Nuoren tytön päiväkirja

NUOREN TYTÖN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomentanut

Anna-Maria Tallgren

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.

MATKAPÄIVÄ.

Maanantaina 20. p:nä tammikuuta 1873.

Junassa Kilin ja Laxån välissä.

Ajatelkaas, kun Elin Laurell antoi minulle joululahjaksi päiväkirjan! Se on niin ihmeen kaunis, kannet valkoiset ja selkä sininen ja reunoissa kultaraha, niin että on melkein sääli siihen kirjoittaa. Mutta Elin ei ottanut puhetta korviinsakaan, vaan sanoi, että minun vain piti totuttautua merkitsemään muistiin, mitä minulle joka päivä tapahtui, sillä siitä olisi minulle iloa ja hyötyä koko elämäni ajaksi.

Missään tapauksessa en luule, että päiväkirjan pitämisestä olisi tullut mitään kotona Mårbackassa, sillä talvisin siellä ei tapahdu tuon taivaallista, ja toinen päivä on ihan toisensa kaltainen. Mutta kun nyt sattui niin hyvin, että minulle tuli tämä Tukholman-matka, olen pistänyt kirjan matkalaukkuuni ja ottanut sen mukaan.

Juna tärisee kyllä aika lailla, ja sormia palelee, mutta sehän ei ole niin vaarallista. Pahinta on, etten tiedä, mitä ihmiset oikein kirjoittavat päiväkirjaan.

Eihän siitä ole niin pitkää aikaa kun luin Fredrika Bremerin "Presidentin tyttäret", ja sehän on melkein kuin päiväkirja alusta loppuun, mutta enhän minä tahdo kirjoittaa noin oppineesti ja järkevästi. Sitä paitsi en luule, että se on ihan oikea päiväkirja. Nimittäin, se ei ole sellainen, jota ihmiset kirjoittavat, kun vain he itse ja joku oikein hyvä ystävä saa sitä lukea.

Jos Fredrika Bremer istuisi tässä vaununnurkassa ja hänellä olisi kynä ja päiväkirja, mitähän hän mahtaisi kirjoittaa! No, ensinnäkin hän kai kuvaisi, millaista oli aamulla, kun Daniel ja minä matkustimme kotoa. Mutta se olisi sentään kovin surullinen alku.

Tietysti Elin Laurell on oikeassa, kun hän sanoo, että jos kerta aikoo kirjailijaksi, pitää olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mitä elämässä sattuu. Täytyy olla tyytyväinen silloinkin, vaikka joutuisi kokemaan sellaista, mikä on ikävää ja pahaa, sillä muutenhan olisi vaikeaa myöhemmin kuvata, miltä onnettomana oleminen tuntuu.

Ja sen vuoksi minun kai pitäisi merkitä muistiin juuri se, mitä Vanha-Maija aamulla kertoi, juuri kun minun piti lähteä Tukholmaan. Saattaahan siitä vielä olla hyötyäkin, kun tulen niin vanhaksi, että voin kirjoittaa romaaneja.

Sääli kyllä, että niin piti sattua, sillä koko ajan olin ollut niin onnellinen, kun saisin matkustaa. Minähän viihdyin niin mainiosti Tukholmassa viisi vuotta sitten, tädin ja sedän kotona, ja voimistelu oli tehnyt niin hyvää. Sekin oli hauskaa, että saisin matkatoverikseni Danielin, jonka piti palata Upsalaan joulun jälkeen. Meillä oli sama matka Tukholmaan saakka, ja Daniel on niin kiltti, ja pidän hänestä niin paljon.

Oli aika lailla kolkkoa nousta kello kolme aamulla, mutta muu ei auttanut jos kerta tahtoi ehtiä Kilin asemalle ennen Tukholman-junan lähtöä. Kaikki ihmiset, paitsi isä tietysti, olivat nousseet sanoakseen Danielille ja minulle hyvästi, ja minusta he näyttivät niin surullisilta, istuessaan kahvipöydän ympärillä, mutta ehkä se johtui siitä, että he olivat unisia ja viluissaan. Minäkin olin uninen ja viluissani, mutta joka tapauksessa olin iloinen ja juttelin ja nauroin, niin että Lovisa-täti huomautti, että minusta ei siis ollenkaan tuntunut ikävältä lähteä kotoa. Oli aivan kuin olisin hänen mielestään tehnyt väärin, kun olin niin iloinen. "Eikö tädistä olisi hävytöntä, jos olisin surullinen, kun isä ja äiti kustantavat minulle näin kalliin matkan, jotta jalkani tulisi terveeksi?" sanoin minä hänelle. Mutta eiväthän järkisyyt koskaan tehoa Lovisa-tätiin, ja hän vastasi vain olevansa itse puolestaan sellainen, ettei hän voisi lähteä kotoa tuntematta itseään surulliseksi, vaikka se tietystikin oli vain joutavaa puhetta.

Äiti ei varmasti tahtonut, että täti ja minä jatkaisimme ajatuksenvaihtoa, sillä hän nousi pöydästä ja sanoi, että meidän oli aika lähteä. Mutta ennen kuin lähdimme, tahdoin mennä keittiöön sanomaan hyvästi emännöitsijälle ja piioille, sillä minunhan piti viipyä poissa kevääseen saakka. Ja mennessäni keittiökamarin kautta, matkalla keittiöön, seisoi Vanha-Maija siinä ja pyysi saada sanoa pari sanaa.

Hän näytti niin salaperäiseltä ja juhlalliselta, että minua vallan peloitti, mutta tietysti pysähdyin kuulemaan, mitä hän tahtoi sanoa. Silloin hän kertoi, että hän viime suvena oli kuullut Gårdsjön rouvan kysyvän rouva Afzeliukselta, oliko totta, että Selma tulisi heille talveksi, voimistellakseen. Ja rouva Afzelius oli vastannut, että asia oli päätetty, ja sitten hän oli lisännyt, ettei hän ollenkaan ihmetellyt vaikka vanhemmat tahtoivat lähettää Selman Tukholmaan, jotta tämä saisi voimistella, mutta kyllä sotatuomari ja hän itse olisivat kernaammin suoneet, että joku toinen Mårbackan tytöistä olisi asunut heidän luonaan, sillä Selma oli niin ikävä ja umpimielinen.

Kun Vanha-Maija kertoi tätä, käpertyi sydämeni aivan kokoon. Minä jäin seisomaan ihan siihen paikkaan tietämättä mitä oikein vastaisin.

"Selma ei tykkää pahaa vaikka mä puhunkin tästä", sanoi Vanha-Maija, "sillä mull' on reilu meininki. Tahdoin vaan varottaa Selmaa, ettei Selma istuis ja mököttäis, niinkuin hän joskus istuu, vaan juttelis ja olis ilonen siell' Tukholmass'. Minun mielestän' Selma on mukavin kaikista Mårbackan pennuista, ja sen vuoksi minä tahtosin, että muutkin niin tykkäis. Sen vuoks' en osannut pitää kieltäni kuriss'."

Koko ajan, kun Vanha-Maija puhui, etsin mielessäni murhaavaa vastausta, ja vihdoinkin tuntui minusta, että löysin vastauksen, joka kelpasi:

"Eikö Vanha-Maija muista, mitä katkismus sanoo", kysyin minä. "Jos kuulet jotakin pahaa, älä sano sitä; sillä vaiti oleminen ei vahingoita ketään. Älä sano sitä ystävälle, äläkä vihamiehelle. Äläkä ilmoita sitä, jos sen taidat tehdä ilman pahaa omaatuntoa."

Niine hyvineen jätin Vanhan-Maijan. Enhän minä ensi aluksi ollut niin erikoisen murheellinen, sillä minusta tuntui kuin olisin vastannut Vanhalle-Maijalle juuri niin kuin pitikin, koska hän kerran oli kielilakkari.

Mutta en ollut läheskään yhtä topakka kuin äsken, ja kun sanoin Lovisa-tädille hyvästi, suutelin hänen kättään, ja minusta tuntuu, että hän kyllä ymmärsi, kuinka minä tahdoin pyytää häneltä anteeksi äskeistä nenäkästä vastaustani.

Kun äiti puki minun ylleni suuret turkkinsa, jotta en palelisi pitkällä matkalla Kiliin, oli minulta päästä itku. Minusta oli niin kauhean ikävää matkustaa pois hänen luotaan ja muitten kotolaisten luota, jotka kaikki pitivät minusta, ja tulla sellaisten ihmisten luo, jotka kernaimmin olisivat päässeet minusta.

Sydäntä pakotti niin julmasti, kun vihdoin istuin siinä reessä, ja näin kai sitä pakottaisi koko Tukholman-ajan. Miten minä oikein kestäisin kevääseen saakka?

Daniel lueskelee Upsalassa tullakseen lääkäriksi, ja sen vuoksi minusta tuntui, että hänen piti osata auttaa minua. Kysyin häneltä, miten niitä on hoidettava, joiden sydän on kipeä. Mutta Daniel vain nauroi ja sanoi, että siihen hän vastaisi toiste. Nyt hän oli liian uninen.

Sen jälkeen emme juuri jutelleet keskenämme Kiliin saakka, Daniel ja minä, sillä vaikkakaan minä en voinut olla hauska matkatoveri, en ainakaan tahtonut olla vaikea ja vaivalloinen.

Kilissä ostimme kolmannen luokan matkaliput, ja kun juna tuli, osoitettiin meille paikka vaununosastossa, jossa ei ollut ketään muuta, mutta jossa haisi viinalta ja jalkahieltä ja ties miltä. Koetimme tuulettaa, mutta tuli niin kylmä, että meidän taas täytyi sulkea ikkuna. Sanoin Danielille, että kun kerran tulen rikkaaksi, en koskaan enää matkusta kolmannessa luokassa. Ensi aluksi Daniel ei vastannut mitään, mutta hän kääntyi puoleeni ja loi minuun sellaisen katseen, kuin olisi tahtonut mitata minua päästä jalkoihin, ja sitten hän sanoi ihan hiljaa: "Minä luulen kyllä, että sinä saat matkustaa koko ikäsi kolmannessa luokassa."

En voinut sille mitään, että mieleeni ehdottomasti tuli tuo komea Raamatun kertomus Mene, mene tekel ufarsin. Sillä sinä päivänä olin totisesti sekä mitattu että punnittu ja laskettu ja havaittu liian köykäiseksi.

Kun juna lähti liikkeelle, otti Daniel esiin saksankielisen anatomian ja asettui sitten mukavasti toiseen nurkkaan, ja minä otin esiin päiväkirjan, ja sen jälkeen olen jo kirjoittanut kokonaista viisi sivua.

Päiväkirjan kirjoittaminen on varmastikin oikein hyödyllistä. Kun nyt katson ulos, huomaan, että olemme tulleet jo Laxån asemalle. Aika on kulunut hyvin nopeasti, vaikkakin sydäntäni pakottaa ja olen kauhean surullinen. Elin Laurell ansaitsee suuret kiitokset.

Junassa Laxån ja Katrineholmin välillä.

Tässä me taas körötämme, Daniel lukee anatomiaansa ja minä kirjoitan päiväkirjaan. Ja nyt kai minun täytyy ruveta kertomaan, millaista Laxåssa oli, sillä aika menee niin merkillisen nopeasti, kun kirjoittaa.

Kun me tulimme Laxåhon, painoi Daniel kirjansa kiinni ja sanoi, että täällä me syömme päivällistä. Meillä oli kotoa mukanamme suuri ruokakori, ja pyysin että Daniel auttaisi minua nostamaan sen alas hyllyltä, mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Hän sanoi, että sisällä vaunussa oli niin ikävä syödä. Me menisimme rautatieravintolaan syömään keittoruokaa, sanoi hän.

Niin, eihän minulla ollut mitään sitä vastaan, ja kun me juoksimme raiteitten yli, sanoi Daniel minulle, että nyt minun piti syödä niin nopeasti kuin suinkin, sillä meillä ei ollut muuta kuin kaksikymmentä minuuttia junan lähtöön.

Mutta ruokasalissa oli suuri pöytä, ja sille oli ahdettu kaikenlaisia hyviä ruokalajeja, aivan kuin joulupidoissa ja enemmänkin, ja ylt'ympäri pitkin seiniä oli tuoleja ja pikkupöytiä, joiden viereen sai istua syömään. Daniel meni erään pikkupöydän luo ja osoitti minulle tuolia ja sanoi, että minun oli paras istua siihen, niin hän toisi minulle ruokaa.

Minusta tuntui, että olisin itsekin voinut mennä, kun kerta olin neljäntoista vuotias. Suurella pöydällä oli esillä uskomattoman paljon hyvää ruokaa, eikä Daniel antanut minulle ollenkaan sitä, mitä minun enimmän olisi tehnyt mieleni, mutta en uskaltanut liikahtaa tuoliltani, jolla Daniel oli käskenyt minun istua. Pelkäsin että jollakin tavoin tekisin typerästi. Nuo monet matkustajat tunkeilivat vatien ympärillä, ja he olivat niin innoissaan. Ajatelkaas jos joku heistä olisi tyrkännyt minua, niin että kastikemalja olisi kaatunut päälleni! Silloin Daniel olisi varmasti sitä mieltä, että minun pitäisi matkustaa neljännessä luokassa koko ikäni.

Minä söin kahta ruokalajia ja sanoin sitten Danielille, että nyt olin ihan kylläinen enkä välittänyt jälkiruuasta. Oikeastaan en ollut niinkään kylläinen, mutta pelkäsin, että söisin niin kauan, että syy olisi minun, jos myöhästyisimme. Mutta Daniel sen sijaan söi jälkiruokaa mitä suurimmassa rauhassa, menipä vielä viereiseen sivuhuoneeseenkin, jossa oli iso kahvipöytä, ja kaatoi itselleen kupin kahvia.

Huomasin, että matkustajat alkoivat vähitellen poistua ruokasalista, ja olin niin levoton että juna jättäisi meidät, mutta Daniel ei vain pitänyt kiirettä. Kun hänen piti mennä maksamaan tarjoilupöydän luo, kulki hän niin hitaasti, että teki mieleni juosta perässä ja töytäistä häntä.

Kun hän vihdoinkin oli maksanut, en tietenkään osannut muuta luulla, kuin että saisimme mennä ulos ja nousta junaan, mutta siinä samassa tapasikin Daniel toisen ylioppilaan, jonka kanssa hän asettui juttelemaan. Oli kuin hän aivan olisi unohtanut, että meidänkin piti ehtiä mukaan. Olin aivan varma siitä, että myöhästyisimme, mutta en uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä silloinpa vasta Daniel olisi oikein intoutunut näyttämään, miten varma ja tottunut matkustamaan hän oli, niin että meidän olisi pitänyt jäädä Laxåhon seuraavaksi päiväksi. Missään tapauksessa hän ei hievahtanut paikaltaan, ennen kuin asemamies tuli ovelle ja huusi, että Tukholman juna lähtee. Silloin hän vihdoinkin viittasi minulle, ja saimme lähteä ruokasalista.

Mutta kun olimme ehtineet asettua vaunuun, huomasin että muhvini oli poissa, ja sanoin Danielille, että olin kai unohtanut sen ravintolaan. Silloin Daniel syöksyi junasta ja riensi ruokasaliin, ja minä jäin istumaan yksin. Minähän pidän niin kovasti muhvistani, sillä äiti oli sen teettänyt kotikaniinimme nahasta, ja se on vitivalkoinen ja vuori vaaleanpunainen, mutta nyt minua kuitenkin kadutti, että olin sanonut Danielille unohtaneeni sen, sillä ajatelkaas, jos juna olisi ehtinyt lähteä, ennen kuin hän oli löytänyt muhvin! Kuulin kuinka konduktööri kulki vaunulta toiselle ja sulki ovia, ja pelkäsin niin, että hän sulkisi meidänkin ovemme, ennen kuin Daniel palaisi. Mutta juuri kun konduktööri oli vaunumme kohdalla, tuli Daniel tosiaankin juosten pitkin asemasiltaa, niin että hän ehti junaan. Hänellä oli muhvi kädessään, mutta häntä harmitti niin minun huolimattomuuteni, että hän vain heitti muhvin minulle ja sanoi, että olisin voinut olla sen unohtamatta, koska minulla ei ollut muutakaan ajateltavaa.

Ja siinä hän tietenkin oli aivan oikeassa.

Nyt Daniel on nukahtanut anatomia kädessä, mutta minä en nuku, vaan ajattelen miten murheellista on, etten ole vain ikävä ja umpimielinen, vaan myös huonomuistinen ja typerä ja joka lailla epäonnistunut.

Nyt en voi kirjoittaa enempää. Tultuamme Katrineholmin asemalle siirtyi tuo ylioppilas, jonka Daniel oli tavannut Laxåssa, meidän vaunuumme saadakseen puhetoverin. Enkä minä voi jatkaa kirjoittamistani, kun he istuvat ja juttelevat aivan vieressäni.

Södertäljen ja Tukholman välissä.

Nyt minun täytyy kiireenvilkkaa kirjoittaa muutamia rivejä sanoakseni, etten enää ole murheissani, en ollenkaan. Sydäntä ei enää pakota, ja on niin hirveän ihana olla.

Tiedän että kohta olemme Tukholmassa, mutta en ole voinut kirjoittaa ennen sen tähden, että ylioppilas istui vaunussamme aina siihen asti, kun tultiin tänne Södertäljeen. Silloin hän sanoi, että nyt olimme niin lähellä Tukholmaa, että hänen täytyi siirtyä omaan osastoonsa ja koota tavaransa ennen kuin tultiin perille.

Asemalla vilisi mummoja, jotka myyskentelivät Täljen rinkilöitä pikku pusseissa. Minä sain kaksi pussia, toisen Danielilta ja toisen ylioppilaalta. He olivat kovin kilttejä, vaikkakaan en voi sille mitään, että Täljen rinkilät ovat minusta melko kuivia.

Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa kertomaan, millaista meillä oli junassa sen jälkeen, kun ylioppilas oli tullut vaunuumme Katrineholmissa.

Tietysti hän alussa jutteli vain Danielin kanssa, mutta hetkisen kuluttua Daniel kertoi hänelle, että minä olin hänen sisarensa ja että nimeni oli Selma ja että minä olin matkalla Tukholmaan jäädäkseni sinne kevääseen saakka.

"Kyllä Selmalle sitten tulee hauska!" sanoi ylioppilas ja kertoi meille, että hänen vanhempansa olivat tukholmalaisia, mutta asuivat nyt Kristianiassa. Ruotsia he kuitenkin rakastivat yli kaiken ja toivoivat, että heidän pojastaan tulisi ruotsalainen. Sen vuoksi hän olikin saanut viettää nuoruutensa sukulaisten luona Tukholmassa. Ja hänen mielestään Tukholma oli paras paikka maailmassa. Viimeiset kaksi talvea hän oli opiskellut Upsalassa, ja nyt hän oli viettänyt joulua Kristianiassa, mutta mikään ei vetänyt, vertoja Tukholmalle. "Niin, Selma saa itse nähdä, kun Selma tulee sinne", hän sanoi.

Minä vastasin tietysti, että viisi vuotta sitten olin asunut Tukholmassa kokonaisen talven, niin että hyvin tunsin kaupungin. "Viisi vuotta sitten", sanoi ylioppilas, "oli kai Selma vain pieni lapsi, joka ei saanut mitään nähdä."

"Sainpas", sanoin minä. "Minähän näin koko kaupungin."

Ylioppilas piti nähtävästi hirveän paljon Tukholmasta, sillä hän rupesi kyselemään minulta, olinko nähnyt sitä ja sitä ja sitä, eikä ollut paljoa, josta minä en ollut selvillä. Hän sanoi, että minulla mahtoi olla hyvä muisti ja hänestä oli ihmeellistä, että olin saanut olla mukana niin paljon, vaikka en ollutkaan muuta kuin yhdeksänvuotias.

Me tulimme hyvin hyviksi ystäviksi, ylioppilas ja minä, eikä hän ennen pitkää puhunut ollenkaan Danielin, vaan yksinomaan minun kanssani, sillä eihän Daniel ole muuta kuin matkustanut Tukholman kautta mennessään Upsalaan, niin ettei hän hetikään tunne sikäläisiä paikkoja niin kuin minä.

Jos Anna tai Hilda Wallroth tai Emma Laurell olisivat istuneet tässä vastapäätä ylioppilasta, niin he olisivat ihan varmasti rakastuneet häneen, sillä hän on ihmeen kaunis. Hänen hiuksensa ovat tummat ja kähertyvät edestä ja kun hän innostuu, valahtaa otsalle vallaton kihara. Hänellä on suuret silmät ja niin tummat, etten voi nähdä niiden väriä, mutta ne säihkyvät kuin mustat jalokivet. Joskus hän voi näyttää lempeältä ja surulliselta. En tiedä, mahtoiko hän huomata, että istuin ja olin pahoillani, kun hän tuli vaunuumme, ja mahtoiko hän juuri siksi ruveta juttelemaan minun kanssani.

Tietysti ei minun jutteluni ollut mistään kotoisin Danielin mielestä, niin että hän otti kirjansa ja alkoi taas lukea. Mutta minäpä huomasin, ettei lukemisesta tullut juuri mitään, sillä tuon tuostakin hän naurahti meidän puheillemme.

Juuri kun juttelumme oli vilkkaimmillaan, johtui Vanha-Maija mieleeni. Olisi todella ollut hyvin hauskaa, jos hän olisi istunut jossain vaunun nurkassa ja kuullut, kuinka reippaasti minä puhelin tuon ylioppilaan kanssa.

Myös sitä minä ajattelin, että on hyvin helppoa näyttää tädille ja enolle sitten Tukholmassa, etten ole niinkään ikävä ja umpimielinen. Minä vain istuisin ja juttelisin heidän kanssaan yhtä iloisesti ja vaivattomasti kuin nyt ylioppilaan kanssa. Hän ainakaan ei pitänyt minua ikävänä, eikä Danielkaan, kun hän istui siinä ja naureskeli kirjansa takaa.

Me ehdimme puhua paljon muustakin kuin Tukholmasta, ylioppilas ja minä, ennen kuin saavuimme Södertäljeen. Hänen kanssaan kävi puhelu aivan itsestään. Ja monissa asioissa me olimme ihan samaa mieltä, eikä minua yhtään peloittanut sanoa aivan suoraan mitä ajattelin.

Kun hän nousi junasta Södertäljessä, tuli kaikki niin merkillisen tyhjäksi, mutta minä olin kuitenkin oikein onnellinen. En ollut yhtään alakuloinen, kuten aikaisemmin päivällä. Hiukan pyörällä päästä minä kyllä olin, niin, ja hiukan pyörällä olen vielä nytkin.

Nyt Daniel nousee ja sanoo, että olemme perillä Tukholmassa. Ja tuolla seisovat täti ja eno asemasillalla ja odottavat meitä.

Myöhään illalla lastenkamarissa Oriel-enon luona.

Oli kovin kilttiä, että Oriel-eno ja Georgina-täti tulivat asemalle meitä vastaan. Tiedän kyllä, ettei Tukholman asema enää ole kaukana Södernissä niin kuin viisi vuotta sitten, vaan aivan likellä Klaran rantakatua, jonka varrella he asuvat, mutta joka tapauksessa...

He näyttivät niin iloisilta ja kyselivät, oliko matka mennyt hyvin, olimmeko väsyneet ja mitä Mårbackaan kuului, niin ettei ollenkaan voinut huomata, että heitä harmitti, kun minä tulin asumaan heille.

Mutta minun täytyy sanoa, että vaikka vielä äsken olin ollut hyvin urhoollinen junassa, en voinut olla ajattelematta Vanhan-Maijan juoruja, heti kun näin tädin ja enon. Eikä käynyt yhtään niin kuin Vanha-Maija oli luullut, että nuo juorut olisivat tehneet minut puheliaaksi ja iloiseksi, vaan päinvastoin kävin ihan mykäksi.

Mutta onneksi oli Daniel mukana, ja hän jutteli minunkin puolestani. Hän toi terveisiä kotoa ja sanoi, että oli ollut niin ihanaa nukkua oikein pitkään, kun oli ollut niin monta pyhäpäivää, että oli ollut hyvä rekikeli koko jouluajan ja että suuria joulupitoja oli pidetty sekä Gårdsjössä että Eriksbergissä ja Mårbackassa.

Minä ihailin Danielia, joka aina voi olla niin rauhallinen ja reipas, mutta kas, sellainen on Daniel aina, ja juuri siksi kaikki pitävät hänestä niin paljon.

Meillä oli vain pari askelta enon portille ja se oli ihanaa, sillä mehän olimme olleet liikkeellä koko päivän aina kello kolmesta aamulla. Heti kun portti avattiin, riipaisi rouva Blomkvist, portinvartija, pienen punaisen ikkunaverhonsa syrjään ja mittaili meitä katseella, joka oli niin ankara ja tutkisteleva, kuin hän olisi pitänyt meitä varkaina, jotka koettivat hiipiä sisään ja varastaa talon isännän d'Otrantesin herttuan pöytähopeat, Minä muistin varsin hyvin rouva Blomkvistin ja hänen ikkunaverhonsa ja ankarat silmäyksensä ja minusta tuntui oikein kummalta, että hän oli ihan ennallaan.

Kun olimme nousseet toiseen kerrokseen ja astuneet sisään eteiseen, tunsin hyvin myös vaate- ja hattunaulakot ja kalossihyllyn, joita olin saanut käyttää viisi vuotta sitten, ja minä asetin kaikki kamppeeni ihan entisille paikoilleen. Ja se teki olon jollain tavoin kotoisemmaksi, niin ettei enää tuntunut niin kauhean vieraalta.

Kun sitten astuin sisään huoneistoon, oli sekin entisestään tuttua, vaikkakin minusta kaikki oli paljon hienompaa ja suurellisempaa kuin olin muistanut.

Eteisestä mennään ruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen ja vierashuoneesta makuukamariin ja siitä lastenkamariin. Ruokasalin toisella puolen on enon huone, ja eteisen takana keittiö ja palvelijattaren huone, ruokasäiliö ja vaatekomero. Tädillä ja enolla on tosiaan hyvin suuri ja kaunis huoneisto, niin että olisi oikein rumaa, ellen viihtyisi täällä. Vierashuoneessa ja makuukamarissa ja enon huoneessa ovat lattiat kokonaan mattojen peitossa, ja kaikilla seinillä on kauniita öljyväritauluja. Kaikki seinäpaperit ovat eheät eivätkä yhtään haalistuneet, uutimet niin jäykät ja sileät kuin eilen ripustetut, ja katoissa on hienonhienoja kipsikiekuroita. Kirjat ovat kiiltävässä mahonkikaapissa, ja vierashuoneessa on iso koruhylly, täynnä hauskoja ja kauniita posliiniukkoja. Niin, täällä on todellakin erinomaisen hienoa.

Kunpa vain voisin olla ajattelematta sitä paikkaa, jonka seinillä ei ole muita tauluja kuin Kalastajia tuulastamassa ja Pietisti häiritsee iloa kestituvassa, jotka ovat seuranneet joululiitteinä "Familjejournalen" ja "Förr och nu" -lehtiä. Siellä ovat posliiniesineet vaatimattomilla nurkkahyllyillä ja seinäpaperit haalistuneita, ja lattioilla on vain riepumattoja.

Mutta Jumala minua lapsi-raukkaa lohduttakoon, joka ainakaan puoleen vuoteen en saa palata tuonne haalistuneiden seinäpapereiden ja riepumattojen maailmaan!

Kohta kun olimme juoneet teetä, sanoi täti, että Danielin ja minun piti heti mennä maata, kun olimme matkustaneet koko päivän. Ja niin me teimmekin. Daniel sai nukkua enon huoneessa ja minä makaan pienellä sirolla sohvalla lastenkamarissa Elin-serkun ja vanhan Ulla Myhrmannin kanssa, joka oli enon taloudenhoitajattarena, silloin kun tämä oli nuorimies.

Mutta vaikka olinkin niin väsynyt, en saanut unta, vaan makasin ja kääntelin itseäni. Ja kun kuulin, että toiset nukkuivat, sytytin kynttilän ja kirjoitin tämän lopun, sillä luulin että voisin olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä minulle tänään oli tapahtunut, kunhan vain saisin sen kirjoitetuksi. Sitäpaitsi on niin hauskaa kirjoittaa päiväkirjaa. Se on melkein hauskempaa kuin romaanien lukeminen.

Mutta nyt kuuluu Klaran torninvartija puhaltavan kahtatoista, niin että nyt kai täytyy lopettaa ja sammuttaa kynttilä.

ENSIMMÄINEN VIIKKO.

21. p:nä tammikuuta 1873.

Oriel-enon luona, lastenkamarissa. Kirjoitettu Ullan pikkulampun valossa.

Mahtavatkohan ne, jotka pitävät päiväkirjaa, merkitä muistiin unensa? Jos niin on, tahtoisin mielelläni kertoa ihmeellisestä unesta, jonka näin yöllä ja jota en millään saa mielestäni.

Ensinnäkään en yhtään voi ymmärtää, minkä vuoksi minun piti nähdä unta Sotbråtenin Maritista. Kyllähän minä hyvin muistan, kuinka Vanhan-Maijan oli tapana kertoa Gerdalle, silloin kun tämä oli pieni, köyhästä tytöstä, jonka nimi oli Sotbråtenin Marit. Hän oli kotoisin Högbergssäteristä kuten Vanha-Maija itsekin, mutta muuten hän oli aivan eri maata, yhtä tyhmä ja ilkeä kuin Vanha-Maija oli kiltti ja viisas. Hän oli aina lennossa, kasvot pesemättä ja nenä niistämättä, hiussiekaleet riippuivat kasvoilla, sillä oli mahdotonta ajatella, että sellainen kuin Sotbråtenin Marit kampaisi itseään, ja vaatteet olivat pelkkiä repaleita. Oli melkein kuin hän olisi ollut Storsnipan peikkojen sukua, sanoi Vanha-Maija, eikä hän milloinkaan tehnyt muuta kuin kiusaa.

Mutta jos Gerda jonain aamuna riiteli vastaan, kun häntä pestiin ja kammattiin, istui Sotbråtenin Marit Storsnipa-vuoren korkeimmalla huipulla ja nauroi ja kirkui ilosta, sillä hauskinta, mitä hän tiesi, oli nähdä pesemättömiä ja kampaamattomia herraslapsia. Ja ellei Gerda tahtonut nukkua illalla, vaan vaati aina vain uusia ja uusia satuja, tuli Sotbråtenin Marit aika vauhtia mäkeä alas pujahtaakseen hänen vuoteeseensa. Kukaan ei voinut uskoa, miten kiirettä hän piti. Hän laski Keilamäkeä kuusenoksan varassa, ja mukulakivet vyöryivät hänen edellään ja perässään ja ne iskivät kipunoita ja jymisivät kuin ukkonen. Gerdan ei auttanut muu kuin vetää peite yli korvien ja nukahtaa tulisen kiireesti, välttääkseen moista vuodetoveria.

Mutta minua ei Vanha-Maija koskaan yrittänytkään peloittaa Sotbråtenin Maritilla, sen vuoksi että minä olin iso ja järkevä ja ymmärsin, että tuo kaikki oli pelkkää satua. Juuri sen vuoksi minusta on niin merkillistä, että Marit aivan kuin on seurannut minua tänne Tukholmaan.

Joka tapauksessa näin unta hänestä yöllä. Minä makasin lastenkamarin sirolla pienellä valkoisella sohvalla ja näin likaisen ja inhottavan pikkutytön istumassa vieressäni sohvan selkämyställä. Hän viipotti päätään, niin että hiussuikaleet heilahtivat molemmin puolin, ja hän potki jaloillaan, ja minä ymmärsin heti kohta, että hän oli Sotbråtenin Marit.

Minua sekä peloitti että harmitti, ja sanoin hänelle heti, ettei hänellä ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaan että hänen hetikohta tuli painua kotiinsa Högbergssäteriin. Mutta samassa vilauksessa hän oli livahtanut peitteeni alle, ja äkkiä hän muuttui pieneksi ja ohueksi kuin kastemato, ja ennen kuin ymmärsin mitä hänellä oikein oli mielessä, oli hän luikertanut korvastani sisään. Oli niin inhottavaa, kun tuo pitkä mato luikerteli pääni sisään, että huudahdin ja heräsin.

Tietysti minä ymmärsin siinä samassa, että olin nähnyt unta ja että Sotbråtenin Marit ei suinkaan ollut seurannut minua Tukholmaan. Mutta sittenkään en päässyt siitä tunteesta, että pitkä mato luikerteli pääkopassani. Ja kun siinä makasin puolinukuksissa, tajusin ihan selvään, että Vanha-Maija itse oli lähettänyt Sotbråtenin Maritin perässäni sen vuoksi, että olin sanonut hänelle tuon raamatunlauseen. Kas, Vanha-Maijahan on kotoisin Högbergssäteristä, ja siellä on aina ollut viljalti noita-akkoja, jotka voivat loihtia sekä sairautta että muuta ilkeää niiden kiusaksi, joita he katsovat pahalla silmällä. Niin, enhän minä ihan varmaan tahtonut väittää, että he olivat opettaneet taitonsa Vanhalle-Maijalle, mutta läheltä piti, että niin luulin. Hän oli varmasti suuttunut minulle sen vuoksi, että olin ylenkatsonut hänen hyvän tarkoituksensa, ja tahtoi kostaa minulle. En ollut enää Selma Lagerlöf, vaan häijy, tottelematon ja typerä tyttölapsi, nimeltä Sotbråtenin Marit.

Kaikki tuntui ihan todenmukaiselta ja luonnolliselta, ja pelkäsin ja olin aivan epätoivoinen, niin että makasin ja itkin kauan aikaa, ennen kuin uudestaan pääsin uneen.

Aamulla olin taas oma itseni, ja minua ihan nauratti, että olin voinut kuvitella niin hulluja. Mutta ihmeellistä on, että tänään olen tuon tuostakin muistanut Sotbråtenin Maritia ja tuuminut, eikö unessa sentään ollut jotain totta.

Kaikki on ehkä vain kuvittelua, sehän on ihan selvää se, mutta olen niin merkillisen närkäs ja epäluuloinen, en pidä kenestäkään ihmisestä ja olen tyytymätön ihan kaikkeen. Aivan varmaan on minusta tullut oikea Sotbråtenin Marit.

Aamupäivällä sanoi Georgina-täti minulle, että hän oli sopinut everstinrouva H:n kanssa ("Presidentin tyttärissä" ei koskaan mainita täyttä sukunimeä, alkukirjain vain), että saisin käydä hänen luonaan kolmesti viikossa englannin tunnilla. Eihän minulla ollut mitään sitä vastaan, mutta kun hän samassa sanoi, että hän niin ikään oli puhunut erään neiti S:n kanssa, joka tulisi opettamaan minulle soittoa kaksi puolituntia viikossa, vastasin kauhean nenäkkäästi tädille.

Kas, enhän minä ollenkaan pidä koko pianonsoitosta, ja olin kuvitellut, että pääsisin noista viheliäisistä soittotunneista siksi aikaa, kun olin Tukholmassa, ja sen vuoksi minua kiukutti, mutta sittenkään en käsitä, että saatoin vastata tädille niin kuin vastasin. Minunhan olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että sain soittaa hänen pianoaan, mutta sen sijaan minä selitin, kuinka kovin tarpeettomia nuo soittotunnit olivat, minulla ei ollut minkäänlaista taipumusta, ja kun tulisin täysikasvuiseksi, en soittaisi yhtään säveltä.

Täti näytti hiukan hämmästyneeltä, mutta vastasi vain, että minun äitini oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hän hankkisi minulle soitonopettajan.

Ajatelkaas, että nipinnapin voin olla sanomatta, ettei äidin ollenkaan olisi tarvinnut pistää nenäänsä siihen asiaan, mutta hillitsin itseni ajoissa. Mutta joka tapauksessa alan yhä enemmän ja enemmän ihmetellä, mikä minuun oikein on mennyt. Eihän koskaan ennen ole sattunut, että puhuisin omasta äidistäni tuolla tavalla. Onhan vallan kuin minä itse en puhuisi, vaan joku toinen.

Istun kirjoittamassa tätä lastenkamarissa, jossa Ulla Myhrmannin pieni lamppu palaa. Kello on yhdeksän illalla, ja Elin ja Allan ovat jo menneet maata, sillä Elin-serkku on vain yhdeksän ja Allan-serkku vain seitsemän vuotias, ja niin pienten lasten täytyy aina mennä maata kello seitsemältä tai puoli kahdeksalta täällä Tukholmassa. Mutta minähän olen neljäntoista, eikä minun tarvitse mennä maata ennen kuin puoli kymmenen.

Täti ja eno ovat kutsutut jonnekin illalliselle. Daniel matkusti aamupäivällä Upsalaan, ja Ulla on ollut enon huoneessa lainaamassa "Nya Dagligt Allehanda"-lehden, jota hän lukee. Ulla on hiukan äkeissään, sillä hän olisi tahtonut, että olisimme pelanneet mariage'ia, niinkuin me pelasimme silloin, kun asuin täällä viisi vuotta sitten, mutta minun ei tehnyt mieli, sillä minusta on hauskempaa kirjoittaa päiväkirjaa.

Lauantaina 25. p:nä tammikuuta.

Oriel-enon vieraskamarissa.

Monta päivää on mennyt minun ehtimättä kirjoittaa päiväkirjaani. Voin kertoi, että olen saanut paljon tekemistä. Joka päivä kymmenestä kahteentoista minun täytyy käydä voimistelussa, kolmesti viikossa on englannintunti, ja kaksi puolituntia on soittoa. Ja täti on hyvin tarkka siinä, että harjoittelen huolellisesti, ja niin ikään hän kysyy aina, kun menen everstinrouva H:lle, osaanko minä läksyni.

Mutta tänään nousin tavallista varhemmin saadakseni kirjoittaa hiukan. Olen asettunut vieraskamariin, jossa ei ole ketään ihmistä ennen aamiaista. Minä istun täällä niin kernaasti senkin tähden, että huone on niin kaunis.

Jos minun nyt täytyy kertoa totuus (ja huomaan, ettei päiväkirjan kirjoittaminen ole hauskaa, ellei kerro kaikkea ihan niinkuin on), niin olisi minulla kyllä ollut aikaa kirjoittaa eilen illalla, mutta minulle oli tapahtunut jotain, jota häpesin kertoa.

Minä en yhtään ymmärrä tätä kaikkea. On aivan kuin olisin tullut niin villiksi ja silmittömäksi, etten voi pitää itseäni aisoissa, ja siihen minä sentään olen yleensä elämässäni pystynyt.

Meillä on tapana iltaisin, tädillä ja minulla, siirtyä vierashuoneeseen sen jälkeen kuin serkut ovat panneet maata. Täti kutoo hartialiinaa, ja minä neulon välipitsiä. Emme lue ääneen, mutta täti kertoo pitkiä juttuja ihmisistä, joita hän on tavannut Tukholmassa, ja se on minusta kovin hauskaa.

Väliin tulee Oriel-enokin vieraskamariin istumaan ja polttamaan pitkää piippuaan ja lukemaan Nya Dagligt Allehandaa, Väliin hän naurahtaa kesken lukemistaan, ja silloin me tiedämme, täti ja minä, että toimittaja Lindström on sanonut jotain häijyä vapaamielisistä, sillä vapaamieliset ovat pahinta, mitä eno tietää.

Torstai-iltanakin tuli eno sisään ja istui lamppumme ääreen, mutta hän ei lukenut Nya Dagligt Allehandaa, vaan jotain kirjaa, pienikokoista mutta aika paksua. Minä istuin juuri ja tuumailin, mikä kirja se oikein mahtoi olla, joka oli niin hauska, että eno unohti sanomalehden, mutta siinä samassa hän pysähtyi ja katsoi minuun päin.

"Tätä kirjaa et sinä saa lukea", sanoi hän. "Paina se mieleesi!"

Tietysti lupasin painaa sen mieleeni, eikä asiasta puhuttu sen enempää. Mutta eilen aamulla, juuri kun olin istunut pianon ääreen ruokasaliin harjoitellakseni läksyäni, tulivat eno ja täti sisään. Ja eno oli niin henkeä täynnä, ettei hänellä ollenkaan ollut aikaa ajatella minua, joka istuin ja rimputin Czernyn etydejä, ja hän kertoi tädille, kuinka erästä ranskalaista, joka oli aikonut murhata Ludvig XIII:n, oli piinattu ja kidutettu hovin ja koko kansan nähden.

Minä soitin edelleen, mutta minkä sille mahdoin, että kuulin yhtä ja toista mitä eno kertoi. Tietenkään en kuullut edes puoliakaan, ja sen vuoksi teki niin kauheasti mieleni oikein saada tietää, miten kaikki oli käynyt. Mutta pahinta oli, kun huomasin, että eno oli lukenut kaiken tuon siitä kirjasta, johon minun ei pitänyt koskea.

Enkä minä olisi siihen koskenutkaan, en totisesti, jos vain olisin ollut oikein oma itseni, sillä minussa on kyllä paljon vikoja, mutta yleensä tahdon pitää mitä olen luvannut.

Asian laita on niin, että minun pitää levätä tunnin verran sen jälkeen, kun olen tullut voimistelusta kello kaksitoista. Minun on tapana levätä makuuhuoneensohvalla, mutta eilen oli makuuhuoneessa suursiivous, ja sen vuoksi täti sanoi, että voisin maata enon huoneen sohvalla, sillä eno oli ulkona. Ja niin minä teinkin, mutta juuri kun paneuduin sohvalle, näin tuon pienen paksun kirjan hyllyllä ja ihan kätteni ulottuvilla. Ja niin minä otin kirjan ja avasin sen, sillä eihän voinut olla väärin vaikka katselin, mikä kirja se oikein oli. Ja kun näin, että se oli Ranskan historia, ajattelin että eno oli kerrassaan lapsellinen, kun kielsi minua sitä lukemasta, sillä historiaa piti kai kenen tahansa saada lukea. Sen vuoksi rupesin sieltä täältä selailemaan kirjaa. Juuri kun olin löytänyt sen kohdan, jossa kidutuskohtauksesta puhutaan, kuulin eteisen oven käyvän, mutta nykyisinhän olen niin merkillisen tyhmä ja turta päivisin, ettei mieleeni edes juolahtanut, että se saattaisi olla eno, ja niin minä jatkoin. Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi eno kynnykselle, ja siinä minä nyt makasin, kädessäni kielletty kirja! Mitään niin harmillista ei minulle juuri ole tapahtunut koko elämässäni.

Minä ryntäsin pystyyn ja laskin kirjan käsistäni ja pyysin enolta anteeksi. Olin ollut niin kauhean utelias tietääkseni, minkälaista kirjaa minä en saisi lukea.

Eno ei suuttunut niin erikoisesti. "Sinä siis olet niitä, jotka eivät osaa hengittääkään ilman että kirja on nenän alla", sanoi hän. "Ja vast'edes saa kirjakaappini avain olla suulla, niin että saat lukea Walter Scottia niin paljon kuin ikinä haluat ja annat muiden kirjojen olla rauhassa."

Se oli kovin kiltisti enolta, ja minä kiitin häntä niin kauniisti kuin vain osasin. Mutta joka tapauksessa minua hävettää kauheasti. Jos eno vain luo silmänsä minuun, tulen ihan punaiseksi, sillä eihän hän voi muuta kuin luulla, että aina olen noin tottelematon, niin ettei kukaan koskaan voi luottaa minun lupauksiini. Eihän hän voi tietää, että olen muuttunut, niin etten enää ole oma itseni.

Samana päivänä myöhään illalla.

Lastenkamarissa.

Niin, nyt en kohta enää tiedä miten minun oikein pitää olla. Tietysti minua vaivaa eno ja Ranskan historia, mutta melkein vielä pahempaa oli se, mitä tänään tapahtui tädin ja minun välilläni.

Tädillä on vierashuone, joka on kaikkein somin ja sievin huone, mitä milloinkaan olen nähnyt. Koko lattiaa peittää kukikas matto, ja molemmissa ikkunoissa on valkoiset laskostellut uutimet, koruommeltua tylliä, ja ikkunoiden välissä on suuri peili, joka ulottuu lattiasta kattoon. Sitäpaitsi siellä on koruhylly ja sillä hauskoja posliiniukkoja, erilaisin upotuksin koristettu sohvapöytä ja huonekaluja, joiden puuaines on leikkauksin somistettu ja päällinen kangasta, joka on kaunista kuin sateenkaari. Mutta en luule, että kaikki nuo matot ja huonekalut tekevät vierashuoneen niin kauniiksi, vaan se, että siellä on niin paljon tauluja, jotka täyttävät seinät aina katonreunaa myöten. Varsinkin eräs tauluista on ihmeellinen. Se riippuu aivan vieraskamarin sohvan yläpuolella, ikäänkuin kunniapaikalla, ja kuvaa Kaarle X:tä Kustaata Axel Oxenstiernan kuolinvuoteen ääressä. Siitähän pitäisi tulla surulliseksi, mutta niin ei käy, sillä se on niin kauniisti maalattu ja siinä on kauniita ihmisiä ja kauniita vaatteita ja huonekaluja ja mattoja ja oviverhoja. Niin pian kuin olen tullut vieraskamariin, katselen tuota taulua, ja kun olen sitä hetken katsellut, muuttuu koko huone, niin että siitä tulee vanhan linnan sali.

Täti varoo kovasti kaikkea mitä hänellä on, ja hänen on tapana levittää käytävämattoja vierashuoneen kauniille, kukikkaalle lattiamatolle. Juuri tänään hän on pannut sinne puhtaat (valkeat ja punareunaiset), jotka näyttävät hyvin hauskoilta, sillä muutenhan ne eivät saisi olla samassa huoneessa kuin Axel Oxenstierna.

Juuri kun täti oli saanut matot paikalleen ja iloitsi niistä, tulin minä kotiin voimistelusta. Täti tietää, että minulla on kalossit, ja minä olen luvannut hänelle käyttää niitä aivan joka ainoa päivä, niin ettei hän ollut ollenkaan levoton, kun kuljin pitkin vastapestyä mattoa. Mutta yht'äkkiä hän katsahti minuun ja huudahti: "Käännypäs!" Ja kun käännyin, niin huomasin, että koko vastapesty, juur'ikään paikalle pantu matto oli täynnä mustia jalanjälkiä.

Niin, Jumala minua lapsiparkaa armahtakoon! Minähän olin käyttänyt kalosseja joka ainoa päivä siitä asti, kun olin tullut Tukholmaan, ja olin pannut ne jalkaani, kun lähdin voimistelusta, siitä olin ihan varma, mutta nyt olin unohtanut riisua ne eteisessä.

Täti huomasi miten pahoilleni minä tulin, eikä hän torunut paljoakaan, mutta hän ei ottanut pois likaantuneita käytävämattoja, niin että kalossieni jäljet pistävät silmiini joka kerta, kun kuljen vierashuoneen kautta.

Minä koetan olla ajattelematta Sotbråtenin Maritia, sillä tiedänhän, että kaikki on vain tyhmää mielikuvitusta. Mutta merkillistä on, että aina kun minun käy hullusti, näen hänet istumassa sohvan selkämyksellä nauraen pilkallisesti. Niin etten voi sille mitään, että usein tuumin, eiköhän Vanha-Maija sittenkin ole lähettänyt häntä minun kiusakseni, niin että tulisin häijyksi ja tyhmäksi ja moukkamaiseksi täällä Tukholmassa.

Kunpa vain tietäisin mitä tässä tapauksessa olisi tehtävä! Jos tällaista vielä jatkuu, olen ihan varma, että täti ja eno kyllästyvät minuun niin lopullisesti, että he lähettävät minut takaisin. Ja se olisi sentään hirveä häpeä.

Maanantai-aamuna.

Yksinäni vierashuoneessa Axel Oxenstiernan kanssa.

(Tänään olen noussut kello seitsemältä, sillä minulla on niin paljon merkillistä kirjoitettavaa ja pelkään, etten ehdi kirjoittaa kaikkea ennen aamiaista.)

Se alkoi eilen heti kello kahden jälkeen, kun seisoin keskimmäisen ruokasalin ikkunan edessä ja katselin ulos. Vaikka olen ollut Tukholmassa jo kokonaisen viikon, en voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kaikki on muuttunut viidessä vuodessa. Silloin ei täältä ollut muuta näköalaa kuin suuri erämaa. Eipä tietenkään todellinen erämaa, niinkuin maalla, se oli kai oikeastaan vain vanha puutarha, joka oli jäänyt hoidotta. Siinä ei ollut aitaa eikä veräjiä, ei kukkia eikä kukkalavoja, niin ettei siinä juuri ollut muuta kuin pari kumaraista puuta. Kaikki oli hirveän retuperäistä, soraa ja santaa, kalkkia ja tiiliä läjittäin ja rumia lankkuja loppumattomiin.

Nyt näyttää kaikki totisesti toisenmalliselta. Vanha puutarha on tasoitettu ja siitä on tullut suuri, pitkulainen tori, jonka nimi on Keskustori. Toisella pitkällä sivulla on vieläkin korkea Kirsteinin talo, kuten viisi vuotta sitten. Muistan sen varsin hyvin sen vuoksi, että Itägöötan herttua, Kaarle XV:n veli, tavallisesti ajoi juuri tähän aikaan sinne, ja silloin meidän aina oli tapana istua enon luona ja katsella hienoja kuninkaallisia ajopelejä.

Toisella sivulla, vastapäätä Kirsteinin taloa, on Keskusasema, joka on ihan uusi. Keskusasema on "mainio keksintö", kuten Elin Laurellin oli tapana sanoa, sillä ennen muinoinhan täytyi ajaa aina Söderniin asti noustakseen junaan. Mutta ei sillä hyvä, että on mukavaa asua niin lähellä asemaa, se on hyvä toisessakin suhteessa. Jos esimerkiksi sattuisi käymään niin, että eräs ylioppilas ottaisi lomaa jonakin sunnuntaina ja matkustaisi Tukholmaan, ei olisi ihan mahdotonta nähdä pientä vilausta hänestä, kun hän tulee asematalosta ja kulkee Keskustorin poikki.

Ei niin, että rakastaisin ylioppilasta, en mitenkään, mutta hän oli niin hauska ja niin kaunis ja niin kiltti, että minua lohduttaisi suuresti, jos näkisin hänet vielä kerran.

"Selma!" huusi täti vierashuoneesta. "Minkä vuoksi seisot siellä niin yksinäsi? Tule tänne meidän muiden luo."

Asia on niin, että pari tädin parasta ystävää, oikeusneuvoksetar Maria B. ja neiti Adèle S., tuli vierailulle hetkinen sitten ja heitä pyydettiin jäämään kahville. Muistin heidät varsin hyvin entuudestaan, ja rouva B., joka on hyvin kaunis ja hyvin ystävällinen kaikille, sanoi että hänkin muisti minut. Neiti S. ei ole kaunis eikä ystävällinen, mutta hyvin hieno, eikä hän ollenkaan välittänyt sanoa, että hän muisti minut. Mutta kuitenkin pidän enimmän neiti S:stä sen vuoksi, että hän aina sanoo jotakin, joka ihmetyttää ja panee ajattelemaan. Häntä on melkein yhtä hauska kuunnella kuin Elin Laurellia.

Minä istuin heidän kanssaan vierashuoneessa, kun juotiin kahvia, ja minulla oli oikein hauskaa, kun eno naljaili neiti S:n kanssa. Mutta yhtäkkiä johtui mieleeni se, mitä Vanha-Maija oli sanonut, ja silloin minä jätin heidät ja asetuin ruokasalin keskimmäiseen ikkunaan.

Kun täti sitten huusi minut luokseen, tulin iloiseksi ja menin kohta sinne.

"Kas niin, pikku tyttöni", sanoi rouva B., "kerro nyt ketä sinä oikein olet pitänyt silmällä koko tunnin siellä ikkunassa."

Samassa hän naurahti ja uhkasi minua sormellaan. Mutta, minähän olen niin tottumaton sentapaisiin kysymyksiin, niin että kävin hirveän hämilleni ja veri syöksyi kasvoihini.

"Katsokaas! Hän punastuu!" huudahti rouva B. ja heristeli sormellaan, jota hän piti pystyssä, "Niin, niin, nyt saat luvan tunnustaa!"

Mutta enhän minä voinut kertoa hänelle ja neiti S:lle ja tädille ja enolle, että olin seisonut ja tähyillyt erästä upsalalaista ylioppilasta. Minä koetin keksiä minkä tekosyyn hyvänsä ja sanoin, että olin seisonut ja odottanut, että Itägöötan herttua tulisi ajaen ja pysähtyisi Kirsteinin talon eteen.

"No mutta lapsi!" huusi rouva B. "Etkö siis tiedä, ettei enää ole ketään Itägöötan herttuaa! Hänhän tuli kuninkaaksi viime vuonna."

Tietysti minä sen tiesin. Tottahan minä tiesin, että Kaarle XV oli kuollut ja että hänen veljensä oli tullut kuninkaaksi hänen jälkeensä. Olin ollut kauhean typerä, mutta se johtui siitä, että olin tullut niin äärettömän noloksi. Mutta eihän ole ihme, että kaikki neljä heittäytyivät rentoinaan tuolin selkämystä vasten ja hohottivat ääneen.

"En minä sentään luullut, että he elivät niin ajastaan jäljellä Värmlannissa", sanoi neiti S.

"Hän on kyllä oikeassa siinä, että kuningas Oskarin oli tapana ennen maailmassa käydä Kirsteinin talossa", sanoi täti ja pyyhki kyyneleitä silmistään. "Tiedättehän että Musikaalinen akatemia kokoontui siellä, ja hän oli seuran monivuotinen esimies. Mutta nyt kun hän on kuningas, ei hänellä enää saa olla sellaisia sivuhommia."

Ymmärsin että täti tahtoi tulla minun avukseni, mutta toiset nauroivat yhtä vimmatusti kuin ennen. Ja silloin minä jätin heidät ja asetuin ruokasalin ikkunaan kuten äsken.

Minä en lähtenyt heidän luotaan sen vuoksi, että olin vihainen. En uskalla vihastua sen illan jälkeen, jolloin pelasin 'priffeä' setä Wachenfeldtin kanssa. Mutta minusta oli paras mennä ennen kuin sanoisin lisää tyhmyyksiä.

Ajatelkaas, että minä saatoin ruveta puhumaan Itägöötan herttuasta vaikka niin hyvin tiesin, että hän oli kuningas! Eihän tämä voinut loppua muulla tavoin, kuin että minut lähetettäisiin takaisin kotiin. Olihan ihan mahdotonta, että täti ja eno jaksaisivat sietää minua. Koska hyvänsä he saattaisivat minut Keskusasemalle, ihan ilman muuta, ostaisivat minulle matkalipun ja auttaisivat minut junaan.

Juuri kun ajattelin kaikkea tätä, satuin silmäilemään Keskustorille kuvitellakseni, miltä me näyttäisimme, kun tulisimme koko komeudessamme, sotatuomari Afzelius toisella puolen, rouva Afzelius toisella ja minä itse keskellä.

Mutta kenenkä silmäni havaitsivatkaan tuolla alhaalla Keskustorilla, ellei juuri Upsalan ylioppilasta, samaa joka oli ollut junassa, kun Daniel ja minä tulimme Tukholmaan? Hän seisoi ja tähyili Klaran rantakadun numero seitsemään, ikäänkuin olisi tietänyt, että minä asuin juuri siellä.

Ihan varmaan se oli hän. Tunsin hänen suuren pehmeälierisen hattunsa, tummat silmät ja leuan ja koko ihmisen. Minä koputin ikkunaan hyvin hiljaa ja nyykäytin päätäni hänelle, ja hän katsahti ylös ja tunsi minut kohta. Hän otti hatun päästään ja tervehti ja sitten (olipa totisesti onni, ettei oikeusneuvoksetar istunut vierashuoneen ikkunassa) hän lähetti minulle lentosuudelman.

Mutta se teki minut niin kauhean onnelliseksi. En voi kuvata, kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni.

Ajatelkaas, että joku lähetti lentosuudelman minulle, joka olin niin tyhmä ja häijy!

Se teki minut hyväksi ja kiltiksi samalla kertaa. Koko Sotbråtenin Marit hävisi siinä samassa. Luulenpa että olin odottanut juuri tuota lentosuudelmaa ihan koko viikon.

Koko tuo lentosuudelma-juttu oli niin ihmeellinen. Nyt tiesin, että kaikki kävisi hyvin. Nyt ei ollut enää ikävä ottaa soittotunteja. Eikä tädin tai enon päähän edes juolahtaisi lähettää minut kotiin. Olisipa sekin päähänpisto!

Olin niin onnellinen, että tunsin tarvetta olla kiltti jollekulle, ja sen vuoksi hiivin takatietä eteisen ja keittiön ja palvelijattaren huoneen kautta lastenkamariin. Siellä istui vanha Ulla yksinään ja torkkui, sanomalehti kädessään, ja minä kysyin, haluttaisiko häntä pelata mariage-peliä kanssani.

Ulla katsahti minuun, pyyhkäisi silmälasit nenältään ja katseli taas.

"Aivanhan minä uskon, että se pieni kiltti tyttö, joka asui täällä viisi vuotta sitten, on palannut takaisin", hän sanoi.

Keskiviikkona 29. p:nä tammikuuta.

Eilen oli Kaarlen päivä, ja voimistelulaitoksessa kuulin kerrottavan, että ihmeen kaunis seppele oli laskettu Bernadotten hautakuorin eteen. Sen laskijaa ei tiedetty. Mutta kai se oli ollut joku, joka oli rakastanut Kaarle XV:tä.

Minä en ollenkaan voi käsittää mitä rakkaus oikein on, mutta on niin kaunista kuulla puhuttavan siitä.

Torstaina 30. p:nä tammikuuta.

Eilen iltahämärässä istuin kertomassa satuja Elinille ja Allanille, istuin keskellä lastenkamarin pikku sohvaa ja Elin-serkku istui toisella, Allan-serkku toisella puolellani, ja he nojasivat minuun, ja me olimme ihan ylimmät ystävykset.

Juuri kesken kertomusta ilmestyi täti oveen. Hän aikoi ehkä kysyä eikö pitäisi sytyttää lamppua, mutta kun hän näki, että Elin ja Allan istuivat niin hiljaa ja kuuntelivat satuja, nyykäytti hän vain päätään meille ja sulki oven.

Mutta vähän ajan kuluttua avasi hän sen uudelleen, ja eno oli mukana. Ei ollut ihan pimeä vielä, ja sitäpaitsi valaisi Keskustorin pitkä lyhtyrivi huonetta, niin että täti ja eno helposti saattoivat nähdä meidät. Ja minä luulen, että heidän mielestään Elin ja Allan olivat kovin kultaisia, kun he nojasivat minuun ja olivat niin innokkaita kuulemaan, miten sitten kävi.

Kun eno tuli, kävin niin hämilleni, että lauseeni jäi kesken, mutta hän ei sanonut yhtään mitään, vaan meni vähän päästä tiehensä.

Minä olen kertonut serkuille satuja joka ainoana iltana tällä viikolla. Onhan se hiukan lapsellista hommaa, aivan kuin mariage-peli vanhan Ullan kanssa, mutta he pitävät siitä, ja se, joka itse on onnellinen, on mielellään muille kiltti.

Hiukan myöhemmin päivällä.

Tahdon vain kertoa, että eno tuli juuri nyt kotiin ja toi oopperaliput tädille ja minulle. Eno on varmaankin hyvillään siitä, että kerron satuja Elinille ja Allanille, koska hän kutsui minut teatteriin.

KOLMAS VIIKKO.

Vierashuoneessa maanantai-aamuna helmikuun 3. p:nä,

Eilen, kun istuimme aamiaispöydässä ja joimme suklaatamme (sunnuntaisin saamme aina suklaata), kertoi Oriel-eno, että vapaamuurarit olivat pitäneet niin ihmeen kauniin muistojuhlan Kaarle XV:n kunniaksi viime viikolla ja että juhlasali oli ollut erinomaisen aistikkaasti koristettu. Eno oli itse ollut mukana, sillä hänhän on vapaamuurari, ja hän sanoi, että sekä hänen itsensä että monien muiden mielestä oli ollut sääli, etteivät heidän perheensä saaneet nähdä, kuinka kaunista kaikki oli.

Kun eno sanoi näin, oli meidän lasten henki salpautua kurkkuun. Me laskimme kupit käsistämme vadeille emmekä voineet muuta kuin tuijottaa häneen. Sehän kuulosti aivan kuin hän olisi aikonut ottaa meidät mukaansa vapaamuurarien luo.

Ajatelkaas, jos pääsisi vapaamuurarien juhlasaliin! Ajatelkaas, jos minä onnistuisin pääsemään vapaamuurarien salaisuuksien perille, jonkinkaan!

Niin, minun on kai kerrottava, että siitä asti kuin kerran monta vuotta sitten satuin kuulemaan, että, herra Alfred Schullström, joka on kaupanhoitajana Itä-Ämtervikissä, oli vapaamuurari, olen koettanut ottaa selvää siitä, mitä vapaamuurarit oikein tekevät. Olen kysynyt kaikilta kotolaisilta, isältä ja äidiltä ja tädiltä ja Aline Laurellilta ja Elin Laurellilta ja eno Schensonilta. Mutta kukaan ei ole voinut sanoa mitään varmaa sen vuoksi, että he väittävät, että kaikki vapaamuurarit ovat pyhästi vannoneet, etteivät he koskaan ilmaise, mitä heidän kokouksissaan tapahtuu.

Ainoa, joka tiesi jotain, oli vanha emännöitsijä. Hän kertoi, että vapaamuurarit olivat oikeita ilkiöitä, jotka teurastivat lapsia ja paistoivat ne ja söivät ne suuhunsa, ja sehän kuulosti minun mielestäni hirveän kaamealta ja mielenkiintoiselta. Mutta kun kerta tiesin, miten kiltti herra Schullström on, oli minun vaikeata ymmärtää, että hän olisi sellaisissa julmuuksissa mukana.

Eno istui ja hypisteli kirjettä, jonka hän oli ottanut kotitakkinsa taskusta. Hänen sormensa olivat mahdottoman hitaat, ja kun kirje vihdoinkin oli avattuna hänen edessään, kesti vielä kauemmin asettaa kakkulat nenälle, niin että ne pysyisivät. Enollahan ei ole erikoisen edullinen kakkulanenä, mutta me ymmärsimme, että hän viivytteli noin, jotta me ehtisimme tulla oikein uteliaiksi.

"Kas niin, pidä nyt kiirettä, Oriel", sanoi Georgina-täti. "Lapset ovat niin innoissaan, etteivät he malta syödä."

Silloin eno luki meille kirjeestä päätöksen, jonka mukaan vapaamuurarien talo pidettäisiin auki tänään kello 2, jotta ne vapaamuurarit, jotka sitä halusivat, saisivat näyttää perheilleen millaiseksi juhlasali oli koristettu Kaarle XV:n muistojuhlaan.

Kun eno oli päässyt näin pitkälle, pysähtyi hän ja heitti ilkamoivan katseen minuun. "Niin, mitä luulet, Georgina?" sanoi hän. "Voidaankohan Selmaa lukea perheen jäseneksi?"

"Eiköhän voitane."

"No niin, mutta pidäkin häntä silmällä, sillä kirjeessä sanotaan, että kaikkien, jotka päästetään sisään, täytyy sitoutua lupaamaan, etteivät he kurkistele verhojen taakse tai aukaise kaapin ovia tai hiivi kaihtimien taa ottamaan selvää vapaamuurarien salaisuuksista."

Minä kyllä ymmärsin, miksi eno sanoi noin, sillä hän ajatteli, kuinka olin salassa lukenut kidutuskohtauksesta Ranskan historiasta, mutta hän näytti niin ystävälliseltä, etten tullut siitä pahoilleni.

Joka tapauksessa päätettiin, että me menisimme kaikki. Me lapset olimme niin hirmuisen iloisia. Emme vain tietäneet, millä saisimme aamupäivän kulumaan, kunnes tulisi aika lähteä.

Heti kello kahdentoista jälkeen meni eno ulos ja otti Allanin kanssaan, ja kun he palasivat, olivat Allanin hiukset leikatut ja käherretyt, niin että ne olivat kiharassa ohimoilla ja otsalla. Hän oli niin hirveän suloinen, että vanha Ulla tuli ihan levottomaksi ja sanoi tädille, että sotatuomari teki vallan väärin, kun hän otti niin kauniin pojan mukaansa noiden kauheiden vapaamuurarien luo. "Rouva saa nähdä, ettei hän elävänä palaa", sanoi hän.

Me ymmärsimme, että Ulla, samoin kuin Mårbackan emännöitsijä, uskoi että vapaamuurarien tapana oli syödä lapsia, ja se huvitti meitä niin hirveästi.

Tiistai-iltana.

Minulla ei ole ollut aikaa kertoa, miten sitten kävi sunnuntaina, sillä minun piti kirjoittaa kotiin ja kertoa kaikki. Mutta nyt tahdon jatkaa.

Kello puoli kahdelta lähdimme liikkeelle, sillä meillähän oli pitkä matka, Ritariholmalle asti, ja eno tahtoi ehdottomasti, että olisimme ajoissa perillä.

Me kuljimme pitkin Drottninggatania ja sitten Kustaa Aadolfin torin ja Norrbron yli emmekä huomanneet mitään merkillistä. Mutta kun ehdimme Ritariholmaan asti, oli siellä paljon ihmisiä, ja kaikki kiiruhtivat samalle taholle. Kuulin miten eno sanoi tädille, ettei hän ymmärtänyt, mitä tämä kaikki oikein merkitsi. Eiväthän muut olleet saaneet kutsua kuin vapaamuurarit ja heidän perheensä, mutta tässähän tuli ihan koko konkkaronkka!

Kaikki suuntasivat askeleensa suurta vanhaa taloa kohti, joka on Birger Jaarlin torin varrella. (Eno kertoi meille, että talo oli mahtava Rosenhanen palatsi, joka oli rakennettu suuruuden ajallamme ja nyt oli vapaamuurarien hallussa.) Talon edusta oli mustanaan ihmisiä, mutta me kiilauduimme pienille ulkoportaille, joista pääsi kapeaan porraskäytävään. Portaitten alapäässä meidän täytyi pysähtyä, sillä ihmisiä oli ihan tungokseen asti. Eno veti esiin kellonsa ja sanoi, että olimme tulleet liian varhain ja että meidän täytyi odottaa hetkinen, ennen kuin ovet avattaisiin.

Hän kehoitti meitä pysyttelemään aivan hänen kintereillään, niin ettei kukaan pääsisi tyrkkimään meitä pois portailta. Täti kävi levottomaksi suuressa tungoksessa ja kuiskasi enolle, että häntä peloitti, että meidät rutistettaisiin kuoliaaksi. "Minusta olisi paras jättää kaikki ja palata kotiin", sanoi hän, "eihän täällä ole muita kuin Munkbron matameja ja sällejä ja kaartilaisia."

"Niin, olet ihan oikeassa, että he vapaamuurareiksi ovat aika merkillisiä", sanoi eno. "Mutta kun me nyt kerta olemme vaivautuneet tänne asti, on meidän kestettävä loppuun. Nyt on tuskin muuta kuin viisi minuuttia jäljellä."

Ja kaikeksi onneksi me saimme jäädä, sillä siinä samassa tuli pitkä univormupukuinen herrasmies, päässä kolmikulmainen hattu, ja hänen seurassaan oli pari muuta, hekin univormupukuisia. Hän meni pitkin askelin suoraan tiheimpään ihmistungokseen portaille päin, ja kaikki antoivat ilman muuta hänelle tietä.

"Katsokaa, prinssi August!" kuiskasi täti meille lapsille. "Nyt hän on tuolla portailla, näettekö hänet?"

Minä näin hänet aivan selvään, sillä hän seisoi portailla ihan minun yläpuolellani, mutta minä en pitänyt hänen ulkomuodostaan. Hänen kasvonsa olivat isot ja karkeatekoiset, ja hän oli harmaankelmeä, aivan kuin olisi ollut sairas. En ollut koskaan kuvitellut, että prinssi voisi olla niin ruma.

Vapaamuurarien talon ovi oli yhä vielä suljettu, niin että prinssi Augustin täytyi odottaa ihan niin kuin meidän muitten, ja siinä samassa hän sattui huomaamaan Oriel-enon, joka seisoi häntä alempana hattu kädessä.

"Kas vain, Oriel!" huudahti hän niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat, ja hän kumartui portaitten kaiteen yli ja taputti enoa hartioihin. "Mitä kuuluu?" lisäsi hän ja näytti niin kiltiltä ja ystävälliseltä, että hänestä oikein täytyi pitää.

Eno aikoi juuri vastata, mutta samassa avattiin ovi ja prinssi katosi. Sitten ovi taas suljettiin. Olimme luulleet, että mekin pääsisimme sisään, mutta meidän ei auttanut muu kuin odottaa.

Joka tapauksessa olin mielissäni siitä, että olin saanut nähdä jonkun kuninkaallisen ihan läheltä. Olen varma, että Lovisa-täti hämmästyy kun kuulee, että prinssi tunsi enon ja sanoi häntä Orieliksi.

Vihdoinkin ovet aukaistiin, ja kaikki alkoivat sysiä ja töykkiä päästäkseen portaille. Vaikeinta oli päästä ensimmäiselle askelmalle, mutta kun kunnialla olimme niin pitkällä, meni kaikki ihan itsestään. Meidän ei tarvinnut ottaa askeltakaan, sillä ne, jotka tulivat meidän jäljessämme, aivan kuin puristivat meitä eteenpäin. Tätiä nähtävästi peloitti, eno päästi jonkin pikku kirouksen, mutta meistä lapsista oli vain hauskaa. Sillä tavoin pääsimme sisäovelle asti, mutta juuri kun meidän piti astua kynnyksen yli, paiskattiin ovi jälleen kiinni. Minkä vuoksi se paiskattiin kiinni? Kas, silloin oli jo niin monta päästetty sisään, että muitten piti odottaa, kunnes he tulisivat ulos. Siinä sitä siis seisottiin.

Ovi avattiin pian uudestaan, mutta nyt piti niiden päästä ulos, jotka jo olivat olleet sisällä. Mitenkä se oikein kävisi, oli kaikille käsittämätöntä, mutta muuta keinoa ei ollut. Kaikki nurisivat ja napisivat, että heitä tyrkittiin ja sysittiin. Mutta eno sanoi, että jos tätä menoa jatkuu kauan, tulee hän ohueksi kuin kurkunviipale. Ja kun eno on paksu, alkoivat kaikki hänen ympärillään nauraa, ja ihmisten kasvot rupesivat näyttämään hiukan kiltimmiltä.

Vihdoinkin olivat toiset päässeet ulos, ja nyt oli meidän vuoromme päästä sisään. Takaa päin tunkivat toiset, eikä meidän lasten ollut helppoa päästä ajoissa pois jaloista. Mutta samassa tuli suurikokoinen matruusi ja huudahti "hei!" ja nosti minut käsivarrelleen, toinen nosti Elinin ja kolmas Allanin, ja ennen kuin olimme ehtineet ajatellakaan, olimme jo sisällä juhlasalissa.

Me emme saaneet mennä pitemmälle kuin paksuun mustaan köyteen asti, joka oli pingotettu salin poikki seinästä seinään. Mutta se olikin riittämiin, sillä me näimme kaiken siitä missä seisoimme. Enkä minä yhtään voinut ymmärtää, mitä eno oli tarkoittanut, kun hän sanoi, että kaikki oli niin aistikasta ja kaunista. Minusta ei siellä ollut juuri mitään katsomista: vain mustilla verhotut seinät ja musta lattiamatto ja mustalla sametilla peitetty ruumisarkku, joka seisoi matalalla korokkeella salin keskellä ja oli koristettu Kaarle XV:n nimikirjaimilla.

Minähän olen aina niin typerä. Olin luullut, että koristelu olisi ollut jollain tavoin ihmeellistä ja salaperäistä, kun oli kysymys vapaamuurareista, mutta kaikkea muuta. Täti sanoi kohta, että sali oli ihmeen kaunis, ja sitä hän tarkoitti, sillä täti ei koskaan sano sellaista, mitä hän ei tarkoita. Mutta kuinka hyvänsä, hän väsyi pian seisomaan siinä köyden edessä katsomassa, ja niin hän kysyi enolta, emmekö hänen mielestään jo palaisi kotiin.

Eno oli samaa mieltä, ja me käännyimme mennäksemme ulos. Ensin tulimme leveään käytävään, ja siellä oli helppoa kiilautua eteenpäin, mutta sitten me jouduimme ahtaampaan käytävään, ja siellä tuli täysi seisahdus. Se oli täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät sisään, eikä kukaan väistynyt meidän tieltämme, jotka tahdoimme ulos.

Siellä oli vahtimestari ja hän sanoi enolle, että oli vallan mahdotonta päästä tunkeutumaan läpi juuri nyt. Hän neuvoi meitä palaamaan juhlasaliin ja odottamaan tuokion, ja niin me teimmekin.

Mustan köysiaitauksen sisäpuolella oli pari hienoa herraa, ja kun he näkivät, että me palasimme, tulivat he enon luo ja tervehtivät, ja sitten heidät esitettiin tädille. Minä en oikein kuullut heidän nimiään, mutta hienoja ne olivat. Heidän mielestään oli hyvin harmillista, että ihmisiä oli niin kauheasti. Sitä ei yhtään ollut tarkoitettu, eivätkä he aivan yksinkertaisesti käsittäneet, mistä yleisö oli saanut asiasta vihiä.

Täti ihmetteli, ettei ovia suljettu, mutta nuo hienot herrat sanoivat, että se ei käynyt laatuun. Ulkopuolella oli monta tuhatta ihmistä, jotka odottivat pääsyä vapaamuurarien taloon, eikä ollut helppoa tietää, mitä he oikein tekisivät, jos tämä huvi heiltä kiellettäisiin.

Ylhäisten herrojen mielestä kävi tätiä sääli, kun hän ei päässyt ulos, ja eräs heistä kysyi, eikö hän tahtonut käydä peremmälle, missä oli penkkejä, niin että hän voisi istua levähtämään. He kutsuivat vahtimestarin, joka nosti paksua köyttä, niin että täti ja eno ja Elin ja Allan pääsivät sen alitse. Mutta juuri kun minä aioin seurata heitä, laski hän sen taas alas, aivan kuin en olisi kuulunut koko seuraan. Mutta silloin riensi eräs noista kilteistä ja hienoista herroista ja sanoi vahtimestarille, että minä olin herrasväki Afzeliuksen lapsentyttö ja että minunkin piti päästä sisään.

Keskiviikkona 5. p:nä helmikuuta.

Ruokasalissa.

(Tänäänkin on minun täytynyt nousta kello seitsemän, jotta vihdoinkin ehtisin kirjoittaa kaikesta, mitä silloin sunnuntaina tapahtui. Istun ruokasalissa, sillä täällä ei ole ketään ihmistä.)

Eno oli sopinut erään vahtimestarin kanssa, että tämä ilmoittaisi niin pian kuin olisi mahdollista päästä ulos. Mutta ketään vahtimestaria ei näkynyt, ja niin me saimme istua vapaamuurarien juhlasalissa ja odottaa ja odottaa.

Meillä oli koko lailla kuivaa, ja hiukan meitä viluttikin, mutta en minä sentään ymmärrä, minkä vuoksi olin niin kauhean pahoillani. Minähän olin ymmärtänyt, että tuon kiltin ylhäisen herran mielestä olin lapsentytön näköinen, ja joskus muulloin se olisi minua vain naurattanut, mutta nyt se teki minut oikein surulliseksi. Minusta oli niin murheellista, että me olimme niin köyhiä kotona Mårbackassa, niin etten voinut käydä yhtä hienoissa vaatteissa kuin Elin-serkku. Ajattelin että isä aina vain sairasteli ja että hän pian kuolisi ja että meidän pitäisi myydä Mårbacka. Ja kuinka meidän sitten kävisi?

Samassa kun istuin ja haudoin noita ajatuksia, kuulin ivanaurua takanani, ja kun käänsin päätäni, näin aivan selvään, miten Sotbråtenin Marit istui kokoonkyyristyneenä tuolini selkänojalla ja taputti käsiään riemusta.

En ollut nähnyt häntä koko viikkoon, ja olin jo toivonut, että hän ainaiseksi olisi poissa. Mutta tuossa hän nyt, istui ja pilkkasi minua, jota oli luultu lapsentytöksi.

Kaikki oli niin toivotonta ja ikävää. Minun sisässäni oli yhtä mustaa kuin suuressa juhlasalissakin.

Eräs noista hienoista herroista tuli tädin luo ja ehdotti, että hän menisi viereiseen huoneeseen, koska siellä oli paremmat istuinpaikat.

Nyt me tulimme suureen, pitkulaiseen salonkiin, jossa oli pehmeitä sohvia ja mukavia tuoleja. Ylt'ympäri seinillä oli tauluja, mutta kaikki, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat vihreiden verhojen peitossa.

Minä menin kohta katselemaan sitä taulua, joka ei ollut peitetty, ja hämmästyin kovasti, kun huomasin, että se esitti minun ylioppilastani. Voinko muuta kuin ihmetellä, kun näin hänet täällä, vapaamuurarien luona, ihmetellä ja tietysti tulla iloiseksi? Hän näytti kyllä hiukkasen vanhemmalta kuin luonnossa, mutta sehän saattoi olla maalarin syy. Hiukan minua ihmetytti myös se, että hänen rinnassaan oli niin paljon tähtiä ja nauhoja, mutta sitten ajattelin, että se kai oli vapaamuurarien tapa.

Minä istuuduin ihanaan nojatuoliin vastapäätä taulua. Nyt, kun minulla oli ylioppilaani, jota sain katsella, oli koko ikävä kuin poispyyhkäisty. Ajatelkaas, että joku osasi maalata niin kauniisti! Näkyi, että ylioppilas oli ylhäinen ja ylevä, mutta samalla lempeä ja hellä.

Mieleeni ei juolahtanut, että kuva saattaisi esittää jotain muuta kuin ylioppilasta, vaikkakin hän minusta oli hiukan kaunistettu. Kun minä istuin siinä ja katselin häntä, muistin niin selvästi, kuinka hän oli istunut vastapäätä ja jutellut minun kanssani junassa Katrineholmin ja Tukholman välillä ja että sydäntäni oli lakannut pakottamasta, kun hän oli niin kiltti minulle.

Ja aivan samoin oli tänään. En ollut enää ollenkaan pahoillani ja toivoton.

Ollakseni ihan varma siitä, että muotokuva esitti häntä kuin luulin, menin tädin luo ja kysyin, tiesikö hän kuka se oli, jonka kuva riippui siinä seinällä.

"Rakas lapsi, kuinka en tietäisi", sanoi täti heti, "sehän on prinssi Kustaa."

"Prinssi Kustaako?" sanoin minä.

"Niin, kai sinä tiedät, että Kaarle XV:llä ja kuningas Oskarilla ja prinssi Augustilla oli veli, jonka nimi oli Kustaa. Hän kuoli, kun hän oli vain kahdenkymmenenkahden ikäinen."

"Ja hän oli noin kaunis?" kysyin minä, sillä päässäni alkoi pyöriä. Minähän olin ollut niin varma siitä, että tuo ihana muotokuva esitti ylioppilastani.

"Kaunis hän oli", sanoi täti. "Kauniimpi kuin Kaarle XV, sen sanovat kaikki. Hänestä pidettiin niin paljon, etteivät ihmiset ottaneet uskoakseen, että hän todella oli kuollut. Täällä Tukholmassa kerrotaan yhä vielä, että hän elää ja on naimisissa ja asuu Norjassa."

"Mutta minkä vuoksi hän tahtoisi uskotella ihmisille, että hän on kuollut?" kysyin minä ja pääni alkoi mennä yhä enemmän pyörälle.

"Niin, minä en ymmärrä", sanoi täti. "Kyllähän ihmiset hokevat, että oli olemassa joku, jonka hän tahtoi naida, mutta että se oli mahdotonta sen vuoksi, että hän oli prinssi eikä tyttö ollut kuninkaallista sukua. Sitten hän matkusti Norjaan, ja siellä hän sairastui."

"Mutta eihän täti usko, että se on totta?"

"Voithan kysyä Ullalta", sanoi täti ja nauroi. "Hän tuntee paremmin tämän asian kuin minä. Hän on nähnyt prinssi Kustaan monta kertaa Tukholmassa viime vuosina. Syksyllä Ulla näki hänet Kaarle XV:n hautajaisissa."

Minä jätin tädin ja istuuduin jälleen katselemaan prinssi Kustaan kuvaa. Sehän oli yhtä kaunis kuin äsken, mutta sitä oli ollut hauskempi katsella, kun luulin, että se esitti minun ylioppilastani.

Mutta miten maailmassa se saattoi olla siinä määrin hänen näköisensä?

Tietysti tuo kaikki oli pelkkää juttua, että prinssi Kustaa vielä olisi elossa!

Mutta, ajatelkaas, jos se olisi totta! Ajatelkaas, jos hän oli naimisissa ja asui Norjassa!

Pääni oli ihan sekaisin, oli kuin juuri olisin ollut pääsemässä jonkin salaisuuden perille.

Kun siinä istuin ja katselin kuvaa, koetin kuvitella, miten kaikki oli tapahtunut. Ja pian olin selvillä siitä. Hän oli rakastunut ja järjestänyt katoamisensa ja poika oli kasvatettu Tukholmassa eikä tietänyt muuta, kuin että hänen vanhempansa olivat ihan tavallisia ihmisiä.

Kun Daniel ja minä olimme tavanneet hänet Laxåssa, oli hän juuri palannut Norjasta ja viettänyt joulua kotona vanhempien luona. Kaikki sopi niin mainiosti siihen, mitä täti oli kertonut.

Ajatelkaas, ettei hän itse ollenkaan tietänyt olevansa prinssi, mutta että minä, Mårbackan Selma Lagerlöf, tiesin sen!

Se oli jännittävää, niin sanomattoman jännittävää, vielä huikeampaa, kuin "Välskärin kertomuksissa".

Se oli ihan halkaista pääni, niin jännittävää, se oli.

Kenellehän voisin siitä kertoa? Olihan ihan niin kuin minut olisi johdettu vapaamuurarien taloon ja Tukholmaan ja ylioppilaan tuttavuuteen vain sen vuoksi, että hän minun kauttani saisi tietää kuka hän oli.

Mutta ajatelkaas, siinä samassa kun päätin kertoa asiasta ylioppilaalle itselleen, tuntui minusta, että, kuva alkoi puhua minulle! "Sinä, Selma Lagerlöf, tulit tänään tänne saadaksesi selvää vapaamuurarikunnan salaisuuksista, etkä ole saanut tietää hitustakaan niistä. Mutta sen sijaan olet, saanut selville toisen suuren salaisuuden, ja sen sinä pidät omana tietonasi niinkuin vapaamuurari omansa."

Niin, tietysti pitäisin sen omana salaisuutenani, aivan niin kuin vapaamuurari. Mutta kuitenkin olin kiitollinen, että olin saanut sen tietää, sillä se antoi minulle niin paljon ajattelemisen aihetta.

Eno ja täti ja ne ylhäiset herrat kulkivat edes takaisin katsomassa, eikö ihmistulva jo alkaisi loppua. Mutta tukholmalaiset mahtavat olla hyvin uteliasta väkeä, sillä sisälle pyrkijöitä oli vallan loppumattomiin. Elin ja Allan nukkuivat vapaamuurarien ihanissa 'emmatuoleissa'. Minä istuin hiljaa muotokuvan edessä enkä ollut yhtään pahoillani, että sain jäädä niin pitkäksi aikaa.

Vihdoin täti tuli ja herätti serkut. Eräs noista hienoista ja ylhäisistä herroista oli sanonut, että koska katsojien tulva yhä oli ehtymätön ja rouva Afzeliusta ja pieniä lapsia oli sääli, he saattaisivat meidät ulos talosta salaista tietä, vaikkakaan se ei ollut luvallista.

Meidät vietiin pitkiä, kapeita käytäviä pitkin ja portaita alas pihalle, ja vihdoin olimme kadulla jälleen.

Kun tulimme kotiin Klaran rantakatu 7:ään, oli kello lähes viisi. Ulla ja keittäjätär seisoivat alhaalla ja keskustelivat portinvartijan kanssa, eikö olisi aika hälyttää poliisia ja lähettää hänet hakemaan meitä vapaamuurarien talosta. Sillä, he olivat ihan varmoja siitä, että vapaamuurarit olivat teljenneet meidät kaikki muut pimeään kellariluolaan ja että he aikoivat syödä Allan-serkun illallisherkuksi.

Lauantaina 8. p:nä helmikuuta.

Minä olen kirjoitellut kirjeitä kokonaista kaksi päivää. Olen kirjoittanut sekä Emilia Wallrothille että Alma Schensonille ja Emma Laurellille. Olin luvannut kirjoittaa heille Tukholmasta ja nyt oli minusta, sopiva tilaisuus, kun voin kertoa, että olin nähnyt prinssi Augustin ja ollut teljettynä vapaamuurarien taloon. Mutta tietenkään en edes hiiskunutkaan siitä, josta olin luvannut muotokuvalle olla hiiskumatta.

Tänään olin aikonut kertoa jotain voimistelusta ja minkälaista siellä on, mutta se saa jäädä ensi viikkoon.

NELJÄS VIIKKO.

Maanantaina 10. p:nä helmikuuta.

Neljännestä vailla kymmenen aukaisen joka päivä Klaran rantakatu 7:n portin ja astun katukäytävälle, yllä hattu ja takki ja kalossit ja sateenvarjo ja hansikkaat ja muhvi, niinkuin Georgina-täti tahtoo. Sitten menen kadun poikki Klarabergs-kadun kulmaan, kuljen sitä vähän matkaa, kunnes tulen Klaran pohjoiselle kirkkokadulle. Sitten reippaasti pitkin sitä ja ylös pientä vaivalloista mäkeä, joka on laskettu terävillä mukulakivillä, ja suuren, kauniin portin kautta Klaran kirkkomaalle.

Kirkkomaalla on sileitä ja tasaisia hiekkakäytäviä, niin että siellä on kevyt kulkea. Minä kuljen niin nopeaan kuin suinkin, jotta, en tapaisi koulupoikia. Klaran koulu on aivan kirkkomaan laidassa, ja kun pojat pääsevät välitunnille, ryntäävät he kiireesti suurille hautapaasille ja kiviarkuille, jotka ovat kirkon vieressä ja jossa he tavallisesti leikkivät sotaa, ja minä pelkään, että he töyttivät minut kumoon.

Totta puhuen minä hiukan pelkään koulupoikia, mutta muuten on kyllä hauskaa, että he yhä vielä pysyttelevät Klaran kirkkomaalla, aivan kuin August Blanchen aikaan. Minusta he kyllä näyttävät aika jätkiltä, mutta mitä siitä, sillä August Blanchen kertomuksista tiedän, että he ovat jalomielisiä ja ritarillisia ja että monista tulee kenraaleja ja piispoja ja että he voivat joutua naimisiin ihanien kreivintyttärien kanssa.

Siellä on eräs, yhtä köyhästi pukeutunut kuin toisetkin, mutta ei aivan yhtä villi. Olen huomannut, että hän usein seisoo hiljaa ja vain katselee, kun toverit reuhaavat hurjimmillaan. Hänen siniset silmänsä ovat todella kauniit, ja kenties kerran, kun hän tulee täysi-ikäiseksi... Kuinka hyvänsä, hän on heistä ainoa, joka voisi olla se poika, joka sai äidiltään helmiäisnapeilla koristetut liivit syntymäpäivälahjaksi.

Kerran näin tuon hiljaisen pojan istumassa liian yksinään suurimmalla kiviarkulla, pää painuneena, ja minusta tuntui aivan kuin Viktor Ekström olisi istunut siinä ja itkenyt kuollutta äitiään. Minä seisahduin aivan hänen eteensä, ja olisin tahtonut sanoa jotain lohduttavaa, sillä juuri tuo poika tuntui minusta niin ihmeellisen tutulta. Mutta minä mietin hiukan ehtiäkseni keksiä jotain oikein kaunista sanottavaa, ja silloin hän kohotti äkkiä päänsä, veti suunsa vinoon ja näytti kiukkuiselta.

"Mitä siinä seisoa töllötät, senkin perhanan lenkkajalka?" sanoi hän.

En tietysti vastannut yhtään mitään, vaan menin matkoihini. Mutta totta tosiaan minä toivoin, että ne ylhäiset ihmiset siellä kiviarkussa olisivat hiukan raottaneet paatta ja nipistäneet häntä nenästä.

Kas, minun täytyy kai kertoa, että kun poika sanoi minua lenkkajalaksi, muistui ylioppilas mieleeni. Hän näki minut, kun istuin vaunussa ja seisoin ikkunassa, mutta hän ei koskaan ole nähnyt minun kävelevän, niin ettei hän tiedä, että onnun. Kuinkahan mahtaa käydä, kun hän saa sen tietää.

Tiistaina 11. p:nä helmikuuta.

(Eilen en ehtinyt enempää sen vuoksi, että tuli aamiaisaika. Mutta nyt jatkan ihan siitä, mihin lopetin.)

Kun olen kulkenut Klaran kirkkomaan poikki, tulen kauniin suuren talon eteen, joka sijaitsee Klaran itäisen kirkkokadun ja Odeninkadun kulmassa, ja siihen taloon minä menen, sillä siinä on professori Herman Sätherbergin Voimistelu- ja Ortopedinen laitos.

Porttikäytävässä pysähdyn aina pikku hetkeksi. Panen käteni ristiin muhvissa ja rukoilen Jumalaa, että professori Sätherberg, joka on niin taitava ja oppinut, keksisi jotain, joka parantaisi minut, niin ettei minun tarvitsisi ontua koko elämääni.

Sitten juoksen ylös portaita ja tulen suureen eteiseen, jossa on monta naulakkoa, ja täällä riisun sekä takkini ja hattuni että myös leninkini ja alushameeni ja panen ylleni housut ja puseron, sillä se kuuluu voimisteluun.

Sen jälkeen astun voimistelusaliin, joita on monta ja jotka ovat hyvin avarat ja joissa riippuu tikapuita ja renkaita ja kaikenkaltaisia voimistelutelineitä pitkin seiniä. Lattialla on monta lavitsaa ja tyynyä ja ne ovat yleensä meitä varten, jotka saamme sairasvoimistelua aamupäivin. Iltapäivin on täällä kuulemma tavallista voimistelua, ja silloin kai ihmiset kiipeävät tikapuita ja keinuvat renkaissa.

Tuntui niin ihmeelliseltä syksyllä, kun luin Fredrika Bremerin "Naapurukset". Minusta oli kuin olisin tuntenut voimistelun, jota hän siinä kuvaa. Olisipa vallan merkillistä, jos Fredrika Bremer olisi käynyt voimistelemassa samassa laitoksessa kuin minäkin! Mutta luulen, ettemme nykyään voimistele samalla tavalla. Me olemme kai paljoa hiljaisempia kuin hänen aikanaan, mutta varmastikaan ei meillä liioin ole yhtä hauskaa. Meillä ei ole mitään seuroja, joiden jäsenet kutsuisivat toisiaan muinaiskreikkalaisilla nimillä, eikä mieleemme edes pälkähtäisi vaatia toisiamme kaksintaisteluun.

Mutta joka tapauksessa on minusta niin kovin hauskaa kuvitella, että Fredrika Bremer on ollut täällä. On kuin se olisi hyvänä enteenä sellaiselle, joka kerran hänkin tahtoisi yrittää kirjoittaa romaaneja.

Voimistelusaleissa on aina paljon ihmisiä ja liikettä. Kun kaikki ovat tulleet, on meitä luullakseni noin sata kappaletta, jotka kuljemme edes takaisin lattialla, vaikkakaan en tietysti ole onnistunut heitä laskemaan. Kaikilla on pusero ja housut, mutta toisilla on hienot, kirjo-ompeleiset puserot, kun taas toiset ovat kuin kiedotut säkkiin. Muutamat ovat vanhoja ja muutamat aivan lapsia, mutta enimmäkseen he ovat siinä yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen paikoilla. Useimmat ovat jollakin lailla viallisia, niin että heillä on vino lantio tai kämpyräjalka tai jäykkä polvi tai heille on kasvamassa kyttyrä, Jotkut voimistelevat vain sen vuoksi, että ovat saaneet kalvetustaudin tanssittuaan liian ahkerasti tukholmalaistanssiaisissa.

Monet ovat melko hauskan näköisiä, mutta kukaan ei ole niin kuin Louise Thyselius, joka kävi täällä viisi vuotta sitten. Häntä en voi koskaan unohtaa.

Olisi ollut hauskaa, jos hän nytkin olisi mukana edes katsomassa, sillä kyllä minä olen hyvin yksinäni. Minä olen luullakseni ainoa nelitoistavuotias koko laitoksessa. Ja niin on kaikkialla, minne vain satun tulemaan. On ihan merkillistä, minne kaikki nelitoistavuotiaat ovat kadonneet. Ne, jotka ottavat osaa voimisteluun, ovat joko liian vanhoja tahtoakseen puhella minun kanssani, tai taas niin nuoria, etten minä välitä jutella heidän kanssaan.

Jokaisella on mukanaan pieni kortti, johon professori Sätherberg on merkinnyt kenelle voimistelunopettajattarelle me kuulumme ja mitä liikkeitä hänen pitää meille antaa. Täällä on kai vähintään kymmenen opettajatarta, ja heidät tuntee helposti siitä, että heillä on yllään tavalliset leningit. Jokaisella heistä on noin kahdeksan tai kymmenen potilasta, ja jokaisen potilaan täytyy saada noin kahdeksan tai yhdeksän liikettä aamupäivisin, niin että heillä kyllä on työtä tullakseen sekä väsyneiksi että hikisiksi.

Minä sain aluksi seitsemän liikettä: jalan kiertoa ja polven taivutusta ja riipuntaa ja notkistusta ja minkä nimisiä ne kaikki lienevätkin. Mikään niistä ei ole ollenkaan vaikeaa, paitsi notkistus, sillä silloin minun täytyy seisoa vasemmalla jalallani ja notkistaa polveani niin syvään kuin osaan, ja se on rasittavaa, Nyt, kun olen kohta voimistellut kolme viikkoa, saan pian uusia liikkeitä.

Sääreni tuntuu jo paljon vahvemmalta, ja se on niin hauskaa. Muutamat potilaat, jotka ovat voimistelleet koko talven, ovat tulleet aivan terveiksi, ja he sanovat, että professori Sätherberg on todellinen taikuri.

Joskus tulee professori ulos vastaanottohuoneestaan ja kulkee salin läpi pitääkseen silmällä, että neidit antavat meille liikkeet niinkuin pitää, tai puhellakseen jonkun potilaan kanssa. Ja niin pian kuin hän tulee, ovat silmäni ihan naulitut häneen.

Kas, minähän tiedän, että professori Sätherberg on runoilija ja että hän on kirjoittanut sekä "Sjung om studentens lyckliga dag" että "Glad såsom fågeln", jotka molemmat prinssi Kustaa on säveltänyt, mutta täällä voimistelussa en koskaan kuule kenenkään puhuvan siitä, että meidän professorimme osaa kirjoittaa niin mainioita runoja. Ehkei sitä muista kukaan muu kuin minä, mutta minä tiedänkin sen ihan varmaan, sillä Oriel-eno on sen kertonut.

Ellen tietäisi sitä niin ihan varmaan, en ehkä minäkään sitä uskoisi, sillä professori Sätherberg on pieni ja laiha eikä ollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat aina punareunaiset, ja hipiä on harmaa, ja nenän ja suun välissä on syviä poimuja. Hän näyttää aina sairaalta ja surulliselta, mutta minusta runoilijan pitäisi olla yhtä ylväs ja kaunis ja loistava kuin Main-virralla luisteleva Goethe, joka näyttää olevan maailman etevin ihminen.

Voimistelussa en kuule professorin koskaan puhuvan muusta kuin vinoista selistä tai kankeista jäsenistä. Mutta minä olisin kyllä hyvin iloinen, jos hän puhuisi hiukankin runoudesta. Voihan olla, etten koskaan enää elämässäni saa tavata oikeaa runoilijaa.

Pari päivää sitten seisoin ihan yksikseni voimistelulaitoksen ikkunassa ja katselin siitä Klaran kirkkomaalle, kun professori Sätherberg tuli ja asettui seisomaan minun viereeni. Ensin luulin, että hän tahtoi kysyä minulta jotakin, mutta hän jäi siihen ikäänkuin hän ei ollenkaan olisi huomannut minua, vaan vain katseli ulos.

Mutta kun hän seisoi siinä ihan lähellä eikä kukaan saattanut meitä kuulla, en voinut olla hiukan kokeilematta. Ehkäpä hänet saisi puhumaan jostain muustakin kuin vinoselistä. Siirryin hiukan likemmäksi ja sitten minä sanoin niin kovalla äänellä ja selkeästi kuin vain osasin, sillä uhkarohkeuteni peloitti minua niin, että tuskin sain sanat suustani:

"Onko hauskaa kirjoittaa runoja?"

Professori Sätherberg hätkähti ja kääntyi minua päin.

"Mitä?" sanoi hän. "Kysyikö Selma jotakin?"

Hän kai luuli kuulleensa väärin. Koskaan ennen ei kai ollut sattunut, että joku potilas olisi kysynyt hänen runoistaan.

Minä sain luvan toistaa saman kysymyksen. Minua ujostutti niin, että kernaasti olisin juossut tieheni, mutta sanotuksi se tuli.

"Onko hauskaa kirjoittaa runoja?"

"On, hyvin hauskaa", sanoi professori Sätherberg, ja näytti kyllä siltä, kuin olisin hänen mielestään ollut melko nenäkäs. Mutta siinä samassa hän hymähti. "Mutta hauskaa on myös oikaista kumaria selkiä ja tehdä jäykät jäsenet liikkuviksi", sanoi hän.

Tuon hän sanoi niin kauniisti. Eihän hän ollenkaan ollut niinkuin Goethe, mutta sentään hän näytti oikealta runoilijalta, kun hän sanoi noin.

Mutta hän ei halunnut jatkaa keskustelua, vaan jätti minut ja meni peremmälle huoneeseen.

Vastaus oli kaunis, mutta minusta hän ei ollut oikeassa. Sillä jos minä osaisin kirjoittaa runoja, en koskaan, koskaan, koskaan tahtoisi tehdä mitään muuta.

Keskiviikkona 12. p:nä helmikuuta.

Kun palaan voimistelusta puolipäivän aikaan, ei minun ole niin kiire kuin aamulla, ja minusta tuntuu, että nyt voin käydä tervehtimässä paria Mårbackan tuttua.

Sen vuoksi kuljen Klaran kirkon eteläpuolta ja poikkean hautakivien luo, kunnes löydän korkean kiven, jota koristaa vanhan kauniin naisen korkokuva ja jossa on nimi Anna Maria Lenngren.

Ja niin pian kuin olen lukenut hautakivestä tuon nimen, olen jälleen kotona Mårbackassa. Me istumme salissa lampun ympärillä: isä keinutuolissaan, Elin Laurell toisessa, äiti ja täti kumpikin sohvannurkassaan, Gerda heidän keskellään, ja Anna ja minä tavallisilla tuoleilla.

Kaikki tekevät ahkerasti jotain käsityötä, paitsi isä, joka vain hiljalleen keinuu, ja minä, joka istun Lenngrenin runot kädessä ja luen kuuluvalla äänellä:

    Syrjään kun jäi jumalilta
    arpapeli vihdoinkin,
    väleen kului kolkko ilta
    roihutessa kaneelin.

Ja minusta tuntuu että meillä, jotka istumme Mårbackassa lampun ympärillä, on yhtä hauskaa kuin Olympoon jumalilla, ja niin minä kumarran hieman hautakiven vanhalle naiselle ja kiitän häntä kaikista niistä hauskoista hetkistä, joita hän on meille antanut.

Sitten minä menen eteenpäin kirkkomaan pohjoispuolelle ja ennen pitkää seison erään hautakiven edessä, joka on melkein samanlainen kuin äskeinen, mutta jossa on nimi Carl Michael Bellman.

Niin, sen hautakiven kohdalla käy mieleni niin kummaksi. Näen isän istumassa vanhan klaveerin ääressä ja näen meidät lapset seisomassa hänen ympärillään, ja, me olemme niin pienet ja niin onnelliset ja me laulamme niin että raikuu:

    "Fader Movitz, bror,
    Spänn igen dina skor,
    Kom, tag ditt valthorn! 'Jo, kära mor!'
    Stampa takten och blås,
    Vickla fram ditt krås
    Och stå ej som en gås!"

[Movitz, vanha veikko, sulje kenkäisi soljet, ota torvesi! "Kyllä, muori kulta!" Polje tahtia ja puhalla, pane rintaröyhelösi reilaan äläkä seiso siinä kuin hanhi!]

Onhan tämäkin hauskaa, mutta kuitenkin ihan eri tavalla. Kun minä ajattelen rouva Lenngreniä, tulen vain iloiseksi, mutta kun muistan Bellmania, tulen niin alakuloiseksi että ihan ahdistaa, ja kyynelet nousevat silmiini, vaikka en ymmärrä minkä tähden.

Torstaina 20. p:nä helmikuuta.

Sänkykamarissa.

Minun englanninläksyni ovat olleet niin pitkät ja vaikeat, etten ole ehtinyt pitää päiväkirjaa kokonaiseen viikkoon. Mutta tänään minun täytyy kirjoittaa sen vuoksi, että olen tavannut nuoren tytön, jonka koetan ottaa mallikseni ja esikuvakseni, niin että minustakin voisi tulla oikein hauska nuori tyttö.

Täti ja eno ovat menneet teatteriin, ja kun he menivät, sanoi täti että jos minulla oli jotain työtä, saisin istua sänkykamarissa. Ja se on tietenkin paljon hauskempaa, sillä täällä on suurempi pöytä ja parempi lamppu kuin lastenhuoneessa.

Tänään aamupäivällä oli minulla verraten vähän tekemistä, niin että istuin tädin kanssa sänkyhuoneessa ja neuloin pitsiä ja kuuntelin, kun hän kertoi juttuja tukholmalaisista. Mutta juuri kun meillä oli hauskinta, tuli eräs herra vierailulle. Hän oli pankinjohtaja W. Västeråsista, Oriel-enon vanha hyvä ystävä, ja hän oli tullut Tukholmaan ollakseen mukana jossain yhtiökokouksessa. Kun hän nyt tuli tädin luo, johtui se siitä, että hän pyysi tädiltä erästä palvelusta.

Hän oli ottanut tyttärensä mukaan Tukholmaan, ja nyt hän kysyi, saisiko tytär tulla syömään päivällistä tänne Afzeliukselle. Täti tekisi hänelle niin suuren palveluksen tällä, sillä herran itsensä piti ottaa osaa yhtiökokouksen päivällisiin, eikä hän voinut viedä tytärtään sinne. Tädin ei mitenkään pitäisi nähdä vaivaa hänen takiaan, sillä tyttö oli vain seitsentoistavuotias. Juuri siksi ei isä tahtonut, että hän söisi yksinään hotellissa. Se ei ollut oikein soveliasta noin nuorelle tytölle.

Täti nauroi ja vakuutti, että nuori neiti W. oli hyvin tervetullut. Hän lisäsi vielä, että jos tyttö tuntisi olonsa yksinäiseksi, voisi hän tulla jo ennen, ihan milloin vain nyt aamupäivällä. Mutta pankinjohtaja luuli, että kun Signe kerta oli päässyt mukaan Tukholmaan, tahtoi hän varmasti käydä kaupoissa niin kauan kuin suinkin, ja niin sovittiinkin, että hän tulisi vasta kello puoli neljältä, joka on tavallinen päivällisaikamme.

Niin pian kuin tästä oli sovittu, lähti pankinjohtaja pois, ja sitten sanoi täti minulle, ettei ollut niinkään helppoa ottaa vastaan nuorta neiti W:tä, sillä täti oli kuullut, että hän oli hyvin hemmoteltu. Ainakin täytyi hänen panna kermakaakku uuniin jälkiruuaksi ja pöytään puhdas liina. Minua täti pyysi ottamaan puhtaan kauluksen ja puhtaat kalvosimet, sillä herrasväki W. Västeråsista oli kuulemma joka lailla niin ylettömän hienoa väkeä.

Vähän ennen puolta neljää tuli Oriel-eno kotiin vankeinhoitohallituksesta ja Elin Åhlinin koulusta. (Allan käy pientenlasten koulua ja oli tullut jo aikaisemmin.) Täti kertoi heille kohta, että meille tulisi päivällisvieraita, niin että he ehtisivät hiukan siistiä itseään, kunnes neiti W. saapuisi.

"Hän ei tule niinkään äkkiä", sanoi eno. "Minä kyllä tunnen pikkukaupunkilaiset ja maaseutulaiset myös. He eivät tule ajoissa, vaan ovat ihan niin kuin eivät koskaan olisi oppineet katsomaan kelloa."

Ja Oriel-eno oli oikeassa nyt kuten aina. Neiti W. ei tullut, kun kello löi 1/2 4, kuten oli sovittu, eikä hän tullut, kun kello oli viisi minuuttia yli puolen, niin, häntä ei näkynyt vielä silloinkaan, kun kello oli kymmentä yli puolen. Tuumailimme olisiko hän unohtanut talonnumeron tai oliko hän jäänyt panimovankkurien alle, sillä maaseutulaisena ei hän tietystikään ollut tottunut Tukholman äärettömän vilkkaaseen katuliikenteeseen.

Eno oli heittäytynyt sänkykamarin suureen nojatuoliin ja sanoi, että hän nukkuisi päivällisunensa ennen päivällistä. Täti meni yhtämittaa keittiöön katsoakseen, oliko kermakaakku laskenut vai pysyikö se hyvänä. Väliin hän sanoi, että neiti W. teki varsin sopimattomasti kun hän myöhästyi näin, väliin taas, että olisi kauhean surullista, jos tytölle oli jotain tapahtunut, sillä isä oli kaikesta päättäen aivan tavattomasti ihastunut häneen.

Kun kello oli neljännestä vailla, sanoi Oriel-eno, että hän oli niin nälissään, että söisi tytön itsensä, ellei tämä voisi esittää luunmurtumaa myöhästymisensä syyksi.

Juuri samassa soi eteisen kello, ja minä ajattelin miten häpeissäni olisinkaan, jos olisin myöhästynyt kokonaisen neljänneksen, ja minun kävi oikein sääli neiti W:tä.

Mutta kun hän tuli vierashuoneeseen, jossa me kaikki seisoimme odottamassa, ei hän näyttänyt ollenkaan onnettomalta. Hän ryntäsi tädin ja enon luo, syleili heitä, suuteli heitä molemmille poskille ja pyysi saada kutsua heitä tädiksi ja sedäksi. Sitten hän suuteli Eliniä ja Allania ja minua suoraan suulle ja sanoi, että hänen nimensä oli Signe, ja oli niin ystävällinen ja iloinen, että me kaikki ihastuimme häneen ensi hetkestä.

Minun ei yhtään olisi kannattanut olla huolissani hänestä, ei ollenkaan. Neiti W. ei ollut hitustakaan katumapäällä vaikka oli myöhästynyt, hän ei edes pyytänyt anteeksi, vaan oli pikemminkin niinkuin hän olisi odottanut kehumista siitä, että oli tullut niinkin hyvissä ajoin, sillä Tukholmassa oli vasta ihmeellisiä kauppapuoteja! Ajatelkaas Lejaa, ei, ei, oli parempi olla sitä ajattelematta, ja Magnussonia Läntisellä pitkälläkadulla!

Neiti W. (ehkäpä minun pitäisi kirjoittaa Signe W., koska hän kerran tahtoi, että sinuttelisimme toisiamme), juoksi eteiseen ja tuli takaisin kaikkine paketteineen näyttääkseen ostoksensa. Ja vaikka eno juuri äsken oli sanonut, että hänen oli niin nälkä, että hän söisi tytön itsensä, ja vaikka täti oli niin levoton kermakaakusta, he hyvässä rauhassa katselivat kaikkia noita tavaroita. Kun neiti W. (kas niin, nyt kirjoitin taas neiti W.! No niin, olkoon, parasta jatkaa niinkuin aloin) levitti esiin leninkikankaan, sinistä linonkia, kirkaisi hän itse ihastuksesta. Mutta siinä samassa hän kohotti kulmakarvojaan, niin että ne melkein ulottuivat tukanrajaan, ja sanoi levottomalla äänellä olevansa ihan huolissaan, hän ei ymmärtänyt, miten muut Västeråsin tytöt oikein jaksaisivat kestää tämän leninkikankaan. Hän pelkäsi että he joka ikinen heittäytyisivät Mälariin.

Minusta ei neiti W. ollut kaunis, ei, ei ensinkään, mutta joka tapauksessa oli mahdotonta irroittaa silmiään hänestä.

Kun neiti W. oli vaiti (vaikka se ei usein tapahtunut), oli hän aivan niin kuin nuoret tytöt yleensä. Äiti puhuu joskus ihmisistä, jotka ovat 'erikoisen' näköisiä, mutta neiti W. ei ollut erikoinen. Hänen tukkansa oli vaalea ja kihara, suu pieni ja soma, hampaat valkeat, iho hyvin pehmeä ja hieno, herttaiset pienet kuopat poskissa, silmät aivan pyöreät ja siniset ja nenä pysty, Minusta oli kuin jo ennen olisin nähnyt monta hänen kaltaistaan, niin etten alussa edes tullut ajatelleeksi hänen ulkomuotoaan. Mutta neiti W. oli sittenkin jollain tavoin toisenlainen kuin ne, joita olin ennen nähnyt. Pystynenä ei tehnyt häntä ollenkaan noloksi, vaan pikemminkin tuntui kuin hän olisi tahtonut oikein näyttää sitä ja pyöreitä kapalovauvan silmiään ja noita hauskoja vaaleita töyhtöjä, jotka olivat olevinaan kulmakarvoja.

Minä katselin neiti W:tä niin hartaasti kuin ikinä uskalsin, sillä ensi hetkestä huomasin, että minulla oli hänestä tavattoman paljon opittavaa.

Myös oli kummaa, ettei hän ollenkaan puhunut sellaisesta, josta yleensä puhutaan täällä Tukholmassa, paitsi tietenkin kauppapuodeista. Hän ei puhunut kuninkaallisista, ei teattereista eikä Taideyhdistyksestä. Ei sinnepäinkään. Hän puhui vain Västeråsista.

Eno Orielhan on yli viidenkymmenen, ja Georgina-täti on vähintään neljänkymmenen, mutta hän puhui heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat olleet seitsentoistavuotiaita. Ja merkillisintä oli, että juuri tuo seurustelutapa tuntui olevan oikea heihin nähden.

Hän kertoi eräästä rekiretkestä, joka oli ollut niin kauhean hauska, ja täti ja eno saivat kuulla kaikki ne typeryydet, mitä hänen ajajanaan ollut herra oli ladellut. Juuri kun tämän hakkailu oli ollut parhaimmillaan, oli neiti W. huomaamatta nykäissyt ohjia, niin että hevonen oli astunut ojaan, ja reki oli kaatunut. Jotain hauskaa täytyy rekiretkellä keksiä, huomautti hän.

Kun hän sanoi noin, tuijottivat hänen pyöreät silmänsä ihan tyhminä ja viattomina ilmaan, mutta pystynenä kohottautui aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että herra oli saanut juuri sen, mitä pitikin, ja kulmakarvat lennähtivät otsalle ja siunailivat, että hän oli saattanut olla niin vallaton.

Perjantai-aamuna 21. p:nä helmikuuta.

Vierashuoneessa.

En jaksanut kirjoittaa pitemmälle eilen, sillä minua nukutti, mutta nyt minun täytyy kertoa hiukan lisää neiti W:stä.

Kun hänellä ei enää ollut mitään kerrottavaa kutsuista, alkoi hän puhua koulusta ja valitteli tädille ja enolle, kuinka kauheita opettajattaret olivat. He olivat olleet niin häijyjä ja aina antaneet hänelle huonoja todistuksia, mutta se johtui yksinomaan siitä, etteivät he sietäneet, että hän kulki kävelemässä poikien kanssa. Eihän siinä ollut mitään pahaa, hän vain kulki pitkin katua, ja sittenkin he olivat happamia. Kateutta kaikki.

Nyt hän veti alas kulmakarvansa, silmät tulivat suuriksi ja tummiksi, ja nenä tuli miltei suoraksi. Saattoi aivan nähdä edessään, miten nuo ankarat vanhat koulumamsellit olivat istuneet ikkunassaan ja nähneet hänen kulkevan ohitse nuorten kavaljeeriensa kanssa ja harmitelleet sitä.

Täti kysyi, oliko hän joskus ennen ollut Tukholmassa. Ei, hän ei ollut koskaan ollut kauempana kuin Enköpingissä viime syksynä, mutta sitä matkaa ei hän milloinkaan unohtaisi. Se oli ollut niin kauhean ikävä sen vuoksi, että hänellä oli ollut niin tyhmä matkatoveri.

Kas, hänellä oli Enköpingissä pari hyvää ystävätärtä, jotka olivat käyneet koulua Västeråsissa, ja he olivat monta kertaa kutsuneet hänet luokseen, mutta hän ei ollut koskaan saanut lähteä sen vuoksi, että isä ja äiti eivät uskaltaneet antaa hänen matkustaa yksinään maantiellä. Mutta kerran syksyllä oli hän saanut kuulla, että Enköpingin kievarinisäntä oli saattanut pari matkustajaa Västeråsiin hienoimmissa umpivaunuissaan, ja silloin hän oli pyytänyt äidiltään lupaa ajaa Enköpingiin, kun vaunut palaisivat. Ja kun ne olivat umpivaunut ja ajaja oli varma ja hevoset olivat mainiot eikä muita matkustajia ollut, oli hän tosiaankin saanut armollisen luvan matkustaa nuo viisi peninkulmaa.

Ensimmäinen peninkulma oli mennyt oikein hyvin, mutta Kungsårassa ajaja oli avannut oven ja sanonut, että eräs nuori herra Kungsårasta oli tilannut itselleen paikan Enköpingiin. Hän oli niin kunnollinen ja kiltti, sanoi ajaja, hän ei millään tavoin häiritsisi ketään.

Niin, eihän hän voinut kieltää tuota nuorta herraa astumasta vaunuun, mutta tietenkin se oli harmillista. Tähän asti hän oli kaiken aikaa istunut ja syönyt omenia, mutta sitä hänen ei enää sopinut jatkaa, kun vieras oli mukana. Hän ei ainakaan luullut, että se kävisi laatuun. Sehän oli hänen ensimmäinen matkansa, eikä hän ollut ollenkaan selvillä siitä, mikä oli soveliasta ja mikä ei.

Niinikään ei hän luullut, että kävisi laatuun, että hän katsahtaisi vieraaseen herraan tai millään tavoin huomaisi häntä, ja sen vuoksi hän kääntyi ikkunaan ja tuijotti lakkaamatta ojanreunaan.

Mutta sitten oli tie käynyt huonommaksi, vaunut olivat tärähtäneet, hän oli hypännyt korkealle, ja silloin hän oli sattunut katsahtamaan herraan päin. Ja silloin hän huomasi, että herrakin oli ujo. Hän oli istuutunut vastapäätä ja katseli ulos ikkunasta.

Herra istui aivan poispäin kääntyneenä, eikä hän voinut nähdä miehestä muuta kuin ohuet, sileiksi kammatut hiukset ja hintelän niskan ja korkean irtokauluksen ja vaaleanharmaat vaatteet. Ja vaaleanharmaisiin pukeutuneet herrasmiehet olivat aina olleet hänen mielestään niin imeliä.

Mutta samalla kun neiti W. kertoi, kuinka säyseänä matkatoveri istui ja katseli ikkunasta, vetäytyivät hänen omat silmänsä miltei kieroon, aivan kuin ne olisivat tahtoneet nähdä taakseen, ja me ymmärsimme ilman muuta, kuinka tuo viaton matkatoveri käyttäytyi.

Kun tie parani, istuutui neiti W. jälleen ikkunaansa tuijottamaan tienreunaa, mutta kun se taas kävi huonommaksi ja vaunut alkoivat täristä, täytyi hänen vasten tahtoaankin katsahtaa toveriinsa, Silloin hän huomasi, että vaaleanharmaja oli kääntynyt ikkunastaan ja siirtynyt hiukan lähemmäksi häntä. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin rypistää silmäkulmiaan ihan vähän ja katsahtaa terävästi herraan, niin tämä vetäytyi kohta omaan nurkkaansa ja käänsi hänelle selkänsä.

Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ei hän eikä herrasmies, mutta tie oli huono ja vaunut tärisivät, ja joko se sitten tapahtui vasten vaaleanharmajan tahtoa tai ei, sitä ei ollut helppo tietää, mutta ennen pitkää mies istui hänen puolellaan ja katseli ulos samasta ikkunasta.

Hän ihmetteli, ettei herra sanonut sanaakaan. Mutta hän ei kai tietänyt miten alkaa.

Vihdoinkin he lähestyivät Enköpingiä, ja pellot olivat täynnä piparjuurta niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siitä kai hän sai puheenaiheen, sillä hän sanoi ohuella ja piipittävän sammaltavalla äänellä:

"Piparjuuri kasvaa hyvin tänä vuonna."

Mutta niin ei ollut laita. Se oli päinvastoin hyvin huonoa hänen mielestään, mutta kuitenkin hän sanoi heikosti ja ujosti "niin", sillä hän luuli, että oli sopimatonta olla eri mieltä kuin vieras herra, joka tahtoi aloittaa sivistyneen keskustelun.

Ja herra istui taas ja tuijotti ikkunasta, ja neiti W. ymmärsi, että matkatoveri ponnisti voitavansa keksiäkseen mitä hän sitten sanoisi, mutta tieltä ei näkynyt muuta kuin laajoja vainioita, täynnä huonoa piparjuurta, niin ettei hän löytänyt mitään uutta puheenaihetta.

"Piparjuuri kasvaa hyvin tänä vuonna", kertasi hän vielä kerran yhtä piipittävästi ja pehmeästi sammaltaen, mutta hiukan kovemmin.

Mutta neiti W:n kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Mikä mies tuo tuollainen oli, joka ei keksinyt mitään muuta puhuttavaa kuin piparjuuren?

"Eipä, ei se kasva ollenkaan hyvin", huudahti hän ja polkaisi samalla lujasti vaununpohjaan.

Mutta silloin herrasmies säikähti. Hän ponnahti toiselle puolen vaunuja ja sattui samassa työntämään ovenripaa, niin että vaunun ovi paiskautui auki ja mies syöksyi päistikkaa maantielle.

Neiti W. koetti kyllä huutaa ajajalle, mutta tämä ei kuullut, vaan ajoi rauhassa edelleen. Sitäpaitsi he olivat miltei perillä Enköpingissä, niin ettei hänen käynyt ollenkaan sääli, vaikka mies saikin kulkea jalan tuon loppumatkan. Sillä olihan hän ollut aika typerä.

Neiti W. katsahti meihin aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä, emmekö olleet samaa mieltä kuin hän, mutta me vain nauroimme. Niin, me olimme ihan läkähtyä nauruun. Hän oli ollut ihan sanomattoman hullunkurinen ja kasvoissa oli ollut sata eri ilmettä. Miten mainiosti hän olikaan matkinut tuota vaaleanharmajaa!

"Rakas lapsi, sinunhan pitäisi päästä teatteriin", sanoi täti.

"Onko täti sitä mieltä?" kysyi hän. "Niin, minun unelmani ovat kyllä kulkeneet siihen suuntaan, mutta isä ja äiti eivät tahdo."

"Sinusta voisi tulla uusi rouva Almlöf ja vielä paljon hauskempi", sanoi Oriel-eno. "Minäpäs puhun isällesi, minä."

"Kiitos, setä kiltti, mutta tuskin se kannattaa. Sillä kas, setä, on vielä eräs, joka ei tahdo."

"Vai niin", sanoi eno. "Käykö tuuli siltä taholta, no niin, silloin ei asiasta kannata enää puhua."

"Ei kannata", sanoi neiti W. ja huokasi.

Olen ajatellut neiti W:tä niin kauheasti, ihan koko tämän päivän. Nyt ymmärrän, mitä Georgina-täti tarkoitti sillä, että olen ikävä ja umpimielinen. Nyt ymmärsin, että hän toivoisi, että olisin sellainen kuin neiti W. Ja siinä hän on ihan oikeassa. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi olla kuin neiti W., yhtä ystävällinen ja puhelias ja hauska ja avoin ja luonnollinen.

Mutta millä, millä, millä minä saan itseni samanlaiseksi kuin hän??

Niin paljon kuin pidinkin neiti W:stä, tulin hänen mentyään oikein surulliseksi sen vuoksi, että olin niin erilainen kuin hän. Täti ja eno olivat illalla teatterissa (senhän olen sitäpaitsi jo kertonut), jonne pankinjohtaja oli heidät kutsunut, ja minä istuin kirjoittamassa sänkykamarissa, kunnes minun tuli niin uni, että täytyi mennä maata.

En ollut nukkunut vielä pitkään, kun havahduin. Täti oli tullut kotiin teatterista, ja hän seisoi nyt lastenkamarissa ja jutteli vanhan Ullan kanssa, joka oli istunut valveilla ja odottanut. Kuulin heidän puhuvan jostain nuoresta tytöstä, jota he kehuivat ihan kauheasti, ja minä luulin tietenkin, että he puhuivat neiti W:stä. Mutta sen vuoksi en avannut silmiäni, vaan olin nukkuvinani. Pidin paljon neiti W:stä, tahdoin niin kernaasti olla kuten hän, mutta joka tapauksessa...

"Eikö hän Ullan mielestä ole oikein kiltti ja hyvinkasvatettu tyttö?" sanoi täti.

"Tietääkös rouva", sanoi Ulla varmalla ja selkeällä äänellään, "en luule, että edes voisi löytää kunnollisempaa ja kiltimpää nuorta ihmistä."

"Hänellä ei ole mitään oikkuja, mitään pikkupeliä nuorten herrojen kanssa. Hän tulee ja menee niinkuin pitääkin. Ja tietääkö Ulla, hän on myös lahjakas. Everstinrouva H. sanoo, että hänen on hyvin helppo oppia englantia."

Minua hiukan ihmetytti, että everstinrouva H. tiesi neiti W:stä. Merkillistä oli myös, kun täti sanoi, ettei hänellä ollut mitään herrajuttuja.

"Nuori tyttö, joka tänään oli täällä, oli kyllä kovin herttainen", sanoi täti. "Mutta luuleeko Ulla, että olisi niinkään helppoa pitää häntä asumassa luonaan?"

"Kai se joskus olisi aika vaivalloista", myönsi Ulla.

Niin, nyt minä tietysti ymmärsin, että he koko ajan olivat puhuneet minusta. Ja kyllä minä tulin kovin iloiseksi. Kernaasti olisin hypähtänyt vuoteesta ja suudellut tätiä, mutta sitten minä ajattelin, että hän kenties olisi pahoillaan, kun olin maannut ja kuunnellut, ja niin pysyin alallani.

KUUDES VIIKKO.

Maanantaina 24. p:nä helmikuuta.

Vierashuoneessa.

Allan-serkulla on leikkikalu, jota en koskaan väsy katsomaan.

Ei se ole suuri eikä kallisarvoinen, oikeastaan se on vain puutikku, joka ei ole pitempi kuin oma käteni, mutta siitä se tikku on merkillinen, että se voi lentää.

Tikun toisessa päässä on pieni kahdeksansiipinen pyörä, jäykkää paperia, toisessa pieni rautalankainen kampi, ja pyörän ja kammin välissä on kuminauha.

Kun Allan tahtoo panna tikun lentämään, niin hän ensin vääntää ja vääntää kampia, ja silloin kuminauha, joka on siihen kiinnitetty, kiristyy lujaan ja venyy. Sitten hän kytkee kammin, niin että se ei voi liikkua, ja laskee tikun kädestään. Mutta nyt tahtoo kuminauha vetäytyä kokoon, ja se saa paperipyörän liikkeelle. Se pyörii ympäri nopeaan, ja parin kierroksen perästä se nousee ilmaan ja vetää tikun muassaan. Jos nauha on vedetty kyllin kireälle, voi tikku nousta aina kattoon asti, ja siellä se liikkuu edes takaisin ja töyttii kipsiä vasten, aivan kuin se tahtoisi porata itselleen reiän ulos.

Tikku on vihreä, ja pyörän siivet ovat punaiset ja valkoiset. Kun pikku kone kiertelee huoneessa, on se aivan kuin suuri lentävä sudenkorento.

Eilen iltapäivällä, kun istuin ja luin läksyäni, viritti Allan koneensa ja antoi sen lentää, ja minä lakkasin lukemasta kielioppia ja seurasin sitä silmilläni. Kun se oli noussut kattoon asti, iski minuun kuin salama (ulkoapäin, ilmasta, ei yhtään itsestäni), että voisi rakentaa oikeankin lentokoneen, sellaisen, jota ihmiset voisivat käyttää, tämä pieni lentotikku mallina.

Ensin ajattelin, että ajatus oli tyhmä, mutta nyt rupean aprikoimaan, eikö se sittenkin ollut hyvä. Olisihan meille ihmisille kauhean hauskaa osata liikkua ilmassa, mutta en todellakaan usko, että suurilla kaasupalloilla on mitään tulevaisuutta. Eiväthän ne muuta kuin halkeilevat, ja elleivät halkeile, ne ajautuvat tuulen mukana mihin tahansa, eikä kukaan tiedä minne joutuu.

Mutta jos minulla olisi kyllin iso pyörä ja siinä voimakkaat siivet, ja teline, jolla istua ja poljin jalkojen alla ja kampi, joka liittyy pyörään (kuten rukissa), niin että sen saisi pyörimään ympäri, luulen että siitä pitäisi tulla hyväkin lentokone.

Tiistaina 25. p:nä helmikuuta.

Koko aamun olen maannut ja mietiskellyt lentokonetta.

Kun niinkin suuret linnut kuin kurjet ja hanhet osaavat lentää, ei sen pitäisi olla, meille ihmisillekään mahdotonta. Mutta tietysti riippuu kaikki siitä, voidaanko pyörä saada pyörimään kyllin kovaa vauhtia.

Keskiviikkona 26. p:nä helmikuuta.

Olen aivan lakannut ajattelemasta ylioppilasta enkä myös koeta sepitellä romaaneja, Paljon tärkeämpää on suunnitella lentokonettani. Tietysti ymmärrän, etten voi saada sitä valmiiksi ennen kuin olen täyskasvuinen, mutta eihän haittaa, että kaikki jo etukäteen on valmiiksi ajateltu.

Pelkään että sellainen lentokone, jota nyt tarkoitan, ei kykene muuhun kuin nousemaan suoraan ilmaan, mutta senhän pitäisi osata lentää myös paikasta toiseen täällä maan pinnalla. Ja niin ikään tulisi siinä olla jonkinlainen peräsin, niin ettei se lentäisi ihan toiseen suuntaan kuin pitäisi, niin kuin tuhannet ilmapallot Pariisin piirityksen aikana.

Torstaina 27. p:nä helmikuuta.

Kun lentokoneeni on valmis, lennän sillä Tukholmaan. Se on oleva ensimmäinen päämaalini. Kyllä tukholmalaiset sitten katsoa töllistelevät ja ihmettelevät, mikä iso, ihmeellinen lintu oikein on tulossa.

Keskustori on varmasti ihan mustanaan ihmisiä, jotka seisovat ja töllistelevät ylös. Ja kun Georgina-täti, joka istuu sänkyhuoneen ikkunassa ja tekee käsityötä, näkee ihmispaljouden, huutaa hän enoa ja Ullaa, niin että hekin saisivat nähdä.

Kun sitten lentokone saapuu, lentää se ensiksi yhden kierroksen Keskustorin ympäri, niin että ihmiset oikein ehtivät sitä katsella. Sitten se laskeutuu kaikkien hämmästykseksi maahan, Klaran rantakatu numero seitsemän pihalle.

Mitähän Oriel-eno silloin mahtaakaan sanoa!

Mutta minä kerron sitten heti, että täällä heidän luonaan, numero seitsemässä, sain ensi virikkeen suureen keksintööni ja että juuri siksi olen suunnannut ensimmäisen matkani heidän kotiinsa.

SEITSEMÄS JA KAHDEKSAS VIIKKO.

5. p:nä maaliskuuta.

Me olemme, kaikki vallan lamassa, sillä prinssi August on kuollut. Vielä muutamia viikkoja sitten tapasimme hänet vapaamuurarien talon edustalla, jolloin hän tunsi enon ja huusi hänelle: "Päivää, Oriel!"

Tiistaina 11. p:nä maaliskuuta.

Täti sanoi, että hän aikoi mennä katsomaan prinssi Augustin lit de parade'ia ja kysyi, tahdoinko minä tulla hänen kanssaan. Tietysti minä kysyin mitä "lit de parade" oikein merkitsi, ja täti vastasi, että se oli hyvin kaunista ja juhlallista ja että minun hänen mielestään pitäisi päästä sitä katsomaan. Sitäpaitsi ei hän mennyt sinne vain komeuden takia, vaan ikään kuin sanomaan hyvästi prinssi Augustille, koska hän oli niin kiltti ihminen, joka aina oli ollut hyvä sairaille ja köyhille.

Me lähdimme siis matkaan, täti ja minä, ja suuntasimme kulkumme suoraan linnalle. Kun me tulimme ulommalle linnanpihalle, seisoi siellä eräässä kulmassa pitkä rivi ihmisiä, aina kolme ihmistä vieri vieressä. Täti ja minä asetuimme kaikkein taaemma. Täti sanoi, että tällaista sanottiin jonottamiseksi, ja sanoi olevansa iloinen, ettei jono ollut vielä pitempi, sillä nyt ei voinut kestää niin varsin kauan, ennen kuin pääsisimme linnaan.

Kun siinä seisoskelin linnanpihalla, käänsin päätäni ja katselin joka suuntaan. Eihän ollut mahdotonta, että joskus kirjoittaisin romaanin Tukholman linnasta, ja sen vuoksi koetin oikein painamalla painaa mieleeni, millaista kaikki oli. Mutta juuri kun koetin laskea ikkunat linnan pitkässä siipirakennuksessa meidän edessämme, alkoi eräs vanha rouva, joka seisoi tädin kanssa samassa rivissä, puhua hänen kanssaan.

"Tänään ne ei tee niin kuin silloin kun prinssi Kustaa kuoli", sanoi hän.

"Rouva tuntuu olevan vanha tukholmalainen", sanoi täti. "Prinssi Kustaa kuoli viisikymmenluvun alussa, enkä silloin vielä ollut muuttanut tänne."

"Niin, mutta kai rouva on kuullut, ettei ne silloin panneet toimeen mitään ruumisparaatia. Niillä oli siihen omat syynsä, niillä."

Täti sanoi kyllä kuulleensa siitä puhetta, mutta että selityksenä oli sanottu, että prinssi Kustaa oli niin muuttunut sairautensa aikana ja pitkällä matkallaan Kristianiasta, ettei kuningatar Josefina tahtonut ruumista pantavan esille.

Mutta vanha rouva piti puoliaan. Hänen kädessään oli suuri vihreä sateenvarjo, ja nyt hän takoi sillä tiukasti kiveykseen ja vakuutti tädille, ettei sairaus voinut muuttaa prinssi Kustaata. "Hän ei ollut sairaampi kuin minä nyt", sanoi hän, "mutta kuningatar oli niin turhamainen, ettei hän antanut prinssin saada sitä, jota hän rakasti."

Täti koetti selittää hänelle, että hallitusmuotomme säädöksen mukaan eivät kuninkaallisen huoneen prinssit saa mennä naimisiin aatelittoman kanssa, mutta rouva ei tahtonut edes kuunnella mitä täti sanoi, vaan väitti yhä innokkaammin, että prinssi eli, ja hän huusi ja huitoi sateenvarjollaan, niin että tätiä alkoi hävettää. Hän osoitti, että eräs linnan sotamies seisoi lähettyvillä ja sanoi, ettei ehkä ollut aivan soveliasta keskustella prinssi Kustaasta juuri täällä.

Vanha rouva rauhoittui heti. "Niin, niin, rouva on ihan oikeassa", sanoi hän ja alensi ääntään. "Tiedän mitä tiedän. Ja kyllä rouva itsekin uskoo, että tuo kaikki on totta."

Minun ikkuna-laskuni olivat menneet ihan sekaisin sillä aikaa, kun täti ja vanha rouva puhelivat keskenään, sillä aihe, josta he puhuivat, oli niin äärettömän jännittävä juuri minulle. Mutta nyt ei kumpikaan sanonut mitään, ja ajattelin juuri alkaa uudelleen, sillä ajatuksilla täytyy olla jotain tekemistä, kun joutuu jonottamaan.

Mutta en ollut ehtinyt laskea muuta kuin yhden ainoan ikkunarivin, kun jotain merkillistä tapahtui. Oli aivan kuin päässäni olisi äkkiä riuhtaistu auki jokin ovi, niin että näin sellaista, joka aikoja sitten oli tapahtunut, mutta jonka aivan olin ehtinyt unohtaa.

Kaikki tuo pakkautui esiin niin väkivaltaisesti, etten kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Oli kuin samalla kertaa olisin ollut kahdessa eri paikassa, sillä vaikka seisoinkin siinä linnanpihalla, näin itseni istumassa suurten umpivaunujen vis-à-vis -istuimella ja ajavan rikkiajettua ja mäkistä tietä, Mutta tie oli minulle outo, joten ymmärsin, etten ollut Itä-Ämtervikissä, vaan jossain muualla, jossa olin matkustanut vain kerran tai ehkä kahdesti.

Mutta ennen kuin olin ehtinyt saada selville mikä se tie oikein oli, ajoivat vaunut sillan yli kapealle, kivetylle kadulle. Sitäkään paikkaa en tuntenut, vaikka ponnistelin muistiani minkä jaksoin. Ahdas katu loppuikin verraten pian, ja vaunut kääntyivät avaralle, pitkulaiselle pihamaalle, jonka joka puolilla oli rakennuksia. Sitten ne pysähtyivät ulkokuistin eteen, ja kuistilla seisoi pieni ja paksu vanha herra, joka ojensi kätensä ja näytti iloiselta.

"Mutta sehän on isoisä", ajattelin, ja samalla ymmärsin, että mieleeni oli noussut muisto viimeisestä Filipstadin matkastani viisi tai kuusi vuotta sitten. Kaikki oli niin oikein ja kohdallaan, minä tunsin ihan joka ainoan paikan, nyt kun tiesin missä minä oikein olin. Vaikka vaikeata oli ymmärtää, minkä vuoksi minun piti muistaa isoisää ja hänen taloaan nyt, kun seisoin siinä linnan pihalla.

Olin täysin valveilla ja tiesin, että pidin Georgina-tätiä kädestä ja näin ihan selvään sekä hänet että kaikki ihmiset, jotka jonottivat edessäni. Eikä minusta tuntunut yhtään hyvältä, vaan ajattelin, että jos minun kauan pitäisi nähdä itseni noin kahdessa hahmossa, menisin ihan sekaisin. Kenties olinkin jo sekaisin?

Pitkä jono liikahti lähemmäs linnaa, ja minä seurasin mukana. Kun olin liikkeessä, katosivat muistot hetkeksi, mutta niin pian kuin seisoin paikallani ja kaikki oli hiljaa ja rauhallista ympärilläni, tulla tulvasivat ne uudelleen.

Nyt näin itseni harhailemassa aivan yksinäni huoneesta toiseen Filipstadin laajassa isoisän talossa. Minä kuljin arkihuoneen ja ruokasalin ja vierashuoneen läpi, ja vihdoin päädyin siihen pieneen pimeään huoneeseen, joka oli isoisän konttorihuone. Näin sen niin elävästi. Se ei ollut kompukkaa isompi, ja suuria, harmaapaperiin kiedottuja paketteja oli ladottu pitkin seiniä, niin että kaikki oli vieläkin ahtaampaa kuin muuten. Isoisä istui korkean ja suuren kirjoituspöydän ääressä, selin minuun, mutta kun hän kuuli minun tulevan, käänsi hän päätään ja hymyili minulle. "Tänne et saa jäädä, sillä nyt ei minulla ole aikaa", hän sanoi hyvin ystävällisesti, "mutta mene kauppaan ja sano Fagerbergille, että hän antaa sinulle tötteröllisen rusinoita ja mantelia, ja mene sitten leikkitupaan ja pidä oikein herkkupidot!"

Ajatelkaas että minä, joka seisoin ja jonotin Tukholman linnanpihalla, muistin kaikki, mitä isoisä oli sanonut minulle viisi tai kuusi vuotta sitten! En olisi voinut muistaa sanoja selvemmin ja paremmin, vaikka olisin kuullut ne eilen tai toissapäivänä.

Sitten näin itseni kulkevan pienen ahtaan oven kautta isoisän kauppapuotiin, jossa herra Fagerberg niin kauhean sievästi ja näppärästi kiersi paperista ison tötterön, jonka hän täytti ruukkurusinoilla ja kuorimanteleilla. Ja sen jälkeen hän avasi minulle takaoven, niin että pääsin umpipihalle ja voin mennä leikkitupaan. Siellä minä sitten istuin kauan ja rikoin mantelien kuoret nukenhuhmaressa. Kun tämä oli tehty, painoin mantelin jokaiseen rusinaan ja pistin suuhuni. Ja muistan erinomaisen selvästi, miten hyvältä kaikki maistui, vaikka siitä onkin jo niin monta vuotta.

Mutta herkkupidot loppuivat ennen pitkää. Vähän ajan perästä heitettiin rusinatötterö pienelle pöydälle, ja minä itse kiipesin eräälle leikkituvan penkille katsellakseni väritettyä kuvaliitettä, joka oli liisteröity melko korkealle seinään. Se oli värikuva, punainen ja sininen, enimmäkseen punainen, ja kuvasi komeata pilarisalia. Keskellä lattiaa oli iso pöytä, jonka ääressä istui nuori kuningas, päässä kruunu, ja hänen neuvosherransa. Kuninkaan takana näkyi valtaistuin, joka oli niin laho, että se näytti olevan kaatumaisillaan, ja hänen edessään, seinästä seinään, rivi teloituspölkkyjä. Joka pölkyn edessä makasi mies polvillaan, side silmillä, valmiina teloitettavaksi, ja pölkkyjen väliin oli huolellisesti ladottu pinoihin kuolleita ruumiita ja silvottuja päitä.

Kuvan alle oli suurin kirjaimin kirjoitettu, että se esitti kuningas Kaarle XI:n näkyä Tukholman valtiosalissa vähän ennen hänen kuolemaansa. Vielä alempana selitettiin, paljon pienemmillä kirjaimilla, kuinka kuningas Kaarle yhdestoista eräänä yönä oli huomannut kirkasta valoa valtiosalin ikkunoista ja kuinka hän, mukanaan valtioneuvos Bielke ja pari muuta, oli mennyt saliin ja nähnyt, että se oli valaistu ja että sen keskellä oli iso pöytä, ympärillä nuori kuningas ja hänen arvoisat neuvonantajansa ja että valtaistuin oli ollut kaatumaisillaan ja koko joukko teloittajia työssä. Minä kohottauduin varpailleni penkillä nähdäkseni paremmin. Mutta seinään oli tullut iso hometahra, ja se oli turmellut suuren osan kirjoitusta. Sain selvää vain parista rivistä lisää, joiden mukaan Kaarle XI oli kysynyt, milloinka tämä kaikki tapahtuisi, ja voimakas ääni oli vastannut hänelle. Mutta mitä se oli vastannut? Jotain sentapaista, että näky ennusti onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat jonkin hänen seuraajansa hallituskaudella. Niin paljon sain selvää, mutta en tullut sen viisaammaksi siitä, kuinka monennen hallitsijan aikana tämä oikein tapahtuisi ja mitä silloin tapahtuisi.

En ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan, että Kaarle XI:llä oli ollut näky, niin että hämmästyin kovin. Seisoin kauan ja koetin kaikin voimin saada selvää kirjoituksesta, jota ruskehtava hometahra peitti. Mutta oli aivan mahdotonta päästä enemmästä selville.

Seisoin ihan yksinäni leikkituvassa, ja minusta koko näky oli niin kaamea ja hirvittävä, että kai peloissani pusersin kovaa tädin kättä. Hän kääntyi nopeasti puoleeni.

"Mikä sinun on, Selma?" sanoi hän. "Ehkä voit pahoin? Ehkäpä tahdot, että palaamme kotiin?"

Mutta jo tämä puhuttelu karkoitti kaiken, vanhat muistot ja leikkituvan. En ollut enää kuin kahtiajaettu, niin että toinen osa minua oli Tukholmassa ja toinen Filipstadissa, vaan tunsin olevani aivan ennallani.

Vakuutin tädille että voin aivan hyvin sekä etten ollenkaan halunnut kotiin, ja hän oli tyytyväinen.

Juuri samassa jono siirtyi eteenpäin pitkän matkaa, niin että tulimme linnanholvien suojaan. Siellä oli miltei hämärää, ja kaikki ihmiset kävivät niin juhlallisiksi ja hiljaisiksi. Kukaan ei tyrkkinyt toistaan, kukaan ei kopistellut ja astunut raskaasti, vaan he aivan kuin hiipivät eteenpäin. Silloin tällöin avattiin suuret ovet, joista näkyi valonkajoa, ja noin viisitoista, kaksikymmentä ihmistä päästettiin sisään. Ja me muut saimme jälleen seisoa ja odottaa.

Vihdoin olimme me, täti ja minä, tulleet hyvin lähelle suuria ovia, ja kun ne ensi kerralla aukaistiin, pääsimme sisään. Juuri kun astuimme kynnyksen yli, kuiskasi eräs lakeija meille ett'emme saisi pysähtyä, vaan liikkua hiljalleen eteenpäin, niin ettei ihmisrykelmää syntyisi.

Me tulimme avaraan, pitkänlaiseen huoneeseen, mutta emme saaneet liikkua siinä mielemme mukaan, vaan meidän täytyi pysytellä aivan toisen pitkänseinän vieressä. Kuljimme hyvin hiljaa ja katselimme koko ajan huoneeseen, niin että kuljimme melkein sivuittain.

Musta verkavaate, johon kauttaaltaan oli kudottu keltaisia kruunuja, verhosi seinät ylhäältä alas, mutta täällä ei ollut niin surullista ja kaameaa kuin vapaamuurarien talossa, sillä korkeat kyntteliköt ja kristallikruunut valaisivat kirkkaasti salia. Ja korkeissa, isoissa maljakoissa oli niin paljon kukkia.

Aivan keskellä huonetta oli korkea, musta koroke, ja sen päällä mustalla sametilla verhottu ruumisarkku, jossa prinssi makasi. Hänet oli asetettu siihen niin, että hän näkyi päästä jalkoihin, ja hänen yllään oli sininen univormu. Pää oli peittämättä, ja me, jotka olimme nähneet hänet läheltä vain pari viikkoa sitten, saatoimme hyvin tuntea hänet. Minun mielestäni hän näytti nyt kauniimmalta. Hän oli niin hiljaa ja rauhallinen ja niin kuninkaallinen.

Korokkeen vieressä seisoi joukko ylhäisiä herroja hienoimmissa univormuissa, mitä koskaan olen nähnyt (mutta enhän minä olekaan nähnyt niin paljon). He olivat kuolleen kunniavartiona. He eivät hievahtaneetkaan eivätkä edes silmäilleet meitä, jotka hiivimme ohitse pitkin seinää.

Arkun edessä oli pari mustaa, mustalla sametilla verhottua pöytää, ja niillä oli prinssin kunniamerkit ja luinen herttuallinen kruununsa ja vaippansa ja paljon muuta. Jokaista pöytää vartioivat univormupukuiset herrat. Kaikki olivat hiljaa ja liikkumatta, ja oli hyvin juhlallista.

Kun minun piti poistua huoneesta, kuljin melkein takaperin, jotta vielä kerran olisin ehtinyt silmätä kaikkea. Mutta pahoin pelkään, että suuressa salissa oli vielä paljon sellaista, jota en ehtinyt nähdä.

Kun me jälleen seisoimme alhaalla linnanpihalla, kysyi täti, eikö siellä minun mielestäni ollut hyvin kaunista.

"Oli", sanoin minä, "minun mielestäni siellä oli kaunista. Mutta tietääkö täti, minusta oli kuin prinssi ei olisi pitänyt koko komennosta."

"Niin", sanoi täti, "minäkin huomasin sen. Eikä minustakaan olisi yhtään hauskaa maata noin, koko Tukholman silmänruokana. Mutta kuninkaallisten täytyy siihen alistua."

Ja täti selitti minulle, että yleisön täytyy saada nähdä kuninkaalliset heidän kuolemansa jälkeen, niin että kansa uskoo, että he todellakin ovat jättäneet maallisen elämän. Muuten uusiutuisi prinssi Kustaan juttu koska tahansa.

"Mutta onhan mahdotonta, että joku, joka elää, tahtoo olla olevinaan kuollut", sanoin minä.

"Kuka sen niin tietää, kun on rakkaudesta kysymys", sanoi täti.

Nyt tiedän, mitä aihetta ensimmäinen romaanini käsittelee. Sen nimeksi tulee "Kaarle yhdennentoista näky", ja siinä kerron eräästä Ruotsin kuninkaasta, joka pikkulapsena oli noussut valtaistuimelle, niin että hänen holhoojansa oli vuosikausia hallinnut valtakuntaa. Mutta holhooja oli kavaltaja ja oli kutsunut Ruotsiin Venäjän tsaarin, joka oli valloittanut koko maan ja vanginnut nuoren kuninkaan ja hänen neuvosmiehensä ja teljennyt heidät Tukholman linnan valtiosaliin.

Sitten minä kerron, kuinka venäläinen tsaari pani toimeen suuren verilöylyn ja mestautti maan parhaat miehet valtiosalissa, kuninkaan silmien edessä (sillä niinhän on tapana Venäjällä). Sitten tsaari komentaisi Ruotsin kuninkaan luopumaan kruunustaan, niin että tsaarista tulisi myös Ruotsin kuningas. Mutta ruotsalainen kuningas ei vain suostuisi. Silloin vihastuisi Venäjän tsaari aivan hirvittävästi ja sanoisi, että ellei hän hyvällä luopuisi kruunustaan, täytyisi hänen kuolla.

Sitten minä kuvailisin romaanissani äärimmäisen jännittävästi, kuinka linnan pihalle rakennettaisiin mestauslava ja kuinka kuningas, sidottuna käsistä ja jaloista ja silmillä side, raahattaisiin sinne ja paiskattaisiin mestauspölkylle. Tsaarin pyöveli olisi jo paljastanut miekkansa irroittaakseen pään ruumiista, mutta silloin tsaari antaisi merkin ja sanoisi, että hän vielä kerran kysyisi kuninkaalta, eikö tämä hyvällä luopuisi kruunustaan. Mutta Ruotsin nuori kuningas vastaisi ylpeästi: "En."

Mutta tuo pieni välikohtaus pelastaisi kuitenkin hänen henkensä, sillä ennen kuin pyöveli uudestaan ehtisi nostaa miekkaansa kuoliniskuun, kuuluisi linnan edustalta melua ja kauhun huutoja, Niinikään kuuluisi torventoitotusta ja rummunpärinää ja laukauksia ja aseitten kalsketta, ja tsaarin palvelija syöksyisi linnaan huutaen, että tsaarin kiireisesti oli paettava, sillä ruotsalaiset olivat valloittaneet uudelleen Tukholman ja marssisivat kohta linnaan. Ja silloin juoksisivat kaikki tiehensä, tsaari ja kaikki hänen hovimiehensä ja soturinsa, ja pyöveli painaisi pitkän miekkansa tuppeen ja pakenisi hänkin.

Ja samassa syöksyisi nuori ruotsalainen mies, päässä ylioppilaslakki, linnanpihalle, polvistuisi kuninkaan viereen ja irroittaisi hänen siteensä. Loppumaton joukko ruotsalaisia marssisi perässä, enimmäkseen talonpoikaispuvuissa, ja he riemuitsisivat ja huutaisivat ilosta, kun kuningas olisi hengissä. Mutta, kuningas kääntyisi nuorukaisen puoleen, joka oli hänet vapauttanut, ja kysyisi mitä kaikki merkitsi. Silloin ylioppilas kertoisi kuninkaalle, että hän, niinkuin Kustaa Vaasa ennen muinoin, oli matkustanut ympäri maata ja nostattanut taalalaiset ja värmlantilaiset ja muut talonpojat ja että maa nyt oli vapautettu, niin ettei Venäjän tsaarilla ollut muuta neuvoa kuin paeta omaan maahansa.

Silloin Ruotsin kuningas, joka oli jalomielinen mies, sanoisi vapauttajalleen, että nyt tämä saisi ruveta hallitsemaan maata. "Venäjän tsaarille en tahtonut kruunuani luovuttaa", sanoisi hän, "mutta sinulle sen luovutan. Sinä olet arvokkaampi kuin minä hallitsemaan tätä urhoollista kansaa."

"Suuri kiitos, serkku!" vastaisi ylioppilaslakkinen nuorukainen. "Koskaan en voisi riistää sinulta kruunuasi. Mutta isäni, sinun setäsi, luopui kuninkaallisista oikeuksistaan mennäkseen naimisiin äitini kanssa, ja olisin kiitollinen, jos ne palautettaisiin minulle jälleen ja jos minut tunnustettaisiin sukulaiseksesi."

Tämä kuuluu niin kauniilta ja suurenmoiselta, että saan vedet silmiini sitä ajatellessani.

Mutta tietysti täytyy romaanissa olla paljon muutakin, sillä tämä on vain loppu. Tätä muutakin minä mietiskelen aina, kun olen yksinäni eikä minulla ole läksyjä.

Perjantaina 14. p:nä maaliskuuta.

Eilen tahtoi vanha Ulla välttämättä mennä katsomaan prinssi Augustin ruumissaattoa, ja Elin ja Allan ja minä pääsimme mukaan.

Me asetuimme seisomaan eräälle kadulle, jota pitkin ruumissaaton Ullan tietämän mukaan piti kulkea, ja seisoimme kauan katukäytävän reunalla ja odotimme. Ulla huomautti, ettemme antaisi kenenkään survaista meitä taemmas katukäytävälle, sillä kun olimme niin pieniä, emme näkisi mitään, jos isot ihmiset asettuisivat meidän eteemme.

Me olimme tulleet varhain, ja alussa olimme miltei ainoat sillä paikalla, Mutta kauan ei kestänyt, ennen kuin ihmisiä alkoi tulvata, ja he asettuivat sekä kadulle että katukäytävälle. Mutta kukaan ei tyrkännyt meitä syrjään, ja me olimme niin iloisia, kun olimme saaneet niin mainiot paikat.

Siinä samassa tulivat sotilaat marssien pitkin katua, ja oli hauskaa saada jotain katsomista. Siinä oli Svean kaarti ja Göötan kaarti, ja merisotilaita. Svean kaarti ja Göötan kaarti marssivat vain ohi, mutta matruusit pysähtyivät meidän kohdallamme ja asettuivat sitten vieri viereen kadun molemmille puolille, niin että heidän väliinsä jäi hieno, tyhjä tie ruumissaaton kuljettavaksi.

Sehän oli kaikki niinkuin pitikin, mutta ikävää vain, että kadulla seisoneet ihmiset tungettiin katukäytäville, kun matruusit tulivat, ja me, Elin ja Allan ja Ulla ja minä, jäimme puserruksiin talonseinää vasten. Siinä me nyt seisoimme, ja ensinnäkin oli edessämme rivi isoja, paksuja ihmisiä, ja sitten matruusien rivi, niin että ymmärsimme, että kun ruumissaatto ilmestyisi, emme näkisi siitä tuon taivaallista.

Monet, jotka näin olivat joutuneet toisten taakse, alkoivat torua ja tyrkkiä päästäkseen entisille hyville paikoilleen katukäytävän reunalle, mutta ne, jotka olivat ne anastaneet, eivät tahtoneet väistyä vaan väittivät, että paikat olivat heidän, niin että kauhea nielu täytti koko kadun. Ainoa, joka ei mitään sanonut, oli vanha, Ulla.

Mutta kun rauha palasi, ojensi vanha Ulla kätensä ja taputti ystävällisesti olkapäälle suurta, paksua matamia, joka seisoi ihan edessämme. Matami käänsi päätään ja heitti kiukkuisen silmäyksen Ullaan. "Ei, älkää koettakokaan!" sanoi hän. "Minä pidän paikkani, minä, enkä aio liikahtaa tuumaakaan."

"Rakas kiltti rouva Pettersson", sanoi Ulla, "enhän minä sitä tarkoita. Tahdoin vain tervehtiä, koska kerran ollaan vanhoja tuttuja, Kas, olen monet vuodet ollut emännöitsijänä sotatuomari Afzeliuksella, ja olen aina ostanut silakat rouvan kauppakojusta."

Paksu matami kääntyi toistamiseen meihin, katsahti Ullaan ja päästi pienen kirouksen.

"P–u pitäköön huolen kaikista niistä, jotka ovat ostaneet silakkansa minulta", sanoi hän yhtä epäystävällisesti kuin äsken. "Mutta mitä hän oikein minusta tahtoo? Eikö kala, ehkä ollut kunnollista?"

"Oli", sanoi Ulla ja oli yhä yhtä tyyni. "Rouvan silakka on parasta koko Tukholmassa, sen olen aina sanonut. Ja rouva oli aina reilu ja vaihtoi rahat oikein ja antoi pari silakkaa kaupantekijäisiä, Senpä vuoksi minä ajattelinkin, että rouva Pettersson ehkä tahtoisi auttaa vähän noita lapsia."

"Minusta noin pienillä ei ole mitään tekemistä tällaisessa tungoksessa", sanoi matami.

"Niin, pieniä he ovat", sanoi Ulla, "ja juuri siksihän minä tuumin, että eivät kai he olisi tiellä, vaikka he seisoisivat ihan katukäytävän reunalla, rouva Petterssonin edessä, sillä täyskasvuinen ihminen näkee kyllä heidän ylitseen."

"No niin, siinä hän on ihan oikeassa", sanoi matami ja nauroi. "Hän on turkasen viisas ihminen, hän. Lapset saavat seisoa tässä edessäni. Siinä asiassa ei kellään ole mitään sanomista."

Ja hän väistyi hiukan, niin että Elin ja Allan ja minä pääsimme ihan katukäytävän uloimpaan laitaan ja näimme koko ruumissaaton.

Se oli tietenkin hyvin kaunis ja ihmeellinen, mutta ihmeellisintä kaikesta oli sittenkin, että vanha Ulla oli voinut hankkia meille niin hyvän paikan vain sillä, että oli ystävällinen ja viisas.

Lauantaina 15. p:nä maaliskuuta.

Tänään olen kutsuttu everstinrouva H:n luo englanninkieliseen leikki-iltaan, ja sen vuoksi on mielestäni sopivaa kirjoittaa hiukan hänestä etukäteen.

Eikö ole ihmeellistä, että olen tavannut niin monta ihmistä St, Barthélemystä? Niin, eihän heitä oikeastaan ole monta, mutta kun Ruotsilla ei ole muita siirtomaita kuin tämä pieni saari ja minä tunnen neljä siellä ollutta, niin voihan jo sitäkin sanoa paljoksi.

Kas, asia on niin, että everstinrouva H., jonka luona otan englannin tunteja, on ollut naimisissa St. Barthélemyn kuvernöörin kanssa ja asunut siellä monta vuotta. Nyt on kuvernööri kuollut, ja rouva elää Tukholmassa samoin kuin hänen tytärpuolensa, mrs. Joan M., joka on erään englantilaisen lääkärin leski ja aina surullisen näköinen, ja tytärpuolen tytär, miss Harriet M., joka on viehättävä ja iloinen ja seitsemäntoista vuotias. Sitäpaitsi on everstinrouvalla taloudenhoitajatar, nti. S., joka on hänen erikoisen hyvä ystävänsä ja myös ollut mukana St, Barthélemyssä ja hoitanut kuvernööri H:n taloutta.

Kun ensin keksin, että rouva H. oli asunut monta vuotta yhdellä Vähien Antillein saarella, tulin niin iloiseksi, sillä luulin saavani tietää, millaista siellä oikein oli. Rouvahan on ruotsalainen, mutta ei puhu kanssani muuta kuin englantia, ja olen ollut oikein kiihkeä oppimaan kieltä, juuri jotta tulisin niin pitkälle, että voisin kysyä häneltä kaikenlaista neekereistä ja intiaaneista ja käärmeistä ja kolibrilinnuista ja koralleista ja polyypeistä ja muusta ihmeellisestä, mitä saarilla kuulemma on ja joista puhutaan Dahmin maantieteessä. Mutta kieli-intoni ei ole minua paljoa auttanut. Ei everstinrouva itse eikä mrs. M. eikä miss Harriet M. tai vanha mamselli S. ollenkaan välitä puhua kanssani saaresta. Tuntuu kuin heillä olisi ollut siellä niin ikävää, että he eivät tahdo edes kertoa siitä. En voisi kuvitellakaan mitään tarumaisempaa kuin oleskella yhdellä Vähistä Antilleista, mutta kaikista neljästä, jotka tunnen ja jotka ovat olleet siellä, on varmasti paljon hienompaa asua Tukholmassa.

Everstinrouva on hyvin kiltti, ja kun vain ei ole kysymystä Isoista tai Vähistä Antilleista, on hän puhelias ja avomielinen ja juttelee kanssani kaikesta, aivan kuin olisin täyskasvuinen. Kerran hän sanoi olevansa oikein kiitollinen, kun hän saarilla oli saanut oppia puhumaan englantia ja ranskaa, sillä muutoin hänellä ei nyt olisi ollut millä ansaita, paitsi pientä eläkettään. Nyt hän ei ansainnut ainoastaan englannintunteja antamalla, vaan hän ja neiti S. olivat vuokranneet suuren huoneiston ottaakseen luokseen nuoria tyttöjä täysihoitoon. Heillä oli jo talo täynnä, sillä ihmiset panivat mielellään tyttärensä sinne, missä aina puhuttiin vieraita kieliä.

Oriel-eno ja everstinrouva ovat kaukaista sukua, ja eno ja täti kehuvat häntä, kun hän on niin neuvokas ja elättää itse itsensä. He sanovat, että hän on niin tarmokas ja niin kekseliäs, ja ehkä kyllä onkin, mutta nyt hän on keksinyt kutsua kaikki oppilaansa ja tyttönsä englanninkieliseen leikki-iltaan juuri tänään. Ja minä osaan kyllä hiukan puhua englantia rouvan ja muitten kanssa, jotka ovat olleet St. Barthélemyssä, mutta mahtaa olla aivan kauheaa leikkiä englanniksi, kun joukko ihmisiä kuuntelee, niin että olisinpa toivonut, että rouva ei olisi keksinyt juuri tätä, vaan jotain muuta, jossa minun ei olisi tarvinnut olla mukana.

Sunnuntaina 15. p:nä maaliskuuta.

Tänään sataa ja tuulee ja tulee lunta, niin että en voi tehdä muuta kuin istua sisällä ja kirjoittaa päiväkirjaa.

Olin pyytänyt everstinrouvalta, että minun ei olisi tarvinnut tulla englanninkieliseen leikki-iltaan, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhettakaan. Hän väitti, että minulla olisi siellä hyvin hauskaa ja hyödyllistäkin. Sitä paitsi hän oli pyytänyt tätiä antamaan Elinin ja Allanin tulla mukaan, vaikka he eivät vielä ole alkaneet lukea englantia, ja kun kerta heidän piti lähteä, niin enhän minä voinut jäädä kotiin.

Elin ja Allan ovat niin suloisia ja niin hyvin puettuja eivätkä yhtään ujoja seurassa (niinkuin eivät muutkaan tukholmalaislapset), että ei ollut ollenkaan väliä, vaikka he eivät osanneet englantia, Kaikki isot tytöt, jotka asuivat everstinrouvan luona, vallan ihastuivat heihin. Mutta itsestänihän tiesin, että olin sekä ruma että nilkku ja että pukuni ei ollut lainkaan sievä ja että kotitekoiset kenkäni olivat hyvin kömpelöt, niin että olin varma, että minulle kovasti naurettaisiin, jos vielä kaupanpäällisiksi tekisin virheitä englannissa.

Kun kaikki olivat saapuneet, istuutui everstinrouva ruokasaliin, joka on hyvin suuri, ja me toiset sijoituimme hänen ympärilleen ja rupesimme leikkimään "laiva on lastattu" englanniksi, ja se oli hyvin vaikeaa. Sillä kun hän, joka oli olevinaan laivan kapteeni, sanoi: "laiva on lastattu a:lla tai b:llä" (tai millä muulla kirjaimella tahansa) ja heitti nenäliinansa jollekin meistä, niin piti nenäliinan saajan olla valmis vastaamaan jotakin, joka alkoi a:lla tai b:llä, esim. amethysts tai bread tai jotain muuta, sen kirjaimen mukaan mikä oli mainittu, ennen kuin heittäjä oli ehtinyt laskea kahteenkymmeneen. Alussa pelkäsin kovasti, mutta onnistuin paremmin kuin olin uskaltanut toivoa. Joka kerta, kun nenäliina heitettiin minulle, osasin keksiä englantilaisen sanan.

Useat everstinrouvan täysihoitolaisista olivat täysikasvuisia nuoria tyttöjä, joitten tapana varmaan oli käydä suurissa tanssiaisissa tai hienoissa teattereissa joka ilta, ja he nyrpistivät nenäänsä eivätkä olleet lainkaan tyytyväisiä, kun heidän piti istua ja leikkiä kuin pikku lapset. Vallankin muuan pitkä, tumma, kaunis tyttö, jonka nimi oli Ida v. K., oli pahalla tuulella. Hän mumisi melkein ääneen, että tämä ei ollut mitään aikaihmisille, ja minä luulen, että rouva kuuli, sillä hän rupesi näyttämään hyvin väsyneeltä ja pettyneeltä. Miss Harriet M. oli niin kiltti ja auttoi isoäitiään pitämään yllä hyvää mieltä, mutta siitä huolimatta oli meillä jokaisella ikävä.

Tämä oli aivan kuin joulukesteissä kotona, Silloin aletaan aina leikkiä "laiva on lastattu" ja muita älyleikkejä, kuten me kutsumme niitä kotona Värmlannissa, ja niin kauan kuin jaksamme jatkaa, on meillä aina mahdottoman ikävää. Mutta kun emme enää kestä, alamme leikkiä sokkosia tai "sido kauraa" ja "kolmas pyörä vaunun alla" ja muita leikkejä, joissa on edes vauhtia ja liikettä, ja silloin meillä tavallisesti alkaa sellainen ilo ja nauru ja hälinä, että katto on lentää ilmaan.

Eihän ollut hyvä tietää, kävisikö samoin täällä Tukholmassa, mutta minun ymmärtääkseni jotain oli tehtävä, sillä everstinrouvan leikki-ilta oli menossa vallan piloille. Sillä aikaa kuin me ikävissämme koetimme kestää älyleikit, hiipivät isot tytöt toinen toisensa jälkeen seurasta ja menivät omiin huoneisiinsa, niin että viimein me vieraat olimme melkein ainoat leikkijät.

Silloin rohkaisin mieleni ja kysyin everstinrouvalta, emmekö voisi saada leikkiä sokkosia tai "kissaa ja hiirtä" tai jotain muuta hauskaa, ja ajatelkaas, hän tuli oikein iloiseksi ehdotuksesta, ja myöskin ne, jotka eivät vielä olleet ehtineet hiipiä tiehensä, pitivät sitä hyvänä. Suuri ruokapöytä työnnettiin nurkkaan ja piano toiseen, ja rouva ja miss Harriet ja vanha mamselli S. ja minä ja jotkut muut asetuimme piiriin keskelle lattiaa leikkimään kissaa ja hiirtä. Se oli englanniksi "Puss puss in the ring". Elin-serkku sai ruveta kissaksi, ja Allan-serkku rupesi rotaksi, ja he olivat nopeita ja notkeita ja ajoivat toisiaan piiristä ulos ja sisään, niin että siitä nousi ilo ja nauru ja kovaa ääntä aivan kuin Värmlannin joulukesteissä.

Sitten rupesi miss Harriet kissaksi, ja minä rotaksi, ja minut sai tietysti heti kiinni, ja silloin naurettiin vielä enemmän. Mutta kaikkein pahinta oli, kun minusta tuli kissa ja Elinistä rotta, sillä enhän minä lainkaan voinut tavoittaa häntä, vaan sain juosta loppumattomiin, ja silloinkos ilo nousi, kun Elin oli niin kepeä ja ketterä ja sievä, että piirissä seisojat taputtivat hänelle käsiään ja miss M. viimein otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Mutta kun täysihoitolaiset kuulivat, kuinka iloista nyt oli ruokasalissa, aukaisivat he ovensa vallan hämmästyneinä, ja toinen toisensa jälkeen tuli takaisin meidän luoksemme. Ja sitten he leikkivät kissaa ja hiirtä, niin että nurkat heiluivat. Ja varsinkin neiti v. K., joka pahimmin oli nyrpistänyt nenäänsä, sai eloa leikkiin, ja se oli mielestäni niin hauskaa everstinrouvan tähden.

Mutta juuri kun meillä oli kaikkein hauskinta, katsoi neiti v. K. kelloa ja sanoi everstinrouvalle, että hänen oli mentävä, sillä hänen sulhasensa tulisi iltajunalla Upsalasta. "Vai niin, tuleeko hän", sanoi everstinrouva. "No ymmärränhän minä, että sinun täytyy jättää meidät. Mutta etkö tahdo ottaa häntä kanssasi tänne? Sano ylioppilaallesi, että hän on hyvin tervetullut!" Niin, neiti v. K. lupasi koettaa, mutta hän ei näyttänyt siltä, kuin uskoisi sen onnistuvan.

Niin hän meni, mutta meillä oli silti yhtä hauskaa. Me leikimme sokkosta ja "myrsky nousee" -leikkejä, ja pitkiksi ajoiksi unohdimme aivan englanninkielen. Harriet M. oli hyvin kiltti, ja hän opetti meille pari englantilaista lastenlaulua, jotka me lauloimme tanssien. Ja sekin oli oikein hauskaa.

Aika meni niin nopeasti, että emme huomanneetkaan, ennen kuin kello löi yhdeksän. Silloin piti ruokasalissa kattaa illallispöytää, ja me leikkijät saimme vetäytyä rouvan vierashuoneeseen. Se ei ollut likimainkaan niin suuri kuin ruokasali, joten meidän täytyi tyytyä hiljaisempiin leikkeihin.

Harriet ehdotti, että alkaisimme etsiä esinettä, kun joku soitti, ja rouva pyysi minua kääntymään ja peittämään silmäni siksi aikaa kuin he kätkivät Harrietin sormuksen.

"Eikö ole parempi, että hän menee neiti v. K:n huoneeseen?" sanoi Harriet ja aukaisi oven huoneeseen, joka oli aivan vierashuoneen vieressä. "Ei kai tee mitään, vaikka hän seisoo siellä silmänräpäyksen." Niin, se oli kaikkien mielestä parempi, sillä silloin he voivat neuvotella piilopaikasta, minun voimatta kuulla vähintäkään, ja seuraavassa sekunnissa seisoin yksinäni neiti v. K:n huoneessa.

Siellä oli keskellä lattiaa kaunis pyöreä pöytä, ja pöydällä paloi korkea öljylamppu, ja lampun alla oli suuri valokuva, suurin, mitä koskaan olen nähnyt. Ymmärsin heti, että se oli nti v. K:n sulhanen, jota hän nyt oli mennyt asemalle vastaan. Hän oli varmaankin järjestänyt kaiken noin, lampun ja kuvan, jotta sulhanen saisi nähdä itsensä heti kun hän tuli huoneeseen.

Mielestäni neiti v. K. oli siinä tehnyt, kauniisti, ja menin pari askelta lähemmäksi vähän katsoakseni. Ja silloin en voinut olla tuntematta ylioppilastani.

Tällä kertaa ei kysymyksessä ollut mikään erehdys. Se ei ollut prinssi Kustaa eikä kukaan muukaan, vaan hän itse, pienintä piirrettä myöten.

En ollut huoneessa minuuttia kauempaa, kun minut kutsuttiin ulos. Mutta nyt kyllä näkyi, että olin ollut Tukholmassa puolitoista kuukautta siitä päivästä, jolloin tulin niin kauhean hämilleni, kun oikeusneuvoksetar B. kysyi, ketä minä oikein ikkunassa odottelin. Nyt ei minusta näkynyt yhtään, mitä tunsin. Päätin keskittää ajatukseni vain musiikkiin ja sormukseen, ja löysinkin sen ihan kädenkäänteessä.

Ja sitten minä leikin ja join teetä ja puhuin vuoroon englantia ja ruotsia ja nauroin ja olin melkein iloisempi kuin kukaan muu.

Koko ajan pelkäsin, että neiti v. K. ja hänen sulhasensa tulisivat, sillä olihan everstinrouva pyytänyt neitiä ottamaan sulhasensa illalliselle, mutta onneksi he eivät tulleet.

Kun vihdoinkin saimme lähteä, oli everstinrouva H. niin ystävällinen ja kiitti minua siitä, että olin lisännyt niin paljon yleistä hauskuutta, ja hänen kiitoksensa olisi tehnyt minut kovin iloiseksi, jos olisin saanut sen joskus toiste enkä juuri sinä iltana.

YHDEKSÄS VIIKKO.

Maanantai-aamuna 17. p:nä maaliskuuta.

Olin jo päättänyt, etten koskaan enää kirjoittaisi ylioppilaastani päiväkirjaan, mutta toissayönä näin niin kauniin näyn, etten voi olla siitä kertomatta, vaikkakin se oli hänestä.

Kun menin maata, olin tietysti surullinen ja sydäntä särki. Mutta samalla olin niin väsynyt kaikesta leikkimisestä ja juttelusta, että nukahdin niin pian kuin olin heittäytynyt lastenhuoneen pikku sohvalle. Kuitenkaan en nukkunut pitkään, sillä juuri kun Klaran torninvartija puhalsi kahta, olin jälleen hereillä.

Minua oikein peloitti kun heräsin, sillä tiesinhän, että niin pian kuin taas ummistaisin silmäni, näkisin Sotbråtenin Maritin istumassa sohvan selkämyksellä ja nauravan pilkallisesti sen vuoksi, että ylioppilaani, joka oli ollut turvanani koko Tukholman-ajan, nyt oli kihloissa.

Minä makasin ja koetin pitää silmiäni auki niin kauan kuin suinkin, mutta viimein kuitenkin luomet painuivat umpeen. En sentään nähnyt Sotbråtenin Maritia, vaan hyvin ihanan näyn: korkean kalliosaaren, joka kohosi kirkkaansinisestä merestä.

Pienen saaren korkeimmalla huipulla kohosi valkea marmoripalatsi, jonne leveät, moniosaiset portaat veivät. Palatsin ja portaiden ympärillä oli valtavia puita, joiden oksilta riippui kyynäränpituisia kukkaterttuja ja jotka kantoivat hedelmiä, suuria kuin kaalinpäät. Sellaisia puita en ollut koskaan ennen nähnyt, ja niin minä ymmärsin, ettei saari kuulunut mihinkään Ruotsin saaristoon, vaan sijaitsi kaukana, jossakin troopillisessa maanosassa.

Mutta siitä huolimatta liehui palatsin korkeimmassa tornissa oma sinikeltainen ruotsalainen lippumme, ja kun kerta Ruotsilla on vain yksi ainoa alusmaa, ymmärsin, ettei näkemäni saari voinut olla mikään muu kuin S:t Barthélemy.

Saaren rannassa oli pieni kaupunki, ja jokaisen talon harjalla liehui Ruotsin lippu. Oli aivan kuin olisi vietetty jotain juhlaa taikka odotettu huomattavia vieraita. Jälkimmäinen oli luultavinta, sillä suuret ihmisjoukot olivat kokoontuneet rantaan aivan kuin matkustajia vastaan.

Nyt näkyi merellä suuri höyrylaiva, ja siitä lähti soutuvene, sekin Ruotsin lipulla koristettu, ja suuntasi kulkunsa saareen.

Kun soutuvene lähestyi, alkoivat kaikki rannalla olijat heiluttaa isoja, valkeita panamahattujaan. Silloin minä huomasin selvästi, etteivät he olleet eurooppalaisia, vaan että heidän kasvonsa olivat mustat tai punertavat. He huusivat täyttä kurkkua ranskaksi: Vive le gouverneur! (Eläköön kuvernööri!) Olin nyt ihan varma asiastani ja tiesin, että saari todellakin oli St. Barthélemy.

Mutta soutuveneessä, joka voimakkaiden airoparien kuljettamana lähestyi rantaa, seisoi nuori mies, yllään hyvin kaunis univormu, ja hänen rinnallaan nuori nainen, hänkin erinomaisen hienossa puvussa.

Tunsin siinä samassa heidät molemmat. Mies ei ollut kukaan muu kuin ylioppilaani, ja nuori nainen hänen rinnallaan oli kaunis Ida von K., jonka olin tavannut everstinrouvan kutsuissa.

Kaikki oli niin kaunista, kukkea saari, viittoilevat ihmiset rannalla ja nuo kaksi nuorta, jotka onnesta säteillen tulivat heleänsinistä merta, mutta en voinut auttaa, että minun teki kipeää nähdä heitä, ja avasin äkkiä silmäni.

Kaikki katosi siinä samassa. Vain musta pimeys ympäröi minua.

Mutta silloin minusta tuntui, että olin ollut hyvin typerä. Miksi en kestänyt vielä pientä hetkeä saadakseni tietää, mitä kaikki oikein merkitsi!

Ummistin silmäni uudelleen, mutta näky oli muuttunut, ja minä istuin soutuveneessä (tietenkin näkymättömänä) ylioppilaan ja Ida von K:n vieressä ja kuulin heidän puhelevan, miten ihmeellistä oli, että he nyt olivat naimisissa ja saisivat asua kuvernöörinä ja kuvernöörin rouvana ihanalla St. Barthélemyn saarella, joka oli Antillein helmi.

"Me saamme kiittää Selma Lagerlöfiä onnestamme", sanoi ylioppilas. "Hän teki todella kovin kauniisti ollessaan niin kiitollinen siitä, että olin jutellut hänen kanssaan eräällä rautatiematkalla."

"Selma Lagerlöf...?" sanoi nuori kuvernöörin rouva. "Eikö hän ollut pieni mitätön nilkku tyttö, jonka kerran tapasin täti H:n luona, kun siellä oli englanninkielinen leikki-ilta?"

"Olkoon miten nilkku hyvänsä", sanoi ylioppilas, "mutta voit olla ihan varma, että hänestä vielä tulee jotakin."

"Oikeastaan on ihme, ettei hän tullut mustasukkaiseksi saadessaan kuulla, että sinä olit kihloissa", sanoi kuvernöörin rouva ja hymähti.

"Niin epäjalo tunne kuin mustasukkaisuus ei koskaan voi saada sijaa Selma Lagerlöfin rinnassa", sanoi ylioppilas. "Hän oli jotain merkillistä tietä saanut selville syntyperäni salaisuuden, ja tietäessään, että me molemmat olimme köyhiä, hän pyrki kuningas Oskar toisen puheille, joka on lihallinen setäni, ja kertoi kuinka kaikki oikein oli ja kehoitti tätä asettamaan minut syntyperääni vastaavaan asemaan."

"Olet siis kiitollisuudenvelassa Selma Lagerlöfille siitä, että nyt olet S:t Barthélemyn kuvernööri", sanoi nuori rouva ja loi mieheensä säteilevän katseen.

"Niin, juuri hän neuvoi setääni antamaan minulle tämän viran", sanoi ylioppilas. "Ja sen rakkaampaa en olisi voinut saada."

Mutta kun kuulin ylioppilaani puhuvan minusta tähän tapaan, tulin hyvin iloiseksi. Sydäntä ei enää särkenyt, vaan olin ihan rauhallinen. Toivottavasti otan opikseni sen, mitä näin ja kuulin yöllä, toimiakseni aina yhtä jalosti ja ylevästi kuin äsken mielikuvituksessani.

Keskiviikkona 19. p:nä maaliskuuta.

Eilen, juuri kun olin lähtemässä everstinrouva H:n luo läksykirjat kainalossa, juolahti mieleeni, että ylioppilas saattoi hyvinkin olla vielä Tukholmassa ja että mahdollisesti tapaisin hänet everstinrouvan luona. Hänhän voisi olla morsiantaan tapaamassa, ja minä saattaisin tulla häntä vastaan portaissa tai eteisessä.

Mutta vaikkakin sunnuntaiyönä olin ollut niin jalomielinen ja tehnyt hänet S:t Barthélemyn kuvernööriksi, jotta hän saisi mennä naimisiin neiti von K:n kanssa, en ollenkaan tahtonut tavata häntä nyt, kun tiesin, että hän oli kihloissa.

"Jospa tämän ainoan kerran voisin jäädä pois englannin tunnilta!" ajattelin. "Enhän ole ollut poissa ainoaltakaan koko lukukauden aikana, niin että eihän se voi olla niin vaarallista."

Minusta se ihan mainiosti kävi laatuun, ja yht'äkkiä huomasin kääntyväni keskellä katua ja vaeltavani kotiinpäin.

Olisi ollut liian vaikeata mennä tunnille. Jos joutuisin tapaamaan ylioppilaan, saattaisin vaikka pyörtyä mielenliikutuksesta. Ja ajatelkaas, mikä liemi siitä syntyisi!

Parasta olisi palata kotiin ja sanoa tädille, että aloin kadulla tuntea itseni niin sairaaksi, että minun piti kääntyä takaisin.

Se oli muuten ihan totta. Ihan pisti sydämeen, kun vain ajattelinkin, että minun ehkä pitäisi tavata ylioppilasta, niin että tuskin voin ottaa yhtään askelta.

Kun olin kulkenut hetken ja ehtinyt melkein Klaran rantakadulle, ajattelin että minun olisi paras jäädä kadulle koko tunniksi, niin ettei minun ollenkaan tarvitsisi sanoa tädille olevani sairas. Olin hyvin tyytyväinen tähän keksintöön ja käännyin ilman muuta eräälle monista pienistä Klarankaduista.

Mutta samassa avattiin erään liikkeen ovi, jonka ohi juuri olin kulkemaisillani, ja ulos tuli suurikokoinen, ruma ja vanha ihminen, yllä valkea harsoleninki ja valkea suvihattu, jota iso punainen ruususeppele koristi. Vaikka oikeastaan on väärin sanoa, että leninki ja hattu olivat valkeat, sillä ne olivat harmaat loasta kuten niiden omistajakin. Harsot ja nauhat liehuivat hänen ympärillään ja näytti siltä kuin ne olisivat äsken viruneet savikuopassa.

Ymmärsin heti, että ihminen, joka kylmässä talvipakkasessa oli pukeutuneena suvihattuun ja harsoleninkiin, ei voinut olla kukaan muu kuin "Riepuneiti", josta minä olin kuullut niin usein puhuttavan, mutta jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Minusta tuon raukan kohtalo aina oli ollut niin romanttinen, Riepuneidin, joka oli tullut hulluksi ja nyt talvet ja suvet kuljeskeli jonkinlaisessa morsiuspuvussa sen vuoksi, että sulhanen oli hänet hylännyt.

Tietysti minä pysähdyin heti hänet nähdessäni, voidakseni oikein katsella häntä, mutta hän tuskin huomasi minua, vaan seisoi liikkumattomana liikkeen oven edessä ja tuijotti ylös ilmaan.

Äkkiä hänen kasvonsa vääntyivät ihan kauheasti, ja hän kohotti käsivartensa taivasta kohti. Ja sitten hän puhkesi kaameaan huutoon taikka oikeammin ulvontaan, vai mitä sanaa minun pitäisi käyttää.

"Voi hyvä Jumala, miksi täytyy minun rakastaa uskotonta miestä!" hän parkaisi. En koskaan ole kuullut niin hirveätä huutoa. Ääni ei ollut ollenkaan ihmisen ääni, oli aivan kuin jokin villipeto olisi kiljahtanut, leijona tai tiikeri. Eiväthän sanat olleet niin kauheat, kauheinta oli juuri se, että kaikki oli kuin pitkällistä ulvontaa.

Vielä kerran hän huusi samat sanat, mutta silloin en enää voinut jäädä paikoilleni. Minä en kävellyt, minä juoksin koko matkan everstinrouva H:n luo, ja tullessani perille en ollut myöhästynyt muuta kuin kymmenen minuuttia.

Everstinrouva tuli iloiseksi nähdessään minut. Minä pyysin kovasti anteeksi myöhästymistäni, mutta hän sanoi, ettei ollut ollenkaan vaarallista, vaikka olin erehtynyt ajasta, kun kerta mitään pahempaa ei ollut tapahtunut. Hän oli jo luullut, että olin sairastunut, ja oli juuri ollut aikeissa lähettää palvelustyttönsä Afzeliuksille kysymään, miten minun laitani oli.

Niin että minun olisi voinut käydä hullusti, ellen olisi tavannut Riepuneitiä, joka peloitti minut oikealle tielle.

Torstaina 20. p:nä maaliskuuta.

En voinut olla kertomatta everstinrouvalle, että olin tavannut Riepuneidin ja että hän oli ollut niin hirveän kaamea. Everstinrouvasta se oli hyvin mielenkiintoista, hän oli vallan järkyttynyt.

"Niin, rakkaus on hirveää", hän sanoi moneen kertaan. "Maailmassa ei ole mitään niin hirveää kuin rakkaus."

Vähän myöhemmin päivällä.

Minusta alkaa tuntua siltä, että on parasta, että ylioppilas on kihloissa. Jos olisin joutunut naimisiin hänen kanssaan, ei minulla varmastikaan olisi ollut aikaa kirjoittaa romaaneja, ja sitähän minä sentään aina olen himoinnut.

Sitäpaitsi, tavattuani Riepuneidin on rakkaus alkanut minua peloittaa.

Mitähän elämyksiä everstinrouvalla on mahtanutkaan olla, kun hän näytti niin pelästyneeltä?

KYMMENES VIIKKO.

Maanantaina 24. p:nä maaliskuuta.

(Kun minä tänään asetuin tänne vierashuoneeseen kirjoittamaan, tapahtui Axel Oxenstiernan ja minun välillä jotain ihmeellistä, mutta siitä saan kertoa toiste.)

Koko eilisen aamupäivän olimme Karoliinisessa laitoksessa. Niin, tietystikään eivät täti ja eno olleet mukana, ei myöskään vanha Ulla, mutta me, Elin ja Allan ja minä ja molemmat palvelijattaret, kolusimme koko laitoksen ihan läpikotaisin, kellaria ja ullakkoa myöten.

Kotoa lähtiessämme iloitsimme kovasti, että saisimme nähdä Karoliinisen laitoksen. Päivä oli raikas ja kirkas, ja minusta kaikki oli niin kaunista. Minun täytyi ihan pysähtyä ja katsella ympärilleni, kun kuljin Kungsholmin sillan yli. Muistin Elin Laurellia, joka usein sanoo, että silloilla on niin kaunista. Hänestä ei näköala höyrylaivan kannelta ole mitenkään erikoinen, sillä silloin hän on liian lähellä veden pintaa eikä voi saada mitään yleiskatsausta, mutta hänestä on viehättävää seisoa korkealla sillalla ja katsoa pitkää vesitietä ylös ja alaspäin. Ja kun eilen aamupäivällä kuljin Kungsholmin sillan yli, ajattelin, että Elin Laurell oli oikeassa.

Tädin keittäjättärellä on täti, joka on naimisissa Karoliinisen laitoksen vahtimestarin kanssa, ja aina kun keittäjätär on käynyt vierailulla tätinsä luona, hän kehuskelee, miten paljon ihmeellistä ja kaunista hän on saanut nähdä. Hän sanoo, että Karoliininen laitos on paljoa hauskempi kuin sekä Linna että Kansallismuseo.

Kun kerta keittäjätär lakkaamatta kehuskeli Karoliinista laitosta, tulimme me lapset tietenkin kovin uteliaiksi ja tahdoimme päästä katsomaan sitä ihanuutta. Me pyysimme, että hän kysyisi tädiltään, emmekö mekin saisi tulla sinne, ja eilen aamulla kutsuttiinkin meidät kaikki, Elin ja Allan ja minä ja sisäkkö, juomaan kahvia Karoliinisen laitoksen vahtimestarin luo. Mutta mitä laitoksen katselemiseen tulee, oli täti sanonut, että sitä ei voinut ajatellakaan, sillä se oli kiellettyä.

Me tulimme hiukan noloiksi, kun kuulimme tämän, mutta keittäjätär lohdutti meitä ja sanoi, että kunhan me vain olemme siellä, pitää hän huolen siitä, että saamme nähdä kaiken, mitä siellä on.

Tietysti me kysyimme tädiltä ja enolta saisimmeko me lapset ja sisäkkö ja keittäjätär mennä kahville keittäjättären tädin kotiin, ja tietysti me saimme luvan. Täti ja eno sanoivat, että vahtimestarinrouva oli oikein kiltti, kun hän pani toimeen kahvikutsut meitä varten, ja kiltisti se olikin tehty.

Heti kun tulimme vahtimestarin asuntoon, näimme suuren kahvipöydän, ja meitä pyydettiin istumaan ja pitämään hyvänämme. Me joimme jokainen kaksi kuppia (ajatelkaas, jos täti olisi sen tietänyt!) ja söimme paljon leipää lisäksi, ja kaikki maistui mainiolta. Täti oli ystävällinen ja puhelias, ja eräs nuori sisarentytär, joka oli ompeluopissa, oli hyvin vilkas. Meillä olisi ollut oikein hauskaa, ellemme koko ajan olisi olleet levottomia siitä, ettemme pääsisi katsomaan laitosta ja näkemään kaikkia sen ihanuuksia.

Niin kauan kuin suinkin koetimme uskotella, ettei vahtimestarinrouvan tervehdys ollut niin vakavasti tarkoitettu, mutta kun hän ihan rauhassa jäi istumaan ja juttelemaan kahvipöydän ääreen, kävimme yhä levottomammiksi. Me nyykäytimme päätä ja vilkutimme silmää keittäjättärelle, että tämä kehoittaisi tätiä nousemaan, sillä emmehän me muuten ehtisi nähdä kaikkia kauniita saleja, ennenkuin olisi aika palata kotiin.

Mutta kun keittäjätär alkoi puhua siihen suuntaan, että nyt olimme tarpeeksi levähtäneet ja jaksaisimme ruveta vähän katselemaan laitosta, pudisti vahtimestarinrouva päätään ja sanoi, että hänen oli mahdotonta päästää meitä sisään, kun olimme niin pieniä. Me emme ymmärtäisi olla vaiti. Hän ei ollut tiennyt, että me olimme niin pieniä.

Keittäjätär vakuutti, että me osaisimme olla vaiti, niin, hän luuli, että vaikka joku kiduttaisi meitä hehkuvilla raudoilla pakottaakseen meitä puhumaan, me kuitenkin olisimme vaiti.

"Enkä minä edes usko, että se olisi heille hyväksi", sanoi vahtimestarinrouva. "En tietänyt, että he olivat niin pieniä."

"Eivät kai he koskaan saa nähdä mitään, joka olisi tämän hyödyllisempää", sanoi keittäjätär. "Minä ihan häpeän, sillä olen luvannut heille, että nyt he saisivat nähdä paikan, joka on merkillisempi kuin sekä Linna että Kansallismuseo."

Hän oli ihan itkuun purskahtamaisillaan, niin kuin me lapsetkin. Minä ainakin olin kuvitellut, että pääsisimme palatsiin, jossa oli ihania tauluja ja kuvapatsaita ja suihkulähteitä. Luulin, että se olisi vähän Alhambran Leijonanpihan tapaan, jonka kuvan olin nähnyt eräässä kirjassa Mårbackan vierashuoneen pöydällä, niin että olin hyvin pettynyt. Nythän minä kyllä tiedän, että Karoliininen laitos on vain oppilaitos niitä varten, jotka aikovat lääkäriksi. Mutta sitä en edes aavistanutkaan eilen, tullessani sinne.

Vahtimestarinrouva piti topakasti puoliaan, enkä luule, että hän olisi taipunut, ellei sisarentytär olisi ehdottanut, että hän näyttäisi meille edes luentosalit. Eihän niissä ainakaan ollut mitään vaarallista.

Siihen rouva kyllä suostui, mutta muuta kuin luentosalit emme totisesti saisi nähdä.

Tiistaina 25. p:nä maaliskuuta,

Maarian Ilmestyspäivänä.

(Tänään kävimme katolisessa kirkossa, täti ja minä, ja sielläkin tapahtui jotain ihmeellistä, mutta ensiksi minun täytyy kirjoittaa loppuun Karoliinisesta laitoksesta.)

Me tulimme suuriin saleihin, joissa oli katedereja ja penkkejä ja mustia tauluja. Siellä ei ollut paljon merkillisempää kuin Östanbyn kansakoulussa, lukkari Melanozin luona, vaikkakin huoneita tietysti oli monin verroin enemmän ja ne olivat monin verroin suuremmat.

Mutta mikään ei muistuttanut vähintäkään Alhambraa. Keittäjätär ei voinut olla huomaamatta, että olimme pettyneet.

"Odottakaapas vähän!" hän sanoi. "Nyt me tullaan kaikkein merkillisimpään."

Eräässä salissa oli penkillä kokonainen pino monivärisiä kuvatauluja. Nyt pääsi keittäjätär oikein vauhtiin. Hän ripusti kuvan toisensa jälkeen mustalle taululle ja selitti, mitä ne oikein kuvasivat. Siinä oli luusto ja sydän ja verenkierto ja hermosto ja ruoansulatuselimet.

Kuvataulut olivat suuria ja komeita, ja minusta niitä olisi ollut kovin hauska katsella, ellen koko ajan olisi odottanut näkeväni marmorisaleja ja suihkukaivoja.

Yht'äkkiä keittäjätär pani kaikki kuvat entiselle paikalleen.

"Niin, eihän tämä mitään ole", hän sanoi vähän harmissaan. "Lasten olisi pitänyt nähdä yläkerrosten kapistukset. Mutta sinnehän emme pääse."

Hän katsahti vetoavasti tätiin, mutta mikään ei auttanut, ja meidän piti tyytyä luentosaleihin.

"Minä saan sitten hävetä joka Jumalan päivä", sanoi keittäjätär vielä kerran, "kun kerta olen sanonut, että tämä täällä on merkillisempää kuin sekä Linna että Kansallismuseo."

Sisarentytär oli uskollisesti meidän puolellamme. Hän sanoi, että oli ihan synti ja häpeä, etteivät juuri nämä lapset, jotka olivat niin viisaita, saaneet nähdä mitään parempaa. He kai lähtisivät kotiin siinä uskossa, ettei Karoliininen laitos ollut muuta kuin tavallinen pientenlastenkoulu.

Tuo 'pientenlastenkoulu' kai vaikutti. Vahtimestarinrouva ajatteli, että hänen laitokselleen olisi häpeäksi, ellemme me, Elin ja Allan ja minä, näkisi mitään niistä ihmeistä, joita täällä oli. Hän kouraisi lujasti suurta avainkimppua, jota kantoi muassaan, ja avasi oven seuraavaan kerrokseen.

Nyt saimme nähdä kuvatauluja, jotka esittivät kaikenlaisia viallisia jäseniä ja viallisia ruumiita sekä mitä erilaatuisimpien tautien kuvia, kuten syövän ja isonrokon ja ihottumien ja paiseiden ja haavojen.

"Eikö lapset tykkää, että tämä on kaunista ja hauskaa?" sanoi keittäjätär. "Onhan tämä toista kuin tiatterissa!"

"Niin, tämä on nyt sitä todellisuutta, tämä", sanoi vahtimestarinrouva. "Tällaista elämä oikein on. Teatteri on vain leikkiä."

Hän oli nyt yhtä innostunut kuin keittäjätär ja sisarentytär näyttämään meille kaikkea. Hän oikein pelkäsi, että saattaisimme kulkea jonkin merkillisen ohi.

Me saimme tulla huoneeseen, jossa oli hyllyt ja pöydät täpötäynnä pieniä ja isoja lasitölkkejä.

"Katsokaas tänne!" sanoi vahtimestarinrouva. "Voiko Selma arvata, mitä tämä on olevinaan? Se on lapsi, jolla on kaksi päätä."

"Ja tämä pikku rumilas lasitölkissä on kerran kaivettu esiin ihmisen vatsasta", sanoi sisarentytär.

Sitten he näyttivät meille kampurajalkoja ja kihtinystyröisiä käsiä kipsijäljennöksinä.

"Voi jee kun olis mies", sanoi keittäjätär, "niin että pääsis tohtoriks ja sais tulla ja mennä niinkuin lystäis."

Viimeksi näimme erään ullakkokomeron, jonne oli majoitettu rivi luurankoja. Eräs niistä oli niin pitkä, että meidän täytyi kysyä, oliko se ihmisen.

"On toki", vastasi vahtimestarinrouva, "se on 'Pitkän lappalaisnaisen' luuranko. Hän oli kuulemma aikoinaan hyvin kuuluisa."

Kun kapusimme alas ullakolta, olin niin väsynyt, etten oikeastaan olisi tahtonut nähdä enää mitään. Mutta keittäjätär sanoi, että nyt tultiin siilien kaikkein hauskimpaan, kellarikerrokseen.

Siinä samassa hän kääntyi tätiinsä. "Onkos niitä tänään?" hän kysyi matalalla äänellä.

"On", sanoi täti, "meillä on pari kappaletta. Emme ole saaneet kuin neljä. Mutta etkö menisi yksin? Eihän se ole lapsille."

Mutta keittäjätär sanoi, että kun kerta olimme saaneet nähdä kaiken muun, pitäisi meidän saada nähdä vielä tämä. Sillä sitä oli mahdoton unohtaa. Ja kiltti vahtimestarinrouva myöntyi.

Hän vei meidät nyt alas kellarinportaita, mutta samassa lehahti vastaamme niin inhottava haju, että pysähdyimme siihen paikkaan.

"Niin, kyllähän ne likoavat vedessä", sanoi vahtimestarinrouva, "mutta sittenkin on mahdotonta pitää niitä tuoreina. Eikä mikään tunkeudu niin joka paikkaan kuin ruumiinhaju."

"Kas, kyllä mar lapset ymmärtää että ne tuo tänne kaikki ittens tappaneet", sanoi keittäjätär, "niin että lääkäriks lukevat voi niit leikata."

Me olimme tulleet suureen kellarihuoneeseen, joka oli ihan valoisa, mutta siellä haisi niin pahalta, että meidän täytyi tukkia nenämme.

"Mutta eiköhän olisi paras kääntyä?" sanoi vahtimestarinrouva.

"Yks hetki vain!" sanoi keittäjätär ja avasi oven.

Minä seisoin ihan hänen vieressään, mistä näkyi pitkähköön, puolipimeään huoneeseen. Pitkin toista pitkääseinää oli lavitsa, ja sen ylle pisaroi lakkaamatta hienoa sadetta. Lavitsalla makasi neljä kuollutta, päät seinään ja jalat huoneeseen päin, ikään kuin he olisivat maanneet suuressa yhteisvuoteessa.

Minä näin heidät vain sekunnin ajan, mutta tiedän ihan miltä he näyttivät. Lähinnä ovea makasi vanha ukko, jonka parta oli takkuinen ja mustanharmaa ja nenä terävä. Hänellä oli yllään takki, joka ulottui niin pitkälle, ettei hänestä näkynyt muuta kuin jalat, mutta ne olivat paljaat ja täynnä pahkoja ja haavoja. Ellei jalkoja olisi näkynyt, ei ukkoa olisi ollut vaikeata katsella.

Ukon vieressä makasi nuori nainen. Niin, ei aivan nuori hänkään, noin kolmekymmenvuotias. Hän oli kookas ja hirveästi pöhöttynyt. Monesta kohdin olivat vaatteet riekaleina, niin että harmaankelmeä iho paistoi esiin. Kasvot olivat vähemmän pöhöttyneet kuin ruumis, niin että voin nähdä, että hän oli ollut kaunis.

Hänen vieressään oli poikanen, noin viiden tai kuuden vuoden vanha. Lakki oli vedetty silmille, niin ettei kasvoja juuri näkynyt, mutta ruumis oli toiselta kupeelta ihan paljas, ja suuresta haavasta valui esiin suolia ja muita sisälmyksiä.

Viimeinen rivissä oli tuskin muuta kuin nyytillinen mustia vaatteita. Luulen, että se oli mies, mutta sitä oli vaikea varmaan tietää. Tuossa näkyi jalka, ja tuosta työntyi esiin käsi. Hiukset olivat jossakin siellä, missä jalkojen olisi pitänyt olla, ja leuka pistäytyi esiin kyynärpään alta. Hän oli varmasti ihan rikkiruhjottu.

Niin paljon ehdin nähdä, ennen kuin vahtimestarinrouva tuli ja sulki oven.

Kun me kiipesimme ylös portaita, sanoi keittäjättäremme, että tänään olivat kuolleet olleet kylläkin kaameita, mutta vahtimestarinrouva vastasi hiukan epäystävällisesti, että ne olivat niinkuin yleensä. Hän ei kylläkään pitänyt siitä, että me lapset olimme saaneet ne nähdä.

Vaikka olinkin nähnyt yhtä selvästi kaikki kuolleet, oli hukkunut nainen enin minua peloittanut. Ajatelkaa, että hän oli ollut niin onneton, että oli heittäytynyt veteen!

Sellaisesta olin kuullut puhuttavan ja sellaisesta olin lukenut usein, mutta ennen en ollut ymmärtänyt, mitä se oikein oli. Ei, en ollut ymmärtänyt mitään kaikista niistä onnettomuudentapauksista, joista kirjoista olin lukenut.

Tuntui niin kaamealta.

Minä ajattelin niitä, jotka makasivat sairaina, ja raajarikkoja ja ennen kaikkea niitä, jotka olivat niin onnettomia, etteivät jaksaneet elää.

Saattaisinkohan koskaan enää tulla iloiseksi, nyt kun tiesin, mitä kaikkea pahaa maailmassa oli?

Koskaan koko elämässäni en enää voisi leikkiä tai nauraa. Koskaan en voisi käydä teatterissa. Koskaan enää en voisi tulla samaksi, jollainen olin lähtiessäni kotoa sunnuntai-aamupäivänä.

Kun silloin kuljimme Kungsholmin sillan yli, oli minusta näköala ollut niin kaunis. Kun kuljin kotiinpäin, en enää nähnyt sitä samanlaisena. Olen varma, etten koskaan enää voi pitää mitään maailmassa kauniina.

Kun kuljin kotiinpäin, tuntui minusta, että Tukholma oli ruma kaupunki. Minusta vesi jalkojeni alla oli täynnä sammakoita ja suuria, limaisia liskoja. Minusta joka ainoa ihminen, jonka näin sillalla, oli mätänevä ruumis.

26. p:nä maaliskuuta,

Maarian ilmestyspäivän jälkeisenä päivänä.

Maanantaina kirjoitin, että kertoisin siitä merkillisestä, mitä minulle ja Axel Oxenstiernalle tapahtui. Mutta minun on kai otettava sanani takaisin, sillä kun oikein ajattelen asiaa, oli kaikki vain kuvittelua. Se oli niin kaunista, ja kun ensiksi luulin, että se oli oikein totta, sain kyyneleet silmiini sitä ajatellessani, mutta kun nyt ymmärrän, ettei se ollutkaan totta, tuntuu minusta, että siitä tuskin kannattaa mainita päiväkirjassa.

Mutta toisaalta, saattaahan siitä kertoakin, kun samalla sanon, etten ollenkaan siihen usko.

Kas, asia oli niin, että maanantai-aamuna, kun olin mennyt vierashuoneeseen kirjoittaakseni päiväkirjaan Karoliinisesta laitoksesta, istuin ensin jonkin aikaa ja katselin kaunista taulua, joka esittää Kaarle X Kustaata Axel Oxenstiernan kuolinvuoteen ääressä. Minusta se teki silmille oikein hyvää kaiken sen hirveän jälkeen, mitä edellisenä päivänä olin nähnyt.

Mutta ilo loppui lyhyeen, sillä tuokion kuluttua en nähnyt enää taulua, vaan sen sijaan ruumishuoneen lavitsan ja ne neljä kuollutta, jotka makasivat vierekkäin niin surkean köyhinä ja hylättyinä sadesuihkussa.

Koko sunnuntai-iltapäivän olin nähnyt ne edessäni ja vielä illalla, kun olin mennyt maata, ja aamulla herätessäni. Olin niin hirveän onneton heidän takiaan, ettei ollut ihmeellistä, vaikka ne alinomaa olivat silmissäni.

Minua olisi lohduttanut niin tavattomasti, jos jollain tavoin olisin voinut heitä auttaa. Oli niin raskasta ajatella, että he eläessään olivat kärsineet niin kauheasti. En voinut kuvitellakaan mitään parempaa, kuin että edes voisin hiukan koristaa heidän viimeistä lepohuonettaan.

Mutta siihenhän en tietenkään kyennyt. Mitä minä voisin? Minun puolestani he nähtävästi saisivat maata niinkuin makasivat. Kaikki oli niin hirmuista, ja minä olin vallan epätoivoinen. Mutta minähän olin niin pieni ja avuton.

Ja silloin yht'äkkiä tulin katsahtaneeksi siihen kauniiseen tauluun, jossa on niin komeita verhoja ja mattoja, ja sanoin itsekseni: "Voi, jos minulla olisi noin kauniita verhoja, jotka saisin levittää heidän peitokseen!"

Koko ajatushan oli niin kauhean typerä. Nuo verhothan olivat maalatut, niin ettei niitä tietenkään voinut levittää kenenkään ylle. Mutta joka tapauksessa menin taulun eteen ja rukoilin, että Axel Oxenstierna sallisi minun levittää kauniit vuodeverhonsa noiden neljän kuolleen peitoksi, niin ettei heidän täytyisi maata niin kaameina ja peloittavina! Kas, olihan hän kuollut, ja hän saattaisi ehkä tehdä sellaista, mihin me elävät emme pystyneet.

Koko ajan tunsin, että kaikki oli leikkiä, mutta samalla, ettei se ollut pelkkää leikkiä.

Sanoin Axel Oxenstiernalle, että tiesin, kuinka hän eläessään oli ollut kuin isä Ruotsin kansalle, ja nyt rukoilin häntä auttamaan noita neljää köyhää, sillä he olivat ruotsalaisia, hekin, vaikkakaan he eivät olleet hänen aikalaisiaan.

Koko ajan kun rukoilin Axel Oxenstiernaa auttamaan, näin edessäni ruumishuoneen ja lavitsan ja neljä kuollutta, ja tietysti oli kaikki kuvittelua, mutta minusta tuntui yht'äkkiä, että niin kaunis kajo levisi heidän ylleen.

Käänsin silmäni Axel Oxenstiernaan, ja hän makasi yhtä liikkumattomana kuin ennenkin. Mutta joka tapauksessa kävi kaunis kajo yhä selvemmäksi ja levisi lavitsalla makaavien ylle.

Seisoin ihan hiljaa uskaltamatta liikahtaakaan. Sillä oli kuin... niin, miten sen selittäisin? Kas, kun nyt näin ruumishuoneen edessäni, oli kuin noita poloisia raukkoja olisi peittänyt valonsäteistä kudottu verho.

Niin etten voinut nähdä heitä enää, he olivat kuin häipyneet.

Muistin heidät yhtä hyvin kuin ennen, mutta en nähnyt heitä.

Mutta tietysti ymmärrän, että kaikki oli vain kuvittelua.

Ei silti, etten uskoisi, että kuolleet ovat mahtavia, mutta tiedän myös, että Selma Ottilia Lovisa Lagerlöf Mårbackasta saattaa kuvitella vaikka kuinka mahdottomia.

27. p:nä maaliskuuta 1873.

Toissa päivänä oli Maarian Ilmestyspäivä, ja täti kysyi, enkö tulisi hänen kanssaan katoliseen kirkkoon. Minusta oli aivan sama missä olin, niin että heti vastasin tulevani.

Saavuimme kyllin varhain, niin että saimme hyvän paikan kuoripuolelta ja voimme nähdä papit koreissa messukasukoissaan ja pienet kuoripojat, jotka häärivät edestakaisin alttarikehän sisäpuolella ja siirtelivät kirjoja ja polvistuivat ja heiluttivat pyhäinsavuastioita.

Sydämeni oli kipeä, sillä surin tyttöparkaa, joka oli ollut niin onneton, että oli hukuttautunut, enkä ollenkaan seurannut jumalanpalvelusta. En edes huomannut, että kirkkokuoro alkoi laulaa, vaan istuin ja olin tuskissani siitä, että hän oli kuollut, aivan kuin olisin tuntenut hänet ja oikein pitänyt hänestä.

Juuri kesken sisäistä valitustani kuulin korkeiden ja kirkkaiden sävelten väräjävän halki kirkon.

Hämmästyin kovin, sillä koskaan en ollut kuullut mitään niiden säveleiden tapaista. Olin ennen ollut tädin kanssa katolisessa kirkossa, ja kotimatkalla täti oli aina ylistänyt kaunista laulua, mutta itse en ollut pannut sitä merkille. Ajattelin joskus, oliko korvissani vika, kun en tajunnut sellaista, joka muiden mielestä, oli niin ihanaa.

Mutta nyt, kun istuin siinä ja surin kuollutta tyttöä, kuulin joka ainoan sävelen ja ihmettelin, miten kaunista kaikki oli.

Minusta oli kuin tuo poloinen itsemurhaaja olisi lähettänyt tervehdyksensä sitä tietä. Hän oli auttanut minua ja avannut korvani, niin että kuulisin laulun juuri sinä päivänä.

Ja minusta oli myös niinkuin hän olisi sanonut laulussa, etten enää surisi häntä. Hän itse kuuli laulua, joka oli vieläkin ihanampaa kuin minun kuulemani, eikä hän enää muistanut maallisen elämänsä kärsimyksiä.

Sydämeeni laskeutui niin suloinen rauha, että minun täytyi itkeä.

Täti näki minun itkevän, ja hän kumartui puoleeni ja kysyi, voinko pahoin.

Pudistin päätäni ja koetin kuiskata hänelle, että itkin sen vuoksi, että laulu oli niin kaunista.

"Niin, se on totta", kuiskasi täti vuorostaan, "minustakin on ihan niinkuin tahtoisin itkeä."

Ja me istuimme ja pidimme toisiamme kädestä, täti ja minä, niin kauan kuin laulua kesti.

YHDESTOISTA JA KAHDESTOISTA VIIKKO.

Keskiviikkona 9. p:nä huhtikuuta.

Vierashuoneessa.

Täti ja eno ovat kovin kilttejä. Ajatelkaas, he ovat kutsuneet Danielin Tukholmaan pääsiäiseksi, niin että me sisarukset saamme olla yhdessä! On niin ihmeen hauskaa, kun Daniel tulee, ja toivon vain, etten käyttäydy aivan hassusti, sillä Daniel pelkää aina, että hän saa hävetä minun tähteni.

En ole kahteen kokonaiseen viikkoon kirjoittanut mitään sen vuoksi, että olen ollut niin väsynyt ja lamassa, etten juuri ole jaksanut muuta kuin lukea läksyni. Sitä paitsi ei ole tapahtunutkaan mitään, josta olisin halunnut kertoa. Mutta tänään aamupäivällä tulee Daniel, ja ehkäpä minulle sitten taas voi tulla jotakin hauskaa kerrottavaa.

Torstaina 10. p:nä huhtikuuta.

Eilen kello kymmenen aamupäivällä tuli Daniel, ja ajatelkaas, että hän kaikkein ensimmäiseksi, nähdessään minut Keskusasemalla, sanoi terveisiä juuri siltä ylioppilaalta, jonka olimme tavanneet matkustaessamme joulun jälkeen Tukholmaan!

Minä hämmästyin niin, etten saanut sanaakaan suustani. Mutta tätikin oli asemalla, ja hän kysyi heti, kenestä ylioppilaasta me oikein puhuimme.

"Eräästä Selman ihailijasta", sanoi Daniel ja nauroi. "Tietääkö täti, hän sanoi minulle äsken junassa, että Selma on kaikkein mielenkiintoisimpia nuoria tyttöjä, mitä hän. elämässään on tavannut."

"Sepä vasta", sanoi täti, ja olen varma siitä, että hän ja Daniel pitivät tuonkaltaista miestä hiukan kaistapäisenä. "Siis jotain toivoa tulevaisuudessa, vai miten?" jatkoi täti yhtä leikkisään äänensävyyn.

"Ikävä kyllä, ei", sanoi Daniel. "Sattui näet niin hullusti, että hän on jo kihloissa."

Ja silloin nauroimme kaikki kolme, Daniel ja täti ja minä. Niin iloinen en ole ollut moniin aikoihin. Ajatelkaas, kun ylioppilas oli sanonut minua mielenkiintoiseksi, jopa että olin kaikkein mielenkiintoisimpia tyttöjä, mitä hän elämässään oli tavannut! Ja ajatelkaas, kun Daniel oli niin kiltti, että kertoi sen!

Kun Daniel oli juonut kahvia ja istunut hetkisen tädin kanssa juttelemassa, ehdotti tämä, että Daniel ja minä menisimme katsomaan vahtiparaatia. Meillä sisaruksilla saattaisi olla hauskaa noin vain kahdenkesken, hän sanoi.

Ja niin me lähdimme, ja vaikkakaan meillä ei juuri ollut mitään kahdenkeskisiä salaisuuksia, oli meillä oikein hauskaa. Daniel oli kiltti ja hyvällä päällä ja hänestä oli kovin jännittävää katsella kauniita tukholmalaistyttöjä ja heidän kevätpukujaan. (Enin hän on ihastunut pieniin, somiin jalkoihin ja hienoihin jalkineisiin, ja parasta, mitä hän voi sanoa jostain nuoresta tytöstä on, että tämä kävelee kauniisti. Luulen, että hän todella tarkoittaa niin eikä aina puhu vain minun kiusakseni käynnistä ja jalkineista.)

Sitä paitsi ilma oli vallan verraton. Täällä Tukholmassa ei ollenkaan ole ollut niin paljon lunta kuin yleensä Värmlannissa, ja sekin vähä, mitä on ollut, suli parastaikaa. Katuojat olivat täynnä harmaata vettä. Se ei ollut läheskään niin kirkasta ja hohtavaa kuin kotipurossa, mutta joka tapauksessa oli hauska nähdä, miten se kohisi ja vaahtosi ja miten kiire sillä oli. Eräässä kohden oli muutamia oljenkorsia ja jokin pesuriepu joutuneet karille keskellä viemäriä ja ne olivat muodostaneet pienen padontapaisen, niin että veden oli täytynyt nousta kadulle päästäkseen eteenpäin. Mutta tätä ei Daniel voinut rauhassa sivuuttaa, hänen täytyi pysähtyä ja ohuella ylioppilaskepillään kaivella oljet ja rievut pois tieltä. Minusta oli niin hauska katsella toimitusta, sillä se oli niin Danielin tapaista. Aina kun hän oli kotona pääsiäislomalla, oli hänen tapanaan kaivella pihamaalla ja rakentaa kanavia, jotta suojavesi pääsisi juoksemaan pois.

Kaarle XIII:n tori oli täpötäynnä hienoja ihmisiä, jotka kävelivät edestakaisin pitkin itäisen laidan kaunista käytävää. Minä tiesin osoittaa Danielille monta kuuluisuutta, Soto Mayorin ja Fredriksonin ja Almlöfin ja kenraali Lagerborgin ja monta muuta, jotka minä tunsin, mutta hän ei. Minusta Daniel sai olla mielissään, että olin niin hyvin kotiutunut Tukholmassa. Omasta puolestani tunsin itseni sinä hetkenä aito tukholmattareksi.

Olimme tuskin ehtineet Kaarle kahdennentoista patsaalle, kun vahtiparaati tuli marssien, poikakaarti etunenässä, ja me seisahduimme katukäytävän laidalle saadaksemme nähdä ohimarssin. Näin jo kaukaa, kuinka rumpumajuri heilutti koreaa keppiään ja kuinka kiiltävät messinkipuhaltimet välkkyivät auringonpaisteessa. Ja rummut pärisivät ja torvet rämisivät ja kaikki ihmiset astuivat soiton tahdissa.

Se oli niin hauskaa ja kaunista ja virkistävää. Niin iloiseksi ja virkuksi en ole tuntenut itseäni koko Tukholman-aikanani.

Eikä sattunut paremmin, kuin että vahtiparaati soitti erään marssin, jonka tunsin siitä, että rouva Hedda Hedberg oli laulanut sen monet moninaiset kerrat kotona Mårbackassa. Hän sanoi aina, että marssin sävel oli otettu oopperasta "Profeetta", mutta hän ei ollenkaan tietänyt, mistä sanat olivat. Enhän ollut kuullut sanoja monen moniin aikoihin, mutta ne nousivat mieleeni yht'äkkiä, kun tunsin sävelen:

    Taas vahtiparaatiin
    käy joukko, rummut soivat.
    Pian mukaan, Anna, niin
    näät urhot reippaat, oivat!
    Mun oma komppaniani näin
    käy pystypäin
    mua miellyttäin.
    Niin, sen omaks oitis näin.

    "Eespäin mars!" pikku luutnantti huusi.
    Pojanviikarit väistyvät, leikki on uusi.
    "Eespäin mars!" pojat matkivat kaikin.
    Tytöt, neidot se pyrynä paikalle saikin.

    Naista sekä lasta
    kurkkii ikkunasta.
    Marssi "Profeetasta" kaikki tenhoaa.

    Johtaja joukon on korskea mies,
    sankari uljas hän on kukaties.
    Kun sauvansa nostain hän tahtia lyö,
    se varmaan on raskas ja tärkeä työ.

Mikä nyt oli?

Kesken kaikkea tajusin, että jotain oli hullusti. Ihmiset kääntyivät tuijottamaan minua. Pelkäsin, että palmikkonauhani oli pudonnut tai ties mitä.

Silloin kuulin Danielin äänen, joka oli aivan kauhean ankara ja tyytymätön: "Mutta Selma, sinäkö laulat?"

Ja ajatelkaas, minä lauloin! Minä seisoin keskellä ihmisjoukkoa Kaarle kahdennentoista patsaalla ja lauloin:

    "Taas vahtiparaatiin
    käy joukko, rummut soivat."

En itse tietänyt koko asiasta. Olin ihan unohtanut, missä olin.

Minua hävetti niin hirveästi. Nyt oli Daniel taas saanut vettä myllyynsä. Tietenkin hän luuli, että olin yhtä mahdoton kuin ennenkin sekä etten koskaan oppisi käyttäytymään niin kuin muut ihmiset. Ajatelkaas, asettua laulamaan keskelle toria!

Danielin kasvoilla oli sellainen ilme, joka muistuttaa minua "Mene mene tekelistä". Mutta en sittenkään pelästynyt ollenkaan niin kuin olisin pelästynyt pari kuukautta sitten. Ensinnäkään en ollut laulanut ääneen, hyräillyt vain, ja toiseksi, eihän ole synneistä suurin, jos sattuu laulamaan jotain vanhaa laulua, kun aurinko paistaa ja musiikki soi ja koko maailma on kuin uusi!

Lastenhuoneessa Oriel-enon luona, pääsiäisillä n ja pääsiäispäivän välisenä yönä.

(Minä en saa unta millään, niin että olen sytyttänyt kynttilän ja koetan kirjoittaa päiväkirjaan. Ehkäpä rauhoitun, kun saan merkityksi muistiin sen, jota maatessani ajattelen.)

Olemme tänään olleet oikeusneuvos B:n luona viettämässä pääsiäisiltaa. Oriel-enon perhe taitaa aina syödä pääsiäismunansa heillä, ja nyt saimme tietysti mekin, Daniel ja minä, tulla mukaan. Minä olisin kyllä kernaimmin jäänyt kotiin, sillä tiesin, että minulle tulisi ikävä. Oikeusneuvos B:llä on kaksi lasta, Arvid ja Marianne, mutta he ovat samanikäiset kuin Elin ja Allan, eikä kutsuissa ollut ainoatakaan minun ikäistäni tyttöä tai poikaa. Olen ihan varma, että minä olen ainoa nelitoistavuotias koko Tukholmassa.

Mutta täti ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että jäisin pois, sillä Maria-täti voisi pahastua, hän, joka aina oli niin kiltti minulle, ja niin minä siis menin.

Kuivaa minulla kyllä oli, varsinkin alussa. En oikein tietänyt, missä minun piti olla. Ei ollut yhtään hauska istua pikkulasten kanssa lastenkamarissa ja pukea nukkeja tai asetella riveihin tinasotamiehiä, niin että jäin aikaihmisten kanssa vierashuoneeseen. Mutta siellä tunsin koko ajan olevani tiellä ja että he kernaimmin olisivat tahtoneet päästä minusta.

Vieraita ei ollut vallan paljon. Tädin vieressä sohvassa istui vanha rouva T., rouva B:n äiti, jonka valkeat hiukset olivat kammatut vanhanaikaisille kiharoille kehystämään otsaa ja joka on niin kaunis, että voisin istua ja katsella häntä miten kauan hyvänsä. Pari muutakin rouvaa istui sohvapöydän ympärillä, mutta en lopultakaan päässyt oikein selville heidän nimistään.

Neiti Adèle S., joka oli nauranut minulle niin kauheasti, kun puhuin Itägöötan herttuasta, oli mukana hänkin, mutta hän ei istunut muiden naisten kanssa, vaan hän ja Oriel-eno seisoivat erään ikkunan ääressä ja keskustelivat. Olisin hyvin kernaasti tahtonut tietää, mistä he puhuivat, sillä neiti S. on aina niin mielenkiintoinen, mutta he olivat aivan liian etäällä.

Missään tapauksessa ei kestänyt niin kovin kauan, ennen kuin he tulivat lattian poikki sohvaa kohti. Ja juuri kun he kulkivat minun ohitseni, pysähtyi neiti S. ja pani kätensä Oriel-enon käsivarrelle. "Olisi todella ollut hyvin hauskaa kuulla, mitä Oriel ajattelee positivismista", hän sanoi. "Nykyään joudun niin harvoin vaihtamaan mielipiteitä Orielin kanssa."

"Mitä ihmettä!" sanoi eno. "Aikooko Adèle tosiaankin liittyä ihmisyyden uskonnon tunnustajiin?"

"Jokaisella täytyy kai olla jotain mihin luottaa, ja kun kerta en usko..."

Eno teki äkkinäisen liikkeen ja sai hänet keskeyttämään. "Prenez garde aux enfants!" hän sanoi matalalla äänellä.

(Minua alkoi kovasti naurattaa. Ajattelin Isäpöllöä Andersenin sadussa "Se on ihan totta". Hänkin sanoi "Prenez garde aux enfants", ihan kuin eno.)

Neiti S. käänsi päätään, ja kun hän näki, että istuin siinä ihan vieressä, hän kohautti olkapäitään ja näytti oikein harmistuneelta.

"Niin, kyllähän minä tiedän, ettei Adèle voi uskoa noihin vanhoihin taruihin paholaisesta", sanoi eno, "ja minäkin olen omasta puolestani sitä mieltä, että ne voitaisiin ilman muuta pyyhkiä."

Enon äänensävystä saattoi niin mainiosti kuulla, että hän puhui paholaisesta tuolla tavoin vain sekoittaakseen asiat, mutta kaikki oli jo aivan liian myöhäistä, sillä minä ymmärsin heti, että neiti S. oli aikonut sanoa, ettei hän uskonut Jumalaan. Sen vuoksi hän koetti peitellä ja muuttaa lauseen tarkoitusta, ja sehän oli vain kiltisti häneltä.

Eno ja neiti S. aikoivat kai mennä edemmäs, mutta siinä samassa minä nousin tuoliltani ja tartuin enon takinhihaan. Sillä kas, minusta tuntui yht'äkkiä, että kun kerta tiesin, mitä neiti S. oli aikonut sanoa, pitäisi minun vastata jotain, jotta hän ymmärtäisi, että minä pysyisin uskossani Jumalaan, vaikka hän puhuisi positivismista miten paljon hyvänsä, mutta tietenkin minua ujostutti ja kieleni sammalteli.

"Mitä sinä oikein tahdot?" sanoi eno. Samassa tuli Elin-serkku juosten ja huusi, että tulisin lastenkamariin maalaamaan pääsiäismunia.

Enkä minä näin ollen sanonut mitään enolle ja neiti S:lle, vaan seurasin Eliniä.

Ja tuo oli hyvin kehnosti minulta. Minunhan olisi pitänyt tunnustaa uskoni Jumalaan eikä hiipiä pakoon. Minun olisi pitänyt voittaa ujouteni eikä ajatella Danielia, joka aina pelkää, että hän saa hävetä puolestani. Minun olisi pitänyt todistaa ihan niin kuin kristityt marttyyrit ennenaikaan.

Niin, näin minun olisi pitänyt tehdä. Tunsin itseni niin kauhean noloksi, kun tulin lastenkamariin.

Mutta joka tapauksessa minun täytyy kertoa, että kun maalaustyö oikein pääsi vauhtiin, tuli lastenkamarissa vilkasta. Me sepitimme säkeitäkin, joita lyijykynällä kirjoitimme munankuoriin. Elin-serkku on vallan taitava keksimään loppusointuja, mutta sehän ei ole ihmeellistä, sillä hänen isoisänsä oli suuri runoilija, ja myöskin Oriel-eno osaa kirjoittaa oikein kauniita runoja.

Me panimme kaikki ne munat, joiden kuoriin oli kirjoitettu runoja, erikoiseen koriin, ja rouva B. luki ne sitten ääneen illallispöydässä.

Isot ihmiset ihastuivat vallan ikihyviksi. Erikoisesti nauratti heitä tämä loppusointupari:

    "Oriel, Oriel, Oriel.
    Montako tiuta söit iltasell'?"

Runo oli Elinin ja minun munima.

Toinen oli Elinin ja Marianne B:n kirjoittama:

    "Kukko ja kana ja kananpojat pienet.
    Allan syö munia, mut Selma missä lienet?"

Kärki oli tarkoitettu minulle, sillä en voi syödä munia.

Aterian jälkeen täti soitti polskan, ja me tanssimme suuressa piirissä aivan kuin joulu-iltana. Sitten eno pani käyntiin vanhoja hauskoja tanssileikkejä ihan niin kuin suvisin kotona, ja meillä oli oikein hauskaa, suurilla ja pienillä.

Olin ihan unohtanut sen, mistä eno ja neiti S. olivat puhuneet, mutta kun olin tullut kotiin ja pannut maata ja sammuttanut kynttilän ja juuri aioin lukea rukoukseni, muistin sen yht'äkkiä.

Ja silloin minusta tuntui, etten uskaltanut lukea "Isä meitää", kun kerta olin ollut niin kauhean pelkurimainen.

Mahtaakohan Jumala koskaan antaa minulle anteeksi vai kostaako hän minulle ja lähettää monta suurta onnettomuutta? – –

Nyt on kynttilä palanut loppuun, niin etten voi kirjoittaa enempää.

Toisen pääsiäispäivän aamuna.

Me olimme eilen kävelemässä, Daniel ja täti ja minä, ja silloin näimme ihmistungoksen eräässä kadunkulmassa.

Katukäytävän laidassa oli pieni kivipilari (se oli vain puolitoista kyynärää korkea ja varmasti asetettu sinne, jotta vaunut ja rattaat eivät terävässä käänteessä huiskahtaisi katukäytävälle), ja pilarin päässä seisoi nyt kissa, jota kolme pientä koiraa ahdisteli. Kissa oli aivan kauhuissaan, se köyristi selkäänsä, ja silmät olivat kuin tulta, ja se raapi kynsillään kiveä. Se aikoi varmasti puolustaa itseään viimeiseen asti, mutta sen mielestä oli vallan mahdotonta, päästä pakoon, sillä läheisyydessä ei ollut ainoatakaan turvapaikkaa. Koirat haukkua vauskuttivat ja nousivat kivipilaria vasten ja koettivat nykäistä alas kissaa. Onneksi ne eivät olleet sen suurempia, sillä muuten ne olisivat jo aikoja päässeet sen kimppuun. Ja ylt'ympäri seisoskeli paljon ihmisiä, jotka säälittelivät kissaa, mutta kukaan ei käsittänyt, miten se voitaisiin pelastaa.

Silloin astui Daniel esiin, tarttui hyvin tyynesti kissaa niskaan ja kantoi sen talon ulkoportille ja sinne tultuaan hän laski sen maahan. Ja kaikki kävi niin helposti ja yksinkertaisesti. Olivathan koirat ihan pieniä eivätkä ollenkaan vaarallisia, ja kissa oli saanut lujan otteen Danielin päällystakista, mutta se ei kynsinyt häntä.

En osaa sanoa, miten hienosti Daniel teki tuon kaiken.

Palattuamme kotiin sanoi täti, että Danielista tulee varmasti mainio kirurgi, sillä hän on niin päättäväinen ja hän tekee kaikki niin sievästi ja näppärästi.

Saman päivän iltapäivänä.

Tänään Daniel matkusti takaisin Upsalaan jatkaakseen lukujaan, ja ennen kuin hän lähti, tarjosi täti pienet jäähyväisaamiaiset. Kun me istuimme syömässä, sattui eno sanomaan, että nyt oli pian kevät, ja hän kertoi miten heidän oli tapana viettää vapunaattoiltaa ja vapunpäivää hänen nuoruudessaan.

Tätikin muisteli niitä kauniita kevätjuhlia, joissa hän oli ollut mukana, ja kuinka olikaan, niin hän kysyi, eikö tänä vuonna pidettäisi mitään kevätkonserttia tai kevätkarnevaalia.

Daniel vastasi, että kevätkonsertti pantaisiin varmasti toimeen ja luultavasti myös kevätkarnevaali, mutta oli ajateltu, että kaikki pidettäisiin vasta myöhemmin toukokuussa. Pelättiin, että ilma saattaisi olla liian koleaa kuun alkupuolella.

"Toivoisinpa, että Selma pääsisi Upsalaan ja saisi olla mukana kevätjuhlassa", sanoi täti, "sillä se on ainutlaatuinen eikä sitä koskaan voi unohtaa. Voihan olla, ettei hänelle enää myöhemmin tarjoudu sellaista tilaisuutta."

Mutta kun täti sanoi näin, laski Daniel veitsen ja kahvelin kädestään ja napsahutti sormiaan. "Tätipä sen sanoi!" hän virkkoi. "Ja minä kun olen unohtanut esittää tohtorinrouva Hedbergin terveiset!"

Kas, asian laita on niin, että minun lapsuudessani oli Sunnessa lääkäri, jonka nimi oli Hedberg ja jonka tapana oli tulla Mårbackaan, kun olimme sairaita. Mutta hän kuoli, kun olin noin kuusivuotias, ja rouva ja hänen neljä lastaan muuttivat Upsalaan. He eivät olleet rikkaita, niin että hän elätti itseään pitämällä täysihoitolaisia, Daniel on asunut hänen luonaan kaksi vuotta, ja äiti sanoo aina olevansa niin iloinen siitä, että Daniel saa asua siellä.

Ja nyt oli tohtorinrouva Hedberg kutsunut minut Upsalan kevätjuhlille sen vuoksi, että hän oli äidin ja isän vanha ystävä, mutta läheltä piti, että Daniel olisi unohtanut puhua koko kutsusta.

Niin että enkö minä oikeastaan saa sanoa, että hän on hiukan merkillinen, ei muita kohtaan, mutta kun on kysymys minusta?

Mutta, on ihan samantekevää millainen Daniel on, nyt kun tiedän, että pääsen siihen kaupunkiin, jossa ylioppilaani asuu. Minä tahdon niin mielelläni tavata häntä saatuani kuulla, että hänestä on hauskaa puhella kanssani. Minusta on aivan samantekevää, onko hän kihloissa, sillä minusta tulee kirjailija, enkä tahdo mennä naimisiin hänen enkä kenenkään kanssa, tahdon vain keskustella hänen kanssaan pitkään ja hauskasti niinkuin silloin junassa.

Perjantaina 18. p:nä huhtik. 1873.

Aina pääsiäisillasta saakka olen pelännyt niin kauheasti sen vuoksi, että luulen Jumalan olevan vihoissaan minulle. Eihän minun olisi pitänyt olla vaiti, vaan astua esiin ja todistaa uskostani. Joka päivä ja joka hetki odotan rangaistusta.

Aluksi olin niin sanomattoman iloinen, että saisin matkustaa Upsalaan ja tavata ylioppilaani, mutta nyt pelkään, että sattuu jokin este, niin etten pääsekään lähtemään. Rangaistus tulee juuri sitä tietä, ja sehän on vallan oikeudenmukaista.

Lauantaina 19. p:nä huhtik. 1873.

Kun tänään tulin everstinrouva H:n luo englannintunnilleni, istui neiti Ida von K. hänen huoneessaan. Heti kun minä tulin, nousi neiti von K. lähteäkseen, mutta minä ehdin joka tapauksessa huomata, että hän oli itkenyt, niin että ymmärsin heidän puhuneen ikäviä.

Everstinrouva ei ollut itkenyt, mutta hän näytti hyvin huolestuneelta ja surulliselta, ja hän istui tuokion ja tuijotti suoraan eteensä välittämättä siitä, että minä olin tullut sisään. "Voi, voi, mitä surkeutta ne pojat voivatkaan saada aikaan!" hän sanoi lopuksi ja huokasi syvään.

Sitten hän kääntyi minuun päin ja alkoi korjata englanninkielistä kirjoitustani. Mutta pari kertaa sattui, ettei hän huomannutkaan tekemiäni virheitä. Kävikin niin, että minä löysin ne itse eikä hän.

Sitten seurasi puheharjoitus, ja silloin hän ehdotti, että kertoisin jotain. Sain itse valita aiheen. Minun piti vain reippaasti kertoa. Hän auttaisi minua, kun en tietäisi, mitä mikin sana oli englanninkielellä.

Koetin kertoa erään kummitusjutun, jonka olin lukenut Karl August Nieanderin teoksesta "Syner och röster ur det fördolda" (Näkyjä ja ääniä salatusta maailmasta). Mutta everstinrouvan ajatukset olivat toisaalla, sillä hän ei ollut ollenkaan niin virkku kuin tavallisesti auttamaan minua, kun englanninkieli vei minut karille.

Mutta hiukan hän joka tapauksessa oli seurannut kertomustani, sillä kun lopetin, sanoi hän, etteivät kummitusjutut koskaan olleet hänen mielestään olleet niin erikoisen kaameita, sillä niistä huomasi miltei aina, että ne olivat keksittyjä, Ei, todella kaameita olivat vain ne, jotka olivat tapahtuneet todellisessa elämässä.

Sitten hän kertoi minulle jotain, joka muka tapahtui Tukholmassa hänen nuoruudessaan, ennen kuin hän oli matkustanut St. Barthélemy'hin.

"Oli kerran neljä upsalalaista ylioppilasta", hän alkoi, "jotka matkustivat Tukholmaan eräänä lauantai-iltapäivänä tehdäkseen... no niin, suoraan sanoen huvittelemaan. Yhdentekevä, minkä nimisiä he olivat, mutta eräs heistä aikoi lääkäriksi, toiset kolme opiskelivat lakitiedettä. He olivat hyviä ystäviä kaikki neljä, mutta vallankin lakimiehet olivat olleet yhdessä monta vuotta. Lääkäri oli myöhemmin liittynyt joukkoon.

"Heti kun he olivat saapuneet Tukholmaan, he ajoivat pieneen matkustajakotiin Norra Smedjegatanin varrella, missä heidän oli tapana asua. Mutta hotelli sattui olemaan tupaten täynnä, siellä oli vapaana vain yksi huone.

"Sekin oli päälle päätteeksi aika pieni ja siinä oli vain yksi vuode, mutta emäntä lupasi sijoittaa sinne pari ylimääräistä, joten kolme heistä voisi nukkua siellä. Neljännelle ei hän millään ehdolla saisi sijaa.

"Mutta juuri kun ylioppilaat parhaillaan seisoivat ja epäröivät lähtisikö yksi vai kaikki tiehensä, sanoi eräs siivoojatar, joka juuri kulki ohi, että näin nuoret reippaat herrat eivät varmaankaan pelkäisi asua kummitushuoneessa. Emäntä käski tytön olla vaiti, sillä hänestä oli parempi, ettei kukaan vieraista saisi tietää mitään koko kummitushuoneesta. Mutta ylioppilaat olivat jo ehtineet kuulla jotain eivätkä hellittäneet, ennen kuin emäntä vei heidät huoneeseen, joka oli melko suuri ja olisi voinut olla kaunis ja viihtyisä, jos se olisi ollut täydellisesti kalustettu. Mutta nyt siinä ei ollut muuta kuin iso kahden maattava vuode ja joukko tyhjiä laatikoita ja matka-arkkuja.

"'Kuten herrat näkevät, on tämä meidän romuhuoneemme', sanoi emäntä. 'Se voisi olla hauskin huone koko hotellissa, mutta täällä kummittelee, niin että on mahdotonta antaa kenenkään asua täällä.'

"Ylioppilaista tämä varmaankin kuulosti kovin romanttiselta, ja he tahtoivat tietää minkälainen kummitus siellä oikein näyttäytyi. No, kuuluu olevan kolme haamua valkeissa kaavuissa, sanoi emäntä. Itse hän ei koskaan ollut heitä nähnyt, mutta moni, moni muu oli keskellä yötä syöksynyt ulos huoneesta kauhusta puolikuolleena.

"Kun everstinrouva oli ehtinyt näin pitkälle, en voinut olla ajattelematta, että tämähän alkoi aivan kuin tavallinen kummitusjuttu, mutta en tahtonut huomautuksellani häiritä häntä.

"Hän mahtoi joka tapauksessa arvata mitä ajattelin, sillä hän naurahti. 'Niin', sanoi hän, 'sinä kai olet kuullut monta kummitusjuttua, jotka ovat alkaneet näin, ja tiedät kyllä jo miten jatko kuuluu.'

"'Eiköhän niin, että eräs ylioppilaista sanoi koko elämänsä ajan toivoneensa, että hän saisi joskus nukkua kummitushuoneessa', sanoin minä.

"'Ihan niin', sanoi everstinrouva. Lääkärinkokelas vakuutti, ettei hän osannut parempaa toivoa. Ilokseen hän todistaisi, ettei huoneessa ollut yhtä tai kahta, vielä vähemmän kolmea kummitusta, jos hän vain saisi nukkua siellä yhden yön."

"'Ja emäntä suostui!'

"Suostui. Ylioppilas lupasi, että jos emäntä vain järjestäisi huoneen maattavaan kuntoon, ei ainoakaan kummitus sen koommin siellä näyttäytyisi, ja sehän oli emännästä tietenkin houkuttelevaa. Sovittiin, että he kaikki neljä jäisivät hotelliin. Lakialukevat nukkuisivat pienessä huoneessa ja lääkärinkokelas yksinään isossa romuhuoneessa."

"No, entä sitten?"

"Niin pian kuin asia oli selvä", jatkoi everstinrouva, "lähtivät ylioppilaat ulos ja hummasivat sen illan. Vaikka enhän saa unohtaa, että se ylioppilas, joka aikoi nukkua kummitushuoneessa, meni ensi töikseen asekauppaan ja osti itselleen revolverin. Hän uskoi tovereilleen, että aikoi panna sen ladattuna yöpöydälleen ja ampua ensimmäisen kummituksen, joka uskalsi näyttäytyä."

Sunnuntaina 20. p:nä huhtikuuta

Lastenkamarin sohvalla.

(En ehtinyt kirjoittaa pitemmälti eilen, mutta tänään olen vilustunut ja kurkku on kipeä, niin että täti on kieltänyt minua menemästä ulos. En kumminkaan ole sairaampi, kuin että voin kirjoittaa päiväkirjaan, ja kun kerta Ulla ja Elin ja Allan ovat menneet kirkkoon, niin että minun täytyy istua yksinäni koko aamupäivä, toivon saavani everstinrouvan kertomuksen loppuun.)

Everstinrouva sanoi, että kun ylioppilaat tulivat takaisin hotelliin myöhään yöllä, oli kummitushuone siistitty ja kalustettu, niin että se oli oikein viihtyisän näköinen. Lakimiehillä oli huoneessaan ahdasta ja epämukavaa ja he ehdottivat, että yksi heistä saisi muuttaa lääkärinkokelaan luo, mutta tämä ei halunnut kuulla puhuttavankaan siitä. Hän ei uskonut, että ainoakaan kummitus näyttäytyisi, ellei hän ollut yksinään. "Ja muistakaakin, pojat", sanoi hän ja heitti tovereihinsa epäluuloisen katseen, "että jos jonkun päähän pälkähtäisi leikkiä kummitusta, niin on revolveri täällä yöpöydällä ja minä ammun säälimättä."

Sen jälkeen menivät nuoret herrat nukkumaan, kukin tahollaan, ja kummitushuoneen asukki taisi siinä samassa vaipua uneen. Mutta hän ei ollut sammuttanut kynttilää yöpöydällä, niin että kun hän keskellä yötä heräsi oven käyntiin, hän näki heti kolme haamua, kiireestä kantapäähän valkeihin lakanoihin kääriytyneenä, tulevan sisälle. Kasvoja ei näkynyt, ei käsiä, ei jalkoja, kaikki kolme olivat täysin valkeita.

Vuoteessa olija kohosi kyynärpäälleen ja nauroi heille.

"Mitä hulluja te olette'?" hän sanoi, "Luuletteko', että voitte peloittaa minua tällä tavoin? Tunnen teidät kaikki kolme. Menkää matkoihinne ja nukkukaa!"

Hän toisti yhä uudestaan, että hän tunsi heidät, ja pyysi heitä lopettamaan tyhmän pilansa, mutta nuo kolme kummitusta seisoivat kuin seinä vähän matkan päässä vuoteesta. Hän ei saanut heitä liikahtamaankaan eikä myös mitään vastaamaan.

Se ärsytti lääkärinkokelasta, ja hän tarttui revolveriin, joka aivan oikein oli yöpöydällä. "Muistakaa mitä olen sanonut! Minä ammun, ellette mene tiehenne. Mars ulos!"

Mutta kaikki oli turhaa. Nuo kolme kummitusta seisoivat hievahtamatta.

Silloin ylioppilas ampui. Revolveri laukesi, tuli ja savu täytti huoneen, ja hän odotti, että haamu, johon hän oli tähdännyt, kaatuisi maahan. Mutta eipä, luoti ponnahti takaisin, paukahti seinään hänen vuoteensa takana ja vieri lattialle. Hänen oli mahdotonta ajatella muuta, kuin että kuula ei pystynyt haamuun.

Ylioppilas kirosi, ja aivan kuin järkensä menettänyt hän tähtäsi uudelleen ja ampui toista miestä. Kävi samalla tavalla. Luoti ponnahti takaisin, paukahti seinään, ja sen jälkeen kuului selvään, miten se kieri lattialla.

Nyt ei ylioppilas enää kironnut, vaan silmät pullistuivat päästä pelkästä kauhusta. Hän ampui kyllä vielä kerran, mutta kun vieläkin kävi samoin, luoti ponnahti takaisin viimeisestä kummituksesta, paukahti seinään ja kieri lattialle, pääsi häneltä kova ja kolkko nauru, joka ei milloinkaan tahtonut lakata. Ei epäilystäkään, hän oli tullut mielipuoleksi.

"Mutta täti", sanoin minä everstinrouvalle, "eikö tämä ole oikea kummitusjuttu?"

"Ei", sanoi everstinrouva, "sitäpä tämä ei ole. Sillä näetkös, toverit olivat todellakin sopineet keskenään, että he tekevät urhoolliselle lääkärille pienen kepposen. Heidän oli onnistunut huomaamatta vaihtaa revolverin patruunat tyhjiin panoksiin, ja he pitivät käsissään oikeita luoteja mennessään lakanoihin kääriytyneinä nukkuvan huoneeseen. Kun ylioppilas ampui, heittivät he luodit seinään, aivan kuin ne muka olisivat ponnahtaneet takaisin, ja poloinen, joka ei jaksanut tajuta, mikä tässä kaikessa oli mahdollista taikka todellista, kadotti järkensä."

"Mutta hän kai parani taas?"

"Ei, hän ei enää parantunut. Hän huusi ja raivosi ja ryntäsi kolmen toverinsa kimppuun aivan kuin kuristaakseen heidät. Raivokas tappelu syntyi, ja kun väkeä juoksi avuksi – olihan koko hotelli herännyt siitä kauheasta hälinästä ja ammunnasta – ja hän huomasi joutuvansa alakynteen, hän otti äkkiä revolverinsa ja ampui itsensä."

"Ampuiko hän itsensä?"

"Ampui, revolverissa ei enää ollut useampia tyhjiä panoksia, toiset olivat oikeita."

"Sehän oli ihan kauheata."

"Niin, mitä arvelet?" sanoi everstinrouva. "Eikö tämä mielestäsi olekin kauheampaa kuin kaikki kummitusjutut?"

"Tietysti, täti", sanoin minä. "Mutta kuinka toisten kävi? Heidät olisi pitänyt ainakin heittää vankilaan."

Everstinrouva näytti joutuvan hiukan hämilleen.

"En todellakaan muista, miten heidän kävi", hän sanoi. "Siitähän on jo niin monta vuotta. Luulen melkein, että asia painettiin villaisella, kuten sanotaan. Ei ole olemassa mitään rangaistusta siltä varalta, että joku on olevinaan kummitus."

Everstinrouvan vieressä pöydällä oli pieni kello, ja minä huomasin, että olimme istuneet yli määräajan, jonka tähden nousin lähteäkseni. Everstinrouva katsahti minuun.

"Niin, on ihanaa olla nuori", hän sanoi. "Mutta myöskin vaarallista. Yksi ainoa hairahdus, ja koko elämä on pilalla."

Kun kuljin kotiin everstinrouvan luota, en voinut olla ihmettelemättä kertomusta neljästä ylioppilaasta. Tietysti uskoin, että se oli totta, sillä rouva oli kertoessaan ollut niin vakava, milteipä ihan järkyttynyt, mutta sittenkin oli siinä jotain eriskummallista. Mahtoikohan esimerkiksi revolvereita olla olemassa Ruotsissa everstinrouvan nuoruudessa? Tahtoisinpa tietää.

Mutta ellei revolvereita siihen aikaan ollut, oliko silloin koko kertomus vain keksitty?

Vai oliko asian laita ehkä niin, että tapahtuma ei ollutkaan vanha, vaan juuri nyt sattunut ja että everstinrouva oli sanonut kuulleensa siitä nuoruudessaan, jotta minä en voisi arvata keistä oli puhe?

Ja miksi hän ei voinut mainita ylioppilaiden nimiä, jos juttu kerran oli vanha?

Olihan ihmeellistä, että neiti von K. oli istunut everstinrouvan luona ja että hän oli itkenyt. Neiti von K. ei ole sen näköinen, että hän itkisi ensi hätään.

Ajatelkaas, jos hänen sulhaselleen oli tapahtunut jotain!

Ajatelkaas, jos hän olikin tuo lääkäriksi aikova, joka tuli hulluksi ja ampui itsensä!

Voi ei, niin kauheata en sentään voinut kuvitella.

Eihän Jumala sentään voinut rangaista minua niin ankarasti siitä, mitä pääsiäisiltana tapahtui. Se ei olisi oikeudenmukaista. Hänhän tietää, miten vaikeata minun on sanoa jotain, kun monta ihmistä kuuntelee, ja kuinka ujo minä olen Oriel-enon ja Danielin ja nti S:n läheisyydessä.

Ja sitä paitsi, rangaistuksenhan piti kohdata minua eikä ylioppilasta.

Ei, kaikki tuo, josta everstinrouva puhui, koski kyllä jollain tavalla vain häntä itseään.

Olen koettamalla koettanut päästä asian perille. Mietin koko eilisen iltapäivän, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Enkä vielä tänä hetkenäkään voi selvittää sitä itselleni.

Kas, eilen tapahtui vielä jotain, joka oli hyvin ihmeellistä.

(Ei, nyt tulevat Ulla ja Elin ja Allan kotiin jumalanpalveluksesta, niin että on parasta lopettaa tältä päivältä.)

Maanantaina 21. p:nä huhtikuuta.

(Tänään olen parempi, mutta tädin mielestä minun pitää pysyä sisällä, kunnes olen aivan terve. Niin että tänään on minulla aikaa kirjoittaa päiväkirjaan kuinka paljon hyvänsä.)

No niin, nyt tahdon ennen kaikkea puhua toisesta ihmeellisestä, mikä lauantaina tapahtui.

Hämmästyin niin kovin kun tulin kotiin englannin tunniltani, sillä Oriel-eno istui ruokasalin suuren pöydän ääressä edessään suuri pino papereita. (Eno ei muuten koskaan tule kotiin ennen puolta neljää, ja nyt oli kello vasta neljänneksen yli kahden.) Hän oli ottanut pöytäliinan pöydältä ja istui ja koetti järjestää paperiarkkeja ja pikku lappuja, jotka olivat hirveässä sekamelskassa.

Näytti kuin kaikki paperit olisivat olleet lujasti kokoon käärityt, sillä nyt ne kiertyivät ja taipuivat, niin että enon oli oikein vaikea pidellä niitä. Hän viittasi minulle, että auttaisin häntä taivuttamaan arkkeja toisinpäin, ja senhän tein mielelläni.

Näin heti, että ne olivat täyteen kirjoitetut kauniilla käsialalla, ja mietiskelin mitä ne mahtoivat sisältää, mutta päätin näyttää enolle, etten ollut utelias, ja katsoin vain ilmaan. Mutta eno kykenee niin merkillisen hyvin arvaamaan, mitä toinen ajattelee, ja nyt hän naurahti ja sanoi, että tätä roskaa sain kernaasti lukea.

Siinä samassa hän työnsi kokonaisen pinon papereita minun puolelleni. "Voit ruveta tarkastamaan, mitä lajia tämä on", hän sanoi.

No, enon ei tarvinnut kahdesti pyytää, niinkuin romaaneissa sanotaan. Minusta oli oikein juhlallista saada lukea käsikirjoitusta, jotain, joka sitten painettaisiin. Levitin päällimmäisen lehden ja rupesin lukemaan.

Elisif. Runomuotoinen näytelmä. Viisi näytöstä ja kahdeksan kuvaelmaa. Tämä, mutta ei enempää oli luettavana ensi sivulla.

Käsiala oli erinomaisen kaunista, kirjaimet kuin piirretyt, niin että ulkoasu oli harvinaisen houkutteleva ja lupaava.

Toisella puolella oli henkilöluettelo. Nimet olivat tavattoman pitkiä ja koreita, kuninkaitten ja ritarien ja piispojen ja ylhäisönaisten ja nunnien nimiä. Varsinkin isot kirjaimet olivat sirosti koristetut monin kaarin ja kiemuroin. Luettelo oli niin pitkä, että se täytti koko lehden.

Kolmannella sivulla oli luettavana: Ensimmäinen näytös. Ensimmäinen kohtaus. Ja sitten kuvattiin hyvin tarkasti erästä keskiaikaista ruotsalaista linnaa. Luettelo käsitti luhtikäytäviä ja katonharjoja ja portteja ja torneja ja portaita ja muratin peittämän seinän. Kaikki oli niin kauniisti ja huolellisesti kirjoitettu, että sen ilman muuta olisi voinut lähettää kirjanpainajalle.

Neljännellä sivulla sai tietää niitten nimet, jotka esiintyivät ensi kohtauksessa. Kaikki olivat kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen palkkasotureita. He istuivat pöytien ääressä ulkona linnanpihalla, elämöivät ja lauloivat ruotsalaista juomalaulua.

Viides sivu alkoi palkkasoturien juomalaululla. Se kuului näin:

    Kun säihkyvi koi,
    niin kädess' säilät soi
    ja riennämme näin
    ylös vuoria päin.

Sitten ei ollut enää mitään muuta.

"No", sanoi eno, "oletko löytänyt jotain?"

"Olen, tässä on alku näytelmään, jonka nimi on Elisif", sanoin minä.

"Niin, ja mitä luulet tämän sitten olevan?" sanoi eno ja osoitti kahta paperipinoa, jotka hän oli tarkastanut. "Sekin on alkua näytelmään, jonka nimi on Elisif."

"Mutta, eno, eikö siinä ole mitään muuta?"

"Luulen, ettei siinä todellakaan ole muuta. Vain kaunokirjoitusta."

Nyt sanoin jotain, joka varmaan oli hyvin tyhmää.

"Onko eno kirjoittanut tämän näytelmän?" kysyin minä.

"Etkö häpeä kysyä, olenko minä joskus kuluttanut aikaani tuollaiseen hullutukseen?"

Vastasin luulleeni, että eno olisi voinut kirjoittaa sen aikoja sitten, jolloin hän oli vain ylioppilas tai koulupoika.

"No niin, jos sinä välttämättä tahdot sen tietää, niin saatonhan kertoa, että olen saanut tämän paketin tänään postissa Upsalasta. Eräs sikäläinen ystäväni on ollut holhooja, tai miksi häntä nimittäisin, ja holhottava ylioppilas, joka ei koskaan ole ollut muuta kuin kelvoton hummaaja, on nyt saanut päähänsä ampua itsensä. Nämä paperit taitavat edustaa koko jälkeenjäänyttä omaisuutta, ja nyt ystäväni kirjoittaa ja pyytää minua käymään läpi roskan, sanoakseni, kelpaako se johonkin."

"Eno", sanoin minä, "kuka oli ylioppilas, joka ampui itsensä?"

Mutta nyt minä olin enon mielestä saanut kuulla kylliksi. Hän sanoi aivan kuin everstinrouva äsken, että nimi voi olla yhdentekevä.

Jospa he vain olisivat tietäneet, miten tärkeä se nimi oli minulle!

Keskustelusta enon ja minun välillä ei tullut sen enempää, sillä sisäkkö tuli kattamaan päivällispöytää. Ja hyvä oli, että hän tuli, sillä minä olin niin säikähtynyt, kun enokin oli puhunut ylioppilaasta, joka oli ampunut itsensä, että koko huone pyöri. Olisin varmaan pyörtynyt, ellen olisi saanut mennä lastenkamariin ja paneutua maata sohvalle.

UPSALAN MATKA.

Perjantaina 9. p:nä toukokuuta.

Junassa Tukholman ja Upsalan välillä.

Olen pistänyt, päiväkirjan matkalaukkuuni sen vuoksi, että oli niin kovin hauska kirjoittaa siihen talvella, matkustaessani Tukholmaan. Ja nyt minä istun vaunun nurkassa, kädessä lyijykynä ja kirja polvillani, ihan niin kuin silloin.

Mutta ajatelkaas, kuinka paljon siitä asti on tapahtunut! Nyt alkaa päiväkirja olla jo niin täyteenkirjoitettu, että se tuskin enää riittäisi, jos minulle sattuisi tapahtumaan joitakin seikkailuja Upsalassa.

Ja kuitenkin on tapahtunut niin paljon sellaista, josta en ole mitään kirjoittanut. Kun nyt selailen kirjaa, huomaan että olen puhunut ylioppilaastani ihan jokaisella sivulla tai joka toisella, mutta muuten olen sivuuttanut niin kauhean monta seikkaa. En ole kirjoittanut ainoastakaan teatterikappaleesta, ja kuitenkin olen ollut aika monta kertaa sekä Oopperassa että Dramaattisessa. Viimeksi kun olin Oopperassa, näin Arvid Ödmanin ensiesiintymisen Paminona "Taikahuilussa", ja se oli minusta niin hauskaa sen vuoksi, että Arvid Ödman on käynyt koulua Karlstadissa ja käynyt meillä Mårbackassa tervehtimässä Danielia ja Johania. ("Taikahuilu" oli melko kuiva ooppera, siinä ei ollut muuta kaunista kuin musiikki. Minusta jonkun pitäisi keksiä samaan musiikkiin uusi toiminta – tai sitä kai sanotaan libretoksi).

On ihan hävytöntä, että olen jättänyt niin paljon kertomatta. En ole yhtään puhunut enon ja tädin komeista illallisista, joihin oli kutsuttu niin paljon hienoja ihmisiä, enkä Kristofer-enosta, joka oli viikon päivät huvittelemassa Tukholmassa ja kutsui meidät kaikki päivälliselle Hasselbackenille ja huviajelulle Eläintarhan ympäri. Silloinhan oli niin harvinaisen hauskaa, enkä sentään ole puhunut siitä tuon taivaallista.

Sitä paitsi on Georgina-täti usein ollut ulkona kävelemässä meidän kanssamme, nyt kun illat ovat käyneet valoisiksi. Hän on näyttänyt meille Hagan merkillisine Kuparitelttoineen, jotka eivät ollenkaan ole mitään telttoja, varjostimia vain, jotka peittivät näkyvistä kuninkaallisia talleja ja ulkohuoneita. Kaikkein enimmän pidin vanhasta metsälinnasta, jonka Kustaa III aikoi rakentaa, ehtimättä kuitenkaan kellarikerrosta pitemmälle. Lisäksi olemme nähneet uuden kirkkomaan ja Solnan ja Kaarle XV:n portin, joka ei ollenkaan ole mikään portti, vaan ainoastaan tie, joka on louhittu kallioon.

Minun pitäisi kai vielä kertoa, että kun olimme ajelemassa Kristofer-enon kanssa, pysähdyimme Eläintarhan kentälle ja kävimme katsomassa Kasperteatteria, siksi että se enon mielestä on melkein Tukholman hauskin teatteri. Ja sitä paitsi me olimme Bellmansron luona katsomassa kuvapatsasta, mutta se näytti minusta aika raskaalta ja kömpelöltä. Se ei ollut läheskään niin kaunis kuin meidän Bellmaninkuvamme, joka kotona Mårbackassa riippuu soittokoneen yläpuolella.

Pari kertaa olen myös ollut tädin kanssa tervehtimässä vanhaa neiti Modensvärdiä, joka asuu "Kainojen köyhien" kodissa. Kas, asian laita on niin, että neiti Modensvärd ja eräs Oriel-enon vanha täti, jota kaikki kutsuivat Beata-tädiksi, olivat hyviä ystäviä, ja Beata-täti taas oli Fredrika Bremerin hyvä ystävä. Mutta Fredrika Bremer, joka mahtoi olla hirmuisen kiltti, perusti "Kainojen köyhien" kotiin vapaasijan, pannen ehdoksi, että Beata-tädin piti elinikänsä saada käyttää sitä, ja hänen ystävänsä neiti Modensvärd on perinyt tämän Fredrika Bremerin vapaasijan. Eikä neiti Modensvärd ole perinyt vain sitä, vaan myös Georgina-tädin. Täti käy hyvin usein häntä katsomassa, ja myöskin neiti Modensvärd käy usein tädin luona, istuen hänen huoneessaan koko päivän ja tehden käsitöitä. Aina hän kirjoilee tyllille hyvin hienosti, ja kuvion keskelle on hänen tapana kirjoa kärpänen, joka näyttää niin ilmielävältä, että me aina koetamme ajaa sitä pois. Ja se on neiti Modensvärdistä niin hirmuisen hauskaa. Täti viihtyy niin hyvin "Kainojen köyhien" kodissa, sen vanhojen rouvashenkilöitten parissa, ja hän sanoo joskus, että kun hän kerran tulee vanhaksi, asuisi hänkin mielellään siellä, mutta minusta se olisi kovin vaikeata hänelle, joten tulen aina niin pahoilleni, kun hän alkaa siitä puhua.

Tänään on junassa niin paljon matkustajia, että vaununosasto on ihan täynnä, ja he juttelevat niin, että on oikein vaikeata pitää ajatuksia koossa. Ihan tässä vieressäni istuu pari tyttöä, jotka vain puhuvat siitä, miten he ovat onnellisia päästessään Upsalan kevätjuhlille. Ja minäkin olisin onnellinen, ellei minusta olisi niin kaameaa, että ylioppilaani on ampunut itsensä.

Enhän tiedä sitä ihan varmaan, mutta melkein mahdotonta on muutakaan luulla. Miksi neiti von K. muuten olisi itkenyt everstinrouvan luona, ja mistä olisi everstinrouva muuten keksinyt ruveta kertomaan tuota juttua neljästä ylioppilaasta, tapahtuma, joka varmaankaan ei ollut niin kaukainen kuin hän sanoi, ja miksi olisi eno juuri samana päivänä saanut kirjeessä tiedon ylioppilaasta, joka oli ampunut itsensä? Jotakin yhteistä mahtaa tässä kaikessa olla.

Minä mietin ja aprikoin alinomaa, eikö asiaa voisi selittää toisin, mutta minun täytyy lopultakin uskoa, että ylioppilaani on kuollut. Ja minä melkein pelkään tulla Upsalaan, sillä siellähän saan varmasti tietää kaikki. On melkein ihanaa niin kauan, kun onnettomuus ei vielä ole vallan varma.

Kun aamulla nousin junaan, luulin ihan näkeväni vilaukselta neiti von K:n, mutta tungos oli niin valtava, etten oikein voinut nähdä, oliko se hän. Jos hän olisi mukana, olisi se hyvä merkki, sillä ei kai hän matkustaisi kevätjuhlille, jos sulhanen olisi kuollut.

Nyt näkyy punainen linna korkealla kummulla. Ja matkatoverit kokoilevat tavaroitaan hyllyiltä. Olemme siis perillä Upsalassa. Ajatelkaas, miten aika kuluu, kun kirjoittaa päiväkirjaa!

Samana päivänä kello kuusi illalla Upsalassa tohtorinrouva Hedbergin vierashuoneessa.

Daniel oli asemalla, kun aamupäivällä saavuin tänne, ja sitten hän saattoi minut tohtorinrouva Hedbergin luo, joka otti minut vastaan hyvin ystävällisesti ja ehdotti kohta, että sanoisin häntä tädiksi. Hän tahtoi tietää, muistinko häntä Sunnen-ajoilta, ja minä kerroin, että muistin hänet isoäitini hautajaisista, jolloin hänellä oli ollut musta taftisilkkinen puku.

Hänestä se oli merkillistä, mutta tiedän hyvin, että muistan hänet juuri siitä, sillä kun kädelläni silitin hametta, natisi kangas kuin piipittävä lintu. Ja se oli minusta niin kovin hauskaa.

Tohtorinrouvan lapsista asuu poika ja tytär kotona. Pojan nimi on Adolf ja hän on ylioppilas, ja tytön nimi on Cora, ja luulen, että hän antaa soittotunteja. Molemmat ovat täysikasvuisia (nelitoistavuotiaita ei kyllä ole Upsalassakaan) ja molemmat ovat likinäköisiä. Heidän kakkulansa ovat nipistetyt jotenkuten merkillisesti höllään nahkaan nenänjuuressa, enkä voi saada silmiäni irti heistä. Miltei he näin näyttävät ylimielisemmiltä ja ankarammilta kuin jos kakkulat olisivat oikeassa paikassa, niin että pelkään kovasti heitä.

Tohtorinrouvan ruokasali on melko iso (ei sentään puoltakaan Oriel-enon ruokasalista), ruokapöytä on keskellä lattiaa ja pieniä pöytiä ja tuoleja pitkin seiniä. Hänen kotinsa näyttää kieltämättä hiukan kuluneelta ja köyhältä, mutta se on kai tullut kuluneeksi sen takia, että niin monta ylioppilasta käy syömässä täällä. Hänellä on myös vierashuone, joka on pieni, mutta erinomaisen hieno. Olen ihan varma, ettei kukaan ylioppilas ole uskaltanut pistää edes nenäänsä sen ovesta.

Ensin tarjottiin minulle kahvia, ja sitten istuttiin hiukan ja keskusteltiin sivistyneesti, niinkuin neiti W. Västeråsista sanoisi.

Tietysti olin typerä, mutta tunsin itseni niin kauhean onnettomaksi tohtorinrouvan luona. Kas, meillä kotona Mårbackassa oli puhuttu niin paljon Upsalasta, ja aina niinkuin se olisi loistava ja ihana ja paras paikka maailmassa. Mutta nyt minusta tuntui, että se oli vain pientä ja ahdasta, ja tohtorinrouva huokasi niin raskaasti joka kerran kun hän kertoi, millaista heillä oli ollut Sunnessa, niin että minuun ihan koski. En ollenkaan luule, että hänestä oli hauskaa pitää ylioppilaita täysihoidossa, eivätkä lapsetkaan varmasti siitä pitäneet, mutta he eivät valittaneet, näyttivät vain siltä kuin he eivät viitsisi ajatellakaan mitään niin arkista kuin ylioppilaita.

Mutta onneksi tämä keskustelu ei jatkunut niin kovin kauan, vaan Daniel nousi ja sanoi, että nyt meidän täytyi sonnustautua konserttiin.

Ylioppilaskonsertti oli mainio. Mitään niin kaunista en koskaan ole kuullut. En Oopperassa, en edes katolisessa kirkossa ole kuullut mitään parempaa.

Ja matka sinne oli niin tavattoman juhlallinen.

Äsken, istuessani tohtorinrouva Hedbergin pienissä huoneissa, ei minusta todellakaan tuntunut siltä kuin olisin ollut Upsalassa, ylioppilaiden kaupungissa. Mutta kun Daniel ja minä kiipesimme yliopistomäkeä ja näin niin monta valkeaa lakkia ympärilläni ja niin paljon muitakin ihmisiä, alkoi kaikki tuntua vallan toiselta.

Näin monta ihmeen kaunista nuorta tyttöä, jotka varmasti olivat matkustaneet tänne kevätjuhlan takia, ja heidän ympärillään parveili ylioppilaita, jotka näyttivät niin ylen autuailta, kun tytöt olivat tulleet. Vastaan tuli vanhoja herroja, professoreja, kuten Daniel tiesi, jotka näyttivät niin tietoviisailta ja hauskoilta, aivan kuin he olisivat olleet ihan erilaisia ihmisiä kuin kaikki tähän asti näkemäni. Ja sitten siellä oli monta hauskaa, lihavaa matamia, joita ylioppilaat tervehtivät sen vuoksi, että ne olivat heidän ruokaluoliensa emäntiä (tällä nimellä ylioppilaat tarkoittavat paikkoja, joissa he syövät). Eräs ylioppilas tuli Danielin luo ja oli aivan epätoivoinen sen vuoksi, että hän oli saanut vieraiksi äidin ja neljä sisarta ja kuusi serkkua, eikä hän ollut voinut hankkia pääsylippuja konserttiin koko tälle laumalle. Toinen ylioppilas laahasi käsipuolessaan vanhaa paksua rouvaa ylös mäkeä. Daniel osoitti heitä minulle ja sanoi, että löntterö rouva oli Munkbron-matameja, joka istui kauppakojussaan päivästä päivään vuoden umpeensa ja möi munia ja vihanneksia, jotta poika saisi opiskella. Hän piti lomaa vain yhden päivän, kun Upsalassa oli kevätjuhlat. Silloin hän matkusti tänne, ja heillä oli niin kauhean hauskaa yhdessä, pojalla ja hänellä.

Keskellä kaikkea tätä vilinää kuulin jonkun huudahtavan: "Hei, Selma, oletko sinä Upsalassa!" Ääni oli Adolf Noreenin, ja hän harppasi pitkin askelin ylös mäkeä saadakseen meidät kiinni. Hän taputteli minua ja milteipä suutelikin, sillä kas, kaikki Noreenit ovat aina niin sydämellisen herttaisia, Adolf Noreenin jälkeen tuli Erik Henrik Lindh, Filipstadista, hän, joka oli ollut Karl August Wallrohtin kotiopettajana Gårdsjössä ja asuu nyt Adolfin kanssa yhdessä ja on kuulemma niin äärettömän etevä ja niin säästäväinen ja siivo. Sisäänkäytävän luona tapasin vielä Anders Lagerlöfin, joka on isän serkun, tohtori Magnus Lagerlöfin poika, ja asuu Kristinehamnissa. Hän ja minä olemme hyvät ystävät, sillä hänen tapanaan on tulla Mårbackaan aina elokuun 17. päivänä, ja ilostuin kun näin hänet. Loppujen lopuksi tuli vielä serkku Teodor Hammargren juoksujalkaa. Hänen piti laulaa konsertissa, sillä hänen äänensähän on niin ihmeen kaunis, mutta nyt hän oli vallan myöhästymäisillään, niin ettei hän ehtinyt pysähtyä ja tervehtiä, vaan ainoastaan huiskutti kättään meille.

Kaikki oli niin iloista ja kaunista. Ja ilmakin oli kohtalainen. Kaikki oli niinkuin Upsalassa pitikin.

Juuri kun olimme menossa sisään, huomasin neiti Ida von K:n. Tällä kertaa olin aivan varma, etten erehtynyt. Hänen seurassaan oli lyhyt, melko paksu vanha herra ja pitkä, kaunis ja komea rouva. He kai olivat hänen vanhempiaan.

Sulhasta en nähnyt, mutta joka tapauksessa tulin iloiseksi, sillä nyt olin melkein varma siitä, että hän eli ja oli terve.

Toivoisinpa että osaisin kertoa, kuinka kaunista oli kuulla ylioppilaiden laulavan! Mitä sanoisin? Voisimmeko kuvitella metsää, jonka puitten lehdet olisivat ohutta terästä, – pieniä, kiliseviä lehtiä pitkien, väräjävien varsien päässä, ja tuulta, joka väliin puhaltaisi väkevänä myrskytuulena, väliin hiljaisena ja vienona, pannen pienet teräslehtiset vipajamaan. Mahtaisiko siitä syntyä musiikkia, joka muistuttaisi ylioppilaiden laulua?

Tai voisimmeko kuvitella suurta pilveä, joka purjehtisi taivaalla eikä olisi sateen kyllästämä vaan sävelien, jotka valuisivat ylitsemme, ja me kuulisimme samalla ukkosenjylinää ja näkisimme päivänpaisteen?

Ei, nähtävästi en osaa kuvata millaiselta ylioppilaslaulu kuuluu. Siihen en kai pysty ennen kuin tulen vanhaksi.

Kun me sitten tulimme kotiin tohtorinrouvan luo, oli jo päivällisaika. Kaikki täysihoidossa olevat ylioppilaat olivat kokoontuneet ruokasaliin, ja minut esitettiin heille, mutta minä en muista heidän nimiään, sillä minun on yleensäkin niin vaikea muistaa nimiä. Minä istuin samassa pöydässä kuin tohtorinrouva, ja siinä istuivat myös Daniel ja Cora Hedberg ja serkkuni Teodor Hammargren, sillä hänkin on tohtorinrouvan täysihoitolaisia.

Koko päivällisajan ei puhuttu muusta kuin miten iltapäiväjuhlien oikein kävisi. Ilma oli muuttunut, tuuli ja oli pilvistä, ja monet luulivat, että alkaisi sataa. Mutta siinä tapauksessa ei karnevaalikulkueesta tietenkään tulisi mitään eikä juhlasta Kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa dosentti Montanin piti puhua keväälle ja Almänna sången-kuoron laulaa ja jossa juotaisiin punssia.

Kun päivällinen oli ohi, oli ilma yhä yhtä epävarma. Toiset ylioppilaat väittivät, että juhla pidettäisiin joka tapauksessa, vaikka vähän sataisikin, mutta toisten mielestä se taas olisi mahdotonta. Sillä eihän karnevaalista sadesäällä olisi mihinkään.

Lopuksi tarjoutuivat useimmat täysihoitolaiset menemään ulos ottaakseen selkoa asioista, luvaten palata sitten kertomaan, miten kaikki järjestyisi. Ja kyllähän he menivät tiehensä, siitä ei ole puhettakaan, mutta ainoakaan heistä ei palannut, vaan siinä me nyt istuimme, tohtorinrouva ja Adolf ja Cora ja Daniel ja minä, emmekä voineet muuta kuin odottaa.

Sehän kiivi tietenkin hieman pitkäveteiseksi, ja kun kukaan ei palannut, sanoi Daniel, että hän menee ottamaan varman selon. Hän tulisi takaisin niin pian kuin suinkin.

Mutta ajatelkaas, kun Danielkaan ei palannut! Kello alkoi lähetä viittä, ja silloin piti juhlakulkueen lähteä liikkeelle, jos kerta karnevaalista yleensä jotakin tulisi. Viimeksi tarjoutuivat Cora ja Adolf Hedberg menemään ottaakseen selkoa asioista. Ja tietenkin he palaisivat ihan parin minuutin kuluttua.

Ja hehän näyttivät niin kauhean kunnollisilta ja varmoilta, ettei kukaan olisi voinut ajatellakaan, että heidän laitansa olisi samoin kuin muiden. Mutta niin kävi kuitenkin. Aika kului ja kului, mutta he eivät palanneet.

Tohtorinrouva Hedberg oli todellakin kovin kiltti ja ystävällinen minulle. Hän ymmärsi kyllä, että olin levoton ja pelkäsin, etten saisikaan olla mukana kevätjuhlassa (ja juuri kevätjuhlanhan takia minä oikeastaan olin tullut Upsalaan), ja kun kello löi viisi, lohdutti hän minua kertomalla, että vielä oli aikaa, sillä Upsalassa ei mikään alkanut ennen kuin neljännestä yli määräajan.

Ja sitä paitsi hän oli aivan varma siitä, ettei kevätjuhlasta tulisi mitään, sillä muuten olisi kyllä joku läheteistä palannut.

Mutta kun kello oli viisi minuuttia yli viiden eikä ketään näkynyt, sanoi tohtorinrouva, että meidän olisi parasta mennä hiukan ulos ottamaan selvää, miten asianlaita oikein oli. Ja niin me menimme.

Tohtorinrouva kulki Fyris-joelle päin, ja kun me tulimme Islannin sillalle, näimme tosiaankin pari karnevaalipukuista ihmistä tulevan juoksujalkaa. Toinen oli punaisissa trikoissa, toinen sinisissä, ja he ottivat pitkiä juoksu- ja hyppyaskeleita. Se näytti oikein hauskalta, ja minä sanoin tohtorinrouvalle, että jos nuo kaksi aikoivat ottaa osaa karnevaalikulkueeseen, pitäisi meidän seurata heitä.

Mutta tohtorinrouva ei tahtonut. Hänen mielestään oli aivan turha lähteä juoksemaan noiden viirupäisten perässä. Hän oli varma siitä, että jos karnevaalikulkueesta jotakin tulisi, marssisi se varmasti pitkin tätä Jokikatua.

Ihmeellistä kyllä, mutta koko kadulla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Me olimme vallan kummissamme, tohtorinrouva ja minä, että katu oli niin autio ja tyhjä. Me emme suorastaan voineet käsittää, mistä se johtui.

Me kuljimme Islannin sillan yli, ja sitten Läntistä Jokikatua myöten Flustretiin päin. Mutta sielläkään ei näkynyt ketään, jolta olisimme voineet kysyä karnevaalista ja kevätjuhlasta.

Ihan siinä samassa kuulimme takanamme kovaa kirkunaa ja huutoa. Me käännyimme, ja näimmekin suuren ihmislauman taaempana kadulla.

Tohtorinrouva luuli, että siellä tapeltiin. Hän ei missään tapauksessa suostunut kääntymään sinnepäin, vaan jatkoi vaellustaan Flustretia kohti.

Tullessamme perille näimme, että pöytiä ja tuoleja oli nostettu suureen puutarhaan ravintolapaviljongin eteen, mutta ainoatakaan vierasta ei näkynyt.

Silloin sanoimme toisillemme, tohtorinrouva ja minä, että kevätjuhla selvästi oli peruutettu, koskapa kaikki ihmiset pysyttelivät sisällä.

Siitä huolimatta me maleksimme aika kauan Jokikadulla, sillä kulkueenhan täytyisi marssia sitä pitkin, jos siitä ylimalkaan tulisi jotain. Mutta kun olimme kävelleet noin puoli tuntia, alkoi sataa.

Silloin me palasimme kotiin, ja olimme vuorenvahvasti vakuuttuneita siitä, että sekä kevätjuhla että karnevaalikulkue oli peruutettu sateen takia.

Mutta kotonakaan ei ollut elävää sielua. Palvelijatar oli mennyt menojaan, ja tohtorinrouvan täytyi itsensä mennä keittiöön illallishommiin.

Minä seisoin tuokion ikkunassa ja tuijotin sateeseen. Mutta kun minulla kerta ei ollut ketään puhetoveria, saatoin mielestäni samalla vaivalla ottaa esille päiväkirjani ja kirjoittaa muistiin päivän tapahtumat. Ja nyt minä olen istunut ja kirjoittanut sohvannurkassa ihan tuntimääriä.

Samana päivänä kello kymmenen illalla.

(Tohtorinrouva oli valmistanut minulle makuusijan vierashuoneensa sohvalle, ja se on hyvinkin mukava, mutta en saa unta sen vuoksi, että olen suuttunut Danieliin. On paras kirjoittaa hiukan päiväkirjaan, niin että ajatukset pääsevät uusille raiteille.)

Kun kello oli muutamia minuutteja yli yhdeksän, soitettiin vihdoinkin eteisen kelloa.

Tulijat olivat Cora ja Adolf, ja he olivat ihan ihmeissään, että tohtorinrouva ja minä olimme palanneet niin aikaisin. He luulivat, että me olisimme huvittelemassa Danielin kanssa.

Niin, tietysti syntyi pitkiä selvittelyjä ja monia valitteluja sen johdosta, että me emme olleet saaneet nähdä ei karnevaalikulkuetta eikä kevätjuhlaa.

Tohtorinrouva kysyi tietenkin, miksi he eivät olleet palanneet ilmoittamaan, ja he syyttivät Danielia. Kohta kun he olivat tulleet kadulle, olivat he nähneet naamiopukuisia ihmisiä ja ymmärtäneet, että karnevaali pantaisiin toimeen. He olivat juuri aikoneet kääntyä ja tulla ilmoittamaan meille, kun he tapasivat Danielin, joka oli sanonut, että hän oli menossa tohtorinrouvan luo viedäkseen tämän ja minut kevätjuhlaan.

Itse olivat he ensin seisoneet ja katsoneet kulkuetta ja sitten he olivat menneet Kasvitieteelliseen puutarhaan ja olleet mukana kevätjuhlassa. Dosentti Montan oli puhunut niin ihmeen kauniisti keväästä luonnossa ja keväästä ihmismielessä.

Tohtorinrouva kysyi, eikö sade ollut haitannut pahoin.

Voi, sellainen sade ei ollut mistään kotoisin! Olivathan he kyllä saaneet käyttää sateenvarjoa, mutta mitä siitä, kun he kerta olivat kuulleet niin paljon kaunista. Arkkipiispa Sundberg oli pitänyt voimakkaan puheen, ja laulajat olivat olleet jumalallisia. He olivat laulaneet, Ack, hur härligt majsol ler, niin että ihmiset olivat unohtaneet sekä sateen että kylmän.

He olivat oikein puheliaita eivätkä ollenkaan niin jäykkiä ja hiljaisia kuin aikaisemmin päivällä.

Ja nyt siis tiedän, että kevätjuhla on pidetty, mutta en ollenkaan ymmärrä, miksi Daniel ei tullut minua hakemaan. Eikä hän ilmestynyt vielä illallispöytäänkään.

Minusta tuntuu, ettei ole ollenkaan väärin, vaikka olen hiukan vihoissani hänelle.

Lauantaina 10. p:nä toukokuuta.

Kello kymmenen illalla tohtorinrouvan vierashuoneen sohvalla, kuten eilenkin.

(Teodor Hammargren sanoi, että minulle ehkä pidetään serenadi yöllä. Ja minua niin peloittaa, etten ehkä herää, niin että istuin kirjoittamaan pysyäkseni valveilla. Ajatelkaas, jos minun kävisi niinkuin sen tytön, josta "Glunteissa" lauletaan: "För att väcka denna flamma fordras minst en dombasun.")

Heti kun Daniel ja muut täysihoitolaiset olivat tulleet aamiaiselle, alettiin tietenkin puhua kevätjuhlasta. Ja minustahan tuntui, että hyvin saatoin olla hiukan vihoissani Danielille, niin että kohta kysyin häneltä, miksi hän ei tullut hakemaan tohtorinrouvaa ja minua, niinkuin oli luvannut.

Mutta Daniel ei jäänyt sanaa vaille. Heti viiden jälkeen hän oli ollut täällä meitä hakemassa, mutta hänen tullessaan olimme jo lähteneet ulos. Niin että vika olikin meidän eikä hänen.

Kun me emme pysyneet kotona ja odottaneet häntä, oli hän luullut, että me olimme jo menneet kevätjuhlaan, ja niin hän oli pitänyt kiirettä tavoittaakseen meidät.

"Mutta emmehän tietäneet, tulisiko koko kevätjuhlasta mitään", sanoin minä. "Me luulimme koko ajan, että se oli sateen takia peruutettu."

"Ettekö siis nähneet edes karnevaalikulkuetta?" kysyi Daniel.

"Emme nähneet mitään", sanoin minä.

"No, entäs kaikkia niitä naamiopukuisia, jotka juoksentelivat kaduilla ennen kuin kulkue lähti liikkeelle?"

"Minä näin vain kaksi naamiopukuista", sanoin minä, "ja koko kadulla ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä."

"Millä kadulla?" kysyi Daniel.

"Me kävelimme Jokikadulla."

"Voi hyvä Jumala!" sanoi Daniel. Hän oli nähtävästi sitä mieltä, että me olimme olleet niin typeriä, tohtorinrouva ja minä, että hänen oli vaikea löytää sanoja. "Vai kävelitte te Jokikadulla! Ettekö siis yhtään ymmärtäneet, että siellä oli niin typötyhjää juuri siksi, että ihmiset olivat menneet katsomaan kulkuetta?"

"Me luulimme, että kulkue tulisi juuri sitä tietä", sanoin minä.

"Mutta ettekö tietäneet, että kevätjuhla pidettäisiin Kasvitieteellisessä puutarhassa? Eihän Jokikatu vie sinne! Mutta minusta teidän joka tapauksessa olisi pitänyt nähdä kulkueen alkupää."

"Niin, me näimme kyllä kauempaa suuren kansanjoukon ja kuulimme huutoa", sanoin minä, "mutta me luulimme, että siellä tapeltiin."

"Voi hyvä Jumala!" sanoi Daniel vielä kerran.

Kuulosti siltä, että hän oli oikein vihainen. Hän oli koettanut parhaansa, ja minä sain syyttää vain itseäni, kun kerta en jäänyt kiltisti istumaan ja odottamaan häntä.

Mikä ihme panee minut aina menettelemään noin hullusti, kun Daniel ja minä olemme yhdessä! Osaisinpa minäkin olla ylitä rauhallinen ja varma kuin hän!

Mutta nyt en enää tahdo valittaa kevätjuhlani epäonnistumista, sillä tänään on minulla ollut niin kovin hauskaa koko päivän, olen saanut oppia niin paljon ja nähdä niin paljon. Olen hyvin onnellinen, että sain tulla Upsalaan, niin onnellinen, etten osaa sanoakaan.

Itse aamiainen ei tietenkään ollut niin kovin hauska, sillä kaikki ylioppilaat kysyivät, mitä minä pidin kevätjuhlasta, ja kun he saivat kuulla, etten ollenkaan ollut mukanakaan, alkoivat he kilvan valittaa tapahtumaa.

He myönsivät kyllä, joka ainoa, että he olivat luvanneet palata kertomaan, pidettäisiinkö juhla Kasvitieteellisessä puutarhassa ja että he olivat laiminlyöneet tehtävän, mutta olivathan he nähneet Danielin ulkona katsomassa kulkuetta, niin että he eivät voineet ajatellakaan, etten minä olisi saanut sanaa!

Mutta nähtävästi he kaikki hiukan häpesivät ja tunsivat syyllisyytensä, sillä monet kysyivät, mitenkä minä tänään huvittelisin, ja Teodor Hammargren sanoi, että hän aikoi hommata minulle serenadin. Ymmärrän, että se oli tarkoitettu minun lohdutuksekseni.

Näyttipä siltäkin, kuin itse Daniel olisi tuntenut jonkinlaista syyllisyyttä, sillä hän ehdotti, että hän ja minä lähtisimme katsomaan Tuomiokirkkoa. Ja ehkäpä Cora ja Adolfkin olivat sitä mieltä, että he olivat jotain laiminlyöneet, sillä he tarjoutuivat tulemaan meidän kanssamme ja olivat koko kävelymatkan niin ystävällisiä ja miellyttäviä. Kadulla tapasimme Anders Lagerlöfin Kristinehamnista, ja kuullessaan minne me olimme matkalla, liittyi hänkin seuraamme. Ja hyvä olikin, että hän oli mukana, sillä hän tietää ihan kaikki ja hänellä on niin kauhean hyvä muisti. Hän aikoo lääkäriksi kuten Daniel, mutta toverit sanovat, ettei hän varmasti milloinkaan ehdi suorittaa lääkärintutkintoa, sillä sitä ennen hän tahtoo lukea kannesta kanteen joka ainoan kirjan koko Carolina redivivassa. [Yliopiston kirjastossa. – Suom. muist.]

Upsalan tuomiokirkko on hyvin komea. Niin komea, etten oikein tiedä, uskallanko sanoa siitä mitään. Se olisi kai liian lapsellista.

Se on paljon suurempi kuin Tukholman kirkot ja rakennettu vallan eri tavalla, niin että kun astuu ovesta sisälle, täytyy kohta pysähtyä ja vetää syvään henkeä, oikein syvään. Ainakin minun kävi niin.

Anders Lagerlöf sanoi (ja sen hän on kai lukenut), että jokainen, joka astuu tuomiokirkon ovesta sisään, tuntee kohta kuinka ne, jotka kerran sen rakensivat kahdennentoista sataluvun loppupuoliskolla, eivät ajatelleet vaivojaan eivätkä kuluja, vaan ainoastaan sitä, että he saivat rakentaa huonetta, joka olisi kyllin arvokas Jumalan asuttavaksi. Ja kun Anders sanoi näin, oli minusta aivan kuin olisin tuntenut Jumalan läsnäolon. Hän liiteli tuolla ylhäällä holveissa ja katseli meitä, vaikka emme voineetkaan häntä nähdä.

En koskaan ole ollut missään kirkossa, jossa niin selvästi huomaisi Jumalan läsnäolon, mutta tämä olikin ensimmäinen katedraali, jonka olen nähnyt.

(Katedraali on hyvin kaunis sana.)

Oli lauantai-aamupäivä, niin ettei kirkossa siis ollut jumalanpalvelusta. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin me viisi ja vartija, joka opasti meitä, mutta siitä huolimatta oli kaikki niin juhlallista. Olisin voinut jäädä seisomaan sinne miten pitkäksi aikaa hyvänsä ja vain ajatella Jumalaa.

Anders kertoi minulle, miten tämäntapaisia suuria kirkkoja ennen maailmassa oikein rakennettiin. Kokonaiset työmiesjoukot vuorottelivat lakkaamatta kiven louhinnassa ja muuraustyössä kaksikymmentä vuotta, niin, viisikymmentä ja sata vuotta, ennen kuin kirkko oli valmis. Ja hän sanoi, ettei nykyisin enää osata rakentaa kauniita kirkkoja sen vuoksi, että ihmisillä on niin kiire eivätkä he rakasta työtänsä niin kuin ennen maailmassa.

Anders on varmasti oikeassa, ja ajattelin itsekseni, että ne miehet mahtoivat olla tavattoman onnellisia, jotka saivat rakentaa katedraalia koko elämänsä ajan. Luulenpa, että minä puolestani tekisin sitä vieläkin kernaammin kuin kirjoittaisin romaaneja.

Ajatelkaas, minä, joka juuri olin odottanut Jumalan rangaistusta sen vuoksi, etten tunnustanut uskoani pääsiäisiltana! Niinkuin Jumala olisi niin pikkumainen! Ei, se pelko haihtui mielestäni siinä hetkessä, kun astuin sisään katedraaliin. Silloin ymmärsin, että kaikki, mitä ennen olin ajatellut Jumalasta, oli vain lapsellista typeryyttä.

Mutta tietenkään ei käynyt laatuun vain seistä töllöttää samalla paikalla ja mietiskellä, sillä kirkonvartija oli niin innostunut näyttämään meille kaikki katedraalin ihmeelliset nähtävyydet.

Me katselimmekin kirkon läpikotaisin ja tutkimme kaunista saarnatuolia ja komeata alttarikoristusta ja kaikkea, mitä siellä oli. Me näimme Eerikki Pyhän lippaan ja Kustaa Vaasan suuren hautakiven, joka kuvaa häntä lepäämässä molempien puolisoittensa välissä. Ja me näimme hautakuoreja, joissa Sturet ja Banérit ja Oxenstiernat ja de Geerit nukkuivat viimeistä untaan.

Kirkonvartija oli hyvin kiltti ja kertoi jotain kaikista nähtävyyksistä, ja Anders Lagerlöf taas tiesi sen, mistä hän ei sattunut olemaan perillä.

Tuossa makasi Jakob Ulfsson, joka oli perustanut Upsalan yliopiston, ja tuossa Pyhän Birgitan vanhemmat, ja tuossa Hornit ja Bielket ja suuri Linné ja Juhana III ja Katarina Jagellonica.

En koskaan ole pitänyt niin paljon Ruotsista kuin nyt, seisoessani täällä tuomiokirkossa.

Enhän minä oikein osaa selittää, mitä tarkoitan, mutta minua niin liikutti se, että sain kuulla niin monesta, jotka ovat olleet uljaita ja suorittaneet suurtöitä. Ja tuntui niin hyvältä ajatella, että he saivat nukkua samassa temppelissä, jossa itse Jumala asuu. Se oli heidän palkintonsa, koska he olivat palvelleet häntä ja maataan.

Käynti tuomiokirkossa vahvisti ja elähytti minua niin, että olin kuin uusi ihminen. Paloin halusta saada palvella Jumalaa ja palvella Ruotsia, niinkuin kaikki ne suurmiehet ja sankarit, jotka makasivat täällä haudoissaan.

(Nyt en enää ehdi kirjoittaa, sillä tohtorinrouva avaa oven ja sanoo, että hän kuulee laulajien kokoontuvan alas kadulle.)

Sunnuntai-aamuna.

Junassa Upsalan ja Tukholman välillä.

Niin, nyt yritän luetella, mitä kaikkea näin eilen iltapäivällä, eikä se olekaan helppoa, sillä minäpä en nähnyt enempää eikä vähempää kuin kokonaisen kaupungin.

Kun eilen olimme syöneet päivällistä tohtorinrouvan luona, ehdotti Daniel, että lähtisimme jälleen samoilemaan, sillä olihan vielä paljon sellaista, jota en ollut ehtinyt nähdä, ja aika joutui, sillä minun oli matkustettava takaisin jo huomisaamuna.

Me siis lähdimme, emmekä olleet ehtineet pitkälle, ennen kuin tapasimme Adolf Noreenin ja Erik Henrik Lindhin, jotka liittyivät seuraamme. Ja kun Adolf kuuli, että olimme katselemassa kaupunkia, innostui hän kovin ja sanoi, että nyt, kun hän oli mukana, pitäisi hän kyllä huolta siitä, että oikein saisin selville kaiken.

Ja sitten Adolf opetti minua ja sanoi, että Upsalassa piti aina muistaa laskea neljään. Ensinnäkin oli täällä neljä tärkeintä kaupunginosaa: Kungsängen, Svartbäcken, Fjärdingen ja Luthagen.

Huomattavimpia rakennuksia oli niinikään neljä: Tuomiokirkko, Linna, Gustavianum ja Carolina rediviva.

Sitä paitsi täällä oli vielä neljä siksi arvokasta pienempää rakennusta, että minun täytyi oppia ne tuntemaan: arkkipiispantalo, Geijerintalo, Värmlantilais-osakunnan talo ja Bondin kirkko.

Meitä huvitti kovasti Adolf ja hänen nelilukunsa, mutta hän piti puoliaan ja kuljetti meitä kaikkialla ja osoitti, että hän oli oikeassa. Ja tosiaankin oli ihan merkillistä, kuinka helposti kaikki painui mieleen, kun seurasi hänen menetelmäänsä.

Upsalassahan oli monta katua, mutta oikeastaan vain neljä, jotka lyhyellä käynnillä täytyi tuntea: Vaksalankatu, Kuningatarkatu, Itäinen ja Läntinen Jokikatu.

Fyris-joen yli vei neljä siltaa, joiden nimet minun täytyi oppia: Tuomiosilta, Uusisilta, Islanninsilta ja Rautasilta.

Lisäksi kaupungissa oli neljä toria: Suurtori, Vanha tori, Puutori ja Pyhän Eerikin tori, neljä puistoa ja istutusta: Odininlehto, Carolinanpuisto, Kasvitieteellinen puutarha ja kirkkotarha, sekä neljä suurta ravintolaa: Gillet, Gästis, Flustret ja Rullan, paitsi monen monta pienempää.

Ja ihmeellisiä nähtävyyksiä oli niitäkin neljä: Kuningatar Kristinan kello, Sturenvankila, Pyhän Eerikin lähde ja leikatut kuuset Kasvitieteellisessä puutarhassa.

Niin, luonnollisesti oli kaupungissa paljon muutakin: oppisaleja ja laitoksia ja sairaaloita ja museoita. Adolf jakoi ne kaikki sillä tavoin, että joka laatua tuli neljä, mutta en ehdi luetella niitä kaikkia sen vuoksi, että minun täytyy kertoa jotain hyvin tärkeätä, ennen kuin tulen perille Tukholmaan.

Tahdon vain vielä mainita, että Adolf opetti minulle, että Upsalassa on jotain, joka on vallan ainutlaatuista ja vailla vertojaan, niin ettei mitään muuta voi edes mainita yhtäaikaa: Codex argenteus, piispa Wulfilan piplia, painettu kulta- ja hopeakirjaimin purppurapergamentille. Sitä säilytetään Yliopiston kirjastossa. Eikä hän tyytynyt siihen, että minä sain kuulla siitä, minun täytyi myös mennä kirjastoon katselemaan sitä.

Adolfista tulee vielä aivan erinomainen koulunopettaja, siitä olen ihan vuorenvarma.

Lopuksi Daniel tarjosi kahvia ja hyviä leivoksia Flustretissa. Ilma oli kaunis, niin että voimme istua ulkona puutarhassa, enkä voi kuvata miten hyvältä lepääminen tuntui. Kas, kun Anders Lagerlöf on ollut oppaana aamupäivällä ja Adolf Noreen iltapäivällä, tuntuu se kyllä jälkeenpäin sekä päässä että koko ruumiissa.

Minusta on niin hauskaa, että myös Daniel ja Adolf ja Erik Henrik Lundh tuntuivat nauttivan siitä, että saivat istua hetkisen paikallaan. Tunnelma oikein kohosi, sillä kun he näin olivat joutuneet samoilemaan kaupungin päästä päähän, johtui heidän mieleensä kaikenlaisia Upsalanjuttuja rikkiviisaista ja hajamielisistä professoreista ja hauskoista, terhakkasanaisista ylioppilaista, ja näitä juttuja he rupesivat nyt kertomaan minulle.

Niin, meillä oli niin hauskaa, että aloimme herättää huomiota, ja seuraamme liittyi ennen pitkää useita ylioppilaita, jotka tunsivat joko Danielin tai Adolfin. Daniel tarjosi punssia ja soodavettä, ja nytpäs suut oikein alkoivat käydä. Minä sain kuulla loppumattomiin tenttiluvuista ja repuista ja oikeudenmukaisista ja epäoikeudenmukaisista todistuksista ja Upsalan kauniista tytöistä ja osakunnan tanssiaisista, niin että minusta tuntui, että sain ihan elää mukana Upsalan elämässä.

Kuten kerroin, istuimme ulkona puutarhassa, ja yhtäkkiä huomasin eräässä pöydässä verraten lähellä meitä neiti Ida von K:n, ja hänen seurassaan oli sama paksu herra ja komea rouva, joita luulin hänen vanhemmikseen. Eräs ylioppilas oli samassa pöydässä, mutta hän oli selin minuun, niin että kului hetki ennen kuin voin nähdä, oliko se sulhanen vai joku toinen.

Mutta ennen pitkää hän käänsi kasvonsa minuun, ja silloin näin, että hän todellakin oli minun ylioppilaani. Ja ilmielävä hän oli, mutta enhän minä ollut muuta luullutkaan siitä asti kun näin, että neiti von K. matkusti kevätjuhlaan. Sen vuoksi en osoittanutkaan minkäänlaisia hämmästyksen merkkejä nähdessäni hänet jälleen.

Ylioppilaat meidän pöydässämme olivat siirtyneet uuteen asiaan. He olivat alkaneet puhua tuomiokirkon korjauksesta, jota arkkipiispa kovasti harrasti, ja väittelivät nyt aivan villisti, pitäisikö korjaustöissä noudattaa ranskalaista vai saksalaista tyyliä. Tämä kaikki oli minulle hyvin tervetullutta, sillä nyt ei kukaan heistä kiinnittänyt huomiota siihen, että ihan lakkaamatta vilkuilin naapuripöytään.

Yhtä hauskaa kuin oli meidän pöydässämme, yhtä ikävää tuntui heillä olevan. Jokainen istui ja maisteli kahviaan, mutta en ainakaan huomannut, että kukaan olisi puhunut sanaakaan. Pöydällä ei ollut edes leivoksia tai punssia, pelkkä kahvikuppi vain jokaisen edessä.

Minun ylioppilaani istui niin merkillisesti etukumarassa. Kasvot olivat miltei pöydässä kiinni. Minusta näytti aivan kuin hän olisi ollut niin sairas, ettei hän edes jaksanut istua suorassa.

Erik Henrik Lindh istuu tavallisesti vaiti ja antaa muiden puhua, ja niin nytkin. Mutta silmät päässä hänellä kyllä on, ja huomasin hyvin, että hän useaan kertaan silmäili naapuripöydän äänettömiä ihmisiä. Yht'äkkiä hän kumartui Danielin puoleen, joka istui hänen vieressään, ja sanoi matalalla äänellä, jottei häiritsisi innokasta puhetta korjaustöistä:

"Sovinnosta ei nähtävästi tule mitään", hän sanoi ja viittasi varovasti toiseen pöytään.

"Sovinnostako?" sanoi Daniel ja silmäsi hänkin naapureita. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Etkö ole kuullut", jatkoi Lindh ja puhui vielä hiljaisemmalla äänellä, "että hänen vanhempansa ovat tulleet Kristianiasta saadakseen asiat kohdalleen ja että he suostuttivat morsiamen tulemaan mukana Upsalaan?"

"Maljasi, Erik Henrik!" huudahti vastapäätä istuva ylioppilas, niin että Lindhin täytyi keskeyttää. Ja hyvä olikin, sillä tunsin kuinka poskeni olivat karahtaneet tulipunaisiksi. Ajatelkaas, että ensinnäkin olin saanut kuulla, että neiti von K:n kihlaus oli purettu, ja toiseksi, että vanha pari viereisessä pöydässä oli minun ylioppilaani vanhemmat. Minä hämmästyin siinä määrin, että varmasti olisin huutanut, että Lindh erehtyi, ellen olisi saanut aikaa tyyntyä. Minähän olin kuvitellut, että ylioppilaani isä olisi prinssi, pitkä, komea ja kaunis kuten Kaarle XV tai Oskar II. Mutta naapuripöydän vanha herra muistutti lähinnä ryytikauppiasta Klaran vuorikadun ja Rantakadun nurkkakaupasta. Oli ihkasen mahdotonta uskotella, että hän milloinkaan olisi ollut prinssi.

Minä olin siis erehtynyt, ja vieläpä perinpohjin. Ja ihan teki kipeätä, että ylioppilaani siis oli aivan tavallinen ihminen.

Mutta tietysti minä joka tapauksessa pidin hänestä, ja hänen kihlauksensa purkautuminen teki minut kyllä iloiseksi. Ei niin, että olisin luullut, että hän nyt rupeaisi pitämään minusta, mutta neiti von K. ei näyttänyt kiltiltä. Minusta hän ei koskaan ole tuntunut kyllin hyvältä ylioppilaalleni.

Erik Henrik Lindh oli hetkisen seurannut keskustelua tuomiokirkon korjauksesta, mutta vähän ajan kuluttua hän kääntyi jälleen Danieliin päin.

"Mutta olet kai kuullut, että hän aikoo vaihtaa alaa ja tulla papiksi?" hän sanoi.

"Olen kyllä", sanoi Daniel. "Sääli miestä. Teodor Hammargren, joka on ottanut osaa samoihin kursseihin, väittää, että hänestä olisi tullut oikein teräväpäinen jehu. Vähintään oikeusneuvos."

"Svean hovioikeuden presidentti tai mitä kissoja hyvänsä", sanoi Lindh.

"P–ko viitsisi istua köyhänä papinrouvana maalaiskylässä, kun on laskenut pääsevänsä presidentinrouvaksi tai oikeusneuvoksettareksi", sanoi Daniel. "En yhtään ihmettele, että tyttö purki."

"Ehkäpä hän luuli, että poika jättäisi pietisminsä, kun kihlaus meni rikki", sanoi Lindh. "Ehkäpä hän tahtoikin peloitella."

"Ehkäpä", sanoi Daniel. "Mutta paha tuli tietenkin vain kahta hullummaksi."

"Niin, hän oli jo ennen saanut kovan iskun", sanoi Lindh, "ja nyt tuli vielä tämä lisäksi."

Juuri kun Lindh sanoi näin, nousivat naapuripöydän neljä ihmistä lähteäkseen. Daniel ja Lindh ja Adolf ja monet muut, jotka tunsivat ylioppilaani, nousivat hänen kulkiessaan ohi ja tervehtivät häntä ja hänen seuralaisiaan. Ylioppilaani ja hänen seuralaisensa vastasivat tervehdyksiin, mutta oli kuin he olisivat lisänneet vauhtia. Näytti kuin he olisivat tahtoneet nopeasti päästä kaikista noista, jotka olivat niin iloisia ja vallattomia.

Minä en istunut niin, että olisin tarkoin nähnyt ylioppilastani, mutta jo vilaukseltakin huomasin, että hän oli aivan muuttunut. Hän oli laiha, ja kuin kokoon lysähtänyt, eikä silmissä ollut mitään loistoa. Hän mahtaa olla hirvittävän onneton.

Minua ei hän tietenkään huomannut.

Minun teki kovin mieli (ja varmaan olisinkin niin tehnyt, ellei neiti von K. olisi ollut mukana) juosta esiin ja tervehtiä häntä ja kysyä, eikö hän muistanut pientä värmlantilaistyttöä, jota kohtaan hän oli ollut niin kiltti viime jouluna. Luulen, että hän olisi pitänyt siitä.

Mutta nyt en sitä tehnyt.

Voi, jos sentään olisin saanut sanoa hänelle edes yhden sanan! Tuntuu aivan siltä kuin hän olisi mukana junassa, ja joka kerta kun ovessa käydään ja joku tulee sisään, odotan näkeväni hänet. Mutta häntä ei kuulu.

Jospa minä edes osaisin selvittää tämän sekaantuneen vyyhden!

Miksi everstinrouva H. kertoi ylioppilaasta, joka oli tullut mielenvikaiseksi ja ampunut itsensä, ja miksi hän sanoi, että pojat voivat saada aikaan niin paljon surkeutta?

Mutta kenties hän joka tapauksessa oli ottanut osaa tuohon onnettomaan Tukholman-matkaan!

Ehkäpä hän oli yksi niistä kolmesta, jotka olivat nukkuneet pienessä hotellihuoneessa! Ehkäpä juuri hän oli saanut päähänsä tyhjentää luodit revolverista?

Ehkäpä hän oli tullut niin epätoivoiseksi perästäpäin, että hän tahtoi tulla papiksi jotenkuten sovittaakseen rikoksensa?

Mutta neiti von K. ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän tulisi papiksi, vaan oli purkanut kihlauksen. Ja tietenkin se oli vain lisännyt onnettomuutta.

Niin, voihan olla, että kaikki on käynyt näin. Mutta enhän tiedä yhtään mitään. Pelkään kuvittelevani kaikenlaista. Sehän on minulle niin kauhean helppoa. Olinhan vasta niin ihkasen varma, että ylioppilaani oli prinssin poika!

Niin, nyt huomaan, että kohta olemme perillä Tukholmassa, niin että Upsalan-matka on lopussa.

Minä olen niin kiitollinen tohtorinrouva Hedbergille, joka kutsui minut Upsalaan, ja Coralle ja Adolfille, jotka olivat niin ystävällisiä minulle toisena päivänä, ja Teodor Hammargrenille, joka toimitti minulle serenadin, ja Anders Lagerlöfille, joka opasti minua tuomiokirkossa, ja Adolf Noreenille, joka opetti minulle koko Upsalan, ja Danielille, joka kutsui minut ylioppilaskonserttiin ja näki niin paljon vaivaa minun tähteni.

Kun Daniel saattoi minut junalle, sanoi hän, että oli ollut oikein hauskaa pitää minua pari päivää Upsalassa.

Minä hämmästyin kovin. En voinut käsittää, mikä Danieliin oli mennyt. Mutta nuo sanat tekivät minulle niin hyvää.

VIESTI MÅRBACKASTA.

Tiistaina 13. p:nä toukokuuta.

Oriel-enon vierashuoneessa.

Eilen oli Tukholmassa kruunajaiset, mutta satoi, niin ettemme nähneet koko komeudesta mitään. Mutta joka tapauksessa olen niin iloinen kruunajaisista sen vuoksi, että Lovisa-täti tuli niiden takia Tukholmaan.

Lovisa-tädillä itsellään oli tuskin ollenkaan hauskaa. Hänkään ei nähnyt mitään koko kruunauskulkueesta, ja se oli kai suuri pettymys hänelle, joka oli kustantanut itselleen koko Tukholman-matkan vain nähdäkseen kuninkaallisia.

Hän oli ostanut itselleen ihmeen kauniin suvitakin Karlstadista ja valkean hatun, jonka koristus oli tylliä ja ruusunnuppuja, mutta eihän kukaan kiinnittänyt huomiota tähän hienouteen, kun hänen koko ajan täytyi pitää sateenvarjoa auki.

Mutta minulle hänen tulonsa oli oikea hyvätyö. En ollenkaan tietänyt tädin tulosta, ennen kuin sunnuntai-aamupäivänä palasin Upsalasta. Silloin minua odotti äidin kirje, ja hän kertoi, että täti aikoi matkustaa Tukholmaan nähdäkseen kruunajaiset ja että hän olisi täällä lauantai-iltana.

Äiti mainitsi myös, että täti asuisi Klaran vuorikadun varrella eräässä perheessä, joka oli rouva Hedda Hedbergin tuttuja, ja hyvä niin, sillä asunto oli vain muutaman askeleen päässä Klaran rantakadun numero seitsemästä.

Olin aika lailla väsynyt Upsalan-matkasta, ja suruissanikin, niin etten tullut erikoisen iloiseksi saadessani tietää tädin tulosta. Kernaamminkin olisin paneutunut sohvalle ja oikein nukkunut kaikkien vaelluksien jälkeen.

Mutta nyt minä tietysti vedin takin ylleni ja panin hatun päähäni ja menin häntä hakemaan.

Löysin hänet pienen, matalan puurakennuksen toisesta kerroksesta. Suoraan eteisestä tultiin valoisaan, kauniiseen huoneeseen, jossa täti seisoi peilin edessä ja sovitteli ylleen uutta kevättakkiaan ja ruusunnupuilla koristeltua hattua.

Hämmästyin niin, että pysähdyin kynnykselle. Milloinkaan ennen ei ollut juolahtanut mieleeni, että Lovisa-täti olisi kaunis, mutta kauniilta hän nyt minusta näytti. Eikä se ollut vain sitä, että hän oli kaunis, vaan tunsin, että hän toi tullessaan niin paljon sellaista, joka oli minulle rakasta.

On kai typerää sanoa, mutta minusta oli kuin hän tullessaan olisi tuonut koko Mårbackan.

Hänen poskensa olivat niin pehmeät ja silmänsä hyvät ja kätensä pienet ja pulleat. Hän ei voinut tulla mistään muusta koko maailmassa. Ihan näkyi, että hän tuli Mårbackasta.

Hänhän oli niin kiltti, ettei hän koskaan voinut suuttua, eikä hän koskaan ollut todella ja vakavasti huolissaan, vaan noin vain hiukan, pikkuseikkojen takia. Eikä hän tietänyt mitään pahuudesta tai kovuudesta taikka kaikesta siitä vaarallisesta ja julmasta, jota Tukholman tapaisessa suurkaupungissa voi sattua.

Hän oli vain Mårbackan-lapsi, ei mitään muuta, vanha, hyvä Mårbackan-lapsi.

Ja olinhan minäkin Mårbackan-lapsi, vaikka en läheskään niin kiltti kuin täti! Ja vain muutamien viikkojen kuluttua pääsisin taas kotiin!

Se oli niin suuri lohdutus. Toukokuun lopulla saisin matkustaa takaisin Mårbackaan. Ajatukseni olivat olleet muualla, olin melkein unohtanut koko Mårbackan olemassaolon. Ajatelkaas, miten hyvä oli, että Lovisa-täti oli tullut Tukholmaan, niin että Mårbacka jälleen palautui ajatuksiini!

Siellä unohtaisin kaiken sen, mikä oli saattanut minut murheelliseksi, siellä tulisin taas onnelliseksi ja iloiseksi, sillä Mårbackassa ei ollut mitään suruja.