[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYYOVmAkP1praxxf92OZBKjptWQLe6MW1NhXVSLlz0lE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2440,"Salainen puutarha","Burnett, Frances Hodgson",1849,1924,"2440-burnett-frances-hodgson-salainen-puutarha","2440__Burnett_Frances_Hodgson__Salainen_puutarha",null,"lastenkirja",[],[15,16],"brittilainen","klassikot","fi",1911,57582,337513,false,64399,[24,25,26,27],"Gardens -- Juvenile fiction","Orphans -- Juvenile fiction","People with disabilities -- Juvenile fiction","Yorkshire (England) -- Juvenile fiction",[29,30,31,32],"British Literature","Children & Young Adult Reading","Classics of Literature","Novels","\"Salainen puutarha\" by Frances Hodgson Burnett is a children's novel first published in 1911. When orphaned Mary Lennox arrives at her uncle's gloomy Yorkshire manor, she discovers a locked garden that has been abandoned for ten years. As Mary explores this forbidden place, she befriends a local boy and uncovers her sickly cousin Colin, hidden away in the vast house. Together, the children tend the secret garden, and its transformation begins to heal more than just the neglected plants within its walls. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Swan, Toini",290,"Orpo Mary Lennox lähetetään Intiasta setänsä kartanoon Yorkshireen, missä hän löytää hylätyn ja lukitun puutarhan. Yhdessä luonnonläheisen Dickon-pojan ja sairaalloisen Colin-serkkunsa kanssa Mary herättää puutarhan eloon ja löytää samalla terveyden sekä elämänilon.","F. B. Burnettin 'Salainen puutarha' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2440. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","SALAINEN PUUTARHA\n\nKirj.\n\nF. H. Burnett\n\n\nSuomentanut\n\nToini Swan\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Ketään ei jäänyt.\n 2. Mary-neiti, ärripää.\n 3. Halki nummen.\n 4. Martha.\n 5. Käytävästä kuuluu huutoa.\n 6. \"Joku siellä huusi -- huusi varmasti!\"\n 7. Puutarhan avain.\n 8. Punarinta näytti tietä.\n 9. Näin merkillistä taloa ei ole toista.\n10. Dickon.\n11. Laulurastaan pesä.\n12. \"Saanko palasen maata?\"\n13. \"Minä olen Colin\".\n14. Nuori radzha.\n15. Pesää rakentamassa.\n16. \"En tahdot\".\n17. Raivokohtaus.\n18. \"Meidän on toimittava pian\".\n19. \"Se on tullut!\"\n20. \"Minä saan elää ikuisesti!\"\n21. Ben Weatherstaff.\n22. Auringon laskiessa.\n23. Taika.\n24. \"Naurakoot vain\".\n25. Verho.\n26. \"Äiti\".\n27. Puutarhassa.\n\n\n\n\nFRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924)\n\n\nFrances Hodgson Burnett on nimeltään tämän kirjan tekijä -- kertoja,\njoka on kirjoittanut viehättävät kirjat \"Pikku lordi\" ja \"Pikku\nprinsessa\" ja joka Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn rinnalla\nkuuluu maailman suosituimpiin, jopa suorastaan klassillisiin\nnuorisonkirjailijoihin.\n\nFrances Hodgson (Hodgson oli hänen tyttönimensä) oli jo pikkutyttönä\nverraton tarinoiden kertoja. Siitä saakka kun hän oppi kirjoittamaan,\nhän pani paperille kertomuksiaan, kirjoitti vaikkapa hiilellä jollei\nollut lyijykynää, ja paperin puutteessa jopa lastuillekin.\n\nFrances, joka oli syntynyt ja kasvanut Englannissa, muutti 16-vuotiaana\nAmerikkaan. Silloin alkoi myös hänen kirjailijanuransa -- hän\noli päättänyt palauttaa perheensä varallisuuden kirjoittamalla\nkirjoja. Hodgsonit olivat näet saaneet kamppailla köyhyyttä vastaan\naina siitä lähtien, kun isä Hodgson oli kuollut -- Frances oli\nsilloin vasta nelivuotias. Mutta ennen kuin Frances saattoi ruveta\nkirjailijaksi, hänen täytyi ansaita rahat paperin, musteen ja\npostimerkkien ostamiseen. Yhdessä sisartensa kanssa hän alkoi poimia\nmetsämarjoja ja myydä niitä kaupungissa, ja sillä tavalla saatiin rahaa\nkirjoitustarvikkeita varten.\n\nFrances kopioi 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan ja lähetti sen\nerään aikakauslehden toimitukseen. Mutta kun toimittaja epäili, ettei\nniin nokkela kertomus voinut olla hänen ikäisensä tytön kirjoittama,\nFrancesin täytyi sepittää uusi tarina verrattavaksi. Lopulta lehti\nottikin julkaistakseen molemmat jutut, ja Frances sai nostaa\nensimmäisen tekijänpalkkionsa, 35 dollaria.\n\nSiitä pitäen Frances Hodgson kirjoitti hyvin ahkerasti noin 60 vuoden\najan, kaikkiaan yli 50 teosta (enimmäkseen nuorisonkirjoja), jotka\nsaivat niin erinomaisen menestyksen, ettei sanaakaan siitä, mitä hän\nkirjoitti, jäänyt myymättä. Hänen teoksiaan esitettiin sitä paitsi\nnäytelminä teattereissa ja elokuvina. -- Kirjailijatar meni Amerikassa\nnaimisiin kuuluisan lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa,\njoille hän heidän vartuttuaan luki kertomustensa käsikirjoituksia.\n\nYhtä työteliäs kuin rouva Burnett oli kirjailijana, yhtä puuhakas hän\noli auttaessaan muita ihmisiä. Hänellä oli hyvin lämmin sydän ja hän\notti syvästi osaa toisten suruihin ja vastoinkäymisiin. Avuliaisuus\nsaattoi hänet itsensä usein suuriin rahavaikeuksiin.\n\n\n\n\n1.\n\nKETÄÄN EI JÄÄNYT\n\n\nKun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki\nolivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku\ntyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat,\nvartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat\nyrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt\nIntiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.\n\nMaryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut\nkiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei\nharrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei\nollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä\nkokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi\npiankin, että jos mieli pysyä rouvan -- memsahibin -- suosiossa,\noli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä\nkärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan,\nja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä\npidettiin yhä heistä erillään.\n\nMary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun\nnämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi,\njottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli\nkuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella\nsaattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan\ntytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä,\nvaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä\nnuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt\nedes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut\nhauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.\n\nEräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias\nMary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi\nhuomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen\naiansa.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. -- Et sinä saa\nolla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.\n\nNainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja\nkun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä\nsäikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti\nsahibin luo.\n\nJotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin\nkuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät\ntai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut\nkertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan\nyksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan\npuun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria\ntulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä\nenemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu\nSaidielle kun tämä palaisi.\n\n-- Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita\nloukata kuin sättimällä heitä siaksi.\n\nHän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä\nuudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen\nmiehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.\n\nMary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin\nEnglannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen,\nmutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli\ntilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib -- siksi Marykin tavallisesti\nsanoi häntä -- oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään\nihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä,\npieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi\nalati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, \"täynnä\npitsejä\", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin\nenemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja\nrukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.\n\n-- Onko se niin vaarallista? Todellako? Mary kuuli hänen kysyvän.\n\n-- Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. --\nHirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi\nviikkoa sitten.\n\nMemsahib väänteli käsiään.\n\n-- Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. -- Mutta minä hupsu\nhalusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!\n\nSamassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin\nkaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti\npäästä jalkoihin.\n\n-- Mitä se on? Mitä se on? änkytti rouva Lennox.\n\n-- Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. -- Ette sanonut, että se\nraivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.\n\n-- En tiennyt sitä! äännähti memsahib. -- Tulkaa! Tulkaa! Ja hän\nkääntyi kiireesti ja juoksi sisään.\n\nTämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun\nkäsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt\npaikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut\nyöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että\nhän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta\npalvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa\nbungalow'issa voihki kuolevia.\n\nToisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary\npysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä\nkaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä\nkului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli\nkaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.\n\nKerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken\njäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin\naterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.\n\nTyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein\ntäyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka\nväkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi\nlastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten\ntöminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki,\nja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen\nympärillään tapahtui.\n\nPaljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään\nhäirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia\nvietiin edestakaisin.\n\nHerättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut\nhiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään\nei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi\nhuolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja\nehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo\nlopen kyllästynyt entisiin.\n\nHoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen\nlapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja\nhätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain\nsäikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan\nnäyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä,\nniin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.\n\nMutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa\nhiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa\nja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen,\njoka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä\njalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku\neläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti\noven alle Maryn katsellessa sitä.\n\n-- Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. -- Tuntuu siltä\nkuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.\n\nMelkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä\nja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai\npuhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan\nhuoneisiin.\n\n-- Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. -- Tuo kaunis\nviehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului\nolleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.\n\nHeidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary\nseisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku\näkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä,\nettä hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista\noli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä\nkanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään\nhän hätkähti yllättyneenä.\n\n-- Barney! hän huudahti. -- Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin!\nTällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.\n\n-- Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä.\nOli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta \"tällaiseksi\npaikaksi\"! -- Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja\nheräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?\n\n-- Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti\nmies seuralaiselleen. -- Totisesti: hänet on unohdettu tänne!\n\n-- Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. -- Miksi\nei kukaan tule?\n\nNuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki\nhänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.\n\n-- Pikku raasu, hän sanoi. -- Ei ole jäljellä ketään joka tulisi.\nNäin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä\nollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät\noli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat\nsäästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta\nensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin\nhiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat\nelävät olennot koko bungalow'ssa.\n\n\n\n\n2.\n\nMARY-NEITI, ÄRRIPÄÄ\n\n\nMarystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä\nkaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut\nihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei\nikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta\nkuin itseään.\n\nJos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt\nhuolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan.\nMutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä\npidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt\nvain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko\nhänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten\nollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.\n\nHän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin,\njonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli\nköyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli\ntahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut\nsietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja\närtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut\nleikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi,\njoka sai hänet raivostumaan.\n\nBasil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla\noli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä.\nTyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin\nkolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja\npuutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen\ntyötään hartaasti.\n\n-- Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita?\nhän virkkoi äkkiä. -- Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui\nosoittamaan sormellaan.\n\n-- Mene tiehesi! kirkaisi Mary. -- En voi sietää poikia. Mene tiehesi!\n\nBasil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän\nkiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä,\nväänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:\n\n    \"Mary-neiti ärripää\n    miten kasvaa tarhas tää?\n    Liljat, kaalit, orvokit\n    kaikki rinnan istutit.\"\n\nHän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat\nnauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat:\n\"Mary-neiti ärripää\". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti\närripääksi, usein hänelle itselleenkin.\n\n-- Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. -- Ja\nsiitä me olemme hyvillämme.\n\n-- Niin minäkin olen, vastasi Mary. -- Missä on koti?\n\n-- Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava\nylenkatse äänessään. -- Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä\nja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde\nisoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen\nnimensä on Archibald Craven.\n\n-- En minä tiedä mitään hänestä, kivahti Mary.\n\n-- Et tietenkään, vastasi Basil. -- Tytöt eivät koskaan tiedä mitään.\nKuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa\ntalossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei\nhuoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän\non kyttyräselkäinen ja ihan kamala.\n\n-- En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien\nsormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.\n\nMutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva\nCrawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin\npäivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo,\njoka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja\nvälinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.\n\n-- Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi,\nkun Mary oli lähtenyt huoneesta. -- Ja äiti oli niin kaunis. Hän\noli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja\nepäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat\nhäntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen\nhyvin ymmärtää.\n\n-- Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi\nvähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää\nkäytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät\nhänellä olleenkaan lasta.\n\n-- Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford.\n-- Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja\npalvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon\nbungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään,\nkun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka\nmatkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin\npuuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa\nluovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka\noli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock.\nHän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät\nterävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta,\nripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat\nsamettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt\nhänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt\njuuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin\nvälittävän hänestä.\n\n-- Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. -- Ja joku\nväitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole\ntyttärelleen suuria peruja antanut.\n\n-- Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva\nhyväntahtoisesti. -- Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän\nnäköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.\n\n-- Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva\nMedlock. -- Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä\nlapset kaunistuvat -- sen saatte uskoa.\n\nHe eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana\nhotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja\nihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias\ntietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa\nhän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei\nollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei\nIntiassa ollutkaan.\n\nJouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut\ntuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia\najatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut\ntuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja\näitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen,\nmutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja\nvaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt.\nHän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja\npahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa\nluonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.\n\nPunakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen\nMaryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt.\nKun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli\nasemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin\nloitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa\nsamaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat\nluulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.\n\nMutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan.\nHän oli niitä naisia, jotka \"eivät voi sietää, että lapset ovat\nnenäkkäitä\". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään,\nsillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa\ntytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja\njos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli\nviisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.\n\n-- Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra\nCraven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. -- Kapteeni Lennox oli\nvaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava\ntänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.\n\nNiinpä rouva Medlock sulloi pienen matkalaukkunsa täyteen ja lähti\nmatkaan.\n\nMary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä\nei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja,\nmustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan\nhän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava\ntukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole\neläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt\nkenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän\nkyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla,\nkimeällä äänellään.\n\n-- Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän\nsanoi. -- Oletko kuullut mitään sedästäsi?\n\n-- En, vastasi Mary.\n\n-- Eikö isäsi tai äitisi koskaan puhunut hänestä?\n\n-- Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä\nja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.\n\n-- Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku\nkasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.\n\n-- Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin -- valmistaa sinua. Sinä\ntulet merkilliseen paikkaan.\n\nMary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön\nnäennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:\n\n-- Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka\nvähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on\nkuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka\nuseimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja\nhienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties\nkuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto\nja puutarha -- vanhat puut, joiden oksat viistävät maata... Hän vaikeni\nja veti uudelleen henkeään. -- Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti\näkkiä puheensa.\n\nMary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin\nerilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta\nhän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.\n\n-- No niin, sanoi rouva Medlock. -- Miltä sinusta tuntuu?\n\n-- Ei miltään, vastasi Mary. -- En tiedä mitään tuollaisista paikoista.\n\nRouva Medlockista pääsi lyhyt naurahdus.\n\n-- Vai et! hän sanoi. -- Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan\nvälitä, millaista siellä on?\n\n-- Eihän se ketään liikuta, välitänkö vai en, sanoi Mary.\n\n-- Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. -- Ei sitä\nkukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite\nManorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin\nhelpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.\n\nHän katkaisi puheensa ikään kuin älyten jotakin.\n\n-- Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. -- Sen takia hänellä kaikki\nmeni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia\nrahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.\n\nUnohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi\nhäneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että\nkyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt.\nRouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi\nyhä paremmalla vauhdilla.\n\n-- Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi\nilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta\näärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän\nnaimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat,\nettä hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta -- ei\nmissään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. -- Kun hän\nkuoli --\n\nTahtomattaankin Mary hätkähti.\n\n-- Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri\nmuistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja\nihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti\nsäälittämään häntä.\n\n-- Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. -- Ja silloin herra Craven muuttui\nvielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä\ntahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan\nhän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin\nPitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia\njo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.\n\nTämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä\nsuinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata\nhuonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja -- talo nummen\nlaidassa -- minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean\nmielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien\ntaakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta,\nja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne\ntuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi\nollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen\noma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku,\njoka oli \"täynnä pitsejä\". Mutta hän oli mennyt hänkin.\n\n-- Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua\ntavata sinua, sanoi rouva Medlock. -- Äläkä kuvittele, että siellä on\nihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja\ntulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa.\nSinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä\nmielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi\nympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.\n\n-- En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa\nherra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli\nherännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen\nparempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.\n\nJa hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa\nkohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan\niankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka\nharmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.\n\n\n\n\n3.\n\nHALKI NUMMEN\n\n\nHän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta\nlounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja\nkuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla\nseisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti\nlamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan\nosansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti\nsitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan\nnauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan\nsateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli\npysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.\n\n-- Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. -- On jo aika herätä. Olemme\nThwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.\n\nMary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin\nkootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa\nalkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja\nMarystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.\n\nAsema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin\nhe. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva\nMedlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.\n\n-- Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. -- Ja pikkarainen on\ntullut mukana.\n\n-- Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään\nolkapäänsä yli Maryä kohti. -- Miten rouvanne jaksaa?\n\n-- Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan\ntoisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.\n\nNe olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin\nauttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä\nsadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.\n\nPalvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja\nsitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän\nistuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli\nikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi\ntuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut\neikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua\nnummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta\nhuonetta.\n\n-- Minkälaista on nummi? hän kysäisi yhtäkkiä rouva Medlockilta.\n\n-- Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi\nnainen. -- Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki,\nennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään,\nmutta ehkä sentään jotain.\n\nMary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta.\nVaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän\nsilloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin.\nAsemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat\nvalkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja\npappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia\nja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin\nmaantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei\npitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.\n\nLopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa\npensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin\nsakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti\nkasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.\n\n-- No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen\nlyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti\nkiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien\nläpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä\nja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan\nsuhinan.\n\n-- Eihän se ole -- eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen\nseuralaisensa puoleen.\n\n-- Eihän toki, vastasi rouva Medlock. -- Eikä nummella ole peltoja eikä\nvuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva\nmuuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä\nravintoa kuin lampaat ja villiponit.\n\n-- Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. -- Se\nkuohuu kuin meri juuri nyt.\n\n-- Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. -- Autiota,\nyksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka\npitävät siitä -- varsinkin kun kanervikko kukkii.\n\nYhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut,\nvinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän\nympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut\nvierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana\nvirtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli\nhänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta\npitkin.\n\n-- En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. -- En pidä tällaisesta,\nja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.\n\nHevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa.\nRouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.\n\n-- Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. -- Se\ntulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.\n\nKului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi\nmailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden\nlatvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu\nläpi pitkän, pimeän kaariholvin.\n\nHolvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan\nympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se\nnäytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi\neräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.\n\nRakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti\nyhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat\nja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä\nvalaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät\nniin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä.\nHän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä\nja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa\npuvussaan.\n\nLaiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan\nvieressä.\n\n-- Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain\nkuiskaamalla. -- Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna\nLontooseen.\n\n-- Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. -- Kyllä minä\njärjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.\n\n-- Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja\nettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.\n\nJa niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi\nkäytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi,\nkunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli\nräiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.\n\nRouva Medlock virkkoi kursailematta:\n\n-- No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua\n-- ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!\n\nTällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan\nollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.\n\n\n\n\n4.\n\nMARTHA\n\n\nAamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli\näänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary\nseurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei\nkoskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään\nniin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava\ngobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa\nja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli\nmetsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan\nsiltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta\nikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti\nsuuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.\n\n-- Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha,\nnuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin\nsormellaan.\n\n-- Tuo tuossako? hän sanoi.\n\n-- Niin.\n\n-- Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. -- Mitäs\npidät siitä?\n\n-- En voi sietää sitä, sanoi Mary.\n\n-- No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin\ntakkavalkean ääreen. -- Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta\nvielä sinä opit pitämään siitä.\n\n-- Pidätkö sinä? kysäisi Mary.\n\n-- Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. --\nOikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän\nkasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä,\nkun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin\nhunaja ja siellä on puhdasta ja raitista -- ja taivas tuntuu olevan\nkorkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä,\nsurisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea\njättää, en mistään hinnasta.\n\nMary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan\nerilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut.\nHe olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella\nisäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan\npyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu\n\"olkaa hyvä\" ja \"kiitos\". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa\nvasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos\njoku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen\nja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa\noli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä\nläiskäyttää takaisin -- jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.\n\n-- Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta\njotensakin ylväästi.\n\nMartha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään\nloukkaantuneelta.\n\n-- Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. -- Jos Misselthwaitessa\nolisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä\nolisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen\nja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen,\nvaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää\neikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra\nCraven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan\nhän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää\nhyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos\nMisselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.\n\n-- Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja\nkäskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.\n\nMartha alkoi uudelleen kiillottaa uuninristikkoa.\n\n-- Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. -- Ja hän\non herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa\nsinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.\n\n-- Kuka minut pukee? kysyi Mary.\n\nMartha asettui uudelleen kyykylleen ja tuijotti Maryyn.\n\n-- Etkö osaa itse pukeutua? hän puhkesi ällistyneenä sanomaan.\n\n-- En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. -- En ole eläissäni pukenut\nitse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.\n\n-- Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi\nvähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. -- Sinulle tekee vain\nhyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi\nihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja -- kun\nniillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan\nja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.\n\n-- Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä\nsietämätöntä.\n\nMutta Martha ei nolostunut.\n\n-- Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi\nmelkein säälivästi. -- Siellähän on paljon mustia ja vain vähän\nvalkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin\nsinuakin mustaksi.\n\nMary hypähti raivostuneena pystyyn vuoteessaan.\n\n-- Mitä? hän kirkaisi. -- Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta\nalkuasukas! Sinä -- sinä emäsika!\n\nMartha ällisteli ensin ja näytti sitten tulistuneelta.\n\n-- Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. -- Ei sinun tarvitse noin\nkovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin.\nEnkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän\nväliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on\nihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä\nihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun\ntänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja\nvedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi\npettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään -- vaikka oletkin\naika keltainen.\n\nMary ei edes koettanut hillitä raivoaan ja pettymystään.\n\n-- Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä\nmitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!\n\nHänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja\näkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana\nkaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi\nkasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki\nniin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi\nsäälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.\n\n-- Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. -- Älä toki. Totta sinä\npuhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa\nitkemästä!\n\nMarthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä\nystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi\nitkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.\n\n-- Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. -- Rouva Medlock sanoi,\nettä minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on\nmuutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa,\njos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa\nniitä.\n\nPäätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan\nvaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.\n\n-- Ei se ole minun, hän sanoi. -- Minun on musta.\n\nHän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista\nvillatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:\n\n-- Nuo vaatteet ovat kauniimmat kuin minun.\n\n-- Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. -- Herra Craven\nkäski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: \"En tahdo,\nettä lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu.\nPaikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin.\" Äiti\nsanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset\ntarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.\n\n-- En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja\ntoista opittavaa pukemisen aikana.\n\nMartha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei\nollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa,\nettä toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse\nolisi vailla käsiä ja jalkoja.\n\n-- Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti\nkurotti esiin jalkansa.\n\n-- Aia pani ne aina jalkaani, vastasi Mary ihmeissään. -- Niin oli\ntapana.\n\nHän sanoi hyvin usein -- \"niin oli tapana\". Intialaiset palvelijat\nsanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota\nheidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he\nsilmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: \"Niin ei ole tapana\", ja\nsilloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.\n\nMary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin\n\"oli tapana\" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä\nalkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika\npaljon uutta -- muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät\nsekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi\nollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi\nja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen\ntoimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja\npudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain\nkouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan\nmökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan\nolleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava\nitsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.\n\nJos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva\nolisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä\nhaluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan\npuhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi\nkuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.\n\n-- Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. -- Meitä on\nkaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti\non usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille.\nLapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti\nsanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä\nruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista\nvuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää\nomanaan.\n\n-- Mistä hän sai sen kiinni? kysyi Mary.\n\n-- Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja\nhän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin\ntuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen\nkintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika\nja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.\n\nMarylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli\naina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa,\nja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän\nsaakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen\nhuoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli\njotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut\nkalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja\ntauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle\nkatettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono\nruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä\nhänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.\n\n-- En halua, hän sanoi.\n\n-- Et halua puuroa! puuskahti Martha epäuskoisena.\n\n-- En.\n\n-- Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai\nsokeria.\n\n-- En halua, toisti Mary.\n\n-- Vai et! sanoi Martha. -- Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa\nhalveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he\ntyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.\n\n-- Miksi? kysäisi Mary kylmästi.\n\n-- Miksi? äännähti Martha. -- Siksi että he ovat tuskin koskaan\neläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan\nja ketun poikaset.\n\n-- En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary\nvälinpitämättömästi.\n\nMartha näytti närkästyneeltä.\n\n-- Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee\nselvästi, virkkoi hän kursailematta. -- En voi olla suuttumatta, kun\nnäen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa\nvain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä\nhyvää.\n\n-- Miksi et vie sitä kotiisi heille? ehdotti Mary.\n\n-- Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. -- Eikä tänään\nole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin\nkäyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän\nlevätä.\n\nMary joi hiukan teetä ja söi palasen marmelaatilla siveltyä\npaahtoleipää.\n\n-- Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. -- Siitä\nsinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.\n\nMary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine\npuineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.\n\n-- Ulos! Mitä minä ulkona tällaisena päivänä?\n\n-- No niin, pysy sitten sisällä, mutta mitä sinä aiot täällä puuhailla?\n\nMary silmäili ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään tekemistä.\n\nSisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut\nhauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.\n\n-- Kuka lähtee kanssani? kysäisi hän. Martha oli ihmeissään.\n\n-- Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. -- Täytyy oppia\nleikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria.\nDickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia.\nSiellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin\ntuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään.\nOli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen\nnoille ystäville.\n\nTuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse\nei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei\npuutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat\ntietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä\nhuvittavaa katsella.\n\nMartha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat\npikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.\n\n-- Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten\npensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. -- Kesäaikaan\nsiellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän\nnäytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: -- Osa puutarhaa on\nlukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.\n\n-- Miksi? pääsi Maryltä.\n\n-- Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli\nkenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja\nkaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan\n-- minun täytyy juosta.\n\nHänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan\nportille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan\nollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää\nja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan\nportista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli\nlaajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja\nkukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita\nja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut\nlukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan\nsaattoi aina mennä.\n\nTätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin\nverhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin\nniin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa\nkasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi\nmuratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut\nkielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.\n\nPuutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja\nettä tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli\nuseita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen\nvälissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn\nmielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä\nhauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.\n\nSamassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio\nolalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten\nlakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun\nhän näki Maryn -- eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön\nhänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.\n\n-- Mikä paikka tämä on? hän kysyi.\n\n-- Vain yksi keittiöpuutarhoista, vastasi mies.\n\n-- Entä tuo? jatkoi Mary viitaten toiseen vihreään oveen.\n\n-- Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. -- Muurin toisella\npuolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.\n\n-- Saako sinne mennä? kysyi Mary.\n\n-- Saahan toki, jos haluttaa. Mutta ei siellä ole mitään nähtävää.\n\nMary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta\nvihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän\ntalvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas\nvihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei\nollut käynyt kymmeneen vuoteen.\n\nMary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti.\nNytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa.\nHän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli\nlöytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän\nastui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit,\nja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta.\nVihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle\nMary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan\nkauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella\nolevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja\nseisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen\nlinnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan\ntalvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua\nhäntä.\n\nMary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku\nviserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä -- juro ja ynseä pikku\ntyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso\nautio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa\nollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen\nlapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon\nalla, mutta \"Mary-neiti ärripäänäkin\" hän tunsi itsensä hylätyksi ja\nsirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen\nhymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi\ntiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti\nsiitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti\nsalaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.\n\nHänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa\nkiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään,\nmillainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen?\nMiksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut\nvaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät\nhe pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi\nhän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka\nhäntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin\nmerkillisesti.\n\n-- Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän\nmietti. -- En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten\noli tapana.\n\nHän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle.\nMuistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä\npysähtyi.\n\n-- Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. -- Puutarhan\nympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.\n\nHän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen\nsiellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi\nhäntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja\nniinpä Mary aloitti puheen.\n\n-- Olen käynyt katsomassa muitakin puutarhoja, hän sanoi.\n\n-- Kaipa sinulla oli siihen lupa, vastasi toinen äreästi.\n\n-- Kävin hedelmäpuutarhassakin.\n\n-- Ei siellä ole vihaisia koiria, jotka sinua estäisivät.\n\n-- Sieltä ei ollut ovea siihen toiseen puutarhaan, sanoi Mary.\n\n-- Mihin puutarhaan? virkkoi mies tuimasti lakaten samassa kuokkimasta.\n\n-- Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. -- Siellä\non puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä\npuussa ja lauloi.\n\nMaryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä\njuro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan\ntoisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon\nhauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen\ntullut hänen mieleensä.\n\nPuutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää --\nhiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen\nhappamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia\nääniä.\n\nMelkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului\nkevyttä suhinaa -- ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen\nja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin\nsaappaan viereen.\n\n-- Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa\nlinnulle kuten pienelle lapselle.\n\n-- Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. -- Vasta ensi\nkertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa?\nOnpa sinulla kiire.\n\nLintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla\nsilmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin\ntuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se\nhyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä\ntuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja\nhupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko\nruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.\n\n-- Tuleeko se aina kun kutsutte sitä? hän kysäisi melkein kuiskaten.\n\n-- Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli\npiipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi\nkerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin\npäivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se\nsitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli\nkadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.\n\n-- Mikä lintu se on? kysyi Mary.\n\n-- Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin.\nPunarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira -- jos vain tietää,\nmiten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä\npysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.\n\nVanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata,\nhelottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.\n\n-- Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. -- Se on\nmielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on -- ei kukaan\nosaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää\nmitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven\nei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri\nonkin.\n\nLintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen\nheihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla\nkastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut\ntarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen\nsydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.\n\n-- Minne ne muut poikaset lensivät? hän kysyi.\n\n-- Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne\nlentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli\nälykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.\n\nMary astui askelen lähemmäs punarintaa ja silmäili sitä tarkasti.\n\n-- Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt,\nettä tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt\nhän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.\n\nVanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti\nhäneen hetken.\n\n-- Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti\npäätään.\n\n-- Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle\ntäällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.\n\nHän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään\npuutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.\n\n-- Mikä teidän nimenne on?\n\nPuutarhuri ojentautui suoraksi vastatessaan:\n\n-- Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: --\nYksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja\nhän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.\n\n-- Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. -- Eikä ole koskaan\nollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään\nkanssa.\n\nYorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben\nWeatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.\n\n-- Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. -- Ei meistä kumpikaan\nole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on\nkummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.\n\nTämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai\nkuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina\nja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut\nmilloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän\ntodella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö\nhän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja\noliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.\n\nÄkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja\nhän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta\nomenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt\nkurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.\n\n-- Mitä varten se niin tekee? kysyi Mary.\n\n-- Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. -- Senkin\nvietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.\n\n-- Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua\nsilmäillen.\n\n-- Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin\nihmistä. -- Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan\nniin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi\nyhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.\n\n-- Kas vain, hän huudahti, niinhän sinä nyt puhut kuin olisit oikea\nihmislapsi etkä mikään vanha äreä akka. Melkeinhän sinä puhelet kuin\nDickon nummen kesyttömille eläimille.\n\n-- Tunnetteko te Dickonin? kysyi Mary nopeasti käännähtäen.\n\n-- Kaikkihan hänet tuntevat. Dickon kuljeksii kaikkialla. Sinivatukat\nja kanervankukatkin tuntevat hänet. Varmasti ketut näyttävät hänelle\npentujensa turvapaikat ja leivonen pesänsä.\n\nMaryä olisi haluttanut tiedustella lisää. Hän oli melkein yhtä utelias\ntietämään jotakin Dickonista kuin salaisesta puutarhasta. Mutta juuri\nsilloin lintu lopetti laulunsa, päristeli hiukan siipiänsä, levitti ne\nja pyrähti lentoon. Se oli käynyt vierailemassa ja kiiruhti nyt muille\nasioille.\n\n-- Se lensi muurin yli! huusi Mary seuraten sitä katseellaan. -- Se\nlensi hedelmäpuutarhaan -- se lensi toisen muurin yli -- puutarhaan,\nmissä ei ole ovea!\n\n-- Siellä se elää, sanoi vanha Ben. -- Siellä sen emo hautoi sen. Ja se\npunarinta-neito, jonka kanssa se veitikka kuhertelee, asustaa varmaan\nvanhoissa ruusupuissa.\n\n-- Ruusupuissa, virkkoi Mary. -- Onko siellä ruusupuita?\n\nBen Weatherstaff tarttui uudelleen lapioonsa ja alkoi kaivaa.\n\n-- Oli ainakin kymmenen vuotta sitten, hän mutisi.\n\n-- Tahtoisin nähdä niitä, sanoi Mary. -- Missä on vihreä ovi? Täytyyhän\nsiellä olla ovi.\n\nBen työnsi voimakkaasti lapionsa maahan ja oli taas yhtä äreän näköinen\nkuin silloin, kun Mary näki hänet ensi kerran.\n\n-- Oli kymmenen vuotta sitten, mutta ei ole enää, hän ärähti.\n\n-- Ei ole ovea! huudahti Mary. -- Täytyy olla.\n\n-- Ei sitä ovea ainakaan kukaan löydä eikä kenenkään tarvitsekaan\nlöytää sitä. Äläkä rupea urkkimaan ja pistämään nenääsi asioihin,\njotka eivät sinulle kuulu. No niin, minun on ryhdyttävä työhön. Mene\nmatkoihisi ja ala leikkiä. Ei minulla ole enää aikaa.\n\nJa hän herkesi äkkiä kaivamasta, heitti lapion hartioilleen ja meni\ntiehensä vilkaisemattakaan Maryyn tai sanomatta hyvästi.\n\n\n\n\n5.\n\nKÄYTÄVÄSTÄ KUULUU HUUTOA\n\n\nAlussa Mary Lennoxin päivät kuluivat samaan yksitoikkoiseen tapaan.\nJoka aamu hän heräsi seinäverhoilla koristetussa huoneessaan ja näki\nMarthan polvillaan takan ääressä tulta sytyttämässä; joka aamu hän\njoi lastenkamarissa aamuteensä -- aina yhtä yksitoikkoinen toimitus\n--, tähysteli syötyään ikkunasta laajaa nummea, joka näytti leviävän\nkaikkiin suuntiin ja kohoavan pilviin asti, ja tuijotettuaan siihen\nkotvan aikaa huomasi parhaaksi lähteä ulos, sillä sisällä ei ollut\nmitään tekemistä. Hän ei tiennyt, että hänen ripeä käyntinsä ja\njuoksunsa poluilla ja lehtokujilla pani hänen hitaasti virtaavan\nverensä liikkeelle ja teki hänet vahvemmaksi taistelemaan nummelta\npuhaltavaa tuulta vastaan. Hän juoksi vain lämpimikseen ja hän vihasi\ntuulta, joka piehtaroi hänen kasvoillaan ja painoi häntä näkymättömän\njättiläisen tavoin väkisin taaksepäin. Mutta hän veti keuhkoihinsa\nsyvin siemauksin kanervikon tuimaa, raitista ilmaa, joka virkisti hänen\npientä, laihaa ruumistaan, nosti hiukan punaa hänen poskilleen ja\nsytytti loistetta hänen raukeisiin silmiinsä.\n\nJo parin ulkoilmassa vietetyn päivän kuluttua hän aamulla herätessään\ntiesi, millaista on olla nälissään. Käydessään ruokapöytään hän ei\nhalveksivasti silmäillyt puuroaan eikä työntänyt sitä luotaan, vaan\notti lusikkansa ja söi yhtä päätä, kunnes puurokulho oli tyhjä.\n\n-- Taisipa puuro kelvata sinulle tänä aamuna, vai mitä? kysyi Martha.\n\n-- Tänään se maistuu hyvältä, sanoi Mary itsekin hiukan hämmästyneenä.\n\n-- Nummen ilmahan se panee vatsasi kurnimaan, vastasi Martha. -- Sinä\nonnellinen saatkin aina syödä tarpeeksesi, kun olet nälkäinen. Meidän\nmökissä on kaksitoista nälkäistä vatsaa eikä paljon mitään niihin\npantavaa. Kunhan vain edelleenkin leikit joka päivä ulkona, karttuu\nluittesi päälle vähän lihaa etkä ole niin keltainen.\n\n-- En viitsi leikkiä, sanoi Mary. -- Ei minulla ole mitään millä\nleikkisin.\n\n-- Ei mitään millä leikkisit! puuskahti Martha. -- Meidän lapset\nleikkivät tikuilla ja kivillä. Siinä juostaan ja huudetaan, katsellaan\nja näytellään.\n\nMary ei huutanut ja näytellyt esineitä, mutta hänkin alkoi katsella.\nMuuta tekemistä ei ollut. Hän kierteli kiertelemistään puutarhoissa,\nvaelteli pitkin puiston polkuja. Toisinaan hän meni tapaamaan Ben\nWeatherstaffia, mutta tämä hääräili aina ahkerassa työssä tahi näytti\nniin happamelta, ettei Mary päässyt puheen alkuun. Kerran kun Mary\noli menossa hänen luokseen, hän herkesi kaivamasta, heitti lapion\nolalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan ikään kuin Maryä\nvälttääkseen.\n\nOli paikka, jossa Mary kävi useammin kuin missään muualla. Se oli\npitkä käytäväpolku muurien ympäröimän puutarhan ulkopuolella. Sen\nkummallakin puolen oli alastomia kukkapenkereitä, ja muuria verhosi\nsankka murattiköynnös. Muuria pitkin kiemurtelivat tummanvihreät lehvät\nolivat eräässä paikassa tuuheammat kuin muualla. Paikka oli nähtävästi\nkauan aikaa ollut hoitoa vailla. Muratti oli muuten karsittu ja\nleikelty siroksi, mutta täällä polun alapäässä sitä ei ollut tasoitettu\nensinkään.\n\nPari päivää sen jälkeen kun oli puhellut Ben Weatherstaffin kanssa\nMary huomasi sen ja pysähtyi ihmettelemään. Kun hän seisoi siinä\nseuraten katseellaan pitkää, tuulessa huojuvaa muratinoksaa, hänen\nsilmiensä ohi vilahti jokin tulipunainen, ja riemukas liverrys kajahti\nhänen korvaansa. Muurin yläreunalla istua piipotti Ben Weatherstaffin\npunarinta kurottuen eteenpäin pikku pää kallellaan, jotta näkisi\nparemmin Maryn.\n\n-- Oh! Mary huudahti. -- Sinäkö siellä olet -- sinäkö? Ja hänestä\ntuntui luonnolliselta jutella linnulle aivan kuin se olisi ymmärtänyt\npuheen ja vastannut siihen.\n\nSe vastasikin. Se viserteli ja liverteli ja hyppeli pitkin muurin\nreunaa ikään kuin kertoen hänelle kaikenmoisia juttuja. Ja Marystä\ntuntui kuin hän olisi ymmärtänyt sitä. Se tuntui sanovan:\n\n-- Hyvää huomenta! Eikö tuuli ole herttainen? Eikö aurinko ole\nherttainen? Eikö kaikki ole herttaista? Viserrellään, hypitään ja\nliverrellään yhdessä. Tule! Tule!\n\nMary alkoi nauraa ja hyppeli pienin harppauksin pitkin muuripolkua\nlinnun kintereillä. Laiha, kalpea, ruma Mary-rukka -- tällä hetkellä\nhän oli melkein sievä.\n\n-- Minä pidän sinusta! Minä pidän sinusta! hän huusi. Ja hän viserteli\nja koetti viheltää, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aavistusta,\nmiten oli meneteltävä. Mutta tyytyväiseltä punarinta näytti ja se\nviserteli ja liverteli hänelle vastaukseksi. Lopulta se levitti\nsiipensä ja pyrähti lentoon asettuen istumaan muurin toisella puolella\nolevan puun latvaan, jossa se rupesi heleästi laulamaan.\n\n-- Se on puutarhassa, johon ei kukaan voi päästä, tuumi Mary itsekseen.\n-- Se on puutarhassa, johon ei ole ovea. Siellä se asuu. Kuinka hauskaa\nolisi nähdä, millaista siellä on.\n\nHän juoksi käytävää pitkin vihreälle ovelle, josta oli tullut\npuutarhaan ensimmäisenä aamuna. Sitten hän juoksi vielä toisen\npuutarhan läpi, kunnes tuli hedelmäpuutarhaan. Sinne hän pysähtyi\nkatselemaan muurin toisella puolella olevaa puuta. Punarinta oli\nlopettanut juuri laulunsa ja alkoi nokallaan puhdistaa sulkiaan.\n\n-- Siinä se puutarha on, Mary sanoi. -- Olen varma, että se on siinä.\n\nHän kiersi muuria ja tähysteli sitä tarkkaan joka puolelta, mutta tulos\noli sama kuin ennenkin -- ovesta ei näkynyt merkkiäkään. Hän juoksi\nuudelleen keittiöpuutarhojen läpi ja pysähtyi vasta pitkän, murattien\nverhoaman muurin vierellä kulkevalle käytävälle. Hän kulki sen päähän\nasti ja palasi sitten toiseen päähän tarkastellen muuria. Mutta ovea\nhän ei löytänyt.\n\n-- Merkillistä, hän mietti. -- Ben Weatherstaff oli oikeassa: ei siinä\nole ovea. Mutta kymmenen vuotta sitten on täytynyt olla, koska herra\nCraven kaivoi avaimen maahan.\n\nTämä pulmallinen seikka antoi hänelle niin paljon päänvaivaa, ettei\nhän enää surrut tänne joutumistaan. Intiassa hän oli aina ollut niin\nuupunut, ettei jaksanut välittää mistään. Nummen raikas tuuli oli nyt\nalkanut puhallella rikki hämähäkinverkkoja hänen nuorista aivoistaan ja\nherätellä häntä torkkumistilasta.\n\nHän oleskeli ulkona melkein koko päivän, ja istuutuessaan illalla\nteepöytäänsä hän oli nälkäinen, uninen ja tyytyväinen. Marthan\nlavertelukaan ei enää suututtanut häntä; hänestä oli melkein hauskaa\nkuunnella tytön juttuja. Lopulta hän päätti tehdä Marthalle erään\nkysymyksen. Käytyään illallisen jälkeen istumaan uunimatolle tulen\nääreen hän katsoi hetken sopivaksi.\n\n-- Miksi herra Craven vihasi puutarhaa? hän kysyi.\n\nHän oli pyytänyt Marthaa viipymään vähän aikaa, eikä tällä ollut mitään\nsitä vastaan. Hänestä alakerrassa palvelijain huoneessa oli ikävää,\nsillä miespalvelija ja pääsisäköt ivailivat hänen Yorkshiren murrettaan\nja kohtelivat häntä yliolkaisesti. Martha piti juttelemisesta, ja\ntuo outo Intiasta tullut tyttö, jota \"mustat\" olivat palvelleet, oli\nhänelle mielenkiintoinen uusi elämys.\n\nKutsua odottamatta hän kävi istumaan uunimatolle Maryn viereen.\n\n-- Vieläkös sinä ajattelet sitä puutarhaa? hän sanoi. -- Arvasinhan\nminä. En minäkään saanut sitä mielestäni, kun kuulin siitä ensi kerran.\n\n-- Miksi setä vihasi sitä? toisti Mary itsepintaisesti. Martha ojenteli\njalkojaan ja asettui istumaan.\n\n-- Kuuntele, miten tuuli ulvoo talon nurkissa, hän sanoi. -- Voisit\ntuskin pysytellä pystyssä nummella, jos sattuisit tänä iltana olemaan\nulkona.\n\nMary kuunteli ja ymmärsi, mitä Martha tarkoitti \"ulvomisella\".\nKumea voihkiva ärjyntä tärisytti taloa joka kulmalta, ikään kuin\nnäkymätön jättiläinen olisi kiskonut ja piiskannut seiniä saadakseen\nne luhistumaan. Mutta ei ollut pelkoa että se tunkeutuisi sisään,\nja tuntui kodikkaan turvalliselta istua sisällä hehkuvan hiilloksen\nääressä.\n\n-- Mutta miksi hän sitä vihasi? kysäisi Mary uudelleen hetken aikaa\nkuunneltuaan. Hän tahtoi päästä selville, tiesikö Martha.\n\nSilloin laukesivat Marthan kielensiteet.\n\n-- Pidä mielessäsi, hän sanoi, että rouva Medlock on kieltänyt\npuhumasta siitä. Tässä talossa on paljon sellaista, josta ei saa puhua.\nHerra Craven on kieltänyt. Hän sanoo, etteivät hänen surunsa kuulu\npalvelijoille. Ellei tuota puutarhaa olisi, hän olisi toisenlainen. Se\noli rouva Cravenin puutarha; hän oli laitattanut sen itselleen silloin\nkun he menivät naimisiin. Se oli rouvalle hyvin rakas ja he hoitivat\nsitä yhdessä. Puutarhuria ei päästetty sinne koskaan. Herra ja rouva\nmenivät aina sinne yhdessä ja sulkivat oven ja olivat siellä sitten\ntuntikausia, lukivat ja juttelivat. Rouva oli sellainen pikkuinen ja\nhento tipsukka, ja puutarhassa oli vanha puu, jonka oksa oli vääntynyt\nistuimen tapaiseksi. Ja hän istutti ruusuja sen puun ympärille, ja\nsiitä oksasta tuli hänen lempipaikkansa. Mutta kerran juuri kun hän oli\nistumassa oksalla, se katkesi, ja hän putosi maahan ja loukkaantui niin\npahasti, että kuoli seuraavana päivänä. Tohtorit luulivat, että herra\nmenisi sekaisin ja kuolisi hänkin. Siksi herra vihaa sitä puutarhaa.\nEi kukaan ole sen jälkeen käynyt siellä eikä hän salli kenenkään puhua\nsiitä.\n\nMary ei kysellyt enempää. Hän tuijotti hiillokseen ja kuunteli tuulen\nulvontaa. Se ulvoi nyt hurjemmin kuin koskaan.\n\nTällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä\nMisselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi\nymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli\njuossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut\nkunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui\nsääliä jotakuta. Hän edistyi.\n\nMutta kuunnellessaan tuulen ääntä hän alkoi kuulla jotain muutakin.\nHän ei tiennyt mitä se oli, sillä alussa sitä saattoi tuskin erottaa\ntuulesta. Se oli omituinen ääni -- melkeinpä kuulosti siltä kuin\njossakin olisi itkenyt lapsi. Toisinaan tuulikin pauhasi kuin itkevä\nlapsi, mutta pian Mary oli varma, että tämä ääni tuli sisältä eikä\nulkoa. Se oli kaukana, mutta talosta se kuului. Hän käännähti ja\nkatsahti Marthaan.\n\n-- Kuuletko huutoa? hän kysyi.\n\nMartha näytti hätääntyneeltä.\n\n-- En, hän vastasi. -- Tuulihan se vain on. Joskus kuuluu siltä kuin\njoku eksynyt valittaisi nummella. Onhan niitä ääniä vaikka minkälaisia.\n\n-- Mutta kuuntele, sanoi Mary. -- Se kuuluu talosta -- se tulee tuolta\npitkän käytävän päästä.\n\nJa samassa varmaan alakerrassa avattiin jokin ovi, sillä käytävässä\nkävi veto ja sen huoneen ovi, missä he istuivat, lensi paukahtaen auki.\nHeidän hypähtäessään pystyyn tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin ja\nitkevä ääni eteni jossakin pitkin käytävää joten sen saattoi kuulla\nselvemmin kuin ennen.\n\n-- No niin, huudahti Mary. -- Enkö sitä sanonut? Joku itkee -- mutta se\nei ole aikaihminen.\n\nMartha juoksi sulkemaan ovea ja kiersi sen lukkoon, mutta sitä ennen\nhe kuulivat kumpikin ovea paiskattavan kiinni jossakin kaukaisessa\nkäytävässä, ja sitten kaikki oli hiljaista, sillä tuulikin lakkasi\nsilmänräpäyksessä ulvomasta.\n\n-- Tuulihan se oli, hoki Martha itsepintaisesti. -- Tai lieneekö ollut\npikku Betty Butterworth, keittiötyttö. Hänellä on ollut hammassärkyä\nkaiken päivää.\n\nMutta hänen käytöksensä oli niin oudon hätääntynyttä ja kömpelöä, että\nMary silmäili häntä hyvin pitkään. Hän ei uskonut Marthan puhuvan totta.\n\n\n\n\n6.\n\n\"JOKU SIELLÄ HUUSI -- HUUSI VARMASTI!\"\n\n\nSeuraavana päivänä sade valui jälleen virtanaan, ja katsellessaan ulos\nMary tuskin erotti nummea sumun ja pilvien välistä. Tänään ei voinut\nmennä puutarhaan.\n\n-- Mitä te teette mökissänne tällaisena sadepäivänä? hän kysyi\nMarthalta.\n\n-- Koetetaan estää mukuloita joutumasta toistensa jalkoihin,\nvastasi Martha. -- Kyllä sitä joukkoa onkin silloin koolla. Äiti on\nhyvänahkainen ihminen, mutta hänkin on silloin vähällä tuskastua.\nIsoimmat menevät navettaan leikkimään. Dickon ei märästä piittaa. Satoi\ntai oli satamatta, ulos hän menee yhtä kaikki. Hän sanoo, että sateella\nnäkee sellaista, mitä ei koskaan kauniilla säällä näe. Kerran hän löysi\npienen ketunpoikasen luolasta melkein hukkuneena ja kantoi sen kotiin\npaitansa alla, että se pysyisi lämpimänä. Kettuemo oli melkein hengetön\nja luola aivan veden vallassa, ja muut pennut olivat kaikki kuolleet.\nToisen kerran hän löysi vedestä henkihieverissä olevan nuoren variksen,\nja hän toi senkin kotiin ja kesytti sen. Sen nimi oli Nokipekka, kun se\non niin musta, ja se hyppii ja lentää kaikkialle hänen kintereillään.\n\nMaryä ei enää harmittanut Marthan tuttavallinen juttelu. Se alkoi\njo huvittaakin häntä, ja hän oli pahoillaan, kun tyttö herkesi\npuhelemasta tai meni tiehensä. Aian kertomat tarinat olivat olleet\naivan toisenlaisia kuin Marthan kuvaukset nummimaan mökistä, jossa\nneljätoista henkeä asui neljässä pienessä huoneessa saamatta\nmilloinkaan syödä kyllikseen. Lapset piehtaroivat ja pyöriskelivät kuin\npahnoilla telmivät koiranpennut. Kaikkein hauskinta Marystä oli, kun\nMartha kertoi äidistään ja Dickonista.\n\n-- Jos minulla olisi korppi tai ketunpoika, voisin leikkiä sen kanssa,\nsanoi Mary. -- Mutta minulla ei ole mitään.\n\nMartha näytti neuvottomalta.\n\n-- Osaatko neuloa? hän kysyi.\n\n-- En, vastasi Mary.\n\n-- Osaatko ommella?\n\n-- En.\n\n-- Osaatko lukea?\n\n-- Osaan.\n\n-- No mikset sitten lue jotakin tai opettele kirjoittamaan? Olethan jo\ntarpeeksi vanha istuaksesi kirjan ääressä.\n\n-- Ei minulla ole kirjoja, sanoi Mary. -- Kaikki kirjani jäivät Intiaan.\n\n-- Sepä vahinko, sanoi Martha. -- Jos rouva Medlock antaisi sinun mennä\nkirjastoon, saisit sieltä tuhansia kirjoja.\n\nMary ei tiedustellut, missä kirjasto oli, sillä hänen mieleensä\niski äkkiä uusi ajatus. Hän aikoi lähteä omin päin etsimään sitä.\nRouva Medlock tuntui aina istuvan mukavassa, taloudenhoitajattarelle\nvaratussa olohuoneessaan. Tässä merkillisessä talossa ei näkynyt\nkoskaan muita ihmisiä kuin palvelijoita, ja nämä oleskelivat aina\nalakerrassa, jossa he isäntänsä poissaollessa elivät varsin komeasti.\nSiellä oli avara keittiö kiiltävine kupari- ja tina-astioineen ja iso\npalvelijainhuone, missä joka päivä syötiin neljä tai viisi runsasta\nateriaa ja mistä aina kuului kovaäänistä ja vilkasta puhetta, kun rouva\nMedlock oli poissa näkyvistä.\n\nMaryn ateriat tarjoiltiin täsmällisesti ja Martha hääri hänen\npalvelijanaan, mutta muuten ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään.\nRouva Medlock tuli häntä katsomaan kerran tai kahdesti päivässä, mutta\nkukaan ei kysellyt häneltä mitä hän teki, tai sanonut mitä hänen oli\ntehtävä. Hän arveli, että Englannissa oli kai tapana kohdella näin\nlapsia. Intiassa oli aia aina seurannut hänen askeliaan, meni hän\nminne tahansa, ja palvellut häntä kaikin tavoin. Maryä oli usein\nkyllästyttänyt hänen seuransa. Nyt ei häntä seurannut kukaan, ja hänen\noli opittava omin neuvoin pukeutumaan, sillä Martha näytti pitävän\nhäntä avuttomana ja typeränä, kun hän juoksutti Marthaa hakemaan\nmilloin mitäkin tai vaati häntä auttamaan pukeutumisessa.\n\n-- No, johan sinä olet vallan järjetön, sanoi Martha kerran kun Mary\nseisoi odottamassa, että hänelle vedettäisiin käsineet käteen. -- Susan\nAnn on kaksi kertaa vikkelämpi kuin sinä, ja hän on vain neljän vuoden\nvanha. Välistä olet kuin hiukan kaistapäinen.\n\nTämän jälkeen Mary oli murjottanut tunnin, mutta se johti hänen\najatuksensa tykkänään uusille urille.\n\nHän seisoi kymmenisen minuuttia ikkunan ääressä sen jälkeen, kun\nMartha oli häipynyt alakertaan. Hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli\njuolahtanut hänen mieleensä kirjastosta puhuttaessa. Itse kirjastosta\nhän ei paljonkaan välittänyt, sillä hän ei ollut lukenut montakaan\nkirjaa, mutta se toi hänen mieleensä nuo sata lukittua huonetta, joista\nhän oli kuullut kerrottavan. Olivatkohan ne kaikki lukittuja ja mitähän\nniissä näkisi, jos voisi päästä sisään? Olikohan niitä todellakin sata?\nMiksi hän ei voisi mennä katsomaan ja koettaa laskea ovet? Hän ei ollut\nkoskaan oppinut pyytämään lupaa mihinkään, eikä hän sen vuoksi olisi\npitänyt tarpeellisena kysyä asiaa rouva Medlockilta, vaikka olisi hänet\ntavannutkin.\n\nHän avasi huoneensa oven ja pujahti käytävään, ja niin hänen\nvaellusretkensä alkoi. Käytävä oli pitkä ja haarautui toisiin\nkäytäviin, joista taas matalat porraskerrokset johtivat uusiin\nkäytäviin. Ovia oli kaikkialla ja tauluja seinillä. Oli tummia,\noutoja maisemamaalauksia, mutta eniten muotokuvia, miehiä ja naisia\nmerkillisen näköisissä, uhkeissa silkki- ja samettipukimissa. Hän\nhuomasi joutuneensa pitkään galleriaan, jonka seinät olivat täynnä\nmuotokuvia. Hän ei ollut koskaan uskonut, että missään talossa\nsaattaisi olla niin paljon tauluja. Hän asteli verkalleen eteenpäin\ntuijottaen kaiken aikaa outoihin kasvoihin, jotka nekin näyttivät\ntuijottavan häntä. Hänestä tuntui kuin ne olisivat kummastelleet, mitä\ntuollaisella pienellä Intiasta tulleella tyttösellä oli tekemistä tässä\ntalossa.\n\nSiellä oli lasten muotokuvia -- pieniä tyttöjä paksuissa jalkoihin\nulottuvissa silkkihameissa ja pitkätukkaisia poikia, joilla oli\nkohohihat ja pitsi- tai röyhelökaulukset. Hän pysähtyi aina lasten\nkuvien eteen ja olisi kovasti tahtonut tietää heidän nimensä ja mihin\nhe olivat menneet ja miksi heidän vaatteensa olivat niin kummalliset.\nSiellä oli jäykkä, ruma pikku tyttö, joka muistutti paljon häntä\nitseään. Hänellä oli yllään vihreä brokadipuku ja sormensa päässä hän\npiteli vihreätä papukaijaa. Hänen silmissään oli terävä, utelias katse.\n\n-- Missä sinä mahdat asua? puheli Mary ääneen hänelle. -- Jospa sinä\nolisit täällä.\n\nNiin merkillistä aamuhetkeä lienee tuskin milloinkaan kukaan pikku\ntyttö viettänyt. Tuntui siltä kuin ei koko avarassa, kaikuvassa\ntalossa olisi ollut muita kuin hänen oma pikku minänsä, joka vaelteli\nportaita ylös ja alas, milloin kapeita, milloin leveitä käytäviä. Kun\nkerran niin monta huonetta oli rakennettu, oli täällä tietenkin asunut\nihmisiä, mutta talo tuntui nyt niin autiolta kuin kukaan ei olisi\nkulkenut täällä ennen häntä; hän ei oikein voinut kuvitella kenenkään\nasuneen täällä.\n\nVasta toiseen kerrokseen kavutessaan hänelle pälkähti päähän koetella\nmuutamien huoneiden ovenkahvaa. Kaikki ovet olivat lukossa, kuten rouva\nMedlock oli sanonut, mutta viimein hän alkoi vääntää varovasti muuatta\nkahvaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan sen esteettömästi vääntyvän.\nHän työnsi ovea ja se aukeni verkalleen ja raskaasti. Ovi oli jykevä\nja aukeni isoon makuuhuoneeseen. Seiniä peittivät kirjaillut verhot ja\nhuonekaluihin oli intialaiseen tapaan kiinnitetty puulajeista tehtyjä\nveistoksia. Leveä ikkuna lyijypuitteisine ruutuineen oli nummelle päin,\nja uuninreunalla oli sama jäykän, ruman pikku tytön kuva, joka näytti\nsilmäilevän häntä vieläkin uteliaammin kuin äsken.\n\n-- Ehkäpä hän on joskus nukkunut täällä, sanoi Mary. -- Hän tuijottaa\nminuun oudosti.\n\nTämän jälkeen hän avasi yhä useampia ovia. Hän näki niin monta\nhuonetta, että lopulta väsyi ja uskoi niitä varmasti olevan sata,\nvaikka ei ollut laskenut niitä. Melkein kaikissa oli vanhoja maalauksia\ntai vanhoja gobeliinikankaita, jotka kuvasivat outoja maisemia ja\ntapauksia. Kaikissa oli myös omituisia, vanhoja huonekaluja ja\nornamentteja.\n\nEräässä rouvan arkihuoneelta näyttävässä huoneessa oli kirjaillut\nsamettiverhot, ja eräässä kaapissa oli sata pientä norsunluusta\nvalmistettua norsua. Ne olivat erikokoisia ja toisilla oli selässä\nsuojus. Jotkut olivat isoja, jotkut taas aivan pieniä. Hän avasi kaapin\noven ja leikki niillä jakkaralla seisten hyvän aikaa. Väsyttyään\nleikkimiseen hän järjesti norsut paikoilleen ja sulki kaapin oven.\n\nVaellusretkellään läpi pitkien käytävien ja tyhjien huoneiden hän ei\nollut nähnyt ainoatakaan elollista olentoa, mutta tässä huoneessa\nhän näki jotakin. Suljettuaan kaapin oven hän kuuli heikkoa rapinaa\ntakanaan. Ääni sai hänet säpsähtämään ja katsahtamaan uunin vieressä\nolevaan sohvaan, josta ääni tuntui tulevan. Sohvan nurkassa oli\nsametilla päällystetty tyyny ja siinä oli reikä, josta pilkisti\nnäkyviin pelästynyt silmäpari.\n\nMary hiipi hiljaa huoneen poikki paremmin katsellakseen.\nKirkassilmäinen pieni hiiri oli syönyt reiän tyynyyn ja valmistanut\nitselleen mukavan pesän. Kuusi hiirenpoikasta nukkui kyyryssä emon\nturvissa.\n\n-- Elleivät ne olisi niin peloissaan, veisin ne mukanani, mietti Mary.\n\nHän oli vaeltanut jo siksi kauan paikasta paikkaan, että väsymys alkoi\npainaa ja hän kääntyi paluumatkalle. Kaksi tai kolme kertaa hän kääntyi\nväärään käytävään, ja hänen täytyi kömpiä portaita ylös ja alas, kunnes\nhän löysi oikean käytävän. Mutta lopulta hän saapui jälleen omaan\nkerrokseensa, vaikka hän oli vielä etäällä omasta huoneestaan, eikä\nollut selvillä siitä, missä oli.\n\n-- Luultavasti olen taas eksynyt, hän sanoi pysähtyen lyhyen käytävän\npäähän. -- En tiedä mihin päin kääntyä. Onpa täällä hiljaista!\n\nHänen seisoessaan näissä mietteissä kuului hiljaisuuden keskellä huuto.\nSe ei ollut aivan samanlainen kuin edellisenä iltana. Se oli lyhyt,\nkiukkuinen ärähdys, joka tunkeutui seinien läpi vaimentuneena hänen\nkorviinsa.\n\n-- Nyt se on lähempänä kuin ennen, kuiskasi Mary sydän sykkien. -- Ja\nhuutamista se on.\n\nHänen kätensä sattui hipaisemaan lähellä olevaa gobeliinikangasta,\nja samassa hän hypähti taaksepäin pahasti säikähtyneenä. Gobeliini\npeitti ovea, joka lensi selälleen ja nyt näkyi käytävän toinen pää, ja\nrouva Medlock astui sieltä häntä kohti avainkimppu kädessään ja hyvin\nkiukustunut ilme kasvoillaan.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? hän sanoi tarttuen Maryä käsivarteen ja\ntyöntäen hänet pois. -- Mitä minä olen sinulle sanonut?\n\n-- Minä käännyin väärään suuntaan, selitteli Mary. -- En tiennyt mitä\ntietä mennä, ja kuulin jonkun huutavan.\n\nHän ihan vihasi rouva Medlockia, mutta tuo viha kasvoi vielä seuraavina\nhetkinä.\n\n-- Vielä sinä mitä kuulit, sanoi taloudenhoitajatar. -- Mene heti\ntakaisin omaan kamariisi tai saat korvillesi.\n\nJa hän puristi Maryä käsivarresta ja puolittain tuuppi, puolittain veti\nhäntä käytävästä toiseen, kunnes työnsi hänet ovesta sisään hänen omaan\nhuoneeseensa.\n\n-- Kas niin, hän sanoi. -- Pysy siellä missä sinun on käsketty pysyä\ntai joudut lukkojen taakse. Parasta olisi, että isäntä toimittaisi\nsinulle kotiopettajattaren, kuten hän lupasi. Sinä olet sitä lajia,\nettä sinua on pidettävä tarkasti silmällä, ja minulla on kyllä muutakin\ntekemistä.\n\nHän lähti huoneesta paiskaten oven jäljestään kiinni, ja Mary kävi\nistumaan uunimatolle kalpeana raivosta. Hän ei itkenyt, vaan kiristeli\nhampaitaan.\n\n-- Joku siellä huusi -- huusi -- huusi varmasti! hän toisteli itsekseen.\n\nNyt hän oli kuullut sen jo kahdesti, ja kerran hän pääsisi siitä\nperille. Hän oli nähnyt paljon tänä aamuna. Hänestä tuntui kuin hän\nolisi ollut pitkällä matkalla. Hän oli leikkinyt norsunluisilla\nelefanteilla ja nähnyt harmaan hiiren poikasineen samettityynypesässä.\n\n\n\n\n7.\n\nPUUTARHAN AVAIN\n\n\nKun Mary kaksi päivää myöhemmin avasi aamulla silmänsä, hän nousi heti\npystyyn vuoteessaan ja huusi Marthaa.\n\n-- Katso nummea! Katso nummea!\n\nRankkasade oli tauonnut; tuuli oli pyyhkäissyt pois pilvet ja\nharmaan sumun ja sitten oli tullut tyyni. Loistavana, tummansinisenä\nkaareili korkea taivas nummimaiseman yllä. Koskaan, koskaan ei Mary\nollut uneksinut niin sinisestä taivaasta. Intiassa taivas oli kuuma\nja paahtava, täällä se hohti syvää, viileätä sineä, joka kimalteli\nkuin ihanan pohjattoman järven pinta, ja siellä täällä korkealla,\nkorkealla kaartuvassa sinessä uiskenteli pienoisia lumivalkeita\nuntuvaisia pilviä. Avara nummi ei enää ollut kolkon sinipunertava eikä\nyksitoikkoisen harmaa, vaan pehmeän sininen sekin.\n\n-- Kas niin, sanoi Martha tyytyväisesti virnistäen. -- Myrsky on taas\nvähäksi aikaa tiessään. Tähän vuodenaikaan on tällaista aina. Myrsky\nmenee menojaan yhdessä yössä, ikään kuin ei muka olisi ikinä täällä\nollutkaan eikä koskaan aikoisi palata. Kevät, näetkös, on tuossa.\n\n-- Minä jo arvelin, että Englannissa sataa ja on pimeätä aina, sanoi\nMary.\n\n-- Vielä mitä, huudahti Martha istuen kyykkysillään mustien\nuuniharjojensa keskellä. -- Siinä kyllä erehdyt! Yorkshiren kaltaista\naurinkoista paikkaa ei ole koko maailmassa, jos vain päivänpaistetta\nannetaan. Sanoinhan sinulle, että kyllä sinä ihastut nummeen. Kun vielä\nvähän odotat, saat nähdä nummen kukkivan. On siinä silloin koreutta,\non kullankeltaista ja sinipunaa, kun kanervat oikein rehottavat ja\nperhoset lentelevät ja mehiläiset surisevat ja leivoset liitelevät\nkorkealla. Tekee mieli lähteä nummelle jo auringon noustessa ja olla\nsiellä kaiken päivää kuten Dickon.\n\n-- Pääsenköhän minä koskaan sinne? mietti Mary katsoen ikkunasta\nkaukaiseen sineen. Nummi oli kuin uusi. Se oli avara ja ihmeellinen ja\nihanan sininen.\n\n-- Enpä tiedä, vastasi Martha. -- Minusta tuntuu, että et ole ikinä\noikein käyttänyt sääriäsi. Sinä et jaksaisi kävellä viittä mailia.\nMeidän mökkiimme on viisi mailia.\n\n-- Minun tekisi mieli nähdä teidän mökkinne.\n\nMartha silmäili häntä tuokion tutkivasti ennen kuin tarttui\nkiillotusharjaansa alkaakseen uudelleen hangata uuninristikkoa. Hän\nmietti mielessään, että nuo pienet rumat kasvot eivät olleetkaan enää\naivan niin happamet kuin ensimmäisenä aamuna. Ne muistuttivat melkein\nSusan Annin kasvoja, kun tämä hyvin hartaasti halusi jotakin.\n\n-- Minäpäs kysyn äidiltä, hän sanoi. -- Hän tietää melkein aina jonkin\nneuvon. Tänään on vapaapäiväni ja minä menen kotiin. Heh, kylläpä on\nhauskaa! Rouva Medlock kuuntelee aina äitiä. Ehkäpä äiti voisi puhua\nhänelle.\n\n-- Minä pidän äidistäsi, sanoi Mary.\n\n-- Sen uskon, vakuutti Martha kiillottaen uutterasti.\n\n-- En ole koskaan nähnyt häntä, huomautti Mary.\n\n-- Et olekaan.\n\nMartha kyykötti jälleen kantapäittensä varassa ja hieroskeli\nkämmenellään nenänvarttaan ikään kuin neuvottomana, mutta sitten hän\nsanoi:\n\n-- Näetkös, hän on niin järkevä ja työteliäs ja hyväntahtoinen ja\nsiisti, ettei kukaan voi olla hänestä pitämättä, näki hänet tai oli\nnäkemättä. Kävellessäni kotiin lomapäivinäni nummen poikki minä oikein\nhypin ilosta.\n\n-- Dickonistakin pidän, lisäsi Mary, vaikka en ole koskaan nähnyt häntä.\n\n-- No niin, virkkoi Martha ylpeänä, sanoinhan sinulle, että hänestä\npitävät kaikki, linnut, kaniinit, lampaat ja villiponit, jopa ketutkin.\nOlisipa hauska tietää, hän sanoi silmäillen Maryä miettivästi, mitä\nDickon mahtaisi sinusta ajatella.\n\n-- Ei hän pitäisi minusta, virkkoi Mary jäykkään, kylmään, pikkuvanhaan\ntapaansa. -- Ei kukaan pidä minusta.\n\nMartha näytti jälleen miettivältä.\n\n-- Mitäs sinä itse pidät itsestäsi? hän kysäisi äkkiä kursailematta.\n\nMary epäröi silmänräpäyksen ja tuumi asiaa.\n\n-- Oikeastaan en ensinkään, hän vastasi. -- Mutta en ole koskaan ennen\najatellut sitä.\n\nMarthan suu vetäytyi merkitsevään irvistykseen.\n\n-- Äiti kysyi kerran samaa minulta, hän sanoi. -- Hän seisoi\npesusoikkonsa ääressä, ja minä olin pahalla päällä ja panettelin\nihmisiä. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi: \"Olet oikea pieni\nsuupaltti. Siinä sinä seisot ja hurpatat, ettet pidä tästä etkä tuosta.\nMitäs sinä itsestäsi sitten pidät?\" Silloin minua alkoi naurattaa, ja\nsiinä samassa minä tulin järkiini.\n\nMartha lähti hyväntuulisena heti kun oli toimittanut aamiaisen Marylle.\nHänen oli käveltävä viisi mailia nummen poikki kotimökille, ja perille\ntultuaan hän aikoi auttaa äitiään pyykinpesussa ja leipomisessa ja\npitää oikein hauskaa.\n\nMarthan poistuttua talosta Mary tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin\nkoskaan ennen. Hän jouduttautui puutarhaan niin pian kuin mahdollista,\nja ensi työkseen hän juoksi kymmenen kertaa suihkukaivopuutarhan\nympäri. Hän laski tarkasti kerrat ja viimeisen kierroksen jälkeen hänen\noli keveämpi olla.\n\nPäivänpaiste muutti koko paikan toisennäköiseksi. Korkea, sininen\ntaivaanlaki kaartui Misselthwaiten ylitse, ja hän kohotti kasvonsa\ntaivasta kohti ja katseli sitä väsymättä koettaen kuvitella mielessään,\nmiltä tuntuisi maata jollakin tuollaisella lumivalkoisella pilvellä ja\najelehtia hiljakseen eteenpäin. Hän meni ensimmäiseen keittiöpuutarhaan\nja tapasi siellä Ben Weatherstaffin kuokkimassa kahden muun puutarhurin\nkanssa. Sään vaihdos näytti tehneen hänellekin hyvää. Hän alkoi jopa\njutella Marylle.\n\n-- Kevät on tulossa, hän sanoi. -- Etkö tunne sen hajua?\n\nMary haisteli ja arveli tuntevansa. -- Täällä tuoksuu hyvältä,\nraikkaalta ja kostealta, hän sanoi.\n\n-- Se on mullan, hyvän, mehevän mullan tuoksua, vastasi Ben jatkaen\nkuokkimistaan. -- Se on hyvillään, kun istutusaika lähenee. Talvella\nse on ikävissään, kun sillä ei ole mitään tekemistä. Tuolla\nkukkapuutarhassa alkaa elämä herätä jo mullan sisässä. Auringon lämpö\npääsee sinnekin. Vähän ajan kuluttua saat nähdä pikkaraisten, vihreiden\nsilmujen pistävän esiin mustasta mullasta.\n\n-- Mitä niistä tulee? uteli Mary.\n\n-- Krookuksia ja lumipisaroita ja keltanarsisseja. Etkö ole koskaan\nnähnyt niitä?\n\n-- En. Intiassa on kaikki kuumaa ja märkää ja vihreätä sateen jälkeen,\nselitti Mary. -- Ja siellä taisivat kukat kohota maasta yhdessä yössä.\n\n-- Nämä tässä eivät nouse yhdessä yössä, sanoi Weatherstaff. -- Kyllä\nniitä pitää odottaa. Jokainen lehti vaatii oman päivänsä. Kylläpähän\nnäet, jahka pidät niitä silmällä.\n\n-- Kyllä minä katson niitä, lupasi Mary.\n\nSamassa kuului ilmassa vienoa siipien suhinaa, ja Mary tiesi heti, että\npunarinta oli jälleen tullut. Se oli hyvin nopea ja vikkeläliikkeinen,\nse hyppeli hänen jalkainsa juuressa niin lähellä ja kallisteli päätänsä\npuolelle ja toiselle silmäillen häntä niin viekkaasti, että hän kyseli\nBeniltä:\n\n-- Luuletteko sen muistavan minut?\n\n-- Muistavan sinut! toisti Ben närkästyneenä. -- Se tuntee joka\nkaalintaimen puutarhassa, eikö se sitten ihmisiä tuntisi? Se ei ole\nmilloinkaan ennen nähnyt pientä naisihmistä, ja nyt se tahtoo päästä\noikein perille sinusta. Siltä vekkulilta ei kannata koettaa salata\nmitään.\n\n-- Nousevatko taimet mullan sisässä siinäkin puutarhassa, missä se\noleskelee? tiedusteli Mary.\n\n-- Missä puutarhassa? ärähti Ben tullen jälleen juron näköiseksi.\n\n-- Siinä, missä on vanhoja ruusupuita. Mary ei voinut olla kyselemättä,\nsillä hän halusi niin hartaasti tietää. -- Ovatko kaikki kukat jo\nkuolleet, vai vieläkö toiset niistä heräävät kesällä? Onko siellä\nkoskaan ruusuja?\n\n-- Kysy siltä, sanoi Ben Weatherstaff viitaten punarintaan. -- Kukaan\nmuu ei tiedä mitään -- ei ole tiennyt kymmeneen vuoteen.\n\nKymmenen vuotta on pitkä aika, arveli Mary. Hän oli syntynyt kymmenen\nvuotta sitten.\n\nHän poistui puutarhasta verkalleen ja mietteissään. Hän oli alkanut\npitää puutarhasta samoin kuin punarinnasta, Dickonista ja Marthan\näidistä. Marthastakin hän jo alkoi pitää. Olihan siinä jo koko\njoukko ihmisiä -- sille joka ei ollut tottunut pitämään kenestäkään.\nPunarinnan hän laski ihmisten joukkoon.\n\nHän meni tapansa mukaan pitkän, murattia kasvavan muurin viertä\nkulkevalle käytävälle, josta hän saattoi nähdä puiden latvat; ja kun\nhän asteli siinä edestakaisin, hänelle sattui jännittävä tapaus, jonka\naiheuttaja oli Ben Weatherstaffin punarinta.\n\nHän kuuli vieressään piipitystä ja visertelyä, ja siinä se hyppeli\nalastomalla kukkapenkereellä ja oli nokkivinaan syötävää maasta,\njottei Mary arvaisi sen seuranneen häntä. Mutta hän tiesi, että se oli\nseurannut häntä, ja tämä huomio sai hänet melkein vavahtamaan iloisesta\nhämmästyksestä.\n\n-- Sinä muistat minut! hän huudahti. -- Muistat varmasti! Sinä olet\nkauniimpi kuin mikään muu maailmassa!\n\nHän leperteli ja jutteli ja mielisteli lintua jos jollakin tavoin, ja\nse hyppeli ja heilutteli pyrstöään piipitellen. Se tuntui puhelevan.\nSen punainen rinta oli silkinkiiltävä, ja se pöyhisteli siinä ja oli\nniin hieno ja sievä ja mahtava kuin olisi tahtonut näyttää tytölle,\nmiten merkillinen ja suuresti inhimillisen olennon kaltainen punarinta\nsaattaa olla. Mary unohti tykkänään ynseän juroutensa, kun lintu\nsalli hänen tulla lähelleen ja kumartua puoleensa ja piipitellä kuten\npunarinnat.\n\nOh, miten lähelle se salli Maryn hiipiä! Se tiesi, ettei mikään\nmaailmassa olisi saanut häntä kurkottamaan kättänsä ja säikäyttämään\nsitä hiukkaakaan. Mary oli niin onnellinen, että uskalsi tuskin\nhengittää.\n\nKukkapenkki ei ollut aivan paljas. Kukkia siinä ei ollut, mutta sen\ntakana kasvoi korkeita ja matalia pensaita sakeana tiheikkönä. Kun\npunarinta hyppeli pensaiden alla, Mary huomasi siellä pienen vasta\nkäännetyn multakasan, jolle lintu pysähtyi etsimään matoa. Jokin koira\noli kuopinut mullan pinnalle myyrän pesää hakiessaan. Maassa oli syvä\nkolo.\n\nMary jäi katselemaan kuoppaa miettien, miten se oli syntynyt.\nTuijottaessaan siihen hän huomasi, että maasta pisti esiin jokin esine.\nSe oli ruosteisen rauta- tai messinkirenkaan näköinen, ja kun punarinta\nlensi viereiseen puuhun, Mary kurottautui sieppaamaan renkaan käteensä.\nMutta se ei ollutkaan rengas. Se oli vanha avain, joka näytti olleen\nmullassa kauan aikaa.\n\nMary katseli sormessaan riippuvaa avainta melkein pelästyneenä.\n\n-- Se on voinut olla kymmenenkin vuotta haudattuna, hän kuiskasi. --\nEhkä se on puutarhan avain.\n\n\n\n\n8.\n\nPUNARINTA NÄYTTI TIETÄ\n\n\nMary katseli avainta hyvän aikaa. Hän käänteli sitä käsissään ja\ntuumiskeli. Jos se tosiaan oli suljetun puutarhan avain ja jos hän\nlöytäisi oven, niin hän voisi päästä näkemään, mitä muurien kätkössä\noli ja miten vanhojen ruusupuiden oli käynyt. Hän halusi nähdä\npuutarhan, joka oli ollut suljettuna niin kauan. Varmasti se oli\nerilainen kuin muut paikat; hänestä tuntui, että siellä oli täytynyt\nkymmenen vuoden kuluessa tapahtua jotakin merkillistä. Sitä paitsi:\njos hän pitäisi puutarhasta, hän voisi mennä sinne joka päivä, sulkea\noven perässään ja leikkiä siellä jotakin keksimäänsä leikkiä. Ja hän\nleikkisi siellä ypöyksin eikä kukaan koskaan tietäisi missä hän oli,\nvaan kaikki luulisivat puutarhan olevan yhä edelleen lukossa ja avaimen\nmaahan haudattuna. Hän oli hyvin innoissaan tätä ajatellessaan.\n\nEristetty elämä suuressa, salaperäisessä talossa oli saanut Maryn\njoutilaat aivot työskentelemään ja herättänyt hänen mielikuvituksensa.\nEpäilemättä myös voimakas, raikas ja puhdas nummi-ilma oli omiaan\nvirittämään toiminnanhalua. Intiassa Mary oli aina ollut kuumuuden\nuuvuttama ja veltto, mutta tässä ympäristössä hän alkoi elpyä ja halusi\npuuhailla aina jotakin. \"Ärripää\" oli jo koko lailla talttunut, vaikkei\nhän itse tiennyt syytä siihen.\n\nHän pisti avaimen taskuunsa ja asteli käytävää edestakaisin. Kukaan\nmuu kuin hän ei näyttänyt koskaan liikkuvan tässä puutarhan kolkassa;\nniinpä hän saattoikin kulkea verkalleen ja tutkia tarkasti muuria --\ntai oikeammin sitä peittävää murattia. Mutta vaikka olisi tähystellyt\nkuinka, ei kiiltävässä, tummanvihreässä köynnösmatossa näkynyt aukkoa\ntai saumakohtaa.\n\nMary oli hyvin pettynyt. Hän tarkasteli muurin syrjää ja koetti kurkkia\nsen ylitse nähdäkseen paremmin toisella puolella huojuvat puiden\nlatvat. Kerrassaan ärsyttävää olla niin lähellä salaperäistä puutarhaa\npääsemättä kumminkaan sisälle, hän tuumi vihoissaan. Mary pisti avaimen\ntaskuunsa palatessaan taloon ja päätti kuljettaa sitä ulos mennessään\naina mukanaan siltä varalta, että joskus sattuisi löytämään kätkössä\nolevan oven.\n\nMartha oli saanut luvan jäädä yöksi kotiinsa, mutta aamulla hän taas\noli työssä punaposkisena ja hyväntuulisena.\n\n-- Minä olin jo kello neljältä jalkeilla, hän sanoi. -- Kyllä nummi oli\nkaunis, kun linnut heräsivät unestaan ja jänikset loikkivat pesistään\nja aurinko nousi. Ei minun tarvinnut kävellä koko matkaa. Eräs mies\notti minut rattailleen, ja usko pois, että siinä oli hauska istua.\n\nHänellä riitti juttuja päivän hauskuuksista. Hänen äitinsä oli ollut\nhyvillään hänen kotiintulostaan, ja he olivat yhdessä leiponeet ja\npesseet pyykkiä. Ja hän oli leiponut kullekin lapselle lämpimäispullan\nja pistänyt siihen täytteeksi ruskeata sokeria.\n\n-- Otin pullat uunista sihisevän kuumina, kun lapset palasivat nummelta\nleikkimästä. Ja koko tupa tuoksui lämpöiseltä leivältä, ja takassa\npaloi iso tuli, ja lapset oikein huusivat mielihyvästä. Dickon-veikko\nsanoi, että kelpaisipa vaikka kuninkaan asua meidän tuvassamme.\n\nIllalla he olivat kaikki istuneet tulen ääressä ja Martha oli auttanut\näitiä vaatteiden paikkaamisessa ja sukkien parsimisessa. Ja Martha oli\nkertonut heille pienestä tytöstä, joka oli saapunut Intiasta ja jota\n\"mustat\" olivat palvelleet syntymästä lähtien niin ettei hän osannut\nvetää omia sukkiaan jalkaansa.\n\n-- Ja he kuuntelivat korvat hörössä, kun kerroin sinusta, sanoi Martha.\n-- Mustista he halusivat tietää kaiken, ja laivasta jossa tulit. Mutta\nen minä tiennyt paljonkaan.\n\nMary tuumi kotvan aikaa.\n\n-- Kerron sinulle lisää, ennen kuin menet seuraavan kerran kotiisi,\nhän sanoi. -- Silloin sinulla on enemmän puhuttavaa. Kai he mielellään\nkuulisivat, millaista on ratsastaa norsulla ja kamelilla ja kuinka\nupseerit lähtevät metsästämään tiikereitä.\n\n-- Herranen aika! huusi Martha ihastuneena. -- Johan he joutuisivat\naivan suunniltaan. Kerrotko tosiaan lisää? Se on melkein yhtä\njännittävää kuin villieläinten näyttely, joka on kuulemma ollut\nYorkissa.\n\n-- Intia on aivan erilainen kuin Yorkshire, sanoi Mary verkalleen ikään\nkuin asiaa punniten. -- Sitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi.\nKuuntelivatko Dickon ja äitisi mielellään, kun juttelit minusta?\n\n-- Hoh, Dickonin silmät kävivät ihan pyöreiksi; ne olivat pudota\npäästä, vastasi Martha. -- Mutta äiti oli huolissaan siitä, että sinut\non jätetty niin oman onnesi nojaan. Hän kysyi: \"Eikö herra Craven ole\nhankkinut hänelle kotiopettajatarta tai hoitajaa?\" Ja minä sanoin:\n\"Eikä ole, vaikka rouva Medlock arvelee, että kyllä hän hankkii\njahka hoksaa, mutta saattaa kulua kaksi, kolme vuotta, ennen kuin se\ntapahtuu.\"\n\n-- En halua kotiopettajatarta, tiuskahti Mary.\n\n-- Mutta äiti sanoo, että sinun olisi jo aika ruveta lukemaan kirjoja.\nLisäksi sinulla pitäisi olla naisihminen, joka pitää huolta sinusta.\nÄiti sanoi: \"Ajattelehan toki, Martha, miltä itsestäsi tuntuisi olla\ntuollaisessa suuressa talossa ja vaellella siellä yksinäsi ilman äitiä.\nKoeta sinä parastasi ja hauskuta häntä.\" Ja minä lupasin.\n\nMary loi häneen pitkän, vakavan katseen.\n\n-- Kyllä sinä hauskutatkin minua, hän sanoi. -- Minusta on mukavaa\nkuunnella juttujasi.\n\nMartha katosi huoneesta ja palasi vähän ajan kuluttua piilotellen\njotakin esiliinansa alla.\n\n-- Arvaas mitä, hän sanoi tyytyväisesti virnistäen. -- Minä olen tuonut\nsinulle lahjan!\n\n-- Lahjan! toisti Mary hämmästyneenä. Miten tuvasta, johon oli ahdettu\nneljätoista nälkäistä ihmistä, saattoi riittää lahjoja?\n\n-- Eräs kulkukauppias kulki nummen poikki ja pysäytti hevosensa\nmeidän ovelle, selitti Martha. -- Hänellä oli vateja ja pannuja ja\njos jotakin, mutta äidillä ei ollut rahaa ostaa mitään. Juuri kun hän\noli lähtemäisillään tiehensä, huusi Lisabeth Ellen: \"Äiti, hänellä on\nhyppynuoria ja niissä on siniset ja punaiset kädensijat.\" Ja samassa\näiti kutsui miehen takaisin. \"Hei, odottakaapa hiukan, miten paljon\nne maksavat?\" Niiden hinta oli kaksi penceä, ja äiti alkoi kopeloida\ntaskuaan ja sanoi minulle: \"Martha, sinä olet kelpo tyttö, kun tuot\näidillesi palkkasi. Onhan niitä reikiä jos jonkinlaisia mihin sen\ntyöntää, mutta kaksi penceä minä sittenkin siitä otan saadakseni\nhyppynuoran tuolle lapselle\", ja hän osti yhden, ja tässä se on.\n\nHän veti sen esiliinansa alta ja heilutteli sitä ylpeän näköisenä.\nSe oli pitkä, joustava nuora, jonka kummassakin päässä oli puna- ja\nsiniviirukas kädensija. Mutta Mary Lennox ei ollut koskaan ennen nähnyt\nhyppynuoraa. Hän tuijotti siihen käsittämättä mitään.\n\n-- Mitä sillä tehdään? hän kysyi uteliaana.\n\n-- Mitä tehdään? ällistyi Martha. -- Eikö Intiassa ole hyppynuoria?\nMitäs sitten kannattaa puhua norsuista, tiikereistä ja kameleista?\nKummako sitten, että ihmiset siellä ovat niin mustia. Tällaista sillä\ntehdään!\n\nHän juoksi keskelle huonetta hyppynuora käsissään, alkoi hyppiä\nja hyppi hyppimistään. Mary katseli häntä ihmeissään, ja vanhat\nmuotokuvatkin näyttivät tuijottavan hyppijää kuin kummastellen, mitä\ntytönhäiläkkä rohkeni tehdä heidän nenänsä edessä. Mutta Martha ei\nedes vilkaissut niihin. Häntä ilahdutti Maryn kasvoista kuvastuva\nmielenkiinto ja uteliaisuus, ja hän hyppi hyppimistään laskien ääneen\nhypyt, kunnes oli päässyt sataan.\n\n-- Ennen jaksoin hyppiä vielä kauemmin, hän sanoi lakattuaan. --\nKahdentoista vanhana pääsin viiteensataan, mutta silloin en ollutkaan\nniin lihava kuin nyt.\n\nMary nousi tuoliltaan näyttäen kiihtyneeltä.\n\n-- Se näyttää hauskalta, hän virkkoi. -- Äitisi on hyvä ihminen.\nLuuletko että minä osaisin hyppiä tuolla tavalla?\n\n-- Koetahan, kehotteli Martha ojentaen hänelle hyppynuoran. Aluksi et\njaksa sataakaan kertaa, mutta jos harjoittelet, pääset pian vauhtiin.\nNiin sanoi äitikin. Hän sanoo: \"Ei mikään ole hänelle niin hyvä kuin\nhyppynuora. Se on järjellisin lelu, jonka lapselle voi antaa. Kyllä\nsääriin ja käsivarsiin karttuu pian voimaa, kun tyttö vähän hyppelee\nulkoilmassa.\"\n\nNäki kyllä, ettei Maryn säärissä ja käsivarsissa ollut kehuttavasti\nvoimaa, kun hän yritti ensi kerran. Hänen liikehtimisensä oli kankeaa\nja avutonta, mutta silti hyppääminen oli hänestä niin hauskaa, ettei\nhän halunnut lopettaa.\n\n-- Pistä vaatteet yllesi ja juokse ulos hyppäämään, sanoi Martha.\n-- Äidin mielestä sinun olisi oltava ulkona niin paljon kuin voit,\nvaikkapa hiukan sataisikin.\n\nMary otti takkinsa ja hattunsa ja heitti hyppynuoran käsivarrelleen.\nOvea avatessaan hän kääntyi verkalleen; jokin asia oli juolahtanut\nhänen mieleensä.\n\n-- Martha, ne olivat sinun palkkarahojasi, hän sanoi. -- Sinunhan nuo\nkaksi penceä olivat. Kiitos. Hänen äänensä kuulosti jäykältä, sillä hän\nei ollut tottunut kiittämään eikä huomaamaan, milloin hänen hyväkseen\ntehtiin jotakin. -- Kiitos, hän sanoi ojentaen Marthalle kätensä, sillä\nhän ei ymmärtänyt mitä muuta saattaisi tehdä.\n\nMarthakin näytti olevan tottumaton tällaiseen, sillä hän ravisteli\nkömpelösti Maryn kättä. Sitten hän nauroi.\n\n-- Voi toki, niinhän sinä olet kuin vanhat ihmiset, hän sanoi. --\nLisabeth Ellen olisi antanut minulle suukon.\n\nMary jäykistyi vielä enemmän.\n\n-- Tahdotko että suutelen sinua? Martha naurahti uudelleen.\n\n-- En toki, hän vastasi. -- Jos olisit toisenlainen, niin ehkä sinunkin\ntekisi mieli. Mutta sinä et halua. Juokse vain ulos leikkimään\nhyppynuorinesi.\n\nMary poistui huoneesta hiukan nolostuneena. Yorkshirelaiset tuntuivat\nolevan merkillistä väkeä, ja Martha saattoi hänet alati ymmälle. Alussa\nhän ei ollut voinut sietää Marthaa, mutta nyt oli toisin.\n\nHyppynuora oli ihmeellinen kapine. Hän laski ja hyppi ja hyppi ja\nlaski, kunnes hänen poskensa olivat aivan punaiset. Hänellä ei\nollut koskaan elämässään ollut näin hauskaa. Aurinko paistoi ja\nkasvoihin puhalteli tuulenhenki -- ei tuima tuuli, vaan iloisia pikku\npuhalluksia, jotka kuljettivat mukanaan tuoreen, vasta käännetyn\nmullan tuoksua. Hän hyppi suihkukaivopuutarhan ympäri ja käytäviä\nristiin rastiin. Lopulta hän hyppi keittiöpuutarhaan ja näki siellä\nBen Weatherstaffin, joka jutteli kuokkiessaan jalkainsa juuressa\nkeikistelevän punarinnan kanssa. Kun Mary hyppi käytävää pitkin ukon\nluokse, tämä suoristautui ja silmäili hämmästyneenä tyttöä. Juuri sitä\nMary oli toivonutkin. Hän tahtoi näyttää Benille hyppytaitoaan.\n\n-- No, ihme ja kumma! ällisteli puutarhuri. Eikös vain sinun suonissasi\nsittenkin virtaa lapsen verta eikä pelkästään kirnupiimää. Sinähän olet\nhyppinyt poskesi punaisiksi, totta totisesti! En olisi uskonut sinun\nsiihen pystyvän.\n\n-- En ole koskaan ennen hypännyt nuoraa, sanoi Mary. -- Aloitin vasta\nnyt. Minä en pääse kuin kahteenkymmeneen.\n\n-- Anna mennä vain, sanoi Ben. -- Tuohan on vallan sopivaa tytölle,\njoka on elänyt pakanain parissa. Katsopas vain, miten se tarkkaa\nsinua, hän sanoi nyökäten punarintaan päin. Se seurasi jälkiäsi eilen,\nja niin se tekee tänäänkin. Se ei jätä sinua rauhaan ennen kuin on\npäässyt selville, mikä hyppynuora on. Se ei ole ennen nähnyt sellaista\nkapinetta. Niin vainenkin! Ben ravisteli päätänsä linnulle. --\nUteliaisuutesi vie sinut perikatoon, ellet pidä varaasi.\n\nMary hyppi ympäri puutarhojen ja ympäri hedelmätarhan levähtäen\ntuontuostakin. Viimein hän tuli omalle lempikäytävälleen ja päätti\nkoettaa, voisiko hyppiä levähtämättä sen päästä päähän. Matka oli\naika pitkä, ja hän aloitti verkalleen, mutta jo ennen puoliväliä\nhän oli silti niin kuumissaan ja hengästynyt, että hänen täytyi\npysähtyä. Se ei kyllä häntä paljonkaan harmittanut, sillä hän oli\njo laskenut kolmeenkymmeneen. Hän pysähtyi mielissään ja huomasi\nsamassa punarinnan, joka jo keikkui pitkällä muratinoksalla. Se oli\nseurannut Maryä ja tervehti häntä nyt viserryksellä. Hyppiessään lintua\nkohti tunsi Mary jonkin kovan taskussa lyövän häntä polveen joka\nhyppäyksellä, ja nähdessään punarinnan hän naurahti uudelleen.\n\n-- Sinä osoitit minulle eilen missä avain oli, hän sanoi. -- Tänään\nsinun pitäisi näyttää minulle ovi. Mutta sitäpä sinä et taidakaan osata.\n\nPunarinta lensi huojahtavalta murattiköynnökseltään muurin harjalle ja\nalkoi lasketella äänekkäitä, kauniita liverryksiä näyttääkseen taitoaan.\n\nMary Lennox oli kuullut aian juttelevan paljon taioista ja ihmeistä, ja\nse mikä nyt tapahtui, tuntui melkein taialta.\n\nKäytävää pitkin tulla suhahti hilpeä tuulenpuuska, joka keinutti puiden\nlatvoja ja huojutti muurilta riippuvaa murattia. Mary oli juuri tullut\nlähelle punarintaa, kun tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi\nriippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempaisi\nne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli\nhetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi.\n\nSiinä oli ovi!\n\nHän upotti kätensä köynnösvyyhteen ja alkoi työntää oksia syrjään. Niin\nläpitunkemattomalta kuin murattikerros näyttikin, se peitti muurin\nirtonaisena verhona; vain muutamat oksat olivat takertuneet ovipuuhun\nja rautaan. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin\nihastunut ja jännityksissään hän oli. Punarinta lauleskeli yhä ja\nkallisteli päätään puoleen ja toiseen, ikään kuin se olisi ollut yhtä\nkiihtynyt kuin Mary. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota\nhänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven?\n\nSe oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän\npisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan\navaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja\nlopulta avain kääntyi.\n\nSilloin hän hengähti syvään ja katsahti taakseen, näkyikö pitkällä\nkäytävällä ketään. Tietenkään ei ketään näkynyt, ja hän hengähti\nuudelleen syvään, työnsi syrjään huojuvat muratinoksat ja painoi ovea,\njoka verkalleen aukeni.\n\nSitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä\nvasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä,\nihmetyksestä ja ihastuksesta.\n\nHän seisoi salaisessa puutarhassa.\n\n\n\n\n9.\n\nNÄIN MERKILLISTÄ TALOA EI OLE TOISTA\n\n\nMitään niin viehkeää, niin salaperäiseltä näyttävää paikkaa ei\nolisi voinut kuvitella. Korkeita muureja, jotka sulkivat puutarhan\nsyliinsä, peittivät tiheiksi ja takkuisiksi kasvaneiden köynnösruusujen\nlehdettömät rungot. Kaikki nurmikot olivat talvisen, ruskehtavan\nruohon peitossa, ja niistä kohosi paikoittain pensaskimppuja, ruusuja\nnähtävästi nekin. Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden\nrunkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina\nlonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne\nolivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja\npujottautuivat puusta toiseen taipuen sieviksi silloiksi. Nyt ei niissä\nollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai\nelossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset\nnäyttivät usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi -- muurit, puut,\nvieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun\nkulkeva köynnösvyyhti sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. Mary\nei todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista paikkaa.\n\n-- Kuinka hiljaista täällä on! hän kuiskasi. -- Kuinka hiljaista!\nSitten hän seisoi tuokion hievahtamatta kuunnellen hiljaisuutta.\n\nPunarinta, joka oli lentänyt puunlatvaan, oli yhtä liikkumaton ja\nääneti kuin kaikki muukin. Se ei edes räpyttänyt siipiään, katsoi vain\nMaryyn.\n\n-- Ei ole ihme, että täällä on hiljaista, hän kuiskasi uudelleen. --\nMinä olen ensimmäinen, joka kymmeneen vuoteen on täällä mitään puhunut.\n\nHän lähti kulkemaan eteenpäin hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt\nherättävänsä jonkun. Hän oli hyvillään siitä, että hänen jalkainsa alla\noli ruohikkoa, joka vaimensi askelten äänen. Hän kulki puiden lomitse\nsilmäillen köynnöksiä ja lonkeroita, jotka muodostivat hänen ylleen\nsadunomaisen holvin.\n\n-- Onkohan kaikki ihan elotonta? hän mietti. -- Onko tämä kuollut\npuutarha?\n\nBen Weatherstaff olisi heti ensi näkemältä voinut sanoa, olivatko puut\nelossa, mutta Mary saattoi vain todeta, että oksat ja köynnökset olivat\nharmaanruskeita ja ettei hennointakaan lehtinuppua näkynyt missään.\n\nMutta yhtä kaikki hän oli nyt ihmeellisessä puutarhassa, ja hän saattoi\ntulla tänne muratin läpi puutarhanovesta milloin häntä vain halutti.\nHänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt maailman, joka kuului yksin\nhänelle.\n\nAurinko paistoi, ja korkea, sininen kaarikatto tuntui täällä säteilevän\nvielä kirkkaampana ja pehmeämpänä kuin nummella. Punarinta lehahti\nmaahan puunlatvasta ja hyppeli vikkelästi ruohikolla tai seurasi\nMaryä lentäen pensaasta toiseen. Se viserteli ahkerasti ja hääräsi\ntoimeliaana kuin mikäkin opas. Kaikki oli outoa ja hiljaista, ja\nMarystä tuntui, että hän nyt oli satojen peninkulmien päässä ihmisten\nilmoilta, mutta hänestä ei suinkaan ollut pelottavan yksinäistä.\nHän olisi vain halunnut tietää, olivatko kaikki ruusut kuolleet vai\nodottivatko ne vain lämmintä säätä puhjetakseen lehtiin ja nuppuihin.\nJos puutarha oli vielä elossa se mahtoi olla ihana siihen aikaan, kun\ntuhannet ruusut kukkivat!\n\nHyppynuora riippui hänen käsivarrellaan, ja hetken aikaa käveltyään\nhän päätti hyppiä ympäri koko puutarhan. Siellä täällä näytti olleen\nruohopolkuja, ja parissa nurkkauksessa oli murattilehtimaja ja\nkivi-istuimet, joiden keskellä oli korkea, sammaltunut kukkauurna.\n\nToista lehtimajaa lähestyessään hän lakkasi hyppimästä. Paikalla oli\nollut kukkapengermä, ja hänestä näytti kuin mustasta maasta olisi\nkurkistanut vaaleanvihreitä tiploja, kuin pieniä keihäänkärkiä. Hän\nmuisti, mitä Ben Weatherstaff oli sanonut, ja polvistui maahan niitä\ntarkastamaan.\n\n-- Ne ovat todella pieniä eläviä kasveja, ja niistä voi tulla\nkrookuksia, lumipisaroita ja keltanarsisseja, hän kuiskasi.\n\nHän kumartui hyvin lähelle haistellen tuoretta, kosteata maata. Hän\npiti sen tuoksusta.\n\n-- Ehkäpä täällä on niitä vielä muuallakin, hän tuumi. -- Parasta\ntarkastaa koko puutarha.\n\nHän ei hyppinyt, vaan käveli verkalleen silmät maahan luotuina. Hän\ntähysteli vanhoja kukkapenkkejä ja nurmikkoa, ja kierrettyään koko\npuutarhan hyvin tarkkaavana hän oli huomannut vaikka kuinka monta\nteräväkärkistä, vaaleanvihreätä täplää ja oli aivan innoissaan.\n\n-- Eihän tämä olekaan kuollut puutarha! Jos ruusut ovatkin kuolleet,\nniin muualla on kuitenkin eloa.\n\nMary ei tiennyt puutarhatöistä mitään, mutta hänestä näytti, että\nlakastunutta ruohoa oli paikoitellen vihreiden versojen ympärillä niin\npaksulti, ettei niillä ollut tarpeeksi kasvutilaa. Hän löysi terävähkön\ntikun, jolla hän kaiveli maata, ja nyhti siitä ruohotupsut, kunnes\nmulta versojen ympärillä oli melkoisen puhdasta ja sileätä.\n\n-- Nyt ne näyttävät voivan hengittää, hän tuumi saatuaan ensimmäiset\ntaimet vapaiksi. -- Täällä on vielä paljon muitakin, joita täytyy\nauttaa. Minä laitan ne kaikki kuntoon. Kaikki jotka vain näen. Ellen\nennätä tänään, voin tulla takaisin huomenna.\n\nHän kulki paikasta toiseen muokaten ja peraten ja syventyi niin\ninnokkaasti tähän työhön, ettei malttanut keskeyttää, vaan kulki\npenkiltä penkille etsien versoja ruohikosta ja puiden alta. Siinä\npuuhaillessa hänelle tuli niin lämmin, että hän heitti yltään ensin\ntakin ja sitten hatun, ja tietämättään hän kaiken aikaa hymyili\nruohikolle ja vaaleanvihreille suippokärkisille kasvinaluille.\n\nPunarinnalla oli hirveästi puuhaa. Se oli ihastunut nähdessään,\nettä puutarhatyö oli käynnissä sen omalla alueella. Usein se oli\nkummastellut Ben Weatherstaffia. Puutarhaa muokattaessa nousee pinnalle\nmullan mukana kaikennäköistä herkullista syötävää. Tämä uusi olento ei\nollut edes puoliksi Benin kokoinen, ja kuitenkin hän oli siksi järkevä,\nettä ymmärsi tulla punarinnan puutarhaan ja ryhtyä paikalla työhön.\n\nMary ahersi puutarhassa, kunnes hänen piti lähteä syömään päivällistä.\nAika oli kulunut hänen huomaamattaan, ja pukiessaan ylleen\npäällystakkinsa ja hattunsa ja ottaessaan hyppynuoransa maasta hän\nhuomasi ihmeekseen tehneensä työtä kaksi tai kolme tuntia. Hänellä\noli ollut kovin hauskaa kaiken aikaa. Hennot, vaaleanvihreät,\nteräväkärkiset versot nousivat nyt siistiksi muokatusta maasta ja\nnäyttivät somilta ja terhakoilta päästyään vapaaksi tukahduttavasta\nheinästä.\n\n-- Iltapuolella tulen takaisin, hän sanoi silmäillen uutta\nvaltakuntaansa ja puhutellen puita ja ruusupensaita kuin kuulevia ja\nymmärtäviä olentoja.\n\nSitten hän juoksi kevyesti poikki nurmikon, avasi raskaan, vanhan\noven ja pujahti siitä ulos muratin alitse. Hän oli niin rusoposkinen\nja kirkassilmäinen ja söi niin vahvasti päivällistä, että Martha oli\nihastuksissaan.\n\n-- Kaksi lihapalasta ja kaksi annosta riisivanukasta, hän sanoi. --\nHei, kyllä äiti on mielissään kun kuulee, mitä hyppynuora on saanut\naikaan.\n\nMuokatessaan maata teräväkärkisellä tikulla Mary oli kaivanut pinnalle\nvalkoisia juuria, jotka muistuttivat ruokasipuleita. Hän oli upottanut\nne huolellisesti takaisin maahan ja taputellut multaa niiden päälle.\n\n-- Martha, mitä sellaiset valkeat juuret ovat, jotka näyttävät aivan\nsipuleilta? hän kysyi.\n\n-- Ne ovatkin kukkasipuleita, vastasi Martha. -- Niistä kasvaa\nkaikenlaisia kevätkukkia. Ihan pikkaraiset ovat lumipisaroita ja\nkrookuksia, ja suuret ovat valko- ja keltanarsisseja. Et voi uskoa,\nmiten sieviä ne ovat. Dickon on istuttanut niitä paljon meidän\npuutarhapahaseemme.\n\n-- Onko Dickon taitava puutarhatöissä? kysyi Mary, jonka päähän\npälkähti äkkiä uusi ajatus.\n\n-- Meidän Dickon saa kukan kasvamaan vaikka kiviaidan rakosessakin.\nÄiti sanoo, että kasvit tottelevat häntä kuin mitäkin taikuria.\n\n-- Pysyvätkö kukkasipulit kauan aikaa elossa? Voisivatkohan ne\nelää vaikka vuosikausia, ellei niitä kukaan hoitaisi? kysäisi Mary\nlevottomana.\n\n-- Kyllä ne miekkoset itsestänsä huolen pitävät, sanoi Martha. --\nSiksipä köyhilläkin on varaa pitää niitä. Kunhan saavat olla rauhassa,\nniin ne viihtyvät maan alla vaikka koko ihmisiän ja levittäytyvät\nja lisääntyvät. Puistometsikössä kasvaa tuhansittain lumipisaroita.\nKeväällä se on kaikkein kaunein näky Yorkshiressa.\n\n-- Olisipa nyt jo kevät, huudahti Mary. -- Tahtoisin nähdä, mitä\nkaikkea Englannissa kasvaa.\n\nHän oli päättänyt ateriansa ja käynyt istumaan mielipaikalleen\nuunimatolle.\n\n-- Ollapa minulla pieni lapio, hän sanoi.\n\n-- Mitä sinä lapiolla? naurahti Martha. -- Aiotko ruveta kääntämään\nmaata? Sepä huvittaa äitiä, jahka kerron.\n\nMary silmäili takkavalkeaan ja tuumiskeli. Hänen täytyi olla\nvarovainen, jos tahtoi säilyttää salaisen valtakuntansa. Eihän hän\nmitään vahinkoa tehnyt, mutta jos herra Craven pääsisi ovijutun\nperille, hän suuttuisi hirmuisesti ja hankkisi uuden avaimen ja\nlukitsisi oven ainaiseksi. Sitä hän ei todella voisi kestää.\n\n-- Tämä on niin iso ja yksinäinen paikka, hän sanoi verkalleen ikään\nkuin punniten asiaa mielessään. -- Rakennus on yksinäinen, puisto on\nyksinäinen ja puutarhat ovat yksinäiset. Täällä pidetään niin monta\npaikkaa lukittuna. Intiassa en tehnyt juuri mitään, mutta siellä näki\nenemmän ihmisiä -- alkuasukkaita ja sotureita marssi ohitse -- ja\njoskus soittokunnat soittivat ja aiani kertoi minulle juttuja. Täällä\nen voi jutella kenenkään muun kanssa kuin sinun ja Ben Weatherstaffin.\nJa sinullakin on omat työsi, eikä Ben Weatherstaff viitsi usein\njutella minun kanssani. Ajattelin, että jos minulla olisi pieni lapio,\nvoisin kääntää maata kuten hänkin ja tehdä pienen puutarhan, jos hän\nantaisi minulle hiukan siemeniä. Marthan kasvot säteilivät mielihyvästä.\n\n-- Kas vain! hän huudahti. -- Sitähän äitikin juuri sanoi. Hän sanoi:\n\"Onhan siellä lääniä vaikka miten paljon, miksi ei lapselle anneta\nomaa pientä maatilkkua, johon hän voisi istuttaa vaikka parsaheinää ja\nretiisejä. Sitä hänen sitten kelpaisi muokata ja kaivaa ja siitä hän\nvarmaan pitäisi.\" Niin äiti sanoi.\n\n-- Niinkö? ihastui Mary. -- Kylläpä hän tietää!\n\n-- Eikö tiedäkin! sanoi Martha. -- Hän sanookin: \"Nainen, jonka pitää\nkasvattaa kaksitoista lasta, tietää muutakin kuin aakkoset. Lapset\nselvittävät ajatuksia yhtä paljon kuin laskento.\"\n\n-- Kuinkahan paljon mahtaa lapio maksaa, aivan pikkuinen? kysyi Mary.\n\n-- Thwaiten kylässä on puoti, kuului Marthan tuumiva vastaus.\n\n-- Muistan nähneeni siellä puutarhakaluja, lapion, kuokan ja haravan,\nkaikki yhteen kimppuun sidottuina, ja ne maksoivat kaksi shillingiä.\nJa ne kestävät kyllä oikeata työntekoa.\n\n-- On minun kukkarossani enemmänkin rahaa, sanoi Mary.\n\n-- Rouva Morrisonilta sain viisi shillingiä, ja rouva Medlock antoi\nminulle vähän rahaa herra Cravenin puolesta.\n\n-- Kas vain, että setäsi muisti sinua edes sen verran! puuskahti Martha.\n\n-- Rouva Medlock sanoi, että minä saan taskurahaa. Hän antaa minulle\nshillingin joka lauantai. En tiedä mihin nuo rahat käyttäisin.\n\n-- Voi hyvänen aika, shillinki on iso raha, sanoi Martha. -- Sinä voit\nostaa mitä vain haluat. Me maksamme mökistä vuokraa shillingin ja kolme\npenceä, ja kyllä siinä saa hikoilla, ennen kuin ne ovat hyppysissä.\nMutta kuulepas, mitä tuli mieleeni, sanoi Martha pannen kädet\nlanteilleen.\n\n-- Mitä sitten? kysäisi Mary innokkaasti.\n\n-- Thwaitessa myydään siinä samassa kaupassa kukansiemenpaketteja ne\nmaksavat vain pennyn. Ja Dickon tietää tarkalleen, mitkä kukat ovat\nkauneimpia ja miten ne saadaan kasvamaan. Hän kävelee monta kertaa\nThwaiteen vain lystikseen. Osaatko kirjoittaa painokirjaimin? hän\nkysäisi äkkiä.\n\n-- Kyllä minä osaan muutenkin kirjoittaa, vastasi Mary. Martha pudisti\npäätään.\n\n-- Dickon lukee vain painokirjaimia. Jos osaat kirjoittaa\npainokirjaimia, niin voisimme kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää\nhäntä ostamaan puutarhatyökalut ja siemenet samalla kertaa.\n\n-- Voi, miten kiltti sinä olet! huudahti Mary. -- Ihan totta. En ole\ntietänytkään, että olet niin kiltti. Osaan minä varmasti kirjoittaa\npainokirjaimiakin jos koetan. Pyydetään rouva Medlockilta kynä ja\nhiukan paperia.\n\n-- Kyllä minullakin on, sanoi Martha. -- Ostin paperia, että voisin\naina sunnuntaisin kyhätä äidille kirjelapun. Minä menen hakemaan.\n\nHän juoksi ulos huoneesta ja Mary seisoi takkatulen ääressä puserrellen\nlaihoja pikku käsiään hyvillä mielin.\n\nIltapuolella hän ei mennyt enää ulos. Martha toi näet\nkirjoitustarvikkeet, mutta viedessään päivällisastioita alakertaan hän\njoutui työhön keittiöön ja Mary sai odottaa kauan aikaa ennen kuin hän\ntuli takaisin. Sitten ryhdyttiin kirjoittamaan kirjettä Dickonille, ja\nsiinä oli aika urakka. Kotiopettajattarien alituisen vaihtumisen vuoksi\nMaryn kirjoitustaito oli jäänyt heikoksi, mutta hän huomasi sentään\nosaavansa kyhätä painokirjaimia, kun oikein yritti. Marthan sanelema\nkirje kuului näin:\n\n    Rakas Dickon! Minä olen terve ja toivotan sitä samaa Jumalan\n    lahjaa sinulle. Mary-neidillä on kosolti rahaa, ja etkö sinä\n    menisi Thwaiteen ja ostaisi hänelle vähän kukansiemeniä ja\n    työkaluja, joita tarvitaan, kun tehdään kukkapenkkejä. Ota\n    kauniita ja sellaisia, jotka helposti kasvavat, sillä hän ei ole\n    ennen tehnyt puutarhatyötä, kun hän on ollut Intiassa, ja siellä\n    on ihan toisenlaista. Äidille rakkaat terveiset ja myös kaikille\n    muille. Mary-neiti aikoo kertoa minulle vielä kaikenmoista, niin\n    että ensi vapaapäivänäni saatte kuulla kameleista ja kuinka herrat\n    metsästävät tiikereitä ja jalopeuroja.\n\n                                        Rakastava sisaresi\n                                       Martha Febe Sowerby.\n\n-- Pannaan rahat kirjekuoreen; minä annan sen teurastajan pojalle, että\nhän vie sen mukanaan. Hän on Dickonin hyvä ystävä, sanoi Martha.\n\n-- Mutta miten ne tavarat saadaan tänne sitten kun Dickon on ne\nostanut? kysyi Mary.\n\n-- Hän tuo ne itse. Kyllä hän mielellään kävelee tänne.\n\n-- Sittenhän minä saan nähdä hänet, huudahti Mary. -- Luulin etten\nikinä tapaisi Dickonia.\n\n-- Onko sinusta hauskaa tavata hänet? kysäisi Martha äkkiä. Mary oli\nnäyttänyt niin ihastuneelta.\n\n-- On oikein hauskaa. En ole koskaan nähnyt poikaa, jota ketut ja\nharakat pitävät ystävänään. Minä haluan oikein hartaasti nähdä hänet.\n\nMartha hätkähti hiukan, ikään kuin jotakin olisi äkkiä juolahtanut\nhänen mieleensä.\n\n-- Voi sentään kun unohdin, vaikka minun piti kertoa sinulle eräs asia\nensimmäiseksi tänä aamuna, hän puhkesi sanomaan. -- Minä kysyin äidiltä\nja hän lupasi itse puhua rouva Medlockille.\n\n-- Tarkoitatko --? aloitti Mary.\n\n-- Mitä minä sanoin sinulle tiistaina. Äiti kysyy häneltä, pääsetkö\njonakin päivänä ajelemaan meidän mökillemme.\n\nKaikki jännittävät tapaukset tuntuivat kertyvän tämän päivän osalle.\nMinkälaista olisi ajaa nummen yli, kun taivas oli näin sininen?\nMinkälaista olisi mökissä, johon mahtuu kaksitoista lasta?\n\n-- Arveliko äitisi rouva Medlockin suostuvan? kysyi Mary hyvin\nlevottomana.\n\n-- Kyllä hän arveli. Rouva Medlock tietää, kuinka siisti äiti on ja\nkuinka puhtaana hän pitää mökin.\n\n-- Silloin saisin nähdä äitisikin samoin kuin Dickonin, puheli Mary\npohtien ajatuksissaan tätä uutta suunnitelmaa, johon hän oli perin\nihastunut. -- Hän näyttää olevan aivan erilainen kuin Intian äidit.\n\nAhkera puutarhatyö ja iltapuolen kiihdyttävät tapaukset tekivät\nMaryn lopulta hyvin hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Martha viipyi\nhänen luonaan, kunnes tuli teenjuonnin aika, mutta kumpikin istui\najatuksissaan puhumatta paljon mitään. Vasta kun Martha oli lähdössä\nalakertaan teetarjotinta noutamaan, pujahti Maryn huulilta kysymys.\n\n-- Martha, onko keittiötytöllä taas tänään ollut hammassärkyä? Martha\nsäpsähti silminnähtävästi.\n\n-- Miksi sitä kysyt? hän sanoi.\n\n-- Katsos, odotellessani sinua avasin oven ja menin käytävään\nkatsomaan, joko olit tulossa. Ja kuulin taas jostain etäältä itkua,\njuuri samanlaista kuin silloin kerran. Tänään ei tuule ensinkään, eikä\nse siis voinut olla tuuli.\n\n-- Kaikkea vielä! virkkoi Martha rauhattomana. -- Älä sinä kuljeskele\nkäytävissä kuuntelemassa. Jos herra Craven sen tietäisi, niin hän\nsuuttuisi -- suuttuisi ihan silmittömästi.\n\n-- En minä kuunnellut, penäsi Mary. -- Olin vain odottamassa -- ja\nsilloin kuulin tuon äänen. Tämä on jo kolmas kerta.\n\n-- Hyvänen aika! Rouva Medlockin kello kutsuu taas, sanoi Martha ja\nkiiruhti juoksujalkaa ulos huoneesta.\n\n-- Näin merkillistä taloa ei varmaan ole toista, mutisi Mary unisena\nkallistaen päänsä vieressä olevan nojatuolin pehmeälle istuimelle.\nRaitis ilma, kuokkiminen ja hyppääminen olivat raukaisseet häntä niin\nsuloisesti, että hän vaipui uneen.\n\n\n\n\n10.\n\nDICKON\n\n\nViikon päivät paistoi aurinko salaiseen puutarhaan. Salaiseksi\npuutarhaksi Mary sitä aina sanoi ajatuksissaan. Nimi miellytti häntä\nja vieläkin enemmän häntä miellytti se, ettei kukaan tiennyt missä hän\noli, kun puutarhan kauniit vanhat muurit kätkivät hänet suojaansa.\nTuntui melkein kuin hän olisi siirtynyt pois maailmasta johonkin\nlumottuun paikkaan. Hän oli lukenut muutamia satukirjoja, joissa oli\nkerrottu kätkössä olevista puutarhoista. Toisinaan ihmiset nukkuivat\nniissä sata vuotta, mikä oli hänen mielestään aika typerää. Mary ei\nsuinkaan aikonut pitää puutarhaansa torkuskelupaikkana; hän tunsi\nolevansa päivä päivältä yhä enemmän hereillä. Hän viihtyi nykyisin\nmainiosti ulkoilmassa eikä vihannut enää tuulta, vaan nautti siitä. Hän\njaksoi juosta nopeasti ja kauan ja hyppiäkin jo sataan asti.\n\nSalaisen puutarhan kukkasipulit mahtoivat olla hyvin ihmeissään. Niitä\nympäröivä maa muokattiin niin pehmeäksi ja puhtaaksi, että niillä\noli yllin kyllin hengitystilaa. Jos Mary olisi voinut kurkistaa maan\nsisään, hän olisi nähnyt, miten sipulit alkoivat pimeässä virota ja\nuutterasti työskennellä.\n\nMary oli merkillinen, päättäväinen pikku olento, ja nyt kun hänen\ntarmonsa oli löytänyt mielenkiintoisen kohteen, hän suuntasi kaikki\najatuksensa siihen. Hän kaivoi ja kiskoi maasta rikkaruohoja, ja\nmieltyi tunti tunnilta yhä enemmän työhön.\n\nNoita vaaleanvihreitä versoja löytyi puutarhasta paljon enemmän kuin\nhän oli voinut aavistaa. Niitä näytti puhkeavan maasta kaikkialla, ja\njoka päivä hän tiesi varmasti löytävänsä uusia, niin hentoja ja arkoja,\nettä ne vain hiukan uskalsivat kurkistaa mullasta. Ne olivat olleet\noman onnensa nojassa kymmenen vuotta, ja ehkäpä ne sinä aikana olivat\nlisääntyneet tuhansiin kuten lumipisarat, joista Martha oli puhunut.\nMary mietti, miten kauan mahtoi kestää, ennen kuin ne kukkivat.\nToisinaan hän lakkasi äkkiä kaivamasta katsellakseen puutarhaa ja\nkoettaakseen mielessään kuvitella, miltä se mahtoi näyttää, kun\ntuhannet ihanat kukat helottivat väriloistossaan.\n\nTänä aurinkoisena viikkona hän ystävystyi yhä enemmän Ben\nWeatherstaffin kanssa. Usein hän hämmästytti tätä ilmestymällä äkkiä\nhänen eteensä kuin maasta nousseena. Totta puhuen hän pelkäsi Benin\nsieppaavan työkalunsa ja lähtevän tiehensä nähdessään hänen tulevan,\nja siksi hän aina lähestyi ukkoa niin kuulumattomin askelin kuin\nmahdollista. Mutta Ben ei ollutkaan enää niin murjottava ja tyly\nhänelle kuin alussa. Ehkäpä hän oli salaisesti hyvillään nähdessään\nMaryn selvästi viihtyvän hänen, vanhan miehen, seurassa. Ja olihan\nMarykin tullut hiukan kohteliaammaksi. Ensimmäisen kerran Benin\ntavatessaan hän oli tietämättään puhutellut tätä kuin intialaista\nalkuasukasta; mitenpä hän olisi ymmärtänyt, ettei vanha, äreä, juro\nyorkshirelainen ole tottunut kumartelemaan isännilleen tai olemaan\nheidän komennettavissaan.\n\n-- Niinhän sinä olet kuin punarinta, sanoi Ben eräänä aamuna\nkehottaessaan päätänsä ja nähdessään Maryn seisovan vieressään. -- En\nkoskaan tiedä, milloin ilmestyt eteeni tai mistä tupsahdat tänne.\n\n-- Linnusta on tullut minun ystäväni, sanoi Mary.\n\n-- Sehän on sen tapaista, ärähti Ben Weatherstaff. -- Naisväkeä se\nmielistelee pelkästä turhamaisuudesta ja huikentelevaisuudesta.\nKyllä se tekee vaikka mitä, kunhan vain saa keimailla ja näytellä\npyrstösulkiaan. Se on niin täynnä ylpeyttä kuin mikäkin.\n\nBen oli harvasanainen. Usein hän vastasi Maryn kysymyksiin vain\nmörähtäen, mutta tänä aamuna hän jutteli tavallista enemmän. Hän\nsuoristautui ja laski jalkansa lapiolle katsellen Maryä.\n\n-- Kuinka kauan olet ollut täällä? hän töksäytti.\n\n-- Kuukauden verran kai, vastasi Mary.\n\n-- Misselthwaite voi olla ylpeä, virkkoi Ben. -- Olet melkoisesti\nlihonnut, etkä ole enää niin keltainenkaan. Olit kuin kynitty\nvariksenpoika tullessasi ensi kerran tähän puutarhaan. Ajattelin\nmielessäni, etteivät silmäni koskaan olleet nähneet rumempaa ja\näreänaamaisempaa tyttölasta.\n\nMary ei ollut turhamainen, eikä hän erityisesti pahastunut, koska ei\nollut milloinkaan kuvitellut suuria ulkomuodostaan.\n\n-- Kyllä minä tosiaan olen lihavampi kuin ennen, hän sanoi. -- Sukkani\novat käyneet tiukemmiksi sääristä. Ennen niihin jäi aina ryppyjä. Hei,\ntuossa tulee punarinta, Ben Weatherstaff.\n\nSiinä se jo olikin, ja Marystä se oli somempi kuin koskaan ennen. Sen\npunainen rinta oli kiiltävä kuin silkki, ja se päristeli siivillään\nja pyrstöllään, pöyhisteli ja keikutti pikku päätään ja hyppeli jos\njonkinmoisissa koukeroissa. Se näytti päättäneen saavuttaa Benin\nihailun. Mutta Ben oli ivallinen.\n\n-- Vai siinä sinä olet! hän murisi. -- Kyllä minä kelpaan taas vähän\naikaa paremman seuran puutteessa. Oletkos muuta nyt tehnyt kahden\nviikon aikana kuin kiillottanut punaista rintaasi ja sulkiasi?\nKyllä minä sinut tunnen. Sinä kosiskelet jotakin pöyhkeätä nuorta\nneitokaista. Uskottelet sille olevasi muka hienoin punarintakukko\nMisselin nummella ja lupaat tapella kaikkia muita vastaan.\n\n-- Oh, katsokaapa sitä! innostui Mary.\n\nPunarinta oli nähtävästi vallattomalla, kiehtovalla tuulella. Se\nhyppeli yhä lähemmäksi katsellen kaiken aikaa hyvin mielistelevästi Ben\nWeatherstaffia. Se lensi lähimpään viinimarjapensaaseen ja pyörittäen\npäätänsä lauleli pienen laulun suoraan hänelle.\n\n-- Luuletko saavasi minut noin lepytetyksi? jupisi Ben vääntäen\nnaamansa sen näköiseksi, että Mary huomasi selvästi hänen koettavan\nkätkeä mielihyväänsä. -- Sinä luulet, ettei kukaan kykene sinua\nvastustamaan -- niinpä luuletkin.\n\nPunarinta levitti siipensä -- Mary saattoi tuskin uskoa silmiään. Se\nlensi suoraan Ben Weatherstaffin lapiota kohti ja laskeutui sen varren\npäähän. Silloin ukon kasvoille levisi verkalleen uusi ilme. Hän uskalsi\ntuskin hengittää -- ikään kuin hän ei mistään hinnasta olisi suostunut\nliikahtamaan, jotta lintu ei pyrähtäisi lentoon. Hän puheli melkein\nkuiskaamalla.\n\n-- Voi hyvä tavaton! hän virkkoi leppeästi, aivan muuttuneella äänellä.\n-- Kyllä sinä konstit tiedät, senkin vekkuli! Tämähän on sulaa ihmettä.\nOletpa sinä viisas.\n\nJa hän seisoi liikkumatta, melkein henkeään pidättäen, kunnes punarinta\nräpäytti siipiään toisen kerran ja lensi tiehensä. Hän seisoi vielä\nhetken katsellen lapionsa kädensijaan ikään kuin siihen olisi jäänyt\ntaikaa, ja alkoi sitten uudelleen kuokkia puhumatta vähään aikaan\nmitään.\n\nMutta kun leveä, hyväntuulinen virnistys tuon tuostakin puhkesi hänen\nkasvoilleen, uskalsi Mary puhua hänelle.\n\n-- Onko teillä itsellänne oma puutarha? hän kysyi.\n\n-- Ei. Minä olen naimaton ja asun yhdessä Martinin kanssa veräjän luona.\n\n-- Jos teillä olisi puutarha, niin mitä kasvattaisitte siinä?\n\n-- Kaalia ja perunoita ja sipulia.\n\n-- Mutta jos tekisitte itsellenne kukkatarhan, penäsi Mary, mitä sitten\nistuttaisitte?\n\n-- Sipulikukkia ja tuoksuvia kasveja, mutta enimmäkseen ruusuja.\n\nMaryn kasvot kirkastuivat.\n\n-- Pidättekö ruusuista? hän uteli.\n\nBen Weatherstaff nyhtäisi maasta rikkaruohon ja viskasi sen menemään\nennen kuin vastasi:\n\n-- Pidän. Muuan nuori rouva, jonka puutarhurina olin, opetti minua\npitämään niistä. Hänellä oli niitä kosolti eräässä paikassa, jota hän\nrakasti, ja hän helli niitä kuin ne olisivat olleet lapsia -- tai\npunarintoja. Toisinaan hän oikein kumartui suutelemaan niitä. Ben\nkiskaisi irti vielä toisenkin rikkaruohon ja tuijotti siihen vihaisesti.\n\n-- Siitä on jo kymmenen vuotta.\n\n-- Missä hän nyt on? kysyi Mary kiinnostuneena.\n\n-- Taivaassa mikäli pastorin sanoissa on perää, vastasi Ben ja iski\nlapionsa syvälle maahan.\n\n-- Miten ruusujen kävi? kysyi Mary edelleen silmät jännityksestä\nhehkuen.\n\n-- Ne jäivät oman onnensa nojaan.\n\nMary oli aivan kiihdyksissään.\n\n-- Kuolivatko ne? Kuolevatko ruusut tykkänään, jos ne jäävät oman\nonnensa nojaan? uskalsi hän udella.\n\n-- Hm, olin ruvennut niistä pitämään... ja pidin hänestä... ja hän piti\nniistä, myönsi Ben vastahakoisesti. -- Kerran tai kahdesti vuodessa\nminä kävin hiukan hoitelemassa niitä -- karsin niitä ja kaivelin\njuurien kohdalta. Ne ovat villiintyneet, mutta ne ovat väkevässä\nmaassa, joten muutamat niistä ovat vielä elossa.\n\n-- Kuinka voi tietää, ovatko ruusut kuolleita vai elossa, kun ei\nniissä ole yhtään lehtiä ja ne näyttävät vain harmailta ja kuivilta,\ntiedusteli Mary.\n\n-- Odotas vain, kun kevät tulee. Kunhan alkaa sataa ja paistaa\nvuorotellen, niin kylläpähän näet.\n\n-- Kuinka -- kuinka? huudahti Mary unohtaen varovaisuutensa.\n\n-- Katsele tarkkaan oksia, ja jos näet siellä täällä ruskean paisuvan\nsilmun, niin pidä sitä silmällä lämpimän sateen jälkeen, kyllä sitten\nsaat tietää mitä tapahtuu. Hän vaikeni äkkiä ja katsahti uteliaasti\nMaryn hehkuviin kasvoihin. -- Miksi sinä nyt yhtäkkiä olet niin\ninnostunut ruusuista ja muusta? hän kysyi.\n\nMary punastui. Häntä melkein pelotti vastata.\n\n-- Minä... minä tahtoisin leikkiä, että minulla on oma puutarha, hän\nänkytti. -- Minä... minulla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei ole\nmitään... ei ketään.\n\n-- No niin, sanoi Ben verkalleen yhä häntä silmäillen. -- Se on totta.\nEi sinulla ole ketään.\n\nHän lausui sen niin oudolla äänellä, että Mary jäi miettimään, mahtoiko\nBen hiukkasen sääliä häntä. Mary ei ollut koskaan säälinyt itseään.\nHän oli vain ollut väsyksissä ja ärtyisä, kun ihmiset ja asiat eivät\nolleet ensinkään hänelle mieleen. Mutta maailma tuntui nyt muuttuvan\nja tulevan hauskemmaksi. Ellei kukaan saisi tietää hänen puuhistaan\nsalaisessa puutarhassa, hänen ei tulisi koskaan ikävä.\n\nHän viipyi vielä Benin luona kymmenen tai viisitoista minuuttia\ntiedustellen häneltä kaikkea, mitä uskalsi kysyä. Ben vastasi kaikkiin\nkysymyksiin murahtavaan tapaansa, mutta ei hän näyttänyt olevan\ntosissaan äreä eikä hän siepannut lapiotansa ja lähtenyt tiehensä. Hän\nmainitsi jotakin ruusuista juuri kun Mary oli lähtemäisillään, ja tämä\ntoi tytön mieleen vielä yhden kysymyksen.\n\n-- Käyttekö vielä hoitelemassa noita ruusuja? hän kysyi.\n\n-- Tänä vuonna en ole käynyt. Jäseneni ovat niin pahasti reumatismin\nkangistamat.\n\nSitten hän äkkiä näytti suuttuvan, vaikka Mary ei voinut käsittää syytä\nsiihen.\n\n-- Kuulehan, hän ärähti, älä sinä kysele niin paljon. Uteliaampaa\ntyttölasta en ole ikinä tavannut. Mene leikkimään. Minä olen jo\nsoittanut suutani tämän päivän osalle.\n\nTämä sanottiin niin äkäisesti, että Mary oivalsi olevan hyödytöntä\nviipyä kauemmin. Hitaasti hyppien hän poistui paikalta miettien\nmielessään, että hän piti vanhasta Ben Weatherstaffista tämän\nomituisuudesta ja äreydestä huolimatta. Piti kuin pitikin. Hänen teki\naina mieli houkutella Ben juttelemaan. Mary alkoi myös uskoa, että Ben\ntiesi kukista kaiken.\n\nSalaisen puutarhan ohi kiemurteli laakeripensaiden reunustama käytävä,\njoka vei puistoon johtavalle portille. Mary lähti hyppimään käytävää\npitkin puistoon päin katsoakseen, näkyisikö siellä kaniineja.\nLähestyessään käytävän päätä hän kuuli metsästä matalaa vihellystä.\nMitähän se mahtoi olla? Hän tuli uteliaaksi ja pujahti portista\nkatsomaan.\n\nVarsin merkillinen näky hänen eteensä avautuikin. Hän pysähtyi\nhenkeään pidättäen. Puun alla runkoon nojaten istui poika puhaltaen\npuupilliä. Hän oli lystikkään näköinen, kahdentoista korvissa oleva\npoika. Hän näytti hyvin puhtaalta, nenä oli terhakasti pystyssä ja\nposket rusottivat kuin punaiset unikot, eikä Mary ollut vielä koskaan\nnähnyt kellään niin pyöreitä ja sinisiä silmiä. Puunrungolla, johon hän\nnojasi, kiipesi ruskea orava häntä tähystellen; läheisen pensaan takaa\nkurkisteli fasaanikukko arasti kaulaansa venytellen, ja aivan lähellä\nsoittajaa istua nökötti kaksi kaniinia varovasti kuonollaan nuuskien\n-- ja ne kaikki näyttivät tosiaankin siirtyvän lähemmäksi katsomaan\nhäntä ja kuuntelemaan hänen pillistään lähtevää matalaa vienoa kutsua.\nNähdessään Maryn poika nosti kätensä ja puhutteli häntä äänellä, joka\noli melkein yhtä matala kuin pillin puhallus ja muistuttikin paljon\nsitä.\n\n-- Älä liikahda, hän virkkoi. -- Ne säikähtävät pakosalle.\n\nMary seisoi hievahtamatta. Poika lakkasi puhaltamasta pilliä ja alkoi\nverkalleen nousta seisomaan. Hän liikkui niin hitaasti, että näytti\ntuskin ensinkään liikkuvan, mutta viimein hän oli pystyssä, ja silloin\norava harppasi takaisin puun oksalle, fasaani herkesi kurottamasta\nkaulaansa ja kaniinit alkoivat loikkia tiehensä näyttämättä silti\nlainkaan säikähtyneeltä.\n\n-- Minä olen Dickon, poika sanoi. -- Sinä olet Mary, sen tiedän.\n\nMary oli ensi hetkestä alkaen tiennyt, että poika oli Dickon. Eihän\nkukaan muu olisi osannut lumota fasaaneja ja kaniineja niin kuin\nalkuasukkaat Intiassa lumoavat käärmeitä. Pojalla oli leveä, punainen,\nilmeikäs suu, ja hänen hymynsä levisi yli koko kasvojen.\n\n-- Minä nousin seisomaan niin hitaasti, sillä ne säikkyvät, jos\nliikahtaa äkkiä, hän selitti. On liikuttavaa verkalleen ja puhuttava\nhiljaa, kun lähettyvillä on metsän eläimiä.\n\nHän jutteli Marylle kuin vanhalle tutulle. Mary oli hyvin harvoin\njoutunut tekemisiin poikien kanssa, ja hän puhui hiukan jäykästi, koska\nujosteli Dickonia.\n\n-- Saitko Marthan kirjeen? hän kysyi.\n\nPoika nyökäytti kiharaista, ruosteen väristä päätänsä.\n\n-- Sitä vartenhan minä juuri tulinkin.\n\nHän kumartui ottamaan maasta käärön, joka hänen pilliä puhaltaessaan\noli ollut hänen vieressään.\n\n-- Minä olen hankkinut puutarhavehkeet. Tässä on lapio ja hara ja\nkuokka ja vielä haravakin. Kyllä niitä kelpaa käytellä. Ja nainen, joka\noli myymässä, pisti vielä kaupantekijäisiksi paperiin hiukan valkoisia\nunikonsiemeniä ja kehäkukkia, kun ostin muut siemenet.\n\n-- Saanko nähdä siemenet? sanoi Mary.\n\nKunpa hän olisi osannut puhua samalla tapaa, yhtä nopeasti ja\nluontevasti kuin Dickon. Kuulosti siltä kuin Dickon olisi pitänyt\nMarystä eikä ensinkään epäillyt, ettei Mary pitäisi hänestä, vaikka hän\noli vain mökinpoika, jolla oli paikatut vaatteet. Astuessaan lähemmäksi\nhäntä huomasi Mary hänestä uhoavan puhdasta, raitista kanervan ja\nheinän tuoksua. Se miellytti Maryä kovasti, ja kun hän katsahti pojan\npunaisiin poskiin ja sinisiin silmiin, häneltä unohtui kokonaan ujous.\n\n-- Mennään istumaan tuolle pölkylle ja katsotaan niitä, hän ehdotti.\n\nHe kävivät istumaan, ja Dickon kaivoi taskustaan pienen paperikäärön.\nHän avasi sen ja otti esiin useita pieniä paperipusseja, joissa\nkussakin oli kukan kuva.\n\n-- Tässä on resedoja ja unikkoja, hän sanoi. -- Mikään kukka ei tuoksu\nniin hyvältä kuin resedat, ja ne kasvavat mihin niitä vain sirottelet,\naivan niin kuin unikotkin. Sen kuin vihellät, niin ne jo kohoavat\nmaasta ja alkavat kukkia.\n\nHän vaikeni ja kääntyi nopeasti kuuntelemaan iloinen välähdys\npunaposkisilla kasvoillaan.\n\n-- Missä on tuo punarinta, joka kutsuu meitä? hän kysyi. Visertely tuli\ntiheästä, marjoja punaisenaan hohtavasta rautatammipensaasta, ja Mary\narveli tietävänsä, kenen ääni se oli.\n\n-- Kutsuuko se todella meitä? hän kysyi.\n\n-- Tietysti, sanoi Dickon puhuen aivan kuin luonnollisesta asiasta.\nJuuri tuolla tavalla punarinnat juttelevat ystävilleen. Se sanoo näin:\n\"Tässä minä olen. Katseles minua. Minua haluttaisi vähän jutella.\"\nSiellähän se onkin pensaassa. Kenen se on?\n\n-- Se on Ben Weatherstaffin, mutta luulen, että se tuntee minutkin,\nvastasi Mary.\n\n-- Vai tuntee se sinut, puheli Dickon jälleen kuiskaamalla. -- Ja se\npitää sinusta. Se on seurannut sinua. Se juttelee kyllä kohta minulle,\nmitä se tietää sinusta.\n\nHiljakseen, verkkaisin liikkein hän lähestyi pensasta, ja sitten\nhäneltä pääsi äännähdys, melkein punarinnan liverryksen kaltainen.\nPunarinta kuunteli parin silmänräpäyksen ajan hievahtamatta ja\ntarkkaavasti, sitten se visersi ikään kuin vastaukseksi kysymykseen.\n\n-- Kyllä vain, kyllä se on sinun ystäväsi, hihitti Dickon.\n\n-- Luuletko niin? huudahti Mary innokkaasti. -- Luuletko sen todella\npitävän minusta?\n\n-- Miksikäs se muuten pyrkisi sinua lähestymään, vastasi Dickon. --\nLinnut ovat tavattoman herkkiä ja älyävät sukkelammin kuin ihmiset,\nmitä lajia kukin on. Katsopas, nyt se oikein mielistelee sinua. \"Etkö\nsinä huomaa lainkaan minua miekkosta?\" se sanoo.\n\nJa niin näytti sanovankin. Se käänteli päätänsä, keimaili, liverteli ja\nhyppeli aivan väsymättömästi.\n\n-- Ymmärrätkö kaiken, mitä linnut sanovat? kysyi Mary.\n\nDickonin suu vetäytyi iloiseen, leveään irvistykseen.\n\n-- Luulen ymmärtäväni, ja kyllä nekin uskovat minun ymmärtävän, hän\nsanoi. -- Olen niin kauan elänyt nummella niiden parissa. Olen nähnyt\nniiden puhkaisevan munankuorensa ja tulevan ulos ja saavan höyheniä\nja oppivan lentämään ja alkavan laulaa, niin että lopulta jo luulen\nitsekin olevani lintu. Välistä minusta tuntuu, että ehkä olenkin lintu\ntai kettu tai kaniini tai orava tai vaikkapa vaapsahainen, vaikken itse\nole selvillä siitä.\n\nHän istuutui jälleen pölkylle ja rupesi uudelleen puhumaan\nkukansiemenistä. Hän selitti Marylle, millaisia kukkia niistä tuli, ja\nneuvoi häntä istuttamaan, hoitamaan ja kastelemaan niitä.\n\n-- Kuulehan, hän sanoi äkkiä kääntäen katseensa Maryyn. -- Minäpä\nkylvän ne sinulle. Missä sinun puutarhasi on?\n\nMaryn helmassa olevat kädet pusertuivat yhteen. Hän ei tiennyt mitä\nsanoa eikä siksi virkkanut mitään. Tätä hän ei ollut ensinkään\najatellut. Hän oli perin onneton. Hän tunsi punastuvansa ja\nkalpenevansa.\n\n-- Sinulle on annettu pieni puutarhatukku, niinhän? tiedusteli Dickon.\n\nDickon huomasi Maryn hämmennyksen, ja kun tyttö oli yhä ääneti, hän\njoutui ymmälle.\n\n-- Eikö sinulle annetakaan maata? hän tiedusteli. Etkö ole vielä saanut\nsitä?\n\nMary pusersi käsiään yhä lujemmin yhteen ja käänsi kasvonsa Dickoniin.\n\n-- En tiedä mitään pojista, hän sanoi verkalleen. -- Voisitkohan\nsäilyttää salaisuuden, jos uskoisin sen sinulle? Se on suuri salaisuus.\nEn tiedä mitä tekisin, jos joku pääsisi sen perille. Varmaankin\nkuolisin. Viimeiset sanat lausuttiin melkein hurjasti.\n\nDickon joutui yhä enemmän ymmälle ja kynsi pyöreätä päätään, mutta\nsiitä huolimatta hän vastasi hyväntuulisesti:\n\n-- Ainahan minä salaisuudet säilytän. Ellen pitäisi toisilta pojilta\nsalassa, mitä tiedän ketunpoikasista, linnunpesistä ja kaikkien nummen\neläinten kätköistä, ei kukaan olisi turvassa. Kyllä minä osaan pitää\nsuuni kiinni.\n\nMary ojensi huomaamattaan kätensä ja kouristi Dickonin käsivartta.\n\n-- Minä olen varastanut puutarhan, hän puhui hätäisesti. -- Se ei ole\nminun. Se ei ole kenenkään. Ei kukaan sitä tarvitse, ei kukaan välitä\nsiitä, siellä ei koskaan käy kukaan. Kenties kaikki siellä onkin jo\nkuollut.\n\nHän kiihtyi omista sanoistaan, ja vanha ärripää nosti taas päätään\nvoimakkaampana kuin koskaan ennen.\n\n-- Minä teen mitä tahdon, minä teen mitä tahdon! Ei kellään ole\noikeutta viedä sitä minulta. Minä pidän siitä, mutta kukaan muu ei\nsiitä välitä. Kaikki jättävät sen kuolemaan, ihan oman onnensa nojaan,\nhän päätti kiihkeästi kätkien kasvonsa käsivarsiinsa ja puhjeten itkuun\n-- pikku poloinen.\n\nDickonin siniset silmät pyöristyivät pyöristymistään.\n\n-- Ä-l-ä-h-ä-n! hän sanoi venyttäen ääntään ihmeissään ja\nmyötätuntoisesti.\n\n-- Minulla ei ole mitään tekemistä, virkkoi Mary. -- Minulla ei ole\nmitään. Itse minä sen löysin ja itse minä sinne menin. Minä tein aivan\nsamoin kuin punarinta, eikä kukaan halua viedä sitä punarinnaltakaan.\n\n-- Missä se on? kysäisi Dickon ääntään alentaen.\n\nMary nousi heti pölkyltä. Hän tiesi olevansa jälleen ärripää, mutta\nsiitä hän vähät välitti.\n\n-- Tule, niin näytän sinulle, hän sanoi.\n\nHän opasti Dickonia laakerikäytävälle, ja sieltä he kääntyivät polulle,\njota reunusti muratin peittämä muuri. Dickon seurasi häntä kasvoillaan\nomituinen, miltei säälivä ilme. Kun Mary pysähtyi muurin eteen ja\nsiirsi syrjään köynnökset niin että ovi tuli näkyviin, poika hätkähti\nyllättyneenä. Mary työnsi oven verkalleen auki, ja he astuivat yhdessä\npuutarhaan. Sitten Mary jäi seisomaan viitaten uhmaavasti kädellään.\n\n-- Tässä se on, hän sanoi. -- Tämä on salainen puutarha, ja minä olen\nainoa koko maailmassa, joka tahdon sen jäävän eloon.\n\nDickon silmäili ihmeissään puutarhaa.\n\n-- Voi toki! hän puheli kuiskaamalla. -- Onpa se merkillinen ja soma\npaikka. Niinhän tämä on kuin kaunista unta.\n\n\n\n\n11.\n\nLAULURASTAAN PESÄ\n\n\nMuutamia minuutteja hän seisoi paikallaan Maryn tarkastellessa hänen\nkasvojaan, sitten hän lähti kävelemään hiljaa, vielä kepeämmin kuin\nMary, kun tämä ensi kerran liikkui puutarhan neljän muurin sisällä.\nDickonin silmät näyttivät huomaavan kaiken -- harmaat puut ja niitä\npitkin kiemurtelevat harmaat köynnösoksat, muurien ja nurmikoiden\ntakkuisen peitteen, murattimajat kivi-istuimineen ja niiden edustalla\nseisovat korkeat kukkauurnat.\n\n-- En luullut koskaan näkeväni tätä paikkaa, hän kuiskasi viimein.\n\n-- Tiesitkö sitten siitä? kysyi Mary.\n\nHän oli puhunut ääneen, ja Dickon teki varoittavan eleen.\n\n-- Täytyy puhella hiljaa, hän varoitteli, muuten joku kuulee ja\nihmettelee mitä täällä on tekeillä.\n\n-- Voi, minä unohdin! virkkoi Mary pelästyneenä ja painaen kätensä\nsuulleen. -- Tiesitkö mitään puutarhasta? kysäisi hän uudelleen\ntoinnuttuaan pelästyksestään.\n\nDickon nyökäytti päätään.\n\n-- Martha kertoi minulle täällä olevan puutarhan, jossa ei kukaan\nkoskaan käy, hän vastasi. -- Me olemme aina pohtineet, millainen se\nmahtaa olla.\n\nHän vaikeni ja siirsi katseensa viehkeään, harmaaseen, takkuiseen\nköynnösvyyhteen, ja hänen pyöreissä silmissään kiilsi ihmettelevä\nmielihyvä.\n\n-- Hei! Täälläpä vasta on linnunpesiä kevätaikaan, hän sanoi. -- Tämä\non varmasti turvallisin pesimispaikka koko Englannissa. Ei ainoatakaan\nelävää sielua lähettyvillä, ja lymypaikkoja kosolti. Ihme ja kumma,\netteivät kaikki nummen linnut pesi täällä.\n\nMary laski huomaamattaan jälleen kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n-- Tuleeko ruusuja? hän kuiskasi. -- Mitä luulet? Olen pelännyt, että\nne ovat ehkä kaikki kuolleet.\n\n-- Vielä mitä! Eivät ne ole kuolleet, eivät ainakaan kaikki! vastasi\nDickon. -- Katsopas!\n\nPoika astui lähimmän, ikivanhan puun luo, jonka kuori oli kokonaan\nsammalten peittämä. Hän otti taskustaan paksun veitsen ja leikkasi\nsillä oksasta haaran.\n\n-- Täällä on paljon kuivia puita, jotka olisi hakattava, hän sanoi. --\nMutta monet vanhat puut ovat tehneet uusia vesoja. Tämä tässä on aivan\nuusi, ja hän kosketti vesaa, joka ei ollut kova, kuiva ja harmaa, vaan\nruskean vihertävä.\n\nMarykin kosketti sitä hartaasti, melkein kunnioittavasti.\n\n-- Tämäkö? hän huudahti. -- Onko tämä aivan elävä?\n\nDickonin suu vääntyi leveään myhäilyyn.\n\n-- Se on yhtä elävä kuin sinä ja minä, hän vakuutti.\n\n-- Sepä on hauskaa, sanoi Mary kuiskaten. Kunpa niissä kaikissa olisi\nelämää. Tehdään kierros puutarhan ympäri ja lasketaan, kuinka monta\npuuta on vielä elossa.\n\nHän aivan huohotti innostuksesta, ja Dickon oli yhtä innoissaan kuin\nhänkin. He kulkivat puulta ja pensaalta pensaalle. Dickon piteli veistä\nkädessään ja näytti hänelle ihmeellisiä seikkoja.\n\n-- Ne ovat villiintyneet, sanoi Dickon, mutta vahvimmat ovat siitä\nvain elpyneet. Kaikkein hennoimmat ovat kuolleet, mutta toiset ovat\nkasvaneet kasvamistaan ja lisääntyneet niin vahvasti, että sitä\nvoi pitää ihmeenä. Katsopas! ja hän painoi maahan paksun, harmaan,\nkuivuneen oksan. Tätä voisi luulla kuolleeksi, mutta en usko että se on\n-- juurta myöten. Kunhan katkaisen sen poikki, niin nähdään.\n\nHän laskeutui polvilleen ja katkaisi veitsellään elottomalta näyttävän\noksan melkein juuresta.\n\n-- No niin! hän huudahti innoissaan. -- Sanoinhan jo. Tämä puu on vielä\ntuore. Katsohan.\n\nMary oli polvillaan maassa tuijottaen hartaasti Dickonin osoittamaan\npaikkaan.\n\n-- Kun se on hiukankin vihertävä ja mehevä niin kuin tämä tässä,\nniin siinä on eloa, selitti Dickon. -- Jos se on sisästä kuiva ja\nkatkeaa helposti niin kuin tämä oksa tässä, silloin puu on mennyttä.\nTässä on iso juuri, josta kaikki terveet oksat ovat lähtöisin, ja jos\nkuivettuneet oksat hakataan pois ja puun alus muokataan pehmeäksi ja\nperataan, niin silloin -- hän vaikeni ja kohotti päätään katsellakseen\npäänsä päällä kiemurtelevia ja riippuvia köynnöksiä -- täällä nähdään\ntänä kesänä kokonaisia ruusutelttoja.\n\nPuulta puulle ja pensaalta pensaalle he kulkivat. Dickon käytti\npuukkoaan taitavasti, ja hän tiesi, miten kuolleet ja kuivat osat oli\nkarsittava puusta sekä milloin jossakin kituvassa oksassa oli vielä\nkipinä elinvoimaa. Työkalut olivat hyvään tarpeeseen. Dickon opetti\nMaryä möyhentämään haralla mullan kuohkeaksi sitä mukaa kuin hän itse\nkäänsi sitä lapiolla juurien kohdalta.\n\nHeidän uutterasti hääräillessään komean ruusupensaan ympärillä Dickonin\nsilmät sattuivat johonkin, mikä sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan.\n\n-- Mitä kummaa? hän ihmetteli viitaten parin metrin päässä olevaan\nruohikkoon. -- Kuka tuon on tehnyt?\n\n-- Minä, virkkoi Mary.\n\n-- Kas vain, luulin että olet puutarhatöissä aivan taitamaton, huudahti\nDickon.\n\n-- Niin olenkin, vastasi Mary, mutta nuo versot olivat niin pikkuisia\nja ruoho niin paksua, ja ne näyttivät aivan tukehtuvan siihen. Siksi\nminä laittelin niille tilaa. En tiedä edes, mitä kasveja ne ovat.\n\nDickon meni tarkastamaan versoja ja paneutui polvilleen niiden eteen\nleveästi myhäillen.\n\n-- Oikein tehty, hän sanoi. -- Ei puutarhurikaan olisi voinut neuvoa\nsinua paremmin. Kyllä ne nyt kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Ne ovat\nkrookuksia ja lumipisaroita ja nämä tässä narsisseja. Niistä tulee\nvielä upeita.\n\nHän juoksi paikasta paikkaan Maryn työtä tarkastellen.\n\n-- Paljon oletkin saanut tehdyksi, vaikka oletkin tuommoinen pieni\ntiitiäinen, hän virkkoi silmäillen Maryä.\n\n-- Minä olen lihonnut, vastasi Mary, ja vahvemmaksi olen myös tullut.\nEnnen olin aina uuvuksissa. Nyt en ensinkään väsy kaivaessani maata. On\nhauskaa haistella multaa.\n\n-- Se tekeekin sinulle tavattoman hyvää, sanoi Dickon nyökäyttäen\npäätään viisaan näköisenä. -- Mullan haju on parasta maailmassa, se\nja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle,\nheittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista\npisaroimista kanervikolle ja haistellen haistelemistani. Minun\nsieraimeni vavahtelevat melkein kuin kaniinin, sanoo äiti.\n\n-- Etkö milloinkaan vilustu? tiedusteli Mary ihmetellen. Koskaan ennen\nhän ei ollut nähnyt niin lystikästä ja hauskaa poikaa.\n\n-- Vielä mitä, virnisteli Dickon. -- En ole vielä eläissäni vilustunut.\nEn ole tottunut semmoiseen. Minä olen samoillut nummen ristiin rastiin\nniin kauniilla ilmalla kuin pahallakin, aivan kuin kaniinit. Äiti\nsanoo, että kahdentoista vuoden aikana olen haistellut sieraimiini\nniin paljon raitista ilmaa, ettei minun tarvitse haistella nuhaa koko\nelinaikanani. Minä olen sitkeä kuin katajapensas.\n\nPuhellessaan hän lapioi kaiken aikaa ja Mary seurasi häntä auttaen\nkuokalla tai haralla, milloin se oli tarpeen.\n\n-- Kyllä täällä työtä riittää! arveli Dickon katsoen ihastuneena\nympärilleen.\n\n-- Tuletko takaisin auttamaan minua? pyyteli Mary. -- Kyllä minäkin\nosaan jotakin tehdä, osaan ihan varmaan. Voin kaivaa ja kiskoa\nrikkaruohoja ja tehdä mitä sinä käsket. Tule, Dickon!\n\n-- Tulen vaikka joka päivä jos tahdot, satoi tai paistoi, vakuutti\nDickon mahtavasti. -- Näin hauskaa puuhaa ei minulla ole eläissäni\nollut -- olla salaa herättämässä nukkuvaa puutarhaa.\n\n-- Jos vain tulet, sanoi Mary, jos vain autat minua herättämään sitä\neloon, niin minä... en tiedä mitä tekisin, hän päätti avuttomana. --\nMistähän pojat pitäisivät?\n\n-- Minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä, sanoi Dickon tyytyväisenä\nmyhäillen. -- Sinun pitää tulla lihavaksi ja nälkäiseksi kuin nuori\nkettu. Ja oppia juttelemaan punarinnan kanssa. Kyllä meille tulee\nlystiä.\n\nHän astuskeli ympäriinsä tähystellen miettivän näköisenä puita, muureja\nja pensaita.\n\n-- Minä en tahtoisi tehdä tästä niin siistittyä, katkottua ja\ntasoiteltua kuin puutarhurin puutarha. Tahtoisitko sinä? hän kysyi.\n-- Mukavampi se on tällaisena, kun kaikki on villiintynyttä ja oksat\nheiluvat toisiinsa kiinni takertuneina.\n\n-- Siistiksi se ei saa tulla, virkkoi Mary levottomana. -- Jos se on\nsiisti, niin se ei ole ensinkään salainen puutarha.\n\nDickon raapi ruosteenkarvaista päätään neuvottoman näköisenä.\n\n-- Salainen puutarha tämä kyllä on, hän sanoi, mutta tottapa täällä\nsittenkin on käynyt joku muukin kuin punarinta sen jälkeen kun tämä\nsuljettiin kymmenen vuotta sitten.\n\n-- Mutta ovi oli lukossa ja avain haudattuna maahan, huomautti Mary. --\nEi kukaan ole päässyt sisään.\n\n-- Se on totta, vastasi Dickon. -- Tämä on merkillinen paikka. Mutta\nminusta näyttää kuin täällä olisi hiukan karsittu puita ja pensaita\nmyöhemmin kuin kymmenen vuotta sitten.\n\n-- Miten se olisi saattanut tapahtua? kysyi Mary.\n\nDickon tutki päätään pudistaen muuatta ruusupensaan oksaa.\n\n-- Siinäpä se! Miten? hän mutisi. -- Kun ovi oli lukossa ja avain maan\nsisässä.\n\nMyöhemmin Mary usein ajatteli, että elipä hän vaikka kuinka vanhaksi\ntahansa, hän ei milloinkaan unohtaisi tätä ensimmäistä aamua, jolloin\nhänen puutarhansa alkoi kasvaa. Sillä tänä aamuna se näytti rupeavan\nviheriöimään. Kun Dickon alkoi muokata maata kylvökuntoon, oli Mary\npolvillaan vieressä siemeniä pidellen.\n\n-- Dickon, hän sanoi äkkiä. -- Sinä olet niin kiltti kuin Martha sanoi\nsinun olevan. Minä pidän sinusta ja sinä olet jo viides josta pidän. En\nole koskaan luullut voivani pitää niin monesta ihmisestä.\n\nDickon istui kyykkysillään, kuten Marthan oli tapana takanristikkoa\nkiillottaessaan. Kuinka lystikkäiltä ja hauskoilta hänen pyöreät\nsinisilmänsä, punaiset poskensa ja tyytyväisenä nököttävä pystynenänsä\nnäyttivätkään!\n\n-- Pidätkö vain viidestä ihmisestä? hän kysyi Maryltä. -- Keitä ne\ntoiset neljä sitten ovat?\n\n-- Sinun äitisi ja Martha, Mary laski sormillaan, ja punarinta ja Ben\nWeatherstaff.\n\nDickonilta pääsi niin äänekäs nauru, että hänen täytyi painaa suunsa\nkäsivarteen estääkseen ääntä kuulumasta.\n\n-- Sinusta minä varmaankin olen hyvin merkillinen poika, mutta minusta\nsinä olet merkillisin tyttölapsi, jonka koskaan olen nähnyt.\n\nSilloin Mary teki jotakin omituista. Hän kumartui Dickonin puoleen ja\nkysäisi häneltä jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut uneksinutkaan\nkeltään kysyvänsä.\n\n-- Pidätkö sinä minusta? hän kysyi.\n\n-- Totta kai! vastasi Dickon reippaasti. -- Pidän minä. Minä pidän\nsinusta aivan ihmeesti, ja kyllä punarintakin sinusta pitää, luulisin.\n\n-- Siinä on jo kaksi, huudahti Mary. -- Kaksi jotka pitävät minusta.\n\nJa sitten alettiin taas tehdä työtä entistä uutterammin ja iloisemmalla\nmielellä. Kun pihan suuri kello löi, huomasi Mary hämmästyksekseen ja\nmielipahakseen, että hänen päivällisaikansa oli käsissä.\n\n-- Minun täytyy mennä, hän sanoi allapäin. -- Ja kaiketi sinunkin\ntäytyy mennä. Täytyykö?\n\nDickon virnisteli.\n\nMinun päivällisestäni ei ole paljon huolta, se on matkassani, hän\nsanoi. -- Äiti antaa minulle aina hiukan evästä taskuuni. Hän sieppasi\npäällystakkinsa nurmikolta ja kaivoi sen taskusta esiin pienen, paksun,\npuhtaaseen karkeaan sini- ja valkoraitaiseen nenäliinaan kierretyn\nkäärön. Siinä oli kaksi paksua leivänkyrsää, joiden välissä näytti\nolevan jotakin.\n\n-- Tavallisesti minulla ei ole muuta kuin leipää, sanoi hän. -- Mutta\ntänään pantiin väliin aimo viipale hyvää silavaa.\n\n-- Onpa tuokin päivällinen, ajatteli Mary itsekseen, mutta Dickon alkoi\nhalukkaasti haukata.\n\n-- Juokse syömään, hän kehotti. -- Minä kyllä selviän pian. Täällä\nriittää vielä työtä ennen kuin pääsen lähtemään kotiin.\n\nHän kävi istumaan puun juurelle ja nojasi selkänsä runkoon.\n\n-- Kutsun punarinnan tänne, hän virkkoi, se saa nokkia silavan kuorta.\nLinnut ovat niin ahneita sille.\n\nMarystä oli ikävää lähteä. Tuntui aivan siltä kuin poika olisi joku\nmetsän haltija, joka saattaisi hävitä näkymättömiin Maryn poissa\nollessa. Hän oli liian hyvä ollakseen todellinen. Mary astui verkalleen\nmuurin ovea kohti, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja palasi takaisin.\n\n-- Tuli vaikka mikä -- ethän sinä kerro kenellekään? hän virkkoi.\n\nDickonin helakanpunaiset posket olivat pullollaan leipää ja silavaa,\nmutta hänen onnistui kuitenkin hymyillä Marylle rohkaisevasti.\n\n-- Jos sinä olisit laulurastas ja näyttäisit minulle pesäsi paikan,\nluulisitko minun kertovan siitä kenellekään? Enhän toki, hän vakuutti.\n-- Sinä olet yhtä turvassa kuin rastas.\n\nJa sen Mary uskoikin lujasti.\n\n\n\n\n12.\n\n\"SAANKO PALASEN MAATA?\"\n\n\nMary juoksi niin kiireesti, että hän oli aivan hengästynyt tullessaan\nhuoneeseen. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsalle ja poskille oli\nkohonnut heleä puna. Päivällinen odotti pöydällä ja sen vieressä odotti\nMartha.\n\n-- Myöhästyit vähän, hän sanoi. -- Missä olet ollut?\n\n-- Olen nähnyt Dickonin! huudahti Mary. -- Olen nähnyt Dickonin!\n\n-- Tiesinhän hänen tulevan, virkkoi Martha silmät loistaen. -- Mitäs\npidit hänestä?\n\n-- Minusta -- minusta hän on kaunis! sanoi Mary hyvin päättävästi.\n\nMartha näytti hiukan ällistyvän, mutta oli kuitenkin mielissään.\n\n-- No niin, hän tuumi, parempaa poikaa kuin Dickon ei olekaan, mutta en\nole koskaan pitänyt häntä kauniina. Hänen nenänsä on liian pysty.\n\n-- Minä pidän pystynenästä, vastasi Mary.\n\n-- Ja hänen silmänsä ovat pyöreät, jatkoi Martha hiukan epäröiden. --\nVaikka on niissä sievä väri.\n\n-- Minä pidän pyöreistä silmistä, tokaisi Mary. -- Ja niissä on juuri\nsama väri kuin nummen taivaassa.\n\nMartha säteili tyytyväisyyttä.\n\n-- Äiti sanoo hänen saaneen silmiensä sinisen värin siitä, että hän\naina katselee pilviä ja lintuja. Mutta suuri suu hänellä ainakin on,\neikös olekin?\n\n-- Minä pidän hänen suuresta suustaan, sanoi Mary itsepintaisesti. --\nOllapa minullakin samanlainen suu.\n\nMartha hihitti mielissään.\n\n-- Sinun kasvoissasi se näyttäisi oudolta ja hassunkuriselta, hän\nsanoi. -- Mutta tiesin että pidät hänestä. Mitä pidit siemenistä ja\npuutarha vehkeistä?\n\n-- Kuinka tiesit hänen tuoneen ne? ihmetteli Mary.\n\n-- Heh! Tiesinhän minä, ettei hän tulisi ilman, jos niitä yleensä oli\nsaatavana Yorkshiressa. Häneen voi luottaa, sen takaan.\n\nMary pelkäsi Marthan alkavan udella asioita, joita hän ei tahtonut\nkertoa, mutta niin ei käynyt. Hänen mieltään kiinnittivät kovasti\nsiemenet ja puutarhavehkeet, ja vain kerran Mary joutui pulaan. Silloin\nnimittäin, kun Martha tiedusteli, mihin hän aikoi kukat kylvää.\n\n-- Keneltä olet pyytänyt luvan? hän kysyi.\n\n-- En ole vielä pyytänyt keneltäkään lupaa, vastasi Mary epäröiden.\n\n-- Pääpuutarhurilta minä en tahtoisi pyytää. Herra Roach on niin\nmahtava ja ollakseen.\n\n-- Minä en ole koskaan nähnyt häntä, virkkoi Mary. -- Olen nähnyt vain\nalipuutarhurit ja Ben Weatherstaffin.\n\n-- Minä pyytäisin lupaa Ben Weatherstaffilta, jos olisin sinun\nsijassasi, neuvoi Martha. -- Hän ei ole läheskään niin kiukkuinen kuin\nmiltä näyttää, vaikka hän mulkoileekin niin äkäisesti. Herra Craven\nantaa hänen tehdä mitä hän haluaa, sillä hän oli täällä jo rouva\nCravenin eläessä ja sai rouvan usein nauramaan. Hän piti Benista. Ehkä\nhän voi löytää sinulle jonkin syrjäisen kolkan.\n\n-- Jos se on syrjässä eikä sitä tarvita, niin eihän kukaan voi pahastua\nsiitä, että otan sen? kysyi Mary levottomana.\n\n-- Ei ainakaan kenenkään luulisi pahastuvan, arveli Martha. -- Ethän\nsinä ole silloin kenenkään tiellä.\n\nMary söi päivällisensä niin joutuin kuin taisi. Pöydästä noustuaan hän\noli menossa huoneeseensa noutamaan hattuaan kun Martha pysähdytti hänet.\n\n-- Minulla on sinulle jotakin kerrottavaa, hän sanoi. -- Ajattelin\nantaa sinun syödä päivällisesi ensin. Herra Craven tuli kotiin tänä\naamuna ja tahtoo luultavasti tavata sinut.\n\nMary kävi aivan kalpeaksi.\n\n-- Oh! hän huudahti. -- Miksi! Miksi! Hän ei tahtonut nähdä minua, kun\ntulin. Kuulin Pitcherin sanovan, ettei hän tahtonut.\n\n-- Katsos, selitti Martha, rouva Medlock sanoi, että hän suostui äidin\ntähden. Äiti oli menossa Thwaiten kylään ja kohtasi siellä herra\nCravenin. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut herra Cravenin kanssa,\nmutta rouva Craven on käynyt kaksi tai kolme kertaa meidän mökissämme.\nHerra Craven ei sitä enää muistanut, mutta äiti muisti ja rohkeni\npysähdyttää herra Cravenin. En tiedä, mitä hän sinusta sanoi, mutta\nainakin herra päätti ottaa sinut puheilleen ennen kuin lähtee huomenna\ntaas matkoille.\n\n-- Oh, huudahti Mary, lähteekö hän jo huomenna tiehensä? Sepä hauskaa!\n\n-- Hän lähtee pitkäksi aikaa eikä taida palata ennen kuin syksyllä tai\ntalvella. Hän matkustaa ulkomaille. Niin hän aina tekee.\n\n-- Voi kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! hoki Mary iloisena. Ellei\nhän palaisi ennen talvea tai vaikkapa syksyä, olisi Marylla kyllin\naikaa nähdä salaisen puutarhansa virkoavan eloon. Vaikka herra Craven\npääsisikin sitten asian perille ja ottaisi puutarhan häneltä pois, hän\nolisi ainakin ehtinyt saada siihen asti iloa siitä.\n\n-- Koska luulet hänen tahtovan tavata --?\n\nKesken hänen lausettaan ovi aukeni ja rouva Medlock astui sisään.\nHänellä oli yllään paras musta pukunsa ja myssynsä ja hänen kaulustaan\npiti kiinni iso rintaneula, johon oli kuvattu miehen kasvot. Se oli\nvärillinen muotokuva herra Medlockista, joka oli kuollut vuosia sitten,\nja juhla-asussa ollessaan rouva Medlock aina piti sitä rinnassaan. Hän\nnäytti hermostuneelta ja kiihtyneeltä.\n\n-- Sinun hiuksesi ovat pörröiset, hän puheli kiireisesti. -- Mene\nharjaamaan ne. Martha, auta häntä panemaan ylleen paras pukunsa. Herra\nCraven käski minun viedä hänet lukuhuoneeseensa.\n\nHelakka puna katosi Maryn poskilta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää\nja hän tunsi muuttuvansa uudelleen jäykäksi, rumaksi ja vaiteliaaksi.\nHän ei suvainnut vastata mitään rouva Medlockille, kääntyi vain äkkiä\nja meni makuuhuoneeseensa Marthan seuraamana. Pukua vaihdettaessa\nja hiuksia harjattaessa hän ei puhunut mitään, ja kun hänet oli\nperin pohjin siistitty, seurasi hän rouva Medlockia käytävään\nyhä puhumattomana. Mitä hän olisikaan sanonut? Hänet pakotettiin\nnäyttäytymään herra Cravenille, joka ei pitäisi hänestä enempää\nkuin Mary puolestaan hänestä. Mary tiesi, mitä herra Craven hänestä\najattelisi.\n\nHänet opastettiin siihen osaan taloa, missä hän ei ollut ennen ollut.\nRouva Medlock naputti ovelle, ja kun joku sanoi \"sisään\" he astuivat\nyhdessä huoneeseen. Nojatuolissa takkatulen ääressä istui mies, ja\nrouva Medlock puhutteli häntä.\n\n-- Tässä on Mary-neiti, hän sanoi.\n\n-- Voitte mennä ja jättää hänet tänne. Soitan, kun tahdon teidän\nnoutavan hänet, sanoi herra Craven.\n\nKun hän oli mennyt ja sulkenut oven, jäi Mary odottelemaan nyppien\nlaihoja käsiään, ruma pikku Mary-raukka. Nojatuolissa istuva mies ei\nollut kovinkaan pahasti kyttyräselkäinen, mutta hänen hartiansa olivat\nhyvin korkeat ja kumarassa, ja mustissa hiuksissa oli valkeita juovia.\nHän käänsi päänsä Maryä puhutellessaan.\n\n-- Tule tänne! hän sanoi. Mary astui hänen luokseen. Herra Craven\nei ollut ruma. Kasvot olisivat olleet kauniitkin, elleivät olisi\nnäyttäneet niin perin onnettomilta. Hän katseli Maryä hyvin\nkiusaantuneen ja ärtyneen näköisenä ikään kuin ei olisi tiennyt mitä\nsanoa hänelle.\n\n-- Oletko terve? hän kysyi.\n\n-- Olen, vastasi Mary.\n\n-- Pidetäänkö sinusta hyvää huolta?\n\n-- Pidetään.\n\nHerra Craven hieroi ärtyneesti otsaansa Maryä tarkastaen.\n\n-- Sinä olet hyvin laiha, hän sanoi.\n\n-- Minä olen jo alkanut lihota, vastasi Mary mahdollisimman jäykällä\näänellä.\n\nKylläpä hänellä olikin onnettomat kasvot. Hänen mustat silmänsä\nnäyttivät tuskin näkevän Maryä, ne ikään kuin tähystelivät\nkaukaisuuteen, ja hänen oli vaikeata pitää ajatuksensa Maryssä.\n\n-- Minä olin aivan unohtanut sinut, hän sanoi. -- Kuinka olisinkaan\nvoinut muistaa sinua? Aikomukseni oli lähettää sinulle kotiopettajatar\ntai hoitaja tai jotakin sen tapaista, mutta se unohtui.\n\n-- Pyytäisin, aloitti Mary. -- Pyytäisin... Ja sitten hänen kurkkuunsa\ntuntui nousevan pala, joka oli tukehduttaa hänet.\n\n-- Mitä sinä tahdoit sanoa? kysyi herra Craven.\n\n-- Minä olen... minä olen niin suuri, etten tarvitse enää hoitajatarta,\nsammalsi Mary. -- Ja pyytäisin... pyytäisin, ettei minulle vielä\nhankittaisi kotiopettajatarta.\n\nHerra Craven hieroi uudelleen otsaansa ja tuijotti häneen.\n\n-- Sitähän Sowerbyn vaimokin sanoi, hän mutisi hajamielisesti. Silloin\nMary sai rohkeuden puuskan.\n\n-- Onko hän... onko hän Marthan äiti? hän änkytti.\n\n-- On luullakseni, vastasi herra Craven.\n\n-- Hän ymmärtää lapsia, sanoi Mary. -- Hänellä on kaksitoista. Hän\nymmärtää.\n\nHerra Craven näytti riistäytyvän irti ajatuksistaan.\n\n-- Mitä sitten tahdot tehdä?\n\n-- Tahtoisin leikkiä ulkona, vastasi Mary koettaen estää ääntään\nvapisemasta. -- Intiassa en koskaan pitänyt siitä. Täällä minä tulen\nulkona nälkäiseksi ja alan lihota.\n\nHerra Craven silmäili häntä.\n\n-- Rouva Sowerby sanoi sen olevan terveellistä sinulle. Ehkäpä se\nonkin, hän virkkoi. -- Hän arveli, että sinun pitäisi tulla vahvemmaksi\nennen kuin saat kotiopettajattaren.\n\n-- Minä tunnen vahvistuvani, kun leikin ja tuuli puhaltaa nummelta,\nkiiruhti Mary vakuuttamaan.\n\n-- Missä sinä leikit? kuului seuraava kysymys.\n\n-- Kaikkialla, läähätti Mary. -- Marthan äiti lähetti minulle\nhyppynuoran. Minä hypin ja juoksentelen -- ja katselen ympärilleni\nnähdäkseni, milloin kasvit alkavat pistää esiin maasta. En minä tee\nmitään vahinkoa.\n\n-- Älä näytä niin pelästyneeltä, sanoi herra Craven väsähtäneesti. --\nMitä vahinkoa sinä voisit tehdä, tuollainen lapsi? Saat tehdä mitä\nhaluat.\n\nMary vei kätensä kurkulleen, sillä hän pelkäsi herra Cravenin näkevän,\nkuinka kiihtyneesti hän nielaisi, ikään kuin kurkkuun olisi tarttunut\npalanen.\n\n-- Saanko? hän kysäisi vavisten.\n\nHänen hätääntyneet pikku kasvonsa näyttivät kiusaavan herra Cravenia\nyhä enemmän.\n\n-- Älä näytä niin pelästyneeltä, hän huudahti. -- Saat tietystikin.\nMinä olen holhoojasi, vaikka ei minusta juuri ole lapsen holhoojaksi.\nEn voi uhrata sinulle aikaa enkä huolenpitoa. Minä olen liian sairas,\nkurja ja hajamielinen. Lapsista en tiedä paljon mitään, mutta rouva\nMedlockin on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta puutu mitään.\nLähetin noutamaan sinut puheilleni, koska rouva Sowerby sanoi, että\nminun pitäisi nähdä sinut. Hänen tyttärensä oli puhunut sinusta. Hän\narveli, että sinä tarvitset raitista ilmaa ja vapautta ja ulkona\njuoksentelemista.\n\n-- Hän ymmärtää lapsia, virkkoi Mary aivan huomaamattaan.\n\n-- Niinpä luulisin. Hän oli mielestäni melko rohkea pysähdyttäessään\nminut nummella, mutta hän sanoi, että vaimoni oli ollut hänelle\nystävällinen. Herra Cravenin näytti olevan vaikeata mainita kuollutta\nvaimoaan. -- Rouva Sowerby on hyvä ihminen. Nyt kun olen nähnyt\nsinut, huomaan hänen puhuneen järkevästi. Leiki ulkona niin paljon\nkuin mielesi tekee. Täällä on kyllä tilaa, saat mennä minne haluat ja\nhuvitella miten haluat. Tahtoisitko jotakin? hän kysyi. -- Tahdotko\nleikkikaluja, kirjoja, nukkeja?\n\n-- Saanko, virkkoi Mary huulet vavahdellen, saanko palasen maata?\n\nHän oli niin innokas, ettei hän huomannut, kuinka merkillisiltä hänen\nsanansa kuulostivat. Herra Craven näytti oikein hätkähtävän.\n\n-- Maata! hän toisti. -- Mitä tarkoitat?\n\n-- Johon saan kylvää siemeniä... jotta kukat alkaisivat kasvaa... ja\nelää, änkytti Mary.\n\nHerra Craven tuijotti Maryyn hetkisen ja varjosti sitten äkkiä silmiään\nkädellään.\n\n-- Oletko niin kovasti kiintynyt puutarhaan? hän sanoi verkalleen.\n\n-- Intiassa en tietänyt puutarhasta mitään, sanoi Mary. -- Olin aina\nsairas ja uupunut ja siellä oli liian kuuma. Toisinaan laitoin santaan\npieniä kukkapenkkejä ja pistin niihin kukkia. Mutta täällä on toista.\n\nHerra Craven nousi ja alkoi hitaasti astella edestakaisin huoneessa.\n\n-- Palasen maata, hän puheli itsekseen ja Marystä näytti, kuin nämä\nsanat olisivat johdattaneet hänen mieleensä jotakin. Hänen tummat\nsilmänsä olivat melkein lempeät ja ystävälliset, kun hän lopulta\npysähtyi ja puhutteli Maryä.\n\n-- Ota itsellesi niin paljon maata kuin haluat, hän sanoi. -- Sinä tuot\nmieleeni erään, joka rakasti maata ja kukkasia. Missä näet palasen\nmaata, joka on mieleesi, ota se, lapsi, ja saata se elämään. Jotakin\nhymyntapaista päilyi herra Cravenin huulilla.\n\n-- Saanko ottaa sitä mistä hyvänsä -- ellei sitä tarvita?\n\n-- Mistä hyvänsä, vastasi hän. -- Kas niin! Nyt sinun täytyy mennä.\nOlen väsynyt. Hän kosketti kelloa kutsuakseen rouva Medlockin. --\nHyvästi. Minä olen poissa koko kesän.\n\nRouva Medlock ilmestyi niin äkkiä, että Mary arveli hänen olleen\nkäytävässä odottamassa.\n\n-- Rouva Medlock, sanoi herra Craven, nyt kun olen nähnyt lapsen\nkäsitän, mitä rouva Sowerby tarkoitti. Hänen täytyy voimistua, ennen\nkuin hän aloittaa koulunkäyntinsä. Antakaa hänelle yksinkertaista,\nterveellistä ravintoa. Antakaa hänen juoksennella vapaasti puutarhassa.\nÄlkää pitäkö häntä liian paljon silmällä. Hän tarvitsee vapautta,\nraitista ilmaa ja telmimistä ulkona. Rouva Sowerby tulkoon silloin\ntällöin häntä tervehtimään, ja hän saa joskus mennä mökille.\n\nRouva Medlock oli mielissään. Hän tunsi huojennusta kuullessaan, ettei\nhänen tarvinnut liian paljon \"pitää silmällä\" Maryä. Hän oli pitänyt\ntyttöä ikävänä vastuksena ja olikin laiminlyönyt häntä niin paljon kuin\noli uskaltanut. Sen lisäksi hän oli kiintynyt Marthan äitiin.\n\n-- Kiitos, sir, rouva Medlock sanoi. -- Susan Sowerby ja minä olimme\nkoulutovereita, ja sen järkevämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi\nlöytää hakemallakaan. Itselläni ei minulla ole ollut lapsia, mutta\nhänellä on kaksitoista, ja terveempiä ja parempia lapsia ei ole\nmissään. Mary-neiti ei opi mitään pahaa heiltä. Jos minulla itselläni\nolisi lapsia, kuuntelisin aina Susan Sowerbyn neuvoja. Hän on, niin\nkuin sanotaan, tervejärkinen... jos herra ymmärtää, mitä tarkoitan.\n\n-- Ymmärrän, vastasi herra Craven. -- Viekää Mary-neiti nyt pois ja\nlähettäkää Pitcher tänne.\n\nKun rouva Medlock oli saattanut Maryn tämän omaan käytävään, tyttö\nsyöksähti takaisin huoneeseensa. Siellä hän tapasi Marthan odottamassa.\n\n-- Minä saan oman puutarhan! huusi Mary. -- Saan valita sen\nmistä mieleni tekee. Minulle ei vielä pitkään aikaan hankita\nkotiopettajatarta! Sinun äitisi tulee käymään täällä ja minä saan mennä\nteidän mökillenne! Hän sanoi, ettei pikkuinen tyttö voi tehdä mitään\nvahinkoa ja että saan tehdä mitä haluan -- kaikkialla.\n\n-- Hänhän oli oikein kiltti, sanoi Martha ilahtuneena.\n\n-- Martha, sanoi Mary juhlallisesti, hän on todella herttainen, vahinko\nvain, että hänen kasvonsa ovat niin surkean näköiset ja että hänen\notsansa on niin rypyssä.\n\nMary juoksi puutarhaan niin joutuin kuin taisi. Hän oli ollut poissa\npaljon kauemmin kuin oli aikonut, ja hän tiesi, että Dickonin oli\najoissa lähdettävä viisi mailia pitkälle kotimatkalleen. Pujahtaessaan\npuutarhaan muratin alitse hän näki pojan kadonneen. Puutarhavehkeet\nolivat kasassa puun alla. Hän juoksi sinne tänne tähystellen\nympärilleen, mutta Dickonia ei näkynyt missään. Hän oli hävinnyt,\nja salainen puutarha oli tyhjä -- lukuunottamatta punarintaa, joka\noli juuri lentänyt muurin yli ja istui nyt ruusupensaassa häntä\ntarkastellen.\n\n-- Hän on lähtenyt, sanoi Mary murheellisena. -- Voi, entä jos hän\nsittenkin oli vain haltija?\n\nSamassa hän huomasi, että ruusupensaaseen oli kiinnitetty jotakin\nvalkoista. Se oli paperiliuska -- näköjään palanen siitä kirjeestä,\njonka hän oli Marthan puolesta kirjoittanut Dickonille lähetettäväksi.\nSe oli kiinnitetty pensaan pitkään okaaseen, ja samassa hän oivalsi\nDickonin jättäneen sen sinne. Siinä oli muutamia kömpelösti piirrettyjä\nkirjaimia sekä jonkinlainen kuva. Ensin hän ei voinut ymmärtää, mitä se\noli. Sitten hän näki, että se oli pesässään istuva lintu. Alapuolelle\noli kirjoitettu:\n\n\"Kyllä minä tulen takaisin.\"\n\n\n\n\n13.\n\n\"MINÄ OLEN COLIN.\"\n\n\nMennessään illallista syömään Mary pisti kuvan taskuunsa ja näytti sen\nMarthalle huoneessaan.\n\nHän toivoi Dickonin tulevan takaisin seuraavana päivänä, ja iloisessa\nhuomispäivän odotuksessa hän vaipui uneen.\n\nMutta Yorkshiressa ei koskaan tiedä, mitä ilmojen haltijalle pälkähtää\npäähän, ei ainakaan kevätaikaan. Yöllä Mary heräsi ropinaan. Sade\npieksi raskain pisaroin ikkunoita. Se valui rajuna virtana, ja tuuli\nvonkui nurkissa ja avaran vanhan talon savupiipuissa. Mary nousi\nistualleen vuoteessaan synkkänä ja suuttuneena.\n\n-- Sade on samanlainen ärripää kuin minä olin ennen, hän mietti. -- Se\ntuli vain tekemään kiusaa minulle.\n\nHän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin. Hän\nei itkenyt, vaan makasi harmitellen tuulta ja sen vonkunaa. Nukkua hän\nei enää voinut. Valittava ääni piti häntä hereillä, sillä hän itsekin\ntunsi halua valittaa. Se olisi luultavasti tuudittanut hänet uneen, jos\nhän olisi ollut keveämmällä mielellä.\n\n-- Kuuluu aivan siltä kuin joku harhaileva eksynyt itkisi nummella, hän\ntuumi.\n\nNoin tunnin verran hän oli levottomana kääntelehtinyt vuoteessaan,\nkun jokin ääni sai hänet äkkiä kavahtamaan istualleen. Hänen päänsä\nkääntyi ovea kohti, ja hän kuunteli korvat hörössä. Hän kuunteli\nkuuntelemistaan.\n\n-- Tuo ääni ei ainakaan ole tuuli, hän kuiskasi itsekseen. -- Tuuli se\nei ole. Se on muuta. Se on samaa itkua, jota olen ennenkin kuullut.\n\nHänen huoneensa ovi oli raollaan ja ääni, kaukainen, ärtyisän itkun\nääni tuli käytävän päästä. Parin minuutin ajan hän kuunteli, ja sitten\nhän oli aivan varma. Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada tietää\nmikä se oli. Tämä oli vielä salaperäisempää kuin salainen puutarha ja\nmultaan kätketty avain. Ehkä hänen rohkeutensa yltyi siitä, että hän\noli niin kapinallisella tuulella. Hän työnsi jalkansa vuoteesta ja\nlaskeutui lattialle seisomaan.\n\n-- Nyt minä otan selvän, mitä se on, hän päätti. -- Kaikki ovat levolla\nja rouva Medlockista en välitä.\n\nVuoteen vieressä oli kynttilä, hän sytytti sen ja hiipi hiljaa ovesta.\nKäytävä näytti hyvin pitkältä ja pimeältä, mutta hän oli liian\nkiihtynyt kiinnittääkseen siihen huomiota. Hän arveli muistavansa\nnurkkaukset joissa hänen oli käännyttävä tullakseen siihen lyhyeen\nkäytävään missä oli gobeliinivaatteella verhottu ovi -- sama, josta\nrouva Medlock oli tullut sinä päivänä, jolloin hän oli eksynyt. Ääni\noli tullut siitä käytävästä. Niinpä hän astui eteenpäin kantaen himmeää\nvaloaan, tunnustellen tietä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki niin\nkovasti, että hän oli kuulevinaan sen jyskytyksen.\n\nHeikko, etäinen itkun ääni kuului yhä edelleen ja se opasti häntä\neteenpäin. Toisinaan se taukosi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten\nuudelleen. Oliko hän kääntynyt oikein? Hän pysähtyi miettimään. Oli\nkyllä. Ensin pitkin tätä käytävää, sitten vasemmalle, sitten kaksi\nleveätä porrasta ylös ja sitten taas oikealle. Oikein, tuossa oli\nverhottu ovi.\n\nHän työnsi sen auki hyvin hiljaa ja sulki sen jälkeensä, ja seisoessaan\nkäytävässä hän saattoi kuulla aivan selvästi itkua, vaikkei se ollut\näänekästä. Se tuli vasemmalta, seinän toiselta puolen, ja parisen\nmetrin päässä hänestä näkyi ovi. Hän saattoi nähdä valonsäteen\ntuikkivan rakosesta. Joku itki tässä huoneessa -- joku lapsi.\n\nNiinpä hän astui ovelle, työnsi sen auki ja seisoi tuossa tuokiossa\nhuoneessa.\n\nHuone oli iso, vanhoilla kauniilla huonekaluilla sisustettu.\nHiillostuli hehkui himmeänä takassa ja yölamppu paloi veistoksilla\nkoristetun, nelipylväisen, paksujen silkkiverhojen varjostaman vuoteen\nvieressä. Ja vuoteessa makasi ikävissään itkevä poika.\n\nOliko tämä totta, mietti Mary, vai oliko hän jälleen nukahtanut\nhuomaamattaan?\n\nPojalla oli kapeat, hennot norsunluunväriset kasvot ja silmät, jotka\nolivat aivan liian suuret niin pieniin kasvoihin. Hänellä oli myös\nsankka, paksuina kiharoina otsalle valuva tukka, joka sai hänen pienet\nkasvonsa näyttämään vieläkin kapeammilta. Hän näytti olevan sairas,\nmutta hänen itkunsa ei tuntunut tuskien aiheuttamalta, se oli pikemmin\nväsyneen ja ärtyisän lapsen itkua.\n\nMary seisoi oven luona kynttilä kädessään ja henkeään pidättäen. Sitten\nhän hiipi huoneen poikki, ja hänen lähestyessään herätti kynttilänvalo\npojan huomiota. Hän käänsi päätään tyynyllä ja tuijotti Maryyn; harmaat\nsilmät laajentuivat melkein luonnottoman suuriksi.\n\n-- Kuka sinä olet? hän virkkoi viimein kuiskaamalla säikähtynyt väre\näänessään. -- Oletko aave?\n\n-- En, en ole, vastasi Mary hänkin kuiskaten puolittain säikähtyneenä.\n-- Oletko sinä?\n\nPoika tuijotti tuijottamistaan. Mary ei voinut olla ihmettelemättä\nhänen tavattomia silmiään. Ne olivat harmaansiniset ja niitä ympäröivät\nmustat ripset. Silmät näyttivät aivan liian suurilta hänen kasvoissaan.\n\n-- En, vastasi hän tuokion odotettuaan. -- Minä olen Colin.\n\n-- Kuka on Colin? änkytti Mary.\n\n-- Minä olen Colin Craven. Kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen Mary Lennox. Herra Craven on setäni.\n\n-- Hän on minun isäni, virkkoi poika.\n\n-- Sinun isäsi! läähätti Mary. -- Ei kukaan ole kertonut minulle, että\nhänellä on poika! Miksi ei?\n\n-- Tule tänne, sanoi poika yhä tarkastaen Maryä levoton katse\nomituisissa silmissään.\n\nMary tuli aivan lähelle vuodetta ja sairas ojensi kätensä koskettaen\nhäntä.\n\n-- Sinä olet elävä tyttö, olethan? hän sanoi. -- Minä näen usein unia,\njotka tuntuvat todelta. Sinäkin saattaisit olla unta.\n\nMary oli heittänyt ylleen villaisen peitteen ennen kuin hän poistui\nhuoneestaan, ja hän työnsi nyt kaistaleen siitä pojan hyppysiin.\n\n-- Hierohan tätä ja katso, miten paksu ja lämmin se on, hän sanoi. --\nMinä nipistän sinua hiukan jos sallit, näyttääkseni kuinka elävä olen.\nSilmänräpäyksen ajan minäkin luulin, että sinä ehkä olitkin vain unta.\n\n-- Mistä sinä tulit? kysyi poika.\n\n-- Omasta huoneestani. Tuuli vonkui niin, etten voinut nukkua, ja minä\nkuulin jonkun itkevän ja tahdoin päästä selville, kuka se oli. Miksi\nsinä itkit?\n\n-- Koska en saanut unta ja päätäni kivisti. Mikä taas olikaan nimesi?\n\n-- Mary Lennox. Eikö kukaan ole kertonut sinulle, että minä asun täällä?\n\nPoika hypisteli edelleen Maryn peitteen reunaa, mutta hän näytti jo\nalkavan uskoa, että Mary oli tähän maailmaan kuuluva.\n\n-- Ei, hän vastasi. -- Eivät he ole uskaltaneet.\n\n-- Miksi eivät? uteli Mary.\n\n-- Koska minä olisin pelännyt sinun näkevän minut. En salli, että\nihmiset näkevät minut ja juttelevat minusta.\n\n-- Miksi et? kysäisi Mary uudelleen ihmetellen yhä enemmän kaikkea tätä\nsalaperäisyyttä.\n\n-- Koska minä olen aina tällainen ja aina vuoteessa. Isänikään ei salli\nihmisten puhua minusta. Palvelijoita on kielletty puhumasta minusta.\nJos jään eloon, tulen kyttyräselkäiseksi, mutta minä en elä kauan. Isä\nei kestä ajatusta, että tulen samanlaiseksi kuin hän.\n\n-- Oh, onpa tämä merkillinen talo! huudahti Mary. -- Kaikkialla\nsalaisuuksia! Huoneet lukittuja ja puutarhat lukittuja -- sinäkin!\nOletko sinäkin ollut lukon takana?\n\n-- En. Olen tässä huoneessa, koska en tahdo liikkua minnekään täältä.\nSe väsyttää minua liiaksi.\n\n-- Käykö isäsi sinua tervehtimässä? rohkeni Mary kysäistä.\n\n-- Käy joskus. Tavallisesti silloin kun nukun. Hän ei halua nähdä minua.\n\n-- Miksi ei? pääsi Maryltä taas.\n\nPojan kasvoja pimensi suuttumuksen varjo.\n\n-- Äitini kuoli syntyessäni, ja isä tulee onnettomaksi, kun hän katsoo\nminua. Hän luulee etten minä tiedä, mutta minä olen kuullut ihmisten\npuhuvan. Hän miltei vihaa minua.\n\n-- Hän vihaa puutarhaakin, koska hänen vaimonsa kuoli, sanoi Mary\npuolittain itsekseen.\n\n-- Mitä puutarhaa? kysyi poika.\n\n-- Oh! Vain -- vain erästä puutarhaa, josta äitisi oli pitänyt hyvin\npaljon, änkytti Mary. -- Oletko aina ollut täällä?\n\n-- Melkein aina. Joskus minut on viety merenrannikolle, mutta en tahdo\nviipyä siellä, sillä ihmiset tuijottavat aina minua. Minulla oli ennen\nrautainen vehje selässä pitämässä minua suorana, mutta Lontoosta tuli\nkuuluisa tohtori minua katsomaan ja hän sanoi, että se oli typerää. Hän\nkäski heidän ottaa sen pois ja pitää minua raittiissa ilmassa. En voi\nsietää raitista ilmaa, enkä tahdo ensinkään mennä ulos.\n\n-- En minäkään tahtonut ensin tänne tultuani, sanoi Mary. -- Miksi sinä\nkatselet minua tuolla tavalla?\n\n-- Koska minä vieläkin mietin, oletko sinä totta vai unta, vastasi\npoika hiukan ärtyisästi. -- Välistä silmäni avatessani en usko olevani\nvalveilla.\n\n-- Kyllä me olemme valveilla, vakuutti Mary. Hän katseli korkealla\nolevaa kattoa, huoneen pimeitä nurkkia ja himmeää hiilivalkeaa. -- Tämä\non aivan kuin unta, nyt on keskiyö ja kaikki talossa nukkuvat -- kaikki\npaitsi me. Me olemme ihan valveilla.\n\n-- Minä en tahtoisi, että tämä olisi unta, sanoi poika rauhattomasti.\n\nMaryn mieleen juolahti äkkiä jotakin.\n\n-- Ellet pidä siitä että sinua katsotaan, tahdot kai minunkin lähtevän\ntieheni.\n\nPoika hypisteli yhä hänen peitteensä reunaa ja nykäisi sitä hiljakseen.\n\n-- En, hän virkkoi. -- Jos nyt menet, luulen varmasti näkeväni unta.\nJos sinä olet oikein todellinen, niin käy istumaan tuolle suurelle\njakkaralle ja ala jutella. Minä tahdon kuulla sinusta.\n\nMary asetti kynttilän vuoteen vierellä olevalle pöydälle ja istahti\npehmoiselle jakkaralle. Hän ei ensinkään halunnut lähteä tiehensä.\nHän halusi jäädä tähän salaperäiseen huoneeseen ja jutella tälle\nsalaperäiselle pojalle.\n\n-- Mitä tahtoisit minun kertovan sinulle? hän kysyi.\n\nPoika tahtoi tietää, kuinka kauan Mary oli ollut Misselthwaitessa;\nhän tahtoi tietää, missä käytävässä hänen huoneensa oli; mitä hän oli\ntehnyt; missä hän oli elänyt ennen Yorkshireen tuloaan; inhosiko Mary\nnummea yhtä kovasti kuin hän itse.\n\nMary vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhunkin, ja Colin\nlepäsi tyynyllään kuunnellen. Hän pyysi Maryä kertomaan paljon Intiasta\nja matkastaan valtameren yli. Mary huomasi, ettei hän ollut saanut\nopetusta kuten muut lapset, nähtävästi siitä syystä että oli niin\npaljon sairastellut. Muuan hänen hoitajattarensa oli opettanut häntä\nlukemaan jo hänen ollessaan pikku poika, ja hän lueskeli melkein aina\nja katseli komeita kuvakirjoja.\n\nIsä tuli harvoin hänen luokseen silloin kun hän oli hereillä, mutta hän\noli lähettänyt pojalle viihdykkeeksi kaikenmoisia ihmeellisiä esineitä.\nMutta siitä huolimatta Colinilla näytti olevan aina ikävä. Hän sai\nkaiken mitä pyysi, eikä häntä koskaan pakotettu tekemään mitään, josta\nhän ei pitänyt.\n\n-- Kaikkien on oltava minulle mieliksi, hän sanoi välinpitämättömästi.\n-- Minä sairastun, kun suutun. Ei kukaan usko minun elävän aikuiseksi.\n\nÄänensävystään päätellen hän oli niin tottunut tuohon ajatukseen, ettei\nsiitä kannattanut enempää puhua. Hän tuntui pitävän Maryn äänestä\nja kuunteli unisen huvittuneena, kun tämä jatkoi juttelemistaan.\nPari kertaa Mary jo luuli hänen torkahtaneen. Mutta lopulta hän teki\nkysymyksen, joka johti keskustelun uuteen suuntaan.\n\n-- Kuinka vanha sinä olet? hän kysyi.\n\n-- Kymmenen vuoden, vastasi Mary lisäten varomattomasti. -- Ja niin\nolet sinäkin.\n\n-- Miten sinä sen tiedät? tiedusteli Colin ihmeissään.\n\n-- Sillä kun sinä synnyit, lukittiin puutarhan ovi ja avain haudattiin\nmaahan. Ja se on ollut lukittuna kymmenen vuotta.\n\n-- Minkä puutarhan ovi lukittiin? Kuka sen teki? Mihin avain\nhaudattiin? kysyi Colin kiinnostuen äkkiä.\n\n-- Se... se oli se puutarha, jota herra Craven vihaa, virkkoi Mary\nhermostuneena. -- Hän lukitsi oven. Ei kukaan... ei kukaan tiedä, mihin\nhän kaivoi avaimen.\n\n-- Millainen puutarha se on? hoki Colin innokkaasti.\n\n-- Ei kukaan ole saanut mennä sinne kymmeneen vuoteen, kuului Maryn\nvarovainen vastaus.\n\nMutta oli jo liian myöhäistä olla varovainen. Colin muistutti\nluonteeltaan liian paljon häntä. Hänelläkään ei ollut mitään\najateltavaa, ja kätkössä oleva puutarha herätti hänen uteliaisuutensa.\nKysymyksiä alkoi sataa. Eikö Mary ollut koskaan etsinyt ovea? Eikö hän\nollut koskaan kysynyt puutarhurilta?\n\n-- Kukaan ei tahdo puhua siitä, sanoi Mary. -- Luulen että kaikkia on\nkielletty vastaamasta.\n\n-- Minä saisin heidät vastaamaan, sanoi Colin.\n\n-- Saisitko? änkytti Mary alkaen tuntea pelkoa. Jos Colin pakottaisi\nihmiset vastaamaan kysymyksiinsä, niin kukapa tietää miten tässä\nsaattaisi käydä.\n\n-- Kaikkien on pakko tehdä minulle mieliksi. Sanoinhan jo sinulle,\nsanoi poika. -- Jos minä jäisin eloon, niin tämä paikka tulisi kerran\nkuulumaan minulle.\n\nMary ei ollut tiennyt olleensa itse pilalle hemmoteltu, mutta hän\ntajusi selvästi, että tämä salaperäinen poika oli kasvanut vinoon:\nhänhän luuli koko maailman kuuluvan itselleen. Kuinka eriskummainen\npoika ja kuinka kylmäverisesti hän puheli siitä, ettei jäisi eloon.\n\n-- Luuletko ettet elä kauan, hän kysyi osittain uteliaisuudesta,\nosittain toivoen johtavansa hänen ajatuksensa pois puutarhasta.\n\n-- En usko tulevani aikuiseksi, vastasi Colin yhtä välinpitämättömästi\nkuin ennenkin. -- Olen kuullut ihmisten sanovan siten niin kauan kuin\nsaatan muistaa. Ensin he luulivat, että olen liian pieni ymmärtääkseni,\nja nyt he luulevat etten kuule. Mutta minäpäs kuulen. Tohtori, joka\nminua hoitaa, on isän serkku. Hän on aivan köyhä, ja jos minä kuolen,\nhän saa koko Misselthwaiten isäni kuoltua. Hän ei juuri taida toivoa\nminun jäävän eloon.\n\n-- Tahdotko sinä itse elää, tiedusteli Mary.\n\n-- En, vastasi Colin äreästi ja väsyneesti. -- Mutta en tahdo\nkuollakaan. Kun olen sairas, makaan täällä ja mietin kaikenlaista, ja\nsilloin itken yhtä mittaa.\n\n-- Kolme kertaa olen kuullut sinun itkevän, sanoi Mary. -- Mutta en\ntiennyt kuka itki. Sen tähdenkö sinä juuri itkitkin? Hän halusi kovasti\nsaada Colinin unohtamaan puutarhan.\n\n-- Sen tähden tietenkin. Puhutaan nyt jostakin muusta. Juttele\npuutarhasta. Etkö tahtoisi nähdä sitä?\n\n-- Tahtoisin kyllä, vastasi Mary aivan hiljaa.\n\n-- Minä tahtoisin, hoki poika itsepintaisesti. -- Olen tuskin koskaan\nennen toden teolla halunnut nähdä mitään, mutta sen puutarhan haluan\nnähdä. Avain on kaivettava esille piilosta. Ovi on avattava. Minut\nvoitaisiin viedä sinne tuolissani. Silloinhan saisin raitista ilmaa.\nMinä panen heidät avaamaan tuon oven.\n\nHän oli aivan kiihtynyt, ja hänen omituiset silmänsä kimaltelivat kuin\ntähdet luonnottoman suurina.\n\n-- Heidän täytyy tehdä minulle mieliksi, hän sanoi. -- Minä käsken\nheidän viedä minut sinne ja sinäkin saat tulla.\n\nMary väänteli käsiään. Kaikki oli hukassa -- kaikki! Dickon ei tulisi\nkoskaan takaisin. Hän, Mary, ei milloinkaan enää tuntisi olevansa\nlaulurastas turvallisessa piilopesässään.\n\n-- Oi, älä -- älä -- älä tee sitä! hän kirkaisi äkkiä.\n\nColin ällisteli häntä kuin hän olisi päästään vialla.\n\n-- Miksi ei? hän äännähti. -- Sanoithan juuri, että tahtoisit nähdä sen.\n\n-- Niin tahdonkin, vastasi Mary itku kurkussa, mutta jos sinä annat\navata oven ja kannatat itsesi sinne, ei se enää ole mikään salaisuus.\n\nColin ojentautui eteenpäin vuoteessaan.\n\n-- Salaisuus, hän virkkoi. -- Mitä sinä tarkoitat? Sanohan. Maryn sanat\ntulvivat yhtenä ryöppynä hänen huuliltaan.\n\n-- Näetkös... näetkös, hän läähätti, ellei kukaan muu tiedä kuin\nme -- jos siellä olisi ovi jossakin muratin takana kätkössä -- jos\nolisi -- ja me voisimme löytää sen; ja jos voisimme siitä yhdessä\npujahtaa puutarhaan ja sulkea oven jälleen, eikä kukaan tietäisi\nketään olevan siellä, ja me sanoisimme sitä omaksi puutarhaksemme\nja olisimme olevinamme -- laulurastaita, ja se olisi meidän pesämme\nja me leikkisimme siellä melkein joka päivä ja kaivaisimme maata ja\nkylväisimme siemeniä ja saisimme sen virkoamaan eloon...\n\n-- Onko se kuollut? keskeytti Colin.\n\n-- Pian se kuolee, ellei kukaan välitä siitä, jatkoi Mary. --\nKukkasipulit virkoavat, mutta ruusut --.\n\nColin keskeytti hänet uudelleen yhtä kiihtyneenä kuin hän itse.\n\n-- Mitä kukkasipulit ovat? hän tokaisi nopeasti väliin.\n\n-- Ne ovat keltanarsisseja ja liljoja ja lumipisaroita. Nyt ne\nliikahtelevat maan sisässä, työntävät pinnalle vaaleanvihreitä versoja,\nkun kevät on tulossa.\n\n-- Onko kevät tulossa? huudahti Colin. -- Miltä se näyttää. Sitä ei voi\nnähdä kun on sairas ja huoneessa.\n\n-- Päivä paistaa sateen jälkeen ja päivänpaisteen jälkeen sataa, ja\nmaasta kohoaa kasveja, sanoi Mary. -- Jos puutarha olisi salaisuus ja\nme voisimme mennä sinne, niin voisimme nähdä kasvien kasvavan joka\npäivä ja huomata, montako ruusua on elossa. Etkö käsitä? Oh, etkö\nkäsitä, kuinka paljon hauskempaa olisi, jos se olisi muilta salassa?\n\nColin painautui takaisin tyynylleen omituinen ilme kasvoillaan.\n\n-- Minulla ei ole koskaan ollut salaisuutta, hän sanoi. -- Ei muuta\nkuin se, etten elä aikuiseksi. He eivät tiedä minun tietävän sitä,\nja silloinhan se on salaisuus. Mutta tällainen salaisuus on paljon\nhauskempi.\n\n-- Ellet sinä käske heitä viemään sinua puutarhaan, pyyteli Mary,\nniin ehkä -- minä olen melkein varma, että keksin jonkin keinon,\nmiten voimme päästä sinne joskus. Ja silloin... jos tohtori määrää,\nettä sinun pitää lähteä ulos tuolissasi, ja jos sinä voit aina tehdä\nmitä mielesi tekee... niin ehkä... voisimme löytää jonkun pojan, joka\ntyöntää sinut, ja me voisimme mennä sinne muiden tietämättä, ja se\npysyisi aina salaisena puutarhana.\n\n-- Se olisi hyvin hauskaa, sanoi Colin verkalleen tuijottaen\nuneksivasti eteensä.\n\nMary hengitti jo vapaammin, sillä Colin näytti mieltyneen siihen\najatukseen, että heillä olisi yhteinen salaisuus. Hän oli aivan varma,\nettä jos hän yhä edelleen juttelisi ja voisi kuvata puutarhan hänelle\nsellaisena kuin hän, Mary, sen oli nähnyt, niin poika ihastuisi siihen\nja hänestä olisi vastenmielistä ajatella, että kuka tahansa saisi\ntallata sen nurmea.\n\n-- Minä kerron sinulle, millaiseksi minä olen sen kuvitellut, jos\nvoisimme päästä sinne, hän virkkoi. -- Se on ollut niin kauan\nsuljettuna, että kaikki kasvaa siellä sekavana vyyhtenä.\n\nColin lepäsi liikahtamatta Maryn kertoessa edelleen ruusuista,\njoiden oksat olivat ehkä takertuneet toisiinsa kiinni ja riippuivat\nköynnöksinä puusta puuhun -- linnuista, jotka olivat rakentaneet\nsinne pesänsä, siellä kun oli niin turvallista. Ja sitten hän kertoi\npunarinnasta ja Ben Weatherstaffista. Punarinnasta olikin paljon\npuhuttavaa; se oli niin helppo ja vaaraton puheenaihe, että Mary\nlakkasi pelkäämästä. Punarinta huvitti Colinia niin että hän hymyili,\nja silloin hän muuttui kauniiksi, vaikka Mary oli ensi näkemältä\npitänyt häntä oikein rumana, vieläpä rumempana kuin hän itse oli.\n\n-- En tietänyt sellaisia lintuja olevan olemassa, sanoi Colin. -- Mutta\nkun aina on sisällä huoneessa, ei koskaan näe mitään. Kylläpä sinä\ntiedät paljon asioista. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisit ollut\nsiinä puutarhassa.\n\nMary ei tiennyt mitä vastata, siksi hän ei puhunut mitään. Colin ei\nnähtävästi vastausta odottanutkaan ja seuraavassa tuokiossa hän Maryn\nhämmästykseksi sanoi:\n\n-- Nyt näytän sinulle jotakin. Näetkö tuota ruusunväristä silkkiverhoa,\njoka riippuu takanreunan yläpuolella.\n\nMary ei ollut ennen sitä huomannut, mutta nyt hän seurasi Colinin\nkatsetta ja näki pehmeän silkkiverhon, joka nähtävästi oli ripustettu\njonkin taulun peitteeksi.\n\n-- Näen kyllä, hän vastasi.\n\n-- Siitä riippuu nuora, sanoi Colin. -- Mene vetämään sitä.\n\nMary nousi salaperäisen odotuksen vallassa ja löysi nuoran. Hänen\nsitä vetäessään punainen silkkiverho solui syrjään paljastaen taulun.\nTaulu kuvasi naurusuista tyttöä. Sininen nauharuusuke piti koossa\nhänen vaaleita hiuksiaan, ja hänen hilpeät, kauniit silmänsä olivat\njuuri samanlaiset kuin Colinin tyytymättömät silmät, harmaansiniset\nja mustien ripsien varjostamat, joten ne näyttivät kahta vertaa\nsuuremmilta kuin olivat.\n\n-- Hän on äitini, sanoi Colin valittavasti. -- En käsitä miksi hänen\npiti kuolla. Toisinaan olen vihainen hänelle siitä.\n\n-- Kuinka omituista! huudahti Mary.\n\n-- Jos hän olisi elänyt, en varmaankaan olisi aina ollut sairas, nurisi\npoika. -- Luultavasti minäkin olisin silloin saanut elää. Eikä isä\nkammoksuisi nähdä minua. Ehkä minulla olisi terve ja vahva selkä. Vedä\nverho paikoilleen.\n\nMary teki kuten käskettiin ja palasi jakkaralleen.\n\n-- Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, sanoi tyttö. -- Mutta hänen\nsilmänsä ovat samanlaiset kuin sinun -- ainakin niissä on sama muoto ja\nväri. Miksi sen edessä on verho?\n\nColin liikahti levottomasti.\n\n-- Minä panetin sen siihen, hän sanoi. -- Toisinaan minua kiusaa, kun\nhän katsoo minua. Hän hymyilee liian paljon, kun minä olen sairas ja\nonneton. Sitä paitsi hän on minun, enkä tahdo että kaikki katsovat\nhäntä.\n\nKotvan aikaa he olivat ääneti ja sitten Mary lausui:\n\n-- Mitä luulisit rouva Medlockin tekevän, jos hän saisi tietää minun\nkäyneen täällä?\n\n-- Hän tekisi mitä minä käskisin, vastasi Colin arvelematta. -- Ja minä\nsanoisin hänelle, että sinun pitää käydä täällä joka päivä juttelemassa\nkanssani. Olen iloinen siitä, että tulit.\n\n-- Niin minäkin, sanoi Mary. -- Minä tulen niin usein kuin voin, mutta\nhän epäröi -- minun täytyy joka päivä etsiä puutarhan ovea.\n\n-- Niin täytyy, virkkoi Colin, ja sitten voit kertoa minulle. Hän\nmakasi mietiskellen pari minuuttia ja sitten hän jälleen alkoi puhua.\n\n-- Minusta sinäkin voisit olla salaisuus, hän sanoi. -- En aio kertoa\nheille, ennen kuin he saavat itse sen selville. Hoitajattaren voi aina\nlähettää pois ja sanoa, että haluan olla yksikseni. Tunnetko Marthan?\n\n-- Tunnen varsin hyvin, vastasi Mary. -- Hän toimittaa kaikki askareet\nminulle.\n\nColin nyökäytti päätään käytävään päin.\n\n-- Hän nukkuu tuossa toisessa huoneessa. Hoitajatar lähti eilen\nsisarensa luo ja viipyy siellä aamuun asti, ja hän panee aina Marthan\nhoitamaan minua, kun häntä haluttaa lähteä jonnekin. Martha sanoo\nsinulle, milloin sinun pitää tulla.\n\nNyt Mary ymmärsi, miksi Marthan katse oli hätääntynyt, kun hän uteli\nColinin itkua.\n\n-- Martha on siis koko ajan tiennyt sinusta? hän kysyi.\n\n-- Niin on, hän hoitelee minua usein. Hoitajatar käy aina mielellään\njossain, ja silloin tulee Martha.\n\n-- Minä olen ollut täällä jo kauan, sanoi Mary. -- Menenkö nyt pois?\nSilmäsi ovat niin uniset.\n\n-- Tahtoisin nukkua ennen kuin sinä lähdet, sanoi Colin vähän ujosti.\n\n-- Ummista silmäsi, sanoi Mary vetäen jakkaransa lähemmäksi vuodetta.\n-- Minä teen kuten aiani Intiassa. Minä silittelen kättäsi ja laulan\njotakin hiljakseen.\n\n-- Siitä minä varmaan pitäisin, mutisi Colin unisena.\n\nMaryn kävi sääliksi unetonta poikaa, ja hän nojautui vuoteeseen ja\nalkoi hiljakseen silitellä Colinin kättä laulaen hyvin vienolla äänellä\npientä yksitoikkoista laulunpätkää.\n\n-- Se tuntuu hyvältä, sanoi Colin yhä unisemmin, ja Mary jatkoi\nlaulamistaan ja silittämistään, kunnes näki pojan mustien ripsien\nlaskeutuneen poskille. Colinin silmät olivat ummessa, ja hän oli\nvaipunut syvään uneen.\n\n\n\n\n14.\n\nNUORI RADZHA\n\n\nAamun tullessa nummi oli verhoutunut sumuun ja sade virtasi yhä\nryöppynä. Ulos ei voinut mennä. Marthalla oli niin paljon kiireellisiä\ntöitä, ettei Mary saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan, mutta\niltapuolella hän pyysi Marthaa istumaan huoneeseensa. Martha tuli\nkädessään sukanneule, jota hän aina pisteli milloin hänellä ei ollut\nmuuta tekemistä.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? Martha uteli pian kun he olivat käyneet istumaan.\n-- Olet sen näköinen kuin sinulla olisi jotakin kerrottavaa.\n\n-- Minulla onkin. Minä olen päässyt selville siitä, mitä se itku oli,\nsanoi Mary.\n\nMartha päästi neuleen putoamaan helmaansa ja tuijotti häntä\npelästyneenä.\n\n-- Etpä olekaan, hän äännähti. -- Et ikinä.\n\n-- Kuulin sitä taas yöllä, jatkoi Mary. -- Ja nousin katsomaan mistä se\ntuli. Ja silloin löysin Colinin.\n\nMarthan kasvot lehahtivat punaisiksi pelästyksestä.\n\n-- Voi, Mary! Sinun ei olisi pitänyt lähteä katsomaan, hän puolittain\nitki. -- Ei olisi pitänyt, ei! Tästä tulee minulle harmia. Minä en ole\npuhunut sinulle sanaakaan hänestä, ja silti minulle tulee harmia. Minä\nmenetän paikkani ja mitä äiti silloin tekee?\n\n-- Et sinä paikkaasi menetä, sanoi Mary. -- Hänestä oli hauskaa\nkun tulin. Me juttelimme vaikka kuinka kauan ja hän sanoi olevansa\nhyvillään, kun löysin hänet.\n\n-- Vai oli? huudahti Martha. -- Ihanko varmaan? Etpä tiedä millainen\nse poika on vihapäissään. Hän itkee kuin sylivauva, ja kun hän oikein\nvimmastuu, niin hän parkuu ja kirkuu ilkeästi säikyttääkseen meitä. Hän\ntietää, että olemme kokonaan hänen kynsissään.\n\n-- Ei hän ollut vihoissaan, kertoi Mary edelleen. -- Minä kysyin\nhäneltä, oliko minun mentävä pois, ja hän pyysi minua jäämään. Hän\nkyseli minulta kaikenlaista, ja minä istuin jakkaralla juttelemassa\nhänelle Intiasta ja punarinnasta ja puutarhasta. Hän ei päästänyt\nminua. Hän näytti minulle äitinsä kuvan. Ennen kuin lähdin pois,\nlauloin hänet uneen.\n\nMartha saattoi tuskin vetää henkeään ihmetyksestä.\n\n-- Tuo on aivan käsittämätöntä, hän hoki. -- Voisit yhtä hyvin astua\njalopeuran luolaan. Jos hän olisi ollut tavallisella päällään, niin hän\nolisi saanut raivokohtauksen ja nostattanut koko talon jalkeille. Hän\nei anna vieraitten katsella itseään.\n\n-- Mutta minun hän antoi. Minä katselin häntä koko ajan, ja hän katseli\nminua, sanoi Mary.\n\n-- Mitä minä nyt teen? Martha vaikeroi hätääntyneenä. -- Jos rouva\nMedlock saa tietää tämän, niin hän luulee minun kertoneen sinulle, ja\nminä saan aika kyydin talosta.\n\n-- Ei Colin aio kertoa rouva Medlockille. Hän haluaa pitää meidän\ntapaamisemme vielä salassa, selitti Mary totisena. -- Ja hän sanoo,\nettä kaikkien täytyy tehdä niin kuin hän haluaa.\n\n-- Siinä hän kyllä on oikeassa, se ilkeä poika! huokasi Martha pyyhkien\notsaansa esiliinallaan.\n\n-- Hän sanoo, että rouva Medlockinkin täytyy. Ja hän haluaa, että minä\ntulen joka päivä hänen luokseen juttelemaan. Ja sinun on tuotava sana\nminulle, milloin hän tahtoo tavata minua.\n\n-- Minunko? äännähti Martha. -- Minä menetän paikkani, menetän varmasti!\n\n-- Etpä menetä, jos vain teet mitä hän tahtoo, sillä kaikkien on pakko\ntotella häntä, vakuutti Mary.\n\n-- Ihanko hän käyttäytyi ihmisiksi? kysyi Martha silmät selällään.\n\n-- Luulen hänen melkein pitäneen minusta, vastasi Mary.\n\n-- Sitten olet mahtanut loihtia! päätteli Martha hengähtäen syvään.\n\n-- Minä menin vain hänen huoneeseensa ja hämmästyin niin hänet\nnähdessäni, että jäin jäykistyneenä paikalleni. Ja silloin hän\nkäännähti ja tuijotti minuun. Ja hän luuli minua aaveeksi tai uneksi,\nja minä luulin samaa. Tuntui hirveän oudolta olla siellä kahden\nkeskellä yötä tietämättä toisistaan mitään. Ja sitten rupesimme\nkyselemään toisiltamme kaikenlaista. Ja kun kysyin häneltä, pitikö\nminun mennä tieheni, hän kielsi minua.\n\n-- Johan nyt on maailman loppu käsissä! päivitteli Martha.\n\n-- Mikä häntä sitten vaivaa? kysyi Mary.\n\n-- Kuka sen niin varmaan tietää, sanoi Martha. -- Herra Craven oli\nmennä päästään vialle pojan syntyessä. Tohtorit luulivat, että hänet\noli vietävä mielisairaalaan. Rouva Cravenin kuolema koski häneen\nkovasti, niin kuin jo kerroin. Poikaa hän ei kärsinyt silmäinsä edessä.\nRaivosi vain kuin hullu ja sanoi, että lapsesta tulee samanlainen\nkyttyräselkäinen vaivainen kuin hän itsekin on ja että pojan olisi\nparasta kuolla.\n\n-- Onko Colin kyttyräselkäinen? kysyi Mary. -- Ei hän siltä näyttänyt.\n\n-- Ei hän vielä ole, virkkoi Martha. -- Mutta häntä hoidettiin\ntakaperoisesti jo alun pitäen. Äiti sanoo, että pojan syntyessä oli\ntalossa sellainen hätä ja murhe, että mikä lapsi tahansa olisi siitä\nsaanut vamman. Pelättiin että hänen selässään on vikaa, ja sitä on\nhoidettu kaiken aikaa. Hän on maannut vuoteessa koko ikänsä. Kerran\nhänelle määrättiin selkään rautavanne, mutta siitä hän kiukustui\nniin että tuli peräti sairaaksi. Sitten tuli kuuluisa tohtori häntä\nkatsomaan ja otatti pois koko vehkeen. Hän puhui sille toiselle\ntohtorille suoraa kieltä. Hän sanoi, että pojalle oli annettu liian\npaljon lääkkeitä ja ettei pitäisi antaa hänelle aina periksi.\n\n-- Hänet on hemmoteltu pilalle, sanoi Mary.\n\n-- Sen häijympää nuorta komentajaa ei ole missään, puuskahti Martha. --\nMutta onhan hän sairastellutkin paljon. Kaksi tai kolme kertaa hänessä\non ollut niin kova yskä ja kuume, että hän on ollut henkihieverissä.\nKerran hänessä oli lavantauti ja kerran tuhkarokko. Voi toki, silloin\noli rouva Medlock helisemässä. Poika makasi aivan tiedottomana, kun\nhän jutteli hoitajattaren kanssa, ja hän luuli, ettei sairas ymmärrä\nmitään, ja sanoi: \"Tällä kertaa hän varmasti kuolee ja parastahan\nse on hänelle itselleen ja kaikille muillekin.\" Ja samassa hän\nhuomasi Colinin makaavan silmät suurina ja tuijottavan häneen yhtä\nselväjärkisenä kuin hän itse. Rouva Medlock jäi aivan sanattomaksi,\nmutta Colin vain tuijotti häneen ja sanoi: \"Antakaa minulle vähän vettä\nja heretkää juttelemasta.\"\n\n-- Luuletko hänen kuolevan? kysyi Mary.\n\n-- Äiti sanoo, että mitäs sellaisen lapsen kannattaa elää, joka ei\nkoskaan tahdo hengittää raitista ilmaa eikä tee muuta kuin makaa\nselällään, lukee kuvakirjoja ja ottaa lääkkeitä. Hän on heikko eikä\nsuostu lähtemään ulos, kun häntä kiukuttaa kaikki puuha ja hääriminen,\nmikä siitä syntyy. Ja hän sanoo tulevansa vain sairaaksi raittiissa\nilmassa.\n\nMary istui takkatulta katsellen.\n\n-- Eiköhän hänelle tekisi hyvää mennä puutarhaan katselemaan, miten\nsiellä kaikki kasvaa, hän sanoi hitaasti. -- Minulle se teki hyvää.\n\n-- Kerran hänet vietiin siihen nurkkaukseen, missä on ruusuja ja\nsuihkulähde. Silloin hän sai niin pahan raivokohtauksen, ettei hänellä\nmonesti ennen ollut sellaista ollut, jutteli Martha. -- Hän oli\nlukenut lehdestä, että ihmisiin tulee joskus tauti, jota hän sanoi\n\"ruusukuumeeksi\", ja hän rupesi aivastamaan ja väitti jo saaneensa\nsen, ja samassa uusi puutarhuri, joka ei tiennyt käskyistä mitään,\nkulki siitä sivu ja katseli häntä uteliaasti. Hän hurjistui siitä aivan\nhirveästi ja sanoi puutarhurin katsovan häneen, koska hänestä tulee\nkyttyräselkäinen. Hän huusi itselleen kuumeen ja oli sairas kaiken yötä.\n\n-- Jos hän joskus on kiukkuinen minulle, en enää milloinkaan mene häntä\nkatsomaan, sanoi Mary.\n\n-- Kyllä sinä menet häntä katsomaan, jos hän vain tahtoo, vakuutti\nMartha. -- Parasta on, että jo alun pitäen olet siitä selvillä.\n\nHeti sen jälkeen soi kello ja Martha kääri kokoon neuleensa.\n\n-- Hoitajatar kai tahtoo taas minua vähäksi aikaa istumaan hänen\nluokseen, hän sanoi. -- Kunpa hän edes olisi hyvällä tuulella.\n\nMartha viipyi poissa noin kymmenen minuuttia ja sitten hän tuli\ntakaisin neuvottoman näköisenä.\n\n-- Johan minä sanoin, että sinä olet noitunut hänet, sanoi hän. -- Hän\nistuu sohvalla kuvakirjoineen. Hän lähetti hoitajattaren pois ja käski\nhänen palata vasta kuudelta. Minun piti olla viereisessä huoneessa\nodottamassa hänen käskyjään. Samassa kun hoitajatar oli tiessään, hän\nkutsui minut sisään ja sanoi: \"Minä tahdon, että Mary Lennox tulee\njuttelemaan kanssani, ja pidä mielessäsi, ettet puhu tästä kellekään.\"\nOn parasta, että menet niin joutuin kuin suinkin pääset.\n\nMary ei vitkastellut. Hän ei halunnut tavata Colinia yhtä hartaasti\nkuin Dickonia, mutta joka tapauksessa oli hauskaa tavata häntäkin.\n\nTakassa räiskyi leimuava tuli hänen tullessaan Colinin luokse, ja\npäivänvalossa huone näytti erittäin kauniilta. Siellä oli värikkäitä\nmattoja ja verhoja ja tauluja, jotka tekivät huoneen lämpimäksi ja\nkodikkaaksi harmaasta taivaasta ja rankkasateesta huolimatta. Colin\nitsekin oli kuin maalaus. Hänellä oli yllään samettinen aamutakki ja\nselkänsä tukena iso silkillä päällystetty sohvatyyny. Hänen poskillaan\npaloivat punaiset täplät.\n\n-- Tule sisään, hän sanoi. -- Minä olen ajatellut sinua koko aamun.\n\n-- Minäkin olen ajatellut sinua, vastasi Mary. -- Et arvaa, kuinka\npelästynyt Martha on. Hän sanoo, että rouva Medlock luulee hänen\nkertoneen minulle sinusta, ja silloin hänet lähetetään pois.\n\nColin rypisteli otsaansa.\n\n-- Mene kutsumaan hänet tänne, hän käski. -- Hän on viereisessä\nhuoneessa.\n\nMary katosi ja palasi Martha mukanaan. Tyttöraukka tutisi hädissään.\nColin rypisteli yhä otsaansa.\n\n-- Onko sinun tehtävä mitä minä käsken vai ei? hän kysyi.\n\n-- Minun on tehtävä mitä te käskette, sammalsi Martha punaisena.\n\n-- Onko rouva Medlockin tehtävä, mitä minä käsken?\n\n-- Kaikkien on tehtävä, vastasi Martha.\n\n-- No niin, jos minä käsken sinun tuoda Mary-neidin tänne, kuinka rouva\nMedlock voi silloin lähettää sinut pois, jos hän saa sen tietää.\n\n-- Voi, älkää antako hänen erottaa minua, pyyteli Martha.\n\n-- Minä lähetän hänet tiehensä, jos hän uskaltaa hiiskahtaa sinulle\nsanaakaan, sanoi nuori herra Craven mahdikkaasti.\n\n-- Kiitos. Martha niiasi. -- Minä tahdon tehdä velvollisuuteni.\n\n-- Se riittää, sanoi Colin vieläkin mahdikkaammin. -- Minä pidän huolta\nsinusta. Mene matkoihisi nyt.\n\nKun ovi oli sulkeutunut Marthan jälkeen, huomasi Colin Maryn katsoa\ntuijottavan häneen aivan ihmeissään.\n\n-- Miksi sinä katsot minuun tuolla tapaa? hän kysyi. -- Mitä sinä\najattelet?\n\n-- Minä ajattelen kahta asiaa.\n\n-- Mitä sitten? Käy istumaan ja kerro minulle.\n\n-- Ensimmäinen on tämä, sanoi Mary istuutuen isolle jakkaralle.\n-- Intiassa näin kerran pojan, joka oli radzha, ruhtinas. Hän oli\nkauttaaltaan rubiinien, smaragdien ja timanttien peitossa. Hän\npuhutteli väkeänsä juuri niin kuin sinä puhuttelit Marthaa. Kaikkien\noli aina toteltava häntä aivan heti. Luultavasti heidät muuten olisi\nsurmattu.\n\n-- Kerro minulle enemmän radzhasta, sanoi Colin. -- Mutta sanopas ensin,\nmikä se toinen asia oli.\n\n-- Minä ajattelin, sanoi Mary, kuinka erilaisia sinä ja Dickon olette.\n\n-- Kuka on Dickon? kysyi Colin. -- Kuinka hullunkurinen nimi!\n\nMary arveli saattavansa kertoa hänelle Dickonista. Voisihan hän puhua\nDickonista mainitsematta salaista puutarhaa. Olihan Marykin mielellään\nkuunnellut Marthan juttuja hänestä.\n\n-- Hän on Marthan veli. Hän on kaksitoistavuotias, selitti Mary. --\nHänen kaltaistaan ei ole toista koko maailmassa. Hän osaa lumota\nkettuja ja oravia ja lintuja niin kuin intialaiset lumoavat käärmeitä.\nHän soittelee pillillään hyvin hiljaista säveltä, ja silloin ne tulevat\nkuuntelemaan.\n\nPöydällä Colinin vieressä oli muutamia suuria kirjoja, ja hän sieppasi\näkkiä niistä yhden.\n\n-- Tässä on kuva käärmeenlumoojasta, hän huudahti. Kirjassa oli\nkauniita ja upeasti väritettyjä kuvia, ja Colin näytti niistä yhtä\nMarylle.\n\n-- Osaako hän tehdä tällaista? hän kysyi innokkaasti.\n\n-- Hän soitteli pilliään, ja eläimet kuuntelivat, selitti Mary.\n-- Mutta se ei ole taikaa, hän sanoo. Hän sanoo tuntevansa niiden\ntavat, koska hän oleskelee niin paljon nummella. Hän pitää eläimistä\nniin, että hänestä toisinaan tuntuu kuin hän itse olisi lintu tai\nkaniini. Minusta näytti kuin punarinta ja Dickon olisivat jutelleet\nvisertelemällä keskenään.\n\nColin nojasi suureen tyynyynsä. Hänen silmänsä suurenivat\nsuurenemistaan, ja täplät hänen poskillaan hehkuivat.\n\n-- Kerro minulle lisää hänestä, hän pyysi.\n\n-- Hän tuntee lintujen munat ja pesät, jatkoi Mary. -- Ja hän tietää\nkaikki kettujen ja mäyrien ja saukkojen luolat, mutta ei kerro niistä\nkenellekään, etteivät muut pojat löytäisi niitä ja säikyttäisi eläimiä.\nHän tuntee kaiken, mikä kasvaa tai elää nummella.\n\n-- Pitääkö hän nummesta? kysyi Colin. -- Kuinka voi pitää tuollaisesta\nautiosta, ikävästä paikasta?\n\n-- Sehän on kaunis, väitti Mary. -- Siellä on tuhansia kauniita kasveja\nja tuhansia pikku eläimiä ahkerassa työssä. Ne rakentavat itselleen\npesiä, koloja ja luolia ja nakertelevat, laulavat tai vikisevät\ntoisilleen. Ne ovat toimeliasta väkeä ja pitävät hauskaa maan alla,\npuissa ja kanervikossa.\n\n-- Miten sinä tiedät tuon kaiken? huudahti Colin kääntyen kyynärpäänsä\nvarassa katsomaan häntä.\n\n-- Oikeastaan en ole kertaakaan ollut nummella, sanoi Mary äkkiä\nmuistaen. -- Olen vain pimeässä ajanut sen läpi. Se oli mielestäni\nhirvittävää. Mutta Martha kertoi siitä minulle ensin ja sitten Dickon.\nDickonin puhuessa tuntuu kuin näkisi ja kuulisi mitä siellä tapahtuu,\nkuin seisoisi kanervikossa päivänpaisteessa ampiaisten ja mehiläisten\nkeskellä hengittämässä nummen tuoksua, joka on kuin hunajaa.\n\n-- Jos on sairas, ei näe ikinä mitään, sanoi Colin rauhattomana. Hän\nmuistutti henkilöä, joka kuuntelee kaukaisuudesta tulevaa outoa ääntä\nja ihmettelee mitä se on.\n\n-- Ei tietenkään, jos aina pysyttelee sisällä, sanoi Mary.\n\n-- Enhän minä voisi mennä nummelle, sanoi Colin loukkaantuneena.\n\nMary oli hetken aikaa ääneti ja sitten hän sanoi rohkeasti:\n\n-- Ehkä voit -- joskus.\n\nColin säpsähti.\n\n-- Mennä nummelle! Miten niin? Minunhan täytyy kuolla.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? sanoi Mary hiukan ärtyisästi. Häntä harmitti\npojan tapa puhua kuolemastaan. Tuntui melkein kuin Colin olisi\nkerskunut sillä.\n\n-- Niin kauan kuin saatan muistaa olen aina kuullut, että minä pian\nkuolen, vastasi Colin nyrpeänä. -- Aina he kuiskailevat ympärilläni. Ja\npäälle päätteeksi he toivovat sitä!\n\nMarylle tuli ärripääpuuska. Hän pusersi huulensa yhteen.\n\n-- Silloinpa minä en kuolisikaan, hän tokaisi. -- En uhallakaan. Kuka\ntoivoo sinun kuolevan?\n\n-- Palvelijat -- ja tohtori Craven tietysti, että hän saisi\nMisselthwaiten ja tulisi rikkaaksi, kun hän on köyhä. Hän ei uskalla\nsanoa sitä, mutta hän on aina tyytyväisen näköinen silloin kun minä\nolen huonompi. Kun minulla oli lavantauti, hän lihoi aivan silmissä.\nLuulen että isäkin toivoo sitä.\n\n-- Sitä en usko, sanoi Mary hyvin vastustushaluisena. Colin käännähti\nja silmäili häntä pitkään.\n\n-- Etkö? hän sanoi.\n\nJa sitten hän vaipui tyynynsä varaan ja näytti miettivän. Seurasi pitkä\nhiljaisuus. Ehkäpä kumpikin ajatteli outoja asioita, sellaisia joita\nlapset eivät tavallisesti ajattele.\n\n-- Tuo kuuluisa Lontoosta tullut lääkäri käski ottaa pois sen\nrautavanteen, sanoi Mary viimein. -- Sanoiko hänkin sinun kuolevan?\n\n-- Ei.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Hän ei kuiskaillut, vastasi Colin. -- Ehkä hän tiesi minun vihaavan\nkuiskailua. Yhden asian hän sanoi aivan ääneen. Hän sanoi: \"Poika\nsaattaa jäädä eloon, jos hän itse päättää elää. Pitäkää hänet hyvällä\ntuulella.\" Kuulosti aivan siltä kuin hän olisi ollut harmissaan.\n\n-- Minäpä tiedän, kuka voisi saada sinut hyvälle tuulelle, sanoi\nMary miettivänä. -- Dickon varmasti voisi. Hän puhuu aina elävistä\nasioista. Hän ei koskaan puhu kuolleista tai sairaista. Hän tähystelee\naina taivasta ja katselee lentäviä lintuja -- tai maata nähdäkseen,\nmitä siitä kasvaa. Hänellä on pyöreät siniset silmät ja ne ovat\nselkoselällään alituisesta ympärilleen katselemisesta. Ja hän nauraa\nleveätä naurua suurella suullaan -- ja hänen poskensa ovat punaiset --\npunaiset kuin kirsikka.\n\nHän veti jakkaransa lähemmäksi sohvaa, ja hänen ilmeensä aivan muuttui,\nkun hän palautti mieleensä ystävänsä leveän suun ja suuret mulkosilmät.\n\n-- Kuulehan, hän sanoi. -- Ei puhuta nyt kuolemasta. Ei se ole mukavaa.\nPuhutaan elämästä. Jutellaan Dickonista, vain Dickonista. Ja katsellaan\nsitten sinun kuviasi.\n\nParempaa hän ei olisi voinut keksiä. Kun puheli Dickonista, täytyi\nsamalla kertoa mökistä ja sen neljästätoista asukkaasta -- lapsista,\njotka tulivat lihaviksi nummen ruohosta kuin kesyttömät ponit.\nJa Dickonin äidistä -- ja hyppynuorasta -- ja päivänpaisteisesta\nnummesta -- ja vaaleanvihreistä versoista, jotka pistivät esiin\nmustasta mullasta. Ja kaikki oli niin elävää, että Mary kertoessaan\nvilkastui vilkastumistaan eikä Colinkaan ollut koskaan ennen jutellut\nniin paljon. Ja he alkoivat molemmat naureskella aivan ilman syytä\nkuten lasten on tapana viihtyessään toistensa seurassa. He nauroivat\nniin kovasti ja pitivät sellaista melua kuin olisivat olleet kaksi\ntavallista, tervettä kymmenvuotiasta -- eivätkä pieni, kova, tyly tyttö\nja sairas poika, joka luuli pian kuolevansa.\n\nHe pitivät niin hauskaa, että unohtivat kuvakirjat ja ajan. He olivat\nnauraneet äänekkäästi Ben Weatherstaffille ja hänen punarinnalleen, ja\nColin istui niin suorana kuin olisi kokonaan unohtanut heikon selkänsä.\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.\n\n-- Tiedätkö, erästä asiaa emme ole ensinkään muistaneet, hän sanoi. --\nMe olemme serkukset.\n\nHullunkurista, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet tuota pientä\ntosiseikkaa! He nauroivat sen huomatessaan katketakseen, sillä nyt\nheitä huvitti aivan kaikki. Ja kesken ylintä iloa aukeni ovi, ja sisään\nastuivat tohtori Craven ja rouva Medlock.\n\nTohtori Craven säpsähti pelästyksestä, ja rouva Medlock oli kaatua\nselälleen, sillä tohtori oli vahingossa törmännyt häntä vasten.\n\n-- Herra varjelkoon! äännähti rouva Medlock-raukka tuijottaen heitä\nniin ällistyneenä, että silmät olivat tipahtaa päästä. -- Herra\nvarjelkoon!\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tohtori Craven astuen peremmälle.\n\nSilloin Mary jälleen muisti nuoren radzhan. Colin oli niin\nvälinpitämätön kuin ei tohtorin säikähdys enempää kuin rouva Medlockin\nkauhistus olisi liikuttanut häntä vähääkään.\n\n-- Tässä on serkkuni Mary Lennox, hän sanoi. -- Minä pyysin häntä\njuttelemaan kanssani. Minä pidän hänestä. Hänen täytyy tulla\njuttelemaan kanssani milloin vain haluan.\n\nTohtori Craven kääntyi nuhtelevan näköisenä rouva Medlockiin.\n\n-- Voi, tohtori, läähätti taloudenhoitajatar. -- En voi käsittää, miten\ntämä on tapahtunut. Koko talossa ei ole ainoatakaan palvelijaa, joka\nolisi uskaltanut puhua -- kaikille on annettu käskyt.\n\n-- Ei kukaan olekaan kertonut hänelle mitään, sanoi Colin. -- Hän kuuli\nminun itkevän ja löysi itse minut. Olen iloinen, että hän tuli. Älkää\nolko hupsu, rouva Medlock.\n\nMary huomasi, ettei tohtori Craven näyttänyt olevan hyvillään, mutta\nnähtävästi hän ei uskaltanut vastustaa potilastaan.\n\n-- Pelkään että olet liiaksi kiihdyttänyt itseäsi. Kiihtyminen ei tee\nsinulle hyvää, poikaseni, hän sanoi.\n\n-- Silloin vasta kiihtyisinkin, jos en näkisi häntä, vastasi Colin, ja\nhänen silmänsä alkoivat uhkaavasti säkenöidä. -- Minä olen terveempi.\nHän tekee minut terveemmäksi. Hoitajattaren täytyy tuoda teetä\nhänellekin. Me juomme teetä yhdessä.\n\nRouva Medlock ja tohtori Craven silmäilivät toisiaan neuvottomina,\nmutta asia ei nähtävästi ollut autettavissa.\n\n-- Hän näyttää todella terveemmältä, tohtori, huomautti rouva Medlock.\n-- Mutta -- lisäsi hän tarkemmin asiaa mietittyään -- hän näytti\nterveemmältä jo aamulla ennen kuin tyttö tuli huoneeseen.\n\n-- Hän tuli minun huoneeseeni viime yönä. Hän viipyi luonani kauan\naikaa. Hän lauloi minulle intialaisen laulun ja sai minut nukkumaan,\nsanoi Colin. -- Olin terveempi herätessäni. Minulla oli nälkä. Ja nyt\nhaluan teetä. Pyytäkää hoitajatarta tuomaan teetä, rouva Medlock.\n\nTohtori Craven ei ollut kauan potilaansa luona. Hän jutteli\nsairaanhoitajattaren kanssa pari minuuttia tämän tultua huoneeseen ja\nlausui muutamia varoituksia Colinille. Hän ei saanut puhella liian\npaljon, hän ei saanut unohtaa olevansa sairas, hän ei saanut unohtaa,\nettä hän väsyi niin helposti. Olipa siinä koko joukko ikäviä seikkoja,\njoita ei saanut unohtaa, mietti Mary itsekseen.\n\nColin näytti ärtyneeltä ja silmäili kaiken aikaa tohtori Cravenia\nomituisilla mustaripsisillä silmillään.\n\n-- Minä _tahdon_ unohtaa että olen sairas, hän sanoi viimein. -- Hän\nsaa minut unohtamaan. Siksi tahdon olla hänen seurassaan.\n\nTohtori Craven ei ollut tyytyväisen näköinen lähtiessään huoneesta. Hän\nvilkaisi neuvottomana jakkaralla istuvaan tyttöön. Mary oli muuttunut\njälleen jäykäksi ja vaiteliaaksi, eikä tohtori voinut käsittää, mikä\nhänessä saattoi viehättää Colinia. Mutta poika näytti toden teolla\nvirkeämmältä -- ja tohtori huokasi jotensakin raskaasti astuessaan\nkäytävään.\n\n-- Aina minua vaaditaan syömään, vaikka en halua, sanoi Colin\nhoitajattaren tuodessa teetarjotinta ja asettaessa sen pöydälle sohvan\nviereen. -- Mutta jos sinä syöt, syön minäkin. Nuo tortut näyttävät\nmaukkailta. Kerro minulle radzhasta.\n\n\n\n\n15.\n\nPESÄÄ RAKENTAMASSA\n\n\nKun oli satanut vielä viikon päivät, tuli sininen taivas uudelleen\nnäkyviin ja aurinko paistoi jo kuumasti. Oli kauan siitä, kun Mary oli\nnähnyt salaisen puutarhan ja Dickonin, mutta tämä viikko oli kulunut\nvarsin hauskasti. Joka päivä hän oli viettänyt tuntikausia Colinin\nluona kertoen radzhasta, puutarhasta ja Dickonista tai mökistä ja\nnummesta. He olivat katselleet Colinin kauniita kirjoja ja lukeneet\nvuorotellen ääneen. Toisinaan kun Colin oli innoissaan tai huvittunut,\nei hän Maryn mielestä olisi näyttänyt ensinkään sairaalta, ellei hän\nolisi maannut sohvalla ja ollut kasvoiltaan niin kalpea.\n\n-- Aika ovela pikku otus sinä oletkin, kun tuolla tapaa nouset\nvuoteestasi ottamaan selvää asioista, sanoi rouva Medlock kerran\nMarylle. -- Mutta usko pois, se voi olla aika siunattu asia meille\nmuille. Hänellä ei ole ollut raivokohtausta eikä itkunpuuskia\nsen jälkeen kun teistä tuli ystävät. Sairaanhoitajatar oli juuri\nlähtemäisillään talosta, hän oli niin työlästynyt poikaan, mutta nyt\nhän sanoo mielellään jäävänsä, kun on saanut auttajan, hän lisäsi\nnauraen.\n\nJutellessaan Colinin kanssa salaisesta puutarhasta Mary oli koettanut\nolla hyvin varovainen. Hän halusi saada selville kaksi Colinia koskevaa\nseikkaa, mutta ne olivat senlaatuisia, ettei hän voinut kysyä niitä\nsuoraan. Ensiksikin hän halusi tietää, oliko Colin niin luotettava,\nettä hänelle voi uskoa salaisuuden. Dickoniinhan häntä ei tietenkään\nvoinut verrata. Mutta toisaalta: hän oli selvästi tavattoman ihastunut\nsiihen ajatukseen, että puutarhasta eivät tietäisi muut kuin Mary ja\nhän. Ehkäpä se teki hänet luotettavaksi. Maryn piti kuitenkin tutustua\nColiniin paremmin ollakseen varma asiasta.\n\nToinen seikka, jonka Mary halusi saada selville, oli tämä: olisiko\nmahdollista viedä Colin puutarhaan kenenkään tietämättä? Kuuluisa\ntohtori oli sanonut hänen tarvitsevan raitista ilmaa, ja Colin oli\nsanonut, että salaisessa puutarhassa hän voisi sietääkin sitä. Kenties\nhän ei ajattelisi niin paljon kuolemaa, jos saisi runsaasti raitista\nilmaa ja tutustuisi Dickoniin ja punarintaan ja näkisi, miten kasveja\nkohoaa maasta. Viime aikoina Mary oli joskus katsahtanut peiliin ja\nhuomannut olevansa kokonaan eri olento kuin se lapsi, joka oli saapunut\nIntiasta. Tämä lapsi oli sievempi. Marthakin oli huomannut muutoksen.\n\n-- Nummen ilma on jo tehnyt sinulle hyvää, hän oli sanonut. -- Et ole\nenää läheskään niin keltainen ja laiha kuin ennen. Tukkasikin on aivan\ntoisen näköinen.\n\n-- Se on kuten minä itse, sanoi Mary. -- Se on tullut vahvemmaksi ja\npaksummaksi.\n\nKoska puutarha ja raitis ilma olivat olleet terveellisiä Marylle, niin\nehkäpä ne virkistäisivät Coliniakin. Mutta suostuisiko hän tapaamaan\nDickonin? Hänhän ei kärsinyt sitä, että ihmiset katsoivat häntä.\n\n-- Miksi sinä suutut, kun sinuun katsotaan? kysyi Mary kerran.\n\n-- Minä en ole koskaan voinut sietää sitä, vastasi Colin. -- En\nsilloinkaan, kun olin aivan pieni. Kun minut vietiin vaunuissani\nmerenrannalle, pysähtyivät kaikki tuijottamaan minua, ja rouvat\nja neidit juttelivat hoitajattareni kanssa, ja sitten he alkoivat\nkuiskailla ja tiesin heidän sanovan, etten elä kauan. Joskus nuo\nnaiset taputtivat minua poskelle ja sanoivat: \"Lapsiparka!\" Kerran kun\neräs rouva teki niin, kirkaisin ääneen ja puraisin häntä käteen. Hän\nsäikähti ja juoksi tiehensä.\n\n-- Hän luuli, että sinä olit tullut hulluksi, virkkoi Mary moittivasti.\n\n-- Minulle on aivan yhdentekevää, mitä hän luuli, sanoi Colin äreästi.\n\n-- Miksi ihmeessä et kirkaissut ja purrut minua, kun tulin huoneeseesi?\nsanoi Mary.\n\n-- Luulin sinua aaveeksi tai uneksi, vastasi Colin. -- Aavetta ei voi\nlyödä, eikä untakaan, ja kirkumisesta on vielä vähemmän apua.\n\n-- Olisiko sinusta ilkeätä, jos -- jos joku poika katsoisi sinua? kysyi\nMary varovaisesti.\n\nColin painautui tyynylleen ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän sanoi\nverkalleen ikään kuin joka sanaa mielessään punniten:\n\n-- Luulen että antaisin yhden pojan katsella itseäni. Sen pojan, joka\ntietää missä ketut asuvat. Dickonin.\n\n-- Häntä sinä et tietenkään arastelisi, sanoi Mary.\n\n-- Eiväthän linnutkaan pelkää häntä eivätkä muut eläimet, tuumi Colin\nyhä miettivänä. -- Miksi sitten minä pelkäisin. Hän on jonkinlainen\neläinten kesyttäjä, ja minä olen poikaeläin.\n\nSitten hän naurahti ja Marykin naurahti, ja loppujen lopuksi molemmat\nalkoivat nauraa sydämensä pohjasta ajatellessaan, kuinka hullunkurinen\nolisi tuollainen luolassaan piilevä poikaeläin.\n\nMutta Mary oli päässyt perille siitä, ettei Dickonista ollut mitään\nvaaraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäisenä aamuna kun taivas oli jälleen sininen, Mary havahtui hyvin\naikaisin. Auringon säteet kurkistivat verhojen lomitse sisään niin\nhilpeän näköisinä, että Mary hypähti vuoteestaan ja juoksi ikkunaan.\nHän veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunan. Vahva tuulahdus raitista,\nsulotuoksuista ilmaa tulvahti häntä vastaan. Nummi oli sinertävä ja\nkoko maailma niin muuttunut kuin sitä olisi kosketettu taikasauvalla.\nKaikkialta kuului vienoa piipitystä, aivan kuin kokonainen lintuparvi\nolisi virittänyt soittimiaan aloittaakseen konsertin. Mary pisti päänsä\nulos ikkunasta.\n\n-- On lämmin, lämmin! hän kuiskasi. -- Nyt vihreät versot työntyvät\nesiin, ja kukkasipulit ponnistelevat voimainsa takaa mustassa mullassa.\n\n-- On kai hyvin aikaista, hän tuumi. Pilvenhattarat ovat\nvaaleanpunaisia, en ole ikinä nähnyt taivasta tuonnäköisenä. Ei kukaan\nole hereillä, eivät tallipojatkaan.\n\nHänen mieleensä välähti nopea ajatus, joka sai hänet kavahtamaan\npystyyn.\n\n-- Minä en voi odottaa, menen puutarhaa katsomaan!\n\nHän oli jo oppinut pukeutumaan omin päin, ja viidessä minuutissa\nhän oli saanut vaatteet ylleen. Hän tiesi pienen syrjäoven, jonka\nlukon hän osasi itse aukaista; niinpä hän juoksi alakertaan kengät\nkädessä ja pisti ne hallissa jalkaansa. Hän irrotti ketjut ja avasi\nsalvan, ja kun ovi aukeni, hän hypähti pihalle yhdellä harppauksella.\nSiinä hän nyt seisoi vihertävällä nurmikolla auringon säteiden ja\npehmeiden tuulahdusten hyväilemänä, ja joka pensaasta ja puusta kuului\npiipitystä, visertelyä ja laulua. Hän löi kätensä yhteen pelkästä\nilosta ja katsahti taivaalle, joka oli niin sininen ja vaaleanpunainen\nja säteilevä, että hänestä tuntui kuin hänenkin pitäisi ruveta\nvisertelemään ja laulamaan kuten rastaat ja punarinnat ja leivoset. Hän\njuoksi ohi pensaitten ja polkujen kohti salaista puutarhaa.\n\n-- Kaikki näyttää jo toisenlaiselta, hän mietti. -- Ruoho on\nvihreämpää, taimet työntyvät esiin maasta, ja lehtisilmuja on\nnäkyvissä. Dickon tulee varmasti tänään iltapäivällä.\n\nSaapuessaan paikalle, missä puutarhan ovi oli kätkössä muratin takana,\nhän säpsähti kuullessaan omituista, kimeätä ääntä. Se oli rääkynää\n-- mustavariksen rääkynää, ja se tuli muurilta. Katsahtaessaan sinne\nhän näki kiiltohöyhenisen, sinisen mustan linnun, joka silmäili häntä\nvarsin viisaan näköisenä. Hän ei ollut koskaan ennen niin läheltä\nnähnyt mustavarista, ja se hermostutti häntä hiukkasen, mutta samassa\nse levitti siipensä ja lensi tiehensä poikki puutarhan. Hän toivoi,\nettei se jäisi sinne, ja työnsi oven auki uteliaana näkemään, minne\nse oli lentänyt. Puutarhaan tultuaan hän näki sen laskeutuneen\nkääpiöomenapuulle ja omenapuun alla makasi pieni punertava,\ntuuheahäntäinen eläin ja molemmat tarkkasivat ruohikossa polvillaan\ntyöskentelevää Dickonia. Mary suorastaan lensi ruohikon poikki hänen\nluokseen.\n\n-- Oh, Dickon, Dickon! hän huusi. Kuinka pääsit tänne näin varhain?\nKuinka pääsit? Aurinko on vasta äsken noussut!\n\nDickon nousi seisomaan nauravana, hehkuvana ja mullan ryvettämänä,\nsilmissään kappale taivaan sineä.\n\n-- Niin, mutta minä olin jalkeilla jo paljon ennen sitä, hän hymyili.\n-- Tänä aamuna on maailma taas muuttumassa koreaksi, usko pois. Ja\nkaikkialla on työntekoa ja surinaa, raaputusta ja viserrystä ja pesän\nrakentamista ja hyvää hajua. Kukapa tässä malttaisi maata varpaat\npystyssä. Kun aurinko putkahti taivaalle, niin nummi oli tulla\nhulluksi riemusta, ja minä juoksin keskellä kanervikkoa aivan kuin\nolisin minäkin vähän hassahtanut. Ja sitten tulin suoraan tänne. Tämä\npuutarha, näetkös, on avun tarpeessa.\n\nMary painoi kätensä rinnalleen läähättäen kuin olisi itsekin juossut\nkovasti.\n\n-- Oh, Dickon, Dickon! hän huudahti. -- Minä olen niin onnellinen, että\nvoin tuskin hengittää!\n\nNähdessään pojan puhuttelevan vierasta pieni, tuuheahäntäinen eläin\nnousi paikaltaan puun alta ja tuli Dickonin luokse, ja varis lensi\nrääkyen oksaltaan asettuen hänen olkapäälleen.\n\n-- Tämä on pieni ketunpentu, Dickon sanoi raapien pienen punertavan\neläimen päätä. -- Sen nimi on Kapteeni. Ja tämä tässä on Nokipekka.\nNokipekka lensi nummen poikki minun seurassani, ja Kapteeni juoksi kuin\nkoirat olisivat olleet sen kintereillä. Ne tunsivat kumpikin samaa kuin\nminä.\n\nEläimistä ei kumpikaan näyttänyt vähääkään arastelevan Maryä. Dickonin\nalkaessa kävellä pysyi Nokipekka hänen olkapäällään ja Kapteeni\ntassutteli rauhallisena hänen vieressään.\n\n-- Katsohan! sanoi Dickon. -- Katsos, mitä tässä on noussut maasta, ja\ntässä ja tässä. Ja voi toki, katso näitä tässä!\n\nHän heittäytyi polvilleen, ja Mary laskeutui maahan hänen viereensä.\nHe olivat löytäneet kokonaisen kimpun erivärisiä krookuksia,\nsinipunertavia, oranssin- ja kullanvärisiä. Mary taivutti päätänsä ja\nsuuteli niitä.\n\n-- Ei ketään ihmistä voi koskaan suudella tällä tapaa, hän sanoi\nkohottaessaan jälleen päätänsä. -- Kukat ovat niin toisenlaisia.\n\nDickon näytti olevan ymmällä, mutta hymähti.\n\n-- No, olen minä monesti suudellut äitiä tuolla tapaa, kun olen tullut\nkotiin samoiltuani koko päivän nummella ja kun hän on seisonut ovella\npäivänpaisteessa iloisena ja hyväntuulisena.\n\nHe juoksivat ympäri puutarhaa ja löysivät niin monta ihmettä, että\nheidän täytyi alinomaa kehottaa toisiaan puhumaan hiljempaa. Dickon\nnäytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja.\nHän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka\ntyöntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan\nkiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja\nkitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan, kunnes Maryn hiukset\nolivat yhtä pörröiset kuin Dickonin ja posketkin yhtä helakan punaiset\nkuin hänen.\n\nNiinpä salaisessa puutarhassa oli sinä aamuna iloa ja riemua, varsinkin\nkun kesken kaiken keksittiin vielä uusi, perin ihmeellinen hauskuus.\nMuurin yli lensi nopeasti varjoisaan kolkkaan punarintainen lintu\nriiputtaen jotakin nokassaan. Dickon seisoi aivan liikahtamatta\nviitaten Maryäkin olemaan hiljaa.\n\n-- Ei saa liikahtaa, hän kuiskasi. -- Tuskin saa hengittää. Viime\nkerralla nähdessäni sen tiesin, että sillä oli toveri. Se on Ben\nWeatherstaffin punarinta. Se alkaa rakentaa pesää. Se tekee sen tänne,\nkun emme säikytä sitä.\n\nHe laskeutuivat hiljaa ruohikolle ja istuivat siinä liikahtamatta.\n\n-- Ei saa katsella niin tarkkaan, että se luulee meidän vahtivan sitä,\nsanoi Dickon. -- Silloin ei kannata enää pyrkiä sen ystäväksi. Se on\nnyt ihan kuin toinen lintu, kunnes se on saanut pesän tehdyksi. Se\nperustaa omaa kotia. Se on tästä puoleen arempi ja pahastuu helposti.\nNyt ei riitä aikaa vieraissa käyntiin ja haasteluun. Meidän pitää vähän\naikaa olla hiljaa ja koettaa näyttää siltä, kuin olisimme ruohoa ja\npuita tai pensaita. Sitten kun se on tottunut meihin, minä visertelen\nhiukan, ja silloin se tietää, ettei meillä ole pahaa mielessä.\n\nMary ei ollut ensinkään selvillä siitä, miten oli meneteltävä, jos\nhalusi näyttää ruoholta ja puilta ja pensailta. Mutta Dickon näytti\npitävän sitä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, ja Mary\ntarkkasi häntä hartaasti parin minuutin ajan ihmetellen mielessään,\npystyisikö hän todella muuttumaan vihreäksi ja puskemaan itsestään\noksia ja lehtiä. Mutta Dickon istui vain ihmeteltävän hiljaa ja puhui\naivan matalalla äänellä.\n\nPesänrakentaminen kuuluu kevääseen, puheli Dickon. -- Linnut\najattelevat ja tekevät työtä omalla tavallaan, ja ihmisten on parasta\nolla sekaantumatta niiden asioihin.\n\n-- Jos me puhelemme siitä, en voi olla katselematta sitä, kuiskasi\nMary. -- Jutellaan jostakin muusta. Tahtoisin kertoa sinulle jotakin.\n\n-- Punarinta onkin hyvillään, jos puhumme jostakin muusta, arveli\nDickon. -- Mitä aioit kertoa?\n\n-- Niin, tiedätkö sinä mitään Colinista? kuiskutti Mary.\n\nDickon kääntyi katsomaan häntä.\n\n-- Mitä sinä hänestä tiedät? hän kysyi.\n\n-- Minä olen tavannut hänet. Minä olen käynyt hänen luonaan\njuttelemassa joka päivä tällä viikolla. Hän sanoo, että minä saan hänet\nunohtamaan sairauden ja kuoleman, vastasi Mary.\n\nDickon näytti rauhoittuvan, ja hämmästys katosi hänen pyöreiltä\nkasvoiltaan.\n\n-- Siitä olen hyvilläni, hän huudahti. -- Oikein hyvilläni. Tuntuu\npaljon helpommalta. Minua on kielletty hiiskumasta hänestä mitään ja\nasiain salassa pitäminen ei ole minusta hauskaa.\n\n-- Etkö tahdo pitää salassa puutarhaakaan? kysyi Mary.\n\n-- Siitä en koskaan puhu mitään, vastasi poika. -- Mutta äidille\nsanoin: \"Äiti, minulla on salaisuus. Ei se ole mikään paha, senhän sinä\narvaat. Ethän sinä siitä pahastu?\"\n\nMarystä oli aina hauska kuulla äidistä.\n\n-- Mitä hän sanoi? hän kysyi.\n\nDickon virnisteli lystikkääseen tapaansa. -- Hän taputti minua päähän,\nnauroi ja virkkoi: \"Ei, poikaseni, pidä sinä niin monta salaisuutta\nkuin mielesi tekee. Olenhan minä tuntenut sinut kaksitoista vuotta.\"\n\n-- Miten sinä olet saanut tietää Colinista? kysyi Mary.\n\n-- Kaikki jotka tuntevat herra Cravenin, tietävät että hänellä on pieni\nvaivainen poika ja ettei herra Craven siedä hänestä puhuttavan. Ihmiset\nsäälivät herra Cravenia, sillä rouva Craven oli nuori ja kaunis ja\nhe pitivät hurjasti toisistaan. Rouva Medlock pistäytyy aina meidän\nmökkiimme Thwaiteen mennessään, ja hän puhuu aivan avoimesti äidille\nmeidän lasten kuullen, sillä hän tietää, ettei äiti salli meidän\nlevittää salaisuuksia. Miten sinä pääsit selville Colin-herrasta?\nMartha oli oikein hädissään viime kerralla kotona ollessaan. Hän sanoi\nsinun kuulleen hänen kiukutteluaan ja kysyneen mitä se oli, eikä hän\ntietänyt mitä olisi virkkanut.\n\nMary kertoi hänelle, miten hän sydänyöllä oli herännyt tuulen vonkunaan\nja kuultuaan etäistä, valittavaa itkua alkanut kynttilä kädessä\nvaeltaa pimeitä käytäviä pitkin ääntä kohti, kunnes avasi himmeästi\nvalaistun huoneen oven, jossa näki nelipylväisen, veistoksilla\nkoristetun vuoteen. Hänen kuvaillessaan pieniä, luunkeltaisia kasvoja\nja mustaripsisiä silmiä Dickon pudisti päätänsä.\n\n-- Samanlaiset silmät oli hänen äidillään, mutta sanotaan, että\nne nauroivat aina, hän sanoi. -- Herra Craven ei kuulemma kärsi\nnähdä häntä hänen valveilla ollessaan, koska pojan silmät ovat niin\nsamanlaiset kuin äidin ja sittenkin aivan erilaiset hänen surkeassa\nnaamapahasessaan.\n\n-- Luuletko että hän toivoo Colinin kuolevan? kuiskasi Mary.\n\n-- En. Mutta hän kai toivoo, ettei tämä olisi milloinkaan syntynyt.\nÄiti sanoo, että sen pahempaa ei lapselle voi tapahtua maan päällä.\nSellaiset lapset tuskin koskaan menestyvät. Herra Craven tahtoisi ostaa\npoikaraukalle kaiken mitä rahalla saa, mutta samalla hän unohtaisi\nmielellään, että koko poikaa on olemassakaan. Hän pelkää, että pojasta\ntulee kyttyräselkäinen.\n\n-- Sitä Colin itsekin pelkää niin, ettei uskalla istua kunnollisesti,\nsanoi Mary. -- Hän sanoo, että jos hän tuntisi nystyrän selässään, hän\nluultavasti tulisi hulluksi ja kirkuisi itsensä kuoliaaksi.\n\n-- Älähän! Ei hänen sellaista pitäisi ajatella, sanoi Dickon. -- Ei\nkukaan poika tule terveeksi, jos mokomia ajattelee.\n\nKettu loikoi ruohikolla hänen vieressään katsoen häneen silloin tällöin\nikään kuin hyväilyä pyytääkseen, ja Dickon kumartui sen puoleen ja\nkyhnytti hiljakseen sen niskaa mietteisiinsä vaipuneena. Parin minuutin\nkuluttua hän kohotti päätänsä silmäillen ympärilleen.\n\n-- Silloin kun me tulimme tänne, näytti kaikki harmaalta, hän sanoi.\nKatselehan ympärillesi ja sano, eikö nyt ole erilaista.\n\nMary katseli ja hengähti syvään.\n\n-- Tosiaan! hän sanoi. -- Harmaa on väistymässä. On aivan kuin sen ylle\nvetäytyisi vihreä utu. Kaikkea peittää vaaleanvihreä harso.\n\n-- Niinpä niin, sanoi Dickon. Ja yhä vihreämmäksi se tulee, pian harmaa\non peräti hävinnyt. Arvaapas, mitä minä ajattelin?\n\n-- Jotakin hauskaa, sen tiedän, sanoi Mary innokkaasti. -- Se koskee\nvarmaan Colinia.\n\n-- Minä ajattelin, että jos hänkin olisi täällä, ei hän odottaisi\nkyttyrän kasvamista selkäänsä vaan nuppujen puhkeamista\nruusupensaisiin, ja se olisi varmasti hänelle terveellistä, selitti\nDickon. -- Minä mietin juuri, saisikohan hänet houkutelluksi tulemaan\ntänne puun alle vaunuissaan.\n\n-- Sitä minäkin olen miettinyt. Melkein aina kun juttelen hänen\nkanssaan ajattelen sitä, huudahti Mary. -- Osaisikohan hän säilyttää\nsalaisuuden ja voisimmeko me tuoda hänet tänne kenenkään näkemättä?\nSinä kai voisit työntää hänen vaunujaan? Tohtori on käskenyt hänen\noleskella raittiissa ilmassa, ja jos hän tahtoo lähteä ulos, ei\nkukaan uskalla vastustaa. Ehkäpä muut ovat iloissaankin siitä, että\nhän suostuu tulemaan meidän kanssamme. Hän voisi käskeä puutarhureita\npysymään poissa näkyvistä.\n\nDickon raapi Kapteenin selkää ja näytti mietiskelevän hartaasti.\n\n-- Hyvää se hänelle tekisi ihan varmasti, hän arveli viimein. --\nHän olisi kolmantena joukossa, ja meillä olisi hupaisa kevät, kun\nseuraisimme puutarhan kasvamista. Siitä olisi taatusti enemmän apua\nkuin mokomasta tohtorista.\n\n-- Hän on maannut huoneessaan niin kauan, että on tullut vähän\nkummalliseksi, sanoi Mary. -- Kirjoista hän on oppinut aika paljon\nasioita, mutta mitään muuta hän ei tiedäkään. Hän kammoksuu ulos\nmenemistä eikä voi sietää puutarhoja ja puutarhureita. Mutta tästä\npuutarhasta hän kuulee mielellään kerrottavan, koska se on salainen.\nPaljon en uskaltanut hänelle kertoa, mutta hän sanoi että haluaisi\nnähdä sen.\n\n-- Kyllä me hänet joskus tänne tuomme, usko pois, sanoi Dickon. -- Minä\nvoin työntää vaunuja. Oletko huomannut, miten punarinta on toverinsa\nkanssa ahertanut sillä välin kun me olemme istuneet täällä? Katsopas,\nse tuumii tuolla oksalla, minne olisi parasta asettaa nokassa oleva\nvarpu.\n\nHän vihelsi hiljaa, ja punarinta kääntyi katsomaan häneen kysyvästi,\nvarpu yhä suussaan. Dickon puhutteli sitä ystävällisen neuvovalla\näänellä.\n\n-- Pane minne panet, hän sanoi, hyvä siitä tulee. Sinä tiesit miten\npesä on rakennettava, ennen kuin olit munastakaan päässyt. Rakenna sinä\nvain, veikkonen, sinulla on tietysti kiire.\n\n-- Voi, kuinka on hauskaa kuulla sinun puhelevan sille! nauroi Mary\nihastuksissaan. -- Ben Weatherstaff toruu sitä ja tekee siitä pilaa, ja\nse hyppelee ja vilkuilee häneen kuin ymmärtäisi joka sanan, ja aivan\nselvästi se pitää siitä. Ben väittää, että se on hirveän itsekeskeinen.\nSen mielestä olisi kaikkein kurjinta, jos kukaan ei sitä huomaisi;\nmieluummin sitä saa vaikka heitellä kivillä.\n\nDickonkin nauroi ja puheli edelleen punarinnalle.\n\n-- Sinä tiedät, ettemme me sinua häiritse. Olemmehan itsekin melkein\nkuin metsän eläimet. Pesää mekin olemme rakentamassa, näetkös. Pidä\nvain varasi, ettet kerro kenellekään.\n\nJa vaikkei punarinta voinut vastata koska sen nokka ei ollut vapaa,\nluki Mary sen kasteenkirkkaista silmistä, ettei se missään tapauksessa\naikonut kertoa heidän salaisuuttaan.\n\n\n\n\n16.\n\n\"EN TAHDO!\"\n\n\nSinä aamuna oli puutarhassa paljon tehtävää. Mary tuli myöhään\naamiaiselle ja oli niin hätäinen palaamaan työhönsä, että Colin johtui\nhänen mieleensä vasta viime hetkessä.\n\n-- Sano Colinille, etten voi vielä tulla hänen luokseen, hän sanoi\nMarthalle. -- Minulla on paljon puuhaa puutarhassa.\n\nMartha näytti aivan pelästyneeltä.\n\n-- Voi sentään, hän saattaa kiukustua siitä pahanpäiväisesti, tyttö\nvoivotteli.\n\nMutta Mary ei pelännyt Colinia kuten muut ihmiset, eikä ollut\nuhrautuvainen luonteeltaan.\n\n-- En voi jäädä, hän vastasi. -- Dickon odottaa minua. Ja hän juoksi\ntiehensä.\n\nIltapuoli oli vielä ihanampi ja puuhakkaampi kuin aamu. Melkein koko\npuutarha tuli puhdistetuksi rikkaruohoista, ja useimmat ruusut ja\npuut karsittiin ja maa niiden juurilla kuokittiin pehmeäksi. Dickon\noli tuonut oman lapionsa, ja hän opetti Maryä käyttämään kaikkia\ntyövälineitään. Nyt jo saattoi selvästi nähdä, että tästä viehättävästä\npaikasta tuli uhkuva yrttitarha, ennen kuin kevät oli mennyt ohi.\n\n-- Täällä tulee olemaan omenan- ja kirsikankukkia aivan joka puolella,\nsanoi Dickon iskien lapionsa maahan hikipäässä. -- Ja muurin\nluona olevat persikka- ja luumupuut kukkivat ja nurmi on yhtenä\nkukkapeitteenä.\n\nKetunpentu ja varis olivat yhtä ihastuksissaan kuin hekin, ja punarinta\nkiiti tovereineen silloin tällöin ohi. Toisinaan varis lyödä räpäytti\nmustia siipiään ja leijaili puunlatvojen yli puistoon. Takaisin\ntullessaan se laskeutui joka kerta Dickonin viereen ja rääkyi ahkerasti\nikään kuin seikkailustaan kertoen, ja Dickon puheli sille samalla\ntapaa kuin punarinnallekin. Kerran kun Dickon ei ennättänyt vastata\nheti, Nokipekka lensi hänen olkapäälleen ja kutkutteli leppeästi hänen\nkorvaansa isolla nokallaan. Kun Mary halusi hiukan levähtää, he kävivät\nistumaan puun alle ja Dickon veti pillin taskustaan ja puhalteli siitä\nvienoja, outoja säveliä, ja silloin ilmestyi muurille kaksi hartaasti\nkuuntelevaa oravaa.\n\n-- Sinä olet jo koko joukon vahvempi kuin ennen, sanoi Dickon kun hän\nkatseli Maryn kaivamista. -- Sinä alat jo olla toisen näköinen, usko\npois.\n\nMary hehkui punaisena ponnistelusta ja mielihyvästä.\n\n-- Minä tulen joka päivä yhä lihavammaksi, hän sanoi iloisesti. --\nRouva Medlockin on hankittava minulle isompia vaatteita. Ja Martha\nsanoo, että tukkani on käynyt tuuheammaksi. Se ei ole enää niin kuiva\nja suora kuin ennen.\n\nAurinko oli jo laskemassa ja sen leveitä, kullanvärisiä juovia\npujottautui puiden lomitse heidän erotessaan.\n\n-- Huomenna on kaunis ilma, sanoi Dickon. -- Minun täytyy olla työssä\njo auringon noustessa.\n\n-- Niin minunkin, huudahti Mary.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän juoksi takaisin taloon minkä jaloistaan pääsi. Hänen teki mielensä\nkertoa Colinille Dickonista, ketusta ja variksesta ja ihmeellisestä\nkevääntulosta. Hän oli varma, että Colinia huvittaisi kuulla kaikesta.\nSiksipä häntä harmitti, kun hän ovea avatessaan näki Marthan seisovan\nhäntä odottamassa hyvin nyreän näköisenä.\n\n-- Mikä nyt? hän kysyi. -- Mitä Colin sanoi, kun ilmoitit etten voinut\ntulla?\n\n-- Voi jospa olisit tullut! sanoi Martha. -- Hän oli vähällä saada\nraivokohtauksen. Olimme aivan helisemässä, ennen kuin saimme hänet\npysymään siivolla. Kaiken aikaa hän on pitänyt kelloa silmäinsä edessä.\n\nMary pusersi huulensa yhteen. Hän ei ollut tottunut enempää kuin\nColinkaan välittämään muiden tahdosta, eikä hän aikonut antaa\nkiukkuisen pojan komennella itseään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka\nsäälittäviä ovat sairaat ja hermostuneet ihmiset, jotka eivät tiedä,\nettä pahaa tuulta voi hillitä. Kun Marylla itsellään oli Intiassa\nollut päänkivistystä, hän oli tehnyt parhaansa aiheuttaakseen kaikille\nmuillekin päänkipua, ja hänellä oli mielestään ollut täysi oikeus olla\npahantuulinen. Colinin kiukkua hän ei sen sijaan lainkaan hyväksynyt.\n\nColin ei levännyt sohvalla Maryn astuessa huoneeseen. Hän makasi\nselällään vuoteessa eikä kääntänyt päätään Maryn astuessa sisään. Alku\noli huono, ja Mary jäykkeni vuodetta lähestyessään.\n\n-- Miksi et ole noussut vuoteestasi? hän kysyi.\n\n-- Aamulla sinua odottaessani nousin, vastasi poika häneen katsomatta.\n-- Iltapuolella paneuduin jälleen vuoteeseen. Selkään koski ja päätä\nkivisti ja olin väsyksissä.\n\n-- Minä olin puutarhatöissä Dickonin kanssa, sanoi Mary.\n\nColin rypisti otsaansa eikä suvainnut katsoa häneen.\n\n-- Se poika ei saa enää tulla tänne, jos sinä olet hänen kanssaan etkä\ntule tänne juttelemaan, hän sanoi.\n\nMary raivostui. Hän saattoi raivostua melua nostamatta. Kävi vain\nhappameksi ja itsepintaiseksi eikä välittänyt vähääkään siitä, mitä\ntapahtui.\n\n-- Jos sinä lähetät Dickonin pois, en milloinkaan enää tule tähän\nhuoneeseen! hän julisti.\n\n-- Tulet kyllä, jos minä tahdon, sanoi Colin.\n\n-- En tule! sanoi Mary.\n\n-- Kyllä minä saan sinut tulemaan, sanoi Colin. -- Sinut raahataan\nsisään.\n\n-- Vai raahataan, herra radzha! puuskahti Mary suunniltaan. --\nRaahattakoon sitten, mutta puhumaan minua ei saada. Minä vain istun ja\nkiristelen hampaitani, enkä virka sinulle ainoatakaan sanaa. En aio\nedes katsoa sinuun. Minä tuijotan lattiaan!\n\nHe olivat sievoinen pari istuessaan siinä toisiinsa mulkoillen. Jos he\nolisivat olleet katupoikia, he olisivat karanneet toistensa tukkaan\nja löylyttäneet toisiaan aika tavalla. Mutta kun he eivät olleet\nkatupoikia, asia kehittyi toisella tavalla.\n\n-- Sinä olet itsekäs otus! huusi Colin.\n\n-- Entä sinä? tiuskaisi Mary. -- Itsekkäät ihmiset aina syyttävät\ntoisia. Heistä kaikki ovat itsekkäitä, jotka eivät tee heidän mielensä\nmukaan. Itsekkäämpi sinä olet kuin minä. Sinä olet itsekkäin poika,\njonka milloinkaan olen nähnyt.\n\n-- Enkä ole! ärähti Colin. -- En ole ollenkaan niin itsekäs kuin tuo\nmainio Dickonisi! Hän houkuttelee sinut leikkimään kanssaan vaikka\ntietää, että minä olen aivan yksinäni. Hän on itsekäs, sano mitä sanot!\n\nMaryn silmät säkenöivät.\n\n-- Kiltimpää poikaa kuin hän ei ole koskaan elänyt! hän huusi. -- Hän\non -- kuin enkeli! Vähän hullunkuriselta vertaus ehkä kuulosti, mutta\nsiitä hän vähät välitti.\n\n-- Suloinen enkeli! ilkkui vimmastunut Colin. -- Sivistymätön\nmökkiläisen poika nummelta!\n\n-- Hän on parempi kuin sivistymätön radzha! julisti Mary. -- Tuhat\nkertaa parempi!\n\nHän oli vahvempi kuin Colin, ja siksipä hän tunsikin olevansa voiton\npuolella. Tosiasia oli, ettei Colin eläessään ollut koskaan riidellyt\nkenenkään vertaisensa kanssa, ja tämä riita virkisti häntä, vaikkeivät\nMary ja hän sitä tietäneet. Hän käänsi päänsä sivuun, ja suuri kyynel\npusertui hänen silmästään poskelle. Hän oli masentunut ja alkoi sääliä\nitseään.\n\n-- Minä en ole niin itsekäs kuin sinä, sillä minä olen aina sairas ja\ntiedän varmasti, että selässäni on nystyrä, hän sanoi. -- Sitä paitsi\nminä kuolen pian.\n\n-- Et kuole! intti Mary säälimättömästi.\n\nColin avasi vihoissaan silmänsä selkoselälleen. Sellaista ei ollut\nkukaan ennen lausunut. Hän oli samalla haavaa raivostunut ja hieman\nmielissään.\n\n-- Vai en? hän huusi. -- Enkö? Sinä tiedät että kuolen! Kaikki sanovat\nniin!\n\n-- Minä en sitä usko! virkkoi Mary ynseästi. -- Sinä vain sanot niin\npahoittaaksesi toisten mielen. Luulen että oikein ylpeilet siitä. Minä\nen sitä usko! Jos sinä olisit kiltti poika, niin se saattaisi olla\ntotta -- mutta sinä olet liian häijy.\n\nSairaasta selästään huolimatta Colin kavahti istualleen vuoteessaan\nterveen raivon vallassa.\n\n-- Ulos huoneesta! hän kirkaisi tempaisten käteensä tyynyn ja\nlennättäen sen Maryä kohti. Hän ei jaksanut heittää sitä kauas, se\nputosi vain Maryn jalkoihin, mutta tyttö pusersi huulensa lujasti\nyhteen.\n\n-- Minä menen, hän sanoi. -- Ja takaisin en tule!\n\nOvella hän kääntyi.\n\n-- Minä aioin kertoa sinulle kaikenlaista hauskaa, hän sanoi. --\nDickonilla oli mukanaan kettunsa ja variksensa, ja minä aioin kertoa\nniistä sinulle. Nyt en kerro sinulle kerrassaan mitään!\n\nHän marssi huoneesta sulkien oven jälkeensä, ja sen ulkopuolella hän\nsuureksi hämmästyksekseen tapasi sairaanhoitajattaren seisomassa ja\nnähtävästi kuuntelemassa -- nauraen. Hän oli pitkä, kaunis nuori\nnainen, jonka ei olisi pitänyt ensinkään ruveta sairaanhoitajattareksi,\nsillä hän ei ollut innostunut työhönsä, vaan jätti kaikenlaisten\ntekosyiden varjolla potilaansa vähän väliä Marthan tai jonkun muun\nhaltuun. Mary ei ollut koskaan pitänyt hänestä, ja hän pysähtyi\nkylmästi katselemaan, kun hoitajatar tyrski nenäliinaansa.\n\n-- Mitä te nauratte? hän kysyi.\n\n-- Teitä kahta, sanoi sairaanhoitajatar. -- On oikein tuolle\nkivulloiselle, hemmotellulle pojalle, että joku yhtä hemmoteltu nolaa\nhänet. Ja hän alkoi uudelleen nauraa nenäliinaansa. -- Jos hänellä\nolisi ollut äkäpussisisar jonka kanssa riidellä, se olisi varmaan ollut\nhänen pelastuksensa.\n\n-- Kuoleeko hän?\n\n-- En tiedä enkä välitä tietää, vastasi sairaanhoitajatar. -- Puolet\nhänen sairauttaan on hysteriaa ja kiukkua.\n\n-- Mitä on hysteria? kysyi Mary.\n\n-- Kyllä sinä pääset siitä perille, jos aiheutat hänelle\nraivokohtauksen -- mutta joka tapauksessa olet antanut hänelle\nhysterian aihetta ja siitä minä olen hyvilläni.\n\nPalatessaan huoneeseensa Mary oli aivan toisenlaisessa mielentilassa\nkuin hän oli ollut puutarhasta tullessaan. Hän oli äkäinen ja pettynyt,\nmutta ei vähääkään pahoillaan Colinin takia. Hän oli palavasti halunnut\nkertoa serkulleen päivän suurista tapahtumista; lisäksi hän oli aikonut\nvihdoinkin ratkaista kauan hautomansa ongelman ja ilmaista hänelle\npuutarhan salaisuuden. Hän oli jo taipunut uskomaan, että Coliniin\nuskaltaisi luottaa, mutta nyt hän oli tykkänään muuttanut mielensä. Hän\nei ikinä kertoisi puutarhasta Colinille. Jääköön vain huoneeseensa,\nolkoon ilman raitista ilmaa ja kuolkoon jos teki mieli! Se olisi\nhänelle parhaiksi! Mary oli niin äreä ja kiukkuinen, että hän hetkeksi\nmelkein unohti Dickonin ja nummelta puhaltelevan vienon tuulen.\n\nMartha odotti häntä, ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja uteliaat.\nPöydällä oli aukaistu puulaatikko, joka oli täynnä somia kääröjä.\n\n-- Herra Craven lähetti sen sinulle, sanoi Martha. -- Siinä näyttää\nolevan kuvakirjoja.\n\nMarylle muistui mieleen, mitä hänen setänsä oli kysynyt häneltä sinä\npäivänä, jolloin hänet oli kutsuttu tämän huoneeseen. \"Haluatko\njotakin -- nukkeja -- leikkikaluja -- kirjoja?\" Hän avasi käärön\nuteliaana. Oliko siinä nukke ja mitä hän sillä tekisi? Mutta nukkea\nsetä ei ollut lähettänyt. Kääröstä tuli esiin useita kauniita kirjoja,\nsamanlaisia kuin Colinilla; joukossa oli kaksi hienosti kuvitettua\npuutarhakirjaakin. Lisäksi siinä oli pari kolme seurapeliä ja pieni\nnimikirjaimin varustettu kirjoituslipas, jossa oli kultakynä ja\nmustepullo.\n\nTavarat olivat niin sieviä, että suuttumus alkoi karista Maryn\nmielestä. Hän ei ollut osannut odottaakaan, että herra Craven muistaisi\nhäntä, ja hänen kovettunut pikku sydämensä lämpeni kerrassaan.\n\n-- Ensimmäiseksi kirjoitan tällä kynällä kiitoskirjeen sedälle, hän\nsanoi.\n\nJos Mary ei olisi ollut riidoissa Colinin kanssa, hän olisi juossut\nheti näyttämään tälle lahjojaan, ja he olisivat katselleet kuvia,\nlukeneet puutarhakirjoja ja ehkäpä vielä pelanneet dominoakin. Ja\nColinilla olisi ollut niin hauskaa, ettei hän olisi kertaakaan\nmuistanut kuolevansa pian tai tunnustellut, oliko hänen selässään jo\nkyttyrän alkua.\n\nHän tunnusteli sitä usein, ja se oli Marystä kauheata. Hän näytti aina\nsilloin niin säikähtyneeltä, että Marykin hätkähti. Colin sanoi, että\njos hän tuntisi selässään joskus pienenkin nystyrän, hän tietäisi\nkyttyrän alkavan kasvaa. Hän oli kuullut kerran, mitä rouva Medlock\nkuiskasi sairaanhoitajattarelle; asia oli syöpynyt hänen mieleensä ja\nhän oli salassa hautonut sitä, kunnes siitä oli tullut pakkomielle.\nRouva Medlock oli sanonut, että juuri sellaisia oireita ilmeni herra\nCravenin selässä silloin kun se alkoi kasvaa vinoksi hänen lapsena\nollessaan.\n\nColin ei ollut koskaan uskonut muille kuin Marylle, että useimmat\nhänen niin sanotuista \"raivokohtauksistaan\" johtuivat tästä salaisesta\npelosta. Mary oli säälinyt häntä sen kuullessaan.\n\n-- Hän alkaa aina ajatella sitä ollessaan ärtyinen tai väsynyt, mietti\nMary. -- Ja tänään hän on ollut ärtyinen. Ehkä... ehkä hän on ajatellut\nsitä koko iltapäivän.\n\nHän seisoi paikallaan tuijottaen miettivästi mattoon.\n\n-- Sanoin etten milloinkaan enää tule takaisin -- hän epäröi ja\nrypisteli silmäkulmiaan -- mutta ehkä menen sittenkin katsomaan\nhäntä... aamulla, jos hänen on ikävä minua. Hän voi heittää taas tyynyn\npäälleni, mutta -- kyllä minä sittenkin menen.\n\n\n\n\n17.\n\nRAIVOKOHTAUS\n\n\nMary oli noussut varhain aamulla ja uurastanut puutarhassa. Hän oli\nväsyksissä ja uninen, ja niinpä hän illallisen syötyään paneutui\ntyytyväisenä levolle. Laskiessaan päänsä tyynylle hän mutisi itsekseen:\n\n-- Ennen aamiaista menen puutarhaan tekemään työtä Dickonin kanssa ja\nsitten myöhemmin -- luulen että menen tervehtimään Colinia.\n\nJoskus puolenyön aikaan hän heräsi niin kauhistuttavaan kirkunaan,\nettä hän samassa silmänräpäyksessä hypähti vuoteestaan lattialle. Mitä\nse saattoi olla -- mitä? Ovia avattiin ja suljettiin, ja joku itki ja\nkirkui samalla haavaa, kirkui ja itki hirvittävästi.\n\n-- Se on Colin, kuiskasi Mary. -- Nyt hänellä on tuollainen\nraivokohtaus, jota hoitajatar sanoo hysteeriseksi. Kuinka kammottavalta\nse kuuluu!\n\nKuunnellessaan tuota nyyhkyttävää kirkunaa hän ymmärsi, miksi pojalle\nannettiin kaikessa periksi. Ääni oli todella kauhistava, ja ihmiset\nmyöntyvät mihin tahansa päästäkseen sitä kuulemasta. Väristen ja\nkalpeana Mary peitti käsillään kasvonsa.\n\n-- Mitä minä teen? Mitä minä teen? hän toisti toistamistaan. -- En\nkärsi kuulla tätä.\n\nMitähän jos hän uskaltautuisi Colinin luo, olisiko siitä apua? Mutta\npoikahan oli ajanut hänet ulos huoneesta: luultavasti hän Maryn\nnähdessään yltyisi kahta kauheammaksi. Mary painoi kätensä lujasti\nkorvilleen, mutta ei voinut estää noita hirveitä ääniä kuulumasta. Ne\ntuskastuttivat ja kammottivat tyttöä niin, että hän äkkiä suuttui. Hän\ntunsi olevansa itsekin lähellä raivokohtausta ja halusi säikäyttää\nColinia niin kuin häntä oli säikäytetty. Hän hypähti pystyyn ja polki\njalkaansa.\n\n-- Hänet on saatava vaikenemaan! Jonkun täytyy saada hänet vaikenemaan!\nJonkun pitäisi lyödä häntä! hän huusi.\n\nSamassa käytävästä kuului juoksun töminää. Ovi aukeni ja hoitajatar\nastui sisään. Tällä kertaa häntä ei ensinkään naurattanut; hän oli\nmelko kalpea.\n\n-- Hän on saanut hysteerisen kohtauksen, sanoi hoitajatar kiireisesti.\n-- Hänen voi käydä huonosti. Ei kukaan pysty tekemään hänelle mitään.\nTule sinäkin koettamaan, niin olet kiltti tyttö. Sinusta hän pitää.\n\n-- Hän ajoi minut ulos huoneesta tänä aamuna, vastasi Mary kiihtyneenä\njalkaansa polkien.\n\nJalan polkeminen melkein ilahdutti hoitajatarta. Hän oli näet pelännyt\ntapaavansa Maryn itkemästä pää peitteen alla.\n\n-- Se on oikein, hän lausui. -- Niin on hyvä. Mene torumaan häntä. Anna\nhänelle jotain uutta ajateltavaa. Tule, lapsi, tule niin joutuin kuin\nsuinkin pääset.\n\nVasta myöhemmin Mary tuli ajatelleeksi, kuinka hullunkurista ja kauheaa\noli, että aikuiset tulivat peloissaan etsimään apua häneltä, koska\narvasivat hänen olevan melkein yhtä kiukkuinen kuin Colinkin.\n\nMary karkasi läpi käytävän ja mitä lähemmäksi kirkunaa hän tuli,\nsitä enemmän hän vimmastui. Ovelle saavuttuaan hän aivan puhkui. Hän\nkiskaisi sen auki ja juoksi poikki huoneen pylvässängyn luo.\n\n-- Lopeta jo! hän huusi minkä kurkusta lähti. -- Lopeta! Minä vihaan\nsinua! Kaikki vihaavat sinua! Olisi oikein hyvä, jos kaikki lähtisivät\ntalosta ja jättäisivät sinut kirkumaan itsesi kuoliaaksi! Sinä ulvot,\nkunnes olet kuollut, ja parasta se onkin!\n\nKiltin ja myötätuntoisen lapsen mieleenkään ei olisi tullut kohdella\nsairasta poikaa näin. Mutta sattumalta sanat olivat juuri paikallaan,\nsillä Colin, jota kukaan ei ollut milloinkaan uskaltanut hillitä eikä\nvastustaa, sai kerrankin kokea terveellisen järkytyksen.\n\nPoika oli maannut kasvoillaan piesten tyynyään molemmin käsin, ja\nhän melkein hyppäsi selälleen, niin äkkiä hän kääntyi kuullessaan\nraivostuneen pikku äänen. Hänen kasvonsa olivat kauhean näköiset,\nkirjavan kalpeat ja pöhöttyneet, ja hän veti henkeään kuin\ntukehtumaisillaan. Mutta vimmastunut Mary oli säälimätön.\n\n-- Jos sinä vielä jatkat kirkumistasi, niin minäkin rupean kirkumaan,\nhän julisti. -- Ja minä osaan kirkua vielä kovemmin kuin sinä ja saan\nsinut pelkäämään. Kyllä minä saan sinut pelkäämään.\n\nColin oli todella herennyt kirkumasta, sillä hän oli säpsähtänyt Maryn\nhuudosta. Kyynelet virtailivat pitkin hänen kasvojaan, ja koko hänen\nruumiinsa vapisi.\n\n-- En voi lopettaa! hän puuskutti nyyhkien. -- En voi -- en voi!\n\n-- Vai et voi! huusi Mary. -- Puolet sairauttasi on hysteriaa ja\nkiukkua -- juuri hysteriaa -- hysteriaa -- hysteriaa! ja hänen jalkansa\npolki lattiaa joka kerta, kun hän lausui tuon sanan.\n\n-- Minä tunsin nystyrän selässäni... tunsin nystyrän, läähätti Colin.\n-- Minä olen aina tiennyt sen tulevan. Minä saan kyttyrän selkääni\nja sitten minä kuolen. Ja hän kääntyi uudelleen kasvoilleen alkaen\nkiemurrella, nyyhkiä ja vaikeroida, mutta ei enää kirkunut.\n\n-- Et sinä mitään tuntenut! väitti Mary vihaisesti vastaan. -- Ja jos\ntunsitkin, niin se oli vain hysteerinen nystyrä. Sinun inhottavaa\nselkääsi ei vaivaa mikään, ei mikään muu kuin hysteria! Käännä selkäsi\ntänne, että saan katsoa sitä.\n\nSana \"hysteria\" miellytti häntä suuresti ja hänestä tuntui, että sillä\noli syvä vaikutus Coliniinkin. Hän ei ollut nähtävästi enempää kuin\nMarykään ennen kuullut koko sanaa.\n\n-- Hoitajatar, komensi Mary, tulkaa tänne ja näyttäkää minulle heti\npaikalla hänen selkänsä.\n\nSairaanhoitajatar, rouva Medlock ja Martha seisoivat yhteen\nkyyristyneinä oven luona tuijottaen ihmeissään häneen. Hoitajatar\nastui hiukan peloissaan vuoteen luo. Syvät pidätetyt nyyhkytykset\npuistattivat Colinia.\n\n-- Kenties hän -- hän ei salli sitä, sanoi hoitajatar hiljaa ja\nepäröiden.\n\nMutta Colin kuuli hänen sanansa ja ähki nyyhkytystensä välistä:\n\n-- Näyt... näyttäkää hänelle. Silloin hän uskoo.\n\nLaiha ja surkea oli poloisen selkä, kun se paljastettiin. Kylkiluut\nja selkänikamat saattoi hyvin laskea, vaikkei Mary niitä laskenut\nkumartuessaan tarkastamaan poikaa kasvot totisina ja suuttuneina.\nHän näytti niin happamelta ja pikkuvanhalta, että hoitajatar kääntyi\nsivulle salatakseen nytkähdyksiä suupielissään. Seurasi minuutin\nhiljaisuus, sillä Colinkin koetti pidättää henkeään Maryn tarkastaessa\nhänen selkärankaansa ylhäältä alas ja alhaalta ylös niin tarkkaan ja\nhuolellisesti kuin olisi ollut kuuluisa lontoolainen lääkäri.\n\n-- Täällä ei ole pienintäkään nystyrää! hän sanoi viimein. -- Ei\nedes neulannupin kokoista nystyrää -- paitsi selkänystyröitä, ja ne\ntuntuvat vain siksi, että olet niin laiha. Selkänystyrät minulla on\nitsellänikin, ja ne pistivät näkyviin samalla lailla kuin sinun ennen\nkuin rupesin lihoamaan, enkä ole vieläkään niin lihava, ettei niitä\nnäkyisi. Siellä ei ole neulannupin kokoista nystyrää! Jos sinä vielä\npuhut tuosta nystyrästäsi, niin minä nauran.\n\nColin yksin tiesi, miten tärisyttävä vaikutus noilla lapsellisilla,\närtyisästi lausutuilla sanoilla oli häneen. Jos hän olisi jollekulle\nuskonut salaisen kauhunsa -- jos hän olisi koskaan uskaltanut kysellä\n-- jos hänellä olisi ollut ikäisiään tovereita eikä hän olisi\nmaannut selällään isossa, yksinäisessä talossa oppimattomien ja\nhäneen kyllästyneiden ihmisten ympäröimänä, niin hän olisi tiennyt,\nettä hänen kauhunsa ja sairautensa olivat enimmäkseen hänen omaa\naikaansaannostaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia hän oli maannut\nvuoteessaan pohtien sairauttaan, kipujaan ja väsymystään. Ja kun\nvihainen, säälimätön tyttö nyt itsepintaisesti väitti, ettei hän ollut\nläheskään niin sairas kuin luuli, hänestä tuntui, että tyttö puhui\ntotta.\n\n-- En tiennyt hänen kuvittelevan, että hänellä on selkärangassaan jokin\nnystyrä, pahoitteli hoitajatar. -- Hänen selkänsä on heikko, kun hän\nei halua istua. Olisin tietysti voinut sanoa hänelle, ettei siellä ole\nnystyrää.\n\nColin nielaisi nyyhkytyksen ja käänsi hiukan päätänsä katsoakseen\nhäneen.\n\n-- Olisitteko? hän kysyi surkeana.\n\n-- Olisin.\n\n-- Siinä näet! sanoi Mary nielaisten hänkin nyyhkytyksen.\n\nColin käännähti jälleen kasvoilleen ja makasi liikkumatta minuutin\nverran. Kyynelet vierivät viljavina hänen kasvoiltaan tyynylle, ja hän\npäästi pitkän katkonaisen huokauksen nyyhkytysten myrskyn jälkeen.\nKyynelet merkitsivät itse asiassa omituista, suurta huojennusta. Äkkiä\nhän jälleen käänsi päänsä hoitajatarta kohti ja radzhasta ei, ihme\nkyllä, näkynyt merkkiäkään hänen kysyessään:\n\n-- Luuletteko että voin elää ja kasvaa aikuiseksi?\n\nHoitajatar ei ollut älykäs eikä hellämielinen, mutta hänelle johtui\nmieleen, mitä kuuluisa lontoolainen lääkäri oli sanonut.\n\n-- Luultavasti voitte, jos teette mitä käsketään ja suostutte olemaan\npaljon ulkoilmassa ettekä anna valtaa pahalle tuulelle.\n\nColinin raivokohtaus oli mennyt menojaan, hän oli heikko ja itkusta\nuupunut ja nöyrä. Hän kurotti hiukan kättään Maryä kohti, ja koska myös\ntytön raivokohtaus oli asettunut, hänkin heltyi puolestaan. Hän ojensi\nkätensä Colinille, ja sovinto oli tehty.\n\n-- Sinun kanssasi minä kyllä tahdon... tahdon lähteä ulos, Mary, Colin\nsanoi. -- En vihaa raitista ilmaa, jos voimme löytää... Hän oli sanoa\njos voimme löytää \"salaisen puutarhan\", mutta huomasi ajoissa vaaran\nja lisäsi: -- Minä lähden mielelläni sinun kanssasi, jos Dickon tulee\ntyöntämään tuoliani. Haluan nähdä Dickonin ja ketun ja variksen.\n\nHoitajatar pöyhi uudelleen sotkuisen vuoteen ja ravisteli ja kohenteli\ntyynyjä. Sitten hän lämmitti Colinille lihalientä ja antoi Maryllekin\nkupillisen, ja hyvälle liemi maistuikin kaiken kiihtymyksen jälkeen.\nRouva Medlock ja Martha pujahtivat tyytyväisinä tiehensä, ja kun kaikki\noli kunnossa ja rauhallista, näytti hoitajattarenkin tekevän mieli\nvuoteeseen. Hän haukotteli peittelemättä katsellessaan Maryä, joka oli\ntyöntänyt jakkaransa aivan lähelle pylvässänkyä ja piteli Colinin kättä.\n\n-- Sinun on mentävä huoneeseesi ja nukuttava, hän sanoi. -- Hetken\nkuluttua hän nukahtaa, ellei hän ole liiaksi kiihdyksissään. Silloin\nminäkin menen lepäämään viereiseen huoneeseen.\n\n-- Laulaisinko sinulle laulun, jonka opin aialtani? kuiskasi Mary\nColinille.\n\nColin kosketti hänen kättään ja katsahti häneen rukoilevasti väsyneillä\nsilmillään.\n\n-- Laula! hän pyysi. -- Se oli lempeä laulu. Se saa minut heti\nnukkumaan.\n\n-- Minä odotan kunnes hän nukkuu, sanoi Mary haukottelevalle\nhoitajattarelle. -- Kyllä te voitte mennä jos haluatte.\n\n-- No niin, sanoi hoitajatar yrittäen heikosti vastustaa. -- Kutsu\nminut, ellei hän puolen tunnin kuluttua ole nukahtanut.\n\n-- Hyvä on, vastasi Mary.\n\nHoitajatar katosi tuota pikaa huoneesta, ja heti kun hän oli poissa,\nColin kosketti uudelleen Maryn kättä.\n\n-- Olin vähällä kertoa, hän sanoi, mutta keskeytin ajoissa. En tahdo\njutella, tahdon nukkua, mutta sinä sanoit, että sinulla on paljon\nhauskaa kerrottavaa minulle. Oletko -- luuletko saaneesi tietää, missä\non salaisen puutarhan ovi?\n\nMary silmäili pojan surkeita väsyneitä kasvoja ja pöhöttyneitä silmiä,\nja hänen sydämensä suli.\n\n-- Lu-luulen, hän vastasi. -- Jos nyt rupeat nukkumaan, niin kerron\nsinulle huomenna.\n\nColinin käsi oikein vapisi.\n\n-- Voi, Mary! hän huudahti. -- Voi Mary! Kuule, entä jos et sittenkään\nlaulaisi, vaan kertoisit minulle hiljaa, niin kuin silloin ensimmäisenä\npäivänä, miltä kuvittelet siellä näyttävän. Olen aivan varma, että se\nsaa minut nukahtamaan.\n\n-- Hyvä on, vastasi Mary. -- Sulje silmäsi.\n\nColin ummisti silmänsä ja makasi aivan hiljaa; Mary piteli hänen\nkättään ja alkoi puhua hyvin verkalleen ja aivan matalalla äänellä:\n\n-- Luulen että se on ollut oman onnensa nojassa niin kauan, että kaikki\nsiellä on kasvanut viehättäväksi sekavaksi vyyhdeksi. Luulen että\nruusut ovat levinneet köynnöksiksi, yhä uusiksi köynnöksiksi, kunnes\nne riippuvat alas oksilta ja muureilta ja kiemurtelevat pitkin maata\n-- ne peittävät kaiken melkein kuin oudon näköinen harmaa sumu. Toiset\nruusuista ovat kuolleet, mutta monet elävät, ja kesän tullessa siellä\non aivan kuin ruusuluolia ja -käytäviä. Maa on aivan täynnä narsisseja,\nlumipisaroita, liljoja ja iiriksiä, jotka ponnistelevat näkyviin\npimeydestä. Nyt on kevät alkanut -- kenties -- kenties...\n\nKuunnellessaan hänen vienoa, tasaista puhettaan Colin kävi yhä\nhiljaisemmaksi. Mary huomasi sen ja jatkoi edelleen.\n\n-- Ehkäpä ne kohoavat pinnalle ruohikosta, ehkäpä siellä on suuria\nkimppuja sinipunervia ja kullanvärisiä krookuksia -- jo nyt. Ehkäpä\nlehdet jo alkavat puhjeta ja tulla silmuille, ja ehkäpä harmaa\nväri on peittymässä, ja vihreä harsohuntu vetäytyy kaiken yli. Ja\nlinnut tulevat katsomaan sitä, sillä siellä on niin turvallista ja\nrauhallista. Ja ehkäpä... ehkäpä... ehkäpä -- hän sanoi oikein hiljaa\nja verkalleen, punarinta on löytänyt toverinsa ja rakentaa itselleen\npesää.\n\nColin oli nukahtanut.\n\n\n\n\n18.\n\n\"MEIDÄN ON TOIMITTAVA PIAN\"\n\n\nAamulla Mary nukkui myöhään, sillä hän oli väsyksissä. Tuodessaan\nhänelle aamiaista Martha kertoi, että Colin oli rauhallinen, mutta\nsairas ja kuumeinen kuten aina näiden uuvuttavien itkukohtausten\njälkeen. Mary söi hitaasti aamiaistaan kuunnellessaan.\n\n-- Hän pyytää, että menisit käymään hänen luonaan niin pian kuin voit,\nsanoi Martha. -- On oikein merkillistä, kuinka ihastunut hän on sinuun.\nSinä puhuit suusi puhtaaksi viime yönä -- totisesti. Ei kukaan muu\nvain olisi uskaltanut. Voi poloista sentään! Hän on niin hemmoteltu,\nettä se on aivan kauheata. Äiti sanoo, että pahempaa onnettomuutta ei\nlapsen osaksi voi tulla kuin että hän ei milloinkaan saa tehdä niin\nkuin haluaa -- tai että hän saa tehdä aina. Äiti ei tiedä, kumpi on\npahempaa. Osasit sinäkin olla aika kiukkuinen. Mutta aamulla kun minä\nkävin hänen huoneessaan, hän sanoi: \"Ole hyvä ja kysy Maryltä, voiko\nhän tulla puhelemaan minun kanssani?\" Ajatella, hän sanoi todella: ole\nhyvä! Menetkö sinä?\n\n-- Juoksen ensin tapaamaan Dickonia, sanoi Mary. -- Ei, ensin menen\ntapaamaan Colinia ja kerron hänelle -- kyllä tiedän, mitä hänelle\nkerron. Ja Maryn silmissä välähti äkillinen innostus.\n\nHän pistäytyi Colinin huoneeseen ulos mennessään, ja huomatessaan\nhatun hänen päässään poika näytti pettyneeltä. Hän makasi vuoteessaan\nsäälittävän kalpeana, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.\n\n-- Hauskaa että tulit, hän sanoi. -- Päätäni kivistää ja koko\nruumistani kivistää, olen niin väsyksissä. Aiotko mennä jonnekin?\n\nMary astui lähemmäksi ja nojautui hänen vuoteeseensa.\n\n-- En viivy kauan, hän sanoi. -- Menen Dickonin luo, mutta tulen pian\ntakaisin. Colin, se koskee -- se koskee salaista puutarhaa.\n\nColinin kasvot kirkastuivat ja puna kohosi hänen poskilleen.\n\n-- Todellako? hän huudahti iloisesti. -- Näin koko yön siitä unta.\nKuulin sinun puhuvan jotain sellaista, että harmaa on muuttunut\nvihreäksi, ja uneksin seisovani paikalla, joka oli täynnä väriseviä,\nvihreitä lehtiä -- ja kaikkialla istui lintuja pesässään, ja ne\nnäyttivät lempeiltä ja rauhallisilta. Minä ajattelen sitä tässä\nmaatessani, kunnes sinä tulet takaisin.\n\nViiden minuutin kuluttua Mary oli Dickonin luona puutarhassa. Pojalla\noli mukanaan taas kettu ja varis ja lisäksi vielä kaksi kesyä oravaa.\n\n-- Ratsastin tänne ponilla, sanoi Dickon. -- Et usko, kuinka mainio\npikku otus Hyppyjalka on! Nämä kaksi toin tänne taskussani. Tämä on\nPähkinä ja toinen on Kuori.\n\nHänen sanoessaan \"Pähkinä\" hypähti toinen orava hänen oikealle\nolkapäälleen, ja hänen sanoessaan \"Kuori\" hypähti toinen vasemmalle.\n\nHe kävivät istumaan ruohikolle. Kapteeni kyyristyi heidän jalkainsa\njuureen, Nokipekka kuunteli totisena puun oksalla ja Pähkinä sekä Kuori\nnakertelivat jossakin heidän takanaan. Marystä tuntui mahdottomalta\nluopua tästä hauskuudesta, mutta kun hän alkoi kertoa Colinista ja\nsilmäsi Dickonin lystikkäitä kasvoja, hänen mielialansa muuttui. Hän\nhuomasi, että Dickon oli Colinin puolesta enemmän pahoillaan kuin hän.\nDickon katseli taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa.\n\n-- Kuuntelehan lintuja, miten ne visertelevät ja piipittävät aivan kuin\nmaailma olisi niitä täynnä, sanoi Dickon. -- Katsele niiden lentoa ja\nkuuntele, miten ne kutsuvat toisiaan. Lehdet puhkeavat aivan silmissä,\nja voi miten hyvältä täällä tuoksuu! Hän nuuhki tyytyväisenä ilmaa. --\nJa tuo poikapoloinen makaa huoneessaan ja näkee niin vähän, että rupeaa\ntuumimaan semmoista, mikä panee hänet kirkumaan! Sehän on nurinkurista.\nUlos hänet on saatava, ulos katsomaan ja kuuntelemaan ja haistelemaan\nkevättä, niin että aurinko saa oikein huuhdella häntä. Ja meidän on\ntoimittava pian.\n\n-- Hän on hyvin ihastunut sinuun, huomautti Mary. -- Hän tahtoo nähdä\nsinut ja Nokipekan ja Kapteenin. Kun menen takaisin sisään puhelemaan\nhänen kanssaan, kysyn häneltä, voitko tulla huomenaamuna ja tuoda\nkaikki eläimesi, ja sitten kun lehdet ovat hiukan auenneet ja muutama\nnuppukin on jo näkyvissä, me viemme hänet ulos. Sinä työnnät hänen\ntuoliaan ja me tuomme hänet tänne ja näytämme hänelle kaiken.\n\nPuutarha oli nyt kuin loihdittu. Päivin ja öin tuntuivat näkymättömät\nkädet kiskovan maasta ja oksista ihanuutta, jota ne levittelivät\nkaikkialle. Marystä oli ikävää lähteä juuri tällä hetkellä, varsinkin\nkun Pähkinä oli pelkäämättä pujahtanut hänen hameensa helmoihin ja\nKuori kavunnut sen omenapuun rungolle, jonka alla he istuivat, ja\ntähysteli sieltä häntä kysyvin katsein. Mutta hän palasi taloon, ja kun\nhän istui Colinin vuoteen ääressä, tämä alkoi nuuhkia kuten Dickonin\noli tapana, vaikkei läheskään niin harjaantuneesti.\n\n-- Sinä tuoksut samalle kuin kukat ja -- tuore ruoho, Colin sanoi\niloisesti. -- Mitä tuo tuoksu oikein on? Se on samalla kertaa viileätä,\nlämmintä ja suloista.\n\n-- Se on nummen tuulta, sanoi Mary. Minä olen istunut ruohikossa puun\nalla Dickonin ja Kapteenin ja Nokipekan ja Pähkinän ja Kuoren kanssa.\nKevät ja ulkoilma ja päivänpaiste, nehän ne tuoksuvat.\n\nKoettaen jäljitellä Dickonia hän puhui leveätä Yorkshiren murretta, ja\nse kuulosti perin lystikkäältä. Colin purskahti nauruun.\n\nJa sitten he molemmat nauroivat eivätkä voineet heretä, ja rouva\nMedlock, joka avasi oven tullakseen sisään, vetäytyi takaisin käytävään\nja jäi sinne hämmästyneenä kuuntelemaan.\n\n-- No, ihme ja kumma! hän virkkoi. -- Onko mokomaa kuultu? Kuka olisi\nkuuna päivänä voinut sitä uskoa?\n\nOli paljon puhuttavaa. Colin ei tuntunut saavan kylliksi Dickonista,\nKapteenista, Nokipekasta, Pähkinästä, Kuoresta ja Hyppyjalka-ponista.\nMary oli juossut Dickonin kanssa metsään katsomaan Hyppyjalkaa. Se oli\nhento, pieni, pörröinen nummen poni; sankka, kihara harja riippui sen\nsilmillä, kasvot olivat sievät, ja nuuhkiva turpa sametinhieno. Se oli\njotensakin laiha, se kun eli pelkästä nummen ruohosta, mutta sitkeä se\noli ja joustava kuin sen säärijänteet olisivat olleet terästä. Dickonin\nnähdessään se oli heti nostanut päätään ja hirnunut hiljaa, ravannut\nhänen luokseen ja hieronut turpaansa hänen olkapäähänsä. Ja Dickon oli\npuhellut sen korvaan, ja Hyppyjalka oli vastannut pienin lystikkäin\nhirnahduksin ja korskahteluin. Dickon oli käskenyt sitä ojentamaan\nMarylle pienen etukavionsa ja suutelemaan häntä samettiturvallaan.\n\n-- Ymmärtääkö se todella kaiken, mitä Dickon sille sanoo? kysyi Colin.\n\n-- Siltä näyttää, vastasi Mary. -- Dickon sanoo, että kaikki eläimet\nymmärtävät, jos vain on niiden oikea ystävä.\n\nColin lepäsi hetken aikaa äänettömänä, ja hänen harmaat, omituiset\nsilmänsä näyttivät tuijottavan seinään, mutta Mary tiesi hänen\nmiettivän.\n\n-- Kunpa minäkin olisin jonkun ystävä, hän sanoi viimein. -- Mutta\nminulla ei ole koskaan ollut mitään eläintä, jonka ystävä voisin olla.\nIhmisiä taas en voi sietää.\n\n-- Etkö voi sietää minuakaan? kysyi Mary.\n\n-- Voin kyllä, vastasi Colin. -- Sinusta minä jopa pidän, eikö se ole\nlystikästä?\n\n-- Ben Weatherstaff sanoi, että hän ja minä olemme samanlaiset, sanoi\nMary. -- Hän väitti, että meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonne.\nSinäkin taidat kuulua joukkoon. Me olemme kaikki kolme samaa maata\n-- sinä ja minä ja Ben Weatherstaff. Hän sanoi, ettei meitä ole ilo\nkatsella ja että meissä on sisus yhtä hapan kuin kuorikin. Mutta minä\nen usko olevani enää niin hapan sen jälkeen kun opin tuntemaan Dickonin\nja punarinnan.\n\n-- Vihasitko sinäkin ihmisiä?\n\n-- Vihasin, vastasi Mary avomielisesti. -- Olisin inhonnut sinuakin,\njos olisin nähnyt sinut ennen kuin Dickonin ja punarinnan.\n\nColin ojensi laihan kätensä ja kosketti Maryä.\n\n-- Mary, hän virkkoi. -- Minä kadun, että sanoin lähettäväni Dickonin\npois. Minä olin vihainen sinulle, kun sanoit Dickonin olevan kuin\nenkeli. Mutta... mutta hän onkin enkeli.\n\n-- No niin, olihan hiukan hullua sanoa niin, myönsi Mary tyynesti.\n-- Dickonilla on pystynenä, ja hänen suunsa on hyvin iso ja vaatteet\npaikkoja täynnä, ja hän puhuu leveätä Yorkshiren murretta, mutta --\nmutta jos joku enkeli tulisi asumaan Yorkshiren nummelle -- jos olisi\nolemassa jokin erityinen Yorkshiren enkeli -- niin luulen, että hänkin\nymmärtäisi kaikenlaisia kasveja ja saisi ne kukkimaan ja tietäisi,\nmiten eläimille on puhuttava, ja hänestä ja niistä tulisi varmasti\nhyvät ystävät.\n\n-- En suutu, vaikka Dickon katselee minua, sanoi Colin. -- Tahdon nähdä\nhänet.\n\n-- Olen iloinen, että sanot niin, vastasi Mary, sillä... sillä...\n\nÄkkiä iski hänen päähänsä, että nyt oli aika paljastaa salaisuus. Colin\ntunsi, että jokin uutinen oli tulossa.\n\n-- Sillä mitä? hän huusi jännittyneenä.\n\nMary oli niin rauhaton, että hän nousi jakkaraltaan ja tarttui Colinin\nkäsiin.\n\n-- Voinko luottaa sinuun? Dickoniin minä luotin, koska linnutkin\nluottivat häneen. Voinko luottaa sinuun -- varmasti -- varmasti --\nvarmasti? hän rukoili.\n\nColinin kasvot olivat juhlalliset ja hän vastasi puolittain kuiskaten:\n\n-- Voit!\n\n-- No niin, Dickon tulee tervehtimään sinua huomisaamuna ja hän tuo\neläimensä mukanaan.\n\n-- Hei, hei! huusi Colin riemastuneena.\n\n-- Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Mary melkein kalpeana\njuhlallisesta kiihtymyksestä. -- Paras tulee viimeiseksi. Puutarhassa\non ovi. Se on muurissa muratin peitossa.\n\nJos Colin olisi ollut vahva, terve poika, hän olisi arvatenkin huutanut\nja riehunut ilosta. Mutta hän oli heikko ja perin hermostunut. Hänen\nsilmänsä vain suurenivat suurenemistaan ja hän sai tuskin vedetyksi\nhenkeään.\n\n-- Oh, Mary! hän äänsi puolittain nyyhkyttäen. -- Saanko minä nähdä\nsen? Pääsenkö minä sinne? Saanko elää ja mennä sinne? Ja hän takertui\nMaryn käsiin.\n\n-- Tietysti sinä saat, ärähti Mary harmistuneena. -- Totta kai sinä\nelät ja näet sen. Älä ole hupsu!\n\nMary suhtautui Colinin purkaukseen niin luontevasti ja terveen\njärkevästi, että pojan kiihtymys asettui samassa ja hän alkoi nauraa\nitselleen. Parin minuutin kuluttua Mary istui jälleen jakkaralleen\nkertoen hänelle, minkälaiseksi hän oli kuvitellut salaisen puutarhan,\nja kuunnellessaan häntä Colin unohti kipunsa ja väsymyksensä.\n\n-- Sellainen se varmaan on kuin olet kuvannut, hän sanoi viimein. --\nTuntuu aivan siltä kuin olisit todella nähnyt sen. Muistathan että\nsanoin samaa kun ensin kerroit siitä minulle?\n\nMary epäröi parisen minuuttia ja sitten hän ilmaisi rohkeasti totuuden.\n\n-- Minä olen nähnyt sen, ja minä olen ollut siellä, hän sanoi. -- Minä\nlöysin avaimen ja menin sinne jo viikkoja sitten. Mutta en uskaltanut\nkertoa sinulle. En uskaltanut, sillä pelkäsin, etten voisi luottaa\nsinuun -- varmasti!\n\n\n\n\n19.\n\n\"SE ON TULLUT!\"\n\n\nTohtori Craven oli tietenkin noudettu taloon Colinin raivokohtauksen\njälkeisenä aamuna. Hänet noudettiin aina kohtauksen sattuessa, ja hän\nsaapui tavallisesti siinä vaiheessa, jolloin poika virui kalpeana\nja vapisevana vuoteessaan valmiina saamaan uuden itkunpuuskan\npienimmästäkin aiheesta. Itse asiassa tohtori Craven pelkäsi ja\nkammoksui näitä sairaskäyntejä ja niihin liittyviä ikävyyksiä. Tällä\nkertaa hän tuli Misselthwaite Manoriin vasta iltapuolella.\n\n-- Miten hänen laitansa on? hän kysyi rouva Medlockilta jotensakin\närtyneenä. -- Häneltä ratkeaa vielä jokin suoni, jos hän jatkaa tuota\nmenoa. Poika on hysteerinen ja hillitön.\n\n-- Omituinen juttu, tohtori, te ette varmaan voi uskoa silmiänne\nnähdessänne hänet nyt, vastasi rouva Medlock. -- Tuo ruma,\nnyreänaamainen tyttö, joka on melkein yhtä häijy kuin hän itse,\non lumonnut hänet. Ei kukaan tiedä, miten se on tapahtunut. Herra\nparatkoon, ei tuolta tytöltä tavallisesti heltiä montakaan sanaa, mutta\nhänpä vain teki sen, mitä ei yksikään meistä olisi uskaltanut. Hän\nkarkasi viime yönä vuoteen luo kuin pieni kissa ja polki jalkaansa ja\nkäski pojan heretä kirkumasta, ja eikös vain Colin-herra pelästynyt\nniin että tosiaan lopetti. Ja tänä iltapuolena -- no niin, tulkaapa\nitse katsomaan, tohtori. Se on aivan uskomatonta. Tohtori Cravenia\nkohtasi todellakin hämmästyttävä näky, kun hän astui potilaansa\nhuoneeseen. Rouva Medlockin avatessa oven hän kuuli naurua ja\njuttelua. Colin istui sohvalla yönutussaan selkä suorana ja katseli\npuutarhakirjaansa. Hän jutteli pikku tytölle, jota tällä hetkellä\ntuskin ensinkään saattoi sanoa rumaksi, sillä hänen kasvonsa hehkuivat\nmielihyvästä.\n\n-- Noita korkeita, sinisiä, kellomaisia kukkia -- niitä meidän on\nhankittava oikein kosolti, sanoi Colin.\n\n-- Dickon sanoo, että ne ovat jalostettuja kukonkannuksia, huusi Mary.\n-- Siellä on jo niitä ennestään vaikka kuinka paljon.\n\nSamassa he näkivät tohtori Cravenin ja vaikenivat. Mary jähmettyi\npaikalleen, ja Colin näytti ärtyisältä.\n\n-- Kuulin ikäväkseni, että olit sairas eilisiltana, poikaseni, sanoi\ntohtori Craven hieman hermostuneena. Hän oli yleensä hermostunut mies.\n\n-- Nyt voin jo paremmin, paljon paremmin, vastasi Colin muistuttaen\ntaas radzhaa. -- Päivän tai parin kuluttua lähden ulos tuolissani, jos\non kaunista. Minä tarvitsen raitista ilmaa.\n\nTohtori Craven kävi istumaan hänen viereensä ja tunnusteli hänen\nvaltimoaan utelias katse silmissään.\n\n-- Sinun ei ole hyvä mennä, jollei päivä ole erityisen kaunis, hän\nsanoi. -- Ja muista varoa, ettet väsy liikaa.\n\n-- Ei raitis ilma väsytä, sanoi radzha.\n\nKun aikaisemmin oli puhuttu raittiista ilmasta, tämä samainen nuori\nherra oli joutunut raivon valtaan ja väittänyt itsepintaisesti\nvilustuvansa ja kuolevansa siitä. Eipä ole kumma, että hänen lääkärinsä\noli hiukan hämmästynyt.\n\n-- Luulin ettet pidä raittiista ilmasta, hän huomautti.\n\n-- En pidäkään kun olen yksin, vastasi Colin, mutta serkkuni tulee\nminun kanssani.\n\n-- Ja totta kai hoitajatar myös, huomautti tohtori Craven.\n\n-- Ei, kyllä serkkuni pitää minusta huolen. Ja pyörätuolia työntää eräs\nhyvin vahva poika, jonka tunnen.\n\nSuunnitelma huolestutti tohtori Cravenia. Jos tämä väsyttävä,\nkiukkuinen poika sattuisi paranemaan, hän itse joutuisi tietenkin\nluopumaan perinnön toiveista. Mutta hän ei ollut kovasydäminen mies,\nvaikka olikin luonteeltaan heikko, eikä hän aikonut antaa Colinin\nvaarantaa henkeään.\n\n-- Onko tuo poika varmasti voimakas ja luotettava? hän kysyi.\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Hän on Dickon, vastasi Mary äkkiä. Hänestä tuntui, että jokaisen\nnummen lähistöllä asuvan täytyi tuntea Dickon. Ja oikeassa hän olikin.\nHän huomasi tohtorin totisten kasvojen lauhtuvan.\n\n-- Ahaa, Dickon, tämä sanoi ilahtuneena. -- Siinä tapauksessa olet\nhyvässä turvassa. Dickon-poika on voimakas kuin nummen poni. --\nNautitko sinä rauhoittavan lääkkeesi viime yönä, Colin? hän kysyi\nsitten potilaaltaan.\n\n-- En, vastasi Colin. -- Ensin en tahtonut ottaa sitä, ja saatuaan\nminut vaikenemaan Mary jutteli minut nukuksiin. Hän kertoi miten kevät\nhiipii puutarhaan.\n\n-- Se kuulostaakin rauhoittavalta, sanoi tohtori Craven joutuen\nyhä enemmän ymmälle ja vilkaisten Maryyn, joka istui jakkarallaan\näänettömänä mattoon tuijottaen. -- Sinä voit nähtävästi paremmin, mutta\nsinun on muistettava...\n\n-- En tahdo muistaa, keskeytti Colin jälleen radzhan äänellä. -- Kun\nmakaan yksinäni ajattelemassa, minua alkaa kivistää joka paikasta ja\nmuistan asioita, jotka panevat minut kirkumaan. Jos jossakin olisi\nlääkäri, joka saisi minut unohtamaan, että olen sairas, eikä aina\nmuistuttaisi siitä, niin haetuttaisin hänet tänne. Serkkuni saa minut\nunohtamaan, ja siksi hän tekee minut terveemmäksi.\n\nTohtori Craven ei ollut milloinkaan ennen selviytynyt niin nopeasti\ntalosta \"kohtauksen\" jälkeen; tavallisesti hän oli joutunut viipymään\nhyvän aikaa ja hänellä oli ollut paljon tekemistä. Tänä iltana hän\nei antanut mitään lääkettä eikä uusia määräyksiä, ja hän säästyi\nepämieluisilta kohtauksilta. Laskeutuessaan alakertaan hän näytti\nmietteliäältä, ja kun hän tuli kirjastoon juttelemaan rouva Medlockin\nkanssa, tämä huomasi hänen olevan hyvin ymmällä.\n\n-- No niin, tohtori, sanoi rouva Medlock, olisitteko voinut uskoa sitä?\n\n-- Asiat ovat tosiaankin kääntyneet uudelle tolalle, sanoi tohtori. --\nJa kieltämättä entistä paremmalle.\n\n-- Luulen että Susan Sowerby on oikeassa, sanoi rouva Medlock. -- Eilen\nkäydessäni Thwaitessa pistäydyin hänen mökkiinsä ja istuin hetken\njuttelemassa hänen kanssaan. Ja hän sanoi minulle: \"Näetkös, Sarah\nAnn, saattaa olla, ettei tuo tyttönen ole erityisen herttainen ja soma\nlapsi, mutta hän on yhtä kaikki lapsi, ja lapset tarvitsevat toisiaan.\"\nMe olimme koulutovereita, Susan Sowerby ja minä.\n\n-- Rouva Sowerby on paras sairaanhoitajatar jonka tunnen, sanoi tohtori\nCraven vetäessään päällystakkia yllensä. -- Kun löydän hänet jostakin\nmökistä, tiedän että minulla on suuri mahdollisuus pelastaa potilaani.\nHän on teräväjärkinen nainen.\n\nRouva Medlock hymähti. Hän oli kiintynyt Susan Sowerbyhyn.\n\n-- Niin on, hänellä on oma tapansa puhua suunsa puhtaaksi, hän puheli\nmielissään. -- Monesti olen sanonut hänelle: \"Näetkös, Susan, jos sinä\nolisit joku muu etkä puhuisi niin leveätä Yorkshiren murretta, niin\nminä olisin valmis sanomaan, että sinä olet älykäs.\"\n\nSinä yönä Colin nukkui kertaakaan havahtumatta, ja aamulla avatessaan\nsilmänsä hän makasi liikahtamatta ja myhäili tietämättään -- olo\ntuntui omituisen hyvältä. Oli todella mieluista olla hereillä, ja hän\nkäännähti toiselle kyljelleen ja oikoili tyytyväisenä jäseniään. Sen\nsijaan että olisi harmitellut heräämistään hän uppoutui mielessään\nsuunnitelmiin, joita Mary ja hän olivat eilisiltana punoneet. Oli\nhauskaa, kun oli jotakin ajateltavaa. Eikä hän ollut kymmentäkään\nminuuttia ollut hereillä, kun hän kuuli käytävästä juoksuaskelten\ntöminää ja Mary ilmestyi ovelle. Seuraavassa tuokiossa hän oli\nhuoneessa ja vuoteen luona tuoden mukanaan tuulahduksen raitista\naamuilmaa.\n\n-- Olet ollut ulkona! Täällä tuoksuu taas mukavasti lehdille! nuuhki\nColin.\n\nMary oli tullut juoksujalkaa, ja hänen hiuksensa olivat pörröiset ja\nkasvot punoittivat, vaikkei hän itse voinut sitä nähdä.\n\n-- Siellä on ihanaa! hän huusi hengästyneenä. Et ole koskaan nähnyt\nmitään niin kaunista! Se on tullut! Luulin sen tulleen jo ennemmin,\nmutta silloin se oli vain tulossa. Nyt se on tullut. Kevät! Dickon\nsanoo niin!\n\n-- Onko? riemuitsi Colin, ja vaikkei hän tiennyt paljon mitään\nkeväästä, hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Hän nousi istumaan\nvuoteessaan. -- Avaapas ikkuna! hän pyysi, ja hänen hymyssään oli\nsamalla kertaa hilpeää kiihtymystä ja pientä itseivaa.\n\n-- Ehkä saamme kuulla kultatorvien törähdyksen.\n\nMary kiirehti ikkunaan ja aukaisi sen selkoselälleen. Sisään tulvehti\nkevään tuoksua ja lintujen laulua.\n\n-- Tämä on raitista ilmaa, sanoi Mary. -- Makaa selälläsi ja hengitä\nsitä sisääsi pitkin siemauksin. Sillä tapaa Dickon tekee nummella\nmaatessaan. Hän sanoo tuntevansa, miten se virtaa suoniin ja tekee\nhänet voimakkaaksi, ja hänestä tuntuu kuin hän voisi elää ikuisesti.\nHengitä sitä, hengitä sitä yhä uudelleen!\n\nHän kertasi vain Dickonin sanat, mutta Colinin mielenkiinto heräsi.\n\n-- \"Ikuisesti!\" Tuntuuko hänestä siltä? hän tuumi ja vetäessään syvään\nhenkeä hän koki mieluisan uudistumisen tunteen.\n\nMary oli jälleen hänen vuoteensa vieressä.\n\n-- Maasta nousee kaikenlaisia kasveja, hän kertoili kiireisesti.\n\n-- Nuppuja on kaikkialla, ja vihreä huntu on peittänyt melkein kaiken\nharmaan, ja linnuilla on sellainen kiire rakentaa pesää, että muutamat\noikein taistelevat paikoista salaisessa puutarhassa. Ja ruusupensaat\novat niin sieviä, ettei sen sievempää voi olla, ja metsät ja tienreunat\novat esikkoja täynnä, ja ne siemenet, jotka kylvimme, ovat jo nousseet,\nja Dickonilla on mukanaan kettu ja varis ja oravat ja vastasyntynyt\nkaritsa.\n\nJa sitten hän vaikeni vetääkseen henkeä. Dickon oli löytänyt kolme\npäivää sitten vastasyntyneen karitsan nummen kanervikosta kuolleen\nemonsa vierestä. Se ei ollut Dickonin ensimmäinen orpo karitsa, ja hän\ntiesi mitä sille oli tehtävä. Hän oli vienyt sen mökkiin takkiinsa\nkäärittynä ja asettanut sen makaamaan takkavalkean eteen ja ruokkinut\nsitä lämpimällä maidolla. Se oli pehmoinen ja sillä oli somat, tyhmät\npikkulapsen kasvot ja pitkät jalat. Dickon oli aamulla tuonut sen\nnummen poikki sylissään, ja maitopullo ja orava olivat olleet hänen\ntaskussaan, ja istuessaan puun alla ja tuntiessaan helmassaan karitsan\nlämpimien jäsenten värähtelyn Mary oli ollut niin ylen onnellinen,\nettei ollut saanut sanaa suustaan. Karitsa -- karitsa! Elävä karitsa,\njoka lepäsi sylissä kuten pikkuvauva!\n\nTätä kaikkea hän kuvaili hyvin riemastuneena, ja Colin kuunteli\nhengittäen kevätilmaa pitkin siemauksin hoitajattaren astuessa sisään.\nTämä hätkähti hiukan nähdessään avatun ikkunan. Monena helteisenä\npäivänä hän oli ollut tukehtumaisillaan potilaansa huoneessa, tämä kun\noli itsepintaisesti väittänyt vilustuvansa raittiista ilmasta.\n\n-- Eihän teidän vain ole kylmä? hän kysyi.\n\n-- Ei, kuului vastaus. -- Minä hengitän oikein syvään raitista ilmaa.\nSiitä tulee voimakkaaksi. Minä tahdon nauttia aamiaiseni sohvalla, ja\nserkkuni aterioi minun kanssani.\n\nHoitajatar lähti kohta puuhaamaan aamiaista hymähtäen salavihkaa.\n\nPalvelijain parissa oli hupaisempaa kuin sairashuoneessa, ja nykyisin\njokainen halusi kuulla uutisia yläkerrasta. Keittiössä naurettiin\nnuoren herran kustannuksella ja laskettiin leikkiä siitä, että hän oli\n\"kerrankin joutunut jyrän alle\", kuten keittäjä sanoi. Palvelijoiden\npuolella oltiin hyvin kyllästyneitä Colinin raivokohtauksiin, ja\nhovimestari, joka oli perheellinen mies, oli monta kertaa lausunut\nmielipiteenään, että parasta olisi antaa potilaalle \"kelpo selkäsauna\".\n\nKun hoitajatar oli kattanut pöydälle aamiaisen, Colin ilmoitti hänelle\narvokkaalla äänellä:\n\n-- Eräs poika, jolla on mukanaan kettu, varis, kaksi oravaa ja\nvastasyntynyt karitsa, tulee tervehtimään minua tänä aamuna. Heidät\non tuotava heti tänne yläkertaan. Ette saa ruveta leikkimään eläinten\nkanssa palvelijain huoneessa ettekä pidättää niitä siellä. Ne on\ntuotava tänne.\n\nHoitajatar yskähti.\n\n-- Hyvä on, hän vastasi.\n\n-- Voitte käskeä Marthan tuomaan heidät tänne. Poika on Marthan veli.\nHänen nimensä on Dickon, ja hän on eläinten kesyttäjä.\n\n-- Toivottavasti eläimet eivät pure, sanoi hoitajatar.\n\n-- Sanoinhan jo, että hän on kesyttäjä, sanoi Colin alentuvasti.\n\n-- Eivät kesyttäjäin eläimet koskaan pure.\n\n-- Intiassa on käärmeenkesyttäjiä, sanoi Mary. -- He työntävät usein\nkäärmeen pään suuhunsa.\n\n-- Hyi olkoon, kauhisteli hoitajatar.\n\nHe söivät aamiaisensa ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa. Colin\npisteli aimo annoksen ja Mary tarkkasi häntä kiinnostuneena.\n\n-- Sinä alat lihota niin kuin minäkin, hän sanoi. -- Intiassa ei\naamiainen maistunut minulle koskaan, ja nyt se maistuu aina.\n\n-- Tänä aamuna minun olikin nälkä, sanoi Colin. -- Kenties se johtui\nraittiista ilmasta. Milloin luulet Dickonin tulevan?\n\nSiihen ei ollut pitkä aika. Kymmenen minuutin kuluttua Mary kohotti\nkätensä.\n\n-- Kuuntele! hän sanoi. -- Kuuletko rääkynää?\n\nColin kuunteli, ja hänen korviinsa kantautui talon seinien sisältä outo\nääni, käheä \"kvaak -- kvaak\".\n\n-- Kuulen, hän vastasi.\n\n-- Se on Nokipekka, sanoi Mary. -- Kuuntele uudelleen! Kuuletko\nmääkinää -- hyvin vienoa?\n\n-- Kuulen, huudahti Colin punastuen innosta.\n\n-- Se on karitsa, sanoi Mary. -- Dickon tulee.\n\nDickonin jalkineet olivat raskaat ja kömpelöt, ja vaikka hän koetti\nkävellä hiljaa, erottui hänen askeltensa kopse jo etäältä, kun hän\nmarssi pitkin käytäviä, kunnes pehmeä matto vaimensi äänen hänen\ntullessaan käytävään, josta päästiin Colinin huoneeseen.\n\n-- Jos suvaitsette, ilmoitti Martha juhlallisesti avatessaan ovea, jos\nsuvaitsette, täällä on Dickon ja hänen elukkansa.\n\nDickon astui sisään kasvoillaan leveä myhäily. Pieni karitsa oli hänen\nsylissään, ja punertava ketunpoikanen tassutteli hänen vieressään.\nPähkinä kökötti vasemmalla ja Nokipekka oikealla olkapäällä ja Kuoren\npää ja käpälät kurkistivat esiin takintaskusta.\n\nColin kohosi hitaasti istumaan ja tuijotti tuijottamistaan -- kuten hän\noli tuijottanut nähdessään Maryn ensi kertaa. Huolimatta kaikesta mitä\noli kuullut hän ei ollut osannut kuvitella, millainen tämä poika oli,\nja että hänen kettunsa, variksensa, oravansa ja karitsansa saattaisivat\nolla niin lähellä häntä, että ne melkein tuntuivat olevan osa häntä\nitseään. Colin ei ollut eläissään puhunut kenenkään pojan kanssa, ja\nhän joutui sellaisen ihastuksen ja uteliaisuuden valtaan, että hän\nunohti puhua.\n\nMutta Dickon ei ujostellut eikä arkaillut. Ei hän silloinkaan ollut\njoutunut ymmälle, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut variksen ja\ntämä oli hänen kieltään ymmärtämättä vain tuijottanut häneen mitään\nvirkkamatta. Sellaisia eläimet aina olivat ennen kuin perehtyivät\nihmisiin. Hän meni Colinin luo ja laski rauhallisesti karitsan hänen\nsyliinsä, ja pikku eläin alkoi heti nuuhkia kuonollaan pehmeän\nsamettitakin laskoksia ja hieroskella kiharaista päätään hiukan\nkärsimättömänä Colinin kylkeä vasten.\n\n-- Mitä se tekee? kysyi Colin. -- Mitä se tahtoo?\n\n-- Se kaipaa emoaan, myhäili Dickon. -- Toin sen tänne sinun luoksesi,\nkoska tiesin, että tahtoisit nähdä miten se syö.\n\nHän asettui polvilleen sohvan viereen ja otti taskustaan maitopullon.\n\n-- Tästä saat, pikkarainen, hän sanoi kääntäen hellävaroen ruskealla\nkädellään pientä valkoista, villaista päätä. -- Tätä sinun mielesi\ntekee. Siitä kostut enemmän kuin kaiken maailman samettinutuista. Kas\ntässä. Hän työnsi pullon suun ahneesti etsivään suuhun, ja karitsa\nalkoi himokkaasti imeä.\n\nSamassa kielenkannat irtosivat. Colin kyseli kyselemistään ja Dickon\nvastaili iloisesti. Heidän puhellessaan karitsa nukahti, Nokipekka\nlensi ulos ja sisään avoimesta ikkunasta ja Pähkinä ja Kuori\nretkeilivät ulkona olevissa suurissa puissa. Kapteeni taas kyyristyi\nuunimatolla istuvan Dickonin viereen.\n\nHe katselivat puutarhakirjoissa olevia kuvia, ja Dickon tunsi kaikki\nkukkaset nimeltä ja tiesi tarkalleen, mitä niistä jo kasvoi salaisessa\npuutarhassa.\n\n-- Tuota nimeä en osaa lausua, hän virkkoi viitaten kuvaan, jonka alla\noli nimi \"Aquilegia\". -- Täällä päin sitä sanotaan akileijaksi. Ja tuo\ntuossa on leijonankita. Niitä kasvaa molempia villeinä pientareilla,\nmutta nämä jalostetut lajit ovat isompia ja koreampia. Siellä\npuutarhassa on muutamia isoja akileijakimppuja. Ne näyttävät aivan\nsinivalkoiselta perhosparvelta sitten kun ne kukkivat.\n\n-- Minäkin saan nähdä ne! sanoi Colin.\n\n-- Niin saat, virkkoi Mary. -- Ja nyt et saa enää hukata aikaa.\n\n\n\n\n20.\n\n\"MINÄ SAAN ELÄÄ IKUISESTI!\"\n\n\nHeidän täytyi odottaa toista viikkoa, sillä ensin tuli muutamia\ntuulisia päiviä ja sitten Colinia vaivasi lievä vilustuminen. Nämä\nviivytykset olisivat epäilemättä saaneet hänet raivostumaan, ellei\nhänellä olisi ollut yllin kyllin ohjelmaa. Oli tehtävä salaisia\nsuunnitelmia; lisäksi Dickon pistäytyi melkein joka päivä vaikkapa vain\npariksi minuutiksi kertomaan, mitä tapahtui nummella ja kedoilla ja\npensasaidoissa ja virran rannikoilla.\n\nPerin jännittäviä olivat ne valmistuspuuhat, joita Colinin\nkuljettaminen puutarhaan vaati, jottei salaisuus paljastuisi. Ei kukaan\nsaanut nähdä pyörätuolia eikä Dickonia ja Maryä heidän käännyttyään\npensasaitakulmauksesta käytävälle, joka kulki murattien peittämän\nmuurin vieritse. Päivä päivältä Colin tunsi yhä selvemmin, että\npuutarhan suurimpia vetovoimia oli sen salaperäisyys. Sitä ei saanut\nmikään pilata. Eikä kukaan saanut epäillä, että heillä oli salaisuus.\nPalvelijoille oli uskoteltava, että hän lähti ulos Dickonin ja Maryn\nkanssa vain siksi, että piti heistä.\n\nHeillä oli hauskoja ja pitkiä keskusteluja siitä, mitä teitä\nkuljettaisiin. Ensin oli mentävä tätä tietä, sitten alas tuota\ntietä, ja tässä oli kuljettava yli ja kierrettävä suihkukaivon\nkukkapenkit ikään kuin haluttaisiin katsella pääpuutarhurin järjestämiä\nkukkaistutuksia. Sehän näyttäisi niin järjelliseltä, ettei kukaan voisi\nepäillä mitään. Sitten häivyttäisiin pensasaidan taakse ja pysyttäisiin\nnäkymättömissä, kunnes tultaisiin pitkien muurien kohdalle. Kaikki\nharkittiin melkein yhtä huolellisesti kuin suurten kenraalien\ntaistelusuunnitelma sota-aikana.\n\nKartanon perillistä koskevat merkilliset huhut olivat kuitenkin\ntihkuneet palvelijain huoneesta tallirenkien ja puutarhurien puolelle.\nSiitä huolimatta pääpuutarhuri Roach melkein säikähti eräänä päivänä,\nkun Colin-herra oli lähettänyt sanan, että hänen oli ilmaannuttava\nsiihen osaan taloa, jota ei yksikään syrjäinen ollut vielä nähnyt, ja\nettä sairas poika itse halusi puhutella häntä.\n\n-- Jopa nyt, jopa nyt, hän puheli itsekseen vaihtaessaan kiireisesti\nylleen toista takkia. -- Mitähän nyt on tekeillä? Hänen Kuninkaallinen\nKorkeutensa, jota ei ole lupa katsella, kutsuu puheilleen miespoloisen,\njohon hän ei ole koskaan suvainnut luoda ainoatakaan silmäystä.\n\nHerra Roach oli hieman utelias. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes\nvilahdusta pojasta, ja hän oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja hänen\nkammottavasta ulkonäöstään ja käytöksestään sekä hänen sairaalloisista\nkiukunpurkauksistaan. Yleensä arveltiin, että poika saattoi kuolla minä\nhetkenä tahansa, ja ihmiset, jotka eivät olleet koskaan nähneet häntä,\nkertoivat mielikuvituksellisia tarinoita hänen kyttyräselästään ja\nvaivaisista sääristään.\n\n-- Asiat ovat muuttumassa tässä talossa, herra Roach, sanoi rouva\nMedlock opastaessaan häntä takaportaita ylös tuohon salaperäisenä\npysyneeseen huoneeseen.\n\n-- Toivotaan, että ne muuttuvat parempaan päin, rouva Medlock, vastasi\npuutarhuri.\n\n-- Eivätpä ne juuri huonommiksikaan voisi muuttua, jatkoi rouva\nMedlock. -- Ja kumma kyllä, yhdellä jos toisellakin on nyt paljon\nhelpommat päivät poikaa hoitaessaan. Älkää pahasti hämmästykö, herra\nRoach, jos tapaatte itsenne keskeltä eläintarhaa. Dickon on siellä\nenemmän kotonaan kuin koskaan te tai minä.\n\nDickonia ympäröi todella jonkinlainen taikakehä, kuten Mary aina\nitsekseen arveli. Kuullessaan hänen nimensä herra Roach hymähti\nsuopeasti.\n\n-- Hän olisi yhtä kotonaan Buckinghamin kuninkaallisessa palatsissa\nkuin hiilikaivosten syvyyksissä, hän sanoi. -- Eikä hän kuitenkaan ole\nröyhkeä eikä tungetteleva. Kelpo poika tuo Dickon.\n\nOli hyvä, että häntä oli varoitettu, muuten hän ehkä olisi säpsähtänyt.\nIso varis, joka näytti kotiutuneen veistoksin koristellun tuolin\nkorkealle selkänojalle, julisti vieraan tulon vaakkumalla äänekkäästi:\n\"Kvaak-kvaak.\"\n\nNuori radzha ei ollut vuoteessaan eikä sohvalla. Hän istui nojatuolissa,\nja hänen vieressään oli pieni karitsa, joka häntäänsä viputtaen imi\nDickonin pitämästä maitopullosta. Sirosti pähkinää nakerteleva orava\nnökötti Dickonin kumarassa olevalla selällä. Pieni Intiasta tullut\ntyttö istui isolla jakkaralla tätä katselemassa.\n\n-- Täällä on herra Roach, sanoi rouva Medlock.\n\nNuori radzha kääntyi ja mittaili katseellaan palvelijaansa -- siltä\nainakin pääpuutarhurista tuntui.\n\n-- Vai olette te Roach, hän sanoi. -- Minä kutsutin teidän tänne\nantaakseni teille muutamia hyvin tärkeitä määräyksiä.\n\n-- Hyvä on, vastasi Roach odottaen uteliaana, olisiko hänen kaadettava\nkaikki puiston tammet maan tasalle tai muokattava hedelmäpuutarhat\nkukkapenkeiksi.\n\n-- Minä aion tänään iltapäivällä lähteä ulos pyörätuolissani, sanoi\nColin. -- Jos raitis ilma tuntuu tekevän minulle hyvää, lähden ehkä\njoka päivä ulos. Sinä aikana ei yksikään puutarhureista saa olla\nmissään pitkän käytävän puutarhamuurien läheisyydessä. Siellä ei saa\nolla ketään. Kello kahden aikaan lähden ulos, ja kaikkien on pysyttävä\npoissa, kunnes lähetän sanan, että työt voidaan aloittaa.\n\n-- Hyvä on, vastasi herra Roach huojentuneena kuullessaan, että tammet\nsaivat jäädä paikoilleen ja hedelmäpuutarhat olivat turvassa.\n\n-- Mary, jatkoi Colin, miten Intiassa taas sanotaankaan, kun on puhuttu\nloppuun ja tahdotaan, että ihmiset lähtevät.\n\n-- Sanotaan: \"Minä sallin teidän poistua\", vastasi Mary.\n\nRadzha heilutteli kättään.\n\n-- Minä sallin teidän poistua, Roach, hän sanoi. -- Mutta muistakaa,\ntämä on hyvin tärkeätä.\n\n-- Kvaak -- kvaak! huomautti varis käheästi, ei kuitenkaan\nepäkohteliaasti.\n\n-- Hyvä on. Kiitoksia, sanoi herra Roach ja poistui rouva Medlockin\nseuraamana. Roach, hyvänahkainen mies, hymähti käytävään tultuaan ja\nalkoi viimein nauraa.\n\n-- Totta totisesti, sillä pojalla on mahtavan käskijän tavat. Luulisi\nhänen edustavan koko kuninkaallista perhettä, joka on sulanut yhdeksi\nhenkilöksi.\n\n-- Hoh, hoh, päivitteli rouva Medlock. -- Meidän on jokaisen täytynyt\nolla aina hänen peukalonsa alla, ja sitä varten hän kai luulee ihmisten\nmaailmaan syntyneenkin.\n\n-- Ehkä hän siitä talttuu, jos saa elää, arveli herra Roach.\n\n-- No niin, eräs asia ainakin on varma, sanoi rouva Medlock. -- Jos\nhän todella saa elää ja tuo tyttö jää tänne, niin hän kyllä opettaa\npojalle, ettei koko puurovati kuulu hänelle, kuten Susan Sowerbyn on\ntapana sanoa.\n\nColin nojautui huoneessaan tyynyihinsä.\n\n-- Nyt saamme olla huoleti, hän sanoi. -- Ja tänä iltapuolena saan sen\nnähdä, saan kuin saankin!\n\nDickon palasi puutarhaan eläimineen ja Mary jäi Colinin luo. Tämä\nei näyttänyt uupuneelta, mutta hän oli hyvin vaitelias ennen kuin\nväliateria tuotiin ja hyvin äänetön heidän sitä syödessään. Mary\nihmetteli ja uteli syytä siihen.\n\n-- Sinun silmäsi ovat kauhean suuret, Colin, hän sanoi. -- Kun sinä\nmietit jotakin, ne tulevat aina suuriksi kuin teevadit. Mitä sinä nyt\nmietit?\n\n-- En voi olla ajattelematta, miltä se mahtaa näyttää, vastasi poika.\n\n-- Puutarhako? kysyi Mary.\n\n-- Kevät, sanoi Colin. -- Tulin ajatelleeksi, etten ole oikeastaan\nmilloinkaan ennen nähnyt sitä. Olen tuskin koskaan ollut ulkona, ja kun\nolen ollut, olen tuskin lainkaan katsonut sitä. En ole edes ajatellut\nsitä.\n\n-- En minäkään Intiassa koskaan nähnyt sitä, sillä siellä ei ole\nkevättä, huomautti Mary.\n\nColin oli viettänyt eristettyä ja synkkää elämää, mutta hänellä oli\nvilkkaampi mielikuvitus kuin Marylla, ja sitä paitsi hän oli kuluttanut\npaljon aikaa kirjojen ja kuvien parissa.\n\n-- Sinä aamuna, jolloin sinä juoksit sisään ja huusit: \"Se on tullut!\nSe on tullut!\" minusta tuntui perin oudolta. Oli aivan kuin suuri\nhelisevä juhlakulkue olisi ollut tulossa soittaen riemusta. Eräässä\nkirjassani on kuva siitä -- kauniita ihmisiä suunnaton joukko\nseppeleillä ja kukkaköynnöksillä koristettuina, ja kaikki nauravat,\ntanssivat ja soittavat huilua. Siksi minä sanoinkin \"Ehkä saamme kuulla\nkultatorvien toitottavan\" ja pyysin sinua avaamaan ikkunan.\n\n-- Aika hullunkurista, sanoi Mary. -- Kyllä siinä olisi joukkoa, jos\nkaikki kukat ja lehdet ja linnut ja metsän eläimet tanssisivat yhtaikaa\nohi. Kyllä ne varmaan tanssisivat ja laulaisivat ja toitottaisivat,\nniin ettei soitosta olisi puutetta.\n\nHe nauroivat molemmat, mutta ei siksi että ajatus oli naurettava, vaan\nkoska se miellytti heitä.\n\nHiukan myöhemmin hoitajatar tuli Colinia pukemaan. Hän huomasi, ettei\ntämä entiseen tapaansa maannut pölkkynä vaatteita ylle vedettäessä,\nvaan että hän kohosi istualleen pyrkien itsekin auttamaan ja jutteli\nkaiken aikaa Maryn kanssa.\n\n-- Tämä on yksi hänen hyviä päiviään, sanoi hoitajatar tohtori\nCravenille, joka pistäytyi tarkastuskäynnille. -- Hän on niin hyvällä\ntuulella, että hän vahvistuu siitä.\n\n-- Minä käyn katsomassa häntä myöhemmin sen jälkeen kun hän on palannut\nsisään, sanoi tohtori Craven. -- Minun täytyy nähdä, miten oleskelu\nulkoilmassa vaikuttaa häneen. Soisin, hän sanoi hyvin hiljaa, että hän\nsallisi teidän lähteä mukaan.\n\n-- Ennemmin jätän paikkani tässä hetkessä kuin suostun olemaan läsnä,\njos sellaista ehdotetaan, vastasi hoitajatar nopeasti ja päättävästi.\n\n-- En todella aikonutkaan ehdottaa sitä, sanoi tohtori hieman\närtyneenä. -- Voimmehan tämän kerran kokeilla. Dickonin huostaan voisin\nuskoa vaikka vastasyntyneen lapsen.\n\nTalon vankin miespalvelija kantoi Colinin alakertaan ja sovitti hänet\npyörätuoliin, jonka ääressä Dickon odotteli. Kun kaikki tyynyt ja\npeitteet oli saatu kuntoon, viittasi radzha kädellään palvelijalle ja\nhoitajattarelle.\n\n-- Minä sallin teidän poistua, hän sanoi, ja kumpikin katosi\njoutuisasti. Tosin he nauraa hihittivät päästyään hänen näkyvistään.\n\nDickon alkoi työntää pyörätuolia verkalleen ja varmasti. Mary asteli\nvieressä, ja Colin nojautui taaksepäin kohottaen kasvonsa taivasta\nkohti. Se näytti kaartuvan hyvin korkealla, ja pienet hahtuvapilvet\nleijailivat valkoisten lintujen tavoin sinen alla. Nummelta tulevat\npehmeät tuulet olivat täynnä outoa, villiä tuoksua. Colin veti\nvetämistään ilmaa laihaan rintaansa, ja hänen suuret silmänsä näyttivät\nkuuntelevan -- kuuntelevan korvien asemesta.\n\n-- Täällä on niin monenlaista laulua, surinaa ja viserrystä, hän\nhuudahti. -- Mitä on tuo tuoksu, jota tuuli puhaltaa tänne?\n\n-- Se tulee nummen kanervikosta, joka on juuri kukassa, vastasi Dickon.\n-- Nyt on mehiläisillä hyvät päivät.\n\nEi ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt teillä, joita pitkin he kulkivat.\nMutta kun he saapuivat pitkälle käytävälle muratin peittämän muurin\nluo, sai lähestyvän hetken jännitys jostakin selittämättömästä syystä\nheidät puhelemaan kuiskaten.\n\n-- Tässä se on, hengähti Mary. -- Tässä minä kävelin edestakaisin ja\nmietin -- mietin.\n\n-- Tässäkö? huudahti Colin, ja hänen silmänsä alkoivat innokkaina\netsiskellä muratin lehvien takaa. -- Mutta eihän tässä näy mitään, hän\nkuiskasi. Ei tässä ole ovea.\n\n-- Niin minäkin luulin, sanoi Mary.\n\nSitten seurasi harras äänettömyys ja pyörätuoli vieri eteenpäin.\n\n-- Tässä on puutarha, jossa Ben Weatherstaff työskentelee, sanoi Mary.\n\nVielä kuljettiin parisen metriä, ja sitten Mary kuiskasi jälleen.\n\n-- Tässä punarinta lensi muurin yli, hän sanoi.\n\n-- Tässäkö? huudahti Colin. Voi, kunpa se taas tulisi.\n\n-- Ja tässä, jatkoi Mary juhlallisesti viitaten ison sireenipensaan\nalle, tässä se laskeutui pienelle multaläjälle näyttäen minulle avaimen.\n\nSilloin Colin kohosi istualleen.\n\n-- Siinäkö? hän huudahti. Dickon herkesi työntämästä ja pyörätuoli\nseisahtui.\n\n-- Ja tässä, sanoi Mary astuen muratin juurella olevalle kukkapenkille,\ntässä minä rupesin juttelemaan sen kanssa, kun se viserteli minulle\nmuurilta. Ja tässä on se muratinoksa, jonka tuuli puhalsi syrjään. Hän\ntarttui kiinni löyhänä riippuvaan, vihreään verhoon.\n\n-- Oh! huohotti Colin.\n\n-- Ja tässä on ovenkahva ja tässä on ovi. Dickon, työnnä hänet sisään\n-- työnnä joutuin!\n\nJa Dickon antoi pyörätuolille voimakkaan, varman sysäyksen.\n\nMutta Colin oli painautunut takaisin tyynyilleen ja peitti käsillään\nsilmänsä sulkien näkyvistään kaiken, kunnes he olivat tulleet\npuutarhaan, jolloin tuoli pysähtyi kuin taikasauvan koskettamana ja ovi\nsulkeutui. Silloin vasta hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen,\nkatseli katselemistaan, kuten Dickon ja Marykin olivat tehneet. Ja\nyli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten\nlevittäytyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden\nalla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli\nkultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat\npuut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa\nja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua\n-- tuoksua. Päivän lämpimät säteet hyväilivät hänen kasvojaan kuten\nhyväilevän käden lempeä kosketus.\n\nMary ja Dickon katselivat häntä ihmeissään. Colin näytti oudolta\nja toisen näköiseltä, sillä vaaleanpunainen värihohde oli todella\npeittänyt hänet -- kasvot ja niskan ja kädet ja kaiken.\n\n-- Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi.\nJa minä saan elää ikuisesti!\n\n\n\n\n21.\n\nBEN WEATHERSTAFF\n\n\nMaallisen elämän omituisuuksiin kuuluu, että ihminen vain silloin\ntällöin on aivan varma siitä, että hän tulee elämään ikuisesti. Joskus\ntietää aamusarastuksen hetkenä, kun nousee vuoteeltaan ja menee\nulos tähystelemään kalpeata taivasta, joka verkalleen muuttuu ja\nrusottaa, kunnes sydän melkein herkeää lyömästä auringon ihmeellistä,\nmuuttumatonta, majesteettista nousua katsellessa. Silloin sen tietää\nehkä silmänräpäyksen ajan. Ja joskus sen tietää, kun on yksin metsässä\nauringonlaskun aikaan, kun syvä, salaperäinen, kullanhohtava, puiden\nvälitse ja alitse hiipivä hiljaisuus tuntuu kertovan jotakin, jota ei\nvoi täysin kuulla vaikka kuinka koettaisi. Joskus myös tummansinisen\nyötaivaan ääretön rauha ja sen miljoonat vartioivat tähdet tuovat\nvarmuuden; joskus etäinen soitto, joskus jonkun silmien katse.\n\nNäin kävi Colinin, kun hän ensimmäisen kerran salatun puutarhan\nmuurien sisäpuolella näki ja kuuli ja tunsi, millainen oli kevät.\nTänä iltapuolena maailma tuntui tekevän kaikkensa näyttääkseen koko\nrikkautensa, säteilevän ihanuutensa ja anteliaisuutensa yhden ainoan\npojan takia. Tuon tuostakin Dickon pysähtyi kesken puuhiaan ja seisoi\npäätään pudistaen, harras ihmetys kasvoillaan.\n\n-- No totta totisesti, oikein tämä on ihmettä, virkkoi hän. -- Minä\nolen kolmannellatoista, ja kahdentoista vuoden aikana olen ennättänyt\nnähdä päiviä jos jonkinlaisia, mutta en koskaan tämän veroista.\n\n-- Ihme on, on tosiaan, toisti Mary jäljitellen Dickonin puhetapaa ja\nhuoaten mielihyvästä. -- Näin suurenmoista päivää ei ole ennen nähty.\n\n-- Onkohan se minun takiani näin ihmeellisen kaunis? tuumi Colin\nuneksivasti.\n\nHe työnsivät tuolin valkoisena upeilevan ja mehiläisten surinasta\nsoivan luumupuun alle. Se oli kuin kuninkaan, keijukaiskuninkaan\nvaltaistuinkatos. Katoksen kukkivien oksien lomitse pilkisti päivinä\nsinistä taivasta.\n\nMary ja Dickon kitkivät hiukan sieltä täältä ja Colin seurasi\nkatseillaan heidän työtään. He toivat hänen nähtäväkseen nuppuja,\njotka olivat avautumaisillaan, toisia jotka olivat tiiviisti ummessa,\nruohikolle pudonneen tikan höyhenen, jonkin munankuoren, josta\nvarhainen poikanen oli päässyt ulos. Dickon työnsi hitaasti tuolia\nympäri puutarhan pysähtyen tavan takaa antaakseen Colinin katsella maan\ntai puiden ihmeitä.\n\n-- Saankohan nähdä punarinnan? aprikoi Colin.\n\n-- Saat nähdä tarpeeksesi kunhan odotat, vastasi Dickon. -- Jahka se on\nnokkinut munat rikki ja saanut pikku joukkoa pesäänsä, sillä on niin\npaljon touhua, että se on ihan helisemässä. Silloin näet sen lentää\nsuhahtelevan edestakaisin kantaen suussaan melkein yhtä isoja matoja\nkuin se itse on, ja pesässäkös on hälinää, kun se tulee sinne, eikä\nse tiedä, mihin suureen suuhun ensimmäisen palan panisi. Nokka selko\nselällään ja piipittäen poikaset ahdistavat emoa joka puolelta.\n\nTuo mielikuva sai heidät niin hilpeiksi, että heidän oli pantava\nkätensä suun eteen, jottei nauru kuuluisi kauas. Colin oli jo monena\npäivänä harjoitellut kuiskailemista. Tämä salaperäisyys viehätti häntä\nja hän teki parhaansa, mutta melko vaikeata on olla remahtamatta\nnauruun, kun on mielihyvästä halkeamaisillaan.\n\nJoka hetki toi uutta nähtävää, ja tunti tunnilta auringon kulta kävi\nkirkkaammaksi. Pyörätuoli oli sysätty katoksen alle. Dickon oli käynyt\nruohikolle istumaan ja oli juuri kaivanut pillinsä taskustaan, kun\nColin äkkiä keksi jotakin, jota ei ollut ennen huomannut.\n\n-- Tuo tuossa on varmaankin hyvin vanha puu, hän sanoi.\n\nDickon loi silmäyksen ruohikon syrjässä olevaan puuhun; Marykin katseli\nsitä, ja molemmat olivat tuokion vaiti.\n\n-- On se, vastasi Dickon sitten, ja hänen matalassa äänessään oli vieno\nsointu.\n\nMary tuijotti puuhun ja mietti.\n\n-- Oksat ovat harmaat, eikä lehtiä näy missään, jatkoi Colin -- Se on\naivan kuollut, eikö olekin?\n\n-- Onhan se, myönsi Dickon. -- Mutta annas kun ruusut ovat täynnä\nlehtiä ja kukkia, niin kyllä kaikki harmaat paikat peittyvät. Ei se\nsilloin näytä kuolleelta. Siitä tulee kaunein koko joukosta.\n\nMary tuijotti yhä puuhun ja mietti.\n\n-- Siitä on näköjään taittunut iso oksa, sanoi Colin. -- Mitenkähän se\non mahtanut tapahtua?\n\n-- Siitä on varmasti monta vuotta, vastasi Dickon -- Hei! hän huusi\näkkiä keventyneenä, ja laski kätensä Colinin olalle. -- Katso\npunarintaa. Siinä se on! Se on käynyt ruoanhaussa.\n\nColin ennätti töin tuskin nähdä vilauksen ohi kiitävästä\npunarintaisesta linnusta, jonka nokassa riippui jotakin. Se lensi\nvehreän puutarhan läpi tiheikkönurkkaan ja katosi näkyvistä. Colin\nnojautui naurahtaen tyynyynsä.\n\n-- Se vie toverilleen iltapäiväteetä. Kello taitaakin olla jo viisi.\nMinäkin tahtoisin juoda teetä.\n\nJa niin he pelastuivat vastaamasta.\n\n-- Punarinnan tulo oli kyllä taikuutta; sanoi Mary Dickonule\njälkeenpäin. Tiedän että se oli taikuutta. Sillä sekä Dickon että hän\nolivat pelänneet Colinin alkavan udella jotakin puusta jonka oksa oli\ntaittunut kymmenen vuotta sitten, ja he olivat jo aikaisemmin pohtineet\nasiaa Dickonin huolestuneena raapiessa ruosteenkarvaista päätään.\n\n-- Ei olla huomaavinamme, että se on erilainen kuin muut puut hän oli\nsanonut. -- Eihän Colinille voi kertoa, kuinka se katkesi. Jos hän\njotakin siitä sanoo, niin meidän täytyy -- meidän täytyy vain näyttää\niloiselta.\n\n-- Niin täytyy, Mary vastasi.\n\n-- Rouva Craven on ollut hyvin herttainen nuori rouva, Dickon jatkoi.\n-- Ja meidän äiti uskoo, että hän käy aina silloin tällöin täällä\nkatsomassa mitä Colinille kuuluu; niin tekevät kaikki äidit, kun heidät\non otettu maailmasta. Heidän on tultava takaisin, näetkös. Usko pois,\nhän on ollut täällä puutarhassa. Hän se meidät pani työhön ja kehotti\nmeitä tuomaan Colinin tänne.\n\nMary oli luullut hänen tarkoittavan jonkinlaista taikuutta. Hän\nuskoi vahvasti taian voimaan. Salaisesti hän oli varma, että Dickon\nvaikutti taikavoimalla kaikkeen, mikä oli hänen lähettyvillään, siksi\nihmiset pitivät hänestä ja nummen eläimet tiesivät hänet ystäväkseen.\nHänestä tuntui, että Dickonin taikavoima oli ollut vaikuttamassa koko\niltapuolen ja tehnyt Colinista aivan erinäköisen pojan. Oli mahdotonta\najatella häntä samaksi rajuksi olennoksi, joka oli kirkunut, lyönyt ja\npurrut tyynyään. Hänen norsunluun värinen ihonsakin näytti muuttuneen.\n\nKaksi tahi kolme kertaa he näkivät punarinnan kuljettavan ruokaa\naviopuolisolleen, ja tämä tuntui niin houkuttelevalta, että Colin alkoi\nikävöidä iltapäiväteetänsä.\n\n-- Mene pyytämään, että joku miespalvelijoista tuo ruokakorin\nrhododendron-käytävälle, hän ehdotti Marylle. -- Sinä ja Dickon voitte\nnoutaa sen sieltä tänne.\n\nSepä olikin mieluisa tuuma ja helposti toteutettukin. Ruohikolle\nlevitetylle pöytäliinalle katettiin teetä, paahtoleipää, voita ja\nkakkuja, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin. Tuon tuostakin\npysähtyi paikalle joku kotiaskareissaan puuhaava lintu kyselemään, mitä\ntässä toimitettiin, ja tutkimaan innokkaasti muruja. Pähkinä ja Kuori\nkapusivat puihin kakkupalasilla evästettyinä, ja Nokipekka kuljetti\nkokonaisen voileivänpuoliskon syrjäiseen kolkkaan ja nokki ja tutki\nja käänteli sitä puolelle ja toiselle tehden siitä käheällä äänellään\nhuomautuksia, kunnes lopulta nielaisi sen ahneesti yhtenä suupalana.\n\nIltapuoli läheni hämyhetkeä. Auringon säteet syvenivät, mehiläiset\npalasivat kotiinsa ja linnut lentelivät harvemmin ohi. Dickon ja Mary\nistuivat ruohikolla, teekori oli sullottu valmiiksi taloon vietäväksi,\nja Colin lepäsi tyynyjensä varassa kasvoillaan terve väri ja ruskeat\nkiharat otsalta syrjään työnnettyinä.\n\n-- En soisi tämän iltapäivän loppuvan, hän sanoi. -- Mutta huomenna\ntulen takaisin, ja sitten seuraavana päivänä ja taas seuraavana.\n\n-- Sinä tahdot paljon raitista ilmaa, etkö tahdokin? sanoi Mary.\n\n-- En välitä mistään muusta, vastasi Colin. -- Nyt olen nähnyt kevään\nja aion vielä nähdä kesän. Aion nähdä kaiken kasvavan täällä. Aion\nitsekin kasvaa täällä.\n\n-- Kyllä kasvatkin, sanoi Dickon. -- Ennen pitkää sinä kävelet täällä\nja kuokit maata niin kuin muutkin.\n\nColin lensi hehkuvan punaiseksi.\n\n-- Kävelen? Kuokin? Minäkö? hän äännähti.\n\nDickon vilkaisi häneen hienotunteisen tutkivasti. Ei hän enempää kuin\nMarykään ollut milloinkaan kysellyt, oliko hänen säärissään mitään\nvikaa.\n\n-- Totta kai, hän sanoi reippaasti. -- On -- on kai sinullakin sääret\nkuten muillakin ihmisillä.\n\nMary odotti pelonsekaisella jännityksellä Colinin vastausta.\n\n-- Ei niitä oikeastaan vaivaa mikään, tämä vastasi. -- Ne ovat vain\nohuet ja heikot. Ne tutisevat niin, että pelkään seisoa niillä.\n\nMary ja Dickon huokasivat kumpikin helpotuksesta.\n\n-- Sinä seisot niillä sitten kun herkeät pelkäämästä, Dickon sanoi yhä\nrohkaisevammin. -- Ja pian sinä kyllä herkeätkin pelkäämästä.\n\n-- Niinkö luulet? sanoi Colin. Hän makasi hiljaa ja syvästi miettien.\n\nHe olivat kaikki tuokion ajan hyvin vaiteliaita. Aurinko solui\nalemmaksi. Oli tullut hetki, jolloin kaikki luonnossa hiljenee, ja\nheillä olikin ollut puuhakas ja kiihdyttävä iltapäivä. Kesken tätä\nhiljaisuutta Colin kohotti hiukan päätänsä ja häneltä pääsi äänekäs,\npelästynyt kuiskaus:\n\n-- Kuka on tuo mies?\n\nDickon ja Mary kavahtivat pystyyn.\n\n-- Mies? huudahti kumpikin matalalla, hätäisellä äänellä.\n\nColin viittasi korkealle muurille.\n\n-- Katsokaa! kuiskasi hän kiihtyneenä. Katsokaahan toki!\n\nMary ja Dickon kääntyivät katsomaan. Ben Weatherstaffin vihaiset kasvot\ntuijottivat heihin muurin toiselta puolelta tikapuilta. Hän totisesti\nheristi nyrkkiään Marylle.\n\n-- Jos sinä vain olisit minun kakarani, niin kyllä nyt saisit kyytiä,\nhän huusi.\n\nUkko kiipesi uhkaavasti askelman ylemmäksi tikapuillaan ikään kuin\nolisi aikonut hypätä alas kurittamaan tyttöä. Mutta kun Mary astui\naskelen lähemmäksi, hän malttoi mielensä ja tyytyi heristämään\nnyrkkiään tikapuittensa päästä.\n\n-- En ole ikinä välittänyt sinusta! hän kiukutteli. -- Ensi hetkestä\nlähtien tiesin, että sinä olet sietämätön tenava. Senkin laiha\nkalkkinaama! Päälle päätteeksi kyselet jos jotakin ja pistät nenäsi\nasioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Ja minä kun en ole osannut\nollenkaan arvata, minkä takia sinä aina kieput perässäni. Jollei\npunarintaa olisi ollut... Hornantuuttiin koko lintu...\n\n-- Ben Weatherstaff, sai huohottava Mary vihdoinkin huudetuksi. -- Ben\nWeatherstaff! Punarinta näytti minulle tien!\n\nSilloin Ben raivostui niin pahanpäiväisesti, että hän näytti tällä\nkertaa todella muksahtavan sille puolelle muuria, missä Mary oli.\n\n-- Mokomakin letukka! hän huusi. -- Vai panet sinä punarinnan niskoille\nomat elkeesi -- ei sen puolesta, ettei sekin olisi tarpeeksi hanakka\ntekemään mitä tahansa! Vai sekö? Kas vain sinua kelvotonta.\n\nMary huomasi, että voittamaton uteliaisuus pani seuraavat sanat hänen\nsuuhunsa. -- Miten kummassa pääsit sisälle?\n\n-- Punarinta näytti minulle tien, väitti Mary yhä. -- Ei se kai sitä\ntahallaan tehnyt, mutta se se joka tapauksessa oli. Enkä minä voi\nruveta teille täältä mitään selittelemään, jos te vielä puitte nyrkkiä\nminulle.\n\nSamassa Ben taukosikin heristämästä nyrkkiään ja hänen kasvonsa\nvenyivät pitkiksi hänen ällistellessään Maryn pään yli jotakin, jonka\nhän näki tulevan ruohikon poikki häntä kohti.\n\nKuullessaan Benin ensimmäiset sanat Colin oli niin hämmästynyt, että\nhän istui vain kuuntelemassa kuin noiduttuna. Mutta ei aikaakaan, kun\nhän tointui ja viittasi käskevästi Dickonille.\n\n-- Työnnä minut tuonne, hän komensi. -- Työnnä aivan lähelle ja pysähdy\njuuri hänen eteensä!\n\nJuuri tämä näky sai Ben Weatherstaffin ällistyneenä vaikenemaan.\nHäntä kohti kulkevassa pyörätuolissa, ylen komeiden tyynyjen ja\npeitteiden varassa istui nuori radzha kuninkaallisen käskijän katse\nsuurissa mustaripsisissä silmissään ja laiha valkoinen käsi mahtavasti\nojennettuna. Ja pyörätuoli pysähtyi juuri Ben Weatherstaffin nenän\neteen. Ei ihme, että hän jäi töllistelemään.\n\n-- Tiedätkö kuka minä olen? kysäisi radzha.\n\nBen Weatherstaffin vanhat, punaiset silmät tuijottivat pyörätuoliin\nkuin siinä olisi istunut aave. Hän töllisteli töllistelemistään ja\nnielaisi, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\n-- Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Colin yhä käskevämmin. -- Vastaa!\n\nBen Weatherstaff pyyhkäisi silmiään ja otsaansa nystyräisellä kädellään\nja vastasi sitten oudolla, täräjävällä äänellä:\n\n-- Kukako olet? Heh, enkö tietäisi -- kun tirkistelet minua äitisi\nsilmillä? Herra tietää, miten tänne olet tullut. Sinäkö sitten olet se\nrampa poloinen?\n\n-- En minä ole rampa! huusi Colin raivostuneena. -- En ole!\n\n-- Ei hän olekaan! huusi Mary tulistuneena. -- Ei hänellä ole selässä\nnystyrää, ei edes nuppineulanpään kokoista. Minä olen katsellut eikä\nsiellä ole mitään -- ei niin mitään.\n\nBen Weatherstaff vei uudelleen kätensä otsalleen ja tuijotti\ntuijottamistaan. Hänen kätensä tutisivat, ja hänen suunsa tutisi, ja\nhänen äänensä tutisi. Hän oli tietämätön vanha mies, jolla ei ollut\njuuri käsitystä tahdikkuudesta, ja kun jokin asia oli iskeytynyt hänen\npäähänsä, ei se aivan helposti lähtenyt sieltä pois.\n\n-- Etkö sinä olekaan vääräselkäinen? äännähti Ben käheästi.\n\n-- En! karjaisi Colin.\n\n-- Etkö sinä olekaan vääräsäärinen? sammalteli Ben yhä käheämmin.\n\nTämä oli jo liikaa. Ei kukaan ollut vielä panetellut Colinia\nvääräsääriseksi -- ei edes kuiskauksin -- ja Ben Weatherstaffin ääni\npaljasti niin selvästi hänen vahvan yksinkertaisen uskonsa Colinin\nvääräsäärisyyteen, ettei radzha voinut sitä kestää. Hänen vihastuksensa\nja loukattu ylpeytensä saivat hänet tällä hetkellä unohtamaan kaiken\nmuun, niin että hänen voimansa kasvoivat luonnottomasti.\n\n-- Tule tänne! hän huusi Dickonille, ja hän alkoi tosiaan työntää pois\njalkojaan suojelevia peitteitä. -- Tule tänne! Heti paikalla!\n\nDickon oli silmänräpäyksessä hänen luonaan. Mary alkoi säikähdyksestä\nhuohottaa ja kävi aivan kalpeaksi.\n\n-- Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä! Hän voi! hän\njupisi itsekseen.\n\nJalat piehtaroivat hetken rajusti, peitteet lensivät maahan, Dickon\npiteli Colinia käsivarresta, laihat sääret tulivat näkyviin, laihat\njalat olivat ruohikolla. Colin seisoi pystyssä suorana kuin nuoli ja\nnäyttäen oudon pitkältä -- pää taaksepäin heitettynä ja omituiset\nsilmät salamoiden.\n\n-- Katso tänne! hän huusi muurilla olevalle Ben Weatherstaffille. --\nKatsopa minua -- sinä siinä! Katso minua!\n\n-- Hän on yhtä suora kuin minäkin! huudahti Dickon. -- Hän on yhtä\nsuora kuin muutkin pojat Yorkshiressa!\n\nMarystä Ben Weatherstaff nyt käyttäytyi perin merkillisesti,\naivan käsittämättömästi. Hän rykäisi ja nielaisi, ja äkkiä alkoi\nkyynelkarpaloita tippua hänen ahavoituneille poskilleen hänen\nkouristaessaan vanhoja käsiään.\n\n-- Jo osaavat ihmiset levitellä valheita, hän puhkesi sanomaan. --\nSinä olet laiha ja valju kuin haudasta karannut, mutta eihän sinussa\nole vähäistäkään vikaa. Vielä sinusta ihminen tulee. Jumala sinua\nsiunatkoon!\n\nDickon piti lujasti Colinia käsivarresta, mutta poika ei horjahtanut.\nHän ojentautui yhä suoremmaksi ja katseli Ben Weatherstaffia tiukasti\nkasvoihin.\n\n-- Minä olen sinun isäntäsi isäni poissa ollessa, hän sanoi. -- Ja\nsinun on toteltava minua. Tämä on minun puutarhani. Uskallapas vain\nlausua sanaakaan siitä. Laskeudu alas tikapuiltasi ja mene pitkälle\nkäytävälle, Mary tapaa sinut siellä ja tuo sinut tänne. Haluan puhua\nkanssasi. Emme ole tahtoneet sinua tänne, mutta nyt sinun on päästävä\nsalaisuuden perille. Joudu!\n\nBen Weatherstaffin järeät vanhat kasvot olivat yhä kosteat noista\nmerkillisistä kyynelistä. Hän ei näyttänyt voivan siirtää silmiään\nlaihasta, suorana seisovasta Colinista.\n\n-- Kas poikaa, virkkoi hän melkein kuiskaten. -- Kas poikaa! Ja sitten\nhän äkkiä havautui ajatuksistaan ja koskettaen hattuansa puutarhurin\ntavoin sanoi: -- Kyllä, herra! ja laskeutui tottelevaisesti alas ja\nkatosi näkyvistä.\n\n\n\n\n22.\n\nAURINGON LASKIESSA\n\n\nKun hänen päänsä oli kadonnut näkyvistä, sanoi Colin Marylle.\n\n-- Mene tapaamaan häntä, hän sanoi, ja Mary lensi poikki ruohikon\nmuratin peittämälle ovelle.\n\nDickon tarkasteli Colinia terävästi. Tämän poskilla hehkui punaisia\ntäpliä ja hän oli oudon näköinen, mutta hän ei osoittanut kaatumisen\noireita.\n\n-- Minä voin seisoa, hän sanoi yhä pystyssä päin ja juhlallisesti.\n\n-- Sanoinhan että voit kun herkeät pelkäämästä, vastasi Dickon. -- Sinä\nherkesit, näetkös?\n\n-- Niin tein, vastasi Colin.\n\nSitten hänelle äkkiä johtui mieleen, mitä Mary oli sanonut.\n\n-- Osaatko sinä taikoa? hän kysyi epäluuloisesti.\n\nDickonin ilmeikäs suu venähti tyytyväiseen myhähdykseen.\n\n-- Itsehän sinä harjoitat taikomista, hän vastasi. -- Se on samaa\ntaikaa, joka panee nämä tässä nousemaan maasta, ja hän kosketti\npaksulla jalkineellaan ruohikolla olevia krookuskimppuja.\n\nColin katseli niitä.\n\n-- Niin, hän tuumi verkalleen, suurempaa taikaa ei voi ajatella. Hän\nojentautui entistä suoremmaksi.\n\n-- Minä aion kävellä tuon puun luo, hän sanoi osoittaen muutaman metrin\npäässä olevaa puuta. -- Aion seisoa, kun Weatherstaff tulee tänne. Jos\nhaluan levätä, voin nojata puuhun. Kun haluan istua, niin istun, mutta\nen ennen. Tuo huopapeite tuolilta.\n\nHän astui puun luo ihmeteltävän varmasti, ja Dickon tuki yhä häntä\nkäsivarresta. Hän nojautui puun runkoa vasten, mutta tuntui tuskin\nensinkään tarvitsevan tukea siitä, ja hän seisoi yhä vielä niin\nsuorana, että näytti pitkältä.\n\nTullessaan puutarhan muurin ovesta Ben Weatherstaff näki Colinin\nseisovan ja kuuli Maryn mutisevan jotakin hampaittensa takaa.\n\n-- Mitä sinä sanot? kysyi Ben ärtyisesti. Mutta Mary ei vastannut. Hän\nmanasi hiljaa itsekseen:\n\n-- Sinä voit seisoa! Sinä voit seisoa! Sinä voit!\n\nHän saneli sitä Colinin tähden, sillä hän tahtoi saada taikomalla hänet\npysymään pystyssä. Sydän kurkussa hän odotti, jaksaisiko Colin kestää\nvai olisiko hänen pakko antaa periksi heikkoudelleen Ben Weatherstaffin\nnähden. Colin ei antautunut. Mary näki ihmeekseen, että hän näytti\naika kauniilta laihuudestaan huolimatta. Colin iski silmänsä Ben\nWeatherstaffiin lystikkään käskevään tapaansa.\n\n-- Katso minua! hän komensi. -- Katsele minua oikein tarkkaan! Olenko\nminä kyttyräselkäinen? Onko minulla väärät sääret?\n\nBen Weatherstaff ei ollut vielä täysin selvinnyt mielenliikutuksestaan,\nmutta hän vastasi jotensakin levollisesti:\n\n-- Vielä mitä. Ei sinne päinkään. Mitäs peliä sinä olet oikein pitänyt\n-- piilotellut ihmisten näkyvistä ja uskotellut heille, että olet rampa\nja vähäjärkinen?\n\n-- Vähäjärkinen! huudahti Colin vihastuneena. -- Kuka niin luulee?\n\n-- Hupsut ihmiset, sanoi Ben. -- Maailma on täynnä jaarittelijoita,\neivätkä ne milloinkaan jaarittele muuta kuin valheita. Miksikäs et\nnäyttänyt itseäsi ihmisille?\n\n-- Kaikki luulivat minun kuolevan, sanoi Colin lyhyesti. -- Mutta minä\nen kuole.\n\nJa sen hän lausui niin päättävästi, että Ben Weatherstaff tarkasti\nhäntä kiireestä kantapäähän.\n\n-- Vai kuolisit, puhkesi hän lopulta sanomaan kuiva mielihyvä\näänessään. -- Siitä ei ole puhettakaan. Sinussa on liiaksi miestä\nkuolemaan. Kun näin sinun laskevan jalkasi maahan sellaisella\nkiireellä, niin tiesin, ettei sinussa ollut vikaa. Käy peitteelle\nistumaan vähäksi aikaa, nuori herra, ja käske sitten, mitä haluat.\n\nHänen käytöksessään oli eriskummainen sekoitus juroa hellyyttä ja\novelaa ymmärtämystä. Heidän kulkiessaan pitkää käytävää oli Mary\npäästänyt puhetulvan valloilleen. Benille jäi vain mieleen pääasia,\nettä Colin oli parantumaisillaan -- todella parantumaisillaan. Puutarha\nsen teki. Ei kukaan saanut puhella hänelle nystyröistä ja kuolemasta.\n\nRadzha suvaitsi käydä istumaan puun alle levitetylle peitteelle.\n\n-- Minkälaista työtä sinä teet puutarhassa, Weatherstaff? hän\ntiedusteli.\n\n-- Kaikkea mitä minun käsketään tehdä, vastasi vanha Ben. -- Minua\npidetään täällä armosta -- koska hän piti minusta.\n\n-- Hän! sanoi Colin.\n\n-- Äitisi, näet, vastasi Ben Weatherstaff.\n\n-- Äitinikö? toisti Colin luoden miettivän silmäyksen ympärilleen. --\nTämä oli hänen puutarhansa, eikö ollutkin?\n\n-- Oli! Ben Weatherstaff loi niin ikään katseen yli puutarhan. -- Ja se\noli hänelle niin ihmeen rakas.\n\n-- Nyt se on minun puutarhani. Minä rakastan sitä. Minä tulen tänne\njoka päivä, julisti Colin. -- Mutta se on pidettävä salassa. En halua\nkenenkään tietävän, että me tulemme tänne. Dickon ja serkkuni ovat\ntehneet työtä saadakseen puutarhan virkoamaan. Minä lähetän joskus\nnoutamaan sinua avuksi -- mutta sinun on tultava niin ettei kukaan sitä\nnäe.\n\nBen Weatherstaffin kasvot vääntyivät kuivahkoon hymyyn.\n\n-- Olen ennenkin tullut tänne muiden näkemättä, hän sanoi.\n\n-- Mitä? huudahti Colin. -- Koska sitten?\n\nBen Weatherstaff raapi leukaansa ja silmäili ympärilleen. Siitä on\nlähes kaksi vuotta, kun viimeksi olin täällä, hän sanoi.\n\n-- Mutta kukaan ei ole ollut täällä kymmeneen vuoteen! huudahti Colin.\n-- Ovi oli lukossa!\n\n-- En tullutkaan ovesta, sanoi Ben kuivasti. -- Kiipesin muurin ylitse!\nKahtena viimeisenä vuotena en ole päässyt reumatismini vuoksi.\n\n-- Sinä siis olet latvonut ja karsinut täällä hiukan, huudahti Dickon.\n-- En ole voinut keksiä, miten se on tapahtunut.\n\n-- Tämä puutarha oli hänelle hyvin rakas -- niin oli! virkkoi Ben\nWeatherstaff hitaasti. -- Ja hän oli niin kaunis nuori rouva. \"Ben\",\nhän sanoi kerran nauraen, \"jos minä joskus sairastun tai lähden pois,\non teidän pidettävä huoli minun ruusuistani.\" Kun hän oli lähtenyt\npois, annettiin sellainen käsky, ettei kukaan saisi koskaan mennä\nlähelle niitä. Mutta minäpäs menin, hän sanoi jörön itsepintaisesti.\n-- Kiipesin muurin yli -- kunnes en enää päässyt reumatismiltani -- ja\nkerran vuodessa askartelin täällä hiukan. Hänhän oli käskenyt niin.\n\n-- Puutarha ei olisi ollut näin kaunis, jollet sinä olisi käynyt\ntäällä, sanoi Dickon. -- Kylläpä minä ihmettelin.\n\n-- Olen hyvilläni siitä, että teit niin, Weatherstaff, sanoi Colin.\n\n-- Sinä osaat säilyttää salaisuuksia.\n\n-- Osaan minä, herra, vastasi Ben. -- Ja helpompihan on reumatismia\npotevan miehen tulla ovesta sisään.\n\nMary oli pudottanut lapionsa ruohikolle lähelle puuta. Colin kurotti\nkätensä ottaakseen sen ylös. Hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme,\nja hän alkoi raapia maata. Hänen ohut kätensä oli melko voimaton, mutta\ntoisten seuratessa katseillaan hänen liikkeitään -- Mary jännityksestä\nhenkeään pidättäen -- hän työnsi piankin lapion terän multaan kääntäen\nsiitä aimo kokkareen.\n\n-- Sinä pystyt siihen! Sinä pystyt siihen, saneli Mary itsekseen.\n\n-- Minä sanon, että pystyt.\n\nDickonin pyöreistä silmistä kuvastui palava uteliaisuus, mutta hän ei\nvirkkanut mitään. Ben Weatherstaff seurasi yritystä kiinnostuneena.\n\nColin oli itsepäinen. Käännettyään muutaman lapiollisen multaa hän\nhuudahti haltioissaan Dickonille:\n\n-- Sinä sanot, että minä voisin kävellä kuten muutkin ihmiset -- ja\nminä luulin sinun sanovan niin vain minun mielikseni. Tämä on vasta\nensimmäinen päivä, ja nyt olen jo kävellyt -- ja tässä minä käännän\nmaata.\n\n-- Tekisikö mielesi istuttaa jotakin pientä? ehdotti tyytyväisyydestä\nvirnistävä Ben Weatherstaff. -- Voin hankkia tänne ruukkuruusun.\n\n-- Mene noutamaan se! sanoi Colin kaivaen aivan kiihtyneenä. --\nSukkelaan! Sukkelaan!\n\nSukkelaan se todella tuotiinkin. Ben Weatherstaff alkoi mennä laputtaa\nunohtaen tykkänään reumatisminsa. Dickon otti lapion ja kaivoi reiän\nsyvemmäksi ja avarammaksi kuin uuden kaivajan laihat, valkoiset kädet\nolivat jaksaneet kaivaa. Mary pujahti noutamaan ruiskukannua. Kun\nDickon oli tehnyt reiän tarpeeksi syväksi, Colin käänteli ja penkoi yhä\npehmeätä multaa. Innosta hehkuen hän katsahti taivaalle.\n\n-- Tahtoisin tehdä sen, ennen kuin aurinko laskee kokonaan, hän sanoi.\n\nMarystä tuntui melkein kuin aurinko olisi varsin tahallaan viivytellyt\nparisen minuuttia. Ben Weatherstaff toi taimilavalta ruusun\nruukkuineen. Hän köpitti ruohikon yli niin sukkelaan kuin suinkin\npääsi. Hänkin oli kiihtynyt. Hän kävi polvilleen reiän ääreen ja särki\nruukun.\n\n-- Kas tässä, poika, hän sanoi ojentaen kasvin Colinille. -- Istuta se,\nniin kuin olisit kuningas, joka tulee uuteen paikkaan.\n\nOhut, valkoinen käsi vapisi hiukan, ja puna Colinin poskilla kävi\nkirkkaammaksi hänen sovitellessaan ruusua multaan ja pidellessään\nsitä, sillä välin kun vanha Ben painoi mullan kiinteäksi ja lujaksi.\nMary kumartui eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Nokipekka oli\nlentänyt puusta maahan nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Pähkinä ja Kuori\njuttelivat kirsikkapuussa.\n\n-- Se on istutettu! sanoi Colin viimein. -- Ja aurinko on juuri\npujahtamaisillaan piiloon. Auta minut seisomaan, Dickon. Tahdon seisoa,\nkun se laskee. Se kuuluu taikaan.\n\nJa Dickon auttoi häntä, ja taika -- tai mikä lienee ollut -- soi\nColinille niin paljon voimaa, että auringon pujahtaessa piiloon hän\ntoden teolla seisoi jaloillaan -- nauraen.\n\n\n\n\n23.\n\nTAIKA\n\n\nKun he palasivat kotiin, oli tohtori Craven jo hetken aikaa odottanut\nheitä. Hän oli jo alkanut tuumia, eikö olisi viisainta antaa etsiä\nlapsia puutarhan käytävistä. Kun Colin kuljetettiin takaisin\nhuoneeseensa, miespoloinen tarkasteli häntä tutkivasti.\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauan, hän sanoi. -- Sinä et saa\nrasittua liiaksi.\n\n-- En ole ensinkään väsyksissä, sanoi Colin. -- Olen tullut terveeksi.\nHuomenna lähden ulos sekä aamu- että iltapäivällä.\n\n-- Tuskinpa voin sitä sallia, vastasi tohtori Craven. -- Pelkään ettei\nse olisi viisasta.\n\n-- Ei olisi viisasta koettaa estää minua, virkkoi Colin aivan\nrauhallisesti. -- Minä menen joka tapauksessa.\n\nMarykin oli jo tullut huomaamaan, miten töykeä pikku riiviö Colin oli\nympäristöään komennellessaan. Poika oli kaiken ikänsä elänyt ikään\nkuin autiolla saarella, ja koska hän oli ollut sen kuningas, hän oli\nmuodostanut itselleen omat tapansa, sillä hänellä ei ollut koskaan\nollut tilaisuutta verrata itseään muihin ihmisiin. Mary oli jotensakin\nsamantapainen itsekin, ja Misselthwaiteen tultuaan hänelle oli\nvähitellen selvinnyt, että hänen oma käytöksensä oli tavallisuudesta\npoikkeavaa ja epämiellyttävää. Tehtyään tämän havainnon hän tietenkin\npiti sitä niin mielenkiintoisena, että siitä oli syytä jutella\nColinillekin. Niinpä hän tohtori Cravenin poistuttua istui hetken aikaa\nColinia katsellen.\n\n-- Mitä sinä minua katselet? kysyi poika.\n\n-- Minä ajattelen tohtori Cravenia. Minun käy sääliksi häntä.\n\n-- Niin minunkin, sanoi Colin rauhallisesti, mutta tyytyväisen\nnäköisenä. -- Nyt hän ei saa Misselthwaitea, kun minä en kuolekaan.\n\n-- Tietysti minun käy häntä sääliksi senkin vuoksi, sanoi Mary.\n-- Mutta ajattelin juuri, että mahtaa olla aivan hirveätä, kun on\npakko kymmenen vuoden aikana olla kohtelias pojalle, joka on aina\nepäkohtelias. Minä en suostuisi siihen koskaan.\n\n-- Olenko minä epäkohtelias? kysyi Colin hämmästymättä.\n\n-- Jos sinä olisit ollut hänen oma poikansa ja hän olisi kärkäs\nlyömään, niin hän varmaankin olisi läimäyttänyt sinua poskelle.\n\n-- Mutta hän ei uskaltanut, sanoi Colin.\n\n-- Ei, ei uskaltanut, vastasi Mary aivan puolueettomasti asiaa\npunniten. -- Ei kukaan ole milloinkaan uskaltanut tehdä mitään, mikä ei\nole ollut mieleesi -- koska sinun muka piti kuolla ja muuta sellaista.\nSinä olit sellainen säälittävä raukka.\n\n-- Mutta minä en aio enää olla säälittävä raukka, vastusteli Colin.\n-- En salli ihmisten ajattelevan niin. Minä seisoin jo pystyssä tänä\niltana.\n\n-- Kun aina olet saanut seurata omaa päätäsi, niin olet tullut niin\nkummalliseksi, jatkoi Mary ajatuksenjuoksuaan.\n\nColin käänsi päätänsä silmäkulmiansa rypistäen.\n\n-- Olenko minä kummallinen? hän kysyi.\n\n-- Olet, vastasi Mary, hyvin eriskummallinen. Mutta älä huoli suuttua,\nhän lisäsi tyynesti, sillä olenhan minäkin kummallinen -- ja on Ben\nWeatherstaffkin. Mutta minä en ole niin omituinen kuin olin, ennen kuin\nrupesin pitämään ihmisistä ja ennen kuin löysin puutarhan.\n\n-- Minä en tahdo olla kummallinen, sanoi Colin. -- Minä en aio enää\nolla sellainen. Ja hän rypisti uudelleen silmäkulmiaan päättävän\nnäköisenä.\n\nHän oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Hän makasi hetken aikaa miettien, ja\nsitten Mary näki kauniin hymyn kohoavan hänen kasvoilleen ja vähitellen\ntykkänään muuttavan ne.\n\n-- Jos menen joka päivä puutarhaan, niin minusta häviää kummallisuus,\nhän sanoi. -- Siellä on taikaa -- hyvää taikaa, näetkös, Mary. Olen\nvarma, että siellä on.\n\n-- Niin uskon minäkin, sanoi Mary.\n\n-- Vaikka siellä ei olisikaan oikeata taikaa, jatkoi Colin, niin voimme\nolla uskovinamme, että on. Jotakin siellä on -- _jotakin_!\n\n-- Se on taikaa, sanoi Mary, mutta ei mustaa. Se on valkoista kuin lumi.\n\nJa taikavoimat lienevät todella olleet liikkeellä seuraavina kuukausina\n-- noina ihmeellisinä kuukausina -- säteilevinä kuukausina --\nhämmästyttävinä kuukausina. Oh, mitä kaikkea puutarhassa tapahtuikaan!\nJollei sinulla ole milloinkaan ollut puutarhaa, niin et voi käsittää\nsitä, ja jos sinulla on ollut puutarha, niin tiedät, että voisi\nkirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta mitä siellä tapahtuu. Ensin\nnäytti siltä kuin loputon tulva vihreää olisi puskenut itselleen tietä\nläpi maan, ruohikon, kukkapenkkien ja vieläpä muurien rakostenkin.\nSitten vihreässä alkoi näkyä nuppuja ja nuput alkoivat paisua muuttuen\nvärikkäiksi ja saaden kaikki mahdolliset sinisen, sinipunertavan ja\npunaisen vivahdukset. Kukkia oli työntynyt kasvamaan joka tuuman\nalalle, joka reikään ja kolkkaan.\n\n-- Nuori rouva oli niin rakastunut niihin -- oikein kovasti, sanoi Ben\nWeatherstaff. -- Hän piti sellaisista esineistä, jotka viittasivat ylös\ntaivaaseen päin, hän sanoi usein. Ei sen puolesta, että hän itse olisi\nollut niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat kaikkea maanpäällistä -- vielä\nmitä. Kyllä hän maatakin rakasti, mutta sininen taivas oli aina niin\nhupaisa hänen mielestään.\n\nDickonin ja Maryn kylvämät siemenet kasvoivat kuin keijukaisten\nvaalimina. Silkinpehmeät unikot tanssivat tuulessa, iloisina uhmaten\nniitä kukkia, jotka olivat vuosikausia asustaneet puutarhassa ja\nnäyttivät ihmettelevän, miten sinne oli pesiytynyt niin paljon uutta\nväkeä. Entä ruusut -- ruusut! Vaaleita, tuoreita lehtiä ja nuppuja\n-- ensin hentoja, sitten paisuvia, kunnes ne puhkesivat loistoonsa\nlevittäen tuoksunsa koko puutarhaan.\n\nKaiken tämän näki Colin, ja hän seurasi tarkkaavasti tapahtumia. Joka\naamu hänet vietiin ulos, ja jos ei satanut hän oleskeli puutarhassa\nkaiken päivää. Harmaatkin päivät miellyttivät häntä. Hänen oli tapana\nloikoa nurmella katselemassa, kuinka kaikki kasvoi. Jos oikein kauan ja\ntarkasti katseli, hän selitti, niin saattoi nähdä nuppujen puhkeavan\nverhostaan. Muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset, sammakot, linnut ja\nkasvit antoivat hänelle uuden maailman tutkittavaksi, ja kun Dickon\njohdatti hänet vielä kettujen, saukkojen, oravien ja mäyrien maailmaan,\nei juttelemisesta eikä miettimisestä tullut koskaan loppua.\n\nEikä tässä ollut puoliakaan taikavoimasta. Colin oli saanut hirveästi\npäänvaivaa siitä tosiasiasta, että hän oli seisonut omilla jaloillaan,\nja Maryn kertoessa hänelle manauksestaan hän innostui ja mieltyi siihen\nsuuresti.\n\n-- Maailmassa on tietenkin hyvin paljon taikaa, mietti hän eräänä\npäivänä, mutta ihmiset eivät tunne sen mahtia eivätkä osaa sitä\nkäyttää. Ehkä se alkaa vain sillä, että sanelee jotakin, jota hartaasti\ntoivoo tapahtuvaksi, kunnes saa sen todella tapahtumaan. Minä aion\ntehdä kokeen.\n\nSeuraavana aamuna heidän tultuaan salaiseen puutarhaan hän lähetti\nheti noutamaan Ben Weatherstaffia. Ben tuli niin joutuin kuin pääsi ja\ntapasi radzhan seisomassa puun alla hyvin mahdikkaana, mutta samalla\nhyvin kauniisti hymyillen.\n\n-- Hyvää huomenta, Ben Weatherstaff, hän sanoi. -- Sinun ja Dickonin ja\nMaryn on nyt seisottava rivissä ja kuunneltava minua, sillä minulla on\nhyvin tärkeätä puhuttavaa teille.\n\n-- Ymmärrän, herra! vastasi Ben Weatherstaff lakkiansa koskettaen. Ben\nWeatherstaff osasi vastata merimiesten tavalla, sillä hän oli poikana\nkarannut merille ja nähnyt monia maita.\n\n-- Minä aion tehdä tieteellisen kokeen, selitti Colin. -- Kun kasvan\nsuureksi, aion tehdä suuria tieteellisiä keksintöjä, ja nyt aion\naloittaa tästä kokeesta.\n\n-- Ymmärrän, herra, sanoi Ben Weatherstaff rohkeasti, vaikka hän\nnyt ensimmäisen kerran kuuli puhuttavan suurista tieteellisistä\nkeksinnöistä.\n\nEnsimmäisen kerran Marykin nyt kuuli niistä, mutta hän oli jo näihin\naikoihin tehnyt sen huomion, että vaikka Colin oli hyvin omituinen\npoika, hän oli lukenut koko joukon merkillisiä asioita ja saattoi\nvakuuttavasti puhua niistä. Kun hän kohotti päänsä ja silmäili toista\nkummallisilla silmillään, häntä tuli uskoneeksi vasten tahtoansakin,\nvaikka hän oli vain kymmenen vuoden vanha -- yhdennellätoista. Ja tällä\nhetkellä hän tuntui erikoisen vakuuttavalta, sillä hän oli innostunut\npitämään puhetta kuin mikäkin puhuja.\n\n-- Ne suuret tieteelliset keksinnöt, jotka aion tehdä, koskevat taikaa,\njatkoi Colin. -- Taika on hyvin merkittävä ilmiö, ja tuskin kukaan\ntietää siitä mitään, paitsi jotkut ihmiset, joista vanhat kirjat\nkertovat -- ja Marykin hiukan, koska hän on syntynyt Intiassa, missä\non fakiireja. Luullakseni Dickonkin on jonkin verran perillä taiasta,\nvaikkei hän ehkä tiedä olevansa. Hän lumoaa eläimiä ja ihmisiä. En\nolisi milloinkaan päästänyt häntä luokseni, ellei hän olisi ollut\neläinten lumooja -- siis myös poikien lumooja, sillä onhan poikakin\neläin. Olen varma siitä, että kaikessa on taikaa, vaikka me emme osaa\nkäyttää sitä hyödyksemme -- kuten on laita esimerkiksi sähkön ja höyryn.\n\nTämä kuulosti niin vakuuttavalta, että Ben Weatherstaff oli joutumassa\naivan haltioihinsa ja ojentautui hyvin suoraksi.\n\n-- Ymmärrän, nuori herra, häneltä pääsi jälleen.\n\n-- Kun Mary löysi tämän puutarhan, se näytti aivan kuolleelta, jatkoi\npuhuja. -- Silloin alkoi jokin työntää kasveja maan sisästä pinnalle\nja kuolleeseen tuli eloa. Toisena päivänä ei ollut mitään nähtävää\nja toisena oli. En ollut koskaan ennen katsellut ympärilleni, ja nyt\ntulin hyvin uteliaaksi. Tiedemiehet ovat aina uteliaita, ja minä aion\ntulla tiedemieheksi. Minä sanon lakkaamatta itselleni: \"Mitä se on?\nMitä se on?\" Jotakin se on. Ei se voi olla tyhjää! Sen nimeä en tiedä,\nsanon sitä siis taiaksi. En ole koskaan nähnyt auringon nousevan,\nmutta Mary ja Dickon ovat, ja heidän kertomuksistaan päättäen siinäkin\non varmasti taikaa. Jokin nostaa sen ylös ja vetää sitä. Toisinaan\npuutarhaan tultuani olen puiden välitse katsahtanut taivaalle, ja\nsilloin minulla on ollut hyvin hyvä olla, aivan kuin jokin työntäisi\nja vetäisi minun rinnassani ja panisi minut hengittämään nopeasti.\nTaika työntää ja vetää kaikkea ja saa kuolleeseen eloa. Kaikki on taian\ntekemää, lehdet ja puut, kukat ja linnut, myyrät ja ketut ja oravat ja\nihmiset. Niin on laita kaiken, mikä ympäröi meitä. Tässä puutarhassa --\nkaikkialla. Tämän puutarhan taika on saanut minut nousemaan jaloilleni\nja tuntemaan, että tulen kasvamaan mieheksi. Nyt aion tehdä sellaisen\nkokeen, että koetan siirtää itseeni tätä taikaa, jotta se alkaisi\nminussa työntää ja vetää ja tekisi minut vahvaksi. En tiedä, miten se\non tehtävä, mutta arvelen, että jos te yhtenään ajattelette sitä ja\nkutsutte sitä tulemaan, niin se ehkä tulee. Kun minä yritin seisoa\nsilloin ensimmäisen kerran, saneli Mary itsekseen niin joutuisaan kuin\ntaisi: \"Sinä voit seisoa!\" Ja minä voin. Minun täytyi tietysti itsekin\nponnistella minkä jaksoin, mutta taika auttoi minua -- Dickonin taika\nmyös. Joka aamu ja ilta ja päivälläkin niin usein kuin vain saatan\nmuistaa tulen sanomaan: \"Taika tekee minut terveeksi! Minä aion tulla\nyhtä vahvaksi kuin Dickon!\" Ja teidän kaikkien on tehtävä niin. Tämä on\nminun kokeiluni. Tahdotko auttaa, Ben Weatherstaff?\n\n-- Tottahan toki, herra! sanoi Ben Weatherstaff. -- Tottahan toki!\n\n-- Jos sinä yhtenään sanelet sitä säännöllisesti kuin liikkeitä\nharjoitteleva sotilas, niin saamme nähdä mitä tapahtuu ja onnistuuko\nkoe. Ihminen oppii asioita kertaamalla niitä mielessään yhä uudelleen\nja ajattelemalla niitä, kunnes ne tarttuvat muistiin ainiaaksi, ja\nsamoin on luullakseni taiankin laita. Jos me väsymättä kutsumme sitä\nluoksemme ja autamme sitä, siitä tulee ikään kuin osa meitä itseämme,\nja se jää meihin ja saa aikaan ihmeitä.\n\n-- Kuulin kerran erään upseerin Intiassa kertovan äidilleni, että on\nolemassa fakiireja, jotka toistavat sanoja yhä uudelleen tuhansia\nkertoja.\n\n-- Olen kuullut Jim Fettleworthin muijan toistavan samaa asiaa\nsenkin tuhannen kertaa -- kutsuvan Jimiä juoppolalliksi, virkkoi Ben\nWeatherstaff kuivasti. -- Olihan siitä jotain hyötyä, sepä tietty. Jim\nantoi hänelle kelpo löylytyksen ja meni Siniseen Jalopeuraan, jossa joi\nitsensä sikahumalaan.\n\nColin rypisteli silmäkulmiaan ja tuumi parisen minuuttia jotakin. Mutta\nsitten hänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n-- No niin, hän huudahti, siinä näet, että siitä seurasi sittenkin\njotakin. Mutta Fettleworthin vaimo käytti väärää taikaa, ja siitä\njohtui piekseminen. Jos hän olisi käyttänyt oikeata taikaa ja sanonut\njotakin ystävällistä, niin ehkäpä Jim ei olisi juonut itseään\nsikahumalaan ja ehkäpä -- ehkäpä hän olisi ostanut hänelle uuden huivin.\n\nBen Weatherstaff nauraa hihitti ja hänen pienistä, vanhoista silmistään\nvilkkui ovelaa ihailua.\n\n-- Siinäkös vasta poika, yhtä viisas kuin sääriltään suora, hän\nvirkkoi. -- Kun ensi kerralla tapaan Betty Fettleworthin, annan hänelle\npienen vihjeen, mitä hyvää taika voi tehdä hänelle. Olisipa hänellä\nhyvä mieli sellaisesta tieteellisestä kokeesta -- ja kyllä olisi\nJimilläkin.\n\nDickon oli kuunnellut luentoa pyöreät silmät uteliasta mielihyvää\nkiiluen. Pähkinä ja Kuori kipusivat hänen hartioillaan, ja sylissään\nhän piteli pitkäkorvaista, valkoista kaniinia, jota hän hiljakseen\nsilitteli.\n\n-- Luuletko kokeen onnistuvan? kysäisi Colin häneltä haluten tietää,\nmitä hän mietti. Hyvin usein häntä halutti tietää, mitä Dickon mietti,\nkun hän näki tämän tyytyväisesti myhäillen tarkastavan häntä tai\njotakin eläimistään.\n\nNytkin hän myhäili ja hänen myhäilynsä oli tavallista leveämpi.\n\n-- Luulen, hän vastasi. -- Käy samalla lailla kuin siemenille päivän\npaistaessa niihin. Varmasti menestyy. Aloitammeko nyt heti?\n\nColin oli ihastunut ja samoin Mary. Innostuneena kuvissa näkemistään\nfakiireista ja loitsijoista Colin ehdotti, että he istuisivat jalat\nristissä puun alla, joka muodosti kuin katoksen.\n\n-- Istumme silloin kuin jonkinlaisessa temppelissä, sanoi Colin. --\nOlen aika tavalla väsyksissä ja tahdon istua.\n\n-- Älähän toki! sanoi Dickon. -- Ei saa heti alussa puhua väsymyksestä.\nSe saattaisi pilata taian.\n\nColin kääntyi katsomaan häntä -- hänen viattomiin, pyöreisiin silmiinsä.\n\n-- Sehän on totta, hän vastasi verkalleen. -- Minun täytyy ajatella\nyksinomaan taikaa.\n\nPerin juhlalliselta ja salaperäiseltä tuntui koko toimitus heidän\nistuessaan ympyrässä. Ben Weatherstaffista tuntui kuin hän olisi\njollakin merkillisellä tavalla joutunut hartaustilaisuuteen. Mary oli\njuhlallisessa hurmostilassa, Dickon piteli kaniiniaan sylissään, ja\nehkäpä hän lausui jonkin toisilta kuulematta jääneen loitsun, sillä\nkun hän kävi istumaan asettaen säärensä ristiin samoin kuin muut,\nvetäytyivät harakka, kettu, orava ja karitsa verkalleen lähemmäksi\nympyrää asettuen lepäävään asentoon ikään kuin tietoisina hetken\njuhlallisuudesta.\n\n-- Eläimet ovat tulleet, virkkoi Colin vakavana. -- Ne tahtovat auttaa\nmeitä.\n\nMarystä Colin oli oikein kaunis tällä hetkellä. Tämä piti päätään\nkorkealla, ikään kuin tuntien olevansa jonkinlainen ylipappi, ja outo\nvälke kiilsi hänen suurissa, omituisissa silmissään. Päivä paistoi\nhäneen oksakatoksen lomitse.\n\n-- Aloitetaan, hän sanoi. -- Huojummeko eteenpäin ja taaksepäin kuten\ndervishit, Mary?\n\n-- En minä kykene huojumaan eteenpäin enkä liioin taaksepäin, sanoi Ben\nWeatherstaff. -- Reumatismi haittaa.\n\n-- Taika vie sen pois, saneli Colin ylipapin äänellä, mutta jääköön\nhuojuminen kunnes se on tapahtunut. Nyt vain laulamme.\n\n-- En minä pysty laulamaankaan, sanoi Ben Weatherstaff hiukan äreästi.\n-- Minut ajettiin pois kirkkokuorosta, kun kerran yritin sinne.\n\nEi ketään naurattanut. Kaikki olivat liian juhlallisia. Colin ajatteli\nyksinomaan taikaa.\n\n-- Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin\nhenkiolento. -- Aurinko paistaa -- aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat\nkasvavat -- juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa --\nvoimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa -- se on minussa.\nSe on meissä kaikissa. Se on Ben Weatherstaffin selässä. Taika! Taika!\nTule meitä auttamaan!\n\nHän toisti tämän toistamistaan, ei juuri tuhatta kertaa, mutta hyvin\nmonta kertaa. Mary kuunteli haltioituneena. Hänestä koko toimitus oli\nomituinen ja kaunis, ja hän toivoi Colinin jatkavan sitä loputtomiin.\nBen Weatherstaff alkoi tuudittautua varsin mieluisaan torkkumistilaan.\nKukkasissa touhuavien mehiläisten surina sekaantui laulavaan ääneen\nsulautuen unettavaksi sorinaksi. Dickon istui sääret ristissä uinuva\nkaniini sylissään, painaen kädellään karitsan selkää. Nokipekka oli\ntyöntänyt oravan syrjään ja kyykistyi hänen olkapäälleen, ja harmaa\nsumu oli laskeutunut sen silmille. Viimein Colin herkesi laulamasta.\n\n-- Nyt minä aion kävellä ympäri puutarhan, hän julisti.\n\nBen Weatherstaffin pää oli juuri retkahtanut alas, ja se kohosi nyt\nnytkähtäen pystyyn.\n\n-- Sinä olet nukkunut, huudahti Colin.\n\n-- Mitä vielä, mutisi Ben. -- Olihan saarna melko hyvä, mutta minun on\nmentävä tieheni ennen kuin kolehtia ruvetaan kantamaan.\n\nHän ei ollut vielä täysin hereillä.\n\n-- Et sinä ole kirkossa, sanoi Colin.\n\n-- Minäkö? virkkoi Ben ojentautuen suoraksi. -- Kuka sitten sanoi, että\nolen. Kuulin joka sanan. Sanottiin, että selässäni on taika. Tohtori\nsanoo sitä reumatismiksi.\n\nRadzha heilutteli kättään.\n\n-- Se oli väärä taika, hän sanoi. -- Sinä tulet paremmaksi. Saat mennä\ntyöhösi. Mutta tule takaisin huomenna.\n\n-- Tahtoisin nähdä sinun kävelevän puutarhan ympäri, murahti Ben.\n\nHän oli itsepintainen vanha mörkö, eikä oikein täydelleen luottanut\ntaikaan; hän oli päättänyt, että jos hänet ajetaan pois, hän kiipeää\ntikapuilleen ja kurkistaa muurin yli ollakseen valmiina, jos sattuisi\nkompastumisia.\n\nRadzha ei vastustanut hänen jäämistään, ja kulkue järjestäytyi. Ja\njuhlallinen kulkue siitä tulikin. Etumaisena kulki Colin Dickonin ja\nMaryn välissä. Takana asteli Ben Weatherstaff ja häntänä Dickonin\nperässä pysytellen kulkivat karitsa ja ketunpentu, valkean kaniinin\nhypellessä vieressä silloin tällöin jotakin nakerrellen ja Nokipekan\nseuratessa arvokkaana ja tärkeänä.\n\nHitaasti mutta arvokkaasti tämä kulkue liikkui eteenpäin. Aina kun oli\nkuljettu parisen metriä, pysähdyttiin hetkeksi. Colin nojasi Dickonin\nkäsivarteen ja Ben Weatherstaff piti häntä kaiken aikaa tarkasti\nsilmällä, mutta tuon tuostakin Colin irrotti kätensä tuestaan ja asteli\njoitakin askelia yksinään. Hän kulki pystyssä päin näyttäen hyvin\nmahtavalta.\n\n-- Taika on minussa! Taika on minussa! hän saneli lakkaamatta. -- Taika\ntekee minut voimakkaaksi! Voin tuntea sen! Voin tuntea sen!\n\nJokin häntä nähtävästi piteli pystyssä ja kohotti häntä. Hän istahti\nlehtimajoissa ja levähti kerran tai kahdesti ruohikolla, ja useita\nkertoja hän pysähtyi tiellä Dickoniin nojaten, mutta hän ei tahtonut\nheittää kesken, vaan ponnisteli kierroksen loppuun. Hän palasi\nkatospuun alle posket punoittaen ja katse voitonvarmana.\n\n-- Se onnistui! Taika tehosi! hän huudahti. -- Tämä on ensimmäinen\ntieteellinen keksintöni.\n\n-- Mitähän tohtori Craven sanoo? innostui Mary.\n\n-- Hän ei sano mitään, vastasi Colin, sillä hänelle tätä ei kerrota.\nEi kukaan saa tietää mitään, ennen kuin minä olen tullut niin\nvoimakkaaksi, että voin kävellä ja juosta kuten muut pojat. Joka päivä\nminä tulen tänne tuolissani ja joka päivä minut viedään takaisin siinä.\nEn voi sietää ihmisten kuiskailuja ja kyselyjä, enkä tahdo isäni\ntietävän asiasta, ennen kuin koe on täysin onnistunut. Sitten joskus\nhänen palattuaan Misselthwaiteen minä astun äkkiä hänen työhuoneeseensa\nja sanon: \"Tässä minä olen aivan kuten muutkin pojat. Minä olen ihan\nterve ja aion tulla mieheksi. Sen on tieteellinen koe saanut aikaan.\"\n\n-- Hän luulee näkevänsä unta, huudahti Mary. -- Hän ei usko silmiään.\n\nColin punoitti voitonvarmana. Hän oli saanut itsensä uskomaan, että\nhän tulee terveeksi, mikä merkitsi voiton olevan jo lähellä, vaikkei\nhän itse sitä tiennyt. Ja mielikuvituksessaan hän ajatteli alinomaa\njännitystä tuntien, miltä hänen isänsä näyttäisi nähdessään, että hänen\npoikansa oli yhtä suora kuin muidenkin isien pojat. Hänen menneiden\nsynkkien päiviensä raskaimpia kärsimyksiä oli ollut voimaton vihantunne\nsiitä, että hänen täytyi olla sairaalloinen, vaivainen poika, jota oma\nisä pelkäsi katsella.\n\n-- Kyllä hänen on uskottava, hän sanoi. -- Kun taika on saanut\nvaikuttaa, aion ennen keksijäksi tuloani ruveta painijaksi.\n\n-- Ei kai kestäne viikkoakaan, ennen kuin näemme sinut\nnyrkkitaistelussa, virkkoi Ben Weatherstaff. -- Lopulta sinusta\ntietysti tulee Englannin ensimmäinen kilpapainija.\n\nColin silmäili häntä totisena.\n\n-- Weatherstaff, hän sanoi, tuo on nenäkästä. Sinä et saa ruveta liian\nrohkeaksi, vaikka tiedät salaisuuden. Olkoonpa taika vaikka kuinka\ntehoisa, niin kilpapainijaa minusta ei tule. Minusta tulee oppinut\nkeksijä.\n\n-- Anteeksi -- pyydän anteeksi, herra, vastasi Ben kohottaen lakkiaan.\n-- Olisihan minun pitänyt tietää, ettei tämä ole leikin asia. Mutta\nhänen silmänsä vilkkuivat ja hän oli salaa tavattoman hyvillään. Torat\neivät häntä vähääkään masentaneet, sillä ne osoittivat vain, että pojan\nvoimat ja elämänhalu olivat karttumassa.\n\n\n\n\n24.\n\n\"NAURAKOOT VAIN\"\n\n\nSalainen puutarha ei ollut Dickonin ainoa työmaa. Nummella mökin\nympärillä oli maatilkku, jota ympäröi matala, karkeista kivistä kyhätty\naita. Varhain aamulla ja myöhään illalla sekä kaikkina niinä päivinä,\njolloin Colin ja Mary eivät voineet tavata häntä, Dickon ahersi siellä\nistuttaen ja hoitaen perunoita ja kaaleja, nauriita, porkkanoita\nja muita vihanneksia. Hänellä oli aina \"elukat\" mukanaan eikä hän\nnäyttänyt koskaan väsyvän työhön. Ruokkiessaan tai rikkaruohoja\nnyhtäessään hän milloin vihelteli ja lauleli yorkshirelaisia\nnummilauluja, milloin puheli Nokipekan ja Kapteenin tai pienten\nsiskojensa kanssa, jotka hän oli opettanut apulaisikseen.\n\n-- Meidän elämämme ei olisi ollenkaan näin mukavaa, sanoi rouva\nSowerby, ellei meillä olisi Dickonin puutarhaa. Hän saa kaiken\nkasvamaan. Perunat ja kaalit ovat hänellä kahta vertaa suuremmat kuin\nmuilla, ja niissä on toisenlainen hajukin kuin muissa.\n\nKun Susan Sowerbylta liikeni hetkinenkään joutoaikaa, hänen teki\nmielensä ulos juttelemaan Dickonin kanssa. Illallista seurasi pitkä,\nhämyisä työaika, ja se oli hänen lepohetkensä. Silloin hän usein istui\nmatalalla, epätasaisella kiviaidalla katsellen kuinka Dickon puuhaili\nja kuunnellen kertomuksia päivän tapahtumista. Näitä hetkiä hän rakasti.\n\nPuutarhassa ei ollut yksinomaan vihanneksia. Dickon oli silloin tällöin\nostanut pennyn maksavia kukkasiemenpusseja ja kylvänyt värikkäitä\nkasveja karviaismarjapensaitten väliin ja kaalimaahankin, ja hän\nviljeli riveittäin resedoja, neilikoita ja orvokkeja ja muita kukkia,\njoiden siemeniä hän saattoi säästää vuodesta toiseen ja joiden varret\nkukkivat keväisin komeina kimppuina. Tuo matala aita oli Yorkshiren\nsomimpia nähtävyyksiä, sillä hän oli pistellyt joka loveen nummen\nvihantaa, kissankelloja, sananjalkoja, nousuruohoa ja pensasaitakukkia,\nkunnes kivistä ei näkynyt muuta kuin vilahdus siellä täällä.\n\n-- Eiväthän ne kaipaa menestyäkseen mitään, äiti, hänen oli tapana\nsanoa, kun vain hoitelee niitä kuten elukoitakin. Kun niitä janottaa,\nantaa niille juotavaa, kun ne ovat nälkäisiä, antaa niille hiukkasen\nravintoa. Jos ne kuolisivat, minun olisi aika ikävä olla, sillä silloin\nolisin hoitanut niitä kehnosti.\n\nNäinä hämyhetkinä rouva Sowerby vihdoinkin sai kuulla kaiken, mitä oli\ntapahtunut Misselthwaite Manorissa. Ensin hän sai tietää, että Colin\noli mielellään ulkona puutarhassa Maryn kanssa ja että hän näytti siitä\nvirkistyvän. Mutta eipä aikaakaan, kun lapset jo sopivat siitä, että\nDickonin äiti oli \"päästettävä mukaan salaisuuteen\". He olivat aivan\nvarmoja siitä, että häneen voi taatusti luottaa.\n\nNiinpä Dickon eräänä kauniina, hiljaisena iltana kertoi koko jutun\nkaikkine jännittävine yksityiskohtineen: se alkoi maahan kätketystä\navaimesta ja punarinnasta ja päättyi Ben Weatherstaffin muurin\nyli kurkistaviin vihastuneisiin kasvoihin ja Colinin äkilliseen,\nsuuttumuksen nostattamaan voimannäytteeseen. Susan Sowerbyn herttaiset\nkasvot oikein punoittivat hänen kuunnellessaan Dickonia.\n\n-- Jopa nyt! hän huudahti. Olipa oikein siunattu asia, että tuo\npikkutyttö tuli taloon. Oikeinko Colin seisoi? Ja me kun olemme\nluulleet häntä poloiseksi puolihulluksi pojaksi, jolla ei ole yhtään\nsuoraa luuta ruumiissaan.\n\nHän kyseli kaikenlaista, ja hänen siniset silmänsä olivat miettiväiset.\n\n-- Mitä talossa ajatellaan -- kun hän on niin terve ja reipas eikä\nkoskaan valita? hän tiedusteli.\n\n-- He eivät tiedä mitä ajatella. Hänen kasvonsa muuttuvat päivä\npäivältä. Ne pyöristyvät pyöristymistään, ja hipiästäkin on vahan väri\nkatoamassa. Mutta valittelemista on kumminkin vielä jatkettava. Ja\nDickonin suu vääntyi hilpeään virnistykseen.\n\n-- Mitä ihmettä? Miksi niin? kysyi rouva Sowerby.\n\nDickon nauraa hihitti.\n\n-- Hän valittelee, jotteivät muut arvaisi mitään. Jos tohtori tietäisi,\nhän pääsisi pian selville siitäkin, että Colin voi seisoa jaloillaan,\nja silloin hän tietenkin kirjoittaisi ja kertoisi herra Cravenille.\nColin tahtoo itse kertoa salaisuutensa. Hän aikoo harjoitella taian\nvoimaa joka päivä, kunnes hänen isänsä tulee kotiin, ja silloin hän\naikoo marssia hänen huoneeseensa ja näyttää hänelle, että hän on yhtä\nsuora kuin kuka muu poika tahansa. Mary arvelee, että paras keino,\njottei kukaan pääsisi jäljille, on valitella ja juonitella aina vähän\npäästä.\n\nRouva Sowerby nauroi matalaa, tarttuvaa nauruansa jo paljon ennen kuin\nDickon oli puhunut loppuun.\n\n-- Voi toki! hän virkkoi. -- Se pari pitää hauskaa keskenään, sen\narvaa. Heidän täytyy näytellä koko lailla, eivätkä lapset pidä mistään\nniin paljon kuin näyttelemisestä. Kerropas, mitä he tekevät, Dickon.\n\nDickon herkesi kitkemästä ja istui kyykkysillään. Hänen silmänsä\nvilkkuivat kujeellisina.\n\n-- Colin kannetaan alas tuoliinsa joka kerta, kun hän lähtee ulos, hän\nselitti. -- Ja hän ärjäisee Johnille, palvelijalle, ettei tämä muka\nkanna häntä kyllin varovasti. Hän tekeytyy niin avuttoman näköiseksi\nkuin voi eikä nosta kertaakaan päätään, ennen kuin olemme poissa\ntalon näkyvistä. Ja hän ähkii ja kiukuttelee minkä jaksaa, kun hänet\npannaan tuoliin. He ovat niin lystikkäitä, hän ja Mary, kun hän ähkii\nja valittelee, sanoo Mary: \"Colin-raukka, koskeeko taas noin kovasti?\nKylläpä sinä olet heikko!\" Paha vain, että heitä naurattaa kamalasti.\nKun me pääsemme turvaan puutarhaan, he nauravat aivan läkähtyäkseen. Ja\nheidän täytyy upottaa kasvonsa Colinin tyynyihin, etteivät puutarhurit\nkuulisi, jos joku heistä sattuisi olemaan lähettyvillä.\n\n-- Sitä parempi mitä enemmän nauravat! sanoi rouva Sowerby itsekseen\nhymyillen. -- Hyvä, terve nauru on parempi kuin mitkään pillerit. Kyllä\nhe varmasti pulskistuvat.\n\n-- He pulskistuvat minkä jaksavat, sanoi Dickon. -- He ovat aina\nniin nälkäisiä, etteivät tiedä miten jaksaisivat syödä kyllikseen\nherättämättä huomiota. Colin sanoo, että jos hän aina mankuu lisää\nruokaa, häntä ei lopulta uskota ensinkään sairaaksi. Mary sanoo\nantavansa hänelle osansa, mutta ei Colin siihen suostu, hänestä heidän\non molempien tultava yhtaikaa lihaviksi.\n\nSusan Sowerby nauroi sydämellisesti tälle pulmalle.\n\n-- Kuulkaas nyt, hän sai viimein sanotuksi. -- Kun sinä aamulla menet\nheitä tapaamaan, otat matkaasi kannullisen hyvää, nuorta maitoa, ja\nminä leivon heille lämpimän kakkaran tai rusinapullia, joista te lapset\npidätte. Ei mikään ole niin makeata kuin tuore maito ja leipä. Silloin\nhe voisivat haukata ensi nälkäänsä puutarhassa ollessaan ja syödä jo\nmaltillisemmin hienon ruoan, jota sisässä tarjotaan.\n\n-- Voi, äiti, huudahti Dickon ihaillen, oletpa sinä koko aarre. Sinä\nkeksit aina neuvon hädässä. He sanoivat eilen olevansa aivan nälkään\nkuolemassa, kun eivät uskaltaneet pyytää lisää ruokaa.\n\n-- Tietäähän sen, kaksi kasvavaa lasta, kumpikin parhaillaan\ntoipumassa. Lapset ovat siinä iässä kuin sudenpennut, ja ruoka on\nheille a ja o, sanoin Susan Sowerby. -- Mutta hauskaa heillä on\nyhdessä, on varmasti, lisäsi hän myhäillen.\n\nJa oikeassa hän oli, tuo ihmeteltävä, lämminsydäminen äitiystävä --\noikeassa siinäkin, että \"näyttelemisestä\" koitui heille erikoista iloa.\nSe oli Colinille ja Marylle alituisena jännittävien ja huvittavien\ntapausten lähteenä.\n\n-- Teidän ruokahalunne on suunnattomasti lisääntynyt, Colin-herra, oli\nhoitajatar sanonut eräänä päivänä. -- Ennen ette syönyt mitään, ja moni\nruokalaji sai teidät voimaan pahoin.\n\n-- Minä en voi pahoin enää mistään, vastasi Colin, mutta nähdessään\nhoitajattaren tarkastavan häntä uteliaasti hän äkkiä muisti, ettei\nhänen pitäisi näyttää liian terveeltä. -- Ainakaan en voi pahoin niin\nusein kuin ennen. Raitis ilma sen vaikuttaa.\n\n-- Ehkäpä, sanoi hoitajatar yhä tarkastaen häntä uteliaasti. -- Mutta\nminun täytyy puhua siitä tohtori Cravenille.\n\n-- Kuinka hän tuijotti sinuun! huudahti Mary hänen poistuttuaan. --\nIkään kuin epäilisi tässä olevan jotakin, josta on otettava selvää.\n\n-- En tahdo, että hän rupeaa ottamaan selvää mistään, sanoi Colin. --\nEi kukaan saa vielä aavistaa mitään.\n\nKun tohtori Craven samana aamuna saapui, hänkin näytti olevan\nymmällään. Hän kyseli kaikenmoista Colinin suureksi mieliharmiksi.\n\n-- Sinä oleskelet paljon puutarhassa, hän tuumi. -- Missä päin sinä\nsiellä tavallisesti istut?\n\nColinin kasvoille tuli hänen mieli-ilmeensä -- arvokas\nvälinpitämättömyys.\n\n-- Sitä ei tarvitse kenenkään tietää, hän vastasi. -- Olen siellä\neräässä paikassa, josta pidän. Kaikille on annettu käsky pysyä\nloitolla. En siedä vahtimista ja tuijottamista. Senhän tiedätte.\n\n-- Sinä olet ulkona kaiken päivää, mutta en luule siitä koituvan mitään\nvahinkoa sinulle -- en ollenkaan luule. Hoitajatar sanoo sinun syövän\nenemmän kuin koskaan ennen.\n\n-- Ehkä ruokahaluni on sairaalloinen, sanoi Colin äkillisen\nmielijohteen innostamana.\n\n-- Sitä en usko, sillä sinä näyt sulattavan hyvin ravintosi, tuumi\ntohtori Craven. -- Painosi lisääntyy nopeasti ja ihonvärisi on\nterveempi.\n\n-- Ehkä minä olen kiihtynyt ja kuumeinen, murahti Colin muuttaen\nkasvonsa kolkon tyytymättömiksi. -- Kuolemaan tuomitut ihmiset ovat\nusein -- hyvin oikullisia.\n\nTohtori Craven pudisti päätänsä. Hän piti Colinin rannetta kädessään ja\ntyöntäen syrjään hihan tunnusteli hänen valtimoansa.\n\n-- Et sinä ole kuumeinen, hän sanoi miettivänä. -- Jos tätä menoa\njatkuu, poikaseni, ei meidän kannata puhua kuolemasta. Isäsi tulee\nhyvin onnelliseksi kuullessaan tästä huomattavasta edistyksestä.\n\n-- Ei hänelle saa puhua mitään! tiuskaisi Colin rajusti. -- Hän vain\npettyy, jos tulen taas huonommaksi. Saan vaikka raivokuumeen. Minusta\ntuntuu kuin se olisi jo tulossa. En salli, että isälle kirjoitetaan\n-- en -- en salli! Te saatte minut suuttumaan, vaikka tiedätte että\nse vaikuttaa minuun pahasti. Nyt olen jo aivan tulistunut. Siedän\nyhtä vähän, että minusta kirjoitetaan ja puhellaan kuin että minuun\ntuijotetaan.\n\n-- Hiljaa, poikaseni! tyynnytteli tohtori Craven häntä. -- Ei mitään\nkirjoiteta sinun luvattasi. Sinä olet liian herkkätunteinen. Et saa\nrepiä alas sitä hyvää, mikä on tehty.\n\nHän ei puhunut sen enempää herra Cravenille kirjoittamisesta, ja\ntavatessaan hoitajattaren kahden kesken hän varoitti tätä mainitsemasta\npojan kuullen herra Cravenia lainkaan.\n\n-- Poika on huomattavasti parempi, hän sanoi. -- Hän edistyy melkein\nluonnottomasti. Mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt hän omasta\nvapaasta tahdostaan tekee kaiken, mihin emme voineet ennen häntä\npakottaa. Hän kiihtyy kumminkin vielä hyvin helposti, joten hänelle ei\nsaa virkkaa mitään, joka voisi häntä ärsyttää.\n\nMary ja Colin olivat hyvin säikähtyneitä ja neuvottelivat levottomina\nkeskenään. Tästä hetkestä heidän \"näyttelemisensä\" sai alkunsa.\n\n-- Minun kai täytyy saada raivokohtaus, valitti Colin. -- Ei minua\nensinkään haluttaisi, enkä ole nykyään siinä mielentilassa, että voisin\nsaada aikaan kunnon raivokohtauksen. Enpä tosiaan luule pystyväni enää\nsiihen. Minä ajattelen alinomaa hauskoja asioita enkä kiusallisia.\nMutta jos vielä puhutaan isälle kirjoittamisesta, niin jotakin minun on\ntehtävä.\n\nHän päätti lopulta ruveta syömään vähemmän, mutta pahaksi onneksi ei\ntätä loistavaa ajatusta voitu käytännössä toteuttaa, sillä hän heräsi\njoka aamu uskomattoman nälkäisenä, ja hänen sohvansa viereiselle\npöydälle oli katettu aamiainen: kotona leivottua leipää, tuoretta\nvoita, munia, vattuhilloa ja kuohukermaa. Mary söi aina aamiaista\nhänen kanssaan, ja ruokapöydässä istuessaan -- varsinkin jos hopeisen\nkannen alla sihisevistä herkullisista liikkiöviipaleista tunki nenään\nhoukuttelevia tuoksuja -- he silmäilivät toisiaan epätoivoisina.\n\n-- Syödään vielä tämän kerran kaikki loppuun, Mary, Colin tavallisesti\npäätti. -- Lähetetään takaisin sitten osa lounaasta ja jätetään\npäivällistäkin jonkin verran.\n\nMutta he eivät koskaan voineet lähettää takaisin mitään, ja kiiltäviksi\nkaavitut lautaset ja vadit herättivät keittiöön palatessaan paljon\npäänvaivaa.\n\n-- Ollapa kinkkuviipaleet hiukan paksumpia, harmitteli Colin edelleen.\nEikä yksi piirakka henkeä kohden riitä mihinkään.\n\n-- Se riittää kyllä ihmiselle, joka aikoo kuolla, vastasi Mary\nkuullessaan tämän ensimmäisen kerran. -- Mutta sille, joka aikoo jäädä\nelämään, siinä ei ole tarpeeksi. Toisinaan kun ikkunasta tulvii sisään\nnoita ihania, raittiita kanervatuulahduksia, tuntuu kuin voisin syödä\nvaikka kolme kappaletta.\n\nSinä aamuna, jolloin Dickon heidän huviteltuaan puutarhassa noin\nparisen tuntia katosi ison ruusupensaan taakse ja toi sieltä kaksi\nkapeata sankoa, joita tutkittaessa toisen havaittiin sisältävän\nsakeata kermansekaista maitoa ja toisen mökissä leivottuja, lämpimiä\nrusinakakkuja, syntyi puutarhassa iloisen yllätyksen myrsky. Oli aivan\nihmeellistä, että rouva Sowerby tuli tätä ajatelleeksi. Kylläpä kakut\nmaistuivat! Entä tuo tuore maito!\n\n-- Hänessä on taikaa juuri kuten Dickonissakin, sanoi Colin. -- Se\nneuvoo häntä mitä hänen on tehtävä, kun hän tahtoo ilahduttaa muita.\nHän on taikahenkilö. Sano hänelle, Dickon, että olemme kiitollisia,\nylen kiitollisia. Colin puhui toisinaan mielellään aikaihmisten tavoin.\n\nTämä oli vain monen samanlaatuisen mieluisan yllätyksen esimakua.\nPian heille kuitenkin valkeni se tosiasia, ettei rouva Sowerbyllä\narvatenkaan ollut varaa tyydyttää kahta ylimääräistä syöjää niiden\nneljäntoista lisäksi, joille hänen oli joka päivä hankittava ravintoa.\nNiinpä he pyysivät, että hän suostuisi ottamaan heiltä hiukan rahaa\ntavaroiden ostoa varten.\n\nDickon teki sen virkistävän keksinnön, että puiston metsikössä\npuutarhan ulkopuolella oli pieni syvennys, johon saattoi rakentaa\nkivistä pikku uunin perunain ja munien paistamista varten. Paistetut\nmunat olivat tätä ennen olleet tuntematonta ylellisyyttä, ja kuumat,\nsuolan ja tuoreen voin kera nautitut perunat maistuivat kerrassaan\nherkullisilta. Perunoita ja munia saattoi ostaa ja syödä vaikka kuinka\nmonta tuntematta omantunnonvaivoja siitä, että otti ruoan neljäntoista\nihmisen suusta.\n\nJokaisena kauniina aamuna harjoiteltiin taikaa luumupuun alla, joka\nlyhyen kukkimisaikansa päätyttyä muodosti vihreän, tuuhealehväisen\nkatoksen tuon salaperäisen seuran ylle. Toimituksen päätyttyä\nalkoivat aina Colinin kävelyharjoitukset, ja pitkin päivää hän tuon\ntuostakin harjoitteli vasta keksimäänsä taitoa. Joka päivä hän tuli\nvoimakkaammaksi ja pystyi kävelemään varmemmin ja pitemmän matkaa. Ja\njoka päivä lujittui hänen uskonsa taikaan -- eikä ihmekään. Tuntiessaan\nvoimiensa karttuvan hän kokeili jos jollakin tavalla, mutta Dickonilta\nhän lopulta sai parhaat ohjeet.\n\n-- Eilen kävin äidin asioilla Thwaitessa ja tapasin Sinisen Lehmän\nravintolan luona Bob Haworthin, kertoi Dickon eräänä aamuna oltuaan\nkotvan aikaa poissa. -- Hän on nummen vahvin poika. Hän on kilpapainija\nja hyppää korkeutta paremmin kuin kukaan muu. Hän on monena vuotena\nollut Skotlannissakin kilpailemassa urheilukisoissa. Hän on tuntenut\nminut aivan pikkuisesta asti, ja kun hän on hyväluontoinen, niin\nminäpä aloin kysellä häneltä kaikenlaista. Ajattelin sinua, Colin,\nja sanoin: \"Miten olet saanut lihaksesi tuolla tapaa paisumaan, Bob?\nOletko tehnyt jotakin erikoista tullaksesi noin vahvaksi?\" Ja hän\nvastasi: \"Olenpa niinkin, poikaseni. Thwaitessa oli kerran muuan\nnäyttelijäseurue, ja siellä eräs vahva mies opetti minulle, miten on\nharjoitettava käsivarsia, sääriä ja muita ruumiin lihaksia.\" Ja minä\nkysyin: \"Tiedätkö voiko heikkojäseninenkin poika kehittää voimiaan\nsillä tapaa?\" ja hän vähän nauroi ja kysyi: \"Sinäkö se heikkojäseninen\npoika olet?\" mutta ystävällinen kaveri kun on, hän nousi seisaalleen\nja näytti minulle, ja minä matkin hänen liikkeitään kunnes osasin ne\nulkoa. Colin oli kuunnellut jännittyneenä.\n\n-- Näytätkö ne minulle? hän kysyi.\n\n-- Tietysti, vastasi Dickon nousten seisaalleen. -- Mutta hän sanoi,\nettä liikkeet pitää alussa tehdä hiljakseen ja olla varovainen, ettei\nliiaksi väsy. Välillä on aina levättävä ja vedettävä syvään henkeä eikä\nsaa harjoitella kovin kiivaasti.\n\n-- Minä olen varovainen, lupasi Colin. -- Näytä!\n\nDickon astui ruohikolle ja suoritti verkalleen sarjan harkitun\ntehokkaita, mutta yksinkertaisia lihasten vahvistusharjoituksia.\nColin tarkkasi häntä silmät selällään. Muutamia niistä hän saattoi\nistualtaan itsekin tehdä. Eipä aikaakaan, kun hän jo nousi seisomaan\nvahvistuneille jaloilleen ja alkoi hellävaroen harjoitella. Marykin\nseurasi esimerkkiä. Nokipekka katseli heitä, tuli hyvin rauhattomaksi\nja lähti lopulta tuskastuneena hyppimään, kun ei voinut tehdä samoja\nliikkeitä kuin muut.\n\nTästä hetkestä alkaen myös nämä harjoitukset kuuluivat päivän\nsäännöllisiin tehtäviin. Kerta kerralta Colin ja Mary saavuttivat\nniissä yhä enemmän kestävyyttä, ja niiden jälkeen heillä oli niin\nvaltava ruokahalu, että ilman Dickonin koria he olisivat olleet\nhuutavassa hukassa. Mutta pieni paistinuuni ja rouva Sowerbyn herkut\ntäyttivät niin hyvin tehtävänsä, että rouva Medlock ja hoitajatar ja\ntohtori Craven joutuivat uudelleen ymmälle. Voi olla välinpitämätön\naamiaisen suhteen ja olla halveksivinaan päivällistä, jos on sullonut\nvatsansa täyteen paistettuja munia ja perunoita ja mehevästi kuohuvaa\nnuorta maitoa ja ohrarieskaa ja leivoksia ja nummen hunajaa ja paksua\nkermaa.\n\n-- He eivät syö suorastaan mitään, sanoi hoitajatar. -- He kuolevat\nnälkään, ellei heitä saa taivutetuksi nauttimaan enemmän ruokaa.\nKatsokaa miltä he näyttävät yhtä kaikki.\n\n-- Niin kyllä, vai vielä katsoa! kiukutteli rouva Medlock. -- Hohhoh,\nminä olen aivan kuoliaaksi kiusaantunut heidän tähtensä. He ovat\noikeita vintiöitä, nuo lapset. Milloin palaavat puutarhasta hihat\npuhki, milloin nyrpistävät nenäänsä herkuille, joilla keittäjä koettaa\nheitä houkutella. Eilenkään he eivät ottaneet edes suupalasen vertaa\nhaarukkaan tuosta suussa sulavasta kananpaistista -- ja naisparka\ntarjosi heille vanukasta, jonka hän oli valmistanut ihka oman\nreseptinsä mukaan -- ja takaisin sekin tuotiin. Hän oli pillahtaa\nitkuun. Hän pelkää saavansa vielä syyn päälleen, jos ruokahalun puute\nvie heidät hautaan.\n\nTohtori Craven tuli ja silmäili Colinia kauan ja tutkivasti. Hän oli\ntavattoman kiusaantuneen näköinen hoitajattaren puhellessa hänen\nkanssaan ja näyttäessä hänelle melkein koskematonta aamiaistarjotinta,\njonka hän oli pannut syrjään tohtorille näytettäväksi -- mutta vielä\nkiusaantuneemmalta hän näytti käydessään istumaan sohvan viereen ja\ntutkiessaan Colinia. Hän oli käynyt Lontoossa asioilla eikä ollut\nnähnyt poikaa lähes kahteen viikkoon. Kun nuoret vesat alkavat toipua,\nkäy paraneminen nopeasti. Colinin hipiästä oli haihtunut vahanväri;\nhänen kauniit silmänsä olivat kirkkaat, ja kolot poskissa ja ohimoilla\nolivat tasoittuneet. Hänen huulensa olivat täyteläiset ja terveen\npunaiset. Kuolemaan tuomitun pojan mallikappaleeksi häntä ei todella\nolisi uskonut.\n\n-- Onpa ikävä, ettet syö mitään, sanoi tohtori. -- Ei sellainen kelpaa.\nSinä menetät kaiken mihin olet päässyt -- ja hämmästyttävästi oletkin\nlihonut. Jonkin aikaa sitten söit niin vahvasti.\n\n-- Sanoinhan teille, että ruokahaluni oli luonnoton, vastasi Colin.\n\nMary istui jakkaralla sohvan vieressä ja päästi äkkiä perin merkillisen\näänen, jonka hän koetti tukahduttaa niin rajusti, että oli vähällä\ntukehtua.\n\n-- Mikä hätänä? kysyi tohtori Craven kääntyen häneen päin.\n\nMary muuttui ankaran vakavaksi.\n\n-- Se oli jotakin aivastuksen ja yskän väliltä, hän vastasi nuhtelevan\narvokkaasti, ja se tarttui kurkkuuni.\n\n-- Mutta en voinut pidättää itseäni, hän sanoi jäljestäpäin Colinille.\n-- Olin purskahtaa nauruun, kun mieleeni muistui äkkiä viimeinen suuri\nperunasi ja kuinka sinä vääntelit suutasi pistäessäsi suuhusi paksun\nherkullisen leipäkannikan hilloineen ja kermahyytelöineen.\n\n-- Onko noilla lapsilla jokin salainen keino, jolla he hankkivat ruokaa\nitselleen? kysäisi tohtori Craven rouva Medlockilta.\n\n-- Ei heillä voi olla, elleivät he kaiva sitä maasta tai poimi puista,\nvastasi rouva Medlock. -- He ovat kaiken päivää ulkona eivätkä näe\nmuita kuin toisensa. Ja jos he haluavat syödäkseen jotakin muuta kuin\nmitä heille tarjotaan, ei heidän tarvitse muuta kuin pyytää.\n\n-- No niin, arveli tohtori Craven, niin kauan kuin ruoatta oleminen ei\nhaittaa heitä, ei meidän tarvitse olla levottomia. Poikaa ei tuntisi\nenää samaksi.\n\n-- Eikä tyttöäkään, tokaisi rouva Medlock. -- Nyt kun hän on lihonut ja\nhapan ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan, hän on muuttunut suorastaan\nkauniiksi. Hänen tukkansa on kasvanut paksuksi ja vahvaksi ja hänen\nhipiänsä on ihan kirkas. Miten kiukkuinen pikku otus hän tullessaan\nolikaan, ja nyt he yhdessä Colin-herran kanssa nauraa kikattavat kuin\nmitkäkin hassut. Ehkäpä heitä lihottaakin juuri se.\n\n-- Ehkäpä, sanoi tohtori Craven. -- Naurakoot vain.\n\n\n\n\n25.\n\nVERHO\n\n\nJa salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui\nuusia ihmeitä. Punarinnan pesässä oli munia ja punarinnan kumppani\nhautoi niitä. Alussa se oli hyvin hermostunut, ja punarinta itse\noli ärtyisen varovainen ja piti Maryä ja Colinia tarkasti silmällä.\nJotenkin se tiesi, ettei Dickonia tarvinnut pitää silmällä. Samalla\nhetkellä kun sen kirkas musta silmä keksi Dickonin, se tiesi ettei\ntämä ollut muukalainen, vaan jonkinlainen nokkaa ja höyheniä vailla\noleva punarinta. Hän osasi puhua punarinnan kieltä. Sitä Dickon\naina puhui punarinnalle; tuo merkillinen mongerrus, jota hän käytti\nihmisolentoja puhutellessaan, ei niin muodoin haitannut vähääkään.\nHänen liikkeensäkin olivat kuten punarinnan. Ne eivät milloinkaan\nsäikäyttäneet ketään eivätkä olleet niin äkillisiä, että olisivat\nnäyttäneet vaarallisilta ja uhkaavilta. Dickonia saattoi mikä punarinta\ntahansa ymmärtää, hänen läsnäolonsa ei siis tuottanut minkäänlaisia\nhäiriöitä.\n\nMutta alussa näytti olevan tarpeellista olla varuillaan noiden\nkahden toisen suhteen. Ensinnäkin poikaolento ei tullut puutarhaan\nsäärillään kävellen. Häntä työnnettiin eteenpäin pyörillä kulkevassa\nesineessä, ja hänen ylleen oli heitetty villieläinten nahkoja. Se oli\njo epäilyttävää. Kun hän sitten alkoi nousta seisaalleen ja liikuskella\nympäri, se tapahtui merkillisen tottumattomasti, ja toisten täytyi\nnäköjään auttaa häntä. Punarinnan oli tapana piiloutua pensaikkoon ja\nsilmäillä tuota toimitusta levottomana kallistaen päätänsä puolelta\ntoiselle. Se arveli pojan verkkaisten liikkeiden merkitsevän sitä, että\ntämä valmisteli äkillistä hyppäystä kuten kissat. Parin päivän aikana\npunarinta pohti ahkerasti tätä seikkaa kumppaninsa kanssa, mutta sitten\nse päätti olla ensinkään koskettelematta aihetta, sillä puoliso joutui\nniin suuren kauhun valtaan, että punarinta pelkäsi munien saattavan\nsiitä kärsiä.\n\nOli sanomattoman suuri huojennus, kun poika alkoi kävellä omin voimin\nja liikuskella sukkelammin. Mutta vielä kauan aikaa -- ainakin\npunarinnasta aika tuntui pitkältä -- hän antoi aihetta levottomuuteen.\nHän ei käyttäytynyt toisten ihmisolentojen tavoin. Hän tuntui olevan\nhyvin ihastunut kävelemiseen, mutta vähän päästä hän, omituista kyllä,\nkävi istumaan tai makaamaan hetkeksi, ja sitten hän aloitti taas\nuudelleen, mikä oli hyvin epäilyttävää.\n\nKotvan kuluttua poika alkoi liikkua puutarhassa kuten muutkin, mutta\nnäihin aikoihin lapset alkoivat jokainen järjestänsä tehdä jotakin\nhyvin tavatonta. Heidän oli tapana seisoa puiden alla liikutellen\nkäsivarsiansa, sääriään ja päätään tavalla, joka ei ollut kävelemistä,\njuoksemista eikä istumistakaan. Joka päivä näitä liikkeitä suoritettiin\nvähän päästä, eikä punarinta koskaan pystynyt puolisolleen selittämään,\nmitä he tekivät tai yrittivät tehdä. Kun tuo punarinnan kieltä\nsujuvasti puhuva poika oli mukana tuossa joukossa, niin tottapa linnut\nsentään saattoivat olla huoleti siitä, ettei toimitus ollut vaarallista\nlaatua.\n\nKun poika alkoi kävellä ja juoksennella, kuokkia ja kitkeä, vallitsi\npesässä puutarhan nurkassa suuri rauha ja tyytyväisyys. Pelko ja\nrauhattomuus kuului menneisyyden huoliin. Hautominen oli nyt hupainen\ntoimitus, sillä munien tiedettiin olevan hyvässä turvassa. Sattuipa\nniinkin, että sateisena päivänä munien äiti oli hiukan ikävissään, kun\nlapset eivät tulleet puutarhaan.\n\nMutta Marylla ja Colinilla ei ollut ikävä, ei edes sateisina päivinä.\nEräänä aamuna, kun satoi kaatamalla ja Colin alkoi tuskaantua sohvalla\nloikomiseen, sillä pystyssä oleminen ja liikkuminen olisi ollut perin\nvaromatonta, iski Maryn päähän loistava ajatus.\n\n-- Nyt kun olen oikea poika, sääreni ja käsivarteni ja koko ruumiini\novat niin täynnä taikaa, etteivät ne pysy alallaan, oli Colin sanonut.\n-- Ne pyrkivät väkisinkin liikkeelle. Tiedätkö, Mary, että herätessäni\naamulla kun kaikki ulkona tuntuu oikein huutavan ilosta, minunkin tekee\nmieleni hypähtää vuoteesta ja ruveta huutamaan. Ja arvaathan, mitä\nsilloin tapahtuisi.\n\nMary nauraa hihitti.\n\n-- Hoitajatar ja rouva Medlock hyökkäisivät sisään ja luulisivat, että\nsinä olet tullut hulluksi ja lähettäisivät noutamaan tohtoria.\n\nColinkin tirskui. Hän saattoi nähdä heidän kauhistuneet ja ällistyneet\nkasvonsa, kun hän seisoisi pystyssä kirkuen täyttä kurkkua.\n\n-- Kunhan isä tulisi kotiin, sanoi hän. -- Tahdon itse kertoa hänelle.\nAjattelen sitä aina -- mutta tällä tapaa emme voi jatkaa enää kauan. En\nvoi maata alallani ja olla olevinani sairas, enkä sitä paitsi näytäkään\nsairaalta. Kunhan vain lakkaisi satamasta.\n\nSilloin Mary sai loistavan päähänpiston.\n\n-- Colin, hän aloitti salamyhkäisesti, tiedätkö kuinka monta huonetta\ntässä talossa on?\n\n-- Tuhat luullakseni, vastasi Colin.\n\n-- Täällä on melkein sata huonetta, joissa ei kukaan koskaan käy, sanoi\nMary. -- Ja kerran sateisena päivänä minä kävin katsomassa niitä, kävin\nvaikka kuinka monessa huoneessa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää,\nvaikka rouva Medlock oli vähällä päästä minun jäljilleni. Tullessani\ntakaisin eksyin ja jäin seisomaan sinun käytäväsi päähän. Silloin\nminä kuulin sinun toisen kerran huutavan. Colin kavahti istualleen\nsohvallaan.\n\n-- Sata huonetta, joissa ei kukaan käy, hän huudahti. -- Sehän on yhtä\njännittävää kuin salainen puutarha. Eiköhän lähdetä niitä katsomaan?\nSinä voisit työntää minun tuoliani, eikä kukaan saisi tietää, mihin\nolemme menneet?\n\n-- Sitä minä juuri tuuminkin, sanoi Mary. -- Ei kukaan uskaltaisi\nseurata meitä. Siellä on käytäviä, joissa voisit juosta. Me voisimme\ntehdä tavallisia harjoitusliikkeitämme. Siellä on pieni intialainen\nhuone, jossa on kaappi täynnä norsunluusta tehtyjä norsuja. Siellä on\nhuoneita vaikka minkälaisia.\n\n-- Soita kelloa, käski Colin.\n\nHoitajattaren tullessa sisään Colin antoi määräyksensä.\n\n-- Tuolini on tuotava tänne, hän sanoi. -- Serkkuni ja minä lähdemme\nkatsomaan sitä osaa rakennusta, joka ei ole käytössä. John saa työntää\nminut taulugalleriaan asti, sillä portaissa tarvitaan apua. Sitten\nhänen on mentävä tiehensä ja jätettävä meidät rauhaan, kunnes hänet\nkutsutaan takaisin.\n\nSinä aamuna haihtui sadepäivän kammottavuus. Kun palvelija oli\npyöräyttänyt tuolin taulugalleriaan ja käskyä totellen jättänyt lapset\nkahden kesken, katsahtivat Colin ja Mary ihastuneina toisiinsa. Niin\npian kuin Mary oli varmistunut siitä, että John todellakin oli mennyt\nomalle puolelleen, Colin kapusi alas tuoliltaan.\n\n-- Minäpä alan juosta gallerian toisesta päästä toiseen, hän huudahti,\nja sitten alan hyppiä ja sitten rupeamme tekemään Bob Haworthin\nliikkeitä.\n\nJa kaiken tämän he tekivätkin ja paljon muuta lisäksi. He katselivat\nmuotokuvia ja löysivät papukaijaa sormiensa päässä pitelevän ruman\npikku tytön, jolla oli vihreä silkkipuku.\n\n-- Nämä kaikki ovat tietenkin olleet sukulaisiani, tuumi Colin. --\nSiitä on kulunut pitkä aika, kun he elivät. Tuo papukaijaa pitelevä\non luullakseni joskus maailmassa elänyt isoäitini. Hän muistuttaa\nsinua, Mary -- ei sellaisena kuin nyt olet, vaan niin kuin olit tänne\ntullessasi. Nyt olet jo paljon lihavampi ja sievempi.\n\n-- Niin olet sinäkin, sanoi Mary, ja molemmat nauroivat.\n\nHe menivät intialaiseen huoneeseen ja leikkivät norsunluisilla\nelefanteilla. He löysivät sohvatyynystä reiän, missä hiiri oli\nasustanut, mutta hiirenpoikaset olivat kasvaneet ja juosseet tiehensä\nja reikä oli tyhjä. He katselivat monia huoneita ja keksivät enemmän\nnähtävyyksiä kuin Mary ensimmäisellä vaellusretkellään. He viettivät\naamupäivän ihmeen hupaisesti ja tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä,\nkun tiesi, että he olivat kuin peninkulmien päässä muista talon\nihmisistä.\n\n-- Olipa hauskaa että tulimme, sanoi Colin. -- En ole koskaan tiennyt\nasuvani näin merkillisessä vanhassa talossa. Minä pidän siitä.\nMe tulemme tänne jokaisena sadepäivänä. Aina täältä löytyy uusia\nmerkillisiä komeroita ja esineitä.\n\nSinä aamuna heidän ruokahalunsa paisui niin suunnattomaksi, että\nkun heille tuotiin aamiainen Colinin huoneeseen, kävi kerrassaan\nmahdottomaksi lähettää sitä takaisin koskemattomana.\n\nViedessään tarjottimen alakertaan hoitajatar paiskasi sen keittiön\npöydälle, jotta keittäjä voisi nähdä kiiltäviksi kaavitut vadit ja\nlautaset.\n\n-- Katsokaapas! hän puuskahti. -- Tämä talo on täynnä salaperäisyyttä,\nja nuo kaksi lasta ovat sen suurin arvoitus.\n\n-- Jos tätä vielä jatkuu, virkkoi nuori, vahva John-palvelija, täytynee\nminun lähteä paikastani, jotteivät lihakseni tekisi tenää. Poika painaa\ntänään kaksi kertaa enemmän kuin kuukausi takaperin.\n\nMary huomasi samana iltapäivänä Colinin huoneessa tapahtuneen jotakin\nuutta. Hän oli sen huomannut jo edellisenäkin päivänä, mutta ei ollut\npuhunut mitään, koska arveli muutoksen johtuneen sattumasta. Ei hän\ntänäänkään puhunut mitään, mutta hän silmäili herkeämättä takanreunan\nyläpuolella olevaa kuvaa. Nyt hän saattoi katsella sitä, sillä verho\noli vedetty syrjään. Siinä oli se muutos, jonka hän oli huomannut.\n\n-- Tiedän mitä toivot minun sanovan sinulle, huomautti Colin, kun Mary\noli istunut kuvaa katselemassa parin minuutin ajan. -- Minä tiedän\naina, milloin toivot minun sanovan sinulle jotakin. Sinä mietit, miksi\nverho on vedetty syrjään. Minä aion pitää sen auki.\n\n-- Miksi? kysyi Mary.\n\n-- Koska minusta ei enää ole kiusallista nähdä hänen nauravan. Kaksi\nyötä sitten, kun oli kirkas kuutamo, minä heräsin, ja minusta tuntui\nkuin taika olisi täyttänyt huoneen ja tehnyt kaiken niin loistavaksi,\netten voinut maata alallani. Nousin vuoteestani ja katselin ikkunasta.\nHuone oli ihan valoisa ja kuvan verholla hyppeli kuutamotäplä ja\nsiitä juolahti mieleeni vetää verhoa. Äiti katseli suoraan minuun,\nja hän hymyili ihan kuin mielissään siitä, että minä seisoin siinä.\nSiksi minusta on hauska katsella häntä. Minä tahdon aina nähdä hänen\nhymyilevän tuolla tapaa. Ehkäpä hän on ollut jonkinlainen taikahenkilö.\n\n-- Nyt olet niin hänen näköisensä, sanoi Mary, että välistä luulen\nsinua hänen hengekseen, joka on muuttunut pojaksi.\n\nTämä ajatus teki valtavan vaikutuksen Coliniin. Hän mietti hetken ja\nvastasi sitten verkalleen.\n\n-- Jos minä olisin hänen henkensä, niin isä rakastaisi minua.\n\n-- Olisitko hyvilläsi, jos hän rakastaisi sinua? tiedusteli Mary.\n\n-- Olen ollut niin katkera siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän\nalkaisi minua rakastaa, niin puhuisin varmaan hänelle taiasta. Hänen\nmielensä kävisi siitä iloisemmaksi.\n\n\n\n\n26.\n\n\"ÄITI!\"\n\n\nHeidän luottamuksensa taikaan tuli pysyväksi. Aamun loitsusanojen\njälkeen Colin piti heille joskus esitelmän taiasta.\n\n-- Minusta on hyvä pitää esitelmiä, hän selitti, sillä kun isoksi\ntultuani teen suuria tieteellisiä keksintöjä, minun on pakko puhua\nniistä, ja siksi on hyvä harjoitella. Mutta en minä vielä osaa puhua\nniin pitkään kuin pitäisi, enkä voisikaan, sillä Ben Weatherstaff\nluulisi taas olevansa kirkossa ja nukahtaisi.\n\n-- Parasta esitelmien pidossa on se, virkkoi Ben, että joku miekkonen\nvoi nousta seisomaan ja laverrella mitä ikinä haluaa eivätkä toiset\npoloiset voi sanoa siihen mitään. Tekisipä minunkin mieleni joskus\npitää esitelmiä.\n\nMutta Colinin luennoidessa puun alla vanha Ben tarkasteli häntä kaiken\naikaa ihailevin, arvostelevin silmin. Luento ei kiinnostanut häntä niin\npaljon kuin esitelmöitsijän sääret, jotka näyttivät päivä päivältä\nkäyvän suoremmiksi ja vahvemmiksi, poikamainen taakse viskattu pää,\npyöristyneet posket ja silmät, joissa oli alkanut välkkyä hohde, joka\npalautti ukon mieleen erään toisen silmäparin.\n\n-- Mitä sinä mietit, Ben Weatherstaff? kysäisi Colin, jonka Benin\nhartaat katseet toisinaan saivat siihen luuloon, että esitelmä oli\ntehnyt häneen syvän vaikutuksen.\n\n-- Sitä minä tässä mietin, vastasi Ben, että tällä viikolla on painosi\nlisääntynyt kolme tai neljä naulaa, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa.\nKatselin tässä juuri pohkeitasi ja hartioitasi. Tekisipä mieleni\nkeikauttaa poika vaa'an päälle.\n\n-- Taika sen on tehnyt ja -- ja rouva Sowerbyn maito ja pullat ja muut\nherkut, sanoi Colin. -- Tieteellinen keksintöni on onnistunut, näetkös.\n\nSinä aamuna Dickon myöhästyi luennolta. Perille tullessaan hän punoitti\nkovasti juoksemisesta, ja hänen lystikkäät silmänsä vilkkuivat\ntavallista kirkkaampina. Sateen jälkeen oli paljon kitkemistä, ja\nniinpä ryhdyttiinkin heti työhön. Rikkaruohot kostuivat sateesta yhtä\npaljon kuin kukatkin, ja maasta työntyi ilmoille hentoja ruohonvarsia\nja sirkkalehtiä, jotka oli nyhdettävä pois, ennen kuin juuret pääsivät\nvarttumaan. Colin oli näihin aikoihin jo yhtä reipas kitkijä kuin\nmuutkin, ja kitkiessään hän osasi luennoidakin.\n\n-- Taika vaikuttaa parhaiten juuri työssä ollessamme, sanoi hän sinä\naamuna. -- Sen tuntee luissa ja lihaksissa. Luita ja lihaksia aion\ntutkia kirjoista, mutta taiasta aion itse kirjoittaa kirjan. Minä jo\nmietin, mitä panen siihen, ja teen kaiken aikaa huomioita.\n\nKotvan kuluttua hän laski kädestään rikkaruohoharansa ja nousi\nseisomaan. Hän oikaisi selkänsä niin suoraksi kuin saattoi ja levitteli\ninnostuneena käsivarsiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen omituiset\nsilmänsä laajenivat ilosta. Jokin seikka näytti hänelle selvinneen\nsillä hetkellä.\n\n-- Mary, Dickon, hän huudahti. -- Katsokaapa minua!\n\nHe herkesivät kitkemästä ja katsoivat häntä.\n\n-- Muistatteko sitä ensimmäistä aamua, jolloin toitte minut tänne? hän\nkysäisi.\n\nDickon tarkasteli häntä hyvin tiukasti.\n\n-- Tottahan toki, hän vastasi.\n\nMarykin katseli häntä hievahtamatta, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Juuri tällä hetkellä, jatkoi Colin, aivan äkkiä muistin sen itsekin\n-- kun minä katselin rikkaruohoja kitkevää kättäni, ja minun täytyi\nnousta pystyyn nähdäkseni, onko se totta. Ja totta se on! Minä olen\nterve -- olen terve!\n\nHän oli kyllä tiennyt sen jo aikaisemmin, hän oli toivonut ja\nmietiskellyt sitä, mutta juuri tällä hetkellä tuo totuus syöksähti\nhäneen -- jonkinlaisena varmuuden riemastuksena, ja tunne oli niin\nvoimakas, ettei hän voinut olla huutamatta sitä julki.\n\n-- Minä elän ikuisesti ja ikuisesti ja ikuisesti! hän huudahti\njuhlallisesti. -- Minä keksin tuhannen tuhatta seikkaa. Minä teen\nkeksintöjä ihmisistä ja eläimistä ja kaikesta, mikä kasvaa -- niin kuin\nDickon -- enkä koskaan lakkaa harjoittamasta taikaa. Minä olen terve!\nTahtoisin huutaa jotain -- jotain kiitollista ja riemukasta.\n\nBen Weatherstaff, joka oli uurastanut ruusupensaan juurella, vilkaisi\nhäneen.\n\n-- Voisithan veisata kiitosvirren, hän murahti kuivaan tapaansa. Hän ei\ntehnyt ehdotustaan erikoisen hurskaassa mielessä, sillä hän ei ollut\nmikään virsienlaulaja.\n\n-- Minkälaisen? huudahti Colin.\n\n-- Dickon veisaa sen sinulle, sanoi Ben Weatherstaff.\n\nDickon myhäili leveää, ymmärtävää eläintenkesyttäjänhymyään.\n\n-- Kirkossa sitä veisataan, hän sanoi. -- Äiti kyllä uskoo, että\nleivoset laulavat sitä joka aamu herätessään.\n\n-- Silloin se mahtaa olla kaunis virsi, vastasi Colin. -- En ole\nkoskaan ollut kirkossa. Olen aina ollut sairas. Veisaa, Dickon!\nTahtoisin kuulla.\n\nDickon suhtautui kehotukseen tyynesti ja hämilleen joutumatta. Hän\nkäsitti Colinin tunteet paremmin kuin tämä itse. Hän otti lakin\npäästään ja silmäili ympärilleen yhä myhäillen.\n\n-- Sinun on otettava lakki päästäsi, hän sanoi Colinille. -- Ja niin\nsinunkin, Ben, ja sinun on noustava seisomaan.\n\nColin sieppasi lakin päästään, ja aurinko paistoi lämpimästi hänen\ntuuhealle tukalleen. Ben Weatherstaff kömpi seisomaan ja paljasti\npäänsä hänkin hiukan nolostuneena ja yrmeän näköisenä käsittämättä\noikein, miksi tämmöiseen eriskummaiseen hommaan oli ryhdyttävä.\n\nDickon seisoi puiden ja ruusupensaiden keskellä ja alkoi veisata\nyksinkertaisesti ja vähääkään ujostelematta vahvalla heleällä äänellään:\n\n    -- Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa:\n    Hän on ratki hyvä. Elämän lähde on Hän sangen syvä\n    on Hän sangen syvä. Hänestä vuotaa lahja enentyvä.\n    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa.\n\nVirren päätyttyä näytti Colin miettiväiseltä.\n\n-- Se on hyvin kaunis virsi, hän sanoi. -- Minä pidän siitä. Ehkä siinä\ntarkoitetaan juuri samaa, mitä minäkin tarkoitan, kun minua haluttaa\nhuutaa ääneen, että olen kiitollinen taialle. Hän vaikeni ja näytti\nneuvottomalta. -- Ehkä molemmat ovatkin sama asia. Miten me voisimme\ntarkalleen tietää sen oikean nimen? Veisaa se kerran vielä, Dickon.\nMeidänkin pitää koettaa, Mary. Minäkin haluan veisata sitä. Se on minun\noma virteni. Miten se alkaa? \"Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!\"\n\nJa he veisasivat virren uudelleen. Mary ja Colin korottivat äänensä\nniin sointuvaksi kuin saattoivat, ja Dickonin ääni kohosi ylinnä\nvoimakkaana ja kauniina. Toista säettä veisattaessa Ben Weatherstaff\nkaraisi kurkkuansa rykäisten, kolmatta aloitettaessa hän yhtyi siihen\nniin rajusti kuin olisi ollut vihoissaan, ja kun viimeinen sana oli\nsaatu veisatuksi, Mary huomasi vanhan Benin kasvoilla saman ilmeen kuin\nsilloin, kun hänelle selvisi, ettei Colin ollutkaan rampa -- hänen\nleukapielensä vapisivat ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti, ja hänen\nvanhat, koviksi ahavoituneet kasvonsa olivat märät.\n\n-- Ennen virrenveisuu oli minusta joutavaa, hän sanoi käheästi, mutta\neipä tiedä, vaikka vielä mieltyisin siihen. Olet varmasti pulskistunut\nviisi naulaa tällä viikolla, nuori herra, olet vainenkin.\n\nColinin huomio oli kääntynyt puutarhan perälle, ja hänen kasvoilleen\nkohosi säikähtynyt ilme.\n\n-- Kuka tänne tulee? hän huudahti äkkiä. -- Kuka tuo on?\n\nHeidän veisatessaan viimeistä säettä oli murattimuurin ovi työntynyt\nhiljalleen auki ja eräs nainen astui sisään. Hän jäi seisomaan\npaikalleen kuunnellen ja katsellen heitä. Vihreä muratti taustanaan,\npuiden lomitse pilkistävien auringonsäteitten hypellessä hänen\nsinisellä viitallaan hän muistutti lempeine silmineen, verevine,\nhymyilevine kasvoineen jotakin Colinin kuvakirjan hienosti väritettyä\nkuvaa. Hänen silmänsä olivat ihmeen hellät, ne näyttivät sulkevan\nkatseeseensa heidät kaikki ja \"elukat\" ja jokaisen kukkivan kukan.\nVaikka hän ilmestyi niin odottamatta, ei heistä yksikään pahastunut\nhänen tulostaan. Dickonin silmät tuikkivat.\n\n-- Äitihän se on -- niin onkin! hän huudahti lähtien juoksemaan poikki\nruohikon.\n\nColinkin alkoi lähestyä vierasta ja Mary seurasi häntä. Kumpikin tunsi\nsydämensä lyövän kiivaammin.\n\n-- Se on äiti! sanoi Dickon uudelleen, kun he kohtasivat toisensa\npuolitiessä. -- Tiesin teidän haluavan nähdä hänet, ja siksi kerroin\nhänelle, missä ovi on.\n\nColin ojensi kätensä kuninkaallisen mahtavasti ja kuitenkin ujosti ja\npunastuen, mutta hänen silmänsä oikein ahmivat \"äitiä\".\n\n-- Jo silloin kun olin sairas, halusin nähdä teidät, hän virkkoi,\nteidät ja Dickonin ja salaisen puutarhan. En ole koskaan ennen halunnut\nnähdä ketään tai mitään.\n\nSusan Sowerbyn kasvot muuttuivat äkkiä, kun hänen silmänsä kiintyivät\nColinin kohotettuihin kasvoihin. Puna levisi hänen kasvoilleen,\nsuupielet värähtivät, ja hänen silmiinsä kohosi ikään kuin sumua.\n\n-- Voi sinua, poikaseni! puhkesi hän ääni väristen puhumaan.\n\nHän sanoi poikaseni, aivan kuin hän olisi puhunut Dickonille. Colin\npiti siitä.\n\n-- Oletteko hämmästynyt, kun näette minut niin terveenä? hän kysyi.\n\nRouva Sowerby laski kätensä hänen olalleen ja hymyili kosteuden pois\nsilmistään.\n\n-- Olen, hän virkkoi. -- Mutta sinä olet niin äitisi näköinen, että\nsydän hypähti rinnassani.\n\n-- Luuletteko, sanoi Colin hiukan kömpelösti, että se auttaa isää\npitämään minusta?\n\n-- Tottahan toki, poikaseni, vastasi Dickonin äiti sivellen lempeästi\nhänen olkapäitänsä. -- Hänen on tultava kotiin -- kotiin hänen on\ntultava.\n\n-- Susan Sowerby, sanoi Ben Weatherstaff astuen lähemmäksi. -- Katsopas\ntuon pojan sääriä. Mitäs sanot? Kaksi kuukautta sitten ne olivat hoikat\nkuin paistinvartaat -- ja näivettyneet ja heikot. Katsopas nyt niitä!\n\nSusan Sowerby nauroi hauskaa nauruansa.\n\n-- Vähän ajan kuluttua niistä tulee oikein vahvan ja pulskan pojan\nsääret, hän sanoi. -- Annas kun tätä menoa yhä jatkuu, kun yhä edelleen\nleikitään ja tehdään työtä puutarhassa, syödään vahvasti ja juodaan\naika tavalla tuoretta maitoa, niin ei koko Yorkshiressä ole komeampia\nsääriä, Jumalan kiitos.\n\nHän laski kätensä Maryn hartioille ja tutkisteli hänen pieniä kasvojaan\näidilliseen tapaansa.\n\n-- Entä sinä sitten? hän virkkoi. -- Niinhän sinä kasvat kuin meidän\nLisabeth Ellen. Sinäkin taidat olla äitisi näköinen. Meidän Martha\nkertoi rouva Medlockin kuulleen, että hän oli kaunis. Sinusta tulee\nkuin ruusu, jahka kasvat suureksi, pikku tyttöseni.\n\nTullessaan kotiin vapaapäivänään ja kuvaillessaan rumaa, väritöntä\nintialaista lasta Martha oli tosin tuhahtanut, ettei hän luottanut\nrouva Medlockin tietoihin tipan tippaa. -- Eihän kenenkään\njärki-ihmisen päähän mene, että tuollaisen pienen kummituksen äiti\nolisi ollut kaunis ihminen, hän oli sanonut. Mutta sen Susan Sowerby\npiti omana tietonaan.\n\nMary ei ollut kerinnyt kiinnittää paljonkaan huomiota ulkonäköönsä.\nHän tiesi vain olevansa nyt toisen näköinen ja lihavampi kuin ennen ja\ntotesi tukkansa kasvaneen vahvasti sekä pituutta että paksuutta. Mutta\nhän muisti, kuinka hauskaa oli ollut ennen aikaan katsella memsahibia,\nja siksi hän oli mielissään kuullessaan sanottavan, että hänestä ehkä\njoskus tulee äitinsä näköinen.\n\nLapset kuljettivat Susan Sowerbyta ympäri puutarhan; hänelle kerrottiin\njuurta jaksain sen tarina ja näytettiin jokainen eloon vironnut pensas\nja puu. Colin ja Mary astelivat hänen molemmilla sivuillaan. He eivät\nirrottaneet silmiään hänen punakoista, leppoisista kasvoistaan, hänen\nvieressään tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Hän näytti ymmärtävän\nheitä niin kuin Dickon ymmärsi \"elukoitaan\". Hän kumartui katselemaan\nkukkia ja puhui niistä kuten lapsistaan. Nokipekka seurasi häntä\nvaakkuen kerran tai pari ja lensi viimein hänen olkapäälleen.\n\nLopuksi Dickonin äidille kerrottiin taian ihmeistä.\n\n-- Uskotteko taikaan? kysyi Colin selitettyään hänelle Intian\nfakiireista. -- Uskottehan toki?\n\n-- Uskonhan minä, poikaseni, vastasi hän. -- Sellaista nimitystä en\ntosin tunne, mutta eihän nimi tässä suuria merkitse. Sillä taitaa\nolla oma nimensä Ranskassa ja oma nimensä Saksassa. Sama mahti, joka\nsaa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinutkin terveeksi\npojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän\nvaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki.\nÄlä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä\nmaailma on täynnä sitä -- nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi\nhaluavat. Te lauloitte juuri sen kunniaksi, kun minä tulin puutarhaan.\n\n-- Minä olin iloinen, sanoi Colin luoden häneen kauniit, omituiset\nsilmänsä. -- Äkkiä tunsin kuinka toisenlainen nyt olin -- miten\nvoimakkaat sääreni ja käsivarteni, nähkääs -- ja kuinka minä saatoin\nkuokkia ja seisoa -- ja niin minä hypähdin pystyyn ja halusin huutaa\njollekin, joka kuuntelee.\n\n-- Kyllä taika kuunteli, kun kiitosvirttä veisattiin. Olisi se\nkuunnellut muutakin laulua. Ilo oli tärkeintä. Voi sinua, poikaseni\n-- eihän Ilon Antaja välitä mitään nimistä. Ja hän siveli uudelleen\nhyväillen pojan olkapäätä.\n\nHän oli tuonut korissa suurenmoisen juhla-aterian, ja kun heille tuli\nnälkä, Dickon nouti sen piilopaikasta. Äiti kävi istumaan heidän\nkanssaan puun alle katsellen heidän syömistään ja nauraen mielissään\nheidän ruokahalulleen. Hän oli täynnä veitikkamaisuutta ja huvitti\nheitä jos jonkinlaisilla hullunkurisilla jutuilla. Hän kertoi heille\nyorkshirelaistarinoita ja opetti heille uusia murresanoja. Hän nauroi\naivan katketakseen, kun he kuvailivat hänelle, miten vaikeaksi oli\nkäynyt ajan pitkään teeskennellä, että Colin oli yhä parantumaton\nsairas.\n\n-- Yhdessä ollessamme me melkein kaiken aikaa nauramme, näettekös,\nselitteli Colin. -- Eikä se ole ollenkaan sairaiden tapaista. Me\nkoetamme pidättää nauruamme, mutta silloin me tyrskimme, ja se on\nkaikkein pahinta.\n\n-- Hyvänen aika sentään, kyllä saattekin olla kekseliäitä, sanoi Susan\nSowerby. -- Mutta ei sinun enää kauan tarvitse näytellä. Herra Cravenin\non tultava kotiin.\n\n-- Luuletteko hänen tulevan? kysyi Colin. -- Miksi?\n\nSusan Sowerby naureskeli hiljakseen.\n\n-- Taitaisipa sydämesi aivan haljeta mielipahasta, jos hän pääsisi\nasian perille, ennen kuin itse kerkeäisit ilmoittaa sen hänelle omalla\ntavallasi, hän sanoi. -- Olet kai yökausia maannut valveilla ja\nmiettinyt sitä.\n\n-- En siedä ajatellakaan, että joku muu kertoisi sen hänelle, vastasi\nColin. -- Joka päivä minulla on erilainen suunnitelma. Nyt juuri\ntahtoisin juosta hänen huoneeseensa.\n\n-- Siitäpä tulisi hänelle aimo hätkähdys, tuumi Susan Sowerby. --\nTahtoisinpa minäkin nähdä hänen kasvonsa, poikaseni. Tahtoisin\ntotisesti! Hänen on tultava kotiin -- välttämättä.\n\nPuheltiin vielä paljon kaikenmoista, varsinkin pohdittiin mökkiin\nsuunniteltua retkeä. Päätettiin ajaa poikki nummen ja syödä päivällistä\nulkoilmassa kanervikossa. Mary ja Colin saisivat nähdä mökin\nkaksitoista lasta ja Dickonin puutarhan ja lähtisivät kotimatkalle\nvasta sitten, kun alkaisivat väsyä.\n\nViimein oli Susan Sowerbyn lähdettävä taloon rouva Medlockia\ntervehtimään. Colininkin oli jo aika kömpiä pyörätuoliinsa joutuakseen\nkotiin. Mutta ennen sitä hän asettui seisomaan Susanin eteen silmäillen\nhäntä puolittain ujosti, mutta siitä huolimatta ihailevasti. Äkkiä\nhän sieppasi kiinni Susanin sinisen viitan liepeestä ja piteli sitä\nkädessään.\n\n-- Teitä -- juuri teitä minä olen kaivannut, hän sanoi. -- Kunpa te\nolisitte minun äitini niin kuin Dickonin.\n\nSusan Sowerby kumartui samassa hänen puoleensa vetäen hänet lämpimillä\nkäsivarsillaan povelleen sinisen viitan alle -- kuin hän olisi ollut\nDickonin veli. Sumuverho laskeutui hänen silmilleen.\n\n-- Voi sinua, poikaseni! hän kuiskasi. -- Oma äitisi on varmaan tässä\npuutarhassa, sen uskon. Hän ei voisi olla tulematta tänne. Isäsi täytyy\ntulla kotiin luoksesi -- hänen täytyy!\n\n\n\n\n27.\n\nPUUTARHASSA\n\n\nMaailman alusta alkaen on jokaisella vuosisadalla keksitty kaikenmoista\nihmeellistä. Viime vuosisadalla keksittiin enemmän hämmästyttäviä\nseikkoja kuin millään edellisellä vuosisadalla. Nykyisellä vuosisadalla\ntullaan saattamaan päivänvaloon satoja seikkoja, jotka ovat vieläkin\nihmeellisempiä. Ensin ihmiset eivät ota uskoakseen, että jokin\nkummallinen, uusi seikka on mahdollinen, sitten he alkavat toivoa, että\nse on saavutettavissa, sitten he näkevät, että se onkin mahdollinen,\nsitten se toteutetaan, ja silloin koko maailma ihmettelee, kuinka sitä\nei osattu toteuttaa vuosisatoja sitten. Viime vuosisadan kuluessa\npäästiin muun muassa selville siitä, että ajatukset -- pelkät ajatukset\n-- ovat yhtä voimakkaita kuin sähköparistot -- yhtä hyviä ihmiselle\nkuin päivänvalo tai yhtä pahoja kuin myrkky. Yhtä vaarallista on\nsallia lamauttavan tai huonon ajatuksen tulla mieleen kuin päästää\ntulirokkosiemen ruumiiseensa. Jos sen antaa jäädä sinne, saattaa käydä,\nettei siitä pääse eroon koko elinaikanaan.\n\nNiin kauan kuin Maryn mieli oli täynnä pelkkää happamuutta ja\nkiukkuisia ajatuksia ihmisistä, niin kauan kuin hän ei ollut mistään\nhuvittunut eikä pitänyt mistään, niin kauan hän oli keltanaamainen,\nsairaalloinen, kärttyisä ja onneton lapsi. Mutta olosuhteet olivat\nhyvin suopeat hänelle, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Punarinta\nja nummen mökki, vanha, merkillinen, muriseva puutarhuri ja pieni\nyorkshirelainen palvelustyttö, kevät ja päivä päivältä eloon elpyvä\nsalainen puutarha sekä lopuksi nummen poika \"elukkoineen\" askarruttivat\nniin hänen mieltään, ettei siinä enää ollut sijaa nyrpeille\najatuksille, jotka vaikuttivat haitallisesti hänen maksaansa ja\nruoansulatukseensa tehden hänet keltaiseksi ja haluttomaksi.\n\nNiin kauan kuin Colin huoneeseensa sulkeutuneena hautoi mielessään\nvain omia vaivojaan, pelkoaan, heikkouttaan ja ihmisvihaansa ja mietti\nkyttyrää ja varhaista kuolemaa, oli hän hysteerinen, puolihullu pikku\nerakko, joka ei tiennyt mitään auringosta eikä keväästä eikä sitäkään,\nettä hän saattaisi tulla terveeksi ja seisoa omilla jaloillaan, jos\nvain koettaisi. Kun uudet, kauniit ajatukset alkoivat työntää syrjään\nentisiä vastenmielisiä ajatuksia, alkoi elämä palata takaisin häneen,\nveri virtasi terveenä suonissa ja hän tunsi voimainsa karttumistaan\nkarttuvan.\n\nSillä välin kun salainen puutarha oli elpymässä eloon ja kaksi lasta\nsen keralla, harhaili muuan mies kaukaisilla seuduilla, Norjan\nvuonoilla ja Sveitsin laaksoissa ja vuoristoissa. Kymmenen vuotta tämä\nmies oli lakkaamatta hautonut mielessään synkkiä, sielua raastavia\najatuksia. Hän ei ollut miehekäs; hän ei ollut milloinkaan koettanut\nkarkottaa niitä. Hän oli kuljeskellut sinisten järvien rannoilla niitä\nmiettien; hän oli levännyt vuorten kupeilla tummansinisen kukkapeitteen\nkeskellä ja hengittänyt tuoksuvaa ilmaa niitä miettien.\n\nKauhistava suru oli vyörynyt hänen ylleen murskaten hänen onnensa,\nja hän oli avannut sielunsa pimeydelle ja estänyt itsepintaisesti\npienintäkin valonpilkettä pujahtamasta sinne. Hän oli unohtanut kotinsa\nja velvollisuutensa. Kun hän matkusteli, häntä ympäröi sellainen\npimeydenkehä, että hän tuntui jo pelkällä kolkolla olemuksellaan\nmyrkyttävän ilman toisilta ihmisiltä. Vieraat pitivät häntä joko\nhulluna tai ihmisenä, jolla oli salainen rikos omallatunnollaan. Hän\noli pitkä, kyttyräselkäinen mies, ja hänen kasvonsa olivat kolkot,\nuurteisiin vääntyneet. Hotelliluetteloihin hän merkitsi aina nimekseen:\n\"Archibald Craven, Misselthwaite Manor, Yorkshire, Englanti.\"\n\nSen jälkeen kun hän oli puhunut Maryn kanssa huoneessaan ja luvannut\nhänelle \"palasen maata\", hän oli matkustellut maita mantereita. Hän oli\nkäynyt Euroopan ihanimmilla seuduilla, vaikkei viipynyt missään paria\npäivää kauemmin. Hän oli valinnut hiljaisimmat ja kaukaisimmat seudut.\nHän oli ollut pilviä tavoittelevien vuorten kukkuloilla ja sieltä\nkatsellut alas toisille vuorille auringon noustessa ja valaessa niille\nhohdetta, kuin maailma olisi juuri syntymässä.\n\nMutta valo ei milloinkaan tuntunut saavuttavan häntä itseään ennen\nkuin eräänä päivänä, jolloin hän hämmästyksekseen huomasi oudon seikan\ntapahtuneen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Hän on ihmeen\nihanassa laaksossa Itävallan Tyrolissa. Hän oli kulkenut pitkän\ntaipaleen, mutta hänen sielunsa oli yhä varjossa. Mutta lopulta\nhän oli väsyneenä laskeutunut levähtämään sammalpeitteelle puron\nrannalle. Puro oli kirkas ja pieni ja kierteli hilpeänä eteenpäin\npitkin kapeata uomaansa läpi kimaltavan, kostean ruohikon. Toisinaan\nkuului kuin matalaa naurua, kun se pulpahteli yli kivien tai porisi\nniiden ympärillä. Hän näki lintujen tulevan sen rannalle, kostuttavan\npäätään siitä juodessaan ja sitten taas levittävän siipensä ja lentävän\ntiehensä. Virran vieno ääni sai hiljaisuuden ikään kuin syvenemään,\nvaikka se oli kuin elollinen olento. Laakso oli hyvin, hyvin hiljainen.\n\nIstuessaan katselemassa kirkasta, juoksevaa vettä Archibald Craven\ntunsi vähitellen mielensä ja ruumiinsa vaimentuvan lepoon, tuudittuvan\nhiljaiseksi kuin itse laakso. Hän luuli jo vaipuvansa nukuksiin, mutta\nniin ei käynyt. Hän istui tuijottamassa aurinkoa heijastelevaa vettä,\nja hänen silmänsä avautuivat näkemään mitä sen rannoilla kasvoi.\n\nAivan lähellä virtaa, melkein kostuttaen lehtiään sen veteen, helotti\nkimppu sinisiä lemmikkejä, ja hän huomasi katselevansa niitä samalla\ntavalla kuin vuosia takaperin. Hänen mielensä oikein heltyi, kun hän\najatteli, miten herttaisia ne olivat ihmeteltävässä sinessään, nuo\nsadat pikku kukat. Ja verkalleen, hiljakseen, tämä yksinkertainen\najatus täytti hänen mielensä -- ja työnsi sieltä toiset ajatukset\nsyrjään. Oli ikään kuin suloinen, kirkas kevätvesi olisi alkanut\npaisua likalätäköissä ja paisunut paisumistaan, kunnes se lopulta\npyyhkäisi tiehensä samean veden. Mutta tästä hän ei tietenkään ollut\nitse selvillä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän istui vienoon pehmeään\nsineen tuijottaen, mutta viimein hän liikahti ikään kuin unesta\nheräten ja nousi hitaasti seisoalleen hengähtäen ihmeissään syvään ja\nvapautuneena.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? hän sanoi miltei kuiskaamalla pyyhkäisten\nkädellään otsaansa. -- Tuntuu melkein kuin -- olisin elossa!\n\nEn tunne tarpeeksi hyvin salattujen asioiden ihmeellisyyttä kyetäkseni\nselittämään, miten tämä oli tapahtunut hänelle. Itse hän ei ensinkään\nsitä käsittänyt, mutta hän muisti tämän merkillisen hetken kuukausia\nmyöhemmin, kun hän oli jälleen Misselthwaitessa ja sattumalta sai\ntietää, että juuri samana päivänä Colin oli huutanut ääneen salaiseen\npuutarhaan tullessaan:\n\n-- Minä aion elää ikuisesti, ikuisesti, ikuisesti!\n\nTuo outo rauhallisuus pysyi hänessä kaiken iltaa, ja hän nukkui\ntasaista virkistävää unta. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Seuraavan\nillan tullessa hän oli avannut ovet selkoselälleen pimeille\najatuksilleen, ja ne olivat karanneet ryntäämällä takaisin. Hän lähti\nlaaksosta ja jatkoi kuljeskelemistaan. Mutta joskus kului minuutteja --\ntoisinaan puolituntisiakin -- jolloin käsittämättömästä syystä taakka\ntuntui jälleen vierivän hänen hartioiltaan ja hän tiesi olevansa elävä\nihminen eikä kuollut. Hiljakseen -- hiljakseen -- hän oli elpymässä\neloon kuten puutarhakin.\n\nKultaisen kesän vaihtuessa syvempään syksynkultaan hän lähti\nComojärvelle. Hän vietti päivänsä järvellä tai tallasi kukkuloiden\npehmeätä vihantaa, kunnes oli niin väsyksissä, että häntä rupesi\nnukuttamaan. Näihin aikoihin hän oli alkanut nukkua paremmin, ja unet\nolivat lakanneet olemasta hänen kauhunsa.\n\n-- Ehkäpä ruumiini alkaa voimistua, hän arveli.\n\nSe alkoi voimistua, mutta hänen sielunsa alkoi myös verkalleen\nelpyä. Hänen ajatuksensa eksyivät usein Misselthwaiteen ja hän\nrupesi tuumimaan kotiin lähtöä. Silloin tällöin hän myös hämärästi\nmuisteli poikaansa ja tutkisteli itseltään, miltä tuntuisi taas\nseisoa pylväsvuoteen vieressä katselemassa nukkuvan teräväpiirteisiä,\nnorsunluunvärisiä pikku kasvoja ja umpeenpainuneita silmiä, jotka\nmustat ripset saivat näyttämään niin hämmästyttäviltä. Häntä pelotti\najatella sitä.\n\nEräänä päivänä hän oli harhaillut niin etäälle, että kuu kumotti\nkorkealla ja pyöreänä hänen palatessaan ja koko maailma oli sinertävien\nja hopeisten varjojen peitossa. Hiljaisuus järvellä, rannoilla ja\nmetsässä oli niin ihmeellinen, ettei hän mennytkään huvilaan, missä\nhän asui. Hän astui pienelle, veden sopukassa olevalle kaareutuvalle\npenkereelle ja vaipui istumaan hengittäen yön monia taivaallisia\ntuoksuja. Hän tunsi tuon oudon rauhan uudelleen hiipivän itseensä ja\nyhä syventyvän, kunnes hän nukahti siihen.\n\nHän ei ollut selvillä siitä, milloin hän nukahti ja milloin hänen\nunensa alkoi; se oli niin elävä, ettei se hänen mielestään unta\nollutkaan. Myöhemmin hän muisti, miten virkeästi valveilla hän oli\nluullut olevansa kaiken aikaa. Istuessaan hengittämässä syyskesän\nruusujen tuoksuja ja kuunnellessaan vetten loiskintaa jalkainsa\njuuressa hän oli erottavinaan äänen, joka kutsui häntä nimeltä. Se oli\nsuloinen, kirkas, onnellinen ääni. Se tuli hyvin etäältä, mutta hän\nkuuli sen niin selvästi kuin se olisi ollut hänen vieressään.\n\n-- Archie! Archie! Archie! puhui ääni, ja sitten uudelleen entistä\nsuloisemmin ja selvemmin: -- Archie! Archie!\n\nHän luuli hypähtävänsä pystyyn olematta vähääkään hämmästynyt.\n\nÄäni oli niin elävä ja tuntui aivan luonnolliselta kuulla sen puhuvan.\n\n-- Lilias! Lilias! hän vastasi. -- Lilias, missä olet?\n\n-- Puutarhassa, kuului vastaus kuin kultahuilusta. -- Puutarhassa!\n\nJa samassa hänen unensa katkesi. Mutta hän ei herännyt. Sikeästi ja\nsuloisesti hän nukkui koko ihanan yön. Kun hän lopultakin heräsi, oli\njo loistava aamu ja eräs palvelija seisoi hänen edessään tuijottaen\nhäneen. Hän oli italialainen ja tottunut, kuten kaikki huvilan\npalvelijat, muukalaisen isäntänsä päähänpistoihin. Ei heistä yksikään\nmilloinkaan tietänyt, milloin hän menisi ulos tai tulisi kotiin\ntai missä häntä haluttaisi nukkua, harhailisiko hän puutarhassa\nvai makaisiko järvellä veneen pohjalla kaiken yötä. Mies piteli\nhopeatarjotinta, jossa oli muutamia kirjeitä, ja odotti rauhallisesti,\nettä herra Craven ottaisi ne. Hänen mentyään herra Craven istui parisen\nminuuttia pidellen niitä kädessään ja katsellen järvelle. Hänet valtasi\njälleen tuo outo rauha. Hän muisteli untansa, ihmeellistä, elävää\nuntansa.\n\n-- Puutarhassa! hän sanoi itsekseen ihmetellen. -- Puutarhassa! Mutta\novi on lukittu ja avain on syvälle haudattu.\n\nKun hän pari minuuttia myöhemmin silmäili kirjeitään, hän huomasi,\nettä päällimmäinen oli englantilainen ja Yorkshiresta tullut. Osoite\noli kirjoitettu harjaantumattomalla naisen käsialalla, jota hän ei\ntuntenut. Hän avasi sen kirjoittajaa ajattelematta, mutta ensimmäiset\nsanat kiinnittivät heti hänen huomiotaan.\n\n    Arvoisa herra!\n\n    Minä olen Susan Sowerby, joka kerran nummella rohkeni puhutella\n    Teitä. Mary-neidistä minä silloin puhuin. Nyt rohkenen taas avata\n    suuni. Ei pidä panna pahaksi, mutta minä tulisin kotiin, jos\n    olisin herra. Luulen että ilostuisitte jos tulisitte ja -- pyydän\n    anteeksi -- luulen että rouva pyytäisi teitä tulemaan, jos hän\n    olisi täällä.\n\n                                     Nöyrimmän kunnioittavasti\n                                          Susan Sowerby.\n\nHerra Craven luki kirjeen kahdesti, ennen kuin hän pisti sen takaisin\nkirjekuoreen. Uni oli yhä hänen mielessään.\n\n-- Lähden takaisin Misselthwaiteen, hän sanoi. -- Ja lähden heti\npaikalla.\n\nParin päivän kuluttua hän oli jälleen Yorkshiressa, ja pitkän\nrautatiematkan aikana hän huomasi ajattelevansa poikaansa aivan\ntoisenlaisin tuntein kuin aikaisemmin. Näinä kymmenenä vuotena hän oli\nvain toivonut voivansa unohtaa hänet. Ei hän nytkään aikonut häntä\najatella, mutta siitä huolimatta hänen mieleensä ajelehti lakkaamatta\nmuistoja hänestä. Hän muisteli noita mustia päiviä, jolloin hän\noli raivonnut mielipuolen tavalla, koska lapsi oli jäänyt eloon ja\näiti kuollut. Hän ei tahtonut nähdä lasta, ja kun hän lopulta oli\nmennyt katsomaan sitä, hänelle oli näytetty kurja, vikisevä pikku\nolento, jonka ei luultu elävän montakaan päivää. Mutta hoitajainsa\nhämmästykseksi se jäi elämään, ja sitten luulivat kaikki, että siitä\ntulisi viallinen ja rampa raukka.\n\nHän ei ollut aikonut olla huono isä, mutta hänellä ei ollut ensinkään\nollut isän tunteita. Lääkäreitä, hoitajattaria ja ylellisyyttä hän\noli hankkinut, mutta häntä oli puistattanut jo pelkkä ajatuskin, että\nhänellä oli poika, ja hän oli hautautunut omaan kurjuuteensa. Kun hän\nvuoden poissa oltuaan ensimmäisen kerran palasi Misselthwaiteen ja\ntuo pieni, kehno ihmisalku väsyneenä ja välinpitämättömänä kohotti\nhäneen suuret, harmaat, mustaripsiset silmänsä, niin samannäköiset\nja sittenkin niin hirvittävän erinäköiset kuin ne onnea säteilevät\nsilmät, joita hän oli jumaloinut, ei hän sietänyt nähdä niitä, vaan\nkääntyi poispäin kuolemankalpeana. Sen jälkeen hän oli tuskin koskaan\nnähnyt poikaansa paitsi tämän nukkuessa, eikä hän tiennyt hänestä\npaljon muuta kuin että hän oli parantumattoman sairas, sisukas,\nhysteerinen ja puolittain hullu. Vain sallimalla hänen pienimmissäkin\nyksityisseikoissa noudattaa omaa mieltänsä voitiin estää hänen\nraivonpuuskansa, jotka olivat vaarallisia hänelle itselleen.\n\nNämä muistot eivät olleet mieltä virkistäviä, mutta junan\nkiemurrellessa läpi vuorensolien ja tasankojen \"eloon virkoava\" mies\nalkoi ajatella aivan toisella tavalla.\n\n-- Kenties olenkin tehnyt väärin kymmenen vuotta, hän saneli itsekseen.\n-- Kymmenen vuotta on pitkä aika. Saattaa olla myöhäistä ryhtyä enää\nmihinkään -- aivan liian myöhäistä. Missä ovat ajatukseni olleet?\n\nHän mietiskeli, oliko Susan Sowerby rohkaissut mielensä ja kirjoittanut\nhänelle vain siksi, että tuo äidillinen sielu oli selvillä siitä, että\npoika oli paljon huonompi -- ehkä kuolemaisillaan. Ellei tuo outo,\nselittämätön rauha olisi yhä vielä pitänyt häntä lumoissaan, hän olisi\ntuntenut itsensä surkeammaksi kuin koskaan ennen. Mutta rauhan keralla\noli tullut rohkeutta ja toivoa.\n\n-- Luuleekohan Susan Sowerby todella, että minä mahdollisesti kykenisin\ntekemään pojalle hyvää ja ohjaamaan häntä? hän mietti. -- Pistäydyn\nkatsomassa Susania matkallani Misselthwaiteen.\n\nMutta kun hän nummen poikki matkatessaan pysähdytti vaununsa mökin\nkohdalla, kerääntyi seitsemän tai kahdeksan ulkona leikittelevää\npienokaista hänen ympärilleen kertoen ystävällisesti ja kohteliaasti\nniiaillen, että äiti oli aikaisin aamulla lähtenyt nummen perälle\nauttamaan erästä vaimoa, joka oli saanut pikku vauvan taloon.\nDickon-veikko, he kertoivat, oli lähtenyt puutarhatöihin taloon, missä\nhän työskenteli monta päivää viikossa.\n\nHerra Craven silmäili noita reippaita pikku palleroita ja heidän\npyöreitä, punaposkisia kasvojaan, joista kukin virnisteli hänelle\nomalla, erikoisella tavallaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta,\nettä siinä oli terve ja herttainen lapsilauma. Hän myhäili heidän\nhyväntahtoiselle virnistykselleen, otti kultarahan taskustaan ja antoi\nsen \"meidän Lisabeth Ellenille\", joka oli vanhin.\n\n-- Jos tasaatte tämän kahdeksaan osaan, kukin teistä saa\npuolikruunusen, hän virkkoi.\n\nSitten hän ajoi tiehensä jättäen taakseen ylenpalttisesti ihastuneen\nlapsilauman, joka tuuppi toisiaan ja heitteli iloisia kuperkeikkoja.\n\nNummen ihmeellinen, jylhä kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti. Miksi\nse sai hänet tuntemaan kotiintulon riemua? Olisikohan mahdollista, että\nhänen pojassaan olisi tapahtunut muutos parempaan päin ja että hän\nvoisi voittaa vastenmielisyytensä häneen? Kuinka elävä hänen unensa\nolikaan ollut -- kuinka ihmeellinen ja kirkas se ääni, joka oli sanonut\nhänelle: \"Puutarhassa -- puutarhassa!\"\n\n-- Koetan löytää avaimen, hän sanoi. -- Koetan avata oven. Minun täytyy\n-- vaikka en tiedä miksi.\n\nHänen saapuessaan taloon vastassa olevat palvelijat huomasivat hänen\nnäyttävän terveemmältä. Hän meni kirjastoon ja lähetti noutamaan rouva\nMedlockin luokseen. Tämä saapui hiukan uteliaana, kiihtyneenä ja\nhengästyneenä.\n\n-- Miten on poikani laita, rouva Medlock? kyseli hän.\n\n-- Niin, nähkääs, herra, vastasi rouva Medlock, hän on -- kuinka\nsanoisinkaan -- hän on erilainen kuin ennen.\n\n-- Huonompiko? tiedusteli herra Craven.\n\nRouva Medlock oli kuin kuumilla kivillä.\n\n-- Nähkääs, herra, hän koetti selittää, hänestä ei kukaan pääse oikein\nselville, ei tohtori Craven, ei hoitajatar enkä minä.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Totta puhuakseni, Colin-herra saattaa olla parempi, mutta saattaa\nolla huononemaankin päin. Hänen ruokahaluansa ei voi ymmärtää -- ja\nhänen käytöksensä --.\n\n-- Onko hän tullut vieläkin kummallisemmaksi? kysyi hänen isänsä\nrypistäen tuskaisena silmäkulmiaan.\n\n-- Siinäpä se, sir. Hän on käynyt hyvin kummalliseksi verrattuna\nsiihen, minkälainen hän oli ennen. Ensin hän ei syönyt mitään ja\nsitten hän äkkiä alkoi syödä ihan suunnattomasti -- ja sitten hän taas\nlakkasi ja ateriat lähetettiin takaisin vallan koskemattomina. Ette kai\ntiedäkään, ettei hän koskaan ennen suostunut hyvällä lähtemään ulos.\nVieläkin sääreni tutisevat ajatellessani, mitä meidän oli kestettävä,\nennen kuin saimme hänet ulos pyörätuolissa. Hän kiihdytti itsensä\nsellaiseen tilaan, että tohtori Craven ei sanonut uskaltavansa pakottaa\nhäntä. No niin, eipä aikaakaan niin hän -- juuri yhden tuollaisen\nkauhean raivokohtauksen jälkeen -- äkkiä vaati päästä ulos joka päivä\nMary-neidin kanssa, ja Susan Sowerbyn pojan Dickonin piti työntää\npyörätuolia. Hän on hyvin mieltynyt sekä Mary-neitiin että Dickoniin,\nja Dickon toi hänelle kesyjä eläimiä, ja uskokaa tai älkää, ulkona\npuutarhassa hän on aamusta iltaan.\n\n-- Miltä hän näyttää? kuului seuraava kysymys.\n\n-- Jos hän nauttisi ravintonsa tavallisten lasten tavalla, niin\nvoisi luulla hänen ruvenneen lihoamaan -- mutta pelkäämme, että se\non jonkinlaista paisumista. Joskus hänen kuulee nauravan kummallista\nnaurua, kun hän on kahden serkkunsa kanssa. Ennen hän ei milloinkaan\nnauranut. Tohtori Craven tulee heti käymään täällä, jos suvaitsette,\nherra. Hän ei ole koskaan eläessään ollut niin ymmällä.\n\n-- Missä Colin-herra nyt on? kysyi herra Craven.\n\n-- Puutarhassa. Hän on aina puutarhassa -- vaikkei yhdenkään\nihmisolennon ole sallittu mennä lähelle, kun hän niin pelkää, että\nhäntä katsotaan.\n\nViimeisiä sanoja herra Craven tuskin kuuli.\n\n-- Puutarhassa! hän sanoi lähetettyään rouva Medlockin pois. Ja hän\ntoisti toistamistaan: -- Puutarhassa!\n\nVaivoin hän tempautui takaisin nykyisyyteen, kääntyi ja poistui\nhuoneesta. Hän kulki samaa tietä kuin Marykin, läpi pensasaitaportin,\nsivu laakerien ja suihkukaivopengerten. Suihkukaivot ruiskuttivat nyt\nvettä, ja niitä ympäröivät syyskukkien loistavat rivit. Hän kulki\npoikki nurmikon ja kääntyi pitkälle käytävälle murattimuuria kohti.\nHän astui verkalleen silmät maahan luotuina. Hänestä tuntui kuin jokin\nsalainen voima olisi työntänyt häntä kohti paikkaa, joka oli ollut\nhylättynä niin kauan. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä verkkaisemmaksi\nkävivät hänen askelensa. Hän tiesi, missä ovi oli, vaikkakin se oli\nsakeain murattiköynnösten peitossa -- mutta hän ei tarkalleen tiennyt,\nmissä tuo kuopattu avain oli.\n\nNiinpä hän seisahtui ja seisoi hievahtamatta paikallaan ympärilleen\nkatsellen. Mutta samassa hän hätkähti ja alkoi kuunnella -- ja kysellä\nitseltään, kävelikö hän unissaan.\n\nMuratti kiemurteli tuuheana peittäen oven, avain oli kaivettu pensaiden\nalle, ei yksikään ihmisolento ollut kymmeneen kolkkoon vuoteen kulkenut\novesta sisään -- ja kuitenkin kuului puutarhasta ääniä -- juoksemista,\njalkojen töminää, puiden alitse kiitävää takaa-ajoa, hillittyjä\nhuudahduksia ja hilpeätä mutta tukahdutettua kirkunaa. Se kuulosti\ntotta tosiaan lasten riemukkaalta naurulta, lasten, jotka koettavat\nestää nauruansa kuulumasta, mutta jotka millä hetkellä tahansa --\nkiihtymyksen kohotessa -- saattoivat murtaa kaikki varovaisuuden sulut.\nMitä taivaan nimessä tämä merkitsi -- mitä taivaan nimessä kuulivat\nhänen korvansa? Oliko hän menettämäisillään järkensä ja kuvitteliko hän\nkuulevansa ääniä, jotka eivät olleet ihmiskorvan kuultavissa? Tätäkö\ntuo etäinen, kirkas ääni oli tarkoittanut?\n\nJa sitten tuli hetki, jolloin vallattomat äänet unohtivat kaiken\nvarovaisuuden. Juoksevien jalkojen töminä vilkastui vilkastumistaan\n-- se lähestyi puutarhanovea -- kuului nopeata, voimakasta, nuorta\nhengitystä ja hurjia, nauravia huutoja, joita oli mahdotonta\npidättää -- ja muratinoksien huojahtaessa syrjään lensi muurin ovi\nselkoselälleen. Ja siitä tupsahti poika lennähtäen täyttä vauhtia\nmelkein oven takana seisovan syliin näkemättä häntä.\n\nHerra Craven ennätti töin tuskin ojentaa horjuen käsivartensa\nsäilyttääkseen tasapainonsa, ja kun hän ällistyneenä piteli juoksijasta\nkiinni katsoakseen häntä, hänen hengityksensä oli salpautua.\n\nPoika oli pitkä ja kaunis. Hän hehkui elämää, ja juoksu oli nostattanut\nloistavan punan hänen poskilleen. Hän työnsi syrjään ohimoilta paksun\ntukkansa ja kohotti herra Cravenia kohti omituiset, harmaat, kauniiden\nmustien ripsien ympäröimät silmänsä -- silmät täynnä poikamaista\nnaurua. Nämä silmät olivat pysähdyttäneet herra Cravenin hengityksen.\n\n-- Kuka? Mitä? Kuka? hän änkytti.\n\nTätä ei Colin ollut odottanut -- tätä hän ei ollut suunnitellut. Hän\nei ollut koskaan ajatellut tällaista kohtaamista. Vaikka kenties tämä\npuutarhasta ryntääminen, tämä juoksukilpailun voittaminen sopikin ehkä\nvielä paremmin. Hän ojentautui niin suoraksi kuin suinkin. Mary toisena\nkilpajuoksijana oli myös rynnännyt paikalle, ja hänen mielestään Colin\ntällä hetkellä näytti monta tuumaa pitemmältä kuin tavallisesti.\n\n-- Isä, huudahti poika, minä olen Colin! Voitko uskoa sitä? Itsekään\ntuskin sitä käsitän. Minä olen Colin.\n\nHän ei sen paremmin kuin rouva Medlockaan ymmärtänyt, mitä hänen isänsä\ntarkoitti, kun tämä kiireisesti puhkesi sanomaan:\n\n-- Puutarhassa! Puutarhassa!\n\n-- Niin, sanat tulivat tulvimalla Colinin suusta. Puutarha sen teki --\nja Mary ja Dickon ja eläimet -- ja taika. Kukaan ei tiedä mitään. Me\nolemme pitäneet sen salassa saadaksemme kertoa sinulle kun tulet. Olen\nterve; voitan Marynkin kilpajuoksussa. Minusta tulee painija.\n\nHän puhui innostuneena, posket punoittivat kuin terveellä pojalla\nainakin, ja herra Cravenin sielua vapisutti outo ilo.\n\nColin laski käsivartensa isänsä käsivarrelle.\n\n-- Etkö ole hyvilläsi, isä? Etkö ole hyvilläsi? Minä aion elää\nikuisesti ja ikuisesti!\n\nHerra Craven asetti kätensä pojan hartioille ja pidätti hänet alallaan.\nKotvaan hän ei uskaltanut avata suutansa.\n\n-- Vie minut puutarhaan, poikaseni, virkkoi hän viimein. -- Ja kerro\nmiten kaikki on tapahtunut.\n\nJa niin he taluttivat hänet puutarhaan. Syksyn kulta ja purppura ja\nsinipunertava ja hehkuva tulipuna olivat levitelleet värivivahduksiaan\nsen nurmikolle, ja joka taholla kohosi kimpuittain syysliljoja --\nvalkeita ja punavalkeita. Hän muisti hyvin, milloin ensimmäiset\nniistä istutettiin juuri sen tähden, että niiden myöhäinen loisto\npaljastuisi juuri tähän vuodenaikaan. Ruusuköynnöksistä riippui ja\nluikerteli myöhästyneitä ruusuterttuja, ja auringon kirkastaessa puiden\nkellertävää hehkua tuntui melkein siltä kuin olisi seisonut lehtimajan\nympäröimässä temppelissä. Hän seisoi liikahtamatta; hän katseli\nkatselemistaan.\n\n-- Luulin tätä puutarhaa jo kuolleeksi, hän puhkesi sanomaan.\n\n-- Niin Marykin ensin luuli, sanoi Colin. -- Mutta se virkosi eloon.\nSitten he asettuivat istumaan puunsa alle -- kaikki paitsi Colin, joka\ntahtoi seisoallaan kertoa tarinansa.\n\n-- Tämän ihmeellisempää en ole koskaan kuullut, mietti Archibald\nCraven, kun tarina lapsen hätiköivänä sanatulvana vyöryi Colinin\nsuusta. Salaperäisyyttä ja taikaa ja nummen eläimiä, tuo tenhoisa\nkeskiyön kohtaus -- kevään tulo -- loukatun ylpeyden aiheuttama\ntulistuminen, joka oli saanut nuoren radzhan ryntäämään pystyyn Ben\nWeatherstaffin solvaavan epäluulon raivostuttamana. Entä tuo outo\ntoveruus, näytteleminen ja niin huolellisesti säilytetty salaisuus!\nKuuntelija nauroi, kunnes kyynelet tipahtivat silmistä, ja toisinaan\nne tipahtivat silloinkin, kun hän ei nauranut. Painija, luennoitsija,\ntieteellisten keksintöjen tekijä oli naurava, rakastava, terve nuori\nihmisvesa.\n\n-- No nyt, virkkoi Colin kertomuksensa lopussa, nyt minun ei enää\ntarvitse pitää sitä salassa. Kunhan vain eivät pelästyksestä kaatuisi\nselälleen minut nähdessään -- mutta pyörätuoliin en ikinä enää kömmi.\nMinä kävelen kanssasi takaisin taloon, isä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin harvoin Ben Weatherstaff pistäytyi minnekään toimiltaan,\nmutta tällä hetkellä hän teki keittiöön asiaa vieden sinne hiukan\nvihanneksia. Rouva Medlock kutsui hänet palvelijain huoneeseen juomaan\nlasillisen olutta, ja niin hän oli saapuvilla -- kuten oli toivonutkin\n-- kun esitettiin dramaattisin kohtaus, mitä miesmuistiin oli\nMisselthwaite Manorissa nähty.\n\nToisesta pihanpuoleisesta ikkunasta saattoi nähdä myös vilahduksen\nnurmikosta. Rouva Medlock, joka tiesi Benin tulevan puutarhasta,\ntoivoi, että tämä olisi osunut näkemään isännän ja ehkäpä sattumalta\nisän ja pojan tapaamisen.\n\n-- Näitkö heistä jommankumman, Weatherstaff? uteli hän.\n\nBen laski oluttuopin huuliltaan ja kuivasi suutaan kämmenellään.\n\n-- Näin kuin näinkin, hän vastasi ovelan ja merkitsevän näköisenä.\n\n-- Kummankin? tiedusteli rouva Medlock edelleen.\n\n-- Kummankin, myönsi Ben Weatherstaff. -- Kiitän nöyrimmästi, rouva,\nvoisin minä ryypätä vielä toisenkin tuopillisen.\n\n-- Yhdessäkö? virkkoi rouva Medlock täyttäen kiihdyksissään tuopin yli\nreunojen.\n\n-- Yhdessä, rouva, ja Ben hörppäsi yhdellä siemauksella puolet tuopin\nsisällyksestä.\n\n-- Missä Colin-herra oli? Miltä hän näytti? Mitä he sanoivat toisilleen?\n\n-- Sitä en kuullut, sanoi Ben, tikapuiltahan minä vain heidät näin\nmuurin yli katsellessani. Mutta sen minä teille sanon, että ulkona\npuutarhassa on tapahtunut sellaista, josta teillä sisälläistujilla ei\nole aavistustakaan. Pian saatte tietää jotakin.\n\nJa jo parisen minuutin kulutta ryypättyään oluensa loppuun hän osoitti\njuhlallisena tuopillaan ikkunaa, josta näkyi kaistale nurmikkoa.\n\n-- Katsokaapas jos olette utelias, hän sanoi, -- Katsokaapas, keitä\ntuolta ruohikon poikki on tulossa.\n\nRouva Medlock kurkisti ikkunasta, kohotti kätensä ja päästi pienen\nparahduksen, ja kaikki palvelijat, miehet ja naiset, ryntäsivät\nikkunaan ja seisoivat siinä töllistelemässä silmät selällään.\n\nNurmikkoa pitkin astui Misselthwaiten isäntä, eikä monikaan heistä\nmuistanut ennen nähneensä häntä sen näköisenä. Ja hänen vieressään,\npystyssä päin, nauravin silmin, asteli yhtä voimakkaana ja vankkana\nkuin kuka muu Yorkshiren poika tahansa -- Colin-herra!\n\n\n\n"]