöhön kohosi iso neekerinretkale sulkemaan häneltä tien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMilloin vaadittiin vauhtia, ei Korak luottanut muihin kuin omiin\nlihaksiinsa, ja niinpä hän, heti kun Tantor oli turvallisesti vienyt\nhänet maihin samalle puolen virtaa, jolla sheikin kylä sijaitsi, jätti\nison toverinsa ja kiepsahtaen puihin alkoi vinhasti kiitää etelään päin\nsille suunnalle, missä ruotsalainen oli arvellut Miriamin olevan. Oli\njo pimeä hänen saapuessaan vaajavarustukselle, jota oli melkoisesti\nlujitettu sen jälkeen, kun hän oli pelastanut Miriamin viheliäisestä\nelämästä sen julmassa kehässä. Jättiläispuu ei enää levittänyt oksiaan\npuisen suojavarustuksen yli; mutta tavallisia ihmiskätten rakentamia\npuolustuslaitteita Korak tuskin pitikään esteinä. Irroittaen köyden\nvyötäisiltään hän heitti silmukan erääseen varustuksen teräväkärkisistä\npaaluista. Hetkistä myöhemmin kohosivat hänen silmänsä esteen yli ja\ntarkkasivat kaikkea näköpiirissään. Ketään ei ollut lähettyvillä, ja\nhinaten itsensä harjalle pudottausi Korak keveästi maahan aitauksen\nsisäpuolelle.\n\nSitten hän alkoi salavihkaa etsiä kylässä. Ensiksi hän kääntyi\narabialaisteltoille nuuskien ja kuunnellen. Hän hiipi niiden taakse\nvainuten jotakin merkkiä Miriamista. Eivät edes villit beduiinikoirat\nkuulleet hänen käyntiänsä, niin hiljaa hän liikkui -- varjona varjojen\nlomitse. Tupakanhajusta hän arvasi arabialaisten polttelevan telttainsa\nedustalla. Hänen korviinsa kuului naurunremakkaa ja sitten kylän\nvastapäiseltä sivulta ennen tutunomaisen hymnin sävel: _God Save the\nKing_. Korak pysähtyi hämmästyneenä. Kukahan siellä oli? Ääni oli\nselvästi miehen. Hän muisti nuoren englantilaisen, jonka oli jättänyt\nsamoamaan pitkin rantaa ja joka oli hävinnyt ennen hänen palaamistansa.\nHetkistä myöhemmin kuului vastaukseksi naisen ääni -- Miriamin ääni, --\nja toimintahalun kiihdyttämänä suhahti Korak nopeasti näitä kahta ääntä\nkohden.\n\nKun ilta-ateria oli syöty, oli Miriam mennyt olkivuoteelleen sheikin\nteltan vaimolaosastoon, pieneen, parilla arvottomalla persialaisella\nmatolla eristettyyn peränurkkaan. Siellä hän oli ennen asunut yksinään\nMabunun kanssa, sillä sheikillä ei ollut vaimoja. Eivätkä olosuhteet\nnytkään, hänen oltuaan vuosikausia poissa, olleet muuttuneet, -- hän\noleskeli taaskin kaksistaan Mabunun kanssa vaimojen osastossa. Sitten\nsaapui sheikki ja työnsi verhot sivulle. Hän tuijotti suojan hämärään\nvaloon.\n\n\"Miriam!\" huusi hän. \"Tule tänne.\"\n\nTyttö nousi ja tuli etutelttaan. Sen sisustaa valaisi tulen loimu. Hän\nnäki Ali ben Kadinin, sheikin velipuolen, istua kyyhöttävän matolla,\ntupakoiden. Sheikillä ja Ali ben Kadinilla oli ollut sama isä, mutta\njälkimäisen äiti oli ollut orjatar -- neekerinainen länsirannikolta.\nAli ben Kadin oli vanha, ruma ja melkein musta. Tauti oli syönyt hänen\nnenänsä ja osan toista poskea. Hän kohotti päätänsä ja irvisti, kun\nMiriam astui sisälle.\n\nSheikki viittasi peukalolla Ali ben Kadinia kohti ja sanoi Miriamille:\n\n\"Alan käydä vanhaksi. Minä en elä enää kauan. Senvuoksi olen antanut\nsinut veljelleni Ali ben Kadinille.\"\n\nSiinä kaikki. Ali ben Kadin nousi ja astui tyttöä kohti. Miriam kavahti\nkauhistuneena. Mies tarttui häneen vyötäisiltä.\n\n\"Tule!\" käski hän ja laahasi hänet sheikin teltasta omaansa.\n\nHeidän mentyänsä sheikki päästi röhönaurun. \"Kun lähetän tytön muutaman\nkuukauden perästä pohjoiseen\", jupisi hän itsekseen, \"niin tietävät,\nmikä on palkka Amor ben Khadurin sisarenpojan tappamisesta.\"\n\nAli ben Kadinin teltassa Miriam uhkasi ja rukoili, mutta turhaan.\nHirveä vanha sekarotuinen puhui ensin hyväileviä sanoja, mutta kun\nMiriam purki hänelle kaiken kauhunsa ja inhonsa, raivostui hän,\nhyökkäsi tyttöön käsiksi ja kaappasi hänet syliinsä. Kahdesti Miriam\nriuhtaisihe hänestä irti, ja yhdellä niistä väliajoista, jolloin hänen\nonnistui välttää hätyyttäjäänsä, hän kuuli Baynesin hyräilevän säveltä,\njonka tiesi olevan aiotun hänen korviensa kuultavaksi. Miriamin siihen\nvastatessa hyökkäsi Ali ben Kadin jälleen hänen niskaansa. Tällä kertaa\nhän raahasi tytön telttansa peräsuojaan, jossa kolme neekeritärtä\ntylsän välinpitämättömästi katseli heidän silmiensä edessä esitettävää\nmurhenäytelmää.\n\nKun hänen jalosukuisuutensa Morison näki mustan jättiläisen suuren\nruhon tukkivan häneltä tien, täytti hänen pettymyksensä hänet\neläimellisellä raivolla, joka muutti hänet villipedoksi. Kiroten hän\nkarkasi miehen kimppuun paiskaten hänet ruumiinsa painolla tantereelle.\nSiinä he kamppailivat; neekeri yritti vetää veistänsä tupesta,\nvalkoihoinen taas koetti kuristaa neekeriä hengiltä.\n\nBaynesin sormien puristus tukehdutti avunhuudon, jonka toinen olisi\nkernaasti päästänyt ilmoille; mutta sitten onnistui neekerin paljastaa\naseensa, ja hetkistä myöhemmin tunsi Baynes teräksen viiltävän\nolkapäätänsä. Musta mies iski iskemistänsä. Valkoihoinen irroitti\ntoisen kätensä neekerin kurkusta. Hän hapuili jotakin heitto- tai\nlyömäasetta tanterelta vierestään, ja vihdoin hänen sormiinsa osui\nkivi, jonka hän kaappasi kouraansa. Kohottaen sen vastustajansa pään\nyli mäjäytti jalosukuinen Morison hirvittävän iskun. Heti herpautui\nneekeri huumaantuneena. Baynes antoi sille vielä kaksi iskua. Sitten\nhän hypähti pystyyn ja juoksi vuohennahkaista telttaa kohti, josta oli\nkuullut hätääntyneen Miriamin äänen.\n\nMutta hänen edellään oli jo toinen. Puettuna ainoastaan\nleopardinnahkaansa ja nivusvaatteeseensa sujahti Korak, Tappaja,\nvarjoon Ali ben Kadinin teltan taustalle. Sekarotuinen oli juuri\nraahannut Miriamin peräkammioon, kun Korakin terävä veitsi viilsi\nkuutta jalkaa pitkän raon teltan seinään ja apinamies kookkaana ja\nvoimakkaana ryntäsi sisälle hämmästyneiden henkilöiden silmien eteen.\n\nMiriam näki ja tunsi hänet samassa silmänräpäyksessä kun hän astui\nsisälle. Neidon sydän sykähti ilosta ja ylpeydestä, kun hän sai jälleen\nnähdä ylvään, jaloryhtisen olennon, jota oli niin kauan kaivannut.\n\n\"Korak!\" huudahti hän.\n\n\"Miriam!\" Nuorukainen lausui tämän ainoan sanan hyökätessään\nkummastuneen Ali ben Kadinin kimppuun. Kaikki kolme neekeritärtä\nkarkasivat parkuen yömatoiltaan. Miriam koetti estää niitä lähtemästä,\nmutta ennenkuin hän siinä onnistui, olivat säikähtyneet neekerinaiset\nsyöksyneet Korakin teltan seinään tekemästä halkeamasta ja juosseet\nkirkuen kylälle.\n\nTappajan sormet puristuivat kerran inhoittavan Alin kurkkuun, kerran\nupposi hänen puukkonsa miehen saastaiseen sydämeen -- ja Ali ben Kadin\nvirui kuolleena telttansa lattialla Korak kääntyi Miriamia kohti, ja\nsamalla hetkellä hyppäsi esille verinen, repaleinen ja pörröinen hahmo.\n\n\"Morison!\" huudahti tyttö.\n\nKorak kääntyi tulijaan päin. Hän oli juuri aikonut ottaa Miriamin\nsyliinsä, unohtaen kaikki, mitä oli saattanut tapahtua siitä ajasta,\nkun viimeksi oli tytön nähnyt. Nyt palautti nuoren englantilaisen tulo\nhänen mieleensä kohtauksen, jonka hän oli nähnyt pienellä aukeamalla,\nja haikean epätoivon hyöky kuohahti apinamiehen yli.\n\nUlkoa kuului jo äskeisten kolmen neekerinaisen alkuunpaneman\nhälytyksen huutoja. Miehiä juoksi Ali ben Kadinin telttaa kohti.\nSilmänräpäystäkään ei saanut hukata.\n\n\"Nopeasti!\" huusi Korak kääntyen Baynesia kohti, joka vielä oli tuskin\ntajunnut, seisoiko hän ystävän vai vihollisen edessä.\n\n\"Viekää hänet telttojen taitse vaajavarustukselle. Tässä on köyteni.\nSen avulla voitte kiivetä aidan yli ja päästä pakoon.\"\n\n\"Entä sinä, Korak?\" kysyi Miriam.\n\n\"Minä jään\", vastasi apinamies. \"Minulla on asiaa sheikille.\"\n\nMiriam olisi viipynyt, mutta Tappaja tarttui heihin kumpaankin\nhartioista ja sysäsi heidät seinän halkeamasta ulos pimentoon.\n\n\"Juoskaa nyt minkä jaksatte\", kehoitti hän ja kääntyi kohtaamaan ja\npidättämään niitä, joita etupuolelta tulvi telttaan.\n\nApinamies taisteli hyvin -- paremmin kuin koskaan ennen; mutta ylivoima\noli hänellekin liian suuri, vaikka hän voitti, mitä enimmin halusi --\naikaa englantilaiselle paeta Miriamin kanssa. Sitten hän sortui\nmonilukuisen joukon edessä, ja muutamaa minuuttia myöhemmin vietiin\nhänet sidottuna ja vartioituna sheikin telttaan.\n\nVanhus silmäili häntä ääneti pitkän aikaa. Hän koetti mielessään etsiä\nkyllin julmaa kidutusmuotoa, jotta se tyydyttäisi hänen raivonsa ja\nvihansa miestä kohtaan, joka jo toistamiseen riisti häneltä Miriamin.\nAli ben Kadinin tappaminen ei häntä paljoa suututtanut, sillä olihan\nhän aina vihannut isänsä inhoittavan orjattaren inhoittavaa poikaa.\nMutta isku, jonka hän itse oli tältä alastomalta valkoiselta soturilta\nkerran saanut, lisäsi virikettä hänen raivoonsa. Hän ei voinut keksiä\nmitään riittävää rangaistusta moisille rikoksille.\n\nMutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan Korakia keskeytti\näänettömyyden viidakosta suojavarustuksen takaa kuuluvan norsun\ntoitotus. Hymyn häivä värähti Korakin huulille. Hän käänsi päätänsä\nhiukkasen siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja sitten purkautui\nhänen huuliltaan matala, kaamea mörinä. Yksi häntä vartioivista\nneekereistä sipaisi häntä keihäänsä varrella suulle; mutta kukaan\nheistä ei tiennyt hänen huutonsa merkitystä.\n\nViidakossa heristi Tantor korviaan, kun Korakin kutsu niihin osui. Se\nlähestyi vaajavarustusta, nosti kärsänsä sen yli ja haisteli. Sitten se\npuski päällään puisia pölkkyjä, mutta varustus oli liian vahva ja\nmyötäsi vain hiukan.\n\nSheikki nousi vihdoin teltassaan ja osoittaen sidottua vankia kääntyi\nerään apurinsa puoleen.\n\n\"Polttakaa hänet heti\", komensi hän. \"Polttopaalu on jo pystyssä.\"\n\nVartija työnsi Korakia sheikin luota. Hänet laahattiin avoimelle\npaikalle kylän keskelle, missä oli maahan pystytetty pitkä paalu. Se ei\nollut aiottu polttoroviota varten, mutta paaluun oli mukava sitoa\nniskoittelevia orjia piestäviksi -- usein siihen asti, kunnes kuolema\nlopetti heidän tuskansa.\n\nSiihen he sitoivat Korakin. Sitten tuotiin risuja ja kasattiin hänen\nympärilleen, ja sheikki saapui paikalle ollakseen uhrinsa kidutusta\nnäkemässä. Mutta Korak ei väräyttänyt lihastakaan, vaikka jo tuotiinkin\nkekäle ja liekit pian leimahtivat kuivassa ruuhkassa.\n\nVielä kerran hän äännähti jo sheikin teltasta lähettämänsä kumean\nkutsun, ja nyt kuului vaajavarustuksen takaa jälleen elefantin\ntoitotus.\n\nVanha Tantor oli turhaan puskenut aitaa. Korakin kutsuva ääni ja\nihmisen, vihollisen, haju yllytti suuren eläimen raivoon ja kiukkuun\npidättävää mykkää seinää vastaan. Norsu kääntyi ja peräytyi muutaman\naskeleen, kääntyi sitten jälleen, kohotti kärsänsä ja päästi ilmoille\nmahtavan, karjaisevan vihantoitotuksen, painoi päänsä alas ja vyöryi\nkuin lihasta, luusta ja jänteistä kokoonpantu valtava muurinmurtaja\nsuoraan vahvaa estettä vasten.\n\nVaajavarustus horjui ja pirstautui sysäyksestä, ja murroksesta hyökkäsi\nsisään raivostunut uros. Korak kuuli tämän ryskeen, kuten muutkin,\nmutta ainoastaan hän osasi sen myöskin tulkita, muiden ollessa ymmällä.\nLiekit hiipivät häntä lähemmäksi, mutta yksi neekereistä kuuli ääntä\ntakaansa, kääntyi ja näki Tantorin mahtavan ruhon tulla rymistävän\nheitä kohti. Mies kirkaisi ja pakeni, ja sitten urosnorsu astui heidän\nkeskelleen, heitellen neekereitä ja arabialaisia oikealle ja\nvasemmalle, syöstessään peloittavien liekkien läpi rakastamansa toverin\navuksi.\n\nHuudellen määräyksiä seuralaisilleen riensi sheikki noutamaan\nkivääriänsä. Tantor kiersi kärsänsä Korakin ruumiin ja paalun\nympärille, johon hänet oli sidottu, ja riuhtaisi sen maasta. Liekit\nkärvensivät sen herkkätuntoista -- paksuudestaankin huolimatta\nherkkätuntoista -- nahkaa, niin että se, vimmoissaan yrittäen sekä\npelastaa ystävänsä että välttää vihaamaansa valkeata, oli vähällä\nrutistaa apinamiehen hengiltä.\n\nNostaen taakkansa korkealle päänsä yli kääntyi metsän jättiläinen\njuoksemaan vastikään tekemäänsä aitamurtoa kohti. Pyssy kädessä\nhyökkäsi sheikki suoraan hurjistuneen eläimen tielle. Hän kohotti\naseensa ja laukaisi kerran. Luoti lensi harhaan; samassa ryntäsi Tantor\nhänen kimppuunsa ja juostessaan hänen ylitsensä musersi hänet\njättiläisjaloillaan, niinkuin te tai minä voisimme survaista hengiltä\ntiellemme sattuneen muurahaisen.\n\nJa kantaen taakkaansa varovaisesti astui sitten Tantor, norsu, viidakon\npimentoon.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nPolttoroviolta\n\n\nHuikaistuneena jo kauan kuolleeksi luulemansa Korakin odottamattomasta\nnäkemisestä salli Miriam Baynesin viedä hänet pois. Telttojen välitse\nopasti englantilainen hänet turvallisesti vaajavarustuksen luo ja\nviskasi siellä Korakin ohjeiden mukaan silmukan siihen tarkoitukseen\nvalitsemansa pystyriu'un huippuun. Vaivaloisesti hän pääsi varustuksen\nharjalle ja kurotti sitten taas kätensä nostaakseen Miriamin viereensä.\n\n\"Tule!\" kuiskasi hän. \"Meidän täytyy rientää.\" Mutta silloin Miriam\nikäänkuin unesta heränneenä tuli täyteen tajuunsa. Siellä hänen\ntakanaan kylässä oli Korak -- hänen Korakinsa -- taistelemassa yksinään\nhänen vihollisiansa vastaan. Hänen paikkansa oli Korakin rinnalla\ntaistelemassa hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Hän vilkaisi\nBaynesiin.\n\n\"Menkää!\" käski hän. \"Palatkaa Bwanan luo ja noutakaa apua. Minun\npaikkani on täällä. Teidän jäämisestänne ei olisi mitään hyötyä.\nLähtekää, kun kerran pääsette, ja tuokaa suuri Bwana tänne kanssanne.\"\n\nÄäneti solui hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes maahan aitauksen\nsisäpuolelle Miriamin viereen.\n\n\"Vain teidän tähtenne minä hänet jätin\", sanoi hän nyökäten telttoihin\npäin, joiden luota he juuri olivat tulleet. \"Minä tiesin, että hän\nkykeni pidättämään niitä kauemmin kuin minä ja antamaan teille\npakotilaisuuden, jota minä en ehkä olisi voinut tarjota. Mutta _minun_\nolisi tullut jäädä. Kuulin teidän nimittävän häntä Korakiksi, joten nyt\ntiedän, kuka hän on. Hän hoivasi teitä. Minä olisin tehnyt teille\nvääryyttä. Ei -- älkää keskeyttäkö! Minä tahdon nyt teille kertoa\ntotuuden ja antaa teidän tietää, mikä elukka olen ollut. Suunnittelin\nteidän viemistänne Lontooseen, kuten tiedätte, mutta minä en aikonut\nteitä naida. Niin, kavahtakaa minua -- sen minä ansaitsen. Minä\nansaitsen teidän ylenkatseenne ja inhonne; mutta silloin en tiennyt,\nmitä rakkaus on. Sen opittuani olen oppinut muutakin, olen käsittänyt\nkaiken ikäni olleeni kehno ja pelkuri. Katselin halveksien niitä, joita\npidin yhteiskunnallisesti itseäni alhaisempina. Siitä lähtien, kun\nHanson petkutti minua ja otti teidät itselleen, olen ollut kuin\nhornassa. Mutta se kehitti minut mieheksi, vaikka liian myöhään. Nyt\nvoin tarjota teille rehellistä rakkautta ja pitää kunniana saada\nteidänlaisenne tytön vaimokseni.\"\n\nTuokion oli Miriam ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen ensimmäinen\nkysymyksensä koski toista asiaa.\n\n\"Kuinka te satuitte olemaan kylässä?\" sanoi hän.\n\nBaynes kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kun oli\nneekeriltä kuullut Hansonin vilpillisyydestä.\n\n\"Sanotte olevanne pelkuri\", virkkoi Miriam, \"ja kuitenkin olette tehnyt\nkaiken tämän minut pelastaaksenne? Rohkeus, jota epäilemättä vaadittiin\nkertoaksenne minulle sen, mitä minulle vastikään kerroitte, on myöskin\nrohkeutta, vaikka toista lajia, ja osoittaa, että te ette ole\nsiveellisesti pelkuri, samoin kuin urheutenne todistaa, ettei teissä\nole sitä vikaa myöskään ruumiillisesti. Minä en voisi rakastaa\npelkuria.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että rakastatte minua?\" huohotti Baynes hämmästyneenä,\nastahtaen häntä kohti ikäänkuin ottaakseen hänet syliinsä; mutta\nneitonen torjui kädellään ja työnsi häntä hellästi pois, ikäänkuin\nsanoakseen: ei vielä! Mitä hän tarkoitti, tiesi hän tuskin itsekään.\nHän luuli rakastavansa Baynesia, sitä ei tarvinnut miettiä; eikä hän\nluullut rakkautensa tähän nuoreen englantilaiseen olevan uskottomuutta\nKorakia kohtaan, sillä hänen rakkautensa Korakiin oli muuttumatta --\nsisaren rakkautta hellää veljeä kohtaan. Heidän seisoessaan siinä\nkeskustelemassa vaikenivat äänet kylässä.\n\n\"Ne ovat tappaneet hänet\", kuiskasi Miriam.\n\nTämä lause muistutti Baynesille, miksi he olivat palaamassa.\n\n\"Odottakaa tässä\", sanoi hän. \"Minä menen katsomaan. Jos hän on\nkuollut, emme voi häntä auttaa. Jos hän elää, teen parhaani\nvapauttaakseni hänet.\"\n\n\"Lähtekäämme yhdessä\", vastasi Miriam. \"Mennään!\"\n\nJa Miriam astui edellä sitä telttaa kohti, jossa viimeksi olivat\nnähneet Korakin. Usein täytyi heidän heittäytyä maahan jonkun teltan\ntai majan varjoon, sillä ihmisiä liikkui nyt kiireesti edestakaisin --\nkoko kylä oli herännyt jalkeille. Ali ben Kadinin teltalle palaamiseen\nkului paljoa pitempi aika kuin heidän nopeaan pakoonsa aitauksen luo.\nVarovaisesti he hiipivät repeämälle, jonka Korak oli veitsellään\nviiltänyt teltan takaseinään. Miriam tirkisti sisälle -- peräkammio oli\ntyhjä. Hän ryömi aukosta sinne, Baynes hänen kintereillään, ja pujahti\nsitten hiljaa ryijyjen luo, jotka jakoivat teltan kahteen osaan.\nTyöntäen verhot syrjään katsahti Miriam etumaiseen. Sielläkään ei ollut\nketään. Hän astui teltan ovelle ja vilkaisi ulos. Silloin hän äännähti\nkauhusta. Baynes tirkisti hänen olkapäänsä ohi, ja nähdessään, mikä oli\nsäikähdyttänyt tytön, hänkin kirahti; mutta hänen suustansa pääsi\nkiukkuinen kirous.\n\nSadan jalan päässä he näkivät Korakin sidottuna paaluun -- hänen\nympärilleen kasatut risut jo ilmiliekissä. Englantilainen työnsi\nMiriamin sivulle ja ryntäsi tuomittua miestä kohti. Mitä hän voisi\ntehdä uhmatessaan monia kymmeniä vihamielisiä neekerejä ja\narabialaisia, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Samassa syöksyi Tantor\nvaajavarustuksen läpi ja hyökkäsi ihmisliutaa vastaan. Raivostuneen\neläimen nähdessään kääntyi joukko pakosalle kuljettaen Baynesia\nmukanaan takaisin. Tuokiossa oli kaikki ohi, ja elefantti oli\npoistunut saaliineen, mutta kylä oli kauttaaltaan kuin paholaisen\ntemmellystanner. Miehiä, naisia ja lapsia juoksi hujan hajan, turvaa\netsien. Rakit pakenivat haukkua luskuttaen. Paksunahkaisen\ntoitotuksesta säikähtyneet hevoset, kameelit ja aasit potkivat ja\nreuhtoivat liekaan sidottuina. Kymmenen, parikymmentä pääsi irti, ja\nhänen ohitseen laukkaavat elukat herättivät Baynesin aivoissa nopean\ntuuman. Hän kääntyi etsiäkseen Miriamia, mutta tämä olikin hänen\nolkansa takana.\n\n\"Hevosia!\" huudahti hän. \"Kunpa saisimme pari hevosta!\"\n\nYhtyen tähän ajatukseen vei Miriam hänet kylän äärimmäiselle laidalle.\n\n\"Päästäkää niistä kaksi\", sanoi hän, \"ja taluttakaa ne tuonne hökkelien\nsuojaan. Minä tiedän, missä on satuloita. Minä käyn hakemassa satulat\nja suitset\", ja ennenkuin Baynes ehti häntä pysähdyttää, oli hän\nmennyt.\n\nEnglantilainen päästi nopeasti irti kaksi äksyistä eläimistä ja vei ne\nMiriamin osoittamalle paikalle. Täällä hän odotti levottomasti ajan,\njoka hänestä tuntui tuntikaudelta, mutta todellisesti oli vain muutamia\nminuutteja. Sitten hän näki tytön saapuvan raahustaen kahta satulaa.\nNopeasti he panivat ne hevosten selkään. Vielä palavan kidutusnuotion\nvalossa he näkivät, että neekerit ja arabialaiset vähitellen toipuivat\npakokauhustaan. Miehiä juoksi sinne tänne, keräten hajallaan kirmaavia\neläimiä, ja pari kolme talutti jo kiinniottamiaan takaisin kylän\ntoiseen päähän, missä Miriam ja Baynes juuri valjastivat ratsujansa.\nNyt hyppäsi tyttö satulaan.\n\n\"Rientäkää!\" kuiskasi hän. \"Meidän on pidettävä kiirettä. Ratsastakaa\nTantorin tekemästä aukosta\", ja kun hän näki Baynesin kiepauttavan\ntoisen säärensä hevosen selän yli, heitti hän ohjakset höllälleen\nratsunsa kaulaan. Syöksähtäen lähti hermostunut eläin kiitämään. Lyhyin\npolku kulki suoraan kylän keskitse, ja sitä Miriam seurasi. Baynes oli\nihan hänen takanaan, ja heidän ratsunsa kiitivät täyttä vauhtia.\n\nNiin nopea ja raju oli heidän pakonsa, että he olivat ennättäneet\npuoliväliin kylää, ennenkuin hämmästyneet asukkaat äkkäsivät, mitä\ntapahtui. Sitten eräs arabialainen tunsi heidät ja huutaen hälytykseksi\nkohotti kiväärinsä ja ampui. Pamaus oli merkkinä yhteislaukaukseen, ja\nluotien vinkuessa ajoivat Miriam ja Baynes laukkaavat ratsunsa\naitamurron läpi ja hävisivät hyvin poljettua latua pitkin pohjoiseen.\n\nEntä Korak?\n\nTantor kantoi hänet syvälle viidakkoon ja pysähtyi vasta sitten, kun\netäisestä kylästä ei enää kuulunut mitään ääntä sen tarkkoihin korviin.\nSilloin se laski taakkansa hellävaroen maahan. Korak yritti vapautua\nkahleistaan, mutta hänenkään suuri voimansa ei riittänyt riuhtaisemaan\npoikki monisäikeistä, tiukkaan solmittua köyttä, jolla hänet oli\nsidottu. Hänen maatessaan siinä, vuoroin ponnistellen, vuoroin leväten,\nseisoi norsu häntä vartioimassa, eikä viidakossa ollut niin\nuhkarohkeata vihollista, että olisi mielinyt uhmailla äkillistä\nkuolemaa, jonka isoruhoinen elukka olisi sille tuottanut.\n\nPäivä sarasti, eikä Korak ollut lähempänä vapautta kuin ennen. Hän\nalkoi uskoa kuolevansa sinne janoon ja nälkään, vaikka ravintoa oli\nlähettyvillä yllin kyllin, sillä hän tiesi, että Tantor ei kyennyt\npäästämään häntä kahlehtivan köyden solmuja.\n\nJa hänen ponnistellessaan siteitään vastaan kaiken yötä ratsastivat\nBaynes ja Miriam nopeasti pohjoiseen päin joen vartta pitkin. Tyttö oli\nvakuuttanut Baynesille, että Korak oli turvassa viidakossa, kun Tantor\noli hänen seurassaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, ettei\napinamies ehkä kykenisikään katkomaan siteitänsä. Jonkun arabialaisen\nkiväärinluoti oli haavoittanut Baynesiä, ja tyttö halusi saattaa hänet\ntakaisin Bwanan kotiin, jotta hän saisi asianmukaista hoitoa.\n\n\"Sitten\", sanoi hän, \"pyydän Bwanaa tulemaan kanssani Korakia etsimään.\nHänen täytyy tulla elämään meidän seuraamme.\"\n\nHe ratsastivat kaiken yötä, ja aamu oli juuri valjennut kun he äkkiä\ntapasivat etelään päin rientävän joukon. Siinä oli Bwana itse\nkiiltävänmustine sotureineen. Baynesin nähdessään rypisti kookas\nenglantilainen synkästi kulmiansa, mutta hän tahtoi kuulla Miriamin\nselostuksen, ennenkuin päästi sydämessään hillitsemänsä suuttumuksen\nvalloilleen. Kun tyttö oli lopettanut, näkyi hän unohtaneen Baynesin.\nHänen ajatuksensa askartelivat toisessa henkilössä.\n\n\"Sanoit löytäneesi Korakin?\" tutkaisi hän. \"Näitkö hänet todellakin?\"\n\n\"Näin\", vastasi Miriam, \"yhtä selvästi kuin näen teidät ja minä pyydän\nteitä tulemaan mukaani, Bwana, auttaaksenne minua löytämään hänet\njälleen.\"\n\n\"Näittekö tekin hänet?\" Bwana kääntyi hänen jalosukuisuutensa Morisonin\npuoleen.\n\n\"Kyllä\", vastasi Baynes, \"hyvin selvästi.\"\n\n\"Minkälaiselta se mies näytti?\" jatkoi Bwana. \"Kuinka vanhaksi hänet\narvioitsitte?\"\n\n\"Sanoisin, että hän on englantilainen ja jokseenkin minun\nikäiseni\", vastasi Baynes, \"tai ehkä vanhempi. Hän on ihmeellisen\njäntevälihaksinen ja tavattoman ahavoitunut.\"\n\n\"Hänen silmänsä ja tukkansa? Panitteko merkille?\"\n\nBwana puhui nopeasti, melkein kiihkeästi. Miriam ehätti vastaamaan.\n\n\"Korakin tukka on musta ja silmät harmaat\", vastasi tyttö.\n\nBwana kääntyi neekeripäällikkönsä puoleen.\n\n\"Vie neiti Miriam ja herra Baynes kotiin\", käski hän. \"Minä lähden\nviidakkoon.\"\n\n\"Sallikaa minun tulla mukaanne, Bwana\", huudahti Miriam. \"Te lähdette\netsimään Korakia. Sallikaa minunkin tulla!\"\n\nBwana kääntyi surumielisesti, mutta päättävästi tyttöön päin.\n\n\"Sinun paikkasi\", sanoi hän, \"on rakastamasi miehen luona.\"\n\nSitten hän viittasi päällikköänsä ottamaan hänen hevosensa ja lähtemään\npaluumatkalle maatilalle. Miriam nousi hitaasti sen väsyneen\narabialaisen ratsun selkään, joka oli tuonut hänet sheikin kylästä.\nKyhättiin paarit Baynesille, jolla nyt oli kuumetta, ja pieni\nratsasseurue lähti verkalleen vaeltamaan mutkittelevaa latua joenvartta\npitkin.\n\nBwana jäi heitä katselemaan, kunnes he olivat häipyneet näkyvistä.\nKertaakaan ei Miriam ollut vilkaissut taaksensa. Hän ratsasti pää\npainuksissa ja olkapäät kumarassa. Bwana huokasi. Hän rakasti tätä\npientä arabialaistyttöä kuin omaa tytärtänsä. Hän käsitti, että\nnuoresta englantilaisesta oli tullut toinen mies, eikä hän siis voinut\npanna vastaan, jos Miriam todella häntä rakasti; mutta sittenkään ei\nBwana voinut olla siitä varma, että jalosukuinen Morison ansaitsi hänen\npienen Miriaminsa. Hitaasti hän kääntyi läheistä puuta kohti. Hypäten\nylös hän tarttui alempaan oksaan ja veti itsensä ylempiin. Hänen\nliikkeensä olivat kissamaisen ketterät. Hän nousi korkealle puuhun ja\nalkoi siellä riisua vaatteitaan. Toiselle olkapäälle heitetystä\nmetsästyslaukusta hän veti pitkän kaistaleen naarashirven nahkaa,\nsievän köysikiemuran ja julmannäköisen puukon. Hirvennahan hän kietoi\nnivusvaatteeksi, pujotti köysikiemuran olkapäälleen ja työnsi puukon\nvyölleen.\n\nKun hän seisoi pystyssä, pää kenossa ja valtava rintansa pullistettuna,\nkohosi hänen huulilleen hetkiseksi synkkä hymy. Hänen sieraimensa\nlaajenivat, kun hän haisteli viidakon tuoksuja. Harmaat silmät\nkapenivat. Kyyristyen hän hyppäsi matalammalle oksalle ja lähti\nsamoilemaan puiden välitse kaakkoa kohti, virrasta poispäin. Hän\nliikkui nopeasti, vain silloin tällöin pysähtyen korottaakseen äänensä\nkaameaan ja läpitunkevaan kirkaisuun ja hetkiseksi odottaakseen\nvastausta.\n\nHän oli täten samoillut useita tunteja, kun hän hiukan vasemmalta\nedestäpäin kaukaa viidakosta kuuli heikon vastauksen -- urosapinan\nvastaushuudon. Hänen hermojansa kutkutti ja hänen silmänsä hehkuivat,\nkun tämä ääni tuli hänen korviinsa. Taaskin hän päästi kamalan huutonsa\nja kiiti eteenpäin muuttaen suuntaansa. --\n\nLopuksi käsittäen, että hänen täytyi kuolla, jos jäisi paikalleen ja\nodottaisi apua, jota ei voinut saapua, puhutteli Korak Tantoria sillä\nomituisella kielellä, jota iso eläin ymmärsi. Hän käski elefantin\nnostaa hänet ylös ja viedä koilliseen päin. Siellä oli Korak äskettäin\nnähnyt sekä valkoisia että mustia miehiä. Jos hän sattuisi tapaamaan\njonkun jälkimäisistä, oli helppoa käskeä Tantor kaappaamaan miekkonen,\nja sitten Korak voisi hänellä päästättää itsensä paalusta. Ainakin\nmaksoi vaivan sitä yrittää mieluummin kuin virua siellä viidakossa\nkuolemaan asti. Tantorin kantaessa häntä eteenpäin metsän läpi huuteli\nKorak vähän väliä niin kovaa kuin jaksoi, toivoen herättävänsä Akutin\nihmisenmuotoisten apinain huomion, joiden lauma vaelluksillaan usein\njoutui näille tienoille. Ehkäpä Akut kykenisi käsittelemään solmuja --\nolihan se tehnyt niin silloinkin, kun venäläinen oli sitonut Korakin\nvuosia sitten. Ja Akut, joka liikuskeli hänen eteläpuolellaan, kuuli\nheikosti hänen kutsunsa ja saapui. Eräs toinenkin ne kuuli.\n\nSitten kun Bwana oli jättänyt seuralaisensa lähettäen heidät takaisin\nmaatilalle, oli Miriam ratsastanut vähän matkaa pää kumarassa. Ken voi\naavistaa, mitä ajatuksia risteili hänen vilkkaissa aivoissaan. Nyt hän\nnäkyi päässeen ratkaisuun. Hän kutsui päällysmiehen luokseen.\n\n\"Minä lähden takaisin Bwanan luo\", ilmoitti hän.\n\nNeekeri pudisti päätänsä. \"Ei!\" selitti hän. \"Bwana sanoi, että minun\non vietävä teidät kotiin. Siis minä vien teidät kotiin.\"\n\n\"Kieltäydyt päästämästä minua?\" kysyi tyttö.\n\nNeekeri nyökkäsi ja jättäytyi jälkeen, voidakseen paremmin pitää häntä\nsilmällä. Miriam hymyili puolittain. Pian kulki hänen hevosensa\nmatalalla riippuvan oksan alitse, ja musta päällysmies sai tuijottaa\ntytön tyhjään satulaan. Hän juoksi eteenpäin puuta kohti, johon\nneitonen oli hävinnyt, mutta ei nähnyt hänestä vilahdustakaan. Hän\nkutsui; mutta mitään vastausta ei kuulunut, jollei ehkä matalaa,\nilkkuvaa naurua kaukaa oikealta. Hän lähetti miehensä viidakkoon\netsimään tyttöä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Hetkisen perästä hän\nryhtyi jatkamaan matkaa maatilalle, sillä nyt oli Baynesilla\nkuumehoureita.\n\nMiriam riensi heti takaisin, oikaisten sinne päin, jonne otaksui\nTantorin suuntaavan matkansa -- sille paikalle, jolle tiesi norsujen\nusein kerääntyvän metsän sydämeen, suoraan itään sheikin kylästä. Hän\nliikkui ääneti ja nopeasti. Hän oli karkoittanut mielestään kaikki muut\najatukset paitsi sen, että piti löytää Korak ja tuoda hänet mukanaan.\nSe oli hänen velvollisuutensa. Tähän päätökseen oli vielä liittynyt\nkiusallinen pelko, että Korak ehkä ei ollut suoriutunut ilman mitään\nvammaa. Hän nuhteli itseänsä, ettei ollut sitä ennemmin ajatellut, vaan\noli halutessaan saattaa haavoittunutta Morisonia takaisin kartanoon\njättänyt muistelematta Korakin mahdollisia tarpeita. Hän oli matkannut\nnopeasti ja levähtämättä useita tunteja, kun vihdoin kuuli edeltänsä\nison, tovereitaan kutsuvan apinan tutunomaisen huudon.\n\nHän ei vastannut, joudutti vain vauhtiaan, kunnes melkein lensi. Nyt\nhän tunsi herkkiin sieraimiinsa Tantorin hajun ja tiesi olevansa\noikealla tolalla, lähellä etsittäväänsä. Mutta hän ei huutanut, koska\ntahtoi yllättää nuorukaisen. Pian hän siinä onnistuikin, ilmestyen\näkkiä toverusten näkyviin, ison norsun huojuessa eteenpäin, keinuttaen\nmiestä ja raskasta paalua päälaellaan ja pidellen niitä siellä ylöspäin\nkierretyllä kärsällään.\n\n\"Korak!\" huusi Miriam lehvistä hänen yläpuoleltaan. Heti käännähti iso\nurosnorsu ääntä kohti, laski taakkansa maahan ja toitottaen hurjasti\nvalmistausi puolustamaan toveriansa. Kun apinamies tunsi tytön äänen,\nnousi hänelle äkkiä pala kurkkuun.\n\n\"Miriam!\" huusi hän takaisin tytölle.\n\nMiriam kiipesi maahan ja juoksi riemuiten esille Korakia päästämään;\nmutta Tantor painoi päänsä pahaenteisesti alaspäin ja toitotti\nvaroituksen.\n\n\"Peräydy! Peräydy!\" huusi Korak. \"Se tappaa sinut.\"\n\nMiriam pysähtyi. \"Tantor!\" puhui hän isolle eläimelle. \"Etkö muista\nminua? Minä olen pikku Miriam. Ennenhän minä usein ratsastin leveällä\nselälläsi.\" Mutta norsu vain päästeli möyryäviä ääniä kurkustaan ja\nravisteli torahampaitansa vihaisessa uhmassa. Korak yritti kyllä sitä\nlauhduttaa. Hän käski sen mennä pois, jotta tyttö voisi tulla hänet\npäästämään; mutta Tantor ei totellut. Kaikissa muissa ihmisolennoissa,\npaitsi Korakissa, se näki vihollisen. Se luuli tytön aikovan tehdä\nhänen toverilleen pahaa eikä mielinyt antaa siihen mitään tilaisuutta.\nTuntikauden koettivat tyttö ja mies keksiä jonkun keinon, millä\nvoisivat pettää kiusallisen, liian huolehtivan vartijan, mutta turhaan.\nTantor piti päänsä synkän tinkimättömästi eikä sallinut kenenkään\nlähestyä Korakia.\n\nSitten keksi mies juonen. \"Ole menevinäsi takaisin\", huusi hän tytölle.\n\"Pysyttele tuulen alla, jotta Tantor ei vainua sinua, ja seuraa meitä\nsitten. Jonkun ajan perästä minä käsken sen laskea itseni alas ja\nlähetän sen jollakin verukkeella pois. Kun se on mennyt, voit livahtaa\nesille ja katkaista siteeni. Onko sinulla veistä?\"\n\n\"On, minulla on veitsi\", vastasi tyttö. \"Minä lähden nyt; tottahan\nmeidän onnistuu sitä puijata. Mutta älä ole liian varma -- Tantor on\noveluuden isä.\"\n\nKorak hymyili, sillä hän tiesi, että tyttö oli oikeassa. Pian oli\nMiriam poistunut. Norsu kuunteli ja kohotti kärsäänsä vainutakseen\nhänet. Korak käski eläimen nostaa hänet taaskin päälaelleen ja jatkaa\nmatkaa. Hetkisen epäröityään se teki työtä käskettyä. Juuri silloin\nkuuli Korak apinan etäisen merkkihuudon.\n\n-- Akut! -- ajatteli hän. -- Hyvä! Tantor tuntee Akutin hyvin. Kyllä\nmaar se antaa Akutin lähestyä.\n\nKorottaen äänensä vastasi Korak apinan kutsuun, mutta salli kuitenkin\nTantorin kuljettaa häntä eteenpäin viidakossa. Eihän haittaisi koettaa\ntoistakin suunnitelmaa. He olivat saapuneet aukealle kohdalle, ja Korak\nhaistoi selvästi vettä. Tässä on sopiva paikka ja sopiva veruke. Hän\nkäski Tantorin laskea hänet alas ja mennä noutamaan hänelle vettä\nkärsässään. Iso eläin laski hänet ruohikkoon aukeaman keskelle ja\nseisoi sitten hörössä korvin ja kärsä valppaasti valmiina, varoen\npienintäkin vaaran uhkaa. Kun kaikki oli rauhallista, läksi se astumaan\nvähäistä puroa kohti, jonka Korak tiesi olevan parin sadan metrin\npäässä. Apinamies saattoi tuskin olla hymyilemättä ajatellessaan,\nkuinka taitavasti oli puijannut ystäväänsä; mutta niin hyvin kuin hän\nTantorin tunsikin, ei hän aavistanutkaan sen viekkaiden aivojen\noveluutta. Eläin asteli aukeaman yli ja katosi viidakkoon puroa kohti;\nmutta tuskin oli sen iso ruho verhoutunut tuuheaan lehvistöön, kun se\nkääntyi ja palasi varovasti aukeaman syrjään, missä saattoi\nnäkymättömänä katsella. Tantor on luonnostaan epäluuloinen. Nytkin se\nvielä pelkäsi äskeisen tarmanganinaaraan palaamista, joka oli yrittänyt\nahdistaa sen ystävää. Se tahtoi pysähtyä siihen juuri hetkiseksi,\nollakseen varma, että kaikki oli hyvin, ennenkuin jatkaisi matkaansa\nveden ääreen. Ah, olipa hyvä pysähtyä. Tuoltahan naaras jo pudottausi\npuun oksilta aukeaman toiselta puolen ja juoksi nopeasti apinamiestä\nkohti. Tantor odotti. Se tahtoi antaa sen päästä Korakin luo, ennenkuin\nhyökkäisi -- silloin ei vihollisella olisi mitään pakotilaisuutta.\nNorsun pienet silmät kiiluivat hurjasti. Sen häntä oli jäykästi\nkohotettuna. Se saattoi tuskin hillitä haluaan toitottaa raivonsa\nmaailmalle. Miriam oli melkein Korakin vieressä, kun Tantor näki pitkän\nveitsen välähtävän hänen kädessään, ja silloin se porhalsi esille\nviidakosta kauheasti mylvien ja hyökkäsi hentoa tyttöä kohti.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nKaikki löytävät toisensa\n\n\nKorak kirkui käskyjä isolle suojelijalleen, yrittäen sitä pidättää;\nmutta kaikki oli turhaa. Miriam juoksi reunustavia puita kohti niin\nkiireesti kuin hänen nopsat, pienet jalkansa kantoivat; mutta suuresta\nruhostaan huolimatta kiiti Tantor hänen perässään pikajunan vauhdilla.\n\nKorak saattoi paikaltaan nähdä koko tämän kauhean murhenäytelmän. Kylmä\nhiki kihosi hänen ihollensa. Hänen sydämensä näkyi lakanneen\nsykkimästä. Miriam saattoi ehtiä puiden luo, ennenkuin Tantor hänet\nsaavutti, mutta hänen ketteryytensäkään ei auttaisi häntä armottoman\nkärsän ulottuvista -- se riuhtaisisi hänet alas ja paiskaisi ilmaan.\nKorak saattoi kuvitella koko hirvittävän näytelmän. Sitten Tantor\nryhtyisi puhkomaan hentoa pientä ruumista säälittömillä hampaillaan tai\nsurvoisi sen muodottomaksi möhkäleeksi raskailla jaloillaan.\n\nNorsu oli melkein jo saavuttanut tytön. Korak tahtoi sulkea silmänsä,\nmutta ei voinut. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja paahtunut. Koko\nmetsäläiselämänsä aikana hän ei vielä ollut kärsinyt näin kuolettavaa\npelkoa -- koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä pelko olikaan. Vielä\nkaksitoista harppausta, ja peto tarttuisi tyttöön. Mutta mitä se oli?\nKorakin silmät olivat työntyä ulos kuopistaan. Outo olento oli hypännyt\npuusta, jonka siimekseen Miriam oli jo ehtinyt, -- hypännyt suoraan\ntytön yli, parhaillaan hyökkäävän elefantin tielle. Se oli alaston\nvalkoinen jättiläinen. Hänen olallaan oli köysikiemura ja nivusvaatteen\nnauhasta riippui metsästyspuukko. Muutoin hän oli aseeton. Paljain\nkäsin hän astui raivostunutta Tantoria vastaan. Vieraan huulilta\nkajahti tuima käsky, iso eläin pysähtyi vauhdissaan, ja Miriam\nkiepsautti itsensä puuhun turvaan. Korakilta pääsi helpotuksen huokaus,\njohon yhtyi ihmettelyä. Hän tuijotti Miriamin pelastajan kasvoihin, ja\nkun hänelle hitaasti selvisi, kuka tuo mies oli, laajenivat hänen\nsilmänsä epäilystä ja ihmettelystä.\n\nYhä mölyten vihaisesti keinutteli Tantor ruumistansa valkoisen miehen\nedessä. Sitten jälkimäinen astahti suoraan kärsän alle, joka yhä oli\nkoholla, ja kuiskasi norsun korvaan käskyn. Iso paksunahkainen lakkasi\nmölyämästä. Villi valo sammui sen silmistä, ja kun vieras astui Korakia\nkohti, seurasi Tantor tottelevaisena hänen kintereillään.\n\nMiriamkin katseli ja ihmetteli. Äkkiä kääntyi mies häntä kohti\nikäänkuin muistaen hänen läsnäolonsa hetkellisen unohduksen jälkeen.\n\"Tule, Miriam!\" huusi hän, ja sitten tyttö tunsi hänet ja äännähti\nhätkähtäen: \"Bwana!\" Nopeasti hän pudottausi puusta ja riensi miehen\nviereen. Tantor muljautti kysyvän katseen valkoiseen jättiläiseen,\nmutta saatuaan varoittavan sanan salli Miriamin lähestyä. Yhdessä he\nkävelivät Korakin luo, jonka silmät olivat suurina kummastuksesta ja\nilmaisivat harrasta anteeksipyyntöä; ehkä niissä oli myöskin iloista\nkiitollisuutta ihmeestä, joka oli tuonut juuri nämä kaksi hänen\nluokseen.\n\n\"Jack!\" huudahti valkoinen jättiläinen polvistuen metsäläisen viereen.\n\n\"Isä!\" änkytti Tappaja. \"Kiitos Jumalalle, että se olit sinä. Koko\nviidakossa ei ole toista, joka olisi voinut hillitä Tantoria.\"\n\nNopeasti katkoi mies Korakin siteet, ja kun nuorukainen hyppäsi pystyyn\nja kietoi käsivartensa isänsä kaulaan, kääntyi vanhempi mies Miriamia\nkohti.\n\n\"Luulin käskeneeni sinun palata maatilalle\", sanoi hän ankarasti.\n\nKorak katseli heitä ihmetellen. Hän tunsi sydämessään harrasta kaipuuta\nkaapata tytön syliinsä, mutta muisti ajoissa toisen -- siron nuoren\nenglantilaisen herrasmiehen -- ja muisti myös, että hän itse oli vain\nraakalaisena elävä apinaihminen.\n\nMiriam katsoi rukoilevasti Bwanaa silmiin.\n\n\"Te sanoitte minulle\", virkkoi hän hyvin ujolla äänellä, \"että minun\npaikkani oli rakastamani miehen luona\", ja hän käänsi silmänsä Korakiin\ntäynnä ihmeellistä valoa, jota kukaan muu mies ei ollut niissä ennen\nnähnyt eikä koskaan näkisikään.\n\nKorak ryntäsi avosylin tyttöä kohti, mutta äkkiä hän vaipuikin hänen\neteensä toiselle polvelleen ja kohottaen hänen kätensä huulilleen\nsuuteli sitä kunnioittavammin kuin olisi suudellut maansa kuningattaren\nkättä.\n\nTantorin mörinä havahdutti kaikki kolme viidakossa kasvanutta\nsilmänräpäyksessä valppaiksi. Norsu katseli heidän taakseen puita\nkohti, ja kun he silmillään seurasivat sen katseen suuntaa, ilmestyi\nlehväin joukosta ison apinan pää ja hartiat. Hetkiseksi silmäili olento\nuteliaasti heitä ja sitten kohosi sen kurkusta äänekäs jälleennäkemisen\nja riemun huuto, ja tuokiota myöhemmin oli otus hypännyt maahan,\nparikymmentä samanlaista urosta kintereillään, ja hoippui heitä kohti\nhuutaen ihmisenmuotoisten alkukielellä:\n\n\"Tarzan on palannut! Tarzan, viidakon herra!\"\n\nSe oli Akut, ja heti hän alkoi hyppiä ja kisata kolmikon ympärillä,\nkirkuen ja irvistellen niin kamalasti, että moinen menettely olisi\nkaikista muista ihmisolennoista voinut merkitä hurjinta raivoa; mutta\nnämä kolme tiesivät, että apinain kuningas osoitti alamaista\nkunnioitusta itseänsä suuremmalle kuninkaalle. Sen perässä harppailivat\npörröiset kumppanit, kilpaillen toistensa kanssa, kuka voisi hypätä\nkorkeimmalle ja päästää kurkustaan kamalimmat ulvahdukset.\n\nKorak laski kätensä hellästi isänsä olalle.\n\n\"On vain yksi Tarzan\", sanoi hän. \"Koskaan ei voi syntyä toista!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta päivää myöhemmin pudottautuivat kaikki kolme puista tasangon\nreunalle, mistä voivat nähdä huvilan ja keittiörakennuksen piipuista\nnousevan savun. Apinain Tarzan oli pukeutunut jälleen sivistyneihin\nvaatteisiinsa, jotka oli kätkenyt puuhun, ja koska Korak kieltäytyi\nastumasta äitinsä silmien eteen villin puolipukimissa, joita oli niin\nkauan käyttänyt, eikä Miriam tahtonut jättää häntä muka pelosta, että\nnuori mies muuttaisi mielensä ja karkaisi takaisin viidakkoon, meni isä\nedeltä maatilalle hevosia ja vaatteita hakemaan.\n\nMy Dear oli portilla häntä vastassa, silmissä kysyvä ja surullinen\nilme, huomatessaan, että Miriam ei ollut hänen puolisonsa mukana.\n\n\"Missä tyttö on?\" kysyi hän värisevällä äänellä. \"Muviri kertoi\nminulle, että hän, tottelematta määräyksiäsi, juoksi viidakkoon kohta\nkun olit heidät jättänyt. Oi, John, minä en voi kestää, että menetän\nhänetkin!\" ja lady Greystoke purskahti murtuneena itkemään ja painoi\npäänsä leveää rintaa vasten, missä niin usein ennenkin oli saanut\nlohdutusta elämänsä suurissa katkerissa koettelemuksissa.\n\nLoordi Greystoke kohotti hänen päätänsä ja katsoi alas hänen silmiinsä,\nhymyilevä ja valoisan onnellisuuden ilme kasvoillaan.\n\n\"Mitä nyt, John?\" huudahti rouva. \"Sinulla on hyviä uutisia -- älä pidä\nminua odotuksessa.\"\n\n\"Tahdon olla ihan varma, että voit kestää parhaan uutisen kuulemisen,\nmitä kumpikaan meistä koskaan on saanut\", sanoi hän.\n\n\"Ilo ei ikinä tapa\", vastasi puoliso. \"Sinä olet löytänyt -- tytön?\"\nHän ei tohtinut toivoa mahdottomia.\n\n\"Niin olen, Jane\", sanoi toinen liikutuksesta käheällä äänellä; \"minä\nolen löytänyt tytön ja -- _pojan_!\"\n\n\"Missä hän on? Missä he ovat?\" kysyi lady Greystoke kiihkeästi.\n\n\"Tuolla viidakon syrjässä. Hän ei tahtonut tulla luoksesi villissä\nleopardintaljassaan ja alastomuudessaan, vaan lähetti minut noutamaan\nsäädyllisiä pukimia.\"\n\nRouva taputti käsiään riemuissaan ja kääntyi juoksemaan rakennusta\nkohti. \"Odotahan!\" huusi hän olkansa yli. \"Minulla on kaikki hänen\npukunsa -- olen ne kaikki säilyttänyt. Tuon heti yhden sinulle.\"\n\nTarzan nauroi ja huusi häntä pysähtymään.\n\n\"Ainoat puvut, mitä täällä on hänelle sopivia\", sanoi hän, \"ovat minun\nvaatteeni -- jolleivät liene hänelle liian ahtaat. Sinun pieni poikasi\non kasvanut, Jane.\"\n\nJa niin ratsasti Korak, Tappaja, tuntia myöhemmin kotiin äitinsä luo --\näidin, jonka kuva ei koskaan ollut haihtunut pojan sydämestä -- ja\ntapasi hänen sylissään ja silmissään sen rakkauden ja anteeksiannon,\njota sielussaan janosi ja rukoili.\n\nJa sitten kääntyi äiti Miriamin puoleen samalla kun säälivän surun ilme\nkarkoitti onnenhohteen hänen silmistään.\n\n\"Tyttöseni\", virkkoi hän. \"Onnemme keskellä odottaa sinua suuri murhe.\nHerra Baynes ei toipunut haavastansa.\"\n\nSuru sumensi Miriamin silmiä, mutta se puhui ainoastaan siitä, mitä hän\nvilpittömästi tunsi; se ei ollut naisen murhetta silloin, kun rakkain\non häneltä riistetty.\n\n\"Olen suruissani\", sanoi hän yksinkertaisesti. \"Hän aikoi tehdä minulle\nsuuren vääryyden; mutta hän sovitti sen runsaasti ennen kuolemaansa.\nKerran luulin häntä rakastavani. Alussa se oli vain hullaantumista\ntyyppiin, joka oli minulle uusi -- sitten se oli kunnioitusta uljasta\nmiestä kohtaan, jolla oli kyllin siveellistä rohkeutta tunnustaakseen\nvikansa ja ruumiillista rohkeutta uhmatakseen kuolemaa, yrittäessään\nkorjata tekemänsä pahan. Mutta se ei ollut rakkautta. Minä en tiennyt,\nmitä rakkaus oli, ennenkuin tiesin Korakin olevan elossa\", ja hän\nkääntyi hymyillen Tappajaan päin.\n\nLady Greystoke vilkaisi nopeasti poikansa silmiin, josta kerran\ntulisi loordi Greystoke. Mikään ajatus tytön ja hänen poikansa\nyhteiskunnallisen aseman erilaisuudesta ei juolahtanut hänen mieleensä.\nHänestä Miriam oli kuninkaan arvoinen. Hän tahtoi vain tietää,\nrakastiko Jack pientä arabialaista löytölasta. Pojan katse vastasi\näidin sydämen kysymykseen, ja hän syleili molempia yhtaikaa, suudellen\nkymmenkunnan kertaa kumpaakin.\n\n\"Nyt\", huudahti hän, \"on minulla todella tytär!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat\nmaatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen\nsuureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun\nvihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin\nlähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän\nei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla\noli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen\nhöyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen\nrautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.\n\nHe olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke\nsai tiedonannon monivuotiselta ystävältään -- D'Arnotilta.\n\nSe saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali,\nnimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan\nuusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan\nJacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet -- jäykkä tasavaltalainen, joka\nei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se\noli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.\n\n\"Tasavallassa ei ole tilaa ruhtinaille\", oli hänen tapansa sanoa.\n\nLoordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan\nkirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä\nherännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.\n\n\"Olen tullut luoksenne\", selitti kenraali Jacot, \"koska kunnon\namiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka\ntäydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.\n\n\"-- Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten\nvarastettiin pieni tyttäreni -- arabialaiset kai hänet veivät, --\npalvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin\nrakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme\ntytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa\njulkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta\nmilloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet\nsen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.\n\n\"-- Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen,\njoka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni\nja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti\nmukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran\nmatkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali,\nettä se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa\nvalkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän\nafrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään\nluonanne -- te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä\nnaapuristossanne.\"\n\n\"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän\ntyttärenne?\" kysyi loordi Greystoke.\n\n\"Ei mitään\", vastasi toinen. \"Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella\nkanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha\nvalokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele -- siinä\nkuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen\nlöydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja\nsaanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon\nkäsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä\nluulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi\neroittamaan vaihdokasta oikeasta.\"\n\n\"Onko teillä valokuva mukananne?\" kysyi loordi Greystoke.\n\nKenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja\nojensi sen englantilaiselle.\n\nKyyneleet sumensivat vanhan soturin silmät, kun hän jälleen vilkaisi\nkadoksissa olevan tyttärensä siinä kuvattuihin piirteisiin.\n\nLoordi Greystoke tarkasti hetkisen valokuvaa. Hänen silmiinsä välähti\nomituinen ilme. Hän kosketti kyynärpäänsä ääressä olevaa soittokelloa,\nja tuokiossa astui palvelija sisälle.\n\n\"Pyydä, että miniäni olisi hyvä ja tulisi tänne\", käski hän.\n\nMolemmat miehet istuivat ääneti. Kenraali Jacot oli liian hyvin\nkasvatettu ilmaistakseen mielipahaa ja pettymystä, jota hän tunsi siitä\nylimalkaisesta tavasta, jolla loordi Greystoke oli sivuuttanut hänen\nkäyntinsä aiheen. Heti kun nuori rouva olisi saapunut ja tullut hänelle\nesitellyksi, aikoi hän lähteä. Hetkistä myöhemmin astui Miriam sisälle.\n\nLoordi Greystoke ja kenraali Jacot nousivat ja katsoivat häneen.\nEnglantilainen ei virkkanut sanaakaan esittelyksi: hän tahtoi panna\nmerkille, minkä vaikutuksen tytön kasvot ensi näkemältä tekivät\nranskalaiseen, sillä hänellä oli teoria -- taivainen teoria, joka oli\njuolahtanut hänen mieleensä sillä hetkellä, kun hän silmäili Jeanne\nJacotin lapsenkasvoja.\n\nKenraali Jacot vilkaisi Miriamiin ja kääntyi sitten loordi Greystokeen\npäin.\n\n\"Kuinka kauan olette tämän tiennyt?\" kysyi hän hiukan syyttävästi.\n\n\"Siitä asti, kun näytitte minulle tuon valokuvan hetkinen sitten\",\nvastasi englantilainen.\n\n\"Hän se on\", sanoi Jacot vavisten hillitystä liikutuksesta; \"mutta hän\nei tunne minua -- ei tietenkään voi tuntea.\" Sitten hän kääntyi\nMiriamin puoleen. \"Rakas lapseni\", virkkoi hän, \"minä olen sinun...\"\n\nMutta Miriam keskeytti hänet nopealla, iloisella huudahduksella ja\njuoksi avosylin häntä kohti.\n\n\"Minä tunnen, minä tunnen!\" riemuitsi hän. \"Oh, nyt minä muistan!\" Ja\nvanha soturi sieppasi hänet syliinsä.\n\nJack Clayton ja hänen äitinsä kutsuttiin saapuville, ja kun tarina oli\nkerrottu, olivat hekin iloissaan, että pieni Miriam oli löytänyt isän\nja äidin.\n\n\"Etkä sinä nainutkaan arabialaista löytölasta\", virkkoi Miriam. \"Eikö\nse ole mainiota!\"\n\n\"Sinä olet mainio\", vastasi Tappaja. \"Minä nain pienen Miriamini enkä\nomasta puolestani välitä, onko hän arabialaistyttö vai pelkkä pieni\nmangani.\"\n\n\"Hän ei ole kumpikaan, poikani\", sanoi kenraali Armand Jacot. \"Hän on\nruhtinatar omalla oikeudellaan.\"\n\n\n\n"]