[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9NMttWZv8fpZo2xJyJXr2ipjJMdTJHj0hs4lpSPORyU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},244,"Kirottua työtä","Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen)",1862,1920,"244-kauppis-heikki-kirottua-tyota","244__Kauppis-Heikki__Kirottua_työtä",null,"romaani",[],[],"fi",1891,24273,142625,false,14950,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Historical Novels","\"Kirottua työtä: Kuvaus Savon kansan elämästä\" by Kauppis-Heikki is a historical narrative likely written in the early 20th century. The book provides a detailed glimpse into the rural life and societal dynamics in the Savonia region of Finland, focusing on the character Risto Malinen, who embodies the struggles and customs of a farming family.  The opening of the work introduces Risto Malinen, the last representative of his lineage living in a small Finnish village. Through vivid descriptions of daily activities and interactions within his household, the reader learns about Risto's concerns regarding his height, his relationships with family and servants, particularly with his daughter Anna Liisa, and the various complexities of farm life, including labor and social gossip. The narrative paints a picture of the rural setting, emphasizing themes of family, community, and the social hierarchies at play, while foreshadowing the conflicts and decisions that will emerge as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],348,"Savolainen perhedraama kertoo kiivasluontoisesta Malilan isännästä, joka hallitsee taloaan ja perhettään tiukalla kurilla. Kun tytär Anna Liisa rakastuu talon renkiin, tilanne johtaa traagisiin ristiriitoihin ja koviin ratkaisuihin 1800-luvun lopun maalaismiljöössä.","Kauppis-Heikin 'Kirottua työtä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 244.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIROTTUA TYÖTÄ\n\nKirj.\n\nKauppis-Heikki\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nRisto Malinen oli Malilan talon omistaja. Tämä sama suku oli siinä\nasunut useita miespolvia. Maa ei ollut mikään iso, mutta oli siinä\naikoinaan elänyt lukuisa joukko Malisia. Nyt ei ollut enää kuin tämä\nyksi, niitä kuului kuolleen, ja toiset olivat muuttaneet mikä minnekin.\nTämä viimeinen näyttikin kuin tähteeksi jääneeltä. Kooltaan hän oli\naivan pienimpiä, ja tästä vähästä pituudesta olivat jalat vallanneet\nrunsaasti puolet. Hän toivoi salaisesti, aina kolmeenkymmeneen\nikävuoteen asti, että ehkä hän vielä kasvaa muun ruumiin puolesta,\nkoska jaloilla on noin tavallinen pituus. Turhaan huomasi Malinen tämän\ntoivon menneen, ja hän koki korjata tätä puutetta niin monella tavalla\nkuin osasi. Emännän valinnassakin hän oli muistanut katsoa pituuteen,\nja olihan siitä se etu, että tytär kasvoi rippikoulu-ikään pitemmäksi\nisäänsä. Tämä Malisen emännänvalinta oli ollut näin yksinkertaista\nlaatua, mutta monelle on mahtanut sattua huonompi onni, vaikka ovat\ntutkineet kaikki sielun ominaisuudet. Palvelijat rakastivat häntä kuin\nomaa äitiään, varsinkin piiat, jotka kuuluvat enemmän emännän kuin\nisännän neuvon alle. Ei ne suotta muutelleet toisiin taloihin, ja jos\nniin sattui, tuli se isännän pikaisuudesta tai palvelijain pahuudesta.\nEloon jääneitä lapsia ei heillä ollut muita kuin yksi tyttö, nimeltään\nAnna Liisa. Tämä oli hyvin paljon äitinsä luontoinen, varsinkin siinä,\nettei kohdellut ylenkatseella köyhempiä, vaikka oli paikkakunnan\ntytöistä rikkain ja oppinein. Sen enempää tätä oppia ei tosin ollut\nkuin että hän osasi hyvin lukea ja kirjoittaa. Tämän jälkimmäisen\ntaidon oli Malinen itse opettanut, vaikkei opetusala oikein soveltunut\nhänen kärsimättömälle luonteellensa. Ei auttanut kumminkaan kesken\nkyllästyä, sillä piti hänen tyttärensä olla vähän oppineempi\nseutulaisten tyttäriä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoutaisia säitä oli ollut useita viikkoja peräkkäin. Ilmassa näytti\nolevan savua, ja iltapuoleen, kun aurinko painui alemmaksi, himmensi se\nauringonkin niin, että se näytti jättiläisen kultarahalta, johon kärsi\nkatsoa aivan täydeltä silmää. Valojuovakaan, jonka aurinko teki melkein\ntyynen lahden pinnalle, ei ollut niin välkkyvä, kuin selkeällä\niltapäivällä. Heinänkorjuuaika oli parhaillaan.\n\nIsäntä Malinen tuli niityltä työväkensä luota pihaan. Hän meni jo\npiika-Maijan ohitse, joka kaivon kupeella pyttyjä pesi, mutta kääntyi\ntakaisin ja sanoi:\n\n-- Mene lehmänhakuun, ne eivät taaskaan tule yksinään, ja niityltä ei\njouda.\n\nMaija pysäytti työnsä ja kuulosti, mutta kohta alkoi hiekkainen\ntuohikieppi kahnuttaa ympäri pytyn laitoja, ja koukkuun jännitetty\npaljas kyynärpää kävi kuin koneen puskuri. Viimeiset pytyt olivatkin\nkäsissä, niiltä joutui heti, kun vain huuhtaisi ja asetti vesirännille\nkuivumaan.\n\nMaitohuoneen kupeitse lähti tie karjanlaitumelle. Huoneesta kuului\nemännän hyräilyä. Maija kurkotti päänsä akkunaan ja ilmoitti:\n\n-- Isäntä käski minut lehmänhakuun. Pytyt ovat siellä kuivamassa.\n\n-- Hyvä, mene vaan, sanoi emäntä. Odotahan vähän.\n\nHän tempasi leivän hyllystä ja heläytellen suurta kuvetaskuansa kaivoi\navaimien seasta veitsen, jolla viiletti pitkän kakun, ja voita päälle\nsiliteltyään ojensi sen akkunasta Maijalle.\n\n-- Syö mennessäsi, ettei tule nälkä.\n\nMaija kiitti ja lähti astua leikettelemään iloisella mielellä pitkin\npellon piennarta. Hän ajatteli, että niin hyvää emäntää ei ole koko\nkylässä, eikä vielä toisessakaan. Kohta se luultavasti tahtoo tulevaksi\nvuodeksi. Tahtonee tuo toki, eihän se ole yhtään kertaa suuttunut, kun\nvain ei olisi päässyt tietoon ... pitääkin vatsa olla ... en minä vielä\nheitä palvelusta, kun on noin hyvä emäntä.\n\nMaijalla oli omia salaisia ajatuksiaan, jotka siinä kävellessä tulivat\nmieleen.\n\nMalinen oli käynyt tuvan puolella ja tuli nyt maitokamariin. Hän näytti\nolevan vielä tomerammalla tuulella kuin tavallisesti. Emäntä ajatteli,\nettä heinätyö on sen saattanut kankeammalle mielelle ja kysyi:\n\n-- Hyvästikö on luoko kuivanut?\n\n-- Täytyyhän tuommoisella poudalla kuivaa jos minkä.\n\n-- Niityllekö se jäi vielä Anna Liisa?\n\n-- Sinne jäi rukopohjia ottamaan. Siitä Anna Liisasta minä tulin sinulle\npuhumaan, että sen makuupaikka pitää tänä iltana muuttaa pois piikain\naitasta.\n\n-- No mikä nyt on tullut? kysyi emäntä kuultuaan niin äkkipikaisen ja\njyrkän määräyksen.\n\n-- Ei ole erittäin mitään tapahtunut, vaan minä sattumalta kuulin\nrenkien puheesta, että sinne on käynyt yöllä poikia pyrkimässä.\n\n-- Onko ne laskeneet? kysyi emäntä totisena.\n\n-- En minä sitä kuullut, mutta sepä nyt on sama, pois se pitää muuttaa.\n\n-- Ei nuo liene laskeneet, rauhoitti emäntä, ja kyllä se Maija ei laske,\nvarsinkaan sitten, kun varoitetaan. Antaa nyt vielä olla siltään,\nniille tulee ikävä, niin Anna Liisalle kuin piioillekin.\n\n-- Vaan minä en anna olla, tiristeli Malinen. Minä vähät piikain\nikävästä. On meidän tyttö sen arvoinen, ettei sitä sovi enää piikain\nkanssa aitassa makuuttaa, siitä pitää tulla loppu.\n\n-- No no, elähän nyt, lepytteli emäntä. Raikotaan huomenna tuo pieni\naitta joutavasta rojusta, niin antaa muuttaa sinne.\n\n-- Ei aittaan mihinkään, oikaisi Malinen. Meillä on siksi kamareja, että\nsopii niihin. Ja sinne jos s----t alkavat koputella, niin tuntevat sen\nlihat nahkassaan.\n\n-- Antaahan kumminkin olla huomiseen sen muuton, liestytteli emäntä.\n\n-- No olkoon huomiseen, vaan siitä ei ollenkaan sivu, teki Malinen\nmääräyksen.\n\nHän lähti takaisin työväkensä luokse. Ruispellon piennarta kulkiessaan\nseisattui hän katsomaan, joko on minkäkokoinen jyvä tähkässä. Niityltä\nkuului heinänkorjaajien iloista melua. Toinen renki takoi ladon edessä\npystyyn asettamiaan sapilaita yhteen ja kuunteli niiden räjähtelevää\nkaikua niityn takaa metsästä. -- Hei! onko huomenna pouta, kiljui se\nsiihen sekaan omalla äänellään.\n\n-- Elä pieksä niitä sapilaita, tule tallaamaan heiniä, ei nämä näy\nsopivan, jos ei koko joukolla painella, komensi latomies, joka oli\ntähän asti siellä yksinään rynnistellyt.\n\n-- Hoi, tytöt! ärjyi sapilasten räiskyttäjä ladon ovelle kiivetessään.\nHeittäkää ne heinänrikat sinne ja tulkaa näyttämään, painatteko niin\npaljon kuin äitinne teidän syntymäkesänä.\n\nRenki luuli isännän olevan vielä pihassa, muuten hän olisi huutanut\ntoisella tavalla. Tytöt heittivät haravansa mättäälle ja tulivat\nladolle. Malinen itsekin siihen joutui.\n\n-- Elä mene, Anna Liisa, kielsi hän, kun Anna Liisa yritti latoon\nnousemaan. Saatkin mennä pihaan, tahi jospa vielä haravoit noita\nheiniä.\n\nMalisen mieleen johtui, että jos äiti millä tavalla kertoo siitä\nkamariin-muutosta, kun ei tullut varoitetuksi. Hän alkoi asetella\nsuupuita latoon, ja Anna Liisa meni haravansa luokse.\n\n-- Painelkaa, jos painelette, sukkelaan, ei niiden päälle maata jouda,\närjyi Malinen, kun joukot yhäkin öykkivät ladossa.\n\nSilloin sieltä alkoi yksi toisensa perästä puiskakehdella ulos hikisenä\nja heinänmurassa yltä päältä. Muutamat aukaisivat paitansa kauluksen\nauki ja kopistelivat kaulaltaan liikaa rupaa, toiset alkoivat astua\nniine hyvineen rukoja hakemaan. Joku siellä mennessään arveli, että\nmikähän lienee taas ukon nenään pistänyt, kovinhan on sieraimet\nlaajana.\n\nAurinko yhä läheni puiden latvoja ja kävi aina punaisemmaksi. Kuivat\nheinät oli jo kaikki kannettu kokoon.\n\n-- So, eikö tuota lähdettäne iltaselle, ilmoitti Malinen joukolle ja\nkiirehti muiden edellä pihaan menemään. Miesjono seurasi perästä,\nraskaasti laahaten väsyneitä jalkojaan vastamäessä. Edeltämenijä astui\nkeppelästi. Suupaltti renki osoitti sinnepäin ja sanoi toisille:\n\n-- Mikäs kontteroinen se tuolla kahden kepperöisen nenässä mennä\nkapittaa.\n\n-- Näyttää se sinulle kepperöistä, jos sattuu kuulemaan, sanoi joku.\n\n-- Ei peloita. Tulispahan, mukisi osoittelija yhä hiljempaa.\n\nKoko yön oli ahkerasti kohonnut sumua vähäisimmistäkin vesipaikoista.\nAuringonnousun aikana, jolloin heinäväki tavallisesti lähtee töihinsä,\noli usva kerännyt koko voimansa ja näytti tahtovan litistää kaikki\nliikkuvaiset maata vasten, jottei pääsisi hievahtamaan. Tuskin pihamaan\nyli erotti huoneita, varsinkaan ulompana olevia. Pellot ja niityt ja\nmetsä saarekkeineen lienevät joutuneet minne hyvänsä. Sinne usvaan\nhupenivat heinämiehetkin, jotka lähtivät kartanosta viitakkeet olalla.\nPieneksi litistyneeltä tuntui siellä ihminen. Soinnuttomia kalkutuksia\nalkoi kuulua sieltä täältä usvan seasta, kun niittomiehet teroittivat\nviitakkeitaan.\n\nJoku elämäänsä ihastunut renkipoika koetteli karkoittaa painavaa aamua,\nlaulaa tempomalla muutamia säkeitä kullastaan. Tätä innostuksen ääntä\nkuuntelivat kokeneet päiväläis-ukot otsaansa rypistellen. Heidän\nmielestänsä ei ollut nyt lauluun sopiva aika. Joku se mielipiteen\ntahtoi lausua julki ja kiljaisi usvan läpi:\n\n-- Tukkikaa heiniä tuon muutaman kitaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin sumuisina aamuina ei Malinen ollut usein niityllä, niittoa\nosasivat tehdä yksinäänkin. Lopulla rupeaman hän sitten tuli katsomaan,\nonko sitä tehty vai ei. Sanomatta tiesivät joukot, mitä isäntä ajatteli\nheidän työstään. Heillä oli omat tuntomerkkinsä. Jos isännän\nsieraimilla on tavallinen suuruutensa, silloin on kaikki hyvin, mutta\njos niiden laidat näyttävät laajeten kohoilevan, silloin ei tarvitse\nkiitosta odottaa.\n\nTänä aamuna ei Malinen käynyt ollenkaan niityllä. Hän oli illalla\ntehnyt mielessään päätöksen, ettei hänen talossaan ole ensi vuonna noin\nrivosuisia renkejä, hän antaa erokirjan, jotta saavat kekrin tultua\nmennä muualle.\n\n-- Käske Anna Liisan tulla tänne kamariin, minulla on tässä aamiaisen\nedellä vähän kirjoituttamista, sanoi Malinen emännälleen.\n\n-- Etkö sinä itse saa vähiä kirjoituksiasi aikaan? sanoi emäntä.\n\n-- Hämärtääpä tuo ja mitä varten minä olen sitä opettanut, jos ei se\nalkane jo jotain sohmailla.\n\nEmäntä kävi käskemässä ja palasi takaisin. Hän oli utelias tietämään ja\nkysyi:\n\n-- Mitä se on se kirjoittaminen?\n\n-- Päästösetelit annan noille rengeille.\n\n-- No, mikä kiire niillä on näin aikaiseen, sanoi emäntä ja tuli\nseisomaan lähemmä pöytää. Etkö sinä ole tahtonut ensi vuodeksi?\n\n-- En, enkä huoli, jos ilmankin olisivat.\n\n-- Mitä ne ovat tehneet, kummasteli emäntä.\n\n-- Ei mitään, tokaisi Malinen, vaan se on semmoista, että minä en rupea\npitämään talossani tuommoisia suupaltteja räättelöitä. Menkööt sinne,\njossa ovat kaikki samanlaisia.\n\nEmäntä ajatteli tuota asiaa.\n\n-- Hyy, hymähti hän. Sinä niin vähistä työlästyt. Silläkö ne tulevat\nparemmiksi, jos ne aina laitetaan niihin kehnoihin paikkoin takaisin.\nTuokin pienempi, isätön raukka, kerjuun päällä ollut melkein näihin\nasti, mistä se on vielä oikeita puheita oppinut.\n\n-- Jottako minä sitten rupean maailman hylkyjen isättömiä lapsia\nkoulitsemaan, en! kivahteli Malinen.\n\n-- Ihmisiähän ne ovat nekin ja jossain kai niiden täytyy olla, puolusti\nemäntä. Meillä ei ole kasvavia lapsiakaan, joita heidän puheensa\npahentaisi. Minä soisin, että annettaisiin olla vielä, ja neuvotaan,\nmikä osataan.\n\n-- Siitä ei tule mitään, väitti Malinen lujasti. Minä en salli kuulla\nsellaisia talossani ja sillä väellään koiristakin tekee ihmisiä, kuin\nruojain perillisistä.\n\nTikun taittumaan muutti Malinen äänensä käskevän vakavaksi ja sanoi:\n\n-- Anna Liisa, kirjoita vaan ne setelit.\n\nEmäntä näki joutavansa pois ja, otettuaan pari askelta oveen päin,\nsanoi mennessään:\n\n-- Minä olen sanonut sanottavani, tee nyt tahtosi.\n\n-- Niin teenkin.\n\nMalinen heitti tämän lauseen niin omituisen sysäävästi suustaan, että\nsen sai huomata olevan viimeisen tähän asiaan. Anna Liisan\nkirjoitusaikana Malisen mieli rauhoittui, ja hän alkoi puhella\ntavallisesti:\n\n-- Vieläpä näitä pitämään leivässään. Tuo pienempi, se on niille\npuheilleen vielä ilkeämpi, jos ei toinenkaan liene hyvä. Ei ne minun\nkuullen uskalla, mutta kun liikahdan pois, niin käypi kuin illallakin.\nPyhäaamuna lähden kirkolta renkiä pestaamaan, nyt alusta niitä saapi\noikeita ihmisiä. Jos haluttaa, niin sinä saat lähteä kirkkoon siinä\nyhtenä.\n\n-- Jo toki, mielelläni, sanoi Anna Liisa.\n\n-- Onko se äitisi siitä puhunut, kun me tuumattiin, että kun tuo toinen\nkamari on tuossa melkein tyhjänä, niin sinä muutat siihen vuoteesi ja\nasuntosi.\n\n-- Ei minulle ole puhunut.\n\n-- Niin se tuumattiin ja muuta vaan jo tänä iltana. Siellä on sopuisampi\nopetella joutoaikoina lisää kirjoittamaan, vaikka alkaahan tämä jo\nmenetellä.\n\nMalinen katseli parhaillaan toista valmistunutta päästökirjaa.\n\n-- Onko sen Seppälän tytön kirjoittamaan oppimisesta tullut mitään?\nkysyi hän sivumennen.\n\n-- Kuuluu se isänsä opettavan, vaan lieneekö oppinut, ei tuo ruvennut\nkirjoitustaan näyttämään, kun viime pyhäiltana siellä kävin, kertoi\nAnna Liisa.\n\n-- Vai ei näyttänyt. Tokkopa lienee minkäänlaista, vaikka kuului se\nisänsä kehahtaneen, että kirjoittaa se vielä heidänkin tyttö, ei vain\nMalilan.\n\n-- Huonoksi tuo itse vielä moitti, eikä näyttänyt, vaikka minä lupasin\nneuvoa.\n\n-- Vieläpä heitä neuvomaan, neuvokoot itse jos osaavat. Vaan ei toki\nnekään pojantolkerot kuulu tietävän mitään, ukko itse vähäsen. Samoja\ntolkeroita tytöt ja kaikki, vieläpä näitä neuvomaan.\n\nAnna Liisa ei osannut siihen paljon mitään sanoa. Hän oli saanut\nkirjoitetuksi, mitä tarvittiin, ja Malinen itse rupesi piirtämään\nnimeään alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSumuista aamua seurasi poutainen päivä. Tuulenhenki heilutteli hellästi\nheinänlatvoja ja liikutteli hitaasti puiden lehtiä. Pieniä\ntuuliaispäitä suhahteli heinikossa ja tuon tuostakin ne usahtivat\nkynnöspelloille juoksevina patsaina pyörittelemään kuivunutta\npäällysmultaa. Joku siellä pääsi suureksikin, kohotti ryöppyävän päänsä\nmonen sylen korkeudelle, tempoi huimaavaan pyörteeseensä kaikki, mitä\nmatkalle sattui. Heinänkorret, tuohilevyt ja vaaterievut mennä\ntuprusivat sen käsissä pitkän matkaa ja vielä irti päästyäänkin\nharhailivat vähän aikaa ilmassa kuin hätäiset, haukan kynsistä päässeet\nlintuset, kunnes putoilivat yksitellen maahan.\n\nTuuliaispäiden sanottiin ennustavan pitkällisiä poutia, eikä niitä nyt\nollutkaan vähän. Heinät kuivuivat niin että ritisivät. Malinen komensi\nheti puoliselta heiniä rukoamaan. Itsekin hän hassotti harava kädessä,\nveteli edeltäpäin aukkoja, joita myöten muut osasivat haravoida\ntarpeeksi laajoja karheita. Niitylle alkoi ilmestyä puikeapäisiä rukoja\ntoinen toisensa perästä ja siellä seassa häärivät joukot kuin\nmuurahaiset kekojensa ympärillä.\n\nSyntyipä niitylläkin yksi jättiläistuuliaispää. Se ilmestyi metsän\nrantaan, suuntasi sieltä matkansa pitkin niittämätöntä niittyä, jossa\nsen voimasta ei paljon muuta tiennyt kuin että heinikko armottomasti\nlakoili kynsissä. Malinen katseli sen kulkua sieraimet laajoina ja\nsanoi:\n\n-- Jokohan tuo rymä tulee tätä kohti.\n\n-- Kutsutaan, sanoi joku.\n\n-- Sitä vailla tässä nyt ollaan, ärjäisi Malinen vihassa.\n\nTulokas oli lähenemään päin ja näytti yhä voimistuvan.\n\n-- Eiköhän vaan tule prr --. Hän kirosi jo puolitiehen.\n\nTuuliaispää oli joutunut heinikosta niitetylle ja piti hyvää humakkata.\n\n-- Tulee se, kun tuleekin s----a!\n\nSuuria heinävihkoja lenteli ilmassa. Saatuaan jotain käsiinsä kiihtyi\ntuulispää kuin huima koiranpenikka. Pari rukoa oli se kaapannut melkein\nkokonansa ja läheni toisia. Malinen hyppäsi pitelemään.\n\n-- Eikö sinulla, helvetin koira, ollut muualla työtä, kun tulit tänne\nrepimään meidän työaloja. Ääh!\n\nTuskin ennätti toista kertaa kirota, kun tuuliaispää kontsautti hänet\nruon päältä niitylle. Kahta uhemmin hyppäsi Malinen ylös ja alkoi\nterjua rengille, joka oli tuuliaispäälle kiihoitukseksi viheltänyt.\n\n-- Vieläkö sinä juuttaan liha sitä yllytät, jos minä tulen ja tuolla\nharavan varrella taon kalloosi.\n\nTuuliaispää ei ollut kuulevinaankaan Malisen vihoja. Jyhisten,\nmahtavana tornina se kulki omaa suuntaansa ja syyteli liikoja heiniä\nkauas syrjiin. Jo oli ennättänyt pois heinien saapuvilta, ja joukot\nkatselivat rauhallisempana jälkiä. Joku mies sanoi että \"kävipä\nantamassa lisäharavoimista.\"\n\n-- Juutas heitä haravoikoon! kivahti Malinen. Vieköön nyt vaikka\nhelvettiin tuon luokonsa. On meillä muutakin työtä.\n\nHajoitetuista ru'oista ei Malinen välittänyt vähääkään, lähti vain\nluokoa haravoimaan, ja joukon täytyi seurata perästä.\n\nVihan väessä liikutti Malinen haravataan, niin että heinät sinkoilivat,\neikä nyt saanut muutkaan nuhjustella, muuten saivat kuulla\nlisäpeijakkaita. Äänettöminä tekivät joukot työtänsä, mitä vähän hiljaa\nsattuivat toiselle kuiskaamaan. Vasta kun kaikki heinät olivat koossa,\nkuului komentava ääni:\n\n-- Rukoja kantamaan! Panee heidät latoon, kiskokoon sieltä, jos mieli\ntekee.\n\nIltaan mennessä tulivat kaikki kuivat heinät kokoon, nekin, jotka\ntuuliaispää kävi hajoittelemassa. Ei niitä isäntä itse käskenyt\nkokoomaan, vaan arvasivathan he, että niin se on tehtävä, ja hyvä\nkaikki, kun tekivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoukon niityllä ollessa oli Anna Liisa laittanut vuoteensa kamariin.\n\n-- Mitäs tämä nyt on näin pikainen muutto kesken kesän? kysyi\npiika-Maija.\n\n-- Niinhän tuo isä käski.\n\nHän ei tietänyt mitään muuta syytä, kuin että isä on niin käskenyt, ja\nsiinä ei ollut muuta keinoa, niin oli tehtävä.\n\n-- Minäpä ehkä arvaan tuon syyn, sanoi Maija naurahtaen.\n\n-- No mikä?\n\n-- Arvaat sen sinäkin.\n\n-- En minä, ihan todella.\n\n-- Sinut asetetaan jo vahdin alaiseksi, selitti Maija. Meidän piikain\nluona sinun ei enää uskottu säilyvän.\n\nNyt Anna Liisakin oli ymmärtävinään syyn, mutta hän tahtoi sotkea koko\nasian ja sanoi:\n\n-- Elä hupata, ei se sen vuoksi...\n\nMuuten oli tämä asia hänelle outoa, niin ettei siitä osannut paljoa\najatella. Tuntui vain ikävältä erota näin yhtäkkiä noista tuttavista,\njoiden kanssa oli niin monta hauskaa iltaa viettänyt. Tuolla aitassa\noli aina päivätöiden päätyttyä naurettu ja purpateltu pitkät ajat.\nSiellä oli hupaisa syödä marjamaitoa, johon tarpeeseen piiat hyvin\nusein heinäntekoaikana miesten maatessa kävivät marjat poimimassa ja\nemäntä laittoi Anna Liisan viemään maitoa kupilla. Herttaista oli\nsiellä painautua vuoteelle ja kuunnella sateen sattuessa, miten\nvesipisarat ramisuttivat aitan kattoa ja räystäästä juosta\nlipakoittelivat nurmiselle kentälle. Se oli kuin vienoa kehtolaulua ja\naamusilla sen kuuleminen ilahdutti unista mieltä, ettei nyt niin\naikaisin ylös ajettane kuin poutaisena aamuna.\n\nEnsimmäinen ilta varsinkin tuntui oudolta tuolla kamarissa. Oli kuin\nelämässä olisi jonkinmoinen käänne tapahtunut, vaikka ei hän aivan niin\najatellut, mutta jotain sinnepäin. Muistui mieleen Maijan puheet, että\nnyt ruvetaan vahtimaan. Mitä ne hänestä vahtisivat. Hän katsoi\nakkunasta aitalle, jossa ovi oli vielä auki. Hänen mielensä kaipasi\njotakin, lieneekö kaivannut noita vanhoja tovereja vai sitä tuttua\nkaton rapinaa, jota ei tänne kuulunut, vaikka sataisikin. Hän istui ja\najatteli kaikkea vähäpätöistä, semmoista, jota kahdeksantoista vanha\nyksinäisessä kodissa kasvanut tyttö voi ajatella. Viimein hän laskeutui\nlevolle. Isän askeleita kuului eteisestä, hän käveli siellä ovia\nlukkoamassa, minkä päätyttyä kaikki muuttui hiljaiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauhallisen hiljainen on maalaisten sunnuntaiaamu kesällä. Kukin nousee\nylös, milloin tuntee unen loppuneen, paitsi vaimoväki, jolla on lehmien\nlypsy, ja ne, jotka aikovat kirkkoon. Miehet ovat muuten joutilaita ja\nmoni tekisikin nukkumista aamusta iltaan, jos ei itseään tarvitsisi\nruokkia.\n\n-- Hoi pojat, kahville! herätteli Malinen miehiänsä pyhäaamuna ja\njysäytteli nyrkillä seinään.\n\nItse oli hän jo vaatteet yllä, valkeavartiset pieksut jalassa ja korkea\ntasapäälakinen huopahattu päässä. Näitä hattuja ei ollut koko pitäjässä\nmonta, sen oli Malinen tuonut sulhasmiehenä ollessaan Oulusta, eikä\nsitä nyt pidetty kuin kirkossa käydessä ja mitä pitoja sattui olemaan.\n\n-- Eikö se uni ala jo loppua. Kahville! kiljaisi hän niin että raikui\nkartano. Voidelkaa sitten rattaat, minä lähden kirkkoon.\n\nYksitellen alkoi vetäytyä miehiä piharakennukseen, paitahihasillaan ja\ntukka pörröisenä. Kahvin juotuaan he asettuivat istumaan\npäiväpaisteeseen rappusille ja siinä venytellen tuumailivat, että kun\nolisi aina pyhä ja aina kesä. Malinen tuli kamarista katsomaan, onko ne\nrengit pyörien voitelussa.\n\n-- Tokko siellä ollaan vielä rattaita voitelemassa? kysyi Malinen.\n\n-- Onko sinne käskettynä?\n\n-- Senkö verran sitä kuultiin! kivahti hän. On sinne käskettynä.\nKuuletteko nytkään. Ja kun se on tehtynä, niin tulkaa tänne kamariin.\nKuulittekos sen!\n\nRengit lähtivät muristen tekemään mitä käskettiin ja aprikoivat\nkeskenään, että mitä se siellä kamarissa mahtanee sanoa. Heti kamariin\ntultuaan pääsivät sen tietämään, kun saivat kumpainenkin käteensä\npaperilapun, jossa oli kirjoitettuna, että \"ensimäinen päivä\nmarraskuuta vapa palveluksestani\". Noloina he katselivat kirjoihinsa.\nOlisi ollut mieleisempää, jos isäntä olisi sanallakaan pyytänyt\npaikoillaan olemaan, mutta tämä ei puhunut mitään.\n\nAurinko paistoi jo niin korkealta, ettei sen näkyvistä ollut varjossa\nkuin jyrkimmät, läntiset mäen rinteet. Kastehelmetkin katosivat\nruohikon lehdiltä. Tupakkahalme laski yön pystyssä olleet lehtensä\nalas, antaakseen auringon niihin paistaa lekotella. Harmaa varpuslauma\nistui tallin luona, aidalla, ja siitä linnut lentää liepsahtivat\nvuorotellen lähellä olevasta sika-altaasta einehtimään.\n\nKirkkomiesten hevonen seisoi jo valmiina kiesien edessä. Anna Liisa\nilmestyi kirkkoonlähtijänä kartanolle. Hän näytti viehättävältä\nsiistissä pyhävaatteissaan.\n\n-- Eiköhän myöhästytä, kun on noin korkealla aurinko? arveli Anna Liisa.\n\n-- Ei myöhästytä, vakuutti Malinen varmasti.\n\nHe istuivat rinnakkain nahkalla päällystetylle istuimelle, jossa oli\nselkänoja niin korkea, ettei kuin vähän näkynyt päitä takaa päin.\nKiessit olivat sen aikuisista parhaimpia, vieterit hyvin korkeat\nkoukerot ja nahkahihnat kupeilta pitelemässä.\n\nKun oli sikoaltaan kohdalle tultu, pyrähtivät varpuset lentoon. Ori\nsäikähti niitä ja hypähti syrjään.\n\n-- Prr --, tärähti Malisen kieli kuivasti, mutta hän kartteli täyteläistä\nkirousta lapsensa kuullen.\n\nAuringon kohottua alkoi tiellä hieroutunut kuiva multa pölistä\narmottomasti. Rattaan kahden puolen pursusi jauhomainen multa, kuin\nvesi veneen kokan edessä, ja kovasti ajaessa kohosi ylös ilmaan ja\ntäytti pitkät matkat tietä paksulla tomupilvellä, niin ettei\njälestäajavia erottanut. Maantielle päästyä antoi Malinen oriinsa\nmennä, ja juoksu seisahtui vain jyrkimmissä mäissä.\n\n-- Aivan on jo märkänä hevonen, huomautti Anna Liisa.\n\n-- Antaa olla. Minä en rupea tätä pölyn pakkoa nielemään jälkimmäisenä.\n\nSamassa suisti hän taas muutaman hevosjonon edelle, ja ne saivat olla\nitse sitkeitä ajamaan, jolleivät jääneet jälelle.\n\n-- Mikä se on tuo töröhattuinen, jolle ei oikea meno riitä, kiukkusi\njoku tuntematon joukosta, joka myös oli haluton pölyä nielemään.\n\nTuulenhenki ei liikutellut kepeimpiäkään esineitä, ja siksipä saivat\ntietä kulkevat jauhamansa juoda. Kirkolle tultuaan olisi vielä jokainen\nsaanut hartioiltaan liiat pölyt puistella ja muutamat kopistelivatkin\nniitä vähemmäksi vaatteistaan, mutta toiset menivät multineen päivineen\nkirkkoon ja hieroivat sen siellä vähemmän pölyisten vaatteisiin ja\nloput penkin selkälautaan.\n\nRenkimiehiä seisoksi kupeella pienissä ryhmissä, ja heitä puhutteli\nväliin yksi, väliin toinen isäntä-mies. Nyt oli palvelijain\npestausaika. Pienimmät poikakossit näyttivät olevan ikäänkuin tarjolla,\nmutta isommat tekeytyivät välinpitämättömiksi ja kävelivät\nhuolettomina. Malinen ei mennyt lähellekään noita nulikkarenkejä,\nhänellä olisi niitä ollut kyllä kotona.\n\nPapin ja lukkarin hevoset seisoivat toinen toisella puolen sakastin\nrappuja ja kuskit käähäilivät siinä ympärillä, tehden vähän väliä\npieniä, aivan tarpeettomia ajokalujen korjauksia, noin vaan antaakseen\nsillä tietää, kenen herran palvelukseen kuuluivat. Aina siihen\nilmestyikin uteliaita pitäjäläisiä kyselemään hevosten määrää, kehumaan\nkiessien hyvyyttä ja tiedustelemaan, onko kirkkoherra tai kanttori\npestannut jo itselleen palvelijoita ja montako niitä on.\n\nMalisen mieleen juolahti, että jospa kysyn itselleni noita herrain\nrenkejä, kumpaista hyvänsä. Lukkarin renki herätti enemmän huomiota.\nHän oli verevä ja terveennäköinen, ruumis täyteläinen, mutta ei\nerittäin kookas. Vaatteet olivat mustasta verasta ja mustavartiset\nsaappaat jalassa. Muutenkin näytti tämä Malisen mielestä taitavalta,\neikä liene mikään juoppo huilari, koska on noin hyvät vaatteet yllä.\nHän meni kattelemaan renkiä ja puhetta alkaakseen kysyi:\n\n-- Joko on kanttorilla heinä tehtynä?\n\n-- On sitä vielä muutamiksi päiviksi, sanoi renki.\n\n-- Käypikö tuo itse niityllä katsomassa töiden tekoa.\n\n-- Harvoinpa se on siellä minun ollessa käynyt.\n\n-- Taitaa olla sopuisa mies.\n\n-- Kyllä sen kanssa toimeen tulee.\n\n-- Entäs rouva...\n\n-- No rouva ... se nyt on ... yritteli renki kertomaan, mutta keskeytti.\n\n-- Sanovat toisenlaiseksi, ja että ruuan komento on välistä noin...\n\n-- Niin, eihän se kaikistellen ilahuta. Se kalaleipä parasta...\n\n-- Onko ollut puhetta ensi vuodeksi.\n\n-- Ei vielä mitään puhetta.\n\n-- Etkö rupea meille?\n\n-- Miten tuon kanssa olisi, arveli renki.\n\n-- En luule olevan katumoiksi, jos tulet meille. Kaikki meidän komentoa\novat kiittäneet, eikä niin sieväperheistä taloa ole koko pitäjässä:\nkolme talon ihmistä. Halulla ne olisivat nämäkin nykyiset, vaan en ota,\novat räähkäpuheisia.\n\nHän nosti korkean hattunsa laitaa koholle ja kynsiskeli hitaasti\ntukkaansa.\n\n-- Mitä te maksaisitte vuodelta? kysyi renki.\n\n-- Määräkö se pitäisi olla.\n\n-- Onhan se ollunna.\n\n-- Ilman määriä ne ovat meillä olleet, vaan samahan tuo on.\n\n-- Ei minulla ole vielä seteliäkään.\n\n-- Vai ei. No tule sitten ensi sunnuntaina meillä käymään, niin siellä\ntuumitaan, ja näet talonkin.\n\nNiin he sen asian päättivät ja erosivat.\n\nKirkosta kuului veisuu, siellä jo saarnavirttä laulettiin. Ne, jotka\njoutivat, menivät kirkkoon, mutta paljon oli niitäkin, jotka olivat\nvielä kiinni maallisissa toimissaan.\n\nTulevana sunnuntaina kävi tämä kirkolla puhuteltu renki Malilassa ja\nsopimus tehtiin ensi vuodeksi. Entiset katselivat uutta tulokasta\nkateellisesti ja latelivat siitä isännän selän takana pilkkapuheita\nmielensä hyvikkeeksi, kun eivät muuta taitaneet.\n\n-- Korjautuu se nyt tämän talon elämä ensi vuotena kokonaisen\nsormihaaran, aloitti yksi. Ukko kun latelee peijakkaita ja renki\nvetelee virsiä, niin silloin ei muuta kirkon toimitusta kaivata. Joutaa\nhevoset lihomaan.\n\n-- Mitenhän kyllä lienee oppinut lukkarin jalan juuressa laulamaan, ei\ntullut veisuutetuksi vaalia, säesti toinen.\n\n-- Kyllä minulla oli mielessä, vaan en uskaltanut pyytää, kun näkyi niin\nukkoteeren karvaiseksi pukeutuneen.\n\n-- Pelkuripa olit, moitti toinen. Olisit toki pyytänyt, kun oli kerran\nmielessäsi. Minä olisin keväällä käynyt saatavista etsimässä hänelle\nvariksen pesiä, että olisi saanut ääntänsä voidella.\n\nMalisen moitteessa oli perää, että nämä rengit olivat suultaan kehnoja,\nja nyt lopulla vuotta vielä enemmin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMarraskuun alkupäivät olivat käsissä. Kaikissa taloissa ja kylissä\nelettiin vähillä töillä. Laiskoja, venytteleviä nuoria miehiä veteli\nsuurissa joukoin paikasta toiseen, ja he kokoontuivat siihen, missä\nhupaisimmalta tuntui ja missä viimeiset säästöön jääneet pennit\nparhaiten hupenivat. Naiset näyttivät vähän toimekkaammilta, ompelivat\nja paikkasivat kuluneita vaatteitaan tai keittivät kahvia. Lumirännän\nlioittelemilla, lokaisilla kylän väliteillä näkyi vain joutoväen\ntallaamia, kirjavia polkuja. Tiheämpäin talojen välillä ne olivat\nvelloutuneet oikeaksi puuroksi, kun ei joutanut eikä nähnyt pimeinä\nöinä seuran tansseihin mennessä katsomaan, mihin astuu. Täytyi vain\nantaa jalan porskahtaa vaikka keskelle pahinta lätäkköä. Sokea\nsoittoniekka siinä vellomistyössä teki oman osansa, kun se viulu\nkainalossa kekkaniskaisena astua tämppäili milloin minkin taluttamana\nja juonitteli, että on niin huonot tiet.\n\n-- Mitä se nyt paranee tällä paikan muutolla tänne Seppälään! juonitteli\nsokea taaskin taluttajalleen. Eikö ne olisi saattaneet siellä\nToppilassa tanssata?\n\n-- Olisi minulle kelvannut olla sielläkin, selitti taluttaja, mutta tämä\nSeppälän Aatuhan se kävi kotiinsa kärttämässä moneen kertaan.\n\n-- Vai se sitä hommasi! Eikö se saattanut sinne nyt koipeilla, niinkuin\nennenkin?\n\n-- Eikö tuo olisi koipeillut, mutta sillä on mielessä kuljettaa tänne\nnäitä tämän puolen tyttöjä.\n\n-- Kuka niistä niin hyvä on, että oikein niitä varten tanssit muuttaa?\n\n-- Tuota kai se Malilan Anna Liisaa etupäässä koettaa saada tänne.\n\n-- Joko Malilan Anna Liisa lähtee Seppälän Aatun tanssiin?\n\n-- Jospa se lähtee.\n\n-- En toki Anna Liisana vanhoja virsujanikaan laittaisi. En katsoisi en\nsinnepäinkään...\n\nPerille tultua koetettiin miehissä palkita sokealle matkan vaivoja,\njuottelemalla puoliskuppisia. Pian se leppyikin ja veteli kohta paikan\nuudistajaisiksi pitkäveteisen, valittelevan \"Hukkuneen pojan\" valssin,\njossa valituksen lomasta kuuluu kutittelevaa rallatusta. Tuo rallatus\nse tanssihaluisten kantapäitä kytäisytti, niin että tavallisessa\nkävelyssä pyrki koholle kimmoittelemaan. Sananviejiä laitettiin\nympäristön taloihin, niillekin, jotka eivät kuuluneet näiden\njoutilasten joukkoon.\n\nMalilan talo oli vähän ulompana, ja ilojen puuhaajilla oli päämääränä\nsaada sieltä Anna Liisa tulemaan. Hänen tuloaan ei pidetty varmana\npaljaalla sanan lähettämisellä, vaan Aatu pani iltamassa hevosen\nkärryjen eteen ja lähti sisarensa kanssa hakemaan.\n\nSisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon\ntakana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta\nhoukutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän\nkamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin\njoutumisesta.\n\nAnna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni\nhyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä\nyössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta\novelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä.\n\n-- Kyllä, kyllä! -- Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle.\n\n-- Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin.\n\nIsän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille.\nAnna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista\nlempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä\nmatkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin.\n\n-- Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua.\n\n-- Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti.\n\n-- Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä?\n\n-- Enhän minä kun kävin ulkona.\n\n-- Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan,\nilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti\nhänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän\ntutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli.\n\n-- Enhän minä olisi mennyt, vaan kun se Seppälän Loviisa houkutteli,\ntäytyi Anna Liisan alkaa selitystään.\n\n-- Vai niin, Seppälän Loviisa. Minnekä se sinua houkutteli?\n\n-- Sinne kotiinsa.\n\n-- Vai kotiinsa. Mitä siellä tehtiin, sano suoraan.\n\nPäättävästi tehty varotus pakoitti Anna Liisan sanomaan suoraan, vaikka\nmieli teki salata pääkohta.\n\n-- Sitä minä kuulen! Meidän tyttö riiviikkolaisrotaleiden tanssissa,\ntuollaisen matkan päässä, tällä siivolla. Lienee ne vaatteet nyt\nhyvänpäiväisenä.\n\n-- En minä jalan kulkenut, oli niillä hevonen.\n\n-- Silläkö tytöllä? Sano suoraan.\n\n-- Sen veli oli kanssa.\n\n-- Aatu... Sen kärristä pysytä itsesi poissa, niin hyvin kuin\nsellaisista iloista. Muista vasta, että elä jalkaa astu kumpaisiinkaan,\ntai se ei lopu tähän.\n\nNäin kiivakkana ei isä ollut ollut vielä milloinkaan, mutta ei Anna\nLiisakaan ollut ennen luvatta tanssissa käynyt. Hyvin pahasti kävi\nmieleen tuollaiset isän uhkaukset, niin että hän meni kamariinsa vielä\nlisää itkemään. Emäntä aikoi myös torua tytärtään luvatta\nliikkumisesta, mutta kun hän siinä mielessä tuli Anna Liisan luo ja\nnäki itkevän, muuttui se enemmän lohdutukseksi.\n\n-- Pahastihan sinä teitkin, kun menit luvatta, puheli hän. Vaan olisihan\nse isältäsikin välttänyt vähän vähemmällä, mutta sillä kun on niin\npikainen tuo luonto. Varo nyt vasta, pahaa minustakin oli, kun tiesin\nsinun menneen, oikein pahaa.\n\n-- En minä vasta menekään, vaikka luvattaisiin.\n\n-- Elä sano niin, se on vaan katkeruutta vanhempia kohtaan, eikä se ole\nhyvä. Jos isäsi kerran lupaa, niin saat silloin mennä. Eläkä nyt enää\nitke, se pikastuu siitäkin, jos sattuu näkemään.\n\nEmäntä sipasi kädellään tyttärensä hajaantunutta tukkaa ja meni\ntöillensä. Anna Liisa haki kamman ja rupesi purkamaan tukkaansa\npalmikolta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalvelijain laiskoitteluviikko loppui pian. Yksi ja toinen alkoi\nhiljaisuudessa kyhnystellä vaatenyyttyineen olopaikoillensa ja\npainautua palkkalaisen kaipaavan levollisin mielin syksyn likaisiin\ntöihin, elähyttäen kuivaa elämäänsä niillä vähäisillä muistoilla, mitä\noli sattunut joutoviikon ajalla näkemään. Harva sai osakseen sen\nkunnian, että hevosella kyydittiin taloonsa, ellei maksanut omasta\nkukkarostaan.\n\nLukkarista Malilaan muuttava renki tuli kyytihevosella, sillä kun näkyi\nolevan muutakin tavaraa kuin vaatenyytti. Oli muun muassa pieni,\nruskeaksi maalattu kaappi, jonka hän nosti kyytimiehensä kanssa\nporstuan nurkkaan. Isäntä käski laittaa ruuan kamariin ja vasta\ntullutta renkiä ruokittiin nyt ensi kerralla niinkuin muuta vierasta.\nSitten sai muuttaa tuvan pöydälle. Ensimmäisenä päivänä ei ollut muulle\ntyölle kiirettä, kunhan purki vaatteet nyytistä aittaan ja laittautui\nhuomisen varalle työmiehen pukimiin.\n\n-- Mihinkähän minä tuon kaapin sijoittanen, se sietäisi saada johonkin\nkuivempaan paikkaan, muuten se tuolla ulkohuoneilla turpuu ja\nlongistelee liimauksistaan.\n\n-- Tarvitsisko siinä Aapeli usein käydä? kysyi isäntä.\n\n-- En minä hänessä tarvitse käydä tuskin kuukausiin, kun siellä ei ole\npaljon mitään pitämistä, selitti Aapeli, joka oli uuden rengin nimi.\n\n-- No jos siellä ei ole asiata, niin nosta vaikka tuonne Anna Liisan\nkamarin nurkkaan, sopii se siellä olemaan.\n\nAapeli kuljetti samana iltana kaappinsa luvattuun paikkaan ja katseli\nnyt samalla tiellään tätä talon tyttären kamaria uteliailla silmillä,\nvarsinkin kun oli isännän sanoista ymmärtänyt, ettei sinne ole lupa\nkurkistella kuin suurimmissa tarpeissa. Anna Liisa oli neuvomassa\nkaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi:\n\n-- Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja\nseinät noin mustuneet.\n\n-- Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi\nkatsele ... ilman vaan.\n\n-- Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa\njollain puhetta jatkaakseen.\n\n-- Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen.\n\n-- Näissä talonpoikaisissa taloissa sitä ei ole muuta kuin tupa.\n\n-- Mitäpä iloa tuosta lienee muutamasta kamarista, olipa tuota tai ei.\nMielelläni minä jo läksin talonpoikiin, rattoisampi toki täällä on.\n\n-- Mistäpä sen vielä tietää, naurahti Anna Liisa.\n\n-- Niin minä toivon.\n\nIsäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan\nhuokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat\npellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille\nriihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit\nkohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan.\nPari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt\nraski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon\nmenoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt\nvielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä\njauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa.\nMalinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä\npyöristyy, kun panee rukiista \"toplingin\". Ruokkijoille olikin jauhon\npanossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää,\nniin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja\nantamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika\neläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko\nistui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä\nmatkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa\noritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä\nlisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä\npitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut\nsanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai\nedelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut\ntoisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä\npuhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan:\npysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin\nhalukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin\ntuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti.\n\nKaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei\ntoista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin\nettä niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin\ntilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona,\nrupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet\nsuoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan\nalkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta.\n\nNe, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä\nvarjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein\nkarkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja\nsieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet.\nKirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt\nehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä\nkömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä\nsanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset\ntoimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa\nonnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi\nvartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman\nhutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin\nvalpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun\nsaivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne\nolivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja\nlaittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin\nlupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja.\nOman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa\nAnna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut\npyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta,\nomanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen\nkirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa\nkulkenut.\n\nAivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä\npaikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä\ntehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee\npahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare\nkäteen ja sai astua opettamaan.\n\nMalilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran\nkirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän\nsattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan\nse sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa\nparemmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen\nmallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin.\nLiitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen\nkyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa,\nvarsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi\nkirjoitusliikkeitä tekevän.\n\n-- Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein.\nLaittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on\nsukkelampi puhdistaa.\n\nToisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään\noli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli\naikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon\nlaulun:\n\n     Iltaruskon loistamalla\n     nuorukaisen istuvan\n     kaukaisella lounaan maalla\n     mieli johtui pohjolaan.\n\nSitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen\nhyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä\nlähtisi.\n\n-- Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli\npiika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla.\n\n-- Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli.\n\n-- Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi\nja että kun olisi, mistä opettelisi.\n\n-- No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli,\nettä sitä on Anna Liisakin kiitellyt.\n\nAapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan.\nMaija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli\nyksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan.\n\n-- Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina\nlaulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän\narkaillen.\n\n-- Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään.\n\nSe näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia\nkiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä.\n\n-- Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi... Hän ojensi lautaa sinne\npäin. Siinä oli sanat: \"Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista\nmuuta, jos vaan --.\"\n\nAnna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen:\n\n-- Semmoista muuta Maijalle ... kirjoita toki.\n\n-- Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen,\nmutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois.\n\nAapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada\nhänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli\nvielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan,\nymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi\n\"Maijalle\". Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei\nlaiteta, kävi miten kävi.\n\nRohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja\nvälistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja\ntoinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nPuut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen.\nViluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan\nkarvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki\nteristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin\nlujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja\nkuulakka.\n\nKangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja\ntyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka\nhätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden\ntulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat\nmummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen\nkiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä\nsaivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet\npahemmassa kuin pöläkässä.\n\nAnna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan\nkarsina-akkunan alle.\n\n-- Puolan pohjalliset ovat vähinä, valitti Anna Liisa. Jos te, rengit,\ntoisitte ruokoja tuolta rannalta, kun menette heinään.\n\n-- Mahtaneeko siellä olla, arveli Aapeli. Ja ehkä ovat vielä jäässä\nkiinni. Lukkarissa ne niitä näkyivät tekevän paperista.\n\n-- Lieneekö meillä niin vahvaa paperia.\n\n-- Välttää siihen, kunhan on paperia, tiesi Aapeli ja meni kaapistaan\nnoutamaan tarpeettomia, opettelun aikuisia paperisälyjä.\n\n-- Näistä niitä saapi aluksi, sanoi hän ja alkoi muutamia leikellä\nruokatunnin loppua odotellessaan.\n\nPihan toiselta puolen, tallin luota, kuului ajon perästä pudistautuvan\nhevosen tiukujen äkkipikainen helähdys ja reen aisojen lotina.\n\n-- Ketäs siihen ajoi, sanoi piika-Maija ja kokistausihe suoremmaksi\npuolarukkinsa takana.\n\nAnna Liisa kurotti päätänsä kangaslaudalta akkunaan päin. Toinen renki\noli kohonnut penkiltä pitkältään puoliksi istuma-asentoon ja katseli\nruumistaan kääntämättä, kaula kierteellä, ulos ja saneli:\n\n-- Ei näy olevan kaukalaisia. Seppälän Aatu tuossa on yhtenä. Mikähän\nasianakin lienee.\n\nMaija kohosi rukkinsa takaa ja meni Anna Liisan korvaan supattelemaan\nja yhä vaan nauraen lähenteli, vaikka toinen sysi pois luotaan.\n\nMalinen tuli kamarista tupaan. Se oli siellä tehnyt tärkeitä\nhavannoita, sen näki tuihailevasta käynnistä ja sieraimien liikkeistä.\n\n-- Aapeli, pane ori aisoihin. Äitisi kutsui Anna Liisaa kamariin, mene\nheti.\n\nVierasten käsi kahmuili jo ulkoa päin oven rivassa, kun isäntä sai\nsanottavansa sanotuksi, Ovessa hän ne sivuutti ja tervehti niin\njoutuin, kuin on tavallista käymään lähtevän laivan ovella, jossa\ntoisia tulee ja toisia menee. Maija ja toinen renki jäivät tupaan\nvieraita puhuttelemaan. Anna Liisan tultua kamariin sanoi hänen isänsä\nhänelle:\n\n-- Nyt lähtään niitä lankoja ostamaan.\n\n-- Eihän niillä niin kiirettä olisi ollut, sanoi Anna Liisa.\n\n-- No ei se parane, kun käypi, niin se on käytynä. Pane vaan joutuin\nvaatteita päällesi.\n\nHän oli itse siinä saapuvilla, että vaatettuminen kävi vilkkaasti. Reki\noli jo kartanolla, mutta ei vielä näkynyt hevosta. Hän odotti vielä\nvähän, mutta ei sittenkään. Jo täytyi lähteä kiirehtimään.\n\n-- Vastako sinä suitsia täällä laittelet, ihmetteli hän tallin ovella.\n\n-- Niin, kun en tahtonut löytää setolkkanauhaa, selitti Aapeli ja\nliikkui nyt kuin tulen sammuttaja.\n\n-- Eipä se saisi olla niin hakemisessa.\n\nYhdessä he laittoivat oriin aisoihin.\n\n-- Käy noutamassa tyyny ja sano Anna Liisalle että joutuu heti.\n\nAapeli näytti vielä herrojen rengin tapaa ja puhaltui täyteen juoksuun.\n\n-- Nyt joudu! kiirehti se vuorostaan Anna Liisaa. Mistä minä tyynyn\notan?\n\n-- Ota vaatekahverista.\n\n-- Tule neuvomaan, että mikä se otetaan.\n\n-- Minä tulen.\n\nAnna Liisan jouduttua oli jo Aapelilla tyyny kainalossa. Se vaan odotti\nneuvomaan tulijata ja sieppasi nyt taskustaan torvelle pyöräytetyn\npaperin ja sanoi hiljaa:\n\n-- Tässä on vielä yksi puolan pohjallinen, vaan katsohan sisään,\nennenkuin panet muiden joukkoon. Arvaat.\n\nSamassa piti joutua tyynyä viemään ja kohta joutui Anna Liisakin.\nViivytteleminen ei olisi ollut terveellistä kumpaisellekaan.\n\nPettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei\nkatsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei\nolisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka\nhänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin\nkun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys,\nmutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei\nolisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä\nistahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä\nteidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa\njo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui\nkevään hyppyrisellä tiellä.\n\nAapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan.\n\n-- Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän.\n\n-- Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi\nvanhempi mies.\n\nToinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta\nvilloja ja kierteli niitä näpissään.\n\n-- Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä,\narveli naurahtaen äskeinen mies.\n\n-- En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan\njoutuisasti.\n\n-- Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että\nhärkäkin tavoittaa jäniksen.\n\n-- Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin\nuskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa.\n\nAapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä\nvierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys\nvalmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä\nsemmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät\nrekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun\ntulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmanseutulaisille tuli mieltä, niin etteivät ne Aatun tavalla tulleet\nluvatta Malilaan sulhasiksi. Luvan kysyjiä kyllä kävi, mutta eivät\nlupaa saaneet, lauloivatpa millä kielellä hyvänsä. Muutamat puhemiehet\njo kyllästyivät ja pistelivät mahtia. Yhteen jo Malinen niin suuttui,\nettä oli vähällä työntää niskasta ulos. Se olikin kovin hävytön, kun\nuskalsi sanoa, että jospa isännän tyttärellä lieneekin kaikki tarpeet\ntasaisin kotona, koska täältä sysätään pois, tulipa kuka hyvänsä\ntarjolle.\n\nMalisen mielestä tämä oli niin pahasti sanottu, että olisi sietänyt\noikeuteen vetää, ja hän tuli näille puhemiehille yhä äkäisemmäksi.\nYksinänsä hän kiukkusi:\n\n-- Helvetti, kun pitäisi tyttönsä työntää menemään jokaiselle, joka vaan\nkättänsä ojentaa, ja kun ei anna, niin nämä rupeavat hävyttömiksi.\nSaavathan sen, kun tulee mies, joka on jotain...\n\nVasta toisena talvena sattui tulemaan semmoinen sulhanen, joka mahtoi\nolla \"jotain\", koska Malinen kysyi, eikö panna hevosta talliin. Mutta\nse olikin toisesta kirkkokunnasta, kuulun rikkaan poika. Liikaa\nihastumista ei hän siltä näyttänyt, ainakaan alussa, ja matkassa oleva\npuhemies olisi saanut olla parempi. Se oli Turunen nimeltään, Maliselle\nvanha tuttu ja markkinatoverina mitä parhain. Niillä retkillä olivat\ntulleet toisensa tuntemaan, mutta juutasko hänet satutti nyt\npuhemieheksi. Malinen oli kuullut, että sillä on liikanimenä\nSilmäilijä, ja kyllä se olikin nimensä näköinen. Ensin se katsella\nvilkkui hyvän mielen näköisesti maurottavilla silmillään puhuteltavansa\npäästä jalkoihin, ikäänkuin mittaili, ja sitten huulillaan omituisesti\nhekkoillen yhtäkkiä pasahti ääneen, ettei toinen arvannutkaan. Malista\nsuututti, kun hän ajatteli tätä laukeilemista, sitten kun se ottaa\nasian puheeksi. Ja tuo mittaileminen noilla suututtavan pyöreillä\nsilmänmaurakkeilla! Markkinoilla se oli mennyt mukiin, siellä kun ei\nsiihen ollut niin aikaa. Mutta nyt se mittaili, mittaili niin hiton\nrajusti, että Malinen olisi sen laittanut ulos, jos ei sulhanen ollut\nniin kuulusta paikasta ja muutenkin vakavan näköinen poika. Eiköhän\ntuolla muita ollut, ajatteli Malinen harmissaan.\n\nHe istuivat kamarissa ja olivat juoneet kahvia. Puheen lomat tahtoivat\ntulla pitkiksi. Turusen huulet jo hyvin hekkoilivat, niin että\nsulhanenkin näki asian kohta kypsyvän, ja hän meni vähäksi aikaa ulos.\nMelkein lopussa oli Malisen kärsimys, kun Turunen pasahti:\n\n-- Sinulla on tyttö.\n\n-- Mikä sitten, oli samanmallinen vastaus.\n\n-- Minulla on poika, näithän.\n\n-- Olkoon!\n\n-- Entäs kun on tyttö ja poika...\n\n-- \"Entäs kun on ...\" nyt helvetti!\n\n-- Niin, että kun on tyttö ja poika, niin mitähän niistä tulisi.\n\nTurunen iski viekkaasti silmääkin, mutta toinen miltei kimmastui.\n\n-- Tulenee noista jotain, mutta tuosta sinun puheestasi ei tule mitään.\n\n-- Kyllä tulee, kyllä tulee, alkoi Turunen pitää kiirettä. Kun on tyttö\nja poika, niin niistä tulee jotain, kun ne tutustuvat. Mutta saapiko ne\ntutustua?\n\nMalisen kieleltä oli pääsemässä kirkas peijakas, mutta ei hän\nkumminkaan antanut tulla, kun toivoi vielä muuten selvittävän.\n\n-- Etkö sinä tajua, pasahti Turunen. Minä olen puhemies ja tuo poika on\nsulhanen.\n\n-- No sen minä ymmärrän, mutta semmoista mutkuilemista minä en ota\nkorviinikaan. Minulle pitää puhua suoraan ja sen, jolla on asiata.\n\nPuhemies vähän nolostui.\n\n-- Kyllä se puhuukin, mutta kun on tapana että puhemies ensin...\n\nTurunen heitti mittailemisen ja hekkoilemisen vähän vähemmälle, ja nyt\nhe alkoivat sopia paremmin puheilla. Malinen ei sallinut itseänsä hyvin\ntarkasteltavan, hän pelkäsi, että niillä on kaikilla samat ajatukset\nkuin muutamalla pohjolaisella, joka hänestä arveli, että tuo vaari on\njäänyt yläpäästä vähän lyhkäiseksi.\n\n-- Mikä se onkaan tämän pojan ristimänimi? kysyi Malinen ohjatakseen\nitse puhetta.\n\n-- Lassi tämä on ja onkin kelpo poika. Ei parane, usko minua.\n\n-- Voipi olla ja talohan siinä on hyvä.\n\n-- No, ilman epäilemättä hyvä. Neljäkymmentä lehmää, eikä kuin kaksi\nveljeä. Pitäisikö vielä muuta olla!\n\n-- Mitäpä tuohon. Kyllä minun puolestani.\n\n-- No, sittenpä pannaan rukkaset vähäksi aikaa naulaan ja kuulostellaan.\n\nTurunen teki, niinkuin aikoi, pani rukkasensa naulaan ja alkoi liikkua\nhyvin etsivän näköisenä. Etsittävänsä hän löysi kamarista. Anna Liisa\nkun ei ollenkaan tietänyt tämän puhemiehensä tapoja, niin hän hämmästyi\nensi silmänmittauksista melkein sanattomaksi. Posket sävähtivät aivan\npunaisiksi, ja hän painautui kamariinsa tuolille istumaan. Turunen\nhämmentyi toisen nähtävästä hämmästyksestä ja tuli mittailleeksi vähän\nenemmän kuin oikein. Hän rykästeli puheensa alkajaisiksi ja sitten\nilmoitti:\n\n-- Minä tulin lähteneeksi tuon nuoren miehen matkaan, semmoiseksi,\nmiksikä minä itseäni sanoisin. Vaan jokohan me tehtiin turha reissu.\n\nSilmäilyn lisäksi käsitti Anna Liisa nuokin sanat aivan väärin. Hän\nluuli, että tuo mies näkee enemmän kuin tavalliset ihmiset, se varmaan\ntuntee, mikä hän on, ja siksipä oli vähällä päästä itku tulemaan.\n\nPuhemies pelkäsi tarttuneensa liian pian itse asiaan ja korjatakseen\nsitä haki toisia puheen aineita. Katseli muutamakseen huonetta ja\nhuonekaluja. Sillä aikaa Anna Liisa vähän rauhoittui, mutta ovinurkassa\nolevan kaapin tekijätä kysyttäessä hämmentyi hän niin, että jäi ihan\nselittämättä, kuka sen haltija on.\n\n-- Ollaanko me teille vastenmielisiä vieraita? kysyi Turunen, kun ei\nenää muuta osannut.\n\n-- Ei toki, ei ollenkaan, sanoi Anna Liisa kiireesti.\n\n-- Sepä hyvä. Minä tässä vähän niin luulin, vaikka kyllä minä jo isänne\nmielet kyselin. Ja nythän se on minun osaltani sanottuna.\n\nAnna Liisaa helpotti paljon, kun kuuli että se nyt on toki jo\nsanottuna. Pahempaa oli pelännyt. Yksinään jäätyään painautui hän\nsänkynsä päälle itkemään. Turunen meni isännän kamariin ja pasahti\nsiellä:\n\n-- Ujo sinulla on tyttö. En minä saanut siltä mitään selvää.\n\n-- Niinhän se taitaa olla, myönsi Malinen. Vaan siihen on paljon syynä\nse, kun ne asiat ovat sille vielä aivan outoja. Minä en ole antanut en\npuhutellakaan noiden kutos-sulhasten.\n\n-- Se on ollut oikein. Mutta nyt on sulhanen, joka ei ole kutos.\nTuumikaat asiansa, minä katselen valmista.\n\nVaikka puhemies rehenteli, näki kuitenkin Malinen, ettei se ole\nmorsiamen ujouteen oikein tyytyväinen. Muuten se ei olisi haitannut\nmitään, mutta jos lienee kohdellut niin tylysti, että sulhanenkin\npahastuu ja heittää koko yrityksen siihen. Hän pistäytyi sopivassa\nlomassa tarkastamaan tyttärensä mielialaa.\n\n-- Anna Liisa! sanoi hän varoittavalla äänellä, kun huomasi, että se on\nitkenyt. Onko tuo nyt oikein kaukaisia vieraita kohtaan! Käytä itsesi,\nniinkuin on tavallista. Mikä typerä sinä olet! Käy huuhtomassa silmiäsi\nvedellä ja ole niinkuin ihmiset.\n\nIsän ääni oli kylliksi vakavaa muistuttamaan, että nyt täytyy mukautua,\ntai häneltä kärsimys kohta loppuu. Anna Liisa sen ymmärsi ja lähti\ntottelevaisena liikkeelle. Jäsenet valtasi semmoinen pelonsekainen\nvelttous, joka tulee silloin, kun ihminen tietää lähestyvänsä jotain\ntoivomatonta tapahtumaa, mutta ei kumminkaan tiedä, kuinka lähellä se\non. Silloin saattaa se myöntyä mihin hyvänsä, johon käsketään,\nvarsinkin, jos tietää sillä aikaa pitentävänsä.\n\nIltapuolella tuli jo kihlaus julkisesti puheeksi. Kamariin oli koottuna\nkaikki asiaan kuuluvat. Malinen istui pystynä pöydän päässä, emäntä\ntoisella puolen ja Anna Liisa hänen takanansa nurkempana. Sulhanen\nistui isännän puoleisella sivuseinämällä ja puhemies oli asettunut\nlähelle uunin suuta, jonne säräytteli joka toinen minuutti\npikanellisylkeä, kuin hyvä tulipalon sammuttaja, ja loma-ajat mittaili.\n\n-- Aloittaako tässä muut, vai minäkö, pasahti hän, kun oli tehnyt omat\ntyönsä.\n\n-- Samapa se, kuka aloittaa, sanoi siihen Malinen vakavalla äänellä ja\nvihaten puhemiehen esittelytapaa aloitti itse: Asia kuuluu olevan se,\nettä tämä nuori mies on tullut minulta pyytämään tytärtäni, johon\nminulla ei ole vastaan sanomista, miten vaan keskenänne sovitte. Paljoa\nen vielä tunne tätä vävykseni aikovaa, mutta isän tunnen kelpo\nmieheksi.\n\n-- Kyllä se on sitä, että minä olen tuntematon, sanoi sulhanen itsekin.\nVaan ei minulla ole ollutkaan nyt alussa sen suurempaa toivoa, kuin\nettä pääsisitte edes tuntemaan ja näkemään, mikä minä olen. Onhan tässä\ntalvea pistäytyä minun kotoakin katsomassa.\n\n-- Uskon minä puolestani katsomattakin, sanoi Malinen.\n\n-- Eipä sillä, selitti sulhanen. Mutta isäkin toivoisi hyvin, että\nkävisitte vanhaa tuttavaanne katsomassa.\n\n-- No sitten se on toinen asia, jos tuttavuuden puolesta, sanoi Malinen\nja teki istuma-asennossaan liikkeen, joka osoitti, ettei hänen kanssaan\npuhuminen ole enää niin pakosta, saapi sitä puhutella sitäkin, joka on\noikein kysymyksessä.\n\nSulhanenkin arvasi, mitä hänen on tehtävä, ja lähestyi morsiantaan ja\nsen äitiä. Vähän aikaa haasteltuaan alkoi sulhanen esitellä kihloja.\nPidätetyin henkäyksin katseli Anna Liisa, kun hänen helmaansa tuli\nrahaa, sormuksia ja kuvikkainen, suuri silkki. Rahat olivat vanhoja\nVenäjän kolikoita, joita käyttivät kihloina vanhain rikasten pojat,\neikä niitä muilla ollutkaan.\n\nMalinen ei sekaantunut tähän toimitukseen, hän veteli sillä aikaa\nseinä- ja taskukelloja. Sieltä hän salaisesti katseli matkan menoa,\neikä ollut ollenkaan tyytyväinen Anna Liisan käytökseen, kun se otti\nkihloja vastaan niin nöyrän näköisellä totisuudella. Emäntä toki vähän\nenemmän naurahteli noilla \"ruplan lopposilla\". Typerästi meni Malisen\nmielestä kaikki asiat tänä iltana. Hän lähti käymään ulkona\njäähdyttelemässä. Ovea avatessa kuului sen takaa vähän rumakkata.\n\n-- Kenen juuttaan siellä on tarvis kurkuilla, sanoi hän vihaisesti, vaan\nei ruvennut siitä ottamaan tarkempaa selkoa.\n\nMaija oli ollut keittämässä kihlajaiskahvia ja toi kamariin, kun\nisäntäkin tuli sinne ulkoa lauhtuneemmalla mielellä. Joukolla joivat he\nensin yhdet kupit, mutta sitten otti talon mies putelin pöytään,\njolloin vaimoväki heitti tämän kamarin ja sulhanen meni niiden mukana.\nPuhemies tuli lähemmäksi pöytää, ja nyt se taas meni Malisen mielestä\nmiehenä, kun pöydän takaa ei ollut niin mukava \"mittailla\" ja siinä\nvälillä oli pullo, joka myös veti paljon huomiota puoleensa. He\nterästelivät, niin että kieletkin siinä alkoivat terästyä, varsinkin\npuhemiehen.\n\n-- Otetaan toinen pullo, jos vielä juot? kysyi Malinen.\n\n-- Ilmankos. Nämähän ne ovat puhemiehen palkkojakin.\n\n-- Olisit lähtemättä sillä palkalla.\n\n-- Minäkö lähtemättä! Siitä ei tule mitään. Minä jos yhytän kaksi, jotka\nnäyttävät yhteen sopivilta, niin minä en saa yhtä rauhaa, ennenkuin ne\novat yhdessä.\n\n-- Tokko sinulla muuta työtä onkaan?\n\n-- Pojat tekevät kotitöitä, mut minä teen näitä töitä, ja se on enemmän,\nkuin jos tukka märkänä suota sytisin.\n\n-- Mitä tyhjää. Enempi tulen näyttäjä poika tekee kuin sinä.\n\n-- Eläpäs ukko! Ilman näitä puuhia ei olisi tulen näyttäjiäkään. Mut\nminä kun ahkerasti kuljeksin täällä puuhassa, niin tulee tulen\nnäyttäjiä, pellon kyntäjiä ja kuka sen tietää, mitä herroja niistä\ntulee. Vieläkö sanot, että on tyhjää työtä?\n\n-- Vielä monestakin.\n\n-- No olkoon sinusta niin, mutta minä en heitä ammattiani, niin kauan\nkuin pareja löytyy.\n\n-- Mitkä merkit sinulla on, että nuo ne nyt muka ovat...\n\n-- Merkitkö? Tämmöiset merkit: sinulla on tyttö ja minä toin sille\npojan. Ei siinä muuta tarvitse.\n\n-- Ainakos ne sattuu...\n\n-- Miksi ei satu.\n\n-- Valehtelet, helvetissä.\n\n-- Minäkö valehtelen. Enpähän. Jos ei tyttö huoli yhdestä, hankin minä\ntoisen, ja jos ei tyttö näytä mieleiseltä, mennään toisen luokse.\n\n-- Kyllä olet koiran viroilla. En, se vie, rupeisi tuommoiseen puuhaan,\nen vaikka.\n\n-- Elä sano, elä sano. Siellä näin ryyppyjä tulee. Ja en minä saata\nhuoletonna katsoa, kun tytöt niin miehenpuutteisen näköisinä\nleihailevat, missä vähänkin on poikia saapuvilla, ja pojat samoin.\n\n-- Mene helvettiin! tosahti jo Malinen totisena. Minun tyttäreni ei kai\nole kertaakaan ollut miehen puutteisen näköisenä \"leihailemassa\", eikä\nole, saat uskoa sen.\n\n-- No, no, elä suutu, enhän minä puhu sinun tytöstäsi, tuleehan sille\nleihailemattakin, noin ikään. -- Ja Turunen viputti sormellaan viekkaasti\nAnna Liisan kamariin päin.\n\nMalinen ei ollut näkevinäänkään näitä sormen viputuksia, oli vain\näänettä ja katseli toisaalle.\n\n-- Niitä on muita vähempionnisia, selitti Turunen, -- ja pitäähän niitä\nkokeneempain auttaa yhteen päin. Ja minä en saa yhtä rauhaa, jos en ole\nhommassa, mutta sitten siitä on aivan kuin huoletta, kun näkee että nyt\nne sattuivat. Vie sinä vihtakaarten Petter, kun se on lystiä, ja entä\nnäitä ryyppyjä!\n\nTotisesti oli hän innostunut aineeseensa, mutta hänen toverinsa\nkuunteli sitä aivan vastenmielisesti, eikä sanonut sinne ei tänne päin.\nVielä heistä illan kuluessa tuli aika ystävälliset miehet, kun puhemies\nlopetti tuon virkansa ylistelyn.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna alkoivat vieraat laittautua kotiinsa lähtemään. Viikko\neteenpäin tehtiin liitot käydä sulhasen kotia katsomassa, kuten oli\ntavallista. Malinen lupautui tulemaan itse mukaan, kun sulhanen pyysi\nmoneen kertaan omasta ja isänsä puolesta.\n\nNäinä välipäivinä teki Malinen matkavalmistuksia ja kehoitteli Anna\nLiisaakin tekemään. Ori sai uudemmat, napitetut vyöt selkäänsä ja kaksi\nhyvin huutavaa kulkusta länkien nokkiin. Peurantaljakin pantiin nyt\nreen perän päälle, jota hän muulloin piti säästäen, siitä kun tahtoi\nkovin paljon karvoja irtautua.\n\nAnna Liisalla oli eräs omaistyttö toverina. Matka kului huimasti,\nvaikka sitä oli monta penikulmaa. Aamusilla kun lähtivät, niin\niltasilla piti olla perillä. Malinen ei osannut hitaasti ajaa, eikä\ntaas tahtonut ruveta hevostaan syöttelemään remupaikoissa, jos vaan ei\nollut kievaria tai jotain tunnetumpaa taloa. Pikku talojen tuvassa\nistua uteliasten katseltavana ja kyseltävänä oli hänestä niin\nvastenmielistä, että ennen antoi hevosen kärsiä vähän nälkääkin. Saivat\nvain nähdä porhakan sivumenon ja peurantaljan liepsauksen kartanon\nsolista kiidettäessä.\n\nIlta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen\njäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin.\n\n-- Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää\nmaata kuin vähän, kertoi Malinen.\n\nAnna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän\nsilmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa\nvain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne\nlähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin.\nMikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda,\nmikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin... Tuolta kotoa\nne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että\njos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä... Mutta ei\nsitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin -- ihan mukana. Olisi tehnyt\nmieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne.\n\nHän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän\nsiinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon\nja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin.\n\nPerille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan\nMalisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä\nukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää\nmieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana\nräpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin\nsiinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään\ntaipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että\nnykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi.\n\n-- Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen. -- Tuskin sinä\nlienet meillä ennen käynytkään.\n\n-- Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen.\n\nHe vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä,\nvaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe\nalkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he\nsanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa\nyhteen tuonut.\n\nTytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan\ntoisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat\ntytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi,\nnäytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin\nkohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi\nAnna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei\nkaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä\non. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat\ntoivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai\nihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat\nhe matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa\nenemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi\niltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki\ntuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten\nheillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan.\n\nToista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon\nmies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien\ntietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin,\nettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon\nojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein\nviittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus\nolisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille\nnäkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli.\n\n-- Taitaa tämä puolikunta olla rikkaampaa kuin se meidän seutu, sanoi\nMalinen, kun he olivat taas tulleet kamariin.\n\n-- Siinähän on, sanoi Keränen. -- Onhan ne täällä ennen eläneet, vaikka on\nnäin syrjässä.\n\n-- Mikäs nyt on eläessä, sanoi siihen Malinen. -- Olet kai sinäkin\nrikastunut, niin että lienevätkö ennenkään paremmin.\n\n-- Vähiä nämä ovat, räpytteli Keränen ja nykytteli päätänsä. -- Nyt\nnykyaikana on mennyt tuo maanviljelys aivan tuottamattomaksi. Ennen sai\nelolla teetetyksi kaikki työnsä eikä niistä rahapalkoista ollut\npuhettakaan, niin kuin nyt pitää olla.\n\n-- Semmoista se on nyt, vahvisti Malinen.\n\n-- Niin, se ensinnä, jatkoi Keränen. -- Ja siihen aikaan maistettiin\nkotona keitettyä viinaa, eikä juotuna näin paljon kahvia.\n\n-- Niin oli.\n\n-- No, katsopas sitä etua. Rankki jäi omille elukoille ja työmies sai\nviinan siitä paikoiltaan, eikä mennyt raha kauppamiehille.\n\n-- Niin saivat, mutta joivatpa sitten, pirut, paljon.\n\n-- Joihan ne, vaan mitä siitä. Tulivatpa kohta työhön, kun kaikki\njoivat. Entäs nyt: otetaan jyviä ja rahaa ja mennään mökilleen\njoutilaana niitä syödä kutjottamaan, ja moititaan, että palkat ovat\nhuonoja. Onko väärin puhuttu?\n\n-- Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen.\n\n-- On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin\neivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat.\n\n-- Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi.\n\n-- Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt\nesimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä\ntalo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat\nsiksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin\nmistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille\nitselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja\njoisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain,\nkun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi\ntyömiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina\nlötkehtivät. Eikö ole niin?\n\n-- Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on.\n\n-- Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät\nköyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja\nniiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo\nsynnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt?\n\n-- Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella\npaljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin\njaksavat.\n\nKeränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle\nedullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun\ntoinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta\nyksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan\nvähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli\nkuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä.\n\nPäivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan\ntakaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän\nsopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa.\n\n-- Joko se on niin ... sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo\nolekaan tyytyväinen tähän. -- Kummapa se olisi.\n\nTalonväki huomasi poislähtöhuhakan ja ne panivat kovan vastalauseen,\nettei yötä vasten ollenkaan, lähtee ennen vaikka aamulla varemmin.\nNiiden tahtoa täytyi totella, olisivat ehkä pahastuneet. Tänä toisena\niltana keskustelivat ukot vielä monesta asiasta, vaikka Malista tahtoi\nvaivata tuo Anna Liisan kotiinlähtökiire. Hän ajatteli, että\ntoivoneekohan se hupakko vielä parempaa.\n\nAamusilla erotessa puristivat apeksiksi aikovat ystävällisesti\ntoistensa kättä ja tekivät monenkertaisia käymäkutsuja.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- Enpä minä olisi uskonut, että siellä on niin vantera talo, kertoi\nMalinen emännällensä kotiin tultua.\n\nMuu väki oli jo käynyt levolle ja he istuivat kahden kamarissa.\n\n-- Vai isolta näytti talo, sanoi emäntä. -- Mitenkähän se Anna Liisa\nsiihen mieltyi?\n\n-- En minä ole häneltä kysynyt, vaan niin tuon luulisi. Mistäpä heitä\nsen parempia osasi tulla. Mutta saat sinä kysellä sen mieltä, että\neihän tuo katsone ylen sitä tarjousta. En minä muuten sitä osaa luulla\nkuin että mikä kiire sillä lienee ollut sieltä kotiin. Ota sinä siitä\nselvä ja houkuttele hyvillä puheilla, ei tuota kehtaisi ruveta suoraan\npakottamaan.\n\nNäitä neuvoja antaessa tekivät Malisen sieraimet tyytymättömiä\nliikkeitä. Emäntä lupasi aivan ensi päivinä ottaa selvän asiasta.\nMuutamia päiviä oli Malinen huoletta, mutta sitten jo kysyi:\n\n-- Johan olet puhutellut Anna Liisaa, mitä se sanoo siitä?\n\n-- Kyllä minä puhuttelin, ei tuo sano paljon mitään. Itkemään rupesi,\nkun yhä enemmän kyselin. Lieneekö tuo oikein tervekään, jos tuo sitä\npelännee.\n\n-- Kuka hänet tiesi, mikähän lienee, tuskaili Malinen. -- Mikä sen nyt\nolisi kituliaaksi tehnyt, ja pienet kipeydet ne nyt ei kuulu mihinkään.\nMinä vaan luulen, että siitä on ikävätä sinne vieraalle puolelle meno.\nJos se sitä pelkää, niin selitä hänelle, että ei sinne ole pakko mennä,\ntulkoon se tänne. En minä itse kohta kumminkaan jaksa tuolla työväen\nperässä juoksennella. Puhuhan aivan tällä tavalla, niin sittenhän on\nihme, ettei suostu.\n\n-- Niin tuon luulisi. Minä koetan puhua, lupasi emäntä.\n\nMalinen jäi taas odottamaan, sillä hänellä oli tuo omituinen\nhäveliäisyyden tunne, jota tavallisesti on useilla vanhemmilla jonkun\nverran, ettei näet tee mieli puhua oman lapsensa kanssa sen naimisesta,\nvarsinkin kun se on vielä alulla. Tässä kohden täytyi äidin olla\ntunteilleen armottomampi ja toimittaa sovintotuomarin ja postin virkaa\ntytön ja isän välillä. Tätä toista väliaikaa antoi Malinen kulua\npitemmältä, että ennättää parata, jos se on vähän kipeä, ja että tuosta\nmieheläänmenosta ennättäisi johonkin selvyyteen tulla.\n\nOli keskipäivä, kun hän tuli työpaikkoja katselemasta kamariin, jossa\nemäntä oli yksinään. Tuolla kävellessä oli vävyn-oton ajatukset tulleet\nmieleen ja siksi hän kysyi:\n\n-- Tokko siitä Anna Liisan asiasta tulee sen selvempää? Jo tuon nyt\ntietänet.\n\nEmäntä istui allapäin ja syvään huoaten sanoi:\n\n-- Jo tiedän.\n\n-- Vai jo viimeinkin. Itkuako vaan ... ja mitäs sinäkin siinä\nvesittelet?\n\nHän katseli jo terävästi.\n\nEmännän silmistä vierähti useita pidätetyitä kyyneliä, kun hän sanoi:\n\n-- Voi tokiinsa. Kyllä meillä on asiata vesittelemiseen.\n\nSamassa Malinen kavahti pystyksi, kuin jos olisi ollut lentoon lähtö,\npuuttui vain varmaa tietoa mitä suuntaa kohti.\n\n-- Mitä asiata?! Sano!\n\n-- Anna Liisan asiat ovat huonosti.\n\n-- Mitenkä huonosti? Sano!\n\n-- Kyllä minä sanon, mutta sinun pitää luvata, että maltitset luontoasi.\n\n-- No nyt... Hän kirosi karvaasti lupaukseksi.\n\n-- Anna Liisa on langennut, tuottanut itselleen ja meille ikuiset\nhäpeät, selitti emäntä aivan murtuneena.\n\n-- Tiedätkö varmaan?\n\n-- Kyllä se on varmaa.\n\n-- No mitenkä se voipi olla niin varmaa. Eihän ne ole tuskin\ntunteneetkaan toisiansa sitä ennen kuin täällä kävi, ja eihän siitä ole\nkovin pitkää aikaa. Ja onhan niitä pidetty silmällä.\n\n-- Sinulla on väärä luulo, sanoi emäntä. Se on tapahtunut ennen...\n\n-- Ennenkö?!! kiljaisi Malinen ja näytti kuin olisi syttynyt tuleen.\n\n-- Ennen, kuukausia ennen, selitti emäntä.\n\n-- Kenen kanssa?!\n\n-- Renki-Aapelin kanssa, luulen...\n\nNyt kirosi Malinen niin että kohona keikahti. Hän kirosi uudestaankin\nja liikkui lattialla kuin pyörryksissä.\n\n-- Nyt minä vasta ymmärrän, mikä tässä on ollunna, terjui hän.\n\nSamassa johtui mieleen toinenkin puoli asiasta.\n\n-- Ja semmoista minä käytin oikeiden ihmisten kotona syynillä.\n\nHän pyörähti niin tulisesti, kuin olisi tärkeä asia unohtunut.\n\n-- Missä Anna Liisa?\n\nEmäntä oli miehensä kiivaudesta hätääntyneenä, kyyristynyt sängyn\npäälle istumaan ja yritti siitä lähteä hakemaan, mutta toinen ennätti\nennen. Anna Liisa oli tuvassa, mutta onneksi ei siellä ollut muita.\n\n-- Käy kamariin!\n\nIsänsä vihasta mustuneista kasvoista näki Anna Liisa, mikä on tietona.\nHän hämmästyi puolitietoiseksi ja käveli kamariin, jonne isän käsi\nvielä selästä ohjasi. Tätä hetkeä ajatellessa oli hän viikkoja ennen\nyksinäisyydessä itkenyt ja vapissut. Nyt se oli joutunut.\n\n-- Sinä kirottu lapsi! oli ensimmäiset sanat Anna Liisalle, kun hän\nvapisten asettui nurkkaan seisomaan. -- Mitenkä kuulut sinä itsesi\nkäyttäneen? Ja näenhän minä, kun ymmärrän katsoa, vaan eihän tuota toki\nosaa ajatellakaan tuommoista. Mitenkä? Sano!\n\nAnna Liisa tyrehtyi itkusta.\n\n-- Eikö sinulla ole suuta vai...\n\nSilmistä välähti kaksinkertainen viha ja silmäluomet sekä sormet\nliikkuivat aivan kuin sen, joka pidättelee itseänsä repimästä\nkappaleiksi edessään seisovata. Anna Liisa sen huomasi ja hänen täytyi\nsaada jotain sanotuksi.\n\n-- Armahtakaa, rakas isä.\n\n-- Vai olen minä rakas ja vielä isä. Siinä on sitten lapsi, joka tuottaa\nvanhemmilleen iloa... Lopeta paikalla tuo turskumisesi ja selitä\nsuoraan, mitenkä sitä yhteyttä alettiin ja oltiin. Tokko kuuluu sana?\nMilloinka se alkoi? Sano suoraan, tai jos valehtelet, niin minä\nkylvetän, että täysinesi loput tuohon paikalle!\n\n-- Kesällä, sanoi Anna Liisa, koettaen painaa itkua kurkkuunsa.\n\n-- Vai jo kesällä! No mitenkä te, sen lahjat, saitte puhua ja minä en\nkertaakaan tavannut teitä, sen vietäviä, yhdessä. Mitenkä?\n\n-- Ei me ole puhuttu paljoa.\n\n-- Valehtelehan s----a.\n\n-- Kirjoitettiin ... ehättäytyi Anna Liisa selittämään pelosta.\n\n-- Kas sitä minä kuulen! huudahti Malinen. Sen hyvän minä sain siitä,\nkun opetin ensin semmoisella vaivalla. Niin se oikea lapsi tekee!\nLieneekö kukaan tässä maailmassa sen kirotumpaa työtä tehnyt kuin minä\nsiinä tein. Se työ oli kirottua ja olkoon kanssa kirottua! Mutta mikäs\nne kirjeet varjeli, ettei niistä joutunut yhtään minun näppiini?\n\n-- Ne olivat ... puolanpohjallisen näköisiä ... torvia.\n\n-- No itse kuuden tuhannen vanha p----e niillä on ollut koulumestarina!\nEtkö sinä ajatellut, mitä minä sanon semmoisesta?\n\n-- En...\n\n-- Hm ... vai et. No totta niitä on pitänyt olla yhtymäpaikkojakin, ei\nse ole tullut paljaalla kirjoittamisella. Sano suoraan missä?\n\nAnna Liisa ei ollut kuolemakseen ajatellut, että ne pitää vielä näin\npeittelemättä kaikki ilmoittaa, ja siksipä oli alkaminen vaikeata.\n\n-- Onko ne muistelemisessa, ärjäisi Malinen tulisesti.\n\n-- Tuolla hakavesakossa ja...\n\n-- Kerro yksi kerrallaan, pysäytti Malinen. -- Milloinka siellä\nhakavesakossa?\n\n-- Silloin kun oltiin nuotalla.\n\n-- Milloinka sinä olet ollut nuotalla?\n\n-- Silloin kesällä, kun te otitte minut tarpomaan.\n\n-- Niin, silloinko kerran? Mutta olinhan minä mukana. Etköhän s----a...\n\n-- Te laitoitte minut kotiin tulemaan, kun päästiin rantaan.\n\n-- No, etkös sinä tullut suoraan kotiin?\n\n-- En, kun...\n\n-- Etkös sinä tullut suoraan kotiin, vaikka minä hyvinäni laitan muka\nlepäämään. Ja sinä et mennyt.\n\nAnna Liisan täytyi uudistaa vastaus.\n\n-- Vai et sinä helvetin luiru tullut paikalla kotiin, vaan menit sinne\nmaleksimaan. Mistä se toinen, s----a, osasi sinne tulla?\n\n-- Sehän se kirjoitti tuohikäpryyn ja neuvoi.\n\n-- Ja sinä, sen vietävä, tottelit. Kyllä minä nyt jo muistan. Se\nhelvetin retkale aikoi mennä haravan piipuita katselemaan. Voi, voi,\nvoi, elävä, kuuden tuhannen vanha p----e, jos minä arvasin tuon\nsilloin!!\n\nMalinen ei enää kaivannut uusia esimerkkejä, hän oli jo haljeta\nkiukusta tämänkin yhden kuultuansa.\n\nEmäntä oli koko ajan istunut huolekkaana kuuntelemassa tätä kohtausta,\njonka hän arvasi tulevan tämmöiseksi, ja oli siinä pelossa pitänyt\nmuutamia päiviä tietonsa ilmoittamatta. Kun Anna Liisan selityksen\nperästä Malinen syttyi raivoon, näytti emännästä välttämättömältä mennä\nsen korvaan jotain tärkeätä asiata selittämään.\n\n-- Elä tule sopattelemaan minulle, oli kuuluva ja vihainen vastaus. --\nSiinä taitaisi vahinko tulla, syntyipä tuo milloin hyvänsä.\n\nSydän ei taitanut kumminkaan olla aivan niin raaka kuin suu, koska\nvihan purkaus kääntyi toiseen.\n\n-- Mikä ne sinultakin silmät pimitti, ettet huomannut, vaikka olet\nkotona alituistaan?\n\n-- Se sama, mikä sinultakin, että kun ei osaa pelätäkään tuommoista,\nsanoi emäntä. -- Kyllähän minäkin nyt jälestäpäin huomaan, että mitä ne\nkylpemättömyydet ja muut kipeydet olivat, mutta mikä niitä silloin\narvasi.\n\nMalisessa heräsi äskeinen muisto, joka pakotti uudestaan kääntymään\nAnna Liisaan.\n\n-- Mitä sinä siinä vielä ruojastelit, kun läksit sinne syynille.\nIlkeääkö niitä kihlojakaan laittaa takaisin, kun on kerran olleet\ntuommoisen ihmisen käsissä. Anna nyt minun ilmoinen ikäni hävetä sitä,\nkun tuollaista ihmistä kuljetin kunniallisten ihmisten luona. Luulitko\nsinä, että tämä häpeä on vähän minulle, kun tahdoit sillä vielä lisätä!\n\n-- Voi, enhän minä uskaltanut teille ilmoittaa, minua niin peloitti.\n\n-- Kummasti sinua silloin peloitti, vaan eipähän ennen... Ja nyt saat\ntästä lähtien asua saunassa. Semmoinen ihminen ei tarvitse kamaria...\nJa sieltä minä...\n\nSamassa hän meni Anna Liisan kamariin ja kohta kuului rumaus, kun\nAapelin kaappi sai kyytinsä ulos. Vihakädellä hän sitä kouristeli ja\npaiskiloi, ikäänkuin se olisi ollut joku syyllinen ja kuin siihen olisi\nkoskenut.\n\n-- Missä ne sen ruojan vaatteet on, nekin minä laitan samaa tietä ja\nmenköön itse perästä jo tänä päivänä, luki hän lakia, kun oli tullut\nkaappia kyydistä.\n\nEmäntä selitti, että piika-Maija se ne tietää.\n\n-- Käske sinä sen kantaa joka riepu tuonne kartanolle, se ei saa\njalallaan astua minun huoneisiini.\n\nAnna Liisa oli lähtenyt kamarista ulos.\n\n-- Mihin sinä menet? kysyi siltä Malinen kiivaasti.\n\nItku sotki vastauksen. Äiti, peläten lisäkiivastumista, joutui avuksi.\n\n-- Minnekäs sinä käskit menemään?\n\n-- Eeeh, s----a, on se nyt nöyrä, murisi hän ja lisäsi kovasti: Ole\nmenemättä sinne saunaan. Mene tupaan ja pysy siellä!\n\nAnna Liisa kääntyi ja meni tupaan. Itse jäi hän kartanolle odottamaan\nrenkien tuloa metsästä. Syytön sattui ajamaan vähää ennen. Se katseli\nkummastellen kartanolla olevaa kaappia ja vaatekasaa.\n\n-- Aja se hevonen tänne, eläkä siinä töllistele! kiljaisi Malinen. Lyö\nrekeen tuosta kaikki ja odota siksi, kun se toinen, p----e, tulee.\n\nTämä toinen hyväniminen tuli aivan kohta ja näkyi heti ymmärtävän\nasian. Selin koetteli pyöritellä hevosta riisuessaan.\n\n-- Heitä se hevonen siihen, ärjäisi Malinen. Tuossa on kyyti valmissa.\nIstu paikalla rekeen ja varo, s----a, ettet astu jalkaasi minun\ntalooni. Paikalla! Kuuletko, sen vietävä!... Kyyditse miten pitkältä\nhyvänsä, kunhan tänä iltana joudut takaisin. Ala ajaa!\n\nSanattomina liikkuivat rengit kuin koneet isäntänsä käsissä. Kuskiksi\nmäärätty hotaisi hevosta, josta näin työstä tultua oli matkanteko\nvastahakoista. Aapeli istuutui reen kantapuolelle, ja vesikarpalot\ntaisivat vierähtää kasvoille, kun reki oli menossa solasta\nnäkymättömiin.\n\nMalinen riisui Aapelilta jääneen hevosen, vei talliin ja pani sille\nheiniä eteen. Sieltä hän tuli tupaan, mutta lähti kohta pois puhumatta\nmitään. Mennessään hän katsoa vilkaisi Anna Liisaan, joka silmät\npunaisina istui karsinanurkassa ja, joutilaisuuden pelossa, sutusteli\njotain vaatetta käsissään. Muutaman neljännestunnin kuluttua tuli\nMalinen tupaan takaisin ja sanoi:\n\n-- Itkullako sinä aiot ruveta aikaasi viettämään ja olemaan siinä\nihmisillä kometiijana. Mene kamariin, eläkä liiku sieltä.\n\nAnna Liisa siirtyi tuvasta, kulki matkansa niin uunin vierusteita\nmyöten, kuin sinnetänne potkittu koira. Ensimmäinen myrsky oli\nkärsittynä, nyt oli vain häpeä jälellä. Ilmi tuleminen oli tuonut\njonkinmoista helpotusta, mutta toiselta puolen painoivat isän kiroukset\nkahta katkerammin. Ne olivat kuuluvinaan korvissa melkein aina, ne\nuudistuivat unissa, niin ettei vavistukset loppuneet. Tämä elämä olisi\nehkä tullut liian raskaaksi, jos ei äidin rakkaus olisi ollut sitä\ntukemassa ja lieventämässä. Usein äiti istui siellä lohduttelemassa,\nvarsinkin kun ei isäntä ollut kotona, ja laittoi ompelutöitä, ettei\naika niin pitkältä tuntuisi.\n\nMalinen itse käveli tämän tapahtuman jälkeen niin kulmat kurtussa, kuin\njos olisi alituistaan päätä kivistänyt. Hän oli näkevinään ilman\nkatsomatta kaikkien silmistä pilkallista iloa. Niiden puheet kuuluivat\nsiltä kuin ne kiertelisivät salaisesti tuon asian ympärillä,\nrohkenematta siihen tarttua hänen kuullen. Niistä erottua oli hän\nvarma, että nyt ne siellä nauraen puhuvat siitä ja ovat mielissään.\nTuskin Malinen tapasi yhtään ihmistä, jonka ei luullut olevan\nhyvillään. Eipä hän antanut ensi viikkoina mennä työmiehiäkään\ntahtomaan, ne ehkä olisivat kysyneet: miksikä laitoitte renkinne pois?\nEnnen itse ajoi hevosta heinänvedossa ja ainakin sata kertaa päivässä\nsydämessään kirosi, kun muistui mieleen, miten hän tuolle puhemiehelle\noli kehunut tyttärensä viattomuutta ja mitenkä siellä sulhasen kotona\noltiin ystävät isännän kanssa, ja nyt se sekin... Voi tuhannen\nvanha...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväinen ruoho oli nostanut päänsä kuoleutuneista kannoistaan. Lintuset\nmetsissä laulelivat rakastetuillensa keventäen sillä toistensa huolia\npoikasille pesiä rakentaessa ja ruvetessa hoitamaan noita pieniä,\nhöyhenettömiä raukkoja.\n\nYksinään sai Anna Liisa kärsiä tuskansa, ei ollut säälivä osallinen\nsitä kuulemassa. Ne, jotka mailla olivat, ottivat siihen kyllä osaa,\nmutta sillä lailla kuin otetaan kuullessa suuren pahantekijän huutoa,\nsen saadessa raippoja. Ei ollut ilosta loistavia silmiä katselemassa\nvasta maailmaan tullutta pienokaista, kun se jo lepäsi vaatteissa. Ei\nnäkynyt hymyilevää silmäystä sille, joka sen oli synnyttänyt. Ei\nvälähtänyt kenenkään aivoissa toivorikasta ajatusta siitä, jonka\nsilmiin nyt valo ensi kertoja heijastui. Ei se raukka näkynytkään\ntulleen suurilla vaatimuksilla tähän maailmaan, lieneekö arvannut\ntilansa, sillä tuskin jaksoi ääntä ottaa ja heikosti huokuikin.\n\nLäsnäolijat alkoivat pelätä sen kuolemata, ja lieneekö toivo tätä\nheidän luuloansa vahvistanut. Siltään se ei kumminkaan saanut kuolla,\nse piti toimittaa hätäkasteeseen. Aikuisia miehiä ei sattunut maille\nmuita kuin isäntä, mutta sitä ei uskallettu tahtoa eikä ketään\narvokkaampaa ihmistä. Piika-Maijan laittoivat hakemaan lähimökistä\nvanhaa lois-ukkoa, joka tuolle toimittaisi sen avun, ettei joutuisi\nkadotukseen. Taivaaseen sen kyllä sallittiin mennä, mutta ei maailmaan\ntulla. Nimeä etsivät he sille niin yksinkertaista, joka ei olisi\nkellekään muille kelvannut. Kaunista nimeä ja varsinkaan kahta ei\nuskallettu panna, sillä he olivat kuulleet jo ennen Malisen pitävän\npuhetta isättömään lasten kaksista kauniista nimistä. Piika-Maija\nesitteli sille omaansa, eikä se taitanut heidän mielestään liian kaunis\nolla, koska he suostuivat, ja olihan siinä sekin, kun Maijan tuli olla\nyhtenä kumminakin.\n\nHätäisesti kastaminen ei olisi ollut niinkään tarpeellista, sillä elämä\nrupesi vaan jatkumaan. Kun syrjäiset hoitajat oli laitettu pois, piti\nMaija heistä huolta. Maija se taisikin olla ainoa, joka ei Anna Liisan\nmieltä enää lisää raskauttanut, vaan koetti entisyyttä painaa\nunohduksiin. Ei Anna Liisan äitikään siitä enää paljoa puhunut, mutta\nkumminkin näytti alituista surullista mielialaa, jolla osoitti\nmuistavansa, mitä oli tapahtunut.\n\nMalinen itse ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa tuota lasta eikä sen\nsynnyttäjää. Monet viikot oli kulunut, kun hän siitä asiasta otti\nemännälle vähän pitemmältä puheeksi.\n\n-- Johan se näkyy liikkuvan, sanoi hän. -- Eikö se ala mennä\nkirkoteltavaksi.\n\n-- Mitä sinä nyt näin paikalla, torui emäntä.\n\n-- Sitä minä, että minä en rupea talossani elättämään semmoista\nkirkottelematonta. Sen pitää mennä. Mene sinä käyttämään.\n\n-- Mitenkä se nyt vielä, eihän se ole niin terve, että jaksaisi...\n\n-- No on meillä siksi hyvät kärryt, ettei niissä säry, jos ei muuten\nhyppine.\n\n-- Tuokin lapsi näkyy olevan niin huono heittää yksinään.\n\n-- Mitä yksinään. Eiköhän tuolle muut vältä hoitamaan. Sepä taitaa hyvä\nolla.\n\nEmäntä herkesi vastustelemasta. Tuo puhe ei voinut olla koskematta.\nTuntui kuin hänkin olisi rikoksellinen lapsensa kanssa.\n\nPyhäaamuna varhain he lähtivät ajamaan vanhalla tammalla, jonka harja\nei ilmassa leimunnut, eikä kiessin vieterit menon voimasta lennätelleet\nistujia pilviä kohti. Hiljaista oli heidän matkakulkunsa ja hiljaisia\nmatkustajat. Kaksi vanhaa, jotka veivät kolmatta, nuorempaa syntistä,\ntekojansa tunnustamaan.\n\nMaija jäi hoitamaan ristitytärtään, tuota näkyvää synnin seurausta.\nHuolellisesti hän sitä tuuditti ja aina vähän päästä antoi lusikalla\nmaitoa suuhun. Illempana pani hän puita uuniin palamaan, että tulisi\noikein raitista lämmintä. Hän oli saanut hoidettavansa nukkumaan, kun\ntoinen piika toi lehmät laitumelta tarhalle. Ne siellä kävellä\ntouhusivat levottomina kaipaillen lypsäjiä. Maijaakin sinne kutsuttiin\navuksi.\n\n-- Minun pitäisi mennä toveriksi lypsämään. Toisiko isäntä sanan, jos\ntuo lapsi herää ja rupeaa itkemään.\n\n-- Mene vaan, kyllä tuodaan sana ja minä käyn heilauttamassa, jos herää,\nlupasi tämä.\n\n-- No se on aina parempi, kiitteli Maija ja meni.\n\nMalinen oli kamarissa sänkynsä päällä syrjämyksillään. Vähänväliä hän\nteroitti korviansa kuuntelemaan itkua, mutta ei mitään kuulunut.\nUteliaisuus alkoi vähitellen houkutella, että jos olisi nyt yksinään\nmennä katsomaan, minkä näköinen elävä se on. Jopa sai uteliaisuus\nlähtemään liikkeelle. Ovesta löyhähti vastaan omituisen kodikas\nlapsikamarin ilma, joka ei ollut vaivannut näitä liikkuvia sieraimien\nseiniä lähemmä pariinkymmeneen vuoteen. Uteliaana katseli hän ympäri\nhuonetta ja erittäinkin tuota kätkyessä-olijaa, jolloin aina kulmat\nrypistyivät ja sieraimet tekivät liikkeitä. Uuni oli hiilillään. Tätäpä\npaahdetaan, sanoi hän itsekseen. Pöydällä oli kahvikuppi, puolillaan\nmaitoa, ja vähän vajaa tulitikkutoppa. Malinen asettui uudestaan\ntarkastelemaan tuota luvatta tullutta ja teki siitä havaintoja.\n\nKylläpä on koko kuikelo, vaan eipähän kuole... Ei se toki kuole ...\nsiinä saattaa olla kuikelota jäämättömään päivään, kunhan sitä vaan\nelättää, ja elättäähän sitä pitää, kuikelota... Eee .. suutaanpahan\nnaputtaa, siihen pitäisi kuikelon nieluun tunkea syömistä... Eee ...\nsyömistä toki, hyvää sukua... Eiköhän vaan nouse juonittelemaan,\nhyväkäs.\n\nLapsi käänteli heikosti päätänsä kahden puolen ja liikutteli huuliaan.\nMalinen alkoi saappaan kärellä pukkiloida kehtoa liekkumaan, mutta kun\nse ei ollut ollenkaan tasaista, käänteli lapsi yhä enemmän päätänsä ja\nnirahteli äänessä.\n\nParkumaanpahan rupeaa, kuikelo... Annetaan, annetaan!\n\nNuo \"annetaan\" sanat tulivat suusta niin omituisella äänenpainolla,\nettä sitä on mahdotonta selittää. Hän pukkiloi yhä vielä ja kääntyi\nottamaan pöydältä maitokuppia. Silmät sattuivat tulitikkutoppiin,\njolloin heräsi jokin ajatus ja lyhyen mietinnön perästä päätös. Silmät\nvilkasivat vielä varovasti oveen ja sitten uuniin. Oikea käsi oli jo\nsillä aikaa mennyt topin luokse ja nosti siitä tikut tarkasti ylös.\nVapista tahtoi käsi, kun se sitten painoi nuo tulikiviset tikunpäät\nmaitokuppiin. Pelko pakotti lioitusaikaa tekemään jotenkin lyhyeksi ja\nviemään tikut uuniin. Kiiruusti hän ne sinne heitti ja joutui työhönsä.\nLapsi ei enää niin paljon nirahdellut, kun tunsi, että ylös kohotetaan.\nHuulillaan se hamuili jotain, mutta alkoi niitä väännellä\nvastenmielisesti, kun kova kupin laita huuliin vastasi.\n\n-- Vieläpä tämä kuikelo on niipukas, kähisi ruokkija ja kaatoi vaan\nsuuhun.\n\nLapsi oli aivan läkähtyä ja pulautteli liikaa pois, mutta syöttäjä\nkaatoi uutta, kupin tyhjäksi, niin että sitä meni rinnoille enin osa.\nSamassa vavahutti Malista uunista näkyvä sininen tuli, kun maidossa\nkastuneiden tikkujen päät syttyivät palamaan. Hän näytti vähän\nhätäytyvän, heitti lapsen käsistään ja otti taskustaan tikkuja, jotka\nasetti pöydällä olevaan tyhjennettyyn toppiin. Tikkujen tuli hälveni,\neikä sitten enää tulijat niin peloittaneet, kuin äsken.\n\nTyttöraukka itkeä rillitti sortuneella äänellä. Malinen tarttui nyt\nkahdella kädellä liekuttamaan. Kielen päällä kytteli koko lauma\nkirouksia, mutta niiden purkautumista pidätteli toinen kangerrus, joka\noli muistunut säikähtäessä tuota tulitikkujen päistä lähtenyttä valoa.\nTuo heikko itku alkoi kuulua kostonhuudolta, jota ei jaksanut\nkuunnella. Hän lähti kiireesti Maijaa hakemaan.\n\n-- Ei se kuin huutaa, vaikka minä annoin maitoakin. Tule sinä ja tuo\nlämmintä maitoa sen suuhun, toimitti Malinen puoleksi hätäillen,\npuoleksi kiukuten.\n\nMaija juoksi kiulu kädessä pihaan.\n\n-- Anna sille lämmintä maitoa, tuli hän vielä kamarin ovelta neuvomaan.\n\n-- Kunhan tuosta asettuu itkemästä, sanoi Maija vähän kiukuten, kun näki\nettä entisestäänkin ovat vaatteet maidon vallassa.\n\nYksinäänkin Maija vielä murisi, että ne miehet eivät paljoa ymmärrä,\nkaataa hulittavat vaan lapsen suuhun, aivan kuin se olisi hongan ontto.\nÄskeinen hoitaja oli jotenkin rauhaton, kunnes kuuli, että tyttö on\nasettunut ja ruvennut nukkumaan.\n\nMyöhemmä entisistä määristä meni kirkkomiesten takaisintulo hitaalla\nhevosella. Anna Liisan silmät näyttivät, että oma määränsä oli tullut\nitkua tämänkin päivän osalle. Häpeänsekaista hyvää mieltä vaikutti se\nMaijalta saatu tieto, että isä on sillaikana hänen lastaan hoitanut.\nVähäinen toivon säde kirkasti sitä ajatusta, että jospa se isäkin siitä\nmuuttuu ja antaa anteeksi.\n\nEi kulunut viikkoa tästä tapahtumasta, kun tuon lapsen elon aika\nloppui. Hän jätti tämän maailman, eikä tietänyt, kuinka paljon tuo\nlyhyt kyläilyaika tuli asianomaisille kustantamaan. Sentähden ei ero\nsynnyttänyt suurta surua, ja jos lähin omainen jotain sellaista tunsi,\nei hänkään uskaltanut sitä ilmaista muille. Kirstu toimitettiin heti,\nja Malinen laittoi mökkiläisen talon oriilla saattamaan ruumista\nhautaan. Arkipäivänä kävi se sen yksinään toimittamassa, maksoi paikan\nyhteiseen hautausmaahan ja kantoi kainalossaan kärrystä suoraan tuonne\nyhteiseen unhotuksen kuoppaan. Ei mitään muistomerkkiä tullut haudan\npäälle, eikä edes paikkaakaan pantu mieleen, tuskin sitä tuokaan\nviemämies kohta muisti.\n\nMalinen näytti käyneen lapsen kuoltua tyynemmäksi ja vähän niinkuin\nalakuloiseksi. Hän taisteli näkymättömän kanssa, joka tahtoi tiliin\ntuosta lapsen ruokkimisesta. Alussa ajoi Malinen tuon tilimiehen\nluotaan sillä perustuksella, että aikaa on kulunut liian pitkältä, tämä\nperimys kuuluu sille, jolle se on kuuluva. Mutta se tuli kohta takaisin\nja alkoi vaatia todisteita, onko aika pitkä vai ei. Taas sai se kyytiä,\nmutta mitäs siitä, eihän näkymätön pelkää takaisin tullessaan. Malinen\njo suuttui ja lupasi laittaa todistuksia. Hän ajatteli lioittaa\ntulitikkuja maidossa ja maistaa, onko se niin vaarallista, mutta se jäi\ntekemättä, kun ei muistanut lioitusajan pituutta ja muutenkin tuo oli\nvähän niin...\n\nTälle alakuloiselle mielelleen sai Malinen virkistystä siitä, kun\nemäntä sattui esittelemään, että annettaisiin Anna Liisan mennä sille,\njolle on kerran... Se oli sama kuin pistää tuli tappuroihin. Ei vaikka\nkeränä maailma pyörisi, ei sittenkään...\n\nSiihen päättyi tilinkin tutkinto.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeppälän Aatu oli ostanut itselleen toisesta kylästä Ahoniemi nimisen\ntalon ja luvannut siitä lopumma kymmenen tuhatta markkaa. Se jäi\nmelkein kaikki velaksi, kun kotoa saatu perintösumma oli enempää kuin\npuolta pienempi ja siitäkin täytyi heittää kapineiden laittoon ja\nniiden tarpeiden varaksi, joita luonnollisesti tulee isännälle, joka on\nvielä emäntää vailla. Tätä Aatun maan-ostoa katsoi moni liian\nuskaliaaksi yritykseksi, mutta itse hän siinä näki monta houkuttelevaa\netua. Ensinnäkin jo se tuntui miehuulliselta, että sai muuttaa omaan\ntaloonsa toiseen kylään, jossa löytää uusia tuttavia noiden entisten\nsijaan, jotka jäivät mitättömän näköisinä vanhoille poroillensa\nkäänteleimään. Eikä tämä talo ollutkaan ikävällä paikalla. Maantie\nkulki vieritse, ja naapureja kahden puolen, jopa niinkin arvokkaita,\nkuin kestikievari ja kylän kauppamies. Näitä lähinaapurejaan kutsui\nAatu juomaan tuliaiskupit, ja mielellään ne tulivatkin. Näiltä\nnaapureilta tiedusteli uusi haltija tarkemmin etupaikkoja sekä kyseli\nneuvoa, mitä tässä ensiksi rupeisi teettämään ja laittamaan.\n\n-- Istuimia on vähän, niitä saatte tilata minun kauttani, ne summissa\nteettäen tulee huokeiksi, ehdotteli kauppias paikalla, kun näki miten\ntoiset saivat seisoallaan pöjästellä, vaikka kyllä hän itse oli\nistuimen ottanut.\n\n-- No, antaapa heitä sitten tulla pari tusinaa, sanoi Aatu rennosti.\n\n-- Ja minulla on toinen esitys, sanoi kievarin isäntä. -- Emäntä taloon,\ntai talo tuleen.\n\nToiset vastustelivat, että ei nyt aivan niinkään, mutta toiset sanoivat\nsen olevan paikallaan, mitä kievari sanoi. Tämän viimeisen esityksen\nherättäjä oli saanut jo vähän hattuunsa, ja kun kuuli, että hänen\nesitystään kannatetaan, otti hän itse tuon asian käsiinsä ja tolkutti\nkymmeniä kertoja aivan samaa, aivan kuin se olisi ollut maailman\nviisain esitys ja hän itse viisain mies.\n\nNäissä tuliaisissa oli ollut tuokin Aatun entinen puhemies. Sen kielsi\nAatu yöksi kotiinsa ja alkoi esitellä uusia koetuksia. Se kuunteli\nasiata ja sanoi viimein:\n\n-- Vai niin, että vanhaa latua koetetaan uudestaan hiihtää. Et sinä\nmuistele entisiä etkä työlästy.\n\n-- Ei tässä auta työlästyminen, sanoi Aatu.\n\n-- Entäs jos tapahtuisi sama pyöräys perillä kuin viimeinkin.\n\n-- Eih, sanoi Aatu raakamaisella ilolla. -- Ne ovat nyt kuin siiville\nlyötyjä ja kiittävät kauppojaan, jos saavat tämänlaisia.\n\n-- Elä noin sano, kielteli puhemies.\n\n-- Hyväpä on sanoa, pöyhkeili Aatu. -- On se korea nyt jo siksi mennyt\nalaspäin, ettei kannata ylpeillä.\n\n-- En minä sitä tarkoittanut, vaan että jos sinulla on todella rakkautta\nsitä kohtaan, niin elä panettele, mutta jos ei ole, niin ollaan\nmenemättä.\n\nTämä puhemiehen vakava neuvo sai Aatun vähän hämille ja hän silmillään\nsyrjään päin vilkkuen selitti:\n\n-- On minulla rakkautta, on, en minä sillä sano.\n\n-- Itsepähän tietänet, sanoi puhemies. -- En minä ole mikään vannottaja,\nmutta se pitäisi aina muistaa, ettei väkisin vävyksi eikä ylen mielin\nystäväksi.\n\n-- En minä nyt enää pyrikään heille vävyksi, se on aivan rakkautta\nkaikki, vakuutteli Aatu, tekeytyen iloiseksi.\n\n-- No, jos se lienee totta, niin saatan minä olla mukana, kävi miten\nkävi.\n\nPäätös oli valmiina. Ja kun Aatu oli ostellut lisää eläimiä sekä muita\ntarpeellisimpia tavaroita, lähtivät he matkalle. Heidän tiensä vei taas\nMalilaan.\n\nKovasti pullisteli Malisen sisimmäisiä ruumiin osia, kun hän näki nämä\nentiset tuttavansa. Ei kumminkaan sattunut kiireellistä lankain ostoa.\nHän koetteli taipua siihen, mitä oli edessä, aivan niinkuin metsästäjä\nampumaan harakoita paremman puutteessa. Kävipä pistämässä vieraille\nkättä, mutta niin ilmeisen tylysti, ettei katsonutkaan, sattuuko käsi\nkäteen vai ei. Sattui se kumminkin, ja kysäistyään \"mitä kuuluu\" meni\nvastakysymyksiä odottamatta kamariinsa.\n\nNoloina jäivät vieraat istumaan tuvan penkille.\n\nSulhanen siinä töpeksi pahantuulen sylkiä ja kopisteli poroja\npiipustaan. Toinen oli kärsivällisempi ja lohdutteli hiljaa.\n\n-- Elä hätäile. Antaa asiain hautua, eikä olla tietävinäänkään.\n\nTuonne jos tännekin ennättivät he ajatella siinä istuessaan, ennenkuin\nsaivat kutsun kamariin. Isäntä siellä joi kahvia yhtenä, mutta osoitti\nsyrjäsilmäisillä katseilla ja nenäpielten liikkeillä tietävänsä, ketä\nvieraita he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Puhemies alkoi rupatella\nmaailman asioista ja oli hyvin tyytyväinen, kunhan talon mies edes\nkuunteli. Hyvin varovasti hän otti viimein puheeksi Aatun talon-oston,\njohon tämä itsekin saattoi aina yhtyä, kun oli tarvis tarkempia\ntietoja. Sen verran Malinen otti osaa tähän puheeseen, että moitti maan\nolevan huonossa kunnossa, joka jo oli vierasten mielestä iso asia.\n\n-- Onhan se ollut huonoilla haltijoilla, myönnytti puhemies. -- Mutta\nkyllä Ahoniemi on hyvä paikka, kun sen laittaa kuntoon. Se siinä on\nsuurin haitta, ettei ole vielä kaikkia, mitä talossa tarvitaan.\nYksinäisen miehen talonpito se on puolta vailla. Eikös ole?\n\nKysymys oli tarkoitettu Maliselle, mutta tämä käänsi vaan päätänsä.\n\n-- Se on suuri puute, pitkitti puhuja. -- Ja jos isäntä ei ottaisi\npahastuakseen, olisi minun ilmoitettava, että me ollaan sitä varten\nliikkeessä, että jospa tuo haitta saataisiin poistetuksi. Eli\nkiertelemättä puhuen, tämä Aatu tahtoi minua aluksi ilmoittamaan\nteille, että hän pyytäisi tytärtänne itselleen. Semmoinen asia.\n\n-- Niinpä kuuluu olevan, sanoi Malinen ja oikaisihen suoremmaksi. --\nPitäisikö siihen minun jotain sanoa.\n\n-- Sitä tässä toivottaisiin.\n\n-- No, minä sanon. Asia on semmoinen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut.\nMinä olen tehnyt, mitä olen osannut, ja yhtä hyvin on sillä lailla\nkäynyt. Tästä puoleen en välitä mitään. Olkoon oma tahto. Muuta minä en\nsiihen osaa.\n\nNiillä puheilla hän erosi ja meni heinään.\n\nVieraille jäi isännätön talo. Heillä oli nyt mielestään jonkinmoista\nlupaa ja alkoivat rehellisesti ilmoitella Anna Liisalle asiataan, mutta\nsepä ei ollut niinkään hätäinen. Suoraan tunnusti se huonoutensa ja\nneuvoi paikalla menemään pois.\n\n-- Joka minut ottaisi, selitti Anna Liisa, saattaisi se kaiken ikänsä\nkantaa katkerata mieltä, että on tällaisen ottanut, ja sen vuoksi on\nparasta etsiä sellainen, jolla on entinen elämä puhdas.\n\n-- No, minä en kanna katkerata mieltä, vakuutti Aatu.\n\n-- Ei pitäisi mennä lupaamaan, sanoi Anna Liisa. -- Ne lupaukset pian\nunohtuu.\n\n-- Sano sitten, jos unohtuu, mutta se on totta, että minä en muistele,\nmikä kerran on mennyt, sanoi Aatu yhäkin.\n\n-- Lopetetaan lyhyeen, eläkä puhu enää minulle.\n\n-- Jako et huoli kihloja?\n\n-- En.\n\n-- Ota ilman suotta.\n\n-- En suottakaan.\n\n-- No ota nyt ja anna sitten pois, jos ei mieli rupea muuttumaan.\n\n-- En ota, eikä niiden arvo ylene minun muassani olemalla, menevät vaan,\netteivät kelpaa sitten kellekään.\n\n-- Ei tarjotakaan muille, keksi sulhanen keinon.\n\n-- Elä kiusaa tyhjän tautta minua enää, sanoi Anna Liisa.\n\nNämä esteet ja huonouden valitukset olivat vain sulhaselle yllytyksenä\nyhä enempiin lupauksiin. Yksinään kun ei saanut sen enempää aikaan,\ntäytyi noutaa puhemies avuksi. Tämä puhui pitkältä siitä, että eihän\nyksi erehdys vie ihmistä niin pilalle, ettei vasta maailmassa saattaisi\nolla niinkuin muutkin. Anna Liisa alkoi vähän suostua, mutta sillä\nvälipuheella, että kihlat täytyy kelvata takaisin, milloin hän tarjoo.\nPuhemies meni siitä takaukseen, ja isännän heinästätuloille oli Anna\nLiisa laillaan kihloissa. Tieto siitä teki Maliseen samanlaisen\nvaikutuksen, kuin kirpun puraisu, joka on ensin työlästyttävästi\njuoksennellut pohjetta pitkin.\n\nSulhasten mentyä ei kuulunut asiasta mitään puhetta. Malinen itse\nkantoi tyytymätöntä naamaa ja näytti ajattelevan. Häntä ei ollut hyvä\nmennä häiritsemään. Emäntä ja Anna Liisa odottivat purkausta. Monta\nviikkoa se kesti hautua, kuin pahantapainen tervauuni, ja olisiko\nvieläkään valmistunut, jos ei sattunut ilmestymään vanhaa hapatusta\navuksi. Emäntä sen sai taas kuulla ensiksi.\n\n-- Se h----n retkale, se Aapeli, kuuluu nyt asettuneen tälle kylälle\nolemaan.\n\n-- Vai tänne se on asettunut.\n\nEmäntä näki miehensä kasvoista, että vielä sitä sanomista on, näytti\nvaan pitävän ajatella, sanoisiko vai eikö sanoisi. Asia pakotti.\n\n-- Vieläkö sillä Anna Liisalla on ne Ahoniemeläisen kihlat?\n\n-- Eikö ne vielä liene, vaikka onhan se taitanut laitella sanoja, että\nkävisi hakemassa pois.\n\n-- Mitä p----a se on niistä ensin ottanut?\n\n-- Sitähän minäkin sanoin, vaan kun ne olivat heittäneet puoliväkisin.\n\n-- Niinpä menköön sitten, kun on ottanut ja menköön heti, kivahti\nMalinen tulisesti.\n\n-- Ei tuota toki pakoteta, raukkaa, houkutteli emäntä. -- Annetaan olla\nkotona, jos ei itsemieleistään tule.\n\n-- Niin, niin, annetaan olla kotona ja itsensä valita, syttyi Malinen. --\nJo tuo nähtiin, mitenkä se valitsee. Eikö tuo liene vaanimassa se\nentinen s----a, mitäs muuta varten se on tänne tullut. Hyvä siitä taas\ntulee, kunhan annetaan valita mieleistään.\n\nHänen äänensä vapisi vihasta ja silmien katse pyöri ympäri huonetta.\n\n-- Ajattelehan nyt oikein, eläkä noin tuomitse, rauhoitteli emäntä. -- Elä\ntoki luule, että Anna Liisa uudestaan tekisi saman rikoksen. Onhan se\nsiksi paljon jo tätäkin surrut ja huolinut.\n\n-- Sinäkö siitä menet takaukseen? Uskallatko mennä takuuseen? Sanopa,\nuskallatko?\n\n-- Voi kun sinä tuolla tavalla, vaikeroi emäntä.\n\n-- Siinäpä nyt on, etpä uskalla. Sillä väellään tynnörin kirppuja\npaimentaa, kuin yhden tytön. Menköön vaan mitä pikemmin sinne\nAhoniemeen, jos se ottaa.\n\n-- Aivanko todella sinä sallit Aatulle mennä, vaikka olet sitä tähän\nasti vihannut.\n\n-- Sano sinä, ketä tässä vielä osaa rakastaa. Niistä näkyy saavan saman\npalkan kumpaisestakin, rakasti tai vihasi. Sen minä olen vaan\npäättänyt, että toista kertaa ei saa kuulua minun kartanossani\nisättömän lapsen itkua. Varokoon sitä ja menköön mihin on aikomus\nollut.\n\n-- Tuleneeko tuosta taloa, huomautti emäntä.\n\n-- Auttaa heitä minkä jaksaa. Toista kertaa en paimenna, ja se päätös\npitää. Saat sanoa, että valmistautuu sinne jo tämän talven aikana\nmenemään.\n\nÄänettömyys oli emännän lupaus, ja hän poistui surumielisenä toisiin\nhuoneisiin. Anna Liisa oli kuullut isänsä kiivaan puheen ja käynyt sitä\noven takana kuuntelemassa. Emäntä oli sitä arvannut ja nyt yhteen\ntultua kysyi:\n\n-- Sinäkö siellä kävit oven takana?\n\n-- Seisoin minä siinä vähän.\n\n-- Kuulitko mitään?\n\n-- Kuulin...\n\nHän katsoi lattiaan, vesikeitteet kierrellen silmiä. Vähän aikaa oli\näänettömyyttä. Äiti viimein virkkoi:\n\n-- Se on tullut niin epäluuloiseksi, vaan kyllä se siitä ehkä muuttuu,\nkunhan käyttäydyt nuhteettomasti.\n\nVesikeitteet olivat valmistuneet. Kyyneleitä esiliinaan pusertaen hän\nsanoi:\n\n-- Onhan sillä isällä syytä luullakin.\n\nTämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä,\nettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä\nisän tahtoon taipumisessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa,\nvaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se\nvähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin\nkiireellä. Malinen sanoi sallivansa, vaikka menisi vielä kiireemmin, ja\nsilloin alkoikin asiat joutua. Kuulutuksen ja häiden väliä ei ollut\npäälle kuukauden. Tällainen kiire ei ole talonpoikaisten kesken\ntavallista, ja jos niin tapahtui, alettiin asialle hakea muita syitä.\nKylän ämmät, joille oli tehty ilmeinen vääryys lyhentämällä kielen\npieksuaikaa näin lyhyeksi, koettivat nyt korvata sitä ja tekivät\nvarmoja päätöksiä, että Anna Liisan täytyi pukkautua miehelään näin\nkiireesti. Kummako se, kun on jo ennenkin! Mutta tällä kertaa ämmät\nerehtyivät.\n\nAatu piti häät rikasten tavalla ja vieraat osoittivat ystävällisyyttään\nkokoontumalla kaikilta kutsuntahaaroilta. Malinen ei kotonaan laittanut\nlähtiäisiä sanottavasti. Hän epäili, että jos sinne vieraita kutsuisi,\nmuistuisi niiden mieleen yhtä ja toista Anna Liisasta. Arkana hän\ntäälläkin vävynsä kotona katseli vierasten kasvoja pitojen\nalkupuolella, mutta vakaantui vähitellen siinä ajatuksessa, ettei ne\nsitä muistele. Paino hänen mieleltään keveni, niin että saattoi toisten\nisäntäin kanssa maistella ja rupatellakin. Mielihyvällä hän katseli,\nkun vieraat juhlallisesti nostivat hänen tyttärensä emännäksi. Ei\nmitään erotusta siitä kunniasta, mikä tavallisesti muillekin annetaan.\nVieläpä koetti kylän kauppamies pitää puhettakin, aivan kuin ylhäisten\nhäissä, mutta pahaksi onneksi rupesi siihen puuhaan niin kovin myöhään,\nettä kieli ja sääret olivat ennättäneet pehmitä liiaksi. Puoli kymmentä\nkertaa hän lykkäsi kieleltään \"arvoisat\" sanan päätä ulos, mutta se\npalautui aina puolitiestä takaisin. Puheenpito loppui siihen ja puhuja\npainui penkille.\n\nHäiden vietto oli Anna Liisan mieltä paljon virkistänyt. Niiden\nloputtua seurasi tavalliset taloustyöt, joissa alkavalle on paljon\najattelemista. Kotona sai olla äidin varassa, nyt pitäisi antaa neuvoja\ntoisillekin. Monesti meni \"käsi päähän\", kuten sanotaan, kun puuttui\nvielä niin paljon talossa tarvittavia kapineita. Milloin huusivat\njoukot mitäkin puutetta. Ei ollut ammetta, missä vettä säilyttää\nlehmille, ei ämpäriä, millä veisi eteen. Jos oli liinoja, ei ollut\nmillä niitä puhdisti, jos oli lihoja, niin ei ollut mihin niitä\nsuolasi. Jos tarvitsi luoda lantaa tai heiniä, niin ei ollut työaseita\nkuin suku kutakin ja nekin varsia vailla. Aatu itse ei voinut auttaa\npienimmästäkään puutteesta. Hän, lyhyesti sanoen, oli niin jälellä\ntekotaidossa, ettei osannut kuin hätänäpin puun poikki leikata ja\nhuonosti halkaista. Se ominaisuus hänellä kumminkin oli, että saatuaan\njonkun puutteen päähänsä teetti muilla, eikä tahtonut osata\nhelpottaakaan. Jos haettiin mies tekemään ämpäriä ja loukkuja, niin\nniitä piti tehdä niin suunnattomasti, kuin jos koko talo olisi ollut\ntäytettävä ämpäreillä ja loukuilla. Sama oli rautakalujen laita, ja\nniistä ei tahtonut työ loppua, kun niitä ei täysijärkiset ruvenneet\nliikuttelemaan pienentämättä. Jos Anna Liisa tai tekijät panivat\nvastaan tätä teettötapaa, sanoi siihen Aatu, että antaa vaan tulla\nkestäviä ja niin etteivät lopu huomenna. Tällä tavalla tuli olemaan\nalituiset \"mestarit\", joille meni palkoiksi paljon rahaa, mutta aina\nsitä oli.\n\nAika-ajoin kävi Malinen vävynsä kotona kylässä ja tarkasteli työaloja,\nmitä täällä puuhataan. Harvoin hän pääsi tyytymättömälle mielelle,\nsillä vävypojan rysäyttelemällä teettämät työt näyttivät edistyksen\naskeleilta. Aatulla näet oli kaikilla aloilla samat ohjelmat. Peltoa\nkun rupesi teettämään, niin sitä tuli tynnörien aloja, olkoonpa makua\npanna jos tahansa. Ojat olivat siihen aikaan muillekin tuntemattomia.\n\nMalinen jo mielessään kehasteli, ettei hänen tyttärensä ole joutunut\nniinkään huonoon naimiseen, kuin ovat mahtaneet luulla joutuvan tuon\nrikoksen takia. Talo näkyy rupeavan kohenemaan ja autetaan miestä, jos\nnäyttää tarvitsevan; on tuskan vara. Sen saavat nähdä, että hänen\ntyttärensä seisoo vielä samalla rapulla, jolla muutkin kunnialliset\nihmiset.\n\n-- Teetähän työtä ja pidä talo hyvässä kunnossa, niin ehkäpä tässä\nmennään, sanoi hän jo kerran Aatulle hyvällä tuulella ollessa.\n\nHän oli innoissaan, kuin purjehtija, joka on aluksensa saanut erilleen\nrantakivien suututtavista solista ja nyt purjeita levitellen antaa\nkäskyjä toverilleen, että anna mennä, niin jäävät kaiketi vastukset\njälelle.\n\nMalisen kehoitettava ymmärsi kehoituksen omalla tavallaan ja levitti\npurjeensa joka kulmalle, huolimatta siitä, että tätä tapaa sanotaankin\nvaaralliseksi. Hän otti velkaa jokaiselta rahamieheltä.\n\n-- Antaa tämän asian olla huutelematta, selitti hän jokaiselle erikseen.\nSiitä mahtaisi vaan appiukko ruveta luulemaan liikoja, eikä näitä niin\npaljoa ole, niin että kyllä ne tukkeutuvat, jos ei nyt aivan niin heti\nsattuisi, mutta kumminkin.\n\nJokainen arvasi, missä tämä velan tukon toivo oli, ja kun tiesivät,\nettei sieltä aivan tyhjää tarvitse toivoakaan, seurasivat Aatun neuvoa\nja olivat saaliistaan hiljaa. Vieraatmiehet ne olivat pahempiakin\npuhumaan, mutta Aatupa opetteli itse kirjoittaa töröstelemään nimensä\nja laittoi nimimerkkipainimen, jolla vahvisti asian todellisuuden, ja\nsilloinpa ei vierastenmiesten ilmoittelemisesta ollut pelkoa. Tämän hän\nhuomasi varsin soveliaaksi tavaksi tuossakin, kun tuli vuosien päästä\nantaa pienempiä kirjoja koroista. Se oli niin helppo ja sukkela keino.\nSai huoletta käyttää talon tulot muihin tarpeisiin. Kerkiäähän ne velat\nmaksaa sitten, kun appiukko kuolee.\n\nAatu oli ollut kaiken ikänsä taipuvainen ryyppypuuhiin, mutta nyt\nisäntänä ollessaan koetti sitä salata, varsinkin kotijoukolta. Hyvin\nsalaa se sitä juontiaan harjoitti, niin ettei Anna Liisakaan siitä\nisosti tietänyt ensimmäisinä vuosinaan. Ajan ollen hän jo tuli\npölinässä kotiinsakin ja asettui äänetönnä istua tollottamaan penkille.\nJos Anna Liisa tutkaeli mitä hyvänsä, niin ei halaistua sanaa tullut\nvastaukseksi. Sai siinä Aatu kuulla kysymyksiä kaikenlaisia, semmoisia\nkuin kielen pudottamisesta ja muista, joissa vaimoväki on varsin\ntaitava. Kun kysymykset ajan ollen tulivat pisteliäämmiksi, sai\nkyselijä nähdä, että on sillä korvat ja vähän muitakin jäseniä, koska\npääsi uudestaan taipaleelle, ja jos meni käsivoimalla estämään, niin\nsai käsivoimalla eron.\n\nNäiden sattumain perästä alkoi Anna Liisalta löytyä enempikin, sillä\nhän oli jo vuosia ollut irti toisten pakottavan vallan alta. Oma arvo\noli noussut, vaikka sen kasvua elämän keväiset raesateet olivatkin\nnyyristyttäneet. Tuo mies, johon hän oli yhdistettynä, ei ollut\nkoskaan miellyttänyt, ja nyt se sen lisäksi näytti halvalta\njuopottelijapöllöltä, jolle saattoi sanoa kaunistelemattomia sanoja.\n\n-- Jos vaan sinä, tollake, et pysy kotona ja herkeä kulkemasta juomassa,\nniin katso!\n\n-- Mene siitä pois, sanoi tollake, -- kun kuuli niin tivakoita ääniä.\n\n-- Kyllä minä menen ja ilmoitan sinun juontisi isälle, niin se sinut\nopettaa, uhkaili Anna Liisa.\n\n-- Sano vaan, sano, sano, juokse paikalla sanomaan, turisi juopunut ja\nmennä toikkaroi pakosalle, useimmin kylään tai toisiin huoneisiin.\n\nAatu oli jo tullut näkemään, ettei hänen juontinsa enää ole salassa, ja\nsaattoi antaa mennä useita päiviä juomatiellä. Anna Liisa laittoi\nkasakoita noutamaan kotiin, mutta eihän sinne moni tahtonut lähteä,\nsillä haettava niille juonitteli ja tuli siitä juonta haettajallekin.\nKun asia näin yhä paheni, rupesi Anna Liisa todella ajattelemaan, että\nhän sanoo isälleen tuosta Aatun alituisesta juonnista. Muut sille eivät\noikein ilmoita, eikä se niitä uskokaan. Mutta kun päätti lähteä\nilmoittamaan, muistui samassa mieleen ilmoituksen seuraukset ja miten\nkatkerat sanat se sama oli lausunut, jolta nyt oli apua haettava. Nuo\nkiroukset uudistuisivat, ja ne mahtaisivat tulla miehisten miesten\nvälillä kauheiksi. Ei taida tulla hyvää siitäkään. Elämä vaan muuttuisi\nkahta pahemmaksi, ja hän itse tulisi miehensä vihoihin. Parempi\ntaitaisi olla, ettei isä pääsisi tietoon, jospa sen ehkä saisi muuten.\n\nAnna Liisa turvautui toiseen hakijaan, omaan Ristel poikaansa, joka oli\njo lopumma kymmenvuotinen. Hän toivoi että jos Aatua rupeisi\nhävettämään, kun oma lapsi näkee noilla retkillä tuollaisena, ja jospa\nsiitä taipuisi paremmin olemaan kotona. Mielellään saikin poika isänsä\nensimmältä tulemaan kotiin, mutta ei sekään keino pitkältä vetänyt.\n\n-- Mikä sinä olet minun alituinen perästä-ajattajani joka askeleella,\nalkoi se iltasillakin jurrittaa ja äkäytyi yökaudeksi istumaan. -- Enkö\nminä saa kylässä olla en yhtään. Istuinhan minä sielläkin Malilan tuvan\npenkillä, vaan olisin minä siitä lähtenyt, kun olisin aikani istunut.\nKyllä niitä lapsen tehneitä akkoja olisi löytynyt jos mistä.\n\n-- Rupea nyt hyvä Aatu nukkumaan, houkutteli Anna Liisa. Sinähän lupasit\nolla muistelematta minun entisiä vikojani, ja nyt kuitenkin olet viime\naikoina ruvennut niistä päissäsi puhumaan. Etkö sinä mene omaantuntoosi\nja ajattele, mille jälelle tässä joudutaan, jos juontia yhä jatkat?\nEtkö muista mitenkä monasti lupasit olla juomatta ja muistelematta\nminun rikoksiani?\n\nSe oli melkein sama, jos olisi puhunut puulle, ei se kuunnellut, laski\nvain omaa junnataan.\n\n-- Ensi kerralla mentiin minua halpaa pakoon, silloin oli vielä renki\nparempi. Toisella kertaa minä näinikään istuin, ei mentynä pakoon,\nvaikka olisihan sitä silloin päässyt lapsen itkulta, kuolluthan se oli.\nMinä istuin näinikään kuin nyt tässä. Minä olin parempi, kun kutsuttiin\nviimein kamariin. Nyt olen taas halpa ja huono, no minä istun niinkuin\nhalpa ja huono, näinikään kuin siellä silloin, kun olin huono. Saanenko\ntässä istua, ei minun kylässä annettuna istua. En minä tässä paljon\ntilaa ota, annettaneenko minun tässä olla. Kuinka kauan tässä annetaan\nistua, annetaanko niin kauan, kuin silloin, kun ei enää mentynä pakoon?\n\nAnna Liisa houkutteli niin paljon kuin osasi ja itkikin, mutta siitä ei\ntullut mitään apua. Se kun oli kerran saanut päähänsä tuon istumisen ja\nsiitä juonittelemisen, niin sitä kesti tuntimääriksi, siksi että siihen\naloilleen nukkui.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut\nvävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon\ntuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin.\nAatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin\ntyöpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta.\n\n-- Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen\njo kerran suoraan Anna Liisalle.\n\n-- Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa.\n\n-- Sinä taidat salata sen juontia.\n\n-- En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen\nhoukutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin.\n\n-- Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli\nähkäen. -- Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona\nollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on\nnytkin?\n\n-- Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee\ntuo tuolta, houkutteli Anna Liisa.\n\n-- Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa\njouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa.\nKuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt\nminun muassani.\n\n-- Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti.\n\n-- Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas\nolevan.\n\n-- Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa.\n\n-- Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen. -- Laittaa sitten hakemaan, jos\näitisi yhä huononee.\n\nAnna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi\npalvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut\npitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan.\nVanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä\nei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin\npaikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin\ntätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään\npienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset\nliikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä.\n\nMitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän\nelämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi\nkutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin\nvalkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani... Tokkohan\nlienee Aatu vielä kotona ... mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele\nnoita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi... Mitähän isä\ntuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä... Se on jo\nseitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta\njoutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee\ntuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona\ntakaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin\nsyytäni, kun... Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen\nkerran ... voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin...\n\nMalinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti\najatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua\nkajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy\ntänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun\nMalinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista\nasioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten\npuhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja\nluulot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen\nahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta\noudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas\nlohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja,\njotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin\ntodistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän\nsisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi\nitkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa\nsairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään.\nPienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä\nsilmistä raplattavan alas suuria karpaloita.\n\nMalisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän\nehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin\nrautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen\ntuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen\naivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin\nnäytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä\nottaessa.\n\n-- Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään?\n\nAnna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli.\nSairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös\nmieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen\nvälillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi\njotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni\nhän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että\nhän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki\nlaitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän\ntoivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä\nvaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan\nmoni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut\npyrkiä paremmaksi.\n\nKului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija,\nkuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman\nhetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää\nhuokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan\nMaliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla\nsurunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan.\n\nPappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun\nemännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti\npappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt\nmatkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta\npitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen\ntallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta\nauki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat,\nmutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija\nrönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona,\nmutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että\nkuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä\npaikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä\nsiellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina.\nTämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan\ntallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle\nja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä\ntoimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta\nsattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille\nei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa\npääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan\nnurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten\nhuojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on\nluoja hänelle sallinut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.\n\n-- Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.\n\n-- Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.\n\n-- Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat\ntarvita.\n\n-- Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää\ntäällä.\n\nEnsimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se\nolopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat\npäätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin\nmennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen...\nAjatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli\nhypätyitä ja sivu mentyjä.\n\nSuoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan\nmainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana,\npitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät\nMalisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt\nkauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen\nkamariin.\n\n-- Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä,\njosta osaa havahtua.\n\nAatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan.\nMalinen katsoi karsaasti.\n\n-- Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa\njuotella.\n\nVävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:\n\n-- Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.\n\n-- Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.\n\n-- Missä lienee juonut.\n\n-- Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se\non juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään,\nmutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen.\n\n-- Vähän kai täällä on juotu.\n\n-- Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika.\nOn niin paljon että...\n\nMalinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin,\nkun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus\npeloittanut.\n\n-- Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna\ntapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta\npäivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen,\nusko pois, saat siihen katsoen rötkästellä... Ja ala suoriutua ihan\npaikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on\ntuolla ruojuulla.\n\nPuhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli\ntuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se\nnäytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän\ntiedustuksille.\n\nHeti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen,\nmistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana,\nettä päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko\nottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää\nvelan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin\nodotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu\nsaamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä\npyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän\noli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä\nhaluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo\nsäästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että\nmyöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi\nostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän\nyrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän\naikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos\nainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen\nuhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen\nmuitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa.\nRauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen\nannokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta\nemännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista,\njotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli\nhuoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen,\nmahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin\nmuutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin\npaljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli\nitsekseen.\n\n-- Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae\njauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille,\nantaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat!\nKun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti\npäästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan.\nSitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko\ntässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä\non minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä\npaleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla\nlaittavat... Jos olisin mies vähän nuorempi.\n\nKuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas\njotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään.\n\n-- Mitä sitä keitetään?\n\n-- Keitä puuroa!\n\n-- Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja.\n\n-- Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin\nneuvottava.\n\nPiika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja.\n\nKaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee\narvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No,\nkeittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt'\neiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä\nastiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään\npääse, tuskin yhtään leiviskätä... Kyllä tämä elämä ei maksa mitään...\nJos olisin mies nuorempi... Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona\nolla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua\ntulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä\npitää kiinni.\n\nMonelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan\nhoukuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka\nmerkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea\nvilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita.\nNuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein\nmiellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon\nnoituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja.\nAlkaisivat heti niitä muistella ja nauraa.\n\nKotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä\nkäynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin\ntarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun\nhävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki\nkaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli\nlähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä\nja alkoi tiedustella yhtä ja toista.\n\n-- Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin.\nAatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut\nkauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.\n\n-- No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä...\nMalinen ruopi päätään ja noitui.\n\n-- Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna\nLiisa.\n\n-- Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.\n\n-- Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen\nkieltänyt, valitti Anna Liisa. -- Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa\nsitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!\n\nHän alkoi itkeä.\n\n-- Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo\nmennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö\npitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.\n\n-- Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään\nyhtä tai toista neuvoa.\n\n-- Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee,\nmahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä\nverran niitä yleensä on?\n\n-- Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin\nsilloin ostaessa.\n\n-- Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan\nolisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi.\nEi niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko\npitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat.\n\n-- Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa.\n\n-- Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa\npenniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin\nminulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja\nruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla,\nmitä hänellä on olemista.\n\n-- Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin\njoutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti\nAnna Liisa.\n\n-- Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota\navaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta\nvalmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan\nmitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta.\n\n-- Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas\nitkeä.\n\n-- Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko\non. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa\nmyövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat\nsille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja\nrupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä.\n\nPäätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä\nollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi\nluullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne\nolisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi\npainaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät\nvaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTalonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen,\nvaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain\njoutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä\npitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin\nilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän\nmiellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta\npitäjästä.\n\n-- Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo\nolisi muualle menossa.\n\nKaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät\nalkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne\nhekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän\nvieraan tavalla kysyttiin.\n\n-- Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se.\n\nAsiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa.\n\n-- Sinä olet leskenä.\n\n-- Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että\njokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan.\n\n-- Myötkö sinä maasi?\n\n-- Myönhän minä.\n\n-- Etkö emäntää ota?\n\nMalinen ei ollut kuulevinaankaan.\n\n-- Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt.\n\n-- Osta vaan.\n\nTurunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa.\n\n-- Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän\npitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski.\n\n-- Mitä tuosta ... murahti Malinen vastaan.\n\n-- No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se\noikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on\nsiellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun\njoutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran\ntehnyt...\n\nMalinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä.\n\n-- Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista.\n\n-- No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen. -- Otetaan se maan kauppa.\nMikä sillä on hintana?\n\n-- Viisitoista tuhatta markkaa.\n\n-- Irtainko yhtenä.\n\n-- Ei.\n\n-- Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta.\n\n-- Se on oikea hinta.\n\n-- Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse,\nvaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt\nkuulemaan.\n\n-- En.\n\n-- Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta\nannahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja\nnyt talvella syntyi tyttö.\n\n-- Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja\nruuan laittoon neuvomassa.\n\nHän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei\ntarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt\neroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni.\n\n-- Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat\nsyömässä.\n\n-- Miten sattuu.\n\n-- Minkälainen mies se on se sinun vävysi?\n\n-- Mikähän lienee.\n\n-- Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä.\nHukkaan se reissu meni.\n\nMalinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s----a\nmuisti.\n\n-- Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä,\nvaan eipä se ollutkaan.\n\nTurunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja\nvaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut,\nvaan sanoi ynseästi.\n\n-- Kukapa ne tietänee?\n\nHän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen\nteki esityksiä toisen toisensa perästä.\n\n-- Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan. -- Minä jos olisin\nleskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee\nnyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan\nolla apuna kumpaisessakin.\n\nSen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi\nselittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa.\n\n-- No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen. -- Toisen\ntai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille,\nniin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan.\n\nMalinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään\nvastakaan talossa.\n\nSinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat\neläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin\nmerkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki\nrahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia\nhuonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä\njoku osa Malilan omain velkain suoritukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville\nvelkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut\nsiitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin\noli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja\nvelkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan.\n\nJa Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta\ntulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen\nkäsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli\nsuurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla\nMalisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin.\nArvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki\nrahoja.\n\n-- Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun\nniitä löytyi jokaiselta.\n\n-- Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti\neräs velkamies.\n\n-- Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen.\n\n-- Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen. -- Lieneekö koko\nolinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa.\n\n-- Lienee tuo toki lyhentänyt.\n\n-- Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja\nmaksanut.\n\nVelkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö\najatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella.\n\n-- Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun\nsai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan.\n\n-- En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät\nhäneen kuuluisi ollenkaan.\n\n-- Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän\nole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos\net paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja,\nkun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa!\n\nEi kuulunut muistavan.\n\n-- No jo, s----a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä\nasioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan.\n\nSummateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää\ntule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka\nolisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella\ntuulella velkamiehiäkään kohtaan.\n\n-- Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille\njuonitella.\n\n-- En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen\nkertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen.\n\n-- Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa\ntänne se juutas...\n\nAatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet.\nVäkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille.\n\n-- Mitä s----n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä\nmuka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano!\n\nMitäpä siihen osasi sanoa.\n\n-- Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs.\n\nVelan perijä näytti.\n\n-- Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit.\n\nVitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen\npaikkaan.\n\n-- Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja?\n\n-- Poltin.\n\n-- Poltit sinä sen... Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä\nkirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei\nole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan\nrosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka\nnurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka\nvietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla\nminun käsiini.\n\n-- Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään\nulos.\n\nMalinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja\nsitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli\nviimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan.\n\n-- Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa\ntämän enempää, puhui hän. -- Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito\nhuolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja\nloppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne\nkauan kestäne, ennenkuin loppuvat.\n\nMuutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan\ntarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se\nolisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen\njo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun\noli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei\nAatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään\nhuoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista.\n\nAnna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä\nja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä\nkylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni\nvähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden\noikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään\ntutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla\nAatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten\nse toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän\nlapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan\ntyöpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen\nisäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut.\nAnna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua\najattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla\nosoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä\nolisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa\nhävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa\nsyntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään\npahenisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen\ntoiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein\nmitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen,\nettä hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin.\nSuuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos\ntarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi.\n\nMalinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja\ntahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin\nasettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä\nvarten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti\nkiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä\nkarttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse\nollut katsomassa.\n\nAvain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien\npuittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin\nlauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne\nentisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä.\nAamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle\npöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.\n\n-- Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna\nLiisa.\n\nMalinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin\nhuulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.\n\n-- Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle\nunohtua.\n\nPojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei\ntahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että\nse on johonkin syyllinen.\n\n-- Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa\nkauhistuneena.\n\n-- Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee\nviimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä\nikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku,\njosta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.\n\nTietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat\nvirtanaan juosta.\n\n-- Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?\n\n-- Etkö muka usko minua, sanoi Malinen. -- Ei suinkaan se vanhempi rosvo\nole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole\nylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä\nikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia.\nMinulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi,\njoiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä\nminä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen\nrosvo-yhtiön.\n\nAnna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa\nkäytöstä.\n\n-- Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen. -- Antaisit\nselkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta\ntämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja\npaikalla.\n\nPoika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi\nse pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä\noli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen\nsyylliseksi niin äidin kuin isänkin.\n\n-- Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun\nkielletään, niin se olisi... Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta\naloilleen!\n\nPoika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa\ntupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon:\n\n-- Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla\nrauhassa.\n\nMalinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet\nseisautti, ettei kuin edessä karjui:\n\n-- Sinullako, s----n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja\nsuojella.\n\n-- Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan.\n\n-- Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta\nja pojalle annan selkään.\n\n-- Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin. -- Tässä\ntalossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan.\n\n-- Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä\nisännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan.\n\nMalisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli\nkerrassaan loppunut.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAnna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee\naivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo\nonneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi\nsuojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä\noli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten\nsiihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen\nluokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen\nsaavansa.\n\nKesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa\nlaittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita,\ntoiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut\nrupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä\npoikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui\nkolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä\nkulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä\npainamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin\npoika arasti ja salaa katsahti.\n\n-- Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa.\n\nPoikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen\nja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä\näänettöminä.\n\n-- Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti\nnyytin kädestään.\n\nPoika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta.\n\n-- Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan.\n\nPoika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle.\n\n-- Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan?\n\n-- En tiedä, sanoi poika hiljaa.\n\n-- Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan\nmikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu\nsemmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin\nneuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu\nminkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa.\nTunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi\nkukkarosta... Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan\nedessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata\nantamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta\nkaikki.\n\nAnna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon\npoikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan.\n\n-- Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan.\n\nTämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä.\n\n-- Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta\nkysymään.\n\n-- Isä kielsi kovasti.\n\n-- Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä\nvaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen.\nSinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta\nkärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista\npahennuksista?\n\n-- Minä pysyn.\n\n-- Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen.\n\nHe lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista\nkävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä\nlähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja\nkantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat\nkai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän\nnäköisiä.\n\nPäivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma\nselkeni pakkaseksi.\n\n-- Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä.\n\n-- Ei tuo hyvin.\n\nPoika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun\nkäteen. Itseään sanoi janottavan.\n\n-- Heitä lakki pois syödessä.\n\nPoika näytti vähän säikähtävän muistutuksesta.\n\n-- Nyt sattui vielä tämä vajavainen vuosi, alkoi Anna Liisa haastella\npojan syödessä. -- Ukkivaarisi turvin me nyt kuitenkin päästään hyvästi\ntämän sivu, ja siinä sitä olisit sinä mennyt yhtenä, jos ei sattunut\nnäitä. Täällä maailmassa jos ei jo nuorena pakene pahuutta ja\nviettelyksiä, niin ne saattavat ja ovat monen saattaneet loppuiäkseen\nkurjuuteen.\n\nPoika ei näkynyt vähääkään ymmärtävän, miksikä äidille tulee aina itku,\njos mistä hyvänsä rupeaa puhumaan.\n\nPitkältä ei tehnyt mieli istua, ilma oli niin jäähtynyt. Ei ollut enää\nmonta virstaa, tuntuipa jo oikein vaikealta, kun kumpainenkin oli vähän\ntehnyt kävelytyötä. Mielellään jo levähti perille tultua. Talonväki\nkummasteli, että kun jalkaisin tämmöistä matkaa tullaan, lienee se jo\nnälkä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä Anna Liisan eno oli iältään noin kuudenkymmenen paikoilla, kookas\nmies, hyvin tyytyväisen näköinen elämäänsä. Kasvot osoittivat\nrehellistä leikillisyyttä ja etuasennossa liikkuva leuka sai ne\nvivahtamaan vähän naurettavilta. Syrjäisestä näytti, että alapuolen\nhampaat lyövät kappaleen ulkopuolelle toisien.\n\nHänen talonsa oli mitä pienimpiä, mutta hyvässä laitoksessa. Semmoisena\nse oli hänelle jäänyt hänen isältään, eikä se antanut suuria tuloja,\nniin että sisartenkin perinnöt täytyi suorittaa syrjäansioilla.\nSemmoisia ansioita hänellä oli usein tarjona tukkien uittajana tai\nmuissa töissä, joissa tarvittiin kirjoituksen-taitavaa sekä muuten\nymmärtävää ja rehellistä miestä. Näitä hän toimitti silloin, milloin\nrahantarpeet pakottivat, mutta kun ne menivät ohitse, saivat\nsyrjätoimetkin jäädä.\n\nEnonsa taipuvaisuuteen luottaen oli Anna Liisa uskaltanut toivoa, että\npoika saisi täällä asunnon. Kaunistelematta kertoi hän enolleen kahden\nkesken kotielämänsä ja ne syyt, jotka pakottivat tänne tuomaan. Täällä\noli tiedetty ainoastaan vähäisiä osia koko tuosta sekasotkusta.\nHyväluontoinen eno oli vähällä itkeä tätä kurjuutta kuullessaan.\n\n-- Heitä vaan poika tänne, koetetaan kasvattaa mieheksi, kehoitti se\nrehellisesti.\n\n-- Tännehän se täytyy heittää, vaikka siinä on paljon vaivaa teille\nelättää minun lapsiani, sanoi Anna Liisa. -- Vaan jos tuossa vielä talona\npysyisi, niin koetetaan maksaa.\n\n-- Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno. -- Tämä ei tule velaksi, maksu\non jo täällä valmiina.\n\n-- Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa.\n\n-- No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä\nomaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi\nmuutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa.\nSe ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää,\nvaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui\nja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene\nvielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu\nvalmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi\npojan kasvatuksessa.\n\n-- Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin\ntietänytkään, sanoi Anna Liisa. -- Ainoastaan minun huolteni\nkevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan\npilalle siellä kotona.\n\n-- Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja\nsemmoista.\n\nAnna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman\nkirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä\nhedelmiä.\n\n-- Jos et tahtone, niin ... joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun\nhuomasi, että sitä pitää oikein ajatella.\n\n-- Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi\nnäette, selitti hän jo kiireesti.\n\n-- On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno. --\nMinulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti\napuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä.\n\n-- Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi.\n\nEno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi:\n\n-- Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta,\näitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään.\n\n-- Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni,\nvaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä\ntarvitsee vanhemman kirota.\n\n-- Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee\nkiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan\neihän ne kiroillen parane.\n\nHe sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin,\njos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan.\nLoppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se\nalkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään\npitemmän aikaa.\n\n-- Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen.\n\n-- Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti.\n\nTakaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa\nsaattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi\nAnna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei\nvieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun\nkylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä\nhajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt\nheitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi\ntietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään.\n\n-- Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa\nviimeksi. -- Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten!\n\nSaattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin\nkatsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien\nmutkassa menivät näkymättömiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt, kun puutteinen vuosi ahdisti kaikkia, näki Malinen, että hänen\nrahansa menivät kuin kuumille kiville. Velkojat kyllä vähenivät, mutta\nkukapa sen tietää, milloinka ne loppuvat. Malinen itse sai asiat vielä\npahemmaksi, kun päästi kuulumaan semmoisen puheen, ettei tästä talosta\nole muilla saaliin sijaa, ennenkuin hän on ottanut päältä kaikki\nrahansa, jotka on velkoihin pannut. Silloin armollisimmatkin velkojat\nvilkastuivat. Siinä tuli kiire, kuka päältäottajaksi joutuu. Armoa ei\nannettu, eikä sitä taitanut muut paljon pyytääkään, kuin Anna Liisa,\nmutta hänen rukouksiaan ei kukaan kuunnellut.\n\nMalisen perimyskirjat olivat vielä oikeuden vahvistusta saamassa, kun\nnimismiehen kello lauloi muiden saamisista. Kohta olivat kaikki tavarat\nherran kirjoissa. Koko talo oli kuin hävityksen pyörteessä. Aatu koetti\nkuljettaa eläimiä piiloon, mutta nimismies laittoi niitä etsimään.\nYökaudet kuljeksi tarkastusmiehiä lähimökkien navetoissa, ja kun\nliikoja lehmiä löytyi, alkoivat he takaisin taluttaa. Kyllä siellä\nmökkien vaimot koettivat olla uskollisia, saadakseen jonkunkaan lehmän\nonnettomille säilytetyksi, mutta harvoinpa se onnistui.\n\nVelallisia ja muita joukkoja oli kokoontunut nimismiehen kanssa\nAhoniemeen toimittamaan ensimmäistä isompaa huutokauppaa. Malinen oli\npakahtua vihasta.\n\n-- Mitä asiata vallesmannilla on tässä? kysyi hän äkäisesti.\n\n-- Huutokaupan pitoon minua on vaadittu, ilmoitti nimismies\nmaltillisesti.\n\n-- Vaan minä en ole vallesmannia tänne kutsunut.\n\n-- Harvemmin minä saankin kutsuvieraana kulkea, mutta olen valmis\npoistumaan, jos rahoja tulee.\n\n-- Ei penniäkään!\n\n-- No sitten tavara rahaksi.\n\n-- Ei neulan saalista ole tässä muilla, ennenkuin minä olen saanut omani\npois.\n\nNimismies tekeytyi juhlalliseksi ja kysyi:\n\n-- Onko isäntä Malisella sellaiset paperit, joilla voitte laillisesti\nnäyttää toteen omistusoikeutenne?\n\n-- On minulla! vakuutti Malinen kiihtyneellä vihalla. Minun saaliini on\nsuurempi, kuin näiden yhteensä, ja minä olen pannut puhtaat rahat,\nmutta mitäs nämä, s----n peijuonit.\n\n-- Jos teillä ei ole sen tukevampia omistuspapereita, niin saatte pitää\nsuunne kiinni ja puhua säädyllisesti, huomautti nimismies.\n\nMalinen vain kiihtyi.\n\n-- Minun suutani ei ole vielä tähän päivään asti tukittuna, eikä, se\nollen, tukita vieläkään! Minä, s----a vie, en yhtä vallesmannin roistoa\nvielä tässä tingassa pokkaa, eikä myödä neulaakaan, ennenkuin minun\nkirjani joutuvat, tai jos myöt, niin rahat minulle, joka penni.\n\nNimismies jo suuttui ja seisoalleen nousten lausui:\n\n-- Se on nyt, Malinen, sillä lailla, että jos yhdenkään haukkumasanan\nvielä sanot minua vastaan, niin minä sakotan hyvästi, ja jos minä\nlaittomasti menettelen, niin kysy oikeudelta. Vielä muistutan, ettei\npidä tulla minua häiritsemään virkatoimissani, tai muuten käy pahasti.\n\nSamassa lähti hän myyntiä aloittamaan.\n\nMalinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei\nostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei\nmahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus,\nettä ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille\nansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan\nankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran\nlienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja\neläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut\npuoltakaan.\n\nJoitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia\ntavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli\nmuutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli\nniistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä,\nniin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi:\n\n-- Otatko minut taloosi kortteeria?\n\nLaitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella:\n\n-- Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole...\n\n-- No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et.\n\n-- Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta...\n\n-- Mitä tuosta...?\n\n-- Siltä emännältä kysyä.\n\n-- Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään?\n\n-- Niinkö se on...?\n\n-- Anna olla kyselemättä, sanohan sovinko?\n\n-- Sopiihan siinä.\n\n-- Niinpä ota tuosta rekeesi menemään tavaroita, kohta kai sitä lähtään.\n\n-- Eikö täältä joutane, myönsi Laitinen ja keräili syliinsä osoitetuita\ntavaroita.\n\nMalinen meni keittiöön, jossa Anna Liisa oli ruuanlaiton toimessa,\nsilmät punaisina itkusta. Entinen piika-Maija istui siellä hänen\nvieraanaan, ja se näkyi itkeneen yhtä paljon. Anna Liisa vavahti, kun\nkatsahti isänsä kasvoihin, niin synkeät ne olivat. Synkeitä olivat\nhänen sanansakin.\n\n-- Kohta sitä ollaan kerjäläisiä kaikki, alkoi hän ja katsoi armottoman\nrautaisesti. -- Tuntuuko nyt hyvältä, että sait minut kerjäläiseksi.\nKerjäläisten ystävä olit alusta alkaen ja kun siitä yhdestä pääsin,\ntulit itkien ruikuttamaan tänne toisen kerjäläisen luokse, tähän h----n\npesään. Kyllä sinä tiesit sen vietävän jälet, vaan et sanonut, kun\nminusta piti saada samanlainen kerjäläinen. Lyhentänyt on muka\nvelkojaan... En kuule ruikutuksiasi enää. Minä viimeinkin katoan\nroistojen syötävänä olemasta ja varokaa tulemasta silmieni eteen. Nämä\novat viimeiset sanani ja nyt minä lähden.\n\nAivan masentuneena kuunteli Anna Liisa tätä ankaraa syytöstä ja vielä\nisänsä ovessa mennessä sopersi hän sille rukouksen sanoja, mutta ei se\nkuunnellut enää. Hän juoksi vielä akkunasta katsomaan, onko isän uhkaus\naivan totta, ja kyllä siinä ei näkynyt olevan epäilemistä. Kiirehtivän\nnäkyi kyytimiestään ja luomatta ainoatakaan silmäystä uteliaasti\ntarkastelevaan joukkoon poistuvan kartanosta.\n\n-- Tässä maailmassa ei ole toista ihmistä, joka olisi pahemmin pettynyt\nkuin minä, alkoi hän matkalla purkaa ajatuksiaan Laitiselle. Ei minulla\nollut kuin yksi lapsi, vaan se tuo riitti. Kenenkään ihmisen ei pitäisi\nruveta lapsiaan opettamaan, ei minkään vertaa, siitä saa vain harmia.\nJa auttamaan ei tinaisella tengallakaan, ennenkuin näkisi, että nyt ne\novat kerjäläisiä. Sitten jos leipäpalasta antaisi, vaan ei mitään\nmuuta. Jos minä tein sen, että otin toisen emännän ja pysyin kotonani,\nniin talona olisin, mutta rupesin noita s----n hylkyjä kuulemaan, niin\nsaanenko penniäkään takaisin rahoistani, joita työnsin noiden hylkyjen\nasioihin. Mutta viimeiseen asti minä koetan ottaa.\n\nLaitinen ohjasti hevostaan, eikä ymmärtänyt toverinsa asioista muuta\nkuin että maaton mies se mahtaa nyt jo olla, koska aikoo ruveta heille\nhuonemieheksi.\n\nJa Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä\nvastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat\nkiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin\nselvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan\nhaluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla\nvahvistella.\n\nHänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta,\njonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne\nsaaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla\nyhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla\nkeinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja\nkaikista.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPyssyn kantaman päässä syrjässä kylän kirkkotieltä näkyy pienoinen\nuudismökki. Siinä on vasta muutamia huoneita silopetäjikön laidassa ja\ntoisella kupeella vähäinen pyöräste peltoa, jota ympäröi niin matala\nlappuaita, ettei siitä lumen ollessa näy kuin seipäitä vähän. Mökin\nomistaja on entinen Malilan piika Maija miehineen.\n\nTämä Maija oli surrut Anna Liisan perheen häviämistä enemmän kuin\nkukaan muu, ja kun alkoi kuulua, että Ahoniemestä täytyy lähteä pois,\nkävi Maija siellä monta kertaa lohduttamassa. Yhdessä he itkivät Anna\nLiisan kanssa, ja kun tämä valitti, mihin pääsee asumaankaan, kuka\ntämmöisen joukon ottaa huoneeseensa, silloin Maija ilmoitti, että hän\non ensimmäinen ottamaan, jos vaan niin pieneen mökkiin viitsisi tulla.\nAnna Liisa mielistyi heti tarjoukseen, sillä sen parempaan ei ollut\nenää toivomista. Ja jos jostakin olisi isommankin asumuksen vielä\nsaanut, niin ei ollut varmaa, tapaako siellä näin luotettavia ystäviä.\nAatun mielestä oli samantekevä, asuipa missä hyvänsä, ja niin he\nmuuttivat tänne Maijan mökkiin. Ensi aikoina he elivät niillä rahain\ntähteillä, joita oli sattunut Aatun juonnilta jäämään tähteiksi, ja\nsitten möivät ja söivät niitä vähiä rihkamia, joita olivat saaneet\nsäilytetyksi velkamiesten käsiin joutumasta. Uskollisesti palveli Aatu\nlaiskuutta aina siihen asti, kun viimeinenkin, heille välttämättömän\ntarpeellinen kalu oli myytynä ja syötynä. Ei näyttänyt loppuvan\nmilloinkaan uni, jota hän veteli tuvan nurkassa, eikä mitkään\nhoukutukset saaneet työntekoon. Välistä hän istui alakuloisen näköisenä\nja näytti ajattelevan, vaan jos vieras sattui käymään mökissä,\npainautui Aatu pitkälleen ja oli nukkuvinaan. Sama tapa seurasi\nsyöntiaikoinakin. Rupeama sai olla vaikka koko päivän pituinen, ei Aatu\nollut kuulevinaan, vaikka toiset olisivat syöneet. Käskemällä vasta\nnousi, mutta ei erittäin kiireisesti sittenkään.\n\n-- Hyvänen aika, kun sinä et muuta tee kuin makaat, vaikeroi jo Anna\nLiisa epätoivoisena. -- Viimeinen leipätaikina on syötävänä, eikä ole\ntietoa, miten toisen saisi. Elä toki enää ole noin.\n\nPuuteko vai puhe lienee vaikuttanut, mutta seuraus oli se, että Aatu\notti kirveen olalleen ja lähti kylälle päin kävelemään. Muutamasta\ntalosta sai hän hakojen karsimista, joista maksettiin kaksi kappaa\nkuutiosylestä pellolle rouheiksi hakattuna. Se ei ollut mitään\ntuotteliasta työtä, mutta Aatu ei olisi osannut talvisena aikana\nmuutakaan tehdä. Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa\naika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun\ntarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä\nmuut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet\nsuliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja\nhoukutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan.\n\nAnna Liisa oli mökissä-asumisajan tehnyt ahkerasti käsitöitä, mutta\nhienoa oli siitä tulo, kun ei jäänyt edes omaa rukkia. Nämä,\nhuomattavat tavarat otti nimismies ensiksi kirjoihinsa, eikä\nelatustarpeiden hankkimiselta jäänyt varoja toisen saantiin. Hän\nlähetti Ristel-pojalleen pyynnin jotain menevätä myöten, että jos se\nvoisi äidilleen lähettää muutamia markkoja. Ristel oli näet enonsa\nvälityksellä päässyt puotipojaksi muutamalle toisen pitäjän\nmaakauppiaalle. Sieltä tulikin kohta kirjeessä kuusi markkaa ja lupa,\nettä hän pyytää vielä lisää isännältään, jos äidillä on hyvin puute.\nMuuten kirjoitti hän olevan itsellään hyvän olla ja kyseli arasti,\nmiten isä ja ukkivaari ovat. Ihan viimeksi kehoitti, että äiti hänelle\nkirjoittaisi, ovatko rahat tulleet perille ja ovatko pienimmät siskot\nterveinä. Kirjekuoren ja paperin oli lähettänyt valmiiksi, ei puuttunut\nmuuta kuin mustetta ja kynää. Ne täytyi noutaa jostain lainaksi.\n\nOli tuulinen talvi-ilta. Mökin tuvan hatarat akkunaruudut rämähtelivät\ntuulen puuskan törmätessä niitä vasten ja petäjikön tohina kuului tuvan\ntakaa. Mökin muut joukot nukkuivat yöuntaan, ainoastaan Anna Liisa\nistui pöydän takana, akkunankupeella. Jumprun vetoisesta rohtopullosta\nlaitettu öljylamppu palaa tuijotti edessä; sen valo yletti tuskin\nheikostikaan tuvan toiselle puolen. Siinä edessä pöydällä oli levällään\nRisteliltä tullut kirje, johon hän katsoi ja ajatteli, pää käteen\nvaraten. Mustepullon korkki oli jo irtautettu aloittamista varten,\nmutta pitkään tarvitsi vielä ajatella. Mieleen muistui monta asiaa. Hän\nei ollut kynää kädessään pidellyt sanottavasti isän kodista\nlähdettyään. Ja kirjeitä ... hyvä Jumala ... mihinkä tarkoitukseen hän\non niitä viimeksi kirjoitellut! Näin on nyt käynytkin, eikä vielä sillä\nhyvä, mutta kun isä saa hänen tähtensä elää vanhuuden päivät\nköyhyydessä. Harmiksi olen ollut hänelle alusta loppuun ja tuskin\nantanee anteeksi kuolemanhetkellään, niin vihassa erosi, eikä näytä\nleppyvän. Yhä kuuluu itseään syyttävän ja kiroovan siitä, kun opetti\nminut kirjoittamaan... Kirottua työtä... Ei tuo toki lisänne kirousta,\njos omalle lapselleen kirjoittaa.\n\nAjatellessa unohtui kirjeen aloittaminen. Öljy lampun pohjalla yhä\nväheni. Anna Liisa liikahti, pyyhkäisi vasemman käden rystyllä silmän\nnurkkaan heruneet vesikarpalot ja alkoi oikoa paperia. Käsi vapisi, kun\nhän rupesi piirtelemään:\n\n\"Rakas poikani Ristel!\n\nTerveisiä paljo meiltä kaikilta, rahat tulivat tänne, suur kiitos\nniistä, niillä minä nyt saan rukin, eikä tuota velkamiehet toki ottane,\nkun sanon, että se on sinun ostama, ei meillä vielä ole ollut hyvin\npuutetta ja on se isäsi ollut muutamia päiviä kylässä hakoja\nkarsimassa, vaan ne niistä niin vähä maksavat ja se on työhön vielä\ntottumaton. Tämä talven aika kun päästäisiin ja on se jo pieni Aatu\nollut setänsä luona, että jos hevosta alkaisi osata ajaa ja ukkovaarisi\non loisina Laitilassa, eikä ole käynyt meidän luona, sitten kun erosi\nja mitäpä turvaa meistä lienee.\"\n\nAjateltua kirjoittamista olisi ollut vielä paljon, mutta se täytyi\nlopettaa, kun kyyneleitä alkoi väkisin roplattaa paperille. Sinne\nkostuneiden paikkain lomaan hän vielä kurkalta piirteli muutamia\nkatkonaisia sanoja siitä, että poika pysyisi rehellisenä isännälleen ja\nmuille.\n\nLampun tulen päällä kuivatti hän tuon kastuneen kirjeen ja pani kuoren\nsisään. Sitten huokasi kituvan tulen sammuksiin ja hiipi hiljaa\nvuoteelle, lastensa viereen. Kauan kuului vielä korviin ruutujen\nsäikäyttelevä rämähtely ja petäjikön humina tuvan takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseita viikkoja puhalsi kylmä itätuuli. Toisinaan se yltyi lunta\nkyyditsemään ja lennätti sitä suurina pilvinä aukeita paikkoja pitkin,\ntukkesi tiet talojen välillä ja kokosi aitovarsille ja veräjän suille\nsuuria nietoksia. Ei siellä haluttanut olla sen, jota eivät tarpeet\npakottaneet. Siellä tuiskussa kumminkin seisoi Malinen, keskellä\npeltoa, hakokasan kupeella, ja nokitti hakokirveellä lehvää rouheiksi.\nEi liikkunut enää kirves voimakkaasti, melkein omalla painollaan se\nputosi pölkyn päähän. Useat häntä säälivät, poikkesipa muutama vanhusta\npuhuttelemaankin ja kysyi:\n\n-- Vieläkö sitä jaksaa hakata kappaista?\n\nMalinen silloin tavallisesti liikautti sieraimiaan ja sanoi:\n\n-- Mikäpä se auttanee, täytyyhän sitä jaksaa.\n\n-- Tietäväthän nuo ihmiset teillä olevan vielä siksi varoja, että\neläisitte huoletta ikänne loppuun.\n\n-- Onhan niitä varoja, vaan ne ovat toki semmoisten koirain hyvinä, että\ntarpeen taitaisi olla, jos antaisi lisää.\n\n-- Eikös teillä ole aivan käsissä olevia?\n\n-- Jospa vähän onkin, niin kukapa tässä ikänsä määrää tietänee.\n\nPuhuttelijat poistuivat, kun huomasivat, etteivät he voi ukon tuumia\nmuuttaa.\n\nHakkaamattomia hakokuormia näyttiin tuotavan toisenkin talon pellolle,\nja muutamana päivänä tuli sinne jo hakkuumies, kantaen hakotukkia\nolallaan. Se alkoi lyödä riskisti, niin että rouheet sinkoilivat\nhakokirveen nokasta. Tämä työtoveri oli Malisesta päin myötätuulen\npuolella, pitkän pyssynkantaman päässä. Malinen tunsi sen heti\nvävykseen, ja sen näkeminen, vaikka näin kaukaa, alkoi aukoa\nsuuremmaksi sitä katkeruuden haavaa, joka mieltä ilmankin karvasteli.\nHän muutti hakotukkinsa toiseen paikkaan ja asettui seisomaan vasten\ntuiskua. Säälimättä iskeytyi lumi ryppyisiin poskiin, mutta sitä kiusaa\nkärsi paremmin kuin tuota toista. Hän seisoi kahden kylmän välillä ja\nkoetti jäätyvää sydäntään tyydyttää työllä eikä poistunut tukkinsa\näärestä, ennenkuin pimeällä. Talonväki kummasteli tätä uutteruutta,\nmutta jos tulivat siitä jotain sanomaan, eivät saaneet vastausta.\nÄänetönnä Malinen vain sulaili lumet kasvoiltaan, illasteli vähän\nkuivaa ruokaa ja painautui nukkumaan.\n\nSänky ja mitä siihen kuului olivat hänen omansa, talon vaimoväki piti\nniistä tarpeellista huolta. Anna Liisa kävi ensi aikoina pyytämässä\nisänsä liinaisia vaatteita pestäkseen, mutta sai ainoastaan talonväen\nkautta salaisesti.\n\nEnnen tuiskujen loppua alkoi Malisen työ-into laimentua. Kului päiviä,\nettei tullut pellolla käydyksi. Uunilla vaan istuksi ja valitti\nvilustavan. Hän uskoi sille parhaaksi lääkkeeksi saunan lämmintä ja\nhautelikin siellä itseään pitkän tunnin, vaan sepä vei niin huonoksi,\nettä täytyi tuoda miesvarassa vuoteeseen.\n\n-- Etteköhän tule kipeäksi, huomautti Laitilan emäntä.\n\n-- Ei se ole muuta, vaan taisin olla liika pitkään tuolla saunassa,\nselitti Malinen.\n\nPari päivää meni vähillä syönneillä, varoitellen vain jaksoi ulkona\nkäydä ja sängyn laidalla aika-ajoin istua. Emäntä siinä hoidellessaan\ntarkasteli taudin kulkua ja arveli taas:\n\n-- Eiköhän se tauti rupee pitkittämään, mitähän jos olisi rohtoja\nhommata.\n\n-- Eikö mitä, pani Malinen vastaan. Minusta tuntuu, että saatan jo\nsyödä, jos olisi, joka joutaisi keittämään puuroa.\n\n-- Joutaahan siihen vaikka kuka. Keitetään vaan.\n\nEmäntä piti puuron tahtomista luuloteltuna sairaan mielitekona, vaan\ntoistapa hän näki, kun kuppi mennä livahti tyhjäksi. Mutta ei tämä\nvantera syönti parantumista edistänyt. Emäntä sitä pitikin vaan pahana\nenteenä, se, kuka tiesi, merkitsee kuolemata. Hän oli niitä ihmisiä,\njotka huolehtivat kuolemattomasta sielustaan, ja sentähden häntä\nhuoletti Malisenkin sieluntila niin, että hän meni ehdottelemaan:\n\n-- Ettekö te haluaisi puhutella pappia.\n\n-- Jospa minä tästä paranen, kun tuo syönti alkaisi käyttää, sanoi\nMalinen.\n\n-- Niin, eihän sitä tiedä, jos vaikka paranette, vaan saattaahan siltä\npappia käyttää, selitti emäntä.\n\n-- Kukapa sen minulle hakisi, sanoi Malinen ajatellen enemmän\nhevosettomuuttaan, kuin papintarvista.\n\n-- Eihän se tule esteeksi, kun on kerran semmoinen asia.\n\nEmäntä ei kysellyt enempää, vaan alkoi puuhata papin hakijata. Anna\nLiisallekin lähetti siitä tiedon. Hakuaikana laittoi emäntä sairaan\nulkonaista puolta puhtaammaksi, muutti toiset vaatteet ja pesi silmät.\nOmin varoinsa se vielä pysyi istuallaan, kun muut ensin auttoivat ylös.\nTyöläältä kumminkin tuntui ylhäälläolo sen aikaa, kun vuodetta\nkouhottelivat, ja kun se ei ollut niin pian suoritettu, alkoi\nkärsimättömyys ilmestyä.\n\n-- Antaa tuon jo olla. Tämmöisen tautta on niin paljon vaivaa.\n\nHän kallistui uupuneena tyynylle ja hänen vähäinen, vanhuuden kukistama\nruumiinsa liikahteli vaikeasti kulkevain henkäysten mukaan. Äänetönnä\npoistui talon emäntä. Hän huomasi sanoista, että Malinen ajattelee\nsitä, että koto ja hoito on vieraalta.\n\nEnnen papin joutumista tuli Anna Liisa isäänsä katsomaan, mutta tuli\nheti huomaamaan, ettei isä häntä kaivannut, koska käänsi silmänsä\nseinään päin. Olisi taitanut kääntää koko ruumiinsakin, mutta voimat\nolivat jo niin vähinä, ettei jaksanut. Anna Liisa poistui ikävällä\nmielellä syrjään, kun näki läsnäolonsa vaivaavan. Hän jäi odottamaan\npapin tuloa. Voisivatko sen puheet sulattaa isän sydämen?\n\nIllan hämärässä joutui pappi, vanha rovasti, joka hyvin tunsi Malisen\nja oli ennen talona ollessa käynyt kylän lukusia siinä toimittamassa.\nRovasti tervehti kuin tuttavaansa ainakin ja istui sängyn viereen\nasetetulle tuolille.\n\n-- Kuinkas isäntä on nyt voinut? kysyi rovasti.\n\n-- Eipä ole hyvää vointi, sanoi Malinen.\n\n-- Jaa'a, te olette jo minun ikäiseni ja teille on tapahtunut maailmassa\nJumalalta kaikenlaisia koetuksia.\n\nMalinen näytti kokoovan voimia puhuakseen. Hän sai sisällisen halun\npuhua, vaikka ei oikein jaksaisikaan ja vaikka sanat tahtoivat voimain\npuutteessa kurkkuun takertua.\n\n-- Kelvottomain ihmisten tautta minä olen saanut kärsiä, aloitti hän.\nToisen katon alla nyt asun, kuin kerjäläinen. Armoissaan hoitavat\nsyrjäiset... Semmoiset vanhat päivät minulle on kasvattini laittanut.\n\nAnna Liisa oli tullut talon emännän suojaan, lähelle isänsä sänkyä,\nmutta hiipi nyt uunin suojaan itkemään ja kuunteli, kuinka kanne\njatkuu.\n\n-- ... Tämän palkan minä olen saanut lapsestani, kun sitä elätin ja\nopetin. Ihmisyyteen ohjasin, opetin, jonka osasin, vaan se oli kirottua\ntyötä. Parempi, jos en mitään neuvonut... Vävyn sain yhtä katalan.\nYhdessä ne sitten minut pettivät ja saattoivat mieron jalkoihin... Minä\nautoin heitä elämään ja autoin niin paljon kuin voin, sen tietää\njokainen. Kukaan ei saata sanoa että minä itse olisin syypää, minä tein\naina oikein, vaan ne tekivät minulle -- --\n\nHän uupui. Kasvot yhä kalpenivat ja silmistä näkyi outo kiilto. Rovasti\nsen huomasi ja kävi rauhattomaksi.\n\n-- Taitaa olla teidän turhaa kertoa minulle perhesuhteistanne, sillä\nminä en ole tullut niitä kuulemaan, sanoi rovasti. -- Ja sitä paitsi,\nteillä ei taida olla pitkää aikaa, niin että eiköhän tarvitsisi\najatella, onko sielunne synnitön Jumalan edessä, eikö tuomiopäivä tule\nteitä peljättämään?\n\nVähän aikaa oli hiljaisuutta. Kysymys teki masentavan vaikutuksen\nsairaaseen. Syytösajatukset taisivat laimeta. Vaivalloisesti aukenivat\nhuulet sanoihin:\n\n-- Miten lienee ... annoin minä .. kerran ... sille lapselle ...\nlieneekö se ... en...\n\nSuu vääntyi itkuun. Leuka värähteli muutamia kertoja, jota mukaa pää\nnytkähteli taaksepäin. Ne olivat viimeisiä henkäyksiä. Silmänurkkiin\nkohosi suuret vesikarpalot ja levisivät sitten sammuneelle teräselle.\n\n\n\n"]