[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3UDTxu2GtGXDLlPJ2ZRa3HLaJeXAh6fnppkWmmoQMrU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2438,"Tarzan ja Oparin aarteet","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2438-burroughs-edgar-rice-tarzan-ja-oparin-aarteet","2438__Burroughs_Edgar_Rice__Tarzan_ja_Oparin_aarteet",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1918,1923,47802,318460,false,64424,[24,25,26],"Adventure stories","Fantasy fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Tarzan ja Oparin aarteet: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\" by Edgar Rice Burroughs is a novel first published in 1916. Tarzan returns to the lost city of Opar to recover its hidden gold stockpile after suffering financial losses. A treacherous Belgian officer follows him, but an earthquake leaves Tarzan with amnesia. The high priestess La, spurned by Tarzan again, seeks revenge while Jane is kidnapped by an Arab criminal. Intrigue unfolds as multiple parties pursue Opar's treasures. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Salonen, A. J.",315,"Tarzan palaa kadonneeseen Oparin kaupunkiin noutaakseen lisää kultaa, mutta menettää muistinsa onnettomuudessa. Viidakon herran on selvittävä vaaroista ja juonitteluista löytääkseen takaisin perheensä luo, kun samalla petollinen belgialaisupseeri ja arabialaiset rosvot tavoittelevat samoja aarteita.","Edgar Rice Burroughsin 'Tarzan ja Oparin aarteet' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2438. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARZAN JA OPARIN AARTEET\n\nSeikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\n\n\nKirj.\n\nEDGAR RICE BURROUGHS\n\n\n8. englantilaisesta painoksesta (\"Tarzan and the Jewels of Opar\")\nsuomentanut\n\nA. J. Salonen\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 45\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Belgialainen ja arabialainen\n    II. Matkalla Opariin\n   III. Viidakon kutsu\n    IV. Ennustus ja sen täyttyminen\n     V. Liekehtivän jumalan alttari\n    VI. Arabialaisten rosvoretki\n   VII. Oparin aarrekammio\n  VIII. Pako Oparista\n    IX. Jalokivet varastetaan\n     X. Ahmet Zek näki jalokivet\n    XI. Tarzanista tulee jälleen eläin\n   XII. La tahtoo kostaa\n  XIII. Kidutukseen ja kuolemaan tuomittuna\n   XIV. Papitar ja kuitenkin vain nainen\n    XV. Werperin pako\n   XVI. Tarzan johtaa taas manganeja\n  XVII. Jane Clayton kuolemanvaarassa\n XVIII. Taistelu aarteesta\n   XIX. Jane Clayton ja viidakon pedot\n    XX. Jane Clayton taas vankina\n   XXI. Pako viidakkoon\n  XXII. Tarzanin muisti elpyy\n XXIII. Kauhun yö\n  XXIV. Kotiin\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nBelgialainen ja arabialainen\n\n\nLuutnantti Albert Werper sai kiittää vain tahraamansa nimen\nmainehikkuutta siitä, että hän töin tuskin välttyi tulemasta erotetuksi\nsotapalveluksesta. Alussa hän oli ollut nöyrästi kiitollinen, että\nhänet oli lähetetty tälle Jumalan hylkäämälle Kongon sotilasasemalle\nsen sijaan että hänet olisi asetettu sotaoikeuden eteen, kuten hän oli\ntäydellä syyllä ansainnut. Mutta nyt oli kuuden kuukauden\nyksitoikkoinen elämä, kauhea eristys ja yksinäisyys saanut aikaan\nmuutoksen. Nuori mies mietti alituisesti kohtaloansa. Hänen päivänsä\nkuluivat sairaalloisessa itsesurkuttelussa, ja tämä herätti lopuksi\nhänen heikossa ja horjuvassa mielessään vihaa niitä vastaan, jotka\nolivat lähettäneet hänet tänne -- juuri niitä miehiä vastaan, joita hän\nalussa oli sydämestään kiittänyt siitä, että he olivat pelastaneet\nhänet upseeriarvon häpeällisestä menetyksestä.\n\nHän kaipasi suuresti Brysselin iloista elämää, -- paljon enemmän kuin\nkoskaan oli katunut niitä syntejä, jotka olivat temmanneet hänet pois\ntästä iloisimmasta pääkaupungista, ja päivien vieriessä hän alkoi\nkohdistaa vihantunteitaan sen viranomaiseen edustajaan Kongossa, joka\noli ajanut hänet maanpakoon -- omaan kapteeniinsa ja lähimpään\nesimieheensä.\n\nTämä upseeri oli kylmä, harvapuheinen mies ja herätti vain vähän\nrakkautta alaisissaan, mutta hänen pienen joukkonsa mustat soturit\nkunnioittivat ja pelkäsivät häntä.\n\nWerperillä oli tapana istua tuntikausia tuijottamassa esimiestään, kun\nhe kumpikin yhteisen asuntonsa kuistikolla polttelivat iltasavukkeitaan\nhiljaisuuden vallitessa, jota ei kumpikaan näyttänyt haluavan rikkoa.\nLuutnantin mieletön viha kasvoi lopulta jonkinlaiseksi vimmaksi.\nKapteenin luontaisen vaiteliaisuuden hän selitti tahalliseksi\nyritykseksi häväistä häntä aikaisempien hairahdustensa vuoksi. Hän\nkuvitteli esimiehensä halveksivan häntä, ja näin ollen hän raivosi ja\noli kiihtynyt sydämessään, kunnes eräänä iltana hänen hulluutensa äkkiä\npuhkesi murhanhimoksi. Hän hypisteli kupeellaan riippuvan revolverin\npäätä, hänen silmänsä kapenivat ja hänen otsansa rypistyi. Vihdoin hän\nalkoi puhua.\n\n\"Nyt te olette herjannut minua viimeisen kerran!\" hän huudahti\nhypähtäen pystyyn. \"Olen upseeri ja herrasmies, enkä aio tätä enää\nkärsiä, vaan vaadin teiltä selitystä, te sika!\"\n\nKapteeni kääntyi alaistaan kohti hämmästyksen ilme kasvoillaan. Hän oli\nennenkin nähnyt miehiä viidakkohulluuden uhreina -- yksinäisyyden ja\nloputtoman mietiskelyn aiheuttaman hulluuden, johon ehkä sekoittui\nhieman kuumetta.\n\nHän nousi ja ojensi kätensä laskeakseen sen toisen olkapäälle. Hänen\nhuulillaan oli tyynnyttäviä sanoja, mutta hän ei saanut niitä enää\nlausua. Werper käsitti esimiehensä liikkeen yritykseksi käydä hänen\nkimppuunsa. Hänen revolverinsa oli kapteenin sydäntä kohti suunnattuna,\nja tämä oli tuskin astunut askeleen, kun Werper veti liipaisimesta.\nYhtään valitusääntä päästämättä mies vaipui kuistikon karkeatekoiselle\nlattialle, ja hänen kaatuessaan hajautui Werperin aivoja verhonnut\nsumu, niin että hän näki itsensä ja juuri tekemänsä teon samassa\nvalossa kuin nekin, jotka tulisivat hänet tuomitsemaan.\n\nHän erotti kiihtyneitä huudahduksia sotamiesten asunnolta päin ja kuuli\nmiesten juoksevan häntä kohti. He ottaisivat hänet kiinni, ja jolleivät\nhe tappaisi häntä, veisivät he hänet Kongo-virtaa pitkin paikkaan,\njossa asetusten mukainen sotaoikeus tekisi saman teon yhtä tehokkaasti,\nvaikkakin säännöllisemmällä tavalla.\n\nWerperillä ei ollut halua kuolla. Hän ei ollut milloinkaan ennen niin\nsuuresti halunnut elää kuin tällä hetkellä, jolloin hän oli niin\ntäydellä syyllä menettänyt elämisoikeutensa. Miehet lähestyivät häntä.\nMitä hänen piti tehdä? Hän katsahti ympärilleen ikäänkuin etsien\njotakin kouraan tuntuvan pätevää syytä rikokseen, mutta näki vain sen\nmiehen ruumiin, jonka oli niin aiheettomasti ampunut.\n\nHän kääntyi epätoivoissaan ja pakeni lähestyvien sotamiesten tieltä.\nHän juoksi pihan poikki, revolveri yhä tiukasti käteen puristettuna.\nPortilla hänet pysähdytti vahti. Werper ei jäänyt neuvottelemaan hänen\nkanssaan eikä käyttänyt hyväkseen virka-asemansa suomia etuja --\nkohotti vain aseensa ja ampui syyttömän neekerin kuoliaaksi. Hetkeä\nmyöhemmin pakolainen oli temmannut portin auki ja kadonnut viidakon\npimeyteen, otettuaan kuitenkin ensin haltuunsa kuolleen vahdin pyssyn\nja patruunavyöt.\n\nKoko sen yön Werper pakeni yhä kauemmaksi aarniometsän syvyyksiin.\nKerran toisensa jälkeen sai leijonan ääni hänet pysähtymään ja\nkuuntelemaan, mutta sitten hän läksi taas eteenpäin, pyssy laukaisuun\nvalmiina, sillä hän pelkäsi enemmän takanaan tulevia inhimillisiä\nvainoojia kuin villejä petoja edessään.\n\nPäivä sarasti vihdoin, mutta mies ponnisteli yhä eteenpäin. Kaikki\nnälän ja väsymyksen tunne katosi hänen ajatellessaan mahdollisen\nkiinnijoutumisen kauhuja. Hän saattoi ajatella vain pakenemista. Hän ei\nuskaltanut pysähtyä lepäämään tai syömään ennenkuin kaikki takaa-ajon\nvaara olisi ohi, ja niin hän hoiperteli eteenpäin, kunnes lopulta\nkaatui eikä jaksanut enää nousta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälle\noli paennut, eikä koettanutkaan saada sitä tietoonsa. Kun hän ei enää\npäässyt kauemmaksi, ei hän tietänyt voimiensa loppumisesta, sillä hän\noli tajuttomana pelkästä uupumuksesta.\n\nTässä tilassa hänet löysi arabialainen Ahmet Zek. Ahmetin seuralaiset\nolisivat tahtoneet syöstä keihään perivihollisensa ruumiiseen, mutta\nAhmet tahtoi toista. Hän aikoi ensin kuulustella belgialaista.\nHelpompaa oli kuulustella miestä ensin ja tappaa hänet sitten kuin\ntappaa hänet ensin ja kuulustella jälkeenpäin.\n\nNiinpä hän kuljetti luutnantti Albert Werperin omaan telttaansa, ja\nsiellä orjat antoivat vangille viiniä ja ruokaa vähissä erin, kunnes\nhän lopulta tuli tuntoihinsa. Avatessaan silmänsä hän näki vieraiden\nmustien miesten kasvoja ympärillään, ja juuri teltan ulkopuolella näkyi\narabialaisen hahmo. Hänen omien sotamiestensä univormuja ei näkynyt\nmissään.\n\nArabialainen kääntyi ja nähdessään vangin avoimet silmät itseensä\nsuunnattuina astui telttaan.\n\n\"Minä olen Ahmet Zek\", hän ilmoitti. \"Kuka olet sinä ja mitä teet\nmaassani? Missä ovat sotamiehesi?\"\n\nAhmet Zek! Werperin silmät kävivät suuriksi, ja hänen rohkeutensa\nlannistui. Hän oli kaikkein pahamaineisimman murhamiehen kynsissä --\nsellaisen, joka vihasi kaikkia eurooppalaisia ja etenkin belgialaisessa\nunivormussa olevia. Vuosikausia olivat Belgian Kongon sotavoimat\nkäyneet hyödytöntä sotaa tätä miestä ja hänen seuralaisiaan vastaan,\neikä siinä milloinkaan ollut kummallakaan puolella pyydetty tai\nodotettu armoa.\n\nMutta nyt Werper näki juuri miehen belgialaisvihassa heikon\ntoivonsäteen. Arabialainen oli itsekin henkipatto ja lainsuojaton.\nSiinä suhteessa heillä ainakin oli yhteisiä etuja valvottavina, ja\nWerper päätti käyttää tätä asiain tilaa hyväkseen mahdollisimman\nedullisesti.\n\n\"Olen kuullut teistä\", hän vastasi, \"ja olin etsimässä teitä!\nKansalaiseni ovat kääntyneet minua vastaan. Minä vihaan heitä. Nytkin\nheidän sotilaansa etsivät minua tappaakseen minut. Tiesin, että te\nsuojelisitte minua heiltä, sillä tekin vihaatte heitä. Korvaukseksi\nryhdyn palvelukseenne. Olen harjaantunut soturi. Osaan tapella, ja\nteidän vihollisenne ovat minun vihollisiani.\"\n\nAhmet Zek silmäili eurooppalaista ääneti. Hänen mielessään liikkui\nmonia ajatuksia, ja etualalla oli se, että tuo uskoton valehteli.\nTietystikin oli mahdollista, että hän ei valehdellut, ja jos hän puhui\ntotta, oli hänen ehdotuksensa kylläkin harkitsemisen arvoinen, koska\nsotureita ei ollut koskaan liikaa -- erittäinkin valkeita miehiä,\njoilla olisi niin hyvä harjaantuminen ja sota-asiain tuntemus kuin\njokaisella eurooppalaisella upseerilla.\n\nAhmet Zek katseli synkästi eteensä, ja Werperin rohkeus lannistui.\nMutta Werper ei tuntenut Ahmet Zekiä, joka kykeni katselemaan synkästi\nsiinä, missä toinen hymyili, ja hymyilemään siinä, missä toinen katseli\nsynkästi.\n\n\"Ja jos olet valehdellut minulle\", sanoi Ahmet Zek, \"tapan sinut\nmilloin tahansa. Mitä muuta korvausta kuin henkesi odotat\npalveluksistasi?\"\n\n\"Alussa ainoastaan elatukseni\", vastasi Werper. \"Myöhemmin, jos\nhuomaatte minun ansaitsevan enemmän, sovimme kyllä helposti asiasta.\"\n\nWerperin ainoa toive sillä hetkellä oli henkensä säilyttäminen. Näin\nsaatiin aikaan sopimus, ja luutnantti Albert Werperistä tuli jäsen\npahamaineisen Ahmet Zekin rosvojoukkioon, joka ryösti norsunluuta ja\norjia.\n\nKuukausimääriä ratsasteli belgialainen luopio villien rosvojen kanssa.\nHän tappeli rajun hillittömänä ja pahanilkisen julmana samoin kuin\nuskalikot toverinsakin. Ahmet Zek tarkkasi oppilastaan terävin silmin\nja yhä tyytyväisempänä, mikä lopuksi ilmeni suuremmassa luottamuksessa\nhäntä kohtaan. Ja seurauksena oli, että Werper sai toimia yhä\nitsenäisemmin.\n\nKun Ahmet Zek näin oppi luottamaan belgialaiseen, ilmaisi hän vihdoin\nmielisuunnitelmansa, jota oli kauan hautonut, mutta ei ollut vielä\npäässyt toteuttamaan. Eurooppalaisen avulla sen kuitenkin voisi\nhelposti suorittaa. Hän otti sen varovasti puheeksi Werperin kanssa.\n\n\"Oletko kuullut eräästä miehestä, jota sanotaan Tarzaniksi?\" hän kysyi.\n\nWerper nyökkäsi. \"Olen kuullut, mutta en tunne häntä.\"\n\n\"Jollei häntä olisi olemassa, voisimme harjoittaa 'kauppaamme' turvassa\nja hyvin menestyksellisesti\", jatkoi arabialainen. \"Vuosikausia hän on\ntaistellut meitä vastaan, ajaen meidät pois maan rikkaimmasta osasta,\nvainoten meitä ja aseistaen alkuasukkaat, että he karkottaisivat\nmeidät, kun tulemme tekemään 'kauppaa'. Hän on hyvin rikas. Jos\nvoisimme keksiä jonkun tavan pakottaa hänet maksamaan meille monta\nkultakolikkoa, saisimme hänelle kostetuksi, ja lisäksi meille tulisi\nkorvausta paljosta, mitä hänen takiaan emme ole voittaneet hänen\nsuojeluksessaan olevilta alkuasukkailta.\"\n\nWerper otti jalokivillä koristetusta kotelosta savukkeen ja sytytti\nsen.\n\n\"No, onko sinulla suunnitelma, jonka avulla saat hänet maksamaan?\" hän\nkysyi.\n\n\"Hänellä on vaimo\", vastasi Ahmet Zek, \"jota sanotaan hyvin kauniiksi.\nHänestä maksettaisiin hyvä hinta kauempana pohjoisessa, jos huomaamme\nolevan liian vaikeata saada lunnaita Tarzanilta.\"\n\nWerper taivutti päätänsä miettiväisenä. Ahmet Zek seisoi odottaen\nhänen vastaustaan. Albert Werperiin vielä jääneet jalot tunteet\nnousivat vastustamaan ajatusta, että valkoinen nainen myytäisiin\nmuhamettilaiseen haaremiin orjuuteen ja häpeään. Hän katsahti Ahmet\nZekiin. Hän näki arabialainen silmien kapenevan ja arvasi, että toinen\noli huomannut hänet vastahakoiseksi tähän aikeeseen. Mitä hänelle\nmerkitsisi kieltäytyminen? Hänen elämänsä oli tämän puoliraakalaisen\nkäsissä, joka piti uskottoman henkeä vähemmässä arvossa kuin koiran.\nWerper rakasti elämää. Mitä tuo nainen oikeastaan häntä liikutti?\nNainen oli epäilemättä eurooppalainen, järjestetyn yhteiskunnan jäsen.\nHän itse, Werper, oli lain ulkopuolella. Jokaisen valkoisen miehen käsi\noli häntä vastassa. Tarzanin vaimo oli hänen luonnollinen vihollisensa,\nja jos hän kieltäytyisi avustamasta tämän tuhoamisessa, tappaisi Ahmet\nZek hänet itsensä.\n\n\"Sinä epäröit\", mutisi arabialainen.\n\n\"Harkitsen vain menestyksen mahdollisuuksia\", valehteli Werper, \"ja\npalkintoani. Eurooppalaisena minä voin päästä heidän kotiinsa ja\nseuraansa. Sinulla ei ole ketään muuta siihen pystyvää. Vaarani on\nsilloin suuri. Tahtoisin hyvän maksun, Ahmet Zek.\"\n\nHelpotuksen hymy häilähti rosvoretkeilijän kasvoilla.\n\n\"Hyvin sanottu, Werper.\" Ahmet Zek taputti apuriaan olkapäälle. \"Sinun\npitäisi saada hyvä maksu, ja sinä saatkin sen. Istukaamme nyt\nneuvottelemaan, miten asian voi parhaiten suorittaa.\"\n\nJa he kyyristyivät pehmeälle matolle Ahmetin muinoin upean teltan\nhaalistuneiden silkkiverhojen alle ja puhelivat matalalla äänellä\nmyöhään yöhön. Molemmat miehet olivat pitkiä ja parrakkaita, ja\nauringon ja tuulen vaikutus oli antanut melkein arabialaisen ihonvärin\neurooppalaisen kasvoille. Pukunsa jokaisessa yksityiskohdassakin Werper\njäljitteli päällikköänsä, joten hän oli ulkonaisesti yhtä hyvä\narabialainen kuin toinenkin. Vasta myöhään hän nousi ja vetäytyi omaan\ntelttaansa.\n\nSeuraavan päivän Werper vietti belgialaisen univormunsa\ntarkastamisessa, poistaen siitä kaikki jäljet, jotka olisivat\nosoittaneet sen sotilaallista tarkoitusta. Ahmet Zek haki kirjavasta\nsaalisvarastosta hellekypärän ja eurooppalaisen satulan ja valitsi\nmustista orjistaan ja seuralaisistaan joukon kantajia, askareita ja\ntelttapoikia vaatimattomaksi safariksi, saattueeksi, suurelle\nmetsästäjälle. Tämän seurueen etunenässä Werper lähti leiristä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nMatkalla Opariin\n\n\nKaksi viikkoa myöhemmin näki John Clayton, Greystoken loordi,\nratsastaessaan laajoille afrikkalaistiluksilleen tekemältänsä\ntarkastusmatkalta, miesjoukon alkupään tulevan tasangon poikki, joka\noli hänen huvilansa ja pohjoisessa ja lännessä leviävän metsän välillä.\n\nHän pidätti hevostaan ja silmäili pientä seuruetta sen noustessa erään\nnoron kätköstä esiin. Hänen terävät silmänsä näkivät auringon\nheijastuvan ratsastavan miehen valkoiseen kypärään, ja ollen varma\nsiitä, että vaeltava eurooppalainen metsästäjä aikoi pyytää hänen\nvieraanvaraisuuttaan, hän käänsi hevosensa ja ratsasti hitaasti tulijaa\nvastaan.\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän nousi huvilansa kuistikolle vieviä portaita\nylös ja esitteli lady Greystoken ja herra Jules Frecoultin.\n\n\"Olin eksyksissä\", selitti herra Frecoult. \"Safarini johtaja ei ole\nmilloinkaan ennen ollut tässä osassa maata, ja oppaat, joiden piti\nviedä meitä eteenpäin viimeksi kohtaamastamme kylästä, tunsivat maata\nvielä vähemmän kuin me. Lopuksi he karkasivat luotamme kaksi päivää\nsitten. Olen tosiaan onnellinen saadessani niin äkkiarvaamatta apua\nikäänkuin kohtalon sallimasta. En tosiaan tiedä, mitä olisin tehnyt,\njollen olisi tavannut teitä.\"\n\nPäätettiin, että Frecoult jäisi seurueineen maatilalle useiksi\npäiviksi, kunnes kaikki täydelleen toipuisivat, ja sitten loordi\nGreystoke hankkisi oppaita viemään heidät turvallisesti takaisin\nsellaiselle seudulle, jonka Frecoultin safarin johtaja varmasti\ntuntisi.\n\nWerperin oli jokseenkin helppo joutilaan ranskalaisen herrasmiehen\nvalepuvussa pettää isäntäänsä ja päästä sekä Tarzanin että Jane\nClaytonin suosioon. Mutta mitä pitemmäksi ajaksi hän jäi, sitä enemmän\nvähenivät hänen toiveensa aikeittensa helposta toteuttamisesta.\n\nLady Greystoke ei ratsastanut milloinkaan yksinään kauas huvilalta, ja\nrajujen waziri-soturien uskollisuus, -- nämä olivat suurena osana\nTarzanin seurueessa, -- näytti tekevän mahdottomaksi väkivaltaisen\nryöstöyrityksen, saatikka wazirien lahjomisaikeen.\n\nViikko kului, eikä Werper ollut oman arvostelunsa mukaan lähempänä\naikeensa täyttymistä kuin tulopäivänäkään, mutta juuri sillä hetkellä\nsattui jotakin, mikä antoi hänelle uutta toivoa ja sai hänet odottamaan\nvielä suurempaa palkintoa kuin naisen lunnaita.\n\nHuvilaan oli saapunut juoksija, mukanaan viikon posti, ja loordi\nGreystoke oli viettänyt iltapäivän työhuoneessaan lukien ja vastaten\nkirjeisiin. Päivällisellä hän näytti hämmentyneeltä, ja aikaisin\nillalla hän pyysi anteeksi ja vetäytyi huoneeseensa, lady Greystoken\nseuratessa häntä hyvin pian. Istuessaan kuistikolla saattoi Werper\nkuulla heidän vakavaa pohdintaa ilmaisevat äänensä, ja havaittuaan,\nettä oli tekeillä jotakin tavattoman tärkeätä, hän nousi rauhallisesti\ntuoliltaan ja pysytellen huvilan ympärillä kasvavan rehevän pensaikon\nvarjossa hiipi äänettömästi sen huoneen ikkunan alle, joka oli hänen\nisäntänsä ja emäntänsä makuusuoja.\n\nTänne hän jäi kuuntelemaan, vieläpä hyvin tuloksin, sillä jo\nensimmäiset hänen kuulemansa sanat kiihdyttivät hänen mieltään. Lady\nGreystoke puhui silloin, kun Werper alkoi erottaa sanoja.\n\n\"Olen aina pelännyt yhtiön vakavaraisuutta\", sanoi hän, \"mutta näyttää\nuskomattomalta, että he olisivat hävinneet niin äärettömän summan;\npaitsi jos on tehty jotakin häpeällisiä temppuja.\"\n\n\"Sitä minä juuri epäilen\", vastasi Tarzan, \"mutta olkoon syy mikä\ntahansa, tosiasiallisesti olen nyt menettänyt kaikki, eikä ole muuta\nkeinoa kuin palata Opariin hakemaan lisää.\"\n\n\"Oi, John\", huudahti lady Greystoke, ja Werper saattoi tuntea\nväristyksen hänen äänessään, \"eikö asiaa voi selvittää toisin? En voi\nkestää sitä ajatusta, että sinä palaisit tuohon kauheaan kaupunkiin.\nMieluummin tahtoisin aina elää köyhyydessä kuin panna sinut Oparin\nhirveille vaaroille alttiiksi.\"\n\n\"Sinun ei tarvitse pelätä\", vastasi Tarzan nauraen. \"Kykenenhän hyvin\nhuolehtimaan itsestäni, ja jollen kykenisikään, niin minua seuraavat\nwazirit suojelisivat minua kaikelta pahalta.\"\n\n\"He karkasivat kerran Oparista ja jättivät sinut oman onnesi nojaan\",\nmuistutti Jane.\n\n\"He eivät tee sitä uudelleen\", vastasi Tarzan. \"He häpesivät suuresti\nja olivat takaisin tulemassa, kun tapasin heidät.\"\n\n\"Mutta varmasti on olemassa jokin muukin keino\", väitti rouva.\n\n\"Mikään muu keino ei ole puoleksikaan niin helppo uuden omaisuuden\nsaavuttamiseksi kuin mennä Oparin aarreholveihin ja tuoda se sieltä\",\nvastasi Tarzan. \"Lupaan olla hyvin varovainen, Jane, ja mahdollista on,\netteivät Oparin asukkaat milloinkaan saa tietää minun käyneen siellä\ntoistamiseen ja riistäneen heiltä taas osan aarteesta, jonka\nolemassaolosta he ovat yhtä tietämättömiä kuin sen arvostakin.\"\n\nHänen äänensävynsä päättäväisyys näytti saavan lady Greystoken\nuskomaan, että pitemmästä väittelystä ei olisi apua, ja siksi hän jätti\nasian.\n\nWerper jäi vielä lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, ja sitten hän arvellen\nkuulleensa kaiken tarpeellisen ja peläten joutuvansa ilmi palasi\nkuistikolle, missä ennen makuulle menoa poltti useita savukkeita\nperätysten.\n\nSeuraavana aamuna Werper aamiaisella ilmoitti aikovansa lähteä\nliikkeelle aikaisin ja pyysi Tarzanilta lupaa metsästää matkalla suuria\notuksia waziri-alueella. Siihen loordi Greystoke helposti suostuikin.\n\nBelgialainen kulutti kaksi päivää varusteittensa täydentämisessä, mutta\npoistui vihdoin safareineen yhden ainoan waziri-oppaan seuraamana,\njonka loordi Greystoke oli hänelle lainannut. Seurue oli edennyt vain\nyhden lyhyen päivämatkan kun Werper teeskenteli sairautta ja ilmoitti\naikovansa jäädä paikalleen, kunnes tulisi täysin terveeksi. Koska\nmatkue oli päässyt ainoastaan vähän matkaa Greystoken huvilalta, päästi\nWerper waziri-oppaan pois, sanoen soturille lähettävänsä hakemaan häntä\nsitten kun taas kykenisi etenemään. Wazirin lähdettyä belgialainen\nkutsui telttaan erään Ahmet Zekille uskollisen neekerin ja määräsi\nhänet tarkkaamaan Tarzanin lähtöä, käskien miehen palata heti\nilmoittamaan, milloin ja mihin suuntaan englantilainen oli mennyt.\n\nBelgialaisen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seuraavana päivänä\nhänen lähettinsä palasi ilmoittaen, että Tarzan ja viisikymmentä\nwaziri-soturia olivat aikaisin aamulla lähteneet kaakkoa kohti.\n\nWerper kutsui safarin päällysmiehen luokseen kirjoitettuaan pitkän\nkirjeen Ahmet Zekille. Tämän kirjeen hän antoi päällysmiehelle.\n\n\"Lähetä kirje heti juoksijan mukana Ahmet Zekille\", hän selitti\nneekerille. \"Jää tänne leiriin odottamaan lähempiä määräyksiä häneltä\ntai minulta. Jos englantilaisen huvilalta tulee joku, niin sano, että\nolen teltassani pahoin sairaana enkä voi ottaa vastaan ketään. Anna\nminulle nyt kuusi kantajaa ja kuusi askaria -- safarin vahvimmat ja\nrohkeimmat miehet -- niin lähden englantilaisen jälkeen saadakseni\nselville, mihin hänen kultansa on kätketty.\"\n\nNäin ollen, kun Tarzan, yllään ainoastaan lanneverhonsa, ja\naseistettuna sillä alkeellisella tavalla, josta hän eniten piti, vei\nuskollisia wazirejaan Oparin kuollutta kaupunkia kohti, seurasi\nWerper-luopio hänen jälkiään pitkinä, kuumina päivinä ja leiriytyi\nyöllä hänen likelleen.\n\nJa heidän edetessään Ahmet Zek ratsasti koko seurueineen etelää kohti\nGreystoken maatilalle päin.\n\nApinain Tarzanista tämä retki tuntui sunnuntai-huvimatkalta. Hänen\nsivistyksensä oli lopultakin vain pintasilausta, jonka hän ilomielin\nkaristi päältään epämukavien eurooppalaisten vaatteittensa mukana heti\nkun tuli sopiva syy. Naisen rakkaus sai Tarzanin ulkonaisesti pitämään\nkiinni sivistyksestä -- tilasta, jota kohtaan hän, lähemmin siihen\ntutustuessaan oli alkanut tuntea ylenkatsetta. Hän vihasi sen\npetollisuutta ja ulkokultaisuutta, ja hänen turmeltumattoman mielensä\nselvä näkemys oli päässyt perille sen mädästä sydämestä -- kaikki oli\nvain raukkamaista halua säilyttää rauha, levollisuus ja omistusoikeuden\nkoskemattomuus. Hän vastusti kiivaasti sitä mielipidettä, että elämän\nhienoimmat puolet -- taide, musiikki ja kirjallisuus -- olivat\nmenestyneet sellaisten heikontavien ihanteiden pohjalla, väittäen, että\nne pikemmin olivat säilyneet sivistyksestä huolimatta.\n\n\"Näyttäkää minulle sellainen lihava, varakas pelkuri\", oli hänellä\ntapana sanoa, \"joka on esittänyt kauniin ihanteen. Aseiden kalskeessa,\ntaistelussa elämästä ja kuolemasta nälän, tuhon ja vaaran keskellä,\nJumalan kasvojen edessä, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnon\npelottavimpien voimien ilmauksissa, on syntynyt kaikki, mikä on\nhienointa ja parasta ihmissydämessä ja sielussa.\"\n\nJa sitten Tarzan tuli aina takaisin luontoon, tuntien samaa kuin\nrakastaja, joka vihdoin kohtaa rakastettunsa, oltuaan pitkän aikaa\nvankilan seinien takana. Hänen wazirinsa olivat sisimmässään\nsivistyneempiä kuin hän. He keittivät ruokansa ennen syöntiä ja\nvälttivät monenlaista, heidän mielestään saastaista ravintoa, jota\nTarzan oli halukkaasti syönyt koko elämänsä ajan. Ja teeskentelyn\nmyrkky on niin salakavalasti tarttuvaa, että uskalias apinamieskin\nepäröi antaa valtaa luonnollisille haluilleen miestensä nähden. Hän söi\npaistettua lihaa, vaikka mieluummin olisi nauttinut sen raakana ja\npilaamattomana, ja hän tappoi riistansa nuolella tai keihäällä, vaikka\nolisi paljon mieluummin hypännyt väijyksistä sen niskaan ja iskenyt\nvahvat hampaansa sen kurkkuun. Mutta lopulta alkoi villin äidin maito,\njota hän oli imenyt lapsuudessaan, kiihkeästi vaatia oikeuksiaan -- hän\nkaipasi vereksen saaliin kuumaa verta, ja hänen lihaksensa tahtoivat\notella villiä viidakkoa vastaan siinä taistelussa olemassaolon\npuolesta, joka oli ollut hänen ainoa esikoisoikeutensa ensimmäisinä\nkahtenakymmenenä elinvuotena.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nViidakon kutsu\n\n\nNäiden hämärien, mutta kuitenkin ylivoimaisten pyrkimysten valtaamana\napinamies makasi eräänä yönä valveilla sen pienen okaisen aitauksen,\nboman, sisäpuolella, joka jossakin määrin suojeli hänen seuruettaan\nviidakon suurten petojen hävitykseltä. Yksinäinen soturi vartioi\nunisena tulen ääressä, jota leirin ulkopuolelta pimeästä näkyvät\nkeltaiset silmät pakottivat pitämään vireillä. Suurten kissaeläinten\nvalittavat ja yskivät äänet sekoittuivat viidakon pienempien asujamien\nlukemattomiin ääniin ja kiihdyttivät villiä leikkiä tämän villin\nenglantilaisen loordin rinnassa. Hän heittelehti tunnin ajan unettomana\nruohovuoteellaan ja nousi sitten äänettömästi kuin haamu. Wazirin\nollessa selin häneen hän hyppäsi boman seinän yli siitä, missä\nliekehtivät silmät näkyivät, heilautti itsensä meluttomasti suureen\npuuhun ja oli kadonnut.\n\nHän kiiruhti hetken aikaa nopeasti eteenpäin metsän keskitasanteen\nläpi, tuntien ylenmääräistä elinvoimaa, heilautti itsensä uhkarohkeasti\nammottavien aukkojen yli viidakon toisesta jättiläisestä toiseen ja\nkiipesi sitten ylöspäin ylemmän tasanteen heiluville, heikommille\noksille, missä kuu paistoi suoraan häneen, pienet tuulenhenkäykset\nkävivät ilmassa ja kuolema väijyi jokaisella hauraalla oksalla. Tänne\nhän pysähtyi ja nosti kasvonsa Goroa, kuuta, kohti. Hän seisoi\nkäsivarsi koholla, urosapinan huuto melkein huulillaan, mutta pysyi\nkuitenkin vaiti, ettei herättäisi uskollisia wazirejaan, joille heidän\nherransa uhmahuuto oli liiankin tuttu.\n\nJa sitten hän jatkoi matkaansa hitaammin, äänettömämmin ja varovammin,\nsillä nyt Apinain Tarzan etsi saalista. Hän laskeutui maahan asti\nlikekkäisten puunrunkojen ja yllä kaareutuvan vehreyden täydelliseen\npimeyteen. Silloin tällöin hän kumartui ja lähensi nenänsä ihan likelle\nmaata. Hän etsi riistapolkua ja löysikin leveän uran, ja lopulta hänen\nsieraimiinsa tuli Bara-kauriin tuoreen jäljen haju. Tarzanin suu\nvettyi, ja hänen jalomuotoisilta huuliltaan pääsi matala murahdus.\nHänestä oli irtautunut keinotekoisten luokkatunnuksien viimeinenkin\njäännös -- hän oli taas alkuajan metsästäjä -- ensimmäinen ihminen --\nihmissuvun korkeimman tyypin edustaja. Kulkien tuulta vasten hän\nseurasi tuskin huomattavia jälkiä, luottaen havaitsemiskykyynsä, joka\noli niin paljon tavallisen ihmisen mahdollisuuksia ylempänä, ettemme\nvoi sitä käsittääkään. Lihansyöjistä lähtevän voimakkaan löyhkän\nvastavirtojen lävitsekin hän tunsi Baran hajun; Horta-metsäsian\nsuloinen ja huumaava lemu ei voinut hävittää hänen saaliinsa jälkiä --\nkauriin jalan läpitunkevaa, mieluisaa myskintuoksua.\n\nPian ilmaisi kauriin ruumiista lähtevä eritys Tarzanille, että hänen\nsaaliinsa oli likellä. Se pani hänet menemään taas puihin --\nalatasanteelle, jolta hän voi katsella maata allaan ja saada korvillaan\nja nenällään ensitiedoituksen varsinaisesta kosketuksesta saaliinsa\nkanssa. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin apinamies havaitsi Baran\nseisovan valppaana kuun valaiseman aukean reunalla. Tarzan hiipi\näänettömästi puiden läpi, kunnes oli suoraan kauriin yläpuolella.\nApinamiehen oikeassa kädessä oli hänen isänsä pitkä metsästysveitsi, ja\nhänen sydämessään oli lihansyöjäeläimen verenhimo. Vain hetken ajaksi\nhän pysähtyi pahaa aavistamattoman Baran yläpuolelle ja syöksähti\nsitten eläimen sileälle selälle. Hänen painonsa sysäys rutisti kauriin\npolvilleen, ja ennenkuin eläin kykeni pääsemään jaloilleen, oli veitsi\nkäynyt sen sydämeen. Kun Tarzan nousi seisomaan saaliinsa ruumiin\nviereen, kohottaakseen kauhean voittohuutonsa kuuta kohden, toi tuuli\nhänen sieraimiinsa jotakin, mikä pakotti hänet liikkumattomaksi ja\näänettömäksi kuin patsas. Hänen villit silmänsä katselivat leimuten\nsiihen suuntaan, josta tuuli oli tuonut hänelle varoituksen, ja hetkeä\nmyöhemmin taipuivat ruohot aukeaman toisella sivulla, ja Numa-leijona\ntuli majesteetillisesti näkyviin. Sen vihreänkeltaiset silmät olivat\nkiintyneet Tarzaniin, joka juuri seisoi aukeaman rajalla, ja\ntuijottivat kateellisesti onnekkaaseen metsästäjään, sillä Numalla ei\nollut tänä yönä ollut menestystä.\n\nApinamiehen huulilta kuului kumeata, varoittavaa murinaa. Numa vastasi\nsiihen, mutta ei tullut likemmäksi. Sensijaan se seisoi paikallaan\nheilutellen häntäänsä hiljaa sinne tänne, ja pian kyyristyi Tarzan\nsaaliinsa viereen ja leikkasi muhkean palan sen reidestä. Numa silmäili\nhäntä paheksumisen ja raivon yhä kasvaessa, kun apinamies syönnin\nvälillä murahteli villejä varoituksiaan. Tämä leijona ei ollut\nmilloinkaan ennen joutunut tekemisiin Apinain Tarzanin kanssa ja oli\nnyt pahasti ymmällä. Olennolla oli ihmisen ulkomuoto ja haju ja Numa\noli maistanut ihmisenlihaa ja havainnut, että vaikka se ei ollut\nkaikkein maukkainta, oli se ainakin helpommin saatavissa. Mutta\nomituisen olennon villi murina sai sen muistelemaan kauheita\nvastustajia ja pakotti pysähtymään, vaikka nälkä ja Baran lämpimän\nlihan haju ärsytti sitä melkein hulluuteen asti. Tarzan tarkkasi\nleijonaa yhtä mittaa, arvaten mitä lihansyöjän pienissä aivoissa\nliikkui, ja hyvä olikin, että hän niin teki, sillä lopulta ei Numa\nvoinut kestää kauemmin. Eläimen häntä kohosi äkkiä pystyyn, ja samassa\nhetkessä tarttui varuillaan oleva apinamies, joka tiesi liiankin hyvin,\nmitä tämä merkki ilmaisi, hampaillaan kauriin reiden jäännökseen, Numan\nhyökätessä häntä kohti yhtä nopeasti kuin pikajuna ja nähtävästi yhtä\npainavanakin.\n\nTarzanin peräytyminen ei ollut mikään pelon merkki. Viidakon elämä on\njärjestynyt eri suuntaan kuin meidän elämämme, ja siellä on käytännössä\nerilainen mittapuu. Jos Tarzan olisi ollut nälissään, olisi hän\nepäilemättä jäänyt paikalleen ja ottanut vastaan leijonan hyökkäyksen.\nHän oli ennenkin niin tehnyt useamminkin kuin kerran, samoin kuin hän\nmenneinä aikoina oli itse käynyt leijonan kimppuun. Mutta tänä yönä hän\nei ollut nälissään, ja hänen mukaansa ottamassaan reidessä oli enemmän\nraakaa lihaa kuin hän jaksoi syödä.\n\nSilti hän ei katsellut lainkaan tyynin mielin, kuinka Numa repeli hänen\nsaaliinsa lihaa. Tämän vieraan Numan röyhkeyttä täytyi rangaista! Ja\nheti Tarzan alkoi katkeroittaa suuren kissaeläimen oloa. Likellä oli\nmonta puuta, joissa oli suuria, kovia hedelmiä, ja apinamies heilautti\nitsensä erääseen niistä ketteränä kuin orava. Sitten alkoi pommitus,\njoka sai Numan karjumaan maatajärisyttävästi. Tarzan viskeli kovia\nhedelmiä leijonan niskaan toisen toisensa perästä niin nopeasti kuin\nvain ehti koota ja singota niitä. Keltaisenruskean kissaeläimen oli\nmahdotonta syödä sellaisessa raekuurossa -- se voi ainoastaan karjua,\nmurista ja vältellä uhkaavia hedelmiä, ja lopuksi sen oli pakko\nkokonaan paeta Bara-kauriin ruumiin luota. Se lähti karjuen ja\nkostonhimoisena, mutta aukeaman keskellä kiljunta loppui äkkiä, ja\nTarzan näki, kuinka suuri pää painui ja kallistui maahan, ruumis meni\nkyyryyn ja pitkä, häntä värisi eläimen hiipiessä varovasti puita kohti\naukeaman toiselle puolelle.\n\nTarzanin mielenkiinto heräsi heti. Hän nosti päätään ja nuuski viidakon\nhiljaista tuulenhenkeä. Mikä oli kiinnittänyt itseensä Numan huomion ja\nvienyt sen kevyin askelin ja vaiteliaana pois tappionsa näyttämöltä?\nJuuri kuin leijona katosi puiden joukkoon aukeaman toiselle puolelle,\npääsi Tarzan sieltä puhaltavan tuulen avulla selville, mikä oli\nuudestaan herättänyt sen mielenkiintoa -- apinamiehen herkkiin\nsieraimiin tuli voimakkaana ihmisen haju. Laskien kauriin reiden\njäännökset oksan haarukkaan Tarzan pyyhki tahraiset kämmenensä\nalastonta lonkkaansa vasten ja heilautti itsensä oksalta, lähtien\nvainoamaan Numaa.\n\nLeveä, hyvin tallattu norsun polku vei aukeamalta metsään. Numa hiipi\npolun suuntaan, ja Tarzan eteni sen yläpuolella puissa aaveentapaisena\nvarjona. Villi kissaeläin ja villi mies näkivät saaliin melkein\nyhtaikaa, vaikka kumpikin oli tietänyt jo ennenkuin se tuli heidän\nsilmiensä näkyviin, että siellä oli musta mies. Heidän herkät\nsieraimensa olivat sen sanoneet, ja Tarzan tiesi lisäksi, että haju\ntuli vieraasta ihmisestä -- miespuolisesta ja vanhasta, sillä joka\nrodulla, sukupuolella ja ikäkaudella on oma erikoinen hajunsa. Vanha\nmies marssi yksin synkän viidakon läpi, ryppyinen ja kuivettunut pieni\nvanha mies, kauhean arpinen, tatuoitu ja omituisissa pukineissa --\nhänellä oli hyenan talja hartioillaan ja sen kuivattu päänahka\nharmaalla päälaellaan, Tarzan havaitsi miehellä poppamiehen korvamerkit\nja odotti Numan hyökkäystä mielihyvän tuntein, sillä apinamies ei\npitänyt poppamiehistä. Mutta samalla hetkellä kun Numa hyökkäsi, muisti\nvalkoinen mies äkkiä, että leijona oli varastanut hänen otuksensa\nmuutamia minuutteja aikaisemmin ja että kosto on suloinen.\n\nEnsi tiedon uhkaavasta vaarasta sai musta mies silloin, kun oksat\nräiskyivät Numan syöksyessä pensaiden läpi riistapolulle vain\nkahdenkymmenen metrin päässä hänestä. Silloin hän kääntyi ja näki\nsuunnattoman, mustaharjaisen leijonan syöksähtävän ihan kohti, ja juuri\nhänen kääntyessään Numa tavoitti hänet. Samalla hetkellä apinamies\npudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta suoraan leijonan selkään ja\npäästyään siihen survaisi veitsensä keltaisenruskeaan kylkeen oikean\nlavan taakse, tarrautui oikealla kädellään pitkään harjaan, iski\nhampaansa Numan niskaan ja kiersi voimakkaat jalkansa eläimen vartalon\nympäri. Tuskasta ja raivosta karjuen Numa nousi takajaloilleen ja\nkaatui taaksepäin apinamiehen päälle. Mutta mahtava ihmisolento piti\nyhä kiinni, ja pitkä veitsi upposi nopeasti tavan takaa eläimen\nkylkeen.\n\nNuma-leijona vieritteli itseään puolelta toiselle, raapien ja haukkoen\nilmaa, karjuen ja muristen kammottavasti, koettaessaan rajulla\ntavallaan päästä kiinni selkäänsä takertuneeseen olentoon. Useammin\nkuin kerran oli Tarzan vähällä luiskahtaa irti. Hän sai kuhmuja ja\nhaavoja, ja oli kauttaaltaan Numan veren ja polun lian tahraama, mutta\nhän ei vähentänyt hetkeksikään raivoisan hyökkäyksensä hillittömyyttä\neikä hellittänyt puristavaa otettaan vastustajansa selästä. Jos hän\nolisi tuokioksikin irrottanut kätensä, olisi hän samassa joutunut\nraatelevien kynsien ja torahampaiden ulottuville, ja viidakossa\nsyntyneen englantilaisen loordin vaivaloinen elämänjuoksu olisi\npäättynyt ainiaaksi. Poppamies makasi nyt siinä, mihin oli kaatunut\nleijonan hypätessä. Kykenemättä laahautumaan pois hän katseli\nraadeltuna ja verta vuotavana viidakon kahden herran kauhistavaa\nottelua. Hänen kuoppaiset silmänsä kimaltelivat, ja hänen ryppyiset\nhuulensa liikkuivat hampaattomien ikenien kohdalla, kun hän mumisi\naaveellisia rukouksia palvomilleen henkiolennoille.\n\nJonkun aikaa hän oli varma taistelun tuloksesta -- vieraan valkoisen\nmiehen täytyi varmasti sortua taistelussa hirmuista Numaa vastaan --\nkuka oli kuullut, että yksinäinen mies olisi pelkästään veitsellä\naseistettuna voittanut niin mahtavan pedon! Mutta pian vanhan neekerin\nsilmät kävivät suuremmiksi, ja hänen mielessään heräsi epäilyksiä ja\naavistuksia. Mikä ihmeellinen olento olikaan tämä, joka taisteli Numaa\nvastaan ja piti puolensa välittämättä eläinten kuninkaan mahtavista\nlihaksista! Syvissä silmissä, jotka loistivat niin kirkkaina arpisesta\nja ryppyisestä naamasta, sarasti hiljalleen heräävän muiston valo.\nMuisto etsi haparoiden menneitä vaikutelmia ja sai vihdoin esiin heikon\nkuvan, joka vuosien vieriessä oli haalistunut ja kellastunut. Kuvassa\nnäkyi notkea, valkoinen nuorukainen, joka heilautti itseään puusta\ntoiseen, mukanaan joukko mahtavia apinoita. Vanhat silmät räpyttelivät\nja niissä kuvastui suurta pelkoa -- taikauskoista pelkoa, kun ihminen\nuskoo aaveisiin, henkiin ja paholaisiin.\n\nVihdoin tuli hetki, jolloin poppamies ei enää epäillyt taistelun\ntulosta. Hänen ensi arvostelunsa muuttui, sillä nyt hän tiesi, että\nviidakon jumala tappaisi Numan. Vanha neekeri kauhistui vielä enemmän\nsitä kohtaloa, joka häntä uhkaisi voittajan puolelta, kuin varmaa ja\näkillistä kuolemaa, jonka voitokas leijona olisi hänelle suonut. Hän\nnäki leijonan heikontuvan verenvuodosta, mahtavien jäsenten värisevän\nja horjuvan ja lopulta eläimen vaipuvan maahan, josta se ei enää\nnoussut. Hän näki metsänjumalan tai -haltian nousevan voitetun\nvastustajansa äärestä, painavan jalkansa yhä värisevälle raadolle,\nkohottavan kasvonsa kuuhun päin ja päästävän ilmoille kaamean huudon,\njoka suorastaan hyyti veren poppamiehen suonissa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nEnnustus ja sen täyttyminen\n\n\nSitten Tarzan käänsi huomionsa mieheen. Hän ei ollut tappanut Numaa\npelastaakseen neekerin -- hän oli tehnyt sen vain kostaakseen\nleijonalle; mutta nyt, kun hän näki vanhan miehen makaavan avuttomana\nja nääntyvänä edessään, kosketti hänen villiä sydäntään jokin\nsäälintapainen tunne. Nuoruudessaan hän olisi tappanut poppamiehen\nilman pienintäkään tunnonvaivaa, mutta sivistys oli vaikuttanut\nhillitsevästi häneen samoin kuin niihin kansoihin ja rotuihin, jotka\ntulevat sen piiriin, vaikka se ei ollut vielä muuttanut Tarzania niin\npaljon, että hän olisi käynyt pelkurimaiseksi tai veltostuneeksi. Hän\nnäki vanhan miehen kärsivän ja tekevän kuolemaa, kumartui, tunnusteli\nhänen haavojaan ja pysäytti verenvuodon.\n\n\"Kuka olet?\" kysyi vanha mies vapisevalla äänellä.\n\n\"Olen Tarzan -- Apinain Tarzan\", vastasi apinamies, äänessä yhtäläinen\nylpeyden sävy kuin jos hän olisi sanonut: \"Olen John Clayton,\nGreystoken loordi.\"\n\nNoitalääkäri vavahteli kouristuksentapaisesti ja sulki silmänsä. Kun\nhän avasi ne taas, kuvastui niissä alistumista kaikkeen siihen\nkauheaan, mitä hänellä oli odotettavissa tämän pelätyn metsänhaltian\npuolelta. \"Miksi et tapa minua?\" hän kysyi.\n\n\"Miksi tappaisin sinut?\" kysyi Tarzan puolestaan. \"Et ole tehnyt\nminulle pahaa, ja joka tapauksessa olet jo kuolemaisillasi.\nNuma-leijona ehti iskeä sinua pahasti.\"\n\n\"Sinä et tahtoisi tappaa minua?\" Vanhassa vapisevassa äänessä oli\nhämmästystä ja epäuskoa.\n\n\"Minä pelastaisin sinut, jos voisin\", vastasi Tarzan, \"mutta se on\nmahdotonta. Miksi luulet, että tappaisin sinut?\"\n\nVanha mies oli hetken vaiti. Kun hän alkoi puhua, täytyi hänen\nilmeisesti hieman ponnistaa kootakseen rohkeutta. \"Tunsin sinut\nvanhastaan\", hän sanoi, \"kun vaeltelit pitkin viidakkoa\nMbonga-päällikön maassa. Olin poppamiehenä jo silloin kun surmasit\nKulongan ja muut ja ryöstit majamme ja myrkkypatamme. Ensin en\nmuistanut sinua, mutta lopulta sain sinut mieleeni -- valkeaihoisen\napinan, joka oli karvaisten apinoiden joukossa ja teki elämän\nsietämättömäksi Mbongan-päällikön kylässä -- muistin metsänjumalan --\nMunango-Kiwatin, jolle me veimme ruokaa porttimme ulkopuolelle ja joka\ntuli sen syömään. Sano minulle ennenkuin kuolen -- oletko ihminen vai\npaholainen?\"\n\nTarzan nauroi. \"Olen ihminen\", hän sanoi.\n\nVanha mies huokasi ja pudisti päätänsä. \"Olet koettanut pelastaa minut\nNumalta\", hän sanoi. \"Siitä minä palkitsen sinua. Kuule minua,\nvalkoinen mies! Näen pahoja päiviä edessäsi. Se on kirjoitettu omaan\nvereeni, jota olen sivellyt kämmenelleni. Sinuakin suurempi jumala\nnousee ja kukistaa sinut. Käänny, Munango-Kiwati! Käänny, ennenkuin on\nmyöhäistä. Vaara on edessäsi, ja vaara väijyy takanasi, mutta\nedessäpäin on suurempi vaara. Näen --\". Hän pysähtyi, hengähti syvään\nja läähätti. Sitten hän lysähti pieneksi ryppyiseksi mykkyräksi ja\nkuoli. Tarzan ihmetteli, mitä hän vielä oli nähnyt.\n\nOli hyvin myöhä, kun apinamies palasi bomaan ja asettui makuulle\nmustien soturiensa joukkoon. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän eikä\nkukaan nähnyt hänen palaavan. Hän ajatteli vanhan poppamiehen\nvaroitusta ennen uneen vaipumistaan ja ajatteli sitä taas herättyään.\nMutta hän ei kääntynyt takaisin, sillä hän ei pelännyt. Kuitenkin, jos\nhän olisi tiennyt, mikä kohtalo uhkasi sitä olentoa, jota hän rakasti\neniten maailmassa, olisi hän lentäen rientänyt puiden välitse hänen\nsuojakseen ja antanut Oparin kullan jäädä ikuisiksi ajoiksi unohdetun\nvarastohuoneen kätköön.\n\nHänen jäljessään samoava toinen valkoinen mies punnitsi samana aamuna\nmielessään jotakin, mitä oli kuullut yöllä, ja hän oli vähällä luopua\nsuunnitelmastaan ja lähteä pois. Tämä mies oli Werper, murhaaja, joka\noli yön hiljaisuudessa kuullut edestäpäin tieltä kaukaisen äänen. Se\noli täyttänyt hänen raukkamaisen mielensä kauhulla -- hän ei ollut\nmilloinkaan ennen kuullut sellaista ääntä eikä uneksinutkaan, että niin\nkaamea huuto voi tulla Jumalan luoman olennon keuhkoista. Hän oli\nkuullut urosapinan voittohuudon, jonka Tarzan oli kohottanut Goroa,\nkuuta, kohden, ja silloin hän oli vavissut ja kätkenyt kasvonsa. Nyt,\nuuden päivän kirkkaassa valossa, hän vapisi taas sitä muistellessaan ja\nolisi paennut sitä nimetöntä vaaraa, jota kammottavan äänen kaiku\ntuntui ennustavan, jollei olisi vielä enemmän pelännyt Ahmet Zekiä,\nherraansa.\n\nJa niin Apinain Tarzan ponnisteli tarmokkaasti Oparin raunioisia\nvalleja kohti, ja hänen takanaan hiipi Werper sakaalin tavoin; Jumala\nyksin tiesi, mitä kummallakin oli edessään.\n\nTarzan pysähtyi aution laakson reunaan katsellakseen Oparin kultaisia\nkupukattoja ja minaretteja. Yöllä hän menisi yksinään aarreholviin\ntiedustelumatkalle, sillä hän oli päättänyt noudattaa retkellään\nvarovaisuutta kaikissa toimissaan.\n\nYön tullessa hän lähti liikkeelle, ja Werper, joka oli yksin kiipeillyt\nkallioita apinamiehen seurueen takana ja piileksinyt päivisin\nvuorenhuipun korkeiden onkaloiden suojassa, hiipi varovasti hänen\njälkeensä. Kalliojärkäleiden peittämä tasanko laakson reunan ja\nkaupungin muurien ulkopuolella kohoavan mahtavan graniittikummun\nvälillä, jossa oli aarreholviin vievän käytävän suu, antoi\nbelgialaiselle mainiota turvaa hänen seuratessaan Tarzania Opariin\npäin.\n\nHän näki jättiläiskokoisen apinamiehen kapuavan reippaasti suuren\nkallion laelle. Werper tarrautui pelokkaasti kiviseinämään vaarallisen\nnousun aikana ja hikoili kauhun valtaamana ja pelosta miltei\nlamautuneena, mutta seurasi yhä ahneuden kannustaessa kunnes oli\nlopulta kallionkummun huipulla.\n\nTarzania ei näkynyt missään. Hetken ajan Werper piili erään sellaisen\npienehkön järkäleen takana, joita oli hajallaan kukkulalla, mutta kun\nhän ei nähnyt eikä kuullut englantilaista, ryömi hän piilopaikastaan ja\nryhtyi järjestelmällisesti tutkimaan ympäristöä siinä toivossa, että\nkeksisi aarrekätkön kyllin ajoissa päästäkseen pakoon ennen Tarzanin\npaluuta. Belgialainen halusi näet vain saada selville kullan\nsäilytyspaikan, jotta Tarzanin lähdettyä voisi tulla rauhassa\nseuralaisineen ja viedä pois niin paljon kuin jaksaisi kuljettaa.\n\nHän huomasi kapean halkeaman, jossa oli kallion sisäosaan vievät\nkuluneet graniittiportaat. Hän meni tunnelin mustalle suuaukolle asti,\njonne hänen takaa-ajettavansa oli kadonnut. Mutta siihen hän pysähtyi,\npeläten astua sisään, ettei kohtaisi Tarzania tämän palatessa.\n\nApinamies oli kaukana hänen edellään ja tunnusteli tietään\nkalliokäytävässä, kunnes tuli vanhalle puuovelle. Hetkeä myöhemmin hän\noli aarrekammiossa. Ammoin kuolleet ihmiset olivat aikoja sitten\nlatoneet sinne korkeiksi riveiksi kallisarvoisia harkkoja sen suuren\nmantereen hallitsijoiden käytettäväksi, joka nyt on uponneena Atlantin\nlaineiden alla.\n\nYksikään ääni ei häirinnyt maanalaisen holvin hiljaisuutta. Ei näkynyt\nmitään merkkiä, että joku toinen olisi löytänyt unohdetun aarteen sen\njälkeen kun apinamies viimeksi oli käynyt sen kätköpaikalla.\n\nTarzan kääntyi hyvillään ja lähti taas kummun huipulle. Werper tarkkasi\nesiinpistävän graniittilohkareen kätköstä, kuinka hän tuli portaitten\nvarjosta ja eteni laaksonreunassa olevan kukkulan juurelle, missä\nwazirit odottivat herransa merkkiä. Sitten Werper livahti varovasti\npiilopaikastaan, pujahti sisäänkäytävän synkkään pimeyteen ja hävisi.\n\nPysähtyen kukkulan reunalle Tarzan kohotti äänensä, päästäen leijonan\njyrisevän kiljunnan. Hän uudisti huudon kahdesti, säännöllisen väliajan\npäästä, seisoen tarkkaavan hiljaisena useita minuutteja sen jälkeen kun\nkolmannen huudon kaiku oli häipynyt. Ja sitten kuului kaukaa laakson\ntoiselta puolen heikko vastaushuuto -- kerran, kahdesti, kolmasti.\nBusuli, wazirien päällikkö, oli kuullut ja vastasi.\n\nTarzan kääntyi taas aarreholvia kohti tietäen, että muutamassa tunnissa\nhänen mustansa tulisivat hänen luokseen valmiina jälleen viemään\nkokonaisen omaisuuden Oparin omituisen muotoisina kultaharkkoina. Sillä\nvälin hän kuljettaisi kummun huipulle niin paljon kallisarvoista\nmetallia kuin voisi.\n\nHän suoritti tämän matkan kuudesti viiden tunnin aikana,\nennenkuin Busuli ehti kummulle, ja siihen mennessä hän oli tuonut\nkahdeksanviidettä harkkoa suuren vierinkiven reunalle, kantaen joka\nkerta taakan, joka olisi pannut kaksikin tavallista miestä horjumaan.\nMutta hänen jättiläisvoimissaan ei näkynyt väsymyksen merkkiäkään hänen\nauttaessaan mustia sotureitaan kummulle köyden avulla, jonka oli sitä\nvarten tuonut.\n\nKuusi kertaa hän oli mennyt aarrekammioon ja kuusi kertaa belgialainen\nWerper oli kyyristynyt mustiin varjoihin pitkän holvin kaukaisimmassa\npäässä. Taas tuli apinamies, ja tällä kertaa oli hänen mukanaan\nviisikymmentä soturia. Nämä olivat ryhtyneet kantajiksi rakkaudesta\nsiihen ainoaan olentoon, joka voi vaatia heidän rajua ja ylpeätä\nluonnettaan alistumaan sellaiseen halpaan tehtävään. Holvista ilmestyi\nvielä kaksikuudetta harkkoa, ja kaikkiaan niitä oli sata, jonka määrän\nTarzan aikoi viedä mukanaan.\n\nKun viimeiset wazirit olivat tulleet kammiosta, kääntyi Tarzan viime\nkerran katsomaan satumaisia rikkauksia, joita hänen kaksi\nryöstöretkeänsä ei ollut paljonkaan vähentänyt. Ennenkuin hän sammutti\nsen kynttilän, jonka oli tuonut mukanaan ja jonka lepattava valo oli\nluonut umpinaisen kammion läpitunkemattomaan pimeyteen ensimmäiset\nvienot säteet sen jälkeen kun ihmiset ammoin olivat sen unohtaneet,\nmuistui hänen mieleensä se kerta, jolloin hän ensin oli tullut\naarreholviin; hänhän oli joutunut sinne sattumalta silloin kun pakeni\ntemppelinalaisista holveista, minne hänet oli kätkenyt La,\nauringonpalvelijain ylipapitar.\n\nHän muisti kohtauksen temppelissä, jolloin hän oli ollut pitkällään\nuhrialttarilla ja La seisonut tikari koholla hänen vieressään, pappien\nja papitarten rivien odottaessa kiihkoisan ja hysteerisen hurmion\nvallassa uhrinsa lämpimän veren ensi pulpahdusta, täyttääkseen sillä\nkultaiset maljansa ja juodakseen liekehtivän jumalansa kunniaksi.\n\nThan, hullun papin, törkeä ja verinen keskeytys kuvastui eloisana\napinamiehen muistissa, samoin toisten pappien pako kauhean olennon\nmielettömän verenhimon tieltä, raaka hyökkäys Lan kimppuun ja hänen oma\nosansa synkässä murhenäytelmässä, kun hän oli tapellut raivostuneen\noparilaisen kanssa ja jättänyt hänet kuolleena sen papittaren jalkojen\njuureen, jota mies oli tahtonut häväistä.\n\nTämä ja moni muu seikka muistui Tarzanin mieleen hänen tuijottaessaan\ntummankeltaisten metallilaattojen pitkiin riveihin. Hän aprikoitsi,\nhallitsiko La vielä temppeliä tässä raunioituneessa kaupungissa, jonka\nmurenevat muurit kohosivat niin lähellä. Oliko La lopuksi pakotettu\nsuostumaan avioliittoon jonkun eriskummaisen papin kanssa? Se oli\ntosiaan katkera kohtalo niin kauniille naiselle. Tarzan astui päätänsä\npudistaen lepattavan kynttilän luo, sammutti sen heikon valon ja\nkääntyi ovea kohti.\n\nHänen takanaan odotti vakoilija hänen menoaan. Werper oli nyt päässyt\nselville salaisuudesta, jota varten oli tullut, ja voisi sopivassa\ntilaisuudessa palata odottavien seuralaistensa luo, tuoda heidät\naarreholviin ja kuljettaa pois kaiken kullan, minkä he suinkin\njaksoivat kantaa.\n\nWazirit olivat ehtineet käytävän toiseen päähän ja astuivat jo\nkiemurtelevaa tietä pitkin raitista ilmaa ja kummun huipulta näkyvää\ntervetullutta tähtien valoa kohti, ennenkuin Tarzan riistäytyi unelmien\npidättävistä siteistä ja lähti hitaasti heidän jälkeensä.\n\nVielä kerran ja -- niin hän ajatteli -- viimeisen kerran hän sulki\naarreaitan tukevan oven. Werper nousi pimeässä hänen takanaan ja\nojenteli turtuneita lihaksiaan. Hän kurotti kättään ja hyväili\nlempeästi kultaharkkoa lähimmässä rivissä. Hän nosti sen pitkälliseltä\nlepopaikaltaan ja punnitsi sitä käsissään. Hän puristi sitä rintaansa\nvasten ahneuden huumassa.\n\nTarzan uneksi edessään olevasta onnellisesta kotiintulosta, rakkaista\nkäsivarsista kaulansa ympärillä ja pehmeästä poskesta, joka painuisi\nhänen poskeaan vasten. Mutta sitten hänen mieleensä nousi muisto\nvanhasta poppamiehestä ja hänen varoituksestaan ja hävitti unelman. Ja\nsilloin, muutaman lyhyen sekunnin kuluessa, kummankin miehen toiveet\nmenivät pirstaksi. Toinen unohti ahneutensakin silmittömässä kauhussaan\n-- toinen unohti menneisyyden kokonaan, kun särmikäs kallionlohkare\niski syvän haavan hänen päähänsä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nLiekehtivän jumalan alttari\n\n\nTämä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi suljetulta ovelta\njatkaakseen matkaansa ulkomaailmaan. Muutos tuli varoituksetta. Hetken\noli kaikki hiljaa ja järkkymättä -- seuraavalla hetkellä koko maailma\nhuojui, ahtaan käytävän sijoiltaan vääntyneet seinät halkeilivat ja\nmurenivat, suuria graniittilohkareita irtautui katosta ja putoili\nahtaaseen solaan tukkien sen, ja seinät taipuivat sisäänpäin raunioiden\nyli. Katosta irtaantuneen järkäleen iskusta Tarzan hoippui taaksepäin\naarrehuoneen ovea kohti. Hän työnsi sen painollaan auki ja hänen\nruumiinsa vieri kammion lattialle.\n\nSuuressa huoneessa, johon aarre oli sijoitettu, aiheutti maanjäristys\nvähemmän vahinkoa. Muutamia harkkoja suistui pinon yläosasta alas,\nkivikatosta irtautui yksi palanen ja murskautui lattiaan, ja seinät\nrakoilivat, vaikka eivät luhistuneet.\n\nTärähdyksiä oli vain yksi; toista ei tullut täydentämään ensimmäisen\naiheuttamaa vahinkoa. Werper, joka oli ryskeen äkillisyydestä ja\nrajuudesta lentänyt selälleen, nousi pystyyn, kun huomasi olevansa\nvahingoittumaton. Haparoidessaan huoneen toista päätä kohti hän etsi\nkynttilää, jonka Tarzan oli jättänyt jälkeensä, kiinnitettyään sen\nsulattamallaan vahalla erään harkon esiinpistävään reunaan.\n\nRaapien useita tulitikkuja belgialainen löysi lopulta etsimänsä\nesineen, ja kun kalpeat säteet hetkeä myöhemmin hälvensivät sysimustaa\nyötä hänen ympärillään päästi hän hermostuneen helpotushuokauksen sillä\nläpitunkematon pimeys oli lisännyt hänen tilanteensa kauheutta.\n\nKun hänen silmänsä tottuivat valoon, käänsi hän katseensa ovea kohti --\nnyt oli hänen ainoana ajatuksenaan päästä pakoon tästä kaameasta\nhaudasta -- ja silloin hän näki alastoman jättiläisen ruumiin\npitkällään lattialla juuri oviaukon edessä. Werper vetäytyi taaksepäin,\npeläten tulevansa ilmi, mutta toinen silmäys sai hänen arvelemaan, että\nenglantilainen oli kuollut. Miehen päässä olevasta ammottavasta\nhaavasta oli sementtilattialle vuotanut verta kokonainen lätäkkö.\n\nBelgialainen hyppäsi nopeasti entisen isäntänsä pitkällään viruvan\nhahmon yli, ja ajattelemattakaan auttaa miestä, jossa hänen tietämänsä\nmukaan vielä saattoi olla henkeä, hän syöksyi käytävää ja pelastusta\nkohti.\n\nMutta hänen uudistuneet toiveensa pettyivät pian. Kohta oviaukon\ntoisella puolen hän huomasi läpipääsemättömiä kiviröykkiöitä, jotka\ntäydelleen sulkivat ja salpasivat tien. Hän kääntyi taas ja astui\nuudelleen aarreholviin. Ottaen kynttilän käteensä hän alkoi\njärjestelmällisesti tutkia huonetta eikä ollutkaan päässyt pitkälle,\nennenkuin keksi huoneen vastakkaisessa päässä toisen oven, joka\nnaristen avautui hänen ruumiinsa painosta. Oven takana oli uusi kapea\nsola. Tähän Werper harppoi, sitten nousten kiviportaita toiseen\nkäytävään, joka oli kaksikymmentä jalkaa korkeammalla kuin ensimmäinen.\nLepattava kynttilänvalo osoitti hänelle tietä, ja hetkeä myöhemmin hän\noli kiitollinen, että hänellä oli tämä karkea ja vanhanaikainen\nvalaistuskeino, jota hän muutamia tunteja aikaisemmin oli katsellut\nhalveksien; sillä se osoitti hänelle viime hetkellä ammottavan kuilun;\nsiihen ilmeisesti päättyi tunneli, jota pitkin hän eteni.\n\nHänen edessään oli pyöreä kaivosaukon tapainen onkalo. Hän piti\nkynttilää sen yläpuolella ja kurkisteli alaspäin. Alhaalla hän näki\npitkän matkan päässä valon heijastuvan vesilammikon pinnasta. Hän oli\ntavannut lähteen. Hän kohotti kynttilän päänsä yli ja tähysti mustan\naukon yli, nähden tunnelin jatkuvan vastakkaiselle puolelle. Mutta\nkuinka hän pääsisi kuilun yli?\n\nKun hän seisoi siinä mittaillen välimatkaa toiselle puolelle ja\naprikoiden, uskaltaisiko ryhtyä niin pitkään loikkaukseen, kajahti\nhänen korvissaan äkkiä läpitunkeva kirkaisu, joka vähitellen häipyi\npäättyen surkeisiin valitushuutoihin. Ääni tuntui puolittain\ninhimilliseltä, mutta kuitenkin niin kammottavalta, että se hyvinkin\nsaattoi tulla helvetin tulessa vääntelehtivän, perikatoon joutuneen\nsielun kidutetusta kurkusta.\n\nBelgialaista värisytti, ja hän silmäili pelokkaasti ylöspäin, sillä\nhuuto oli tuntunut tulevan hänen yläpuoleltaan. Katsoessaan hän näki\nkorkealla päänsä päällä aukon ja siitä hiukan taivasta ja loistavia\ntähtiä.\n\nKauhistava kirkaisu oli hävittänyt hänen puolinaisen aikomuksensa\nhuutaa apua -- siellä ei voinut asua ihmisolentoja, missä oli sellaisia\nääniä. Hän ei uskaltanut paljastaa itseään yläpuolellaan olevan paikan\nasujamille. Hän kirosi itseään, kun oli ollenkaan ryhtynyt tällaiseen\ntehtävään. Hän toivoi pääsevänsä taas turvallisesti Ahmet Zekin leiriin\nja olisi miltei suostunut antautumaan Kongon sotilasviranomaisille, jos\nsiten olisi suoriutunut nykyisestä kauheasta tilastaan.\n\nHän kuunteli pelokkaana, mutta huuto ei toistunut, ja lopulta hän,\nturvautuen epätoivoiseen keinoon, kokosi rohkeutensa hypätäkseen kuilun\npoikki. Mennen takaisinpäin kaksikymmentä askelta hän otti vauhtia ja\nhyppäsi lähteen reunalta ylöspäin ja eteenpäin, koettaen päästä\nvastakkaiselle puolelle.\n\nKädessään hän puristi lepattavaa kynttilää ja hänen hypätessään\nilmavirta sammutti sen. Hän lensi avaruuden halki pilkkopimeässä,\ntavoitellen käsillään jotakin, mihin tarttuisi, jolleivät hänen\njalkansa osuisi kuilun näkymättömään toiseen reunaan.\n\nHän paiskautui polvilleen lattian reunaan kalliotunnelin vastakkaiselle\npuolelle, luiskahti taaksepäin, haparoiden hetken ajan epätoivoisesti\ntukea ja jäi lopuksi riippumaan puoleksi tunneliaukon sisä- ja puoleksi\nulkopuolelle. Mutta hän oli kuitenkin turvassa. Hän ei uskaltanut\nliikkua moneen minuuttiin, vaan riippui heikkona ja hikoillen siinä,\nmihin oli jäänyt. Lopulta hän veti itsensä varovasti tunneliin ja\nmakasi taas pitkällään lattialla, koettaen tointua hermojensa\njärkytyksestä.\n\nKun hänen polvensa olivat osuneet tunnelin reunaan, oli hän pudottanut\nkynttilän. Toivoen kaikesta huolimatta, että se oli pudonnut käytävän\nlattialle eikä kaivon syvyyksiin, hän nousi pian käsiensä ja jalkojensa\nvaraan ja alkoi huolellisesti etsiä pientä tulipuikkoa, joka nyt tuntui\nhänestä äärettömän paljon arvokkaammalta kuin Oparin kaikkien\nkultaharkkojen satumaiset rikkaudet.\n\nJa kun hän lopulta löysi sen, puristi hän sitä rintaansa vasten ja\nvaipui lattialle nyyhkyttäen ja uupuneena. Monen minuutin ajan hän\nmakasi siinä vavisten ja murtuneena. Mutta lopulta hän kohottautui\nistumaan ottaen tulitikun taskustaan, sytytti jäljellejääneen\nkynttilänpätkän. Saatuaan valoa hän huomasi helpommaksi tyynnyttää\nhermonsa, ja pian hän taas eteni pitkin tunnelia, etsien pääsytietä.\nHirveä kirkaisu, joka oli kuulunut ylhäältä vanhasta kaivosaukosta,\nvaivasi häntä yhä, niin että hän vapisi kauhuissaan, kun kuuli oman\nvarovaisen kulkunsa aiheuttamia ääniä.\n\nHän oli päässyt eteenpäin vain vähän matkaa, kun hänen mielipahakseen\ntuli vastaan muurattu seinä, joka esti hänen etenemisensä, se kun sulki\ntunnelin täydellisesti kaikille tahoille. Mitähän se saattoi merkitä?\nWerper oli sivistynyt ja älykäs mies. Hänen sotilaallinen kasvatuksensa\noli opettanut häntä käyttämään järkeään siihen tarkoitukseen, johon se\noli aiottu. Tämäntapainen umpinainen tunneli oli järjettömyyttä.\nTunnelin täytyi jatkua seinän toisella puolen. Joku oli joskus\nmenneisyydessä tukkinut sen syystä, jota oli mahdoton arvata. Mies\nalkoi tarkastella muuria kynttilän valossa. Hän huomasi ilokseen, että\nkivestä hakatut ohuet tiilet, joista se oli tehty, liittyivät toisiinsa\nhöllästi ilman muurilaastia tai sementtiä.\n\nHän kiskaisi erästä kiveä ja huomasi riemukseen, että se oli helposti\nliikutettavissa. Hän irrotti kivet toisen toisensa jälkeen, kunnes oli\nsaanut syntymään niin suuren aukon, että siitä mahtui hänen ruumiinsa,\nja ryömi sitten suureen matalaan huoneeseen. Sen toisessa päässä sulki\novi taas hänen tiensä, mutta sekin avautui hänen ponnistuksistaan,\nsillä se ei ollut lukossa. Hänen eteensä tuli nyt pitkä pimeä käytävä,\nmutta ennenkuin hän oli päässyt kauaksikaan, paloi hänen kynttilänsä\nloppuun, kärventäen hänen sormiaan. Päästäen kirouksen hän pudotti sen\nlattialle, missä se lepatti hetken ja sammui.\n\nHän haparoi hitaasti eteenpäin, tunnustellen käsillään tunnelin seiniä\nja siirtäen varovasti jalkojaan lattialla, ennenkuin uskalsi astua\nyhtään askelta. Hän ei voinut sanoa, kuinka pitkälti hän hiipi sillä\ntavoin, mutta lopulta, tuntiessaan, että tunneli oli loppumattoman\npitkä, ja väsyneenä ponnistuksistaan, kauhusta ja unen puutteesta hän\npäätti laskeutua pitkäkseen ja levätä, ennenkuin taas lähtisi\nkauemmaksi.\n\nHänen herätessään ei ympäröivässä pimeydessä näkynyt mitään muutosta.\nHän oli ehkä maannut sekunnin tai koko päivän -- hän ei tiennyt sitä.\nMutta se seikka, että hän tunsi itsensä virkistyneeksi ja nälkäiseksi,\nosoitti hänen tosiaan nukkuneen jonkun aikaa.\n\nHän alkoi taas hapuilla eteenpäin, mutta tällä kertaa hän oli edennyt\nvain lyhyen matkan, kun joutui huoneeseen, johon pääsi valoa katossa\nolevasta aukosta. Tästä aukosta ulottuivat sementtiportaat huoneen\nlattialle.\n\nPyöriöstä saattoi Werper nähdä auringon heijastuvan tukeviin\npylväisiin, joiden ympärillä oli kiemurtelevia viiniköynnöksiä. Hän\nkuunteli, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin tuulen suhinaa lehtevissä\noksissa, lintujen käheitä huutoja ja marakattien rupatusta.\n\nHän nousi rohkeasti portaita ylöspäin ja huomasi olevansa pyöreällä\npihamaalla. Juuri hänen edessään oli kivialttari, jossa oli\nruosteenruskeita pilkkuja. Sillä hetkellä ei Werper edes koettanut\nselittää näiden tahrojen alkuperää -- myöhemmin niiden merkitys tuli\nliiankin kaamealla tavalla ilmi.\n\nLukuunottamatta juuri alttarin takana olevaa aukkoa lattiassa, josta\nbelgialainen oli tullut pihamaalle alhaalta maanalaisesta kammiosta,\nhän näki useita ovia, jotka veivät pihalta pois, ollen lattian tasalla.\nYlhäällä oli joka taholla pyöreän pihamaan ympärillä joukko avonaisia\nparvekkeita. Apinoita hyppeli autioiden raunioiden joukossa, ja\nloistavanvärisiä lintuja lenteli sinne tänne pylväiden ja parvekkeiden\nvälitse korkealla hänen päänsä yllä, mutta ihmisten läsnäolosta ei\nnäkynyt merkkiäkään. Werper tunsi huojennusta. Hän huoahti ikäänkuin\nsuuri paino olisi poistettu hänen hartioiltaan. Hän astui askeleen\nerästä ovea kohti ja pysähtyi sitten, silmät hämmästyksestä ja kauhusta\nselällään, sillä melkein samalla hetkellä avautui tusina ovia pihan\nseinässä ja lauma kauhistavia miehiä syöksyi hänen kimppuunsa.\n\nNe olivat Oparin liekehtivän jumalan pappeja, samoja takkuisia,\nkyhmyisiä ja rumia pikku miehiä, jotka vuosi sitten olivat laahanneet\nJane Claytonin uhrialttarille juuri tässä samassa paikassa. Heidän\npitkät käsivartensa, heidän likekkäiset ilkeät silmänsä ja matalat,\ntaaksepäin kaltevat otsansa tekivät heidät niin eläimellisen\nnäköisiksi, että lamauttavan kauhun kouristus värisytti belgialaisen\njärkytettyjä hermoja.\n\nPäästäen huudahduksen hän kääntyi paetakseen niiden synkkien käytävien\nja huoneiden vähemmän kauhistavaan suojaan, josta hän oli juuri tullut,\nmutta hirveät miehet estivät hänen aikeensa. He salpasivat tien ja\ntarttuivat häneen, ja vaikka hän lankesi maahan ja polvillaan ryömien\nheidän edessään rukoili heitä säästämään hänen henkeään, sitoivat he\nhänet ja viskasivat sisemmän temppelin lattialle.\n\nLoppu oli vain sen kertausta, mitä Tarzan ja Jane Clayton olivat\nkokeneet. Papittaret tulivat ja heidän mukanaan ylipapitar La. Werper\nnostettiin maasta ja pantiin alttarille. Kylmää hikeä pursui hänen joka\nhuokosestaan, kun La kohotti julman uhriveitsensä hänen ylitseen.\nKuolemanlaulu kuului hänen kidutettuihin korviinsa, ja hänen\ntuijottavat silmänsä siirtyivät kultaisiin kuppeihin, joista hirveät\nuhrimenojen viettäjät pian sammuttaisivat epäinhimillisen janonsa hänen\nomalla lämpimällä sydänverellään.\n\nHän toivoi, että hänelle suotaisiin lyhyt tiedottomuuden hetki,\nennenkuin terävä veitsenterä lopullisesti iskisi -- sitten kuului äkkiä\nkaameata karjuntaa, joka kajahti melkein hänen korvassaan. Ylipapitar\nlaski tikarinsa alemmaksi. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta.\nPapittaret, hänen palvelijattarensa, kiljuivat ja pakenivat hulluina\novia kohti. Papit huusivat raivoissaan tai kauhuissaan, mikäli kullakin\noli rohkeutta. Werper käänsi kaulaansa nähdäkseen heidän pakokauhunsa\nsyyn, ja kun hän lopulta huomasi sen, värisytti pelko häntäkin, sillä\nhänen silmänsä kohtasivat suunnattoman leijonan hahmon, joka seisoi\nkeskellä temppeliä -- yksi uhri makasi jo raadeltuna sen julmien\nkynsien välissä.\n\nErämaan valtias karjaisi taas, kääntäen pahaa ennustavan katseensa\nalttaria kohti. La hoiperteli eteenpäin, horjahti ja kaatui pyörtyneenä\nWerperin päälle.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nArabialaisten rosvoretki\n\n\nKun maanjäristyksen myllerrystä seurannut ensi kauhun tunne oli\ntyyntynyt Busulin ja hänen miestensä mielissä, kiiruhtivat he takaisin\nkäytävään etsiäkseen Tarzania ja kahta omaa miestään, joita myöskin\nkaivattiin.\n\nHe huomasivat, että yhteenpuristuneet sikinsokin sortuneet\nkallionlohkareet sulkivat aukon. Kaksi päivää he ponnistelivat\nraivatakseen tietä vankeuteen jääneiden ystäviensä luo, mutta kun he\njättiläisuurastuksen jälkeen olivat päässeet vain muutamia metrejä\ntukitussa käytävässä eteenpäin ja löytäneet toisen toverinsa\nruhjoutuneet jäännökset, oli heidän pakko päätellä, että Tarzan ja\ntoinen waziri myöskin makasivat kuolleina röykkiöiden alla kauempana\nkäytävässä ihmisavun saavuttamattomissa ja sitä enää kaipaamatta.\n\nYhä uudestaan he työtä tehdessään huutelivat herransa ja toisen\ntoverinsa nimeä, mutta yksikään vastaushuuto ei tullut heidän\nkuunteleviin korviinsa. Lopulta he luopuivat etsimästä. Kyynelsilmin he\nkatsahtivat viime kerran isäntänsä raunioitunutta hautakumpua,\nsälyttivät hartioilleen raskaan kultakuorman, joka toisi ainakin elämän\nmukavuutta, joskaan ei onnea, heidän turvattomaksi jääneelle\nrakastetulle emännälleen, ja vaelsivat murheellisina Oparin aution\nlaakson poikki, jatkaen matkaansa alaspäin toisella puolella leviävien\nmetsien halki kaukaista huvilaa kohti.\n\nJa mikä surullinen kohtalo uhkasikaan tätä rauhallista ja onnekasta\nkotia jo silloin, kun he olivat matkalla!\n\nPohjoisesta päin tuli Ahmet Zek apurinsa kirjeessä olleen kehoituksen\nmukaan. Hän oli kerännyt joukon arabialaisia luopioita ja\nlainsuojattomia rosvoja sekä yhtä kunnottomia neekereitä kaikkein\nalhaisimmista ja tietämättömimmistä ihmissyöjäheimoista, joiden maiden\nläpi ryöstöretkeilijä kuljeskeli sinne tänne rankaisematta.\n\nMugambi, musta Herkules, joka oli ollut mukana rakastetun bwanansa\nkaikissa vaaroissa ja onnenvaihteluissa Viidakkosaarelta melkein\nUgambin lähteille saakka, huomasi ensimmäisenä synkän karavaanin\nrohkean lähestymisen.\n\nHänen silmälläpitoonsa oli Tarzan uskonut ne soturit, jotka olivat\njääneet vartioimaan lady Greystokea, eikä hän mistään olisikaan voinut\nlöytää urhoollisempaa ja uskollisempaa vartijaa. Jättiläiskokoisella ja\nvillillä, pelottomalla soturilla oli myöskin arvostelukykyä ja älyä sen\nverran, että se oli täysin verrattavissa hänen kokoonsa ja rajuuteensa.\n\nHän ei ollut kertaakaan herransa lähdön jälkeen ollut huvilalta näkö-\ntai kuulomatkaa kauempana, paitsi kun lady Greystoke halusi nelistää\nhevosellaan leveän tasangon yli tai tuottaa vaihtelua yksinäisyytensä\nyksitoikkoisuuteen lyhyellä metsästysretkellä. Sellaisissa\ntilaisuuksissa oli Mugambi ratsastanut hänen hevosensa kintereillä\nvoimakkaan arabialaisrotuisen selässä.\n\nRosvoretkeilijät olivat vielä kaukana, kun soturin terävä silmä erotti\nheidät. Hetken hän seisoi ääneti ja tarkasteli lähestyvää joukkoa ja\njuoksi sitten nopeasti alkuasukasmajoja kohti, jotka olivat muutaman\nsadan metrin päässä huvilasta.\n\nSiellä hän huusi mukavasti makailevia sotureita luokseen. Hän antoi\nkiireesti käskyjä. Niitä totellen miehet tarttuivat nopeasti aseisiinsa\nja kilpiinsä. Jotkut juoksivat kutsumaan työmiehiä pelloilta ja\nvaroittamaan karjalaumojen paimentajia. Suurin osa lähti Mugambin\nkanssa takaisin huvilalle päin.\n\nRosvoretkeilijäin nostattama tomu oli vielä pitkän matkan päässä.\nMugambi ei tiennyt varmasti, kulkiko sen suojassa vihollinen, mutta hän\noli viettänyt kokonaisen mieheniän villiä elämäänsä villissä Afrikassa\nja myös nähnyt joukkueiden aikaisemminkin tulleen sillä tavoin\nilmoittamatta. Joskus ne olivat tulleet rauhassa ja joskus sotaa tuoden\n-- asiaa ei voinut koskaan tietää. Oli hyvä olla varuillaan. Mugambi ei\npitänyt vieraiden nopeasta etenemistavasta.\n\nGreystoken huvila ei ollut hyvin varustettu puolustusta varten. Sen\nympärillä ei ollut paalutusta, sillä kun se sijaitsi uskollisten\nwazirien maan sydämessä, ei sen omistaja ollut otaksunut, että kukaan\nvihollinen voisi hyökätä väkivalloin sen kimppuun. Ikkuna-aukoissa oli\nkuitenkin raskaat puukaihtimet vihollisen nuolia vastaan, ja Mugambi\nlaski niitä parhaillaan alas, kun lady Greystoke ilmestyi kuistikolle.\n\n\"Mitä, Mugambi?\" hän huudahti. \"Mitä on tapahtunut? Miksi lasket\nkaihtimia?\"\n\nMugambi osoitti tasangon poikki sinne, missä valkoviittainen,\nratsastava miesjoukko oli nyt selvästi näkyvissä.\n\n\"Arabialaisia\", hän selitti. \"He eivät varmastikaan tule hyvässä\ntarkoituksessa suuren Bwanan poissaollessa.\"\n\nSievän nurmikon ja kukkivien pensaiden toisella puolen Jane Clayton\nnäki waziriensa välkkyvät mustat ruumiit. Aurinko välähteli heidän\nmetallipäisten keihäittensä kärjissä, korosti sotapäähineitten sulkien\nloistavia värejä ja heijastui kirkkaana heidän leveiden hartioittensa\nja esiin pistävien poskiluittensa kiiltävästä nahasta.\n\nJane Clayton tarkasteli heitä tuntien yksinomaan ylpeyttä ja\nkiintymystä. Mitä pahaa voi hänelle tapahtua, kun hänellä oli tällaisia\nsuojelijoita?\n\nRosvoretkeilijät olivat nyt pysähtyneet tasangolle noin sadan metrin\npäähän. Mugambi oli kiiruhtanut soturiensa luo. Hän eteni muutamia\nmetrejä heistä ja korottaen ääntänsä tervehti muukalaisia. Ahmet Zek\nistui satulassa suorana kätyriensä edessä.\n\n\"Arabialainen!\" huudahti Mugambi. \"Mitä teet täällä?\"\n\n\"Tulemme rauhassa\", huudahti Ahmet Zek vastaukseksi.\n\n\"Sitten kääntykää ja menkää rauhassa takaisin\", vastasi Mugambi. \"Emme\ntarvitse teitä täällä. Arabialaisten ja wazirien välillä ei synny\nrauhaa.\"\n\nVaikka Mugambi ei ollut syntyään waziri, oli hänet otettu heimon\njäseneksi, eikä siinä nyt ollut ketään, joka olisi tarkemmin vaalinut\nsen perinnäistapoja ja uljuutta kuin hän.\n\nAhmet Zek vetäytyi joukkionsa toiselle sivustalle ja puhui miehilleen\nmatalalla äänellä. Hetkeä myöhemmin pamahti ilman mitään varoitusta\nepätasainen yhteislaukaus wazirien rivejä kohti. Pari soturia kaatui,\nja muut tahtoivat hyökätä vastustajiensa kimppuun, mutta Mugambi oli\nyhtä varovainen kuin urhoollinenkin johtaja. Hän tiesi, kuinka turhaa\noli käydä ratsastavien miesten kimppuun, joilla lisäksi oli pyssyt. Hän\nperäytyi joukkoineen puutarhan pensaiden taakse. Huvilaan itseensä hän\nmääräsi menemään puolisen tusinaa, käskien miehiä pitämään emäntäänsä\nsisällä talossa ja puolustamaan häntä hengellään.\n\nNoudattaen erämaassa taistelleiden isiensä menettelytapaa Ahmet Zek\nkäski seuralaistensa laukata hajalleen pitkäksi, kapeaksi rivistöksi,\njoka teki suuren ympyrän ja vähitellen tuli yhä lähemmäksi puolustajia.\n\nMugambi näki heidän tulevan, kutsui jäljellä olevia sotureitaan\nluoksensa ja juoksi huvilaan, viimeistä puolustuspaikkaa kohti. Lady\nGreystoke seisoi kuistikolla pyssy kädessä. Useammalle kuin yhdelle\nrosvolle olivat hänen vakavat hermonsa ja tarkka tähtäämisensä\ntuottaneet rangaistuksen rikollisesta elämästään, useampi kuin yksi\nponi kiiti hyökkäävän joukkion seassa ilman ratsastajaa.\n\nMugambi työnsi emäntänsä parempaan turvaan talon sisälle ja\nvalmistautui uupuneine miehineen vielä kerran vastustamaan vihollista.\n\nArabialaiset etenivät huutaen ja heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä\nyläpuolella. He kiitivät kuistikon ohi suunnaten kuolettavan tulen\npolvillaan olevia wazireja kohti. Nämä lähettivät oikean nuolisateen\npitkien soikeitten kilpiensä takaa, jotka ehkä olivat kylläkin sopivia\npysähdyttämään vihollisnuolen tai kääntämään keihään toisaalle, mutta\nkerrassaan mitättömiä pyssymiesten lyijyluoteja vastaan.\n\nVerenhimoinen joukkio syöksyi kuistikkoa kohti ammuskellen tullessaan.\nHeitä kaatui tusinan verta puolustajien nuolista, mutta suurin osa ehti\novelle. Raskaat pyssynperät iskivät sitä vastaan. Pirstoutuneen puun\nräiskinä sekaantui pyssyn pamaukseen, kun Jane Clayton ampui\nsäälimättömiä vihollisia laudoituksen takaa.\n\nMiehiä kaatui kummallakin puolella ovea, mutta heikko este murtui\nlopulta hurjistuneiden rynnistäjien raivokkaista hyökkäyksistä; se\nkaatui sisäänpäin, ja kymmenkunta tummaa roistoa syöksyi\narkihuoneeseen. Sen toisessa päässä seisoi Jane Clayton jäljellä\nolevien uskollisten vartijoittensa ympäröimänä. Lattia oli täynnä\nniiden ruumiita, jotka jo olivat heittäneet henkensä häntä\npuolustaessaan. Suojaajien etunenässä oli jättimäinen Mugambi.\nArabialaiset nostivat pyssynsä ampuakseen viimeisen yhteislaukauksen,\njoka lopullisesti murtaisi kaiken vastarinnan, mutta Ahmet Zek karjaisi\nvaroittavan käskyn, pysähdyttäen heidän sormensa liipasimelle.\n\n\"Älkää ampuko naista\", hän huusi. \"Kuoleman oma, joka vahingoittaa\nhäntä. Ottakaa nainen elävänä kiinni!\"\n\nArabialaiset hyökkäsivät huoneen poikki ja wazirit torjuivat heitä\nraskailla keihäillään. Miekat välähtelivät, ja pitkäpiippuiset\npistoolit lausuivat jyristen synkkiä kuolemantuomioitaan. Mugambi\nlennätti keihäänsä lähinnä olevaa vihollista vastaan niin voimakkaasti,\nettä raskas varsi meni kokonaan arabialaisen ruumiin läpi. Sitten hän\ntempasi pistoolin toiselta mieheltä ja tarttuen siihen piipusta\nmurskasi pään kaikilta, jotka tunkeutuivat liian lähelle hänen\nemäntäänsä.\n\nMugambin esimerkin innostamina tappelivat harvat jäljelle jääneet\nsoturit paholaisen tavoin. Mutta he kaatuivat toinen toisensa jälkeen\nkunnes ainoastaan Mugambi jäi puolustamaan apinamiehen vaimon henkeä ja\nkunniaa.\n\nAhmet Zek tarkkasi epätasaista taistelua huoneen toiselta puolen ja\ninnosti kätyreitään. Hänen käsissään oli jalokivillä koristettu\nmusketti. Hän nosti sen hitaasti olalleen, odottaen kunnes jokin liike\nsaattaisi Mugambin suojattomaksi, panematta silti naisen tai\narabialaisten henkeä vaaraan.\n\nLopulta se hetki tuli, ja Ahmet Zek veti liipasimesta. Ääntäkään\npäästämättä urhea Mugambi vaipui lattialle Jane Claytonin jalkain\njuureen.\n\nHetkeä myöhemmin oli nuori nainen saarrettu ja aseetonna. Sanaakaan\nsanomatta rosvot raastoivat hänet huvilasta. Jättimäinen neekeri nosti\nhänet satulaan, ja sillä aikaa kun rosvot etsivät huvilasta ja\nulkorakennuksista ryöstettävää tavaraa, ratsasti hän saaliinsa kanssa\nportin ulkopuolelle ja odotti herransa tuloa.\n\nJane Clayton näki rosvojen tuovan hevoset aitauksesta ja ajavan karjan\nniityiltä. Hän näki kodistaan ryöstettävän kaikki, millä arabialaisten\nmielestä oli jotakin arvoa. Sitten hän näki, kuinka soihtu heitettiin\ntaloon ja liekit alkoivat nuoleskella sitä, mikä oli jäljellä.\n\nJa lopuksi, kun rosvot kokoontuivat yhteen, tyydytettyään raivonsa ja\nahneutensa pyyteet, ja ratsastivat hänen kanssaan pohjoista kohti, näki\nhän savun ja liekkien nousevan korkealle taivaalle, kunnes tien\nkääntyessä tiheisiin metsiin surkea näky katosi hänen silmistään.\n\nKun liekit tunkeutuivat arkihuoneeseen ja lennättelivät haaraisia\nkielekkeitä nuoleskelemaan kuolleiden ruumiita, liikahti muuan hahmo\nsiinä kaameassa joukossa, jonka verinen kamppailu oli aikoja sitten\ntyyntynyt. Jättimäinen neekeri kääntyi toiselle kyljelleen ja avasi\nverestävät, kivistävät silmänsä. Mugambi, jonka arabialaiset olivat\njättäneet kuolleena jälkeensä, oli yhä elossa. Kuumat liekit olivat\nmelkein hänen kimpussaan, kun hän nousi vaivaloisesti käsiensä ja\npolviensa varaan ja ryömi hitaasti ovea kohti.\n\nKerran toisensa jälkeen hän vaipui voimattomana lattiaan, mutta nousi\njoka kerta jälleen ja jatkoi surkeata matkaansa turvallisuutta kohti.\nLoputtomalta tuntuvan ajan perästä, jonka kuluessa liekit olivat\nkiihtyneet todelliseksi pätsiksi huoneen toisessa päässä, onnistui ison\nmustan päästä kuistikolle, vieriä portaita alas ja ryömiä läheisen\npensaan viileään turvaan.\n\nKoko yön hän makasi siellä, vuoroin tiedottomana, vuoroin selvästi\ntuntien tuskansa. Tajullaan ollessaan hän katseli villin vihan vallassa\nkellertäviä liekkejä, joita yhä kohosi palavista karjatarhoista ja\nheinäkasoista. Saaliinhaussa oleva leijona liikkui likellä, mutta\njättimäinen musta ei pelännyt. Hänen rajun mielensä täytti yksi ainoa\najatus -- kostoa! kostoa! kostoa!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nOparin aarrekammio\n\n\nJonkun aikaa Tarzan makasi siinä, mihin oli kaatunut aarrehuoneen\nlattialle Oparin raunioituneiden muurien alle. Hän makasi kuin kuollut,\nmutta hän ei ollut kuollut. Lopulta hän liikahti. Hänen silmänsä\navautuivat, mutta eivät nähneet huoneen pilkkopimeydessä mitään. Hän\nkohotti käden päähänsä, ja kun hän otti sen pois, oli se tahmeana\nhyytyneestä verestä. Hän haisteli sormiaan kuten villieläin haistelisi\nlämmintä verta haavoittuneessa käpälässään.\n\nHän nousi hitaasti istumaan -- ja kuunteli. Yksikään ääni ei\nkantautunut hänen hautansa etäisiin syvyyksiin. Hän kompuroi pystyyn ja\nkulki haparoiden harkkorivien keskitse. Kuka hän oli? Missä hän oli?\nHänen päätään kivisti, mutta muuten hän ei tuntenut mitään pahoja\nseurauksia iskusta, joka oli kaatanut hänet. Hän ei muistanut\ntapaturmaa eikä myöskään muistanut, mitä oli tapahtunut ennen sitä.\n\nHän siveli käsillään raajojansa, vartaloaan ja päätänsä kuin vieras\nhenkilö. Hän tunnusteli nuolikoteloa selässään ja veistä\nlannevaatteessaan. Jokin seikka pyrki hänen aivoissaan jälleen\ntietoisuuteen. Ah, nyt hän tiesi. Jotakin puuttui. Hän ryömi pitkin\nlattiaa hapuillen kädellään esinettä, jonka hänen vaistonsa sanoi\nkadonneen. Lopulta hän löysi sen -- raskaan sotakeihään, joka menneinä\nvuosina oli ollut niin tärkeänä tekijänä hänen jokapäiväisessä\nelämässään, melkeinpä hänen olemassaolossaan -- niin läheisesti se oli\nliittynyt hänen kaikkiin tekoihinsa siitä ammoin menneestä päivästä\nlähtien, jolloin hän oli temmannut ensimmäisen keihäänsä villin\nkasvatuksen uhriksi joutuneen neekerin ruumiista.\n\nTarzan oli varma, että oli olemassa toinen, suloisempi maailma kuin se,\njoka rajoittui häntä ympäröivän neljän kiviseinän väliseen pimeyteen.\nHän jatkoi etsintäänsä ja löysi lopulta oviaukon, joka vei sisäänpäin\nkaupungin ja temppelin alle. Hän asteli tätä pitkin hyvin\nhuolettomasti, tullen kiviportaille, jotka johtivat ylöspäin\nkorkeammalle tasanteelle. Hän nousi niitä ylös ja vaelsi eteenpäin\nkaivosaukkoa kohti.\n\nMikään ei kannustanut hänen vioittunutta muistiaan, niin että hän olisi\ntajunnut olevansa vanhastaan tutussa ympäristössä. Hän tallusteli\npimeän läpi ikäänkuin olisi mennyt aukean tasangon poikki keskipäivän\nloistavassa auringonpaisteessa, ja äkkiä tapahtui se, minkä pitikin\ntapahtua hänen uhkarohkean etenemisensä vuoksi.\n\nHän tuli aukon partaalle, astui tyhjään kohtaan, kaatui eteenpäin ja\nsyöksyi alas sysimustaan syvyyteen. Pitäen yhä kiinni keihäästään hän\nmolskahti veteen ja vajosi pinnan alle painuen syvyyksiin.\n\nHän ei ollut pudotessaan loukannut itseään, ja noustessaan pinnalle hän\npudisti veden silmistään ja huomasi voivansa nähdä. Kaivoon kuulsi\npäivänvaloa aukosta, joka oli korkealla hänen päänsä päällä. Se valaisi\nheikosti kaivon sisäseinät. Tarzan tuijotti ympärilleen. Hän näki\nvedenpinnan rajassa suuren reiän kosteassa ja limaisessa seinässä. Hän\nui sen luokse ja kiskoi itsensä tunnelin märälle lattialle.\n\nHän eteni uutta latua pitkin, mutta nyt hän meni varovasti, sillä\nApinain Tarzan otti oppia kokemuksistaan. Odottamaton kuilu oli\nopettanut häntä olemaan varovainen, kun kulki pimeitä käytäviä -- hän\nei tarvinnut enää toista opetusta.\n\nPitkän matkaa käytävä jatkui suorana kuin nuoli. Lattia oli liukas,\nikäänkuin kaivon tulvivat vedet olisivat aika ajoin vuotaneet sen yli\nja peittäneet sen. Tämäkin seikka hidastutti Tarzanin menoa, sillä hän\npysyi vain vaivoin pystyssä.\n\nKäytävän päässä alkoivat uudet portaat. Hän nousi niitä ylöspäin. Ne\nkääntyivät sinne tänne monta kertaa, vieden lopulta pieneen, pyöreään\nhuoneeseen. Sen hämäryyttä hälvensi heikko valo, joka tuli\nputkimaisesta aukosta. Tämä aukko, läpimitaltaan useita jalkoja, lähti\nhuoneen katon keskipalkalta ja kohosi noin sadan jalan korkeuteen,\npäättyen sitten kiviristikkoon, jonka läpi Tarzan voi nähdä sinisen,\nauringonvalaiseman taivaan.\n\nUteliaisuus kannusti apinamiestä tutkimaan ympäristöä. Pyöreän huoneen\nainoana kalustona olivat moniaat metallivanteiset kuparihelaiset arkut.\nTarzan koetti niitä kädellään. Hän tunnusteli kupariheloja, veti\nsaranoita ja nosti vihdoin sattumalta erään arkun kantta.\n\nMielihyvän huudahdus pääsi hänen huuliltaan, kun hän näki sen korean\nsisällön. Siellä oli suuri astia täynnä kimaltelevia kiviä, jotka\nvälkkyivät ja loistivat kammion himmeässä valossa. Tarzan, joka\ntapaturmansa kautta oli joutunut alkuperäiseen tilaansa, ei ollenkaan\nkäsittänyt löytönsä satumaista arvoa. Hänestä ne olivat vain sieviä\npiikiviä. Hän työnsi kätensä niiden joukkoon ja antoi verrattoman\nkalliiden jalokivien solua sormiensa välitse. Melkein kaikki olivat\nhiotut, ja hän kokosi niitä kourallisen ja täytti pussin, joka riippui\nhänen kupeellaan -- hiomattomat kivet hän työnsi takaisin arkkuihin.\n\nApinamies oli tietämättään osunut Oparin unohdettuun aarrehuoneeseen.\nSe oli ollut aikoja sitten hautautuneena liekehtivän jumalan temppelin\nalle keskivälille sellaista sysimustaa käytävää, jota muinaisten\nauringonpalvojien taikauskoiset jälkeläiset eivät olleet joko\nuskaltaneet tai huolineet tutkia.\n\nVäsyen lopulta kivillä leikkimiseen Tarzan jatkoi matkaansa käytävää\npitkin, joka jyrkästi nousten vei aarrehuoneesta ylöspäin. Kiemurrellen\nja kaarrellen, mutta aina pyrkien ylöspäin, tunneli johti hänet yhä\nlähemmäksi maanpintaa päätyen lopuksi matalakattoiseen huoneeseen, joka\noli valoisampi kuin mikään niistä, missä hän oli tähän mennessä käynyt.\n\nHänen yläpuolellaan oli katossa aukko, jonne veivät sementtiportaat, ja\naukosta näkyi loistava, auringon valaisema näyttämö. Tarzan katseli\nviiniköynnösten peittämiä pylväitä hieman ihmetellen. Hän rypisteli\notsaansa, koettaen muistutella mieleensä jotakin samanlaista\naikaisempaa näkyä. Hän ei ollut varma itsestään. Hänen mielessään oli\naina kiduttava ajatus, että jokin seikka pysyisi häneltä salassa, --\nettä hänen pitäisi tietää monia asioita, mutta ei tiennytkään.\n\nHänen vakava mietiskelynsä keskeytettiin räikeästi -- aukosta hänen\nyläpuoleltaan kuului jyrisevää karjuntaa. Karjuntaa seurasi miesten ja\nnaisten huutoja ja kiljaisuja. Tarzan tarttui lujemmin keihääseensä ja\nnousi portaita. Hänen silmiinsä tuli omituinen näky, kun hän pääsi\npuolipimeästä kellarista temppelin häikäisevään valoon.\n\nOlennot, jotka hän näki edessään, hän tunsi helposti -- siinä oli\nmiehiä ja naisia ja suuren suuri leijona. Miehet ja naiset pötkivät\noviaukkoja kohti turvaan. Leijona seisoi erään olennon ruumiilla, jolla\noli ollut huonompi onni kuin toisilla. Se oli keskellä temppeliä.\nSuoraan Tarzanista eteenpäin seisoi muuan nainen kivimöhkäleen\nvieressä. Kiven päällä oli pitkällään mies, ja kun apinamies tarkkasi\nedessään olevaa näyttämöä, näki hän leijonan kauhistavana mulkoilevan\nniihin kahteen, jotka olivat jääneet temppeliin. Villistä kurkusta\nkuului taas jyrisevää karjuntaa, nainen kiljahti ja kaatui pyörtyneenä\nmiehen ruumiille, joka oli pitkällään hänen edessään kivialttarilla.\n\nLeijona eteni muutamia askelia ja kyyristyi. Kiemurassa olevan hännän\npää värisi hermostuneesti. Se aikoi juuri hyökätä, kun sen silmät\nkiintyivät apinamieheen.\n\nMaatessaan avuttomana alttarilla Werper näki suuren pedon\nvalmistautuvan hyppäämään hänen kimppuunsa. Hän näki äkillisen\nmuutoksen eläimen ilmeessä, kun sen silmät siirtyivät johonkin, mikä\noli alttarin toisella puolen häneltä näkymättömissä. Hän näki\nkauhistavan luontokappaleen nousevan seisomaan. Muuan hahmo vilahti\nWerperin ohi. Hän näki mahtavan käsivarren kohoavan, ja tukeva keihäs\nsinkosi leijonaa kohti ja hautautui sen leveään rintaan.\n\nHän näki leijonan tavoittelevan ja tempovan aseen vartta, ja sitten hän\nnäki -- tosiaan ihmeiden ihme! -- alastoman jättiläisen, joka oli\nviskannut aseen, hyökkäävän suuren pedon kimppuun, vain pitkä veitsi\nkädessä valmiina kohtaamaan eläimen hirvittäviä torahampaita ja kynsiä.\n\nLeijona nousi takajaloilleen, käydäkseen uuden vihollisensa kimppuun.\nPeto murisi hirvittävästi, ja sitten belgialainen hämmästyksekseen\nkuuli samanlaista villiä murinaa sen miehen huulilta, joka syöksyi\npedon kimppuun.\n\nTarzan vältti leijonan kynsien ensimmäisen, äkillisen raapaisun\nastumalla nopeasti sivulle. Syöksähtäen pedon viereen hän hyppäsi sen\nkeltaisenruskeaan selkään. Hänen kätensä kiertyivät tuuheaharjaisen\nkaulan ympärille, ja hänen hampaansa uppoutuivat syvälle eläimen\nlihaan. Karjuen, hyppien, maassa kieriskellen ja kaikin tavoin\nponnistellen koetti jättimäinen kissaeläin päästä irti tästä villistä\nvihollisesta, ja koko ajan iski suuri ruskea nyrkki pitkän terävän,\nveitsen yhä uudestaan pedon kylkeen.\n\nTaistelun aikana La tuli taas tuntoihinsa. Hän seisoi kuin lumottuna\nuhrinsa ääressä tarkaten näytelmää. Näytti uskomattomalta, että\nihmisolento voittaisi eläinten kuninkaan kaksintaistelussa, ja\nkuitenkin tapahtui sellainen uskomaton asia hänen silmiensä edessä.\n\nLopulta Tarzanin veitsi osui isoon sydämeen, ja leijona vierähti\nkuolleena marmorilattialle, nytkähdellen viimeisen kerran\nkouristuksentapaisesti. Hypäten pystyyn voittaja laski toisen jalkansa\nsaaliin raadolle, kohotti kasvonsa taivasta kohti ja päästi niin\nkarmivan huudon, että La ja Werper vapisivat, kun se kaikui temppelin\nläpi.\n\nSitten apinamies kääntyi, ja Werper tunsi hänet samaksi mieheksi, jonka\noli jättänyt kuolleena aarrehuoneeseen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nPako Oparista\n\n\nWerper oli ymmällä. Voiko tämä olento olla sama arvokas englantilainen,\njoka oli niin vieraanvaraisesti kestinnyt häntä ylellisessä\nafrikkalaiskodissaan? Voiko tämä villipeto leimuavine silmineen ja\nverisine kasvoineen olla tosiaan ihminen? Voiko se hirveä voittohuuto,\njonka hän äsken oli kuullut, tulla ihmisen kurkusta?\n\nTarzan silmäili miestä ja naista; hänen silmissään oli kummastuksen\nilme, mutta niissä ei näkynyt jälleentuntemisen häivettäkään. Tuntui\nsiltä kuin hän olisi keksinyt jonkun uudenlajisen elävän olennon ja\nihmetellyt löytöään.\n\nLa tarkasteli apinamiehen piirteitä. Vähitellen hänen suuret silmänsä\navautuivat selkoselälleen.\n\n\"Tarzan!\" hän huudahti ja jatkoi sitten suurten apinain kielellä, joka\noli tullut oparilaisten tavalliseksi kieleksi, -- seurauksena\nalituisesta seurustelusta ihmisapinain kanssa: \"Sinä olet tullut\ntakaisin luokseni! La on laiminlyönyt uskontonsa käskyt odottaessaan,\nyhä odottaessaan Tarzania -- omaa Tarzaniaan. Hän ei ole ottanut\npuolisoa, sillä koko maailmassa on vain yksi, jonka La ottaisi\nmiehekseen. Ja nyt sinä olet tullut takaisin! Sano minulle, oi Tarzan,\nettä sinä olet minun takiani palannut!\"\n\nWerper kuunteli kärsimättömänä mongerrusta. Hän katsahti\nylipapittaresta Tarzaniin. Ymmärsikö mies tätä merkillistä kieltä?\nBelgialaisen hämmästykseksi englantilainen vastasi kielellä, joka\nilmeisesti oli samaa kuin Lan käyttämä.\n\n\"Tarzan\", kertasi apinamies miettivästi. \"Tarzan! Nimi kuuluu tutulta.\"\n\n\"Se on sinun nimesi -- sinä olet Tarzan\", huudahti La.\n\n\"Minäkö olen Tarzan?\" Apinamies kohautti hartioitaan. \"No, se on hyvä\nnimi -- en tiedä muuta. Pidän sen siis. Mutta en tunne sinua. En ole\ntullut tänne sinun takiasi. En tiedä ollenkaan, miksi tulin, en\nmyöskään tiedä, mistä olen tullut. Voitko sinä sanoa sen minulle?\"\n\nLa pudisti päätänsä. \"En ole kuullut siitä\", hän vastasi. Tarzan\nkääntyi Werperiin päin ja kysyi häneltä samaa, mutta suurten\nihmisapinain kielellä. Belgialainen pudisti päätänsä.\n\n\"En ymmärrä sellaista kieltä\", hän sanoi ranskaksi.\n\nPonnistuksetta ja myöskin ilmeisesti huomaamatta kielen muutosta Tarzan\nuudisti kysymyksensä ranskaksi. Äkkiä Werper käsitti täydelleen, kuinka\nsuuren onnettomuuden uhriksi Tarzan oli joutunut. Mies oli menettänyt\nmuistinsa eikä voinut enää palauttaa menneitä tapauksia mieleensä.\nBelgialainen oli vähällä selittää asian hänelle, kun hänen ajatuksiinsa\näkkiä juolahti, että hän, pitämällä Tarzania ainakin jonkun aikaa\ntietämättömänä oikeasta olemuksestaan, voisi mahdollisesti kääntää\napinamiehen onnettomuuden omaksi edukseen.\n\n\"En voi sanoa teille, mistä olette tullut\", hän vastasi, \"mutta erään\nasian voin sanoa teille -- jollemme pääse pois tästä kauheasta\npaikasta, saamme kumpikin surmamme tällä verisellä alttarilla. Nainen\noli vähällä iskeä veitsensä sydämeeni, kun leijona keskeytti pirulliset\njuhlamenot. Tulkaa! Hakekaamme itsellemme pääsytie heidän kirotusta\ntemppelistään, ennenkuin he toipuvat kauhistuksestaan ja kokoontuvat\njälleen.\"\n\nTarzan kääntyi taas Lan puoleen.\n\n\"Mitä\", hän kysyi, \"olisitko tappanut tämän miehen? Oletko nälissäsi?\"\n\nYlipapitar päästi inhon huudahduksen.\n\n\"Yrittikö hän tappaa sinut?\" jatkoi Tarzan.\n\nNainen pudisti päätänsä.\n\n\"Miksi sitten olisit halunnut tappaa hänet?\" Tarzan oli päättänyt\npäästä asian perille.\n\nLa kohotti hoikan käsivartensa ja osoitti aurinkoa.\n\n\"Aiomme uhrata hänen sielunsa lahjaksi liekehtivälle jumalalle\", hän\nilmoitti.\n\nTarzan näytti olevan ymmällä. Hän oli jälleen apina, eikä apinoilla ole\nmitään käsityksiä sieluista ja liekehtivistä jumalista.\n\n\"Haluatko kuolla\", hän kysyi Werperiltä.\n\nBelgialainen vakuutti hänelle kyyneleet silmissä, ettei hän halunnut\nkuolla.\n\n\"No hyvä, sitten et kuole\", päätti Tarzan. \"Tule! Me menemme. Tämä\nnaaras tahtoisi tappaa sinut ja pidättää minut itselleen. Tämä ei\nainakaan ole sopiva paikka manganille. Minä pian kuolisin näiden\nkivimuurien taakse suljettuna.\"\n\nHän kääntyi ylipapitarta kohti. \"Nyt menemme\", hän sanoi.\n\nNainen syöksyi eteenpäin ja sulki apinamiehen kädet omiinsa.\n\n\"Älä lähde luotani!\" hän pyysi. \"Jää, niin sinusta tulee ylimmäinen\npappi. La rakastaa sinua. Koko Opari tulee omaksesi. Orjat palvelevat\nsinua. Jää, Apinain Tarzan, ja anna rakkauden tulla palkaksesi.\"\n\nApinamies työnsi polvistuvan naisen syrjään. \"Tarzan ei kaipaa sinua\",\nhän virkkoi yksinkertaisesti ja astuen Werperin viereen katkaisi\nbelgialaisen siteet ja viittasi häntä mukaansa.\n\nHuohottaen ja kasvot raivon vääristäminä La hypähti pystyyn.\n\n\"Jää, sinun täytyy!\" hän huudahti. \"La tahtoo saada sinut -- jollei hän\nsaa sinua elävänä, tahtoo hän sinut kuolleena\", ja kohottaen kasvonsa\naurinkoa kohti hän päästi saman hirveän huudon, jonka Werper oli\nkuullut kerran aikaisemmin ja Tarzan monta kertaa.\n\nVastaukseksi hänen huutoonsa kuului kokonainen äänten sekamelska\nympärillä olevista kammioista ja käytävistä.\n\n\"Tulkaa, vartijapapit!\" huuteli hän. \"Uskottomat ovat häväisseet\npyhimmän paikkamme. Tulkaa! Täyttäkää heidän sydämensä kauhulla;\npuolustakaa Lata ja hänen alttariaan; puhdistakaa temppeli\nsaastuttajien verellä.\"\n\nTarzan ymmärsi kaikki, vaikkakaan ei Werper. Apinamies katsahti\nbelgialaiseen ja näki, että tämä oli aseeton. Astuen nopeasti Lan\nsivulle hän otti papittaren vahvoille käsivarsilleen, ja vaikka tämä\ntaisteli vastaan mielettömän rajusti kuin paholainen, riisti Tarzan\nhäneltä pian hänen pitkän uhriveitsensä, antaen sen Werperille.\n\n\"Tulet tarvitsemaan tätä\", hän sanoi, ja sitten alkoi jokaisesta\noviaukosta tulvia Oparin eriskummaisia pikku miehiä temppeliin.\n\nHeillä oli aseinaan lyhyitä ryhmysauvoja ja veitsiä, ja heidän\nrohkeuttaan vahvisti kiihkoisa viha ja raivo. Werper oli kauhuissaan.\nTarzan silmäili vihollisia ylpeän halveksivasti. Hän läheni hitaasti\noviaukkoa, jota oli päättänyt käyttää tunkeutuessaan pois temppelistä.\nMuuan tukeva pappi sulki hänen tiensä. Ensimmäisen vastustajan takana\noli parikymmentä muuta. Tarzan huitaisi raskaan keihäänsä nuijan tavoin\nvasten papin päätä. Mies lyyhistyi maahan, pää murskana.\n\nAse iski yhä uudestaan Tarzanin raivatessa hitaasti tietänsä ovea\nkohti. Werper tuli heti hänen perässään silmäillen kirkuvaa ja\nhyppelevää rahvasta, joka takaapäin uhkasi heidän kulkuaan. Hän piti\nuhriveistä valmiina iskemään, tulipa kuka tahansa hänen ulottuvilleen,\nmutta ketään ei tullut. Hetken aikaa hän aprikoi, miksi he niin\nurhoollisesti taistelivat jättimäistä apinamiestä vastaan ja kuitenkin\nepäröivät hyökätä hänen kimppuunsa, joka oli suhteellisesti niin\nheikko. Jos he olisivat rynnänneet häntä vastaan, olisi hän varmasti\nsortunut ensi hyökkäykseen -- sen hän tiesi. Tarzan oli jo ehtinyt\novelle kaikkien niiden ruumiiden yli, jotka olivat asettuneet häntä\nvastaan, kun Werper arvasi syyn, miksi häneen ei koskettu. Papit\npelkäsivät uhriveistä! He astuivat mielihyvällä kuolemaa vastaan ja\nkohtasivat sen arastelematta puolustaessaan ylipapitartaan ja häneen\nalttariaan; mutta kuolemallakin oli eroa. Jokin omituinen taikausko\nympäröi varmaan tuota kiiltävää veitsenterää, koska kukaan oparilainen\nei tahtonut saada kuoliniskua siitä, vaikka he ilomielin syöksyivät\napinamiehen julman keihään teurastettaviksi.\n\nPäästyään temppelin pihalta ulos Werper ilmoitti huomionsa Tarzanille.\nApinamies irvisti ja antoi Werperin kulkea edellä, jalokivin\nkoristettua pyhää asetta heilutellen. Oparilaiset hajaantuivat joka\nsuunnalle kuin lehdet tuulessa, ja Tarzan ja belgialainen saivat\nesteettä samota vanhan temppelin käytävien ja kammioiden läpi.\n\nBelgialaisen silmät kävivät suuriksi heidän mennessään huoneen läpi,\njossa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta. Kätkien huonosti\nahneutensa hän katseli ikivanhoja kultalaattoja, joita oli melkein\njokaisen huoneen ja monen käytävänkin seinissä. Apinamieheen ei kai\ntämä rikkaus näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.\n\nMiehet jatkoivat matkaansa, ja sattuma vei heidät leveätä lehtokujaa\nkohti, joka oli puoliksi raunioituneiden rakennuksien ja kaupungin\nsisemmän muurin välissä. Suuret apinat rupattelivat heille ja\nuhkailivat, mutta Tarzan vastasi heidän omalla tavallaan, antaen\npistopuheen pistopuheesta, herjauksen herjauksesta, haasteen\nhaasteesta.\n\nWerper näki karvaisen urosapinan heilahtavan alas murtuneen pylvään\npäästä ja lähenevän alastonta jättiläistä jäykkäkoipisena ja karvat\npörrössä. Keltaiset torahampaat olivat näkyvissä; vihaista ärinää ja\nhaukuntaa kuului uhkaavana paksujen, riippuvien huulien välistä.\n\nBelgialainen tarkkasi toveriaan. Hän näki kauhukseen miehen kumartuvan,\nkunnes hänen nyrkissä olevan kätensä rystyset olivat maata vasten kuten\nihmisapinankin. Hän näki hänen kiertelevän jalat jäykkinä apinan\nympärillä, joka niinikään alinomaa kääntyi. Hän kuuli ihmisen kurkusta\nlähtevän samanlaista eläimellistä haukuntaa ja murinaa, jota kuului\nluontokappaleenkin suusta. Jos hänen silmänsä olisivat olleet kiinni,\nolisi hän varmasti luullut, että kaksi jättiläisapinaa varustautui\ntaisteluun.\n\nMutta taistelua ei syntynyt. Kaikki päättyi kuten suurin osa\nsellaisista viidakon yhteenotoista päättyy -- toinen kerskuri menettää\nrohkeutensa ja kiinnittää äkkiä huomionsa lentävään lehteen,\nkoppakuoriaiseen tai täihin karvaisella vatsallaan.\n\nTässä tapauksessa ihmisapina peräytyi jäykän arvokkaana tarkastaakseen\nonnetonta toukkaa, jonka hän pian söi suuhunsa. Hetken ajan Tarzan\nnäytti halukkaalta jatkamaan riitaa. Hän asteli pelottavan näköisenä\nedestakaisin, pullisti rintaansa, karjui ja kävi yhä likemmäksi apinaa.\nVain vaivoin Werper sai hänet lopuksi lähtemään pois ja jatkamaan\nmatkaansa auringonpalvojien muinaisesta kaupungista.\n\nMiehet etsivät melkein tunnin ajan pääsytietä, ennenkuin löysivät\nkapean aukon sisemmässä muurissa. Sieltä vei monien matkaajien tallaama\npolku ulompien varustusten läpi Oparin autioon laaksoon.\n\nMikäli Werper voi huomata, ei Tarzanilla ollut vähääkään käsitystä\nsiitä, missä hän oli ja mistä tuli. Hän vaelteli tarkoituksettomasti\nsinne tänne, etsien ruokaansa pienten kivien alta tai piileskellen\nsiellä täällä kasvavien kurjien pensaiden varjossa.\n\nBelgialainen oli kauhuissaan toverinsa inhoittavasta ruokalistasta.\nKovakuoriaiset, pienet jyrsijät ja toukat tuottivat kaikki ilmeistä\nnautintoa apinamiehelle. Tarzan oli tosiaan taas apina.\n\nLopulta Werperin onnistui viedä toverinsa kaukaisia kukkuloita kohti,\njotka olivat laakson lounaisrajana, ja he lähtivät yhdessä Greystoken\nhuvilaa kohti.\n\nVaikeata on arvata, mikä tarkoitus saattoi belgialaisen viemään\npetollisuutensa ja ahneutensa uhria takaisin entistä kotia kohti,\njollei syynä ehkä ollut se, että ilman Tarzania ei voitu saada lunnaita\nTarzanin vaimosta.\n\nSeuraavan yön he majailivat laaksossa kukkuloiden takana, ja heidän\nistuessaan pienen tulen edessä, jossa paistui Tarzanin nuolen kaatama\nvillisika, oli apinamies mietiskelyyn vaipuneena. Hän näytti yhtä\nmittaa koettavan saada kiinni jostakin mielikuvasta, joka alituisesti\nvältti häntä.\n\nLopulta hän avasi kupeellaan riippuvan nahkapussin.. Siitä hän pudotti\nkämmenelleen joukon kimaltelevia jalokiviä. Niistä heijastuva tulen\nvalo loihti esiin välähteleviä säteitä, ja kun belgialaisen suuret\nsilmät kiintyivät kiviin ihastuneina ja lumoutuneina, näkyi hänen\nilmeestään, että hänellä oli määrätty tarkoitus, jonka vuoksi hän\nedelleen pysytteli apinamiehen seurassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nJalokivet varastetaan\n\n\nKaksi päivää Werper etsi joukkuetta, joka oli saattanut häntä leiristä\nlaakson rajalla oleville kallioille, mutta vasta myöhään kolmannen\npäivän iltapuolella hän sai selvityksen heidän olopaikastaan ja\nsilloinkin niin pöyristyttävällä tavalla, että hän lamautui näystä.\n\nEräällä aukeamalla metsässä hän tapasi kolmen neekerin ruumiit\nhirveästi silvottuina, eikä tarvittu paljon päättelytaitoa selittämään\nheidän murhaansa. Pienestä seurueesta ainoastaan nämä kolme eivät\nolleet orjia. Muut olivat ilmeisesti toivoen pääsevänsä vapaiksi\njulmasta arabialaisherrastaan käyttäneet hyväkseen sitä, että olivat\nerillään pääleiristä, ja surmanneet sen vihatun voiman kolme edustajaa,\njoka piti heitä orjuudessa. Sitten he olivat hävinneet viidakkoon.\n\nKylmää hikeä tihkui Werperin otsalta hänen harkitessaan kohtaloa, jonka\nhän vain sattumalta oli välttänyt, sillä jos hän olisi ollut läsnä, kun\nsalaliiton tuumat toteutettiin, olisi hänkin varmasti ollut samassa\nkadotuksessa.\n\nTarzanissa ei löytö herättänyt vähintäkään kummastusta tai\nmielenkiintoa. Luontainen tottumus väkivaltaiseen kuolemaan oli\ntehnyt hänet tällaisissa asioissa tunteettomaksi. Hänen vereksen\nsivistyksensä luoma hienous oli kadonnut häntä kohdanneessa surkeassa\nonnettomuudessa, ja jäljelle olivat jääneet vain alkeelliset\nmielikuvat, jotka hänen lapsena saamansa opetus oli häviämättömästi\npainanut hänen sieluunsa.\n\nKaalan opetukset, Kertshakin, Tublatin ja Terkozin esimerkit ja neuvot\nolivat nyt perustana hänen kaikkiin ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Hän\nsäilytti koneellisen tiedon ranskan ja englannin kielistä. Werper oli\npuhunut hänelle ranskaa, ja Tarzan oli vastannut samalla kielellä\ntajuamatta tietoisesti, että oli poikennut ihmisapinoiden\npuheenparresta, jota käyttäen hän oli keskustellut Lan kanssa. Jos\nWerper olisi käyttänyt englantia, olisi tulos ollut sama.\n\nTuona yönä, miesten istuessa leiritulensa edessä, Tarzan leikki taas\nloistavilla helyillään. Werper kysyi häneltä, mitä ne olivat ja mistä\nhän oli löytänyt ne. Apinamies vastasi, että ne olivat korean värisiä\nkiviä, joista hän aikoi sommitella kaulanauhan, ja että hän oli\nlöytänyt ne syvältä liekehtivän jumalan temppelin uhripihan alta.\n\nWerper tunsi huojennusta huomatessaan, ettei Tarzan käsittänyt\njalokivien arvoa. Tämän johdosta belgialaisen oli helpompi saada ne\nhaltuunsa. Mahdollisesti mies antaisi ne hänelle, jos hän pyytäisi.\nWerper ojensi kätensä pientä pinoa kohti, jonka Tarzan oli laittanut\neteensä laakealle puupalalle.\n\n\"Näyttäkää minulle niitä!\" sanoi belgialainen.\n\nTarzan laski suuren kämmenensä aarteen yli. Hän paljasti hampaansa ja\nmurisi. Werper veti kätensä nopeammin takaisin kuin oli ojentanut.\nTarzan alkoi jälleen leikkiä jalokivillä ja keskustella Werperin kanssa\nikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään tavatonta. Hän oli vain osoittanut\neläimen kateellista omaisuutensa suojelemisvaistoa. Kun hän sai\nsaalista, jakoi hän lihan Werperin kanssa, mutta jos Werper olisi\nsattumaltakin koskenut Tarzanin osuuteen, olisi hän nostanut saman\nvillin ja paheksuvan varoitusmurinan.\n\nTästä tapauksesta alkaen belgialaisen rinnassa heräsi suuri pelko\nvilliä toveria kohtaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein käsittänyt sitä\nmuutosta Tarzanissa, jonka isku hänen päähänsä oli aiheuttanut, -- hän\noli selittänyt sen muistin menettämisestä johtuneeksi. Werper ei ollut\ntiennyt, että Tarzan kerran oli ollut tosiaan villi viidakon peto, ja\nnäin ollen hän ei tietystikään voinut arvata, että mies oli palannut\nsiihen tilaan, jossa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa oli kulunut.\n\nNyt Werper näki englantilaisessa vaarallisen hourupään, jonka pieninkin\nepämieluinen tapaus saisi hyökkäämään raatelevine hampaineen hänen\nkimppuunsa. Werper ei koettanut hetkeksikään tuudittautua siihen\nluuloon, että hän menestyksellisesti voisi puolustautua apinamiehen\nhyökkäystä vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli päästä toverista irti ja\nkiiruhtaa Ahmet Zekin kaukaista leiriä kohti niin nopeasti kuin voi.\nMutta ollen aseistettu vain uhriveitsellä Werper epäröi lähteä\nsamoamaan viidakon läpi. Tarzan oli turvana, jota ei ollenkaan sopinut\nhalveksia -- suuriakin petoja vastaan, kuten Werperillä oli syytä\ntunnustaa sen nojalla, mitä hän oli joutunut näkemään Oparin\ntemppelissä.\n\nLisäksi oli Werperin ahnas mieli kiintynyt jalokivipussiin, joten häntä\nraastoivat erilaiset tunteet, ahneus ja pelko. Mutta voimakkaimpana\npaloi hänen rinnassaan ahneus, niin että hän mieluummin uhmasi vaaroja\nja kärsi kauhuja, joita mielipuoleksi luulemansa miehen alituinen seura\nhänessä herätti, kuin luopua toivosta saada haltuunsa se kokonainen\nomaisuus, joka oli pienessä pussissa.\n\nKolmantena päivänä heidän lähdettyään Oparista Tarzanin terävät korvat\nkuulivat ääniä, jotka ilmaisivat, että heidän takanaan oli ihmisiä.\nWerper ei kuullut muuta kuin viidakkohyönteisten surinaa ja marakattien\nja lintujen rupattavaa ääntelyä.\n\nHetken ajan Tarzan seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli; herkät\nsieraimet laajenivat aina kun hän tunnusteli jokaista ohimenevää\ntuulenhenkäystä. Sitten hän veti Werperin erään paksun pensaan taakse\npiiloon ja odotti. Pian tuli Werperin ja Tarzanin käyttämällä\nriistapolulla näkyviin sileäihoinen musta soturi, tarkkaavana ja\nvaruillaan.\n\nHänen perässään samosi yksinkertaisessa rivissä melkein viisikymmentä\nmuuta toinen toisensa jäljessä, jokainen kantaen kahta selkään\nkiinnitettyä tummankeltaista harkkoa. Werper tunsi joukkueen heti\nsamaksi, joka oli saattanut Tarzania matkalla Opariin. Hän katsahti\napinamieheen, mutta ei nähnyt villeissä, tarkkaavissa silmissä mitään\nmerkkiä, että Tarzan olisi tuntenut Busulin ja muut uskolliset\nwazirinsa.\n\nKun kaikki olivat menneet ohi, nousi Tarzan ja sukelsi esiin piilosta.\nHän katseli seutua siihen suuntaan, johon seurue oli mennyt. Sitten hän\nkääntyi Werperiin päin.\n\n\"Me seuraamme heitä ja tuhoamme heidät\", hän sanoi.\n\n\"Miksi?\" kysyi belgialainen.\n\n\"He ovat mustia. Musta se tappoi Kaalankin. He ovat manganien\nvihollisia.\"\n\nWerper ei iloinnut ajatuksesta joutua tappeluun Busulin ja hänen\nhurjien soturiensa kanssa. Ja toisaalta hän oli riemumielin nähnyt\nheidän palaavan Greystoken huvilaa kohti, sillä hän oli alkanut epäillä\nkykyään löytää takaisin wazirialueelle. Hän tiesi, ettei Tarzanilla\nollut vähintäkään aavistusta, mihin he olivat menossa. Pysyttelemällä\nturvallisen välimatkan päässä kultakuormaansa kantavien soturien takana\nhe voisivat vaikeuksitta seurata heitä huvilaan. Kun he kerran olisivat\nsiellä, tietäisi Werper kyllä tien Ahmet Zekin leiriin. Oli toinenkin\nsyy, miksi hän ei halunnut joutua tekemisiin wazirien kanssa -- he\nkantoivat suurta aarretaakkaa siihen suuntaan, johon hän halusikin sitä\nkannettavan. Mitä kauemmaksi he sitä veivät, sitä lyhyempi matka olisi\nhänen ja Ahmet Zekin sitä kuljetettava.\n\nSentakia hän väitteli apinamiestä vastaan tämän tahtoessa surmata\nmustat, ja lopulta hän sai Tarzanin seuraamaan heitä rauhassa,\nsanomalla olevansa varma, että he veisivät heidät metsästä pois\nrikkaaseen maahan, jossa, oli yllinkyllin riistaa.\n\nOparista oli wazirialueelle monta päivämatkaa, mutta vihdoin tuli\nhetki, jolloin Tarzan ja belgialainen, seuratessaan soturien jälkiä,\nnousivat viimeiselle mäelle ja näkivät edessään leveän waziri-tasangon,\nkiemurtelevan joen ja kaukaiset metsät pohjoisessa ja lännessä.\n\nTarzan silmäili tuttua näköalaa, mutta hänen katseessaan ei näkynyt\npienintäkään välähdystä osoittamassa, että hän tunsi sen. Hän huomasi\nriistaeläimet, ja hänen suunsa vettyi, mutta hän ei katsonut huvilaa\nkohti. Werper kuitenkin katsoi. Belgialaisen silmiin tuli kummastunut\nilme. Hän varjosti niitä käsillään ja tuijotti pitkään ja vakavasti\nsitä paikkaa kohti, missä huvila oli ollut. Hän ei voinut uskoa omia\nsilmiään -- näkyvissä ei ollut huvilaa -- ei latoja -- ei\nulkohuonerakennuksia. Karja-aitaukset, heinäsuovat kaikki olivat\nmenneet. Mitä se tarkoitti?\n\nJa sitten selveni Werperille vähitellen se onnettomuus, joka oli\nkohdannut rauhallista laaksoa senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt\nsen -- Ahmet Zek oli käynyt siellä!\n\nBusuli ja hänen soturinsa olivat huomanneet hävityksen samalla\nhetkellä, kun olivat saaneet maatilan näkyviinsä. Nyt he jouduttivat\nkulkuaan, puhellen kiihkeästi ja pohtien mullistuksen syytä ja\nmerkitystä.\n\nKun he lopulta olivat ehtineet tallatun puutarhan poikki ja\nseisahtuneet herransa huvilan hiiltyneiden raunioiden eteen,\ntoteutuivat heidän pahimmatkin aavistuksensa sen nojalla, mitä he\nnäkivät ympärillään.\n\nMaassa mätäni kuolleitten ihmisten jäännöksiä, saalistavien hyenain ja\nmuiden seutua hätyyttäneiden petoeläinten puoliksi syömiä, ja ruumiiden\nseassa oli niin paljon jätteitä kuolleitten vaatteista ja koristeista,\nettä Busulille selvisi hänen herransa taloa kohdanneen onnettomuuden\nhirveä tarina.\n\n\"Arabialaiset\", hän sanoi miestensä ollessa koolla hänen ympärillään.\n\nWazirit tähystelivät useita minuutteja ympärilleen mykän raivon\nvallassa. Joka taholla he tapasivat lisää todisteita sen julman\nvihollisen säälimättömyydestä, joka oli tullut suuren Bwanan poissa\nollessa ja hävittänyt hänen omaisuutensa.\n\n\"Mitä he tekivät 'ladylle'?\" kysyi eräs mustista.\n\nNeekerit olivat aina nimittäneet lady Greystokea tällä tavoin.\n\n\"Naiset he ovat luultavasti ottaneet mukaansa\", sanoi Busuli. \"Meidän\nvaimomme ja hänen.\"\n\nMuuan jättiläinen kohotti keihäänsä päänsä yli ja päästi villin raivon\nja vihan huudon. Muut seurasivat hänen, esimerkkiään. Busuli sai heidät\nkädenliikkeellä vaikenemaan.\n\n\"Nyt ei ole aikaa päästellä turhia ulvahduksia\", hän sanoi. \"Suuri\nBwana on opettanut meille, että teoilla jotakin saadaan aikaan eikä\npelkillä sanoilla. Säästäkäämme keuhkojamme, sillä tarvitsemme kaikki\nvoimamme seurataksemme arabialaisia ja tuhotaksemme heidät. Jos lady ja\nmeidän vaimomme ovat elossa, on sitä suurempi kiire tarpeen, eivätkä\nsoturit voi samota nopeata vauhtia tyhjin keuhkoin.\"\n\nWerper ja Tarzan tarkkasivat mustia kaislikon suojassa joen rannalla.\nHe näkivät heidän kaivavan kuopan veitsillään ja sormillaan. He näkivät\nheidän laskevan keltaiset taakkansa siihen ja kasaavan mullan taas\nharkkojen päälle.\n\nTarzan näytti osoittavan vain vähän mielenkiintoa, kun Werper oli\nvakuuttanut hänelle, ettei mustien hautaama tavara ollut hyvää\nsyötäväksi. Mutta Werper oli suuresti innostunut asiaan. Hän olisi\nantanut paljon, jos hän olisi voinut anastaa aarteen heti mustien\nlähdettyä, sillä hän oli varma, että he poistuisivat mahdollisimman\npian tältä hävityksen ja kuolon näyttämöltä.\n\nKun aarre oli saatu haudatuksi, siirtyivät mustat lyhyen matkan päähän\nlöyhkäävistä ruumiista tuulen yläpuolelle, ja sinne he tekivät leirin\nvoidakseen levätä ennenkuin ryhtyivät ajamaan arabialaisia takaa.\nHämärä oli jo tullut. Werper ja Tarzan istuivat nieleskellen muutamia\nlihankappaleita, joita he olivat tuoneet edellisestä leiristään.\nBelgialainen harkitsi, mitä nyt lähinnä tekisi. Hän oli varma, että\nwazirit ajaisivat takaa Ahmet Zekiä, sillä hän tunsi tarpeeksi villien\nsodankäyntiä ja arabialaisten ja heidän kehnojen seuralaistensa\nluonteen ominaisuuksia arvatakseen, että he olivat vieneet\nwaziri-naiset orjuuteen. Yksistään tämän seikan nojalla oli varmaa,\nettä wazirien tapainen sotaisa kansa lähtisi ajamaan heitä takaa.\n\nWerper käsitti, että hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä neekerien\nedelle varoittaakseen Ahmet Zekiä Busulin tulosta ja myöskin\nilmoittaakseen haudatun aarteen paikan. Werper ei tiennyt eikä\nvälittänytkään tietää, mitä arabialainen nyt tekisi lady Greystokelle,\nkun Tarzan oli tällaisessa tilassa. Se riitti, että poltetun huvilan\npaikalle haudattu kulta-aarre oli äärettömän paljon arvokkaampi kuin\nmitkään lunnaat, jotka juolahtaisivat edes arabialaisen ahneeseen\nmieleen, ja jos Werper saisi rosvoretkeilijän antamaan edes osan siitä\nhänelle, olisi hän hyvin tyytyväinen.\n\nMutta Werperille oli kaikkein suurimpana huolen aiheena arvaamattoman\nkallis aarre pienessä nahkapussissa Tarzanin kupeella. Jospa hän vain\nsaisi haltuunsa sen! Hänen täytyi saada se! Hän saisikin sen!\n\nHänen silmänsä siirtyivät himoitsemaansa esineeseen. Ne mittailivat\nTarzanin jättiläisvartaloa ja pysähtyivät käsivarsien pyöreihin\nlihaksiin. Yritys oli toivoton. Mitä hän voi toivoa saavuttavansa muuta\nkuin oman kuolemansa, yrittäessään riistää jalokivet villiltä\nomistajalta?\n\nWerper heittäytyi apeamielisenä kyljelleen. Hänen päänsä oli toisen\nkäsivarren päällä, ja toinen oli kasvojen päällä siten, että hänen\nsilmänsä oli apinamieheltä piilossa, vaikka toinen niistä oli Tarzaniin\ntähdättynä käsivarren varjon alta. Hetken ajan hän makasi siten,\ntuijottaen Tarzania ja harkiten keinoja aarteen ryöstämiseksi, mutta\nmitä tahansa hän keksi, hänen oli pakko heti hylätä se kelvottomana.\n\nPian Tarzan loi silmänsä Werperiin. Belgialainen näki, että häntä\npidettiin silmällä, ja makasi hyvin hiljaa. Muutaman hetken kuluttua\nhän teeskenteli hengittävänsä säännöllisesti kuin syvään uneen\nvaipunut.\n\nTarzan oli ollut mietteissään. Hän oli nähnyt wazirien hautaavan\naarteensa. Werper oli sanonut hänelle heidän kätkevän omaisuutensa,\nettei kukaan löytäisi sitä ja ottaisi pois. Tämä näytti Tarzanista\nmainiolta arvoesineiden varjelemiskeinolta. Siitä lähtien kun Werper\noli ilmaissut halua saada haltuunsa hänen välkkyvät piikivensä, oli hän\nepäluuloisena kuin villi ainakin vartioinut leluja, joiden arvoa hän ei\nollenkaan tiennyt, yhtä innokkaasti kuin, jos hänen elämänsä tai\nkuolemansa olisi riippunut niistä.\n\nPitkän aikaa apinamies istui tarkaten toveriaan. Lopulta hän ollen\nvarma, että Werper nukkui, veti esiin metsästysveitsensä ja alkoi\nkaivaa kuoppaa eteensä maahan. Hän irrotti mullan veitsen terällä ja\nnosti sen käsillään pois, kunnes oli saanut aikaan pienen ontelon,\nmuutamia tuumia läpimitaltaan ja viisi tai kuusi tuumaa syvän. Sinne\nhän pani jalokivipussin. Werper melkein unohti hengittää nukkuvan\ntavoin, kun näki, mitä apinamies teki -- hän tuskin saattoi pidättää\ntyytyväisyyden huudahdusta.\n\nTarzan kävi äkkiä liikkumattomaksi, kun hänen terävät korvansa\nhuomasivat, että toverin säännöllinen hengitys oli lakannut. Hänen\nraollaan olevat silmänsä suuntautuivat suoraan belgialaiseen. Werper\ntunsi olevansa hukassa -- kaiken onnistuminen riippui siitä, kykenikö\nhän jatkamaan petkutustaan. Hän huoahti, ojensi molemmat käsivartensa\nja kääntyi selälleen mumisten ikäänkuin pahan unen vaivaamana. Hetkisen\nperästä hän alkoi jälleen hengittää säännöllisesti.\n\nNyt hän ei voinut pitää silmällä Tarzania, mutta hän oli varma, että\nmies istui pitkän aikaa katsellen häntä. Sitten Werper kuuli heikosti,\nkuinka toisen kädet raapivat multaa ja sitten jälleen tasoittelivat\nsitä paikoilleen. Silloin hän tiesi, että jalokivet oli kätketty\nmaahan.\n\nKului tunti, ennenkuin Werper taas liikahti. Silloin hän kääntyi ympäri\nTarzaniin päin ja avasi silmänsä. Apinamies nukkui. Kättään ojentamalla\nWerper voi koskettaa paikkaa, johon pussi oli haudattu.\n\nKauan hän makasi katsellen ja kuunnellen. Hän liikahti aiheuttaen\ntarpeettoman paljon melua, mutta Tarzan ei herännyt. Hän veti\nuhriveitsen vyöstään ja työnsi sen maahan. Tarzan ei liikahtanut.\nBelgialainen painoi veitsenterää varovasti alaspäin löyhän mullan läpi\npussin yläpuolella. Hän tunsi kärjen koskettavan pehmeätä sitkeää\nnahkaa. Sitten hän väänsi veitsen kädensijaa sivuun. Löyhä multakasa\nkohosi hitaasti ja hajosi. Hetkeä myöhemmin tuli pussin kulma näkyviin.\nWerper vetäisi etsimänsä esineen kätköpaikastaan ja sulloi sen paitansa\nalle. Sitten hän täytti kolon jälleen ja painoi huolellisesti mullan\nsamaan asemaan kuin se oli ollutkin.\n\nAhneus oli saattanut hänet sellaiseen tekoon, että jos hänen toverinsa\nsen olisi huomannut, olisi siitä ollut hänelle, Werperille, mitä\nkaameimmat seuraukset. Hän saattoi jo melkein tuntea vahvojen,\nvalkoisten hampaiden uppoavan kaulaansa. Häntä värisytti. Kaukaa\ntasangon poikki kuului pantterin karjaisu, ja tiheässä kaislikossa\nhänen takanaan astuskeli joku suuri peto pehmeillä käpälillään.\n\nWerper pelkäsi näitä yön rosvoja, mutta hän pelkäsi äärettömän paljon\nenemmän vieressään nukkuvan ihmiseläimen oikeutettua vihaa. Werper\nastui muutamia askeleita tasankoa ja kaukana luoteisessa olevaa metsää\nkohti, pysähtyi sitten ja hypisteli pitkän veitsen kahvaa vyössään. Hän\nkääntyi katsomaan nukkuvaa.\n\n-- Miksikä ei? -- tuumi hän. -- Sitten olisin turvassa.\n\nHän palasi ja kumartui apinamiehen yli. Hänen kätensä puristi tiukasti\nliekehtivän jumalan ylipapittaren uhriveistä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nAhmet Zek näki jalokivet\n\n\nMugambi oli haavoista heikkona laahautunut poistuvien\nrosvoretkeilijöiden jäljessä. Hän kykeni liikkumaan vain hitaasti, ja\nhänen täytyi levähtää usein, villi viha ja yhtä villi koston halu sai\nhänet pitämään tarkoituksestaan kiinni. Päivien vieriessä hänen\nhaavansa paranivat ja hänen voimansa palasivat, kunnes lopulta hänen\njättiläisvartalonsa oli jälleen täysin saavuttanut entisen mahtavan\nväkevyytensä. Nyt hän jatkoi matkaansa nopeammin, mutta ratsastavat\narabialaiset olivat edenneet pitkän matkaa, kun taas haavoittunut\nneekeri oli ryöminyt vaivaloisesti heidän perässään.\n\nHe olivat ehtineet linnoitettuun leiriinsä, ja siellä Ahmet Zek odotti\napurinsa Albert Werperin tuloa. Pitkän ja rasittavan matkan aikana oli\nJane Clayton kärsinyt enemmän pahoista tulevaisuuden aavistuksista kuin\nmistään muusta.\n\nAhmet Zek ei ollut suvainnut ilmoittaa hänelle aikomuksiaan\ntulevaisuuden varalta. Jane toivoi hartaasti, että hänet oli vangittu\nlunnaiden saamiseksi, sillä jos asianlaita olisi niin, ei hän tulisi\nkärsimään kovin suuria loukkauksia arabialaisten käsissä. Mutta oli\nolemassa mahdollisuus, kamala mahdollisuus, että häntä odotti\ntoisenlainen kohtalo. Hän oli kuullut monesta naisesta, valkoisistakin\nnaisista, jotka oli Ahmet Zekin kaltaisten lainsuojattomien toimesta\nmyyty mustien haaremien orjuuteen tai viety kauemmaksi pohjoiseen\nviettämään melkein yhtä kauhistavaa olemassaoloa jossakin\nturkkilaisessa vaimolassa.\n\nJane Clayton oli jäykempää ainesta kuin se, joka hurjan kauhun\nvaltaamana taipuu vaaran edessä. Hän ei tahtonut luopua toivosta,\nennenkuin se osoittautuisi turhaksi, ja hän ajatteli itsemurhaa\nainoastaan viimeisenä keinona, jotta välttyisi häpeästä. Niin kauan\nkuin Tarzan oli elossa, oli täysi syy odottaa apua. Ei yksikään ihminen\ntai eläin, joka kuljeskeli villien maanosassa, voinut näyttää sellaista\ntaitoa ja voimaa kuin hänen herransa ja mestarinsa. Hänestä Tarzan oli\nmiltei kaikkivaltias synnyinseutunsa maailmassa -- villien petojen ja\nvillien ihmisten alueella. Tarzan tulisi takaisin, ja hän, Jane,\npelastuisi, samalla kun hänen puolestaan kostettaisiin, siitä hän oli\nvarma. Hän laski, montako päivää voisi kulua, ennenkuin Tarzan saapuisi\nOparista ja huomaisi, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Sitten\nmenisi vain lyhyt aika, ennenkuin hän piirittäisi arabialaisten\nlinnoituksen ja rankaisisi siellä asuvaa kirjavaa pahantekijäin\njoukkiota.\n\nJane ei ollenkaan epäillyt, ettei Tarzan löytäisi häntä. Mikään jälki,\nvähäpätöisinkään, ei voinut välttää hänen tarkkoja ja herkkiä\naistimiaan. Hänelle olisi rosvojen tie yhtä selvä kuin avonaisen kirjan\npainettu sivu.\n\nJa hänen toivoessaan tuli synkän viidakon läpi muuan toinen. Albert\nWerper saapui saatuaan tuntea matkan kauhuja sekä yöllä että päivällä.\nKymmenisen kertaa hän oli välttynyt jättiläispetojen kynsiltä ja\nhampailta vain ihmeen kautta, mikäli hänestä näytti. Aseenaan vain\nveitsi, jonka oli tuonut Oparista, hän oli samonnut villeimmän seudun\nkautta, mitä on maapallolla.\n\nöisin hän nukkui puissa. Päivällä hän oli kompuroinut pelokkaana\neteenpäin, turvautuen usein puiden oksiin, kun jonkun suuren\nkissaeläimen näkeminen tai kuuleminen varoitti häntä vaarasta. Mutta\nvihdoin hän oli saanut näkyviinsä paalutuksen, jonka takana hänen\nhurjat toverinsa asuivat.\n\nMelkein samaan aikaan tuli Mugambi varustetun kylän edustalle\nviidakosta. Seisoessaan ison puun varjossa, ottaakseen selvää asemasta,\nhän näki rääsyisen ja siistimättömän miehen sukeltavan esiin viidakosta\naivan lähellä. Hän tunsi tulokkaan heti samaksi mieheksi, joka oli\nollut hänen herransa vieraana ennen tämän lähtöä Opariin.\n\nMusta oli juuri huutamaisillaan belgialaiselle, kun jokin sai hänet\npysähtymään. Hän näki valkoisen miehen kävelevän rohkeasti aukeaman\npoikki kylän porttia kohti. Ei kukaan järjissään oleva ihminen olisi\nsillä tavoin lähestynyt kylää tässä osassa Afrikkaa, jollei ollut varma\nystävällisestä vastaanotosta. Mugambi odotti. Hänen epäluulonsa\nheräsivät.\n\nHän kuuli Werperin huhuilevan; hän näki portin lennähtävän auki ja\ntotesi, että leirin hämmästyneet asujamet ottivat loordi ja lady\nGreystoken entisen vieraan ystävällisesti vastaan. Asia selveni\nMugambille. Tämä valkoinen mies oli ollut petturi ja vakoilija. Hänen\nansiotaan oli suuren Bwanan poissaollessa tehty ryöstöretki.\nArabialaisvihansa lisäksi Mugambi tunsi vielä suurempaa vihaa valkoista\nvakoojaa kohtaan.\n\nKylässä Werper riensi Ahmet Zekin silkkistä telttaa kohti. Arabialainen\nnousi alapäällikkönsä astuessa sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui\nhämmästys, kun hän silmäili belgialaisen repaleista ulkoasua.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" hän kysyi.\n\nWerper kertoi kaikki, mainitsematta kuitenkaan mitään jalokivipussista,\njoka nyt oli hänen vaatteittensa alla tiukasti sidottuna vyötäisten\nympäri. Arabialaisen silmät kapenivat ahneutta kuvastaen, kun hänen\napurinsa selitteli aarretta, jonka wazirit olivat haudanneet Greystoken\nhuvilan raunioiden viereen.\n\n\"Perin helppoa on mennä sinne takaisin ja ottaa se\", sanoi Ahmet Zek.\n\"Ensin odotamme hullunrohkeiden wazirien tuloa, ja kun olemme tuhonneet\nheidät, voimme käydä käsiksi aarteeseen -- kukaan ei ota sitä sieltä,\nmissä se on, sillä me emme jätä eloon ketään, joka tietää sen\nolemassaolosta.\"\n\n\"Ja nainen?\" kysyi Werper.\n\n\"Myyn hänet pohjoiseen\", vastasi rosvo. \"Se on nyt ainoa keino. Hänestä\nsaa varmaan hyvän hinnan.\"\n\nBelgialainen nyökkäsi. Hänen ajatuksensa liikkuivat nopeasti. Jos hän\nsaisi Ahmet Zekin taivutetuksi määräämään hänet sen joukon johtajaksi,\njoka veisi lady Greystoken pohjoiseen, tarjoutuisi hänelle haluamansa\ntilaisuus paeta päällikkönsä luota. Hän olisi antanut kultaosuutensa\nmennä, jos vain olisi päässyt jalokivineen ehjin nahoin tiehensä.\n\nHän oli tähän mennessä oppinut tuntemaan Ahmet Zekin kyllin hyvin\ntietääkseen, ettei ketään liiton jäsentä päästetty vapaaehtoisesti\nrosvopäällikön palveluksesta. Useimmat harvoista karanneista oli\njälleen saatu kiinni. Werper oli useastikin kuullut heidän\ntuskanhuutojaan, kun heitä kidutettiin ennen surmaamista. Belgialainen\nei ollenkaan halunnut antautua kiinnijoutumisen vaaraan.\n\n\"Kuka menee naisen kanssa pohjoiseen\", hän kysyi, \"sillä aikaa kun\npalaamme hakemaan kultaa, jonka wazirit kätkivät englantilaisen huvilan\ntienoille?\"\n\nAhmet Zek ajatteli hetken. Kätketty kulta oli paljon suuremman arvoinen\nkuin hinta, joka saataisiin naisesta. Välttämätöntä oli vapautua\nhänestä mahdollisimman pian. Belgialainen oli joukkueen kaikista\njäsenistä sopivin johtajaksi, ja hänelle sopisi uskoa saattojoukon\npäällikkyys. Joku arabialainen, joka tunsi tien ja heimot yhtä hyvin\nkuin Ahmet Zek itse, saattaisi anastaa naisesta saadut lunnaat ja paeta\nkauas pohjoiseen. Werper taas voisi tuskin yksin paeta eurooppalaisille\nvihamielisen maan läpi, ja toisaalta voitaisiin miehet, jotka hän\nlähettäisi belgialaisen mukana, valita huolellisesti pitämällä\nerikoisesti silmällä sitä, että Werperin olisi mahdollista saada kovin\nsuurta osaa käskettävistään puolelleen, jos hän aikoisi karata\npäällikkönsä luota.\n\nLopulta arabialainen sanoi: \"Ei ole välttämätöntä, että me kumpikin\npalaamme hakemaan kultaa. Sinä menet pohjoiseen naisen kanssa ja viet\nkirjeen eräälle ystävälleni, joka on aina kosketuksissa parhaiden\ntämänlaista kauppaa harjoittavien kanssa, ja sillä välin minä menen\nhakemaan kullan. Voimme kohdata taas täällä, kun toimemme on\nsuoritettu.\"\n\nWerper tuskin kykeni peittämään iloa, jota hän tunsi kuullessaan tämän\nmieluisan ratkaisun. Ja epävarmaa onkin, saattoiko hän kokonaan salata\nsen Ahmet Zekin terävältä ja epäluuloiselta katseelta. Joka\ntapauksessa, kun oli tultu päätökseen, pohtivat arabialainen ja hänen\napulaisensa vielä lyhyen aikaa edessä olevien yritysten yksityiskohtia,\nminkä jälkeen Werper pyysi anteeksi ja palasi omaan telttaansa,\nsaadakseen itselleen kauan kaivatun kylvyn ja parranajon tuottaman\nylellisen nautinnon.\n\nKylvettyään belgialainen sitoi pienen käsipeilin nuoraan, joka oli\nommeltu hänen telttansa takaseinään, siirsi karkeatekoisen tuolin yhtä\nkarkeatekoisen pöydän ääreen, joka oli peilin vieressä, ja alkoi\npoistaa pörröistä parransänkeä kasvoiltaan.\n\nErikoisesti miehille suotujen ilojen joukossa on tuskin toista, joka\ntuo suuremman mielihyvän ja virkistyksen tunnetta kuin parranajo, ja\nnyt kun väsymys oli väliaikaisesti poissa, Albert Werper istui\nmukavassa asennossa ränstyneellä tuolillaan, polttaakseen viime\nsavukkeen ennen maatamenoa. Hänen peukalonsa, jotka vyöhön tungettuina\nveltosti tukivat hänen käsivarsiensa painoa, koskettivat toista vyötä,\njonka varassa jalokivipussi oli hänen uumillaan. Hän värisi\nkiihtymyksestä ajatellessaan sen aarteen arvoa, joka kaikille muille\npaitsi hänelle itselleen tuntemattomana oli piilossa hänen\nvaatteittensa alla.\n\nMitä Ahmet Zek sanoisi jos tietäisi? Werper irvisti. Kuinka\nsuurenisivatkaan vanhan veijarin silmät, jos hän vilaukselta näkisi nuo\nsäkenöivät, kauniit korut! Werperillä ei ollut vielä milloinkaan ollut\ntilaisuutta ihailla niitä kauan aikaa yhtä mittaa. Hän ei ollut edes\nlaskenut niitä -- hän oli vain ylimalkaan arvannut niiden arvon.\n\nHän irrotti vyön ja veti pussin piilopaikastaan. Hän oli yksin. Muut\nleirissä olijat olivat vartijoita lukuunottamatta menneet levolle --\nkukaan ei tulisi hänen telttaansa. Hän hypisteli pussia, tunnustellen\nkalliiden kivien muotoja ja kokoa. Hän punnitsi pussia ensin toisella\nkämmenellään ja sitten toisella, ja lopulta hän käänsi tuolin hitaasti\nympäri pöydän edessä ja antoi pienen lampun valossa kimaltelevien\njalokivien vieriä karkeatekoiselle pöydänkannelle.\n\nVälkkyvien säteiden vaikutuksesta muuttui likainen ja saastainen teltta\nuneksivan miehen mielessä loistavaksi palatsiksi. Hän näki\nkullanloistavia huvilinnoja, jotka avaisivat porttinsa sen rikkauden\nomistajalle, joka oli hajallaan tahraisella ja rosoisella\npöydänkannella. Hän uneksi ilosta, ylellisyydestä ja vallasta, joka\naina oli ollut hänen saavuttamattomissaan, ja hänen uneksiessaan katse\nkohosi pöydästä, kuten uneksijan katseen tavallisesti käy, siirtyen\nkaukaiseen päämaaliin maisen jokapäiväisyyden alhaisen näköpiirin\nyläpuolelle.\n\nHänen silmänsä suuntautuivat mitään näkemättä parranajopeiliin, joka\nyhä riippui teltan seinällä pöydän yläpuolella, mutta hänen katseensa\nkiintyi kauas sen taakse. Ja sitten näkyi pienoisen peilin kiiltävällä\npinnalla heijastus, miehen silmät siirtyivät avaruudesta takaisin\npeiliin, ja hän näki Ahmet Zekin tylyjen kasvojen kuvastuvan siihen\ntakana olevan teltan oviaukon verhojen kehystäminä.\n\nWerper tukahdutti pelästyneen äännähdyksen. Osoittaen harvinaista\nitsehillintää hän antoi katseensa vaipua, näyttämättä, että se oli\npysähtynyt peiliin, kunnes se taas kiintyi jalokiviin. Hän pani ne\nverkalleen takaisin pussiin ja pujotti pussin uudelleen paitansa alle,\notti savukkeen kotelosta, sytytti sen ja nousi. Haukotellen ja nostaen\nkäsivartensa pään yli hän kääntyi hitaasti teltan vastakkaista päätä\nkohti. Ahmet Zekin kasvot olivat kadonneet oviaukosta.\n\nOlisi kovin lievää sanoa, että Albert Werper oli kauhistunut. Hän\nkäsitti, ettei hän ollut pannut alttiiksi ainoastaan aarrettaan, vaan\nmyöskin henkensä. Ahmet Zek ei milloinkaan salli keksimänsä aarteen\npäästä käsistään eikä antaisi anteeksi apulaisensa petollisuutta, kun\ntämä oli saanut haltuunsa sellaisen aarteen tarjoamatta siitä osaa\npäällikölleen.\n\nBelgialainen valmistautui hitaasti makuulle. Hän ei tiennyt,\npidettiinkö häntä silmällä, mutta jos niin oli laita, ei katselija\nnähnyt merkkiäkään siitä hermostuneesta kiihtymyksestä, jota\neurooppalainen koetti kätkeä. Kun Werper oli valmis käymään vuoteelle,\nmeni hän pikku pöydän luo ja sammutti valon.\n\nKaksi tuntia myöhemmin avautuivat oviverhot teltan etupuolella\näänettömästi, ja sisään tuli tummaviittainen hahmo, joka meluttomasti\nsiirtyi ulkona vallitsevasta pimeydestä sisällä olevaan pimeyteen.\nRosvo hiipi varovasti teltan poikki. Toisessa kädessä oli pitkä veitsi.\nHän tuli lopulta huoparöykkiön luo, joka oli levitetty matoille lähelle\nteltan seinää.\n\nHänen keveät sormensa etsivät ihmisen ruumista huopien alta ja\nlöysivätkin sen -- ruhon, jonka piti olla Albert Werper. Ne saivat\nhaparoimalla selville ihmisvartalon ääriviivat, ja sitten käsivarsi\nlennähti ylöspäin, pysähtyen hetkeksi ja laskeutui taas. Yhä uudestaan\nse nousi ja laski, ja joka kerta veitsen pitkä terä hautautui huopien\nalle olevaan möhkäleeseen. Mutta vaikenevassa hahmossa oli sellaista\nelottomuutta, joka sai salamurhaajan hetkeksi ihmettelemään. Hän sysäsi\nhätäisesti peitteet syrjään ja etsi hermostunein käsin jalokivipussia,\njonka odotti löytävänsä uhrinsa vaatteiden alle piilotettuna.\n\nHetkeä myöhemmin hän nousi, kirous huulillaan. Hän oli Ahmet Zek, ja\nhän kirosi, koska oli löytänyt apulaisensa huopapeitteiden alta vain\nkasan vanhoja vaatteita, jotka oli laitettu nukkuvan ihmisen\nmuotoiseksi mytyksi -- Albert Werper oli karannut.\n\nPäällikkö juoksi teltasta ulos kutsuen vihaisella äänellä unisia\narabialaisia, jotka syöksyivät majoistaan totellen hänen huutoaan.\nMutta vaikka he etsivät kylän yhä uudestaan, eivät he löytäneet\njälkeäkään belgialaisesta. Vihasta vaahdoten Ahmet Zek käski toverinsa\nratsuilleen, ja vaikka yö oli pikimusta, läksivät he etsimään\nsaalistaan läheisestä metsästä.\n\nHeidän laukatessaan avonaisesta portista livahti likeisessä pensaikossa\npiileskellyt Mugambi kenenkään näkemättä paalutuksen sisäpuolelle.\nParikymmentä mustaa tunkeili sisäänkäytävällä katsellen etsijöiden\nlähtöä, ja kun viimeiset näistä olivat menneet kylästä, tarttuivat he\nportinpuoliskoihin ja vetivät ne kiinni, ja Mugambi auttoi heitä\nniinkuin paras osa hänen elämästään olisi kulunut rosvojen parissa.\n\nPimeydessä hän hääri joukon mukana herättämättä kenenkään epäluuloa, ja\nkun kukin palasi portilta telttaansa ja majaansa, katosi Mugambi\nvarjoihin, häviten sinne kokonaan.\n\nHän hiiviskeli tunnin ajan eri majojen ja telttojen takana koettaen\netsiä sitä, jossa hänen herransa puoliso oli vankina. Oli muuan maja,\njossa hänen vakaumuksensa mukaan ladyn täytyi olla, sillä ainoastaan\nsen eteen oli pantu vartija. Mugambi kyyristeli majan varjossa, ja\nnurkan takana oli mitään aavistamaton vartija. Silloin lähestyi toinen\nmies astuakseen toverinsa tilalle.\n\n\"Vankihan on varmasti sisällä?\" kysyi tulija.\n\n\"Kyllä on\", vastasi toinen, \"sillä ovesta ei ole tullut ketään sen\njälkeen kun saavuin\".\n\nUusi vartija kyyristyi oven viereen, ja se, jonka sijaan hän oli\ntullut, lähti omaan majaansa. Mugambi hiipi lähemmäksi rakennuksen\nnurkkaa. Hänen voimakkaan kätensä puristuksessa oli raskas ryhmysauva.\nHänen kylmäkiskoista rauhallisuuttaan ei häirinnyt mikään\nmielenliikutuksen merkki, mutta hänen sielunsa oli täynnä riemua juuri\nsaamastaan tiedosta, että lady tosiaan oli teltassa.\n\nVartijasoturin selkä oli majan nurkkaa kohti, jonka kätkössä\njättiläisneekeri piili. Mies ei nähnyt suunnatonta hahmoa, joka\näänettömänä häämötti hänen takanaan. Ryhmysauva heilahti kaaressa\nylöspäin ja sitten taas alas. Kuului kumea jysähdys, paksu luu\nmurskaantui ja vartija lysähti ääntä päästämättä elottomana möhkäleenä\nmaahan.\n\nHetkistä myöhemmin Mugambi tutki sisäpuolta. Hänen kutsunsa: \"Lady!\"\ntuli ensin hitaasti, matalana kuiskauksena ja lopulta melkein\nmielettömän hätäisenä, kunnes totuus vihdoin selvisi hänelle: maja oli\ntyhjä!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nTarzanista tulee jälleen eläin\n\n\nWerper oli seisonut hetken kumartuneena nukkuvan apinamiehen yli,\nmurha-ase valmiina kohtalokkaaseen iskuun, mutta pelko pidätti hänen\nkättään. Mitäpä, jos ensi isku ei osuisikaan uhrin sydämeen? Werper\nvärisi ajatellessaan, mitä kaameita seurauksia siitä olisi hänelle. Jos\njättiläisellä herätessään olisi edes muutama elonkipinä jäljellä, voisi\nhän kirjaimellisesti repiä vastustajansa palasiksi, jos tahtoisi, ja\nbelgialainen oli varma, että Tarzan tekisi niin.\n\nTaas kuului pehmeiden askelten hiljaista ääntä kaislikosta, -- tällä\nkertaa lähempää. Werper luopui aikeestaan. Hänen edessään levisi laaja\ntasanko, suoden paon mahdollisuuden. Jalokivet olivat hänen hallussaan.\nJos hän jäisi kauemmaksi aikaa, olisi tarjolla kuolema Tarzanin käsissä\ntai yhä lähemmäksi hiipivän saaliinhakijan hampaissa. Hän kääntyi ja\nhävisi yön kätköön, kiiruhtaen kaukaista metsää kohti.\n\nTarzan nukkui edelleen. Missä olivat ne varmat suojelijavoimat, jotka\naikaisemmin olivat täysin turvanneet häntä äkillisiltä vaaroilta? Voiko\ntämä sikeästi nukkuva olento olla entinen valpas ja herkkä Tarzan?\n\nEhkä isku hänen päähänsä oli väliaikaisesti turruttanut hänen aistinsa\n-- kukapa sen voi sanoa? Varova olento hiipi yhä lähemmäksi kaislikon\nläpi. Suhiseva lehtiverho avautui muutaman askeleen päässä nukkujasta,\nja leijonan mahtava pää tuli esiin. Peto silmäili hetken ajan\napinamiestä tarkkaavasti ja kyyristyen sitten; takakäpälät olivat\nvarovasti vedetyt ruumiin alle, ja häntä pieksi vuoroin kumpaakin\nkylkeä.\n\nPedon hännän läiskähtely kaisloja vasten herätti lopulta Tarzanin.\nViidakon asujamet eivät havahdu hitaasti -- täysi tietoisuus ja\njokainen ruumiin- ja sielunkyvyn täydellinen käyttämisvalta palaa\nheille heti sikeän unen jälkeen.\n\nSamassa kun Tarzan avasi silmänsä, oli hän jalkeilla, keihäs käden\nlujassa puristuksessa valmiina torjumaan hyökkäystä. Hän oli taas\nApinain Tarzan, herkkätuntoinen, valpas ja valmis.\n\nKahdella leijonalla ei ole täsmälleen samoja ominaisuuksia, eikä sama\nleijona toimi poikkeuksetta yhtäläisesti samoissa oloissa. Lieneekö\nhämmästys, pelko tai varovaisuus vaikuttanut leijonaan, joka oli\nkyyryssä valmiina hyppäämään miehen kimppuun -- joka tapauksessa se ei\ntoteuttanut alkuperäistä aiettaan; se ei hypännyt ensinkään miehen\nkimppuun, vaan sensijaan kääntyi ja hyppäsi takaisin kaislikkoon,\nTarzanin noustessa ja asettuessa sitä vastaan.\n\nApinamies kohautti leveitä hartioitaan ja katsahti ympärilleen\nnähdäkseen toverinsa. Werperiä ei ollut missään. Tarzan luuli ensin,\nettä joku toinen leijona oli tarttunut häneen ja raahannut pois, mutta\ntutkittuaan maan pintaa hän huomasi pian, että belgialainen oli\nlähtenyt yksin tasangolle.\n\nTarzan oli hetken aikaa ymmällä, mutta tuli pian siihen päätökseen,\nettä Werper oli pelästynyt leijonan lähestymisestä ja pötkinyt\nkauhuissaan pakoon. Tarzanin huulilla näkyi pilkkahymy hänen\najatellessaan miehen tekoa -- jättää toveri vaaran hetkellä pulaan\nollenkaan varoittamatta häntä. No, jos Werper oli sellainen olento, ei\nTarzan halunnut enää nähdä miestä. Hän oli mennyt, ja mikäli asia\nriippui apinamiehestä, sai hän kylläkin pysyä poissa. -- Tarzan ei\netsisi häntä.\n\nNoin sadan metrin päässä kasvoi suuri puu yksinään kaislaviidakon\nreunalla. Tarzan lähti sitä kohti, kiipesi siihen ja löytäessään siinä\nmukavan oksanhaarukan asettui lepäämään nukkuakseen yhtä mittaa aamuun\nasti.\n\nJa aamun tullessa Tarzan nukkui edelleen kauan aikaa auringon noustua.\nHänen ajatuksiaan, jotka taas olivat palanneet alkeelliselle asteelle,\neivät askarruttaneet sen vakavammat velvollisuudet kuin ruuan\nhankkiminen ja hengen suojeleminen. Sentakia ei ole syytä herätä\nennenkuin vaara uhkasi ja nälän kalvaminen kävi vaivaavaksi.\nJälkimmäinen syy lopulta hänet herätti.\n\nAvatessaan silmänsä hän ojenteli jättiläislihaksiaan, haukotteli, nousi\nja tuijotti ympärilleen kätköpaikastaan lehväverhon välissä. Apinain\nTarzan katseli vieraan tavoin John Claytonin, Greystoken loordin,\nhävitettyjen niittyjen ja peltojen yli ja huomasi Busulin ja hänen\nurhojensa liikkuvat hahmot, kun he hommasivat aamuateriaansa ja\nvalmistautuivat retkelle, jonka Busuli oli suunnitellut nähtyään\nkuolleen herransa tiluksia kohdanneen hävityksen ja onnettomuuden.\n\nApinamies silmäili mustia uteliaasti. Hänen aivojensa syvyyksissä\nvälkkyi häilyvä tietoisuus, että kaikki, mitä hän näki, oli tuttua,\nmutta hän ei kyennyt yhdistämään mihinkään erikoiseen menneisyyden\ntapaukseen niitä erilaisia elollisen ja elottoman elämän muotoja, jotka\nolivat joutuneet hänen näköpiiriinsä sen jälkeen kun hän oli päässyt\nOparin onkaloiden pimeydestä.\n\nHän muisti hämärästi erään synkän ja kauhistavan hahmon, karvaisen ja\nrajun. Epämääräinen hellyys valtasi hänen villit tunteensa, kun tämä\nhaavekuva ponnisteli päästäkseen hänen tietoisuuteensa. Hänen mielensä\noli palannut lapsuuden päiviin -- hän näki jättimäisen naarasapinan\nKaalan kuvan, mutta tunsi sen vain puolittain. Hän näki toisiakin\neriskummaisia, ihmisenkaltaisia hahmoja. Ne olivat Terkoz, Tublat,\nKertshak, ja pienempi, lauhkeampi olento heidän mukanaan oli Nita,\nhänen lapsuusaikansa pieni leikkitoveri.\n\nHitaasti, hyvin hitaasti hän tunsi uudelleen nämä menneisyyden näyt,\nkun ne nousivat hänen turtuneeseen muistiinsa. Ne saivat määrätyn\nmuodon ja hahmon, mukautuen tarkasti hänen elämänsä eri vaiheisiin,\njoiden kanssa ne olivat olleet läheisessä yhteydessä. Hänen\nlapsuusaikansa apinain joukossa levittäytyi hitaana panoraamana hänen\neteensä, ja kehittyessään se herätti hänessä äärettömän halun päästä\npoikuusajan karvaisten, matalaotsaisten petojen pariin.\n\nHän katseli, kuinka mustat sammuttivat tulen ja lähtivät pois, mutta\nvaikka jokaisen kasvot olivat juuri äsken olleet hänelle yhtä tutut\nkuin omansakin, eivät ne nyt herättäneet hänessä mitään muistoja.\n\nHeidän mentyään hän laskeutui puusta ja alkoi etsiä ruokaansa.\nTasangolla oli useita villejä märehtijälaumoja syömässä ruohoa. Hän\nhiipi varovasti erästä rykelmää kohti, jossa oli lihavia,\nsileänahkaisia seebroja. Ei tarvittu monimutkaista ajattelutoimintaa,\nkun hän teki laajan kierroksen päästäkseen tuulen alapuolelle\nsaaliistaan -- hän toimi vaistomaisesti. Hän käytti hyväkseen kaikkia\nsuojakeinoja ryömiessään nelinkontin ja usein vatsallaankin heitä\nkohti.\n\nHänen tullessaan likelle laumaa söivät pulska nuori naaras ja lihava\nuros ruohoa lähimpänä häntä. Vaisto se taaskin sai hänet valitsemaan\nedellisen ateriakseen. Matala pensas kasvoi vain muutaman metrin päässä\npahaa-aavistamattomista elukoista. Apinamies pääsi pujahtamaan sen\nsuojaan. Hän puristi keihästä lujasti kädessään. Hän veti jalkansa\nvarovasti alleen. Tehden yhden ainoan nopean liikkeen hän nousi ja\nviskasi raskaan aseen naaraan kylkeen. Eikä hän odotellut hyökkäyksensä\nvaikutusta, vaan hyppäsi kissan tavoin keihäänsä jälkeen,\nmetsästysveitsi kädessään.\n\nNuo kaksi eläintä seisoivat hetken liikkumattomina. Julman väkäsen\ntunkeutuminen kylkeen sai naaraan äkkiä kiljumaan tuskasta ja pelosta,\nja sitten kumpikin kääntyi ja lähti juoksemaan päästäkseen turvaan.\nMutta Apinain Tarzan kykeni muutaman metrin matkan pysymään niidenkin\ntasalla, ja tehdessään ensi harppauksensa naaras huomasi olevansa\nsaavutettu: vieressä oli joku villi peto. Se kääntyi puremaan ja\npotkimaan vihollistaan. Sen toveri epäröi hetken, ikäänkuin\nsyöksyäkseen avuksi, mutta katsahdus taaksepäin osoitti urokselle, että\nmuu lauma pakeni kiireimmän kaupalla. Korskahtaen ja päätänsä pudistaen\nse käännähti ja kiiti pois.\n\nTarttuen toisella kädellään saaliinsa lyhyeen harjaan Tarzan iski yhä\nuudestaan veitsensä eläimen suojattomaan rintaan. Tulos oli alusta\nalkaen ollut selvä. Naaras taisteli urhoollisesti, mutta ilman toivoa,\nja pian se vaipui maahan sydän lävistettynä. Apinamies nosti jalkansa\nuhrin ruumiille ja kohotti manganien voittohuudon. Kaukana marssiva\nBusuli pysähtyi, kun hirveän kiljaisun heikko kaiku kantautui hänen\nkorviinsa.\n\n\"Suuret apinat\", hän sanoi tovereilleen. \"Siitä on pitkä aika, kun olen\nkuullut niistä wazirien maassa. Mikähän on voinut tuoda ne takaisin?\"\n\nTarzan tarttui saaliiseensa ja laahasi sen puoliksi kätköön pensaan\ntaakse, joka oli salannut hänen oman lähestymisensä, ja kyyristyi\nsiellä sen ääreen. Hän leikkasi aimo kappaleen sen reidestä ja alkoi\nsammuttaa nälkäänsä lämpimällä, vertavuotavalla lihalla.\n\nSeebran kimeiden huutojen houkuttelemina hiipi pian pari hyenaa\nnäkyviin. Ne ravasivat muutaman metrin päähän lihaa ahmivasta\napinamiehestä ja pysähtyivät. Tarzan katsahti niihin, paljasti\nhampaansa ja murisi. Hyenat vastasivat kohteliaisuuteen ja peräytyivät\npari askelta. Ne eivät liikahtaneetkaan hyökätäkseen, vaan istuivat\nedelleen kunnioittavan välimatkan päässä, kunnes Tarzan oli lopettanut\nateriansa. Leikattuaan muutamia lihaviipaleita eläimen ruumiista,\nviedäkseen ne mukanaan, käveli apinamies hitaasti joelle päin\nsammuttamaan janoaan. Hänen tiensä kulki suoraan hyenoita kohti, eikä\nhän muuttanut suuntaansa niiden takia.\n\nHän harppoi suoraan murisevia eläimiä vastaan yhtä ylevän mahtavana\nkuin Numa-leijona. Hetken ne pysyivät paikallaan uhmaavina ja karvat\npörrössä, mutta vain hetken, ja livahtivat sitten sivuun apinamiehen\nmennessä valtiaan tavoin niiden ohitse. Hetkeä myöhemmin ne raatelivat\nseebran jäännöksiä.\n\nTarzan meni takaisin kaislikkoon ja sen läpi joelle. Puhvelilauma, joka\npelästyi hänen tulostaan, nousi valmiina hyökkäämään tai pakenemaan.\nSuuri härkä kuopi maata ja mylvi kovasti, huomatessaan verestävillä\nsilmillään tunkeilijan lähestymisen, mutta apinamies meni niiden editse\nikäänkuin ei olisi tiennytkään niiden olemassaolosta. Härän mylvintä\nheikkeni matalaksi murinaksi, se kääntyi ja pyyhkäisi turvallaan lauman\nkärpäsiä pois kupeeltaan, katsoi viimeisen kerran apinamiestä ja alkoi\njälleen syödä. Sen lukuisa perhe joko seurasi esimerkkiä tai tuijotti\nlempeäsilmäisen uteliaasti Tarzanin jälkeen, kunnes vastassa olevat\nkaislat peittivät hänet näkyvistä.\n\nJoella Tarzan joi kyllikseen ja kylpi. Päivän helteen ajaksi hän\nasettui makaamaan puun varjoon lähelle palaneiden aitojen mustuneita\nraunioita. Hänen silmänsä harhailivat tasangon poikki metsää kohti, ja\nhän tunsi mielessään melko kauan kaipausta päästä nauttimaan sen\nsalaperäisten syvyyksien tarjoamista nautinnoista. Seuraavan auringon\nnoustessa hän samosi aukean paikan ohitse ja meni metsään. Ei ollut\nollenkaan kiirettä -- hänellä oli edessään loputon jono huomispäiviä,\njolloin ei ollut muita tehtäviä kuin nälän ja janon sammuttaminen ja\nhetken oikkujen tyydyttäminen.\n\nApinamiehen mieltä ei vaivannut menneisyyden kaipaus eivätkä\ntulevaisuudentoiveet. Hän saattoi maata heiluvalla oksalla pitkin\npituuttaan, ojennellen jättiläisjäseniään ja hekumoida täydellisen\najatuksettomuuden suomassa siunatussa rauhassa. Mikään paha aavistus\ntai mielipaha ei tyrehdyttänyt hänen jänteittensä voimaa eikä riistänyt\nhäneltä sielunrauhaa. Muistaen vain hämärästi jonkun toisenlaisen\nolemassaolon apinamies oli onnellinen. Loordi Greystoke oli lakannut\nolemasta.\n\nTarzan virui monta tuntia heiluvalla lehvävuoteellaan, kunnes nälkä ja\njano toi hänelle ajatuksen lähteä liikkeelle. Laiskasti ojentautuen hän\npudottausi maahan ja lähti hitaasti jokea kohti. Riistapolku, jota\npitkin hän eteni, oli pitkäaikaisesta käytännöstä tullut syväksi,\nkapeaksi uomaksi. Sen seinien yläpuolella oli kummallakin sivulla\nläpipääsemätöntä pensaikkoa ja taajassa kasvavia puita, ja niiden\nvälissä yleni paksurunkoisia köynnöskasveja ja hennompia\nlehväköynnöksiä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja yhtyivät kahdeksi\ntukevaksi elävien kasvien muuriksi. Tarzan oli melkein ehtinyt siihen\nkohtaan, jossa polku avautui aukealle joen rannalle, kun hän näki\nleijonaperheen lähestyvän polkua pitkin joelta päin. Apinamies laski\neläimiä seitsemän, koiraan ja kaksi naarasta, kaikki täysikasvuisia, ja\nneljä nuorta leijonaa, jotka olivat yhtä suuria ja kauhistuttavia kuin\nvanhempansakin. Tarzan pysähtyi muristen, ja leijonat pysähtyivät myös;\netunenässä asteleva suuri koiras paljasti torahampaansa ja päästi\nilmoille varoituskarjunnan. Kädessään oli apinamiehellä raskas\nkeihäänsä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan asettua tällaisine\naseineen seitsemää leijonaa vastaan. Hän seisoi kuitenkin paikallaan\nmuristen ja karjuen, ja leijonat tekivät samalla tavoin.\n\nKaikki oli vain viidakossa tavattavaa teeskentelyä. Kumpikin koetti\npelottaa toisen pois. Kumpikaan ei halunnut kääntyä ja väistyä, eikä\nkumpikaan tahtonut ensimmäisenä aloittaa taistelua. Leijonat olivat\nsaaneet tarpeekseen ravintoa, joten nälän tuskat eivät niitä\nkannustaneet, ja mitä Tarzaniin tulee, nautti hän vain harvoin\nlihansyöjien lihaa. Mutta asia koski kunniaa ja arvoa; sentakia ei\nkumpikaan puoli halunnut peräytyä. Sitten seisottiin paikallaan\ntoisiaan vastassa päästellen kaikenlaisia hirveitä kiljaisuja, samalla\nkun syydettiin toisilleen viidakon herjaussanoja. Vaikeata on sanoa\nkauanko tämä veretön kaksintaistelu olisi kestänyt; lopuksi olisi\nTarzanin tosin ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä.\n\nMutta silloin tuli keskeytys, joka lopetti toimettomuuden ja se tuli\nTarzanin takaa. Hän ja leijonat olivat pitäneet niin kovaa melua, ettei\nkummallakaan taholla kuultu muuta kuin omaa hullua räyhäämistä. Näin\nollen Tarzan ei huomannut, kuinka muuan iso ruho vyöryi takaapäin häntä\nkohti, ennenkuin se oli melkein hänen kimpussaan. Silloin hän kääntyi\nja näki Buton, sarvikuonon, hyökkäävän mielettömästi häntä vastaan,\npienet porsaansilmät vihasta leimuten. Se oli jo niin likellä, että\npakoonpääsy näytti mahdottomalta, mutta ajatus ja lihakset olivat niin\ntäydellisesti sopusoinnussa tällä turmeltumattomalla alkuajan\nihmisellä, että melkein samalla kun hänen aistimensa käsittivät\nuhkaavan vaaran, hän käännähti ja sinkosi keihäänsä Buton rintaan päin.\nKeihäs oli raskas ja rautakärkinen, ja sen olivat lennättäneet\napinamiehen jättiläislihakset, kun sitä vastassa taas oli Buton ääretön\npaino ja myös nopean syöksyn voima. Menisi pitkä aika sen kertomiseen,\nmitä tapahtui hetkellä, jolloin Tarzan kääntyi vastustamaan\npikavihaisen sarvikuonon hyökkäystä ja kuitenkin olisi nopeastikin\ntoimivan silmän ollut vaikeata nähdä kaikkea. Kun keihäs sinkosi\napinamiehen kädestä, katseli hän parhaillaan mahtavaa sarvea, joka oli\nalhaalla valmiina puskemaan häntä; niin likellä oli Buto. Keihäs\ntunkeutui sarvikuonon kaulaan siinä kohdassa, missä se yhtyi vasempaan\nlapaan, ja meni melkein kokonaan eläimen ruumiin läpi. Samalla hetkellä\nkun Tarzan viskasi sen, hypähti hän ylös ilmaan pudoten Buton selkään\nja siten välttäen mahtavan sarven.\n\nSitten Buto huomasi leijonat ja syöksyi hulluna niitä kohti, jolloin\nApinain Tarzan hypähti ketterästi tiheiden köynnöskasvien joukkoon\npolun toiselle puolelle. Ensimmäinen leijona asettui Buton hyökkäystä\nvastaan ja lennähti raadeltuna ja kuolevana korkealle raivostuneen\npedon selän yli. Sitten kuusi jäljellä olevaa leijonaa kävi sarvikuonon\nkimppuun repien ja raadellen sitä, samalla kun se lävisti niitä\nsarvillaan ja tallasi alleen. Tarzan katseli turvallisesti\nolopaikastaan mahtavaa taistelua hyvin tarkkaan, sillä sellaiset\nottelut herättävät älykkäämpien viidakon asujamien mielenkiintoa ja\nmerkitsevät heille samaa kuin kilpa-ajokenttä ja nyrkkeilylava,\nteatteri ja elokuvat meille. He näkevät niitä usein, mutta he nauttivat\nniistä aina, sillä kaksi ei ole koskaan täsmälleen samanlaista.\n\nHetken ajan näytti Tarzanista siltä, että Buto-sarvikuono selviytyisi\nvoittajana hurmeisesta taistelusta. Se oli jo nujertanut neljä\nseitsemästä leijonasta ja haavoittanut pahasti kolmea jäljelläolevaa,\nkun se taistelun hetkeksi hiljetessä vaipui veltosti polvilleen ja\nkierähti kyljelleen. Tarzanin keihäs oli tehnyt tehtävänsä. Ihmisen\ntekemä ase oli tappanut valtavan eläimen, joka helposti olisi kestänyt\nvaikka seitsemänkymmenen ison leijonan hyökkäyksen. Tarzanin\nkeihäs näet oli lävistänyt suuret keuhkot, ja Buto, joka oli jo\nvoittamaisillaan, sortui sisäiseen verenvuotoon.\n\nSitten Tarzan laskeutui alas turvapaikastaan, ja kun haavoittuneet\nleijonat muristen vetäytyivät pois, kiskoi apinamies keihäänsä Buton\nruumiista, leikkasi raadosta itselleen lihankappaleen ja hävisi\nviidakkoon. Välikohtaus oli päättynyt. Se oli ollut kaikki päivätyötä\n-- sellaista, mistä te ja minä puhuisimme koko elämämme ajan, mutta\nTarzan unohti sen mielestään samalla hetkellä, kun näyttämö katosi\nhänen näkyvistään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nLa tahtoo kostaa\n\n\nHeilutellen itseään puusta puuhun laajassa ympyrässä viidakon läpi tuli\napinamies joelle toisessa paikassa, joi ja lähti taas puihin. Ja kun\nhän metsästeli, kokonaan unohtaen menneisyyden ja välittämättä\ntulevaisuudesta, vaelsi kolkko ja kauhistava karavaani häntä etsien\npimeiden viidakkojen ja avoimien puistomaisten paikkojen halki ja\nlaajojen niittyjen poikki, joilla lukemattomia salaperäisiä maanosan\nruohonsyöjiä kävi laitumella. Karavaanissa oli viisikymmentä hirveätä\nmiestä, joilla oli karvaiset ruumiit ja kyhmyiset, väärät raajat.\nHeillä oli aseinaan veitsiä ja suuria ryhmysauvoja, ja heidän\netunenässään samosi melkein alaston, verrattoman kaunis nainen. Hän oli\nOparin La, liekehtivän jumalan ylipapitar, ja hänen kanssaan oli\nviisikymmentä kauheata pappia etsimässä pyhän uhriveitsen anastajaa.\n\nYlipapitar oli suunniltaan vihasta, ja hänen sydämensä kiehui kiukkua\nApinain Tarzania kohtaan. Halveksitun naisen raivo lisäsi monin verroin\nuskonnollisen yltiöpään kiihkoa, jonka alttari oli häväisty. La oli\nkahdesti tarjonnut sydämensä jumalaiselle apinamiehelle ja kahdesti\nsaanut torjuvan vastauksen. La tiesi olevansa kaunis -- ja hän oli\nkaunis, hän oli ruumiillisesti täydellinen olento, ei ainoastaan\nesihistoriallisen Atlantiksen mittapuun, vaan myöskin nykyisten aikojen\nkäsityksen mukaan. Ennen Tarzanin ensi tuloa Opariin ei La ollut\nmilloinkaan nähnyt muita miehiä kuin oman heimonsa eriskummaisia,\nkäpristyneitä rumilaita. Jollei kohtalo toisi muita miehiä Opariin,\ntäytyisi hänen ennemmin tai myöhemmin mennä naimisiin jonkun sellaisen\nkanssa, ettei ylipapitarten sarjassa tulisi keskeytystä.\n\nTarzanin tulo oli herättänyt Lan rinnassa villin toivon, että vanhan\nennustuksen toteutuminen oli vihdoinkin likellä. Mutta vielä\nvoimakkaammin se oli herättänyt rakkauden kuuman liekin sydämessä, joka\nmuutoin ei olisi milloinkaan tiennyt tämän kaikki kuluttavan intohimon\nmerkitystä, sillä Lan kaltainen ihmeellinen olento ei olisi milloinkaan\ntuntenut rakkautta ketään Oparin vastenmielistä pappia kohtaan. Tapa,\nvelvollisuus ja uskonnollinen into olisivat ehkä pakottaneet sellaiseen\nliittoon, mutta Lan puolelta ei siinä olisi ollut rakkautta. Hän oli\nkasvanut nuoreksi naiseksi kylmänä ja sydämettömänä olentona, tuhansien\nmuiden kylmien, sydämettömien, kauniiden naisten tyttärenä, jotka eivät\nolleet milloinkaan tunteneet rakkautta. Ja niin ollen rakkaus\ntullessaan hänen luokseen päästi valloilleen tuhansien sukupolvien\nkaikki tukahdutetut intohimot, muuttaen Lan sykkiväksi, väräjäväksi\nkiihkon tulivuoreksi, ja kun kiihko ei saanut tyydytystä, muuttui tämä\nrakkauden, lempeyden ja uhrautuvaisuuden suuri voima oman tulisuuden\ntakia vihan ja koston virikkeeksi.\n\nNäiden asianhaarain mukaisessa mielentilassa La johti rupattavaa\njoukkoaan, saadakseen takaisin korkean virkansa pyhän tunnusmerkin ja\nkostaakseen kärsimiensä vääryyksien alkuunpanijalle. Werperiä hän\najatteli vain vähän. Se seikka, että veitsi oli ollut hänen kädessään,\nkun se Oparista vietiin, ei herättänyt kostonajatuksia häntä vastaan.\nTietystikin hänet surmattaisiin, jos saataisiin kiinni, mutta hänen\nkuolemansa ei tuottaisi nautintoa, -- silloin vasta odotti La\ntuntevansa nautintoa, kun näkisi Tarzanin kuolontuskat. Apinamiestä\nkidutettaisiin. Hänen kuolemansa tulisi olemaan hidas ja kauhistava.\nHänen rangaistuksensa tulisi hänen suunnattoman rikoksensa veroiseksi.\nHän oli riistänyt pyhän veitsen, hän oli saastaisilla käsillään\nkoskenut liekehtivän jumalattaren ylipapittareen, hän oli häpäissyt\nalttarin ja temppelin. Näistä syistä hänen täytyisi kuolla. Mutta hän\noli myöskin halveksinut Lan, naisen, rakkautta, ja sen takia hän\nkuolisi kauhealla tavalla, suuren tuskan kouristuksissa.\n\nLan ja hänen pappiensa eteneminen ei käynyt ilman seikkailuja. He\nolivat tottumattomia viidakon teihin, koska vain harvoin kukaan\nuskaltausi Oparin sortuvien muurien ulkopuolelle. Mutta heidän\nmonilukuisuutensa suojeli heitä, ja niin he pääsivät vaurioitta kauas\npitkin Tarzanin ja Werperin kulkemaa tietä. Heitä seurasi kolme suurta\napinaa, ja näiden tehtäväksi oli jätetty saaliin jälkien seuraaminen,\nmihin oparilaisten aistimet eivät ollenkaan pystyneet. La oli kaiken\njohdossa. Hän huolehti marssijärjestyksestä, hän valitsi leiripaikat,\nhän määräsi, milloin pysähdyttiin ja milloin taas lähdettiin\nliikkeelle, ja vaikka hän oli kokematon sellaisissa asioissa, oli hänen\nsynnynnäinen älynsä niin paljon kehittyneempi kuin miesten tai apinain,\nettä hän toimi paremmin kuin he olisivat voineet.\n\nLisäksi hän oli ankara päällikkö, sillä hän katseli inhoten ja\nhalveksien niitä epämuodostuneita olentoja, joiden keskelle julma\nkohtalo oli hänet viskannut, ja purki heitä kohtaan tyytymättömyyttään\nja hylätyn rakkautensa katkeruutta. Hän velvoitti heidät rakentamaan\njoka yöksi itseään varten vahvan suojaavan majan ja pitämään sen\nedustalla suurta tulta vireillä iltahämärästä aamun koittoon. Kun hän\noli väsynyt kävelemään, oli heidän pakko kantaa häntä häthätää\nsommitellussa kantotuolissa, eikä kukaan olisi uskaltanut epäillä hänen\noikeuttaan tai valtaansa vaatia sellaisia palveluksia. Itse asiassa\npapit eivät epäilleetkään sitä. Heistä hän oli jumalatar, ja jokainen\nrakasti häntä ja jokainen toivoi tulevansa valituksi hänen\npuolisokseen, joten he raatoivat orjan tavoin hänen hyväkseen ja\nsietivät napisematta hänen tyytymättömyytensä kirveleviä ruoskaniskuja\nja hänen tavallista ylpeän halveksivaa käyttäytymistään.\n\nHe marssivat monta päivää apinain seuratessa polkua helposti ja\nkulkiessaan jonkun matkaa pääjoukon edellä, varoittaakseen jäljessä\ntulevia mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Kerran keskipäivällä\npysähdyttäessä, kun kaikki makasivat leväten väsyttävän marssin\njälkeen, nousi muuan apina äkkiä ja haisteli tuulta. Hän kehotti\nmatalalla kurkkuäänellä toisia olemaan hiljaa, ja hetkeä myöhemmin hän\nheilahti rauhallisesti puusta toiseen, edeten päin tuulta viidakkoon.\nLa ja papit kokoontuivat ääneti, hirveät pikkumiehet sormeilivat\nveitsiään ja ryhmysauvojaan ja odottivat karvaisen ihmisapinan tuloa.\n\nHeidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin näkivät hänen\nsukeltautuvan lehväisestä tiheiköstä ja lähestyvän heitä. Hän tuli\nsuoraan Lata kohti ja puhutteli häntä suurten apinain kielellä, joka\noli myöskin rappeutuneen Oparin kielenä.\n\n\"Suuri tarmangani nukkuu tuolla\", hän sanoi, osoittaen siihen suuntaan,\njosta juuri oli tullut. \"Tule, niin voimme tappaa hänet.\"\n\n\"Älkää tappako häntä\", käski La kylmäkiskoisesti. \"Tuokaa suuri\ntarmangani minulle elävänä ja vahingoittumattomana. Kosto on Lan.\nMenkää, mutta älkää pitäkö melua!\" Ja hän heilautti käsiään\nosoittaakseen tarkoittavansa käskyllään kaikkia seuralaisiaan.\n\nKaamea joukko hiipi varovasti viidakon läpi suuren apinan jäljessä,\nkunnes hän lopulta pysähdytti heidät kohottamalla kätensä ja osoitti\neteensä ylöspäin. Siellä he näkivät apinamiehen jättiläishahmon\npitkällään matalalla oksalla, ja unessakin toinen käsi piti kiinni\ntukevasta oksasta, ja vahva, ruskea jalka oli ojennettuna toisen yli.\nApinain Tarzan makasi rauhassa, nukkuen raskaasti vatsa täysinäisenä ja\nuneksien Numasta, leijonasta ja Hortasta, metsäkarjusta, ja muista\nviidakon eläjistä. Apinamiehen uinuvia aisteja ei häirinnyt mikään\nvaaran ilmoitus -- hän ei nähnyt kyyristeleviä, karvaisia hahmoja\nalapuolellaan maassa eikä kolmea apinaa, jotka rauhallisesti\nheilahtelivat hänen viereiseensä puuhun.\n\nEnsimmäinen Tarzanin saama vaaranilmoitus johtui kolmen ruumiin\ntöytäyksestä, kun kolme apinaa hyökkäsi hänen päälleen ja viskasi hänet\nmaahan, jonne hän putosi puoliksi typertyneenä heidän painavien\nruumiittensa alle. Hänen kimppuunsa kävi heti paikalla viisikymmentä\nkarvaista miestä tai oikeastaan niin monta heistä kuin saattoi päästä\nhäneen käsiksi. Apinamies tuli silmänräpäyksessä ryöppyävän, huitovan\nja purevan kauhunkurimuksen keskipisteeksi. Hän taisteli\nsankarillisesti, mutta ylivoima oli liian suuri. Vastustajat\nlannistivat hänet vähitellen, vaikka heidän joukossaan oli tuskin\nyhtäkään, joka ei olisi tuntenut hänen mahtavien nyrkkiensä painoa tai\nsaanut jälkiä hänen raatelevista hampaistaan.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKidutukseen ja kuolemaan tuomittuna\n\n\nLa oli seurannut joukkiotaan ja nähdessään heidän kynsivän ja purevan\nTarzania korotti äänensä, varoittaen heitä tappamasta häntä. Hän näki,\nettä apinamies uupui ja että ylivoima pian voittaisi hänet, eikä hänen\ntarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin viidakon mahtava asukas makasi\navuttomana ja sidottuna hänen jalkojensa juuressa.\n\n\"Tuokaa hänet siihen paikkaan, johon pysähdyimme\", komensi hän, ja he\nkantoivat Tarzanin takaisin pienelle aukeamalle ja sysäsivät hänet\nerään puun alle.\n\n\"Rakentakaa minulle maja\", määräsi La. \"Pysähdymme yöksi tähän, ja\nhuomenna La uhraa liekehtivän jumalan kasvojen edessä tämän\ntemppelinhäpäisijän sydämen. Missä on pyhä veitsi? Kuka otti sen\nhäneltä?\"\n\nMutta kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja jokainen vakuutti varmasti, ettei\nTarzanilla ollut uhriasetta, kun he saivat hänet kiinni. Apinamies\nkatseli uhkaavia olentoja ympärillään ja äännähti halveksivasti. Hän\nkatseli naiseen ja hymyili. Hän ei pelännyt kuoleman edessä.\n\n\"Missä on veitsi?\" kysyi La häneltä.\n\n\"En tiedä\", vastasi Tarzan. \"Mies otti sen mukaansa hiipiessään yöllä\npois. Koska niin suuresti haluat sen palauttamista, hakisin minä miehen\nja toisin veitsen takaisin, jollet pitäisi minua vankina, mutta nyt kun\nminun täytyy kuolla, en voi tehdä sitä. Miksi te muuten haluatte juuri\nsitä veistä? Voittehan tehdä toisen. Seurasitteko koko matkan vain\nveitsen takia? Antakaa minun mennä hakemaan se mies, niin tuon veitsen\nteille.\"\n\nLa naurahti katkerasti; sillä hän tiesi sydämessään, että Tarzanilla\noli vastattavanaan suurempikin synti kuin Oparin pyhän uhriveitsen\nvarastaminen. Mutta kun hän katseli apinamiestä, joka makasi avuttomana\nja sidottuna hänen edessään, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, niin\nettä hänen oli käännyttävä toisaalle salatakseen ne. Mutta hän pysyi\njärkkymättömänä päätöksessään antaa Tarzanin maksaa kauhealla\nkärsimisellä ja lopuksi kuolemalla sen, että oli uskaltanut halveksia\nLan rakkautta.\n\nKun maja oli valmis, siirrätti La Tarzanin sinne. \"Kidutan häntä koko\nyön\", mumisi hän papeilleen, \"ja heti päivän sarastaessa te voitte\nvalmistaa liekehtivän alttarin, jolla hänen sydämensä uhrataan\nliekehtivälle jumalalle. Kootkaa pihkaisia puita, latokaa ne Oparin\nalttarin muotoiseksi ja kokoiseksi kasaksi keskelle aukeamaa, jotta\nliekehtivä jumala katsoisi työmme ja mielistyisi siihen.\"\n\nLopun päivää Oparin papit puuhasivat alttarin pystyttämisessä keskelle\naukeamaa ja lauloivat salaperäisiä hymnejä sen kadonneen mantereen\nkielellä, joka nyt on Atlantin pohjalla. He eivät tienneet lausumiensa\nsanojen merkitystä, vaan kertasivat samoja juhlamenoja, joita opettaja\noli neuvonut oppilailleen siitä ammoin menneestä ajasta lähtien,\njolloin Piltdownin miehen esi-isät vielä heiluivat häntänsä varassa\nniissä kosteissa viidakoissa, joista sittemmin tuli nykyinen Englanti.\n\nJa majan suojassa La asteli sinne tänne lujamielisen apinamiehen\nvieressä. Tarzan oli kohtaloonsa alistunut. Hänen yllään väikkyvän\nkuolemantuomion kolkosta pimeydestä ei näkynyt yhtään toivon sädettä.\nHän tiesi, etteivät hänen jättiläislihaksensa voisi katkaista niitä\nmonia köysiä, jotka sitoivat hänen ranteensa ja nilkkansa, sillä hän\noli usein, mutta turhaan tehnyt ponnistuksia vapautuakseen. Hänellä ei\nollut avun toivoa ulkoapäin, ja leirissä hänen ympärillään oli vain\nvihollisia, mutta hän hymyili kuitenkin ylipapittarelle, kun tämä\nasteli hermostuneesti edestakaisin pitkin telttaa.\n\nJa La? Hän hypisteli veistään ja katseli vankiaan. Hän tuijotti\nvihaisena apinamieheen ja mumisi jotakin, mutta ei iskenyt. -- Tänä\nyönä! -- hän ajatteli. -- Tänä yönä, kun on pimeä, kidutan häntä. --\nHän katseli Tarzanin uljasta, jumalaista vartaloa ja hänen kauniita\nhymyileviä kasvojaan ja sitten taas paadutti sydämensä ajattelemalla\nhalveksittua rakkauttaan ja muistelemalla uskontoa, joka tuomitsi\nkuolemaan pyhimmän paikan saastuttaneen uskottoman, hänet, joka oli\nOparin veritahraiselta alttarilta vienyt liekehtivälle jumalalle aiotun\nuhrin -- eikä vain kerran, vaan kolmasti. Kolme kertaa oli Tarzan\npettänyt hänen isiensä jumalaa. Tätä ajatellessaan La pysähtyi ja\npolvistui uhrinsa viereen. Tytön kädessä oli terävä veitsi. Hän pani\nsen kärjen apinamiehen kylkeä vasten ja painoi kahvasta, mutta Tarzan\nvain hymyili ja nytkäytti hartioitaan.\n\nKuinka kaunis hän olikaan! La kumartui hänen ylitseen katsoen häntä\nsilmiin. Kuinka komea oli hänen ulkomuotonsa! La vertasi häntä niihin\nkyhmyisiin ja käpristyneisiin miehiin, joiden joukosta hänen tuli\nvalita puolisonsa, ja värisi sitä ajatellessaan. Tuli hämärä ja hämärän\njälkeen yö. Suuri tuli leimusi leirissä pienen okaisen boman\nsisäpuolella. Sen liekit heijastuivat aukeaman keskelle pystytettyä\nuutta alttaria vasten ja toivat liekehtivän jumalan ylipapittaren\nmieleen kuvan siitä, mitä tapahtuisi, kun päivä taas sarastaisi. Hän\nnäki tämän moitteettoman jättiläishahmon vääntelehtivän palavan rovion\nliekeissä. Hän näki noiden hymyilevien huulien palaneina ja mustuneina\njättävän vahvat, valkeat hampaat paljaiksi. Hän näki, kuinka Tarzanin\nkaunismuotoisen pään ympärillä mustat hiuskiehkurat käpertyen katosivat\ntulikielekkeisiin. Tällaisia ja monia muita kauheita kuvia hän näki\nseisoessaan silmät suljettuina ja kädet nyrkissä vihaamansa miehen\nvieressä -- mutta voi! vihaako Oparin La tunsi?\n\nViidakkoyön pimeys oli laskeutunut leirin yli; sitä lievitti vain sen\ntulen oikukkaat leimahdukset, jota pidettiin vireillä ihmissyöjäpetojen\ntorjumiseksi. Tarzan makasi rauhallisesti kahleissaan. Häntä vaivasi\njano ja kipu, jota tuottivat ranteiden ja nilkkojen ympäri tiukkaan\nkiedotut nuorat -- ne tunkeutuivat lihaan -- mutta hän ei valittanut.\nTarzan oli viidakon eläin; hänellä oli eläimen järkähtämättömyys ja\nihmisen ymmärrys. Hän tiesi, että hänen kohtalonsa oli päätetty --\netteivät rukoukset lieventäisi hänen loppunsa katkeruutta. Hän ei siis\ntuhlannut sanoja pyytelyihin, vaan odotti valittamatta, ollen täysin\nvarma, etteivät hänen kärsimyksensä kestäisi ikuisesti.\n\nLa kumartui pimeässä taas hänen puoleensa. Tytön kädessä oli terävä\nveitsi, ja hän oli päättänyt aloittaa kiduttamisen pitemmittä\nviivytyksittä. Veitsi oli painettuna Tarzanin kylkeä vasten, ja heidän\nkasvonsa olivat ihan vastatusten, kun äkillinen tulenliekki, jonka\nnostattivat rovioon heitetyt uudet oksat, valaisi majan sisustan. La\nnäki juuri huuliensa alla metsänjumalan kauniit piirteet, ja hänen\nnaisensydämeensä tulvi kaikki se suuri rakkaus, jota oli tuntenut\nTarzania kohtaan jo ensi näkemältä, ja kaikki niinä vuosina kertynyt\nintohimo, jolloin hän oli uneksinut tästä miehestä.\n\nYlipapitar La kumartui tikari kädessä sen avuttoman olennon yli, joka\noli uskaltanut häväistä hänen jumalansa pyhättöä. Nyt ei uhria\nkidutettaisi -- kuoleman piti tavata hänet viivyttämättä.\nKaikkivaltiaan jumalan katse ei saisi enää tahrautua temppelin\nsaastuttajan näkemisestä. Yksi ainoa isku raskaalla veitsellä, niin\nruumis oli valmis viskattavaksi ulkopuolella leimuavalle roviolle.\nVeistä pitelevä käsi jäykistyi jo, ollen valmiina iskemään, ja sitten\nLa, nainen, heikkona vaipui rakastamansa miehen päälle.\n\nHänen kätensä silittelivät mykästi hyväillen Tarzanin alastonta ihoa,\nhän peitti miehen otsan, silmät, huulet kuumilla suuteloilla, vieläpä\ntahtoi koko ruumillaan suojata häntä siltä hirveältä kohtalolta, jonka\nitse oli määrännyt, ja rukoili Tarzanilta vapisevalla, valittavalla\näänellä rakkautta. Tuntikausia piti intohimon huuma liekehtivän jumalan\nkiihtynyttä palvelijatarta vallassaan, kunnes uni lopulta uuvutti hänet\nja hän vaipui tiedottomana sen miehen viereen, jolle oli vannonut\nkidutusta ja kuolemaa. Ja Tarzan nukkui rauhallisesti Lan syleilyssä,\nvaivaamatta itseään tulevaisuuden ajatuksilla.\n\nPäivän ensi sarastuksessa havahdutti Oparin pappien laulu Tarzanin\nhereille. Sävel, joka oli alkanut matalana ja hillittynä, kohosi pian\nraakalaista verenhimoa kuvastavaksi. La liikahti. Hänen kaunis\nkäsivartensa puristi Tarzania kiinteämmin -- hymy erotti hänen huulensa\ntoisistaan, ja sitten hän heräsi. Hymy hävisi hitaasti, ja hänen\nsilmänsä laajenivat kauhusta, kun kuolinlaulun merkitys selveni\nhänelle.\n\n\"Rakasta minua, Tarzan!\" hän huudahti. \"Rakasta minua, niin pelastut.\"\n\nTarzanille tuottivat siteet tuskia, joihin liittyi verenkierron\npitkällisestä tukkeutumisesta johtunut kiduttava puudutus. Hän käänsi\nvihaisesti muristen selkänsä naiselle. Siinä oli vastaus! Ylipapitar\nhypähti pystyyn. Kuuma häpeän puna lehahti hänen poskilleen, ja sitten\nhän kävi kalmankalpeaksi ja astui majan ovelle.\n\n\"Tulkaa liekehtivän jumalan papit\", hän huudahti, \"ja valmistakaa\nuhri\".\n\nKäpertyneet olennot lähestyivät ja astuivat majaan. He kävivät kiinni\nTarzaniin ja veivät hänet pois, laulaessaan pitäen tahtia, huojumalla\nköyryisillä ruumiillaan sinne tänne verta ja kuolemaa ennustavan\nlaulunsa rytmin mukaan. Heidän takanaan tuli La, niinikään heiluen,\nmutta ei kuitenkaan laulun tahdissa. Ylipapittaren kasvot olivat\nvalkeat ja väsyneet -- palkitsemattoman rakkauden ja tulevien hetkien\nluoman kauhun takia. Mutta La oli päätöksessään järkkymätön. Uskottoman\ntuli kuolla! Hänen rakkautensa halveksija saisi tulisella alttarilla\nkärsiä rangaistuksensa. Hän näki ylipapin, jonka kanssa totuttu tapa\nliittäisi hänet yhteen, lähestyvän leimuavine soihtuineen --\nköyristyneenä, koukkuisena, epämuodostuneena, surkastuneena,\niljettävänä -- ja seisahtuvan odottamaan hänen käskyään, heittääkseen\nsoihtunsa uhriroviota ympäröiviin risuihin. Papin karvaiset,\neläimelliset kasvot olivat vääntyneet ennakolta iloa osoittavaksi\nirvistykseksi -- suu oli auki, ja sieltä näkyivät keltaiset hampaat.\n\nLa lähestyi veitsi koholla. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet nousevaa\naurinkoa kohti, ja hänen huulillaan oli hänen kansansa hehkuvalle\njumalalle kohdistettu rukous. Ylipappi katsoi kysyvästi häneen päin --\nsoihtu paloi ihan hänen kätensä kohdalla, ja risut olivat viettelevän\nlikellä. Tarzan sulki silmänsä ja odotti loppua. Hän tiesi joutuvansa\nkärsimään, sillä hän muisti heikosti aikaisempia uhritoimituksia. Hän\ntiesi saavansa kärsiä ja kuolevansa, mutta ei kauhistunut. Kuolema ei\nole suuri seikkailu viidakon kasvateille, jotka koko elämänsä ajan\npäivisin vaeltavat tämän kolkon haamun rinnalla ja yöksi laskeutuvat\nsen viereen nukkumaan. Epätietoista on, ajatteliko apinamies edes, mitä\ntulisi kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa, kun hänen loppunsa lähestyi,\nhänen mieltään askarruttivat ne sievät piikivet, jotka hän oli\nkadottanut. Mutta hän havaitsi silti kaikki, mitä tapahtui hänen\nympärillään.\n\nHän tunsi Lan kumartuvan ylitseen ja avasi silmänsä. Hän näki tytön\nvalkeat, uupuneet kasvot ja näki kyynelten sokaisevan hänen silmänsä.\n\"Tarzan, minun Tarzanini!\" valitti La; \"sano minulle, että rakastat\nminua -- että palaat kanssani Opariin -- niin saat elää. Kansani\nvihastakin huolimatta minä pelastan sinut. Annan sinulle tämän\nviimeisen mahdollisuuden. Mikä on vastauksesi?\"\n\nViime hetkessä oli hänessä nainen voittanut julman uskonnon\nylipapittaren. Hän näki alttarilla ainoan olennon, mikä milloinkaan oli\nsytyttänyt rakkauden liekin hänen neitseellisessä rinnassaan; hän näki,\nkuinka eläimellisen näköinen kiihkoilija, joka jonakin päivänä tulisi\nhänen puolisokseen, ellei hän löytäisi miellyttävämpää, seisoi palava\nsoihtu valmiina sytyttämään rovion. Mutta jos Tarzanin lopullinen\nvastaus ei tyydyttäisi häntä, käskisi hän sytyttää tulen huolimatta\nkaikesta mielettömästä intohimosta apinamiestä kohtaan. Hän kumartui\nTarzanin yli povensa aaltoillessa. \"Kyllä vai ei?\" kuiskasi hän.\n\nKaukaa läpi viidakon kuului heikosti ääni, joka äkkiä sytytti toivon\nvalon Tarzanin silmiin. Hän korotti äänensä päästäen kaamean kiljaisun,\njoka sai Lan astumaan pari askelta taaksepäin. Kärsimätön pappi murisi\nja vaihtoi soihtua kädestä toiseen, lähentäen sitä sytykkeisiin rovion\njuurella.\n\n\"Vastauksesi!\" vaati La. \"Mikä on vastauksesi Oparin Lan rakkauteen?\"\n\nTarzanin mielenkiintoa herättänyt ääni tuli lähemmäksi, ja nyt muutkin\nkuulivat sen -- se oli norsun kimeätä toitotusta. Kun La katsoi silmät\nsuurina Tarzaniin, saadakseen selville, oliko hänen kohtalonaan onni\nvai sydämen murtuminen, näki hän jännittyneen ilmeen varjostavan\napinamiehen piirteitä. Nyt vasta hän ymmärsi Tarzanin kimeän kiljaisun\ntarkoituksen -- apinamies oli kutsunut Tantor-norsun avukseen! Lan\nsilmäkulmat vetäytyivät kokoon, ja hän tuijotti vankiaan villisti.\n\"Sinä hylkäät Lan!\" huudahti hän. \"Sitten kuole! Soihtu!\" komensi hän\nkääntyen pappiin päin.\n\nTarzan katsoi hänen kasvoihinsa. \"Tantor on tulossa\", hän sanoi.\n\"Luulin, että hän tulisi avukseni, mutta nyt tiedän hänen äänestään,\nettä hän tappaa minut ja sinut ja kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen,\nja hakee viekkaana kuin Shita-pantteri ne, jotka tahtovat piiloutua\nhäneltä, sillä Tantor on rakkaudesta hulluna!\"\n\nLa tiesi liiankin hyvin, kuinka mielettömän raivoisa riehaantunut\nkoirasnorsu on. Hän tiesi, ettei Tarzan ollut liioitellut. Hän tiesi,\nettä suuren eläimen viekkaissa, julmissa aivoissa asustava pahahenki\nsai sen samoamaan sinne tänne ja ajamaan takaa metsien läpi niitä,\njotka välttivät sen ensi hyökkäyksen. Myös oli mahdollista, että eläin\njatkaisi matkaansa palaamatta tännepäin -- kukaan ei voinut arvata\nkuinka kävisi.\n\n\"En voi rakastaa sinua, La\", sanoi Tarzan matalalla äänellä. \"En tiedä\nmiksi, sillä sinä olet hyvin kaunis. En voisi lähteä takaisin ja asua\nOparissa -- minä, jolla on koko laaja viidakko alueenani. En voi\nrakastaa sinua, mutta en voi nähdä sinun kuolevan hullun Tantorin\ntorahampaiden lävistämänä. Katkaise siteeni, ennenkuin on liian\nmyöhäistä. Hän on jo melkein kimpussamme. Katkaise ne, niin voin vielä\npelastaa sinut.\"\n\nRovion eräästä kulmasta nousi pieni kiemurteleva savupatsas -- liekit\nleimahtivat räiskyen ylöspäin. La seisoi paikallaan kauniin, epätoivoa\nkuvastavan patsaan kaltaisena, tuijottaen Tarzaniin ja leviäviin\nliekkeihin. Hetken kuluttua liekit ulottuisivat apinamieheen. Tiheästä\nmetsästä kuului katkeilevien oksien ja murtuvien puunrunkojen ryskinää\n-- Tantor, viidakon suunnaton tuhooja, oli tulossa heitä kohti. Papit\nalkoivat käydä levottomiksi. He loivat pelokkaita silmäyksiä sille\nsuunnalle, josta norsu lähestyi, ja sitten taas ylipapittareen.\n\n\"Paetkaa!\" komensi hän heitä, kumartui sitten ja katkaisi vangin käsiä\nja jalkoja kahlehtivat siteet. Vain silmänräpäys, ja Tarzan oli maassa.\nPapit kiljuivat raivoissaan ja pettymyksessään. Se, jolla oli soihtu,\nastui uhkaavasti askeleen ylipapitarta ja apinamiestä kohti. \"Petturi!\"\nhän kiljaisi naiselle. \"Tämän palkaksi saat sinäkin kuolla!\" Nostaen\nryhmysauvansa hän hyökkäsi ylipapitarta kohti, mutta Tarzan ehti ennen\nhäntä. Syöksyen papin kimppuun apinamies tarttui kohotettuun aseeseen\nja väänsi sen hurjistuneen kiihkoilijan käsistä, ja sitten pappi kävi\nkiinni häneen kynsin hampain. Kaapaten paksun, kyhmyisen ruhon\nmahtaviin käsiinsä Tarzan kohotti papin korkealle päänsä yli ja\nsinkautti hänet tovereitaan kohti, jotka nyt olivat kokoontuneet\nyhteen, ollen valmiina heittäytymään entisen vankinsa kimppuun. La\nseisoi ylpeästi veitsi valmiina apinamiehen takana. Hänen kauniilla\nkasvoillaan ei ollut pienintäkään pelon merkkiä -- vain ylpeä\nhalveksiminen pappeja kohtaan ja sen miehen ihailu, jota hän rakasti\nniin toivottomasti, täytti hänen ajatuksensa.\n\nÄkkiä syöksyi tälle näyttämölle hullu koirasnorsu -- suunnattoman suuri\ntorahampainen otus, jonka pienissä silmissä leimusi mieletön raivo.\nPapit seisoivat hetken ajan kauhun lamauttamina, mutta Tarzan kääntyi\nja sulkien Lan syliinsä kiiruhti lähintä puuta kohti. Tantor hyökkäsi\nhäntä vastaan, päästellen kimeitä toitotuksia. La kietoi kummankin\nvalkoisen käsivartensa apinamiehen kaulan ympäri. Hän tunsi Tarzanin\nhyppäävän ilmaan ja ihmetteli hänen voimaansa ja ketteryyttään, kun hän\nnäin kuormitettuna heilahti reippaasti suuren puun alimmille oksille ja\nkantoi hänet nopeasti ylöspäin paksunahkaisen vihollisen taipuisan\nkärsän ulottuvilta.\n\nJoutuen hetkeksi ymmälle saaliinsa menettämisestä valtava norsu kääntyi\nja hyökkäsi onnettomia pappeja kohti, jotka nyt olivat kauhuissaan\nhajaantuneet eri suunnille. Lähimmän se lävisti ja heitti korkealle\npuun oksien joukkoon. Erään se kietoi kärsäänsä, paiskasi jykevää\npuunrunkoa vasten ja päästi sitten uhrinsa raadeltuna möhkäleenä\nmaahan, toitottaen hyökätäkseen toisen kimppuun. Kaksi se tallasi\nsuunnattomien jalkojensa alle, ja siihen mennessä olivat muut kadonneet\nviidakkoon. Nyt Tantor kohdisti taas huomionsa Tarzaniin, sillä\nmielihalun muuttuminen päinvastaiseksi tunteeksi on muuan hulluuden\nmerkki -- se, jota eläin tavallisessa tilassa rakastaa, muuttuu\nmielipuoleksi tulleelle vihan kohteeksi. Viidakon kirjoittamattomissa\naikakirjoissa on käynyt sananlaskuksi se kiintymys, joka oli vallinnut\napinamiehen ja Tantorin heimon välillä. Ei mikään norsu olisi koko\nviidakossa tehnyt pahaa tarmanganille -- valkoiselle apinalle, mutta\nkun hulluus oli vallannut ison koirasnorsun, koetti se tuhota\nleikkitoverinsa, jonka kanssa oli seurustellut kauan aikaa.\n\nTantor-norsu tuli takaisin puun luo, jossa La ja Tarzan istuivat. Se\nnousi puunrunkoa ylös etujalkojensa varassa ja kurotti pitkän kärsänsä\nheitä kohti, mutta Tarzan oli aavistanut tämän ja kiivennyt ylöspäin\npois norsun ulottuvilta. Epäonnistuminen raivostutti hullua olentoa\nvain yhä enemmän. Se mylvi ja pärrytti ja kiljui, kunnes maa tärisi sen\nmahtavasta äänestä. Se nojasi päänsä puuta vasten ja työnsi sitä, ja\npuu taipui äärettömän voiman pakotuksesta, mutta ei kuitenkaan\ntaittunut.\n\nTarzanin toimenpiteet olivat erikoisen omituiset. Jos Numa tai Sabor\ntai Shita tai joku muu viidakon peto olisi koettanut tuhota häntä,\nolisi hän vain hyppinyt ja heitellyt siihen, mitä käteen osui, singoten\npilkkasanoja vastustajalleen. Hän olisi herjannut ja ilkkunut niitä,\nparjaten vastustajiaan viidakon katukielellä, jonka hän tunsi niin\nhyvin. Mutta nyt hän istui kaukana Tantorin ulottuvilta; hänen\nkauniilla kasvoillaan oli syvän surun ja säälin ilme, sillä Tarzan\nrakasti Tantoria eniten kaikista viidakon asujamista. Jos hän olisi\nvoinut tappaa norsun, ei hän olisi ajatellutkaan sellaista tekoa. Hänen\nainoa ajatuksensa oli päästä pakoon, sillä hän tiesi, että hulluuden\nhaihduttua Tantor. oli taas terve, ja silloin hän voisi jälleen käydä\npitkäkseen norsun mahtavalle selälle ja puhella hassutuksia sen\nsuuriin, riippuviin korviin.\n\nHuomatessaan, ettei puu kaatunut töytäyksistä, Tantor raivostui yhä\nenemmän. Se katsahti niihin kahteen olentoon, jotka istuivat korkealla\nsen yläpuolella, ja punareunaiset silmät hehkuivat mieletöntä vihaa.\nSitten se kietoi kärsänsä puunrungon ympäri, pani suuret jalkansa\nharalleen ja koetti kiskoa viidakon jättiläistä juurineen maasta.\nTantor oli kooltaan mahtava koirasnorsu, jonka tavattomat voimat olivat\nsilloin suurimmillaan. Se ponnisteli valtavasti, kunnes iso puu lopulta\nalkoi Tarzanin tyrmistykseksi hitaasti kohota juuriltaan. Maakamara\nkohoili puun tyvestä pieniksi töyräiksi ja harjanteiksi, puu heilui --\nseuraavalla hetkellä se olisi juuriltaan irti ja kaatuisi.\n\nApinamies viskasi Lan selkäänsä, ja juuri kun puu ensi kertaa hitaasti\nkallistui pystysuorasta asennostaan maahan päin, heilautti hän itsensä\npienemmän naapuripuun oksille. Hyppy oli pitkä ja vaarallinen. La sulki\nväristen silmänsä, mutta avattuaan ne jälleen hän huomasi olevansa\nturvassa ja näki Tarzanin kiitävän eteenpäin metsän läpi. Heidän\ntakanaan kaatui juureton puu kovasti ryskyen maahan ja vei tiellään\nolleet pienemmät puut mukanaan, ja silloin Tantor, huomatessaan\nsaaliinsa päässeen pakoon, alkoi taas toitottaa hirveästi ja syöksyi\nnopeasti heidän jäljessään.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nPapitar ja kuitenkin vain nainen\n\n\nAluksi La sulki silmänsä ja puristautui kauhuissaan Tarzania vasten,\nmutta ei kuitenkaan huutanut. Mutta pian hän sai kylliksi rohkeutta\nkatsoakseen ympärilleen ja allensa maahan, vieläpä pitääkseen silmänsä\nauki, kun tehtiin pitkiä vaarallisia hyppyjä puusta puuhun. Ja sitten\nhänet valtasi turvallisuuden tunne, koska hän luotti siihen\nruumiillisesti täydelliseen olentoon, jonka voimien, urheuden ja\nketteryyden varassa hänen kohtalonsa oli. Kerran hän kohotti silmänsä\npolttavaa aurinkoa kohti ja mumisi kiitosrukouksen epäjumalalleen\nsiitä, ettei hänen ollut sallittu tuhota tätä jumalaista miestä, ja\nsilloin hänen pitkät silmäripsensä vettyivät kyynelistä.\n\nOparin La oli omituinen ilmiö -- olosuhteiden muovaama olento, jota\nraastoivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Hän oli toisin ajoin\nsydämettömän jumalan julma ja verenhimoinen palvelijatar ja taas hento\nnainen, joka oli täynnä sääliä ja hellyyttä; milloin hän oli\nmustasukkaisuuden ja koston ruumiillistuma, milloin nyyhkivä neito,\njalo ja anteeksi antava; hän oli sekä neitsyt että kiihkeä intohimon\norja, mutta aina kuitenkin -- nainen. Sellainen oli La.\n\nHän puristi poskensa Tarzanin olkaa vasten. Hitaasti hän käänsi\npäätään, kunnes hänen kuumat huulensa olivat painettuina apinamiehen\nihoa vasten. La rakasti häntä ja olisi ilomielin kuollut hänen\npuolestaan, mutta tuntia aikaisemmin hän oli ollut valmis iskemään\nveitsen hänen sydämeensä ja olisi ehkä taas tunnin kuluttua siihen\nvalmis.\n\nMuuan kovaonninen pappi, joka etsi suojaa viidakosta, sattui\nnäyttäytymään raivostuneelle Tantorille. Suuri eläin kääntyi toiselle\npuolelle, hyökkäsi köyryisen pikku miehen kimppuun, nitisti hänet ja\neksyen sitten suunnasta läksi samoamaan etelää kohti. Muutaman minuutin\nkuluttua toitotuksen ääni häipyi kaukaisuuteen.\n\nTarzan pudottautui maahan, ja La liukui alas hänen selästään. \"Kutsu\nväkesi kokoon\", sanoi Tarzan.\n\n\"He tappavat minut\", vastasi La.\n\n\"He eivät tapa sinua\", väitti apinamies. \"Ei kukaan tapa sinua, kun\nApinain Tarzan on täällä. Kutsu heidät, niin puhumme heille.\"\n\nLa korotti äänensä päästäen kaamean huilumaisen kutsuhuudon, joka\nkantautui kauas viidakkoon joka taholle. Läheltä ja kaukaa tuli Oparin\npappien haukahtelevia vastaushuutoja: \"Me tulemme! Me tulemme!\" La\nuudisti kutsunsa yhä uudestaan, kunnes suurin osa hänen seuruettaan\nlähestyi yksitellen ja parittain ja pysähtyi lyhyen matkan päähän\nylipapittaresta ja hänen pelastajastaan. Miehet tulivat otsa synkkänä\nja ilme uhkaavana. Kun kaikki olivat saapuvilla, ryhtyi Tarzan puhumaan\nheille.\n\n\"Ylipapittarenne on turvassa\", sanoi apinamies. \"Jos hän olisi tappanut\nminut, olisi hän itse nyt kuolleena samoin kuin vielä monet muut\nteistä. Mutta hän säästi minut, jotta minä pelastaisin hänet. Menkää\nhänen kanssaan takaisin Opariin; Tarzan menee omalle suunnalleen\nviidakkoon. Vallitkoon Tarzanin ja Lan välillä aina rauha. Mikä on\nvastauksenne?\"\n\nPapit murisivat ja pudistivat päätään. He puhelivat keskenään, ja La ja\nTarzan saattoivat nähdä, etteivät he olleet ehdotukselle suosiollisia.\nHe eivät halunneet viedä Lata takaisin, ja toisaalta he tahtoivat\nlopultakin uhrata Tarzanin liekehtivälle jumalalle. Viimein apinamies\nkävi kärsimättömäksi.\n\n\"Te tottelette kuningattarenne käskyjä\", hän sanoi, \"ja menette\ntakaisin Opariin hänen kanssaan; muutoin Apinain Tarzan kutsuu kokoon\nviidakon muut asujamet ja surmauttaa teidät kaikki. La pelasti minut,\njotta minä pelastaisin teidät ja hänet. Olen hyödyttänyt teitä paremmin\nelävänä kuin olisin hyödyttänyt kuolleena. Jollette ole kaikki hulluja,\nannatte minun mennä rauhassa tieheni ja palaatte itse Lan kanssa\nOpariin. En tiedä missä pyhä veitsi on, mutta voitte tehdä toisen.\nJollen olisi ottanut sitä, olisitte tappanut minut, ja nyt teidän\njumalanne on varmaan iloinen että otin sen, koska olen pelastanut hänen\npapittarensa hullulta Tantorilta. Menettekö takaisin Opariin Lan kanssa\nja lupaatteko, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa?\"\n\nPapit kokoontuivat pieniksi ryhmiksi, kiistellen ja väitellen asiasta.\nHe löivät nyrkillään rintaansa; he kohottivat kätensä ja silmänsä\ntulisen jumalan puoleen; he murisivat ja haukahtelivat keskenään,\nkunnes Tarzanille kävi selväksi, että yksi heistä vastusti hänen\nesityksensä hyväksymistä. Tämä mies oli ylipappi, jonka sydän oli\ntäynnä mustasukkaisuuden raivoa, koska La avoimesti tunnusti\nrakastavansa muukalaista, vaikka hänen olisi pitänyt heidän uskontonsa\nikivanhain tapojen mukaan kuulua ylipapille. Kiista näytti\nsovittamattomalta, kunnes eräs toinen pappi astui esiin ja nostaen\nkättään kääntyi Lan puoleen.\n\n\"Kadsh, ylipappi\", hän ilmoitti, \"uhraisi teidät molemmat liekehtivälle\njumalalle, mutta me kaikki muut, Kadshia lukuunottamatta, palaisimme\nilomielin Opariin kuningattaremme kanssa.\"\n\n\"Teitä on monta yhtä vastassa\", aloitti Tarzan. \"Miksi ette saisi\ntahtoanne perille? Menkää Lan kanssa Opariin ja jos Kadsh puuttuu\nasiaan, niin tappakaa hänet.\"\n\nOparin papit tervehtivät tätä ehdotusta raikuvin hyväksymishuudoin. Se\nnäytti heistä melkein jumalaisen innoituksen antamalta neuvolta. Kun he\nolivat kautta aikojen kysymättä totelleet ylipappeja, oli seurauksena\nse, että heistä näytti mahdottomalta epäillä hänen arvovaltaansa. Mutta\nhuomatessaan, että he voisivat pakottaa hänet mukautumaan tahtoonsa,\nolivat he yhtä onnellisia kuin lapset uusista leluista.\n\nHe hyökkäsivät eteenpäin ja ottivat Kadshin kiinni. He puhuivat\näänekkäästi ja kiivaasti hänen korvaansa. He uhkasivat häntä\nryhmysauvalla ja veitsellä, kunnes hän lopulta myöntyi heidän\nvaatimuksiinsa, vaikkakin synkkänä. Silloin Tarzan astui Kadshin eteen.\n\n\"Pappi\", hän sanoi, \"La menee takaisin temppeliinsä, ja hänellä on\nsuojana pappiensa ja Apinain Tarzanin uhkaus, että se, joka tekee\nhänelle pahaa, on kuoleman oma. Tarzan tulee takaisin Opariin ennen\nensi sadekautta, ja jos hänelle on tehty pahaa, niin voi sinua, Kadsh,\nylipappi.\"\n\n\"Suojelkaa häntä\", huusi Tarzan toisille oparilaisille. \"Suojelkaa\nhäntä, niin että Tarzan tullessaan uudestaan tapaa Lan Oparissa\ntervehtimässä häntä.\"\n\n\"La on siellä tervehtiäkseen sinua\", huudahti ylipapitar, \"ja La\nodottaa kaihoten, yhtä mittaa kaihoten, kunnes tulet takaisin. Oi, sano\nminulle, että tulet!\"\n\n\"Kukapa sen tietää?\" kysyi apinamies, ja heilahti nopeasti puihin\nkiiruhtaen itää kohti.\n\nHetken aikaa La seisoi katsellen hänen jälkeensä; sitten hänen päänsä\nvaipui, huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja hän lähti vanhan naisen\nkaltaisena matkalle kaukaista Oparia kohti.\n\nApinain Tarzan kiiti puiden läpi, kunnes yön pimeys oli laskenut\nviidakkoon. Sitten hän paneutui nukkumaan ajattelematta huomista\nkauemmaksi; myöskin La oli vain hämäränä muistona hänen\ntietoisuudessaan.\n\nVain muutaman päivämatkan päässä pohjoiseen päin odotti lady Greystoke\nsitä hetkeä, jolloin hänen mahtava herransa ja mestarinsa huomaisi\nAhmet Zekin rikoksen ja kiiruhtaisi auttamaan ja pelastamaan. Ja juuri\nhänen kuvitellessaan John Claytonin tuloa kyyristeli hänen ajatustensa\nesine melkein alastomana kaatuneen puunrungon vieressä, jonka alta hän\nlikaisin sormin etsi siellä mahdollisesti piileviä kuoriaisia tai\nmehukkaita toukkia.\n\nKului kaksi päivää jalokivien varastamisen jälkeen, ennenkuin Tarzan\najattelikaan niitä. Kun ne sitten sattuivat juolahtamaan hänen\nmieleensä, sai hän halun leikkiä niillä taas, ja koska hänellä ei ollut\nparempaakaan tehtävää kuin tyydyttää ensimmäinen mieleen tullut oikku,\nnousi hän ja läksi tasangolle metsästä, jossa oli viettänyt edellisen\npäivän.\n\nVaikka mikään merkki ei osoittanut, mihin jalokivet oli haudattu, ja\npaikka oli samanlaista koskematonta maata kuin monien kilometrien\nlaajuudelta ympärillä, missä kaislikko loppui ruohoalueen reunalla,\nmeni apinamies kuitenkin erehtymättömän tarkasti suoraan sitä paikkaa\nkohti, johon hän oli kätkenyt aarteensa.\n\nHän kaivoi metsästysveitsellään kuohkeata maata, jonka alla pussin piti\nolla, mutta vaikka hän kaivoi syvemmän kuopan kuin alkuperäinen oli\nollut, ei pussista eikä jalokivistä ilmennyt jälkeäkään. Tarzanin otsa\nsynkkeni, kun hän huomasi joutuneensa ryöstön uhriksi. Hänen tarvitsi\nharkita asiaa vain vähän tai ei ollenkaan, päästäkseen selville\nsyyllisestä, ja hän lähti seuraamaan varkaan jälkiä yhtä nopean\npäättävästi kuin oli alkanut kaivaa jalokiviä maasta esiin.\n\nVaikka latu oli kahden päivän vanha ja monessa paikassa suorastaan\nhävinnyt, seurasi Tarzan sitä verrattain helposti. Valkoinen mies ei\nolisi voinut sitä noudattaa edes kahtakymmentä askelta, jos se olisi\nollut kahdentoista tunnin vanha; musta mies olisi kadottanut sen\nensimmäisellä kilometrillä, mutta Apinain Tarzanin oli lapsuudessaan\nollut pakko kehittää aisteja, joita tavallinen kuolevainen tuskin\nmilloinkaan tarvitsee.\n\nMe saatamme tuntea sipulin ja viinan hajun raitiovaunun kattohihnasta\npitelevän lähimmäisemme hengityksestä tai halpahintaisen hajuveden\ntuoksun, joka lähtee vastassamme istuvasta ihmeenihanasta\nrouvashenkilöstä, ja valitella nenämme herkkyyttä. Mutta tosiasia on,\nettä emme kykene ollenkaan haistamaan; meidän hajuaistimme on\nsuorastaan hävinnyt verrattuna sen kehittymiseen villieläimillä.\n\nPaikassa, johon jalka on astunut, pysyy siitä lähtenyt eritys melkoisen\najan. Meidän aistimme eivät sitä huomaa, mutta alempiarvoisille\nolennoille, etenkin metsästäville ja metsästetyille, se on yhtä\nmielenkiintoinen ja usein selvempikin kuin painettu kirjansivu meille.\n\nLisäksi ei Tarzan ollut riippuvainen yksinomaan hajuaististaan. Hänen\naikaisemman elämänsä pakottavat olosuhteet olivat kehittäneet näön ja\nkuulon ihmeteltävän tarkoiksi, koska silloin itse eloonjääminen melkein\njoka päivä riippui siitä, että aina oli tarkoin varuillaan ja yhtä\nmittaa käytti kaikkia kykyjään.\n\nJa niin hän seurasi belgialaisen vanhaa uraa metsän läpi pohjoista\nkohti, mutta jäljen vanhuuden takia hänen oli pakko kulkea jokseenkin\nhitaasti. Tarzanin takaa-ajama mies oli kaksi päivämatkaa hänestä\nedessä silloin kun hän aloitti seuraamisen, ja joka päivä varas pääsi\nyhä kauemmaksi apinamiehestä. Mutta Tarzan ei epäillytkään asian\npäätöstä. Jonakin päivänä hän saavuttaisi saaliinsa -- hän saattoi\nodottaa rauhassa, kunnes se päivä sarastaisi. Hän seurasi itsepäisesti\nheikkoa jälkeä, pysähtyen päivällä vain tappamaan riistaa ja syömään ja\nyöllä vain nukkumaan ja lepäämään.\n\nSilloin tällöin hän sivuutti villejä soturijoukkoja, mutta näistä hän\npysytteli kaukana, sillä hänen metsästysretkellään oli tarkoitus, jota\ntiellä esiintyvät pienemmät sattumat eivät saaneet häiritä.\n\nNämä joukkueet olivat wazireja ja heidän liittolaisiaan, joille Busuli\noli lähettänyt kokoontumiskäskyn. He marssivat paraikaa yhteiseen\nkerääntymispaikkaan, valmistaakseen hyökkäystä Ahmet Zekin\nlinnoitukseen, mutta Tarzanista he olivat vihollisia -- hänellä ei\nollut tietoista muistoa ystävyydestä mustia miehiä kohtaan.\n\nOli yö, kun hän pysähtyi arabialaisen rosvon paaluaitaisen kylän\nulkopuolelle. Istuen suuren puun oksilla hän katseli elämää aitauksen\nsisäpuolella. Tähän paikkaan jälki oli vienyt hänet. Hänen saaliinsa\ntäytyi olla tuolla sisäpuolella. Mutta miten hän löytäisi hänet niin\nmonesta majasta? Vaikka Tarzan tiesi mahtavat voimansa, käsitti hän\nmyös rajoituksensa. Hän ymmärsi, ettei hän voinut menestyksellisesti\ntapella suurta joukkoa vastaan avoimessa taistelussa. Hänen täytyi\nturvautua villin eläimen varovaisuuteen ja viekkauteen, jos aikoi\nonnistua.\n\nIstuen puussaan rauhallisesti ja kaluten Hortan, metsäsian, sääriluuta\nTarzan odotti suotuisaa tilaisuutta päästäkseen kylään. Jonkun aikaa\nhän jyrsi suuren luun esiinpistäviä pyöreitä päitä, musertaen pieniä\npaloja lujien leukojen välissä ja imien sisäpuolella olevaa herkullista\nydintä, mutta loi samalla yhä uudestaan katseensa kylään. Hän näki\nvalkoviittaisia hahmoja ja puolialastomia mustia, mutta ei saanut\nkertaakaan silmiinsä sellaista, joka olisi muistuttanut\njalokivivarasta.\n\nHän odotti kärsivällisesti, kunnes kaikki lähtivät leirin teiltä,\nlukuunottamatta vahteja porteilla, ja pudottautui sitten keveästi\nmaahan, kaarsi kylän vastakkaiselle puolelle ja lähestyi paalutusta.\n\nHänen kupeellaan riippui pitkä, muokkaamattomasta nahasta tehty köysi\n-- hänen lapsuutensa ruohoköyden luonnollinen ja luontevampi seuraaja.\nIrroitettuaan nuoran hän levitti sen taakseen maahan ja liikuttaen\nnopeasti rannettaan, heitti köyden päässä olevan silmukan nopeasti\npaalutuksen harjan terävään ulkonemaan.\n\nHän koetti silmukan lujuutta vetämällä sen tiukalle. Silmukka kesti, ja\napinamies juoksi ketterästi pystysuoraa seinää ylös köyden avulla, jota\nhän puristi kummallakin kädellään. Päästyään aidan harjalle hän\ntarvitsi vain hetken kietoakseen riippuvan köyden taas vyyhdelle ja\nkiinnittääkseen sen kupeelleen. Sitten hän katsahti nopeasti alaspäin\npaalutuksen sisäpuolelle, sai selville, ettei kukaan ollut väijyksissä\njuuri hänen allaan, ja pudottautui keveästi maahan.\n\nNyt hän oli kylässä. Hänen edessään levisi jono telttoja ja\nalkuasukasten majoja. Jokaisen niiden tutkiminen olisi hyvin\nvaarallista, mutta vaara oli luonnollinen tekijä jokapäiväisessä\nelämässä -- se ei milloinkaan kauhistanut Tarzania. Mahdollisuudet\nhoukuttelivat häntä -- elämän ja kuoleman mahdollisuudet, kun hän sai\npanna uljuutensa ja kykynsä koetteelle ottelussa tasaväkistä vihollista\nvastaan.\n\nEi ollut välttämätöntä mennä jokaiseen majaan -- oven, ikkunan tai\navoimen raon kautta sai hänen nenänsä selville, oliko hänen saaliinsa\nsisällä vai ei. Jonkun aikaa tuli pettymys nopeasti toisen jälkeen.\nBelgialaista ei ollut huomattavissa. Mutta lopulta hän joutui sen\nteltan luo, josta varkaan haju selvästi tuntui. Tarzan kuunteli korva\npainettuna teltan takaosan kangasseinää vasten, mutta sisältä ei\nkuulunut mitään ääniä.\n\nVihdoin hän katkaisi erään niistä köysistä, jotka kiinnittivät teltan\nmaahan, kohotti kankaan reunaa ja pisti päänsä sisään. Kaikki oli\nrauhallista ja pimeätä. Tarzan ryömi varovasti telttaan -- belgialaisen\nhaju oli tuntuva, mutta se ei ollut enää tuore. Hänen tarvitsemattaan\nedes tarkasti tutkia teltan sisustaa tiesi Tarzan, ettei sisällä ollut\nketään.\n\nEräässä nurkassa hän huomasi kasan sikinsokin heitettyjä huopia ja\nvaatteita, mutta siinä ei ollut pussia, jossa sievät piikivet olivat.\nTarkastettuaan huolellisesti teltan läpikotaisin hän ei keksinyt mitään\nmuuta merkille pantavaa, ei ainakaan mitään, mikä olisi ilmaissut\njalokivien paikan. Mutta sillä puolella, missä huovat ja vaatteet\nolivat, näki apinamies teltan seinän olevan alapuolelta irti, ja pian\nhän sai selville, että belgialainen oli äskettäin tätä tietä poistunut\nteltasta.\n\nTarzan lähti pian samaa tietä, jota pitkin hänen saaliinsa oli paennut.\nJälki kulki aina varjossa ja kylän majojen ja telttojen taitse --\nTarzanille kävi selväksi, että belgialainen oli lähtenyt matkalleen\nyksin ja jalan. Hän oli ilmeisesti pelännyt kylän asukkaita; ainakin\noli hänen tekonsa ollut sellainen, ettei hän ollut uskaltanut antautua\nilmitulon vaaraan.\n\nErään alkuasukasmajan takana jälki vei pieneen aukkoon, joka oli äsken\ntehty pensasseinään, ja hävisi sitten mustaan majaan. Tarzan seurasi\njälkeä pelottomasti. Hän ryömi käsin ja jaloin pienestä aukeamasta.\nMajassa tuli hänen sieraimiinsa monenlaisia hajuja, mutta niiden\njoukossa oli eräs, joka puoleksi herätti uinuvan muiston menneiltä\najoilta -- se oli naisen heikko ja hieno haju. Saadessaan hajun\nsieraimiinsa tunsi apinamies rinnassaan omituista levottomuutta -- sen\nherätti vastustamaton voima, johon hän oli tutustunut uudelleen --\nvaisto, joka vetää miestä puolisonsa luo.\n\nSamassa majassa tuntui myöskin heikko belgialaisen haju, ja kun nämä\nmolemmat tunkeutuivat apinamiehen sieraimiin sekoittuen toisiinsa,\nheräsi mustasukkaisuuden raivo hänessä pelottavana, vaikka hänen\nmuistinsa kuvastimessa ei ollut mitään kuvaa naisesta, johon hänen\nhalunsa oli kiintynyt.\n\nSamoinkuin hänen tutkimansa teltta oli majakin tyhjä, ja kun hän oli\nvarmistunut siitä, että hänen varastettu pussinsa ei ollut sinne\nkätkettynä, lähti hän takaseinän aukosta kuten oli tullutkin.\n\nSitten hän etsi taas belgialaisen ladun, seuraten sitä aukeaman poikki\nja paalutuksen yli ulkopuolella olevaan mustaan viidakkoon.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nWerperin pako\n\n\nKyhättyään valenukkujan vuoteeseensa ja hiivittyään kylän pimeyteen\nteltan takaseinän kautta Werper oli mennyt suoraa päätä siihen majaan,\njossa Jane Claytonia pidettiin vankina.\n\nOven edessä oli musta vartija kyyryssä. Werper lähestyi häntä\nrohkeasti, puhui jonkin sanan hänen korvaansa, antoi hänelle\ntupakkakäärön ja meni majaan. Musta irvisti ja vilkutti silmäänsä, kun\neurooppalainen katosi pimeään huoneeseen.\n\nKoska belgialainen oli Ahmet Zekin tärkeimpiä avustajia, sai hän\nluonnollisesti mennä minne tahtoi kylässä ja ulkopuolella, eikä musta\nvahti siis ollut kysynyt hänen oikeuttaan tunkeutua majaan, jossa\nvalkoinen nainen oli vankina.\n\nPäästyään sisään Werper kuiskasi matalalla äänellä ranskaksi: \"Lady\nGreystoke! Minä tässä olen, Frecoult. Missä te olette?\" Mutta vastausta\nei kuulunut. Mies tunnusteli nopeasti teltan sisustaa, haparoiden\nkäsillään umpimähkään pimeydessä. Sisällä ei ollut ketään.\n\nWerperin ällistys oli kuvaamaton. Hän oli vähällä astua ulos kysyäkseen\nasiaa vahdilta, kun hänen silmänsä, totuttuaan pimeyteen, huomasivat\nvaaleamman paikan majan takaseinässä likellä maata. Lähempi tarkastelu\nilmaisi, että siinä oli seinään tehty aukko. Se oli kylliksi iso, jotta\nsiitä saattoi mahtua ruumis, ja arvaten, että lady Greystoke oli mennyt\naukosta koettaen päästä kylästä pakoon, Werper käytti itsekin\nviivyttelemättä hyväkseen samaa kulkutietä. Hän ei tuhlannut aikaa Jane\nClaytonin hyödyttömään etsimiseen kylästä.\n\nHänen oma henkensä riippui siitä, kykenikö hän välttämään Ahmet Zekiä\nja pääsemään tämän ulottuvilta, ennenkuin hänen pakonsa keksittäisiin.\nHänen alkuperäisen suunnitelmansa mukaan olisi lady Greystoken\nkarkaamisen auttaminen kahdestakin perin hyvästä ja riittävästä syystä\nsaattanut hänet itsensä edullisempaan valoon.\n\nEnsiksikin hän saavuttaisi englantilaisten kiitollisuuden pelastamalla\nryöstetyn naisen ja olisi siten vähemmässä vaarassa joutua\nluovutettavaksi omille kansalaisilleen, jos hänet tunnettaisiin ja\nhäntä syytettäisiin päällikkönsä murhaamisesta. Toinen syy perustui\nsiihen tosiasiaan, että vain yksi pakosuunta oli turvallisesti avoinna\nhänelle. Hän ei voinut lähteä länteen päin, koska belgialaisten alueet\nolivat hänen ja Atlantin välissä. Etelä oli suljettu häneltä, koska hän\npelkäsi rosvoamaansa villiä apinamiestä. Pohjoisessa olivat Ahmet\nZekin ystävät ja liittolaiset. Vain idässä päin, brittiläisessä\nItä-Afrikassa, tarjoutui jommoinenkin varmuus vapauden saavuttamisesta.\n\nKun hänen seurassaan oli ylhäisniminen englannitar, jonka hän oli\npelastanut kauheasta kohtalosta ja joka takaisi, että hän oli\nranskalainen, nimeltä Frecoult, saattoi hän mielestään odottaa, ja\nsyystä kylläkin, englantilaisten tehokasta apua siitä hetkestä lähtien,\njolloin hän tulisi kosketuksiin heidän ensimmäisen etuvartionsa kanssa.\n\nMutta vaikka hän nytkin, lady Greystoken kadottua, yhä toivoi idässä\npelastusta, olivat hänen mahdollisuutensa pienentyneet, ja muuan\nsivutarkoitus oli täydelleen mennyt myttyyn. Siitä hetkestä lähtien,\njolloin hän oli nähnyt Jane Claytonin, oli hän rinnassaan vaalinut\nsalaista intohimoa englantilaisen loordin kaunista amerikkalaista\nvaimoa kohtaan, ja kun Ahmet Zek, löytämällä jalokivet, oli pakottanut\nhänet karkaamaan, oli hän suunnitelmissaan uneksinut saavansa\ntulevaisuudessa lady Greystoken uskomaan miehensä kuolleen ja\nsuostuttavansa hänet omakseen, vetoamalla hänen kiitollisuuteensa.\n\nSiinä osassa kylää, joka oli kauimpana portista, huomasi Werper kaksi\ntai kolme pitkää salkoa, jotka oli otettu läheisestä pinosta -- pino\noli varattu majojen rakentamista varten -- ja pantu nojalle paalutuksen\naitaa vasten, niin että niistä sukeutui vaivaloinen, mutta kuitenkin\nkäyttökelpoinen pakotie.\n\nHän päätteli aivan oikein, että lady Greystoke oli keksinyt tämän\nkeinon kiivetä aidan yli, eikä hän itse hukannut hetkeäkään\nseuratessaan jäljessä. Päästyään viidakkoon hän suuntasi kulkunsa\nsuoraan itään päin.\n\nMuutamia kilometrejä hänestä etelään Jane Clayton makasi läähättäen\npuun oksilla, jonne oli paennut saalista haeskelevaa nälkäistä\nnaarasleijonaa.\n\nHänen pakonsa kylästä oli ollut paljon helpompi kuin hän oli\nodottanutkaan. Veitsen, jota hän oli käyttänyt, raivatakseen itselleen\nmajan pensasseinän kautta tien vapauteen, hän oli löytänyt vankilansa\nseinään pistettynä -- epäilemättä se oli jäänyt sattumalta, kun joku\naikaisempi asukas oli poistunut majasta muille maille. Oli kulunut vain\nmuutamia hetkiä, kun hän oli hiipinyt tiehensä kylän taitse, pysyen\naina tiheimmässä varjossa. Se onnellinen seikka, että hän oli huomannut\nmajasalkojen olevan niin lähellä paalutusta, oli osoittanut hänelle,\nkuinka voi päästä korkean seinän yli.\n\nHän oli matkannut tunnin ajan vanhaa riistatietä pitkin etelää kohti,\nkun hänen harjaantunut kuulonsa erotti takaapäin vaanivan pedon varovaa\ntassuttamista. Lähin puu tarjosi hänelle heti turvapaikan, sillä hän\noli liiaksi hyvin perillä viidakon tavoista pannakseen turvallisuuttaan\nhetkeksikään alttiiksi sen jälkeen kun oli huomannut olevansa\ntakaa-ajettu.\n\nWerperillä oli parempi onni, ja hän vaelsi hitaasti eteenpäin\naamunkoittoon asti, jolloin kauhukseen huomasi ratsastavan arabialaisen\njäljessään. Mies oli muuan Ahmet Zekin käskyläisiä; näitä oli nimittäin\npaljon hajaantuneina kaikkiin suuntiin pitkin metsää, ja he etsivät\nkarannutta belgialaista.\n\nJane Claytonin pakoa ei ollut vielä huomattu, kun Ahmet Zek ja hänen\ntiedustelijansa lähtivät tavoittamaan Werperiä. Ainoa mies, joka oli\nnähnyt belgialaisen sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt teltastaan, oli\nmusta vartija lady Greystoken vankikopin ovella, mutta hän ei puhunut\nmitään, kun oli tavannut sen miehen kuolleena, joka oli tullut hänen\nsijaansa, -- vahdin, jonka Mugambi oli surmannut.\n\nLahjusten ottaja päätteli luonnollisesti, että Werper oli tappanut\nhänen toverinsa, eikä uskaltanut Ahmet Zekin vihaa peläten ilmaista\npäästäneensä belgialaisen majaan. Näin ollen, koska sattuman sallimasta\njuuri hän oli löytänyt vartijan ruumiin sen jälkeen kun Ahmet Zek oli\nnostanut hälytyksen päästyään selville Werperin petoksesta, oli viekas\nneekeri laahannut kuolleen miehen ruumiin läheiseen telttaan ja\nasettunut itse taas paikalleen majan oven eteen, jossa luuli naisen yhä\nolevan.\n\nHuomattuaan arabialaisen likellä takanaan belgialainen kätkeytyi\nlehväisen pensaan suojaan. Tässä kohdassa polku meni melkoisen matkan\nsuoraan eteenpäin, ja takaa-ajajan valkeaviittainen hahmo ratsasti\npitkin varjokasta metsän kujannetta ylikaartuvien puunoksien alla.\n\nHän tuli yhä lähemmäksi. Werper kyyristyi likemmäksi maata,\npiilopaikkansa lehvien taakse. Muuan viiniköynnös liikahti tien\ntoisella puolen. Werperin silmät kohdistuivat heti siihen. Tuuli ei\nliikutellut lehtiä viidakon syvyyksissä. Taas viiniköynnös liikahti.\nBelgialaisen mielessä oli vain jonkun synkän ja pahaa tarkoittavan\nvoiman läsnäolo syynä tähän ilmiöön.\n\nMiehen silmät suuntautuivat kiinteinä lehväverhoon polun toisella\npuolen. Vähitellen lehvistä erottautui joku hahmo -- keltaisenruskea\nhahmo, kolkko ja kauhistava, jonka kellanvihreät silmät pelottavina\ntuijottivat kapean polun poikki suoraan hänen silmiinsä.\n\nWerper olisi kiljahtanut kauhusta, mutta polkua pitkin tuli toinen\nkuoleman ja yhtä hirvittävän kuoleman sanansaattaja, yhtä varmana. Hän\npysyi hiljaa, ollen melkein pelon kangistama. Arabialainen lähestyi.\nPolun toisella puolen leijona kyyristyi hyppyyn, kun sen huomio kiintyi\näkkiä ratsumieheen.\n\nBelgialainen näki mahtavan pään kääntyvän rosvoa kohti, ja hänen\nsydämensä miltei lakkasi sykkimästä, kun hän odotti tämän keskeytyksen\nseurausta. Hevonen lähestyi kävellen. Pelästyisikö vauhko eläin\nlihansyöjän hajua ja syöksyisi pois, jättäen Werperin edelleenkin\neläinten kuninkaan armoille?\n\nMutta hevonen ei näyttänyt huomaavan suuren kissaeläimen läsnäoloa. Se\ntuli eteenpäin kaula kaaressa ja pureskellen kuolaimia hampaillaan.\nBelgialainen käänsi silmänsä leijonaa kohti. Pedon koko tarkkaavaisuus\nnäytti nyt kohdistuneen ratsastajaan. Ratsu oli leijonan kohdalla, eikä\npeto vieläkään hypännyt. Odottiko se ehkä vain heidän ohimenoaan?\nWerperiä värisytti, ja hän kohottautui puoliksi. Samassa hetkessä\nleijona loikkasi piilopaikastaan suoraan ratsastajan kimppuun. Hevonen\npäästi kimeän hirnahduksen kauhusta ja syöksähti sivulle melkein\nbelgialaisen päälle. Leijona veti avuttoman arabialaisen satulastaan,\nhevonen hypähti taas tielle ja pakeni länttä kohti.\n\nMutta se ei paennut yksin. Kun pelästynyt eläin oli painautunut\nWerperiä kohti, oli tämä pian huomannut tyhjentyneen satulan ja sen\ntarjoaman tilaisuuden. Leijona oli tuskin raastanut arabialaisen\ntoiselta puolen alas, kun belgialainen tarttui satulan nuppiin ja\nhevosen harjaan ja hyppäsi eläimen selkään toiselta puolen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin muuan alaston jättiläinen, joka heilautti\nitseään nopeasti pitkin puiden alempia oksia, pysähtyi ja nuuski\naamuilmaa pää koholla ja sieraimet laajentuneina. Hän tunsi veren hajun\nvoimakkaana, ja siihen sekottui Numa-leijonan haju. Jättiläinen\nkallisti päänsä toiselle puolelle ja kuunteli.\n\nLyhyen matkan päässä tietä pitkin kuului selviä ääniä, jotka osoittivat\nleijonan syövän ahnaasti. Sieltä saattoi erottaa luiden murtumista,\nisojen lihapalojen hotkimista ja tyytyväistä murinaa, mitkä\nkaikki todistivat, että eläinten kuningas oli jossakin likellä\naterioimispuuhissa.\n\nTarzan lähestyi paikkaa pysyen yhä puiden oksilla. Hän ei yrittänytkään\nsalata lähestymistään, ja pian hän totesi, että Numa oli havainnut\nhänet, sillä tiheiköstä tien vierestä kuului pahaenteinen, muriseva\nvaroitusääni.\n\nPysähtyen matalalle oksalle juuri leijonan yläpuolelle Tarzan\nkatseli kauheata näyttämöä. Voiko tuo tuntematon hahmo olla hänen\ntakaa-ajamansa mies? Apinamies oli mietteissään. Hän oli silloin\ntällöin laskeutunut polulle ja saanut hajuaistinsa avulla selville,\nettä belgialainen oli edennyt tätä riistapolkua pitkin itää kohti.\n\nNyt hän meni juhla-ateriaa pitävän leijonan toiselle puolelle,\nlaskeutui taas alas ja haisteli maata. Hänen takaa-ajamastaan miehestä\nei ollut pienintäkään jälkeä. Tarzan palasi puun luo. Hän tutki terävin\nsilmin maata raadellun ruumiin ympärillä, etsiäkseen merkkiä\nkadonneesta piikivipussista, mutta ei nähnyt mitään.\n\nHän ärjyi Numalle ja koetti ajaa valtavaa petoa pois, mutta sai\nainoastaan vihaista murinaa palkakseen. Hän taittoi pieniä varpuja\nläheisestä oksasta ja viskasi niitä vanhaa vihollistaan vasten. Numa\nkatsahti häneen torahampaat paljaina ja irvisti pelottavasti, mutta ei\nnoussut saaliinsa äärestä.\n\nSilloin Tarzan otti esille jousensa ja vetäen jännettä kauas taaksepäin\nampui vasamansa sitkeäpuisen, vain hänen käsissään taipuvan kaaren\nkaikella voimalla. Kun nuoli upposi syvälle Numan kylkeen, syöksyi\neläin pystyyn, päästäen raivon ja tuskan kiljunnan. Se hypähteli\nturhaan tavoittamaan irvistelevää apinamiestä, raastoi nuolen\nesiinpistävää päätä ja loikaten sitten taas polulle asteli edestakaisin\nkiduttajansa alla. Tarzan ampui jälleen nopeasti vasaman. Tällä kertaa\ntunkeutui huolellisesti tähdätty nuoli leijonan selkärankaan. Peto\npysähtyi paikalleen ja lysähti halvauksen kohtaamana avuttomasti\nmaahan.\n\nTarzan laskeutui polulle, juoksi nopeasti pedon sivulle ja iski\nkeihäänsä syvälle villiin sydämeen. Irrotettuaan sitten nuolensa pedon\nruumiista hän käänsi huomionsa eläimen saaliin raadeltuihin jäännöksiin\nläheisessä tiheikössä.\n\nKasvot olivat kokonaan poissa. Arabialainen puku ei herättänyt mitään\nepäilyksiä kuolleen oikeasta syntyperästä, koska hän oli seurannut\nmiestä arabialaisten leiriin ja sieltä pois, ja siellä hän oli voinut\nhelposti hankkia pukineensa. Tarzan oli niin varma siitä, että hänellä\noli etsimänsä rosvon ruumis edessään, ettei hän yrittänytkään varmentaa\njohtopäätöstensä todenmukaisuutta tarkkaamalla niitä monenlaisia\nhajuja, jotka nousivat valtavasta lihansyöjästä ja uhrin tuoreesta\nverestä.\n\nHän tyytyi etsimään huolellisesti pussia, mutta ruumiissa tai sen\nlähistöllä ei ollut merkkiäkään siitä tai sen sisällyksestä. Apinamies\noli tyytymätön -- ehkä ei niin paljon värikkäiden piikivien\nkadottamisesta kuin Numan takia, joka oli riistänyt häneltä kostamisen\nnautinnon.\n\nAprikoiden, kuinka aarteen oli käynyt, apinamies kääntyi hitaasti\ntakaisin tielle, mennen samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Hän\nmietti mielessään suunnitelmaa lähteä pimeyden jälleen tultua\narabialaisten leiriin vielä tutkimaan. Hän nousi puihin ja kulki\nsuoraan etelää kohti, etsien saalista, sammuttaakseen nälkänsä ennen\npuoltapäivää ja asettuakseen sitten iltapäiväksi makuulle johonkin\npaikkaan kauas leiristä, missä voisi ilmitulemisen pelotta nukkua,\nkunnes tulisi aika suunnitelman toteuttamiseen.\n\nHän oli tuskin lähtenyt polulta, kun kookas musta soturi, joka\nitsepintaisesti samosi eteenpäin, kiiruhti polkua pitkin itään päin. Se\noli Mugambi, joka etsi emäntäänsä. Hän jatkoi matkaansa tietä myöten,\npysähtyen tutkimaan kuolleen leijonan ruumista. Hänen kasvoilleen tuli\nhämmästyksen ilme, kun hän kumartui tarkastamaan haavoja, jotka olivat\nsyynä viidakon herran kuolemaan. Tarzan oli ottanut nuolensa pois,\nmutta Mugambille oli kuoleman syy yhtä selvä kuin jos vasamat ja keihäs\nolisivat yhä pistäneet esiin raadosta.\n\nMusta katseli salavihkaa ympärilleen. Ruumis oli vielä lämmin, ja tästä\nseikasta hän päätteli, että tappaja oli lähettyvillä, vaikka ei\nnäkynytkään merkkiä elävästä ihmisestä. Mugambi pudisti päätään ja\nlähti taas liikkeelle, ollen kuitenkin kaksin verroin varovainen.\n\nHän matkasi koko päivän pysähtyen silloin tällöin huutamaan yhden\nainoan sanan: \"Lady\", toivoen, että hänen emäntänsä lopultakin kuulisi\nja vastaisi. Mutta hänen uskollinen uhrautuvaisuutensa saattoi hänet\nvihdoin onnettomuuteen.\n\nAbdul Murak, jolla oli johdossaan osasto abessinialaisia sotilaita, oli\nkoillisessa päin usean kuukauden etsinyt uutterasti arabialaista rosvoa\nAhmet Zekiä, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli loukannut Abdul\nMurakin keisarin majesteettia, kuljettamalla orjia ryöstämään joukon\nMenelikin alueen rajojen sisäpuolelle.\n\nJa nyt tapahtui, että Abdul Murak oli juuri tänä päivänä pysähtynyt\npuolenpäivän aikaan hieman lepäämään saman polun varrelle, jota pitkin\nWerper ja Mugambi samosivat itää kohti.\n\nVähän sen jälkeen kun sotilaat olivat laskeutuneet hevosiltaan, ohjasi\nbelgialainen heidän läsnäolostaan tietämättä väsyneen ratsunsa melkein\nheidän keskelleen, ennenkuin huomasi heidät. Hänet ympäröitiin heti, ja\nhänelle sateli kysymyksiä, kun hänet vedettiin hevosen selästä ja\nvietiin päällikön luo.\n\nKääntyen taas eurooppalaiseksi Werper kertoi Abdul Murakille, että hän\noli ranskalainen, joka metsästeli Afrikassa, ja että muukalaiset olivat\nkäyneet hänen kimppuunsa, hänen safarinsa oli tapettu tai hajoitettu,\nja hän itse oli päässyt pakoon vain ihmeen avulla.\n\nEräästä abessinialaisen satunnaisesta huomautuksesta Werper sai\nselville retken tarkoituksen, ja kun hän huomasi, että nämä miehet\nolivat Ahmet Zekin vihollisia, rohkaisi hän itsensä ja pani kurjan\ntilansa heti arabialaisten syyksi.\n\nMutta ettei hän joutuisi uudelleen rosvon käsiin, kehotti hän Abdul\nMurakia lopettamaan takaa-ajonsa ja vakuutti abessinialaiselle, että\nAhmet Zekillä oli johdossaan suuri ja vaarallinen joukko, ja myöskin,\nettä hän marssi nopeasti etelää kohti.\n\nOllen varma siitä, että menisi pitkä aika rosvon saavuttamiseen ja että\nepätasaiset voimasuhteet saattoivat taistelun päätöksen erittäin\narveluttavaksi, Murak luopui mielellään suunnitelmastaan ja antoi\njoukolleen tarpeelliset määräykset leirin pystyttämiseksi siihen, missä\nolivat; seuraavana aamuna he lähtisivät marssimaan takaisin Abessiniaa\nkohti.\n\nMyöhään iltapuolella leirilläolijain huomio kiintyi länttä kohti, josta\nkaikuisa ääni kuului huutavan kerran toisensa jälkeen yhtä ainoata\nsanaa: \"Lady! Lady! Lady!\"\n\nNoudattaen vaistonsa mukaisesti varovaisuutta joukko abessinialaisia\neteni salavihkaa Abdul Murakin johdolla viidakon läpi sitä paikkaa\nkohti, jossa huutaja oli.\n\nPuoli tuntia myöhemmin he palasivat raahaten Mugambia mukanaan.\nEnsimmäinen henkilö, johon isokokoisen mustan silmät sattuivat, kun\nhänet töykittiin abessinialaisten päällikön luo, oli ranskalainen Jules\nFrecoult, joka oli ollut hänen isäntänsä vieraana ja jonka hän viimeksi\noli nähnyt menevän Ahmet Zekin kylään sellaisissa olosuhteissa, että\noli syytä uskoa hänen olevan rosvojen tuttavan ja ystävän.\n\nMugambi käsitti, että hänen isäntäänsä ja isäntänsä taloa kohdanneet\nonnettomuudet ja ranskalainen olivat pahaenteisesti yhteydessä\ntoistensa kanssa, ja se esti häntä ilmaisemasta itseään Werperille,\njoka ei häntä enää nähtävästi muistanutkaan.\n\nVakuuttaen olevansa vain vaaraton soturi eräästä etelämpänä olevasta\nheimosta Mugambi pyysi, että hänen sallittaisiin mennä tiehensä, mutta\nAbdul Murak, joka ihaili soturin loistavaa ruumiinrakennetta, päätti\nviedä hänet Addis Abebaan ja tarjota häntä Menelikille. Muutamia hetkiä\nmyöhemmin Mugambi ja Werper vietiin vartioituina pois, ja silloin\nbelgialainen sai huomata olevansa pikemmin vanki kuin arvossa pidetty\nvieras. Hän kiisteli turhaan sellaista kohtelua vastaan, ja lopulta\nmuuan roteva sotilas iski häntä suulle ja uhkasi ampua hänet, jollei\nhän pitäisi pienempää ääntä.\n\nMugambi ei ottanut asiaa niin raskaalta kannalta, sillä hän ei\nollenkaan epäillyt, että hän matkan aikana helposti voisi pettää\nvartijansa valppauden ja päästä karkuun. Kun tämä ajatus oli aina\netualalla hänen mielessään, tekeytyi hän abessinialaisten ystäväksi,\nkyseli paljon heidän keisaristaan ja maastaan ja osoitti yhä\nkiihkeämpää halua päästä perille, voidakseen nauttia kaikista niistä\neduista, joita he vakuuttivat olevan Addis Abeban kaupungissa. Sillä\ntavoin hän haihdutti heidän epäluulonsa, niin että heidän valppautensa\npäivä päivältä laimeni.\n\nKäyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että häntä ja Werperiä pidettiin aina\nyhdessä, hän koetti saada selville, mitä toinen tiesi Tarzanin\nolopaikasta tai huvilaa vastaan tehdyn rosvoretken alkuunpanijasta ja\nlady Greystoken kohtalosta. Mutta kun hänen oli pakko tyytyä\nkeskustelun satunnaisiin käänteisiin näiden tietojen saamiseksi ja kun\nWerper yhtä huolellisesti tahtoi maailmalta salata osuutensa entisen\nisäntänsä kodin ja onnen hävittämiseen, ei Mugambi saanut selville\nmitään -- ainakaan tällä tavalla.\n\nMutta tuli aika, jolloin hän sattumalta sai tietää hyvin hämmästyttävän\nseikan.\n\nJoukko oli erään helteisen päivän iltapuolella aikaisin leiriytynyt\nkirkkaan ja kauniin virran rantamalle. Joen pohja oli hiekkainen, eikä\nollut merkkiäkään krokotiileista, jotka muutamissa mustien maanosan\nseuduissa ovat vaarana, kun yhteisesti mennään uimaan. Näin ollen\nabessinialaiset ottivat tilaisuudesta vaarin suorittaakseen kauan\nlykätyn ja kipeästi tarvitun pesun.\n\nKun Werper, jolle samoin kuin Mugambillekin oli annettu lupa mennä\nveteen, riisui vaatteensa, huomasi musta, kuinka huolellisesti\nbelgialainen irrotti jotakin vyötäisiltään ja otti paitansa mukana\npois, aina pitäen tätä vaatekappaletta epäilyttävän huolensa esinettä\nverhoamassa.\n\nJuuri tämä huolellisuus kiinnitti mustan huomion esineeseen ja herätti\nluonnollista uteliaisuutta hänen mielessään. Näin ollen, kun\nbelgialainen liiallisesta varovaisuudesta hermostuneena liikutteli\nkätkettyä esinettä kömpelösti ja päästi sen kädestään, näki Mugambi,\nettä se putosi maahan ja osa sen sisällyksestä valui nurmikolle.\n\nMugambi oli aikaisemmin ollut isäntänsä kanssa Lontoossa. Hän ei ollut\nsellainen yksinkertainen villi kuin asusta päättäen näytti. Hän oli\nollut tekemisissä maailman suurimman kaupungin kirjavien ihmisjoukkojen\nkanssa, käynyt museoissa ja tarkastellut kauppojen ikkunoita, ja\nlisäksi hän oli teräväpäinen ja älykäs mies.\n\nSamalla hetkellä kun Oparin jalokivet kimaltelevina vierivät hänen\nhämmästyneiden silmiensä eteen, ymmärsi hän mitä ne olivat. Mutta hän\nhuomasi myös jotakin muuta, mikä kiinnitti paljon enemmän hänen\nmieltään kuin kivien arvo. Hän oli tuhansia kertoja nähnyt nahkapussin,\njoka riippui hänen isäntänsä kupeella, kun Apinain Tarzan oli halunnut\nkisailu- ja seikkailuhengen valtaamana palata muutamaksi tunniksi\npoikuutensa alkeellisiin tapoihin ja oloihin ja alastomien soturiensa\nympäröimänä ajaa takaa leijonaa ja pantteria, puhvelia ja norsua sillä\ntavalla, josta hän eniten piti.\n\nWerper näki, että Mugambi oli huomannut pussin ja kivet. Hän kokosi\nkiireesti kallisarvoiset esineet ja pani ne takaisin pussiin. Sillä\nvälin Mugambi maleksi välinpitämätön ilme kasvoillaan alas joelle\nkylpemään.\n\nSeuraavana aamuna Abdul Murak oli raivoissaan, huomattuaan, että hänen\nkookas musta vankinsa oli yön aikana karannut. Werper oli omasta syystä\nkauhuissaan, kunnes hänen vapisevat sormensa tunsivat, että pussi\nteräväsärmäisine pikkukivineen yhä oli paikallaan hänen paitansa alla.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nTarzan johtaa taas manganeja\n\n\nAhmet Zek oli kahden seuralaisensa kanssa tehnyt laajan kaarroksen\netelään, sulkeakseen pakotien karanneelta apuriltaan Werperiltä. Toiset\nolivat hajaantuneet eri suuntiin, muodostaen siten yön aikana avaran\nkehän, ja nyt he suuntasivat kaikki kulkunsa keskustaa kohti.\n\nAhmet ja hänen kaksi miestään pysähtyivät hieman levähtämään juuri\nennen puoltapäivää. He kyyristyivät puiden alle erään aukeaman\neteläreunaan. Rosvopäällikkö oli huonolla tuulella. Sekin oli jo paha,\nettä uskoton oli puijannut häntä, mutta kun hän samalla oli menettänyt\njalokivet, joihin hänen ahne sydämensä oli kiintynyt, oli se jo ihan\nliikaa -- varmaan Allah oli palvelijalleen vihainen.\n\nNo, hänellä oli vielä nainen hallussaan. Tästä hän saisi pohjoisessa\nhyvän hinnan ja sitten hänellä oli tiedossaan maahan haudattu aarre\nenglantilaisen talon raunioiden vieressä.\n\nViidakosta aukeaman vastakkaiselta puolelta kuului jotakin ääntä, ja se\nsai Ahmet Zekin heti valppaaksi ja tarkkaavaiseksi. Hän tarttui\npyssyynsä, ollen valmis käyttämään sitä viipymättä, ja viittasi\ntovereitaan olemaan hiljaa ja piiloutumaan. Ryömien pensaiden taakse\nnuo kolme miestä odottivat, silmät kiintyneinä aukeaman toiseen päähän.\n\nPian tuli lehväverhoon aukko, ja siihen ilmestyi pelokkaasti\nympärilleen katselevan naisen kasvot. Hetkeä myöhemmin hän astui\naukeamalle arabialaisten näkyviin, ollen ilmeisesti varma, ettei mikään\nvälitön vaara väijynyt häntä.\n\nAhmet Zek pidätti henkeään ja tukahdutti epäuskoisuuden huudahduksen ja\nkirosanan. Nainen oli hänen vankinsa, jonka hän oli luullut olevan\nturvallisesti vartioituna leirissä!\n\nNainen oli ilmeisesti yksin, mutta Ahmet Zek odotti asian\nvarmistumista, ottaakseen hänet sitten kiinni. Jane Clayton lähti\nhitaasti liikkeelle aukeaman poikki. Kahdesti sen jälkeen, kun hän oli\nkarannut rosvojen kylästä, oli hän töintuskin välttänyt petojen\nhampaat, ja kerran hän oli miltei osunut takaa-ajajien tielle. Vaikka\nhän oli melkein epätoivoissaan pelastuksen saavuttamisesta, päätti hän\nkuitenkin jatkaa ottelua, kunnes kuolema tai voitto lopettaisi hänen\nponnistuksensa.\n\nKun arabialaiset tarkkasivat häntä turvallisesta kätköpaikastaan ja\nAhmet Zek tyytyväisenä totesi, että uhri käveli suoraan hänen\nkynsiinsä, katseli toinen silmäpari koko näyttämöä läheisen puun\nlehvistöstä.\n\nSilmät olivat hämmästyneet ja vaivaantuneet, kaikesta harmaasta ja\nvillistä välkkeestä huolimatta, sillä niiden omistaja otteli vaikeasti\nmääriteltävän ajatuksen kanssa: hänen alitseen kävelevän naisen kasvot\nja vartalo tuntuivat hänestä tutuilta.\n\nÄkillinen räiskinä pensaissa sillä kohdalla, josta Jane Clayton oli\nilmestynyt aukeamalle, sai nuoren naisen äkkiä pysähtymään ja kiinnitti\narabialaisten ja puussaolijan huomion samaan kohtaan.\n\nNainen käännähti ympäri nähdäkseen, mikä uusi vaara uhkasi häntä takaa,\nja silloin vaappui suuri ihmisapina näkyviin, jäljessään toisia, mutta\nlady Greystoke ei jäänyt odottamaan saadakseen tietää, kuinka monta\nnoita hirveitä olentoja oli niin likellä.\n\nTukahduttaen huudahduksensa hän syöksyi vastapäistä viidakkoa kohti, ja\nhänen saapuessaan sen pensaisiin nousivat Ahmet Zek ja kaksi hänen\napuriaan ja tarttuivat häneen. Samassa hetkessä pudottautui alaston\nruskea jättiläinen puun oksilta aukeaman oikealla puolella.\n\nKääntyen hämmästyneitä apinoita kohti hän päästi tulvan matalia\nkurkkuääniä ja odottamatta sanojensa vaikutusta heihin kääntyi ympäri\nja hyökkäsi arabialaisia vastaan.\n\nAhmet Zek raastoi paraillaan Jane Claytonia liekaan sidottua hevosta\nkohti. Hänen kaksi palvelijaansa irrotti nopeasti kaikkia kolmea\nratsua. Nainen, joka ponnisteli päästäkseen arabialaisesta irti,\nkääntyi ja näki apinamiehen juoksevan itseään kohti.\n\n\"John!\" huudahti hän. \"Jumalan kiitos, että tulit ajoissa.\"\n\nTarzanin takana tulivat suuret apinat, ihmetellen, mutta kuitenkin\ntotellen hänen käskyään. Arabialaiset näkivät, ettei heillä olisi aikaa\nnousta ratsaille ja päästä pakoon, ennenkuin eläimet ja mies olisivat\nheidän kimpussaan. Ahmet Zek tunsi miehen vanhaksi pelottavaksi\nviholliseksi, mutta näki myös, että olosuhteet antoivat hänelle\ntilaisuuden ikiajoiksi vapautua uhkaavasta apinamiehestä.\n\nKehottaen miehiään seuraamaan esimerkkiään hän kohotti pyssynsä ja\nlaukaisi sen hyökkäävää jättiläistä vastaan. Hänen seuralaisensa, jotka\ntoimivat yhtä nopeasti kuin hänkin, ampuivat melkein yhtaikaa, ja\nlaukausten kajahtaessa suistuivat Apinain Tarzan ja kaksi hänen\nkarvaista apulaistaan viidakon nurmelle.\n\nPyssynpamausten ääni sai muut apinat ihmetellen pysähtymään. Käyttäen\nhyväkseen heidän hetkellistä hämmennystään Ahmet Zek ja hänen apurinsa\nhyppäsivät hevostensa selkään ja laukkasivat pois, vieden toivottoman\nja tuskan murtaman naisen mukanaan.\n\nHe ratsastivat takaisin kylään, ja lady Greystoke oli taas vankina\nlikaisessa pienessä majassa, josta oli luullut ainiaaksi päässeensä.\nMutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vahvemmin vartioitu, vaan\nlisäksi myös sidottu.\n\nEtsijät, jotka olivat Ahmet Zekin kanssa lähteneet belgialaisen\njäljille, palasivat tyhjin käsin joko yksitellen tai kaksittain. Kun he\ntoivat tietonsa, yltyi rosvopäällikön raivo ja suuttumus, kunnes hän\noli sellaisessa villin vihan huumassa, ettei kukaan uskaltanut häntä\nlähestyä. Uhkaillen ja kiroillen Ahmet Zek asteli edestakaisin\nsilkkitelttansa lattialla, mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut häntä\nollenkaan -- Werper oli poissa ja hänen mukanaan kokonainen omaisuus\nkimaltelevia jalokiviä, jotka olivat herättäneet hänen päällikkönsä\nsaaliinhimoa ja tuottaneet luutnantille kuolemantuomion.\n\nArabialaisten paetessa olivat suuret apinat kääntäneet huomionsa\nkaatuneihin tovereihinsa. Toinen oli kuollut, mutta toinen ja suuri\nvalkoinen apina hengittivät yhä. Karvaiset hirviöt kokoontuivat näiden\nkahden ympärille muristen ja jupisten omalla tavallaan.\n\nTarzan tuli ensiksi tajuihinsa. Nousten istumaan hän katseli\nympärilleen. Hänen olkapäässään olevasta haavasta vuoti verta.\nLaukauksen voimakkuus oli paiskannut hänet maahan ja tehnyt hänet\ntiedottomaksi, mutta hän ei ollut suinkaan kuollut. Nousten hitaasti\npystyyn hän suuntasi silmänsä siihen paikkaan, missä oli viimeksi\nnähnyt naaraan, joka oli nostattanut hänen villissä rinnassaan niin\nomituisia tunteita.\n\n\"Missä on naaras?\" hän kysyi.\n\n\"Tarmanganit veivät hänet pois\", vastasi toinen apinoista. \"Kuka sinä\nolet, joka puhut manganien kieltä?\"\n\n\"Olen Tarzan\", vastasi apinamies, \"mahtava metsästäjä, suurin\ntaistelijoista. Kun minä karjun, on viidakko vaiti ja vapisee kauhusta.\nOlen Apinain Tarzan. Olen ollut poissa, mutta nyt olen tullut takaisin\nkansani luo.\"\n\n\"Niin\", aloitti muuan vanha apina, \"hän on Tarzan. Tunnen hänet. Hyvä,\nettä hän on tullut takaisin. Nyt me saamme paljon riistaa.\"\n\nMuut apinat tulivat likemmäs ja nuuskivat apinamiestä. Tarzan seisoi\nhyvin hiljaa, hampaat puoliksi näkyvissä, lihakset jännitettyinä ja\nvalmiina toimimaan. Mutta kukaan ei tahtonut evätä hänen oikeuttaan\nolla heidän kanssaan, ja heti kun tarkastus oli päättynyt apinoiden\ntyydytykseksi, he käänsivät taas huomionsa toiseen eloonjääneeseen.\n\nTämäkin oli vain lievästi haavoittunut; luoti, joka oli riipaissut\nhänen kalloansa, oli vain huumannut hänet, niin että hän tultuaan\ntuntoihinsa oli ilmeisesti yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin.\n\nApinat kertoivat Tarzanille olleensa matkalla itää kohti, kun naaraksen\nheikko jälki oli herättänyt heidän huomiotaan ja he olivat alkaneet\nhiipiä hänen perässään. Nyt he halusivat jatkaa keskeytynyttä\nmatkaansa, mutta Tarzan piti parempana, että he seuraisivat\narabialaisia ja koettaisivat heiltä riistää naaraksen. Melko pitkän\nväittelyn jälkeen päätettiin, että he ensin metsästelisivät idässä päin\nmuutamia päiviä ja sitten palaisivat etsimään arabialaisia. Kun aika ei\nmerkitse paljon apinoille, myöntyi Tarzan heidän vaatimuksiinsa, koska\nhän itsekin oli palannut sellaiseen henkiseen tilaan, joka vain vähän\nkohosi apinoiden tason yläpuolelle.\n\nToinen seikka, joka sai hänet lykkäämään arabialaisten takaa-ajon, oli\nhänen haavansa tuskallisuus. Parempi oli odottaa sen parantumista,\nennenkuin taas asettuisi tarmanganien pyssyjä vastaan.\n\nKun Jane Clayton työnnettiin vankilamajaansa ja hänen kätensä ja\njalkansa sidottiin lujasti, vaelteli hänen luonnollinen suojelijansa\nitää kohti parinkymmenen karvaisen hirviön seurassa, joiden hartioihin\nhän hieroi hartioitansa yhtä tuttavallisesti kuin muutamia kuukausia\naikaisemmin oli seurustellut moitteettomien, ylhäisten tovereitten\nkanssa.\n\nMutta koko ajan väikkyi hänen vahingoittuneiden aivojensa pohjukassa\ntuskallinen tietoisuus, ettei hänellä ollut mitään tekemistä nykyisessä\nolopaikassaan -- että hänen piti jostakin selittämättömästä syystä olla\nmuualla, toisenlaisissa oloissa. Hän tunsi myös pakottavaa tarvetta\nseurata arabialaisten jälkiä ja lähteä auttamaan naista, joka oli niin\nvoimakkaasti vedonnut hänen villeihin tunteisiinsa; tosin kyllä sana,\njoka itsestään tuli hänen mieleensä hänen ajatellessaan seikkailua, oli\npikemmin \"ryöstäminen\" kuin \"apuuntulo\".\n\nNaisella oli hänen ajatuksissaan sama asema kuin muillakin saman\nsukupuolen olennoilla viidakossa. Niinpä Tarzan oli päättänyt saada\nhänet puolisokseen. Kun hän oli tullut likemmäksi naista aukeamalla,\njossa arabialaiset olivat ottaneet hänet kiinni, oli hieno tuoksu, joka\nensi kerran oli nostattanut hänen halunsa naisen vankimajassa, tuntunut\nhetken ajan hänen sieraimissaan ja sanonut hänelle, että hän oli\nuudelleen löytänyt olennon, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea niin\näkillistä ja selittämätöntä intohimoa.\n\nJalokivipussi askarrutti myös jossakin määrin hänen ajatuksiaan, niin\nettä hänellä oli kaksinkertainen tarve palata rosvojen leiriin. Hän\nanastaisi sekä sievät piikivensä että naaraksen. Sitten hän palaisi\nsuurten apinoiden luo, mukanaan uusi puolisonsa ja lelunsa, ja veisi\nkarvaiset toverinsa kaukaiseen erämaahan pois ihmisasunnoilta ja eläisi\nomaa elämäänsä metsästellen ja taistellen alempiarvoisten olentojen\njoukossa sillä ainoalla tavalla, joka nyt muistuisi hänen mieleensä.\n\nHän puhui apinatovereilleen asiasta, koettaen saada heitä\nseuraamaan häntä, mutta kaikki kieltäytyivät, Taglatia ja Tshulkia\nlukuunottamatta. Jälkimmäinen oli nuori ja vahva; hänellä oli suurempi\näly kuin hänen toverillaan ja siksi myöskin paremmin kehittynyt\nmielikuvitus. Hänen mielestään tässä retkessä oli seikkailun tuntua, ja\nsentakia se houkutteli häntä suuresti. Taglatilla oli toinenkin\nkannustin -- salainen ja pahaa ennustava. Jos Apinain Tarzan olisi sen\ntiennyt, olisi hän mustasukkaisuuden raivosta käynyt toisen kurkkuun.\n\nTaglat ei ollut enää nuori, mutta vieläkin kauhistava peto,\nmahtavalihaksinen, julma ja suuremman kokemuksen perusteella myös\nviekas ja kavala. Lisäksi hän oli jättiläiskokoinen, ja juuri hänen\nsuuren ruhonsa paino usein auttoikin häntä voittamaan nuoremman\nvastustajan, joka oli ketterämpi.\n\nHän oli luonteeltaan äreä ja synkkä, ollen erikoisesti tunnettu tästä\nominaisuudestaan murjottavien tovereittensakin kesken, joille sellaiset\npiirteet ovat pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena. Ja vaikka Tarzan ei\naavistanutkaan asiaa, vihasi hän apinamiestä intohimoisen rajusti: hän\nkykeni salaamaan tunteensa vain sen vuoksi, että jalomman olennon\nvaltiashenki oli herättänyt hänessä jonkinlaista pelkoa, joka oli yhtä\nvoimakas kuin selittämätönkin hänelle.\n\nNämä kaksi siis tulivat Tarzanin tovereiksi hänen palatessaan Ahmet\nZekin kylään. Heidän lähtiessään soi muu heimo heille vain katseen\nhyvästiksi ja alkoi sitten taas vakavana etsiä ravintoa.\n\nTarzan huomasi olevan vaikeata pysyttää tovereittensa ajatuksia\nseikkailun tarkoituksessa, sillä apinan mieli ei jaksa kauan aikaa\nkeskittyä yhteen asiaan. Se, että lähtee pitkälle matkalle, jolla on\nmäärätty tarkoitus, ei merkitse ollenkaan sitä, että aina muistaisi\ntämän päämäärän ja pitäisi sitä alituisesti etualalla ajatuksissaan. On\nniin paljon sellaista, mikä matkalla johtaa huomion toisaalle.\n\nTshulk tahtoi alussa syöksyä nopeasti eteenpäin ikäänkuin rosvojen\nkylä olisi vain tunnin matkan päässä heistä, vaikka perilletulo\ntodellisuudessa olikin usean päivän asia. Mutta jonkun minuutin\nkuluttua sai muuan kaatunut puu hänen huomionsa puoleensa, koska sen\nalla saattoi olettaa paljon mehukasta ruokaa. Ja kun Tarzan, kaivaten\nhäntä, palasi etsimään, löysi hän Tshulkin kyyryllään mätänevän rungon\nvieressä. Sen alta hän kaivoi uutterasti toukkia ja kuoriaisia, jotka\novat melkoisena osana apinoiden ruokajärjestyksessä.\n\nJos Tarzan halusi välttää tappelua, ei hän voinut muuta kuin odottaa,\nkunnes Tshulk oli tyhjentänyt varaston, ja niin hän tekikin ja huomasi\nsitten, että Taglat oli poissa. Melko pitkän etsinnän jälkeen hän\ntapasi tämän kaverin tarkastelemassa, mitä kärsimyksiä on\nloukkaantuneella nakertajalla, jonka kimppuun hän oli käynyt. Hän\nistuskeli näennäisen välinpitämättömänä tuijottaen toiseen suuntaan\nsamalla kuin raajarikkoinen olento hitaasti ja vaivaloisesti ryömi\nhänestä poispäin. Ja silloin juuri kun hänen uhrinsa luuli varmasti\npäässeensä pakoon, ojensi hän jättiläiskämmenensä ja iski sen\npakolaiseen. Hän uudisti tämän tempun moniaita kertoja, kunnes leikkiin\nkyllästyneenä lopetti lelunsa kärsimykset syömällä sen suuhunsa.\n\nSellaiset epätoivoon saattavat viivytykset hidastuttivat Tarzanin\npaluumatkaa Ahmet Zekin kylää kohti. Mutta apinamies oli kärsivällinen,\nsillä hänen mielessään oli suunnitelma, joka teki Tshulkin ja Taglatin\nläsnäolon välttämättömäksi, kun hän saapuisi perille.\n\nEi ollut aina helppoa saada ihmisapinain huikentelevaa mieltä\njatkuvasti kiintymään esilläolevaan yritykseen. Tshulk oli vähällä\nväsyä yhtämittaiseen etenemiseen ja lepohetkien harvalukuisuuteen ja\nlyhyyteen. Hän olisi ilomielin heittänyt seikkailun etsimisen sikseen,\njollei Tarzan olisi alinomaa loihtinut hänen mieleensä houkuttelevia\nkuvia niistä suurista ruokavaroista, joita tavattaisiin tarmanganien\nkylässä.\n\nTaglat piti salaisesta tarkoituksestaan kiinni paremminkin kuin olisi\nvoinut odottaa apinalta. Mutta oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänkin\nolisi luopunut seikkailusta, jollei Tarzan olisi houkutellut häntä\njatkamaan yritystä.\n\nOli troopillisen helteisen päivän iltapuoli, kun kolmen matkaajan\nterävät aistit ilmaisivat heille, että arabialaisleiri oli likellä. He\nlähestyivät sitä varovasti, pysyen puiden ja pensaiden tiheissä\nrykelmissä, joihin heidän, kokeneiden viidakkoasujanten, oli vaaran\nuhatessa helppo piiloutua.\n\nEnsiksi tuli jättimäinen apinamies, ja hänen sileällä ruskealla\nihollaan kiilsi ponnistusten ja viidakon ummehtuneen, kuuman ilman\naiheuttama hiki. Hänen takanaan hiipivät Tshulk ja Taglat jumalaisen\njohtajansa eriskummaisina ja karvaisina irvikuvina.\n\nHe etenivät meluttomasti sen aukeaman reunalle, jota paalutus ympäröi,\nja kiipesivät siellä suuren, vihollisten kylän yläpuolelle ulottuvan\npuun alaoksille, saadakseen paremmin vakoilla vastustajan liikkeitä.\n\nValkoviittainen ratsastaja läksi kylän portista ulos. Tarzan kuiskasi\nTshulkille ja Taglatille, että jäisivät paikoilleen, ja heilautteli\nitseään apinan tavoin puita pitkin samaan suuntaan kuin arabialainen\nratsasti. Hän kiiruhti viidakon jättiläisestä toiseen nopeasti kuin\norava ja äänettömästi kuin aave.\n\nArabialainen ratsasteli hitaasti eteenpäin tietämättä vaarasta, joka\nleijaili puissa hänen takanaan. Apinamies teki pienen kierroksen ja\nlisäsi vauhtiaan, kunnes oli päässyt polulle ratsastajan eteen. Siinä\nhän pysähtyi lehväiselle oksalle, joka ulottui kapean viidakkotien yli.\nUhri läheni yhä, hyräillen pohjoisessa leviävän erämaan villiä\nsävelmää. Hän kulki ylikaartuvan oksan alta; lehdistä kuului heikkoa\nkahinaa; hevonen korskahti ja kavahti pystyyn, kun ruskeaihoinen olento\npudottautui sen selkään. Mahtavat käsivarret kiertyivät arabialaisen\nympäri, ja hänet raastettiin satulasta polulle.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin apinamies tuli taas tovereittensa luo\nkantaen arabialaisen vaatteita kainalossaan kääröksi sullottuina. Hän\nnäytti heille voitonmerkkejään, selittäen matalalla kurkkuäänellä\nurotyönsä yksityiskohtia. Tshulk ja Taglat koskettivat pukimia,\nmaistelivat ja koettivat kuunnella niitä, pannen ne korvansa juureen.\n\nSitten Tarzan vei heidät viidakon läpi takaisin polulle, missä kaikki\nkolme kätkeytyivät odottamaan. Heidän ei tarvinnutkaan varrota kauan,\nennenkuin kaksi Ahmet Zekin mustaa, jotka olivat samanlaisissa puvuissa\nkuin heidän herransa, tulivat jalkaisin pitkin polkua paluumatkalla\nleiriin.\n\nHe nauroivat ja puhelivat hetken ajan keskenään -- seuraavalla hetkellä\nhe makasivat kuoliaina polulla, ja kolme mahtavaa tuhontuojaa kumartui\nheidän ylitseen. Tarzan otti heiltä vaatteet kuten ensimmäiseltäkin\nuhriltaan ja vetäytyi Tshulkin ja Taglatin kanssa sen puun turviin,\njonka he alussa olivat valinneet olopaikakseen.\n\nTäällä apinamies verhosi karvaiset toverinsa ja itsensä vaatteilla,\nniin että jonkun matkan päästä saattoi näyttää siltä kuin kolme\nvalkoviittaista arabialaista olisi ääneti istunut kyyryssä metsän\noksien keskellä.\n\nHe jäivät asemilleen pimeän tuloon asti, sillä Tarzan saattoi\nedulliselta paikaltaan nähdä paalutuksen sisäpuolisen aukeaman. Hän\npani merkille sen majan aseman, jossa ensiksi oli keksinyt etsimänsä\nnaaraksen heikon jäljen. Hän näki kaksi vartijaa seisovan sen ovella ja\nsai myöskin selville Ahmet Zekin asuinpaikan; jokin sanoi hänelle, että\nhän sieltä hyvin todennäköisesti löytäisi kadonneen pussinsa ja\npiikivensä.\n\nTshulk ja Taglat olivat alussa kovin innostuneita ihmeelliseen\npukuunsa. He koskettelivat kangasta, haistelivat sitä ja katselivat\ntoisiaan tarkkaavasti, osoittaen kaikkia tyydytyksen ja ylpeyden\nmerkkejä. Tshulk, joka oli tavallaan leikinlaskija, ojensi pitkän,\nkarvaisen käsivartensa ja tarttuen Taglatin burnusin päähineeseen, veti\nsen toverinsa silmien yli ikäänkuin se olisi ollut kynttilänsammuttaja.\n\nVanhempi apina, joka oli luonteeltaan alakuloinen, ei ymmärtänyt\nleikinlaskua. Muut olennot tarttuivat häneen käpälillään vain\nkahdesta syystä -- etsiäkseen kirppuja tai tehdäkseen hyökkäyksen.\nTarmanganihajuisen esineen vetäminen hänen päänsä ja silmiensä yli ei\nvoinut tarkoittaa edellistä temppua; sen täytyi siis viitata\njälkimmäiseen. Hänen kimppuunsa oli hyökätty! Tshulk oli rohjennut\nhäntä ahdistaa.\n\nHän kävi vihaisesti muristen toisen kurkkuun, huolimatta edes nostaa\nvillaverhoa, joka kaihtoi hänen näköään. Tarzan hyppäsi näiden kahden\nluo, ja heiluen ja horjuen epävarmalla oksallaan kaikki kolme suurta\neläintä rähisivät ja koettivat purra vastustajiaan, kunnes apinamiehen\nlopulta onnistui erottaa raivostuneet ihmisapinat toisistaan.\n\nKun anteeksipyyntö on tuntematon asia näiden ihmisen villien esi-isien\nkesken ja selittely työlästä ja tavallisesti hyödytöntä, selvitti\nTarzan vaarallisen tilanteen suuntaamalla heidän huomionsa pois\nriidasta ja ohjaamalla heidät harkitsemaan välittömästi edessä olevia\ntehtäviä. Koska apinat ovat tottuneet taajoihin kiistelyihin, joissa\nmenetetään enemmän karvoja kuin verta, unohtavat he nopeasti sellaiset\nmitättömät ottelut, ja pian Tshulk ja Taglat taas kyyköttivät likellä\ntoisiaan rauhallisessa levossa ja odottivat hetkeä, jolloin apinamies\nohjaisi heidät tarmanganien kylään.\n\nOli kulunut pitkä aika pimeän tulosta, kun Tarzan vei toverinsa puun\nkätköstä maahan ja kuljetti paalutuksen ympäri kylän takalaitaan.\n\nKooten burnusinsa liepeet toiseen kainaloonsa, etteivät ne olisi\nestäneet liikkuessa, apinamies otti juosten vauhtia ja kiipesi\nvarustuksen harjalle. Peläten, että apinat repisivät samanlaisessa\nyrityksessä vaatteensa riekaleiksi, hän oli käskenyt heidän odottaa\nalhaalla, ja päästyään varmasti istumaan paalutuksen huipulle hän otti\nesiin keihäänsä ja laski sen toisen pään Tshulkille.\n\nApina tarttui siihen, ja Tarzanin pitäessä lujasti kiinni yläpäästä\neläin kiipesi nopeasti keihäänvartta ylös, kunnes sai toisella\nkäpälällään kiinni seinän harjasta. Sitten oli vain hetken asia kiivetä\nTarzanin sivulle. Samalla tavalla Taglat toimitettiin ylös, ja hetkeä\nmyöhemmin kaikki kolme pudottautuivat äänettömästi aitauksen\nsisäpuolelle.\n\nTarzan vei heidät ensiksi sen majan taa, johon Jane Clayton oli\nsuljettu, ja sieltä hän herkillä sieraimillaan tunnusteli kömpelösti\nkorjattua seinän aukkoa, saadakseen selville, oliko hänen etsimänsä\nnaaras sisäpuolella.\n\nTshulk ja Taglat nuuskivat hänen mukanaan, karvaiset naamat tiukasti\npuristettuina hänen ylimyksellisiä kasvojaan vasten. Jokainen tunsi\nsisällä olevan naisen heikon hajun, ja tämä huomio vaikutti heihin eri\nlailla kunkin luonteenlaadun ja ajatustavan mukaan.\n\nTshulk pysyi välinpitämättömänä. Naaras oli Tarzania varten -- Tshulk\nhalusi vain iskeä hampaansa tarmanganien ruokavarastoihin. Hän oli\ntullut tänne saadakseen vaivatta syödä itsensä kylläiseksi -- Tarzan\noli sanonut hänelle, että se olisi hänen palkkansa, ja hän oli\ntyytyväinen.\n\nMutta Taglatin pahanilkiset, verestävät silmät kapenivat, kun hän\nhuomasi huolellisesti miettimänsä suunnitelman olevan likellä\ntoteutumistaan. On totta, että joskus niiden monien päivien aikana,\njotka olivat kuluneet heidän lähdettyään retkelle, Taglatin oli ollut\nvaikea pysyttää aiettaan etualalla mielessään, ja monesti hän oli\nkokonaan unohtanut sen, kunnes Tarzan oli jollakin satunnaisella\nsanalla palauttanut sen hänen ajatuksiinsa. Mutta ollakseen apina oli\nTaglat yleensä suoriutunut kaikesta hyvin.\n\nNyt hän nuoleskeli suupieliään, ja hänen lerpattavat huulensa saivat\naikaan vastenmielisen, maiskuttavan äänen, kun hän veti henkeään.\n\nTyytyväisenä siihen, että naaras oli siellä, missä oli toivonut\nlöytävänsä hänet, Tarzan vei apinansa Ahmet Zekin telttaa kohti.\nOhikulkeva arabialainen ja kaksi orjaa näkivät hänet, mutta yö oli\npimeä, ja valkeat burnusit kätkivät apinain karvaiset jäsenet ja heidän\njohtajansa jättiläisvartalon, joten kaikki kolme, jotka olivat kyyryssä\nikäänkuin keskusteluun syventyneinä, eivät herättäneet mitään\nepäluuloa. He suuntasivat askeleensa teltan takaosaa kohti.\nSisäpuolella keskusteli Ahmet Zek useiden apulaistensa kanssa. Tarzan\nkuunteli ulkopuolella.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nJane Clayton kuolemanvaarassa\n\n\nAjatellen kauhun vallassa sitä kohtaloa, joka odottaisi Addis Abebassa,\nkoetti luutnantti Albert Werper keksiä jotakin pakosuunnitelmaa. Mutta\nkun musta Mugambi oli tehnyt tyhjäksi vartijoittensa valppauden,\nkävivät abessinialaiset kaksinkerroin varovaisiksi, estääkseen Werperiä\nseuraamasta neekerin jälkiä.\n\nJonkun aikaa Werper tuumi, sopisiko lahjoa Abdul Murak antamalla\nhänelle osan pussin sisällöstä, mutta peläten, että hän vaatisi kaikki\njalokivet vapauden hinnaksi, koetti belgialainen itaruuden valtaamana\nkeksiä jotakin muuta keinoa päästä pulastaan.\n\nSilloin hänen mieleensä juolahti toisenlainen pelastumistapa. Sitä\nseuraten hän saisi yhä pitää jalokivensä ja tyydyttäisi samalla\nabessinialaisen ahneuden, tämä kun uskoisi saaneensa kaikki, mitä\nWerperillä oli tarjottavana.\n\nJa näin ollen, kun oli kulunut päivä Mugambin katoamisesta, Werper\npyysi päästä Abdul Murakin puheille. Kun belgialainen tuli\nvangitsijansa luo, ennusti synkkä ilme jälkimmäisen kasvoilla Werperin\ntoiveiden tyhjäksi tekemistä, mutta hän rohkaisi kuitenkin itsensä\nmuistelemalla ihmissuvun yleistä heikkoutta, joka saa jäykimmänkin\nluonteen taipumaan kaikki voittavan rikkaudenhalun edessä.\n\nAbdul Murak silmäili häntä synkästi. \"Mitä nyt haluat?\" hän kysyi.\n\n\"Vapauttani\", vastasi Werper.\n\nAbessinialainen nauroi pilkallisesti. \"Ja sinä olet häirinnyt minua\ntällä tavoin sanoaksesi sen minulle, mitä kuka hullu tahansa voi\ntietää\", hän sanoi.\n\n\"Voin maksaa siitä\", sanoi Werper.\n\nAbdul Murak nauroi ääneensä. \"Maksaa siitä?\" huudahti hän. \"Mitä sitten\n-- rääsytkö, jotka sinulla on ylläsi? Tai ehkä takkisi alla on piilossa\ntuhannen naulaa norsunluuta? Mene ulos! Olet hullu. Älä vaivaa minua\nenää, muutoin pieksätän sinut.\"\n\nMutta Werper oli itsepäinen. Hänen vapautensa, ehkä hänen henkensäkin\nriippui asian menestymisestä.\n\n\"Kuule minua\", hän rukoili. \"Jos voin antaa sinulle niin paljon kultaa\nkuin kymmenen miestä kykenee kantamaan, lupaatko silloin, että minut\nsaatetaan turvallisesti lähimmän englantilaisen hallitusmiehen luo?\"\n\n\"Niin paljon kultaa kuin kymmenen miestä kykenee kantamaan?\" kertasi\nAbdul Murak. \"Olet mieletön. Missä sinulla on niin paljon kultaa?\"\n\n\"Tiedän, minne se on kätketty\", sanoi Werper. \"Lupaa, mitä pyydän, niin\nvien sinut sinne -- jos kymmenen kantamusta on kylliksi?\"\n\nAbdul Murak oli lakannut nauramasta. Hän silmäili belgialaista\ntarkkaavasti. Mies näytti kylläkin olevan järjillään -- mutta kymmenen\nkantamusta kultaa! Sehän oli hassua. Abessinialainen vaikeni ja mietti\nasiaa hetken.\n\n\"No, jos lupaat\", sanoi hän. \"Kuinka kaukana kulta on?\"\n\n\"Runsaan viikon matkan päässä etelään päin\", vastasi Werper.\n\n\"Ja jollemme löydä sitä sieltä, missä sanot sen olevan, ymmärrätkö,\nmikä on rangaistuksesi?\"\n\n\"Jollei se ole siellä, tiedän olevani mennyttä\", vastasi belgialainen.\n\"Tiedän, että se on siellä, sillä näin omin silmin, että se haudattiin\nsinne. Ja lisäksi, -- siellä ei ole vain kymmenen kantamusta, vaan niin\nmonta kuin viisikymmentä miestä voi kuljettaa. Se on kaikki sinun, jos\nlupaat huolehtia, että minut saatetaan turvassa englantilaisten\nsuojelukseen.\"\n\n\"Sinä panet henkesi pantiksi siitä, että kulta löydetään?\" kysyi Abdul.\n\nWerper nyökkäsi myöntymykseksi.\n\n\"No hyvä\", sanoi abessinialainen. \"Minä lupaan, ja jos siellä on vain\nviisikin kantamusta, saat vapautesi. Mutta sinä olet vankina, kunnes\nkulta on hallussani.\"\n\n\"Olen tyytyväinen\", sanoi Werper. \"Lähdemmekö jo huomenna?\"\n\nAbdul Murak nyökkäsi, ja belgialainen palasi vartijoittensa luo.\nSeuraavana päivänä abessinialaiset sotilaat hämmästyivät saadessaan\nkäskyn, joka muutti heidän kulkusuuntaansa koillisesta etelään. Ja niin\ntapahtui, että samana yönä, kun Tarzan ja kaksi hänen apinaansa tulivat\nrosvojen kylään, olivat abessinialaiset leirissä vain muutaman\nkilometrin päässä itäänpäin samasta paikasta.\n\nKun Werper uneksi vapaudesta ja häiriintymättömistä nautinnoista, jotka\nvarastettuun pussiin kätketty omaisuus tarjosi, ja kun Abdul Murak\nmakasi valveilla hautoen ahnaita ajatuksia viidestäkymmenestä\nkultakantamuksesta, jotka olivat vain muutaman päivämatkan päässä\netelään päin, antoi Ahmet Zek apureilleen käskyn pitää sotureita ja\nkantajia valmiina etenemään seuraavana päivänä englantilaisen duarin\nraunioille ja tuomaan sen satumaisen rikkauden, jonka hänen karannut\napulaisensa oli sanonut sinne olevan haudatun.\n\nJa hänen antaessaan määräyksiä teltassa kyyristeli vaitelias kuulija\nulkopuolella, odottaen hetkeä, jolloin voisi turvallisesti tunkeutua\ntelttaan ja etsiä kadonnutta pussia ja sieviä kiviä, joihin hän oli\nmieltynyt. Lopulta Ahmet Zekin mustapintaset toverit lähtivät hänen\nteltastaan, ja päällikkö meni heidän mukanaan polttaakseen piipullisen\nerään toverinsa seurassa ja jätti tällöin oman silkkisen majansa\nvartioimatta. Tuskin he olivat lähteneet, kun veitsen terä pistettiin\ntakaseinän kankaan läpi noin kuusi jalkaa maasta ylöspäin ja nopea\nsivallus alaspäin avasi pääsytien ulkopuolella odottaville.\n\nApinamies astui aukosta, ja heti hänen takanaan tuli suuri Tshulk,\nmutta Taglat ei seurannut heitä. Sensijaan hän kääntyi ja livahti\npimeässä sitä majaa kohti, missä hänen eläimellistä mieltymystään\nherättänyt nainen makasi lujasti sidottuna. Vartijat istuivat oven\nedustalla kyyryssä, keskustellen yksitoikkoisella äänellä. Sisäpuolella\nmakasi nuori nainen likaisella makuumatolla, ollen täydellisessä\ntoivottomuudessaan valmistautunut kaikkeen, olipa mikä kohtalo tahansa\nhänen edessään, kunnes tulisi tilaisuus vapautua kaikesta sen ainoan\nkeinon avulla, joka enää näytti mahdolliselta -- hän ajatteli tähän\nasti inhoamaansa itsemurhaa.\n\nHiljaa hiipien vartijoita kohti lähestyi valkoburnusinen hahmo majan\nseinustalla kyyröttäviä varjoja. Olennon heikosta älystä johtui, ettei\nse voinut käyttää hyväkseen valepuvun tarjoamia etuja. Kun se olisi\nrohkeasti voinut kävellä vartijoiden viereen, hiipi se mieluummin\nnäkymättömänä heidän luokseen takaapäin.\n\nSe tuli majan nurkalle ja kurkisteli ympärilleen. Vartijat olivat vain\nmuutaman askeleen päässä, mutta apina ei uskaltanut hetkeksikään panna\nitseään alttiiksi niille pelätyille ja vihatuille ukkoskepeille, joita\ntarmanganit osasivat niin hyvin käytellä, kun hänellä oli tarjona\ntoinen, varmempi hyökkäystapa.\n\nTaglat toivoi, että lähistöllä olisi ollut puu, jonka riippuvilta\noksilta olisi voinut hypätä pahaa aavistamattoman saaliin kimppuun.\nMutta vaikka paikalla ei ollut puuta, synnytti tämä ajatus hänessä\nerään suunnitelman. Majan katonräystäs oli juuri vartijoiden pään\nyläpuolella -- sieltä hän saattoi näkymättä hypätä tarmanganien\nkimppuun. Mahtavien leukojen nopea naksahdus tekisi selvän toisesta,\nennenkuin toinen huomaisi, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja\ntoinen vartija joutuisi seuraavassa nopeassa hyökkäyksessä helposti\nketteryyden ja rajuuden uhriksi.\n\nTaglat peräytyi muutamia askelia majan taakse, kokosi voimia\nponnistaakseen, juoksi nopeasti eteenpäin ja loikkasi korkealle ilmaan.\nHän jysähti katolle juuri majan takaseinän yläpuolella, ja katto, jota\nalapuolinen seinä tuki, kannatti hetken ajan hänen raskasta painoaan.\nSitten hän astui askeleen eteenpäin, katto antoi perään, olkipeite\nmurtui, ja suuri ihmisapina suistui majaan.\n\nVartijat, jotka kuulivat kattosalkojen räiskeen, hypähtivät pystyyn ja\nsyöksyivät majaan. Jane Clayton koetti kiertyä syrjään, kun iso hahmo\nmätkähti lattialle niin likelle häntä, että toinen jalka osui hänen\nhameelleen, likistäen sen kiinni.\n\nTuntiessaan liikettä vieressään apina kyyristyi ja nosti nuoren naisen\nmahtavan käsivartensa varaan. Burnusi peitti karvaisen ruumiin, joten\nJane Clayton luuli, että ihmiskäsivarsi piteli häntä, ja äärimmäisen\ntoivottomuuden jälkeen heräsi hänen rinnassaan suuri toivo, että hän\nvihdoinkin oli pelastajansa turvissa.\n\nVartijat olivat nyt majassa, mutta epäröivät, koska eivät tietäneet\nhämmingin syytä. Heidän silmänsä, jotka eivät olleet vielä tottuneet\nhuoneen pimeyteen, eivät ilmaisseet heille mitään, eivätkä he kuulleet\nyhtään ääntä, sillä apina seisoi vaiti, odottaen heidän hyökkäystään.\n\nKun Taglat näki, että he seisoivat paikoillaan, ja huomasi, että hän\nnaisen painon estämänä voisi vain työläästi pitää puoliaan, piti hän\nparempana koettaa äkillisellä iskulla saavuttaa vapautensa. Painaen\npäänsä alas hän hyökkäsi suoraan vartijoita kohti, jotka sulkivat oven.\nHänen mahtavien hartioittensa tölmäys viskasi heidät selälleen, ja\nennenkuin he kykenivät kömpimään pystyyn, oli apina tiessään, pinttäen\nmajojen varjoissa paalutusta kohti kylän toiseen päähän.\n\nPelastajan nopeus ja voimakkuus täytti Jane Claytonin ihmetyksellä.\nOliko Tarzan jäänyt eloon arabialaisten luodeista huolimatta? Kuka muu\nolisi koko viidakossa jaksanut kantaa täysikasvuista naista niin\nkeveästi kuin se olento, joka nyt piteli häntä? Hän lausui Tarzanin\nnimen, mutta vastausta ei tullut. Kuitenkaan hän ei luopunut toivosta.\n\nPeto ei epäröinyt edes paalutuksen luona. Yksi ainoa mahtava hyppy vei\nsen aidan harjalle, jossa se pysyi vain hetken, ennenkuin pudottautui\nmaahan vastakkaiselle puolelle. Nyt oli nuori nainen melkein varma,\nettä hän oli turvallisesti miehensä sylissä, ja kun apina nousi puihin\nja vei hänet nopeasti viidakkoon, kuten Tarzan oli toisinaan tehnyt\naikaisemmin, muuttui luulo vakaumukseksi.\n\nPienellä kuun valaisemalla aukeamalla noin kilometrin päässä rosvojen\nleiristä hänen pelastajansa pysähtyi ja laski hänet maahan. Suojelijan\nsiekailematon käyttäytyminen hämmästytti häntä, mutta hän ei vieläkään\nepäillyt mitään. Taas hän lausui Tarzanin nimen, ja samalla hetkellä\napina, jota tarmanganien epämukavat vaatteet vaivasivat, riisti\nburnusin yltänsä ja paljasti kauhistuneen naisen nähtäväksi jättimäisen\nihmisapinan hirveän naaman ja karvaisen hahmon.\n\nPäästäen surkean kauhunvoihkaisun Jane Clayton pyörtyi, ja samaan\naikaan Numa-leijona katseli nälkäisenä apinaa ja naista läheisen\npensaan piilosta ja nuoleskeli suupieliään.\n\nAstuttuaan Ahmet Zekin telttaan Tarzan tutki sen sisäpuolen\nperusteellisesti. Hän raastoi vuoteen riekaleiksi ja siroitti\nlaatikkojen ja pussien sisällyksen lattialle. Hän tarkasti kaikki, mitä\nhänen terävät silmänsä näkivät, eikä niiltä jäänyt huomaamatta yksikään\nesine rosvopäällikön asunnossa. Mutta hän ei löytänyt pussia eikä\nsieviä piikiviä perusteellisesta etsinnästään huolimatta.\n\nPäästen lopulta varmuuteen, ettei hänen omaisuutensa ollut Ahmet Zekin\nhallussa, jolleivät kivet mahdollisesti olleet päällikön mukana, päätti\nTarzan siepata haltuunsa naaraksen, ennenkuin jatkaisi pussin\netsimistä.\n\nViitaten Tshulkia mukaansa hän lähti teltasta samaa tietä kuin oli\ntullutkin ja kävellen rohkeasti kylän läpi suuntasi matkansa suoraan\nsitä majaa kohti, jossa Jane Claytonia oli pidetty vankina.\n\nHän huomasi hämmästyksekseen, että Taglat, jonka hän oli luullut\nodottavan Ahmet Zekin teltan ulkopuolella, olikin poissa. Mutta ollen\ntottunut apinoiden epäluotettavuuteen hän ei kiinnittänyt sen suurempaa\nhuomiota murjottavan toverinsa karkaamiseen. Niin kauan kuin Taglat ei\nollut esteenä hänen suunnitelmilleen, ei hän välittänyt apulaisensa\npoissaolosta.\n\nLähestyessään majaa huomasi apinamies ihmisjoukon, joka oli kokoontunut\nsen ovelle. Hän saattoi nähdä, että joukko oli hyvin kiihtynyt, ja\npeläten, että Tshulkin valepuku ei voinut salata tätä niin monen\nläsnäolijan katseilta, hän käski apinan lähteä kylän toiseen päähän ja\nodottaa häntä siellä.\n\nKun Tshulk vaappui pois pysytellen varjossa, läheni Tarzan rohkeasti\nmajan oven edessä meluavaa ryhmää. Hän astui mustien ja arabialaisten\njoukkoon, koettaen saada selville hämmingin syyn ja unohti innoissaan,\nettä hänellä yksin koko ryhmässä oli keihäs, jousi ja nuolet ja että\nhän siten saattoi joutua epäluuloisen huomion alaiseksi.\n\nTunkeutuen joukon läpi hän lähestyi ovea ja oli melkein saapunut sinne\nasti, kun eräs arabialainen laski kätensä hänen olkapäälleen\nhuudahtaen: \"Kuka tämä on?\" ja samalla temmaten burnusin pääverhon\napinamiehen kasvoilta.\n\nApinain Tarzan ei ollut villin elämänsä aikana milloinkaan tottunut\nväittelemään vastustajansa kanssa. Alkeellinen itsesäilytysvaisto\nopettaa käyttämään monia viekkaita temppuja ja kepposia, mutta\nsanakiista ei kuulu niihin, eikä hän nytkään tuhlannut kallisarvoista\naikaa koettamalla saada rosvot uskomaan, ettei hän ollut susi lammasten\nvaatteissa. Sensijaan hän oli paljastajansa kurkussa heti kun miehen\nsanat olivat lähteneet hänen huuliltaan, ja viskellen häntä puolelta\ntoiselle lakaisi tieltään ne, jotka olisivat käyneet hänen kimppuunsa.\n\nKäytellen arabialaista aseenaan Tarzan tunkeutui nopeasti ovelle ja oli\nhetkeä myöhemmin majassa. Pikainen tarkastelu osoitti huoneen tyhjäksi,\nja hänen hajuaistinsa havaitsi myöskin Taglat-apinan heikon jäljen.\nTarzan päästi matalan, pahaenteisen murinan. Ne, jotka tunkeutuivat\novelle eteenpäin ottaakseen hänet kiinni, peräytyivät pikaisesti, kun\neläimellisen uhmahuudon villi ääni kajahti heidän korviinsa. He\nkatselivat toisiaan hämmästyneinä ja tyrmistyneinä. Majaan oli astunut\nyksinäinen mies, ja kuitenkin he olivat omin korvin kuulleet sisältä\nvillin pedon äänen. Mitä se tarkoitti? Oliko leijona tai pantteri\nhiipinyt majaan vartijoiden tietämättä?\n\nTarzanin nopeat silmät näkivät katossa aukeaman, josta Taglat oli\npudonnut. Hän arvasi, että apina oli tullut tai mennyt murtumasta, ja\narabialaisten epäröidessä ulkopuolella hän hyppäsi kissan tavoin?\naukkoa kohti, tarttui seinän yläosaan ja kiipesi katolle pudottautuen\nheti maahan majan taakse.\n\nKun arabialaiset lopulta, ammuttuaan useita yhteislaukauksia seinän\nläpi, saivat rohkeutta mennä majaan, huomasivat he sen tyhjäksi. Samaan\naikaan Tarzan etsi kylän toisessa päässä Tshulkia, mutta ei voinut\nlöytää apinaa mistään.\n\nNaaraansa menettäneenä, toveriensa hylkäämänä ja yhtä tietämättömänä\npussinsa ja piikiviensä kohtalosta kuin ennenkin, oli Tarzan vihan\nvimmassa, kiivetessään paalutuksen yli ja kadotessaan viidakon\npimeyteen.\n\nTällä kertaa hänen täytyi luopua etsinnästä, koska arabialaisleiriin\ntunkeutuminen nyt merkitsi itsensä tuhoamista, kun kaikki sen asukkaat\nolivat hereillä ja varuillaan.\n\nPaetessaan kylästä oli apinamies kadottanut pois kiiruhtavan Taglatin\nladun ja teki nyt laajan kierroksen metsän läpi, koettaen taas sitä\nlöytää.\n\nTshulk oli jäänyt paikalleen, kunnes arabialaisten huudot ja laukaukset\nolivat täyttäneet hänen yksinkertaisen sielunsa kauhulla, sillä eniten\nkaikesta pelkäävät apinat tarmanganien ukkoskeppejä. Sitten hän\noli ketterästi kiivennyt paalutuksen yli, repien burnusinsa\nponnistellessaan, ja paennut viidakon syvyyksiin muristen ja toruen\nmennessään.\n\nEtsiessään viidakosta Taglatin ja naaraksen jälkiä Tarzan matkasi\nnopeasti eteenpäin. Pienellä kuun valaisemalla aukeamalla hänen\nedessään oli suuri apina kumarruksissa Tarzanin etsimän naisen makaavan\nhahmon yli, tempoen ja pureskellen nuoria, jotka sitoivat hänen\nnilkkojaan ja ranteitaan.\n\nApinamiehen kulkusuunta olisi vienyt hänet vain pienen matkan päähän\nheistä oikealle, ja vaikkakaan hän ei olisi nähnyt heitä, puhalsi tuuli\nheistä häneen päin ja olisi tuonut kylliksi hajua heistä hänen\nsieraimiinsa.\n\nHetki vielä ja Jane Clayton olisi ollut turvassa, vaikka Numa-leijona\njo valmistautui hyökkäämään. Mutta kohtalo, joka nytkin jo oli ollut\nliian julma, näytti ihan riehaantuneen -- tuuli kääntyi äkkiä\nmuutamiksi hetkiksi, ja heikko haju, joka olisi vienyt apinamiehen\nnuoren naisen viereen, suuntasi vastakkaiselle taholle; Tarzan sivuutti\nviidenkymmenen metrin päässä aukeaman, jossa murhenäytelmä oli tulossa,\nja tilaisuus oli peruuttamattomasti mennyt hukkaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nTaistelu aarteesta\n\n\nOli aamu, ennenkuin Tarzan pääsi varmuuteen, että hän oli etsinnässään\nepäonnistunut, ja silloinkin hän myönsi vain, että lopullinen\nmenestyksen saavuttaminen oli ainoastaan viivästynyt. Viidakko oli\nlaaja, mutta Tarzanin kokemus ja taitavuus oli myöskin laaja. Taglat\nvoi kyllä edetä kauas, mutta Tarzan löytäisi hänet lopulta, vaikka\nhänen olisi etsittävä jokainen puu valtavassa metsässä.\n\nPuhellen tällä tavoin yksikseen apinamies seurasi Bara-kauriin jälkiä,\ntuon kovaonnisen, jonka lihalla hän oli päättänyt tyydyttää nälkänsä.\nPuolen tunnin ajan vei tie apinamiestä itää kohti hyvin viitoitettua\nriistapolkua pitkin, kun saalis väijyvän hämmästykseksi tuli äkkiä\nnäkyviin: se juoksi mieletönnä pitkin kapeata tietä takaisin vainoojaa\nkohti.\n\nTarzan, joka oli samonnut polkua myöten, hypähti niin nopeasti sivulle\nvehreyden piiloon, ettei kauris vieläkään tiennyt vihollisesta tällä\nsuunnalla, ja kun eläin oli vielä jonkun matkan päässä, heilautti\napinamies itsensä tien yli kaartuvan puun alemmille oksille. Hän\nkyyristyi sinne villin petoeläimen tavoin, odottaen uhrinsa tuloa.\n\nTarzan ei tiennyt mikä oli pelästyttänyt kauriin niin mielettömästi\nperäytymään -- ehkä syynä oli Numa-leijona tai Shita-pantteri. Mutta\nolipa mikä tahansa, Apinain Tarzan välitti siitä vain vähän -- hän oli\nvalmis ja halukas puolustamaan saalistaan kaikkia viidakon asujamia\nvastaan. Jollei hän kykenisi siihen ruumiillisilla kyvyillään, oli\nhänellä käytettävänään toinen, suurempi voima -- terävä älynsä.\n\nJa näin tuli juokseva kauris eteenpäin suoraan kuoleman kitaan.\nApinamies kääntyi niin, että hänen selkänsä oli lähestyvään eläimeen\npäin. Hän heilui polvet koukussa hiljaa huojuvalla oksalla tien\nyläpuolella, laskien terävin korvin pelästyneen Baran lähestyviä\nkavioniskuja.\n\nHetken kuluttua uhri vilahti oksan alle, ja samassa silmänräpäyksessä\napinamies hänen yläpuolellaan loikkasi oksaltaan sen selkään. Miehen\nruumiin paino rutisti kauriin maahan. Se teki turhan yrityksen\nkompuroida pystyyn, ja sitten mahtavat lihakset vetivät sen pään kauas\ntaaksepäin, väänsivät kaulaa rajusti, ja Bara oli kuollut.\n\nSurmaaminen oli käynyt nopeasti, ja yhtä nopeita olivat apinamiehen\nseuraavat liikkeet, sillä kuka tiesi, millainen vainooja ajoi takaa\nBaraa tai kuinka likellä se oli? Uhrin niska oli tuskin naksahtanut\npoikki, kun ruumis jo riippui Tarzanin leveällä olkapäällä, ja hetkeä\nmyöhemmin apinamies istui taas puun alemmilla oksilla polun\nyläpuolella, terävin harmain silmin tutkien polkua, jota pitkin kauris\noli paeten tullut.\n\nEi kulunut kauan, ennenkuin Baran säikähdyksen syy selvisi Tarzanille,\nsillä pian kuului lähestyvien ratsastajien ääniä. Vetäen saalista\nperässään apinamies nousi keskitasanteelle ja asettui mukavasti\npuunhaaraan, josta voi yhä nähdä polun alapuolellaan, leikkasi\nmehukkaan palan kauriin reidestä ja upotti vahvat valkoiset hampaansa\nlämpimään lihaan, alkaen nauttia urheutensa ja taitavuutensa hedelmiä.\n\nNälkäänsä sammuttaessaan hän ei kuitenkaan päästänyt silmistään polkua.\nHänen terävä katseensa näki etummaisen hevosen turvan, kun se tuli\nnäkyviin kiemurtelevan tien mutkasta, ja hän tutki tarkasti jokaista\nratsastajaa, kun he kulkivat yksimiehisessä rivissä hänen altaan.\n\nHeidän joukossaan oli muuan, jonka Tarzan tunsi, mutta apinamies oli\nniin etevä mielenliikutuksensa hillitsemisessä, ettei pieninkään ilmeen\nmuutos osoittanut hänen sisäistä kiihtymystään -- puhumattakaan\nhysteerisestä mielenosoituksesta, joka olisi paljastanut hänen\nläsnäolonsa.\n\nHänen alapuolellaan ratsasti Albert Werper yhtä tietämättömänä hänen\nläsnäolostaan kuin abessinialaisetkin hänen edessään ja takanaan, ja\nbelgialaisen mennessä alitse apinamies tutki häntä tarkoin nähdäkseen\njonkun merkin varastetusta pussista.\n\nAbessinialaisten ratsastaessa etelää kohti leijaili jättiläishahmo aina\nheidän polkunsa yläpuolella -- kookas, melkein alaston valkoinen mies,\njoka kantoi kauriin veristä ruumista olkapäillään, sillä Tarzan tiesi,\nettä hänellä ei ehkä muutamaan aikaan olisi taas tilaisuutta\nmetsästämiseen, jos hänen oli seurattava belgialaista.\n\nTarzankaan ei aikonut siepata häntä aseistettujen ratsastajien keskeltä\nmuutoin kuin viime hädässä, sillä villiolentojen menettelytavat ovat\nvarovaisia ja viisaita, jollei tuska tai suuttumus kiihota heitä\nvaromattomuuteen.\n\nSiten abessinialaiset ja belgialainen vaelsivat etelää kohti ja Apinain\nTarzan heilautti itseään ääneti heidän perässään keskitasanteen\nhuojuvien oksien kautta.\n\nKahden päivän marssi toi heidät tasangolle, jonka toisella puolella oli\nvuoria ja jonka Tarzan hämärästi tunsi; se herätti hänessä\nepämääräisiä, puolittaisia muistoja ja omituista kaipuuta. Ratsastajat\nsuuntasivat kulkunsa tasangolle, ja apinamies hiipi turvallisen\nvälimatkan päässä heidän takanaan, käyttäen hyväkseen maaperän\ntarjoamaan suojaa.\n\nAbessinialaiset pysähtyivät hiiltyneen hirsiröykkiön viereen, ja\nTarzan, joka hiipi likelle ja kätkeytyi läheiseen pensaikkoon, tarkkasi\nheitä ihmetellen. Hän näki heidän kaivavan maata ja aprikoi, olivatko\nhe aikaisemmin kätkeneet sinne ruokaa ja tulleet nyt sitä hakemaan.\nSitten hän muisti, kuinka hän itse oli haudannut sievät piikivensä ja\nmikä hänet oli saanut niin tekemään. He kaivoivat sieltä mustien\nhautaamia esineitä!\n\nPian hän näki heidän saavan sieltä esiin likaisen, keltaisen möhkäleen,\nja hän pani merkille Werperin ja Abdul Murakin ilon, kun tahrainen\nesine tuli näkyviin. He kaivoivat monia samanlaisia likaisen keltaisia,\nja lopulta niitä oli maassa kokonainen pino, jota Abdul Murak hyväili\nja taputteli ahneuden huumassa.\n\nJotakin liikkui apinamiehen mielessä, kun hän katsoi kultaharkkoja\npitkään. Missä hän oli nähnyt sellaisia ennen? Mitä ne olivat? Miksi\nnämä tarmanganit halusivat niitä niin suuresti? Kenelle ne kuuluivat?\n\nHän muisti mustat miehet, jotka olivat haudanneet ne. Esineet olivat\nvarmaan heidän. Werper aikoi varastaa ne, kuten oli varastanut Tarzanin\npiikivipussin. Apinamiehen silmät leimusivat vihasta. Hän hakisi mustat\nmiehet ja veisi heidät näitä varkaita vastaan. Hän tuumiskeli, missä\nheidän kylänsä saattoi olla.\n\nKun kaikki nämä asiat liikkuivat hänen toimeliaassa mielessään, tuli\nmuuan miesjoukko metsästä aukeaman laidalta ja lähestyi palaneen\nhuvilan raunioita.\n\nAina tarkkaavainen Abdul Murak näki heidät ensimmäisenä, mutta he\nolivat jo päässeet puoliväliin aukeaman poikki. Hän käski miehiään\nnousemaan ratsaille ja olemaan valmiina, sillä kukapa tietää Afrikan\nsydämessä, onko vieras tulija ystävä vai vihollinen?\n\nWerper heilautti itsensä satulaan ja loi silmänsä saapujiin. Sitten hän\nkääntyi kalpeana ja vavisten Abdul Murakiin päin.\n\n\"Siellä on Ahmet Zek ja hänen rosvonsa\", hän kuiskasi. \"He ovat tulleet\nhakemaan kultaa.\"\n\nSamalla hetkellä varmaan Ahmet Zek huomasi keltaisen harkkopinon ja\nkäsitti, että oli tapahtunut se, mitä hän jo oli pelännyt, heti kun\nhänen silmänsä olivat osuneet miesjoukkoon, joka hääri englantilaisen\nhuvilan raunioiden vieressä. Joku oli ehtinyt ennen häntä -- toinen oli\njo aikaisemmin tullut hakemaan aarretta.\n\nArabialainen oli suunniltaan raivosta. Viime aikoina hän oli kaikessa\nepäonnistunut. Hän oli menettänyt jalokivet ja belgialaisen ja taas\nkadottanut englantilaisen naisen. Nyt oli joku tullut ryöstämään\nhäneltä tämän aarteen, jonka hän oli luullut olevan yhtä varmassa\nturvassa kuin jos sitä ei milloinkaan olisi kaivettu maasta esiin.\n\nHän ei välittänyt siitä, keitä varkaat olivat. He eivät luopuisi\nkullasta ilman tappelua, siitä hän oli varma, ja huutaen villisti ja\nantaen käskyn seuralaisilleen hän kannusti hevostaan ja syöksyi\nabessinialaisia vastaan. Hänen perässään tuli kirjava joukko hänen\njulmia saattolaisiaan heilutellen pitkiä pyssyjään päänsä päällä ulvoen\nja kiroillen.\n\nAbdul Murakin miehet ottivat hänet vastaan yhteislaukauksella, joka\ntyhjensi muutamia satuloita, ja sitten rosvot olivat heidän kimpussaan\nja miekat, pistoolit ja musketit tekivät mitä kauheinta ja verisintä\njälkeä.\n\nAhmet Zek huomasi jo ensi hyökkäyksessä Werperin ja syöksyi\nbelgialaista kohti, ja tämä, joka kauhistui ansaitsemaansa kohtaloa,\nkäänsi hevosensa ja hyökkäsi hulluna poispäin, koettaen päästä pakoon.\nKiljaisten eräälle apulaiselleen, että hän ryhtyisi päälliköksi, ja\nyllyttäen häntä kuolemanrangaistuksen uhalla tekemään selvää\nabessinialaisista ja tuomaan kullan takaisin leiriin, Ahmet Zek\nsuuntasi kulkunsa tasangon poikki belgialaisen jäljessä, sillä hänen\nhäijy luonteensa ei voinut olla vailla koston tyydytystä, vaikka hän\nsitten pani aarteen alttiiksi.\n\nTakaa-ajetun ja takaa-ajajan mielettöminä laukatessa kaukaista metsää\nkohti raivosi taistelu heidän takanaan verisen villinä. Armoa ei\npyydetty eikä annettu rajujen abessinialaisten tai Ahmet Zekin\nmurhanhaluisten roistojen puolella.\n\nTarzan tähysti pensaiden kätköstä hurmeista ottelua, joka saarsi hänet\nniin täydellisesti, ettei hän keksinyt mitään aukkoa, josta olisi\nvoinut päästä seuraamaan Werperiä ja arabialaispäällikköä.\n\nAbessinialaiset olivat kehässä Tarzanin piilopaikan ympärillä, ja\nheidän ympärillään ja joukossaan laukkasivat ulvovat rosvot, milloin\nkiitäen pois, milloin hyökäten heidän kimppuunsa, pistääkseen ja\nlyödäkseen käyrillä miekoillaan vastustajiansa.\n\nLukumäärältään olivat Ahmet Zekin miehet voitolla, ja Menelikin\nsotilaat tuhottiin hitaasti, mutta varmasti. Tarzanista tulos oli\nyhdentekevä. Hän tarkasti sitä yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- hän\ntahtoi päästä verestä hullaantuneiden taistelijoiden piiristä ja lähteä\nseuraamaan belgialaista ja piikivipussia.\n\nAlussa, kun hän oli huomannut Werperin polulla, missä oli surmannut\nBaran, ajatteli hän silmiensä pettävän: niin varma hän oli siitä, että\nNuma oli tappanut ja syönyt suuhunsa varkaan. Mutta seurattuaan joukkoa\nkahden päivän ajan, terävät silmät aina belgialaiseen kiintyneinä, hän\nei enää ollut epätietoinen, kuka tuo oli, vaikkei voinutkaan käsittää,\nkenen se raadeltu ruumis oli, jota hän oli luullut etsimäkseen\nmieheksi. Hänen kyyristyessään hoitamattoman pensaikon piiloon, joka\nniin vähän aikaa sitten oli ollut hänen jo unohdetun vaimonsa ylpeytenä\nja ilona, pyörsivät muuan arabialainen ja abessinialainen ratsunsa ihan\nhänen olopaikkansa viereen, iskiessään toisiaan miekoilla.\n\nAskel askeleelta arabialainen karkotti vastustajansa, kunnes tämän\nhevonen melkein tallasi apinamiestä. Silloin kauhea isku halkaisi\nmustan soturin kallon, ja ruumis vierähti taaksepäin melkein Tarzanin\npäälle.\n\nAbessinialaisen suistuessa satulastaan käsitti apinamies\nratsastajattoman hevosen tarjoaman paon mahdollisuuden, ja se innosti\nhäntä heti toimimaan. Ennenkuin pelästynyt eläin ehti riittävästi\ntointua päästäkseen karkuun, oli alaston jättiläinen hajareisin sen\nselässä. Voimakas käsi oli tarttunut ratsun ohjaksiin, ja hämmästynyt\narabialainen näki uuden vihollisen voitetun satulassa.\n\nMutta tämä vihollinen ei heilutellut miekkaa, ja hänen keihäänsä ja\njousensa pysyivät selän puolella. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään\narabialainen syöksyi häntä vastaan miekka koholla, tuhotakseen röyhkeän\nmuukalaisen. Hän tähtäsi apinamiehen päätä kohti huiman iskun, joka\nkuitenkin meni vaarattomana ilmaan, kun Tarzan väistyi sen tieltä.\nSitten arabialainen tunsi vastustajansa hevosen hipaisevan hänen\njalkaansa, jäntevä käsivarsi syöksyi esiin ja kietoutui hänen\nvyötäistensä ympäri, ja ennenkuin hän ehti tointua, vedettiin hänet\nsatulasta ja kannettiin pois villiä vauhtia suoraan tovereittensa\npiirin läpi -- hän itse oli tällöin vastustajansa kilpenä.\n\nHeidän toisella puolellaan hänet sysättiin maahan, ja kun hän viime\nkerran näki omituisen vihollisensa, laukkasi tämä tasangon toisessa\nreunassa metsää kohti.\n\nTaistelu raivosi vielä tunnin ajan eikä loppunut, ennenkuin viimeinen\nabessinialainen makasi kuolleena maassa tai oli paeten laukannut\npohjoista kohti. Vain kourallinen miehiä pääsi pakoon, niiden joukossa\nAbdul Murak.\n\nVoittoisat rosvot kokoontuivat kultaharkkopinon ääreen, jonka\nabessinialaiset olivat kaivaneet maasta, ja odottivat siinä johtajansa\npalaamista. Heidän innostuksensa laimeni hiukan, kun he vilaukselta\nnäkivät omituisen näyn: alaston valkoinen mies laukkasi pois erään\nvihollisen hevosella ja kuljetti mukanaan heidän toveriaan, joka\nkuitenkin pian tuli heidän joukkoonsa selittelemään apinamiehen\nyli-inhimillistä voimaa. Jokaiselle heistä oli Apinain Tarzanin nimi ja\nmaine tuttu, ja se seikka, että he olivat tunteneet valkoisen\njättiläisen viidakon pahantekijäin tuimaksi viholliseksi, lisäsi vain\nheidän kauhuaan, sillä he olivat olleet varmoja Tarzanin kuolemasta.\n\nOllen luonnostaan taikauskoisia he uskoivat täydelleen, että olivat\nnähneet kuolleen miehen vapautuneen hengen. Nyt he loivat pelästyneitä\nkatseita ympärilleen, odottaen aaveen pikaista palaamista sen\nhävityksen näyttämölle, jonka he olivat saaneet aikaan äskeisellä\nryöstöretkellään hänen kotiinsa, ja pohtivat levottomasti kuiskaillen,\nminkälaisen koston tämä henki heille valmistaisi, jos palatessaan\nhuomaisi kullan olevan heidän hallussaan.\n\nHeidän kauhunsa yltyi keskustelun kuluessa, ja samaan aikaan tarkkasi\npieni joukko alastomia mustia sotureita heidän jokaista liikettään\nläheisen joen reunalta, kaislikon piilosta. Nämä mustat miehet olivat\nkuulleet ottelun melun kukkuloilta joen toiselta puolen ja hiipien\nvarovasti virtaa alas kahlanneet sen yli ja edenneet kaislikon läpi,\nkunnes saattoivat pitää silmällä taistelijoiden jokaista liikettä.\n\nPuolen tunnin ajan rosvot odottivat Ahmet Zekin paluuta, ja heidän\npelkonsa, että Tarzanin henki palaisi aikaisemmin, vähensi yhtä mittaa\nheidän uskollisuuden- ja pelontunteitaan päällikköään kohtaan. Lopuksi\neräs heistä toi ilmi kaikkien halun, lausuessaan aikovansa ratsastaa\nmetsää kohti etsimään Ahmet Zekiä. Heti hyppäsi joka mies ratsaille.\n\n\"Kulta on täällä kylläkin turvassa\", huudahti eräs. \"Olemme tappaneet\nabessinialaiset, eikä täällä ole ketään muita, jotka veisivät sen pois.\nRatsastakaamme hakemaan Ahmet Zekiä.\"\n\nJa hetkeä myöhemmin rosvot laukkasivat pölypilven keskellä mieletöntä\nvauhtia tasangon poikki, ja kaislikon piilossa joen rannalta hiipi\njoukko mustia sotureita sitä paikkaa kohti, jossa Oparin kultaharkot\nolivat maahan läjättyinä.\n\nWerper oli yhä ollut Ahmet Zekin edellä ehtiessään metsään, mutta\njälkimmäinen, jolla oli parempi ratsu, pääsi yhä lähemmäs. Ratsastaen\nsilmittömän rohkeasti kuten epätoivoinen ainakin belgialainen kannusti\nhevostaan suurempaan vauhtiin sillä ahtaalla ja mutkikkaalla\nriistapolulla, jota pitkin se laukkasi.\n\nHän kuuli takanaan Ahmet Zekin äänen, joka huusi häntä pysähtymään,\nmutta Werper vain iski kannuksensa syvemmälle huohottavan ratsunsa\nvertavuotaviin kylkiin. Kahdensadan metrin päässä oli metsässä\nkatkennut oksa poikittain tiellä. Se oli niin pieni, että hevonen olisi\ntavallisessa kunnossaan harpannut vaivattomasti sen yli huomaamatta\nsitä, mutta Werperin hevonen oli lopen uupunut, sen jalat olivat\nväsymyksen kangistamat, ja kun oksa tarttui sen etujalkojen väliin,\nkompastui se eikä voinut pysyä pystyssä, vaan kaatui pitkälleen tielle.\n\nWerper suistui pää edellä maahan, vieri muutamia metrejä eteenpäin,\nkompuroi pystyyn ja juoksi takaisin. Tarttuen ohjaksiin hän tempoi\nniitä saadakseen eläimen jaloilleen, mutta hevonen ei tahtonut tai\njaksanut juosta, ja belgialaisen kiroillessa ja lyödessä sitä tuli\nAhmet Zek näkyviin.\n\nBelgialainen lakkasi heti ponnistelemasta jalkainsa juuressa kuolevan\neläimen kanssa ja tarttuen pyssyynsä kyyristyi hevosen taakse ja ampui\nlähestyvää arabialaista.\n\nHänen luotinsa, joka kulki matalalta, iski Ahmet Zekin hevosta rintaan,\nsaaden sen kaatumaan noin sadan metrin päässä siitä, missä Werper\nmakasi valmistautuen ampumaan toisen laukauksen.\n\nArabialainen, joka oli suistunut hevosensa mukana, seisoi hajasäärin\nsen päällä; nähdessään belgialaisen viisaasti sijoittuneen kaatuneen\nhevosensa taakse hänkin asettui heti samalla tavoin oman hevosensa\nsuojaan.\n\nJa siinä he makasivat vuorotellen ampuen ja kiroillen toisiaan, samalla\nkuin Apinain Tarzan lähestyi metsän reunaa arabialaisen takana. Täällä\nhän kuuli silloin tällöin kaksintaistelijoiden laukauksia ja kiipesi\npuihin, koska piti oksien varmaa ja nopeata kulkuväylää parempana kuin\npuolikuollutta abessinialaista ponihevosta.\n\nPysyen polun toisella puolella apinamies tuli pian sille kohtaa, mistä\nsaattoi melko turvallisesti katsella taistelijoita. Ensin toinen\nja sitten toinen nousi puolittain hevosen ruumiin tarjoaman\nrintavarustuksen yläpuolelle, laukaisi aseensa ja heittäytyi heti taas\nsuojuksensa taa, missä uudestaan panosti pyssynsä ja hetken kuluttua\ntoisti saman tempun.\n\nWerperillä oli vain vähän ammuksia, koska Abdul Murak oli kiireessä\nvarustanut hänet erään abessinialaisen aseilla, joka oli ensimmäisten\njoukossa kaatunut taistelussa harkkopinon luona. Nyt hän huomasi, että\nhäneltä pian menisi viimeinenkin luotinsa ja että hän joutuisi\narabialaisen armoille, jolloin loppu olisi varma.\n\nBelgialainen, jolla oli edessään sekä kuolema että aarteensa menetys,\nkoetti keksiä jonkun pakoonpääsysuunnitelman, ja ainoa, joka hänestä\ntuntui edes vähänkin lupaavan menestystä, perustui siihen, että Ahmet\nZekin voisi lahjoa.\n\nWerperillä oli enää vain yksi panos ampumatta, kun hän taistelun\nlomassa huusi vastustajalleen:\n\n\"Ahmet Zek, Allah yksin tietää, kumman luut jäävät tänään mätänemään\ntälle polulle, jos jatkamme typerää taisteluamme. Sinä haluat vyöhöni\npistetyn pussin sisältöä, ja minä pidän paljon kiihkeämmin kiinni\nhengestäni ja vapaudestani kuin jalokivistä. Ottakaamme siis kumpikin,\nmitä eniten haluamme, ja menkäämme rauhassa eri teitä. Minä panen\npussini hevosen raadolle, mistä sinä voit sen nähdä, ja sitten sinä\nvuorostasi panet pyssysi oman hevosesi päälle sillä tavoin, että perä\non minuun päin. Senjälkeen minä menen pois jättäen pussin sinulle, ja\nsinä annat minun mennä turvassa. Haluan vain pitää henkeni ja\nvapauteni.\"\n\nArabialainen ajatteli tuokion. Sitten hän alkoi puhua. Hänen\nvastaukseensa vaikutti se seikka, että hän oli ampunut viimeisen\nlaukauksen.\n\n\"Mene sitten tiehesi\", hän murisi, \"ja jätä pussi jälkeesi, että näen\nsen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!\"\n\nWerper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan\nsisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen\nkourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt\nseisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen\njokaisen liikkeensä.\n\nWerper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen\nhevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti\ntakaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen\nnäkyvistä.\n\nSilloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin\nsamanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi\ntällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia,\nsillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun\nhän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi\nnähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen\nkohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan\naarretta.\n\nMutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja\nmurhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän\nlähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu-\nja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti\npolun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi\npiilossa olevan salamurhaajan pyssylle.\n\nTäten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa\nkuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan\npäässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja\nhermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan\npalkintoaan.\n\nPian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman\ntuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä\nviekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen\ntähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi\nvedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.\n\nRosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan,\neikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin\nvarma sen osumisesta.\n\nAhmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi\nviidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti\nlähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä\nolisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen\nhahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.\n\nWerper ei uskaltanut edetä -- toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut\nhänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina\nkädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa\ntietä.\n\nMutta oli toinenkin, joka oli nähnyt pussin ja tuntenut sen, ja tämä\ntoinen eteni Ahmet Zekin mukana, leijaillen hänen yläpuolellaan yhtä\nvaiteliaana ja varmana kuin itse kuolema. Ja kun arabialainen\nlöytäessään pikku täplän, jossa ei kasvanut niin paljon pensaita kuin\nmuissa paikoissa, valmistautui ihailemaan pussin sisältöä, pysähtyi\nTarzan hänen yläpuolelleen, silmät kiintyneinä samaan esineeseen.\n\nKostuttaen kielellään ohuita huuliaan Ahmet Zek avasi nuoransolmun,\njoka sulki pussin suun, ja pannen linnun kynsiä muistuttavan kätensä\nkouruun pudotti osan sisällyksestä kämmenelleen.\n\nHän katsahti yhden ainoan kerran kädessään oleviin kiviin. Hänen\nsilmänsä kapenivat, kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän sinkosi pikku\nesineet halveksivasti maahan. Sitten hän tyhjensi pussin nopeasti,\nkunnes oli lopulta tarkastanut joka kiven erikseen. Ja kun hän paiskeli\nne kaikki maahan ja polki niitä, kiihtyi hänen vimmansa ihan\nsilmittömäksi, lihakset hänen kasvoillaan värähtivät pirullisen raivon\npuuskassa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet\ntunkeutuivat lihaan.\n\nHänen yläpuolellaan Tarzan katseli ihmetellen tätä näytelmää. Hän oli\nollut utelias näkemään, mitä kaikki tämä metakka pussin takia\ntarkoitti. Hän halusi nähdä, mitä arabialainen tekisi, kun toinen oli\nmennyt ja jättänyt pussin jälkeensä. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän\nolisi sitten syöksynyt Ahmet Zekin niskaan ja ottanut pussin ja kauniit\npiikivensä, sillä eivätkö ne kuuluneet hänelle?\n\nHän näki nyt arabialaisen sysäävän tyhjän pussin syrjään ja tarttuvan\npitkän pyssyn piippuun, ikäänkuin se olisi ollut nuija, ja hiipivän\nvarovasti viidakon läpi sen polun vieressä, jota pitkin Werper oli\nmennyt.\n\nKun mies katosi näkyvistä, pudottautui Tarzan maahan ja alkoi koota\npussista pudotettuja kiviä. Samalla hetkellä, kun hän näki likeltä\nsinne tänne sirotetut kivet, ymmärsi hän arabialaisen raivon, sillä\nkimaltelevien ja säihkyvien jalokivien sijasta, jotka alussa olivat\nherättäneet apinamiehen huomiota, oli pussi nyt sisältänyt vain joukon\ntavallisia joen piikiviä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nJane Clayton ja viidakon pedot\n\n\nMurtauduttuaan onnellisesti vapauteen oli Mugambi joutunut kokemaan\nkovaa. Hänen tiensä oli vienyt seudun läpi, jota hän ei tuntenut,\nviidakkoseudun, josta hän ei voinut löytää ollenkaan vettä ja vain\nvähän ruokaa. Moniaan päivän vaelluksen jälkeen hän huomasi voimiensa\nniin voipuneen, että hän tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin.\n\nKävi yhä vaikeammaksi saada tarpeeksi voimia, jotta kykenisi yöksi\nrakentamaan majan, jossa saattoi olla verrattain turvassa suurilta\npedoilta, ja päivällä hän kulutti yhä enemmän voimiaan kaivaessaan\nmaasta syötäväksi kelpaavia juuria ja etsiessään vettä.\n\nMuutamat umpinaiset lätäköt, jotka olivat melkoisen matkan päässä tien\nsivulla, pelastivat hänet kuolemasta janoon, mutta hän oli joka\ntapauksessa surkuteltavassa tilassa, kun hän lopulta sattumalta joutui\nsuurelle joelle seudulla, jolla oli runsaasti hedelmiä ja pientä\nriistaa. Tätä hän saattoi viekkautta ja varovaisuutta käyttäen\npyydystää karkean ryhmysauvan avulla, jonka oli muovaillut pudonneesta\noksasta.\n\nHuomatessaan, että oli vielä edessä pitkä marssi, ennenkuin pääsisi\nedes waziri-maan liepeille, päätti Mugambi viisaasti kylläkin jäädä\nsiihen, missä oli, kunnes saisi takaisin voimansa ja terveytensä. Hän\ntiesi, että muutaman päivän lepo vaikuttaisi hänessä ihmeitä, eikä\nhänellä ollut oikein varaa panna turvallista paluumatkaa alttiiksi\nlähtemällä liikkeelle heikkouden lamaamana.\n\nJa näin ollen hän rakensi tukevan oksaisen boman ja sommitteli sen\nsisäpuolelle olkikattoisen majan, jossa sai nukkua yönsä turvassa ja\njosta päivisin teki hyökkäyksiä hankkiakseen lihaa -- tämä ravinto\nyksin saattoi palauttaa hänen jättiläisjänteisiinsä niiden tavallisen\ntarmon.\n\nEräänä päivänä hänen metsästäessään tapahtui, että hänet keksi pari\nvilliä silmää sen suuren puun oksien piilosta, jonka alta musta soturi\nkulki. Silmät olivat verestävät ja pahanilkiset ja katselivat julmasta\nja karvaisesta naamasta. Ne näkivät, kuinka Mugambi tappoi pikku\nnakertajan, ja seurasivat häntä hänen palatessaan majaansa; niiden\nomistaja eteni rauhallisesti puita pitkin neekerin jäljessä.\n\nTämä olento oli Tshulk, ja hän katseli pahaa aavistamatonta miestä\npikemmin uteliaana kuin vihan vallassa. Arabialaisen burnusin\npitäminen, jonka Tarzan oli pukenut hänen ylleen, oli herättänyt hänen\nmielessään halua jäljitellä edelleenkin tarmanganeja. Mutta burnusi oli\nestänyt hänen liikkeitään ja osoittautunut niin vaivaloiseksi, että\napina oli aikoja sitten raastanut sen päältään ja heittänyt menemään.\n\nNyt hän kuitenkin näki gomanganin, jolla oli keveämmät varusteet --\nlannevaate, muutamia kuparikoristeita ja sulista tehty päälaite.\nTällainen puku oli paremmin Tshulkin mieleen kuin laajaliepeinen\nviitta, joka alituisesti sekaantui jalkojen väliin ja tarttui jokaiseen\noksaan ja pensaaseen lehväisellä polulla.\n\nTshulk silmäili pussia, joka Mugambin olkapäälle ripustettuna heilui\nhänen mustalla lanteellaan. Se miellytti häntä, sillä se oli koristettu\nsulilla ja ripsuilla, ja niin oleili apina Mugambin boman tienoilla\nodottaen tilaisuutta, saadakseen joko salaa tai väkivalloin jonkun\nesineen mustan varusteista.\n\nEnnen pitkää tilaisuus ilmestyikin. Tuntien olevansa turvassa okaisen\naitauksen sisällä Mugambi oikaisi itsensä tavallisesti majansa varjoon\npäivän kuumimmaksi ajaksi ja nukkui rauhassa ja turvassa, kunnes\nauringon laskiessa keskipäivän lamauttava kuumuus lieveni.\n\nKatsellessaan ylhäältä puustaan Tshulk näki eräänä helteisenä\niltapäivänä mustan soturin sillä tavoin pitkällään unen helmoihin\nvaipuneena. Hiipien majapaikan ylitse riippuvalla oksalla ihmisapina\npudottautui maahan boman sisäpuolelle. Hän lähestyi nukkujaa kävellen\npehmeillä tassuillaan, joista ei tullut mitään ääntä, ja ollen\ntavattoman taitava liikkumaan metsässä hän ei kahisuttanut yhtäkään\nlehteä tai ruohonkortta.\n\nPysähtyen miehen viereen apina kumartui hänen ylitseen ja tutki hänen\ntavaroitaan. Vaikka Tshulkin voimat olivat suuret, oli hänen pienten\naivojensa sopukassa jotakin, mikä pelotti häntä nostamasta miestä\ntaisteluun -- jokin tunne, joka on synnynnäinen kaikille\nalempiarvoisille olennoille; se on jonkinlaista omituista\nihmisenpelkoa, joka joskus ohjaa voimakkaimpia viidakon asujamia.\n\nMahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja\nainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut\nneekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.\n\nTemmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei\nmitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun\nmerkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun\nhäntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli\nherättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi.\nHyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk\nuhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta\nraivoon -- silloin oli asia toinen.\n\nVähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui\nheti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut\nhänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan -- siitä hän oli\nvarma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se\npullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa\nepämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan.\nMitenkä se sitten oli hävinnyt?\n\nMugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja\nvihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän\nsaattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa\nkatoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon\nhänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli\ntarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt\nmielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.\n\nTallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa\nmuistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti\nkulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta\nhän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia\nmerkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan\nvaras oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet -- apina kun\nlisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa -- jäivät huomaamatta metsän\nmerkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut\nseurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut\nhavaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.\n\nMusta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi\nolevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien\nitselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui\nviidakon sokkeloihin.\n\nKun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja\nranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän\ntakaa, likemmäksi aiottua saalistaan.\n\nApinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan\nreunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei\nvoinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät\nkeltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään.\nEnsimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva\nkarjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.\n\nTuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja\npakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin\nodottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta\nvaroitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua:\nleijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille\nhartioille.\n\nKun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä\nmitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus,\nmikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen\nlakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa\ntaistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että\nhetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun\ntuloksesta.\n\nTarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa\nsyvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista\nkasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja\ntuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet,\nrauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.\n\nKierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat\nmielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä\nkoukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin\nrintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan\nNuma pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina\nponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona\nja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.\n\nKompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin\nikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia\nlikellä.\n\nSen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman\nhahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan\npeto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi\nvillin voittohuutonsa.\n\nSe seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin\naukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala\nmurina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola\ntippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.\n\nKauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän\npallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja\nmahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun\npaholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja\nhiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.\n\nSuopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä\nkaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt,\nmilloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien\nnuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää\nkuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta,\njoka puoleksi avoimena oli niin likellä.\n\nLopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin\npuoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä,\nikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin\nääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion\npuoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian\nse lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen\nsaaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.\n\nTällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut\nvaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista\nhuolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei\nhuutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa\nyksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä\nulottuvilla.\n\nHän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan\nvain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä\nsaattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi\nniinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli\nsyönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen\nluokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai\njotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin\nlöytäisi häntä.\n\nMaatessaan paikallaan näiden kaameiden ajatusten vaivaamana hän tunsi\näkkiä, etteivät siteet hänen ranteissaan ja nilkoissaan enää koskeneet\nhäneen, ja huomasi sitten, että hänen kätensä olivat erillään, yksi\nkummallakin sivulla sensijaan että ne olisivat olleet sidottuina selän\ntaakse.\n\nHän liikutti kummastuneena kättään. Mikä ihme oli nyt tapahtunut? Käsi\nei ollut sidottu. Hän liikutti varovasti ja meluttomasti muitakin\njäseniään ja huomasi olevansa vapaa. Hän ei voinut tietää, että Taglat,\nnakertaessaan siteitä omien pahojen tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli\nkatkaissut ne vain hetkeä ennen kuin Numa oli pelottanut sen pois\nsaaliiltaan.\n\nTuokioksi valtasi Jane Claytonin ilo ja kiitollisuus, mutta vain\ntuokioksi. Mitä hyödytti hänen äsken saavutettu vapautensa, kun\nkauhistava peto kyyristeli niin likellä häntä? Kuinka onnellisena hän\nolisikaan käyttänyt hyväkseen näitä mahdollisuuksia toisenlaisissa\noloissa! Mutta nyt ne tarjoutuivat hänelle hetkellä, jolloin\npakoonpääsy oli suorastaan mahdotonta.\n\nLähin puu oli sadan jalan päässä ja leijona korkeintaan viidenkymmenen.\nJos Jane olisi noussut pystyyn ja koettanut päästä houkuttelevien\noksien turviin, olisi hän silloin heti joutunut perikatoon, sillä\nepäilemättä Numa olisi liiaksi mieltynyt tulevaan ateriaansa,\nsalliakseen sen päästä ilman muuta pakoon. Mutta oli kuitenkin eräs\ntoinen mahdollisuus -- sellainen, joka kokonaan riippui suuren pedon\nsilloisesta mielialasta.\n\nKun leijonan vatsa oli jo osittain täynnä, katseli se ehkä\nvälinpitämättömänä nuoren naisen lähtöä, mutta saattoiko hän jättäytyä\nniin epätodennäköisen sattuman varaan? Hän epäili sitä. Mutta toisaalta\nhän ei ollut myöskään halukas kokonaan päästämään käsistään tätä --\ntosin epäillyttävää -- tilaisuutta henkensä säilyttämiseksi,\nkäyttämättä tai koettamatta käyttää sitä hyväkseen.\n\nHän tarkkasi leijonaa huolellisesti. Tämä ei voinut nähdä häntä muutoin\nkuin kääntämällä päänsä ainakin puoleksi ympäri. Hän yrittäisi\nsotajuonta. Hän kierähti hiljaa ympäri lähimpänä olevaa puuta kohti,\nleijonasta poispäin, kunnes oli taas samassa asennossa, johon Numa oli\njättänyt hänet, mutta muutamia jalkoja kauempana.\n\nTässä hän makasi hengittämättä ja tarkkasi leijonaa, mutta eläin ei\nmitenkään osoittanut kuulleensa epäilyttävää kahinaa. Jane kierähti\ntaas ympäri, päästen muutamia jalkoja eteenpäin, ja makasi jälleen\njäykkänä, tuijottaen pedon selkään.\n\nHän jatkoi hermot jännittyneinä näitä temppuja tuntikausia, kuten\nhänestä tuntui, ja leijona söi yhä edelleen ilmeisesti tietämättömänä\nsiitä, että toinen saalis oli vähällä päästä pakoon. Sitten nuori\nnainen oli enää vain muutaman askeleen päässä puusta -- vielä hetki,\nniin hän olisi kylliksi likellä uskaltaakseen hypätä pystyyn,\njättääkseen varovaisuuden sikseen, ja tehdäkseen äkillisen rohkean\nyrityksen päästä turvaan. Hän oli jo puoleksi vierähtänyt ympäri, ja\nhänen kasvonsa olivat poispäin leijonasta, kun tämä äkkiä käänsi ison\npäänsä ja loi silmänsä häneen. Leijona näki hänen kiertyvän kyljelleen\npoispäin ja sitten Janen silmät taas suuntautuivat eläintä kohti, ja\nkylmä hiki pursui nuoren naisen koko ruumiista, kun hän huomasi, että\nkuolema oli saavuttanut hänet, vaikka elämä oli miltei ollut hänen\nulottuvillaan.\n\nSekä nuori nainen että leijona olivat pitkän aikaa hievahtamatta. Peto\nmakasi värähtämättä, pää kääntyneenä ja hehkuvat silmät kohdistettuina\njäykkään uhriin, joka nyt oli melkein viidenkymmenen metrin päässä.\nNuori nainen tuijotti suoraan noihin julmiin silmäteriin uskaltamatta\nliikuttaa edes yhtään lihasta.\n\nHänen hermojensa pinnistys oli jo käydä niin sietämättömäksi, että hän\ntuskin kykeni pitämään yhä paisuvaa huutamisen halua, kun Numa\nmaltillisesti kääntyi ja alkoi taas syödä. Mutta taaksepäin kääntyneet\nkorvat ilmaisivat, että se uhkaavana tarkkasi toisella puolen olevan\nnaisen toimia.\n\nKun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä\nkiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla\nseurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi\nviimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.\n\nValmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä\npystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi\nja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä\nkarjahduksia päästellen.\n\nNe, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta\nriistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee\nyhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan\nkuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se\nmuistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen\nleijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet\nmelkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli\nverrattain pieni.\n\nMutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun\nluo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään\nhänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun\nleijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori\nnainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.\n\nJonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane\nClayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli\njoutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen\njälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen\nkiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan\nenää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä\nleveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli\nhänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.\n\nOli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja\nvaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun\napinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut\nlaskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui\nparhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes\npäivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta\ntienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.\n\nVäsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään\nuneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin\nepämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi\ntukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain\nmuutaman tuuman päässä toisistaan.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan\nollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi\nkalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli\ntapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia\ntunteja aikaisemmin.\n\nNyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen\ntäytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta\njatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.\n\nAstuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua\nkohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi\ntapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä\npaikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin\npääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli\nhajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun\nkuljeskelevan metsästäjäjoukkueen -- wazirithan olivat uupumattomia\nmetsämiehiä.\n\nPäivä oli kulunut puolilleen, kun hän hämmästyksekseen äkkiä kuuli\npyssynlaukauksen jokseenkin likeltä. Hänen pysähdyttyään kuuntelemaan\nseurasi tämän ensi laukauksen jälkeen yhä uusia. Mitä se tarkoitti?\nHänen mieleensä tuli ensin ajatus, että ammuskelu johtui kahakasta\narabialaisten rosvojen ja wazirijoukkueen välillä, mutta kun hän ei\ntiennyt, kummalle puolelle voitto kallistui ja oliko hän ystävän tai\nvihollisen takana, ei hän uskaltanut edetä kauemmaksi, peläten\npaljastavansa itsensä viholliselle.\n\nKuunneltuaan useita minuutteja hän pääsi varmuuteen siitä, että\nottelussa oli mukana vain kaksi tai kolme kivääriä, koska hänen\nkorviinsa ei tullut mitään ääntä, joka olisi muistuttanut\nyhteislaukausta. Mutta vieläkin hän epäröitsi mennä likemmäksi, ja\nlopulta, päättäen olla antautumatta vaaraan, hän kiipesi erään puun\nkätkevien lehvien suojaan sen polun varrella, jota pitkin hän oli\nkulkenut, ja odotti siellä pelokkaana, mitä oli tulossa.\n\nAmmunnan harventuessa hän kuuli ihmisääniä, vaikkakaan ei voinut\nerottaa sanoja, ja lopulta laukaustenvaihto lakkasi ja hän kuuli kahden\nmiehen huutelevan kovalla äänellä toisilleen. Sitten tuli pitkä\nhiljaisuus, jonka lopulta katkaisi varovainen tassutus polulla hänen\nedessään, ja seuraavalla hetkellä tuli näkyviin muuan mies, astellen\nselin häneen, pyssy valmiina kädessään ja silmät huolellisesti\ntarkkaavina suunnattuina tielle, jota pitkin hän tuli.\n\nJane Clayton tunsi melkein heti tämän miehen Jules Frecoultiksi, joka\noli niin äskettäin ollut vieraana hänen kodissaan. Hän oli vähällä\npäästää iloisen helpotuksen huudon, kun näki miehen nopeasti hypähtävän\nsivulle ja kätkeytyvän tiheän vihreän seinän suojaan tien oheen.\nIlmeisesti häntä seurasi joku vihollinen, ja Jane Clayton pysyi siis\nhiljaa, jottei suuntaisi Frecoultin tarkkaavaisuutta toisaalle tai\nopastaisi vihollista hänen piilopaikkaansa.\n\nTuskin oli Frecoult kätkeytynyt, kun valkoviittainen arabialaisen hahmo\nhiipi äänettömänä polkua pitkin hänen jäljessään. Jane Clayton saattoi\npiilopaikastaan nähdä kummankin miehen selvästi. Hän tunsi Ahmet Zekin\nsen rosvojoukon päälliköksi, joka oli ryöstänyt hänen kotinsa ja\nottanut hänet vangiksi. Kun hän näki Frecoultin, otaksutun ystävän ja\nliittolaisen, nostavan pyssynsä ja huolellisesti tähtäävän\narabialaista, pysähtyi hänen sydämensä sykintä ja hänen koko sielunsa\nkeskittyi hartaaseen rukoukseen, että mies tähtäisi tarkasti.\n\nAhmet Zek pysähtyi keskelle polkua. Hänen terävät silmänsä tutkivat\njokaista näköpiirissä olevaa pensasta ja puuta. Hänen korkea hahmonsa\ntarjosi oivallisen maalitaulun petolliselle salamurhaajalle. Kuului\nterävä, laukaus, ja pieni savupilvi nousi pensaasta, joka kätki\nbelgialaisen; Ahmet Zek suistui eteenpäin ja kaatui polulle, kasvot\nalaspäin.\n\nKun Werper astui takaisin tielle, hämmästyi hän kuullessaan iloisen\nhuudahduksen yläpuoleltaan ja käännähtämään katsomaan tämän\nodottamattoman keskeytyksen alkuunpanijaa hän näki Jane Claytonin\nkevyesti hypähtävän likeisestä puusta ja juoksevan kädet ojennettuina\neteenpäin onnittelemaan häntä voiton johdosta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nJane Clayton taas vankina\n\n\nVaikka Jane Claytonin vaatteet olivat rikki ja hänen tukkansa\nepäjärjestyksessä, tajusi Albert Werper kuitenkin, ettei hän\nmilloinkaan ennen ollut nähnyt niin rakastettavaa näkyä kuin minkä lady\nGreystoke tarjosi kuvastaessaan helpotusta ja iloa, jota hän tunsi\nkohdatessaan odottamatta ystävän ja auttajan silloin kun toivo näytti\nniin etäiseltä.\n\nJos belgialainen oli ollut epätietoinen siitä, tiesikö lady hänen\nosuutensa petolliseen hyökkäykseen Greystoken kotia ja häntä itseään\nvastaan, haihtui epätietoisuus pian, ladyn tervehtiessä häntä\nluonnollisen herttaisesti. Hän kertoi Werperille nopeasti kaikki, mitä\nhänelle oli tapahtunut vieraan lähdettyä, ja kun hän puhui miehensä\nkuolemasta, sumentuivat hänen silmänsä kyynelistä, joita hän ei voinut\npidättää.\n\n\"Olen järkkynyt\", sanoi Werper, teeskennellen luontevasti myötätuntoa,\n\"mutta en ole hämmästynyt. Tuo paholainen tuossa\", ja hän osoitti Ahmet\nZekin ruumista, \"on saanut koko maan kauhun valtaan. Wazirinne ovat\njoko tuhotut tai karkoitetut maastaan kauas etelään. Ahmet Zekin miehet\npitävät hallussaan tasankoa teidän entisen kotinne ympärillä -- siellä\nei ole turvaa eikä piilopaikkaa. Ainoa toivomme on siinä, että\nmatkaamme mahdollisimman nopeasti pohjoiseen päin päästäksemme rosvojen\nleiriin, ennenkuin sinne saapuu tieto Ahmet Zekin kuolemasta. Siellä\nsaamme jonkun juonen avulla saattojoukon mukaamme pohjoista kohti.\n\n\"-- Luullakseni voin saada asian onnistumaan, sillä olin rosvon\nvieraana, kun en vielä tuntenut miehen oikeata luonnetta eivätkä\nleirillä olijat tiedä, että olen kääntynyt häntä vastaan huomattuani\nhänen roistomaisuutensa.\n\n\"-- Tulkaa! Kuljemme mahdollisimman nopeasti päästäksemme leiriin\nennenkuin ne miehet, jotka seurasivat Ahmet Zekiä hänen viimeisellä\nretkellään, löytävät hänen ruumiinsa ja tuovat sanoman hänen\nkuolemastaan jälkeenjääneille roistoille. Siinä on meidän ainoa\ntoivomme, lady Greystoke, ja teidän tulee kokonaan luottaa minuun,\njotta voisin onnistua. Odottakaa minua tässä hetkinen, kunnes otan\narabialaiselta laukun, jonka hän varasti minulta.\" Werper astui\nreippaasti kuolleen miehen luo ja polvistuen hänen viereensä etsi\nnopeasti sormin jalokivipussia. Hänen tyrmistyksekseen ei siitä\ntuntunut merkkiäkään Ahmet Zekin vaatteissa. Sitten hän käveli polkua\npitkin poispäin, etsien jotakin jälkeä kadonneesta pussista tai sen\nsisällöstä, mutta ei löytänyt mitään, vaikka tutki huolellisesti\nkuolleen hevosensa ympäristönkin ja ulotti etsintänsä muutamien\naskelten päähän viidakkoon kummallekin puolelle. Ällistyneenä,\npettyneenä ja vihaisena hän palasi lopulta nuoren naisen luo. \"Laukku\non hukassa\", hän selitteli lyhyesti, \"enkä uskalla viipyä kauemmin sitä\netsimässä. Meidän pitää ehtiä leiriin ennen rosvojen tuloa.\"\n\nKun Jane Clayton ei aavistanut miehen oikeata luonnetta, ei hän\nhuomannut mitään omituista tässä suunnitelmassa ja näennäisesti\nuskottavassa selityksessä, että Werper oli aikaisemmin ollut rosvojen\nystävä, ja niin ollen Jane heti innostui hänen esittämästään\npetollisesta pelastuksen toivosta ja kääntyi hänen kanssansa\nvihollisleiriä kohti, jossa oli niin äskettäin ollut vankina.\n\nVasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella he ehtivät määräpaikkaansa,\nja kun he pysähtyivät aukeaman reunalle muurilla varustetun kylän\nporttien edustalle, kehotti Werper nuorta naista myöntämään kaikki,\nmitä hän, Werper sanoisi keskustellessaan rosvojen kanssa.\n\n\"Sanon heille\", hän selitti, \"että sain teidät kiinni, kun olitte\nkarannut leiristä, että vien teidät Ahmet Zekin luo ja että hän, ollen\nparhaillaan kiivaassa ottelussa wazirien kanssa, käski minun palata\nleiriin teidän kanssanne. Täällä minun on hankittava riittävä\nturvajoukko, ratsastettava mahdollisimman nopeasti pohjoiseen ja\nluovutettava teidät erikoisen edullisilla ehdoilla orjakauppiaalle,\njonka nimen hän ilmoitti minulle.\"\n\nBelgialaisen näennäinen suorasukaisuus johti nuoren naisen taaskin\nharhaan. Jane käsitti, että epätoivoisissa tilanteissa tarvittiin\nepätoivoisia toimenpiteitä, ja vaikka hän sydämessään vapisi\najatellessaan taas joutuvansa rosvojen kehnoon ja kaameaan kylään, ei\nhän keksinyt parempaakaan menettelytapaa kuin toinen ehdotti.\n\nHuutaen porttia vartioiville miehille Werper tarttui Jane Claytonin\nkäsivarteen ja meni rohkeasti aukeaman poikki. Ne, jotka avasivat\nportit, olivat niin hämmästyneitä, että kummastus kuvastui selvästi\nheidän ilmeissäänkin. Se, että petturiksi huomattu ja takaa-ajettu\nluutnantti pelottomasti palasi omasta aloitteestaan, näytti yhtä\ntehokkaasti poistavan heidän epäluulonsa kuin hänen oli onnistunut\npettää lady Greystokea.\n\nPortin vartijat vastasivat Werperin tervehdykseen ja katselivat\nällistyneinä vankia, jonka hän oli tuonut mukanaan kylään.\n\nBelgialainen etsi heti käsiinsä sen arabialaisen, jonka huostaan leiri\noli jätetty Ahmet Zekin poissaollessa. Taaskin hänen rohkeutensa poisti\nepäilykset, ja hänen valheellinen esityksensä palaamisen syistä\nuskottiin semmoisenaan. Se seikka, että hän oli tuonut mukanaan\nkaranneen naisvangin, teki hänen kertomuksensa yhä uskottavammaksi, ja\npian Mohammed Beyd veljeili kaikessa ystävyydessä juuri sen miehen\nkanssa, jonka olisi ilman tunnontuskia surmannut, jos olisi tavannut\nhänet viidakossa puoli tuntia aikaisemmin.\n\nJane Clayton suljettiin taas vankilamajaan, jossa hän oli\naikaisemminkin ollut, mutta ajatellen, että tämä kaikki oli yhä\nsamanlaista herkkäuskoisten rosvojen petkuttamista kuin hänen ja\nFrecoultin aikaisempikin esiintyminen, hän astui kurjaan ja likaiseen\nhökkeliin eri tuntein kuin aikaisemmin, jolloin toivo oli niin kaukana.\n\nHänet sidottiin taas, ja hänen vankilansa oven eteen asetettiin\nvartijoita, mutta Werper kuiskasi ennen lähtöänsä rohkaisevia sanoja\nhänen korvaansa. Sitten belgialainen meni ja suuntasi taas kulkunsa\nMohammed Beydin telttaan. Hän oli aprikoinut, pitkäkö aika kuluisi,\nennenkuin rosvot, jotka olivat lähteneet Ahmet Zekin kanssa, palaisivat\npäällikkönsä murhatun ruumiin kera, ja mitä enemmän hän ajatteli asiaa,\nsitä enemmän hän alkoi pelätä, että ilman apulaisia hänen\nsuunnitelmansa epäonnistuisi.\n\nMitäpä siitä, vaikka hän pääsisikin turvallisesti leiristä, ennenkuin\njoku tulisi kertomaan hänen syyllisyydestään, -- olisiko tästä muuta\nhyötyä kuin että hän muutamilla päivillä pidentäisi sielullista\nkidutustaan ja elämäänsä? Nämä karaistuneet ratsastajat, jotka tunsivat\njokaisen tien ja sivupolun, saavuttaisivat hänet kauan ennenkuin hän\nvoisi toivoa pääsevänsä rannikolle.\n\nKun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, astui hän telttaan,\njossa Mohammed Beyd istui matolla jalat ristissä ja poltti piippuaan.\nArabialainen kohotti katseensa kun eurooppalainen tuli hänen\nnäkyviinsä.\n\n\"Ole tervehditty, oi veli!\" hän sanoi.\n\n\"Ole tervehditty\", vastasi Werper.\n\nKumpikin oli kotvan aikaa ääneti. Arabialainen katkaisi ensinnä\nhiljaisuuden.\n\n\"Ja herrani, Ahmet Zek, oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näit hänet?\"\nhän kysyi.\n\n\"Hän ei ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman silmiltä ja\nvaaroilta\", vastasi belgialainen.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Mohammed Beyd puhaltaen pienen pilven sinistä savua\nsuoraan eteensä.\n\nTaas tuli usean minuutin hiljaisuus.\n\n\"Ja jospa hän olisikin kuollut?\" kysyi belgialainen päättäen paljastaa\ntotuuden ja koettaa lahjoa Mohammed Beydin puolelleen.\n\nArabialaisen silmät kapenivat, ja hän kumartui eteenpäin tuijottaen\nsuoraan belgialaisen silmiin.\n\n\"Olen ajatellut asiaa paljon, Werper, kun niin äkkiarvaamatta palasit\nsen miehen leiriin, jota olet pettänyt ja joka etsi sinua surman ajatus\nsydämessään. Olen ollut Ahmet Zekin parissa monta vuotta -- hänen oma\näitinsäkään ei ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei\nmilloinkaan anna anteeksi -- vielä vähemmän uskoisi hän toistamiseen\nmieheen, joka kerran on pettänyt hänet; sen minä tiedän.\n\n\"-- Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sanoin, ja tullut siihen\nvakaumukseen, että Ahmet Zek on kuollut -- muutoin et olisi milloinkaan\nuskaltanut palata hänen leiriinsä, paitsi jos olet joko urheampi mies\ntai suurempi hullu kuin olen kuvitellut. Ja jollei tämä todisteluni ole\nkyllin vakuuttava, olen juuri saanut omilta huuliltasi vielä varmemman\ntodistuksen -- sillä etkö sanonut, ettei Ahmet Zek ole milloinkaan\nollut paremmassa turvassa maailman synneiltä ja vaaroilta?\n\n\"-- Ahmet Zek on kuollut, sinun ei tarvitse kieltää sitä. En ole hänen\näitinsä enkä rakastajattarensa, joten sinun ei tarvitse pelätä, että\nvalitukseni häiritsevät sinua. Sano minulle, miksi olet tullut tänne\ntakaisin! Sano minulle, mitä haluat, ja jos sinulla vielä on jalokivet,\njoista Ahmet Zek puhui minulle, ei mikään estä meitä yhdessä\nratsastamasta pohjoiseen, missä jaamme keskenämme valkoisesta naisesta\nsaamamme hinnan ja sen pussin sisällön, joka sinulla on mukanasi.\nMitä?\"\n\nPahanilkiset silmät olivat pelkkinä viiruina, ja ohuilla huulilla\nvälkkyvä häijy hymy vääristi roiston piirteitä, kun hän viekkaasti\nirvisti vasten belgialaisen kasvoja.\n\nWerper tunsi sekä huojennusta että levottomuutta arabialaisen käytöksen\njohdosta. Se mielihyvä, jota mies osoitti kuullessaan päällikkönsä\nkuolleen, nosti melkoisen taakan Ahmet Zekin murhaajan hartioilta.\nMutta arabialaisen vaatimus saada osa jalokivistä ennusti Werperille\npahaa, jos Mohammed Beyd saisi tietää, etteivät kallisarvoiset kivet\nenää olleet hänen hallussaan.\n\nJos hän tunnustaisi kadottaneensa jalokivet, nostattaisi hän ehkä\narabialaisen vihaa tai epäluuloa siinä määrin, että panisi\nvaaranalaiseksi äsken saavutetut pakomahdollisuutensa. Hänen ainoa\ntoivonsa näytti olevan siinä, että hän saisi Mohammed Beydin yhä\nuskomaan jalokivien vielä olevan tallella ja luottaisi tulevaisuuteen,\njoka toimittaisi jonkun keinon päästä pakoon.\n\nJos hän voisi matkalla pohjoista kohti päästä samaan telttaan\narabialaisen kanssa, saisi hän yllin kyllin tilaisuuksia raivata\ntieltään miehen, joka uhkasi hänen elämäänsä ja vapauttansa, -- asiaa\nkannatti yrittää; sitäpaitsi ei näyttänyt olevan muuta keinoa selvitä\nvaikeuksista.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"Ahmet Zek on kuollut. Hän kaatui taistelussa\nabessinialaista ratsukomppaniaa vastaan, joka piti minua vankina. Minä\npääsin pakoon kahakan aikana, mutta en luule kenenkään Ahmet Zekin\nmiehistä jääneen eloon, ja heidän etsimänsä kulta on abessinialaisten\nhallussa. Nytkin he epäilemättä marssivat tätä leiriä kohti, sillä\nMenelik on lähettänyt heidät rankaisemaan Ahmet Zekiä ja hänen\nseuralaisiaan, koska he ovat tehneet ryöstöretken abessinialaiskylään.\nHeitä on paljon, ja jollemme pakene kiireesti, joudumme kaikki saman\nkohtalon alaisiksi kuin Ahmet Zek.\"\n\nMohammed Beyd kuunteli ääneti. Hän ei tiennyt, missä määrin uskottoman\nkertomukseen saattoi luottaa, mutta kun se tarjosi hänelle tekosyyn\nlähteä pois kylästä ja mennä pohjoista kohti, ei hän tahtonut kovin\nturhantarkasti kuulustella belgialaista.\n\n\"Ja jos ratsastan pohjoiseen sinun kanssasi\", hän kysyi, \"niin puolet\njalokivistä ja puolet naisen hinnasta tulee minulle?\"\n\n\"Niin\", vastasi Werper.\n\n\"Hyvä\", sanoi Mohammed Beyd. \"Nyt menen antamaan määräyksen, että\nlähdetään liikkeelle huomenaamulla aikaisin.\" Hän nousi poistuakseen\nteltasta.\n\nWerper laski pidättäen kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n\"Odota\", hän sanoi, \"päättäkäämme, kuinka monta otamme mukaan. Ei ole\nhyvä, että vaimot ja lapset tulevat rasitukseksemme, sillä silloin\nabessinialaiset tosiaan voivat saavuttaa meidät. Olisi paljon parempi\nvalita pieni vartiosto urheimmista miehistämme ja ilmoittaa\njälkeenjääville, että ratsastamme länteen. Sitten kun abessinialaiset\ntulevat, joutuvat he väärille jäljille, jos heillä on aikomuksena ajaa\nmeitä takaa, ja jolleivät he ryhdy takaa-ajoon, eivät he kuitenkaan\nratsasta pohjoista kohti niin nopeasti kuin ajatellessaan meidän olevan\nheidän kanssaan.\"\n\n\"Käärme ei ole niin viisas kuin sinä, Werper\", sanoi Mohammed Beyd\nhymyillen. \"Tehtäköön kuten sinä sanot. Kaksikymmentä miestä seuraa\nmeitä, ja me ratsastamme länteen -- silloin kun lähdemme kylästä.\"\n\n\"Hyvä\", huudahti belgialainen, ja siten asia oli selvä.\n\nJane Clayton heräsi aikaisin seuraavana aamuna melkein unettoman yön\njälkeen, kun kuuli ääniä vankilansa ulkopuolelta, ja hetkeä myöhemmin\nastui Frecoult ja kaksi arabialaista sisään. Jälkimmäiset päästivät\nhänen nilkkansa siteistä ja nostivat hänet pystyyn. Sitten hänen\nranteensa irrotettiin, hänelle annettiin kourallinen kuivaa leipää ja\nhänet vietiin ulos sarastuksen heikkoon valoon.\n\nHän katsoi kysyvästi Frecoultiin, ja hetkellä, jolloin arabialaisten\nhuomio oli kiintynyt toisaalle, mies kumartui häneen päin ja kuiskasi,\nettä kaikki kävi, kuten hän oli suunnitellut. Tästä rauhoittuneena\nnuori nainen tunsi taas toivoa, jonka pitkä ja kurja, kahleissa\nvietetty yö oli melkein sammuttanut.\n\nVähän jälkeenpäin hänet nostettiin hevosen selkään, saatettiin\narabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon\nlänttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja\ntähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.\n\nFrecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen\ntäytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa\nkuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka\nhuomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan\neurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.\n\nJos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei\nhän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata\nkertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja\nlumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan.\nBelgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen\nhalunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.\n\nJos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui\nsen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena,\nolisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.\n\nWerperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin\nkanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen\nmurhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos\nhänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.\n\nToisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun\nrinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa\nnuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen\nviekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja\nihailleet vangin kauniita muotoja.\n\nTämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli\ntuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran\njoutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed\nBeyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.\n\nMutta nyt oli kaikki toisin -- vain kurja kristitty koira oli nyt hänen\nja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja\nottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen\nhallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi\nluopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen\nyksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi\nkaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.\n\nHän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka\nkaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat --\nne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea\nuhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.\n\n\"Tiedättekö\", hän kysyi kumartuen Janeen päin, \"minne tämä mies\ntahtoisi viedä teidät?\"\n\nJane Clayton nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Ja te tahdotte tulla mustan sulttaanin leluksi?\"\n\nNuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei\nvastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult\noli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei\nosoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.\n\n\"Voitte päästä tästä kohtalosta\", jatkoi arabialainen. \"Mohammed Beyd\npelastaa teidät.\" Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean\nkäden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa\npaljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen\nilmaissut.\n\nJane Clayton vääntäytyi irti hänen otteestaan.\n\n\"Te peto!\" huudahti hän. \"Jättäkää minut tai kutsun herra Frecoultia.\"\n\nMohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut\nylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat\nhampaansa.\n\n\"Herra Frecoult?\" hän pilkkasi. \"Ei täällä ole sellaista henkilöä.\nMiehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän\ntappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei\nAhmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja\nsuunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että\nte pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa\nhyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi\nhelpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin\nhaaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne.\" Näin vakuuttaen\narabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen\naihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.\n\nJane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin\nsyytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin\nvähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen\nmiehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana\nsuojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.\n\nMarssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se\npystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan\neteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty\nnäihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia\nkahleisiin.\n\nSaman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed\nBeydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen\nleirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed\nBeydin neekeriorja oli hänelle tuonut -- siinä oli ollut kassavakakkuja\nja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu\nmarakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran\njäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi.\nMutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa\nolemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka\naikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.\n\nKun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli,\njonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla\nliikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät\nkeskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä\näärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä\nmitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden\nnäkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä.\nHän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta\nvainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä,\nsylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia\nreunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen\nhävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten\nsoihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta.\nNyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa\nja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen\nsille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi\nhänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.\n\nJa hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta\npuoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi\nmuutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä\nharppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan\ntaakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni\ntiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.\n\nSitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan\noviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin\nruumiista irtautunut henki.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nPako viidakkoon\n\n\nVääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti\npahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen\nsuloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon\nJane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä\nmukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen\nsuhteessa vankiin.\n\nJa kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä\nmieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että\ntämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen\nkohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla\noli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane\nClaytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne\nhuomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta\ninhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.\n\nJanen mies oli kuollut, ja Werper kuvitteli voivansa nuoren naisen\nsydämessä täyttää sen paikan, jonka kuolon kolkko viikatemies oli\njättänyt tyhjäksi. Hän voisi ehdottaa Jane Claytonille avioliittoa --\nsitä ei Mohammed Beyd ehdottaisi, ja lisäksi Jane torjuisi sellaisen\ntarjouksen hänen puoleltaan yhtä selvästi inhoten kuin hänen saastaisen\nhimonsakin.\n\nPiankin belgialainen oli onnistunut vakuuttaa itselleen, että vanki\ntäydellä syyllä oli alkanut tuntea rakkautta häntä kohtaan -- olihan\nJane muka vielä naisellisilla eri tavoilla ilmaissut uuden\nkiintymyksensä häneen.\n\nJa sitten hän teki äkillisen päätöksen. Hän viskasi huovat päältään ja\nnousi pystyyn. Vetäen saappaat jalkaansa ja kiinnittäen patruunavyön ja\nrevolverin vyötäisilleen hän astui telttansa oviverhon luo ja kurkisti\nulos. Vangin teltan ovella ei ollut vartijaa! Mitä se tarkoitti? Onni\noli tosiaan hänelle suosiollinen.\n\nAstuen ulkopuolelle hän livahti Janen teltan taakse. Sielläkään ei\nollut vartijaa! Ja nyt hän käveli rohkeasti teltan oviaukolle ja astui\nsisään.\n\nKuutamo loisti sisällä himmeästi. Teltan toisella puolen kumartui jokin\nhahmo vuodehuopien yli. Kuului kuiskaus, ja toinen hahmo nousi\nvuoteella istumaan. Albert Werperin silmät tottuivat vähitellen teltan\npuolipimeään. Hän näki, että vuoteen yli kumartui miehen hahmo, ja\narvasi, kuka tämä yöllinen vieras oli.\n\nHänet valtasi synkkä, mustasukkainen raivo. Hän astui askeleen toisia\nteltassa olijoita kohti. Hän kuuli kauhistuneen huudon nuoren naisen\nhuulilta, kun tämä tunsi yläpuolellaan olevan miehen piirteet, ja hän\nnäki Mohammed Beydin tarttuvan vangin kurkkuun ja painavan hänet\ntakaisin huoville.\n\nToiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden\nkaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli\nhänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.\n\nHän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin\nselkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta\nhyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan\nilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta\narabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan\nvastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti\nkasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi\nkäyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän\nseuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän\ntempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti\nniin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni\nnahkasuojukseensa.\n\nEnnenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja\nsyöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin,\nja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta\nkoettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla\nkun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli\nkaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.\n\nYhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka\nei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista\nvastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää\nveistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun\nensimmäisellä lyhyellä väliajalla.\n\n\"Kristitty koira\", hän kuiskasi, \"katso tätä veistä Mohammed Beydin\nkädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine,\njonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd\nraastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin\nrukoile häntä nyt -- minuutin kuluttua olet kuollut.\" Näin sanoen hän\nhyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle\npään yläpuolelle.\n\nWerper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein\nhänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed\nBeyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan\nlattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen\ntielle.\n\nTemppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän\nesteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi\nympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä,\nja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti\nhänen kädessään.\n\nArabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti\nterävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd\nvierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen\nviereen, jota oli koettanut häväistä.\n\nMelkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä\nääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta.\nWerper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.\n\nJane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt\nkädet ojennettuina Werperiä kohti.\n\n\"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?\" hän lausui. \"Ja\najatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä\nhäpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja\nmenneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun\nolisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta\nkuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä.\"\n\nWerperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen\nnuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane\nviattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen\nolla vaiti.\n\nUlkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen\nampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt\nvuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan.\nHeidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua\nheidän johtajaansa vastaan.\n\nWerper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin\nsurmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at\nrosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa\nheidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen\nMohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.\n\nPistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle.\nVetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä,\njotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän\nrohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä\ntavoin esti heitä etenemästä.\n\n\"Nainen teki vastarintaa\", hän sanoi, \"ja Mohammed Beydin oli pakko\nampua häntä. Hän ei ollut kuollut -- ainoastaan vähäpätöisesti\nhaavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä\npidämme silmällä vankia.\" Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja\nrosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan\nkeskeytynyttä untansa.\n\nKun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt\nohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja\nsitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui\nottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt\nuhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä\nvangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti\nhillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan\nastuessaan.\n\nMutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi.\nVajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät\nmilloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä\nominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään\naikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin\nheränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen\nvaikutuksesta.\n\nNyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan\naseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen\nalennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen\neurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin\nkodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.\n\nHänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia\ntekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta\nensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen\npäätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen\nrikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle\nnaiselle.\n\nKun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten\npoistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa\nsyventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.\n\n\"Mitä meidän pitää nyt tehdä?\" hän kysyi. \"Aamulla tämä tulee ilmi\", ja\nhän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. \"He tappavat\nteidät, kun löytävät hänet.\"\n\nWerper ei vastannut heti ja kääntyi sitten äkkiä naista kohti.\n\n\"Minulla on eräs suunnitelma\", hän huudahti. \"Siinä tarvitaan malttia\nja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut\nkumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?\"\n\n\"Voin kestää mitä tahansa\", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, \"kunhan\nse vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden\".\n\n\"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi\", selitti Werper, \"ja sitten vien\nteidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on\nkäskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti\ntarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli\nsyttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui\ntekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut\nkestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta.\"\n\nJane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan\nväreili hymy.\n\n\"Oletteko ihan hullu?\" hän kysyi. \"Kuvitteletteko, että vartijat\nuskovat sellaista naurettavaa juttua?\"\n\n\"Te ette tunne heitä\", vastasi toinen. \"Heidän karun ulkomuotonsa alla\non paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi\nhavaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden\ntällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee\nihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se\njuoni onnistuu -- älkää pelätkö.\"\n\nJane Clayton kohautti hartioitaan. \"Voimme ainakin koettaa -- ja mitä\nteemme sitten?\"\n\n\"Kätken teidät viidakkoon\", jatkoi belgialainen, \"ja tulen teitä\nhuomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa\".\n\n\"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?\" kysyi Jane. \"Se\nhuomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!\"\n\n\"En selitä sitä\", vastasi Werper. \"Mohammed Beyd saa itse selittää sen\n-- meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis\nyrittämään?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia.\" Niin\nsanoen Werper lähti nopeasti teltasta.\n\nHän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja\npatruunavyö entisten lisäksi.\n\n\"Oletteko valmis?\" hän kysyi.\n\n\"Aivan valmis\", vastasi Jane.\n\n\"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli.\"\nJa Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.\n\n\"Kas niin\", hän sanoi nousten pystyyn. \"Antakaa nyt käsivarsienne,\njalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut.\"\n\nHetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli\nnaisen ruumis.\n\nLeirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi\nkäyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen\nvalossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti\nhämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.\n\n\"Kuka sinä olet?\" hän huudahti. \"Mikä sinulla on siinä?\"\n\nWerper kohotti burnusinsa päähinettä, jotta mies näkisi hänen kasvonsa.\n\n\"Tässä on naisen ruumis\", hän selitti. \"Mohammed Beyd on käskenyt minun\nviedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen\nkasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii\nsuuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi\nriistämästä omaa henkeään.\"\n\nPuhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä\narabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää\njuttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota\nFrecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella,\nmiten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä\nottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.\n\nSitten hän kuuli arabialaisen äänen, kun hän vastasi Frecoultille.\n\n\"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi\nteitä\"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään\nhämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin\nherkkää mieltä.\n\n\"Menen yksin\", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka\nvieressä vartija oli.\n\nHetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja\nollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan,\nkuiskaten matalasti: \"Sh-sh\".\n\nSitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren\npuun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja\nrevolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.\n\n\"Huomenna\", hän kuiskasi, \"niin pian kuin voin päästä heistä, palaan\nteidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, -- me voimme\nvielä päästä pakoon.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi Jane matalalla äänellä. \"Olette ollut hyvin\nystävällinen ja urhoollinen.\"\n\nWerper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi\nhänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin.\nVartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt\nhänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti\nhiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli\nMohammed Beydin ruumis.\n\nKohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi\nruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja\nlaahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten\nkäsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti\nruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja\ntarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki -- kukaan ei ollut\nkatselemassa.\n\nHän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko\nyrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean\naukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi\nsilkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen\nmonta minuuttia liikkumatta.\n\nSaatuaan lopulta varmuuden, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, hän\nkumartui ja kohotti telttaseinän alareunaa, meni selkä edellä sisään ja\nraahasi Mohammed Beydin ruumista jäljessään. Hän veti sitä perässään\nkuolleen rosvon vuodematoille saakka ja hapuili sitten pimeässä, kunnes\nlöysi Mohammed Beydin revolverin. Hän palasi ase kädessä kuolleen\nmiehen luo, polvistui vuoteen viereen ja pujottaen oikean kätensä\naseineen mattojen alle kasasi vasemmalla kädellään joukon paksuja\nhuopia revolverin yläpuolelle ja ympärille. Sitten hän veti\nliipasimesta ja yskäisi samalla hetkellä.\n\nJoku teltan ulkopuolella seisova ei olisi hänen yskinnältään voinut\nkuulla tukahdutettua laukausta. Werper oli tyytyväinen. Synkkä hymy\nväreili hänen huulillaan, kun hän veti aseen matoista ja sovitti sen\nhuolellisesti kuolleen miehen oikeaan käteen, taivuttaen kolme sormea\nkädensijan ympäri ja etusormi liipasimen suojuksen sisäpuolelle.\n\nHän viipyi vielä hetken järjestelläkseen sekaisia mattoja, ja lähti\nsitten, kuten oli tullutkin, kiinnittäen teltan takaseinän maahan,\nniinkuin se oli ollut, ennenkuin hän oli sitä kohottanut.\n\nMennen vangin telttaan hän poisti sieltäkin kaikki, mikä olisi\nosoittanut, että joku olisi kulkenut takaseinän alitse. Sitten hän\npalasi omaan telttaansa, astui sisään, kiinnitti telttansa takaseinän\nmaahan ja ryömi vuoteelleen.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi, kun Mohammed Beydin orja kiihtyneenä\nkutsui häntä oviaukolta.\n\n\"Pian! Pian!\" huudahti musta kauhistuneella äänellä. \"Tulkaa! Mohammed\nBeyd on kuolleena teltassaan -- hän on kuollut oman kätensä kautta.\"\n\nWerper nousi nopeasti vuoteellaan istumaan, kuultuaan ensi hälytyksen,\nja hänen kasvoillaan oli hämmästyksen ilme. Mutta mustan viime sanat\nhoukuttivat hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen, ja kasvojen\njännittyneet piirteet lientyivät vinoksi hymyksi.\n\n\"Minä tulen\", hän huudahti orjalle, ja vetäen saappaat jalkaansa hän\nnousi ja lähti teltastaan.\n\nLeirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia\nMohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki\njoukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja\njäykkä.\n\nTunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon\nviereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi\nsitten arabialaisiin päin.\n\n\"Kuka on tämän tehnyt?\" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava\nettä syyttävä. \"Kuka on murhannut Mohammed Beydin?\"\n\nKoko joukko puhkesi äkkiä sekasortoisesti väittämään häntä vastaan.\n\n\"Mohammed Beydiä ei ole murhattu\", huusivat miehet. \"Hän on saanut\nomasta kädestään surmansa. Tämä ja Allah ovat todistajamme.\" Ja he\nosoittivat revolveria kuolleen miehen kädessä.\n\nWerper teeskenteli hetken ajan epäuskoisuutta, mutta näytti lopulta\nkäsittävän, että Mohammed Beyd oli tosiaan tappanut itsensä surren sen\nvalkoisen naisen kuolemaa, jota hän kaikkien miestensä tietämättä oli\nrakastanut niin hellästi.\n\nWerper itse kääri kuolleen miehen huovat ruumiin ympäri, sovittaen\nhuolellisesti sisäpuolelle kärventyneen ja luodin lävistämän kankaan,\njoka oli vaimentanut edellisenä yönä ammutun laukauksen äänen. Sitten\nkuusi neekeriä kantoi ruumiin aukeamalle, jossa leiri oli, ja siellä he\npanivat sen matalaan hautaan. Kun löyhä multa putosi hiljaiselle\nhahmolle, joka oli pahaa kielivien huopien alla, pääsi Albert\nWerperiltä toinen helpotuksen huokaus -- hänen suunnitelmansa oli\nonnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.\n\nAhmet Zekin ja Mohammed Beydin kuoltua olivat rosvot ilman johtajaa, ja\nlyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät palata pohjoiseen niiden\nheimojen luo, joihin kuuluivat. Saatuaan tietää, mihin suuntaan he\naikoivat mennä, ilmoitti Werper, että hän puolestaan lähtisi itäänpäin\nrannikkoa kohti, ja kun he eivät tienneet hänellä olevan mitään, mitä\nolisivat halunneet, sanoivat he olevansa suostuvaisia päästämään hänet\ntiehensä.\n\nKun he ratsastivat pois, istui hän hevosellaan keskellä aukeamaa,\nkatsellen, kuinka he toinen toisensa jälkeen hävisivät viidakkoon, ja\nkiitti jumalaansa, että vihdoinkin oli päässyt noiden roistojen\nkynsistä.\n\nKun hän ei enää kuullut ääntäkään heistä, kääntyi hän oikealle ja\nratsasti metsään sitä puuta kohti, johon oli kätkenyt lady Greystoken.\nPidättäen hevostaan sen alla hän huusi iloisella ja toivehikkaalla\näänellä: \"Hyvää huomenta!\"\n\nVastausta ei kuulunut, ja vaikka hänen silmänsä tutkivat tiheätä\nlehvistöä, ei hän voinut nähdä merkkiäkään nuoresta naisesta.\nLaskeutuen ratsailta hän kiipesi nopeasti puuhun, niin että saattoi\nnähdä sen kaikki oksat. Puu oli tyhjä -- Jane Clayton oli hävinnyt\nviidakkoyön hiljaisten hetkien aikana.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nTarzanin muisti elpyy\n\n\nKun Tarzan juoksutteli sormiensa välitse piikiviä jälleenlöydetystä\npussista, palasivat hänen ajatuksensa keltaiseen harkkopinoon, josta\narabialaiset ja abessinialaiset olivat niin leppymättömästi\ntaistelleet.\n\nMitä yhteyttä oli likaisella metallipinolla ja kauniilla kimaltelevilla\npiikivillä, joita aikaisemmin oli ollut hänen pussissaan? Mitä tuo\nmetalli oli? Mistä se oli tullut? Mikä oli tämä kiduttava, epämääräinen\ntunne, joka näytti vaativan hänen muistiaan tunnustamaan, että\nkeltainen pino, jonka puolesta nämä miehet olivat taistelleet ja\nkuolleet, oli ollut likeisessä yhteydessä hänen menneisyytensä kanssa\n-- että se oli ollut hänen?\n\nMillainen oli hänen menneisyytensä ollut? Hän pudisti päätään. Hänen\nmuistiinsa kohosi hitaasti ja epämääräisenä kuva lapsuudesta apinain\nkeskuudessa -- sitten tuli merkillisen sekasotkuinen joukko kasvoja,\nhahmoja ja tapahtumia, jotka eivät näyttäneet olevan missään\ntekemisissä Apinain Tarzanin kanssa ja jotka kuitenkin katkonaisessa\nmuodossaankin olivat tuttuja.\n\nMuisti pyrki hitaasti ja vaivaloisesti palautumaan, ja vahingoittuneet\naivot alkoivat toipua, kun terveen verenkierron parantava vaikutus\nvähitellen poisti ja hävitti niiden äskeisen toimintahäiriön.\n\nIhmisillä, jotka kuvastuivat hänen sielunsa silmissä, oli nyt vasta\nviikkojen kuluttua taaskin tutut piirteet, mutta hän ei kuitenkaan\nvoinut panna heitä niihin lokeroihin, joissa he kerran olivat olleet\nhänen menneessä elämässään, eikä hän myöskään voinut sanoa heidän\nnimiään. Heidän joukossaan oli muuan kaunis naaras, ja juuri hänen\nkasvonsa useimmin liikkuivatkin elpyvien aivojen sekavissa\nmuisteloissa. Kuka tämä naaras oli? Mitä hän oli merkinnyt Apinain\nTarzanille? Tarzanista tuntui kuin hän näkisi hänet juuri sillä\npaikalla, missä abessinialaiset olivat kaivaneet kultapinon maasta,\nmutta ympäristö oli toinen kuin nykyään -- hän näki rakennuksen -- hän\nnäki monia rakennuksia -- ja pensaikkoja, pensasaitoja ja kukkia.\nTarzan rypisti otsaansa miettien mieli ymmällä tätä ihmeellistä\nongelmaa. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän osaisi selittää kaikki, ja\nsitten, juuri kun hän oli onnistumaisillaan, häipyi koko taulu\nviidakkonäyksi, jossa alaston valkoinen nuorukainen tanssi alkuajan\nkarvaisen apinajoukon kanssa.\n\nTarzan pudisti päätänsä ja huokasi. Miksi hän ei voinut muistaa\nkaikkea? Ainakin hän oli varma, että kultapino, paikka, jossa se oli,\nhänen takaa-ajamansa vaikeasti tavoiteltavan naaraan hieno tuoksu,\nvalkoisen naisen muistikuva ja hän itse, Tarzan, olivat jollakin tavoin\nerottamattomasti liittyneet toisiinsa unohtuneen menneisyyden siteillä.\n\nJos nainen kuului hänen näkemäänsä paikkaan, niin mistä häntä olisi\nparempi etsiä tai missä odottaa kuin juuri sillä seudulla, joka hänen,\nTarzanin, katkonaisten muistelmain mukaan tuntui olevan naisen\ntyyssijana? Sitä kannatti yrittää. Tarzan pujotti tyhjän pussin\nkantonauhan olkansa yli ja alkoi puita myöten vaeltaa tasangolle päin.\n\nMetsän reunassa hän kohtasi arabialaiset, jotka palasivat Ahmet Zekiä\netsimästä. Hän piiloutui, antoi heidän mennä ohi ja jatkoi sitten\nmatkaa hävitettyä kotiansa kohti, jonka oli jo ollut vähällä muistaa.\n\nHänen matkansa tasangon poikki keskeytyi hänen huomatessaan pienen\nantilooppijoukon vähäisessä norossa, jossa maasto ja tuuli yhdessä\ntekivät väijymisen helpoksi. Lihava, vuoden vanha eläin oli puolen\ntunnin varovaisen hiivinnän ja äkillisen, villin hyökkäyksen palkkana.\nMyöhään iltapuolella apinamies istui kyykkyyn saaliinsa ääreen,\nnauttiakseen taitonsa, viekkautensa ja urheutensa hedelmää.\n\nKun nälkä oli tyydytetty, tuli janon vuoro. Joki houkutteli häntä\nvirkistävän vetensä luo, ja kun hän oli juonut, oli yö jo tullut, ja\nhän oli yhä noin puolen kilometrin päässä jokea alaspäin siitä\nkohdasta, jossa hän oli nähnyt keltaisen harkkopinon ja jossa hän\ntoivoi kohtaavansa muistamansa naisen tai saavansa jotakin selvitystä\nsiitä, missä ja kuka hän oli.\n\nViidakon asujamille ei aika tavallisesti paljoakaan merkitse, ja kiire\non suorastaan inhottava paitsi kun sen syynä on kauhu, raivo tai nälkä.\nTänään eletty päivä oli mennyt. Huomispäivät, joita oli ääretön jono,\nriittäisivät oivallisesti Tarzanin tarkoituksiin. Ja sitäpaitsi\napinamies oli väsynyt ja tahtoi nukkua.\n\nMuuan puu tarjosi hänelle turvaa, yksinäisyyttä ja mukavuutta kuten\nhyvin varustettu makuuhuone ainakin, ja hän vaipui pian syvään uneen,\nvillin joen rannalla metsästävien ja metsästettyjen eläinten säestäessä\nhuudoillaan hänen uinailuaan.\n\nAamulla hän oli sekä nälkäinen että janoinen uudelleen, ja pudottautuen\npuusta hän lähti juomapaikalle joen rantaan. Siellä hän huomasi\nNuma-leijonan ehtineen ennen. Suuri otus lipoi vettä ahnaasti ja\nTarzanin lähestyessä tiellä sen takana nosti päätään ja suunnaten\nkatseensa taaksepäin tuuheaharjaisten hartioiden yli tuijotti\ntunkeilijaan. Sen kurkusta kuului matala varoitusmurina, mutta Tarzan,\njoka arvasi, että peto oli juuri lähtenyt saaliiltaan kylläisenä, teki\nvain pienen kierroksen ja jatkoi matkaansa joelle, jossa pysähtyi\nmuutaman metrin päähän ruskeankeltaisen kissaeläimen yläpuolelle ja\nlaskeutuen käsiensä ja jalkojensa varaan upotti kasvonsa viileään\nveteen. Hetken ajan leijona silmäili edelleen miestä, sitten jatkaen\njuontiaan, ja mies ja eläin sammuttivat janonsa vieri vieressä,\nkumpikin näennäisesti unohtaen toisensa läsnäolon.\n\nNuma lopetti ensiksi. Kohottaen päätään se tuijotti joen poikki\nmuutaman minuutin ajan, osoittaen ryhdissään sellaista kivettynyttä\ntarkkaavaisuutta, joka on luonteenomainen sen sukuisille eläimille.\nJollei ohikulkeva tuulenhenki olisi löyhyttänyt sen mustaa harjaa,\nolisi sitä voinut luulla keltaisesta pronssista muovailluksi: niin\nliikkumaton, niin patsasmainen oli sen asento.\n\nSyvä huokaus laajoista keuhkoista lopetti jäykkyyden. Mahtava pää\nkääntyi hitaasti ympäri, kunnes keltaiset silmät kohdistuivat mieheen.\nKarvaiset huulet kaartuivat ylöspäin, ja keltaiset torahampaat tulivat\nnäkyviin. Toinen varoitusmurina tärisytti voimakkaita poskia, ja\neläinten kuningas kääntyi mahtavana ympäri ja asteli hitaasti tietä\npitkin tiheään kaislikkoon.\n\nApinain Tarzan joi edelleen, mutta tarkkasi harmailla silmillään\nsalavihkaa ison eläimen jokaista liikettä, kunnes se oli kadottanut\nhänet näkyvistään, ja silloinkin hänen terävät korvansa saivat selville\npedon kaikki toimet.\n\nJoessa pistäydyttyään hän söi sattumalta löytämiään munia niukaksi\naamiaisekseen, ja sitten hän lähti jokea ylöspäin huvilan raunioita\nkohti, missä kultaharkot olivat osoittaneet eilispäivän taistelun\npaikan.\n\nJa kun hän saapui sinne, oli hänen hämmästyksensä ja tyrmistyksensä\nsuuri, sillä keltainen metalli oli kadonnut. Maakamara, jota miesten ja\nhevosten jalat olivat tallanneet, ei antanut mitään osviittaa. Tuntui\nsiltä kuin harkot olisivat haihtuneet ilmaan.\n\nApinamies ei käsittänyt ollenkaan, minne kääntyä tai mitä tehdä. Ei\nollut merkkiäkään mistään ladusta, joka olisi ilmaissut, että naaras\noli ollut siellä. Metalli oli poissa, ja jos naaraalla ja metallilla\noli jotakin yhteyttä, näytti hyödyttömältä odottaa häntä nyt, kun\njälkimmäinen oli viety muualle.\n\nKaikki näytti Tarzanin mielestä häviävän häneltä -- sievät piikivet,\nkeltainen metalli, naaras, jopa muistikin. Hän oli pahalla tuulella.\nHän päätti mennä takaisin viidakkoon hakemaan Tshulkia, ja niin hän\nkääntyikin taas metsää kohti. Hän matkasi nopeasti, harppoen tasangon\npoikki pitkin, kevein askelin, ja metsän reunassa hän kiipesi puihin\nketterästi ja joustavasti kuin pikku marakatti.\n\nHänen matkallaan ei ollut mitään päämäärää -- hän vain samosi eteenpäin\nviidakon halki. Esteettömän liikunnon tuottama ilo oli hänen\npääasiallinen kiihoittimensa, ja toivo saada sattumalta jotakin selvää\nTshulkista ja naaraasta oli toisarvoisena kannustimena.\n\nKahden päivän ajan hän kuljeskeli sinne tänne tappaen, syöden, juoden\nja nukkuen, missä milloinkin parhaiten sopi. Kolmannen päivän aamuna\nhänen sieraimiinsa tuli miehen ja hevosen tuskin huomattava haju. Hän\nmuutti heti suuntaansa ja liukui ääneti oksia pitkin sinne päin, mistä\nhaju tuntui.\n\nEi kulunut kauan, ennenkuin hän tapasi yksinäisen ratsastajan matkalla\nitää kohti. Hän sai heti silmiensä avulla vahvistuksen siitä, mitä\nhänen nenänsä oli jo aavistanut -- ratsastaja oli se, joka oli\nvarastanut hänen sievät piikivensä. Raivon välähdys leimahti äkkiä\nharmaissa silmissä, kun apinamies laskeutui alemmille oksille, kunnes\noli melkein suoraan pahaa aavistamattoman Werperin yläpuolella.\n\nVain nopea loikkaus, ja belgialainen tunsi raskaan ruumiin syöksyvän\nhänen kauhistuneen ratsunsa selkään. Hevonen hypähti korskuen\neteenpäin. Jättiläiskäsivarret kietoutuivat ratsastajan ympäri, hänet\nraastettiin silmänräpäyksessä satulasta, ja hän huomasi lopulta\nmakaavansa kapealla polulla alastoman valkoisen jättiläisen ollessa\npolvillaan hänen rintansa päällä.\n\nWerper tunsi vangitsijansa heti, nähdessään miehen kasvot, ja hänen\npiirteilleen levisi pelon kalpeus. Vahvat sormet tarttuivat hänen\nkurkkuunsa, oikeat terässormet. Hän yritti huutaa, rukoilla henkensä\npuolesta, mutta julmat sormet riistivät häneltä puhekyvyn yhtä varmasti\nkuin ne aikoivat riistää hengenkin.\n\n\"Koreat piikivet?\" huudahti hänen rintaansa rutistava mies. \"Mitä olet\ntehnyt koreilla piikivillä -- Tarzanin koreilla piikivillä?\"\n\nTarzanin sormet höltyivät vastauksen antamista varten. Kotvan aikaa\nsaattoi Werper vain tavoitella henkeään ja yskiä. Lopulta hän kykeni\ntaas puhumaan.\n\n\"Ahmet Zek, arabialainen, varasti ne minulta\", hän huusi, \"hän pakotti\nminut antamaan pussin ja piikivet\".\n\n\"Näin kaiken sen\", vastasi Tarzan, \"mutta pussin piikivet eivät olleet\nTarzanin piikiviä -- ne olivat vain sellaisia kiviä, joita on\nyllinkyllin jokien pohjalla ja niiden viettävillä rannoilla.\nArabialainenkaan ei huolinut niistä, sillä hän viskasi ne vihaisena\npois, kun oli nähnyt ne. Minä tahdon takaisin koreat piikiveni -- missä\nne ovat?\"\n\n\"En tiedä, en tiedä\", huudahti Werper. \"Annoinhan ne Ahmet Zekille,\nmuutoin hän olisi tappanut minut. Muutamia minuutteja myöhemmin hän\nseurasi minua polkua pitkin surmatakseen minut, vaikka oli luvannut\nolla häiritsemättä minua ja minä ammuin ja tapoin hänet, mutta pussia\nei hänellä ollut, ja vaikka etsin jonkun aikaa viidakosta, en voinut\nlöytää sitä.\"\n\n\"Minä löysin sen, kuuletko\", murisi Tarzan, \"ja löysin myös piikivet,\njotka Ahmet Zek oli kiukuissaan heittänyt menemään. Ne eivät olleet\nTarzanin piikiviä. Sinä olet kätkenyt ne! Sano minulle, missä ne ovat,\nmuutoin tapan sinut.\" Ja apinamiehen ruskeat sormet sulkeutuivat hieman\nlujemmin uhrin kurkun ympäri.\n\nWerper ponnisti päästäkseen vapaaksi. \"Hyvä Jumala, loordi Greystoke\",\nonnistui hänen huudahtaa, \"tekisittekö murhan saadaksenne kourallisen\nkiviä?\"\n\nSormet höltyivät hänen kurkultaan, ja hämmästynyt, hajamielinen ilme\nlievensi harmaiden silmien ankaruutta.\n\n\"Loordi Greystoke!\" kertasi apinamies. \"Loordi Greystoke! Kuka on\nloordi Greystoke? Missä olen kuullut tuon nimen ennen.\"\n\n\"Mutta, mies, tehän olette loordi Greystoke\", huudahti belgialainen.\n\"Putoava kallionlohkare iski päähänne, kun maanjäristys luhistutti\nsiihen maanalaiseen kammioon johtavan käytävän, johon te ja teidän\nmustat wazirinne olitte tulleet hakemaan kultaharkkoja. Isku hävitti\nmuistinne. Te olette John Clayton, Greystoken loordi, -- ettekö\ntodellakaan muista sitä?\"\n\n\"John Clayton, Greystoken loordi!\" kertasi Tarzan. Sitten hän oli\nhetken vaiti. Pian hänen kätensä nousi epäröiden otsalle, kummastuksen\nilme tuli hänen silmiinsä -- kummastuksen ja äkillisen selviämisen.\nUnohdettu nimi oli herättänyt palaavan muistin, joka oli ponnistellut\npäästäkseen esille. Apinamies hellitti otteensa belgialaisen kurkusta\nja hypähti pystyyn.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hän huudahti. \"Jane!\" Hän kääntyi äkkiä Werperiin päin.\n\"Vaimoni?\" hän kysyi. \"Miten hänen on käynyt? Maatila on raunioina. Te\ntiedätte sen. Te olette jossakin yhteydessä kaiken tämän kanssa. Te\nseurasitte minua Opariin, te varastitte jalokivet, joita luulin\nsieviksi piikiviksi. Te olette veijari. Älkää koettakokaan sanoa\nminulle, ettette ole.\"\n\n\"Hän on pahempi kuin veijari\", lausui rauhallinen ääni ihan heidän\ntakanaan.\n\nTarzan kääntyi hämmästyneenä ja näki pitkän virkapukuisen miehen\nseisovan tiellä muutaman askeleen päässä, ja taempana oli joukko mustia\nsotureita Kongon vapaavaltion univormuissa.\n\n\"Hän on murhaaja\", jatkoi upseeri. \"Olen tavoittanut häntä pitkän\naikaa, viedäkseni hänet tutkittavaksi ylemmän upseerin tappamisesta.\"\n\nWerper oli nyt seisaallaan ja tuijotti kalpeana ja vavisten sitä\nkohtaloa, joka oli saavuttanut hänet sokkeloisen viidakon kätköistäkin.\nHän kääntyi vaistomaisesti paetakseen, mutta Apinain Tarzan ojensi\nvoimakkaan kätensä ja tarttui hänen olkaansa.\n\n\"Odottakaa!\" sanoi apinamies vangilleen. \"Tämä herra haluaa puhutella\nteitä, samoin minäkin. Kun välimme tulevat selviksi, saakoon hän\nteidät. Sanokaa minulle, kuinka vaimoni on käynyt.\"\n\nBelgialainen upseeri katseli uteliaana melkein alastonta valkoista\nmiestä. Hän huomasi omituisen vastakohdan miehen alkeellisten aseiden\nja varusteiden ja hänen puhumansa sujuvan ja luontevan ranskankielen\nvälillä. Edelliset edustivat alhaisinta, jälkimmäinen korkeinta\nsivistysmuotoa. Hän ei voinut täsmälleen määritellä tämän omituisen\nolennon yhteiskunnallista asemaa, mutta ainakaan hän ei pitänyt siitä\nrauhallisesta varmuudesta, jota mies osoitti uskaltaessaan määrätä,\nmilloin hän saisi vangin haltuunsa.\n\n\"Suokaa anteeksi\", hän sanoi astuen esiin ja laskien kätensä Werperin\ntoiselle olalle, \"tämä herra on minun vankini. Hänen pitää tulla minun\nkanssani.\"\n\n\"Kun olen selvittänyt välini hänen kanssaan\", vastasi Tarzan\nrauhallisesti.\n\nUpseeri kääntyi ja viittasi sotilaille, jotka olivat polulla hänen\ntakanaan. Osasto aseistettuja mustia astui nopeasti esiin. Kiiruhtaen\nkolmen miehen taitse sotilaat ympäröivät apinamiehen ja hänen vankinsa.\n\n\"Minun puolellani on sekä laki että voima lain täytäntöönpanemiseksi\",\nilmoitti upseeri. \"Älkäämme ryhtykö kiistelemään. Jos teillä on jotain\nvalittamista tätä miestä vastaan voitte tulla kanssani ja esittää\nsäännönmukaisesti syytöksenne täysivaltaisen tuomioistuimen edessä.\"\n\n\"Teidän lailliset oikeutenne eivät ole kaiken epäilyn yläpuolella,\nystäväiseni\", vastasi Tarzan, \"ja teidän voimanne panna käskynne\ntäytäntöön on vain näennäinen -- ei todellinen. Te olette uskaltanut\naseistetun joukon kanssa tulla brittiläiselle alueelle. Missä teillä on\nvaltuus, joka oikeuttaa tällaiseen maahantunkeutumiseen? Missä on\nluovutuskirja, jonka nojalla voitte pidättää tämän miehen? Ja mitä\ntakeita teillä on, että minä en voi hankkia aseistettua joukkoa, joka\nympäröi teidät ja estää palaamasta Kongon vapaavaltioon?\"\n\nBelgialainen menetti malttinsa. \"Minulla ei ole halua väitellä\nalastoman villin kanssa\", hän huudahti. \"Jollette tahdo kärsiä\nväkivaltaista kohtelua, ette saa sekaantua minun asioihini. Kersantti,\nottakaa vanki.\"\n\nWerper kurotti huulensa Tarzanin korvan kohdalle. \"Varjelkaa minua\nheiltä, niin voin näyttää teille sen paikan, jossa näin vaimonne eilen\nillalla\", hän kuiskasi. \"Nyt juuri hän ei voi olla kaukana tästä\npaikasta.\"\n\nSotilaat, seuraten kersanttinsa merkkiä, sulkivat piirinsä ottaakseen\nWerperin kiinni. Tarzan tarttui belgialaisen vyötäisiin ja kantaen\nhäntä kuin jauhosäkkiä loikkasi eteenpäin, koettaen murtaa itselleen\ntien ketjun läpi. Hänen oikea nyrkkinsä osui lähimmän soturin leukaan\nja lennätti hänet taaksepäin tovereittensa päälle. Iskuun kohotetut\nkiväärit riistettiin niiden käsistä, jotka salpasivat hänen tiensä, ja\nmustat sotilaat keikahtelivat oikeaan ja vasempaan, kun apinamies\ntaisteli rajuna vapautensa puolesta.\n\nMustat ympäröivät niin täydellisesti molemmat miehet, etteivät\nuskaltaneet ampua, peläten luotien osuvan tovereihin, ja Tarzan oli jo\ntunkeutunut heidän lävitseen ja aikoi juuri livahtaa viidakon\nsokkeloisiin kätköihin, kun muuan mies, joka oli takaa hiipinyt hänen\nluokseen, iski häntä pyssyllään raskaasti päähän.\n\nSamalla hetkellä apinamies oli maassa, ja hänen selässään oli tusinan\nverran mustia sotureita. Tultuaan jälleen tuntoihinsa hän huomasi\nolevansa lujasti sidottu, ja samoin oli Werperkin. Saatuaan\nponnistuksensa päättymään hyvin oli belgialainen upseeri hyvällä\ntuulella ja halukas ivailemaan vankejaan siitä, kuinka helposti heidät\noli saatu kiinni, mutta hän ei saanut Apinain Tarzanilta yhtäkään\nvastausta. Werper taas oli hyvin liukaskielinen esittäessään\nvastalauseitaan. Hän selitti, että Tarzan oli englantilainen loordi,\nmutta upseeri vain nauroi tätä vakuutusta ja neuvoi vankiaan säästämään\nsanojaan, jotta voisi puolustaa itseään oikeudessa.\n\nKohta kun Tarzan tuli jälleen tajuihinsa ja huomattiin, ettei hän ollut\npahasti loukkaantunut, sidottiin vangit sotilaiden keskelle ja alettiin\nmarssia takaisin Kongon vapaavaltion rajaa kohti.\n\nIllansuussa matkue pysähtyi erään virran varrelle; sotilaat tekivät\nleirin ja valmistivat illallisen. Läheisen viidakon tiheästä lehviköstä\ntarkkasi villi silmäpari hiljaisen innokkaasti ja uteliaasti mustien\nsotilaiden toimia. Olento katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta,\nkuinka rakennettiin boma, tehtiin tulia ja valmistettiin ruokaa.\n\nTarzan ja Werper olivat komppanian pysähdyttyä maanneet sidottuina\npienen rensselikasan takana, mutta kun ateria oli saatu valmiiksi,\nkäski heidän vartijansa heitä nousemaan ja tulemaan valkean ääreen\nmissä heidän kätensä irroitettaisiin, jotta he voisivat syödä.\n\nKun jättimäinen apinamies nousi, näkyi viidakossa katselevan olennon\nsilmissä hämmästynyt jälleentuntemisen ilme, ja villeiltä huulilta\nkuului matala kurkkuääni. Tarzan kävi heti tarkkaavaiseksi, mutta\nvastausmurina kuoli hänen huulilleen, koska hän pelkäsi, että se\nherättäisi sotilaiden epäluuloa.\n\nÄkkiä hän sai erään ajatuksen. Hän kääntyi Werperiin päin.\n\n\"Aion puhua teille kovalla äänellä ja sellaista kieltä, jota ette\nymmärrä. Olkaa kuuntelevinanne tarkasti, mitä sanon, ja mumiskaa\nsilloin tällöin jotakin ikäänkuin vastaukseksi samalla kielellä --\npakoonpääsymme voi riippua ponnistustenne menestymisestä.\"\n\nWerper nyökkäsi suostumuksen ja ymmärtämyksen merkiksi, ja silloin\nalkoi hänen toverinsa huulilta kuulua merkillistä mongerrusta, jota voi\nyhtä sopivasti verrata koiran haukuntaan ja murinaan kuin marakattien\nrupatukseenkin.\n\nLähinnä olevat sotilaat katsoivat ällistyneinä apinamieheen. Jotkut\nheistä nauroivat, toiset taas vetäytyivät pois, ollen ilmeisesti\ntaikauskoisen pelon vallassa. Upseeri lähestyi vankeja Tarzanin yhä\nrupatellessa ja pysähtyi heidän taakseen kuunnellen häntä hämmästyneenä\nja mielenkiintoa osoittaen. Kun Werper mutisi jotakin naurettavaa\nsekamelskaa vastaukseksi, nousi hänen uteliaisuutensa ylimmilleen ja\nhän astui eteenpäin pyytäen saada tietää, mitä kieltä he haastelivat.\n\nTarzan oli tämän miehen puhetavan ja käytöksen nojalla tehnyt matkan\naikana päätelmiä hänen sivistysmäärästään. Nyt hänen vastauksensa\nonnistuminen riippui hänen arviointinsa paikkansapitävyydestä.\n\n\"Kreikkaa\", hän selitti.\n\n\"Oh, minäkin ajattelin, että se oli kreikkaa\", vastasi upseeri, \"mutta\nsiitä on niin monta vuotta kun olen lukenut sitä, etten ollut enää\nvarma. Mutta olisin kiitollinen, jos vastedes puhuisitte kieltä, johon\nolen paremmin perehtynyt.\"\n\nWerper käänsi päänsä salatakseen irvistyksen ja kuiskasi Tarzanille:\n\"Hänelle se kyllä oli kreikkaa, ja minulle myöskin.\"\n\nMutta eräs musta sotilas jupisi tovereilleen matalalla äänellä: \"Olen\nkuullut näitä ääniä ennen, -- kerran yöllä, kun olin eksynyt\nviidakkoon, kuulin karvaisten mustien keskustelevan puissa, ja heidän\nsanansa muistuttivat tämän valkoisen miehen sanoja. Toivon, ettemme\nolisi löytäneet häntä. Hän ei ole ollenkaan ihminen, -- hän on paha\nhenki, ja meille tulee huono onni, jollemme päästä häntä menemään.\"\nNäin sanoen mies vilkui pelokkaasti viidakkoon päin.\n\nHänen toverinsa nauroi hermostuneesti ja poistui kertoakseen\nkeskustelun muuteltuna ja liioiteltuna mustille sotilastovereilleen,\nniin että ennen pitkää jättiläisvangista oli sepitetty kaamea juttu,\njoka oli täynnä noituutta ja äkillisiä kuolemantapauksia, ja se oli\nlevinnyt pitkin leiriä.\n\nJa syvässä pimeässä viidakossa, laskeutuvan yön tummien varjojen\nkeskellä, heilautteli karvainen, ihmisen kaltainen olento itseään\nnopeasti puusta puuhun, matkaten etelään päin jossakin salaperäisessä\ntarkoituksessa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nKauhun yö\n\n\nJane Claytonista, joka odotti puussa Werperin lähdettyä hänen luotaan,\ntuntui kuin ei pitkä yö milloinkaan loppuisi. Mutta se loppui kuitenkin\nvihdoinkin, ja tunnin kuluttua sarastuksesta hänen rohkeutensa elpyi ja\nhän sai uutta toivoa nähdessään yksinäisen ratsumiehen lähestyvän\npolkua pitkin.\n\nLiehuva burnusi peitti laajoine päähineineen ratsastajan kasvot ja\nvartalon, mutta nuori nainen tiesi hyvin, että hänen edessään oli\nFrecoult, sillä tämä oli ollut arabialaisen puvussa ja ainoastaan hänen\nvoi odottaa etsivän piilopaikkaa.\n\nSe, mitä hän näki, lievensi pitkän yövalvonnan tuottamaa jännitystä.\nMutta oli myöskin paljon sellaista, mitä hän ei nähnyt. Hän ei nähnyt\ntummia kasvoja valkoisen päähineen alla eikä kiiltävän mustien\nratsumiesten jonoa, joka tien mutkan takana matkasi hitaasti johtajansa\njäljessä. Tätä kaikkea hän ei tiennyt alussa, ja siksi hän kumartui\nalaspäin, lähestyvää ratsastajaa kohti, ja hänen suustaan pääsi\ntervetuliaishuudahdus.\n\nEnsi sanan kuullessaan mies katseli puuhun pidättäen hämmästyneenä\nhevostaan, ja kun Jane näki abessinialaisen Abdul Murakin mustan\nnaaman, vetäytyi hän kauhistuneena oksien taa, mutta liian myöhään.\nMies oli nähnyt hänet ja kehotti häntä laskeutumaan maahan. Aluksi hän\nkieltäytyi, mutta kun tusinan verran mustia ratsumiehiä ilmestyi\njohtajansa taakse ja Abdul Murakin käskystä eräs heistä alkoi kiivetä\npuuhun hakemaan häntä, käsitti hän vastarinnan turhaksi, laskeutui\nhitaasti alas ja pysähtyi uuden vangitsijansa eteen rukoillen armoa\noikeuden ja ihmisyyden nimessä.\n\nSuuttuneena äskeisestä tappiosta ja kullan, jalokivien ja vankiensa\nmenettämisestä Abdul Murak ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että\nhäneen olisi vaikuttanut vetoaminen lempeämpiin tunteisiin, jotka itse\nasiassa olivat hänelle melkein outoja suosituimmissakin oloissa.\n\nKun hän palaisi synnyinmaahansa ja kertoisi retkestään Menelikille,\nolisi hänellä odotettavana arvonalennus ja mahdollisesti kuolemakin\nrangaistuksena epäonnistumisestaan ja vastoinkäymisestään. Mutta\nmieluinen lahja lohduttaisi ehkä keisarin vihaa, ja musta hallitsija\nottaisi varmasti suosiollisena vastaan tämän vierasrotuisen kauniin\nolennon.\n\nJane Claytonin lopetettua puheensa vastasi Abdul Murak lyhyesti\nottavansa hänet suojelukseensa; hänen täytyi kuitenkin viedä\nsuojattinsa keisarin luo. Nuoren naisen ei tarvinnut kysyä syytä, ja\ntoivo sammui taas hänen rinnassaan. Kohtaloonsa alistuen hän salli\nnostaa itsensä erään ratsumiehen taakse ja ryhtyi taas uusien\nkäskijöiden alaisena matkaamaan sitä kohtaloa kohti, jota hän nyt alkoi\npitää välttämättömänä.\n\nMenetettyään oppaansa taistelussa rosvoja vastaan ja ollen itse\nperehtymätön tähän maahan oli Abdul Murak harhautunut kauas siltä\npolulta, jota hänen olisi pitänyt kulkea. Seurauksena oli, että hän oli\nedennyt vain vähän matkaa pohjoista kohti sitten kun oli aloittanut\npakonsa. Tänään hän pyrki länteen päin, toivoen osuvansa johonkin\nkylään, josta saisi oppaita. Mutta yön tullessa hän oli yhtä etäällä\ntoiveittensa toteutumisesta kuin auringon noustessakin.\n\nNäin ollen oli koko joukko alakuloisuuden vallassa, leiriytyessään\ntiheään viidakkoon ilman vettä ja nälkäisenä. Hevosten houkuttelemina\nleijonat kiljuivat boman ympärillä, ja niiden kaameaan meteliin\nsekaantuivat vainottujen, kauhistuneiden eläinten kimeät kiljaisut.\nIhmiset ja eläimet saivat tuskin unta silmiinsä, ja vartijoita\nasetettiin kaksinkertainen määrä, jotta heitä olisi tarpeeksi paljon\ntorjumaan liian rohkean tai liian nälkäisen leijonan äkillistä\nhyökkäystä ja pitämään vireillä tulta, joka oli vielä tehokkaampi sulku\nleijonia vastaan kuin okainen boma.\n\nKeskiyö oli jo ohi, ja Jane Clayton oli vain vähän torkahtanut siitä\nhuolimatta, että oli viettänyt edellisen yön unta saamatta. Uhkaavan\nvaaran tunne näytti mustan käärinliinan tavoin levinneen leirin yli.\nMustan keisarin vanhat tottuneet ratsumiehet olivat hermostuneita ja\npahalla tuulella. Abdul Murak lähti vuoteeltaan ainakin kymmenen kertaa\nja asteli rauhatonna edestakaisin liekaan pantujen hevosten ja\nrätisevän tulen välillä. Nuori nainen näki hänen suuren hahmonsa\nkuvastuvan liekkien kalpeata hohdetta vasten ja arvasi miehen nopeista,\nhermostuneista liikkeistä, että hän oli peloissaan.\n\nLeijonien kiljunta kohosi äkilliseen raivoon, niin että maa lopulta\ntärisi niiden hirveästä äänestä. Hevoset hirnuivat kauhuissaan kimeästi\nja tempoivat pidätysköysiään, mielettömästi yrittäessään päästä irti.\nMuuan ratsumies, joka oli tovereitaan uljaampi, kiiruhti potkivien,\npystyyn syöksevien ja pelon hullaannuttamien eläinten joukkoon,\nkoettaen turhaan niitä rauhoittaa. Eräs suuri, raju ja rohkea leijona\nloikkasi melkein boman luo, näkyen selvästi tulen kirkkaassa\nloisteessa. Vartija nosti aseensa ja ampui, ja pieni lyijyluoti päästi\nkaikki helvetin voimat kauhistuneen leirin kimppuun.\n\nLuoti uursi syvän ja tuskallisen vaon leijonan kylkeen ja nostatti\nsamalla kaiken pikku aivoissa piilevän eläimellisen raivon\nilmiliekkiin, mutta ei vähentänyt pienimmässäkään määrässä pedon voimaa\ntai ketteryyttä.\n\nJollei leijona olisi haavoittunut, olisivat boma ja liekit\nkäännyttäneet sen pois, mutta nyt haihdutti tuska ja raivo\nvarovaisuuden sen mielestä. Päästäen äänekkään ja vihaisen kiljahduksen\nse selviytyi keveällä loikkauksella aidasta ja oli hevosten joukossa.\n\nJos leirissä tähänkin asti oli vallinnut hirveä melu, nousi nyt\nsuorastaan kuvaamaton kaameiden äänien sekasorto. Se hevonen, jonka\npäälle leijona hyppäsi, kiljaisi kauhuissaan ja tuskissaan. Useat sen\ntoverit katkaisivat kiinnitysköytensä ja syöksyivät mielettöminä pitkin\nleiriä. Miehet kavahtivat vuoteiltaan ja juoksivat pyssyt valmiina\naitauksen luo, ja sitten hyökkäsi viidakosta boman takaa noin tusinan\nverran leijonia pelottomasti leiriin toverinsa esimerkin rohkaisemina.\n\nYksitellen, kaksin ja kolmittain ne hyppäsivät boman yli, kunnes pieni\naitaus oli täynnä kiroilevia miehiä ja kiljuvia hevosia, jotka\ntappelivat henkensä edestä viidakon vihreäsilmäisten paholaisten\nkanssa.\n\nEnsimmäisen leijonan hyökätessä oli Jane Clayton vaivaloisesti noussut\npystyyn ja seisoi nyt kauhun lamaamana nähdessään villin verilöylyn,\njoka kohisi ja ryöppysi hänen ympärillään. Kerran muuan pillastunut\nhevonen tölmäsi hänet maahan, ja hetkeä myöhemmin eräs leijona, joka\najoi takaa toista kauhistunutta ratsua, pyyhälsi niin likeltä hänen\nohitseen, että hän taas meni kumoon.\n\nPyssyjen räiskeen ja petojen kiljunnan keskeltä kohosi haavoittuneiden\nmiesten ja hevosten kuolinhuutoja, kun verestä hullaantuneet leijonat\niskivät ne maahan. Loikkivat pedot ja hyppivät hevoset estivät\nabessinialaisia toimimasta yhdenmukaisesti -- joka mies sai itse pitää\nhuolta itsestään -- ja taistelun tuoksinassa mustat vangitsijat joko\nunohtivat suojattoman naisen tai eivät välittäneet hänestä.\nParikymmentä kertaa oli hänen henkensä vaarassa -- sitä uhkasivat\nhyökkäävät leijonat, potkivat hevoset ja kauhistuneiden ratsumiesten\numpimähkään ammutut luodit, eikä vieläkään näkynyt pelastuksen\nmahdollisuutta, sillä nyt alkoivat ruskeankeltaiset metsästäjät,\nilmaisten sukunsa pirullista viekkautta, kierrellä saaliinsa ympärillä,\nsaartaen sen mahtavien, keltaisten torahampaiden ja terävien, pitkien\nkynsien piiriin. Yhä uudestaan syöksähti yksityinen leijona äkkiä\npelästyneiden hevosten ja miesten keskelle, ja silloin tällöin jonkun\nhevosen onnistui tuskasta ja kauhusta hulluna kiitää ehein nahoin\nympäröivien leijonien keskitse, hypätä boman yli ja pelastua\nviidakkoon, mutta miehet ja nainen eivät voineet sillä tavoin päästä\npakoon.\n\nHarhautuneen luodin satuttama hevonen kaatui Jane Claytonin viereen, ja\nmuuan leijona loikkasi kuolevan eläimen yli suoraan toiselle puolelle\nmustan ratsumiehen päälle. Mies kohotti kiväärinsä ja iski tuloksetta\nleveään päähän; sitten hän tuupertui maahan, ja peto kumartui hänen\nylitseen.\n\nKauhusta kiljaisten sotilas tarttui voimattomilla sormillaan pörröiseen\nrintaan, koettaen turhaan työntää irvistäviä leukoja poispäin. Leijona\nlaski päänsä alas, kuului yksi ainoa kaamea rusahdus, kun uhkaavat\ntorahampaat iskivät pelon vääristämiin kasvoihin, ja sitten peto lähti\ntaas kuolleen hevosen ruumiin yli, raahaten hervotonta ja veristä\ntaakkaa perässään.\n\nNuori nainen tarkkasi näytelmää silmät suurina. Hän näki pedon astuvan\nkompastellen hevosen raadolle, kaamean möhkäleen heiluessa sen leuoista\nalas etukäpäliin asti, ja hänen silmänsä tuijottivat lumoutuneina\nleijonaan, tämän mennessä hänen ohitseen muutaman askeleen päästä.\n\nRuumiin tuottama rasitus näytti raivostuttavan leijonaa, joka pudisteli\nelotonta uhriaan kiukkuisesti. Se murisi ja karjui hirveästi\nkuolleelle, tunnottomalle olennolle ja sitten pudotti sen, nosti päänsä\nja katseli ympärilleen etsien jotakin elävää uhria, jolle saisi purkaa\npahaa tuultaan. Leijonan keltaiset silmät kiintyivät pahaa ennustavina\nnuoren naisen hahmoon, ja pörröinen huuli kohosi paljastaen irvistävät\ntorahampaat. Puistattava karjunta puhkesi villistä kurkusta ja peto\nkyyristyi hypätäkseen tämän uuden, avuttoman uhrin kimppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaisuus oli jo aikaisin laskeutunut siihen leiriin, jossa Tarzan ja\nWerper makasivat lujasti sidottuina. Kaksi hermostunutta vartijaa\nasteli kierroksellaan ja heidän silmänsä vilkuilivat usein synkän\nviidakon läpitunkemattomiin vartijoihin päin. Muut nukkuivat tai\nkoettivat nukkua -- kaikki paitsi apinamies. Hän ponnisteli hiljaa ja\nvoimakkaasti, katkaistakseen ranteitaan kahlehtivat siteet.\n\nLihakset pyöristyivät käsivarsien ja hartioiden sileän, ruskean nahan\nalla, suonet pullistuivat hänen ohimoillaan ponnistusten rajuudesta --\nnyt katkesi yksi säie ja sitten yhä useampia, kunnes toinen käsi oli\nvapaa. Viidakosta kuului matala kurkkuääni, ja apinamies kävi äkkiä\nhiljaiseksi ja jäykäksi kuin patsas; hän koetti korvin ja sieraimin\nsaada selvää mustasta tyhjyydestä, jonka läpi hänen katseensa ei\ntunkeutunut.\n\nTaas kuului kaamea ääni tiheästä, vihreästä syvyydestä leirin takaa.\nVartija pysähtyi äkkiä ja pinnisti silmiään nähdäkseen pimeyteen.\nKähärä villatukka hänen päässään jäykistyi ja nousi pystyyn. Hän kutsui\ntoveriaan käheästi kuiskaten.\n\n\"Kuulitko sitä?\" hän kysyi.\n\nToinen tuli vavisten lähemmäksi.\n\n\"Mitä niin?\"\n\nKaamea ääni uudistui taas, ja sitä seurasi melkein heti samanlainen\nvastausääni leiristä. Vartijat astuivat lähemmäksi toisiaan, tarkaten\nmustaa täplää, josta ääni näytti tulevan.\n\nJuuri siinä kohdassa -- se oli vastakkaisella puolella leiriä --\nkaartuivat puut boman yli. He eivät uskaltaneet mennä likemmäs. Heidän\nkauhunsa esti heitä herättämästä tovereitaan -- he vain seisoivat\npelosta jähmettyneinä ja tähystivät kamalaa ilmestystä, joka millä\nhetkellä tahansa voisi syöksyä viidakosta.\n\nHeidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hämärä, kookas hahmo pudottautui\nkeveästi puun oksilta leiriin. Sen nähdessään toinen vartijoista kykeni\ntaas käyttämään lihaksiaan ja ääntään. Hän kirkaisi kovasti\nherättääkseen nukkuvan leirin, syöksyi lepattavan vartiotulen luo ja\nheitti siihen kasan risuja.\n\nValkoinen upseeri ja mustat sotilaat hyppäsivät vuoteiltaan. Uudestaan\nelpyneet tulen liekit leimahtivat korkealle valaisten koko leirin, ja\nheränneet miehet hätkähtivät taikauskoisen kauhun valtaamina näkyä,\njoka kohtasi heidän pelästynyttä ja hämmästynyttä katsettaan.\n\nNoin kaksitoista suurta, karvaista hahmoa häämötti mahtavina puiden\nalla aitauksen toisessa päässä. Valkoinen jättiläinen, jonka toinen\nkäsi oli vapaana, oli ponnistautunut polvilleen ja kutsui hirveitä\nyöllisiä vieraita luokseen, päästellen kurkustaan kaameana sekasotkuna\neläimellisiä kurkkuääniä, haukuntaa ja murinaa.\n\nWerperin oli onnistunut päästä istualleen. Hänkin näki lähestyvien\nihmisapinoiden villit naamat ja tiesi tuskin, pitikö hänen tuntea\nhelpotusta vai kauhua.\n\nSuuret apinat loikkivat muristen Tarzania ja Werperiä kohti. Tshulk\njohti heitä. Belgialainen upseeri komensi miehiä ampumaan\ntunkeilijoita, mutta neekerit vitkastelivat, taikauskoisesti peläten\nkarvaisia metsäihmisiä ja ollen varmoja, että valkoinen jättiläinen,\njoka tällä tavoin kykeni kutsumaan viidakon petoja avukseen, oli\nyli-inhimillinen olento.\n\nVetäen esiin oman aseensa upseeri ampui, ja Tarzan, joka pelkäsi, että\npamaus vaikuttaisi hänen itse asiassa pelokkaisiin ystäviinsä, käski\nheitä kiiruhtamaan ja täyttämään hänen käskynsä.\n\nPari apinaa kääntyi pakoon paukauksen kuullessaan, mutta Tshulk ja\npuolisen tusinaa toisia kiiruhti vaappuen eteenpäin, ja apinamiehen\nkäskyjä seuraten he tarttuivat sekä häneen että Werperiin ja kantoivat\nheitä viidakkoa kohti.\n\nBelgialaisen upseerin onnistui uhkauksilla, herjauksilla ja kirouksilla\nsaada vapisevat miehensä ampumaan yhteislaukauksen peräytyvien\napinoiden jälkeen. Laukaus oli hajanainen ja huonosti tähdätty, mutta\nainakin yksi luodeista osui maaliinsa, sillä kun viidakko sulkeutui\nkarvaisten auttajain suojaksi, alkoi Tshulk, joka kantoi Werperiä\nleveällä olkapäällään, hoiperrella ja kaatui.\n\nHän oli samalla hetkellä taas pystyssä, mutta belgialainen arvasi\napinan epävarmasta käynnistä, että se oli pahasti loukkaantunut. Hän\njäi kauas jälkeen toisista, ja vasta monta minuuttia myöhemmin kun\napinat olivat Tarzanin käskystä pysähtyneet, tuli Tshulk hitaasti\nheidän luokseen, hoippuen puolelta toiselle ja kaatuen lopuksi\nuudelleen taakkansa painon ja haavansa tuskan uuvuttamana.\n\nTuupertuessaan maahan Tshulk pudotti Werperin, niin että tämä kaatui\nkasvot alaspäin, apinan ruumiin ollessa puolittain hänen päällään.\nTässä asennossa belgialainen tunsi jotakin puristuvan käsiään vasten,\njotka yhä olivat sidottuina selkään -- jotakin, mikä ei kuulunut apinan\nkarvaiseen ruumiiseen.\n\nMiehen sormet tunnustelivat koneellisesti esinettä, joka oli melkein\nniiden ulottuvilla -- siinä oli pehmeä pussi täynnä pieniä kovia\npalasia. Werper äännähti kummastuksesta, kun hänen epäuskoinen mielensä\nvähitellen käsitti, miten asian laita oli. Tämä oli mahdotonta, mutta\nkuitenkin totta!\n\nHän ponnisteli hätäisesti riistääkseen pussin apinalta ja saadakseen\nsen omaan haltuunsa, mutta hänen sidottujen käsiensä rajoitettu\nliikkuma-ala esti sen. Hänen onnistui kuitenkin tunkea pussi kalliine\nsisältöineen housujensa vyötärön sisään.\n\nTarzan, joka istui vähän matkan päässä, irrotteli kahlehtivien nuorien\njäljellä olevia solmuja. Pian hän heitti viimeisenkin nuoran syrjään ja\nnousi pystyyn. Lähestyen Werperiä hän polvistui tämän viereen. Hän\ntutki hetken ajan apinaa.\n\n\"Epäämättömästi kuollut\", hän lausui. \"Kovin paha asia -- hän oli\nmainio miekkonen.\" Sitten hän kääntyi vapauttamaan belgialaista.\n\nHän vapautti ensin miehen ranteet ja kävi sitten käsiksi hänen\nnilkkojaan sitovien köysien solmuihin.\n\n\"Voin kyllä suoriutua lopusta\", sanoi belgialainen. \"Minulla on pieni\ntaskuveitsi, jota he eivät huomanneet tarkastaessaan minua.\" Tällä\ntavoin hänen onnistui välttää apinamiehen tarkkaavaisuus; hän etsi\npikku veitsensä, avasi sen ja leikkasi poikki pussin nahkahihnan, joka\nkulki Tshulkin olkapään yli. Sitten hän siirsi pussin housunkauluksesta\npaitansa rintamuksen alle, nousi ja lähestyi Tarzania.\n\nAhneus oli jälleen saanut hänet valtoihinsa. Unohtuneet olivat kaikki\nhyvät tarkoitukset, jotka Jane Claytonin luottamus hänen kunniaansa oli\nnostattanut. Mitä Jane oli saanut aikaan, sen oli pikku pussi\nhävittänyt. Werper ei voinut kuvitella, kuinka se oli tullut suuren\napinan haltuun, jollei eläin mahdollisesti ollut nähnyt hänen\ntaisteluaan Ahmet Zekin kanssa, huomannut pussia arabialaisella ja\nottanut sitä pois häneltä. Mutta Werper oli varma, että Oparin\njalokivet olivat tässä pussissa, ja vain se seikka häntä nyt\ninnostutti.\n\n\"Nyt\", sanoi apinamies, \"pitäkää lupauksenne minulle. Viekää minut\nsiihen paikkaan, jossa viimeksi näitte vaimoni.\"\n\nViidakon läpi tunkeutuminen vitkalleen liikkuvan belgialaisen jäljessä\noli näin sydänyöllä hidasta hommaa. Apinamies oli äkeissään\nviivytyksestä, mutta eurooppalainen ei voinut heilautella itseään\npuusta puuhun kuten hänen ketterämmät ja voimakkaammat toverinsa, ja\nnäin ollen kaikkien täytyi edetä samaa vauhtia kuin hitaimman.\n\nApinat maleksivat valkoisten miesten perässä muutamia kilometrejä,\nmutta pian heidän mielenkiintonsa laimeni, etummainen seisahtui\npienelle aukeamalle, ja muut pysähtyivät hänen viereensä. Siinä he\nistuivat kurkistellen pörröisten kulmakarvojensa alta miehiä, jotka\nyhtä mittaa ponnistelivat eteenpäin ja vihdoin katosivat kumpikin\nlehväiselle polulle aukeaman laidassa. Sitten eräs apina etsi mukavan\nlepopaikan puun alta ja toiset seurasivat vähitellen hänen\nesimerkkiään, niin että Werper ja Tarzan lopulta jatkoivat yksin\nmatkaansa; Tarzan ei ollut tästä hämmästynyt eikä huolissaankaan.\n\nMiehet olivat edenneet vain vähän matkaa aukeamalta, jossa apinat\nolivat karanneet, kun heidän korviinsa kuului kaukaista leijonan\nkiljuntaa. Apinamies ei välittänyt näistä tutuista äänistä, ennenkuin\nsamalta suunnalta kuului heikosti kiväärin laukaus. Ja kun sitten\nkuului kimeätä hevosten hirnumista ja melkein yhtämittaista ammuntaa,\njohon lisäksi sekaantui suuren leijonajoukon yltynyttä, villiä\nkarjuntaa, kävi hän heti levottomaksi.\n\n\"Siellä on joku pulassa\", hän sanoi kääntyen Werperiin päin. \"Minun on\nmentävä sinne -- siellä voi olla ystäviä.\"\n\n\"Vaimonne voi olla siellä\", arveli belgialainen, sillä nyt kun hän taas\noli saanut pussin haltuunsa, oli hän alkanut pelätä ja epäillä\napinamiestä, ja hän oli mielessään miettinyt monenlaisia suunnitelmia\npäästäkseen irti tästä jättimäisestä englantilaisesta, joka oli sekä\nhänen pelastajansa että vangitsijansa.\n\nTarzan vavahti belgialaisen sanoista, ikäänkuin häneen olisi sattunut\nruoskanisku.\n\n\"Hyvä Jumala\", hän huudahti, \"hän voi olla siellä ja leijonat käyvät\nheidän kimppuunsa -- ne ovat jo leirissä. Voin hevosten kiljunnasta\npäättää -- kuulkaa! se oli kuolintuskissa olevan ihmisen huuto. Pysykää\ntäällä, mies -- tulen kyllä hakemaan teitä. Minun pitää ensin mennä\nheidän luokseen.\" Ja puuhun ponnahtaen solakka hahmo katosi äkkiä\nyöhön, nopeasti ja hiljaa kuin ruumiiton henki.\n\nHetken ajan Werper seisoi siinä, mihin apinamies oli jättänyt hänet.\nSitten ilmestyi viekas hymy hänen huulilleen. -- Pysyisinkö täällä? --\nhän kysyi itseltään. -- Pysyisinkö täällä odottaakseni, kunnes palaisit\nottamaan nämä jalokivet minulta? Ei, ystäväiseni, ei.\n\nKääntyen suoraan itäänpäin Albert Werper tunkeutui riippuvan\nviiniköynnöksen lehvistön läpi ja katosi lähimmäistensä näkyvistä --\nainiaaksi.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nKotiin\n\n\nKun Apinain Tarzan syöksyi eteenpäin pitkin puita, kuului\nabessinialaisten ja leijonain välisen taistelun melskeinen ääni yhä\nselvemmin hänen herkkiin korviinsa, vahvistaen hänen vakaumustaan, että\nihmiset olivat hyvinkin tukalassa ottelussa.\n\nLopulta paistoi leiritulen loimu välillä olevien puiden keskitse\nselvästi, ja hetkeä myöhemmin jättimäinen apinamies pysähtyi eräälle\nleirin yli riippuvalle oksalle katselemaan alhaalla näkyvää kaameata\nverilöylyä.\n\nHän loi yhden ainoan kaikki käsittävän silmäyksen taistelunäyttämölle,\nja sitten hänen katseensa kiintyi naisen hahmoon, joka oli suurta\nleijonaa vastapäätä; välillä oli vain hevosen raato.\n\nPeto kyyristyi juuri hyppyyn, kun Tarzan sai hirveän näyn silmiinsä.\nNuma oli melkein sen oksan alla, jolla apinamies seisoi alastomana ja\naseettomana. Tarzan ei epäillyt hetkeäkään -- näytti siltä kuin hän ei\nolisi edes pysähtynyt joutuisassa kulussaan pitkin puita, niin\nsalamannopeasti hän näki ja käsitti näyn alapuolellaan -- niin\nvälittömästi hän ryhtyi toimeen.\n\nJane Claytonista oli tilanne tuntunut niin toivottomalta, että hän vain\nseisoi välinpitämättömän toivottomana odottaen ison ruhon tölmäystä,\njoka viskaisi hänet maahan -- odottaen sitä hetken kestävää tuskaa,\njonka julmat kynnet ja kamalat torahampaat tuottaisivat, ennenkuin\ntulisi lempeä unohdus, joka lopettaisi hänen surunsa ja kärsimyksensä.\n\nMitä hyödyttäisi yrittää pakoon? Yhtä hyvä oli katsella kauheata loppua\nsilmästä silmään kuin tulla turhan paon aikana takaapäin isketyksi\nmaahan. Hän ei edes sulkenut silmiään poistaakseen kauhean, murisevan\nkidan näkyvistään. Niinpä hän nähdessään leijonan valmistautuvan\nhyökkäämään näki myöskin pronssinvärisen mahtavan hahmon loikkaavan\nyläpuoleltaan puusta samalla hetkellä, jolloin Numa nousi hypätäkseen.\n\nJanen silmät kävivät ihmetyksestä ja epäuskoisuudesta suuriksi, kun hän\nnäki tuon hahmon, joka tuntui kuolleista nousseelta. Leijona oli\nunohdettu -- samoin hänen oma vaaransa -- kaikki oli merkityksetöntä,\npaitsi tämän merkillisen kuolleistaheräämisen ihme. Huulet raolla ja\nkädet lujasti puristettuina kohoilevaa rintaa vasten Jane kurottautui\nsilmät suurina eteenpäin kuolleen puolisonsa näkemisestä lumoutuneena.\n\nHän näki jäntevän hahmon solahtavan leijonan viereen ja syöksyvän\nloikkaavaa petoa vastaan valtavan, elävän muurinsärkijän tapaisena. Hän\nnäki pedon suistuvan sivulle, kun se oli jo melkein hänen kimpussaan,\nja samalla hetkellä hän käsitti, ettei pelkkä aineeton aave voinut\ntällä tavoin tehdä tyhjäksi mielettömän leijonan hyökkäystä -- tuossa\noli todellinen, elävä voima, joka oli suurempi kuin eläimen.\n\nTarzan, hänen Tarzaninsa eli! Sanomattoman ilon huuto puhkesi hänen\nhuuliltaan, mutta kauhu keskeytti sen, kun hän näki puolisonsa\ntäydelleen suojattoman aseman ja käsitti, että leijona oli tointunut ja\nkääntynyt Tarzania vastaan mielettömän kostonhimon vallassa.\n\nApinamiehen jalkojen juuressa oli kuolleen abessinialaisen hyljätty\nkivääri, hänen, jonka raadeltu ruumis oli raajat levällään siinä, mihin\nNuma oli sen jättänyt. Nopea katse, joka oli tähystellyt maasta jotakin\npuolustusasetta, huomasi pyssyn, ja kun leijona nousi takajaloilleen\nkäydäkseen kiinni uhkarohkeaan ihmisolentoon, joka oli uskaltanut\npikkuruisine voimineen asettua sen saaliin väliin, suhahti raskas\npyssynperä ilmassa ja pirstoutui pedon leveään otsaan.\n\nSamalla hetkellä kun leijona vaipui hengetönnä maahan, heittäytyi Jane\nClayton innokkaasti odottavan miehensä syliin. Lyhyen hetken ajan\nTarzan puristi puolisoaan hellästi rintaansa vasten, sitten pikainen\nsilmäys ympärille herätti apinamiehen huomaamaan vaarat, jotka yhä\nympäröivät heitä.\n\nJoka taholla leijonat yhä loikkivat uusien uhrien kimppuun. Pelosta\nhullut hevoset uhkasivat heitä yhä, syöksyessään umpimähkään aitauksen\ntoiselta laidalta toiselle. Eloonjääneiden soturien pyssyjen luodit\nlisäsivät vain heidän tilanteensa vaarallisuutta.\n\nPaikoilleen jääminen oli kuoleman tavoittelua. Tarzan tarttui Jane\nClaytoniin ja nosti hänet leveälle olkapäälleen. Mustat, jotka olivat\nnähneet hänen tulonsa, katselivat kummastuneina, kuinka alaston\njättiläinen helposti hyppäsi puun oksille, josta oli kuin aave\npudottautunut leiriin, ja katosi kuten oli tullutkin, vieden heidän\nvankinsa mukanaan.\n\nJa niin pääsi Tarzan kenenkään ahdistamatta abessinialaisten leiristä,\njosta taistelun melske seurasi häntä syvälle viidakkoon, kunnes\nlisääntyvä välimatka vähitellen vaimensi sen kokonaan.\n\nApinamies lähti takaisin siihen paikkaan, johon oli jättänyt Werperin.\nNyt oli hänen sydämessään iloa äsken vallinneen pelon ja surun sijasta,\nja hän oli päättänyt antaa belgialaiselle anteeksi ja auttaa häntä\npakenemaan. Mutta kun hän tuli sinne, oli Werper poissa, ja vaikka\nTarzan huuteli häntä monta kertaa, ei hän saanut vastausta. Varmana\nsiitä, että mies oli omia suunnitelmia seuraten tahallaan välttänyt\nhäntä, tunsi hän, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta panna\nvaimoaan taaskin vaaroille ja rasituksille alttiiksi, ryhtymällä\nperusteellisemmin etsimään kadonnutta belgialaista.\n\n\"Hän on paollaan tunnustanut syyllisyytensä, Jane\", hän sanoi. \"Me\nannamme hänen nyt niittää, mitä on kylvänyt.\"\n\nHe suuntasivat matkansa suoraan kuin kirjekyyhkyset raunioita ja\nhävitystä kohti sille paikalle, joka kerran oli ollut heidän onnellisen\nelämänsä keskuksena. Pian pystyttäisivät avuliaat mustat kädet heidän\nkotinsa taas kuntoon uskollisten wazirien ahertaessa jälleen iloisina\nja onnellisina siitä, että kuolleena murehdittu isäntäväki oli\npalannut.\n\nHeidän tiensä sivuuttivat Ahmet Zekin kylän, ja siellä he tapasivat\npaalutuksesta ja alkuasukasmajoista vain hiiltyneitä, yhä savuavia\njäännöksiä mykkänä todistuksena voimakkaan vihollisen vihasta ja\nkostosta.\n\n\"Wazirit\", huomautti Tarzan synkästi hymyillen.\n\n\"Jumala heitä siunatkoon!\" huudahti Jane Clayton.\n\n\"He eivät voi olla kaukana meistä\", sanoi Tarzan, \"Busuli ja muut.\nKulta on mennyttä ja samoin Oparin jalokivet, Jane, mutta meillä on\ntoisemme ja wazirit -- meillä on rakkautta, rehellisyyttä, ja\nystävyyttä. Ja mitä ovat kulta ja jalokivet näihin verrattuina?\"\n\n\"Jospa vain Mugambi eläisi\", vastasi Jane, \"ja ne muut urheat miehet,\njotka uhrasivat henkensä turhaan koettaessaan suojella minua!\"\n\nTuntien sekä iloa että surua he menivät ääneti kotoisen viidakon läpi\nja päivän muuttuessa illaksi tuli apinamiehen korviin etäisten äänien\nepäselviä sointuja.\n\n\"Me lähestymme wazireja, Jane\", hän sanoi. \"Voin kuulla heidät\nedessämme. Luullakseni he aikovat leiriytyä yöksi.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin puolisot kohtasivat joukon mustia sotureita,\njotka Busuli oli koonnut ryhtyäkseen kostosotaansa rosvoja vastaan.\nHeidän mukanaan olivat heimon vangitut naiset, jotka he olivat\nlöytäneet Ahmet Zekin kylästä, ja Busulin sivulla häämötti tuttu musta\nhahmo, joka oli jättimäisiin wazireihin verrattuna hyvin kookas. Siinä\noli Mugambi, jonka Jane oli luullut kuolleen hiiltyneitten raunioitten\nkeskelle.\n\nAh, sellaista jälleennäkemistä! Tanssi, laulu ja nauru herätti synkän\nmetsän kaiut myöhään yöhön. Wazirit kertoivat yhä uudestaan erilaisista\nseikkailuistaan. Yhä uudelleen he toistelivat taistelunsa villejä\npetoja ja villejä miehiä vastaan, ja päivä sarasti jo, kun Busuli\nainakin neljännenkymmenennen kerran selosti, kuinka hän, mukanaan\nkourallinen sotureitaan, oli katsellut taistelua kultaharkoista, johon\nAbdul Murakin abessinialaiset olivat ryhtyneet Ahmet Zekin arabialaisia\nrosvoja vastaan, ja kuinka he, voittajien ratsastettua pois, olivat\nhiipineet esiin joen kaisloista ja lähteneet tiehensä kalliit harkot\nmukanaan, kätkeäkseen ne sellaiseen paikkaan, josta rosvon silmä ei\nniitä milloinkaan voisi huomata.\n\nKun vertailtiin belgialaisesta saatuja kokemuksia, tultiin täysin\nselville hänen pahanilkisestä toiminnastaan. Vain lady Greystoke näki\nmyös jotakin kiitettävää miehen käytöksessä, mutta hänenkin oli vaikea\nsovittaa toisiinsa Werperin monia inhottavia tekoja ja tätä yhtä\nritarillisuuden ja kunnian ilmausta.\n\n\"Syvällä jokaisen ihmisen sielussa\", sanoi Tarzan, \"piilee varmaankin\nkunnollisuuden siemen. Sinun oma viattomuutesi, Jane, se pikemminkin\nkuin avuttomuutesi herätti hetken ajaksi sen syvälle vajonneen miehen\nuinuvan kunniantunnon. Tämän yhden teon kautta hän ilmaisi paremman\npuolensa; ja korvatkoon se kaikki hänen tekemänsä synnit, kun hänet\nkutsutaan Luojansa eteen.\"\n\nJa Jane Clayton kuiskasi lämpimästi: \"Amen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut kuukausia. Wazirien työ ja Oparin kulta oli uudelleen\nrakentanut ja pannut kuntoon Greystoken hävitetyn kodin. Suuren\nafrikkalaisen maatilan yksinkertainen elämä jatkui taas samaan tapaan\nkuin ennen belgialaisen ja arabialaisten tuloa. Eilispäivän surut ja\nvaarat oli unohdettu.\n\nEnsi kerran moneen kuukauteen loordi Greystoke tunsi voivansa saada\nvapaapäivän itselleen ja wazireilleen. Järjestettiin suuri\nmetsästysretki, jotta uskolliset työntekijät voisivat juhlallisesti\nviettää työnsä lopettajaisia.\n\nPyyntimatka onnistui kaikissa suhteissa hyvin, ja kymmenen päivän\nkuluttua sen alkamisesta lähti runsaasti kuormattu safari paluumatkalle\nwaziri-tasankoa kohti. Loordi ja lady Greystoke ratsastivat Busulin ja\nMugambin kanssa matkueen etunenässä, ja heidän naurunsa ja puhelunsa\nilmaisi sitä teeskentelemätöntä tuttavallisuutta, jonka yhteiset\nharrastukset ja molemminpuolinen kunnioitus synnyttää erirotuistenkin\nkunnollisten ja älykkäiden ihmisten kesken.\n\nJane Claytonin hevonen kavahti äkkiä jotakin esinettä, joka oli pitkän\nruohikon piilossa avoimella paikalla viidakossa. Tarzanin terävät\nsilmät tähystivät nopeasti selitystä eläimen vauhkouteen.\n\n\"Mikä tuossa on?\" huudahti hän hypäten satulasta ja hetkeä myöhemmin\nolivat kaikki neljä kehässä ihmisen pääkallon ja pienen vaalenneen\nluukasan ympärillä.\n\nTarzan kumartui ja nosti nahkapussin ihmisen kaameiden jäännösten\nvierestä. Pussin sisällä tuntui olevan jotakin kovaa, ja häneltä pääsi\nhämmästyksen äännähdys.\n\n\"Oparin jalokivet!\" hän huudahti kohottaen pussia korkealle ja jatkoi:\n\"Tässä on siis belgialaisen Werperin jäännökset.\"\n\nMugambi nauroi. \"Katsohan pussin sisään, bwana\", huudahti hän, \"niin\nnäet minkälaisia Oparin jalokivet ovat -- näet, minkä puolesta\nbelgialainen antoi henkensä.\" Ja neekeri nauroi ääneen.\n\n\"Miksi naurat?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Koska\", vastasi Mugambi, \"täytin belgialaisen pussin joen soralla\nennenkuin pakenin abessinialaisten leiristä, jossa olimme vankina.\nJätin belgialaiselle ainoastaan arvottomia kiviä ja vein mukanani\njalokivet, jotka hän oli varastanut sinulta. Minun ikuiseksi häpeäkseni\njää, että ne jälkeenpäin varastettiin minulta, kun nukuin viidakossa,\nmutta belgialainen ainakin menetti ne -- avaa hänen pussinsa, niin saat\nnähdä.\"\n\nTarzan irrotti hihnan, joka piti nahkapussin suuta suljettuna, ja antoi\nsisällön hitaasti valua kämmenelleen. Mugambin silmät kävivät näystä\nsuuriksi, ja toisilta pääsi hämmästyksen ja epäuskoisuuden\nhuudahduksia, sillä homehtuneesta ja hauraaksi käyneestä pussista\njuoksi virtanaan loistavia ja säkenöiviä jalokiviä.\n\n\"Oparin jalokivet!\" huudahti Tarzan. \"Mutta kuinka Werper sai ne\njälleen haltuunsa?\"\n\nEi kukaan osannut vastata, sillä Tshulk että Werper olivat kuolleet,\neikä kukaan muu tiennyt asiasta.\n\n\"Mies parka!\" sanoi apinamies heilauttaen itsensä taas satulaan.\n\"Kuolemassaankin hän on sovittanut rikkomuksiaan -- saakoot hänen pahat\ntekonsa unohtua samalla kun hänen luunsa pääsevät rauhaan.\"\n\n\n\n"]