[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSfqO1gRwkVgHRvn5LD-QORPvo_4XR6R5PIQxj9AU4zw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2435,"Pohjoistullin tyttösakki","Wägner, Elin",1882,1949,"2435-wagner-elin-pohjoistullin-tyttosakki","2435__Wägner_Elin__Pohjoistullin_tyttösakki","Elisabetin aikakirja","romaani",[],[],"fi",1908,1919,23163,138233,false,64324,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Pohjoistullin tyttösakki: Elisabetin aikakirja\" by Elin Wägner is a novel written in the early 20th century. The story follows the life of the main character, Elisabet, as she navigates her existence in Stockholm amid societal and personal challenges, reflecting on feelings of love, duty, and the struggles of working women. The narrative likely provides a vivid depiction of female experiences and social issues of the time.  The opening of the novel introduces Elisabet's transition into adult life as she grapples with the reality of her unexpected occupation as a clerk after fantasizing about more romantic pursuits in her youth. She arrives in Stockholm filled with dreams but soon finds herself entrenched in the mundanity and struggles of working life, sharing a cramped living space with other women who each bring their unique personalities and challenges to the communal experience. As she adapts to new circumstances, the dynamics of her relationships with these women are explored, emphasizing their daily lives filled with both camaraderie and hardship. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Mendelin, Irene",155,"Wägnerin läpimurtoteos kuvaa neljää nuorta naista, jotka työskentelevät konttoristeina Tukholmassa 1900-luvun alussa. Romaani tarkastelee heidän arkipäiväänsä, taloudellisia haasteitaan ja keskinäistä ystävyyttään huumorilla ja realistisella otteella.","Elin Wägnerin 'Pohjoistullin tyttösakki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2435. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","POHJOISTULLIN TYTTÖSAKKI\n\nElisabetin aikakirja\n\n\nKirj.\n\nELIN WÄGNER\n\n\nNeljännestä painoksesta suomensi\n\nIrene Mendelin\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTukholma syyskuun 29 päivänä.\n\nMikään ei tule sellaiseksi kuin on kuvitellut!\n\nTätä minä en odottanut kymmenen vuotta sitten, kun kävin rippikoulussa\npapin luona, sain ensimmäisen pitkän hameeni ja ostin ensimmäisen\nkäärön hiusneuloja, jotka muuten melkein heti karisivat hiuksistani.\n\nVielä vähemmän minä sitä odotin viisi vuotta sitten, kun täytin\nkaksikymmentä vuotta ja hehkuin ensimmäistä ja suurinta rakkauttani.\nMuistan, miltä tuntui, kun yhtä onnellisena kuin rikoksellisena hiivin\ntakakatuja ensimmäiseen kohtaukseen eräänä iltana ja pysähdyin joka\nlyhtytolpan luona katsomaan kelloa, hänen odottaessa eräässä puistossa.\nArkipäivää ei enää olisi elämässäni, lupasin itselleni, taivasta ja\nhelvettiä, enimmin taivasta, ylös ja alas, alituista luisurataa. Ja\naluksi se meni, mutta sitten yks, kaks, kolme oli topp tykkänään, ja\nsiinä minä olin, aivan alhaalla. Olisipa joku silloin uskaltanut sanoa\nminulle, että minusta tulee konttoristi, minusta, joka aina luulin\nkuolevani seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä sitä olen.\n\nEi tullut muu neuvoksi. S.o. olisi kyllä tullut, mutta tämä oli\nlähimpänä. Ja toisinaan, kun on oikein väsynyt, tavottaa lähintä.\n\nMinä olen juuri näkevinäni silmäini edessä suuren armeijan\nviyellapuseroita ja itseni viimeiseksi tulleena pakkolaisena. Lokakuun\nensimmäisenä päivänä alkaa harjoitus.\n\nMuuan kirjailija on meistä työtätekevistä naisista sanonut, että on\nrehellisesti myönnettävä, ettei rakkaus työhön, vaan nimenomaisesti\nsuoranainen puute pakoittaa meidät miehen työaloille. Se on varsin\noikein ja viisaasti sanottu, ja minä olen varma siitä, että tulen\nvihaamaan tätä työtä, jonka nyt olen saanut. Sieluni ponnahtaa\nvaistomaisesti taapäin kassakirjasta ja kirjoituskoneesta, mutta\ntäytyneehän meidänkin elää, Putten ja minun, ja varsinkin Putten,\nja vaikkapa Putte, omien sanojensa mukaan, on leski ja orpo, ei se\nmihinkään riitä, hänen koulunkäyntinsä ja täysihoidossa oleminen\ntäällä Tukholmassa käy niin katkeran kalliiksi. Niinpä olen minä siis\nvelvollisuuden tunteen pakoittamana ottanut paikan erään tuomarin luona\nrahaston- ja kirjevaihdon hoitajana, ja kaikki sanovat, että saatan\nolla ylimmilleni iloinen, kun sain sen näin mukavasti ilman Schartaun\ntai Pihlmanin antamaa todistusta ja minun ikäisenäni. Enhän minä ole\n25:ttä vuotta vanhempi, mutta olen kuullut, että he tahtovat saada\nnuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat, se tulee halvemmaksi. Minä\narvelen viattomuudessani olevani kylläkin halpa. 80 kruunua 7 tunnista\npäivässä ja 50 äyriä jokaisesta ylimääräisesti työskentelemästäni\ntunnista. Ylimääräisesti aion kyllä työskennellä, ja se tulee Puttelle.\nItse täytyy minun tulla toimeen noilla 80.\n\nSaavuin kaupunkiin kello 7 aamusella kuin mikäkin huonekalupahanen,\ns.o. huonekaluilla oli parempi, ne olivat hyvissä kääreissä ja\nkannettiin kotiin. Minua ei kannettu, eikä minua vastaanottamassa\nollut ainoatakaan sielua, mutta eipä sitä siltä kannattanut antaa\nmielensä kulossa kulkea. Voitin haluni ajaa hevosella ja astuin\nraitiovaunuun luvaten itselleni, ettei sekään saisi tapahtua kovin\nusein, koska piletti oli sama kuin leipää koko päiväksi, aamu-, ilta-\nja aamupäivävoileiviksi, ellei niitä laita liian suuriksi ja liian\nmonta.\n\nRaitiovaunu oli täynnä aamunkalpeita ja hieman viluisia työihmisiä.\nNähdessäni heidät koetin käyttää tilaisuutta ja kohottaa tunnelmaani\n\"ajattelemalla niitä, joilla on huonommin kuin minulla\". Koska minun on\noltava konttorissa kello 9, olisi pitänyt olla tavattoman terveellistä\najatella niitä, jotka alkavat aherruksensa kello 7, mutta tämäkin\non vain niitä vanhan väen monia taruja, sillä eivät nuo ihmiset\nsanottavasti mieltäni kohottaneet.\n\nJa punainen vaunu mennä kolisi ylös Upplanninkatua, ohi rakennusten,\nrakennusten ja pelkkien rakennusten, ja kun luulin olevamme\njotakuinkin Vanhan Uppsalan luona niin olimmekin Odenaukealla. Koko\nPohjoistullinkatu muistutti jo huonekaluvarastoa ja salli läheisesti\ntutustua muuttavien perheiden elämään. Minun oli ylen vaikea päästä\nomasta portistani sisään. Rakennus, jossa asun, on jotakuinkin uusi,\nsuuri kuin linna ja vastaa asukasluvultaan arvatenkin kolmannen\nluokan kirkkoherrakuntaa. Holviportista tullaan sementoidulle ja\nylt'ympäriinsä rakennetulle pihalle, jossa on sisäänkäytäviä aina\nF:ään asti. -- Jos ojentautuu, näkee mahdollisesti neliskulmaisen\ntaivaankappaleen, kooltaan kuin puseroon menevä kangas, mutta taivas\ntuntuu olevan tavallista loitompana. Tämä piha vaikuttaa hiukan kuin\nkaivolta ja minä ajattelen toisinaan Joosefia ja hänen tylyjä veljiään.\n\nMe asumme neljännessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, rakennus on\nsuunniteltu jotakuinkin keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovat, että\non hyödyllistä kavuta portaita, ja siitä kai johtuu, että ei koskaan\nturhanpäiten mennä kotiin.\n\nKun viimeinkin olin tavaroineni päässyt hinautumaan neljänteen\nkerrokseen, vaivuin hengästyneenä ullakkoportaiden alimmalle\naskelmalle. Koputin keittiönovelle, vaan kukaan ei kuullut, silloin\naloin raivon puuskassa vasaroida, niin että koko talo heräsi.\n\n-- Elisabethko siellä on? kuulin sisältä päin.\n\n-- Niin, voithan ymmärtää, etteivät mitkään säädylliset ihmiset sillä\ntavalla elämöi eivätkä tule tähän aikaan päivästä.\n\n-- Niin, kyllä täällä on Elisabeth, sanoin minä, avatkaa!\n\nSilloin he vihdoinkin aukaisivat, mutta silloin minä myöskin\nymmärsin heidän epäröimisensä, sillä he olivat kaikki enemmän tai\nvähemmän yöpuvussa ja hiuspaperuksissa. Minun täytyi nauraa: tämä\nsiis oli Pohjoistullin Sakki, sivistyksen äärimmäinen vartio Waasan\nkulmakunnalla. Mutta minä tunsin, että tulisin viihtymään sen kanssa.\nOli onni minulle, että eräs tämän iloisen ja kuuluisan Sakin jäsenistä\nmeni naimisiin ja asui nyt onnellisena maaseudulla, niin että minä sain\ntulla hänen tilalleen. Me vuokraamme kaksi huonetta eräältä vanhalta\nrouvalta, jolla kuuluu olevan poika, joka on notaari, meillä on osa\nhänen keittiöönsä, ja minä otaksun, että on tarkoitus, että meidän on\nelettävä pelkällä leivällä ja pala painettava alas teellä ja kahvilla\nilman kermaa. Päivällistä syövät toiset ulkona, milloin ja missä ja jos\nkannattaa. Minä tulen nyt kuulumaan siihen ihmiskastiin, joka näkee\nn.s. kotielämästä vain sen mitä voi varkain nähdä, kun pihan toisella\npuolella asuvat naapurit ovat unohtaneet laskea kierrekaihtimen alas.\nJos me olisimme miehiä, olisi meidän \"kokonaan oltava ravintolain\nvarassa.\" Tämä saattaa olla varsin huvittavaa, kun syntymästään asti on\nollut perhetyttönä vanhempiensa ja toisten kodissa.\n\nEeva, joka on ainoa, jonka ennestään tunnen, ja josta tulee\nhuonetoverini, esitteli:\n\n-- Tässä on se uskovainen nainen omine vuodevaatteineen, jota me\nsanomalehti-ilmoituksella olemme etsineet. Toivon että kaupunginlähetti\npian tuo sänkyvaatteet.\n\nKaikki syleilivät ja suutelivat minua ja auttoivat päällysvaatteet\nyltäni, ja naurun ja puheen surina täytti huoneen, kunnes Eeva päästi\nulvonnan, joka olisi voinut kuolleetkin herättää.\n\n-- Taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.\n\n-- _Notaari_!\n\nOvi oli narahtanut käytävässä, ja samassa olivat tytöt kuin\npoispuhalletut keittiöstä ja käytävästä, paitsi Baby, joka oli melkein\npuettu ja vartioi kahvipannua, samalla kun hän pauloi kenkiänsä.\nLuonnollisesti se ei ollut notaari, vaikka kyllähän se olisi hyvin\nmiehen tapaista saada levottomuutta aikaan kanatarhassa tähän aikaan\npäivästä.\n\nHeti sen perästä hätkähdin minä kuullessani uuden kimakan hätähuudon:\n\n-- Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!\n\nMinä seisoin vallan mykkänä siinä melussa, joka nyt seurasi. Oli\nniinkuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt läpi huoneen. Kahvikupit ja\nsokeriastia sinkoutuivat esille piironginlaatikosta, voita ja leipää\nviskautui esille keittiön kulmakaapista, Baby tuli kahvia läikytellen,\nja kaikki levittivät voileipiään tulisella vauhdilla ja polttivat\nhuulensa kahvilla, samalla kun he sen ohessa käsittämättömällä tavalla\nkoettelivat hattujaan peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen mennä\nkolistivat he kapat pujotettuina toiseen käsivarteen ja käsineet,\nlaukut ja vaaleanpunaiset voileipäpussit käsissä. Tuli äkkiä sellainen\nhiljaisuus, että minä säpsähdin.\n\nOdottaessani kaupunginlähettiä, lämmitin vettä kattilassa ja asetuin\npesemään aamiaiskuppia keittiössä. Se oli ensimmäinen kerta eikä\nsuinkaan viimeinen; minun kohtaloni on aina ollut läheisesti sidottu\npesuastiaan.\n\nNyt notaari todellakin tuli. Minä työnsin keittiön oven kiinni ja\nhypähdin puulaatikolle, niin että saatoin ovessa olevasta lasiruudusta\ntarkastaa mitä hän teki. Niinkuin olin aavistanut ei hän mennyt suoraan\nulos eteiseen, vaan teki kierroksen meidän molempain huoneittemme\nläpi. Eihän hän muuta ymmärtänyt, kuin että kaikki olivat poistuneet,\nniinkuin tavallisesti. Silloin laskeusin minä alas, menin hiljaa\nkuin pieni enkeli sisälle huoneeseeni ja tulin parahiksi nähdäkseni\nhänen penkovan Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä\nesittäytynyt; hän oli pitkä ja hiukan ikävästi hallistunut eikä\nollenkaan minun makuni mukainen.\n\nNiillä on jo Yksi Mies romaanissa, ennen minun tuloani. Mitenkä sitten\ntästä puoleen tuleekaan olemaan? En tiedä mitkä miehet ja mitkä\nonnettomuudet odottavat minua täällä Tukholmassa, mutta sen voin\nainakin kokemuksen tietä laskea, että missä minä olen, sinne kokoontuu\nvielä muutama vuosi eteenpäin aina -- --\n\n\n\n\nII.\n\nSyyskuun 30 päivä.\n\n\nTänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu\nvalokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta\nnähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa\nraataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on\nkeskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä.\nEevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin\nhän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella,\njoka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä\nvälttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: _Miehet\nelkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun!_ Räikeänä\nvastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille\njäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista\nja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä\nja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään.\nLeposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä,\nmutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee\nkuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää\nkaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta\nei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen\nkirjoitus: _Järjestys on työn vipusin_, joka vallankin aamuisin,\njolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.\n\nOlen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin\nmietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan\nsiniliidulla kirjoitettu: _Elä kulje tätä tietä, kun notaari on\nkuultavilla tai näkyvissä_!\n\nOmalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin\nolevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen\nyläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat\nsoikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut\ntohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna\nkv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden\nhoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos\nolisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla\nkolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen:\nHendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi\ntaiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken.\nSitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan\nsanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein\nprofiilein.\n\nToisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin\nnuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy,\nmolemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun\nolin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni\npersoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa\noli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta\n-- mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra -- johon hän\noli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava\nompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta.\nPöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin\nrunokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut.\nVuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä\nsatiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin -- päivisin.\n\nOllen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en\nluule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja\nkieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt\ngobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa\nyläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.\n\n_Opi kärsimään valittamatta_!\n\nMinä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman\nsääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut\nSakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild,\nSakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä,\noli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa,\nettä hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin\nsäteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.\n\nMinä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni\nluona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne\nusein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle,\nettä hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa,\nvain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin\nhän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin\nsieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin\ntarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan\nGörelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella.\nKun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä\nnautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja\ntuntiessani olevani kotona!\n\nMutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen\nja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian\nnousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja\nsäteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin\nhän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: -- Taivaan taatto,\nfotogeeni!\n\n-- Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.\n\n-- Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.\n\nJa sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti\nnuolena portaita alas.\n\nEnnenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo\novikelloa.\n\n-- Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja\nhänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä,\npilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen\npilsnerpullo vasemmassa.\n\n-- Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.\n\n-- Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä\ntuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa\nne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan\nhuonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme\nkäydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle\nkaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten\nhaluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.\n\n-- Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja\nRembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.\n\n-- Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa\nkohdakkoin vähän ruokaa?\n\n-- Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella\nnopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.\n\n-- Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.\n\n-- Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin\nopittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista\nse on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo,\nsinä, se ehkäisee kuvotuksia.\n\nMinä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.\n\n-- Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun\ntulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista\npäivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa\nmenettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan\nnoista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut\nasettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen\npommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on\nvirastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.\n\n-- Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin\nasianajotoimistostani.\n\n-- Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen\ntappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi.\nAinoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla\nkonttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden\nkanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan\n_kultuuria_. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.\n\n-- Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni\non niin pitkät väliajat.\n\nBaby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään\nkauhistus maalattuna kasvoilleen.\n\n-- Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.\n\n-- Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he\nilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja\nmunia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby\nsai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme\nlamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.\n\nVasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme\nyöksi.\n\nKun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:\n\n-- Nyt menee yläluokka oopperakellariin.\n\nJa sitten me nukuimme.\n\n\n\n\nIII.\n\nLokakuun 9 päivänä.\n\n\nAjatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole\noltu työssä, niin on _ajateltu_ sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko\nnyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä\nyötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni\non kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa\ntahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.\n\nPäällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä,\njos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä\ntahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.\n\nSakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja\nsanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule\nhauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä,\nettä olen niin täsmällinen aamuisin.\n\n-- Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.\n\nNo niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello\n5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon\nkirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua\nkaikelle aina maanantaiaamuun asti.\n\nSyötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa\nItämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan\nkanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja\nsokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet\nkirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa\nmärin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin.\nMutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten\nvihdoinkin kämpiä portaita ylös.\n\nKotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen\nnoutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin\nsen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena,\nelottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja\nniin minä tulin aivan kauhuihini.\n\nHän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa\npaikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan\nei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän\ntoisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus\nmuistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä,\njoiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa\npaloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli\nkotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti\nlapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä.\nOli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan\nkulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö\ntuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni\nhuusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele,\nmutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.\n\nSe oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa\noli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut\njoka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän -- pyhän ja\nvaiteliaan onnemme.\n\nEhdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin:\ntuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä\ninhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se\non.\n\nJumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus\nkeskeytyi.\n\n-- Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin!\nNyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä\nHötorgilta.\n\n-- Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine\nsohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.\n\n-- Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle\nviikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran.\nHänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten\nalttarille. Vai kuinka Emmy?\n\n-- On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi\nsitä kuollut aikoja sitten.\n\n-- Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn\nalati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä\nYhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.\n\n-- Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi\nseinään päin.\n\n-- Tule, Baby! sanoi Eeva. -- Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas.\nOta Levertin mukaasi!\n\n-- Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?\n\n-- Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?\n\n-- Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?\n\n-- Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta!\nPyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää\nkuudellakymmenelläviidellä!\n\n-- Noo?\n\n-- Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä\nole mikään huoltolaitos.\n\nNe ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla\non isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua\nruokaa kolmesti päivässä.\n\n-- Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja\nhajuvesiin ja Suchard suklaaseen?\n\n-- Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. -- Mutta Baby voit sen kernaasti\nkertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa\npalkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?\n\n-- Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt\neivät tapaa lakkoilla.\n\n-- Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi\naika.\n\nEmmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen\nmahdollisuuksista ja meidän asemastamme.\n\nEeva loimusi ihan tulena ja liekkinä lakkosuunnitelman puolesta, ja\nhän uskoi täyttä totta sen onnistumiseen. Baby on vähemmin innostunut.\nOdotteleehan hän jotain hauskaa, joka ottaa hänet pois Yhtyneiltä\nYhtiöiltä ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viisi välittää siitä\nmiten toverien käy, sillä sellaisia me olemme.\n\nEi ollut niin hauskaa lauantai-iltana kuin muulloin, Emmyn takia. Vain\npieni varovainen boston ennen maata panoa.\n\nMutta tuo vastapäätä oleva pieni punainen lamppu ei ole ollut minulle\nterveellinen, En voinut nukkua, minä makasin valveilla tunti tunnin\nperästä ja vaelsin yhä enenevässä ahdistuksessa vanhoja kuluneita ja\nkatkeria ajatusteitä pitkin kaukana Pohjoistullinkadusta ja konttorista\nja päälliköstä ja Remingtonista.\n\nMutta maltas, sunnuntaiaamu! Ja aamuaurinko paistoi ikkunaruuduista ja\nkellonsoitto kuului Waasankirkosta. Ja minä makasin puoleksi torkkuen,\nväsyneenä ja onnellisena niinkuin silloin, kun vaiva on tauonnut.\n\nÄkkiä kuulin Eevan sanovan:\n\n-- Nuorin nouskoon keittämään kahvia!\n\nJa Magnhild vaikeroi:\n\n-- Ei suinkaan minun nyt taas tänään tarvitse olla nuorin! Minähän\nolin; nuorin viime sunnuntaina.\n\nJonka jälkeen minä tein teeskennellyn yrityksen nousta vuoteesta, mutta\nminut estettiin siitä tiuskaamalla: Koetappas vaan! Ja niin minä näin\nMagnhildin liehuvan ohitseni ovelle yöpaidassa ja letti niskassa. Oli\nkoruton ja jotenkin lapsellinen, mutta tuntuva nautinto saada yön\nsynkeiden ajatusten jälkeen maata liikkumattomana ja kuulla kuppien\niloista kalinaa keittiöstä ja tuntea kahviaroomin leviävän sisälle\nhuoneisiin asti.\n\nHeti senjälkeen istumme me kuin neljä valkoista kyyhkystä lentäneinä\ntarjottimen ympärille ja joimme niin, että saimme suuhumme vatsahappoa\nja ylistimme jumalia. Se oli Sakin jumalanpalvelus ja kello puoli 12\nolimme me vaatteissa.\n\nHeti senjälkeen tulee pieni lemmikkini Putte ja tahtoo Peggyn kanssaan\nUrheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myöskin taholleen, mutta Baby,\njoka jumala paratkoon on kutsuttu pois illaksi, jää kotiin ja koettaa\nsirostaa silkkipuseroaan.\n\nJa saatatko arvata, kertoo hän minulle, kun kotiudun, että minulla\non ollut oikea pieni seikkailu. Kun te olitte menneet, soitettiin\npuhelinta ja kysyttiin notaarin äitiä. Hän ei ole kotona, kerroin\nminä, ja silloin selitti ääni, että hän oli notaari, ja että hän\noli unhoittanut avaimensa ja täytyi hänen turvautua minun apuuni\npäästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää varalta, ja heti sen jälkeen\nsain laskea hänet sisälle. Hän esitti itsensä hyvin juhlallisesti, ja\nse oli minusta naurettavaa, kun kerta jo niin monen monta kertaa olen\nsattunut tapaamaan hänet käytävässä aamunutussa ja letti riippumassa.\nHän kiitti hyvin seikkaperäisesti ja tiedätkö, hän on oikein\nrakastettava ja tutunomainen. Eikä hän ole noin punssista punottava\nkuin muut herrat.\n\n-- Ei, mutta hän on kalpea jostakin muusta, ajattelin minä.\n\n-- Hän kysyi enkö tavannut mennä kävelemään tällaisina kauneina\nsunnuntaiaamupäivinä. Ja hän toivoi, että menisimme yhdessä jonakin\npäivänä.\n\n-- Onko tämä ensimmäinen kerta, jolloin joku herra on huomannut, että\nsinä olet olemassa, Baby? kysyin minä. Kuinka vanha olet?\n\n-- Kahdeksantoista, Pegg, mutta minä olen aina asunut Halmstadissa.\n\nMinä laskin käteni hänen kiharaiselle päälleen ja rukoilin jonkinlaisen\npienen rukouksen hänen puolestaan.\n\n\n\n\nIV.\n\nLokakuun 16 päivä.\n\n\nSunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.\n\nKello on noin 8, mutta vielä ei kukaan ole liikahtanut. Kello tulee\nkymmenen minuuttia yli, ja voihkina kuuluu Emmyn ja Magnhildin\nmakuuhuoneesta.\n\nMaanantai-aamun murhenäytelmäpä nyt alkaa. Toisen huokaukset\nvuoroittavat toisen, toinen selittää olevansa onneton, kun makaa niin\nkauan, toinen sanoo olevansa mieletön, mutta sittenkään ei kumpikaan\nliikahda.\n\n-- Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt! sanon minä ja olen yhdellä\nhyppäyksellä sängystä.\n\nToiset seuraavat jäljessä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä, jolloin\nEeva on vaarallisella tuulella. Näin käy joka ainoa päivä, sama tyly\nja liianvarhainen tempautuminen levosta, sama valitus ja kiire ja\nsama nelistäminen konttoriin. Minä olen jatkanut tätä kaksi viikkoa,\nmutta minusta tuntuu, että minulla on vuosia tällaista yksitoikkoista\nolemassa oloa takanani. Kun olen jatkanut tätä muutamia vuosia, tulevat\nluultavasti nämä vuodet tuntumaan viikolta.\n\nEn luule, että konttoriherroilla juuri persoonallisesti on mitään\nminua vastaan, vaan että ne persoonallisesti eivät hyväksy minun siellä\noloani. En luule, että päälliköllä juuri on mitään periaatteita\nnaiskysymyksissä, ne ratkaisee hän omasta puolestaan yksinkertaisesti\nja järkiperäisesti, sanotaan, mutta molemmilla nuorilla juristeilla on\nsitä useampia. Tänään nousi välillämme kauhea riita päällikön ollessa\naamiaisella. Kävi niinkuin aina käy, minä tulin vaiennetuksi vaan en\nvakuutetuksi.\n\nAsia koski meidän naisten oikeutta tehdä työtä, ja ajatteles, että\nmeidän päivinämme täytyy riidellä siitä asiasta!\n\nMutta molemmilla nuorilla herroilla, hyvin nuoria he muuten\novatkin, oli järkkymättömän selvänä, että meillä ei ollut mitään\ntekemistä työmarkkinoilla, ettemme siellä milloinkaan olleet tehneet\nmuuta kuin kiusaa. Meidän siellä olomme oli muka syynä alenevaan\navioliittofrekvenssiin. Mehän suorastaan aivan uhalla otamme leivän\nmiesten suusta.\n\n-- Mitä meidän sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä? kysyin minä.\nOllako työtä tekemättä?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Kävisikö se yhtä hyvin ilman meitä?\n\n-- Paljon paremmin.\n\n-- Jos me nyt kaikki yhtä aikaa jättäisimme työmme, voisitteko te astua\nsijaan ja hoitaa sekä meidän että teidän?\n\n-- Kyllä, se olisi kai varsin yksinkertainen asia.\n\n-- Mitä me sitten tekisimme? Pitäisikö meidän kuolla nälkään?\n\n-- Ette, te tulisitte elätetyiksi.\n\n-- Teiltäkö?\n\n-- Niin, onhan meillä kotimme --\n\n-- Minulla ei ole mitään kotia, sanoin minä, ja minä olen köyhä ja\nminulla on pieni veli. Minun täytyy tehdä työtä ja ottaa mitä voin\nsaada ja minun kohdassani käyvät teidän periaatteenne niin tyhjiksi ja\ntarkoituksettomiksi.\n\nMinä en ollenkaan itkenyt, vaikka varsin hyvin olisin voinut sen tehdä,\nja sitten tuli päällikkö.\n\nPäivällä, kun puin ylleni eteisessä, tuli tuomari Tyrén luokseni.\n\n-- Olen pahoillani, jos te olette pahastunut, sanoi hän.\n\n-- Todellakin? kysyin minä. Mutta sillä ei teidän tarvitse\nruokahaluanne pilata.\n\n-- Me sanoimme varmaankin aamiaisten aikaan jotakin, joka loukkasi\nteitä.\n\n-- Jos sanotte, että sanoitte jotakin tarkoituksella, loukata minua,\nniin osaatte oikeaan, vastasin minä selin häneen. Tuollaista olen\ntotuttautunut lennättämään luotani. Hyvästi.\n\nToivonpa, ettei hän yritä ylen pian uudestaan. Hän näyttää muuten\nolevan kiltti poika, eikä hän mahtane sille mitään, että hänellä on\nniin alhainen käsitys naisesta, koska kaikki miehet ovat samaa mieltä.\nOlen tavannut vain yhden, joka piti arvossa ihmisarvoani, eikä hänkään\nsitä kuitenkaan tehnyt.\n\nBaby tapaa tulla talouskouluun samaan aikaan kuin minäkin, mutta\ntänään jäi hän tulematta, ja minun täytyi syödä yksin. Karja ruokitaan\npienten pöytien ääressä ja siellä on niin täyttä, että aina on muutamia\nnälkäisiä eläimiä odottamassa paikkaa. Näkee usein seurueita, mutta\nyhtä usein minunlaisia yksinäisiä, ja me istumme koettaen tutkia\ntoisiamme odotellessamme pippurinjuurikastiketta. Siellä on nuoria ja\nvanhoja, enimmäkseen naisia ja enimmäkseen vanhoja. Minuun vaikuttavat\nne surullisen lystillisiltä tulevaisuuden kuvilta, nämä arvokkaisuutta\nvailla olevat naurettavan vanhuuden perikuvat, yhtä vastenmieliset\nhymyilivätpä ne sitten hallistunutta ja niukkaa tyytyväisyyttä,\nkun kaalikäärylät tuodaan esille, tai narisevat pikkumaisesti ja\nkärttyisesti samanlaisen näyn nähdessään. Kun minä tulen vanhaksi ja\nolen ilman kotia ja lapsia, jotka minusta huolehtivat, niin keitän\nruokani kaakeliuunissa ja menen ulos hämärissä. Vanhasta muistuu\nmieleeni mitä Putte eilen sanoi:\n\n-- Kuules, Pegg, olisipa mainiota, jos pian menisit naimisiin.\n\n-- Etkö arvele, että voisin vielä vähän odottaa? kysyin minä\nkummastuneena.\n\n-- Tuskinpa, Pegg, silloin joudut ylijääneiden joukkoon.\n\n-- Mistä sinä tuon olet saanut?\n\n-- Pojat sanoivat niin viime lauantaina, kun sinä olit ollut minun\nluonani. Mutta he luulivat, ettet sinä mahda sille mitään, sillä\nei ole niinkään helppoa napata itselleen miestä, kun ei ole mikään\nmessinkihakanen.\n\n-- Ei ole -- mikä?\n\n-- Kun ei ole raharikas tyttö, etkö sinä ymmärrä?\n\nPutte, Putte! Lapsilta ja hulluilta saa kuulla totuuden.\n\nLuulenpa että Sakki ymmärtää, että minulla -- niinkuin Eeva ennusti\n-- on vaikea olla näin alussa. Kukaan ei sano mitään, mutta he ovat\nkaikki niin ystävällisiä. Tänä iltana, kun tulin kotiin, istui Eeva\nlattialla Fröding kädessään ja vartioi spriikeittiötä. Kiehautettiin\nylimääräinen kahvi ja luulenpa, että se tapahtui hiukan minun tähteni.\nTäällä on kommunismi pantu käytännössä toimeen. Kaikki minun on Sakin\nja päinvastoin, ja se, jolla sattumalta on rahaa, auttaa mielellään\ntoisia, jos heillä ei ole. Eikä heillä tavallisesti olekaan. Me olemme\nköyhiä, mutta ylpeitä.\n\n-- Puhutaanpa nyt hiukan pahaa lähimmäisestämme, sanoi Eeva, kun kahvi\noli valmista.\n\n-- Ei, sanoin minä, puhutaan ennemmin päälliköistämme. Miten on sinun\npäällikkösi laita, Eeva, eikö hän ole --?\n\n-- Rakastunut minuun, tietysti! Se on ominaista minun päälliköilleni.\nOlen ollut kaikellaisissa konttoreissa, mutta melkein kaikkialla on\nollut joku, joka on halunnut suudella niskaan. Otin siis tämän paikan\nhautajaistoimistossa, sillä arvelin että kuoleman alituinen läsnäolo...\nMutta tämä on pahin.\n\nKun muistelen kaikkea mitä tässä suhteessa olen kokenut ja sitten\najattelin poloista vanhaa isääni, joka ei tahtonut laskea minua ilman\nsuojelevaa seuraa tasaantuneen lapsuuslemmen kanssa kirkkokonserttiin\nLinköpingissä viime kesänä -- Händelin Largo ymmärräthän ja sellaista\n-- niin, tiedätkö, silloin minua sekä naurattaa että itkettää. Ja kun\nme sitten illastimme kaupungin automaatissa -- voileipää ja maitoa --\ninnostutti tämä teko häntä niin, että hän siitä sai aiheen kokonaiseen\npieneen siveellisyyskysymystä käsittelevään kirjaseen. Poloinen pikku\nisä, jospa vain aavistaisit!\n\n-- Eikö hän ole koskaan käynyt täällä? kysyin minä.\n\n-- Kyllä, kerran, toissa keväänä. Hän kävi silloin päällikkönikin\nluona \"kuulemassa, kuinka hänen tyttärensä hoiti tehtäviään\", ja pyysi\nukkoräähkää muka pitämään vähän isällistä huolta minusta.\n\nJa päällikkö pysytteli vakavana ja pyysi isän olemaan vakuutettu siitä,\nettä hän tunsi velvollisuutensa niitä nuoria tyttöjä kohtaan, jotka\novat hänen työssään.\n\nMutta seuraavana päivänä oli minulla uusi ja tervetullut aihe antaa\nhänelle käytävässä korvapuusti. Miten oivallista maalaisnaamaa sinä\nnyt näytätkään, Elisabeth! Mutta odota vain, kyllä saat pian kokea,\nsinäkin. Olethan sinä Sakin kaunotar.\n\nJa sitten sieppasi hän käsiinsä harmonikan ja lauloi niin että kaikui:\n\n\"Kaikilla on vikaa, kaikilla on vikaa, viattomuutta ei kellään.\"\n\n-- No, mutta Eeva! sanoi Emmy ankarana.\n\n-- Oh, sanoi Eeva, unohdin sinut kokonaan.\n\n-- Entä Babyn, sanoin minä koetteeksi.\n\n-- Oletko nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän takaisin. Hän tuli\nkotiin puolituntia sitten ja pujahti keittiöön, ja olenpa varma\nsiitä, että hän hiljaisuudessa ahertaa saadakseen kaikkein pahimman\nmoskan pois kengistään ja helmoistaan. Sellaista ei ole hänelle\ntapahtunut ennenkun eilen, mutta silloin olivat ne kuin se savimöhkäle,\njosta meidän Herramme loi Aatamin. Voitko selittää, minkätähden\nrakastavaiset parit aina retkeilevät siellä, missä menee yli kalossien?\n\n-- Notaariko se on? kysyin minä.\n\n-- Kyllä, ja eläintarhakävely.\n\nMutta oliko Eeva todellakin oikeassa siinä, että minä saisin kokea\njotakin uutta?\n\nVoiko siitä tulla muuta kuin tuo vanha laulu uudella nimellä?\n\n\n\n\nV.\n\nLokakuun 20 päivä.\n\n\nBabyn syntymäpäivä oli eilen, ja vaikka se tulikin sopimattomasti\nkuun lopulla, oli hänellä kuitenkin, kahvikekkerit puolelle\ntusinalle parhaimmista ystävistään Y.Y:ssä. Ja Sakki lahjoitti\npunaruusureunaisen sateenvarjon, ja minä kirjoitin säkeistöjä, joissa\nsuonenvedontapaisesti koetin saada loppusoinnut soveltumaan sanaan\nnotaari. Mutta Babylla oli koko päivä ruusu vyöllä ja onnensäteily\nsilmässä ja molemmat olivat häneltä.\n\nMeillä oli touhua, ennenkuin kaikki oli kunnossa. Baby ja minä\nhotkasimme pari lihapullaa Vaasanautomaatissa, ja kiertelimme sitten\nleipä- ja hedelmämyymälöissä, jonka jälkeen otimme aika harppauksen ja\nhyökkäsimme portaita ylös. Puolitiessä tapasimme Eevan, joka lopettaa\nvaremmin, kädessään kantoi hän kahta suurta pillerirasiaa, joihin\noli mahtunut 500 Blaudin rautapilleriä, ja hän selitti ostavansa\nkerman kaupasta. Mutta hän vakuutti, että oli viruttanut ne kahdessa\nlämpöisessä vedessä.\n\nTultuamme ylös kompastuimme Emmyyn, joka pincenezit nenällä pesi\neteisen lattiata. Eeva oli jo asettanut kukkia maljakkoihin, ja\nsitten katoimme pöydän niin hienosti kuin taisimme, vaikka me itse\nsaimme juoda kukkamaljakoista, eikä ollut vieraillekaan lusikkaa\nyksinomaiseen käyttöön kullekin. Leipäkorina oli ylösalasin käännetty\nja ruokaliinalla peitetty lampunkupu, mutta niinkuin Eeva sanoi, saapi\nmukautua talon tapoihin. Sopii vain nimittää tätä boheemi-elämäksi,\nniin se on heti hienompaa kristallimaljakkojakin hienompaa.\n\nKaikessa hiljaisuudessa olin pelännyt tätä Babyn juhlaa, sillä\npuoli tusinaa sekoittamattomia naisia ja enemmänkin tapaa vaikuttaa\nmasentavasti minuun. Mutta näiden kanssa ei ollut vaarallista. Se oli\nkuin rajumyrsky, tietenkin, kun he tulla hyökkäsivät kaikki kuusi ja\npauhaavien tyrskyjen kuohu murtui Babyn ympärille, mutta ne olivat\nerinomaisia ja koruttomia ja iloisia, ja vain pari heistä vaikutti\nrouvasihmiseltä. Toisinaan täytyi minun mennä syrjään ja lepuuttaa\nkorviani, mutta muuten läpäsin oivallisesti.\n\nBaby kauniine vaaleine hiuksineen, pehmeine ruusuisine poskineen ja\npienine valkoesiliinakodikkaisuuksineen oli sievä emäntänä.\n\n-- Sinun pitäisi olla naimisissa Baby, tällaiseen sovellut paremmin\nkuin Y. Y:hin.\n\n-- Niin, mutta luuletko minun saavan sen, jota tahdon? kysyi Baby\njuurikuin he voisivat nähdä notaariin ja tulevaisuuteen.\n\n-- Ei, Baby, sanoin minä, sitä, jonka tahtoo saada, ei koskaan saa,\nmutta mahdollisesti voi saada sen, jota joku toinen tahtoo, ja se on\nyhtä hyvä, melkein parempi.\n\nTästä siirryttiin huomaamatta Yhtyneitten Yhtiöiden herroihin, ja\nsilloin täytyi minun mennä kotvaseksi keittiöön, jossa asetin tulelle\nvesikattilan astiain pesua varten.\n\nSinne tuli luokseni muuan Babyn vieraista, pitkä, luiseva, muita\nvanhempi, joka oli jo päätöksensä tehnyt ja tullut leikilliseksi, niin\nettä hänet sitä varten kutsuttiin mukaan.\n\nHän harrastaa enemmän kuin me muut sosiaalisia kysymyksiä, ja toruu\nmeitä aina sen vuoksi, ettei meillä ole harrastuksia. Hän sanoi,\nettä pitää valmistautua äänioikeutta varten, mutta hänpä ei olekaan\nkoskaan ollut nuori ja sen sellaista (sen sellaisella tarkoittaa Baby\nlemmenasioita). Baby uskoo, että sosiaaliset harrastukset tulevat\nvuosien mukana, ja minä sanon, että hyvä olisi, jos niin olisi, sillä\nsilloin voisi olla toivoa hänenkin suhteensa. Ei, minä olen aikonut\nmennä naimisiin, sanoo Baby ja siinä on hänen mielestään logiikkaa,\nniinkuin siinä onkin.\n\n-- Neitiä ei varmaankaan myöskään huvita, sanoi leikillinen, kuulla\nheidän puhuvan pötyä tuolla sisällä?\n\n-- Ehkä ei, sanoin minä, mutta jos te tahtoisitte auttaa minua\npyyhkimään astioita, panisin siihen suurta arvoa. Jätämme siis heidät\nhetkiseksi oman onnensa nojaan.\n\n-- Massoja ei voi jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä täytyy\nopettaa. Niin, ne ovat luonnollisesti merkinneet minut ihmiseksi,\njoka onnettoman rakkauden jälkeen on alkanut harrastaa sosiaalisia\nasioita. Niin että tiedätte kai, että minä se olen, joka kiivailen\nyhteenliittymistä ja lakkoa uudeksi vuodeksi. Voitteko saada aikaan\njotakin tavatonta soitannollista melua?\n\nKyllä, harmonikalla.\n\nOlisiko teille vastenmielistä virittää pieni laulu, niin saisin minä\nsitten sanoa muutaman sanan, se sopii niin hyvin täällä pienessä\nvalitussa ja luotettavassa seurassa.\n\nNiin siihen kyllä suostuin, me pakotimme ne vaikenemaan Työn pojilla,\njonka jälkeen leikillinen nousi tuolille ja puhui:\n\n-- Niin, pikku tytöt, täällä te nyt istutte ja lepertelette meidän\nkasööreistä ja insinööreistä.\n\nJoku kuiskasi ivallisesti: pihlajanmarjat!\n\n-- Ovat happamia, kyllä, keskeytti hän kuivasti, minä olen maistanut\nniitä. -- Mutta te ette todenteolla tahdo ajatellakaan parantaa\nasemaanne muulla kuin avioliitolla ja muilla arpajaisilla. Teillä ei\nole mitään yhteistuntoa, ei, eikä mitään oman arvonne tuntoa. Teitä ei\nsuututa vääryys, joka meille tehdään, kun me saamme jotakuinkin puolta\npienemmän palkan samasta työstä, ei, ei samasta, sillä me ehdimme\ntotta totisesti tehdä paljon _enemmän_. (Mitä sinä juttelet, ajattele\nkasööri Svenssonia, oh, Svensson j.n.e.) Se on kevytmielisyyttä,\nymmärrättekö (käsi pöytään), ja se on teille oikein, että teillä on\nniinkuin on. Mutta minä en sittenkään voi olla yrittämättä saada teihin\nvähän järkeä. Sovimme että uudelta vuodelta pyydämme 200 kruunun\nkorotuksen ja tuntia lyhemmän työajan. (Sinä olet hullu, luuletko\nsen käyvän, johtaja ajaa meidät ulos -- --.) Käy, sanotte te, ei, ei\nse käy, tietenkään, _ja silloin me teemme lakon!_ (Millä me sitten\nelämme? Säästöillämme ehkä?) Niin, jatkoi hän, olematta millänsäkään,\nsäästöillämme ja sitten vetoamme kaikkiin muihin naiskonttoristeihin ja\npyydämme heitä auttamaan meitä. Se käy, jos olemme yksimieliset! Mutta\nkenestäkään ei saa tulla petturi!\n\nJa sitten astui hän alas tuolilta.\n\nMutta nyt olivat toiset innoissaan, ja viidessä kevytlentoisessa\nminuutissa oli lakkoliitto muodostettu, leikillisestä tuli\npuheenjohtaja ja kukin maksoi 1 kr. lakkokassaan. Kun tuli Emmyn vuoro,\nvetäytyi hän syrjään ja halusi miettiä asiaa.\n\n-- Mielestäni meillä on varsin hyvin niinkuin on, mumisi hän, enkä minä\nsitä paitsi jaksanut oikein seuratakaan, tehän puhuitte kaikki yhtä\naikaa. _Ja sitten ei ole niin pitkälti jälelläkään_.\n\nHeti sen jälkeen he menivät, ja me tunsimme olevamme kaikki ihan\nkuoleman väsyneitä? Mutta me jatkoimme yhä ja huusimme koko illan\ntoisillemme, niinkuin olisi ollut kysymyksessä huutamisella hämmentää\nNiagaran pauhua.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nBaby ja minä olemme kävelemässä iltasella. Oikeastaan ei Baby ollenkaan\nhalunnut kävellä minun kanssani, mutta notaarilla on yövuoro.\nHistoriallinen marraskuun sumu peittää tänään niinkuin eilenkin\nja kaikkina päivinä pääkaupungin. Se ei ole tuo tiheä, sitkeä,\nläpinäkymätön, joka tekee kävelyn kaduilla seikkailuksi ainaisine\nyllätyksineen, se on tuollainen vanhempi, hervoton itkunsekainen usva,\njossa minä en ainakaan voittojani voita. Tuo kuvaamaton vanuke kaduilla\nhiipii naisellisen pehmeästi ja maireellisesti ylös kengänvarsia ja\nkipuaa leikillisesti pieninä roiskahduksina kohti hameenhelmoja ja\nylemmäksikin, ja sitä käy väsyneeksi ja painavaksi -- kun ei ole\nrakastunut, niinkuin Baby, tietenkin.\n\nBaby on viehättävä, vaan hän ei sitä tiedä. Tähän aikaan päivästä\nkäymme me toiset suoristunein kiharoin ja selkä kumarassa, mutta hän on\nkiharainen ja joustava kuin aamusella.\n\nHän ottaa minua käsivarresta ja puhuu notaarista, keskeyttäen vain\nhienoimpien myymälöiden ikkunain luona. Hän hakkailee tahallisesti\nhäntä ja on vanginnut sydänkäpyseni sydämen. Hänen puhuessaan kuljen\nminä ja ihmettelen pitkin Rantatietä kuinka tämä päättyy. Minä huomaan\nvarsin hyvin hänen uskovan kolmeen huoneeseen ja keittiöön Vaasan\nkulmakunnalla, mutta en henno sanoa hänelle, että epäilen. Jota\nvanhemmaksi tulee, sitä helpompi on tietää asioita ja vaieta niistä,\nenkä minä kokemuksiani kellekään tyrkytä. Mutta minun täytyy hymyillä\nhieman hiljaisesti ja väsyneesti samassa sille, että minä Babyssa\ntarkastan Minua itseäni, joka ei myöskään kerran varonut kulkemasta\nympäri ja puhumasta laajasti ja kerskaten minun ensimmäisestä Jostakin.\nEi hän juuri notaari ollut, ja tällä on aistikkaammat kaulaliinat,\nmutta muuta eroitusta en näe.\n\nMinä huomaan nyt Babyssa, niinkuin itsessäni kerran, koskemattoman\nja loukkaamattoman aarteen hellyyttä, ylpeyttä ja nöyrää, ilmavaa\nja läpinäkyvää rakkautta sekoitettuna jonkinlaisella salaperäisellä\nhartaudella, niinkuin pienellä pyhimyksellä, joka ei vielä tiedä\nmitä hänen sielussaan ja ruumiissaan asustaa. Kun sitten ajattelen,\nkuinka kaiken tämän käy, inhoaa sydämeni. Ja minä, joka en nyttemmin\nenää koskaan ole hentomielinen, kun on kysymys minusta itsestäni,\ntulen siksi Babyn edessä. Sillä hän on vielä vähän liian hyvä\nporttikäytäväromaaniin ja skeppsholmanlempeilyyn satojen muiden\njoukossa.\n\nMe pysähdyimme Skeppsholman sillalla ja näimme kuin kalvon läpi\nEtelä-Malmin himmeät valot, sitten käännyimme takaisin, ja minä tulin\nyhä vain väsyneemmäksi. Kaarle XII:nen torilla tarjosin raitiotievaunua\nylimenoineen -- rikosperiaatteita vastaan, mutta Pohjoistullinkadulle\non niin pitkä matka ja vielä vastamäkeä.\n\nVaunussa tapasimme erään Babyn tovereista Yhdistyneistä Yhtiöistä\n-- niinkuin raitiovaunuissa tapaa tavata -- ja hänet otimme mukaan\nSakin luolaan. Siitä on muuten tullut meidän kodittomien ystäviemme\nkokouspaikka niiden joukossa pari rakastunutta, jotka Eeva on ottanut\ntänne ja joita hän suojelee, ja minun salaisena kauhunani on, kun\nmenen kotiin, että he ehkä ovat siellä, sillä silloin ei tule muu\nkysymykseenkään kuin että me saamme pysytellä keittiössä. Mutta se\nhyöty siitä on, sanoo Eeva, kun minä murisen, että meidän ei tarvitse\nniin paljon lämmittää, \"koska ilma on suudelmista kuuma\", kun he\nmenevät tiehensä.\n\nTänään oli niinkuin arvasin myöskin väkeä, miesväki oli jumalan\nkiitos jo mennyt, mutta tyttö viipyi vielä hetkisen kootakseen voimia\nvoidakseen katsoa täysihoitolatätiään silmiin.\n\nEmmy makasi ja oli taas sairas ja näöltään kuin itse kuolema, mutta\nnyt en minä enää välittänyt säikähtyä. Sillä tiedänhän että hän\nhuomisaamuna on meistä kaikista ensimmäisenä vaatteissa ja valmiina\nmenemään konttoriin.\n\nEeva istui näperrellen jotakin, josta hän väitti tulevan talvihatun,\nmutta kun me tulimme lennähti hän ylös ja sanoi, että meidän piti\nsytyttää valkea uuniin ja vaihtaa ajatuksia.\n\n-- Meillä ei ole puita eikä ajatuksia! sanoin minä.\n\n-- Minulla on itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaavat! sanoi meidän\nviimeksi tullut vieraamme ja romahti Emmyn turkkilaiseen sohvaan.\n\n-- Oletko sinä taas ulkona huonetta hakemassa Gerda parka? kysyi Baby.\n\n-- En, sanoi Gerda. -- Minä olen ulkona ja nuuskin täysihoitoa, ja se\non paljon pahempaa. En tahdo enää asua yksin...\n\n-- Arvelet, että se tuottaa liian paljon kiusauksia?\n\n-- En! sanoi hän. -- Se tuottaa aivan liian vähän kiusauksia. Ja\nsentähden minä muutan joulukuun 1 päivänä. Mutta vielä en tiedä mihinkä\npääni kallistan.\n\n-- \"Oi armaani, sa pääsi paina sydäntäni vasten...\"\n\nBaby lausuu Levertiniä aivan tosissaan.\n\n-- \"Niin, tiedättekö, tytöt! sanoi Gerda ujostelematta. -- Jotakin\nsellaista on tehtävä! Täysihoitohinnat Tukholmassa ovat varmaankin\narvioidut tytöille, joilla on sivutuloja. Oh, minä olen ollut niin\nmonessa paikassa, yhdessä, kahdessa, kolmessa vain tänään. Ja nyt\nsaatte kuulla... savuke? No mutta neiti Elisabeth vasta on hyvä! --\nEnsimmäisessä paikassa tuli vastaani likainen, oluelta löyhkäävä\nolento, jota on mahdoton kuvata, ja perällä avattiin ovi ja laskettiin\nulos huutoa ja naurua ja iloista leskeä\". \"Olen nähnyt ilmoituksen,\"\njaha, ja niin sain nähdä huoneen, se ei ollut hullumpi ja hinta 80, ja\n\"minä mietin asiaa huomiseen\".\n\nSaatuani hiukan rohkeutta eräässä automaatissa, astelin erääseen\nosoitteeseen Itämalmilla, erääseen komeimman kadun varrella olevaan\nruskeimpaan ja arvokkaimpaan taloon. Terävänenäinen ja hameniekka\naskeetti aukaisi, minä tulin sisälle itämalmilaiseen eteiseen,\ntuota lajia, joka hetkeksi tekee niin helpoksi kieltäytyä tästä\nolemassaolosta ja kääntyä seuraavaan. Minua vastaan virtasi rasvan\nja siveellisyyden tuoksu, jonka olisi pitänyt suuresti auttaa minua,\njos olisin jäänyt sinne asumaan, kieltäytymään muiden lihasta, sekä\nperkeleestä ja maailmasta sitäpaitsi. Sillä olisittepa nähneet huoneen!\nVoitteko kuvitella millaiset olivat kuningatar Isabellan liinavaatteet\npäivää ennen kun maurilaiset Espanjasta karkoitettiin? Ja huolimatta\nsiveellisyydestä olivat huonekalut sen näköiset, niinkuin ne olisivat\nolleet kaiken Tukholman irtaimen täysihoitolaisväen yhteiseksi heitetyt.\n\nMinä tarkastelin neiti Gerdaa hänen puhuessaan. Hän oli kivunnut\nturkkilaiseen sohvaan kuin kissa, ja hänessä oli tyyliä. Hän oli hyvin\npuettu ja kammattu, kasvot olivat hiukan liian karkeat mutta kauniit\nvoimakkaine väreineen; ja vain epäedullisessa valaistuksessa huomasi\nhänen olevan kolmenkymmenen paikoilla.\n\nPitääkö teidän huomenna antaa vastaus siveellisyydellekin? kysyin minä.\n\nHän kääntyi minuun vastatakseen ja minä näin vallattoman välkkeen hänen\nsilmissään.\n\n-- Ei, sanoi hän. -- Sanoin etten siedä asua pohjoispuolella.\nSilloin vakuutti hän, että huone oli etelään päin, mutta sitä pidän\nminä mahdottomana. Olen ollut parissa muussakin paikassa, jossa oli\nkylpyhuone ja hinta oli 125 ja 130 kr. kuukaudessa. Kun minulla\non yhdeksänkymmentä kuukaudessa, enkä koskaan saa enempää, käy se\nmainiosti yhteen vai kuinka? Käy kai niin, että minä joudun S. S. B.\nB:lle.\n\n-- Kerskaile kohtalaisesti, sanoi Eeva, luuletko että sinne on niin\nhelppo päästä.\n\n-- Minä aioin juuri ehdottaa, että te hankkisitte itsellenne\nrakastajan, sanoin minä.\n\nBaby ja morsian hätkähtivät, me toiset nauroimme.\n\n-- Jospa vain olisin tehnyt sen aikoja sitten, sanoi Gerda neiti\nhuolimattomalla liikkeellä. -- Kenen luulette kiittäneen minua siitä,\nettä olen täyttänyt 30 ja enemmänkin, ja ollut niin taivaallisen\nsiveellinen kuin sankarittaret Maria Sophie Swartzin romaaneissa?\n\n-- Niin, eivät ainakaan miehet, sanoin minä.\n\n-- Eivätkä muutkaan, ymmärtääkseni. Enhän siltä saa täysihoitoa sen\nparemmin.\n\n-- Et, huomautti Eeva, joka koetteli hattuaan peilin edessä ja\nliehitteli tyytyväisenä kauniin toverinsa kanssa kuvastimessa. Ethän\nedes voi päästä Leskienkotiin tai Turvapaikkaan.\n\n-- Ooh, neiti kyllä menee naimisiin, kun oikea tulee, sanoi morsian.\n(Niin ne aina sanovat.)\n\n-- Hyvä neiti, sanoi Gerda, se oikea on ollut täällä jo niin monta\nkertaa, mutta hän on taas saanut mennä.\n\n-- Sitä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos olisi joku, jota minä\nrakastaisin oikein paljon, niin seuraisin häntä, olisipa minulla vaikka\nmitä tahansa tehtävänä.\n\n-- Mutta entä jos paraillasi pesisit hiuksiasi, Baby, lapsi, sanoin\nminä lempeästi.\n\nBaby sai suuret kosteat silmät, ja minä kaduin syvästi, mutta Gerda\nvirkahti tahdikkaasti kääntyen Babyyn:\n\n-- Meillä ei ollut mitään millä seurata, Baby. Ei kenelläkään noista\noikeista ollut venettä, joka olisi mukavasti voinut kantaa useampaa\nkuin yhtä, ja niin oli parasta heittää sikseen.\n\n-- Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat\nottaa tyttönsä veneeseen. Sittenhän he voisivat saada vähemmän ja\nvähemmän eikä päinvastoin. Silloin pääsisimme soutelemasta toistemme\ntiellä.\n\n-- Ja kaatamasta toisiamme.\n\n-- Ja tappelemasta airoilla. Niin, mutta se on todellakin ajatus.\nSinäpä olet viisas, Eeva. Onpa synti, että sinä verrattain vähän voit\nvaikuttaa maailmanjärjestykseen?\n\n-- Niin, siinä tapauksessa voisi olla jonkinlainen tulevaisuus\nsiveellisenäkin olemalla, sanoi Gerda. Ajatelkaas, se harmittaa minua\nihan kuollakseni, että olen ollut niin arka itsestäni, että ainoastaan\nvastahakoisesti ja harvoin olen antanut suudelman miehelle, jonka\nkanssa en luullut voivani jälkeenpäin mennä naimisiin. -- Niin, se on\ntotta, uskottepa minua sitten tai ei. -- Tämä viimeinen vastauksena\njollekin minun suupieleni ilmaisemalle heikkouskoisuudelle.\n\n-- Onpa sinulla sitten ollut koko lailla ikävät elonpäivät, sanoi Eeva\nsuoraan sydämestä. Etkö ole toivonut olevasi mies?\n\n-- Kyllä, naisiahan emme saa olla.\n\n-- Suuri eroitus on siinä, sanoin minä, että kun mieskonttoristi\non päivän työstä väsynyt, menee hän ja menettää pari seteliä\nhuveihinsa. Samassa tilassa oleva naiskonttoristi jää kotiin ja ottaa\naspiriinipulverin.\n\n-- Niin on ollut sanoi Gerda, mutta nyt tulee olemaan toisin. Ei, nyt\non minun mentävä, tytöt! Minä soitan teille, kun saan rakastajan. Mikä\non numeronne? Vaikka sama se, unohdan sen kuitenkin.\n\nSe on sama kuin \"Sun kirkas päiväs nousee taas\", plus säkeistö 3\nvirsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukaasi, sillä sokeri on loppu.\n\nMinä huomasin nyt että Baby oli kalpea ja aivan masentunut ja sanoin:\n\n-- Ei hän sillä mitään tarkoita, armas!\n\nMutta minä en ole siitä asiasta varma.\n\nKolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmin helposti\nsellaista, mitä hän olisi tuominnut kahdenkymmenen ikäisenä.\n\n\n\n\nVII.\n\nSunnuntai, olen unohtanut päivämäärän.\n\n\nMenin kotiin päin tavanmukaisilta sunnuntai-päivällisiltä Rantatiellä\nasuvan setäni luota. Serkkuni Gördel oli ollut hirvittävästi kihloissa,\nolin sietänyt häntä niinkauan kuin suinkin, mutta kun hän sanoi, ettei\nhänen sulhasensa ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin häntä,\nlähdin minä pois vedoten siihen, että Putten täytyi lukea läksyjään.\nMieshän oli viime kesänä kaikkien meidän silmiemme edessä ollut\nsuunnattomasti rakastunut erääseen kauniiseen, menneisyyttä omaavaan\nrouvaan. --\n\nVoi vetää viivan sellaisen yli, mutta ei kerskata vasten parempaa\ntietoa.\n\nKun olin jättänyt Putten hänen tätinsä luo, suuntasin kulkuni kotiin.\nOli mielestäni ihanaa tietää, että siellä olisi pimeää, hiljaista ja\ntyhjää. Minä vetäytyisin sohvannurkkaan yhdessä 25-äyrillä ostamieni\nkaramellien kanssa ja unelmoisin olevani vanha nainen, jolla on elämä\ntakanaan.\n\nKaupunki oli kiedottu elävienkuvien valoon ja hajusi huonoilta\nsavukkeilta. Tyhjä hautajaisvaunu oikaisi Punapuodin torin yli. Minä\nkuljin Kuningattaren katua ja Tukholman sankarit ja ritarimiehet\nahdistivat minua kuusi kertaa Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä.\nKuudes oli päällikkö, mutta hän selviytyi oivallisesti sanomalla, että\nhän oli tuntenut minut jo pitkän matkan päästä.\n\nPäällikössä on jotakin, jota on mahdoton kuvailla. Ei vain siinä, että\nhän on suuri ja iloinen syntinen, vaan siinä, että hän minussa herättää\nsellaisen halun olla niin viehättävä ja kiehtova, kuin hän soisi minun\nolevan. Toisinaan saatan ajatella: ah, jospa voisin käydä kauniintakin\nkauniimmin puettuna saadakseni hänet polvilleen eteeni, jospa minulla\nolisi hameet jotka kahisisivat kuin hiljainen nauru, Sjöbergin pieniä\nkenkiä, joihin rakastuisi ja pitsejä ja sulkia ja 25 kruunun saippuoita.\n\nSilloin hän rakastaisi minua.\n\nSilloin -- -- --\n\nPäällikkö pysähtyi ja alkoi jutella. Hän ei ollut aivan yhtä kaunis\nkuin tavallisesti, mutta näytti kiltimmältä ja hiukan alakuloiselta. Ja\nkun mies sitä on, täytyy hänen tuossa tuokiossa kertoa siitä mieluummin\nalle 30 olevalle naiselle.\n\n-- Kuulkaa neiti, sanoi hän, minä olen alakuloinen, ja tunnen olevani\nyksin ja tarvitsevani myötätuntoa.\n\n-- Minä näen sen, sanoin minä:\n\n-- Todellakin? Niin, saatoinpa sen arvata. Ettekö haluaisi kääntyä ja\nkävellä minun kanssani? Minä tarvitsen jonkun rinnallani, joka aina on\niloinen ja pirteä, muuten en voi kyntää kaupungin läpi tänä kauheana\niltana ulkonaisen ja sisäisen tasapainon säilyttäneenä. Luulenpa\nettä te voisitte tuntea olevanne sopusoinnussa, vaikkapa kulkisitte\nKuningattaren katua rapakkoisena sunnuntai-iltana.\n\n-- Varmasti, sanoin minä, sillä mielestäni eivät minun tunnelmani ja\nmielialani koskeneet häntä.\n\n-- Mutta on sittenkin olemassa jotakin, jota sanotaan\nsunnuntai-ikävystymiseksi, sanoi hän opettavaisesti.\n\n-- Onko? sanoin minä.\n\n-- Ettekö sitä tiedä?\n\n-- Minulla ei ole varaa eikä aikaa eikä haluakaan siihen, sanoin\nrohkeasti. Sillä naisen paras valtti on olla heikko, kun mies on\nvoimakas ja että, kun hän suvaitsee näyttäytyä heikoksi, olla olevinaan\nvoimakkaampi kuin onkaan.\n\n-- Niin, mutta mitä te ajattelitte, ennenkun tapasitte minut, kun\nkävelitte yksin eikä teillä ollut mitään millä olisitte ajatuksia\nhäätänyt?\n\n-- Oh, vastasin minä ajattelemattomasti, minä ajattelin vain, mistä\nsaisin hyvän ja huokean viitan poikaselleni jouluksi.\n\nOi taivas, silloin näin lyhdyn valon, että hän luuli että minulla\noli lapsi, että Putte oli minun harha-askeleeni, mutta en saanut\nhiiskaustakaan suustani, ja hän huomautti, että kaduilla oli likaista.\n\nMutta meidän tallustaessamme alas Satamakatua, selvisi minulle äkkiä\nasian leikillinen puoli ja jouduin rajoitettuihin varoihini nähden\noikein hirtehisen tuulelle.\n\nHän ehdotti ravintolaa, arveli kai sen sopivan tilanteeseen, ja minä\nsuostuin salaisesti sielussani hymyillen.\n\nMe saimme viiniä ja yli lasien ja kapeakaulaisen pullon riippuivat\nhänen katseensa minun kasvoillani arvatenkin mielen kiintoisen\nentisyyteni takia. Hänen ilmeinen intonsa hämmästytti minua, oli aivan\nkuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt hairahtunutta parempaa tyttöä.\n\nHän joi varsin paljon, ja niinä tunteina, jotka seurasivat, sain\nselvän käsityksen hänen juomapäästään. Ilmapuntari osoitti alun\npitäen tunteellisuutta, ja hän puhui hyvin kauniisti olemassaolon\nArvoituksesta ja Elämän Lyhyydestä.\n\n-- Kuinka hyvin te ymmärrätte, sanoi hän hetkisen kuluttua ja kihnautti\ntuolinsa vähän enemmän minuun päin, niin että minä sanoin:\n\n-- Paljonko on kello; emmekö jo lähde?\n\nLähde, emme, päinvastoin, me juomme enemmän.\n\nOli jotakin rauhoittavaa minussa, ja jos me olisimme olleet yksin olisi\nhän pannut päänsä minun olalleni niinkuin lapsi. (Voipihan hän koettaa\nkonttoriaikana.)\n\n-- On niin turvatonta nykyään maailmassa, sanoi hän, taivas on tyhjä,\neikä siellä ole ketään, joka kieltäisi siitä tai tästä pitäen silmällä\nihmisen omaa parasta.\n\nMinä kysyin, kuinka hän tiesi, että taivas oli tyhjä.\n\n-- Ei, en minä sitä tiedä, vastasi hän, mutta sen tiedän, että \"hissi\non toistaiseksi suljettu,\" niinkuin sanotaan.\n\n-- No, sitten saapi käydä portaita. -- Ja sillä tavalla me jatkoimme.\n\nJumala tietää, etten sanonut mitään syvämielistä, enimmäkseen hymyilin\nvain niin maailmanviisaasti kuin taisin. Mutta kun erosimme seisoi hän\nkauan ja kiitti minua siitä, että olin läsnäolollani antanut hänelle\nsellaisen turvallisuuden.\n\nKun te, sanoi hän, kerran tulette vanhaksi, olette te noita hiukan\nlihavahkoja emäntiä, jotka aina tapaa kotona, kun heitä etsitään,\nja jotka istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja hymyilevät ihmisille\nja antavat neuvoja, mutta vain silloin, kun niitä pyydetään. Kun on\ntapahtunut jotakin kauheaa, kun on murhannut, kun ei uskalla olla\nomassa seurassaan, silloin ajattelee ensimmäiseksi teitä ja menee\nsuoraa päätä ja panee päänsä teidän polvellenne. Te sivelette silloin\nhiuksia ja sanotte: Poloinen, itke; minä näen että sinulla on vaikea\nolla, mutta miettikäämme nyt, mitä olisi paras tehdä.\n\nPäällikkö ihmetytti minua suuresti; olin kyllä nähnyt monta miestä\nheidän herkkätuntoisina hetkinään, jolloin ne ovat pahempia kuin kukaan\nmeistä, mutta en olisi uskonut sitä omasta tuomaristani. Luonnollisesti\nhiveli se myöskin mieltäni, mutta minä olisin pitänyt häntä suuremmassa\narvossa, jos hän olisi juonut vähemmin Bellion viiniä.\n\nOli jo varsin myöhä, kun tulin kotiin, niin että minä astuin hiljaa.\nKäytävästä näin Babyn ja Emman huoneessa valon salaperäisesti liehuvan\nedestakaisin, ja kun avasin oven kohtasi minua liikuttava näky.\n\nBaby hajalla hiuksin ja puettuna alushameeseen ja pieneen valkoiseen\npitsiliiviin tanssi hiljaa ja hartaana bostonia toisessa kädessä\nsytytetty lamppu, jolle hän hymyili ja johon hän loi katseita -- oi\nnainen, nainen -- --!\n\nMinä seisoin hiljaa ja ajattelin:\n\n-- Tuollainen oli minun sieluni, kun minä aloitin. --\n\nLienen toden perästä hieman hermostunut näyteltyäni tuomarin tätiä,\nsillä tunsin kyyneltyväni, mutta silloin sanoin:\n\n-- Hm Baby, oletpa sinä saanut tulisen kavaljeerin.\n\nBaby tuli minun luokseni päästämättä kuitenkaan lamppua:\n\n-- Osaatko sitten sinä viedä?\n\nMinä nyökkäsin.\n\n-- Katsos, sanoi hän, tämä on hyvä, sillä siitä saa tuota pehmoista ja\nliitävää, jota boston vaatii, ja minä kuulun nyt notaarin klubiin, ja\nme tanssimme tiistaina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän emäntämme on matkustanut pois muutamaksi päiväksi erään\nlapsenlapsen syntymisen takia, ja tämä on aiheuttanut Babyn pienen\nrakkauden nopean ja minun mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui\njuuri sunnuntai-iltana. Me olimme päässeet vauhtiin tanssia bostonia\nja huvittelimme viattomasti hanurin soidessa. Mutta kun vihdoinkin\nolimme tanssineet loppuun, joka uudella kierroksella yhä kevyemmin\npuettuina, ja tulleet sänkyyn, kuulin minä yön hiljaisuudessa notaarin\ntulla hiipivän kotiin naisen seurassa. Hänen huoneensa rajoittuu minun\nhuoneeni seinään, niin että minusta tuntui, kuin olisivat ne olleet\nminun kamarissani. Vähitellen unohtivat ne kaiken varovaisuuden, ja\nneljä tuntia makasin minä valveilla raa'an naurun ja tulistuvien\nhuudahdusten ja hyssäysten lakkaamatta siimaistessa yli koko ruumiini.\n\nNaisen mentyä huomasin Eevan makaavan ja hienostaan kiroilevan, ja\nkuulin muutamia hurjia ja sekaisia tämän tapaisia lauseita \"yhtä hyvin\nraitiovaunukuskia ja panimorenkiä -- -- --\".\n\n-- Hyvä Eeva, sanoin minä viimein, hillitse hiukan suuttumustasi.\nVoitat sillä vain sen, että herätät Babyn.\n\nMutta Baby oli valveilla. Niin, Baby oli ensimmäisen kerran elämässään\nvalveilla, ja minä, minä sanoin, Eevan sytyttäessä valoa ja murhatessa\nminut katseillaan:\n\n-- Baby, sellaista on elämä, ei sinun pidä siitä välittää.\n\n-- Eihän hänen ainakaan olisi tarvinnut sitä vetää tänne, nyyhki Baby,\nnythän en kaiketikaan voi tanssia bostonia tiistaina.\n\n\n\n\nVIII\n\nJoulukuun 4. pnä.\n\n\nSujuu turhan nopeasti joulua kohti. Tehdäkseen selväksi taloudellisen\ntilanteen laati Eeva eilen näin kuuluvan kiertokirjeen:\n\nSakki kutsutaan kokoukseen lauantai-iltana neuvottelemaan\nsisäpoliittista laatua olevista asioista.\n\nMe kokoonnuimme varhain ja miehissä. Puheenjohtaja, Eeva, makasi\nturkkilaisella leposohvallaan. Emmy istui suoraan ylös- ja alaspäin\nja minä sohvannurkassa Babyn pieni pää polvellani. Silittäessäni\nhänen hienoja kiharoitaan ja kuumia poskiaan ihmettelin itsekseni,\nminkälaisen menettelytavan notaari päättäisi valita sen jälkeen, kun\nBaby oli suututtanut hänet bostonklubissa tiistaina. Jaksaako hän viedä\neteenpäin hyökkäyssuunnitelmaa ja ryhtyä esiintymään vaipuvana nuorena\nherrana, joka ojentaa kätensä tarttuakseen pelastavaan enkeliin, tai\nonko hän kohauttava olkapäitään ja tanssiva bostonia toisen kanssa?\nMinä toivoin luonnollisesti jälkimmäistä, mutta ihmettelin vain,\npitäisikö minun valmistaa Babya ensinmainitunkin mahdollisuuden varalle.\n\nSuvaitsevatko läsnäolevat päättää, että sammutamme lamput, ennenkun\nryhdymme neuvotteluihin? kysyi puheenjohtaja. Paloöljy on noussut.\n\nEhdotus meni vaikeuksitta läpi ja, kun se heti oli toteutettu, jatkoi\nEeva:\n\n-- Minä olen kuuluttanut tämän kokouksen ollaksemme tilaisuudessa\nkatsomaan hätää suoraan silmiin. Aluksi: montako päivää on kuukaudesta\njälellä? Kaksikymmentäkuusi. Niin, nuo kolmekymmentä viimeistä päivää\novat aina pahimmat, niinkuin jokainen tietää.\n\n-- Päivittäiseen ranskanleipään rahasto kyllä riittää, sanoin minä,\nmutta tämän kuun suhteen on pahin seikka se, että on joulu, ja silloin\nsaa niin hävittömiä vaatimuksia. Ja minulla on Putte, tytöt! Sitä ei\nole teillä.\n\n-- Soisimme meillä olevan, sanoivat he kaikki yhteen ääneen, ja minun\ntäytyy hyökätä ylös suutelemaan heitä.\n\n-- Voimmehan toki säästää siihen jotakin etukäteen, sanoi Emmy. Minusta\non voi aina ollut tarpeetonta, kun on niin oivallista margariinia\nsaatavissa.\n\n-- Pellerinin margariini on parasta, mutta ostakaa aina Zenithin, sanoi\nEeva hieman väräjävällä äänellä. Eikö meidän pitäisi ostaa vanhaa\nleipääkin vai mitä arvelet?\n\n-- Niinhän me aina teemmekin, kun sitä on, mutta useimmiten käy se\nkaupaksi jo päivällä, vastasivat Magnhild ja Emmy.\n\n-- Ei, tämä ei ole oikea tapa, sanoin minä, sivutuloista on enemmän\nhyötyä. Kellä on joku ehdotus?\n\n-- Sakki on ikimuistoisista ajoista asti tavannut ommella hienoja\nkäsitöitä ja panna toimeen pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva.\nMeidän olisi vain pitänyt alkaa varemmin, mutta parasta on, että\nryhdymme siihen heti paikalla. Jospa sentään olisimme ajatelleet sitä\naikaisemmin, niin olisimme rikkoneet koko lepopäivän huomenna ja\nehtineet saada aimo lailla tehdyksi.\n\nMinä sanoin, että olin ajatellut saada liinavaatteiden nimeilyä\nPohjosmaiselta kompanilta ja sitten ottaa virastossa ylimääräistä työtä\npari tuntia joka iltapäivä.\n\n-- Minä tahdon ommella oikeita joululahjoja ja lahjoittaa ne, sanoi\nBaby hiukan surkeana.\n\n-- Babylla on vaarallisia tarkoituksia, sanoi Eeva, mutta hänelle\non annettava anteeksi hänen suuren nuoruutensa takia. Sitä paitsi,\npienoiseni, lisäsi hän viekkaasti, on notaarilla jo kolme sohvatyynyä,\nyksi sininen ja kaksi vihreää.\n\n-- Eipä olekaan! -- Baby lennähti ylös innoissaan ja suuttuneena.\nHänellä on vain pieni keltainen, ruma, vanha -- -- --\n\n-- Vai niin! sanoimme me miettiväisesti ja vakavasti, ja Baby\nvaipui äkkiä kokoon pieneksi ryttyiseksi kasaksi lattialla etsien\nlattiapalkeista rakoa kadotakseen.\n\n-- Kas niin, sanoi Eeva, nyt ilmoitan kokouksen päättyneeksi. Sytytä,\nBaby, minun pitää parsia lapasiani.\n\nHänen ei olisi tarvinnut olla hienotunteinen, sillä samassa soitettiin\neteisenkelloa.\n\nSiinä mielessä, että se oli Putte, syöksyin minä iloisena ulos avaamaan.\n\nMinä olin romahtaa selälleni kun huomasin että siellä oli minun\nkihloissa oleva Rantatienserkkuni varustettuna sulhasella, joka on\nopettaja eikä ole koskaan rakastanut ketään muuta. Minäpä en ole\nniin suuresti hämmästynyt sitten sen päivän, jolloin älysin että hän\nsuostui siihen, että serkkuni tahtoi saada hänet. Heidän äänensä\nkuultuaan haihtuivat tytöt sisähuoneisiin, ja minä sain vieraan sisälle\nja istutetuksi sohvaan vastapäätä: Miehet elkööt millään tekosyyllä\nasettuko naisten vaunuun. Mutta se ei huvittanut häntä, huomaantui\nkyllä, että hän oli jo pitkälle solunut: he menevät naimisiin ensi\nkuussa. Meillä oli kauhean ikävä, ja Görel ja minä venyttelimme\nloppumattomiin hänen avioliittonsa G:tä t.s. kapioittensa nimeilyä.\nMinä kysyin antaisiko hän minulle tilauksen käypään maksuun, ja\nsilloin huomasin hänen olettaneen minun auttavan häntä ilmaiseksi ja\nkunnian vuoksi. Hänellä, näes, on itsellään niin vähän aikaa omistaa\nasialle, hän käy aatelisella perheenemäntäkursseilla. Hän näytti\nminulle sanomalehtileikkelettä soittoprinsessan kapoista -- katsos,\ntällaiset pitäisi olla. Minä ajattelin vanhaa leipäämme ja Zenithin\nmargariiniamme ja sosialistoiduin, ja juuri samassa tuli Eeva sisään,\nse kultanen.\n\n-- Ooh, anteeksi, onko täällä vieraita? Tahdoin vain kysyä, Elisabeth,\ntiedätkö sinä missä se leipäpussi on, jossa minä säilytän vanhoja\nleivänkuoria, Skansenin eläimiä varten? Aijon mennä sinne huomenna.\n\nMinä silmäilin nopeasti sulhasta ja Göreliä, edellinen tuijotti\nvain Eevaa, joka oli kovin siro, niinkuin ainakin, pienine pehmeine\nvartaloineen ja ruusunlehtihipiöinen, mutta Görel tuijotti vain\nsulhasta.\n\n-- Hyvä Eeva, sanoin minä selvästi, oletko kysynyt Magnhild'iltä?\nTiedän, ettei hänellä juuri ole ollut rahaa viime aikoina, senjälkeen\nkun hän puolipohjautti kenkänsä.\n\n-- Onko hän syönyt ne? No niin, kernaastihan hän ne sai, vastasi Eeva\nmuuttamatta muotoaan; minähän olin säästänyt ne häkissä oleville\npienille nälkäisille eläimille, niin että samahan tuo on.\n\n-- Näettekö nälkää, kysyi sulhanen huvitettuna.\n\n-- Emme, kuulettehan ettemme näe nälkää niin kauan, kun leivänkuoret\nkestävät -- -- --\n\n-- Mutta, Sven kulta, ne laskevat vain leikkiä, suuteli Görel työntäen\npäänsä sulhasen kainaloon, niin että muuan sulka kutitti hänen\nkasvojaan.\n\n-- Görel, sanoin minä ankarasti, on jo aika sinun saada tietää, ettei\nkoko Ruotsin kansa puolipohjaa kenkiään Ranskassa niinkuin sinä\nja täti. Minusta tuntuu todellakin, että kun sinulla on sulhanen,\njoka on uudistuttanut pienen prinssin kasteenliiton ja julkaissut\nvirsikirjaehdotuksen -- -- --\n\n-- Hyvä Elisabeth, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan Eevaa, mistä\najasta aikain olet sosialisti.\n\n-- Siitä asti kun aloin koettaa elättää itseäni, sanoin.\n\n-- Sentähden ei naisten tulekaan elättää itseään, ratkaisi hän.\n\n-- Aivan oikein, sanoa tokaisi Eeva ja nipisti minua huomaamatta\nkäsivarteen, heidän tulee kuulua miehelle, joka on heidän isäntänsä ja\nherransa.\n\n-- Minä haluaisin ehdottaa, sanoin minä ja nipistin takaisin, että he,\nsen sijaan että kuuluvat yhdelle miehelle, kuuluisivat vastaavalle\nmäärälle miehiä!\n\n-- Hyväksyttävä tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti\nomaa yksityistä ratkaisuaan selkään.\n\nEeva ja minä annoimme toisillemme merkin Görelin sulkien suojassa,\nja niin houkuttelimme hänet liukkaalle jäälle. Görelin vilpittömästi\nihaillessa piti hän opettavaisen esitelmän siitä sijasta, johon naisen\nerityisesti ja oikullisen lahjakkuutensa perusteella kaitselmuksen\ntarkoituksen mukaan pitäisi luomakunnassa asettua.\n\nKun he olivat menneet, piti Eeva luennon ja jäljitteli häntä\nsuuremmoisesti, ja joka kerta kun hän annettuaan bassoäänellä\nletkauksen naiselle sanoi: \"Mutta poikkeuksia on olemassa\"\nlohduttavalla liikkeellä, joka käsitti meidät toiset, saimme me oikeita\nnaurukohtauksia. Baby väitti, että hänen suunsa väsyi.\n\n\n\n\nIX.\n\nJouluaaton aattona.\n\n\nOli aika elämässäni, ennenkun olin täyttänyt kaksikymmentä, jolloin\nsuurin suruni oli, ettei minulle koskaan mitään tapahtunut. Minä\nkuljeskelin jännitetyssä ihmettelyssä, jokaisen kohtauksen kadulla,\njokaisen sanantuojan paketteineen, jokaisen kirjeenkantajan posteineen\npiti tuoda mukanaan tuo odotettu, aavistettu ja aavistamaton.\n\nKun ei mitään tullut, kävin huolestuneeksi ja ajattelin: pitääkö minun\nrehkiä kaiken ikäni harmaassa ikävässä, tuleeko minun kirjassani\nolemaan vain valkoisia lehtiä? Ah, sen jälkeen on minulla ollut kyllin\nja yllin kyllin elämän seikkailuja. Olen lakannut lukemasta niitä.\n\nRikkaille ihmisille sopii joulu, se tekee ne vielä rikkaammiksi, mutta\nköyhät tekee se vieläkin köyhemmäksi, kun se heitä ollenkaan tavottelee.\n\nMutta joulu tulee pahoille ja hyville vaatimuksineen, ja tottumus\ntotella vaikuttaa, että sytytetään kynttilät ja annetaan toinen\ntoiselleen lahjoja ja ollaan iloisen näköisiä, niinkuin ei mikään muu\nolisi mahdollista.\n\nKun se tuli lähemmä ja lähemmä joululehtineen ja ilmoituksineen\nja puhdistuksineen ja monine muine hommineen, oli hetkiä, jolloin\najattelin: Minä tahdon istua pimeässä ja uhmailla sen läpi. En tahdo\nkähveltää itselleni joulutunnelmaa toisten kodissa; en tahdo näytellä\njoulua, se on äitelää. Mutta sitten tulin ajatelleeksi Puttea ja minä\nymmärsin, että minun täytyi. Oli kai myöskin parasta niin. Lopultakin\nvoi niin vähän tehdä elämästä, eipä juuri enempää kuin vastata\nystävällisesti puhelimessa ja valmistaa hiukan hauskuutta Puttelle. Ja\nniin se on tehtävä.\n\nMe olemme panneet parastamme kaikki neljä. Neljätoista viimeistä\npäivää olemme tehneet työtä konttorissamme, ja tultuamme kotiin\nolemme kukin kauas yli puoliyön ommelleet työtämme, jonka olemme\nonnistuneet saada arvotuksi -- päällikkö osti 10 arpaa -- ja josta\naiomme kukin ansaita roposen. Lantit aiomme panna kestityskassaan. Baby\non laihtunut kaksi kiloa, ja minulla on renkaat silmien ympärillä ja\nnäytän jumalaparatkoon surkealta, mutta niinpä olen saanut Puttelle\npäällysnutun ja höyrykoneen, ja siitä olen onnellinen.\n\nKummallisen sattuman kautta on päällikölläni ollut työtä konttorissa\nilta illan perästä, tuskinpa saattaa epäillä hänen tarvitsevan ansaita\nlisää päällystakkia ja höyrykonetta varten. Hänellä on hyvin vaikea\npysyä levollisesti omassa huoneessaan, niin että oikeastaan häiritsee\nhän minua vain. Eilen illalla sanoin sen hänelle ja pyysin häntä\najattelemaan, että olin köyhä ja minun tarvitsee ansaita. Silloin otti\nhän minua molemmista käsistä ja selitti, että ne eivät olleet luodut\nnakuttelemaan hänen kirjoituskonettaan. Siksi olivat ne liian pienet\nja pehmeät, ja että oli verinen synti että minä menettäisin nuoruuteni\nja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisi\nluvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän kyllä varoi.\n\nOn olemassa uudenlaista flirttiä, jota en ole ennen kokenut,\nkonttoriflirttiä. Sillä on erityinen sanaluettelonsa, omat tilanteensa\nja erikoiset inhottavuutensa. Tavallisissa tapauksissa, ellen ilman\nsydämentykytystä saata pudistaa jonkun miehen kättä, jos meillä on\njotakin kiusallista välillämme, en aivan yksinkertaisesti tapaa häntä\nenää enempää kuin haluan, minun ei tarvitse häntä nähdä, eikä puhua\nhänen kanssaan.\n\nMutta jos olen konttorissa ja mies on siellä, niinkuin tietenkin on,\nsilloin en voi häntä välttää. Joka aamu odottaa minua kohtaloni, työ\nja huoli toimeentulostani pakottaa minut menemään sinne missä tiedän,\nettä se mies on, josta pidän liian paljon tai liian vähän halatakseni\ntavata häntä, pakoittaa hengittämään samaa ilmaa, näkemään, puhumaan,\nvastaamaan, päivä päivältä siihen asti, että -- --\n\nLorua.\n\nTänään menin viiden ajoissa varsin hyvällä tuulella talouskouluun.\nKäteni olivat täynnä myttysiä, ja minä iloitsin siitä, että kotiin\ntultuani saisin ne lakata, panna liinoille ja kirjoittaa niihin\njoulusäkeistöt. Hetkiseksi olin kokonaan unohtanut Babyn suuren\neilen saamansa surun. Mutta kun näin lapsiparan, muistin äkkiä hänen\nkassavajauksensa ja ymmärsin, ettei tässä ollut toivomistakaan mitään\nhauskaa, ennenkuin se asia oli selvä. Kyyneleet nousivat silmiini\nnähdessäni hänen istuvan yksin ja alla päin, niin kalpeana ja\nsurullisena koskemattakaan ruokaan, enkä minä ehtinyt vielä istuakaan,\nennenkun hän sanoi: Elisabeth, onko sinulla 67 kr ja 58 äyriä?\n\n-- Ei ole, kultaseni, sanoin minä, mutta minä voin hankkia ne -- ehkä.\nEtkö ole löytänyt rahoja?\n\n-- En, sanoi hän ja pudisti synkästi päätään. Vaikka olen laskenut ja\nyhä vain laskenut! Koko päivän taas tänään. Ei näytä olevan mitään\nmahdollisuutta niitä löytää. Vaikka menenhän minä, tietysti, heti taas\nsinne etsimään. Minä etsin koko yön, niin että elkää huoliko siitä, jos\nen tule kotiin. Ja juuri jouluksi, Pegg! Mitä minä teen?\n\nMinä sanoin niinkuin kaikki vanhat viisaat ihmiset kaikkina aikoina:\n\"Syö ensin, muuten et osaa laskea. Sinä löydät ne kyllä, ellet ole\nhermostunut\". Ja Baby arveli, niinkuin kaikki nuoret ihmiset kaikkina\naikoina, että vanhat ihmiset ovat välinpitämättömiä heidän suruilleen\nja tulevat typeryyksineen, mutta hän söi kuitenkin. Tilasipa hän vielä\njonkinlaisen hirtehispilan valtaamana jälkiruokaakin.\n\n-- Pegg, tämä on elämän todellisia suruja ja sen todellista vakavuutta.\nTämän nyt sain siitä, kun kuljin alla päin notaarin naikkosen tähden\nja luulin olevani onneton. Bah -- kaikki sielun tuska on vain pötyä.\nSappikivi ja kassavajaus ovat todellisia suruja! Hyvästi, Pegg, jos\nlöydät 67:58 kadulta, niin voit soittaa 6359:ään, sillä siellä minä\nolen. -- Ja hän hymyili pientä haikeaa hymyä ja meni kassalle: --\nVasikanpaisti ja mantelileivos hillon kera -- 60 äyriä ja 30, 90, olkaa\nhyvä.\n\nMinä jäin sinne vielä hetkiseksi ja mietin ankarasti. Sitten menin\ntakaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin tehdä työtä,\nodottaen kohoavassa jännityksessä päällikön tuloa.\n\nHän tulikin, lempeällä, suopealla Ruusunlehtituulella.\n\n-- Tuomari on aina ollut ystävällinen, sanoin minä, eikö olisi\nmahdollista, se on ehkä hävitöntä, mutta pyytäisin etukäteen palkasta\n-- 100 kruunua --. Kuinka vihasinkaan häntä sen katseen takia, jonka\nhän sai silmiinsä.\n\n-- Sitten saa neiti huonot raha-asiat yhä eteenpäin, sanoi hän ja\nkatsoi kiinteästi minuun.\n\n-- Voinhan korvata rahat tekemällä työtä iltapäivisin, ehdotin minä.\n\n-- Ehkäpä on muita keinoja.\n\nYmmärsin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, mutta sanoin:\n\n-- Niin, voihan koettaa, jos joku minun sukulaisistani haluaisi minua\nauttaa.\n\n-- Ja te luulette, että minä antaisin teidän sitä tehdä! Te ette\nvoi saada rahoja liikkeeltä etukäteen, sillä se on vasten minun\nperiaatteitani, vaan te voitte saada ne henkilökohtaisesti minulta.\n\n-- Ehto? kysyin minä liikeäänellä, mutta sydämen alkaessa ankarasti\ntykyttää.\n\n-- _Te itse_, sanoi hän ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin\npulpetin taa.\n\n-- Ettekö te ymmärrä, että yhteensovittelu on hirveän halpamainen?\nsanoin minä hehkuvin poskin.\n\nSilloin alkoi hän nimittää itseään rumilla nimillä ja pyysi minulta\nanteeksi monilla kauneilla sanoilla, ja minun piti välttämättömästi\npudistaa kättä hänen kanssaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin\nmeidän välillämme. Mutta minä tahdoin käyttää tilannetta.\n\n-- Kerronpa tuomarille, sanoin minä, että meillä konttoritytöillä on\nsalainen musta lista Tukholman hakkailevimmista päälliköistä.\n\n-- Mielisinpä sen nähdä, sanoi hän.\n\n-- Sen kyllä uskon, vastasin minä, mutta se ei käy päinsä. Se on\nolemassa vain suullisena perimätietona. Ooh, kylläpä te hämmästyisitte!\nTe olette siinä n:o 3, kaikki konttoritytöt Tukholmassa tietävät sen.\n\nSe vain mairitteli häntä. Oi, se oli hullunkurista; oikein murtaakseni\nhänet vedin esille koko historian Babysta ja kassanvajauksesta, mutta\nhän ei uskonut minua.\n\n-- Noin ulkokullatuksi en neitiä luullut, sanoi hän, niine kokemuksine\nkuin neidillä on elämästä! Luonnollisesti ymmärsin, että hän tarkoitti\nPuttea, mutta olin vaiti, sillä tiesin, ettei hän uskoisi, ennenkuin\nhän saa nähdä Putten omassa 13-vuotiaan korkeassa persoonassa. Ja\nvavisten yli koko ruumiin menin ulos eteiseen, lujasti päättäen mennä\nRantatielle ja nöyryyttää itseäni uudestaan Babyn tähden.\n\nMinun seistessä kämmeltäen hansikkaiden kanssa tuli hän ulos\nkirjekotelo kädessä.\n\n-- Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän\ntasaisesti.\n\nMinä ilostuin ja hämmästyin tavattomasti ja ojensin hänelle käteni,\njota hän suuteli.\n\n-- Näkyypä, etten minä sentään aina vaikuta rauhoittavasti tuomariin,\nsanoin minä leikillisesti.\n\n-- Eihän neiti sitä tahdokaan, kuiskasi hän aivan lähelläni.\n\n-- Minun täytyy nyt mennä, selitin minä ja väistyin.\n\n-- Vain silmänräpäys. Minä näen, että te yhä vielä olette vihainen\nminulle siitä, että äsken olin niin häijy ja raaka? Ettekö tahdo\nnäyttää minulle, ettette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.\n\nMinun vastaukseni oli kaksi askelta taapäin, mutta ovella sai hän minut\nkiinni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.\n\nMinä olin aivan tahdoton, muistan vain ajatelleeni:\n\n-- Ooh, että hän viitsii!\n\nMutta kun sitten tulin kadulle, en tiedä millä tavalla, väistyi kaikki\nmuu sen äkillisen ja suuren ilon tieltä, että nyt oli minulla joka\ntapauksessa millä auttaa Babya ja vähän päällekin. Ja nyt luikin\ntieheni hänen luokseen, ja taivasten tekijä kuinka se tyttölapsi\nilostui! Me riensimme kotiin, mutta ostimme koko joukon tavaraa\nmatkalla.\n\nSiellä kotona pyöri Eeva ympäri hillittömän autuuden tilassa 50 kruunun\ntakia, jotka hän odottamatta oli saanut joulurahaksi.\n\nHän nauraa vielä unissaan minun tätä kirjoittaessani.\n\nKello oli yli 12. Joulu-ilta siis. Olenko minä tehnyt jotakin hirveän\npahaa? Siinä tapauksessa on kauheata, että minä en hituistakaan kadu,\ntunnen vain veitikkamaista virkeyttä.\n\n\n\n\nX.\n\nUudenvuodenaatto.\n\n\nJouluaaton aamuna tapahtui jotakin tavatonta kello puoli kahdeksan. Me\nolimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja lojuimme uinaillen\npuoliveteessä, niinkuin tehdään minuuttia ennen, kun on noustava ylös.\nKaikissa ruukuissa ja maljakoissa, joita olimme saaneet kootuiksi, oli\nkuusenoksia, puolukanvarsia ja mäntyjä, puhtaat liinat oli kaikilla\npöydillä, ikkunoillamme oli vastapuhdistetut messinkiset kynttiläjalat\nja Babyn nupussa olevat hyacintit.\n\nEeva oli juuri sanonut minulle: Me voimme kernaasti maata vähän vielä,\neivät ne voi antaa nenälle, jos tuleekin neljännestuntia myöhemmin\nkonttoriin, pitäähän sitä jollakin tavalla tuntea että on joulu,\nkun minä kuulin kahvikolinaa käytävästä, ja notarin äiti näyttäytyi\nhymyilevänä ja suopeana.\n\n-- Ei, mutta kuinka hirveän erinomaisesti rouva Berggreniltä, sanoimme\nme kaikki, ja hän asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi:\n\n-- Hauskaa joulua, neidit, ja pitäkää hyvänänne.\n\nSe oli sentään pieni hauska alku, mutta Babysta, minä näin sen\nhänen kasvoistaan, oli haikeata syödä notaarin äidin sahramileipää\nja hän näytti varsin synkeältä. Tuntui oikein hullunkuriselta, kun\nhuomasin Emmyn salavihkaa koettavan lohduttaa Babya seuraavalla\neriskummallisella tavalla:\n\n-- Kas niin, elä ole pahoillasi, ajattele minua, minua ei ole kukaan\nedes _pettänytkään_!\n\nMeidän piti lopettaa kello 1 konttorissa, ja silloin oli Putten määrä\ntulla sinne, sillä hän tahtoi silloin mennä ostoksille.\n\nKun aamusella tulin toimistoon tuntui minusta, että herrat näkisivät\npäältäni mitä eilen illalla oli tapahtunut, ja minä pelkäsin tavata\npäällikköä. Mutta hän näytti niin iloiselta ja huolettomalta, että minä\nluulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.\n\nNo, sen kyllä sitten huomasin, että hän ei ollut unohtanut. Koko\naamupäivän taistelimme hiljaista epätoivoista taistelua. Hän tahtoi\nmennä eteenpäin tekstissä, minä tahdoin sitä estää, joulurauhaa oli jo\nmuutenkin kylliksi mullistettu. Ellei hän paranna tapojaan, en minä\nmitenkään enää voi kauemmin pitää sormuksiani oikeassa kädessä. Se\ntekee niin ilkeän kipeää, kun hän puristaa koko voimallaan.\n\nKello tuli 1, ja tuomarit menivät täsmälleen lyönnillä vilkaistuaan\nsisälle minun huoneeseeni, jossa päällikkö oli ja toivotettuaan hauskaa\njoulua niin merkitsevästi hymyillen, että minua halutti heitä lyödä.\nMinunhan oli määrä yhtyä Putten karissa, mutta se veitikka viipyi, niin\nettä minä tuumin mennä ulos ja odottaa portilla, sillä ymmärsin, ettei\nollut ajattelemistakaan, että päälliköstä muuten pääsisi eroon.\n\nHän hyöri ympärilläni ja keksi kaikellaisia kysymyksiä pidättääkseen\nminua: mitä minä tekisin joulunpyhinä, olinko ajatellut mitään lahjaa\nhänelle, enkö haluaisi tulla hänen kanssaan kävelemään ja lopuksi,\nolinko niin lystillinen, että olin hänelle vihainen eilisen illan takia.\n\nMinä olin äärimmilleni hermostunut, kun Putte viimeinkin tuli. Minä\nsieppasin lakin hänen päästään.\n\n-- Kas niin, poikaseni, tervehdi tuomaria! sanoin minä salaisella\nilolla.\n\nSe oli rahan arvoista.\n\n-- No peijakas, sanoi hän.\n\n-- Kuinka niin? kysyin minä.\n\n-- Hänenkö piti saada päällysnuttu?\n\n-- No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi moittien, niinkö vähän voi\nteihin luottaa, kun on kysymys joululahjasalaisuudesta?\n\n-- Niin, mutta hänhän on suuri poika.\n\n-- On kyllä, sanoin minä, meidän väliä on kaksitoista vuotta, mutta hän\non niin isokasvuinen. Hän tulee isään.\n\nJa sitten me menimme. En tiedä, mitä päällikkö ajatteli. Aikanaan saan\nsen kyllä tietää.\n\nPutte tahtoi välttämättömästi Länsipitkälle. Minä en sinne ollenkaan\nhalunnut, mutta hän vain marssi sinne päin, ja joka kerta kun me\ntapasimme jonkun vanhanpuoleisen naisen, aivasti hän säännöllisesti\nihan äkkiä, juuri kun olimme vieretysten, niin että minun täytyi sanoa:\n\nLapsi, poliisi tulee sinut ottamaan!\n\nSilloin ryhtyi hän toiseen menettelytapaan ja sanoi yhtenään ääneen:\n\n-- Pegg, eikö sinunkin mielestäsi tuon naisen pitäisi näyttää vähän\nenemmän makaroonivekaroitaan?\n\nViimein tultuamme valtiopäivätalolle täytyi minun tarttua häntä korvaan.\n\nVai niin, Pegg, sanoi hän silloin, kun poikanen on säästänyt koko viime\nviikon ja jakanut Lontoon elävien kuvien ilmoituslehtisiä voidakseen\nkalistaa kokoon keikarimaisen lahjan sisarelleen, niin kurittaa tämä\nhäntä jouluaattona, sitä en olisi uskonut.\n\nHän on Anderssonskan Kalle ihan ilmielävänä, mutta niinpä onkin hänellä\nkoko lukukaudenaikana joka ainoassa aamurukouksessa ollut kirja\nraamatunkansien välissä.\n\nLuonnollisesti pyysin minä häneltä raukkamaisesti anteeksi ja hän\nkirkastui ja ohjasi askeleensa valtiopäivätalon pohjoispäähän, joka on\nvirralle päin.\n\n-- Mutta Putte, sanoin minä, sinähän teet kierroksen, mutta hän lähti\notattamaan, ja kun minä tavotin hänet, seisoi hän kaivellen kivijalassa\nolevaa rakoa.\n\n-- Se on minun säästöpankkini, ymmärräthän, sanoi hän, mutta sinä saat\nkääntyä poispäin, ei sinun tarvitse nähdä kuinka paljon minulla on.\n\n-- Mutta lapsonen, miksi teet näin, sanoin minä.\n\n-- Muuten tuhlaisin ne ostoksiin, ymmärräthän, heti paikalla, sen saat\nuskoa että pojat panevat paljon rahaa leivosmuruihin Wienerleipomossa,\nmutta minä olen säästänyt, minä. Hän näytti säteilevän ylpeältä\nkieltäydyttyään Wienerleipomon herkuista minun tähteni.\n\nSitten piti hänen katsella jokaista ikkunaa, sillä nyt oli ostettava\nPeggylle jotakin oikein hienoa. Lopulta astui hän päättäväisesti sisään\npieneen korutavarakauppaan, ja minä ihmettelin liikutettuna mikä\nikkunan monista kauhistuksista oli hänen mielensä vanginnut. Vasta kun\nhän tuli ulos, ilosta paistavana, sain hänet Sulun kohdalla istumaan\nviereeni punaiseen vaunuun ajaaksemme kotiin.\n\nÄkkiä sanoi Putte kaikuvalla äänellä:\n\n-- Pegg, minkätähden sanoi sinun päällikkösi: \"No, peijakas!\" kun hän\nnäki minut?\n\nRaitiovaunu taukosi tuokioksi hengittämästä, ja minä sain tulta\nposkiini.\n\n-- Sitä en luule hänen sanoneen, vastasin minä kiireesti . -- Mutta\nkuules, Putte -- sekoittaakseni pois asian -- menisitkö sinä minun\nasialleni, kun tulemme kotiin? Muistan että tänään on minun vuoroni\nostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa mukanani. Juoksethan sinä\nalas ostamaan, minä olen niin väsynyt.\n\n-- Eikö nainen ole ajatellut, kuinka väärin on totuttaa lasta löytämään\nkapakoihin, sanoi äkkiä muuan vanha herra vieressäni, ja läpi\nraitiovaunun kävi kuin humina.\n\n-- En, täytynee myöntää, etten sitä ole, vastasin minä\ntotuudenmukaisesti, jonka jälkeen kolmas henkilö sekaantui keskusteluun\nselittäen, että alaikäiset eivät saa noutaa spriitä. Koska nyt näytti\nsukeutuvan kodikas yleinen keskustelu, tein päätökseni ja astuin Putten\nkanssa vaunuista, vaikka meillä vielä oli pari pysäkkiä jälellä.\n\nPoika oli onnellinen, hän luuli, että hänet lähetettäisiin tavalliseen\nanniskelupaikkaan ja nolostui aika lailla, kun minä sanoin, että oli\nkysymys denaturoidusta spriistä Sakin teehen ja kiharoihin.\n\nMe pidimme välikohtauksen johdosta aika lailla hauskaa, mutta ehkäpä\nhuvitti ystäviäni vielä enemmän juttu päälliköstä ja harha-askeleesta.\nPuttea ei koko iltana sanottu muuksi kuin harha-askeleeksi.\n\nKello 7 tulivat jouluvieraamme, leikillinen Y. Y:stä, joka oli niin\nyksin maailmassa, ettei yhtään kotia paitsi meidän ollut avautunut\nhänelle, ja Gerda, joka edelleen huonolla tuloksella etsi hyväksyttävää\nrakastajaa.\n\nKoko talossa oli joulu, ja me laskimme ikkunoistamme eri huoneustoissa\nolevat joulukuuset yhteensä kuudeksi, mutta meidän oli seitsemäs ja\nPutte sai sytyttää kynttilät. Tytöt olivat liikuttavan hyviä Puttelle,\nliikuttavan, hän oli päivän sankari ja sai joululahjoja meiltä\nkaikilta. Minä olin suudella hänet kuoliaaksi Länsipitkältä peräsin\nolevan kamalan, 75 äyrin rintaneulan takia. Minä säilytän sen hänen\nlapsilleen, joilta odotan paljon iloa vanhuudessani. Me annoimme\ntoisillemme pikkuesineitä, ja Emmy sai 10 erilaista saippuaa, sillä se\ntavara on hänen ainoa, suuri intohimonsa.\n\nTunnelma oli hyvä, ja kun se pyrki pettämään, turvauduimme hanuriin.\nIllallinen piti meitä täydessä työssä pari tuntia, minä panin kaikki\ntyöhön sitä ennen, sen kuluessa ja sen jälkeen, ja vuoron perään\nhämmensimme me kaikki puuroa. Baby ehdotti sitä tarjottavaksi, kun se\noli kiehunut neljännestunnin, niin että notariolle oli kyllä onneksi,\nettä hän ajoissa vetäytyi takaisin. Minun täytyy tunnustaa, että kun\nminun vuoroni tuli, ja minä olin yksin keittiössä, itkin minä hiukan\näkkiä ja katkerasti kaivatessani äitiäni ja kotiani, joita en enää\nkoskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta luulenpa, että tätä\nmuistettavaa puuroa keitettäessä punertuivat meidän kaikkien silmät.\nJa notaari kierteli käytävässä ja eteisessä, niinkuin hän olisi ollut\nkissa. Siveellisyyden nimessä täytyi minun pari kertaa hätistää hänet\nsieltä pois.\n\nKun olimme syöneet ja vieraiden suosiollisella avulla pesseet astiat ja\nsiistineet, teimme me Puttelle tilan pienen varjostimen taa ja saimme\nhänet suurella vaivalla menemään maata. Kaikki tytöt tahtoivat suudella\nhäntä, kun hän makasi siellä ja oli suloisen näköinen, mutta minä\nvaroitin heitä. Vähitellen asetuimme me lepäämään jotakuinkin niinkuin\npaimenet kedolla, Baby ja minä liesipieluksille, lampaannahoille ja\niltavaipoille vieraidemme kauan kursailtuaan pannessa pitkäkseen meidän\nsänkyihimme ja sohviimme. Meillä ei ollut sydäntä antaa heidän mennä\nkotiin ja paneutua levolle synkissä yksinäisissä huoneissaan, sinä\nyönä. -- Eihän meidän joulussamme paljon uskoa ollut, mutta siinä\noli varsin paljon liikuttavaa ystävällisyyttä ja hiukan epäitsekästä\nuhrautumista ja myöskin jonkinlaista urhoollisuutta, sillä kaikki\nolivat iloisia, vaikka ei kukaan ollut naimisissa.\n\n\n\n\nXI.\n\nUusi vuosi\n\n\nMeillä oli meidän lapsuudessamme opettajatar, joka aina käytti harmaata\npukua. Ei mene milloinkaan mielestäni kuinka hän säännöllisesti\naloitti koulutyön maanantaiaamusin lukemalla haudantapaisella äänellä\naamumietelmän, joka alkoi näin: \"Uusi viikko vaivoineen ja huolineen\nalkaa taas -- --.\" Kehoittavaa ei se juuri ollut pienille lapsille, ja\nminä muistan, että se varmasti joka kerta puristi meidät jonkinlaiseen\ntyytymättömyyden panssariin, me ihmettelimme aina minkälaisia vaivoja\nja huolia meidän osallemme tulisi.\n\nOlen mielestäni tullut melkein samanlaiseksi kuin tuo kouluneiti-parka,\nsillä minun ajatukseni käyvät nyt vuoden alussa melkein samaan tapaan.\nTulee ehkä erinomainen vuosi, vaikka se nyt näyttää vähän ikävältä.\n\nJuhla on ohi ja rauha myöskin.\n\nSakin pesä on viime päivinä ollut varsin kiihtyneiden kohtausten\ntapahtumapaikkana. Näyttää siltä kuin Y. Y:n tytöt todellakin\nvakavasti aikoisivat käydä sanasta toimeen, mutta oi, sinä lempeä\ntaivas, kuinka paljon sanoja ensin! Liittoutuneiden johtajat ovat\npitäneet neuvottelujaan täällä, ja ne ovat olleet sekä kiihkeitä että\näänekkäitä. Ensi sijassa on ollut tärkeätä vaikuttaa henkilökunnan\nmielipiteeseen, ja se on ollut vaikeasti muokattavaa maata. Johtaja,\nneiti Stenberg, uskoi minulle, että siitä joutui ihan epätoivoon. Ne\ntytöt, joilla oli vanhempainsa koti Tukholmassa ja sen kautta olivat\nturvatut kieltäymyksiltä, joita toverien osaksi tuli, asettuivat\nsangen välinpitämättömiksi. Ja toisten keskuudessa taas oli yhtä monta\najatusta menettelytavasta kuin oli tyttöjä ja ehkäpä useampiakin.\n\nMeillä pidetyissä kokouksissa piti sopia toimintatavasta, ja sanoja\nvalui virtanaan. Baby oli tulessa ja taistelussa kimakkaäänisenä ja\nsalamoivin silmin. Haaveilun vastavaikutus se tällä tavalla ilmeni.\n\nToverit sanovat, että hän on oikein yhtiöpäinen pieni kiihoittelija.\nMikä on rohkeata häneltä, kun hän voi arvata tulevansa jonkun tytön\npettämäksi ja merkitsemäksi minä päivänä tahansa, tytön, joka haluaa\npysytellä korkeiden asianomaisten suosiossa. Tämä epäluulo ei ole\nkaunis, mutta se pohjaa erääseen meidän yläluokan virheeseen --\nyläluokan Jumala paratkoon -- jota ei maksa vaivaa kieltää, vaikkakin\nmonet sen tekevät.\n\nMeillä oli äskettäin lakkokomitea kahvilla -- se oli kuukauden alussa,\njolloin sitä vielä oli parin kukkarossa olevan kympin herkkämielinen\nomistaja -- ja minä kysyin silloin, kuinka moneen he saattoivat\nluottaa. Niin, parhaimmassa tapauksessa luulivat he niitä olevan\nkolmeneljäsosaa. Ketkä?\n\nSitä he eivät näin äkkipäätä tienneet.\n\n-- Niin, sanoin minä, joukkoon kuuluvat ovat ne teistä, joiden täytyy\nelää yksinomaan työstään ja joilla on toiveita saada yhä edelleen sitä\ntehdä, koska heillä ei ole sulhasta eikä liehittelijää tai toivoa saada\nsellaista.\n\nTulin samassa ajatelleeksi, että olin sanonut sellaista, jota ei\nkoskaan annettaisi anteeksi, jota eivät nekään anteeksi anna, jotka\nkerta kaikkiaan ovat sanoneet jäähyväiset maailmalle ja toiveelle saada\nrakkautta ja kotionnea. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.\n\n-- Kuinka saatat sanoa niin? kysyi Baby kiusallisen vaitiolon jälkeen.\n\n-- Sentähden, sanoin minä, että sellainen kuin meidän asemamme nykyään\non, täytyy naisen rakkauden ja naisen työn olla toisilleen vihollisia.\nAinoana tapana yhdistää nämä molemmat asiat on meillä aina ollut\ntehdä niistä rakkauden työ. Sitähän voi sairaanhoitaja tehdä, ehkäpä\nopettajatarkin, joku jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enin\nvaimo tai äiti, mutta mainitse minulle konttoristi, joka voi tehdä\nnumerotyöstään ja konekirjoituksestaan rakkaudentyön!\n\n-- Sen voisimme me tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtä aikaa,\nsinä et meitä tunne, mutta panehan joku oikein naisellinen nainen\njohonkin konttoriin, niin saanet ehkä nähdä, ettei ole lainkaan\nmahdotonta, että hän alkaa tuntea hellyyttä reskontraa kohtaan ja pitää\näidillistä huolta mustetolposta ja konttoripojasta.\n\nSukeutui kiivas väittely naisen kutsumuksesta, minä sain pari\npuolelleni, mutta suurin osa oli minua vastaan, mutta lopulla\nsuistuimme raiteilta, ja tuli hiukan ikävä.\n\nSeuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi tarkastaneensa rivit ja\nhuomanneensa, ettei minun laskuperusteeni ollut niinkään typerä.\n\n-- Olenhan minä itsekin todisteena siitä, sanoi hän ja pani suunsa\nsuppoon.\n\nHän ei ole vielä suoriutunut notaarista ja tämä on vihainen siitä, että\nBaby ei tullut bostonklubiin ja telefonoi kahdesti päivässä toiselle.\n\nSeuraavana päivänä tuli Baby henki kurkussa.\n\n-- Johtaja tietää kaikki tyyni; ne ovat kielineet!\n\n-- Mitä hän sanoi? kysyimme Eeva ja minä yhtä aikaa.\n\n-- Sanooko? Hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri ja hymyilee niin\npirullisesti, ja sitten minä luulen, että ellemme me heti pamahuta\nlakkojulistustamme, niin hymyilee hän koko suunnitelman hengiltä. Ja\nkun me seisomme jutellen ja kuiskaillen käytävissä, tulee hän aina ja\nkäy ohi, aina, sukeltaa ylös kuin maasta, ja silloin sukeltaisimme me\nmieluummin sinne alas.\n\nSitten kului taas päivä, eikä Baby ollut talouskoululla, mutta kun\ntulin kotiin, makasi tuo pieni kapinoitsija itkien sohvalla, joka\noikein vavahteli hänen nyyhkytystensä alla.\n\nHänen vieressään istui Emma aivan neuvottomana ja tuijotti avuttomasti\navaruuteen, ja kun pidin parhaana antaa Babyn itkeä, niin vein Emman\nmeidän huoneeseemme. Mitä on tapahtunut?\n\nOi, jotakin niin ikävää. Mutta se on heidän oma syynsä.\n\n-- Kerro. Sitten otamme selkoa kenen on syy.\n\n-- Heidät kutsuttiin johtajan luo aamulla.\n\n-- Ketkä? _Baby?_\n\n-- Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi muuta ja heidät sanottiin\nirti sentähden että olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.\n\n-- Sepä merkillistä. Ennenkun mitään oli tapahtunut? Kuinka hän sen\ntiesi?\n\n-- Siellä on kai muutamia, jotka ovat kielineet.\n\n-- Oi, jospa minulla olisi ne täällä! Mutta mitä te silloin teitte?\n\n-- Ne menivät johtajan luo ja heillä oli mukanaan tuo heidän laatimansa\nkirjoitus, tiedäthän, jossa vaativat korkeampaa palkkaa ja lyhempää\ntyöaikaa, ja sitten ne vielä lisäsivät sen, että Babyn ja neiti\nStenbergin piti päästä takaisin.\n\n-- Noo?\n\n-- Johtaja sanoi kaikkeen _ei_.\n\n-- Entä _sitten?_ Minä olin niin kiihtynyt, että vapisin.\n\n-- Silloin oli niitä kai kaksikymmentä, jotka sanoivat suoraan että he\nlähtevät pois.\n\n-- Kuinka monta teitä on?\n\n-- Neljäkymmentäseitsemän.\n\n-- _Niitä ei siis ollut useampia?_ Mitä päällikkö sanoi?\n\n-- Hän sanoi, että he saavat tehdä niinkuin tahtovat, hän voipi saada\nyllin kyllin tyttöjä, jotka olisivat kiitollisia saadessaan häneltä\ntyötä. Stenberg kuului sanoneen, ettei niitä ole niin helppo saada,\nkuin johtaja luulee, mutta silloin kysyi tämä, onko hän koskaan nähnyt\nnaisten vetävän yhtä köyttä.\n\n-- Mutta minun mielestäni te olette näyttäneet, että me sitä voimme,\nsanoin minä. Mielenosotuksena oli se joka tapauksessa hyvin tehty.\nSitten seuraa kysymys, mitä meidän nyt on tehtävä. Mitenkä nyt on\ntuettava teitä molempia, jotka olette ilman työtä ja tuloja.\n\n-- Hyvä Pegg, sanoi Emmy.\n\nMinä näin, että hänen oli vaikea ilmaista mitä minä luonnollisesti koko\najan olin ymmärtänyt: että hän ei ollut noiden kahdenkymmenen joukossa.\nMinun kävi häntä sääli.\n\n-- Ymmärrän sinua Emmy, sanoin minä. Sinähän olet koko ajan asettunut\ntorjuvalle kannalle.\n\nTuli äänettömyys. Sitten sanoi hän keventyneenä.\n\n-- Olen ajatellut, että minä kyllä voin auttaa Babya vähän, kunnes hän\nsaa jotakin, sillä kasööri sanoi, että hän luulee, että me toiset,\n_jotka olemme lojaalia_, saisimme korotusta.\n\n-- _Vai niin_, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka nyt itki hiljaa ja\nväsyneesti.\n\n-- Elä ole pahoillasi, kultaseni! sanoin minä ja suutelin häntä.\n\nOi Pegg, sanoi hän syvältä sydämensä murheesta, se on niin\n_häpeällistä!_\n\n-- Lorua lapsi, se on mainiosti tehty, vaikka, oi niin kauhean\npäättömästi! Mutta niinhän useasti on. Kahdenkymmenen vuoden perästä\ntällainen yritys onnistuu.\n\n-- Ja minä koetin hiljaa kääntää hänen pielustaan, mutta se oli yhtä\nmärkä molemmilta puolilta.\n\n-- Ja sitten olen minä niin kauhean köyhä, sanoi Baby, ja kaikki ne\ntoiset myöskin -- minun tähteni. Mitä sinä luulet että Jumala sanoo?\n\nMinä vaalin häntä kuin pientä lasta, on aivan niinkuin hän olisi\nsellainen, aivan niinkuin Putte. Ihmettelen, enköhän minä oikeastaan\nole tavattoman äidillinen. Entäpä jos hakisin paikkaa jossakin\nlastenkodissa tai jos perustaisin kanalan. Varmasti se soveltuisi\nminulle paremmin.\n\nKyynelten parhaillaan valuessa tuli Eeva. Hän oli heti tulessa ja\nliekissä, kutsui Babya marttyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui\nvirkistämään lasta hetkiseksi. Mutta Emmylle osoitti hän niin ilmeistä\nhalveksumista, että se koski tuohon kilttiin raukkaankin.\n\nEn ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä\nsattui kohtaus, jossa Emmy vähitellen tulistui ja kiukustui ja\nkävi kovaääniseksi ja kohtuuttomaksi, emme olisi koskaan voineet\nuneksiakaan, että hänessä oli niin paljon tarmoa.\n\n-- Olen kauan sitten ollut mukana tuollaisessa yrityksessä, sanoi\nhän. Meitä oli kahdeksan, jotka sanouduimme irti eräästä konttorista,\njossa meitä pidettiin nälkäpalkalla, luvattiin parempaa, vaan ei\nkoskaan lupausta täytetty. Meidän mielestämme se oli sellainen murto,\nmutta samana päivänä pani päällikkö ilmoituksen sanomalehteen ja sai\nkuusikymmentä vastausta.\n\n-- Niin, mutta tämä on kunnia-asia, sanoi Eeva.\n\n-- Ei, sanoi Emmy, se on vatsa-asia, sen te tiedätte vallan hyvin. Ja\nsentähden että Manghild on ollut yksinkertainen, ei tarvitse minua\nhaukkua, kun olen viisaampi.\n\nSen sanottuaan hän meni. Se oli hyvin surullista. Olemme aina ennen\nolleet hyviä ystäviä, ja minä olen pitänyt Emmystä niinkuin pidetään\nvanhasta shaalista.\n\nNiin, minä en ollut vähintäkään vihainen hänelle, sillä ei ole helppoa\nolla innostunut, kun on jo vanhanpuoleinen, heikko ja köyhä, mutta minä\nen voinut saada Eevaa näkemään asiaa minun suvaitsevalla katseellani.\n\nMe olimme vähällä törmätä yhteen mekin, mutta kaduimme viime hetkellä\nettemme pahentaisi tilannetta.\n\nMe syleilimme toisiamme ja sovimme siitä, että Hall Caine oli oikeassa\nsanoessaan: What a misery to be a woman! [Miten kurjaa olla nainen!]\n\n\n\n\nXII.\n\nJoku kerta tammikuussa.\n\n\nEeva ja minä.\n\nMe olemme juuri kotiutuneet työstä, ja lojumme nyt paiskautuneina\npimeässä kumpikin sohvalleen, ja meidän välillämme on aivan hiljaista.\nKumpikin tietää että toinen on täydessä työssä omien ajatustensa kanssa.\n\nEmmyä ja Babya ei kuulu tulevaksi, eikä se ihme olekaan, sillä\nkohtauksen jälkeen tuona iltana, jolloin Eeva ja Emmy törmäsivät\nyhteen, ei meillä enää ole niin hauska yhdessä kuin ennen. Eikä kukaan\njuuri kiiruhda kotiin iltasin.\n\n-- Oletko huomannut, Pegg, sanoi viimein Eeva, että on aivan niinkuin\njokin olisi loppunut?\n\n-- Kahviko vai paloöljy? kysyin minä, vaikka kyllähän minä sen tiedän,\nettä hän tarkoittaa entistä tunnelmaa.\n\n-- Niin, onhan vähän niin ja näin öljynkin laita, paratkoon, vastaa\nEeva, mutta siitä voi helposti selviytyä näin kuun alussa. Mutta\nminä lojun tässä ja muistelen vanhaa hyvää aikaa. Köyhiä olimme ja\nselkkauksia oli meillä yhtenään liikkeessä ja kun valkeni kuukauden\nensimmäinen päivä, ei minulla useinkaan ollut enempää kuin 3:50\nsaatavana palkastani, mutta mikä huumori täällä vallitsi! Täällä oli\nkorvia huumaava melu, \"mamma\", joka nyt on maaseudulla naimisissa, oli\ntavattoman taitava melunpitäjä, eikä häntä juuri rakkaus ja kihlauskaan\nvaimentanut. Me saatoimme nauraa iltasilla siihen asti, että jalompien\nosien liikarasitus pakoitti meidät taukoamaan. Eikä sattunut vain\nyhden kerran, että minä olin niin väsähtynyt puhumisesta, etten voinut\nraakkua.\n\n-- Eipä sitten olekaan kumma, että täällä nyt sinun mielestäsi on\nhiljaista, sanoin minä.\n\n-- Kumma! Täällä kuljeskelee Baby kalpein poskin ja hameenkaulurit\nväljinä -- --.\n\n-- Ihmetteletkö sinä sitä, sanoin minä, kun olin huomaavinani\nmoitteenvivahdusta äänessä. Petetty rakkaus -- --\n\n-- Mikä rakkaus se sitten oli?\n\n-- Ensimmäinen, Eeva, sanoin minä. Olkoon siinä kylliksi sanottu. Ja\nsitten on hän ilman paikkaa.\n\n-- Niin, myönnän, että se on vakavampaa. Luuletko, että hän on paikan\nha'ussa taas?\n\n-- Kyllä, varmaankin, sanoin minä. Hän ei hevillä heitä. Hän on saanut\npäähänsä, ettei hän halua lähteä Tukholmasta, vaikka hänen äitinsä\nkirjoittaa tahtovansa saada hänet kotiin Oskarshamniin vai minne se oli.\n\n-- Sellaisiahan me olemme kaikki, sanoi Eeva. Puhumme usein pahaa\nTukholmasta, ja saattaahan meillä olla siihen syytäkin, mutta me\nrakastamme tätä kaupunkia toivottomalla ja häviämättömällä rakkaudella.\nMe saamme niin vähän kaikesta kauniista, iloisesta ja kohottavasta,\njota se voi tarjota, enimmäkseen saamme tuntea vain katujen kuraa\nja veroja ja kalliita vuokria. Mutta yritäppäs lähettää meitä\nOskarshamniin! Me riutuisimme vähitellen ikävöidessämme kaikkea sitä,\njota me nyt soimaamme. Täällähän sittenkin voi kaikki tapahtua.\n\n-- Niin kauan kun olemme nuoria, kyllä, sanoin minä. Mutta entä sitten!\n\n-- Kiellän sinua puhumasta mistään sitten, mumisi Eeva ja äänessä oli\njotakin tummaa. Minä en uskalla ajatellakaan sitä, että istun ja käyn\nryppyiseksi hautajaistoimistossa, saan 15 kruunun palkankorotuksen\nkuukaudessa ja muutun Emmynlaiseksi.\n\n-- Minä pidän sittenkin Emmystä, sanoin minä. Niinkuin pidetään\nhyvänsävyisestä ja ystävällisestä kilpikonnasta.\n\n-- Niin pidä sinä, jos haluat, kilpikonnia lähimpänä seuranasi,\nsanoi Eeva, mutta minä en niihin tyydy. Juuri tuo kilpikonnamainen,\nsalaperäinen hänessä kiusaa minua. Ennen kuitenkin tiesi, että hän\najatteli vähän, mutta ystävällisesti. Ennen minä sitäpaitsi unohdin\nhänet, huomasin hänet harvoin. Mutta nyt hän kiusoittaa minua niin,\netten voi sitä kestää. Olen iloinen, etten ole häneen vihitty. Nyt\nvoi aina tulla muutos, vaikka en tällä hetkellä tiedä, kuinka se on\ntapahtuva.\n\n-- Luulen sen tietäväni, sanoin minä. Katso, minä uskon, että hän\non paljon sairaampi kuin kukaan aavistaa. Mutta hän on vaiti ja syö\nacetylsalicylsyrpulveria. Kolme, neljä päivässä, olen huomannut. Tulee\nkai päivä, jolloin se ei enää auta.\n\n-- Silloin saanee hän ottaa niitä kuusi, sanoi Eeva hiukan\nsydämettömästi. Nehän, Jumalan kiitos, ovat niin halpoja.\n\n-- Huh, Eeva, sanoin minä, etkö tiedä kuinka vaarallisia ne ovat?\n\n-- Paljon paremmin kuin sinä, sanoi hän. Oli aika, jolloin minä\nolin tulla tämän nautintoaineen orjaksi. Se on konttoritytön turva\nja kallio, niinkuin tiedät! Se on ihanaa ja niin halpaa ja helposti\nsaatavissa, kun on polttava päänkivistys. Mutta eräänä päivänä\nhuomasin, että aloin menettää muistini, ja silloin sai kivistää miten\nhalutti.\n\n-- Se oli kai silloin, kun sinä aloit käyttää Blaudin rautapilleriä,\nsanoin minä, sillä ne marjat ovat vielä tänä päivänä Eevan heikko puoli.\nMutta luuletko todellakin kenenkään muun kuin Emmyn syövän niitä kaksi\nkolme päivässä?\n\n-- Tiedän erään konttorin, jossa tytöt yhtenään panivat asiapojan\njuoksemaan apteekkiin. Kunnes päällikkö suoraan kielsi sen, ja\nhe saivat kalistaa kokoon koko kiloksi kerrallaan. Sellaista on\nkonttorielämä, mutta ne ovat nyttemmin joko kuolleet tai naimisissa\nkaikki tyyni.\n\n-- Toinen tai toinen on valittava, arvelet?\n\nSamassa tuli Baby, sai kapan tuolille, hansikkaat kahdelle,\nranskanleivät pöydälle ja pääsi itse uunin edessä olevalle taljalle.\n\n-- Olen ottanut paikan nyt, kertoi hän.\n\n-- Näen sen, sanoi Eeva, joka oli sytyttänyt lampun. Vieläpä minun\nomakätisillä nahkasillani päälle päätteeksi.\n\nMinä nousin ylös sohvasta ja koetin ongiskella hiusneulojani.\n\n-- _Missä_,: Baby?\n\n-- Eräässä sokerileipomossa Sturekadulla.\n\n-- Paljonko saat kuukaudessa?\n\n-- Ooh, eihän se paljon ole. Neljäkymmentäviisi aluksi. Mutta -- -- --\n\n-- Sinä aiot elää hentusilla? Tai herroilta saamilla juomarahoilla?\n\n-- Kuinka oletkaan häijy, Pegg, sanoi Baby ja katsoi lattialta ylös\nminuun.\n\n-- Kyllä, sanoin minä, kun sinä olet pieni pöllöpää. Vai kuinka Eeva?\n\nEeva oli jyrkästi, melkeinpä liian jyrkästi samaa mieltä kuin minä.\n\n-- Te vain torutte, sanoi Baby itkemäisillään. Kun minä yritän tehdä\nkaikkein parastani. Te ette aavista, kuinka monta askelta olen ottanut\nja aina vaan saanut kuulla ei, sen jälkeen kun minut ajettiin pois Y.\nY:stä.\n\nKello oli neljännestä yli seitsemän. Minä pukeuduin kappaan ja hattuun\nmennäkseni vielä kerran ulos koettamaan saada apua Babylle. Mutta\ntällä kertaa en ajatellut päällikköä. En koskaan enää voi luontevasti\nkääntyä hänen puoleensa. Hänen läheisyytensä hermostuttaa minua, mutta\nkun en häntä näe, täytyy minun ikävöidä häntä. Ja hän -- -- -- ei, en\ntahdo siitä kirjoittaa. Minä olen lakannut puhumasta hänestä, tytöt\nsanoisivat vain: anna hänelle korvapuusti, mutta kuinka sitä voisin?\nHenkisesti annan minä itselleni korvapuustia joka päivä, siinä kaikki\nmitä voin tehdä.\n\nJuuri kun olin menemäisilläni, sanoi Baby:\n\n-- Kuulkaahan, missä Emmy on?\n\n-- Ei ole vielä tullut.\n\n-- Sepä merkillistä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Eikö hän ole kertonut siitä kauheasta mellakasta Y. Y:n ulkopuolella\neilen.\n\n-- Ei, kilpikonna ei ole niin puhelias. Mikä mellakka?\n\n-- Niin, siellä oli aika häpeänhälinä, vaan minä en ollut mukana,\nPegg. Kahdellatoista, viidellätoista eroitetuista on ollut tapana,\nnäetkös, mennä alas odottamaan niitä toisia, kun he tulevat kotiin\npäivälliselle. Pitivät pientä melua aivan niinkuin työmiehet tekevät ja\nsanoivat rumia sanoja, vaikka ei _niin_ rumia tietenkään. Mutta eilen,\nkun tytöt tulivat ulos, olivat ne kukin saaneet viisikymmentä kruunua\nylimääräisesti, \"sentähden että olivat olleet lojaalia\", oli johtaja\nsanonut, ja silloin oli siellä ollut muutamia, jotka eivät voineet olla\nilmaisematta inhoaan noille toisille raukoille. Ymmärrätkö?\n\n-- Kyllä, kyllä ymmärrän.\n\n-- Ja silloin ne toiset vasta oikein hurjistuivat, ja sitten sukeutui\nkova riita, johtaja oli onneksi mennyt, mutta portinvartia oli siellä\nja ajoi kaikki pois. Tänään ovat he kielineet ja hän on uhannut\npoliisilla, jos se uusiintuu. _Minä_ häpeän.\n\n-- Minä myös. Onhan _sinun_ tyhmyytesi varsin aistikas verrattuna\nkaikkeen tähän. -- Ja sitten minä menin.\n\nMutta Babyn typeryys ei ollut mitään verrattuna minun tyhmyyteeni.\nEnhän minä tiennyt, että eno oli osakas Y. Y:ssä ja varajäsen\njohtokunnassa! En ole koskaan tullut niin noloksi. Paikan sijasta\nBabylle sain hyvältä enoltani, joka oli järkytetty kapitalistisydämensä\nsisimpään asti, luennon tyytyväisyydestä naisen kaunistuksena, ja että\n\"hänen tuli varoa joutumasta sen hajaannuksen hengen tartuttamaksi,\njoka on meidän ajassamme.\" Lakkoa hän paheksui mitä ankarimmin, ja\npalkat, niin, se oli prinsiippikysymys. Jos henkilökunta miellyttävällä\ntavalla olisi anonut lahjapalkkiota, olisin sitä johtokunnassa tukenut,\nsanoi hän. Mutta tuo röyhkeä tapa, paras Elisabeth, tapa -- -- -- Ja\nhankkia paikka yhdelle syyllisistä, ei, sitä en todellakaan voi. Se\nolisi väärin niitä kohtaan, jotka menettelivät moitteettomasti, Ja\nnäitä on rohkaistava, ja sen teemme me johtokunnan perheissä antamalla\nheille ruokapäiviä kotonamme. Siitä tulee huomattava säästö heille eikä\nsanottavaa rahallista uhrausta meille.\n\nTuo viimeinen oli tarkoitettu leikiksi, mutta nyt minä suutuin.\n\n-- Niin, mutta kas vain, että teillä on varaa siihen, tehän saatte vain\n20 prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä äänelläni.\n\n-- Vain 10, hyvä Elisabeth, vain 10, sanoi hän, yhtiösäännön mukaan ei\nsaa kutakin osaketta kohti olla enempää.\n\n-- Ei, sanoin minä, tiedän sen. Siitä syystähän te juuri olette\njakaneet jokaisen kahdeksi.\n\nKaiken tämän olen oppinut toimistossani tuomarilta, ja ilokseni\nhuomasin, että se sattui enoon.\n\n-- Pistäydynpä hiukan tädin ja Görelin luo saliin, sanoin minä.\n\nNäin enosta että hänellä oli jotakin kielellään, mutta hän oli vaiti ja\nnyökkäsi ja huokasi helpotuksesta, kun minä suljin oven.\n\nOi jumalat!\n\nSohvannurkassa istui paksu jalosukuinen tätini lornettineen ja\npuolilyhyissä hihoissa, ylläpitäen kohteliaasti ruokapäiväkeskustelua\nEmmyn kanssa, joka istui peloissaan ja suorana syvässä nojatuolissa,\nGörelin torkkuessa kirjan ääressä -- luultavasti sulhasen väitöskirja\n-- kauempana lampun luona.\n\nMielestäni sain kaiken kurkkuuni, ja tunsin, kuinka veri syöksyi\nposkiini. Seuraava aistimus oli melkein hillitön halu ravistaa tätiä ja\nilmoittaa Görelille, että hän oli pöllöpää.\n\nTäti tervehti hyväntahtoisesti, ja huomasin, että tulin hänen\nmielestään sopivaan aikaan. Ei haitannut, että minä sain nähdä,\nkuinka hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka luultavasti\nodotti sulhastaan, näytti häikäilemättömän pettyneeltä. Luulen että\nolisin sanonut jotakin säädytöntä, ellei olisi ollut sääli Emmyä.\nLuonnollisesti ei hän käsittänyt tilanteen kauheaa ironiiaa, mutta hän\ntunsi, että hän minun mielestäni näytteli naurettavaa osaa. Hän meni\nmelkein heti. He tahtoivat saada minut teelle ja sulhaselle, mutta minä\nsanoin meneväni oopperaan.\n\nKun Emmy ja minä tulimme ulos, otin häntä käsivarresta ja sanoin:\n\n-- Soisinpa että he kutsuisivat minuakin toisinaan. Mutta tätä me emme\nhuoli kertoa niille toisille.\n\nEhdittyäni Kustaa Adolfintorille heräsi minussa palava halu toteuttaa\ntuo sinkautettu ajatus ja mennä oopperaan. Ja sen teinkin. Sain 75\näyrin paikan kolmannella rivillä, josta en nähnyt ikinä mitään paitsi\nmuutamia puseroita ja niskakampoja enkä edes niitä, sillä minä istuin\nsuljetuin silmin ja kuuntelin Lohengriniä! Soitto vaikutti sieluuni\nkuin coldcream, se tuli laheaksi pinnalta. Mutta sisimpänä asusti\nniinkuin aina painostava levottomuus, tuskallinen aistimus jostakin\nvälttämättömästä, joka lähenee.\n\nOli ankara pakkanen kulkiessani kotiin puolittain tyhjennettyjä katuja.\nTuuli tuli Upplannin aukeilta ja lakaisi pitkin Pohjoistullinkatua\nja Kuningattarenkatua niinkuin luuta jotakin keittiömäkeä tupruttaen\nkokonaisen pilven lunta edellään. Minulle oli ravaaminen Kuninkaanmäkeä\nylös samaa kuin jos joku tomuhiukkasista olisi tahtonut nousta pystyyn\nja marssia keittiön ovesta sisään. Se oli sellainen ilta jolloin eivät\nvastaantulevat herrat edes viitsineet arvioida vartaloa, ja jolloin\nparhaimmatkin meistä itsetiedottomasti ikävöivät autoa ja rakastajaa.\n\nKoska en ole parhaimpia tein sen tietoisesti.\n\nJa arveluttavinta oli, että minä sanoin itselleni: sinulle on\nyksinkertaisin asia maailmassa hankkia kumpikin.\n\nVain -- -- --\n\n\n\n\nXIII.\n\nHelmikuun 4 pnä, veronmaksupäivä.\n\n\nMeidän hiljaa ja voimaperäisesti pukeutuessamme eilen aamulla, vilusta\nväristen, sillä oli yhä vielä pureva pakkanen ja lämmittäminen varsin\naskeettista, katkaisi Eeva hiljaisuuden ilmoittamalla:\n\n-- Tänään on viimeinen päivä.\n\n-- Mitä tarkoitat, onko maailma taas hukkuva? kysyin minä.\n\nMinusta oli, kuin juuri nyt olisin voinut ottaa tapauksen varsin\nkylmästi, aamusilla on elämä harvoin hauskaa.\n\n-- On kai sitäkin pahempi, kuulin Babyn toisesta huoneesta sanovan.\nEläpä koetakaan tekeytyä siitä tietämättömäksi! Verohan nyt on\nkysymyksessä, tiedän ma, ja sinun on maksettava se tänään. Haluatko ehkä\njoutua ulosottomiehen-apulaisen velottavaksi?\n\n-- Riippuu siitä minkä näköinen hän on, koetin minä laskea leikkiä,\nsamalla kun aloin pyöriä ympäri etsien avainkimppuani saadakseni\nkirjoitus pöytälaatikosta esille palkkauskotelon.\n\n-- Huokaisten laskin kympit. Tytöt olivat oikeassa, tuntui varsin\ntuskalliselta. Minä toivoin hartaasti, että olisin ollut naimisissa,\nvakuutettu kun olin, etteivät useimmat hienot rouvat tiedä, minkä\nnäkönen verolippu on.\n\nEeva ja minä olimme sopineet siitä, että menemme yhdessä uhraamaan,\nja kello kuusi me lähdimme. Myymälän rouva seisoi portilla ja\nVaasankulmakunnan hauskalla tavalla kysyi hän ymmärtävästi ja\nosaaottavaisesti hymyillen veronmaksuunko mentiin.\n\n-- Riennetäänpä nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten\npyydän sokerileipomoon, tulkoon sitten mitä tahansa.\n\nMutta kun tulimme uhripaikalle, oli siellä pitkä ja kiukkuinen jono\nihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.\n\n-- Niin, mutta myönnä, että tämä on liikuttavaa, huudahti Eeva\nerikoisella äänellään, niin että koko jono kuin käskystä väänsi\npäätään. On tarpeeksi katkeraa, kun kynitään vaivaiset lantit, mutta\nettä vielä täytyy jonottaa ja kaupan päälle tulla lasitetuksi aina\npolviin asti, on minun mielestäni jo julmaa.\n\n-- Etkö ole koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta\nveroa, niinkuin englantilaiset äänioikeusnaiset, niin kauan kun sinulla\nei ole kansalaisoikeuksia?\n\n-- Kyllä, jos vain se syy kelpaisi, niin saisimme aika pitkän\nlykkäyksen, mutta siitä olisi vain seurauksena, että ne ottaisivat\nmeidän jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.\n\n-- Ah! sanoi muuan mies takanamme. Neidit joutuisivat vain oikeuden\nkanssa tekemisiin. Ei sovi vielä pitkään aikaan suutaan soittaa tässä\nkapitalistiyhteiskunnassa.\n\nEeva käytti heti tilaisuutta ja alkoi mielistellä tätä miestä,\nsamalla kun he molemmat hyvin kapinallisin puhein eroittivat\nnykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan Marxin ja Lasallen\nperiaatteiden mukaan. En ole koskaan ajatellut ketään Eevan laiseksi.\nHän olisi varmasti samalla menestyksellä häikäissyt valtioministerin\npuhumalla maltillisesta kehityksestä tai professori Kjellénin pitämällä\npitkiä puheita kolmikamarisysteemistä.\n\nMutta kun vihdoinkin tuli meidän vuoromme, ja kun me vakavina olimme\njättäneet veromme -- niin, mihin tarkoitukseen se oikeastaan onkaan? --\nja tulimme ulos, saimme nähdä Babyn -- läähättäen, epätoivoisena.\n\n-- Tytöt, elkää estäkö minua! Minun täytyy rientää kotiin noutamaan\nverolippua ja ehtiä takaisin, ennenkun suljetaan! Enkä minä varmaan\ntiedä, missä se on.\n\n-- Niin, en minäkään, sanoi Eeva. Mutta minä löysin papinkirjasi\nHjalmar Söderbergin Gertrudissa toissapäivänä.\n\nMutta sitä ei Baby kuullut. Hän oli jo monta hevospituutta meidän\nedellämme.\n\n-- Tiedätkö mitä? sanoin minä. -- Emme huoli mennä sokerileipomoon.\nMutta ostamme neljännes kilon kahvia ja muutamia wienerleipiä ja\nsitten sytytämme spriikeittiön ja lemmenpallon, ja kun toiset tulevat,\nnäytämme heille että mekin voimme kantaa kohtalomme kuin filosoofit.\n\n-- Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipiä elämänsä katkerina hetkinä?\nkysyi Eeva. -- Minä luulen hänen menneen rakastajattarensa luo. Me\nmenemme siis Berlinerleipomoon sen sijaan.\n\nKun tytöt tulivat kotiin säteili lemmenpallon lempeä valo heitä\nvastaan, ja uunissa paloi iloisesti Eevan joululahja-pakkilaatikko.\nKahvipannu lauleli spriikeittiöllä, ja leipävasussa oli tasan kahdeksan\nwienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi kaupan päälle,\nkun leipäneiti kuuli, että olimme olleet veroa maksamassa. Emmykin\nkirkastui ja Baby alkoi heti laulaa mieliballaadiaan.\n\n    Kuni keväinen sää,\n    kuni kukkien kuu\n    on godtemplarin raikas\n    ja hehkuva suu...\n\n-- Mutta olehan Jumalan tähden hiljaa, Baby, sanoin minä.\n\n-- Minkätähden sanot Jumalan, kun kuitenkin tarkoitat notaaria ja\nnotaarin äitiä? sanoi Baby moittivasti ja katsoi ihmetellen minua. Sinä\nolet muuten niin viehättävä, mutta sinä lausut yhtenään turhaan Jumalan\nnimeä, niin että minä alan oikein peljätä, kuinka sinun käy. Kuinka\n_saatoit_ ruveta sitä tekemään?\n\n-- Tein sen, kun taukosin häneen uskomasta, pienoiseni, sanoin minä.\nMuuten on se hyvin paha, että niin teen, vallankin kun tiedän, että se\nloukkaa sinua. Kuka pitää varalta kahvia? Minun korvissani kiehuu se\nkeittyneeksi nyt!\n\nMutta eipäs edes kahvikaan voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeammista\nasioista. Hän oli vain järkytetty verolipusta ja muusta.\n\n-- Eikö sinun mielestäsi elämää ole vaikea elää? sanoi hän.\n\n-- Ei se helppoa ole, sanoin minä.\n\n-- Ja eikö täydy koettaa ajatella vähän, kun sattuu tällaisia\nkummallisia ja vääriä asioita, ja miettimällä saada jonkinlainen kanta\nitselleen?\n\n-- Ei, Jumala minua varjelkoon, sanoin minä unohtaen Babyn äskeisen\nvaroituksen, juuri silloin on paras olla ajattelematta. Eeva, auta\nminua, Baby tahtoo ajatella! Lisätilkka ja hanuri!\n\n-- Anna lapsen ajatella, ratkaisi Eeva, joka päättävästi käristi\nmeidän vanhaa leipäämme lampun päällä. Minä arvelen, että jokaisen\nvelvollisuus on ajatella -- meistä neljästä on Eeva aina se, joka\narvelee asioita, mikä osottaa melkoista joustavuutta -- vain se,\nettä pakotetaan maksamaan veroa ilman että vähimmälläkään tavalla\nsaa vaikuttaa siihen, kuinka rahojen annetaan luistaa, saattaa jo\npakottaa ajattelemaan asioiden järjestystä. Minkätähden täytyy\nkoko luomakunnassa vain tyttöjen, jotka ovat käyneet 8-luokkaisen\noppilaitoksen, olla ajattelematta? Katsokaa työmiehiä! Ettekö luule\nniiden ajattelevan, sekä miesten että naisten. Ne toimivat sitä paitsi\nmyöskin.\n\n-- Emmekö me sitä sitten tee?\n\n-- Kyllä, kuinkas muuten, mutta näethän kuinka käy. Yhtä hyvin voisi\njärjestää Tukholman ajurienkonit. Meillä ei varmastikaan ole niinkään\npaljon yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kuin niillä. Ne sanovat ainakin\nmuutamia ystävällisiä lauseita toisilleen, kun tapaavat toisensa. Mutta\nme, oi se on hävitöntä!\n\nMinä katsoin Emmyyn. Hän oli kalpea ja loukkaantunut.\n\n-- Sinä poltat sen varmaan, Eeva, sanoin minä. Joka todellakin oli\ntotta, sillä koko ranskanleipä oli alta päin musta.\n\nEmmy nousi samassa.\n\n-- Lienee parasta että sanon sen nyt heti, että aion muuttaa täältä\nhuhtikuun 1 pnä, sanoi hän ja meni. Minä seurasin häntä.\n\n-- Pakottaako selkääsi taas, Emmy?\n\n-- Sitä pakottaa aina, tiedäthän sen. Mutta toisinaan on pakotus\npahempi.\n\n-- Voinko auttaa sinua?\n\n-- Et, kiitos, minä otan pulverin ja paneudun sänkyyn. Me katsoimme\ntoisiimme, kun minä tulin takaisin.\n\n-- Nyt lähenee Ragnarök! sanoin minä.\n\n-- Ooh, Balder ei ole vielä kuollut! vastasi Baby ja katsoi hellästi\nminuun.\n\n-- Nyt mä sinkoan nuolen! lausuili Eeva ja lennätti lämpöisen,\nkäristetyn ranskanleivän syliini.\n\nMutta iltasella, kun olimme sammuttaneet, säpsähdin minä pehmeästä\nja varovaisesta kosketuksesta. Se oli Baby, joka pani suunsa minun\nkorvalleni ja kuiskasi:\n\n-- Niin, mutta kyllä kai sinä sentään joka tapauksessa uskot Jumalaan,\nPegg?\n\n-- Uskotko sinä? kysyin minä ja kietasin peiton hänen ympärilleen.\n\nHän hiipi lähemmä minua ja pani käsivartensa kaulani ympäri.\n\n-- Oi kyllä, kuiskasi hän niin hiljaa, että tuskin saatoin sen kuulla.\nMinä uskon niinkuin tavallisesti, niinkuin aina olen tehnyt, jokaiseen\nkirjaimeen koko raamatussa, Pegg, minä en ymmärrä, kuinka voi olla sitä\ntekemättä. Sano että sinäkin uskot.\n\n-- Sitä en saata, Baby, siitä on jo kauan, kun saatoin.\n\n-- Miltä tuntuu? kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole\näitiäkään.\n\n-- Hiukan yksinäiseltä, Baby, mutta sitä saa luottaa itseensä. Mutta\nminä en sanonut Babylle, kuinka kurjaksi itseni tunsin.\n\n-- Etkö luule sen tulevan takaisin, Pegg?\n\n-- Baby, en tiedä, mutta saattaahan tapahtua, kun tulen vanhaksi ja\nodotan kuolemaa.\n\n-- Oi kyllä, niin luulen, sanoi Baby keventyneenä ja suuteli minua.\nSinä olet aivan liian hyvä joutuaksesi kadotukseen. Kas vain, että sinä\nvoit _sittenkin_ olla niin suloinen.\n\n-- Ei, nyt sinun on mentävä nukkumaan, lapsi, sanoin minä. Sinä\nkylmetyt.\n\n\n\n\nXIV.\n\nYhä helmikuu.\n\n\nGörel on tohtorin kanssa Nizzassa, ja minä olin mukana järjestämässä,\nniin että kaikki kävi laatuun Grand Hotel'issa.\n\nMinut oli vilpittömästi kutsuttu, mutta epäröin, sillä ajat olivat\nankarat, ja maailmalliset huvit, niinkin epäiltävää laatua kuin\ntoisten häät, ovat tuskin moraalisesti oikeutettuja, kun lakko on\ntullut puhtaaksi tappioksi, Baby on sokerileipomossa Sturekadulla ja\npolttoöljy maksaa 18 äyriä litra.\n\nMutta Sakki oli saanut päähänsä että minun piti mennä, ja kun minä\nselitin, ettei minua haluttanut esiintyä loistavien ylhäisökanojen\njoukossa köyhänä sukulaisena, verhottuna kainouteen ja äskensilitettyyn\nmusliiniin, kaulassa kahdesti pantattu ja lunastettu kultainen sydän\nsamettinauhassa, vastasivat he, että minä saatoin olla huoleti puvun\nsuhteen.\n\n-- Sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, siihen annan Sakin kunnian\nvakuudeksi.\n\n-- _Siitä_ et saa paljoa panttilainaajalta, sanoin minä epäileväisesti.\n\n-- Elä ole epäuskoinen, vaan usko, varoitti Eeva, se asia kyllä\njärjestyy, kunhan sinä vain et ole liian jäykkä lainaamaan, niinkuin me\ntoiset teemme, kun joka toinen vuosi on jotkut kenraalikekkerit.\n\nJa vallan oikein, päivää ennen häitä tuli Baby ja toi silkkialushameen,\njonka hän oli lainannut, en tiedä mistä, ja Eeva ihanan pitkän liinan,\njoka oli pelkkää chiffonia ja pitsejä, sekä viuhkan. Itse olin\nostanut kauniit, pitkät, valkoiset hansikkaat ja hiuksiin monilla\nkieltäymyksillä pienen kultaperhosen.\n\nGerda -- hän jolla ei ole rakastajaa -- jolla oli viettelevä kiihko\nkaikkeen, mitä vain vaatteiksi sanotaan, tuli niin kiltisti meille\neräänä iltana neuvottelemaan minun raakasilkkihameestani. Hän on\ntäydellinen nero, josta olisi pitänyt tulla ompelijatar, saattaa kai\nvieläkin muuttaa uraa. Hänen neronsa, minun ahkeruuteni ja muutamien\npitsimetrien tuottama tulos tyydytti jotakuinkin minun laidoille lyötyä\nkunnianhimoani.\n\nKaikki tytöt auttoivat minua pukeutumaan, mutta sattui niin hullusti,\nettä Eevan täytyi ommella nappi kiinni, enkä minä tullut sitä\najatelleeksi, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Niin että nyt en joudu\nkoskaan naimisiin, ja sitä minä ajattelin koko matkan enon vaunuissa.\nSe tuntui hyvin surulliselta. Sakki oli suudellut minua jäähyväisiksi\nja sanonut rohkaisevasti: \"Kuinka suloinen oletkaan, tee nyt hyvät\nnaimiskaupat ja muista meitä, kun tulet Grandiin!\" mutta siitä\nhuolimatta koski se minuun varsin kipeästi.\n\nKidutus loppui kuitenkin lyhyeen, kello 11 olin taas kotona.\n\nKoko Sakki tuli yöpukimissa eteiseen ja sanoi:\n\n-- Noo?\n\n-- Häät, sanoin minä kärttyisästi, ovat naurettavia; mauttomia pitoja.\nAinoa lohdutukseni siitä, ettei minulla ole mitään toiveita -- kiitos\nsinulle, Eeva, -- joutua naimisiin, on, että siten säästyn tästä\nkomediasta.\n\n-- Olen yhtä mieltä kanssasi -- teoreettisesti, sanoi Eeva. Ajattele\nsen sijaan:\n\n    \"Ah yhtä olla tietämättä toisten,\n    ei kotia, ei arkiaskareita\".\n\nBabyn silmät loistivat, kun hän kuuli rakasta Levertiniään ja hän yhtyi:\n\n    \"Kun kuulas hämäryys se suvi-illoin\n    häähunnun valkoisen ja hennon lailla\n    kietaisi kudelmiinsa kaupungin,\n    niin komerossa ikkunanpa silloin\n    yhdessä viipyä ne tapasi\n    nuo kontua ja kotiakin vailla,\n    mi lempi toisiaan, mut visusti\n    kuin pyhätön sen maailmalta salas,\n    nuo ypöyksinäiset, mies ja nainen,\n    mi salaa matkatovereita olla halas.\"\n\nBaby, joka pariin kuukauteen oli ainoastaan puhunut yleisistä\nharrastusperistä, oli nähtävästi saanut taudin uudestaan. Hän\nistui kokoonkyyristyneenä minun sohvannurkassani, yöpaita tiukasti\nvedettynä paljaiden jalkojen ympärille ja hiukset riippuen hajallaan\njoka puolella. Kun kumarruin eteenpäin katsomaan häntä, huomasin,\nettä hän oli sulkenut silmänsä, suun hymyillessä haaveksivaisesti\nja onnellisena. Ja minä kuulin hennon kuiskauksen, jonka tottunut\nkorvani tulkitsi näin kuuluvaksi: \"to Mennesker -- -- --\". Kun Baby on\nhaavemielinen, turvautuu hän aina tanskan kieleen. Se on jälkikaikua\nBlicher-Clausenin ja Ingeborg Maria Sickin teosten lukemisesta.\n\nMinä rakastan Babya, mutta juuri nyt hän harmitti minua. Ja kun sitten\nEeva alkoi kerrata: \"nuo kontua ja kotiakin vailla, mi lempi toisiaan\n--\" sekottaessaan vademecumia vesilasiin, pisaran joka jambia kohti, en\nenää voinut pysyä hiljaa.\n\n-- Elä yritäkään näytellä epämoraalista, sanoin minä. Sinä olet\nkuitenkin lopulta, niinkuin me kaikki, pieni raukka, joka olisit ihan\nsuunniltasi ilosta, jos joku tahtoisi rehellisesti mennä naimisiin\nkanssasi, niin että pääsisit olemasta nimeltäsi Gustafson ja saisit\nmaata niin kauan, kun haluat aamusella.\n\nAinoa tilaisuus elämässä, jolloin Eeva jää vastauksen velkaa, on\nsilloin kun hänellä on vettä suussa, ja sitä hetkeä minä aina käytän\nhyväkseni ja sanon hänelle sydämeni ajatuksen. Silloin tanssii hän aina\nhurjasti ympärilläni ja uhkaa minua hammasharjalla, tukehtumaisillaan,\nkunnes hän vihdoinkin saa äännetyksi. Mutta sitten!\n\n-- _Kuinka sinä sen tiedät_, ettei ole ketään joka tahtoo? sanoi hän\nviimein varmuudella.\n\nBaby heräsi.\n\n-- _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.\n\n-- Se on lorua, Baby, sanoin minä ylimielisesti.\n\n-- Mutta te ette ole lainkaan tiedustelleet minkälaista oli häissä.\n\n-- Oliko siellä ihania naisia? Oliko heillä kauniit vaatteet? sanoi\nEeva, ja minä huomasin, että hän oli iloinen päästessään näin ehjin\nnahoin äskeisestä vastentahtoisesta typeryydestään.\n\n-- Missä on kauniita naisia, siellä on aina vieläkin kauniimpia\nvaatteita, sanoin minä, ja täällä oli kumpiakin. Mutta melkein\nkaikki olivat ikäviä kuin tapeetit. Minä kysyin itseltäni, mistä se\njohtuu, että me, joilla tuskin on aikaa hoitaa kauneuttamme, vielä\nvähemmin korkeampiin harrastuksiin, ylipäänsä olemme niin paljon\nhupaisempia. Sillä sitä me olemme. Minusta me olemme oikein herttaisia\nja ymmärtäväisiä, niin että meidän kanssamme on hyvä olla tekemisissä.\nJoka ei suinkaan ole asian laita kaikkien naisten suhteen.\n\n-- Niin, sanoi Eeva miettiväisenä. Mutta meneppäs ja sano se.\nKonttoristeja! Ihmiset näkevät aina kangastuksena tärkkikauluksia\nja vahakangashihoja, mustepilkkuja, hämmennyksissä olemista ja\nmiesmäisyyttä. Me olemme ruusuja, jotka kukkivat salassa, mutta jos\nihmiset tietäisivät, kuinka meidän elämämme tekee meidät viisaiksi\nja vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, olisimme me\nsuunnattoman haluttuja.\n\n-- Uskotko? sanoi Baby innokkaasti.\n\n-- Tietenkin uskon. Olen sitä mieltä, että konttoristina erinomaisesti\nsuorittaa opintonäytteen avioliittoa varten. Paljon paremmin kuin\nperhetyttönä. Sillä perhetyttö on tavallisesti pieni hölmö.\n\nJa sinä olet ehtinyt noin pitkälle elämässä etkä tiedä, että juuri\nniille antavat miehet suurimman arvon, sanoin minä kiusotellen. Etkö\nsinä, pieni otus, tiedä, että miehet rakastavat naisia, joilla ei ole\nälliä nousta raitiovaunuun oikealta puolen tai oppia ylimenoja ja\npanemaan polettia matkakapistuksiinsa.\n\nSemmoinen ei ole juuri _minun_ kokemukseni, sanoi hän hiukan\nsalaperäisesti hymyillen, niin että minä sain aihetta uskoa, että\njotakin todella oli tapahtumaisillaan. Olin kysymäisilläni, mutta\najattelin: saanen kai sen sitten tietää.\n\nSitten poikkesi hän taas äkkiä asiasta:\n\n-- Oliko serkkusi kallisarvoisesi koteloitu?\n\n-- Sinä puhut niinkuin hän olisi puoligrammaa aspiriniä, sanoin minä.\nKyllä, sen saat uskoa! Laske yhteen kaikkien meidän tämän kuukauden\npalkat, niin saat jotakuinkin puolet siitä, mitä kapseli maksoi.\n\n-- Oliko hän liikutettu?\n\n-- Kyllä, sanoin minä, ihastuttavaan nenäliinaan, joka on ollut minun\näidinäitini oma. Eikö se ollut häikäilemätöntä? Luonnollisesti olisi\nminun pitänyt periä se. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen ajan.\n\n-- Että sinä et häpeä sitä kertoa, sanoi Baby. Oliko ruoka hienoa?\nJoitko sinä paljon samppanjaa? Kun me istuimme täällä tänä iltana ja\nikivanhoja voileipiämme natustaen söimme itsemme leivänkylläisiksi\nkolmannen kerran tänä päivänä, ajattelimme sinua.\n\nIkkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori,\nvoirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä\nsilmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.\n\n-- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää?\nTai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en halua\nkadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen\ntyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.\n\n-- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja\npuolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.\n\n-- Sinä et ole sanonut sanaakaan herroista, sanoi Eeva.\n\n-- Paras viimeiseksi. Oi, tiedätkö, minut esiteltiin vanhalle,\nviimekesäiselle liehittelijälleni. Meillä oli oikein hauska.\n\n-- Ihailiko hän sinua vielä?\n\n-- Kyllä, sanomattomasti. Varsinkin kun minä sattuneesta syystä sanoin\nhänelle, että rakastan toista.\n\n-- _Päällikköä_?!\n\n-- Sillä silloin väitti hän, että sittenpä juuri olikin oikea aika\nmeidän alkaa uudestaan.\n\n-- Aioitteko?\n\n-- Kyllä, minä sanoin hänelle, ett'en hänestä ollenkaan välitä, ja\nsilloin selitti hän uskovansa, että minä olin mieltynyt kaikkiin\nmiehiin, vieläpä niihinkin, joita kerran olin rakastanut. Mutta minä\nsanoin, ettei hän saanut pyytää mahdotonta. -- Eikö teillä todellakaan\nole enempää leipää.\n\n-- Kyllä, jos lupaat romahtaa alas myymälään varhain huomenaamulla,\nennenkuin minä menen, sanoi Baby, niin saat minun aamiaisosani, ja hän\nsolui alas lattialle ja meni hyräillen:\n\n\"Ah yhtä olla tietämättä toisten -- --\"\n\nEeva ja minä katsoimme hänen jälkeensä. Hän on liian suloinen olemaan\nsokerileipomossa, sanoimme me molemmat. Samassa huusi Emmy minua ja\nminä menin hänen luokseen.\n\n-- En tahtonut juuri kysyä sitä siellä sisällä, sanoi hän, mutta _mitä_\nsinun tädilläsi oli yllään?\n\nJa minun täytyi unisena ja kuolemanväsyneenä istahtaa kertomaan Emmyn\nommellessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja peräti kiusaantuneet kasvot\nminuun.\n\nKatso, nyt olen lopettanut päällystän, sanoi hän. Opi kärsimään\nvalittamatta! Ja huomenna menen lääkärille. Minä maksoin eilen\nneljännekseltä sairaus- ja hautauskassaan. Niin että kaikki on nyt\nselvää; kas vain, että hänellä oli sinisenpunaista, vaikka hän on niin\npaksu!\n\nKun vihdoinkin olimme vuoteessa, ja Eeva ja minä olimme yksin, sanoi\nhän:\n\n-- Pegg sinä et saa suuttua, mutta minä olen sitä mieltä, että jos\nsinunlaisella tytöllä on ikävä häissä, niin on se varmasti sentähden,\nettä se, josta pitää, ei ole siellä.\n\nMinä hätkähdin, niinkuin tehdään, kun joku tieten tai tietämättään osaa\noikeaan.\n\nOn monta, joista pidän, jotka eivät olleet mukana, sanoin lyhyesti.\nMutta tiesinhän minä, että hän oli oikeassa. Tiedänhän, että on mennyt\nsiihen, että minä, niinkuin maa, lainaan kaiken valoni toiselta.\n\n-- Pegg, ole varuillasi, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että\nsiinä on jotakin. Sinä olet niin muuttunut.\n\n-- Niinkuin jotkut muut.\n\n-- Jotkut muut, niin. Mutta ei samasta syystä. Olen sitä mieltä,\nettä jos joku konttoristi saa päällikön jumalakseen, silloin voi hän\nlähettää terveisiä kotiin. Minä olen vanhempi ammatissa kuin sinä.\n\n-- Niin, sitä mahdat olla, sillä minä en laisinkaan ymmärrä mitä\ntarkoitat.\n\n-- Kyllä sinä ymmärrät, mutta koska sinä tahdot selvää puhetta, niin\nsanon sinulle, että on useampia kuin yksi päällikkö, jotka mielellään\ntahtoisivat saada nuoret ja suloiset konttorityttönsä lisäksi\nPerhekirjaansa, ja siihenhän me kuitenkin Jumalan nimessä olemme liian\nhyvät.\n\n-- Jos tarkoitat _minun_ päällikköäni, niin hänellä ei ole perhettä,\nsanoin minä.\n\n-- Ja sinä et sittenkään koskaan tule muuksi kuin lisäksi, sanoi Eeva.\nSe, jonka hän kerran ottaa käydessään viittäkymmentä, on arvattavasti\nnyt pensionaatissa Schveitzissä ja hänen isänsä omistaa talon\nRantatiellä.\n\n-- Aina yhtä viisas, sanoin minä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nEmmy ei koskaan mennyt tohtorin luo. Mutta tohtori tuli hänen luokseen.\nKun hän oli toimittanut talonsa, lopettanut päällystän ja maksanut\nkaikkiin kassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla kipeäksi, tuli\nhänestä äkkiä loppu. Aamulla emme voineet saada häntä sängystä, vallan\nvälinpitämättömänä makasi hän siinä, milloin ei heikosti valittanut\npakotusta seljässä.\n\n-- Meidän on kutsuttava tohtori tänne sanoi Eeva.\n\n-- Niin, mutta, sanoin minä, se tulee liian kalliiksi. Eikö ole syytä\nodottaa vielä päivä, ehkäpä hän toipuu sen verran, että voi itse mennä?\n\n-- Me puhumme tietysti _meidän_ tohtorille, niin ei se maksa mitään,\nvastasi Eeva, kummissaan siitä, etten kyennyt hallitsemaan niin\nyksinkertaista tilannetta. Etkö tiedä, kuka meidän tohtori on?\n\n-- En.\n\n-- Sepä kummallista. Hän on Tukholman kiltin tohtori. Meitä on koko\njoukko, jotka aina käymme hänen luonaan, kun meitä mikä vaivaa, ja hän\nsanoo, ettei hän köyhiltä konttoritytöiltä ota mitään.\n\nMinä soitan, mutta luuletko sinä voivasi jäädä kotiin ja ottaa hänet\nvastaan?\n\nTein sen, ja hän tuli puoli yhdeksän ajoissa. Minä avasin eteisen oven\nhartaudella, jonka toivon huomaantuneen olennossani. Minua melkein\nihmetytti, että hän oli tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka sulasta\nhyvyydestä antoi meille jotakin vaatimatta korvaukseksi työtämme, tai\njoitakin muita oikeuksia meidän persoonaamme! Joka aivan itsestään\najatteli, että me saimme rehkiä ja uurastaa, ja vaivautui meidän\ntähtemme! Hän mahtoi olla aivan erikoinen laadultaan. Mutta minä tunnen\nolevani iloinen siitä, että hän on olemassa, ja kun olen katkera, olen\najatteleva häntä.\n\nSiitä tuli pitkä tutkistelu. Minun piti vastata tohtorin kysymyksiin,\nEmmy ei jaksanut. Tuloksena oli, että hänet viipymättä oli vietävä\nSapattivuoren sairaalaan leikattavaksi. Selkäpakotus oli ollut\nvaarallisen sisäisen vaivan oire.\n\nNiin, tämä on ikävä tapaus, mutta ei mikään harvinainen, sanoi tohtori.\nSiihen on syynä tuo luonnoton hiljaa istuminen, johon varsinkaan naisen\nruumista ei ole luotu, ja sitten liikarasittuminen ja huono ruoka.\nHänen olisi aikaisemmin pitänyt hakea apua. En voi ymmärtää, että\nhän on viivytellyt näin kauan, sillä aivan varmasti on hänellä ollut\nvaikeat tuskat.\n\n_Minä_ ymmärrän sen, ajattelin minä.\n\n-- Luuleeko tohtori, ettei hän koskaan voi parantua?\n\nHän vastasi, ettei hän siitä uskaltanut lausua mielipidettään. Ja\nsitten katsoi hän minuun ja sanoi:\n\n-- Neiti ei itsekään näytä erittäin terveeltä.\n\n-- Minäkö? sanoin minä. Olen niin uusi ammatissa, niin että minulla ei\nole oikeutta olla vähintäkään huononnäköinen.\n\n(Mutta tosiasia _on_, että minä kyllä tunnen ammattisäryn seljässäni,\nkun olen liian kauan kirjoittanut koneella.)\n\nHoitakaa itseänne kuitenkin ajoissa, neiti, sanoi tohtori\njonkinlaisella mahtavuudella. Sillä uskokaa minua, muuten ette kauan\nkestä.\n\nMinä kohautin olkapäitäni.\n\n-- Ei se tee mitään.\n\n-- Monet nuoret tytöt ovat vastanneet minulle noin, sanoi hän\nsävyisästi, mutta sellaisella äänellä, kuin minä olisin ollut tyhmä\npieni lapsi.\n\n-- Mikä teitä kaikkia vaivaa? Eikö teillä ole lainkaan elämänhalua?\nIlman sitä ei voi sulattaa ruokaa, niinkuin ehkä tiedätte!\n\n-- Ooh, sanoin minä, ei tarvita erin paljon elämänhalua sulattamaan\n_meidän_ ruokaamme.\n\nMinä sain nyt tehdä selkoa siitä mitä me tapaamme syödä: kahvia,\nvoileipää, suklaata, voileipää, yksi ruokalaji keittokoulussa, teetä\ntai pilsnerjuomaa ja voileipää.\n\nHän hämmästyi ja varoitti, laati ruokajärjestyksen ja sanoi, että hän\nkirjoittaa sanomalehtiin. Luulenpa hänen vielä puhuneen tulevasta\nsukupolvesta, oli sanalla sanoen lyyrillinen. Kun hän meni, oli hänellä\nyksi ihailija kaikkien entisten lisäksi. Toivon, että voidaan koota\naarteita taivaassa.\n\nSitten joutui Emmy Sapattivuoren sairaalaan ja Sakissa oli taas täysi,\nmutta jonkinlaisen alakuloisuuden verhoama sopusointu. Me käymme\nhäntä tervehtimässä niin usein kuin voimme, hän on vielä liian heikko\nleikattavaksi. Minua niin kauhistuttaa ajatella hänen kohtaloaan, sillä\nkeskusteluni jälkeen tohtorin kanssa, on kuin siinä näkisin kuvastuvan\noman vastaisen kohtaloni. Se ei ole totta, tietenkään, ettei se mitään\ntee. Elämäni näyttää minusta päinvastoin kallisarvoiselta, tärkeältä ja\nansaitsevan kaiken sen työn, mikä sen puolesta tehdään. Kuolemanajatus\non seurannut minua jo jonkun aikaa kuin kylmä varjo, ja se taistelee\nyhä voimakkaammassa tempossa sielustani elämisenhalun kanssa.\nMinä luen vuoteni ja saan sellaisen halun painaa elämää sydäntäni\nvasten, vaikkapa sitten polttaisinkin itseni samalla. Sama se, sillä\nmenettelinpä niin tai näin, täytyy minun kuitenkin lopen kulua ja tulla\nkolmenkymmenenviiden vuotiaaksi ja joutua Sapattivuoreen.\n\nJa kesken tätä sama-se-tunnelmaa täytyy minun sanoa itselleni, että\nolen rakastunut häneen, ja että hän tietää sen! Kuinka se on voinut\nniin pitkälle mennä, en ymmärrä, ja kuinka hyödytön ja kuvitteluja\nvailla oleva rakkaus voi kestää ja saada sellaisen vallan ihmisen\nyli, en tiedä. Tiedän vain että tilanne on kestämätön, ja että elän\nainaisessa hermojännityksessä. On alituisesti kohtauksia, ja ellei\ntätä olisi ollut, olisi kirjanpäätös pitänyt yhtä paljon nopeammin.\nNyt se tuli selväksi vasta eilen. Minä olin siellä iltapäivällä\nniinkuin tavallisesti ja tuomari myös. Ja kun minä vihdoinkin näin,\nettä sain kirjat pitämään yhtä, oli kai varsin luonnollista ja\nanteeksiannettavaa, että minä syöksyin ylös ja aloin ylistää:\n\n    On selvä hei!\n    Se liian varhain ollut ei!\n\nSilloin näin hänet ovessa ja peräydyin vaistomaisesti lähintä seinää\nvasten. Siellä seisoin hyvin hiljaa ja katsoin häntä suoraan silmiin\najatellen nopeasti ja selvästi: _Nyt annan perään_, sillä minä olen\nsuuri raukka.\n\nSiihen aikaan kun minun äitini oli nuori, oli varmasti helpompi\nselviytyä miehistä ja miesten rakkaudesta. Silloin oli käsivarsi\nvyötäisten ympärillä sama kuin sormus sormessa, suutelo sama kuin\nkihlausilmoitus, eikä kenestäkään tytöstä pidetty kiinni, ellei hänestä\npidetty.\n\nMutta _nyt_!\n\nHän otti minut sanaakaan sanomatta syliinsä ja suuteli minua, ja minä\nen saanut ääntä enkä voinut liikuttaa itseäni. (-- \"Sitten sanon\nhänelle, sitten -- -- --\".)\n\nSitten otti hän, yhä vielä sanomatta sanaakaan, minut omaan\nhuoneeseensa ja sijoitti minut matalaan nahkatuoliin, mutta itse istui\nhän karmilla käsivarsi minun kaulallani.\n\n-- Antakaa minun mennä, sanoin minä tarmottomasti.\n\n-- Niinkö luulette? sanoi hän liikuttamatta lihastakaan. _Nyt_!\n\nÄänessä oli niin paljon varmuutta, että se harmitti minua, joka\ntavalliselta moraaliselta näkökannalta koitui minulle pelastukseksi.\n\n-- Ohoo, sanoin minä. -- Vielä ei maksa vaivaa olla liian varma.\n\n-- Minä olen ensi hetkestä asti ollut varma sinusta! sanoi hän\npirtistyttääkseen minua.\n\nMinä muistin juuri hänen kerran sanoneen, että oli hauska nähdä minut\nsalamoivan vihaisena, ja sentähden nauroin minä vain niin harmillisesti\nkuin suinkin ja ponnistin päästäkseni ylös. Mutta koettakoon, ken voi,\nnousta ylös matalasta nahkatuolista, kun joku, joka on voimakkaampi\nistuu karmilla eikä anna siihen lupaa. Minun on käytettävä kieltäni,\najattelin minä, mutta minä en pillitä, ennenkuin viime tingassa, jos ei\nmuu auta.\n\nJa koko ajan minä tiesin, että loppu ei riippunut hänestä, vaikkapa\nilmeisesti näyttikin siltä, niinkuin hän tilannetta hallitsisi, vaan\nminusta. Mutta minä olin hölmö ja rakastin häntä.\n\nKuinka usein olenkaan nähnyt painettuna tuon yksitoikkoisen lauseen:\ntahdotko tulla minun vaimokseni? Olen monta kertaa ihmetellyt tokko\nsitä todellisuudessa on niin paljon käytetty, mutta nyt se kuitenkin\ntuli esille, s.t.s. ei sanasta sanaan, koska hän tarkoituksella jätti\npois sanan vaimo.\n\nMinä pudistin päätäni.\n\nSe ei häneen laisinkaan vaikuttanut.\n\n-- Minkätähden? kysyi hän hiukan ylimielisesti.\n\n-- Minulla on pieni, naurettava syy, sanoin minä: Te ette minua rakasta.\n\n-- Ooh! sanoi hän. -- Saatoin arvata, että te toisitte tuon esiin.\nMutta jos minä nyt \"rakastaisin\" teitä?\n\nHän lausuu aina verbin selvillä ja halveksivilla lainausmerkeillä.\n\n-- Jos te sen tekisitte, sanoin minä, luulen että voisitte saada minut\nvaikka mihin!\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, etten sitä tee?\n\n-- Siitä että te kohtelette minua, niinkuin teette! sanoin minä. --\nSitä ette silloin ikinä tekisi.\n\nSe tuli minulle varmuudeksi samalla hetkellä kuin sen sanoin, ja\nminä takerruin kiinni siihen varmuuteen kaikella sillä naisellisella\nylpeydellä, mitä minulla kiireessä oli käytettävänä.\n\n-- Jos minä rakastaisin (taas lainausmerkit) teitä, tekisitte te siis\nmitä minä siinä tapauksessa en teiltä pyytäisi? sanoi hän. Vai kuinka?\nVarsin oivallista logiikkaa. Te mutkittelette. Te teette verukkeita.\nPelkuri niinkuin kaikki muut? Tai ei, se on varmaankin vain sotajuoni?\n\nSiinä kaikki mitä voitin. Hän ei ollut koskaan ennen näyttänyt kuinka\nvähän hän minua kunnioitti. Rohkeuteni petti.\n\n-- Antakaa minun mennä, sanoin uudestaan surkeammin.\n\n-- Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi.\n\nEi ole minkäänlaisia esteitä. -- Mutta niitä oli sentään, sillä kun\nminun piti nousta ylös, huomattiin, että hänen nutunhihansa nappi oli\ntarttunut minun hiuksiini.\n\n-- Myöntäkää, että te sentään olette kiintynyt minuun, sanoi hän.\n\n-- Minulla on aina huono onni, sanoin minä ja nauroin vasten tahtoani.\n-- Minä kiinnyn helposti kaikellaisiin hirviöihin, jotka eivät\nhituistakaan ansaitse, että niistä välitetään.\n\n-- Kiitän teitä! sanoi hän.\n\n-- Ei ole mitään syytä kiittää, vastasin minä keveimmällä mielellä ja\nmenin ovelle.\n\n-- Ettekö sano edes hyvästi?\n\nMinä käännyin. Hänen äänensä tuntui väsyneeltä ja hänen silmissään luin\nainakin minä pettymistä ja alakuloisuutta.\n\nJa silloin tein minä kaikki taas tyhjäksi.\n\nMinä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä!\n\n-- Elisabeth, tiesinhän sen!\n\nEn tiedä kuinka kauan me seisoimme näin, lopulta kuiskasi hän jotakin\nkorvaani, joka teki minut aivan kylmäksi pelosta, jota en koskaan ennen\nollut tuntenut.\n\nJa minä pakenin pois, ennenkun hän sai aikaa tointua, mielettömänä,\ntakovin valtimoin.\n\nVavisten kuin galvanoitu sammakko menin minä kotiinpäin ajatellen:\n\n-- Mihin tämä johtaa?\n\nJa sieluni silmällä näin hänet autossa menossa jonnekin pelaamaan\npokeria ja luin hänen ajatuksensa: nyt tulee minun vain hiukan pitää\npuoliani niin -- -- --\n\nKaikesta huolimatta en sentään voinut olla nauramatta Eevalle\niltasella. Hän kulki kuin unissakävijä ympäri huonetta, huomaamatta\nminua, ajattelematta missä hän oli tai mitä hän teki.\n\n-- Eeva! sanoin lopulta. -- Herää!\n\nSilloin hypähti hän ylös ja katsoi minuun ja silmät olivat kuin\nauringot.\n\n-- Pit... pitääkö minun päästää auki leninkisi?\n\n-- Kiitos! sanoin minä vavisten. -- Ei, mutta sinun pitää istua tässä\nsänkyni vieressä ja antaa minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen\nniin onneton, ja varmasti on vain sattuma, jos minulle käy hyvin!\n\n\n\n\nXVI.\n\nMaaliskuun 15 p., mutta pakkanen.\n\n\n-- Nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.\n\n-- Sitä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.\n\nHän meni pois ovelle ja sulki sen.\n\n-- Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä jätän hautajaistoimiston.\n\n-- Minne sitten aiot lähteä? kysyin minä.\n\n-- Minä lakkaan palvelemasta, sanoi hän ylpeästi. Olen saanut jonkun,\njoka sen sijaan palvelee minua.\n\n-- Kerro, ystäväiseni, sanoin minä salaa hieman kateellisesti\nhuokaisten. Minkätähden, minkätähden on se toiselle niin helppoa ja\nniin kumman pulmallista minulle?\n\n-- Se on satu, sanoi hän.\n\n-- Niin, sanoin minä, niin tietysti. Aivan uusi.\n\n-- Me, niin, me tavattiin ensi kerran, kuules, viisi vuotta sitten. Me\nkävimme kauppaopistoa Göteborgissa ja olimme jotakuinkin yhtä taitavat.\nJa aatteles, nyt on hänellä 4,600 vakinaista palkkaa ja minulla on\n1000, eikö se ole merkillistä?\n\n-- Kyllä, kovin on, sanoin minä. Entä sitten?\n\n-- Niin, saatathan ajatella, että ei sitä juuri mennä kihloihin\nkauppaopistossa, vaikkapa kuinka riittävästi toisistaan pitää.\nAjatellaan, että voihan vielä tulla joku prinssi, ja me erosimme ilman\nlupauksia. Minä sain paikan, mutta vaihdoin yhtenään, niin hänkin teki,\nja niin jouduimme toistemme jäljiltä. Tiedäthän kuinka se käy.\n\n-- Kyllä, tietysti, sanoin minä. Se menee rikki. Eteenpäin.\n\n-- Nyt et saa uskoa, että minä unhoitin, sanoi hän ja katsoi kelloaan\nkymmenennen kerran, minä muistin vain hiukan vähemmin hyvin. Ja sitten\nminä niin kokonaan antauduin leipähuoliin!\n\n-- Sinä, kyllä! Sinä olet tunnettu siitä! Tuliko hän sitten Tukholmaan\nja haki sinut?\n\n-- Sanoinhan sinulle, että se oli kokonainen romaani, sanoi Eeva\nloukkaantuneena. Oi, ei toki, niin yksinkertaista se ei ollut, hän\ntuli Tukholmaan, vaan ei hän minua hakenut. Ymmärräthän, ettei hän\ntiennyt, että minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla että hän\noli kaupungissa eräältä meidän molempain entiseltä toverilta, joka\noli nähnyt hänet Engelbrektin kadulla harmaassa päällystakissa. Siitä\ntulee tänä keväänä kuluneeksi kaksi vuotta, ja yhteen aikaan kuljin\nminä vilkaisten ympärilleni kadulla nähdäkseni hänet, mutta kaikilla\nherroillahan on harmaat kevättakit! Toisinaan kun olin pahoillani,\navasin telefoonikataloogin ja _katselin_ hänen nimeään.\n\n-- Ei, kuulehan, sanoin minä, nyt sinä varmasti uskot ajatelleesi\nvain häntä koko ajan. Etkö muista herroja klubissa, jossa minä sinut\nensi kerran näin, ja tuota edellisessä toimistossa, josta sinä niin\nusein juttelit? Tätä et ole koskaan maininnut. Sinä et saa luulotella\nitsellesi, että hän on sinun ainoa rakkautesi.\n\n-- Niin, sinä et siedä, että ihmisellä on kuvitteluja, sinä, sanoi Eeva\nja heitti niskaansa. Sinä olet, jumala paratkoon, niin kuvitteluja\nvailla, kun itse saat sen sanoa. Paljonko kello on? Minkätähden ei Baby\ntule?\n\n-- Odotatko sinä todellakin Babya? kysyin minä. Tiedäthän sen yhtä\nhyvin kuin minäkin, että hän on pikakirjoitus-iltakurssilla. Kerro nyt\nenemmän, minun täytyy kuulla kaikki, ennenkuin hän tulee? Soititko sinä\nlopulta hänelle?\n\n-- Minä, en. Minä tapasin ajatella, etten minä joutuisi mihinkään\ntekemisiin hänen kanssaan, ennenkun saisimme toimistoon tilauksen hänen\nhautajaistensa johdosta. Jos olisi käynyt päinsä olisin muuten mennyt\nnaimisiin toisella taholla, siinä saatat olla oikeassa.\n\n-- Hän tai joku toinen!\n\n-- Juuri niin, aivan, mutta nyt se onkin hän! Se tapahtui eräänä\npäivänä aivan joulun alla, kun pari toveria konttorissa sairastui ja\njohtaja tuli ja sanoi minulle, että minulla olisi aamiaisloma puoli\n4 ja että minä sitten tulisin takaisin. Minä olin vihainen, vaan\ntäytyi totella, ja menin Sturebyffeehen niinkuin tavallisesti.\nMuistan ihmetelleeni millaiset uudet päivällisvieraat siellä\nolisi tähän aikaan. Toisen ikkunapöydän ääressä istui muuan herra\nsanomalehtineen -- -- --\n\n-- Taisit kuitenkin saada hänet huomaamaan sinut? kysyin minä. Sillä\nsilloin hän kyllä on se oikea!\n\n-- Ei hän minua huomannut. Oli lampaanpaistia, tiedäthän kuinka kastike\nkylmenee. Mutta kun hän antoi lehden vaipua, oli hän kuitenkin se\noikea, ja hän oli niin miehistynyt.\n\nSiinä sukeutui kai kohtaus!\n\n-- Ei suinkaan. Minä menin vain hänen luokseen ja sanoin: Hyvää päivää,\ntekö olette? Kuinka te olette tänne eksynyt?\n\n-- Etkö sanonut mitään muuta? kysyin minä.\n\n-- En, äsh, kyllä, miten typerä olet! Ja hän oli hyvin punainen\nkasvoiltaan ja vastasi: -- En ole ollenkaan eksynyt, minun konttorini\non Stureplanilla ja minä olen syönyt täällä joka päivä melkein vuoden\najan.\n\n-- _Minä myös_, sanoin minä, ja sitten emme enää tienneet mitä sanoa.\nMutta kuules, Pegg, kyllähän tämä on äärettömän ihmeellistä? Täällä\nme olemme käyneet samasta ovesta ja syöneet samaa ruokaa saman pöydän\nääressä kokonaisen vuoden eikä meillä ole ollut aavistustakaan siitä.\nJa sitten sattumalta, sentähden että toveri on sairastunut, tulen\nminä varemmin, ja me huomaamme toisemme. Muuten olisimme ehkä syöneet\nsiellä koko ikämme aavistamatta sitä milloinkaan. Mutta ethän sinä usko\nkaitselmukseen, sinä?\n\n-- En, kyllä j.n.e. tahdon nähdä sulhasesi ensin. Mihin aikaan hänen\npiti tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. Sitten hän on\ntäällä viiden minuutin kuluttua. Kuinka olette sittemmin tavanneet?\n\n-- Hän muutti heti ruoka-aikansa, niin että me syömme nyt aina yhdessä.\nJa me menemme keväällä naimisiin, hänellä on sellainen luonne.\n\n-- Niin, nyt olet satamassa, sanoin minä. Mutta, pikku ystävä, luuletko\ntulevasi onnelliseksi?\n\n-- Luuletko minun menevän naimisiin umpimähkään? vastasi hän\nloukkaantuneena ja meni ovelle kuuntelemaan astuntaa, niin että minä\najattelin: Nyt hän on tuossa paikassa täällä.\n\n-- Niin kai sitä aina tehdään, sanoin minä. Eivätkä kaikki mene\nnaimisiin tullakseen onnelliseksi miehensä kanssa.\n\n-- Ush, Pegg, kuinka olet ilkeä! Etkö usko rakkauteen?\n\n-- Enpä juuri, sanoin minä, olen rakastanut liian monta. Entä sinä?\nUskotko sinä?\n\n-- En, sanoi Eeva, minä _tiedän_ sen.\n\nSe kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkkymättömältä ja\nonnekkaalta, että minä häneen verraten tunsin itseni kaksinkerroin\nkurjalta.\n\nJa sitten hän tuli. Minulle hän oli pettymys, minusta hän oli niin\nvastenmielinen kuin alushameen pudottaminen, mutta eipä olekaan helppoa\nkenen tahansa kestää vertailua hänen kanssa, jota minä rakastan. Tällä\noli kyllä suuri plus: hänen rehelliset aikomuksensa. Mutta minä sain\nmielestäni aavistuksen siitä epätoivoisesta ja voimattomasta tunteesta,\njoka isän ja äidin täytyy kokea, kun he näkevät tyttönsä avomielisesti\nja sokeasti antavan itsensä ja kaikkensa miehelle, jolle he eivät\nlaisinkaan häntä soisi.\n\n-- Sinä et ole onnitellut minua? sanoi Eeva hänen mentyään.\n\nMinä koetin, mutta silloin ääneni murtui. Ellen olisi tullut niin\nhermostuneeksi päivittäisestä kiusaantumisesta konttorissa, ei minulle\nmilloinkaan olisi niin käynyt.\n\n-- Suo minulle anteeksi, Eeva, sanoin minä, se on kaikki tyyni vain\niloa sinun puolestasi. Mutta jos minä hurjaannun jonakin päivänä ja\nmatkustan täältä pois, tahdotko silloin pitää huolta Puttesta, kunnes\nminä ehdin vähän järjestää?\n\n-- Että sinä voit pitää sellaisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään\nkerraten sen kysymyksen, jonka minä sydämessäni olin asettanut hänelle.\nHänellähän on tavallinen viettelemiskiihko tautina.\n\n-- Ooh, ei tuo minun pitämiseni niin vaarallista ole, sanoin minä\nniukasti. Pikemmin johtuu se vastenmielisyydestä, kun täytyy häntä\nyhtenään nähdä. Ja minulla on se tunne, että minun on lähdettävä.\n\n-- Että sinä voit pitää tuollaisesta hirviöstä, tunnethan hänen\nmaineensa.\n\n-- Tunnen kai enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta se haihtuisi\nkyllä, kun vain pääsisin näkemästä häntä alati.\n\nEi kumpikaan meistä ollut huomannut Babya, ennenkun hän oli meidän\nkeskellämme.\n\n-- Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Silloin tulee\nSakista loppu.\n\n-- Sinun pitää usein tulla tervehtimään minua, kun menen naimisiin,\nBaby, sanoi Eeva tehoisasti. Ja niiden sanojen jälkeen unohduin minä.\n\nMutta sinä iltana vahvistettiin Sakin kohtalo.\n\nEeva jättää konttorin ensi kuun lopulla. Hän on nyt mukautunut\nopettelemaan talouden hoitoa, huolimatta varemmista vakuutuksistaan,\nettä se oli tarpeetonta, koska hän menisi naimisiin sellaisen miehen\nkanssa, joka sitoutuu syömään raakaa paistia. Emmy tulee pian kyllä,\nniinkuin hän sanoi, \"muuttamaan itsekseen asumaan\", ja mitä minä teen,\ntietää yksin Jumala. Babylle on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja\nsiinähän onkin hänellä ainoa elämisen mahdollisuus, ellei hän onnistu\nsaamaan parempaa paikkaa.\n\nKuinka tahansa, meidän lyhyt, mutta mainehikas satumme on lopussa.\n\nAllah on niin tahtonut.\n\n\n\n\nXVII.\n\nMaaliskuun 19 päivänä.\n\n\nKun viimeksi kävin Emmyn luona, pyysi hän minua ottamaan Putten mukaani\nseuraavalla kerralla, kun tulen häntä tervehtimään. Poika ei tietenkään\nensin juuri ollut halukas tulemaan, mutta minä puhuin kauniisti hänen\nkanssaan ja vetosin hänen tunteisiinsa gentlemannina. Minä voin nähdä\nhänen seisovan siellä edessäni lakin laitaa pureskellen ja koettaen\nnäyttää karskilta silmien tullessa suuriksi ja sumuisiksi, kun minä\nkerron hänelle täti Emmystä, joka on hyvin kipeä ja kärsii kovia\nvaivoja eikä ehkä jää elämään. Silloin sanoo hän: \"Olkoon menneeksi\nsitten, Pegg,\" ja panee pienen laihan, ruskean, voimakkaan kätensä\nomaani, ja minä olen suutelematta sitä vain sen takia, että isä\nviimeisillään sanoi, että minun olisi koetettava pitää häntä lujilla.\n\nSe oli viime pyhänä, aurinko paistoi ja sulatti nopeasti lunta, ja\nPutte hiihteli pelkillä puolianturoillaan, niin että vesi roiski hänen\nympärillään. Minulla oli muutamia Hötorgetilla ostamiani lumipisaroita,\nPutten piti antaa ne Emmylle, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. Oli\nmelkein valtavata nähdä, kuinka Emmyn kasvot loistivat kirkastettuina,\nkun hän näki Putten, oli aivan kuin piilevä äidinrakkaus, joka käy yli\nkaiken ymmärryksen, olisi leimahtanut ilmi.\n\nPuttella ei tietenkään ollut älliä kysyä hänen vointiaan eikä\nmyöskään ilmaista sääliään tai toiveitaan. Mutta Emmy puheli hänelle\nkoulusta ja läksyistä ja opettajista, ja niin hän tuli vauhtiin ja\nkertoi kaskuja Görelin miehestä, mutta toisinaan hän huomasi olevansa\nliian kovaääninen ja silloin hän madalsi ääntään vilkaisten hieman\nujostuneena minuun.\n\nHän huvitti Emmyä. Emmy antautui kokonaan sille hetkelle, hänen\nkatseensa riippui Putten pienessä poikasuussa, ja koko hänen kasvonsa\nilmaisivat yhtä ainoaa rajatonta halua saada sitä suudella, saada\nkäsillään sivellä hänen vaaleita, koneellaleikattuja hiuksiaan ja\ntuntea hänen pienet, likaiset, luisevat sormensa, poskellaan.\n\nVaikka minulla tuskin oli sydäntä siihen, täytyi minun kuitenkin\nkehoittaa Puttea menemään ja lähetin hänet pois monilla varoituksilla,\nettä hän ajoissa menisi Rantatielle enon luo päivällisille. Ja samassa\nkun hän oli mennyt, katosi loiste Emmyn kasvoista, aivan niin kuin\nkynttilästä, joka sammutetaan, ja minä näin, että hän oli sairas ja\nkuoleva.\n\nMinä pidän niin paljon pojasta, sanoi hän, ja minä olen ajatellut,\nettä hänen pitäisi saada vähän rahaa, kun minä en enää itse niitä\ntarvitse. Oi, ystäväni, niitä ei ole paljon, on niin kauhean vähän,\nmutta säästinhän minä joka vuosi muutaman kruunun, ja nyt minä olen\najatellut, että Putte saa ne!\n\nKyyneleet nousivat silmiini, minun täytyi purra hampaani yhteen, etten\nitkisi. Minun kävi niin suunnattomasti sääli Emmyä, hänen yksinäisen\nja vaivaloisen elämänsä takia, elämän ilman iloa ja tarkoitusta. Jos\nminä olisin tuossa maannut, ajattelin minä, niin olisin voimattomassa\nvihassa puinut nyrkkiä, olisin kieltäytynyt kuolemasta, olisin pyytänyt\nsaada tietää millä oikeudella minun annettiin kuluttaa elämäni koneena\nja lennätettiin tunkiokasalle, kun koneisto on loppuun kulunut.\n\nMutta Emmy oli vain tyytyväinen.\n\n-- Kun minä herään aamuisin tai makaan unettomana öisin ja ajattelen,\nettei minun aamusella tarvitse mennä konttoriin, tuntuu se minusta\nniin _suloiselta_, tiedätkö, sanoi hän. -- Ja jos tietäisit, kuinka on\nhauska, kun on lupa olla väsynyt!\n\nElämä on häntä luita myöten kalunnut, ettei hänellä ole muuta\naistimusta jäljellä kuin väsymyksentunto ja lepäämisen nautinto. Hän\non fyysillisesti tyytynyt kuolemaan, ja tie toiselle puolelle tulee\ntasaiseksi ja kauhuttomaksi. Elämä ottaa voidakseen antaa, kiusaa\nvoidakseen säästää, vihastuu voidakseen sovittaa. Lopultakaan ei voi\nmuuta kuin paljastaa päänsä ja vaieta.\n\nRantatiellä oli perhepäivälliset häämatkalta kotiutuneiden kunniaksi.\nSiellä oli iloa ja riemua ja prameutta, eikä kukaan paitsi eno,\nhuomannut, että minä olin alakuloinen. Päivällisen jälkeen, joka oli\nvalmistettu tämän periaatteen mukaan: joka ei tahdo työtä tehdä,\nsyököön sitä enemmän, huusi hän minut luokseen.\n\n-- Elisabeth, mikä sinun on, sanoi hän ystävällisesti. -- Etkö voi sitä\nkertoa?\n\n-- Minä en voi mitään kertoa, hyvä eno, sanoin minä.\n\n-- Eiei, eiei, sanoi hän, et ehkä minulle, vaan hyvälle tädillesi!\n\nPelkäänpä että vedin suuni nauruun. Mutta aviomiehet ovatkin niin\ntietäväisiä ja naurettavia, kun on kysymys heidän rouvistaan.\nUskoutua tädille! Arvattavasti saisin paljon enemmän ymmärtämystä\nsanomalehtimuijalta. Samalla lensi jonkun jumalan lähettämä ajatus\nminuun:\n\n-- Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.\n\nEn minä oikein ehtinyt ajatella, mihin ne olivat tarpeen, mutta luulen\njotakuinkin tuumineeni näin: Rahalla pääsee aina pitemmälle kuin ilman.\n\nMinä sain kaksisataa; ja minä olen enolle ijäti kiitollinen siitä,\nettei hän maininnut sanaakaan minkäänlaisista ehdoista eikä antanut\nminulle minkäänlaisia ohjeita näiden käyttämiseen.\n\nMinä otin häntä kaulasta ja suutelin häntä ystävällisesti viileällä\nkunnioituksella ja hiukkasen säälien. Säälin aiheutti täti. On\nhirveätä, kun vähälahjaiset naiset joutuvat naimisiin, mutta tietenkin\non vielä pahempi, elleivät ne siihen joudu.\n\nKoko sunnuntaiyön olin valveilla, ja sieluni kulki ikävöiden\nvertavuotavin jaloin kohti aamua.\n\nEeva, joka oli ollut niin jatkuvasti kihlattu koko päivän, että hänen\nvalkoinen viyellapuseronsa oli seljästä kokonaan sulhasen takinhihan\nmustaama, makasi ja viserteli unessa ja sanoi aina sopivien väliaikojen\nperästä: Gustav. Baby makasi hiljaa ja levollisesti sillä välin kuin\nminä milloin makasin kaikki valtimot pielusta vasten suhisten, milloin\nistuin kädet ristissä polvien ympärillä ja valitin äänettömästi koko\nruumiillani.\n\nToisena hetkenä puhui järkeni: \"Minä en voi hävittää elämääni miehen\ntakia, joka ottaa minut kuin urheilun -- 'big gamé' ja ehkäpä ei edes\nbig\".\n\nToisena hetkenä vastaa sydämeni: Se ei ole hävittämistä, ja entäpä jos\nolisikin, mitä sitten? Kenelle minä säästäisin itseni, minä ilman muita\nmyötäjäisiä kuin Putte?\n\nMinä en _voi_ jäädä!\n\nMinä en _voi_ lähteä, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi kuin\nruoka ja ilma.\n\nMinä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin niin kärsinyt hänen\npuolestaan, toivoin nyt, että niinkuin hän, olisin saavuttanut tuon\nsuuren välinpitämättömyyden.\n\nMinä ajattelen minuuttani alun pitäen pyöreäksi ja voimakkaaksi\npieneksi taikinapalloksi, joka nyt on muodostumaisillaan kaluksi, jonka\npitää tulla niin ohueksi, että se kadottaa kaiken yksilöllisyytensä,\nniin ohueksi että reunat huomaamatta haipuvat leivinpöytään. Sillä\ntavalla elämä käsittelee, ja jota taipuvampi on, sitä pikemmin kaikki\ntaistelut taukoavat, mutta menetelmä on tuskallinen ja sitä vavahtelee\nsen käden kovuuden alla, niinkuin kaulauslaudan.\n\nSillä tavalla päivä valkeni.\n\nTuomarit eivät sano koskaan mitään, siinä suhteessa ovat ne paremmat\nkuin naistoverit, jotka eivät koskaan voi tyytyä vähempään kuin että\npäivittäin pistävät arkin nuppineuloja sydämeeni. Mutta vaikka he eivät\nmitään sano, luen minä heidän silmistään, että he näkevät ja ymmärtävät\nja että tätä he juuri ovat odottaneet. Hehän ovat nähneet saman\nnäytelmän pienemmillä muutoksilla kertaantuvan jokaisen soman tytön\nkanssa, joka on ollut konttorissa -- ja muunlaisia ei täällä suinkaan\nole koskaan ollutkaan. He ovat olleet mukana alusta ylös huippukohtaan\nja sitten kehityksessä. Heidän täytynee tylsästi inhota tuota kaikkea\nja pitää minua säälittävänä ja hieman naurettavana, aivan niinkuin\nminäkin pidän itseäni -- toisinaan.\n\nEstelöihin nähden, joita tuomari pitää anteeksiannettavana\netäisperinnöllisyytenä, joka pian on väistyvä, ottaa hän malttaakseen\nja on säälivän suopea. On kuitenkin hetkiä, jolloin hän on kaikkea\nmuuta kuin malttavainen. Silloin saattaa hän kääriä minut intohimoon,\nniin että minä melkein menetän tasapainoni, mutta silloin voi hän\nmyöskin suuttua ja vannoa, että hänen pitää joka tapauksessa minut\nsaada, tekeydyinpä kuinka kovaksi tahansa.\n\nMinä kova!\n\nMinä taukosin menemästä konttoriin iltapäivisin, silloin alkoi hän\nsoittaa tänne ja komensi minut tulemaan.\n\nMinä olen nyt yksin kotona, ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua\nhän soittaa. Hän on sanova jotakin tärkeästä kirjeestä, joka on\ntänä iltana lähetettävä, ja minä olen vastaava, että minä tulen, ja\nsitten asetun peilin eteen kampaamaan, ja hiukseni säkenöivät ja\nvääntelehtivät kamman alla kuin uhmaten ja kun tapaan peilissä silmäni,\nloistavat ne vaarallisina ja mustina poskien purppuroidessa. Ja minun\nkäteni vapisevat niin, että vain vaivalla voin kiinnittää hattuni ja\nnapittaa hansikkaani. Sitten tulen portaita alas, tietämättä miten ja\nraitiovaunussa minä istun ja hymyilen, niin että vieressäni istuva\nherra siirtyi lähemmä --. Hiljaa eikö kuulunut jotakin? Ei -- Kohta sen\njälkeen olen minä hänen lumoissaan taas, nöyryytettynä ja häpeissäni,\nmutta kiinni, kiinni --\n\nTyttö, tiedän sen, pitää olla kuin varmuustulitikku, joka syttyy vain\nlaatikon laattaa varten. Vaikka kuinka monta kertaa tahansa kastettaisi\ntulikiveen ja vietäisi tulen läpi, syttyä ei saa -- ei ennenkun\nlaatikon laattaa vasten. Jospa vain olisi pieni suojaava perhelaatikko,\nmissä olla, mutta sitä ei ole.\n\nKas niin, nyt --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä ostin kotimatkalla aikataulun ja olen laskenut mitä kolmannen\nluokan piletti maksaa parhaan ystäväni asemalle.\n\nMinä aion tehdä itseni ylen naurettavaksi.\n\nParin vuoden kuluttua tulen kyllä sydämellisesti ivaamaan itseäni,\nellen minä vanhemman neidin näkökannalta siveellisellä ja\nymmärtämättömällä vakavuudella tuomitse nuoruuteni hämmennyksiä.\n\nJuna lähtee yhden ajoissa päivällä -- puoli vuorokautta ja minä olen\npoissa. Minä istun nyt täällä ja katselen ympärilleni huoneessa, jossa\nPohjoistullinsakilla on ollut kotinsa, köyhä ja puutteellinen, mutta\nsittenkin pieni tuki maailmaa vastaan, jossa toinen on etsinyt tukea\nyksinäisyyttä vastaan vieläkin yksinäisemmän luona.\n\nMinä ajattelen Emmyä, joka kohta muuttaa itsekseen huoneustoon,\njossa hänen ei paljon tarvitse vuokrasta huolehtia. Minä ajattelen\nEevaa, joka sileine sormuksineen ja pyyhinliinoineen ja \"minun\nmielestäni uusihopea on kyllin hyvää\" uskoo tietävänsä mitä rakkaus\non, ja joka raottaa ovea, jonka hän väittää johtavan seitsemänteen\ntaivaaseen. Babya, oi pientä Babylasta, jolla on niin paljon tuskaa\nja levottomuutta edessään ja käy sitä kaikkea vastaan niin pienenä ja\nvarustamattomana, joka tulee suremaan minua ja Sakkia, kun hän muuttaa\nsokerileipurille ja ikävöiden silmäilemään taapäin meidän iloisia\npäiviämme ja huolekkaita päiviämme ja kaipaamaan niitä kaikkia.\n\nJa itseäni, minun kun on lähdettävä keskellä kuukautta, palkka _ei_ ole\netukäteen, ja tehtävä skandaali pelastaakseni -- mitä? -- kunniani,\nen juuri omaatuntoa kuullen, vaan jotakin epämääräistä, jota minä\nnimitän itsensävarjelusvaistoksi. Se on hyvin heikosti toimittu ja\nnaurettavasti, mutta ainoa mahdollisuus.\n\nAjattelen Puttea, pitkää poikaani, jonka puolesta minä olen niin\nlevoton täällä Tukholmassa.\n\nMinä ajattelen Tukholmaa, jota olen rakastanut kunnioittavalla ja\nvastavuorottamalta rakkaudella, vaikka vain olen nähnyt siitä kuoren,\njoka on joka miehen omaisuutta, ja niin vähän kaikesta kauniista\nja opetusrikkaasta ja salaperäisen synnillisestä, jota se kätkee.\nJa myöskin tänä hetkenä, jolloin minä niin sanoakseni käännyn\nkulmasta elämässäni, en voi olla harmittelematta sitä, että koko\nTukholma-aikanani olen ollut vain kolme kertaa teatterissa, joista\nkerran päiväkonsertissa, enkä kertaakaan oopperakellarissa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\n    Baby lemmikkini!\n\n    Kiitos pitkästä ja haikeasta kirjeestäsi. Minä tahdon sen\n    johdosta opettaa sinulle jotakin, ja se on, ettei pidä kiinnittää\n    sydäntään mihinkään, joka kuuluu tähän maailmaan, kaikkein vähin\n    minuun. Lapsi, pienoinen, minä olen uskoton rakkaudessa, niinkuin\n    niin monet muut naiset ja miehet myöskin, minä väsyn kaikkeen\n    ennemmin tai myöhemmin, yksinpä Tukholmaankin ja konttorissa,\n    istumiseen. Tiedän kyllä, armas, ei se käytöstäni puolusta, että\n    lähdin ilman valmistuksia ja hyvästi sanomatta ja olin vain\n    poissa, kun te tulitte talouskoulusta kotiin. Mutta erohan siitä\n    jokatapauksessa olisi tullut, silloin tai maaliskuun viimeisenä\n    päivänä, ja minä en mielestäni voinut kestää olla hajaantumisessa\n    mukana ihan päästä päähän. Minä olen pitänyt teistä niin\n    paljon, niin, ja sittenhän oli tuo sairaan ystäväni lähettämä\n    sähkösanoma, josta minä kirjeessäni mainitsin.\n\n    Minä olen nyt sellaisessa paikassa, jossa ei ole puhelinta eikä\n    konttoria eikä mitään mihin me olemme tottuneet, ja ilma on aivan\n    toinen kuin Vaasan kulmakunnalla. Olen erään tilanomistajan\n    luona, jonka rouvan ystävyyden minä kerran voitin antamalla\n    rukkaset eräälle miehelle, jota hän ei kuitenkaan saanut, ja\n    nyt hänellä on pienet, uudet kevätkaksoset, niin että saatat\n    arvata, että hän kiitti Jumalaa siitä, että minä tulin, jolla\n    ei niitä ole ja olen esteetön käyttämään kaiken puolenvuoden\n    aikana Tukholmassa säästämäni lihasvoiman hoitaakseni heidän\n    pesuvaatteitaan, jotka olivat tarkoitetut yhdelle, _niin\n    että sinä voit arvata_, ja lämmittämään heidän maitonsa ja\n    kaikenlaiseen muuhun.\n\n    Sinä kyllä ihmettelet kaipaanko minä Sakkia ja sen luolaa ja sitä\n    minä teen, mutta minä en ikävöi takaisin sinne.\n\n    Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspöydän ääressä ja kynä\n    ei ole minun aseeni. Taivas, kuinka minä nautin saadessani\n    tehdä työtä molemmin käsin, koko ruumiillani, kantaa sankoja\n    ja retuuttaa tenavoita, silittää pieniä paitoja -- tietäisitpä\n    kuinka somia -- ripustaa pyykkiä kuivamaan ja nähdä kuinka\n    lumi sulaa metsässä! Minä nousen ylös aamuisin, muhennan luita\n    kanoille, minä juoksen kellarissa ja ullakolla, minä valmistan\n    sairasruokaa, minä aherran enemmän kuin jos olisin naimisissa\n    tässä talossa, minä en ajattele mitään, ja totta totisesti\n    hipiäni on tullut paremmaksi. Mitään varmoja suunnitelmia\n    minulla ei ole, ainoa mikä minua panee miettimään on Putte.\n    Tiedäthän että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka hiukan\n    hermostunut luokalla ja rehtori sanoo, että häntä olisi hyvin\n    hellästi ohjattava. Mutta kuinka minä voisin hankkia pojalle sitä\n    Tukholmassa. Minä haluaisin siirtää hänet jonkun pienen kaupungin\n    oppilaitokseen ja pitää koulutaloutta 6 tai 7 muulle pojalle,\n    mutta tätä kaikkea ei ole suinkaan helppo järjestää. Saapi nähdä\n    syksyllä!\n\n    Niin saa nähdä syksyllä! Kuinka on Sakilla silloin?\n\n    Eeva, alkakaamme nyt parhaiten onnistuneella meistä, on\n    onnellisena jossakin Vaasan kulmakunnalla nuoruutensa rakkauden\n    kanssa, joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, mutta sehän on\n    samantekevä, kun Eeva itse huomasi kaitselmuksen ilmeisen\n    etusormen siinä, että hänellä niinkuin Eevallakin oli ruokaliput\n    Stureruokalassa.\n\n    Emmy, niin, sopiipa väitellä siitä, eikö hän sittenkin tule\n    olemaan onnellisin meistä kaikista, koska hän silloin\n    arvatenkin on läpikäynyt viimeisen suuren yllätyksen tai\n    pettymyksen. Poloinen vanha Emmy, hän oli aina meistä se, joka\n    oli ajatuksiltaan hitain, joka tiesi vähimmän ja oli enin\n    proosallinen. Ja kohta tietää hän enemmän kuin kaikki maailman\n    oppineet yhteensä.\n\n    Lopuksi, olet sinä, Baby-lapsi, jonka varalle minä sain ihan\n    erityisen sydämen, sinä yksin olit niin avuton ja hyvä, ja minä\n    en juuri ole kumpaakaan. Voithan arvata hämmästykseni, kun sinä\n    kirjoitit, hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarilta, ja että\n    hän oli taipuvainen antamaan sen sinulle.\n\n    Olihan se julman hauskaa sinulle ja _tavaton onni_, että sinä sen\n    sait, vaikka oli niin monta hakijaa, ja varsinkin kun sinä et\n    osaa koneella kirjoittaa etkä ole juuri tottunut kirjevaihtoon.\n    Sinulle ei kai koskaan ole juolahtanut mieleen, että voipi olla\n    niinkin, että hän ulkomuotosi takia kohdistaa huomionsa sinuun?\n    Ei ole? Ei, sellaistahan ei mielellään ajattele, kun on kysymys\n    konttoripaikasta! Ollaan sitä mieltä, ettei sillä asialla ole\n    mitään sen kanssa tekemistä, vai kuinka? Ja saattaahan varsin\n    _hyvin_ niin olla, ettei se _ollenkaan_ ole se asia, mutta\n    tiedäthän sinä, että kun sinä vain _lähetit_ todistuksesi, ei\n    juuri kukaan _niihin_ kiinnittänyt huomiotaan!\n\n    Minä en ollenkaan tahdo kieltää sinua ottamasta paikkaa vastaan,\n    sillä konttoriaikahan on sopiva, ja hän _humaani_ päällikkö,\n    ja hän tulee varmasti pitämään sinusta _hyvin_ paljon. Niin\n    ystäväiseni, jos hän tahtoisi pitää sinusta toden teolla, niin\n    ettei hän tulevaisuudessa koskaan kiintyisi kehenkään toiseen,\n    niin ei _kukaan_ iloitsisi siitä enemmän kuin minä, sillä hän on\n    käytökseltään hyvin miellyttävä ja rakastettava ja ulkonäöltään\n    myöskin tavattoman hieno ja kaunis.\n\n    Tämä kuulostaa kai aivan joutavalta, kun on vain kysymys\n    paikasta, mutta voithan arvata, etten minä sitä vallan\n    aiheettomasti sano, sillä minähän olen vanhempi ja olen vähän\n    yhtä ja toista kokenut. Mutta minä en ole varma siitä, että\n    sinä voisit huomata hänen tarkoitustaan niin hyvin kuin minä.\n    Sinulla ei ole vielä oikeus olla niin viisas kuin minä olen.\n    Siksi tulee vasta, kun on tapahtunut jotakin, jota sinä et vielä\n    ole kokenut. Minähän en ollenkaan tiedä onko hän puhunut sinulle\n    minusta, no niin, siihenpä hänellä ei aihetta olekaan, ja jos\n    hän onnistuu saamaan minun paikalleni sinut, kaksikymmenvuotiaan\n    pehmeine kiharoinesi, niin luulen, että hän tulee iloitsemaan\n    siitä, että minä lähdin, vaikka hän kuuluu alussa olleen vihainen\n    ja sanoneen, että minä käyttäydyin kuin piika, joka \"lähtee\"\n    paikastaan.\n\n    Niin, niin, nyt sinä joka tapauksessa teet, niinkuin itse tahdot,\n    hyvät neuvot ovat olemassa vain halveksittaviksi. Mutta tiedäthän\n    kuitenkin olla varuillasi, kun hän tulee viehättäväksi, niinkuin\n    hän voi olla. Näetkös, seikka on se, että hän ja sinä katsotte\n    asioita niin peninkulmittain eri tavalla, mutta sen hän sinulta\n    alussa salaa. Ja jos sinun täytyy muuttaa pois sokerileipurilta\n    ja asua taas vuokralla, niin muistathan, lemmikkini, että\n    perhe-eteisen moraalista tukea ei ole halveksittava.\n\n    Sinä, jos hän jonkun kerran puhuu minusta, sattumalta, voit\n    kernaasti antaa minun tietää, mitä hän minusta ajattelee, vaikka,\n    armas, se on samantekevä, minä joudun kyllä yhtä unhotetuksi kuin\n    kaikki muut, joita hän... minä tarkoitan, joilla on ollut toimi\n    hänen luonaan... Varsinkin jos sinä tulet sinne, ymmärräthän. Ja\n    niin käy, minä tunnen sen. Kas vain, että se olet juuri sinä!\n    Mutta minä voin niin hyvin ymmärtää, että juuri sinun näkösi\n    miellyttäisi häntä.\n\n    Ja nyt, pikku Baby, paneudun minä nukkumaan. Minulla on niin\n    kapea sänky, että tuskin mahdun siihen itseni kanssa vierekkäin,\n    mutta siitä huolimatta nukun minä heti joka-ainoa ilta.\n    Ruumiillisen työn siunaus!\n\n    Hyvästi, pienoiseni. Allah olkoon kanssasi! Milloin luulet hänen\n    järjestävän niin, että taas saamme tavata?\n\n                                             Sinun Elisabeth.\n\n    Muistatko, kun Emmy muutti sairaalaan, ja minun piti telefonoida,\n    että he noutaisivat hänen tavaroitaan? Sinä olit aivan\n    aamupuvussa, niin olin minäkin ja samoin Eeva, ja kun minä pyysin\n    numeroa huusit sinä minulle: Muista, että pyydät naimisissa\n    olevaa kaupunginlähettiä!\n\n    No niin, ystäväiseni, en tahdo hämmentää puhdasta sieluasi,\n    mutta tuleva päällikkösi _ei suinkaan ole naimisissa oleva\n    kaupunginlähetti_! Kaukana siitä.\n\n    Viimeisen kerran.\n\n                                                Pegg.\n\n\n\n"]