[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK1KZEuKl0jlzItn06C8sQnCIBQyjnFpQk3YPuzCvdn0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2441,"Tarzanin viidakkoseikkailuja","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2441-burroughs-edgar-rice-tarzanin-viidakkoseikkailuja","2441__Burroughs_Edgar_Rice__Tarzanin_viidakkoseikkailuja",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1919,1923,55768,367604,false,64389,[24,25,26,27,28,29],"Adventure stories","Africa -- Fiction","Apes -- Fiction","Fantasy fiction","Jungles -- Fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[31,32],"Adventure","Novels","\"Tarzanin viidakkoseikkailuja: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä\" by Edgar Rice Burroughs is a novel likely written in the early 20th century. The book revolves around the character Tarzan, who navigates his life in the African jungle, grappling with both his identity and the complexities of love and rivalry among his ape companions.   The opening of the story introduces readers to Tarzan's first experience of love as he observes Tika, a young female ape, becoming the center of his affections. As Tarzan admires Tika, he becomes self-conscious about his own appearance compared to his fellow apes, particularly Taug, a rival who is also vying for Tika's attention. The narrative captures Tarzan's internal struggle with feelings of jealousy and admiration, culminating in a confrontation between him and Taug when their rivalry escalates. This opening sets the stage for a tale filled with adventure, competition, and the primal instincts that drive both Tarzan and the creatures of the jungle. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Kupiainen, Alpo",270,"Tarzanin nuoruusvuosiin sijoittuva seikkailukertomusten kokoelma kuvaa apinoiden kasvattaman pojan elämää Afrikan viidakossa. Tarinat kertovat Tarzanin ensimmäisestä rakkaudesta, taisteluista villieläimiä vastaan sekä hänen pyrkimyksestään ymmärtää ympäröivää maailmaa ja omaa alkuperäänsä.","Edgar Rice Burroughsin 'Tarzanin viidakkoseikkailuja' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2441. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","TARZANIN VIIDAKKOSEIKKAILUJA\n\nSeikkailuja Afrikan aarniometsissä\n\n\nKirj.\n\nEDGAR RICE BURROUGHS\n\n\n8. englantilaisesta painoksesta (\"Jungle Tales of Tarzan\") suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 48\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Tarzanin ensimmäinen rakkaus\n   II. Tarzan vankina\n  III. Taistelu balusta\n   IV. Tarzanin jumala\n    V. Tarzan ja neekeripoika\n   VI. Poppamies kostopuuhissa\n  VII. Bukawain kuolema\n VIII. Leijona\n   IX. Painajainen\n    X. Taistelu Tikan puolesta\n   XI. Viidakkotepponen\n  XII. Tarzan pelastaa kuun\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nTarzanin ensimmäinen rakkaus\n\n\nPitkänään herkullisen mukavasti troopillisen metsän siimeksessä\ntarjosi Tika kieltämättä mitä kiehtovimman kuvan nuoresta\nnaisellisesta suloudesta. Niin ajatteli ainakin Apinain Tarzan, joka\nkyyrötti läheisen puun matalalle riippuvalla oksalla, katsellen häntä.\n\nJospa vain olisitte nähnyt tuon miehen siinä veltosti venymässä\naarniometsän jättiläisen oksalla, samalla kun yläpuolelta\nlehväkatoksen läpi pilkistellen pujotteleva päiväntasaajan aurinko\nkirkkaasti täplitteli hänen ruskeata ihoansa, jos olisitte nähnyt\nhänen sopusuhtaisen ruumiinsa ja jäntevät raajansa huolettoman sirossa\nasennossa, kaunismuotoisen pään osaksi kääntyneenä mietiskelyyn\nvaipumista osoittavin ilmein ja älykkäiden, harmaiden silmien\nuneliaasti ahmivan hartaan ihailunsa esinettä, olisitte luullut häntä\njonkun muinaisaikaisen puolijumalan uudeksi ruumiillistumaksi.\n\nEtte olisi aavistanut, että hän lapsuudessaan oli imenyt\nkamalannäköisen, karvaisen naarasapinan rintoja tai että hän koko\nitsetajuisessa menneisyydessään, sitten kun hänen vanhempansa olivat\nmenehtyneet pienessä majassa maan saartaman sataman vieressä viidakon\nliepeillä, ei ollut tuntenut muita tovereita kuin Kertshakin -- ison\napinan -- heimon jöröjä uroksia ja äriseviä naaraita.\n\nJos olisitte voinut lukea ne ajatukset, joita risteili hänen\ntoimeliaissa, terveissä aivoissaan, sen kaipauksen, ne halut ja\npyyteet, joita Tikan näkeminen hänessä herätti, niin ette olisi ollut\nvähääkään taipuisampi uskomaan, kuka tämä apinamies todellisesti oli.\nSillä yksistään hänen ajatuksiensa nojalla olisi ollut mahdotonta\nsaada selville totuutta -- että hänet oli synnyttänyt hieno\nenglantilainen nainen ja että hänen isänsä oli ollut englantilainen\naatelismies, jonka sukupuu oli vanha ja kunnioitettu.\n\nEi tuntenut Apinain Tarzan oikeata alkuperäänsä. Siitä, että hän oli\nJohn Clayton, loordi Greystoke, jolla oli paikka ylähuoneessa, ei\nhänellä ollut aavistustakaan, ja jos hän olisi sen tiennyt, ei hän\nolisi sitä ymmärtänyt.\n\nNiin, Tika oli todella kaunis!\n\nTietystikin Kaala oli ollut kaunis -- äiti on aina kaunis lapsestaan\n-- mutta Tikan kauneus oli kokonaan omalaatuista; sitä ei voinut\nkuvata, ja parhaillaan alkoi Tarzan sitä tajuta hyvin epämääräisesti\nja hämärästi.\n\nVuosikausia olivat Tarzan ja Tika olleet leikkitovereita, ja Tika\npysyi yhä vieläkin leikkisänä, kun taas hänen ikäisensä nuoret\nurokset olivat nopeasti muuttumassa äreiksi ja kärtyisiksi. Jos Tarzan\nsitä lainkaan ajatteli, niin otaksuttavasti hän järkeili nuorta\nnaarasta kohtaan tuntemansa lisääntyvän kiintymyksen saavan\nhelposti selityksensä siitä seikasta, että kaikista entisistä\nleikkikumppanuksista vain Tikalla ja hänellä oli säilynyt ollenkaan\nhalu kisailla kuten menneinä aikoina.\n\nMutta istuessaan tänään katselemassa Tikaa hän älysi huomaavansa tämän\nruumiin ja kasvonpiirteiden kauneuden -- mitä hän ei ollut milloinkaan\naikaisemmin tehnyt, koska kauneudella ei ollut mitään merkitystä\nsiihen nähden, että Tika kykeni ketterästi kiitämään metsän alempien\ntasanteiden halki, kun he leikkivät Tarzanin tuotteliaiden aivojen\nkehittämiä alkeellisia leikkejä, olivat hippasilla ja piilosilla.\n\nTarzan raapi päätään, upottaen sormensa syvälle mustaan tuuheaan\ntukkaan, joka reunusti hänen siroja nuorekkaita kasvojaan -- hän raapi\npäätään ja huoahti. Tikan vasta äsken havaittu kauneus muuttui yhtä\näkkiä hänen epätoivonsa aiheeksi. Hän kadehti Tikan ruumiin komeata\nkarvapeitettä. Hänen oma sileä, ruskea hipiänsä herätti hänessä inhon\nja halveksimisen sekaista kiukkua. Vuosia sitten hän oli sisimmässään\ntoivonut, että kerran hänkin saisi karvapuvun kuten kaikilla hänen\nveljillään ja sisarillaan oli; mutta viime aikoina hänen oli ollut\npakko luopua tästä ihastuttavasta haaveesta.\n\nSitten oli Tikalla vankat hampaat, ei tietystikään niin isot kuin\nuroksilla, mutta sittenkin valtavan uhkeat vehkeet verrattuina\nTarzanin heikkoihin, valkeihin hampaisiin. Entä hänen tuuheat\nkulmakarvansa, hänen leveä, litteä nenänsä ja hänen suunsa! Tarzanin\nusein harjoittama temppu oli supistaa suunsa pieneksi ympyräksi ja\nsitten puhaltaa poskensa pullolleen, samalla nopeasti räpytellä\nsilmiään; mutta hän. tunsi, ettei hän ikinä oppisi suorittamaan sitä\nniin vastustamattoman taitavasti kuin Tika sen teki.\n\nHänen sinä iltapäivänä tarkkaillessaan ja ihaillessaan Tikaa lähti\neräs nuori urosapina, joka oli ollut laiskasti kaivelemassa ruokaa\nkostean ja sotkuisen, lahonneen kasvullisuuskerroksen alta lähellä\nkasvavan puun juurella, kömpelösti lönkyttämään Tikaa kohti.\nKertshakin heimon muut apinat liikkuivat veltosti sinne tänne tai\nloikoivat rauhallisesti päiväntasaajan viidakon keskipäivän helteessä.\nSilloin tällöin oli milloin mikin heistä sattunut joutumaan varsin\nlähelle Tikaa, eikä Tarzan ollut välittänyt siitä mitään. Minkä vuoksi\nsitten hänen otsansa rypistyi ja hänen lihaksensa jännittyivät nyt,\nkun hän näki Taugin pysähtyvän nuoren naaraksen viereen ja senjälkeen\nkyyristyvän aivan likelle häntä?\n\nTarzan oli aina pitänyt Taugista. Lapsuudestaan saakka olivat he\nkisailleet yhdessä. Kylki kyljessä he olivat kyykötelleet veden\npartaalla, vikkelät, voimakkaat sormet valmiina sujahtamaan esiin ja\ntarttumaan Pisahiin, kalaan, jos tämä vilpoisten syvyyksien asukas\nkiitäisi lammikon pintaan Tarzanin siihen tiputtamien hyönteisten\nhoukuttelemana.\n\nYhdessä he olivat kiusanneet Tublatia ja ärsyttäneet Numaa, leijonaa.\nMiksi siis Tarzan tunsi lyhyiden niskakarvojensa pörhistyvän vain sen\ntähden, että Taug istui Tikan vieressä?\n\nTotta kyllä oli, ettei Taug enää ollut sama riehakas apina kuin\neilispäivänä. Kun hän murisi ja hänen jättimäiset torahampaansa\npaljastuivat, ei kukaan enää saattanut kuvitella, että hän oli yhtä\nhilpeällä tuulella kuin silloin, kun hän ja Tarzan olivat kierineet\nnurmikolla leikkitappelussa. Nykyinen Taug oli kookas, juro urosapina,\nsynkkä ja peloittava. Hän ja Tarzan eivät kuitenkaan olleet koskaan\nriidelleet keskenään.\n\nJoitakuita minuutteja nuori apinamies katseli Taugin painautuessa yhä\nlähemmäksi Tikaa. Hän näki vankan kämmenen hiomattoman hyväilyn, kun\nse silitti naaraksen kiiltävää olkaa, ja sitten Apinain Tarzan liukui\nmaahan keveästi kuin kissa ja lähestyi paria.\n\nSinne mennessään hänen ylähuulensa kaareutui irvistykseen, niin että\nkulmahampaat näkyivät, ja hänen laajasta rinnastaan kajahti syvä\nmurina. Taug katsahti häneen päin, muljauttaen verestäviä silmiään.\nTika nousi puolittain pystyyn ja silmäili Tarzania. Arvasiko hän, mikä\noli syynä tämän kiihtymykseen? Kukapa voi sanoa? Joka tapauksessa hän\noli naaras, ja niinpä hän ojensi kätensä ja raaputti Taugia pienen,\nlitteän korvan takaa.\n\nTarzan näki sen, ja samalla hetkellä kun hän sen näki, ei Tika enää\nollut sama pieni kisakumppani kuin tunti sitten; sensijaan hän oli\nihailtava olento -- ihailtavin koko maailmassa -- ja hänen\nomistamisestaan Tarzan oli valmis ottelemaan henkensä kaupalla Taugia\ntai ketä hyvänsä muuta vastaan, joka rohkenisi panna hänen\nomistusoikeutensa epäiltäväksi.\n\nKumartuneena, lihakset pingoitettuina ja toinen mahtava olkapää\nkäännettynä nuoreen urokseen päin, Apinain Tarzan hiipi kylki edellä\nyhä lähemmäksi. Hänen kasvonsa olivat hieman poispäin käännetyt, mutta\nhänen terävien harmaiden silmiensä katse ei hetkeksikään siirtynyt\nTaugin silmistä, ja sitä mukaa kuin hän eteni, kävi hänen murinansa\nsyvemmäksi ja voimakkaammaksi.\n\nTaug nousi seisomaan lyhyille jaloilleen ja pörhisti karvansa. Hänen\ntorahampaansa olivat paljaat. Myös hän kääntyi syrjin, pysähtyi jalat\njäykkinä ja murisi.\n\n\"Tika on Tarzanin\", sanoi apinamies, käyttäen isojen ihmisenmuotoisten\napinain matalia kurkkuääniä.\n\n\"Tika on Taugin\", vastasi urosapina.\n\nThaka, Numgo ja Gunto, joiden unta näiden kahden nuoren uroksen\nmurahtelu häiritsi, nostivat päänsä puolittain välinpitämättöminä,\npuolittain tarkkaavaisina. Heitä nukutti, mutta he aavistivat, että\noli tulossa tappelu. Se keskeyttäisi heidän viettämänsä uneliaan\nviidakkoelämän yksitoikkoisuuden.\n\nPitkä ruohoköysi riippui vyyhdittynä Tarzanin olalta rinnan yli; hänen\nammoin kuolleen ja hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä\nmetsästyspuukko oli hänen kädessään. Pieniaivoinen Taug tunsi suurta\nkunnioitusta kiiltävää, terävää metallikappaletta kohtaan, jota\napinapoika osasi niin hyvin käyttää. Sillä hän oli surmannut hurjan\nisäpuolensa Tublatin ja Bolganin, gorillan. Taug tiesi sen, ja siksi\nhän läheni varovaisesti, kaartaen Tarzanin ympäri ja etsien avointa\nhyökkäyskohtaa. Myöskin toinen oli varuillaan; sillä hänellä oli\npienempi ruho ja huonommat luonnon antamat aseet, ja hän noudatti sen\nvuoksi samanlaista menettelytapaa.\n\nJonkun aikaa näytti siltä, että tora menisi samaa latua kuin useimmat\nheimon jäsenten väliset kinat ja että toinen riitapuoli lopulta\nväsyisi ja lähtisi yrittämään jotakin muuta puuhaa. Niin se kenties\nolisi päättynyt, jos _casus belli_ olisi ollut joku muu; mutta Tikan\nitserakkautta kutkutti se huomio, joka oli keskittynyt häneen, ja se\nseikka, että nämä kaksi urosta aikoivat tapella hänen tähtensä.\nSellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Tikan lyhyen elämän\naikana. Hän oli nähnyt muiden urosten tappelevan muiden, vanhempien\nnaaraiden tähden, ja hänen pieni villi sydämensä oli kaivaten\nodottanut sitä päivää, jolloin viidakon ruohikko punertuisi hänen\nihanan olentonsa tähden suoritetussa murhaavassa ottelussa\nvuodatetusta verestä.\n\nNiinpä hän nyt istua kyyrötti herjaten puolueettomasti kumpaakin\nihailijaansa. Hän sinkautteli heille ivasanoja pelkuruudesta ja\nsyyteli heille halventavia nimityksiä, kuten Histah, käärme, Dango,\nhyena. Hän uhkasi kutsua Mumgan kurittamaan heitä kepillä -- Mumgan,\njoka oli niin vanha, ettei enää kyennyt kiipeämään, ja niin hampaaton,\nettä hänen oli pakko supistaa ruokalistansa melkein yksinomaan\nbanaaneihin ja toukkiin.\n\nKatselemaan jääneet apinat kuulivat sen ja nauroivat. Taug oli\nvimmoissaan. Hän syöksyi äkkiä Tarzanin kimppuun, mutta apinapoika\nhypähti ketterästi syrjään, välttäen hänet, ja pyörähti sitten ympäri\nvikkelästi kuin kissa, juosten senjälkeen takaisin ahdistamaan toista\nuudelleen. Hyökätessään hän nosti metsästyspuukkonsa korkealle päänsä\nyläpuolelle ja tähtäsi tuhoisan iskun Taugin niskaan. Apina kääntyi ja\nlöi aseen sivulle, niin että sen pureva terä vain ohimennen viilsi\nhänelle haavan hartioihin.\n\nPunaisen veren tulvahtaminen näkyviin sai Tikan päästämään kimeän\nriemuhuudon. Ah, tämäpä oli jotakin! Hän vilkaisi ympärilleen\nnähdäkseen, olivatko toiset huomanneet tämän todistuksen siitä, kuinka\nhänestä pidettiin. Troijan Helena ei ollut aikoinaan hituistakaan\nylpeämpi kuin Tika sillä hetkellä.\n\nJos Tika ei olisi ollut niin kokonaan kiintynyt turhamaiseen\nitse-ihasteluunsa, olisi hän kenties kuullut lähellä olevan puun\nlehvistön kahisevan, mikä ei johtunut tuulesta, koska oli aivan\ntyyntä. Ja jos hän olisi katsahtanut ylöspäin, olisi hän nähnyt\nkiiltävän sileän otuksen väijyvän melkein suoraan hänen kohdallaan ja\nilkeiden keltaisten silmien tähyilevän häneen nälkäisesti; mutta Tika\nei katsahtanut ylöspäin.\n\nHaavoituttuaan oli Taug peräytynyt, muristen kammottavasti. Tarzan oli\nseurannut häntä, kiljuen hänelle solvauksia, ja uhannut häntä,\nheilutellen asettaan. Tika siirtyi pois puun alta, haluten pysytellä\nlähellä ottelijoita.\n\nTikan kohdalla oleva oksa taipui ja häilyi hiukan, kun sitä pitkin\nojentautunut vaanija liikutti ruumistaan. Nyt oli Taug pysähtynyt ja\nvalmistautui uudelleen panemaan vastaan. Hänen huulensa olivat\nvaahdossa ja sylkeä tippui hänen suupielestään. Hän seisoi pää\nkumarassa ja kädet ojennettuina, toivoen äkkiä pääsevänsä käsikähmään.\nJos hän vain saisi tartutuksi valtaisen väkevillä kourillaan tuohon\npehmeään ruskeaan ihoon, niin voitto olisi hänen. Taugin mielestä ei\nTarzanin taistelutapa ollut rehellistä peliä. Tarzan ei antautunut\nkäsirysyyn. Sensijaan hän ketterästi hyppeli parhaiksi niin etäällä,\netteivät Taugin jäntevät sormet ulottuneet häneen.\n\nApinapoika ei siihen mennessä ollut vielä kertaakaan joutunut todella\nkoettamaan voimiansa urosapinan kanssa muutoin kuin leikillä, eikä hän\nniin ollen ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen turvallista panna\nlihaksiaan koetukselle, kun kamppailtiin elämästä ja kuolemasta. Ei\nsilti, että Tarzan olisi pelännyt, sillä pelkoa hän ei tuntenut\nensinkään. Itsesäilytysvaisto teki hänen varovaiseksi -- siinä kaikki.\nHän antautui vaaraan vain silloin, kun se näytti välttämättömältä,\neikä hän sitten kaihtanut mitään.\n\nHänen oma taistelutapansa tuntui sopivan parhaiten hänen\nruumiinrakenteelleen ja aseistukselleen. Vaikka hänen hampaansa\nolivatkin vahvat ja terävät, olivat ne hyökkäysaseina surkean kehnot\nverrattuina ihmisapinain valtaisiin iskuhampaisiin. Hääräilemällä\nvastustajansa ympärillä juuri parhaiksi poissa tämän ulottuvilta hän\nsaattoi tehdä tavattoman paljon vahinkoa pitkällä metsästyspuukollaan\nja samalla menestyksellisesti välttää niitä tuskallisia ja vaarallisia\nhaavoja, joita hän ehdottomasti saisi joutuessaan urosapinan kynsiin.\n\nNiin ollen Taug hyökkäili ja mylvi kuin härkä, ja Apinain Tarzan\nponnahteli keveästi puolelta toiselle, syydellen viidakon\nhäväistyssanoja viholliselleen ja vähän väliä pistäen häntä\npuukollaan.\n\nOttelussa sattui keskeytyksiä, kun riitaveljet läähättäen pysähtyivät\nhuoahtamaan, silmäillen toisiaan ja tarkastaen järki- ja voimavarojaan\nuutta yritystä varten. Tällaisen pysähdyksen aikana antoi Taug\nsattumalta katseensa harhailla vastustajansa taakse. Heti tapahtui\napinan ulkonäössä täydellinen muutos. Hänen kasvoistaan katosi raivo,\nja sen sijalle tuli pelokas ilme.\n\nPäästäen huudon, jonka jokainen heimon apina tunsi, Taug kääntyi\npakoon. Häneltä ei tarvinnut kysyä mitään -- hänen varoituksensa\nilmoitti, että apinoiden vanha vainolainen oli läheisyydessä.\n\nTarzan ponnistautui etsimään turvapaikkaa kuten muutkin heimon\njäsenet, ja samassa hän kuuli pantterin karjaisun, johon sekaantui\nnaarasapinan hätähuuto. Myöskin Taug kuuli sen, mutta hän ei\nseisahtunut, vaan pakeni edelleen.\n\nMutta apinapoika menetteli toisin. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen,\noliko joku heimon jäsen joutumaisillaan pedon kynsiin, ja hänen\nkatsettaan kohdannut näky nostatti kauhun ilmeen hänen silmiinsä.\n\nTika oli juuri kirkaissut säikähtyneenä lähtiessään kiitämään pakoon\nvähäisen aukeaman halki sen vastakkaisella puolella kasvavia puita\nkohti, sillä hänen jälkeensä hypähteli Shita, pantteri, kevein,\nsulavin harppauksin. Shita ei näkynyt vähääkään hätäilevän. Se oli\nvarma saaliistaan, sillä vaikkakin apina ehtisi puihin sen edellä, ei\nhän ennättäisi kiivetä pois sen kynsien ulottuvilta, ennenkuin se\nsaavuttaisi hänet.\n\nTarzan näki, että Tikaa uhkasi varma kuolema. Hän huusi Taugille ja\nmuille koiraille, vaatien heitä rientämään Tikan avuksi, samalla\nsyöksyen itse takaa ajavaa petoa kohti ja irroittaen juostessaan\nköytensä. Tarzan tiesi, että jos isot urokset kerran kiihtyisivät, ei\nainoakaan viidakon asukas, ei edes Numa, leijona, mielellään haluaisi\nryhtyä mittelemään torahampaita heidän kanssaan, ja että jos kaikki ne\nheimon jäsenet, jotka sattuivat tänään olemaan läheisyydessä,\nhyökkäsivät, niin Shita, suuri kissaeläin, epäilemättä pakenisi\nhenkensä edestä häntä koipien välissä.\n\nTaug kuuli kuten kaikki muutkin, mutta ei yksikään tullut auttamaan\nTarzania eikä pelastamaan Tikaa, ja Shita lyhensi ripeästi välimatkaa,\njoka erotti sen saaliistaan.\n\nApinapoika juoksi pantterin perässä, huudellen pedolle saadakseen sen\nkääntymään poispäin Tikasta tai muutoin kiinnittääkseen sen huomiota\ntoisaalle siihen asti, kunnes naaras pääsisi turvaan ylemmille\noksille, jonne Shita ei uskalla nousta. Hän syyti pantterille kaikki\nhaukkumanimet, joita hänen mieleensä juolahti. Hän manasi sitä\npysähtymään ja tappelemaan hänen kanssaan; mutta Shita vain juoksi,\ntavoittaen maukasta suupalaa, joka nyt jo oli melkein sen käpälien\nulottuvissa.\n\nTarzan ei ollut kovin paljon jäljessä ja eteni nopeammin, mutta\nvälimatka oli niin lyhyt, että tuskin voi toivoa saavuttavansa\nraatelijaa, ennenkuin se olisi iskenyt Tikan niskaan. Oikealla\nkädellään poika heilutti juostessaan ruohoköyttään päänsä päällä.\nHäntä pelotti, että hän heittäisi harhaan, koska ei ollut\nviskannut näin pitkän matkan päästä milloinkaan muulloin paitsi\nharjoitellessaan. Hänen ja Shitan väli oli koko hänen köytensä pituus,\nmutta kuitenkaan hän ei voinut tehdä mitään muuta. Hän ei voinut\npäästä lähelle eläintä, ennenkuin se saavuttaisi Tikan. Hänen täytyi\npanna kaikki heiton varaan.\n\nJa juuri kun Tika hypähti, tavoittaen ison puun alaoksia Shitan\nkiitäessä hänen jäljessään pitkin, aaltomaisin hyppäyksin, suhahti\napinapojan köysikieppu vinhasti ilmassa, ojentuen pitkäksi ohueksi\nviivaksi, ja avoin silmukka häilyi hetkisen pedon pään ja ärisevän\nkidan kohdalla. Sitten se laskeutui -- erehtymättä se kietoutui\nkellanruskeaan kaulaan ja Tarzan nykäisi nuorasta vetäen silmukan\ntiukalle, jännittyen samalla vastustamaan nykäystä, kun Shita\npingoittaisi nuoran kireälle.\n\nPeloittavat kynnet olivat juuri uppoamaisillaan Tikan kiiltävään\nselkään, kun ne jäivät hapuilemaan ilmaan; nuora oli kiristynyt,\npysähdyttäen Shitan niin äkkiä, että iso peto kellahti selälleen.\nShita oli heti jälleen pystyssä -- sen silmät kiiluivat, häntä liikkui\nvihaisesti, ja avoimesta kidasta lähti kauheita raivon ja pettymyksen\nkarjaisuja.\n\nShita näki apinapojan, joka oli riistänyt siltä saaliin, noin\nkahdentoista metrin päässä itsestään, ja hyökkäsi.\n\nNyt oli Tika turvassa; Tarzan varmistautui siitä vilkaisemalla siihen\npuuhun, jonka suojaan naaras oli päässyt ihan viimeisellä hetkellä, ja\nShita syöksyi parhaillaan häntä kohti. Olisi hyödytöntä panna henkeään\nvaaraan tarpeettomassa ja epätoivoisessa taistelussa, josta ei voisi\nkoitua mitään hyvää. Mutta voisiko hän välttää taistelua vimmastuneen\nkissaeläimen kanssa? Ja jos hänen oli pakko otella, niin mitä\nmahdollisuuksia hänellä oli selviytyä elävänä? Tarzanin oli\nmyönnettävä, että hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.\nPuut olivat siksi kaukana, ettei hän voinut toivoakaan ennättävänsä\nniihin, ennenkuin peto saavuttaisi hänet.\n\nTarzanilla ei ollut valitsemisen varaa, hänen oli torjuttava tuo\nkamala hyökkäys. Oikealla kädellään hän puristi metsästyspuukkoaan,\njoka oli todella turhanpäiväisen mitätön vehje verrattuna Shitan\nvankkoja leukapieliä reunustaviin valtaviin hammasriveihin ja sen\npehmeihin käpäliin piiloitettuihin teräviin kynsiin. Mutta nuori\nloordi Greystoke otti hyökkäyksen vastaan yhtä rohkean kylmäverisenä\nkuin hänen peloton esi-isänsä oli sortunut tappioon ja kuolemaan\nSenlac-kukkulalle Hastingsin luona.\n\nTurvallisille kohdille isoihin puihin paenneet kookkaat apinat\ntarkkailivat kohtausta, kiljuen kiukkuaan Shitalle ja neuvojaan\nTarzanille, sillä ihmisten kantavanhemmilla on luonnollisestikin\npaljon inhimillisiä piirteitä. Tika oli kauhuissaan. Hän kirkui\nuroksille, vaatien niitä rientämään Tarzanille avuksi, mutta ne olivat\nkiintyneet muihin puuhiin, etupäässä neuvomaan ja irvistelemään. Eihän\nTarzan sittenkään ollut oikea mangani; miksi pitäisi heidän niin ollen\npanna henkensä vaaraan koettaessaan suojella häntä?\n\nJa nyt oli Shita jo melkein notkean, alastoman vartalon kimpussa,\nmutta -- vartaloa ei enää ollutkaan siellä. Vaikka iso kissaeläin\nolikin vikkelä, niin apinapoika oli vieläkin vikkelämpi. Hän hypähti\nsyrjään, kun pantterin kynnet olivat iskeytymäisillään häneen, ja kun\nShita jymähti maahan hänen toiselle puolelleen, kiiti hän turvaan\nlähintä puuta kohti.\n\nPantteri selvisi putouksesta melkein silmänräpäyksessä, kääntyi ympäri\nja syöksyi saaliinsa jäljessä apinapojan nuoran laahautuessa pitkin\nmaata sen perässä. Pyörtäessään Tarzanin jälkeen oli Shita kiertänyt\nmatalan pensaan ympäri. Se olisi ollut aivan mitätön vastus minkään\nShitan kokoisen ja painoisen viidakoneläimen tiellä, jollei sillä\nolisi ollut kiskottavanaan perässä kiemurtelevaa köyttä. Mutta Shitaa\nhidasti nuora, ja kun se taaskin hyppäsi tavoittamaan Apinain\nTarzania, kiertyi nuora pienen pensaan ympärille, sotkeutui siihen\nkiinni ja pysähdytti pantterin äkkiä. Hetkisen kuluttua oli Tarzan\nturvassa pienen puun yläoksilla, jonne Shita ei voinut häntä seurata.\n\nSiellä hän keinui korkealla, viskellen allaan raivoavaa kissaeläintä\noksilla ja sinkautellen sille herjauksia. Heimon muut jäsenet\nryhtyivät nyt auttamaan häntä pommituksessa, käyttäen kovakuoriaisia,\nhedelmiä ja kuivettuneita oksia, joita saivat käsiinsä, kunnes\nvimmastunut Shita, joka pureksi ruohoköyttä, sai katkotuksi sen\nsäikeet. Vähän aikaa pantteri seisoi paikallaan, tuijottaen vuoroin\nyhtä, vuoroin toista kiusanhengistään; sitten se päästi vielä\nviimeisen raivoisan karjahduksen, kääntyi ja lönkytti tiehensä\nviidakon sekaviin tiheikköihin.\n\nPuolta tuntia myöhemmin oli heimo jälleen maassa etsimässä ravintoa,\nikäänkuin ei mikään olisi keskeyttänyt sen elämän synkkää\nyksitoikkoisuutta. Tarzan oli saanut takaisin pitemmän osan köyttänsä\nja laitteli parhaillaan siihen uutta silmukkaa, samalla kun Tika\nkyyrötteli aivan hänen likellään, ilmeisesti osoittaakseen tehneensä\nvalintansa.\n\nTaug silmäili heitä äreänä. Kun hän kerran tuli lähelle, paljasti Tika\ntorahampaansa ja murisi hänelle, Tarzan irvisti ärähtäen vihaisesti.\nMutta Taug ei hakenut riitaa. Hän näkyi heimolaistensa tapojen\nmukaisesti hyväksyvän naaraan ratkaisun osoituksena siitä, että hän\noli kärsinyt tappion taistellessaan naaraan suosiosta.\n\nSaatuaan köytensä jälleen kuntoon nousi Tarzan myöhemmin päivällä\npuihin etsimään saalista. Hän tarvitsi lihaa enemmän kuin toverinsa,\nja näiden tyytyessä hedelmiin, yrtteihin ja kuoriaisiin, joita he\nvoivat löytää ilman suuria ponnistuksia, Tarzan vietti tuntuvasti\naikaa metsästämällä riistaeläimiä, joiden liha yksin kykeni\ntyydyttämään hänen vatsansa vaatimukset ja antamaan kestävyyttä ja\nvoimaa hänen pehmeän, sileän, ruskeahipiäisen ihonsa alla päivä\npäivältä kehittyville valtaville jänteille.\n\nTaug näki hänen poistuvan, ja aivan sattumoisin tämä iso otus siirtyi\nyhä lähemmäksi Tikaa etsiessään ruokaansa. Vihdoin hän oli vain\nmuutaman askeleen päässä, ja vilkaistessaan salavihkaa Tikaa hän pani\nmerkille, että tämä tarkkaili merkkejä.\n\nTaug pullisteli laajaa rintaansa ja tepasteli sinne tänne lyhyillä\njaloillaan, päästellen kurkustaan omituisia murahduksia. Hän veti\nhuulensa irveen, paljastaen torahampaansa. Oi, kuinka uhkeat, kauniit\nhampaat hänellä olikaan! Tika ei voinut olla niitä huomaamatta. Hän\nantoi katseensa myöskin ihailevasti viipyä Taugin tuuheissa\nkulmakarvoissa ja lyhyessä, tanakassa niskassa. Kuinka komea otus hän\ntodella oli!\n\nTaugia imarteli Tikan silmien peittämättömän ihaileva ilme, ja hän\nkäveli ympäri ylpeänä ja turhamaisena kuin riikinkukko. Pian hän alkoi\nmielessään arvostella ominaisuuksiaan ja huomasi vertailevansa niitä\nkilpakosijansa ominaisuuksiin.\n\nTaug murisi, sillä vertaaminen oli mahdotonta. Kuinka voisikaan\nrinnastaa hänen ruumiinsa kaunista verhoa ja Tarzanin paljaan ihon\nkamalaa alastomuutta? Kukapa voisi pitää tarmanganin surkeata nenää\nkauniina nähtyään Taugin leveät sieraimet? Entä Tarzanin silmät!\nKauheat vehkeet, joiden ympärystä oli valkoinen ja joissa ei ollut\nlainkaan punaista reunustaa! Taug tiesi, että hänen omat verestävät\nsilmänsä olivat kauniit, sillä hän oli nähnyt niiden kuvastuvan monen\njuomalammikon välkkyvästä pinnasta.\n\nUros lähestyi Tikaa, kyyristyen lopulta istumaan painautuneena häntä\nvasten. Kun Tarzan palasi vähän ajan kuluttua metsästämästä, näki hän\nTikan tyytyväisenä raapivan hänen kilpakosijansa selkää.\n\nTarzania harmitti. Ei Taug eikä Tika huomanneet häntä, kun hän\nheilautti itseään puita myöten aukeamalle. Hän pysähtyi hetkeksi\nkatselemaan paria; sitten hänen kasvonsa vääntyivät surumieliseen\nvirnistykseen, hän kääntyi ja katosi lehväisten oksien ja\nsammalkiehkuroiden sokkeloihin, joista hän oli tullut.\n\nTarzan halusi päästä niin kauaksi sydänsurunsa aiheuttajasta kuin\nsuinkin voi. Hän kärsi hylätyn rakkauden ensimmäisiä tuskia eikä\noikein tietänyt, mikä häntä vaivasi. Hän luuli olevansa kiukuissaan\nTaugille eikä jaksanut niin ollen käsittää, minkä vuoksi hän juoksi\ntiehensä eikä syöksynyt murhaavaan tappeluun onnensa tuhoojaa vastaan.\n\nHän luuli myös suuttuneensa Tikaan, mutta kuitenkin väikkyivät hänen\nsilmissään Tikan monet kauniit piirteet, joten hän rakkauden valossa\nnäki Tikan maailman viehättävimpänä olentona.\n\nApinapoika kaipasi rakkautta. Lapsuudesta alkaen oli Kaala ollut\nkuolemaansa saakka, jolloin Kulongan myrkytetty nuoli oli lävistänyt\nhänen villin sydämensä, englantilaispojan mielestä ainoa rakastettu\nolento, jonka oli tuntenut.\n\nVillillä, rajulla tavallaan oli Kaala rakastanut ottopoikaansa, ja\nTarzan oli vastannut hänen rakkauteensa, vaikka sen ulkonaiset merkit\neivät olleetkaan selvemmät kuin voitiin odottaa miltä muulta viidakon\npedolta hyvänsä. Vasta menetettyään hänet käsitti poika, kuinka\nsyvästi hän oli kiintynyt äitiinsä, sillä sinä hän Kaalaa piti.\n\nTikasta hän oli muutamien viime tuntien aikana arvellut saavansa\nKaalan sijaisen, -- jonkun, jonka puolesta hän voisi taistella ja\nmetsästää -- jonkun, jota hän voisi hyväillä; mutta nyt hänen\nhaaveensa oli romahtanut. Hänen rintaansa kirveli. Hän vei käden\nsydämelleen ja ihmetteli, mikä hänelle oli tullut. Hämärästi hän\nliitti kipunsa Tikan yhteyteen. Kuta enemmän hän ajatteli Tikaa\nsellaisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt, hyväilemässä Taugia, sitä\npurevampana tuntui kipu hänen rinnassaan.\n\nTarzan pudisti päätänsä ja murisi. Yhä kauemmaksi viidakkoon hän\neteni, ja kuta pitemmälle hän tunkeutui ja kuta enemmän hän ajatteli\nkärsimäänsä vääryyttä, sitä parantumattomammaksi naisvihaajaksi hän\nalkoi muuttua.\n\nKaksi päivää myöhemmin hän yhäti metsästeli yksin, hyvin äreänä ja\nhyvin onnettomana; hän oli päättänyt, ettei hän enää koskaan palaisi\nheimon keskuuteen. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että hän aina\nnäkisi Taugin ja Tikan yhdessä. Kun hän heilautti itsensä eräälle\nvankalle oksalle, meni hänen alitseen Numa, leijona, ja Sabor,\nnaarasleijona, ja Sabor nojautui leijonaa vasten ja puri leikillään\nsen poskea. Se oli puolittain hyväilyä. Tarzan huokasi ja viskasi\npetoja pähkinällä.\n\nMyöhemmin hän osui useiden Mbongan mustien soturien tielle. Hän oli\njuuri pudottamaisillaan silmukkansa kaulaan yhdelle heistä, joka oli\nvähän matkan päässä tovereistaan, kun hänen huomionsa kiintyi\nlaitteeseen, jonka kimpussa villit puuhailivat. He rakensivat polulle\nhäkin ja peittivät sen lehväisillä oksilla. Kun he olivat lopettaneet\ntyönsä, voi laitosta tuskin havaita.\n\nTarzan ihmetteli, mikä tarkoitus tuolla kojeella voisi olla ja miksi\nmustaihoiset rakennettuaan sen lähtivät takaisin kyläänsä päin vievää\ntietä myöten.\n\nOli kulunut joku aika siitä, kun Tarzan oli vieraillut neekerien luona\nja katsellut kylän turva-aitauksen vierellä kasvavista suojaisista\njättiläispuista noiden vihamiestensä puuhia, joiden keskuudesta Kaalan\nsurmaaja oli tullut.\n\nVaikka Tarzan vihasikin heitä, niin hänestä oli varsin hauskaa\ntarkkailla heidän jokapäiväisiä puuhiaan kylässä ja erittäinkin heidän\ntanssejaan, jolloin nuotioiden valo välkkyi heidän alastomilla\nvartaloillaan ja he hypähtelivät, pyörähtelivät ja kiemurtelivat\nsotaleikeissään. Toivoen näkevänsä jotakin sellaista hän nytkin\nseurasi kylään palaavia sotureita, mutta se toive petti, sillä sinä\nyönä ei kylässä tanssittu.\n\nSensijaan Tarzan, joka kyyrötti turvaisen piiloisassa puussansa, näki\nneekerien istuvan pienissä ryhmissä vähäisten nuotioiden ääressä\nkeskustelemassa päivän tapahtumista, ja kylän pimeimmistä sopukoista\nhän erotti yksinäisiä pareja, jotka naureskellen puhelivat keskenään,\nja jokaisesta parista oli toinen aina nuori mies ja toinen nuori\nnainen.\n\nTarzan kallisti päätään sivulle ja mietti, ja ennenkuin hän sinä\niltana vetäytyi nukkumaan kyyristyneenä kylän laidassa kasvavan ison\npuun haarukkaan, pyörivät hänen ajatuksensa ja sittemmin hänen unensa\nyksinomaan Tikassa -- hänessä ja nuorissa neekerimiehissä, jotka\nnaureskelivat ja puhelivat nuorten neekerinaisten kanssa.\n\nTaug oli metsästellyt yksin ja joutunut jonkun matkan päähän heimon\nmuista jäsenistä. Hän asteli verkkaisesti pitkin norsunpolkua, kun hän\nhuomasi, että sen oli tukkinut alakasvullisuus. Täysikasvuiseksi\ntultuaan Taug oli pahasisuinen ja harvinaisen äkkipikainen otus. Jos\nhän kohtasi jonkun vastuksen, oli hänellä ainoana ajatuksenaan voittaa\nse raa'alla voimalla ja hurjuudella, ja kun hän nyt näki tiensä\ntukituksi, repi hän kiukkuisesti lehväverkkoa ja havaitsi hetkisen\nkuluttua joutuneensa kummalliseen loukkoon, josta hän ei päässyt\netenemään siitä huolimatta, että hän ponnisteli mitä rajuimmin\ntunkeutuakseen lävitse.\n\nPurren ja hakaten ristikkoa Taug lopulta yltyi peloittavan\nraivoiseksi, mutta kaikki oli turhaa; ja vihdoin hän uskoi, että hänen\noli käännyttävä takaisin. Mutta kuinka hirveästi hän kiukustuikaan,\nkun hän alkoi peräytyä ja huomasi, että hänen taakseen oli laskeutunut\ntoinen ristikko sillä aikaa kun hän oli reutoillut särkeäkseen toisen\nedestään! Taug oli satimessa. Hän rimpuili mielettömästi\nvapautuakseen, kunnes nääntymys hänet voitti; mutta mikään ei\nauttanut.\n\nSeuraavana aamuna lähti Mbongan kylästä seurue mustia edellisenä\npäivänä: rakennetulle satimelle, samalla kun heidän kohdallaan\nylhäällä puiden oksilla liikkui alaston nuori jättiläinen villeille\nolennoille ominaisen uteliaisuuden kannustamana. Manu, marakatti,\nleperteli ja rähisi Tarzanin kiitäessä ohi, ja vaikka se ei\npelännytkään usein näkemäänsä apinapoikaa, painoi se kuitenkin\nelämäntoverinsa pientä, ruskeata ruumista tiukemmin itseään vasten.\nTarzan nauroi nähdessään sen, mutta heti senjälkeen hänen kasvonsa\näkkiä synkkenivät ja häneltä pääsi syvä huokaus.\n\nHieman kauempana pöyhisteli kirkashöyheninen lintu tummanvärisen\npuolisonsa ihailevien silmien edessä. Tarzanista tuntui, että koko\nviidakko oli liittynyt muistuttamaan hänelle sitä, että hän oli\nmenettänyt Tikan, vaikka hän olikin joka päivä koko elämänsä aikana\nnähnyt nämä sadat olennot eivätkä ne olleet herättäneet mitään\najatuksia.\n\nKun mustaihoiset saapuivat satimelle, nosti Taug pahan metelin. Hän\ntarttui vankilansa ristikon tankoihin ja pudisteli niitä rajusti, koko\najan karjuen ja muristen peloittavasti. Mustaihoiset olivat\nhaltioissaan, sillä vaikka he eivät olleetkaan rakentaneet sadintaan\npuiden karvaisen asukkaan varalle, olivat he riemuissaan saaliistaan.\n\nTarzan herkisti korviaan kuullessaan ison apinan äänen, kiersi\nnopeasti tuulen alapuolelle satimesta ja nuuhki ilmaa tunteakseen\nvangin hajun. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänen herkkiin\nsieraimiinsa kantautui tuttu tuoksu, joka ilmoitti hänelle, kuka vanki\noli, yhtä erehtymättömästi, kuin jos hän olisi nähnyt Taugin. Niin, se\noli Taug, ja hän oli yksin.\n\nTarzan irvisti ja meni lähemmäksi ottaakseen selvää, mitä mustat\ntekivät vangilleen. Epäilemättä hänet surmattaisiin heti. Taaskin\nTarzan irvisti. Nyt hän voisi saada Tikan omakseen, eikä olisi ketään\npanemassa hänen omistusoikeuttaan riidanalaiseksi. Tarkkaillessaan hän\nnäki mustien soturien repivän lehväpeitteen häkin ympäriltä,\nkiinnittävän siihen nuoria ja lähtevän hinaamaan sitä kylään vievää\ntietä myöten.\n\nTarzan katseli, kunnes hänen kilpakosijansa oli kadonnut näkyvistä,\nyhä takoen vankilansa tankoja ja muristen raivoissaan ja uhkaillen.\nSitten apinapoika kääntyi ja kiiti nopeasti pois etsimään heimoa ja\nTikaa.\n\nMatkallaan hän yllätti Shitan perheineen pienellä, rehevän\nkasvullisuuden ympäröimällä aukeamalla. Iso kissaeläin loikoi\npitkänään maassa, ja sen puoliso oli painanut toisen etukäpälänsä sen\nvillille naamalle ja nuoli kurkun pehmeätä, valkoista turkkia.\n\nTarzan lisäsi sitten vauhtiaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän\nläpi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän löysi heimon. Hän näki\nheimon jäsenet, ennenkuin kukaan heistä huomasi häntä, sillä ei kukaan\nkoko viidakon asukkaista liikkunut äänettömämmin kuin Apinain Tarzan.\nHän näki Kamman ja tämän puolison etsimässä ruokaansa kylki kyljessä,\nniin että karvaiset ruumiit hankautuivat vastakkain. Ja hän näki Tikan\netsivän ruokaa yksinään. Kauan, hän ei liikkuisi noin yksin, mietti\nTarzan pudottautuessaan heimon keskelle.\n\nKaikki hätkähtivät ja päästivät vihastuneita ja säikähtyneitä\närähdyksiä, sillä Tarzan oli yllättänyt heidät; mutta pelkkä äkillinen\nhermokiihoitus ei riittänyt selittämään sitä, että niskakarvat olivat\npörhössä vielä kauan senjälkeen, kun apinat olivat nähneet, kuka\ntulija oli.\n\nTarzan pani sen merkille, kuten hän oli huomannut monesti ennenkin --\nettä hänen äkillinen ilmestymisensä jätti heimon jäsenet aina\närtyisiksi ja huonolle tuulelle pitkäksi, aikaa ja että heidän täytyi\njokaisen saada itsekohtaisesti varmistautua siitä, kuka hän oli,\nnuuhkimalla häntä puolikymmentä kertaa tai useamminkin, ennenkuin\nrauhoittuivat.\n\nPujottelehtien heidän välitseen hän asteli Tikaa kohti, mutta hänen\nlähestyessään apina vetäytyi poispäin.\n\n\"Tika\", sanoi hän, \"minä olen Tarzan. Sinä olet Tarzanin. Tulin sinua\netsimään.\"\n\nApina tuli lähemmäksi ja silmäili häntä tarkoin. Lopulta hän nuuhki\nTarzania, ikäänkuin saadakseen kaksinkertaisen varmuuden.\n\n\"Missä on Taug?\" hän kysyi.\n\n\"Gomanganit ottivat hänet kiinni\", vastasi Tarzan. \"He tappavat\nhänet.\"\n\nKertoessaan Taugin kohtalosta Tarzan näki naaraksen silmissä\nmurheellisen ilmeen ja huolestuneen suruisen katseen. Mutta Tika tuli\naivan lähelle häntä ja painautui häntä, vasten, ja Tarzan, loordi\nGreystoke, kiersi käsivartensa naarasapinan ympärille.\n\nSen tehdessään hän säpsähti havaitessaan, kuinka oudon, sopimattomalta\nhänen sileä, ruskea kätensä näytti hänen rakastettunsa mustalla,\nkarvaisella iholla. Hän muisti Shitan puolison käpälän Shitan naamalla\n-- siinä ei ollut mitään luonnotonta. Hän ajatteli pientä Manua\npuristamassa naarastaan rintaansa vasten -- ne näyttivät kuuluvan\nyhteen. Myöskin ylpeä koiraslintu kirkkaine höyhenineen muistutti\nhyvin läheisesti rauhallisempiväristä puolisoaan, ja jollei Numalla\nolisi takkuista harjaa, olisi se melkein aivan samannäköinen kuin\nSabor, naarasleijona. Urokset ja naaraat olivat erilaisia, se oli\ntotta; mutta niiden eroavaisuudet eivät olleet sellaiset kuin Tarzanin\nja Tikan.\n\nTarzan oli ymmällä. Jotakin oli vialla. Hänen kätensä putosi Tikan\nolalta. Hyvin hitaasti hän vetäytyi kauemmaksi. Tika katseli häntä pää\nkallellaan. Tarzan ojensihe täyteen mittaansa ja iski nyrkillään\nrintaansa. Hän nosti päänsä taivasta kohti ja avasi suunsa. Hänen\navarasta rinnastaan kajahti voittoisan urosapinan hurja, kaamean kumea\ntaisteluhaaste. Heimon jäsenet kääntyivät uteliaina silmäilemään\nhäntä. Hän ei ollut surmannut ketään, eikä hänen vastustajanaan ollut\nketään, joka olisi pitänyt yllyttää raivoon tuolla hurjalla\nkiljaisulla. Niin, se oli aivan aiheeton, ja he kääntyivät jälleen\netsimään ravintoa, kuitenkin vilkuillen apinapoikaan päin, ettei hän\nvoisi äkkiä karata heidän kimppuunsa.\n\nPitäessään häntä silmällä he näkivät hänen heilauttavan itsensä\nläheiseen puuhun ja katoavan näkyvistä. Sitten he unohtivat hänet,\nmyöskin Tika.\n\nMbongan mustat soturit, jotka hikoilivat raskaassa työssään ja\nlevähtivät usein, etenivät hitaasti kyläänsä kohti. Alkeelliseen\nhäkkiin suljettu raju peto murisi ja karjui aina, kun, häntä vedettiin\neteenpäin. Hän pieksi tankoja suu vaahdossa, pitäen kauheaa melua.\n\nHe olivat kulkeneet melkein koko matkan ja levähtivät viimeistä\nkertaa, ennenkuin tunkeutuisivat aukeamalle, jossa heidän kylänsä\nsijaitsi. Muutaman minuutin perästä he olisivat päässeet metsästä, ja\nsitten ei epäilemättä olisi käynyt niin kuin kävi.\n\nÄänetön olento liikkui puissa heidän kohdallaan. Terävät silmät\ntarkastivat häkkiä ja laskivat sotilaiden lukua. Nopeat ja rohkeat\naivot punnitsivat, mitä onnistumisen mahdollisuuksia olisi, kun erästä\nsuunnitelmaa koetettaisiin toteuttaa.\n\nTarzan silmäili varjossa loikovia mustaihoisia. He olivat lopen\nuupuneet. Useita heistä nukkui jo nyt. Hän hiipi lähemmäksi, pysähtyen\njuuri heidän kohdalleen. Ei ainoakaan lehti kahahtanut, kun hän eteni\nvarovasti. Hän odotti rajattoman kärsivällisesti kuten petoeläin\nainakin. Pian oli valveilla enää vain kaksi soturia, ja heistäkin\ntoinen torkkui.\n\nApinain Tarzan jännitti lihaksiaan, mutta samalla valvova mustaihoinen\nnousi ja kiersi häkin toiselle puolelle. Apinapoika seurasi häntä\naivan hänen päänsä kohdalla. Taug silmäili soturia ja päästeli matalia\nmurahduksia. Tarzan pelkäsi apinan herättävän nukkujat.\n\nKuiskaten niin hiljaa, ettei neekeri sitä kuullut, Tarzan mainitsi\nTaugin nimen, varoittaen häntä pysymään hiljaa, ja Taugin murina\nlakkasi.\n\nMustaihoinen lähestyi häkin takaosaa ja tarkasti oven kiinnikkeitä,\nmutta hänen siinä seisoessaan pudottautui ylhäältä väijynyt otus\nsuoraan hänen niskaansa. Rautaiset sormet puristautuivat hänen\nkurkkuunsa, tukehduttaen huudon, joka kohosi säikähtäneen miehen\nhuulille. Vahvat hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja voimakkaat\njalat kiertyivät hänen vartalonsa ympärille.\n\nMielipuolena kauhusta koetti mustaihoinen irroittaa kiinni\ntakertunutta äänetöntä olentoa. Hän heittäytyi pitkälleen ja\nkieriskeli maassa, mutta vahvat sormet puristivat yhä vain tiukemmalle\nmurhaavaa otettaan.\n\nMiehen suu avautui ammolleen, turvonnut kieli työntyi esiin; silmät\npullistuivat kuopistaan; mutta hellittämättömien sormien puristus vain\ntiukkeni.\n\nTaug katseli äänettömänä kamppailua. Hänen pienet, villit aivonsa\nepäilemättä ihmettelivät, missä tarkoituksessa Tarzan oli hyökännyt\nmustaihoisen kimppuun. Taug ei ollut unohtanut äskeistä riitaansa\napinapojan kanssa eikä sen syytä. Nyt hän näki gomanganin ruumiin\näkkiä retkahtavan veltosti. Mies vapisi suonenvedontapaisesti ja jäi\nsitten virumaan hievahtamatta.\n\nTarzan hypähti uhrinsa luota ja juoksi häkin ovelle. Näppärin sormin\nhän käsitteli vikkelästi hihnoja, jotka pitivät ovea paikallaan. Taug\nvoi vain katsella -- hän ei kyennyt auttamaan. Pian Tarzan nosti ovea\npari jalkaa, ja Taug ryömi ulos. Apina olisi tahtonut karata nukkuvien\nmustaihoisten kimppuun tyydyttääkseen hillittyä kostonhimoaan, mutta\nTarzan ei sallinut sitä.\n\nSensijaan apinapoika kiskoi mustaihoisen ruumiin häkkiin ja sijoitti\nsen nojalleen sivutankoja vasten. Sitten hän laski oven alas ja\nkiinnitti hihnat entiseen tapaansa.\n\nHänen puuhaillessaan valaisi hänen kasvojaan onnellinen hymy, sillä\nhänen päähuvituksiaan oli Mbongan kylän neekerien kiusoittelu. Hän\nsaattoi mielessään kuvitella heidän kauhuaan, kun he heräisivät ja\nnäkisivät toverinsa kuolleen ruumiin häkissä, johon he vain muutamia\nminuutteja sitten olivat jättäneet ison apinan varmasti teljettynä.\n\nTarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten\nkarvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten,\nkun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.\n\n\"Mene takaisin Tikan luokse!\" kehoitti Tarzan. \"Hän on sinun. Tarzan\nei tahdo häntä.\"\n\n\"Onko Tarzan löytänyt uuden naaraksen?\" tiedusti Taug.\n\nApinapoika kohautti olkapäitään.\n\n\"Gomangania varten on toinen gomangani\", hän selitti; \"Numaa,\nleijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen\nlaatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon\neläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei\nole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on\nihminen. Hän tahtoo olla yksin.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nTarzan vankina\n\n\nMustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen\nkosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa\nsavea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä\nsormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun\nkeskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään\nkaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.\n\nLäheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat,\npaksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien\nmiesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla\nihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon\nturmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet\nlihaksensa.\n\nNopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä\nmyöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen\nkorviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät\nsieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni\nmeluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.\n\nSadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä\nkohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän\nkoittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti\nkuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen\nvoimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan,\ntyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.\n\nLoistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun.\nPieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla\noksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin\nyksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja,\non samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut\nyksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.\n\nMutta olivatko he yksin?\n\nHeidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen\nnuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän\nkaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti\nsaada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti\nhänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut\nhänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin\nvihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä\nhän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.\n\nHän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo,\njoka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa\nmahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin\nsuuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä,\nteroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän\ntoisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain\nlisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin\nohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja\nmultaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui\nnäkyvistä.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin\ntyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen\nharjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat\nosoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin\nsalakähmäisesti käsitelty.\n\nApinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan\ntarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman\ntavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan\nkauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän\nhauskuuden lähteen.\n\nMutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan\npiilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten\nmenettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet\nhänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten -- laatuaan ensimmäisinä,\njotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa\nylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille\napinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän\nkaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta.\nNiillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta,\njotka kävelivät pystyssä takajaloillaan -- ja ne oppivat hitaasti ja\naina omaksi surukseen.\n\nKohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle,\nepäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan\nkyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko\npaljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja\naprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen\njälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin\nolivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden\noksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan,\nKertshakin heimon isoja apinoita.\n\nKerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi\nsinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja\nja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi\nja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä\nsilmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli\nyläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan\nvankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi\nkiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se\nentisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän\nmatkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi\nja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen\nkiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan\npoistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille\napinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.\n\nHänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin\nsieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä,\nlähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen\nallaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua\ntömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja\nkatkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento\npysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä\nkohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun\nkaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti\nympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun\naiheuttajan.\n\nTarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.\n\n\"Tantor! Tantor!\" hän huusi. \"Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin\nsinä -- sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla\nonkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja\nsormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita,\nvapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan.\"\n\nJymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin\nhuojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu\nkärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen\nasentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien\nTarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla,\nmissä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen\nkeveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe\npitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa,\nraaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli\nTantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt\nkaikki hänen sanansa.\n\nPaljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka\naarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa,\nharmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja\nheiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti\nimenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan\nhän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa\nhyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota\nhän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä\nlapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen\npaksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka\nsykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.\n\nHeidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut,\nettä hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa\nystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien\nvälimatkojen päästä -- niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa\nsaattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon -- ja kun\nTarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan\nviidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky\nhallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat\nolisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä\nkäsittänyt.\n\nPuoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt\nmitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli\npääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin\nvaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun\nhän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa.\nJollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon\nmuita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin\nturhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään\nmuuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas\nkolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja\nnekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.\n\nTantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa\ntäyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi.\nSellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden --\nravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi\ntarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun.\nEpäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä\nripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen\nmuita asioita.\n\nMutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania\neivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen\nnorsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän\ninhimillisenä olentona -- normaalisena, terveenä inhimillisenä\nolentona -- kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille\nrakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin\nheimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät\ntunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita.\nNuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla\nvillillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään\ntyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso,\ntyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla\npitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja\npyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin\nsilminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista\noli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun\nKaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko\nTantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.\n\nVatsan ääni -- pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa -- ajoi\nTarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor\njatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.\n\nTunnin ajan Tarzan hankki ruokaa. Korkealla sijaitseva pesä sai\nluovuttaa tuoreen, lämpimän sisältönsä. Hedelmät, marjat ja hennot\nkasvit pääsivät Tarzanin ruokalistalle siinä lupauksessa, että hän\nosui niiden kohdalle, sillä hän ei etsinyt sellaisia ravintoaineita.\nLihaa, lihaa, lihaa! Apinain Tarzan metsästi aina lihaa; mutta joskus,\nkuten tänään, sen onnistui välttää häntä.\n\nHänen vaeltaessaan viidakossa ei hänen toimelias järkensä miettinyt\nyksinomaan metsästystä, vaan myöskin monia muita seikkoja. Hänellä oli\ntapana usein muistella edellisten päivien ja tuntien tapahtumia. Hän\neli mielikuvituksessaan uudelleen kohtauksen Tantorin kanssa; hän\najatteli kaivavia mustaihoisia ja omituista, peitettyä kuoppaa, jonka\nhe olivat laittaneet. Hän aprikoi moneen kertaan, mikä sen tarkoitus\nsaattoi olla. Hän vertasi toisiinsa havaintoja, ja hänessä heräsi\nmielteitä. Hän vertasi toisiinsa mielteitä ja saavutti johtopäätelmiä.\nNe eivät aina olleet oikeita, se on totta, mutta ainakin hän käytti\naivojaan Jumalan aikomaan tarkoitukseen, mikä ei ollutkaan niin kovin\nvaikeata, koska häntä eivät estäneet välilliset, usein harhaan vievät,\ntoisilta saadut mielipiteet.\n\nJa kun hän mietti peitettyä kuoppaa, niin äkkiä hänen sielunsa silmien\nedessä häämötti kookas, tumman harmaa ruho, joka lönkytti raskaasti\nviidakkopolkua myöten. Heti Tarzan jännittyi äkillisen pelon\nvaltaamana. Päätös ja toiminta olivat tavallisesti yhtäaikaisia\napinamiehen elämässä, ja niinpä hän nytkin riensi lehväisiä oksia\npitkin, ennenkuin käsitys kuopan tarkoituksesta oli ehtinyt tarkoin\nmuovautua hänen mielessään.\n\nHeilahdellen huojuvalta oksalta toiselle hän kiiti metsän\nkeskitasannetta pitkin, jossa puut olivat lähellä toisiaan. Joskus hän\npudottautui maahan ja juoksi äänettömästi ja nopsin jaloin lahoavan\nkasvullisuuden muodostamalla matolla, hypähtäen taaskin puihin, kun\nyhteen takertunut alakasvullisuus esti nopean etenemisen maan\npinnalla.\n\nTuskassaan hän unohti kaiken varomisen. Eläimen varovaisuuden voitti\nihmisen uskollisuus, ja niinpä sattui, että hän joutui laajalle,\npuuttomalle aukeamalle vähääkään ajattelematta, mitä saattaisi olla\nsiellä tai sen toisella laidalla tukkimassa hänen tietään.\n\nHän oli puolimatkassa sen poikki, kun suoraan hänen edessään ja vain\nmuutamien metrien päässä hänestä korkean ruohikon keskeltä kohosi\nilmaan puolikymmentä räkättävää lintua. Tarzan poikkesi heti syrjään,\nsillä hän tiesi perin hyvin, minkälaisen otuksen läsnäolosta nämä\npienet vartijat olivat todistuksena. Samalla kertaa kompuroi Buto,\nsarvikuono, lyhyille jaloilleen ja hyökkäsi raivoisasti. Umpimähkäinen\non Buton, sarvikuonon, hyökkäys. Heikkoine silmineen se näkee hyvin\nkehnosti lyhyidenkin matkojen päästä, ja on vaikea päättää, johtuvatko\nsen harhailevat syöksyt kauheasta pelosta, kun se yrittää päästä\npakoon, vaiko kärtyisestä luonnosta, jonka yleensä luullaan sillä\nolevan. Eikä sillä seikalla olekaan paljon merkitystä sille, jonka\nkimppuun. Buto karkaa, sillä jos Buto saa hänet sarveensa ja pääsee\nhäntä heittelemään, niin luultavasti hän ei välitä mistään senjälkeen.\n\nJa tällä kertaa Buto sattui juoksemaan suoraan Tarzania kohti heidän\nvälillään olevan, muutamia metrejä leveän, polvenkorkuisen ruohikon\nhalki. Vahingossa se osui apinamieheen päin ja sitten sen heikot\nsilmät erottivat vihollisen, ja päästäen sarjan korskahduksia se\nkarkasi suoraa päätä hänen kimppuunsa. Pienet sarvikuonolinnut\nlepattivat ja kiertelivät jättiläismäisen isäntänsä ympärillä.\nAukeaman reunoilla kasvavien puiden oksilla räkätti ja äkeili ainakin\nparikymmentä marakattia, kun kiukustuneen eläimen kovaääniset\nkorskahdukset panivat ne hätäisesti pyrkimään pelästyneinä ylemmille\noksille. Vain Tarzan näytti olevan välinpitämättömän tyyni.\n\nHän seisoi suoraan hyökkäyssuunnassa. Hänellä ei ollut aikaa etsiä\nsuojaa puista aukeaman ulkopuolella, eikä Tarzanilla ollut vähääkään\nhalua viivästyttää matkaansa Buton tähden. Hän oli kohdannut tämän\ntyperän eläimen ennenkin ja tunsi sitä kohtaan hiukan halveksimista.\n\nJa nyt oli Buto hänen kimpussaan, sen jykevä pää oli alhaalla ja\npitkä, vankka sarvi kallistettuna siihen hirveään työhön, johon luonto\noli sen määrännyt. Mutta kun se nykäisi sarven ylöspäin, niin se\npuhkaisi vain pelkkää ilmaa, sillä apinamies oli kissamaisen keveästi\nhypännyt uhkaavan sarven yli sarvikuonon leveään selkään. Vielä hyppy,\nja hän oli maassa eläimen takana ja kiiti hirven lailla puita kohti.\n\nRaivostuneena ja ihmeissään uhrinsa kummallisesta katoamisesta Buto\npyörsi ympäri ja lähti rajusti juoksemaan toiseen suuntaan, joka nyt\nsattumalta ei ollut se, johon Tarzan oli paennut, ja niin pääsi\napinamies turvallisesti puihin ja lähti jatkamaan nopeaa matkaansa\nmetsän läpi.\n\nJonkun matkan päässä hänen edellään liikkui Tantor vakavasti\ntasaiseksi poljettua norsupolkua myöten, ja Tantorin etupuolella\nkyykötti musta soturi keskellä polkua tarkkaavasti kuuntelemassa.\nÄkkiä hän kuuli toivomaansa ääntä -- risahduksia ja napsahduksia,\njotka ilmoittivat norsun olevan tulossa.\n\nKauempana viidakossa, hänestä oikealle ja vasemmalle oli toisia\nsotureita odottamassa. Hiljainen merkki, joka annettiin miehestä\nmieheen, ilmaisi kaukaisimmallekin, että riista saapui. Ripeästi he\nkeräytyivät polkua kohti, sijoittuen puihin, jotka olivat tuulen\nalapuolella siitä kohdasta, missä Tantorin oli sivuutettava heidät.\nHiljaa he odottivat ja saivat pian palkkiokseen nähdä mahtavan norsun,\njonka valtavissa hampaissa oli sellainen määrä hohtavan valkoista\nluuta, että heidän ahnaat sydämensä sykähtivät riemusta.\n\nTuskin oli Tantor mennyt heidän sivuitseen, kun he kiipesivät alas\npiilopaikoistaan. Mutta enää he eivät olleet hiljaa, vaan sensijaan\nalkoivat heti maahan päästyään taputtaa käsiään ja kiljua. Hetkiseksi\nnorsu pysähtyi seisomaan kärsä ja häntä koholla, heristäen korviaan;\nsitten se lähti jälleen tietä pitkin nopein, laahustavin askelin\n-- suoraan peitettyä kuoppaa kohti, jonka pohjasta törrötti ylöspäin\nteräväkärkisiä seipäitä.\n\nHänen jäljessään tulivat kirkuvat soturit, hoputtaen häntä yhä\nripeämmin pakenemaan, joten hän ei saisi huolellisesti tarkastaa\nedessään olevaa maata. Tantor, norsu, joka olisi voinut kääntyä ja\nyhdellä hyökkäyksellä hajoittaa vastustajansa, pyrki pakoon kuten\nsäikähtynyt hirvi -- kohti kamalaa tuskallista kuolemaa.\n\nJa kaikkien heidän jäljessään tuli Apinain Tarzan, kiitäen viidakon\nhalki vikkelästi ja ketterästi kuin orava, sillä hän oli kuullut\nsoturien huudot ja selittänyt ne oikealla tavalla. Kerran hän päästi\nläpitunkevan kutsun, joka kajahteli viidakossa, mutta pakokauhun\nvaltaama Tantor joko ei kuullut sitä tai, jos kuuli, ei uskaltanut\npysähtyä sitä noudattamaan.\n\nNyt oli paksunahkainen jättiläinen enää vain muutaman metrin päässä\nhäntä polulla väijyvästä kuolemasta, ja mustaihoiset, jotka olivat\nvarmoja onnistumisestaan, kiljuivat ja hyppivät hänen takanaan,\nheilutellen keihäitään ja riemuiten etukäteen saaliinsa hohtavista\nhampaista ja ylenmääräisistä annoksista norsunlihaa, jotka he saisivat\nsen illan syömingeissä.\n\nNiin kiihkeästi he onnittelivat itseään, etteivät he lainkaan\nhuomanneet päänsä päällä liikkuvan ihmispedon ohimenoa, eikä liioin\nTantorkaan nähnyt eikä kuullut mitään, vaikka Tarzan huusi häntä\nseisahtumaan.\n\nMuutamia askelia vielä, ja Tantor suistuisi teroitettuihin seipäisiin;\nTarzan suorastaan lensi puiden läpi, kunnes hän oli päässyt pakenevan\neläimen kohdalle ja sitten sivuuttanut hänet. Kuopan reunalle,\nkeskelle polkua pudottautui apinamies. Tantor oli vähällä polkea\nhänet, ennenkuin heikot silmät tunsivat hänet vanhaksi ystäväksi.\n\n\"Seis!\" huusi Tarzan, ja iso otus pysähtyi kohotetun käden edessä.\n\nTarzan kääntyi ja potkaisi syrjään muutamia kuoppaa peittäviä lehviä.\nHeti Tantor näki ja käsitti.\n\n\"Taistele!\" murahti Tarzan. \"He tulevat takaasi!\" Mutta Tantor, norsu,\non ääretön hermokimppu ja silloin hän oli puolittain hulluna kauhusta.\n\nHänen edessään ammotti kuoppa, kuinka laajana, sitä hän ei tiennyt;\nmutta oikealle ja vasemmalle levisi ikivanha viidakko, johon ihminen\nei ollut koskenut. Kirkaisten kääntyi iso eläin äkkiä suoran kulman\nverran ja raivasi ryskien tiensä vanhan yhteenkietoutuneen\nkasvullisuusseinän lävitse, joka olisi pidättänyt kenet hyvänsä muun\npaitsi häntä.\n\nKuopan reunalla seisovaa Tarzania hymyilytti, kun hän näki Tantorin\nraukkamaisen paon. Pian saapuisivat mustaihoiset. Apinain Tarzanin\nolisi parasta kadota näyttämöltä. Hän yritti astua askeleen kuopan\nlaidalta, mutta kun hän nojasi koko ruumiinsa painon vasemmalle\njalalleen, niin maa vierähti pois sen alta. Tarzan teki yhden ainoan\nherkulesmaisen ponnistuksen heittäytyäkseen eteenpäin, mutta se oli\nliian myöhäistä. Hän suistui taakse- ja alaspäin kuopan pohjalla\nolevia teräviä seipäitä kohti.\n\nKun mustaihoiset hetkisen kuluttua saapuivat, näkivät he jo kaukaa,\nettä Tantor oli pujahtanut heidän käsistään, sillä kuopan peitteessä\noleva reikä oli siksi pieni, ettei norsun tavaton ruho ollut voinut\nsiitä mahtua. Aluksi he luulivat, että heidän saaliinsa oli painanut\nyhden jykevän jalkansa katoksen läpi, mutta sitten havainnut vaaran ja\nperäytynyt; mutta kun he olivat ehtineet kuopan reunalle ja\ntirkistivät alas, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä,\nsillä pohjalla virui tyynenä ja hiljaa alaston valkoinen jättiläinen.\n\nJotkut heistä olivat aikaisemmin vilahdukselta nähneet tämän metsän\njumalan, ja he peräytyivät kauhistuneina; heitä kammotti sen olennon\nläheisyys, jolla he jonkun aikaa olivat uskoneet olevan ihmeellisiä\nhaltiakykyjä; mutta toiset heistä tunkeutuivat eteenpäin, ajatellen\nvain vihollisen vangitsemista, hyppäsivät kuoppaan ja nostivat\nTarzanin sieltä ylös.\n\nHänen ruumiissaan ei ollut naarmuakaan. Ei yksikään teroitetuista\nseipäistä ollut lävistänyt häntä -- vain kuhmu pääkopassa osoitti,\nminkälaisen kolauksen hän oli saanut. Pudotessaan taaksepäin oli hänen\npäänsä sattunut yhden seipään syrjään ja hän oli menettänyt\ntajuntansa. Mustaihoiset oivalsivat sen pian ja sitoivat vikkelästi\nvankinsa kädet ja jalat, ennenkuin hän tulisi jälleen tuntoihinsa,\nsillä he olivat oppineet tuntemaan terveellistä kunnioitusta tätä\noutoa ihmiseläintä kohtaan, joka oli liitossa karvaisen, puissa\nliikkuvan väen kanssa.\n\nHe olivat kantaneet häntä vain lyhyen matkan kyläänsä kohti, kun hänen\nsilmäluomensa värähtivät ja avautuivat. Hän katseli kummastellen\nympärilleen hetkisen; sitten palasi hänen tajuntansa täydelleen, ja\nhän käsitti asemansa vakavuuden. Tottuneena melkein syntymästään\nsaakka luottamaan yksinomaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa\nhän ei odottanut ulkoista apua nytkään, vaan keskitti järkensä\npunnitsemaan, mitä pelastumismahdollisuuksia hänellä oli itsekseen ja\nnojautuen omiin kykyihinsä.\n\nHän ei rohjennut koettaa siteittensä lujuutta mustaihoisten kantaessa\nhäntä, peläten, että he huomaisivat sen ja vahvistaisivat niitä. Pian\nhänen vangitsijansa havaitsivat, että hän oli tajuissaan, ja kun heitä\nei lainkaan haluttanut kantaa raskasta miestä viidakon helteessä,\nnostivat he hänet pystyyn, ja pakottivat hänet astelemaan keskellään,\nsilloin tällöin pistellen häntä keihäillään, mutta kuitenkin kaikin\ntavoin osoittaen, kuinka kammottavana olentona he häntä pitivät.\n\nKun he näkivät, ettei heidän pistelynsä aiheuttanut mitään ulkoisia\ntuskan merkkejä, lisääntyi heidän pelkonsa, joten he pian lakkasivat,\npuolittain uskoen, että tämä omituinen valkea jättiläinen oli\nyliluonnollinen olento ja ettei kipu niin ollen häneen pystynyt.\n\nLähestyessään kylää he kiljuivat voittoisien sotilaiden riemuhuutoja,\njoten heidän saavuttuaan portille, tanssien ja heiluttaen keihäitään,\nsinne oli kertynyt taaja joukko miehiä, naisia ja lapsia tervehtimään\nheitä ja kuulemaan kertomusta heidän seikkailuistaan.\n\nKun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja\nheidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja\nepäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten\nkummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan\nvilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.\n\nSotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä\ntoveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi\nmaa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä\ntipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.\n\nTämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa,\nsurmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa\nvainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta\nhuumorin tajusta.\n\nMutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa\nheitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin\nja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen\nja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja\nkirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.\n\nMutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa\npois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.\n\n\"Hänet säästetään illaksi\", hän komensi.\n\nKaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli\nvaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä\nliikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä\nTarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle,\njonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta\ntunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman\nhenkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä\nvaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka\nvähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat\npaljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole\nkuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi\nrientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein\nauttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen\nvoidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia\nkohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.\n\nVimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin\nkorviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana\npaeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti\nkärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.\n\nSitten hän jäi seisomaan kuunnellen.\n\nKaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja\njärjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta\nTarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.\n\nHänen vangitsijansa saattoivat häntä erääseen majaan, jossa hän saisi\nvirua sidottuna ja vartioituna yöllistä hurjaa juhlaa varten, odottaen\ntuskaista kuolemaansa. Hän pysähtyi kuullessaan Tantorin kutsuvan\näänen, kohotti päätään ja päästi niin peloittavan kiljahduksen, että\nkylmät väreet kulkivat pitkin taikauskoisten neekerien selkäpiitä ja\nhäntä vahtivat soturit hypähtivät taaksepäin, vaikka heidän vankinsa\nkädet olivatkin vankasti köytetyt selän taakse.\n\nKeihäät tanassa he ympäröivät hänet, kun hän seisoi vielä hetkisen\npaikallaan kuunnellen. Heikosti tuli etäisyydestä toinen huuto\nvastaukseksi, ja Apinain Tarzan kääntyi tyytyväisenä astelemaan\nedelleen majalle, johon hänet piti teljetä.\n\nIltapäivä kului. Häntä ympäröivästä kylästä kuuli apinamies juhlan\nvalmisteluhyörinää. Majan ovelta hän näki naisten sytyttelevän\nkeittotuliaan ja täyttävän savisia kattiloitaan vedellä; mutta sen\nkaiken ylitse hän herkisti korviaan kuullakseen Tantorin lähestyvän\nviidakon lävitse.\n\nMyöskin Tarzan uskoi vain puolittain hänen saapuvan.\n\nHän tunsi Tantorin jopa paremmin kuin Tantor itse. Hän tiesi\njättiläismäisessä ruhossa piilevän aran sydämen. Hän tiesi, kuinka\nkauheaa pelkoa gomanganien haju herätti Tantorin villissä rinnassa, ja\nyön tullen kuoli toivo hänen sydämestään, ja villieläimelle, jollainen\nhänkin oli, ominaista stoalaista tyyneyttä osoittaen hän alistui\nkohtaamaan häntä odottavaa kohtaloa.\n\nKoko iltapäivän hän oli ponnistelemistaan ponnistellut repiäkseen\nranteitaan kahlehtivat siteet. Ne antoivat perään hyvin verkkaisesti.\nHän saisi kenties kätensä vapaiksi, ennenkuin häntä tultaisiin viemään\nteurastettavaksi, ja jos se onnistuisi -- Tarzan nuolaisi huuliaan\nsitä ajatellessaan ja hymyili kylmää, julmaa hymyä. Hän saattoi\nmielessään kuvitella pehmeän lihan tunnun sormissaan ja valkoisten\nhampaittensa uppoamisen vihamiestensä kurkkuihin. Hän antaisi heidän\nmaistaa vihaansa, ennenkuin he saisivat hänet nujerretuksi!\n\nVihdoin he saapuivat -- maalatut, sulitetut soturit -- vielä\nkamalamman näköisinä kuin miksi luonto oli heidät aikonut. He tulivat\nja sysäsivät hänet ulkoilmaan, jossa kokoontuneet kyläläiset\ntervehtivät hänen ilmestymistään hurjilla huudoilla.\n\nPaalulle hänet vietiin, ja kun häntä tyrkättiin raa'asti sitä vastaan,\nvalmistautuen kiinnittämään hänet lujasti siihen kuolontanssia varten,\njonka pyörteet pian ympäröisivät hänet, jännitti Tarzan valtavia\nlihaksiaan ja katkaisi yhdellä ainoalla voimakkaalla nykäisyllä\nhihnat, joilla hänen kätensä oli sidottu. Nopeasti kuin ajatus hän\nhypähti eteenpäin lähimpien soturien keskelle. Isku kaatoi yhden\nmaahan, samalla kun apinamies ikenet irvissä ja muristen tarrautui\nerään toisen rintaan. Hänen hampaansa upposivat heti vastustajan\nkurkkuun, mutta sitten oli puolisataa mustaihoista karannut hänen\nkimppuunsa ja kaatanut hänet maahan.\n\nApinamies otteli lyöden, raapien ja purren -- kuten hänen\nkasvattajakansansa oli opettanut hänet taistelemaan -- kuten\näärimmäiseen hätään joutunut villipeto tekee. Voimiensa,\nvikkelyytensä, rohkeutensa ja älynsä nojalla olisi hän helposti\nkyennyt pitämään puoliaan puolta tusinaa neekeriä vastaan\nkäsikähmässä, mutta ei edes Apinain Tarzan voinut toivoa kykenevänsä\nmenestyksellisesti vastustamaan puolta sataa.\n\nVähitellen olivat he saamaisillaan hänet nujerretuksi, vaikka\npariltakymmeneltä heistä vuoti verta pahoista haavoista ja kaksi virui\naivan hiljaa taistelevien jaloissa ja kierivien ruumiiden alla.\n\nNujerretuksi he hänet voisivat saada, mutta kykenisivätkö he pitämään\nhäntä nujerrettuna sitoessaan häntä? Puoli tuntia kestäneet\nepätoivoiset ponnistukset todistivat heille, etteivät he sitä\njaksaneet, ja Mbonga, joka kaikkien hyvien hallitsijoiden tavoin oli\nkierrellyt turvaisilla paikoilla takalistolla, käski yhden miehistään\nraivaamaan itselleen tien temmellykseen ja keihästämään uhrin.\nAsteittain läheni sotilas päämääräänsä kamppailussa myllertävien\nmiesten lomitse.\n\nHän seisoi keihäs kohotettuna päänsä yli, odottaen tilaisuutta,\njolloin apinamiehen ruumiista paljastuisi joku kohta niin, että hän\nvoisi iskeä siihen aseensa pelkäämättä satuttavansa ketään\nmustaihoista. Yhä lähemmäksi hän siirtyi, tarkkaillen kiemurtelevien\nja painiskelevien taistelijoiden liikkeitä. Apinamiehen murina sai\nhänet tuntemaan kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä ja liikkumaan\nvarovasti, ettei hän heittäisi harhaan ensimmäisellä kerralla ja\njoutuisi itse noiden armottomien hampaiden ja valtavien kourien\nhyökkäykselle alttiiksi.\n\nVihdoin hän löysi suojattoman kohdan. Hän nosti keihäänsä korkeammalle\nja jännitti lihaksiaan, jotka pullistuivat hänen kiiltävän mustan\nihonsa alla, mutta samassa kuului viidakosta aivan suojapaalutuksen\ntakaa kumeata räiskettä. Keihästä pitelevä käsi pysähtyi, ja neekeri\nloi pikaisen silmäyksen melun suuntaan, samoin kuin tekivät kaikki\nmuutkin mustaihoiset, jotka eivät olleet mukana apinamiestä\nkukistamassa.\n\nNuotioiden hohteessa he näkivät tavattoman ison ruhon kohoavan\naitauksen yli. He näkivät paalutuksen pullistuvan ja notkuvan\nsisäänpäin. He näkivät sen murtuvan ikäänkuin se olisi ollut oljista\nrakennettu, ja hetkistä myöhemmin syöksyi Tantor, norsu, tömisten\nheitä kohti.\n\nMustat pakenivat oikealle ja vasemmalle, kiljuen kauhuissaan. Jotkut\nTarzania vastaan rimpuilevat rykelmän laitamilla häärivät miehet\nkuulivat sen ja lähtivät ajoissa pakoon, mutta puoli tusinaa heistä\noli joutunut siinä määrin taistelun herättämän verenhimon valtoihin,\netteivät huomanneet isohampaisen urosnorsun lähestymistä.\n\nNäiden kimppuun Tantor hyökkäsi, pärskyen raivoissaan. Hän pysähtyi\nheidän kohdalleen, hänen herkkätuntoinen kärsänsä pujottautui heidän\nlomitseen ja löysi heidän altaan Tarzanin verissään, mutta vielä\ntaistelevana.\n\nEräs sotilas vilkaisi ylöspäin mylläkästä. Hänen yläpuolellaan kohosi\npaksunahkaisen jättiläisen valtava ruumis, ja otuksen pienet silmät\nkiiluivat ilkeästi ja kaamean peloittavasti tulien valossa. Sotilas\nkirkaisi, mutta samassa kietoutui taipuisa kärsä hänen ympärilleen,\nkohotti hänet korkealle maasta ja sinkosi hänet kauaksi pakenevan\nparven jälkeen.\n\nNeekerin toisensa jälkeen Tantor kiskoi irti apinamiehen ruumiista,\nheittäen heidät oikealle ja vasemmalle, minne he jäivät virumaani joko\nähkyen tai aivan hiljaa, riippuen siitä, tuliko kuolema hitaasti vaiko\nheti paikalla.\n\nJonkun matkan päässä Mbonga järjesti sotilaitaan. Hänen, ahnaat\nsilmänsä olivat havainneet norsun mahtavat torahampaat. Kun pahin,\npakokauhu tasaantui, yllytti hän miehiään ahdistamaan Tantoria\nvankoilla norsukeihäillään. Mutta kun he tulivat, heilautti\nTantor Tarzanin leveälle päälaelleen, kääntyi ympäri ja juosta\nhölkytti viidakkoon laajasta repeämästä, jonka hän oli tehnyt\nsuojapaalutukseen.\n\nNorsunmetsästäjät lienevät oikeassa väittäessään, ettei tämä eläin ole\ntehnyt sellaista palvelusta ihmisille, mutta Tantorista Tarzan ei\nollut ihminen -- hän oli saman viidakon eläintoveri.\n\nJa niin kävi, että Tantor, norsu, maksoi kiitollisuudenvelkansa\nApinain Tarzanille, lujittaen yhä kiinteämmäksi sitä ystävyyttä, joka\noli vallinnut heidän välillään siitä alkaen, kun Tarzan pienenä,\nruskeana poikasena ratsasti Tantorin leveässä selässä kuutamoisessa\nviidakossa päiväntasaajan tähtien tuikkiessa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nTaistelu balusta\n\n\nTika oli tullut äidiksi. Apinain Tarzanin mieltä se kiinnitti\ntavattomasti, todellisesti paljon enemmän kuin Taugin, isän, mieltä.\nTarzan piti hyvin paljon Tikasta. Eivät edes tulevan äitiyden huolet\nolleet tyyten tukahduttaneet nuoruudenaikaista hilpeyttä, vaan Tika\noli pysynyt hyväluontoisena kisatoverina sellaisessakin iässä, jolloin\nKertshakin heimon muut naaraat olivat muuttuneet varttuneiden tapaan\njuron arvokkaiksi. Hän tunsi vieläkin lapsellista riemua alkeellisista\nleikeistä, hippasilla- ja piilosillaolosta, jotka Tarzanin tuottelias\nihmisjärki oli kehittänyt.\n\nHippasillaoleminen puiden latvoissa on kiihoittavan innostavaa\najanvietettä. Tarzan nautti siitä, mutta hänen lapsuutensa aikaiset\nnuoret koiraat olivat aikoja sitten hylänneet moiset lapselliset\nkujeet. Tika oli kuitenkin aina ollut valmis leikkimään, hyljeksien\nsitä vasta vähän ennen pienokaisen tuloa. Mutta kun hänen esikoisensa\nsyntymäaika läheni, niin Tikakin muuttui.\n\nIlmeinen muutos hämmästytti ja loukkasi Tarzania äärettömästi. Eräänä\naamuna hän näki Tikan kyyröttävän alhaalla riippuvalla oksalla,\npainaen hyvin lujasti rintaansa vasten jotakin -- jotakin hyvin\npientä, joka kiemurteli ja sätkytteli. Tarzan lähestyi; hänet oli\nvallannut uteliaisuus, yhteinen ominaisuus kaikille olennoille, joiden\naivot ovat kehittyneet mikroskooppista tasoa korkeammalle.\n\nTika muljautti silmiään häneen päin ja puristi vääntelehtivää\npienokaista vielä tiukemmin itseään vasten. Tarzan meni lähemmäksi.\nTika vetäytyi poispäin ja paljasti torahampaansa. Tarzan oli ymmällä.\nKoko heidän yhdessäoloaikanaan ei Tika ollut kertaakaan paljastanut\nhänelle hampaitaan muutoin kuin leikillä; mutta tällä kertaa hän ei\nnäyttänyt leikkisältä. Tarzan työnsi ruskeat sormensa tuuheaan,\nmustaan tukkaansa, kallisti päänsä sivulle ja tuijotti hölmistyneenä.\nSitten hän siirtyi hiukan lähemmäksi, kurottaen kaulaansa nähdäkseen\nparemmin Tikan sylissä olevan olion.\n\nNaaraksen hampaat upposivat hänen kyynärvarteensa, ennenkuin hän ehti\nvetäistä kättään pois, ja Tika ajoi lyhyen matkan häntä takaa hänen\nsuinpäin paetessaan puita myöten; mutta pienokaistaan kantava Tika ei\nkyennyt saavuttamaan apinamiestä. Tarzan pysähtyi turvallisen\nvälimatkan päähän ja kääntyi katselemaan entistä leikkikumppaniaan\nsalaamatta ällistystään. Mitä kummaa oli tapahtunut, mikä oli voinut\ntuolla tavoin muuttaa lauhkean Tikan? Tämä oli niin hyvin peittänyt\nkäsivarsillaan olevan olion, ettei Tarzan ollut vielä voinut saada\nselville, mikä se oikeastaan oli; mutta kun naaras nyt lakkasi\najamasta häntä takaa, näki hän sen. Kivustaan ja harmistaan huolimatta\nTarzan hymyili, sillä hän oli aikaisemmin nähnyt nuoria apinaäitejä.\nMuutaman, päivän kuluttua ei Tika enää olisi noin epäluuloinen. Mutta\nsittenkin Tarzan oli loukkaantunut; juuri Tika ainakaan ei menetellyt\noikein pelätessään häntä. Eikä hän missään nimessä tahtoisi tehdä\npahaa hänelle eikä hänen _balulleen_, mikä on apinain nimitys\nlapselle.\n\nJa vaikka hänen haavoittunutta käsivarttaan kivisti ja hänen\nylpeytensä oli saanut kolauksen, heräsi hänessä vieläkin voimakkaampi\nhalu päästä läheltä tarkastamaan Taugin vastasyntynyttä poikaa.\nKenties ihmettelette, että Apinain Tarzan, mahtava taistelija, lähti\npakoon väistääkseen naaraksen ärhäkkää hyökkäystä, ja että hän epäröi,\nennenkuin palasi tyydyttämään uteliaisuuttaan, vaikka hän olisi\nhelposti kyennyt voittamaan vastasyntyneen pienokaisen heikontuneen\näidin; mutta teidän ei tarvitse ihmetellä. Jos olisitte apina, niin\ntietäisitte, ettei uros muutoin kuin hulluuden puuskassa käy naaraan\nkimppuun paitsi lempeästi häntä kurittaakseen; poikkeuksena oli\nsilloin tällöin jotkut yksilöt, jollaisista löydämme esimerkkejä\nomankin lajimme keskuudessa ja jotka nauttivat parempien puoliskojensa\npieksämisestä, koska nämä sattuvat olemaan pienempiä ja heikompia kuin\nhe.\n\nTarzan meni jälleen nuorta äitiä kohti -- varovasti ja peräytymistie\naina selvänä. Taaskin Tika murisi äkäisesti. Tarzan nuhteli häntä:\n\n\"Apinain Tarzan ei tahdo vahingoittaa Tikan balua. Anna minun katsoa\nsitä!\"\n\n\"Mene tiehesi!\" komensi Tika. \"Mene tiehesi, tai minä tapan sinut!\"\n\n\"Anna minun katsoa!\" tiukkasi Tarzan.\n\n\"Mene tiehesi!\" toisti naarasapina. \"Tuossa tulee Taug. Hän ajaa sinut\npois. Taug tappaa sinut. Tämä on Taugin balu.\"\n\nRaju murina aivan hänen takanaan ilmaisi Tarzanille, että Taug oli\nlähellä ja että uros oli kuullut puolisonsa varoitukset ja uhkaukset,\ntullen nyt hänen avukseen.\n\nTaug samoin kuin Tikakin oli ollut Tarzanin kisatovereita, niin kauan\nkuin uros oli ollut siksi nuori, että oli halunnut leikkiä. Kerran oli\nTarzan pelastanut Taugin hengen; mutta apinan muisti ei ole kovinkaan\npitkä, eikä kiitollisuus ole isyyden tai äitiyden vaistoa\nvoimakkaampi. Tarzan ja Taug olivat kerran mitelleet voimiaan, ja\nTarzan oli selviytynyt voittajana. Sen seikan Taug aivan varmasti\nvielä muisti; mutta sittenkin hän saattaisi kernaasti antautua uuden\ntappion vaaraan esikoisensa tähden -- jos hän sattuisi olemaan\noikealla tuulella.\n\nKamalasta ärinästään päättäen, joka nyt kävi voimakkaammaksi ja\nsyvemmäksi, hän tuntui olevan juuri sellaisella päällä. Tarzan ei\ntosin lainkaan pelännyt Taugia, eivätkä viidakon kirjoittamattomat\nlait vaatineet häntä kaihtamaan tappelua ainakaan uroksen kanssa,\njollei hän halunnut sitä puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Mutta\nTarzan piti Taugista. Hänellä ei ollut vihankaunaa Taugia vastaan, ja\nhänen ihmisjärkensä sanoi hänelle -- mitä apinan järki ei ikinä olisi\nkyennyt päättelemään -- ettei Taugin käyttäytyminen ollut missään\nmielessä vihan ilmaisu. Se oli vain uroksen vaistomaista, pakottavaa\nintoa suojella jälkeläistään ja puolisoaan.\n\nTarzan ei lainkaan halunnut otella Taugin kanssa, ja toisaalta ei\nhänen englantilaisilta esi-isiltä perittyä luontoaan miellyttänyt\npakenemisen ajatus; mutta kun urosapina hyökkäsi, hyppäsi Tarzan\nketterästi syrjään, ja näin rohkaistuneena Taug pyörsi ympäri ja\nsyöksyi uudelleen hurjasti käsiksi. Kenties muisto Tarzanilta\naikaisemmin saadusta löylytyksestä kannusti häntä. Kenties se seikka,\nettä Tika istui lähellä katselemassa, kiihoitti häntä voittamaan\napinamiehen Tikan näkyvissä, sillä viidakon kaikkien uroseläinten\nrinnassa väijyy voimakkaana itserakkaus, joka ilmenee siitä, että he\nsuorittavat rohkeita tekoja, jos toisen sukupuolen jäseniä on\nkatsomassa.\n\nApinamiehen kupeella heilui hänen pitkä ruohoköytensä -- entinen lelu,\nnykyinen ase -- ja kun Taug hyökkäsi toistamiseen, huiskautti Tarzan,\nnuorakimpun päänsä yli ja irroitti kätevästi juoksusilmukan, samalla\nkun hän jälleen vikkelästi väisti kömpelöä petoa. Ennenkuin apina\nennätti uudelleen kääntyä, oli Tarzan paennut korkealle metsän\nylätasanteen oksille.\n\nNyt Taug yltyi todelliseen raivoon ja seurasi häntä. Tika tirkisteli\nylöspäin nähdäkseen heidät. Oli vaikea sanoa, huvittiko kamppailu\nhäntä. Taug ei kyennyt kiipeämään niin ripeästi kuin Tarzan, joten\nviimemainittu pääsi kiinni joutumatta yläoksille, jonne raskas apina\nei uskaltanut ajaa häntä takaa. Sillä Tarzan pysähtyi katselemaan\nalaspäin vastustajansa, irvistellen hänelle ja huudellen hänelle\nkaikkia mahdollisia valionimityksiä, joita hänen kekseliäisiin\nihmisaivoihinsa juolahti. Kun hän sitten oli ärsyttänyt Taugin niin\nrajun vimmaiseksi, että kookas uros suorastaan hyppi allaan notkuvalla\noksalla, heilautti Tarzan äkkiä kättään, laajeneva silmukka suhahti\nnopeasti alaspäin, osui Taugin ympärille, pudoten hänen polviinsa\nsaakka, ja kiivas nykäys tiukkasi sen lujalle apinan karvaisten\njalkojen ympärille.\n\nHidasälyisenä oivalsi Taug liian myöhään kiusanhenkensä aikeet. Hän\nyritti kömpiä karkuun, mutta, apinamies kiskaisi nuorasta hirvittävän\nankarasti, niin että Taug tipahti oksaltaan, ja hetkistä myöhemmin\nriippui apina pää alaspäin viidentoista metrin korkeudella ilmassa,\nmölisten kamalasti.\n\nTarzan kiinnitti nuoran vankkaan oksaan ja laskeutui aivan lähelle\nTaugia.\n\n\"Taug\", hän sanoi, \"sinä olet yhtä typerä kuin Buto, sarvikuono. Nyt\nsaat riippua siinä, kunnes saat hieman järkeä paksuun kalloosi. Saat\nriippua ja katsella, sillä aikaa kun minä menen puhuttelemaan Tikaa.\"\n\nTaug riehui ja uhkaili, mutta Tarzan vain irvisteli hänelle,\njoustavasti laskeutuessaan alaoksille. Siellä hän taaskin lähestyi\nTikaa, mutta sai tervetuliaisikseen jälleen hampaiden paljastamista ja\nuhkaavia ärähdyksiä. Hän koetti suostutella Tikaa, vetosi\nystävällisiin aikeisiin ja kurotti kaulaansa nähdäkseen Tikan balun;\nmutta naarasapinaa oli mahdoton saada uskomaan, ettei hänen\ntarkoituksensa ollut vahingoittaa pienokaista. Hänen äitiytensä oli\nvielä niin nuori, että järki oli heikompi vaistoa.\n\nTajuten, kuinka hyödytöntä hänen oli koettaa päästä käsiksi Tarzaniin\nkurittaakseen häntä, pyrki Tika pakoon. Hän pudottautui maahan ja\nlönkytti pienen aukeaman poikki, jonka laitamilla heimon apinat olivat\nhajallaan, joko leväten tai etsien ravintoa, ja silloin Tarzan taukosi\nyrittämästä taivuttaa häntä eikä enää pyrkinyt tarkastamaan balua\nläheltä. Apinamies olisi tahtonut saada pikkuolennon käsiinsä. Jo\npelkkä sen näkeminen herätti hänen rinnassaan omituisen kaipauksen\ntunteen. Hän olisi halunnut syleillä ja hyväillä omituista, pientä\napinan alkua. Se oli Tikan balu, ja Tarzanin nuori sydän oli kerran\nsykähdellyt rakkaudesta Tikaa kohtaan.\n\nMutta nyt kiinnitti Taugin ääni hänen huomionsa toisaalle. Apinan\nsuusta pursuneet uhkaukset olivat muuttuneet rukouksiksi. Yhä\ntiukkeneva silmukka esti verenkiertoa hänen jaloissaan -- hänelle tuli\ntuska. Useita apinoita istui lähellä häntä hyvin huvitettuna hänen\ntukalasta tilastaan. He lausuivat hänestä epäkohteliaita huomautuksia,\nsillä kukin heistä oli saanut tuntea Taugin valtavien käsien painoa ja\nhänen vankkojen leukojensa voimaa. Nyt he nauttivat kostosta.\n\nKun Tika näki, että Tarzan oli palannut puiden luokse, seisahtui hän\nkeskelle aukeamaa ja istuutui sinne vaalimaan baluaan, luoden\nepäluuloisia katseita ympärilleen. Balun syntymä muutti äkkiä Tikan\nhuolettoman maailman lukemattomain vihollisten asuttamaksi. Hän piti\nleppymättömänä vihamiehenään Tarzania, joka siihen saakka oli aina\nollut hänen paras ystävänsä. Jopa vanha Mumga-parkakin, joka oli\npuolisokea ja melkein hampaaton ja joka oli kärsivällisesti etsimässä\ntoukkia kaatuneen puunrungon alta, oli hänestä ilkeä haltia, joka\njanosi pienten balujen verta.\n\nJa samalla kun Tika epäluuloisesti varoi vaaraa, mistä vaara ei\nuhannut, jäi häneltä huomaamatta myrkyllinen kellanvihreä silmäpari,\njoka hievahtamatta tähysteli häntä aukeaman vastaisella puolella\nkasvavan pensasryhmän takaa.\n\nVatsan kuristessa nälästä tuijotti Shita, pantteri, ahnaasti noin\nlähellä olevaan himoittavaan lihaan, mutta taempana olevien isojen\nurosapinoiden näkeminen pani sen empimään.\n\nOi, jospa naaras baluineen tulisi vain hiukankin lähemmäksi! Vikkelä\nhyppy, ja peto olisi tavoittanut heidät ja poistunut saaliineen,\nennenkuin urokset ehtisivät sitä estää.\n\nShitan kellanruskean hännän pää liikkui pienin, suonenvedontapaisin\nnytkäyksin, ja sen alaleuka riippui alhaalla, niin että punainen kieli\nja keltaiset hampaat olivat näkyvissä. Mutta tätä kaikkea ei nähnyt\nTika eikä kukaan muukaan hänen ympärillään ravintoa etsivistä tai\nlepäävistä apinoista.\n\nKuullessaan, kuinka urokset syytivät herjauksia avuttomalle Taugille,\nkiipesi Tarzan sukkelasti heidän keskelleen. Yksi apina siirtyi\nparhaillaan lähemmäksi kurottautuen mahdollisimman kauas ulottuakseen\nriippuvaan Taugiin. Hän oli yltynyt vimmoihinsa muistaessaan viimeistä\nkertaa, jolloin Taug oli pehmittänyt häntä, ja nyt hän oli kärkäs\nkostamaan. Kun hän vain saisi kiinni heiluvasta apinasta, niin pian\nhän olisi vetänyt sen hampaittensa ulottuville. Tarzan näki sen ja\njulmistui. Hän piti rehellisestä taistelusta, mutta tämän apinan\naikoma teko inhoitti häntä. Jo oli karvainen käsi kouraissut kiinni\navuttomasta Taugista, kun Tarzan hyppäsi samalle oksalle, jolla\nhätyyttävä apina oli, äkäisesti muristen paheksumistaan ja yhdellä\ntöykkäyksellä pyyhkäisten hänet paikaltaan.\n\nYllätyksestä vimmastunut uros horjahti sivulle, huitoen rajusti\nympärilleen saadakseen tukea, ja nopealla liikkeellä hänen sitten\nonnistui suunnata putoamisensa toista, joitakuita metrejä alempana\nolevaa oksaa kohti. Siihen hän sai tartutuksi, kipusi nopeasti sille\nja alkoi heti kavuta ylöspäin kostaakseen Tarzanille, mutta\napinamiehellä oli muuta tehtävää eikä hän sietänyt häiritä itseään.\nHän selitti parhaillaan Taugille, kuinka pohjattoman syvä\nviimeksimainitun tietämättömyys oli, ja todisteli hänelle, kuinka\nsuurempi ja mahtavampi Apinain Tarzan oli kuin Taug tai kuka muu apina\nhyvänsä.\n\nJonkun ajan kuluttua hän kyllä päästäisi Taugin irti, mutta ei ennen\nkuin tämä täysin tuntisi oman huonommuutensa. Samassa lähestyi\nhurjistunut uros alhaalta käsin, ja heti muuttui Tarzan\nhyvänluontoisesta, kiusoittelevasta nuorukaisesta äriseväksi hurjaksi\npedoksi. Hänen tukkansa pörhistyi; hänen ylähuulensa vetäytyi\ntaaksepäin, jotta hänen taisteluhampaansa paljastuisivat ja olisivat\nvalmiit iskemään. Hän ei odottanut toisen saapumista, sillä hyökkääjän\nulkonäössä tai äänessä oli jotakin, mikä sytytti apinamiehessä\nsotaisen, vastustamattoman taisteluvimman. Päästäen karjaisun, jossa\nei ollut lainkaan ihmisäänen sointua, Tarzan hyppäsi suoraan kiinni\nahdistajansa kurkkuun.\n\nHänen syöksynsä rajuus ja ruumiinsa paino ja vauhti paiskasivat\ntaaksepäin apinan, joka suistui puun lehväisten oksien välitse\nalaspäin, hapuillen käsillään tukea. He putosivat neljä tai viisi\nmetriä, Tarzanin hampaat vastustajan kurkussa, ja heidät pysähdytti\njäykkä oksa. Uros satutti nivusensa poikkipäin oksaan, heilui siinä\nhetkisen, apinamies yhä tarrautuneena hänen rintaansa, ja luiskahti\nsitten maata kohti.\n\nTarzan oli tuntenut allaan olevan ruumiin velttonevan heti sen\njälkeen, kun se oli ankarasti tärähtänyt oksaan, ja kun toinen\nlopullisesti suistui jälleen putoamaan maahan, tarttui hän kädellään\najoissa kiinni välttyäkseen itse tipahtamasta, samalla kun apina kiiti\nkuin kivi puun juurelle.\n\nTarzan katsahti hetkisen äskeisen vastustajansa elotonta ruhoa,\noikaisihe sitten täyteen mittaansa, pullisti laajaa rintaansa, iski\nsiihen nyrkillään ja kajautti voittoisan urosapinan kaamean huudon.\n\nJopa Shita, pantteri, joka oli kyyristynyt hyppäämään pienen aukeaman\nreunalla, liikahti peloissaan, kun valtavan äänen kammottava kaiku\nkiiri viidakossa. Shita vilkaisi hermostuneena kummallekin sivulleen,\nikäänkuin varmistuakseen siitä, että pakotie oli avoinna.\n\n\"Minä olen Apinain Tarzan\", kerskasi apinamies, \"mahtava metsästäjä,\nmahtava taistelija! Ei kukaan koko viidakossa ole niin suuri kuin\nTarzan.\"\n\nSitten hän lähti takaisin Taugin luokse. Tika oli tarkannut puussa\nsattuneita kohtauksia. Olipa hän laskenut kalliin balunsa pehmeään\nruohikkoon ja tullut vähän lähemmäksi, nähdäkseen paremmin kaikki,\nmitä ylhäällä oksilla tapahtui. Vieläkö hän sydämensä sisimmässä\nsopukassa kunnioitti sileäihoista Tarzania? Pullistuiko hänen villi\nrintansa ylpeydestä, kun hän näki Tarzanin voittavan apinan? Sitä\nsaatte kysyä Tikalta.\n\nJa Shita, pantteri, huomasi naarasapinan jättäneen poikansa yksin\nruohikkoon. Se liikutti taaskin häntäänsä, ikäänkuin tämä hännän\npieksämistä muistuttava liike, jonka se uskalsi sallia itselleen,\nkenties kiihoittaisi sen sillä hetkellä lamautunutta rohkeutta, sillä\nsen hermot olivat vielä voittoisan apinamiehen kiljaisun lumoissa.\nKuluisi useita minuutteja, ennenkuin se saisi sisunsa nousemaan siksi\npaljon, että hyökkäisi jättiläiskokoisten apinain näkyviin.\n\nJa Shitan kootessa voimiaan ehti Tarzan Taugin luokse, kiipesi sitten\nylemmäksi sille kohdalle, mihin ruohoköyden pää oli kiinnitetty,\nirroitti sen ja laski apinaa hitaasti alaspäin, heilauttaen häntä,\nkunnes hapuilevat kädet ylettyivät oksaan.\n\nRipeästi Taug veti itsensä turvalliseen asentoon ja pudisti silmukan\nirti. Hänen raivosta mielipuolisessa sydämessään ei ollut tilaa\nkiitollisuudelle apinamiestä kohtaan. Hän muisti vain, että Tarzan oli\ntuottanut hänelle tämän tuskallisen häväistyksen. Hän tahtoi kostaa,\nmutta juuri tällä hetkellä olivat hänen jalkansa niin turrat ja hänen\npäänsä niin sekava, että hänen oli pakko jättää kostonhimonsa\ntyydyttäminen toistaiseksi.\n\nTarzan vyyhtesi köyttään, samalla kun luennoi Taugille sitä, kuinka\nturhaa tämän oli ryhtyä mittelemään vähäisiä voimiaan, sekä\nruumiillisia että henkisiä, etevämpien kanssa. Tika oli tullut aivan\npuun alle ja tirkisteli ylöspäin. Shita ryömii äänettömästi eteenpäin,\nvatsa maata hipoen. Seuraavalla hetkellä se olisi päässyt pois\npensaikosta ja olisi valmis ripeään hyökkäykseen ja nopeaan\nperäytymiseen, mikä lopettaisi Tikan balun lyhyen olemassaolon.\n\nSilloin sattui Tarzan vilkaisemaan aukeaman poikki. Heti loppui hänen\nhyväntahtoinen naljailunsa ja pöyhkeäsanainen kerskailunsa.\nÄänettömästi ja nopeasti hän syöksyi alaspäin maata kohti. Kun Tika\nnäki hänen tulevan, arveli hän apinamiehen pyrkivän käsiksi häneen tai\nhänen baluunsa ja pöyhisti karvojaan ja valmistautui tappeluun. Mutta\nTarzan riensi hänen ohitseen, ja kun Tika seurasi häntä katseellaan,\nhuomasi hän, mikä oli syynä nuorukaisen äkilliseen laskeutumiseen ja\nkiivaaseen juoksuun aukeaman yli. Shita, pantteri, oli nyt täysin\nnäkyvissä hiipimässä hitaasti pientä, sätkyttelevää balua kohti, joka\nmakasi ruohikossa monen metrin päässä.\n\nTika päästi kimakan, säikähtyneen ja varoittavan kirkaisun, lähtien\nkiitämään apinamiehen jäljessä. Shita huomasi Tarzanin lähestyvän.\nNaarasapinan pentu oli juuri sen edessä, ja peto luuli tämän toisen\naikovan riistää siltä saaliin. Kiukkuisesti murahtaen se hyökkäsi.\n\nTikan huudon varoittamana Taug kiipesi kömpelösti alaspäin puolisoaan\nauttamaan. Useita muita äriseviä ja karjuvia koiraita keräytyi\naukeamaa kohti, mutta he olivat kaikki paljon kauempana balusta ja\npantterista kuin Apinain Tarzan, joten Shita ja apinamies saapuivat\nTikan pienokaisen luokse melkein yhtäaikaisesti; siinä he seisoivat\nsen kahden puolen hampaat irvessä ja äristen toisilleen pienen olennon\nylitse.\n\nShita ei uskaltanut käydä kiinni baluun, sillä silloin saisi apinamies\ntilaisuuden hyökätä; ja samasta syystä Tarzania epäilytti siepata\npantterin saalista pois vaaralliselta kohdalta, sillä jos hän olisi\nkumartunut niin tekemään, olisi iso peto samalla hetkellä ollut hänen\nniskassaan. Niinpä he seisoivat liikkumatta, sillä aikaa kun Tika\nsaapui aukeaman ylitse, kävellen hitaanpuoleisesti lähestyessään\npantteria, sillä tuskinpa edes hänen äidinrakkautensakaan jaksoi\nvoittaa hänen tätä lajinsa luonnollista vihollista kohtaan\nvaistomaisesti tuntemaansa pelkoa.\n\nHänen jäljessään tuli Taug, usein pysähtyen ja pitäen kovaa meteliä,\nja hänen takanaan saapui muita uroksia, hurjasti äristen ja päästellen\nkaameita taistelukarjaisujaan. Shitan kellanvihreät silmät tuijottivat\nTarzaniin, peloittavasti välkkyen, ja Tarzanin sivuitse ne loivat\nlyhyitä vilkaisuja Kertshakin apinoihin, jotka myös olivat tulossa sen\nkimppuun. Varovaisuus vaati petoa kääntymään pakoon, mutta nälkä ja\nniin kovin lähellä oleva, houkutteleva suupala kiihoittivat taas\njäämään paikalleen. Shita ojensi käpälänsä Tikan baluun päin, mutta\nsamassa Apinain Tarzan päästi villin kurkkuäänen ja loikkasi sitä\nvastaan.\n\nPantteri peräytyi torjumaan apinamiehen hyökkäystä. Se suuntasi\nTarzaniin raatelevan iskun, joka olisi pyyhkäissyt pois hänen\nkasvonsa, jos se olisi sattunut; mutta se ei sattunut, sillä Tarzan\nkumartui käpälän alitse ja painui petoon kiinni toisessa vankassa\nkädessään puukko -- kuolleen isänsä, hänelle täysin tuntemattoman\nisän, puukko.\n\nHeti unohtui Shitalta, pantterilta, balu. Nyt se tahtoi vain repiä\nvoimakkailla kynsillään vastustajansa lihakset siekaleiksi, upottaen\nkeltaiset torahampaansa apinamiehen pehmeään, sileään ihoon, mutta\nTarzan oli ennenkin otellut viidakon kissaeläinten kanssa. Jo ennenkin\nhän oli taistellut torahampaisia hirviöitä vastaan, eikä hän aina\nollut selviytynyt vaurioitta. Hän tunsi itseään uhkaavan vaaran, mutta\nApinain Tarzan oli karaistunut katsomaan kipuja ja kuolemaa silmiin\neikä väistänyt kumpaakaan, sillä hän ei pelännyt kumpaakaan.\n\nPujahtaessaan Shitan käpälän alitse hän hypähti pedon taakse ja sitten\nse kullanruskeaan selkään, upottaen hampaansa Shitan niskaan, toisen\nkätensä sormet kaulan turkkiin ja iskien toisella kädellään aseensa\nShitan kylkeen.\n\nKerran toisensa jälkeen kiersi Shita ympäri ruohikossa, muristen ja\nkiljuen, raapien ja purren, hurjasti rimpuillen pudistaakseen\nvastustajansa irti tai saadakseen jonkun osan hänen ruumiistaan\nhampaiden tai kynsien ulottuviin.\n\nKun Tarzan syöksähti käsikähmään pantterin kanssa, oli Tika juossut\nvikkelästi esiin ja temmannut balunsa. Nyt hän istui korkealla puussa,\nturvassa vaaralta, puristaen pienokaistaan karvaista rintaansa vasten,\nsamalla kun hänen pienet hurjat silmänsä tähyilivät aukealla\nkieriskeleviä ottelijoita ja hänen raju äänensä usutti Taugia ja muita\nuroksia sekaantumaan kamppailuun.\n\nYllytyksestä kiihtyneet urokset menivät lähemmäs, pitäen kahta\nkamalampaa elämää; mutta Shitalla oli jo kylliksi työtä -- se ei edes\nkuullut heidän meluaan. Kerran hänen onnistui osittain kirvoittaa\napinamies selästään, niin että Tarzan hetkiseksi joutui hirveiden\nkynsien etupuolelle, ja ennenkuin hän ennätti saada takaisin\naikaisemman otteensa, viilsi pantterin takakäpälän sivallus hänen\njalkansa auki lonkasta polveen saakka.\n\nTämän veren näkeminen ja haju kenties vaikutti apinoihin; mutta\nTaugille on oikeastaan annettava kunnia siitä, mitä he tekivät.\n\nTaug, joka vain hetkinen sitten oli vimmastunut Apinain Tarzanille,\nseisoi aivan ottelevien vieressä, tuijottaen heihin punareunaisine,\npienine, ilkeine silmineen. Mitä liikkui hänen villissä mielessään?\nNauttiko hän äskeisen kiusaajansa vähän kadehdittavasta asemasta?\nToivoiko hän näkevänsä Shitan isojen hampaiden iskeytyvän apinamiehen\npehmeään kurkkuun? Vai tajusiko hän, kuinka suurta rohkeutta ja\nepäitsekkyyttä todisti se, että Tarzan oli syöksynyt pelastamaan Tikan\nbalua -- Taugin pientä balua -- pannen siinä oman henkensä vaaraan?\nOnko kiitollisuus vain ihmisille ominainen tunne vai tuntevatko sitä\nmyöskin alemmat eläimet?\n\nKun Tarzanin veri alkoi vuotaa, silloin Taug vastasi näihin\nkysymyksiin. Kookkaan ruumiinsa kaikella painolla hän heittäytyi\nShitan kimppuun, muristen kamalasti. Hänen pitkät torahampaansa\nupposivat valkoiseen kurkkuun. Hänen voimakkaat kätensä pieksivät ja\nrepivät pehmoista turkkia, niin että karvat pölisivät viidakon\ntuulahduksen vietäviksi.\n\nJa Taugin esimerkki silmiensä edessä hyökkäsivät muut urokset,\npeittäen Shitan raatelevilla hampaillaan ja täyttäen koko metsän\nsotahuutojensa huumaavalla melulla.\n\nOi, sepä vasta oli viehättävä ja innostava näky -- tämä ylimpien\napinain ja kookkaan valkoisen miehen taistelu ikivanhaa vihollista,\nShitaa, pantteria, vastaan!\n\nHulluna innostuksesta Tika suorastaan tanssi oksallaan, joka huojui\nhänen raskaasta painostaan, ja Thaka, Mumga, Kamma ja muut Kertshakin\nheimon naaraat tekivät kimakoilla karjaisuillaan viidakossa nyt\nvallitsevan metelin vieläkin hornamaisemmaksi.\n\nPurren ja purtuna, repien ja revittynä Shita kamppaili henkensä\nedestä; mutta hänellä oli ylivoima vastassaan. Jopa Numa, leijonakin,\nolisi empinyt ahdistaa niin suurta lukumäärää Kertshakin heimon isoja\nurosapinoita, ja kun eläinten kuningas nyt lähes kilometrin päähän\nkuuli tämän hirveän tappelun äänet, nousi se levottomana\npuolipäivä-uinailustaan ja hölkytti kauemmaksi viidakkoon.\n\nPian lakkasivat Shitan raadellun ja verisen ruumiin jättimäiset\nponnistukset. Se jäykkeni kuin suonenvedossa, värisi ja oli hiljaa,\nmutta apinat jatkoivat repimistään, kunnes kaunis nahka oli ihan\nsiekaleina. Vihdoin he herkesivät pelkästään ruumiillisen väsymyksen\ntähden, ja sitten nousi sekasortoisina myllertäneiden vartaloiden\nkeskeltä veren punaama jättiläinen suorana kuin keihäs.\n\nHän laski toisen jalkansa pantterin raadolle, kohotti veren tahraamat\nkasvonsa päiväntasaajan sinistä taivasta kohti ja kajautti urosapinain\nkauhistuttavan voittohuudon.\n\nToinen toisensa jälkeen noudattivat hänen Kertshakin heimoon kuuluvat\nkarvaiset toverinsa hänen esimerkkiään. Naaraat laskeutuivat\nturvaisilta oksiltaan ja pieksivät ja häpäisivät Shitan kuollutta\nruumista. Nuoret apinat suorittivat taistelun uudelleen, matkien\nvaltavia vanhempiaan.\n\nTika oli aivan lähellä Tarzania. Tämä kääntyi ja näki hänen painavan\nbalua lujasti rintaansa vasten; apinamies ojensi kätensä ottamaan\npienokaista, odottaen Tikan karkaavan hampaat irvissä kimppuunsa;\nmutta sensijaan naaras laski halun hänen käsivarrelleen, tuli\nlähemmäksi ja nuoli hänen kauheita haavojaan.\n\nJa samassa Taug, joka oli selviytynyt vain muutamilla naarmuilla, tuli\nkyyköttämään Tarzanin viereen, katseli häntä, kun hän leikki pikku\nbalun kanssa, ja vihdoin myöskin Taug kumartui auttamaan Tikaa\npuhdistamaan ja parantamaan apinamiehen vammoja.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nTarzanin jumala.\n\n\nIsä-vainajansa kirjoista, joihin Apinain Tarzan tutustui suojaisen\nsataman pohjukassa sijaitsevassa pienessä majassa, löysi hän paljon\nsellaista, mikä oli omiaan panemaan hänen nuoren päänsä ymmälle.\nVaivojaan säästämättä ja kärsivällisesti uurastamalla hän oli ilman\napua saanut selville kirjojen sivuille painettujen, tanssivalta\nhyttysparvelta näyttävien merkkien tarkoituksen. Hän oli oppinut, että\nne niissä monissa yhtymissä, joissa ne esiintyivät, puhuivat\näänetöntä, outoa kieltä, kertoivat ihmeellisistä asioista, joita pieni\napinapoika ei millään tavoin kyennyt täysin käsittämään; ne\nkiihoittivat hänen uteliaisuuttaan, vilkastuttivat hänen\nmielikuvitustaan ja valoivat hänen sieluunsa voimakasta tiedon\nkaipuuta.\n\nSanakirja oli osoittautunut ihastuttavaksi tietoaitaksi, sittenkun hän\nmonivuotisen väsymättömän ponnistelun jälkeen oli ratkaissut\nsalaperäisen arvoituksen siitä, mikä on sen tarkoitus ja miten sitä\nkäytetään. Hän oli oppinut noudattamaan sitä lukiessaan jonkunlaista\nmetsästysmenetelmää, pysytellen uuden käsitteen jäljillä niiden\nlukuisten määritelmien sokkeloissa, joista jokainen outo sana pakotti\nhänet ottamaan selkoa. Se oli samanlaista kuin otuksen seuraaminen\nviidakossa -- se oli metsästämistä, ja Apinain Tarzan oli väsymätön\nmetsästäjä.\n\nOli luonnollisestikin sellaisia sanoja, jotka herättivät hänen\nuteliaisuuttaan suuremmassa määrin kuin toiset ja jotka syystä tai\ntoisesta kannustivat hänen mielikuvitustaan. Oli esimerkiksi yksi,\njonka merkitys oli hyvin vaikea käsittää. Se oli sana Jumala. Tarzanin\nhuomio oli aluksi kiintynyt siihen sen vuoksi, että se alkoi isommalla\nj-merkillä kuin sen läheisyydessä olevat sanat -- urospuolinen\nj-itikka se oli Tarzanista, kun taas pienet kirjaimet olivat\nnaaraspuolisia. Toinen seikka, joka veti hänet sitä tarkastamaan, oli\nse, että sen määritelmässä -- Korkein Olento, Maailman Luoja ja\nYlläpitäjä -- oli niin runsaasti uros-merkkejä. Sen täytyi totisesti\nolla hyvin tärkeä sana; hänen oli otettava siitä selvää, ja hän\nottikin, vaikka hän vielä kuukausia kestäneen miettimisen ja\ntutkimisen jälkeen yhä olikin neuvoton sen merkityksestä.\n\nYhtä kaikki Tarzan ei katsonut sitä aikaa tuhlatuksi, jonka hän uhrasi\nnäihin omituisiin metsästysretken tiedon riistakentillä, sillä\njokainen sana, jokainen määritelmä opasti häntä yhä edelleen outoihin\npaikkoihin, uusiin maailmoihin, joissa hän yhä useammin kohtasi\nvanhoja, tuttuja kasvoja. Ja aina hän kartutti tietovarastoaan.\n\nMutta _Jumala_-sanan merkitys pani hänet yhä vieläkin epäilemään.\nKerran hän luuli sen käsittäneensä -- Jumala on mahtava päällikkö,\nkaikkien manganien kuningas. Aivan varma hän ei kuitenkaan ollut,\nkoska se merkitsi sitä, että Jumala oli mahtavampi kuin Tarzan -- ja\nsitä ei Apinain Tarzan, joka ei tunnustanut, vertaisekseen ketään koko\nviidakossa, ollut hevillä valmis myöntämään.\n\nEi missään niistä kirjoista, joita siellä oli, ollut ainoatakaan kuvaa\nJumalasta, vaikka hän löysikin niistä paljon sellaista, mikä vahvisti\nhänen uskoaan, että Jumala oli suuri, kaikkivaltias yksilö. Hän näki\nkuvattuina paikkoja, joissa Jumalaa palvottiin, mutta ei yhtään kuvaa\nJumalasta. Lopulta hän alkoi aprikoida, että Jumala kenties olikin\ntoisenlainen olento kuin hän, ja vihdoin hän päätti lähteä etsimään\nHäntä.\n\nHän aloitti etsintänsä tiedustamalla Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja\noli nähnyt paljon kummallisia seikkoja pitkän elämänsä aikana. Mutta\nkoska Mumga oli apina, oli hänellä kyky muistaa joutavanpäiväisiä\npikkuseikkoja. Se, että Gunto oli erehtynyt luulemaan pistiäistä\nsyötäväksi kuoriaiseksi, oli tehnyt häneen paljon syvemmän\nvaikutuksen, kuin kaikki näkemänsä Jumalan suuruuden ilmaisut, joita\nhän luonnollisestikaan ei ollut ymmärtänyt.\n\nNumgo, joka kuuli Tarzanin kysymyksen, sai riistetyksi huomionsa\nkirppujen tappamisen suomasta huvista kyllin pitkäksi aikaa\nesittääkseen teorian, että se voima, joka aiheutti salamat ja sateen\nja jyrinän, johtui Gorosta, kuusta. Hän tiesi sen, selitti hän, siitä\nettä dum-dumia tanssittiin Goron valossa. Vaikka tällainen\npäätteleminen tyydytti täydellisesti Numgoa ja Mumgaa, ei se kyennyt\nsaamaan Tarzania aivan varmaksi. Se tarjosi hänelle kuitenkin pohjan\nuuteen suuntaan käyville jatkuville tutkimuksille. Hän päätti tutkia\nkuuta.\n\nSinä iltana hän kiipesi viidakon korkeimman jättiläispuun ylimmälle\noksalle. Oli täysikuu, suuri, loistava, päiväntasaajan kuu. Apinamies\nnousi seisomaan hennolle, huojuvalle oksalle ja nosti pronssinväriset\nkasvonsa hopeista pyörää kohti. Mutta nyt, kun hän oli kiivennyt niin\nkorkealle kuin suinkin pääsi, hän huomasi hämmästyksekseen, että Goro\noli yhtä kaukana kuin silloin, kun hän katseli sinnepäin maasta. Hän\narveli, että Goro koetti välttää häntä.\n\n\"Tule tänne, Goro!\" hän huusi. \"Apinain Tarzan ei tee sinulle pahaa!\"\nMutta kuu pysyi sittenkin korkealla.\n\n\"Sano minulle\", jatkoi Tarzan, \"oletko sinä se suuri kuningas, joka\nlähettää Aran, salaman, joka synnyttää kovan jyrinän ja rajut tuulet\nja joka heittää vettä viidakon asukkaiden päälle, kun päivät ovat\npimeät ja on kylmä. Sano minulle, Goro, oletko sinä Jumala!\"\n\nTietystikään hän ei lausunut Jumalan nimeä kuten te ja minä sen\nlausumme, sillä Tarzanilla ei ollut aavistustakaan englantilaisesta\nesi-isiensä puhutusta kielestä. Mutta hänellä oli omat keksimänsä\nnimet kaikille niille pikku merkeille, jotka muodostivat aapiston.\nPäinvastoin kuin apinat hän ei tyytynyt pelkästään siihen, että\nhänellä oli mielessään kuva tuntemistaan asioista, vaan hänellä täytyi\nolla myöskin kutakin niistä kuvaava sana. Lukiessaan hän tajusi sanan\nkokonaisuutena, mutta lausuessaan isänsä kirjoista oppimiaan sanoja\nhän äänsi järjestyksessä peräkkäin ne nimet, jotka hän oli antanut\nniissä esiintyville pienille itikoille, usein pannen kunkin eteen\nsukupuolta ilmaisevan etuliitteen.\n\nNiinpä oli Tarzan _Jumalasta_ muodostanut juhlallisen sanan. Apinoiden\nmiespuolinen etuliite on _bu_, naispuolinen _mu_, j:n nimitys oli\nTarzanilla _la_, u:n _tu_, m:n _mo_, a:n _re_ ja l:n _ga_. Sana\n_Jumala_ oli hänen suussaan _Bulamutumoregare_ eli suomeksi\nuros-ja-naaras-j-u-m-a-l-a.\n\nSamalla tavoin oli hän saanut omalle nimelleen oudon ihmeellisen\ntavaamistavan. Tarzan johtuu kahdesta apinakielen sanasta, _tar_ ja\n_zan_, joka merkitsee valkea iho. Sen antoi hänen kasvatusäitinsä\nKaala, iso naarasapina. Kun Tarzan ensi kerran käänsi sen oman\nkansansa kirjoitetulle kielelle, ei hän vielä ollut sattunut tapaamaan\nsanoja _valkea_ ja _iho_ sanakirjasta; mutta aapisessa hän oli nähnyt\npienen valkoisen pojan ja niinpä hän kirjoitti nimensä bumudetarokare,\neli urosapina.\n\nTarzanin omituisen tavaamisjärjestelmän noudattaminen olisi sekä\nvaivaloista että turhaa, minkä vuoksi tästä eteenpäin pysymme meille\ntutummassa, koulussa opitussa kirjoitustavassa, kuten olemme tähänkin\nasti tehneet. Teitä väsyttäisi, jos teidän pitäisi muistaa, että _de_\non p, _ta_ o, _ro_ i, _ka_ k, ja _re_ a, ja että lausuaksenne sanan\n\"urosapina\" on teidän liitettävä apinain miespuolinen etuliite bu koko\nsanan eteen ja naispuolinen etuliite mu ainakin ensimmäisen sanassa\n\"poika\" olevan kirjaimen eteen -- se väsyttäisi teitä, ja minut se\nsaattaisi pahempaan kuin pulaan.\n\nNäin Tarzan puheli kuulle, ja kun Goro ei vastannut, kiukustui Apinain\nTarzan. Hän pullisti valtavaa rintaansa, paljasti hampaansa ja\nsinkautti maapallon kuolleelle seuralaiselle vasten kasvoja urosapinan\ntaisteluhaasteen.\n\n\"Sinä et ole Bulamutumoregare\", hän kiljui. \"Sinä et ole viidakon väen\nkuningas. Sinä et ole niin suuri kuin Tarzan, mahtava taistelija,\nmahtava metsästäjä. Ei kukaan ole niin suuri kuin Tarzan. Jos olisi\njoku Bulamutumoregare, niin Tarzan voisi tappaa hänet. Tule alas,\nGoro, pelkuri-raukka, taistelemaan Tarzanin kanssa. Tarzan surmaa\nsinut. Minä olen Tarzan, surmaaja.\"\n\nMutta kuu ei vastannut mitään apinamiehen kerskailuun, ja kun sitten\npilvi ajautui sen eteen, niin Tarzan luuli, että Goro todellakin\npelkäsi ja meni häntä piiloon. Senvuoksi hän laskeutui puusta, herätti\nNumgon ja kertoi tälle, kuinka suuri Tarzan oli -- kuinka hän oli\nsäikäyttänyt Goron pois taivaalta ja pannut hänet vapisemaan. Tarzan\npuhui kuusta uroksena, sillä kaikki isot tai muuten pelkoa ja\nkunnioitusta herättävät oliot ovat apinakansasta miespuolisia.\n\nNumgoon ei hänen puheensa suurestikaan tehonnut; mutta hän oli hyvin\nuninen, minkä vuoksi hän käski Tarzanin mennä tiehensä ja jättää\nrauhaan parempansa.\n\n\"Mutta mistä minä löydän Jumalan?\" tiukkasi Tarzan. \"Sinä olet hyvin\nvanha; jos on olemassa joku Jumala, on sinun täytynyt nähdä hänet.\nMinkä näköinen Hän on? Missä Hän asustaa?\"\n\n\"Minä olen Jumala\", vastasi Numgo. \"Ja nyt mene nukkumaan äläkä enää\nhäiritse minua!\"\n\nTarzan katsoi muutamia minuutteja värähtämättä Numgoa; hänen\nsiromuotoinen päänsä painui hiukkasen alemmaksi leveiden hartioiden\nväliin, vankka leuka työntyi eteenpäin ja lyhyt ylähuuli meni irveen,\nniin että valkeat hampaat näkyivät. Sitten hän murahti matalasti,\nsyöksyi apinan kimppuun ja upotti hampaansa toisen karvaiseen\nolkapäähän, puristaen tanakkaa niskaa lujilla sormillaan. Kahdesti hän\npudisti apinavanhusta ja hellitti sitten irti hampaansa.\n\n\"Oletko Jumala?\" hän kysyi.\n\n\"En\", ulvoi Numgo. \"Olen vain vanha apina-parka. Jätä minut rauhaan.\nMene tiedustamaan gomanganeilta, missä Jumala on! He ovat karvattomia\nkuten sinä itsekin ja myöskin perin viisaita. Heidän pitäisi se\ntietää.\"\n\nTarzan päästi Numgon irti ja kääntyi poispäin. Ehdotus, että hänen\nolisi kysyttävä mustaihoisilta, miellytti häntä, ja vaikka hänen\nsuhteensa Mbongan, päällikön, kansaan olivatkin kaikkea muuta kuin\nystävälliset, niin hän voi ainakin vakoilla vihattuja vainolaisiaan\nsaadakseen selville, olivatko he missään tekemisissä Jumalan kanssa.\n\nNiinpä siis Tarzan lähti oikaisemaan puita myöten neekerien kylää\nkohti, vapisten innostuksesta ajatellessaan, että hän oppisi tuntemaan\nKorkeimman Olennon, kaikkien olioiden Luojan. Matkalla hän mielessään\ntarkasti aseistustaan metsästyspuukkonsa kuntoa, nuoliensa lukumäärää,\njousensa jänteen joustavuutta -- ja punnitsi kädessään sotakeihästään,\njoka aikoinaan oli ollut jonkun Mbongan heimoon kuuluneen mustan\nsoturin ylpeys.\n\nJos hän kohtaisi Jumalan, niin hän olisi valmistautunut. Mahdotonta\noli sanoa, oliko ruohoköysi, sotakeihäs vaiko myrkytetty nuoli\ntehokkain ase outoa vihollista vastaan. Apinain Tarzan oli aivan\ntyytyväinen -- jos Jumala haluaisi otella, niin apinamies olisi ihan\nvarma kamppailun tuloksesta. Tarzanilla oli paljon kyseltävää Maailman\nLuojalta, ja siksi hän toivoi, ettei Jumala olisi sotainen Jumala;\nmutta hänen kokemuksensa elämästä ja elollisten olentojen tavoista\nolivat opettaneet hänelle, että kaikki, joilla oli hyökkäys- ja\npuolustusvälineitä, olivat varsin todennäköisesti valmiit ryhtymään\ntaisteluun, jos olivat oikealla tuulella.\n\nOli pimeä Tarzanin saapuessa Mbongan kylän laitaan. Yhtä äänettömästi\nkuin yön hiljaiset varjot hän meni tavanmukaiselle paikalleen\nsuojapaalutuksen vieressä kasvavan tuuhean puun oksille. Allaan kylän\nraitilla hän näki miehiä ja naisia. Miehet olivat kamalan näköisiksi\nmaalattuja -- kamalamman kuin tavallisesti. Heidän keskuudessaan\nliikkui kummallinen, luonnoton otus, pitkä hahmo, joka käveli kahdella\nihmisjalalla, mutta jolla oli puhvelin pää. Hänen selästään roikkui\nnilkkoihin saakka ulottuva häntä, ja toisessa kädessä hänellä oli\nseepran häntä, toinen puristi kimppua pieniä nuolia.\n\nTarzan oli kuin sähköistynyt. Oliko sattuma voinut näin pian suoda\nhänelle tilaisuuden Jumalan näkemiseen? Varmaa oli, ettei tämä olento\nollut ihminen eikä eläin. Mikä muu siis se olisi voinut olla kuin\nMaailman Luoja? Apinamies tarkkasi kummallisen olennon jokaista\nliikettä. Hän näki mustien miesten ja naisten vetäytyvän taaksepäin\nsen lähestyessä, ikäänkuin he olisivat pelänneet sen salaperäisiä\nvoimia.\n\nPiakkoin hän näki tämän jumaluusolennon puhuvan ja kaikkien\nkuuntelevan hänen sanojaan äänettöminä. Tarzan oli varma siitä, ettei\nkukaan muu kuin Jumala kyennyt herättämään niin suurta kunnioitusta\ngomanganien sydämissä, eikä niin tarkoin suistamaan heidän suutaan\nturvautumatta nuoliin tai keihäisiin. Tarzan oli johtunut halveksimaan\nmustaihoisia, etupäässä heidän lörpöttelyhalunsa tähden. Pienet apinat\npuhelivat paljon ja kiirehtivät pois vihollisen läheisyydestä.\nKertshakin isot, vanhat urokset puhuivat vain vähän ja tappelivat mitä\nmitättömimmistä aiheista. Numalla, leijonalla, ei ollut\nlavertelutaipumuksia, mutta kaikista viidakon asukkaista vain harvat\ntaistelivat useammin kuin se.\n\nTarzan sai sinä yönä nähdä paljon kummallista, mistä hän ei ymmärtänyt\nmitään, ja kenties juuri siitä syystä, että se oli kummallista, luuli\nhän sen olevan yhteydessä Jumalan kanssa, jota hän ei käsittänyt. Hän\nnäki kolmen nuorukaisen saavan ensimmäiset sotakeihäänsä\ntaikamenoissa, jotka kuvatuksen näköinen poppamies onnistuneesti\nkoetti tehdä kaameiksi ja kunnioitusta herättäviksi.\n\nÄärettömän innostuneena hän katseli, kuinka kunkin nuorukaisen mustaan\nkäsivarteen viillettiin haava ja heidän vertaan ja Mbongan verta\nsekoitettiin veriveljeyden juhlalliseksi vahvistukseksi. Hän näki,\nkuinka seebran häntää kastettiin vesikattilassa, jonka kohdalla\npoppamies oli tehnyt taikatemppuja tanssiessaan ja hyppiessään sen\nympärillä; ja hän näki, että kunkin kolmen alokkaan otsaan ja rintaan\npirskoitettiin tätä taiottua nestettä. Jos apinamies olisi tietänyt\ntämän teon tarkoituksen, että sillä tahdottiin tehdä soturi\nhaavoittumattomaksi vihollisen hyökkäyksistä ja pelottomaksi kaikissa\nvaaroissa, niin hän olisi epäilemättä syöksynyt kylän raitille ja\nanastanut seepran hännän ja osan kattilan sisällöstä.\n\nMutta hän ei sitä tietänyt, ja senvuoksi hän vain ihmetteli, ei\nainoastaan näkemäänsä, vaan myöskin kummallisia väreitä, jotka\nkulkivat edestakaisin pitkin hänen selkäpiitään; epäilemättä ne\naiheutti sama hypnoottinen vaikutus, joka piti mustat katselijat\ntiukasti pelokkaan kunnioituksen vallassa, hysteerisen innostuksen\npartaalla.\n\nKuta kauemmin Tarzan tarkkaili, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että\nhänen silmäinsä edessä oli Jumala, ja sen varmuuden mukaan vakiutui\nhänessä päätös, että hänen oli päästävä tuon jumaluusolennon puheille.\nApinain Tarzanille olivat ajatus ja toiminta yhtä.\n\nMbongan kansan hysteerinen kiihtymys oli nyt mahdollisimman tiukassa\nvireessä. Paljon ei tarvittu laukaisemaan mustaihoisien äärimmilleen\nkohonnutta hermojännitystä, jonka poppamies oli kammottavilla\ntempuillaan saanut aikaan.\n\nÄkkiä kuului leijonan voimakas karjaisu aivan paaluaitauksen takaa.\nNeekerit hätkähtivät hermostuneesti, jääden hievahtamatta ja hiljaa\nodottamaan tuon liiankin tutun, mutta aina peloittavan äänen\ntoistumista. Myöskin poppamies keskeytti monimutkaisen toimituksen,\njäykistyen silmänräpäykseksi ikäänkuin kivipatsaaksi ja vaivaten\novelia aivojaan miettiessään, kuinka hän parhaiten voisi käyttää\nhyväkseen kuulijakuntansa mielentilaa ja sopivaan aikaan sattunutta\nkeskeytystä.\n\nJo nyt oli ilta ollut hänelle tavattoman edullinen. Hän saisi kolme\nvuohta siitä, että vihki mainitut kolme nuorukaista täysikelpoisiksi\nsotilaiksi, ja lisäksi hän oli ihailevilta ja pelästyneiltä\nkuulijoiltaan saanut useita jyvä- ja helmilahjoja sekä palasen\nkuparilankaa.\n\nNuman karjaisun vielä tärisyttäessä pingoittuneita hermoja, särki\nkylässä vallitsevan hiljaisuuden naisen kimeä, vihlova nauru. Tämän\nhetken valitsi Tarzan pudottautuakseen keveästi puusta kylän raitille.\nPelottomana hän seisoi verivihollistensa seassa hyvinkin päätään\npitempänä kuin muut Mbongan soturit, suorana kuin aidanseiväs,\nvoimakaslihaksisena kuin Numa, leijona.\n\nHetkisen Tarzan seisoi paikallaan, silmäillen poppamiestä. Kaikkien\nsilmät olivat tähdätyt häneen, mutta kukaan ei ollut liikahtanut -- he\nolivat kuin halvautuneet pelosta, mutta herpaannus kirposi heistä\nhetkisen kuluttua, kun Tarzan päätään keikauttaen astui suoraan\nkamalaa, puhvelipäistä olentoa kohti.\n\nSilloin eivät neekerien hermot enää kestäneet. Kuukausimääriä oli\nheitä painanut oudon, vaalean viidakkojumalan herättämä kauhu. Heidän\nnuoliaan oli varastettu aivan kylän keskeltä; heidän sotureitaan oli\näänettömästi surmattu viidakkopoluilla, ja niiden ruumiit olivat\nsalaperäisesti yöllä tipahtaneet kylän raitille ikäänkuin taivaasta.\n\nPari, kolme heistä oli vilahdukselta nähnyt tämän oudon haltian\nkummallisen hahmon, ja juuri heidän usein toistettujen kuvaustensa\nperusteella tunsi koko kylä nyt Tarzanin useiden heidän vahinkojensa\naiheuttajaksi. Jossakin toisessa tilaisuudessa olisivat soturit\nepäilemättä karanneet hänen kimppuunsa, mutta yöllä ja ennen kaikkea\ntänä yönä, jolloin heidän poppamiehensä kaameat taikatemput olivat\nsiinä määrin saaneet heidät hermostuneen kauhun valtaan, he olivat\npelosta avuttomia. Yhtenä miehenä he Tarzanin lähestyessä kääntyivät\npakoon, hajautuen majoihinsa. Hetkisen pysyi heistä lujana yksi, mutta\nvain yksi. Se oli poppamies. Hän oli enemmän kuin puolittain\nhypnotisoinut itsensäkin uskomaan omaan taikurimahtiinsa ja jäi\nuhmaamaan tätä uutta haltiaa, joka uhkasi tuhota pohjan hänen\nikivanhalta, tuottavalta ammatiltaan.\n\n\"Oletko sinä Jumala?\" kysyi Tarzan.\n\nPoppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä,\ntanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan,\npyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon,\njalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän\noli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: \"Buu!\" Sillä hän\nilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista\ntehoa ei sanalla ollut.\n\nTarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli\npäästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt\nhäntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt\nvieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran\nhäntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle\nympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen\nvarovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten\nuskotulleen.\n\nTämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten\njumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa.\nYmpyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen\npoppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja\nheilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan\nitsensä ja Tarzanin väliin.\n\n\"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas\ntaika\", hän huusi. \"Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian\nkun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme;\nminä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä\nlapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin\npoppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla.\nMinä --\" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon,\nkun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin\nelossa.\n\nPoppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää\nmalttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei\nainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.\n\n\"Tule takaisin!\" kiljaisi apinamies. \"Tule takaisin, Jumala! Minä en\ntee sinulle pahaa!\" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua,\nhyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen\nedustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden\npikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies,\njota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän\nponnisteli -- apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara,\nkauris.\n\nJuuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui\nhänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan\nliepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan\npujahti alaston neekeri.\n\nTätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat\näkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin\njäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi\nmiehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen\nyön verrattain valoisaan ulkoilmaan.\n\nPoppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia\nnyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi.\nKuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.\n\n\"Sinä siis olet Jumala!\" hän huusi. \"Jos sinä olet Jumala, niin Tarzan\non suurempi Jumala.\" Ja niin apinamies ajattelikin. \"Minä olen\nTarzan\", hän mylvi neekerin korvaan. \"Ei koko viidakossa, ei sen\nyläpuolella, ei juoksevassa vedessä, ei hiljaisessa vedessä, ei isossa\nvedessä eikä pienessä vedessä ole ketään suurempaa kuin Tarzan. Tarzan\non suurempi kuin manganit; hän on suurempi kuin gomanganit. Omin käsin\nhän on surmannut Numan, leijonan, ja Shitan, pantterin; ei kukaan ole\nniin suuri kuin Tarzan. Tarzan on suurempi kuin Jumala. Katso!\" Äkkiä\nnykäisten hän kiersi mustaihoisen niskaa, kunnes mies kirkui tuskasta\nja vaipui, sitten pyörtyneenä maahan.\n\nLaskien jalkansa kaatuneen poppamiehen kaulalle, apinamies nosti\nkasvonsa kuuhun päin ja päästi voittoisan urosapinan pitkän, vihlovan\nkiljaisun. Sitten hän kumartui sieppaamaan seebran hännän tiedottoman\nmiehen hervottomista sormista ja lähti vilkaisemattakaan taaksepäin\nastelemaan samaa tietä kylän läpi takaisin.\n\nUseiden majojen ovilta tarkkailivat häntä pelokkaat silmät. Muiden\nmuassa oli Mbonga, päällikkö, nähnyt, mitä poppamiehelle oli\ntapahtunut. Mbonga oli kovin suuttunut. Vanhana viisaana patriarkkana\nhän ei ollut koskaan uskonut poppamiehiin muuta kuin puolittain, ei\nainakaan sitten kun hän iän mukana oli saanut enemmän viisautta; mutta\npäällikkönä hän antoi poppamiehen vallalle täyden arvon hallituksen\naseena, ja usein Mbonga oli käyttänyt kansansa taikauskoista pelkoa\nomiin tarkoituksiinsa taikurin välityksellä.\n\nMbonga ja poppamies olivat työskennelleet yhdessä ja jakaneet saaliin,\nmutta nyt olisi poppamiehen arvo ikuisiksi ajoiksi mennyttä, jos\nkukaan muu oli nähnyt samaa kuin Mbonga, eikä tällä miespoloisella\nenää olisi yhtä suurta luottamusta ketään muuta vastaista poppamiestä\nkohtaan.\n\nMbongan täytyi tehdä jotakin vastapainoksi sille turmiolliselle\nvaikutukselle, joka metsänhaltian tuottamasta poppamiehen tappiosta\nkoituisi. Hän tempasi raskaan keihäänsä ja hiipi hiljaa majastaan\npoistuvan apinamiehen jälkeen. Kylän raitilla marssi Tarzan yhtä\nhuolettomana, yhtä tyynenä kuin olisi hänen ympärillään ollut vain\nKertshakin heimon ystävällisiä apinoita eikä aseellisten vihollisten\ntäyttämä kylä.\n\nVain näennäinen oli Tarzanin välinpitämättömyys, sillä valpas ja\ntarkkaava oli hänen jokainen harjaantunut aistinsa. Mbonga,\ntarkkakorvaisten viidakkoeläinten kavala väijyjä, liikkui nyt\näärimmäisen hiljaa. Ei edes Bara, kauris, suurine korvineen olisi\nvoinut mistään risahduksesta aavistaa, että Mbonga oli lähistöllä;\nmutta neekeri ei ollut väijymässä Baraa; hän hiipi ihmisen jäljessä,\nja siksi hän koetti vain välttää melua.\n\nHän tuli yhä lähemmäksi hitaasti liikkuvaa apinamiestä. Nyt hän nosti\nsotakeihäänsä, ojentaen oikean kätensä kauas olkansa taa. Kerta\nkaikkiaan tahtoi Mbonga, päällikkö, vapauttaa itsensä ja kansansa\ntämän uhkaavan vihollisen painajaisesta. Hän ei heittäisi huonosti;\nhän olisi huolellinen ja sinkauttaisi aseensa niin väkevästi, että se\nkerrassaan surmaisi haltian.\n\nMutta vaikka Mbonga olikin olevinaan varma, niin hän erehtyi\nlaskuissaan. Hän lienee uskonut vaanivansa ihmistä -- mutta hän ei\nkuitenkaan tietänyt, että tällä ihmisellä oli alempien eläinten herkät\naistimet. Kun Tarzan oli kääntänyt selkänsä viholliselleen, oli hän\npannut merkille yhden seikan, jonka huomioon ottaminen ei olisi\njohtunut Mbongan mieleenkään metsästäessään ihmistä -- tuulen. Se\npuhalsi Tarzanin menosuuntaan ja kantoi hänen tarkkoihin sieraimiinsa\nhänen takanaan syntyvät hajut. Niinpä Tarzan tiesi, että häntä\nseurattiin, sillä vaikka afrikkalaisessa kylässä onkin monenlaista\nlöyhkää, kykeni apinamiehen uskomattoman hyvä hajuaisti erottamaan\nmäärätyn löyhkän toisesta ja huomattavan tarkoin määräämään, miltä\nkohdalta se lähti.\n\nHän tiesi, että häntä vainosi mies, joka tuli lähemmäksi, ja hänen\njärkensä varoitti häntä tämän hiipijän aikeista. Kun Mbonga niin ollen\npääsi keihäänheiton päähän apinamiehestä, pyörähti viimemainittu äkkiä\nhäneen päin, niin äkkiä, että kohotettu keihäs lennähti sekunnin\nmurto-osan aikaisemmin kuin Mbonga oli aikonut. Se osui hiukan liian\nkorkealle, ja Tarzan kumartui antaakseen sen sujahtaa päänsä ylitse;\nsitten hän lähti juoksemaan päällikköä kohti. Mutta Mbonga ei jäänyt\nhäntä odottamaan, vaan kääntyi pakenemaan lähimmän majan pimeää\noviaukkoa kohti, huutaen mennessään sotilaitaan käymään muukalaisen\nkimppuun ja surmaamaan hänet.\n\nSyytä olikin Mbongalla kirkua apua, sillä nuori ja ketteräjalkainen\nTarzan lyhensi heidän välimatkaansa, kiitäen pitkin askelin ja\nnopeasti kuin saalistaan ahdistava leijona. Hän myöskin murisi hyvin\nsamaan tapaan kuin Numa itse. Mbonga kuuli sen, ja hänen sydämensä\nkylmeni. Hänen villainen tukkansa nousi pystyyn, ja hän tunsi\npisteleviä kylmänväreitä selkäpiissään, ikäänkuin kuolema olisi\nkylmällä sormellaan hapuillut pitkin hänen selkäänsä.\n\nMyöskin toiset sen kuulivat ja näkivät -- he olivat rohkeita,\nkamalannäköisiksi maalattuja sotureita ja puristivat hervottomilla\nsormillaan raskaita sotakeihäitään. Numan, leijonan kimppuun he\nolisivat karanneet pelottomasti. Monta kertaa itseään lukuisampia\nmustia sotureita vastaan he olisivat rientäneet suojaamaan\npäällikköään; mutta tämä kammottava viidakonhaltia herätti heissä\nkauhua. Hänen syvästä rinnastaan humahteleva pedonmurina ei ollut\nlainkaan inhimillinen; inhimillisiä eivät myöskään olleet paljastetut\nhampaat eivätkä kissamaiset hyppäykset. Mbongan sotureita hirvitti\n-- hirvitti siihen määrin, etteivät he uskaltaneet poistua\nturvallisilta tuntuvista majoistaan, vaan katselivat syrjästä, kun\npetomies hypähti suoraan heidän vanhan päällikkönsä niskaan.\n\nMbonga kaatui, kiljaisten kauhusta. Hän oli liian säikähtynyt\nyrittääkseenkään puolustautua. Hän vain virui vastustajansa alla pelon\nlamauttamana, kirkuen täyttä kurkkua. Tarzan nousi polvilleen hänen\nselkäänsä. Hän käänsi Mbongan selälleen, niin että hänen kurkkunsa\nnäkyi ja katsoi häntä silmiin; sitten Tarzan veti esille pitkän,\nterävän puukkonsa, saman puukon, jonka John Clayton, loordi Greystoke,\noli tuonut Englannista monta vuotta sitten. Hän laski sen lähelle\nMbongan kurkkua. Neekerivanhus uikutti pelosta, rukoillen armoa\nsellaisella kielellä, jota Tarzan ei ymmärtänyt.\n\nEnsimmäisen kerran apinamies tarkasteli päällikköä läheltä. Hän näki\nvanhan miehen, hyvin vanhan miehen, jolla oli laiha kaula ja\nkurttuiset kasvot -- kuivettuneet, pergamenttimaiset kasvot, ne\nmuistuttivat hieman pieniä apinoita, jotka Tarzan niin hyvin tunsi.\nHän näki miehen silmistä, kuvastuvan kauhun -- Tarzan ei ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt sellaista kauhua minkään eläimen silmissä\neikä niin säälittävää armonpyyntöä minkään olennon kasvoilla.\n\nApinamiehen käsi pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin joku olisi sitä\npidättänyt. Hän ihmetteli, miksi hän epäröi surmata; tällä tavoin hän\nei ollut vitkastellut koskaan ennen. Vanhus näytti surkastuvan ja\nkutistuvan mitättömäksi luusäkiksi hänen katseensa edessä. Neekeri oli\nniin heikko, avuton ja kauhistunut, että apinamiehen valtasi suuri\nhalveksuminen; mutta hän tunsi myöskin jotakin muuta, jotakin, mikä\nApinain Tarzanille oli uutta viholliseen nähden. Se oli sääliä --\nsääliä pelästynyttä vanhaa mies-raukkaa kohtaan.\n\nTarzan nousi pystyyn ja poistui, jättäen Mbongan, päällikön,\nvahingoittumattomaksi. Pää pystyssä asteli apinamies kylän läpi,\nheilautti itsensä paaluaitauksen vieressä kasvavan puun oksille ja\nkatosi kyläläisten näkyvistä.\n\nKoko matkan palatessaan apinoiden leiripaikalle Tarzan mietti sen\nkummallisen voiman selitystä, joka oli pidättänyt, hänen kättään ja\nestänyt hänet tappamasta Mbongan. Tuntui siltä, kuin olisi joku häntä\nmahtavampi olento käskenyt häntä säästämään vanhuksen hengen. Tarzan\nei voinut sitä ymmärtää, sillä hän ei voinut ajatella mitään eikä\nketään, jolla olisi arvovaltaa sanella hänelle, mitä hänen pitäisi\ntehdä tai mitä tekemästä hänen tulisi pidättyä.\n\nOli jo myöhä, kun Tarzan sijoittui huojuvalle oksalle erääseen niistä\npuista, joiden juurella Kertshakin apinat nukkuivat, ja hänen\najatuksensa pyörivät yhä tämän kummallisen kysymyksen ympärillä, kun\nhän vaipui uneen.\n\nAurinko oli varsin korkealla taivaalla, kun hän heräsi. Apinat olivat\njalkeilla etsimässä ravintoa. Tarzan silmäili heitä veltosti\npaikaltaan, kun he kaivelivat lahoavasta maanpinnasta etanoita,\nkovakuoriaisia ja toukkia tai etsivät puiden oksilta munia,\nlinnunpoikasia ja herkullisia lehtimatoja.\n\nAivan hänen päänsä vieressä kelluva kämmekkä avautui hitaasti,\nlevittäen hienot terälehtensä lämmittävään ja valaisevaan\nauringonpaisteeseen, joka vasta äskettäin oli tunkeutunut sen\nvarjoisaan piilopaikkaan. Tuhansia kertoja oli Tarzan nähnyt tämän\nkauniin ihmenäyn; mutta nyt se herätti hänen mielenkiintoaan\nvoimakkaammin kuin ennen, sillä parhaillaan alkoi apinamies tehdä\nitselleen kysymyksiä kaikista niistä lukemattomista ihmeistä, joita\nhän tähän asti oli pitänyt itsestään selvinä ilmiöinä.\n\nMikä pani kukan aukeamaan? Mikä pani sen kasvamaan pienestä nupusta\ntäysin kehittyneeksi kukaksi? Miksi se lainkaan oli olemassa? Miksi\noli hän itse olemassa? Mistä oli Numa, leijona, tullut? Kuka istutti\nensimmäisen puun? Miksi nousi Goro pimeälle öiselle taivaalle luomaan\ntervetullutta valoaan kammottavaan öiseen viidakkoon? Entä aurinko?\nOliko aurinko taivaalla vain sattumalta?\n\nMiksi eivät kaikki viidakon asukkaat olleet puissa? Miksi eivät puut\nolleet jotakin muuta? Miksi oli Tarzan erilainen kuin Taug, Taug\nerilainen kuin Bara, kauris, ja Bara erilainen kuin Shita, pantteri,\nja miksi ei Shita ollut samanlainen kuin Buto, sarvikuono? Mistä ja\nmiten tulivat he kaikki -- puut, kukat, hyönteiset ja viidakon\nlukemattomat asukkaat?\n\nAivan aavistamatta välähti Tarzanin päähän ajatus. Tutkiessaan\nsanakirjassa esiintyviä lukuisia _Jumalan_ määritelmiä hän oli\ntavannut sanan _luoda_ -- \"tehdä olemassa olevaksi; tehdä tyhjästä\".\n\nTarzan oli melkein saavuttanut jotakin kouraantuntuvaa, kun kaukaa\nkuuluva valitus sai hänet hätkähtäen heräämään mietiskelystään\nnykyisen todellisuuden tajuntaan. Valitus oli viidakosta, jonkun\nmatkan päästä Tarzanin huojuvalta lepopaikalta. Se oli pienen balun\nvalitus. Tarzan tunsi sen heti Gazanin, Tikan lapsen, ääneksi. Hänet\noli nimitetty Gazaniksi, koska hänen pehmoinen lapsentukkansa oli\nharvinaisen punainen ja _Gazan_ merkitsee isojen apinain kielellä\npunainen iho.\n\nValitusta seurasi heti oikein aito kauhun kirkaisu pienistä\nkeuhkoista. Kuin sähköiskusta virisi Tarzanin toimintahalu. Hän kiiti\npuiden läpi ääntä kohti kuin jousen lennättämä nuoli. Edeltään hän\nkuuli täysikasvuisen naarasapinan kiukkuisia ärähdyksiä. Siellä riensi\nTika auttamaan. Vaaran täytyi olla hyvin uhkaava. Sen saattoi Tarzan\npäättää naaraan äänen pelonsekaisesta, raivoisasta sävystä.\n\nJuosten pitkin nuokkuvia oksia, heilahtaen puusta toiseen kiiruhti\napinamies ääniä kohti, jotka nyt olivat käyneet korvia huumaaviksi.\nKaikilta suunnilta kiiti sinnepäin Kertshakin apinoita, noudattaen\nbalun ja sen äidin äänien vetoomusta, ja heidän tullessaan pani heidän\nkiljuntansa metsän kajahtelemaan.\n\nMutta nopeampana kuin raskaat toverinsa jätti Tarzan heidät kaikki\njälkeensä. Ensimmäisenä joutui hän näyttämölle. Hänen katsettaan\nkohdannut näky sai hänen jättiläismäisen vartalonsa värisemään kuin\nvilusta, sillä vihollinen oli eniten vihattu ja eniten kammottu\nkaikista viidakon eläimistä.\n\nKiertyneenä isoon puuhun oli Histah, käärme -- tavattoman iso,\nvoimakas, limainen -- ja sen murhaavaan syleilyyn, kiedottuna oli\nTikan pikku balu, Gazan. Mikään koko viidakossa ei herättänyt Tarzanin\nrinnassa niin läheisesti pelkoa muistuttavaa tunnetta kuin kamala\nHistah. Myöskin apinat kammosivat Histahia ja pelkäsivät sitä jopa\nenemmän kuin Shitaa, pantteria, ja Numaa, leijonaa. Kaikista\nvihamiehistään he eivät ketään kaartaneet kauempaa kuin Histahia,\nkäärmettä.\n\nTarzan tiesi, että Tika erikoisesti pelkäsi tätä äänetöntä,\ninhoittavaa vihollista, ja kun näky avautui hänen silmiensä eteen,\nkummastutti häntä enimmän Tikan käyttäytyminen, sillä juuri sillä\nhetkellä, kun hän näki Tikan, karkasi naarasapina välkkyvän käärmeen\nkimppuun, ja kun voimakkaat kiemurat kietoivat hänet samoin kuin hänen\nlapsensakin, ei hän millään tavoin koettanut pelastautua, vaan tarttui\nvääntelehtivään ruumiiseen, turhaan koettaen raastaa sitä irti\nkirkuvasta balustaan.\n\nTarzan tiesi liian hyvin, kuinka syvälle Histahin pelko oli syöpynyt\nTikaan. Siksi hän tuskin voi uskoa omia silmiään, kun ne vakuuttivat\nhänelle, että Tika vapaaehtoisesti syöksyi tuohon kuolettavaan\nsyleilyyn. Eikä Tikan synnynnäinen pelko tätä hirviötä kohtaan ollut\npaljoakaan kauheampi kuin itse Tarzanin. Vapaaehtoisesti ei Tarzan\nmilloinkaan ollut koskettanut käärmettä. Sen syytä hänen oli mahdoton\nsanoa, sillä hän ei voinut myöntää pelkäävänsä mitään: eikä se\nollutkaan pelkoa, vaan pikemminkin synnynnäistä inhoa; sen hän oli\nperinyt sivistyneiden esi-isiensä monilta miespolvilta ja ennen heitä\nkenties lukemattomilta Tikan kaltaisilta esivanhemmilta, joiden\nkaikkien rinnassa oli sama nimetön kammo tuota limaista matelijaa\nkohtaan.\n\nTarzan ei kuitenkaan empinyt sen enempää kuin Tikakaan, vaan kävi\nHistahin kimppuun yhtä nopeasti ja rajusti kuin olisi tehnyt\nahdistaessaan Baraa, kaurista, surmatakseen sen ravinnokseen. Täten\nhäiritty käärme kiemuroi ja mutkitteli hirveästi; mutta hetkeksikään\nse ei irroittanut otettaan ainoastakaan aikomastaan uhrista, sillä se\noli sulkenut myöskin apinamiehen kylmään syleilyynsä, samassa kun tämä\noli hyökännyt sen kimppuun.\n\nRiippuen yhä puussa kannatti valtava matelija kaikkia kolmea,\nikäänkuin he olisivat olleet höyheniä, koettaen samalla puristaa\nheidät kuoliaaksi. Tarzan oli vetäissyt puukkonsa, iskien sillä\nripeästi ahdistajansa ruumista; mutta häntä ympäröivät kiemurat\nuhkasivat rusentaa hänet hengettömäksi, ennenkuin hän olisi saanut\nhaavoitetuksi käärmettä kuolettavasti. Mutta hän taisteli edelleen\nkoettamatta kertaakaan välttää häntä odottavaa kauheata kuolemaa --\nhänen ainoana pyrkimyksenään oli surmata Histah ja siten vapauttaa\nTika ja tämän balu.\n\nKäärme käänsi isot, ammottavat leukapielensä hänen kohdalleen.\nKimmoisa kita, johon sopi kaniini tai sarvipää kauris yhtä helposti,\ntavoitti häntä; mutta kiinnittäessään huomionsa apinamieheen Histah\ntoi päänsä Tarzanin puukon ulottuville. Heti ojentui ruskea käsi,\ntarttui täplikkääseen niskaan, ja toinen upotti raskaan\nmetsästyspuukon kahvaa myöten pieniin aivoihin.\n\nHistah vapisi suonenvedontapaisesti ja velttoni sitten, jännittyi ja\nvelttoni uudelleen, pieksäen sinne tänne pitkää ruhoaan; mutta se ei\nenää tietänyt eikä tuntenut mitään. Histah oli kuollut, mutta\nkuolinkamppailussaan se olisi helposti voinut tuhota kymmenkunta\nihmistä tai apinaa.\n\nReippaasti Tarzan tarttui Tikaan ja veti hänet irti höllentyneestä\nkiemurasta, pudottaen hänet maahan; sitten, hän irroitti balun ja\nsysäsi sen äidilleen. Histah yhä nytkähteli puristaen apinamiestä;\nmutta ankarien ponnistusten jälkeen Tarzanin onnistui reutoutua irti,\nja hän hyppäsi maahan pois kuolevan käärmeen rajun tempomisen\nulottuvilta.\n\nJoukko apinoita oli piirissä katselemassa taistelua. Mutta heti kun\nTarzan vahingoittumattomana selviytyi vihollisesta, kääntyivät he\nääneti poispäin ryhtyäkseen jälleen jatkamaan keskeytynyttä\nravinnonetsintäänsä, ja Tika poistui heidän mukanaan, näyttäen\nunohtavan kaiken muun paitsi haluaan ja sitä seikkaa, että hän juuri\nennen keskeytystä oli löytänyt taitavasti piiloitetun pesän, jossa oli\nkolme täysin tuoretta munaa.\n\nTarzan, joka ei myöskään vähääkään välittänyt sivuutetusta\ntaistelusta, loi vain jäähyväissilmäyksen vielä kiemuroivaan Histahiin\nja lähti pienelle lammikolle, josta heimo näillä seuduin kävi\njuomassa. Omituista oli, ettei hän kiljaissut voittohuutoaan\nsurmattuaan Histahin. Muuta syytä hän ei olisi voinut siihen ilmoittaa\nkun sen, että hänestä Histah ei ollut eläin. Se erosi jollakin\nerikoisella tavalla muista viidakon asukkaista. Tarzan tiesi vain\nvihaavansa sitä.\n\nLammikolla Tarzan joi kyllikseen ja ojensihe pehmeään ruohikkoon puun\nvarjoon. Hänen ajatuksensa palasivat Histahin, käärmeen, kanssa\nkäytyyn taisteluun. Hänestä tuntui kummalliselta, että Tika meni\nvapaaehtoisesti tuon kamalan hirviön kierteisiin. Miksi oli Tika niin\ntehnyt? Entä miksi hän itsekin oli tehnyt samoin? Tika ei ollut hänen,\nei myöskään Tikan balu. Miksi siis hän oli menetellyt siten? Kuollut\nHistah ei kelvannut hänen ruuakseen. Kun, hän nyt mietti asiaa, ei hän\nvoinut keksiä kerrassaan mitään syytä, minkä vuoksi hänen olisi\npitänyt se tehdä, ja nyt hänen päähänsä pälkähti, että hän oli\ntoiminut melkein tahtomattaan, aivan samoin kuin jättäessään\nvahingoittamatta vanhan gomanganin edellisenä iltana.\n\nMikä pakotti hänet tekemään sellaista? Jonkun häntä voimakkaamman\ntäytyi silloin, tällöin olla ohjaamassa hänen toimintaansa.\n--Kaikkivaltias, -- ajatteli Tarzan. -- Pikkumerkit kertoivat, että\nJumala on kaikkivaltias. Varmastikin on Jumala pannut minut\nmenettelemään siten, sillä ikinä en olisi itsestäni niin tehnyt. Juuri\nJumala pani Tikan karkaamaan Histahiin käsiksi. Tika ei ikinä menisi\nlähelle Histahia omasta tahdostaan. Jumala se pidätti puukkoani vanhan\ngomanganin kurkusta. Jumala suorittaa ihmeellisiä tekoja, sillä hän on\n\"kaikkivaltias\". Minä en voi nähdä Häntä; mutta tiedän, että juuri\nJumalan on täytynyt tehdä nämä teot. Ei yksikään mangani, gomangani\neikä tarmangani voisi niitä tehdä.\n\nEntä kukat -- kuka pani ne kasvamaan? Niin, nyt oli kaikki selvää\n-- kukat, puu, kuu, aurinko, hän itse, kaikki viidakon elolliset\nolennot -- ne oli kaikki Jumala tehnyt tyhjästä.\n\nEntä mitä Jumala on? Minkänäköinen Jumala on? Siitä hänellä ei ollut\nminkäänlaista aavistusta; mutta hän oli varma siitä, että kaikki hyvä\ntuli Jumalalta; hänen hyvät työnsä, kun hän pidättyi surmaamasta\nvanhaa, turvatonta gomangani-raukkaa, Tikan rakkaus, joka oli\nkiidättänyt hänet kuoleman syleilyyn; hänen oma uskollisuutensa Tikaa\nkohtaan, kun hän pani vaaraan henkensä pelastaakseen Tikan. Kukat, ja\npuut olivat hyviä ja kauniita. Ne oli Jumala tehnyt. Hän oli luonut\nmyöskin muut olennot, jotta kullakin olisi ruokaa elääkseen. Hän oli\nluonut kaunisturkkisen Shitan, pantterin, ja uljaspäisen\ntakkuharjaisen Numan, leijonan. Hän oli luonut herttaisen viehkeän\nBaran, kauriin.\n\nNiin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän\najatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä\noli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle\npäänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen,\njoka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:\n\nKuka oli luonut Histahin, käärmeen?\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nTarzan ja neekeripoika\n\n\nApinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä.\nHänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien\npahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä\nnuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen\nkissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä\nhillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui\npensaikossa.\n\nTarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän\nrajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen\nkaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi\npelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä\nlannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi\npunonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.\n\nTästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli\nmilloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa,\nleijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli\nihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen\nkätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen\nKertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta\nja hänen ympärillään kasvavista puista.\n\nEivät mitkään kiusalliset tulevaisuuden huolet rasittaneet heidän\nmieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia\nläheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä\ntyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat\n-- siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja\nminä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he\nnauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa\nvoi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota\nvarten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa\nvieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa\nsuurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen\ntäyttäminen?\n\nTarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen\nläheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman\nvastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä,\nvähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö\nhän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan\nhampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista,\nosoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse?\nHeidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa\nesittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa -- eikä se toimi\nsuinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön\nyllätysten ja huvin lähde.\n\nParhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka\nolisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan,\njolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja\narvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat\nhampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun\nrungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi\nvinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän\nsitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan,\nkiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan\nhyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin\nseikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja\nsilloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina,\nkovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.\n\nNyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui\nsiihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä,\nkimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman\npoikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei\nsuuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään,\nkun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen\nköytensä.\n\nSuoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli\nTarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi,\nettä Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti\nhampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että\nahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä.\nApinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka\nvekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika\nvain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että\nhänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä\nollut kahdesti pelastanut Gazania?\n\nSaatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi\njälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä\nsilmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden,\nkun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään\noli varomaton.\n\nMutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi\npitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin\ntekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi\nGazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua\nomien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja\nvankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren\napinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin\nmenettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon,\nuusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan\nkisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun\nvallassa.\n\nHarhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta\npyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan,\nlensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein\nalusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden,\nettä lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain\npienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin\ntunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen\nhänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa\npiilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä,\nGazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan\ntuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä\nisäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai\npelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi\nolevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka\nensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.\n\nTaugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla\nKertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita,\njoita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan\nTarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon -- hän vain\ntiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui\nilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän\nkadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.\n\nHän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä\nkeskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita,\njossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella\nkasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli\nTarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän.\nSiellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja -- leikkisiä\nolentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt\nBaran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine\npienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa -- paitsi\nTarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi,\nsurumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju\nhänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän\nryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten\nikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.\n\nKuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut\njonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä\nvuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen\nviidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin,\nja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan\nyläpinnan kuoren sileäksi.\n\nTällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta,\nmetsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen\nluonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja\nnälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.\n\nMutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas\npäässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän\najamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon\neniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä,\nlukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen\nselittämätön voima pidätti hänen kättään -- selittämätön hänestä,\nkoska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja\nsivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli\nhänen pysyväistä perintöänsä.\n\nNiinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän\npeloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden\nköytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen\ntodistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili\nsinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun\nrunkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti\nsen kaikki ponnistukset.\n\nHortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä\nvaltavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili\nkaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen\nkädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen\nseuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli\nohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut\nsilvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.\n\nTarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan.\nVaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi\nkuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan\nniin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön\nmetsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi\nHortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.\n\nHetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt,\nsyvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti\nalhaalle painettua päätään.\n\n\"Mudansyöjä!\" pilkkasi apinamies. \"Loassarypijä. Lihasikin haisee,\nmutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun\nsydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa\nliikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen.\"\n\nVaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se\nyhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman,\nkarvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja\npehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta\nse hyökkäsi.\n\nApinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri\nviiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti\n-- äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea,\nettä salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän\nkumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä\nmetsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen.\nVikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja\nhetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen\nkäsissään.\n\nTyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa\nnukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi\nvaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa,\nsillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi\naskeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan\noli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun\nKulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.\n\nAivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen\nrannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat\nolkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä\naina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon,\nkömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä\nkauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää\npaistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien\nnaaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen\npartaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.\n\nTänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen\nvarrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia\nsimpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin\nkolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi\nhiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen\nalahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä,\njota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt\nkammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet\npaljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli\npistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen\nkorvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli\nvärillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän\noli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta\nhuolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon\nmiesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta --\nsotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan\nsaanut.\n\nHänen lapsensa oli kymmenvuotias poika, notkea, suora ja neekeriksi\nkomea. Tarzan katseli paria läheisen pensaan piiloisan lehvistön\ntakaa. Hän oli juuri hyökkäämäisillään heidän eteensä, peloittavasti\nkiljaisten, nauttiakseen heidän säikähdyksestään ja suinpäin paostaan;\nmutta äkkiä pisti hänen päähänsä uusi ajatus. Tässä oli balu, joka oli\nsamanmuotoinen kuin hän itsekin. Tosinhan pojan iho oli musta; mutta\nmitäpä siitä? Tarzan ei ollut koskaan nähnyt valkeaihoista ihmistä.\nSikäli kun hän tiesi, oli hän ainoa sellaisen kummallisen elämänmuodon\nedustaja koko maapallolla. Musta poika oli erinomainen balu\nTarzanille, koska hänellä ei ollut omaa. Hän hoivaisi häntä\nhuolellisesti, ruokkisi häntä hyvin, suojaisi häntä niinkuin vain\nApinain Tarzan kykeni suojelemaan omaansa ja opettaisi hänelle\npuolittain inhimillisiä, puolittain eläimellisiä, viidakon\nsalaisuuksia koskevia tietojaan lahoavasta pintakasvullisuudesta\nalkaen aina metsän ylimpien tasanteiden korkealle kohoavia huippuja\nmyöten.\n\nTarzan päästi nuoransa kiepulta ja pudisti silmukan levälleen.\nVähääkään aavistamatta tuon peloittavan olennon läheisyyttä puuhaili\nhänen edessään oleva pari edelleenkin simpukoita etsien, kaivellen\nmutaa lyhyillä kepeillä.\n\nTarzan astui esiin heidän takanaan olevasta viidakosta; silmukka oli\nlevällään maassa hänen vieressään. Oikea käsi heilahti nopeasti, ja\nsilmukka kohosi sirosti ilmaan, leijaili hetkisen pahaa\naavistamattoman pojan kohdalla ja laskeutui sitten. Kun se kietoutui\npojan vartalon ympärille olkapäiden alapuolelta, nykäisi Tarzan äkkiä,\nniin että silmukka tiukkeni pojan käsivarsien ympärille, puristaen ne\nkylkiä vasten. Pojan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu, ja kun hänen\näitinsä kääntyi säikähtyneenä hänen huudostaan, näki hän poikaa\nvinhasti kiskottavan kookasta, valkeata jättiläistä kohti, joka seisoi\nläheisen puun varjossa vain vähän enemmän kuin kymmenen pitkän\naskeleen päässä hänestä.\n\nPäästäen vimmastuksen ja kauhistuksen sekaisen huudahduksen, syöksyi\nnainen pelottomasti apinamiestä kohti. Hänen ilmeissään näki Tarzan\nsellaista päättäväisyyttä ja rohkeutta, joka ei väistäisi itse\nkuolemaakaan. Hän oli perin kamalan ja peloittavan näköinen silloinkin\nkun hänen kasvonsa olivat tyynet; mutta kun hänen muotonsa oli\nintohimon vääntämä, niin se oli hornamaisen kauhistuttava. Jopa\napinamieskin peräytyi, mutta enemmän inhosta kuin pelosta -- pelkoa\nhän ei lainkaan tuntenut.\n\nMustan naaraksen balu puri ja potki, kun Tarzan pisti hänet\nkainaloonsa ja katosi sillä kohdalla alhaalle riippuvien oksien\nsekaan, juuri kun vimmastunut äiti kiiti esille tavoittamaan häntä ja\ntappelemaan hänen kanssaan. Ja painuessaan syvemmälle viidakkoon\nrimpuilevan saaliinsa kanssa hän mietti, minkälainen gomanganien\ntaistelukunto saattaisi olla, jos urokset olisivat yhtä hirmuisia kuin\nnaaraat.\n\nPäästyään turvallisen välimatkan päähän äidistä, jonka lapsen hän oli\nryöstänyt, ja pois hänen kirkumisensa ja uhkauksiensa kuuluvilta,\npysähtyi Tarzan tarkastamaan saalistaan, joka nyt oli niin perin\npohjin peloissaan, että oli lakannut rimpuilemasta ja kiljumasta.\n\nPelästynyt lapsi muljautteli kauheasti silmiään vangitsijaansa päin,\nniin että välkkyvät valkuaiset näkyivät silmäterän joka puolelta.\n\n\"Minä olen Tarzan\", sanoi apinamies ihmisapinoiden kielellä. \"Minä en\ntee sinulle pahaa. Sinusta tulee Tarzanin balu. Tarzan suojelee sinua.\nHän ruokkii sinua. Tarzanin balu saa parasta, mitä viidakossa on,\nsillä Tarzan on oivallinen metsästäjä. Sinun ei tarvitse pelätä\nketään, ei edes Numaa, leijonaa, sillä Tarzan on mahtava taistelija.\nEi kukaan ole niin suuri kuin Tarzan, Kaalan poika. Älä pelkää!\"\n\nMutta lapsi vain uikutti ja vapisi, sillä hän ei ymmärtänyt isojen\napinoiden kieltä, ja Tarzanin ääni kuulosti hänestä eläimen ärinältä\nja murinalta. Lisäksi hän myöskin oli kuullut tarinoita tästä pahasta,\nvalkoisesta metsänjumalasta. Juuri hän oli surmannut Kulongan ja monta\nmuuta Mbongan, päällikön, soturia. Ja hän se yön pimeydessä hiipi\nsalaapäin, noitakeinoja käyttäen, kylään, varastamaan nuolia ja\nmyrkkyjä ja säikyttelemään naisia ja lapsia, jopa täysikasvuisia\nsoturejakin. Epäilemättä tämä ilkeä jumala söi pieniä poikia. Olihan\nhänen äitinsä niin sanonut, kun hän oli ollut tottelematon ja äiti oli\nuhannut antaa hänet viidakon valkealle jumalalle, jollei hän olisi\nhyvä. Pieni musta Taibo välisi kuin vilutautinen.\n\n\"Onko sinulla kylmä, Go-bu-balu?\" kysyi Tarzan, käyttäen paremman\nnimen puutteessa apinoiden sanaa mustasta poikalapsesta. \"Aurinko\npaistaa lämpimästi; miksi väriset?\"\n\nTaibo ei ymmärtänyt, vaan huusi äitiänsä ja pyysi isoa valkoista\njumalaa päästämään hänet, luvaten siitä lähtien aina olla hyvä poika,\njos hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Tarzan pudisti päätään. Hän ei\nymmärtänyt sanaakaan. Tällainen ei kävisi päinsä! Hänen oli opetettava\nGo-bu-balulle sellaista kieltä, joka kuulostaisi puheelta; Tarzanista\noli varmaa, ettei Go-bu-balun äänteleminen ollutkaan mitään puhetta.\nSe tuntui aivan yhtä järjettömältä kuin mielettömien lintujen räkätys.\nParasta olisi, arveli apinamies, viedä hänet kiireesti Kertshakin\nheimon keskuuteen, jossa hän kuulisi manganien keskustelevan\nkeskenään. Niin hän pian oppisi pummaan ymmärrettävästi.\n\nTarzan nousi seisomaan korkealle maanpinnan yläpuolella huojuvalle\noksalle, jolle hän oli pysähtynyt, ja viittasi Taiboa seuraamaan,\nmutta Taibo vain takertui lujasti kiinni puun runkoon ja itki. Poikana\nja Afrikan alkuasukkaana hän tietystikin oli usein tätä ennen\nkiipeillyt puissa; mutta se ajatus, että hänen olisi kiidettävä metsän\nläpi, hyppien oksalta toiselle, kuten hänen vangitsijansa oli hänen\nkauhukseen tehnyt kantaessaan Taiboa pois äidin luota, täytti hänen\nlapsellisen sydämensä pelolla.\n\nTarzan huokasi. Hänen äskettäin saamallaan balulla oli totisesti\npaljon opittavaa. Oli säälittävää, että hänen kokoisensa ja\nvoimaisensa lapsi oli niin takapajulla. Hän koetti houkutella Taiboa\nseuraamaan itseään, mutta poika ei uskaltanut; niinpä Tarzan nosti\nhänet selkäänsä ja kantoi häntä. Taibo ei enää kynsinyt eikä purrut.\nPako näytti mahdottomalta. Vaikka hänet nyt olisikin laskettu maahan,\nniin olisi hyvin todennäköistä, sen hän tiesi, ettei hän osaisi palata\nMbongan, päällikön, kylään. Ja jos hän osaisikin, niin matkallaan hän,\nkohtaisi leijonia ja panttereita ja hyenoja, jotka kaikki, siitä oli\nTaibo myöskin hyvin selvillä, pitivät erittäin paljon pienien, mustien\npoikien lihasta.\n\nSiihen mennessä ei kammottava valkoinen viidakkojumala ollut tehnyt\nhänelle mitään pahaa. Näinkään hyvää kohtelua hän ei voisi odottaa\nkauhistuttavilta, vihreäsilmäisiltä ihmissyöjiltä. Kahdesta pahasta\nolisi niin ollen pienempi antaa valkoisen jumalan viedä hänet mukanaan\nraapimatta ja purematta, kuten hän oli aluksi tehnyt.\n\nTarzanin ripeästi heilautellessa itseään puusta puuhun sulki pikku\nTaibo silmänsä, jottei hänen enää tarvitsisi nähdä allaan ammottavia,\npelottavia kuiluja. Taibo ei ollut koskaan eläissään ollut niin\nkauhuissaan, mutta häntä kantavan valkoisen jättiläisen kiitäessä\neteenpäin metsässä hiipi hänen rintaansa omituinen turvallisuuden\ntunne, kun hän näki, kuinka varmoja apinamiehen hypyt olivat,\nkuinka erehtymättömästi hän tarttui huojuviin oksiin, joista\nhän sai kädensijan, ja olihan lisäksi niin turvallista metsän\nkeskitasanteilla, korkealla hirmuisten leijonien ulottuvilta.\n\nJa niin saapui Tarzan aukeamalle, josta heimo etsi ravintoa, ja\npudottautui apinoiden sekaan uuden balunsa painautuessa lujasti hänen\nhartioitaan vasten. Hän oli päässyt keskelle laumaa, ennenkuin Taibo\nhavaitsi ainoatakaan karvaista otusta ja ennenkuin apinat huomasivat,\nettei Tarzan ollut yksin. Kun he näkivät pikku gomanganin hänen\nselässään, tulivat muutamat heistä hänen luokseen hampaat irvissä ja\nkasvot äkäisesti vääntyneinä.\n\nTunti sitten olisi pieni Taibo voinut sanoa tuntevansa, mitä on\näärimmäinen pelko; mutta kun hän nyt näki nuo kauheat pedot\nympärillään, käsitti hän, etteivät hänen kaikki aikaisemmat\nkokemuksensa olleet mitään tähän verrattuina. Miksi seisoi iso\nvalkoinen jättiläinen noin huolettomana paikoillaan? Miksi hän ei\npaennut, ennenkuin nuo kauheat, karvaiset puiden asukkaat karkaisivat\nheidän kimppuunsa ja repisivät heidät molemmat kappaleiksi? Ja sitten\nvälähti Taibon päähän hyydyttävä muisto. Se oli kertomus, jota\nMbongan, päällikön, kansan keskuudessa pelokkaasti kuiskailtiin suusta\nsuuhun, ettei tämä iso valkoinen haltia muka ollut muuta kuin karvaton\napina, sillä olihan hänet nähty niiden seurassa.\n\nTaibo ei voinut muuta kuin silmät levällään kauhusta tuijottaa\nlähestyviin apinoihin. Hän näki heidän tuuheina törröttävät\nkulmakarvansa, heidän vankat torahampaansa, heidän häijyt silmänsä.\nHän pani merkille heidän karvaisen ihon alla liikkuvat valtaiset\nlihaksensa. Heidän kaikki liikkeensä ja ilmeensä olivat hyvin\nuhkaavia. Myöskin Tarzan näki sen. Hän veti Taibon eteensä.\n\n\"Tämä on Tarzanin Go-bu-balu\", hän selitti. \"Älkää tehkö hänelle\npahaa! Muutoin Tarzan tappaa teidät.\" Ja hän paljasti omat hampaansa,\nirvistäen lähimmälle apinalle.\n\n\"Se on gomangani\", vastasi apina. \"Anna minun tappaa se! Se on\ngomangani. Gomanganit ovat vihollisiamme. Anna minun tappaa se!\"\n\n\"Mene tiehesi!\" ärähti Tarzan. \"Sanoinhan sinulle, Gunto, että se on\nTarzanin balu. Mene tiehesi tahi Tarzan tappaa sinut!\" Ja apinamies\nastui askeleen lähestyvää apinaa kohti.\n\nTämä siirtyi syrjään jäykkänä ja uhkaavana aivan samoin kuin koira,\njoka kohtaa toisen ja on liian peloissaan tappelemaan ja liian ylpeä\nkääntyäkseen pakenemaan.\n\nSitten tuli Tika, jota kannusti uteliaisuus. Hänen vierellään\nhyppelehti pikku Gazan. He olivat ihmeissään kuten muutkin; mutta Tika\nei paljastanut hampaitaan, Tarzan näki sen ja viittasi häntä\nlähemmäksi.\n\n\"Tarzanilla on nyt balu\", hän virkkoi. \"Hän ja Tikan balu saavat\nleikkiä yhdessä.\"\n\n\"Se on gomangani\", esteli Tika. \"Se surmaa minun baluni. Vie se pois,\nTarzan!\"\n\nTarzan purskahti nauramaan. \"Se ei kykenisi vahingoittamaan Pambaa,\nrottaa. Se on vain pieni balu ja perin peloissaan. Anna Gazanin\nleikkiä sen kanssa!\"\n\nTikaa yhä peloitti, sillä tavattomasta hurjuudestaan huolimatta ovat\nisot ihmisapinat arkoja; mutta vihdoin hänen Tarzania kohtaan\ntuntemansa suuri luottamus sai hänet rauhoittumaan, ja hän työnsi\nGazania lähemmäksi neekeripoikaa. Pieni apina painautui vaistomaisesti\näitiänsä vasten, paljasti torahampaansa ja päästi pelon ja kiukun\nsekaisia kirkaisuja.\n\nEi myöskään Taibo näkynyt suinkaan haluavan lähemmin tutustua\nGazaniin, minkä vuoksi Tarzan toistaiseksi luopui yrityksestään.\n\nSitä seuraavalla viikolla oli Tarzanilla paljon puuhaa. Balustaan oli\nhänellä suurempi vastuunalaisuus kuin hän oli aavistanut. Hän ei\nrohjennut jättää sitä yksin hetkeksikään, sillä koko heimosta voi\nvarmasti ainoastaan Tika pidättyä surmaamasta kovaonnista neekeriä,\njollei Tarzan ollut alituisesti varuillaan. Metsästäessään piti\nTarzanin kantaa Go-bu-halua muassaan. Se oli vaivaloista, ja lisäksi\nmusta poika tuntui Tarzanista niin typerältä ja aralta. Se oli tyyten\nturvaton viidakon pieniäkin otuksia vastaan. Tarzania ihmetytti, miten\nse oli lainkaan voinut säilyä elossa. Hän koetti opettaa sitä ja näki\ntoivon säteen siinä seikassa, että Go-bu-balu oli oppinut muutamia\nsanoja ihmisapinoiden kieltä ja kykeni nyt pysyttelemään korkealla\noksalla kirkumatta pelosta; mutta lapsessa oli jotakin, mikä\nhuolestutti Tarzania. Hän oli usein tarkkaillut kylässä olevia\nmustaihoisia. Hän oli nähnyt lasten leikkivän, ja aina oli silloin\nkajahdellut nauru; mutta pieni Go-bu-balu ei nauranut milloinkaan.\nSilloin tällöin hän hymyili jurosti, mutta nauru oli hänelle tyyten\nvierasta. Mutta mustaihoisen olisi pitänyt nauraa, järkeili apinamies.\nSe oli gomanganien tapa.\n\nHän näki myöskin pikku pojan usein hyljeksivän ruokaa ja käyvän päivä\npäivältä laihemmaksi. Joskus hän yllätti pojan hiljaa nyyhkyttämässä\nitsekseen. Tarzan koetti lohduttaa häntä aivan samoin kuin raju Kaala\noli lohduttanut Tarzania, kun apinamies oli balu, mutta siitä ei ollut\nlainkaan apua. Go-bu-balu ei vain enää pelännyt Tarzania -- siinä\nkaikki. Hän pelkäsi kaikkia muita viidakon elollisia olentoja. Hän\npelkäsi viidakon päiviä, pitkiä retkiä huimaavissa puunlatvoissa. Hän\npelkäsi viidakon öitä, vaarallisia makuusijoja korkealla maasta ja\nhänen alapuolellaan saalistavien raatelijain murahtelua ja kiljuntaa.\n\nTarzan ei tietänyt mitä tehdä. Hänen peritty englantilainen verensä\nteki hänelle vaikeaksi ajatellakaan suunnitelmastaan luopumista,\nvaikka hänen olikin pakko myöntää itselleen, ettei hänen balunsa\nvastannut hänen toiveitaan. Vaikka hän pysyikin uskollisena\nottamalleen tehtävälle, jopa huomasi alkaneensa pitää Go-bu-balusta,\nei hän voinut pettää itseään kylliksi paljon uskoakseen tuntevansa\nneekeripoikaa kohtaan niin kiihkeän lämmintä rakkautta kuin Tika\nosoitti Gazania kohtaan ja mustaihoinen äiti oli osoittanut\nGo-bu-balua kohtaan.\n\nPieni neekeripoika lakkasi vähitellen kyyristelemästä pelosta\nnähdessään Tarzanin, alkaen sensijaan luottaa häneen ja ihailla häntä.\nVaikka hyvyyttä oli hän aina saanut kokea kookkaan, valkoisen haltian\npuolelta, mutta hän oli nähnyt, kuinka hurjasti hänen vangitsijansa\nsaattoi kohdella muita. Hän oli nähnyt apinamiehen karkaavan erään\nurosapinan kimppuun, joka itsepäisesti pyrki ottamaan kiinni ja\nsurmaamaan Go-bu-balun. Hän oli nähnyt Tarzanin vahvojen, valkeiden\nhampaiden pureutuvan vastustajan niskaan ja valtavien lihaksien\njännittyvän ottelussa. Hän oli kuullut villit, eläimelliset ärähdykset\nja karjaisut taistelun tehneessä ja häntä oli puistattanut, kun hän\nkäsitti, ettei hän kyennyt eroittamaan suojelijansa ääntä karvaisen\napinan äänestä.\n\nHän oli nähnyt Tarzanin nujertavan kauriin aivan kuten Numa, leijona,\nolisi sen tehnyt, hyppäämällä sen selkään ja iskemällä hampaansa sen\nniskaan. Taibo oli vapissut sen nähdessään, mutta hän oli myöskin\nvärähtänyt ihailusta, ja ensimmäistä kertaa hänen tylsässä\nneekerimielessään heräsi epämääräinen halu jäljitellä villiä\nkasvatusisäänsä. Mutta Taibolta, pieneltä mustaihoiselta pojalta,\npuuttui sitä jumalaista kipinää, jonka nojalla Tarzan, valkoinen\npoika, oli voinut käyttää hyväkseen jylhän viidakon menettelytapoja.\nMielikuvitusta oli hänellä liian vähän, mutta mielikuvitus on vain\nylemmän älykkyyden toinen nimitys.\n\nJuuri mielikuvitus rakentaa siltoja, kaupunkeja ja valtakuntia.\nEläimet eivät sitä tunne, mustaihoiset tuntevat sen vain vajavaisesti,\nkun se taas on annettu taivaanlahjana yhdelle sadastatuhannesta\nmaapallon vallitsevan rodun jäsenestä, jottei ihminen menehtyisi ja\nhäviäisi maan päältä.\n\nSillä aikaa kun Tarzan pohti balunsa tulevaisuutta koskevaa\npulmallista kysymystään, valmistautui kohtalo ottamaan asian johdon\npois hänen käsistään. Murheissaan poikansa menettämisestä oli Momaja,\nTaibon äiti, tiedustanut neuvoa heimon poppamieheltä, saamatta\nkuitenkaan mitään apua. Miehen tekemä taika ei ollut tehoisa, sillä\nvaikka Momaja maksoi hänelle siitä kaksi vuohta, niin se ei tuonut\nTaiboa takaisin eikä edes ilmaissut, mistä Momaja voisi etsiä\npoikaansa vähääkään uskoen löytävänsä hänet. Momaja oli äkkipikainen\nja vieraasta kansasta eikä senvuoksi paljoakaan luottanut miehensä\nheimon taikuriin, ja kun tämä niin ollen esitti, että kahden vuohen\nsuuruinen lisämaksu epäilemättä auttaisi häntä tekemään voimakkaamman\ntaian, niin hän muitta mutkitta päästi toraisen kielensä valloilleen\nja sätti taikuria niin tepsivästi, että tämä oli iloinen päästessään\nluikkimaan tiehensä seebranhäntineen ja taikapatoineen.\n\nKun hän oli mennyt ja Momaja saanut osittain hillityksi kiukkunsa,\nvaipui hän ajatuksiinsa, kuten hän niin usein oli tehnyt Taibonsa\nryöstön jälkeen, toivoen vihdoin keksivänsä jonkun järkevän keinon\npoikansa olinpaikan selvillesaamiseksi tai ainakin saadakseen\nvarmuuden siitä, oliko Taibo elossa vaiko kuollut.\n\nMustaihoiset tiesivät, ettei Tarzan syönyt ihmislihaa, sillä hän oli\ntappanut heistä useampia kuin yhden, mutta ei koskaan ollut maistanut\nyhden ainoankaan lihaa. Myöskin oli ruumiit aina löydetty; toisinaan\nne olivat tipahtaneet ikäänkuin pilvistä keskelle kylää. Koska Taibon\nruumista ei oltu löydetty, niin Momaja päätteli pojan olevan elossa.\nMutta missä?\n\nSitten hänen mieleensä juolahti muisto Bukawaista, saastaisesta, joka\nasui luolassa pohjoisessa olevan vuoren rinteellä ja jonka yleisesti\ntiedettiin pitävän pahoja henkiä luonaan kurjassa loukossaan. Harvat,\njos ketkään, olivat kylliksi uhkarohkeita mennäkseen Bukawai-vanhuksen\npuheille; ensiksikin pelättiin hänen taikavoimaansa ja kahta hyenaa,\njotka oleskelivat hänen luonaan ja joiden hyvin tiedettiin olevan\nniiden muotoon pukeutuneita pahoja henkiä; ja toiseksi inhottiin\nkammottavaa tautia, joka pakotti Bukawain elämään hylkiönsä ja joka\nhitaasti syövytti hänen kasvojaan.\n\nMutta nyt Momaja ovelasti mietti, että jos kukaan, niin juuri Bukawai\ntietäisi Taibon olinpaikan, sillä mies oli ystävällisissä suhteissa\njumalien ja pahojen henkien kanssa, ja hänen lapsensa ryöstäjä oli\njoko paha henki tai jumala; mutta jopa hänen äidinrakkautensakin\njoutui kovalle koetukselle, kun hänen piti uskaltautua synkkään\nviidakkoon mennäkseen kaukaiseen vuoristoon ja Bukawain, saastaisen,\nja tämän pahojen henkien asuinpaikkaan.\n\nÄidinrakkaus on kuitenkin yksi niitä inhimillisiä intohimoja, joita on\npidettävä melkein vastustamattomien voimien arvoisina. Se ajaa heikon\nnaisen vähäisine voimineen suorittamaan sankarillisia tekoja. Momaja\nei suinkaan ollut ruumiillisesti heikko, mutta hän oli nainen,\ntietämätön ja taikauskoinen afrikkalainen villi. Hän uskoi pahoihin\nhenkiin, loitsuihin ja taikavoimiin. Momajan mielestä asusti\nviidakossa paljon hirvittävämpiä olentoja kuin leijonia ja panttereita\n-- kauheita, nimettömiä olentoja, joilla oli kyky tehdä kamalaa\nvahinkoa monissa viattomissa valemuodoissa.\n\nEräältä kylän soturilta, jonka Momaja tiesi kerran sattumalta\njoutuneen Bukawain luolalle, sai Taibon äiti tietää kuinka hän sen\nlöytäisi; se sijaitsi lähellä lähdettä, joka kumpusi esille eräässä\nkallionrotkossa kahden kukkulan välissä, joista idänpuolisen saattoi\nhelposti tuntea sen laella olevasta isosta graniittilohkareesta.\nLännenpuolinen kukkula oli edellistä mahtavampi ja aivan alaston; vain\nyksi ainoa mimosapuu kasvoi aivan lähellä sen lakea.\n\nNämä kaksi kukkulaa, vakuutti mies hänelle, näkyisivät jonkun matkan\npäähän, ennenkuin hän saapuisi niiden luokse, ja olisivat erinomaisena\ntienviittana hänen matkallaan. Soturi varoitti häntä kuitenkin\nluopumaan niin hullusta ja vaarallisesta seikkailusta, painostaen sitä\nhänen jo ennestään hyvin tietämäänsä seikkaa, että jos hän\nselviytyisikin vahingoittumatta Bukawain ja tämän pahojen henkien\nkäsistä, olisi hyvin mahdollista, ettei hän niin onnellisesti voisi\nvälttää isoja raatelijoita viidakossa, jonka läpi hänen pitäisi kulkea\nmennen tullen.\n\nMenipä soturi vielä Momajan miehen puheille, ja kun tällä puolestaan\nei ollut kovinkaan paljon vaikutusvaltaa sisukkaaseen sydänkäpyseensä,\nmeni hän puolestaan puhumaan Mbongalle, päällikölle. Tämä kielsi\nMomajaa uskaltautumasta niin jumalattomalle retkelle, uhaten häntä\nmuussa tapauksessa mitä ankarimmalla rangaistuksella. Vanhan päällikön\nmielenkiinto tätä asiaa kohtaan johtui yksinomaan ikivanhasta kirkon\nja valtion välisestä liitosta. Sikäläinen poppamies, joka tunsi omat\ntaikansa paremmin kuin kukaan muu, oli kateellinen kaikille\nsellaisille, jotka pyrkivät suorittamaan jotakin taikatempuilla. Hän\noli jo pitkän aikaa kuullut puhuttavan Bukawain taidosta ja pelkäsi,\nettä jos tämän onnistuisi hankkia Momajan kadonnut lapsi takaisin,\nmenettäisi hän heimon keskuudessa paljon avunpyytäjiä ja siis myöskin\npalkkioita saastaiselle. Kun Mbonga päällikkönä sai määrätyn osan\npoppamiehen palkkiosta eikä voinut toivoakaan mitään Bukawailta, hän\nluonnollisesti sydämineen, sieluineen kannatti oikeaoppista kirkkoa.\n\nMutta jos Momaja kerran saattoi pelottomin sydämin suunnitella retkeä\nviidakkoon ja vierailua Bukawain pelättyyn tyyssijaan, ei hän\ntietenkään antanut salaisesti halveksimansa vanhan Mbongan uhkaaman\nvastaisen rangaistuksen peloittaa itseään luopumasta aikeestaan. Hän\noli kyllä alistuvinaan päällikön käskyihin ja meni mitään virkkamatta\nmajaansa.\n\nHän olisi mielellään lähtenyt etsintämatkalleen päivänvalossa, mutta\nse ei nyt tullut kysymykseenkään, koska hänen oli vietävä mukanaan\nravintoa ja jonkunlainen ase eikä hän ne mukanaan pääsisi päiväsaikaan\npoistumaan kylästä joutumatta vastaamaan uteliaisiin kyselyihin, mikä\nvarmasti heti kantautuisi Mbongan korviin.\n\nNiinpä Momaja odotti iltaan saakka ja pujahti juuri ennen kylän portin\nsulkemista siitä pimeään viidakkoon. Häntä peloitti kovasti, mutta\npäättävästi hän käänsi kasvonsa pohjoista kohti, ja vaikka hän usein\npysähtyi henkeään pidättäen kuuntelemaan, kuuluisiko isojen\nkissaeläinten hiipimistä, joka täällä oli hänen pahin pelkonsa, niin\nhän kuitenkin jatkoi horjumatta matkaansa useita tunteja, kunnes\nheikko uikutus, joka kuului takaviistosta hänen oikealta puoleltaan,\nsai hänet äkkiä seisahtumaan.\n\nSydän läpättäen seisoi nainen, tuskin uskaltaen hengittää ja sitten\nkuului hyvin heikosti, mutta kuitenkin niin, etteivät hänen tarkat\nkorvansa voineet erehtyä, hiljaista oksien ja ruohon kahinaa pehmeiden\nkäpälien niitä polkiessa.\n\nJoka puolella Momajaa kasvoi troopillisen viidakon jättiläispuita\nriippuvien köynnösten ja sammalien koristamana. Hän turvautui\nlähimpään ja alkoi kiivetä ylemmille oksille ketterästi kuin apina.\nSamassa syöksähti iso ruho esiin, hänen takanaan, kajahti uhkaava\nkarjaisu, joka pani maan vapisemaan, ja joku otus tärähti niitä\nköynnöksiä vasten, joihin hän oli tarrautunut -- mutta hänen\nalapuolellaan.\n\nMomaja veti itsensä turvaan lehväisille oksille ja kiitti\nkaitselmusta, joka oli sallinut hänen ottaa mukaansa kuivatun\nihmisenkorvan, joka riippui nauhassa hänen kaulassaan. Hän oli aina\ntietänyt, että korva on hyvä taikakalu. Sen oli hän tyttönä ollessaan\nsaanut oman heimonsa poppamieheltä, eikä siihen voinut verratakaan\nMbongan poppamiehen kehnoja, viattomia taikaesineitä.\n\nKoko yön Momaja kyyrötti oksallaan, sillä vaikka leijona vähän ajan\nkuluttua lähtikin etsimään muuta saalista, ei hän rohjennut laskeutua\nuudelleen pimeyteen, peläten kohtaavansa saman tai jonkun toisen\nleijonan; mutta aamun koittaessa hän kiipesi maahan ja jatkoi\nmatkaansa.\n\nKun Apinain Tarzan huomasi, ettei hänen balunsa lakannut olemasta\nilmeisesti peloissaan heimon apinoiden läheisyydessä ja että useimmat\ntäysikasvuiset apinat alituisesti uhkasivat riistää Go-bu-balulta\nhengen, joten Tarzan ei tohtinut jättää häntä yksin heidän seuraansa,\nniin alkoi hän metsästää pienen neekeripojan kanssa yhä kauempana\nihmisapinoiden oleskelupaikoilta.\n\nVähitellen hänen poissaolonsa heimon keskuudesta kävivät yhä\npitemmiksi hänen vaeltaessaan yhä kauemmaksi, kunnes hän huomasi\njoutuneensa kauemmaksi pohjoiseen kuin milloinkaan ennen\nmetsästysmatkoillaan; ja kun siellä oli vettä sekä runsaasti riistaa\nja hedelmiä, ei häntä lainkaan haluttanut palata heimonsa luokse.\n\nPienen Go-bu-balun elämänhalu näkyi kasvavan sitä mukaa kuin hän\njoutui kauemmaksi Kertshakin apinoista. Nyt hän asteli Tarzanin\nrinnalla tämän edetessä maanpinnalla, ja puissa hän myöskin parhaansa\nmukaan seurasi valtavaa kasvatusisäänsä. Poika tunsi vieläkin itsensä\nmurheelliseksi ja yksinäiseksi. Hänen pieni, hento ruumiinsa oli\nmuuttunut yhä hennommaksi, senjälkeen kun hän oli tullut apinain\nkeskuuteen, sillä joskaan hän nuorena ihmissyöjänä ei ollut turhan\ntarkka valitessaan ruokaansa, eivät ne omituiset ruoat, jotka\nkutkuttivat apinaherkuttelijan suulakea, aina olleet hänen makunsa\nmukaisia.\n\nHänen isot silmänsä olivat nyt todella isot, ja jokainen hänen\nlaihtuneen vartalonsa kylkiluu olisi ollut selvästi näkyvissä, jos\njoku olisi välittänyt lukea ne. Alituisella pelolla oli kenties yhtä\nsuuri syy hänen ruumiilliseen tilaansa kuin sopimattomalla ruualla.\nTarzan pani muutoksen merkille ja oli huolissaan. Hän oli toivonut\nnäkevänsä, että hänen balunsa kasvaisi tanakaksi ja voimakkaaksi.\nHänen pettymyksensä oli suuri. Vain yhdessä suhteessa tuntui\nGo-bu-balu edistyvän -- hän oppi helposti apinain kieltä. Jo nyt hän\nja Tarzan voivat keskustella tyydyttävästi, täydentäen apinoiden\nniukkaa sanavarastoa merkeillä; mutta enimmäkseen Go-bu-balu pysyi\nääneti, vain vastaten hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hänen suuri\nsurunsa oli vielä siksi uusi ja siksi vihlova, ettei hän hetkeksikään\nvoinut sitä unohtaa. Aina hän ikävöi Momajaa -- kiukkuinen, kamala ja\ninhoittava olisi tämä nainen kenties ollut teistä tai minusta, mutta\nhän oli Taibon äiti ja pojan mielestä hän oli sen suuren rakkauden\nruumiillistuma, joka ei tunne itsekkyyttä ja joka ei pala omissa\nliekeissään.\n\nHeidän metsästäessään tai oikeammin Tarzanin metsästäessä ja\nGo-bu-balun tulla retuuttaessa hänen jäljessään, näki apinamies paljon\nja ajatteli paljon. Kerran he kohtasivat Saborin, joka valitti\nkorkeassa ruohikossa. Leijonan ympärillä kisaili ja leikki kaksi\npientä turkispalloa, mutta sen haikea katse oli kiintynyt kolmanteen,\njoka oli pedon voimakkaiden etukäpälien välissä ja joka ei kisaillut,\njoka ei enää milloinkaan kisailisi.\n\nTarzan näki ison emäkissan tuskan ja kärsimyksen. Hän oli aikonut\nkiusoitella Saboria. Juuri sitä varten hän oli ääneti hiipinyt puissa,\nkunnes oli päässyt melkein naarasleijonan kohdalle, mutta jokin\npidätti apinamiestä, kun hän näki Saborin surevan kuollutta pentuaan.\nHankittuaan Go-bu-balun oli Tarzan oppinut käsittämään vanhemman\nvelvollisuuksia ja murheita, mutta ei hänen ilojaan. Hänen sydämensä\nheltyi, kun hän näki Saborin, mikä ei olisi tapahtunut joitakuita\nviikkoja aikaisemmin. Kun hän silmäili leijonaa, kohosi vastoin hänen\ntahtoaan hänen sielunsa silmien eteen Momajan kuva, puupuikko\ntyönnettynä nenän väliseinän lävitse ja lerpallaan oleva alahuuli\npainuneena alhaalle raskaan helyn painosta. Tarzan ei nähnyt hänen\nrumuuttaan; hän näki hänessä vain saman tuskan kuin Saborissa, ja\napinamies säpsähti.\n\nSe ajatustoiminta, jota joskus nimitetään mielleyhtymäksi, toi Tikan\nja Gazanin Tarzanin sielunsilmien eteen. Entäpä jos joku tulisi ja\nottaisi Gazanin Tikalta. Tarzanilta pääsi matala, uhkaava murina,\nikäänkuin Gazan olisi ollut hänen oma lapsensa. Go-bu-balu vilkaisi\npeloissaan ympärilleen, luullen Tarzanin havainneen jonkun vihollisen.\nSabor hypähti äkkiä seisoalleen; keltaiset silmät kiiluivat, häntä\npieksi kupeita, kun leijona herkisti korviaan ja nosti kuonoaan.\nnuuhkien ilmasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Molemmat pienet\npennut, jotka olivat olleet leikkimässä, kiitivät nopeasti emonsa\nluokse, pysähtyen sen alle ja tirkistelivät sieltä etukäpälien\nvälitse, isot korvat pystyssä, kurottaen pieniä päitään ensin\ntoiselle, sitten toiselle sivulle.\n\nPudistaen mustaa, tuuheata tukkaansa Tarzan kääntyi poispäin ja lähti\nmetsästämään toiselle suunnalle; mutta pitkin päivää johtui hänen\nmieleensä milloin Sabor, milloin Momaja, milloin Tika --\nnaarasleijona, ihmissyöjä ja naarasapina, mutta apinamiehestä ne\nolivat samanlaisia äitiytensä tähden.\n\nOli puolenpäivän aika kolmantena päivänä, kun Momaja tuli Bukawain,\nsaastaisen, luolan näkyviin. Vanha taikuri oli valmistanut\nyhteenliitetyistä oksista oventapaisen tekeleen estämään petoja\ntunkeutumasta luolan aukosta sisään. Se oli nyt nostettu syrjään,\nja sen takana oleva pimeä onkalo ammotti salaperäisenä ja\nluotaantyöntävänä. Momajaa värisytti kuin sadeajan kylmässä tuulessa.\nLuolan läheisyydessä ei näkynyt elonmerkkiä, mutta Momajan valtasi\nkaamea tunne siitä, että näkymättömät silmät katselivat häntä\npahansuovasta. Taaskin häntä puistatti. Hän koetti pakottaa\nvastahakoisia jalkojaan eteenpäin luolaa kohti, kun sen uumenista\nkajahti kammottava ääni, joka ei ollut ihmisen eikä eläimen -- kolkko,\niloton, naurua muistuttava ääni.\n\nPäästäen tukahdutetun kirkaisun Momaja kääntyi pakenemaan viidakkoon.\nHän juoksi sata metriä, ennenkuin sai pelkonsa hillityksi, ja\nseisahtui sitten kuuntelemaan. Pitikö kaiken hänen vaivansa, kaiken\nkauhun ja kaikkien vaarojen, jotka hän oli kokenut, mennä hukkaan? Hän\nkoetti karkaista luontoaan ja palata luolan suulle, mutta taaskin\nvaltasi hänet pelko.\n\nAlla päin, pahoilla mielin hän kääntyi verkkaisesti astelemaan\ntakaisin Mbongan kylää kohti. Hänen nuoret olkapäänsä olivat nyt\npainuksissa ikäänkuin hän olisi ollut vanha akka, joka kantaa monina\npitkinä vuosina kasautuneiden tuskien ja surujen raskasta taakkaa, ja\nhän käveli laahustavin, kompuroivin askelin. Nuoruuden joustavuus oli\nMomajalta mennyttä.\n\nVielä sata metriä hän laahusti eteenpäin raskasta tietään, aivot\nmelkein turtina jäytävästä pelosta ja tuskasta, mutta sitten hänen\nmieleensä muistui pieni lapsi, joka imi hänen rintojaan, ja hintelä\npoika, joka nauraen kisaili hänen ympärillään ja molemmat ne olivat\nTaibo -- hänen Taibonsa!\n\nHänen hartiansa suoristuivat. Hän pudisti villiä päätään, pyörsi\nympäri ja astui rohkeasti Bukawain, saastaisen, poppamiehen, luolan\nsuulle.\n\nTaaskin kuului luolan sisältä kamalaa naurua, joka ei ollut naurua.\nTällä kertaa Momaja tunsi, mitä se oli, hyenan omituista rääkynää.\nEnää hän ei vapissut, vaan piti keihästään iskuvalmiina, ääneen\nhuutaen Bukawain tulemaan ulos.\n\nBukawain sijasta ilmestyi hyenan inhoittava pää. Momaja hätisti sitä\nkeihäällään, ja ruma, äreä otus peräytyi, muristen vihaisesti. Taaskin\nMomaja kutsui Bukawaita nimeltä ja tällä, kertaa, hän sai mutisten\nlausutun vastauksen, jonka sointu tuskin oli inhimillisempi kuin\neläimen ääni.\n\n\"Kuka pyrkii Bukawain luokse?\" tiedusti ääni.\n\n\"Täällä on Momaja\", vastasi nainen; \"Momaja Mbongan, päällikön,\nkylästä\".\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Tahdon tehokasta taikaa, parempaa kuin Mbongan poppamies kykenee\ntekemään\", selitti Momaja. \"Iso, valkoinen viidakkojumala ryösti\nTaiboni, ja haluan sellaista taikaa, joka tuo hänet takaisin tai\nneuvoo minulle, mihin hänet on piilotettu, jotta voin mennä häntä\nnoutamaan.\"\n\n\"Kuka on Taibo?\" kysyi Bukawai.\n\nMomaja ilmoitti sen.\n\n\"Bukawain taiat ovat hyvin tepsiviä\", kehui ääni. \"Viisi vuohta ja\nuusi vuodematto tuskin riittävät korvaukseksi Bukawain taiasta.\"\n\n\"Kaksi vuohta on kylliksi\", sanoi Momaja, sillä tinkimishalu on\nvoimakas neekerin rinnassa.\n\nHinnasta tinkimisen huvi oli riittävän suuri houkutus tuomaan Bukawain\nluolan suulle. Nähdessään hänet oli Momaja pahoillaan siitä, ettei hän\nollut pysynyt sisällä. On sellaista, mikä on liian hirveätä, liian\nkamalaa, liian inhoittavaa kuvattavaksi -- Bukawain ulkomuoto oli\nsellainen. Hänet nähdessään Momaja ymmärsi, minkä vuoksi hänen\npuheestaan oli vaikea saada selvää.\n\nHänen vierellään olivat ne kaksi hyenaa, jotka huhun mukaan olivat\nhänen ainoat ja alituiset seuralaisensa. He olivat erinomainen\nkolmikko -- kaksi mitä inhoittavinta eläintä niitä inhoittavimman\nihmisen parissa.\n\n\"Viisi vuohta ja vuodematto\", mutisi Bukawai.\n\n\"Kaksi lihavaa vuohta ja vuodematto\". Momaja korotti tarjoustaan;\nmutta Bukawai oli itsepintainen. Hän tinki viittä vuohta ja\nvuodemattoa puoli tuntia hyenojen nuuhkiessa ja muristessa ja\nnauraessa kaameata nauruaan, Momaja oli päättänyt antaa kaikki, mitä\nBukawai vaati, jollei hän muutoin selviäisi, mutta tinkiminen on\nneekerin toinen luonto kauppaa tehtäessä, ja lopulta hän osittain sai\nsiitä palkkion, sillä vihdoin saatiin aikaan sopimus kolmesta\nlihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja palasesta kuparilankaa.\n\n\"Tule uudelleen tänä iltana, kun kuu on ollut kaksi tuntia taivaalla!\"\nkäski Bukawai. \"Sitten teen tehokkaan taian, joka toimittaa Taibon\ntakaisin luoksesi. Tuo mukanasi kolme lihavaa vuohta, uusi vuodematto\nja kookkaan miehen kyynärvarren mittainen palanen kuparilankaa!\"\n\n\"En minä voi niitä tuoda\", esteli Momaja. \"Sinun on tultava noutamaan\nne. Kun olet hankkinut Taibon takaisin minulle, niin saat ne kaikki\nMbongan kylästä.\"\n\nBukawai pudisti päätään.\n\n\"Minä en tee taikaa\", hän virkkoi, \"ennenkuin olen saanut vuohet,\nmaton ja kuparilangan\".\n\nMomaja rukoili ja uhkaili, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän\nkääntyi ja lähti viidakon läpi Mbongan kylää kohti. Miten hän saisi\nkolme vuohta ja vuodematon kuljetetuksi kylästä ja viidakon läpi\nBukawain luolalle, sitä hän ei käsittänyt, mutta siitä hän oli varma,\nettä hän jollakin tavoin sen tekisi -- hän tekisi sen tai kuolisi.\nTaibo hänen täytyi saada takaisin.\n\nHarhaillessaan Go-bu-balun kanssa verkkaisesti viidakossa tunsi Tarzan\nBaran, kauriin, hajun. Tarzania himoitti Baran liha. Mikään ei\nkutittanut hänen ruokahaluaan niin kovasti; mutta hänen ei maksanut\nyrittääkään väijyä Baraa Go-bubalu kintereillään, minkä vuoksi hän\npiilotti lapsen puun haaraantumaam, jossa tiheä lehvistö peitti hänet\nnäkyvistä, ja lähti nopeasti ja äänettömästi seuraamaan Baran jälkiä.\n\nYksin ollessaan peloitti Taiboa jopa enemmän kuin apinoiden\nkeskuudessa. Todellinen, näkyvä vaara ei vaivaa meitä niin paljon kuin\nkuvittelut, ja vain Taibon kansan jumalat tiesivät, mitä kaikkea hän\nkuvitteli.\n\nHän oli ollut vain lyhyen ajan piilopaikassaan, kun hän kuuli, että\njotakin lähestyi häntä viidakosta. Hän painautui tiukemmin sitä oksaa\nvastaan, jolla hän oli pitkänään, ja rukoili, että Tarzan pian\npalaisi. Hänen levällään olevat silmänsä tähyilivät viidakkoon sille\nsuunnalle, jossa otus liikkui.\n\nEntä jos se olisi pantteri, joka oli tuntenut hänen hajunsa? Se olisi\ntuossa tuokiossa hänen kimpussaan. Kuumia kyyneliä tihkui pikku Taibon\nisoista silmistä. Viidakon lehväverho kahisi aivan hänen lähellään.\nOtus oli vain muutaman askeleen päässä hänen puustaan! Hänen silmänsä\nsuorastaan pullistuivat ulos hänen mustista kasvoistaan, kun hän\nodotti sen kauhuolion ilmestymistä, joka pian tunkisi ärisevän\nnaamansa esiin köynnösten välitse.\n\nSitten verho jakautui ja näkyviin astui nainen. Päästäen läähättävän\nhuudahduksen pudottautui Taibo oksaltaan ja kiiti hänen luokseen.\nMomaja astahti taaksepäin ja nosti keihästään, mutta silmänräpäystä\nmyöhemmin hän viskasi sen pois ja sulki hennon pojan voimakkaaseen\nsyleilyynsä.\n\nPusertaen Taiboa rintaansa vasten hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja\nkuumia kyyneliä, joihin sekaantui Taibon kyyneliä, kieri pitkin hänen\npaljaiden rintojensa välistä uurretta.\n\nNiin likeisen melun häiritsemänä heräsi läheisessä tiheikössä nukkuva\nNuma, leijona, unestaan. Se katsoi sotkuisen pensaikon läpi ja näki\nneekerinaisen poikineen. Se nuoli suupieliään ja mittaili katseellaan\nmustaihoisten ja sen välillä olevaa matkaa. Lyhyt vauhti ja pitkä\nhyppy kiidättäisi sen heidän niskaansa. Peto heilautti häntänsä päätä\nja huoahti.\n\nVäärältä suunnalta puhaltava tuulen häilähdys kantoi äkkiä Tarzanin\nhajun Baran, kauriin, herkkiin sieraimiin. Bara hätkähti, jännitti\nlihaksiaan, herkisti korviaan, syöksähti äkkiä juoksuun, ja Tarzanin\nsaalis oli tipo tiessään. Apinamies pudisti äkeissään päätään ja\nkääntyi palaamaan sinne, mihin hän oli jättänyt Go-bu-balun. Hän\nliikkui hiljaa, kuten hänen tapansa oli. Ennenkuin hän saapui pojan\nluokse, kuuli hän omituisia ääniä -- naisen naurua ja naisen itkua, ja\nniihin molempiin, jotka kuulostivat lähtevän samasta kurkusta,\nsekaantui lapsen suonenvedontapaista nyyhkytystä. Tarzan joudutti\nvauhtiaan, ja kun Tarzan kiiruhti, silloin vain linnut ja tuuli\npääsivät nopeammin eteenpäin.\n\nLähestyessään ääniä Tarzan kuuli vielä yhden, syvän huokauksen. Momaja\nei sitä kuullut eikä myöskään Taibo, mutta Tarzanilla oli yhtä herkät\nkorvat kuin Baralla, kauriilla. Hän kuuli huokauksen ja tiesi, mitä se\noli, ja siksi hän irroitti selässään riippuvan keihään. Kiitäessään\npitkin puiden oksia yhtä huolettomasti kuin me astelemme maaseudun\nkylätietä, vetäen taskustamme esille nenäliinan, päästi Tarzan keihään\nhihnastaan, että se olisi valmiina käsillä kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta.\n\nNuma, leijona, ei syöksynyt suinpäin saaliinsa kimppuun. Se mietti\ntaaskin, ja järki sanoi sille, että saalis oli jo sen oma; siksi se\ntunki ison ruhonsa lehvien läpi ja seisoi paikallaan, katsoen\nateriaansa ilkeästi kiiluvin silmin.\n\nMomaja huomasi pedon ja parkaisi, painaen Taibon lujemmin rintaansa\nvastaan. Oliko hän löytänyt lapsensa vain menettääkseen hänet heti\nsamalla hetkellä? Hän kohotti keihästään, ojentaen kätensä kauas\nolkansa taa. Numa karjaisi ja astui hitaasti eteenpäin. Momaja\nsinkautti aseensa. Se raapaisi kellanruskeata lapaa, tehden\nlihashaavan, joka ärsytti raatelijan täyteen, peloittavaan,\npetomaiseen raivoonsa, ja leijona hyökkäsi.\n\nMomaja koetti sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän näki kuoleman\nlähestyvän salamannopeasti, kun iso peto syöksyi häntä kohti, ja\nsitten hän näki jotakin muuta. Hän näki kookkaan, alastoman, valkoisen\nmiehen tipahtavan kuin taivaasta ja syöksyvän leijonan tielle. Hän\nnäki voimakkaan käden lihakset, kun puiden lehvistön läpi pujottelevat\npäiväntasaajan auringon säteet karkeloivat niillä. Hän näki raskaan\nmetsästyskeihään lentävän ilmassa suoraan keskelle leijonan rintaa.\nNuma putosi istualleen, kiljui kauheasti ja iski käpälillään\nrinnassaan törröttävää keihästä. Sen rajuista iskuista keihäs taipui\nja kiertyi vääräksi. Metsästyspuukko kädessään kierteli Tarzan\nvarovasti raivoisan kissaeläimen ympärillä. Momaja seisoi silmät\nlevällään ikäänkuin paikalleen naulittuna ja katseli näkyä kuin\nloihdittuna.\n\nÄkillisen vimman vallassa Numa heittäytyi apinamiestä kohti, mutta\njäntevä mies vältti umpimähkäisen hyökkäyksen, astahtaen vikkelästi\nsyrjään ja karaten sitten ahdistajansa kimppuun. Kahdesti välähti\nmetsästyspuukko ilmassa. Kahdesti se upposi Numan selkään. Peto oli jo\nheikkona, sillä keihään kärki oli osunut lähelle sydäntä. Tarzanin\ntoinen isku tunkeutui suoraan Numan selkäytimeen, ja vielä viimeisen\nkerran huitaistuaan suonenvedontapaisesti etukäpälillään, turhaan\nkoettaen tavoittaa kiusanhenkeään, kaatui leijona pitkälleen maahan\nhervottomana ja kuolevana.\n\nHuolissaan siitä, ettei vain menettäisi palkkiotaan, Bukawai seurasi\nMomajaa, aikoen kehoittaa tätä luopumaan kuparisista ja rautaisista\nkoruistaan siihen asti, kunnes hän palaisi tuoden mukanaan maksun\ntaiasta -- toisin sanoen maksamaan käsirahaa poppamiehen avusta,\nsamoin kuin maksetaan ennakkomaksua asianajajalle, sillä kuten\nasianajaja tunsi Bukawaikin taikansa arvon ja tiesi, että oli hyvä\nsaada mahdollisimman paljon hyvitystä jo ennakolta.\n\nPoppamies joutui näyttämölle silloin, kun Tarzan hypähti torjumaan\nleijonan hyökkäystä. Hän näki kaikki ja ihmetteli, arvaten heti, että\ntämän täytyi olla sama valkoinen haltia, josta hän oli kuullut\nepämääräisiä huhuja jo ennenkuin Momaja ja saapui hänen luokseen.\n\nKun leijona ei nyt enää voinut vahingoittaa Momajaa eikä hänen\nlastaan, silmäili neekerivaimo Tarzania uuden pelon vallassa. Juuri\ntämä olento oli ryöstänyt Taibon. Epäilemättä hän yrittäisi riistää\nlapsen uudelleen. Momaja painoi poikaa tiukasti itseään vasten. Hän\noli päättänyt tällä kertaa mieluummin kuolla kuin sallia, että Taibo\njälleen häneltä vietäisiin.\n\nTarzan katseli heitä ääneti. Kun hän näki pikku pojan painautuvan\näitiään vastaan ja nyyhkyttävän, heräsi hänen villissä rinnassaan\nsurumielinen yksinäisyyden tunne. Ei ollut ketään tuolla tavoin\npainautumassa Tarzania vastaan, joka niin suuresti kaipasi jonkun tai\njonkin rakkautta.\n\nVihdoin Taibo viidakossa syntyneen hiljaisuuden johdosta nosti\nkatseensa ja näki Tarzanin. Hän ei vavahtanut.\n\n\"Tarzan\", hän sanoi Kertshakin heimon isojen apinain kielellä, \"älä\nvie minua pois Momajalta, äidiltäni! Älä vie minua takaisin puiden\nkarvaisten asukkaiden pesälle, sillä minä pelkään Taugia ja Guntoa ja\nmuita! Anna minun jäädä Momajan luokse, oi Tarzan, viidakon jumala!\nSalli minun jäädä Momajan, äitini, luokse, ja elämämme loppuun saakka\nme siunaamme sinua ja panemme ruokaa Mbongan kylän portin edustalle,\njottei sinun tarvitse milloinkaan olla nälissäsi!\"\n\nTarzan huokasi.\n\n\"Menkää\", hän virkkoi, \"takaisin Mbongan kylään! Tarzan seuraa teitä\nnähdäkseen, ettei teille tapahdu mitään pahaa.\"\n\nTaibo selitti nämä sanat äidilleen, ja he kaksi käänsivät selkänsä\napinamiehelle, lähtien astelemaan kotiansa kohti. Momajan sydän\nsykähteli voimakkaasti pelosta ja riemusta, sillä koskaan ennen hän ei\nollut vaeltanut jumalan seurassa eikä ollut koskaan ennen ollut näin\nonnellinen. Hän veti pikku Taibon lähelleen ja silitti hänen poskeaan.\nTarzan näki sen ja huokasi uudelleen.\n\n\"Tikalla on Tikan balu\", hän puheli itsekseen; \"Saborilla on baluja,\nsamoin naarasgomanganilla, Baralla, Manulla, jopa Pamballakin,\nrotalla; mutta Tarzanilla ei voi olla ketään -- ei naarasta eikä\nbalua. Apinain Tarzan on ihminen, ja varmaankin täytyy ihmisen olla\nyksin.\"\n\nBukawai näki heidän poistuvan ja mutisi visvaisten huuliensa välitse,\nvannoen juhlallisen valan, että hän sittenkin saisi kolme lihavaa\nvuohta, uuden vuodematon ja kappaleen kuparilankaa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nPoppamies kostopuuhissa\n\n\nLoordi Greystoke oli metsästämässä, tai täsmällisemmin sanoen, hän oli\nampumassa fasaaneja Chamston-Heddingissä. Loordi Greystoke oli\nmoitteettoman puhtaassa ja arvonsa mukaisessa puvussa -- hän oli\nviimeisen muodin mukainen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Varmasti\nhän oli ensimmäisiä metsästäjiä, ei senvuoksi, että häntä olisi\npidetty erinomaisena ampujana, vaan siksi, että sen, mitä häneltä\ntaidossa puuttui, korvasi ylenmäärin hänen ulkoasunsa. Päivän\npäättyessä hänellä epäilemättä olisi paljon lintuja omalla osallaan,\nkoska hänellä oli kaksi pyssyä ja näppärä lataaja -- paljon enemmän\nlintuja kuin hän jaksaisi vuodessa syödä, vaikka hän olisikin ollut\nnälkäinen, jollainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli juuri\nnoussut aamiaispöydästä.\n\nRiistan liikkeelleajajat -- niitä oli kaksikymmentäkolme\nvalkopuseroista miestä -- olivat juuri hätyyttäneet linnut\nkanervikkoaukeamalle ja kaarsivat nyt parhaillaan vastaiselle laidalle\najaakseen ne pyssymiehiä kohti. Loordi Greystoke oli niin innostunut\nkuin hän yleensä koskaan salli itsensä olla. Urheilu oli\nkieltämättömästi riemuisan virkistävää. Hän tunsi verensä kiertävän\nvinhasti suonissaan, kun hätyyttäjät lähestyivät yhä likemmäksi\nlintuja. Hämärästi ja tylsästi -- kuten aina sellaisissa\ntilaisuuksissa -- loordi Greystoke tunsi, että hän ikäänkuin palaisi\njohonkin esihistorialliseen olomuotoon -- että jonkun muinaisen\nesi-isän veri virtasi kuumana hänen suonissaan, karvaisen,\npuolialastoman esi-isän, joka oli elänyt metsästyksestä.\n\nJa kaukana päiväntasaajan tiheässä viidakossa metsästi toinen loordi\nGreystoke, oikea loordi Greystoke. Niiden esikuvien mukaan, jotka hän\ntunsi, oli myöskin hän muodikas -- erittäin muodikas, kuten oli ollut\nhänen muinainen esi-isänsä ennen ensimmäistä häätöä. Koska päivä oli\nhelteinen, oli hän heittänyt pantterintaljan pois hartioiltaan,\noikealla loordi Greystokella ei ollut kahta pyssyä, totisesti ei, ei\nedes yhtäkään, eikä liioin näppärää lataajaa; mutta hänellä oli\njotakin äärettömän paljon tehokkaampaa kuin pyssyt tai lataajat tai\nkaksikymmentäkolme valkopuseroista hälyttäjää -- hänellä oli\nruokahalu, ihmeellinen eränkävijän taito ja lihakset, joustavat kuin\nteräsjänteet.\n\nMyöhemmällä samana päivänä söi loordi Greystoke Englannissa runsaasti\nsellaista riistaa, jota hän ei ollut itse surmannut, ja joi viiniä\npulloista, joiden korkit avautuivat kovasti pamahtaen. Hän pyyhki\nhuuliaan lumivalkealla liinalla poistaakseen aterian vähäiset jäljet\naavistamattakaan esiintyvänsä väärällä nimellä ja hänen ylvään\narvonimensä oikeudenmukaisen omistajan myöskin parhaillaan lopettavan\npäivällistään kaukana Afrikassa. Mutta tämä mies ei käyttänyt\nlumivalkoista liinaa. Sen sijaan hän pyyhki suutaan ruskean\nkyynärvartensa ja kätensä selkämyksellä ja hieroi verisiä sormiaan\nreisiinsä. Sitten hän hitaasti siirtyi viidakkoa myöten juomapaikalle,\njossa hän joi nelinkontin kuten viidakon muutkin eläimet.\n\nHänen tyydyttäessään janoaan lähestyi polkua pitkin takaapäin\ntoinenkin jylhä metsän asukas puroa. Se oli Numa, leijona, ruumiiltaan\nkellanruskea, mustaharjainen, äkäinen ja uhkaava, ja se päästeli\nhiljaisia, yskimistä muistuttavia karjaisuja. Apinain Tarzan kuuli\nleijonan tulon paljon ennen kuin se oli näkyvissä, mutta apinamies joi\njuomistaan, kunnes oli saanut kyllikseen. Sitten hän nousi\nverkkaisesti pystyyn, sulavan viehättävästi kuten metsän elävä ainakin\nja esiintyen syntyperänsä mukaisesti tyynen arvokkaana.\n\nNuma pysähtyi nähdessään miehen seisomassa juuri sillä kohdalla, jossa\neläinten kuningas aikoi juoda. Sen kita oli auki, ja julmat silmät\nkiiluivat. Sitten se murahti ja tuli hitaasti lähemmäksi. Myöskin mies\nmurisi, vetäytyen verkalleen syrjään ja pitäen silmällä, ei leijonan\nkasvoja, vaan häntää. Jos se alkaisi liikkua puolelta toiselle, ja jos\nse äkkiä kohoaisi pystyyn suorana ja jäykkänä, niin olisi\nvalmistauduttava taisteluun tai lähdettävä pakoon; mutta se ei tehnyt\nkumpaakaan, ja niin ollen Tarzan vain peräytyi pois, ja leijona tuli\npurolle juomaan neljän tai viiden metrin päähän miehestä.\n\nHuomenna he voisivat karata toistensa kurkkuun, mutta tänään oli\nkummallinen, selittämätön aselepo, jollaisia on niin usein huomattu\nviidakon villieläinten välillä. Ennenkuin Numa oli lakannut juomasta,\noli Tarzan palannut metsään ja heilautteli itseään puita myöten\nMbongan, neekeripäällikön, kylään päin.\n\nOli kulunut ainakin kuukausi siitä, kun apinamies viimeksi oli käynyt\ntervehtimässä gomanganeja. Senjälkeen, kun hän oli antanut pikku\nTaibon takaisin murheen murtamalle äidille, ei hänen mieleensä ollut\njuolahtanut mennä sinne. Ottopojan juttu oli Tarzanista päättynyt\nluku. Hän oli koettanut löytää jotakuta, jota hän olisi saanut helliä\nkuten Tika baluaan, mutta pienestä neekeripojasta saatu lyhytaikainen\nkokemus oli osoittanut apinamiehelle aivan selvästi, ettei heidän\nvälillään voinut mitenkään olla sellaisia tunteita.\n\nSe seikka, että hän oli jonkun aikaa kohdellut mustaihoista\npienokaista, kuten hän olisi kohdellut ihan omaa baluaan, ei ollut\nvähimmässäkään, määrin jäähdyttänyt kostonhimoa, jota hän tunsi Kaalan\nmurhaajia kohtaan. Gomanganit olivat hänen verivihollisiaan eivätkä\nvoisi ikinä muuksi muuttua. Tänään hän toivoi saavansa yksitoikkoiseen\nelämäänsä hieman vaihtelua siitä kiihoituksesta, jota neekerien\nkiusoitteleminen hänelle tuottaisi.\n\nEi ollut vielä pimeä, kun hän saapui kylän laitaan ja sijoittui\npaikalleen paaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun. Alhaalla\nläheisestä majasta kuului kovaa vaikerrusta. Ääni vaivasi Tarzanin\nkorvia -- se kirskui ja narisi. Hän ei pitänyt siitä ja päätti\nsenvuoksi poistua vähäksi aikaa, toivoen sen lakkaavan; mutta vaikka\nhän viipyi poissa pari tuntia, oli valitus hänen palatessaan yhtä\näänekästä.\n\nAikoen lopettaa häiritsevän melun väkivaltaisesti lipui Tarzan hiljaa\nalas puusta sen varjoon. Hiipien varovasti ja pysytellen visusti\nmuiden majojen suojassa hän lähestyi sitä majaa, josta voivotukset\nkuuluivat. Sen oven kuten kylän kaikkien ovien edustalla paloi kirkas\nnuotio. Tulen ympärillä kyyrötteli muutamia naisia, jotka silloin\ntällöin avustivat murheellisella ulinallaan sisällä olevaa\nmestari-itkijää.\n\nApinamiehen kasvoilla väikkyi jäykkä hymy, kun hän ajatteli,\nminkälainen hämminki syntyisi, kun nopea hyppy kiidättäisi hänet\nnaisten keskelle ja tulen hohteeseen. Sitten hän ällistyksen kestäessä\npujahtaisi majaan, kuristaisi pääparkujan ja katoaisi viidakkoon,\nennenkuin neekerit ehtisivät kylliksi tointua hermotäristyksestään\nhyökätäkseen hänen kimppuunsa.\n\nMonta kertaa oli Tarzan menetellyt samalla tavoin Mbongan, päällikön,\nkylässä. Hänen salaperäinen, odottamaton ilmestymisensä täytti aina\ntaikauskoisten neekeri-parkojen mielet pakokauhulla; he eivät\nnähtävästi koskaan voineet tottua hänen näyttäytymiseensä. Juuri tämä\npelko antoi näille seikkailuille viehättävän ja hauskan tunnun, jota\napinamiehen ihmisluonto kaipasi. Pelkkä tappaminen ei sellaisenaan\nriittänyt hänelle. Kun Tarzan oli tottunut näkemään kuolemaa, ei se\nkovinkaan suuresti häntä huvittanut. Hän oli jo aikoja sitten kostanut\nKaalan surman, mutta samalla hän oli oppinut tuntemaan, minkälaista\nkiihoitusta ja nautintoa mustaihoisten kiusoitteleminen tuotti. Siihen\nhän ei milloinkaan kyllästynyt.\n\nJuuri kun hän oli ponnahtamaisillaan eteenpäin ja päästämäisillään\nrajun kiljaisun, ilmestyi majan oviaukkoon hahmo. Se oli sama\nvalittaja, jota hän oli tullut vaimentamaan, nuori nainen, jolla oli\npunainen puikko työnnettynä nenän väliseinän läpi, raskas metallikoru\nriippumassa alahuulessa, niin että se oli venyttänyt huulen\nmuodottomaksi, kamalan ja inhoittavan näköiseksi, omituisia\ntatuoimiskuvia otsassa, poskissa ja rinnassa ja ihmeellinen, savea ja\nmetallilankaa käyttämällä muovailtu tukkalaite.\n\nTulen äkillinen leimahdus valaisi selvästi tätä eriskummaista olentoa\nja Tarzan tunsi hänet Momajaksi, Taibon äidiksi. Tuli loi oikullista\nhohdettaan myöskin Tarzanin varjoisaan piilopaikkaan, niin että hänen\nvaalean ruskea vartalonsa erottui sitä ympäröivästä pimeydestä. Momaja\nnäki hänet ja tunsi hänet. Huudahtaen hän syöksyi eteenpäin, ja Tarzan\nmeni häntä vastaan. Kun toiset naiset kääntyivät katsomaan, näkivät\nmyöskin he apinamiehen; mutta he eivät lähteneet häneen päin.\nSensijaan he kimmahtivat pystyyn kaikki samalla kertaa, kiljaisivat\nkuin yhdestä kurkusta ja pakenivat kilvan.\n\nMomaja heittäytyi Tarzanin jalkojen juureen, kohotti rukoilevasti\nkätensä häntä kohti, ja hänen muodottomilta huuliltaan tulvi koskena\nsanoja, joista apinamies ei ymmärtänyt mitään. Hetkisen hän katseli\nnaisen ylöspäin käännettyjä pelon vääntämiä kasvoja. Hän oli tullut\ntappamaan, mutta tämä pursuava puhetulva tyrmistytti ja kammotti\nhäntä. Hän vilkaisi levottomasti ympärilleen ja sitten jälleen\nnaiseen. Hänen tunteissaan tapahtui käänne. Hän ei voinut surmata\npikku Taibon äitiä eikä liioin voinut jäädä tänne kuuntelemaan tätä\nsanakohinaa. Tehden nopean kärsimättömän liikkeen, kun hänen\nseniltainen huvinsa oli turmeltu, hän pyörähti ympäri ja pujahti\ntiehensä pimeyteen. Hetkistä myöhemmin hän kiiti viidakon sysimustassa\nyössä, Momajan kirkumisen ja voivotusten käydessä yhä heikommiksi\nvälimatkan kasvaessa.\n\nHäneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vihdoinkin pääsi niin\nkauas, etteivät ne enää kuuluneet. Löydettyään mukavan haarautuman\nkorkealla puussa hän vaipui sikeään uneen saalistavan leijonan\nulvoessa ja karjuessa hänen allaan, samalla kun kaukana Englannissa\ntoinen loordi Greystoke riisuutui kamaripalvelijan auttamana ja ryömi\ntahrattomien lakanoiden väliin, kiroillen ärtyneesti, kun kissa naukui\nhänen ikkunansa alla.\n\nKun Tarzan seuraavana aamuna seurasi tuoreita Hortan, metsäkarjun,\njälkiä, osui hän kahden gomanganin, toisen ison ja toisen pienen,\njäljille. Apinamies, joka oli tottunut ottamaan tarkan selon kaikista\nhavainnoistaan, pysähtyi lukemaan riistapolun pehmeään mutaan\nkirjoitettua tarinaa. Te ja minä emme olisi nähneet siinä paljoakaan\nmielenkiintoista, jos sattumoisin olisimme siinä jotakin huomanneet.\nKenties me olisimme nähneet mudassa syvennyksiä, jos siellä olisi\nollut joku osoittamassa niitä meille, mutta siellä oli niitä\nlukemattomia, toinen toisensa päällä sekasotkuna, joka olisi meistä\nollut aivan käsittämätöntä. Mutta Tarzanille ne kukin kertoivat oman\ntarinansa. Tantor, norsu, oli mennyt sitä tietä vasta kolme päivää\nsitten. Numa oli metsästänyt siellä viime yönä, ja Horta, metsäkarju,\noli astellut hitaasti polkua pitkin korkeintaan tunti sitten. Mutta\nTarzanin huomio kiintyi gomanganien jälkeen. Ne ilmaisivat hänelle,\nettä pohjoista kohti oli mennyt vanhus pienen pojan seuraamana, ja\nheidän muassaan oli ollut kaksi hyenaa.\n\nTarzan raapi päätään ymmällä ja epäilevänä. Siitä, miten jäljet olivat\npäällekkäin, hän näki, etteivät pedot olleet seuranneet ihmisiä, sillä\njoskus oli toinen heidän edellään, toinen heidän takanaan, ja\ntoisinaan olivat molemmat edellä tai molemmat jäljessä. Se oli perin\nkummallista, selittämätöntä, etenkin kun jäljet polun leveämmillä\nkohdilla osoittivat, että hyenat olivat silloin kävelleet toinen\ntoisella, toinen toisella puolella molempia ihmisiä ja aivan heidän\nlikellään. Sitten Tarzan vielä luki pienemmän gomanganin jäljistä,\nettä hän oli vetäytynyt peloissaan syrjään pedon koskettaessa hänen\nkylkeään, mutta vanhuksen jäljissä ei ollut merkkiä pelosta.\n\nAluksi Tarzanin huomion oli herättänyt yksinomaan Dangon ja\ngomanganien jälkien merkillinen rinnakkaisuus, mutta nyt hänen terävä\nkatseensa osui pienen gomanganin jäljissä erääseen seikkaan, joka sai\nhänet äkkiä pysähtymään. Se oli samanlaista, kuin jos te löydettyänne\ntieltä kirjeen olisitte äkkiä tuntenut siinä ystävänne tutun käsialan.\n\n\"Go-bu-balu!\" huudahti apinamies, ja heti hänen muistiinsa välähti\nMomajan rukoileva käytös, kun tämä oli heittäytynyt hänen eteensä\nMbongan kylässä edellisenä iltana. Samassa selvisi hänelle kaikki\n--valitukset ja voivottelut, neekeriäidin rukous ja nuotion ympärillä\nistuneiden naisten myötätuntoinen ulvonta. Pieni Go-bu-balu oli\ntaaskin ryöstetty, ja tällä kertaa oli ryöstäjä joku muu eikä Tarzan.\nEpäilemättä oli äiti luullut pojan olevan jälleen Tarzanin vallassa ja\nrukoillut häntä antamaan hänelle takaisin halunsa.\n\nNiin, kaikki oli nyt täysin selvillä; mutta kuka saattoi tällä kertaa\nolla Go-bu-balun ryöstäjä? Tarzan oli ihmeissään, ja häntä ihmetytti\nmyöskin Dangon jälkien näkyminen. Hän tutki asiaa. Jäljet olivat\npäivän vanhat ja veivät pohjoiseen päin. Tarzan lähti seuraamaan\nniitä. Paikotellen ne olivat tyyten kadonneet, kun teillä oli\nliikkunut paljon eläimiä, ja milloin polku vei kalliopohjalle, joutui\nApinain Tarzankin melkein neuvottomaksi; mutta ainahan oli silloinkin\nihmisen jälkiin tarttunut haju, jonka vain niin tarkat ja\nharjaantuneet aistimet kuin Tarzanilla oli, saattoivat havaita.\n\nKaikki oli kohdannut Taiboa niin äkkiä ja niin aavistamatta kahden\nlyhyen päivän aikana. Ensin oli saapunut Bukawai, taikuri -- Bukawai,\nsaastainen -- jonka mädäntyvissä kasvoissa vielä oli rosoinen kappale\nlihaa. Hän oli tullut yksin ja päivällä joen rannalle, sinne, missä\nMomaja joka päivä pesi itseään ja Taiboa, pikku poikaansa. Hän oli\nastunut esiin tuuhean pensaan takaa aivan Momajan lähellä,\nsäikäyttänyt pientä Taiboa, niin että tämä kirkaisten juoksi äitinsä\nsuojaiseen syliin.\n\nMutta vaikka Momaja oli hätkähtänyt, oli hän pyörähtänyt kammottavaan\nolentoon päin niin kiukkuisena kuin puolustautumaan pakotettu\nnaarastiikeri konsanaan. Nähdessään, kuka häiritsijä oli, huudahti hän\nosittain helpotuksesta, vaikka hän yhä painoikin Taiboa lujasti\nitseään vastaan.\n\n\"Olen saapunut\", sanoi Bukawai ilman alkuvalmisteluja, \"noutamaan\nkolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen\nkäsivarren pituista palasta kuparilanka.\"\n\n\"Minulla ei ole vuohia sinua varten\", ärähti Momaja, \"ei myöskään\nvuodemattoa eikä kuparilankaa. Taikasi jää tekemättä. Valkoinen\nviidakkojumala antoi minulle Taiboni takaisin. Sinulla ei ollut siinä\nmitään tekemistä.\"\n\n\"Mutta minä tein\", jupisi Bukawai lihattomien leukapieliensä lomitse.\n\"Juuri minä käskin valkean viidakkojumalan antaa takaisin Taibosi.\"\n\nMomaja nauroi hänelle vasten kasvoja. \"Sinä valheiden sepustelija\",\nhän huusi, \"palaa kurjaan pesääsi ja hyenoittesi luokse! Mene takaisin\nja piiloita löyhkäävät kasvosi vuoren uumeniin, ettei aurinko ne\nnähdessään peittäisi omia kasvojaan synkkään pilveen!\"\n\n\"Olen tullut\", toisti Bukawai, \"noutamaan kolmea lihavaa vuohtani,\nuutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren mittaista\nkuparilanka-palasta, jotka sinun on suoritettava minulle Taibosi\npalauttamisesta.\"\n\n\"Sen piti olla miehen kyynärvarren pituinen\", oikaisi Momaja, \"mutta\nsinä et saa mitään, sinä vanha varas. Sinä et suostunut tekemään\ntaikaa, ennenkuin minä olisin tuonut maksun etukäteen; mutta kun minä\nolin paluumatkalla kylääni, antoi iso valkoinen jumala minulle Taiboni\ntakaisin -- antoi hänet minulle Numan kidasta. Hänen taikansa on\ntehokas taika -- sinun on vanhan, reikänaamaisen miehen kehno taika.\"\n\n\"Olen tullut\", kertasi Bukawai kärsivällisesti, \"noutamaan kolmea\nlihavaa --\". Mutta Momaja ei ollut enää jäänyt kuuntelemaan sellaista,\nminkä hän jo osasi ulkoa. Vetäen Taiboa aivan kiinni itseensä hän\nriensi Mbongan, päällikön paaluaitaista kylää kohti.\n\nJa seuraavana päivänä, kun Momaja oli ollut työssä viljelyksillä\nheimon muiden naisten kanssa, ja pikku Taibo leikkimässä viidakon\nlaidalla, heitellen vähäistä keihästään odottaessaan sitä kaukaista\npäivää, jolloin hän olisi täysikuntoinen soturi, oli Bukawai saapunut\nuudelleen.\n\nTaibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin.\nLapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli\nvihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen\nkeihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa,\nsamalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi\nsurmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa\nlihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.\n\nMutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse,\nkadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla\nmuuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset\npuuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen\nhuutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen\ntiheikköön.\n\nMutta köynnöskasvien ja sotkuisen lehvistön muodostaman verhon takana\nväijyi kolme kauheata olentoa -- hyvin vanha mies, joka oli musta kuin\nsysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka\nteräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina\nja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä\nhänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä\nkamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa -- haaskan syöjät haaskan\nliittolaisina.\n\nTaibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut\ntiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se\noli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin,\ntarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa\npainamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa\nlainkaan.\n\nHetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä\npeloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa\nhänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen\nheitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen\nsaalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein\npahinta, kaameasti nauraen.\n\nPienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää\nsellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan,\ntuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän\nmuisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen\nviidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa\npohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan\nkanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut\npeloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään\nverrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.\n\nVanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa\nkoko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin\nvuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. \"Kymmenen\nlihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta\", mutisi vanha neekeri tuon\ntuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli\nkorotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen\nlihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin\npienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi,\nettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin\nkolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti.\nTuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän\nei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni\nneekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua\nselälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä\neteenpäin.\n\nPikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he\nsaapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan\nsuulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta\nvuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä\nharhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja\ntyönsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja\nkatosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen,\ntarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin\nkapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä\nsitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että\nmelkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.\n\nKäytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät\nolivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia\nlukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa\nripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa.\nHän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti\ntuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi\npientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut\ntarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla,\njoka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu,\nvihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto\noli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin\nharvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja\nkostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.\n\nKauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän\nvalmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla\nhänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän\nsai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli\najattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys,\nkolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat\nyhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui,\nniin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.\n\nÄkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he\nastuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän\npäivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä\njo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa,\nlähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä\noli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi\nhänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja\ntähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan\nkirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne\nmurisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti\näkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät\nsäihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko\nvoimakkaampi.\n\nKun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se\nnopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan\npoppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan.\nSen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja\najaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion\nympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi\nkuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä\ntavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille\nkaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja\nherjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.\n\nUseita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä,\nja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä\nkoko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan\nkuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko\nvillipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat\nirvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain\nkurkkuun.\n\nVihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä\neläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. \"Minä menen\nnoutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta\nkuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun\nteen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle\", hän\nilmoitti. \"Sinä jäät tänne. Tuonne\" -- hän osoitti käytävää, jota\nmyöten he olivat tulleet kammioon -- \"jätän hyenat. Jos yrität paeta,\nniin ne syövät sinut.\"\n\nHän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja\nluimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja\najoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon\ntukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. \"Tämä estää niitä\npääsemästä kimppuusi\", hän selitti. \"Jollen minä saa kymmentä lihavaa\nvuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita,\njotka jäävät minulta tähteiksi.\" Ja hän jätti pojan miettimään\nlausumaansa perin selvää viittausta.\n\nHänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi\nlapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi,\nettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja\nettä pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka\nkauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä\nhänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä\nja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden\nkeltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan\nja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle.\nHän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä\nhetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset\nhänen kimppuunsa.\n\nHitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui\nvähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan.\nAina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja\nnauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki\nmuutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon\noli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä\naamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin\nkestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan\nsekä nälän että janon.\n\nPäivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion\nseinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet\nhyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä.\nKenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei\nvapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt\nmitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä\nedemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli\nTaibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin\nvielä kamalampaan vaaraan.\n\nPoikaa uhkaavien todellisten vaarojen -- Bukawain ja molempien hyenain\n-- aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita,\njotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan\nliiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean\nsynkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka\nkansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla\nolennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat\nsekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään\nkauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo\non pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.\n\nJa niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan\nmyöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä\nsellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan\nBukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän\nviidakkohaltian.\n\nMutta todella uhkaava vaara karkoitti äkkiä pojan mielestä kaikki\nkuvittelut, sillä päivän valjetessa alkoivat puolittain nälkiintyneet\nhyenat entistä rajummin ponnistella murtaakseen esteen, joka pidätti\nniitä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Nousten takakäpälilleen ne\nraapivat ja pieksivät ristikkoa. Silmät levällään Taibo katseli, kun\nse notkui ja huojui. Kauan se ei voisi, sen hän tiesi, kestää\nvoimakkaiden, äkäisten eläimien ponnistuksia. Jo nyt oli sen yksi\nnurkka painunut sitä paikallaan pitäneen ulkoneman ohitse. Takkuinen\netukäpälä ojentui kammioon. Taibo värisi kuin vilutautinen, sillä hän\ntiesi, että loppu oli lähellä.\n\nHän peräytyi vastakkaiselle seinälle ja painautui sitä vasten niin\nkauaksi pedoista kuin mahdollista. Hän näki, kuinka ärisevä pää\ntunkeutui ristikon ohitse ja kammottava, irvistävä kita työntyi häntä\nkohti. Seuraavalla hetkellä murtuisi surkean heikko tekele ja pedot\nolisivat hänen kimpussaan, repien lihan irti hänen luistaan, jyrsien\nluita ja tapellen hänen sisälmyksistään.\n\nBukawai tapasi Momajan Mbongan, päällikön, paaluaitauksen\nulkopuolella. Nähdessään hänet nainen horjahti taaksepäin inhosta,\nmutta syöksähti sitten häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet\nharallaan. Mutta Bukawai pidätti häntä turvallisen välimatkan päässä,\nuhaten häntä keihäällään.\n\n\"Missä on lapseni?\" huusi Momaja. \"Missä on pikku Taiboni?\"\n\nBukawai aukaisi silmänsä levälleen, onnistuneesti näytellen\nhämmästynyttä. \"Sinun lapsesi!\" hän huudahti. \"Mitäpä minä hänestä\ntietäisin, paitsi että pelastin hänet valkean viidakkojumalan kynsistä\nenkä vielä ole saanut siitä suoritusta? Olen tullut hakemaan vuohia,\nvuodemattoa ja kuparilangan palasta, joka on yhtä pitkä kuin kookkaan\nmiehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin.\"\n\n\"Sinä hyenan hylkiö!\" kirkui Momaja. \"Lapseni on varastettu, ja varas\nolet sinä, ihmisen mädäntynyt jäte. Anna hänet minulle takaisin.\nMuutoin revin silmät päästäsi ja syötän sydämesi villeille sioille.\"\n\nBukawai kohautti olkapäitään. \"Mitäpä minä tietäisin lapsestasi?\" hän\nkysyi. \"Minä en ole häntä vienyt. Jos hänet on uudelleen ryöstetty,\nniin mitä voisi Bukawai siitä tietää? Ryöstikö Bukawai hänet ensi\nkerralla? Ei, hänet ryösti valkoinen viidakkojumala, ja kun hän ryösti\npojan kerran, niin hän voi ryöstää Taibon toistamiseenkin. Se ei\nvähääkään liikuta minua. Ensi kerralla toimitin minä lapsen sinulle\ntakaisin, ja nyt olen tullut noutamaan palkkiotani. Jos hän taaskin on\npoissa, ja jos tahdot saada hänet takaisin, niin Bukawai palauttaa\nhänet -- kymmenestä lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja\nkahdesta kuparilanka-kappaleesta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan\nmiehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin, eikä Bukawai enää\npuhu mitään niistä vuohista, siitä vuodematosta ja siitä\nkuparilanka-kappaleesta, jotka sinun olisi ollut maksettava\nensimmäisestä taiasta.\"\n\n\"Kymmenen lihavaa vuohta!\" kiljui Momaja. \"Minä en voisi maksaa\nsinulle kymmentä lihavaa vuohta yhtä monessa vuodessa. Kymmenen\nlihavaa vuohta, jopa jotakin.\"\n\n\"Kymmenen lihavaa vuohta\", kertasi Bukawai. \"Kymmenen lihavaa vuohta,\nuusi vuodematto ja kaksi kappaletta kuparilankaa, jotka ovat yhtä\npitkät kuin --\"\n\nMomaja keskeytti hänet, tehden kärsimättömän liikkeen. \"Seis!\" hän\nhuusi. \"Minulla ei ole vuohia. Tuhlaat sanojasi. Odota täällä, sillä\naikaa kun minä noudan mieheni! Hänellä on vain kolme vuohta, mutta\njotakin on tehtävä. Odota!\"\n\nBukawai istui puun alle. Hän oli perin tyytyväinen, sillä hän tiesi,\nettä joko hänelle maksettaisiin tai hän saisi kostaa. Hän ei pelännyt\nmitään näiden vierasheimolaisten puolelta, vaikka hän tiesikin hyvin,\nettä he varmasti pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen pitaalitautinsa\nriitti jo yksin estämään heitä käymästä häneen käsiksi, ja hänen\nmaineensa poppamiehenä teki hänet kaksin verroin suojatuksi kaikilta\nhyökkäyksiltä. Parhaillaan hän suunnitteli, miten hän pakottaisi\ntoiset ajamaan kymmentä vuohta hänen luolansa suulle, kun Momaja\npalasi. Hänen mukanaan oli kolme soturia -- Mbonga, päällikkö, Rabba\nKega, kylän poppamies, ja Ibeto, Taibon isä. He eivät olleet\ntavallisissakaan oloissa kauniita miehiä, ja kun heidän kasvonsa nyt\nolivat suuttumuksesta vääntyneet, niin he olisivat voineet herättää\npelkoa kenessä hyvänsä; mutta jos Bukawai pelkäsi, niin ainakaan hän\nei sitä näyttänyt. Sensijaan hän tervehti heitä, tuijottamalla heihin\nröyhkeästi, aikoen siten synnyttää heissä kammottavaa kunnioitusta,\nkun he saapuivat ja kyykistyivät puoliympyrään hänen eteensä.\n\n\"Missä on Ibeton poika?\" tiedusti Mbonga.\n\n\"Mistä minä sen tietäisin?\" huomautti Bukawai vastaan. \"Epäilemättä\nhän on valkoisen pahan hengen hallussa. Jos minulle maksetaan, niin\nteen tehokkaan taian, ja sitten saamme tietää, missä Ibeton poika on,\nja voimme hankkia hänet takaisin. Juuri minun taikani toimitti hänet\ntakaisin viime kerralla, mutta siitä en ole saanut suoritusta.\"\n\n\"Minulla on oma poppamieheni tekemään taikoja\", vastasi Mbonga\narvokkaasti.\n\nBukawai irvisti ja nousi seisomaan. \"No hyvä\", hän virkkoi, \"tehköön\nhän sitten taikansa, ja katsokaamme kykeneekö hän toimittamaan Ibeton\npojan takaisin!\" Hän astui muutamia askelia poispäin, kääntyen sitten\näkäisenä ympäri. \"Hänen taikansa ei saata lasta takaisin -- sen\ntiedän, ja sen tiedän myöskin, että kun hänet löydätte, niin ei enää\nmikään taika kykene tuomaan häntä takaisin, sillä silloin hän on\nkuollut. Sen olen juuri saanut selville, sillä isäni siskon henki kävi\njuuri ilmoittamassa sen minulle.\"\n\nMbonga ja Rabba Kega eivät liene paljoakaan uskoneet omiin taikoihinsa\nja lienevät olleet epäuskoisia toistenkin taikoihin nähden; mutta\nainahan oli mahdollista, että niissä oli jotakin, etenkin jos ne eivät\nolleet heidän omiaan. Eikö ollut yleisesti tunnettua, että Bukawai oli\npuheissa itse haltioiden kanssa ja että kaksi niistä, hyenojen\nmuodossa oli hänen kanssaan? Mutta he eivät saaneet myöntyä liian\nhätäisesti. Oli ajateltava hintaa, eikä Mbongalla ollut vähääkään\nhalua luopua kymmenestä vuohesta saadakseen yhden ainoan pienen pojan,\njoka saattaisi kuolla rokkoon, ennenkuin varttuisi soturin ikään.\n\n\"Maltahan\", sanoi Mbonga. \"Näytähän meille taikojasi, jotta näkisimme,\novatko ne tehokkaita. Sitten voimme puhua maksusta. Rabba Kega tekee\njoitakuita taikoja myöskin. Saamme nähdä, kumman taiat ovat paremmat.\nIstu, Bukawai!\"\n\n\"Maksu on kymmenen vuohta -- lihavaa vuohta -- uusi vuodematto ja\nkaksi kuparilanka-kappaletta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan\nmiehen käsivarsi olkapäästä sormenpäihin saakka; se on suoritettava\netukäteen, ja vuohet on ajettava luolani edustalle. Sitten teen taian,\nja seuraavana päivänä on poika jälleen äitinsä luona. Sen nopeammin ei\nsitä voida tehdä, sillä niin voimakkaan taian tekeminen kysyy aikaa.\"\n\n\"Tee meille joitakuita taikoja nyt heti!\" vaati Mbonga. \"Anna meidän\nnähdä; minkälaisia taikasi ovat!\"\n\n\"Tuokaa minulle tulta\", vastasi Bukawai, \"ja minä teen teille jonkun\npienen taian.\"\n\nMomaja lähetettiin noutamaan tulta, ja hänen poissa ollessaan Mbonga\ntinki Bukawain kanssa hinnasta. Kymmenen vuohta, hän selitti, on\nkallis hinta täysikuntoisesta sotilaastakin. Hän kiinnitti myöskin\nBukawain huomiota siihen seikkaan, että hän, Mbonga, oli hyvin köyhä,\nettä hänen kansansa oli hyvin köyhää ja että kymmenessä vuohessa oli\nainakin kahdeksan liikaa puhumattakaan uudesta vuodematosta ja\nkuparilangasta; mutta Bukawai oli jäykkä kuin kallio. Hänen taikansa\noli hyvin kallis, ja hänen oli annettava ainakin viisi vuohta\njumalille, jotka auttoivat häntä sitä tekemään. He väittelivät yhäti,\nkun Momaja palasi, tuoden tulta.\n\nBukawai pani muutamia hiiliä eteensä maahan, otti hyppysellisen\npulveria kupeellaan riippuvasta pussista ja ripotti ne hiilien päälle.\nKuului tupsahdus ja kohosi savupilvi. Bukawai sulki silmänsä ja huojui\nedestakaisin. Sitten hän heilautti käsiään muutamia kertoja ilmassa ja\noli pyörtyvinään. Mbongaan ja hänen seuralaisiinsa se teki voimakkaan\nvaikutuksen. Rabba Kega alkoi hermostua. Hän näki arvonsa vähenevän.\nMomajan tuomaan astiaan oli jäänyt joitakuita hiiliä. Hän tempasi\nastian, pisti siihen kenenkään huomaamatta kourallisen kuivia lehtiä\nja päästi sitten kauhean kirkaisun, joka kiinnitti häneen Bukawain\nkuulijakunnan huomiota. Se herätti myöskin ihmeen tavoin Bukawain\ntainnoksista, mutta oivallettuaan häiriön syyn vaipui vanha taikuri\njälleen tajuttomaksi, ennenkuin kukaan ennätti havaita hänen\nerehdystään.\n\nNähdessään, että Mbongan, Ibeton ja Momajan huomio oli kiintynyt\nhäneen, puhalsi Rabba Kega äkkiä astiaan, niin että hiilet alkoivat\nhehkua ja säiliöstä tuprusi savua. Rabba Kega piteli sitä visusti\nniin, ettei kukaan nähnyt kuivia lehtiä. Heidän silmänsä menivät\nlevälleen, kun he näkivät tämän merkillisen todistuksen kylän\npoppamiehen mahdista. Viimeksimainittu pöyhisteli perin ylpeänä. Hän\nkiljui, hyppi ja irvisti peloittavasti; sitten hän vei kasvonsa aivan\nastian suulle ja oli keskustelevinaan siellä olevien henkien kanssa.\n\nKun hän parhaillaan oli niissä puuhissa, tointui Bukawai\nhorrostilastaan, sillä uteliaisuus oli lopultakin päässyt hänessä\nvoitolle. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota. Hän\nvilkutti äkeissään toista silmäänsä; sitten hänkin päästi äänekkään\nkarjaisun, ja tultuaan varmaksi siitä, että Mbonga oli kääntynyt\nhäneen päin, hän jäykisti ruumiinsa ja liikutti käsiään ja jalkojaan\nsuonenvedontapaisesti.\n\n\"Minä näen hänet!\" hän kiljaisi. \"Hän on kaukana. Valkoinen paha henki\nei olekaan saanut häntä. Hän on yksin ja suuressa vaarassa; mutta\",\nhän lisäsi, \"jos kymmenen lihavaa vuohta ja muut esineet suoritetaan\nminulle nopeasti, niin hänet ehditään vielä pelastaa.\"\n\nRabba Kega oli pysähtynyt kuuntelemaan. Mbonga vilkaisi häneen.\nPäällikkö oli kahdella päällä. Hän ei tietänyt kumman taika oli\nparempi. \"Mitä sinun taikasi ilmoittaa sinulle?\" hän tiedusti Rabba\nKegalta.\n\n\"Myöskin minä näen hänet\", kirkui Rabba Kega; \"mutta hän ei ole\nsiellä, missä Bukawai väittää hänen olevan. Hän on kuolleena joen\npohjalla.\"\n\nSilloin Momaja alkoi ulvoa ääneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarzan oli seurannut vanhuksen, kahden hyenan ja pienen neekeripojan\njälkiä kahden kukkulan välisessä kalliorotkossa sijaitsevan luolan\nsuulle. Siellä hän pysähtyi hetkiseksi ristikkoteljen eteen, jonka\nBukawai oli kiinnittänyt aukkoon, kuunnellen onkalon uumenista\nheikosti kantautuvia ärähdyksiä ja murahduksia.\n\nÄkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta\nlapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven\nsyrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta\napinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja\nse oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on\nniillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä\nlapsuudestaan asti.\n\nHän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo\nja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen\nkiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä\näänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota\nhän kerran oli koettanut ottaa balukseen.\n\nApinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut\nviidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti\nvaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti\nhäntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä\nsykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.\n\nVuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku\nTaibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista\npedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen\nraapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua\nhänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden,\nkeltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.\n\nJäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se\nvihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun.\nTaibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi\nkädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.\n\nHyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä\nkarkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten\nne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti.\nJuuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja\nmeluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät\nherkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti\nmuristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä\nhymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen\neläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa\nmetsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen\ntörröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen\nohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo\nluikki käytävään rientäen pakoon.\n\nSitten Tarzan nosti Taibon lattialta, ja kun lapsi tunsi ihossaan\nhyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen,\naukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa\nosui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän\nkiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha\nhenki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.\n\nKun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja\nannettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta\nlähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten\nviidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan,\nsillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli\nbalun poissaolo.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla\", kiljaisi Bukawai. \"Mitä tietää\ntämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on\nkaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen\nlihavaa vuohta, sillä --\"\n\nMutta enempää hän ei ennättänyt sanoa. Äkillinen keskeytys tuli\nylhäältä, samasta puusta, jonka alla he kyyköttivät, ja kun neekerit\nvilkaisivat ylöspäin, olivat he vähällä pyörtyä säikähdyksestä\nnähdessään ison, valkoisen haltian katselevan heitä; mutta ennenkuin\nhe ehtivät paeta, huomasivat he toisetkin kasvot, kadonneen pikku\nTaibon, joka hymyili perin iloisena.\n\nJa sitten Tarzan hyppäsi pelottomasti heidän keskelleen pikku Taibo\nyhä selässään ja laski lapsen äitinsä eteen. Momaja, Ibeto, Rabba Kega\nja Mbonga tunkeutuivat kaikki pojan ympärille, koettaen kysellä\nhäneltä yhtä aikaa. Äkkiä Momaja kääntyi raivokkaasti, aikoen hyökätä\nBukawain kimppuun, sillä poika oli kertonut, mitä kaikkea hän oli\nsaanut kärsiä ollessaan julman vanhuksen kynsissä. Mutta Bukawai oli\nkadonnut -- hänen ei ollut tarvinnut turvautua taikuuteen päästäkseen\nvarmaksi siitä, että Momajan läheisyys ei ollut hänelle lainkaan\nterveellinen senjälkeen kun poika oli kertonut tarinansa, ja\nparhaillaan hän juoksi viidakossa minkä vanhoista jaloistaan pääsi\nkaukaista luolaansa kohti, jonne, sen hän tiesi, ei yksikään neekeri\nuskaltaisi häntä seurata.\n\nMyöskin Tarzan oli tapansa mukaan kadonnut mustaihoisten ihmeeksi.\nSitten Momajan katse osui Rabba Kegaan. Kylän poppamies näki naisen\nsilmissä ilmeen, joka ei ennustanut hänelle hyvää, ja peräytyi.\n\n\"Vai oli Taiboni kuolleena joen pohjalla?\" kirkui vaimo. \"Ja hän on\nkaukana, yksin ja suuressa vaarassa, niinkö? Taikuutta!\" Se\nhalveksiminen, jonka Momaja sisällytti tuohon yhteen ainoaan sanaan,\nolisi tuottanut kunniaa ensimmäisen luokan näyttämötaiteilijattarelle.\n\"Taikuutta, totisesti!\" hän kiljui. \"Momaja näyttää teille taikuutta.\"\nJa hän sieppasi katkenneen oksan ja iski Rabba Kegaa päähän. Kivusta\nulvoen lähti mies pakoon. Momaja ajoi häntä takaa ja pieksi hänen\nselkäänsä. He juoksivat sisälle kylän portista ja pitkin raittia\nsuureksi huviksi kaikille, jotka onnekseen osuivat olemaan näyn\nkatselijoina, sotureille, naisille ja lapsille, sillä kaikki he\npelkäsivät Rabba Kegaa, ja kun pelätään, niin myöskin vihataan.\n\nTällä tavoin Tarzan sinä päivänä hankki toimettomien vihollistensa\nlisäksi kaksi toimeliasta vihamiestä; ne molemmat olivat valveilla\nmyöhään yöhön saakka, hautoen kostoa, valkealle haltialle, joka oli\ntuottanut heille naurua ja halveksimista; mutta heidän perin\nkiukkuiseen suunnitteluunsa sekaantui todellista pelkoa ja kammoa,\njoka ei ottanut tyyntyäkseen.\n\nNuori loordi Greystoke ei tietänyt, että he punoivat juonia häntä\nvastaan, ja jos hän olisikin sen tietänyt, niin hän ei olisi siitä\nmitään välittänyt. Hän nukkui sinä yönä yhtä hyvin kuin muulloinkin,\nja vaikka hänen päällään ei ollutkaan kattoa eikä ovea estämässä\ntungettelijoita lähestymästä, niin hän nukkui rauhallisemmin kuin\nhänen Englannissa oleva ylimyksellinen sukulaisensa, joka oli sinä\niltana syönyt aivan liian paljon krapuja ja juonut liiaksi viiniä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nBukawain kuolema\n\n\nJo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia\nköysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat\nTarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä,\nolisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä\nkourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa\njuttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä,\njoita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta\nTublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa\nlainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut\nmukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli\nsanottavaa.\n\nKäärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän,\nhän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun\nhän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei\nole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut\npaljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän\nkeksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli\nkillunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja\nkuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi\nläheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.\n\nSitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio\nosa -- ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli\nmielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen\nruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään\nhän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi\njotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti\nsuuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.\n\nKun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää\nleikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan.\nHän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin.\nSilloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen.\nKun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen\nkisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin\nvoi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti\nnuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle.\nTarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika\noivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa\njatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin\npitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa\nei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla\ntunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät\nnuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon\nsilmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle,\nkiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen\npään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle\nkuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen\nvarassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja\nkieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä --\nlähes kymmenen metrin korkeudella maasta.\n\nOi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki.\nTarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä\nsopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää\nheilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin\nmieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa\nKertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.\n\nJos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai\nminä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi\njaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista;\nmutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua,\nriippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei\nhäntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen\nkuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta.\nSe tuotti hänelle turman.\n\nTublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko\naarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin\nsydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta,\nvalkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin\nsukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen\nvalpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta\nperheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan\nsiitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten\nunohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja\nkuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja\nse lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.\n\nApinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka\nnopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan,\nvihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat\napinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan\nkuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen,\njoka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus.\nNyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä\nlähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.\n\nTarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen\ntiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala -- raju,\nkamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa\nmenettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten.\nPitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan\nliikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi.\nKaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi\nja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei\nollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen\nankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli\nkolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman\ntilansa.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin.\nTublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä\napinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai\npahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa\näkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa\nvoimissaan.\n\nMutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva\nhankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni\nmonta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin\nse, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon\neikä liian ylhäällä.\n\nTuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran\nollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä\npelastuskeinoksi.\n\nHän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei\nollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän\nsellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin\nTublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan\noli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia,\njotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.\n\nEi häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin\ntoiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet,\nhänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet\nmilloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet\nTarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota\nheillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää -- inhimillinen\nhuumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä,\nilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja\nvihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.\n\nMutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä\npohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan\nBukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai\noli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai\nhautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä\nApinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä\nBukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan\nhaltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin,\nja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion,\npaljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa\ntehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi,\nvaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden\nkostaa.\n\nMutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli\nmetsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle\nheimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä\nuseammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena\nollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien\napinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat\nkasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi,\nepäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia\nbalujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja\nluotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi\nhänelle antaa.\n\nKun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen.\nRikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen\nylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja\npakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät\npilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei\nainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava\nhaudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi,\npeläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset\nolivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman\nkaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon\neläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.\n\nJa kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi\ntuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit\nuseita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma\nniiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon\nnäyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä\npieneksi -- hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.\n\nNyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. \"Leijonat etsivät saalistaan\",\nhän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin.\nUlina paisui voimakkaaksi. \"Ne tulevat!\" sanoi Apinain Tarzan ja meni\nsuojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat\nsamanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja\npainanut kämmenellään maan pintaa. \"Ne menevät!\" kuiskasi Tarzan.\n\"Leijonat menevät.\" Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi\nkorvia huumaava jyrinä. \"Leijonat ovat hypänneet\", huusi Tarzan, \"ja\nnyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä\".\n\nNyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen\ntuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade -- ei\nsellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan\näkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. \"Saaliin verta\",\nmietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka\nalla hän seisoi.\n\nHän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen\nmyrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut\nmitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien\nkukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli\npyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa,\naurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita\noksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus\nryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se\noli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma\nsakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi\nolivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja\nkaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat\nsellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle\nulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä\noli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se\nsattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja\nkun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa\nasennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren\njättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä\nsuojata.\n\nBukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli\nmaisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi\nollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen\nviidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon\nkemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään\nolisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta,\nvaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut\nvuosikausiin.\n\nPitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset\nseuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen\nmurahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään\nviidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän\nriensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.\n\nHyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta\nTarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän\naluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui,\nettä maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen\nraivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut\nja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden\nkostaa.\n\nHyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan\nkarjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan\nsäälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä\nruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat\nkarkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu\npelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen\nkurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät\ntakakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden\nvilleistä silmistä.\n\nBukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki\nvielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet\nkasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky.\nApinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai\nsitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten\nolalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti\nväkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle\nja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi\nuhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien\nmaanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli\nsivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen\npäivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen;\nnähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä\ntulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi,\nvaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi\nkuopiksi.\n\nSen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin\nsaman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella\npohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin\npäässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen\nreuna.\n\nBukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla\nruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen\nsolmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät\nmuristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita.\nHän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton\ntai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne\nvoittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.\n\nHänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia\nkohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden\nusein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi\nruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille,\neläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.\n\nNe olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan\nkokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin\nviidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli\nBukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä\nmäärin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne\nolivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua\nmieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla\ntarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se\nkosto olisi.\n\nKöytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen\nhyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn\nristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai\nsaisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan,\netteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.\n\nBukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä\nrotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat\nseisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli\nennenkin ruokittu tällä tavoin.\n\nPoppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen\nsisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja\nsaadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli\nympärilleen.\n\n\"Sinä ilkeä haltia\", kiljui Bukawai, \"minä olen suuri poppamies. Minun\ntaikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin\nmiksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?\"\n\nTarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut\nmitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti.\nHyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei\nedes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot.\nHänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa,\njonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.\n\nBukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen\nraadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt\nkahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan\ntarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden\nkahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.\n\nSaatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania;\nmutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan,\nlakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti\nristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon,\njonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen\nkatselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.\n\nHyenat puikkelehtivat kavaloina apinamiehen ympärillä. Tarzan kiskoi\nsiteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli\npunonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti\nhänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin\nmonesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.\n\nTiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten,\njonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle\nkankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen\nmuistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa\nnuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa\nja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan.\nTarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun\nrunkoa vasten.\n\nHyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen\njalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin\nne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät.\nKylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa\nedestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.\n\nLuolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun\naikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat\nkylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja\nuhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä\nhyvä levätä, ja niin hän tekikin.\n\nSiten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla\nTarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut\nlapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan\nkarkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja\nruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.\n\nVasta myöhään iltapäivällä teki toinen peto kalvavan ruokahalun\nkiihdyttämänä äristen vikkelän syöksyn apinamiestä kohti. Melu herätti\nBukawain. Hän nousi heti istumaan ja katsoi, mitä kuopassa oli\ntekeillä. Hän näki hyenan karkaavan miehen kimppuun tavoittaen\nsuojatonta kurkkua. Hän näki Tarzanin ojentavan kätensä ja tarttuvan\nmurisevaan petoon, samalla kun toinen otus hyppäsi pahan haltian\nolkapäälle. Kookas, sileäpintainen ruumis jännittyi valtavasti.\nPyöristyneet lihakset kohosivat isoiksi pingoittuneiksi kuhmuiksi\nruskean ihon alla -- apinamies työntyi eteenpäin koko painollaan,\npinnistäen kaikki suuret voimansa -- kahleet katkesivat, ja kaikki\nkolme kierähtivät kuopan pohjalle, äristen, purren ja repien.\n\nBukawai hypähti seisoalleen. Olisiko mahdollista, että ilkeä haltia\nvoittaisi hänen apurinsa. Se oli mahdotonta! Tuo olento oli aseeton,\nmaassa pitkänään, ja molemmat hyenat olivat hänen päällään; mutta\nBukawai ei tuntenut Tarzania.\n\nApinamies puristi sormensa toisen hyenan kurkkuun ja kohosi toiselle\npolvelleen, vaikka toinen peto repikin häntä raivokkaasti, koettaen\nvetää häntä pitkälleen. Toisella kädellään Tarzan piteli toista,\ntarttuen toisella kädellään toiseen petoon ja kiskoen sen lähelle\nitseään.\n\nJa sitten Bukawai älysi, että taistelu kävi onnettomasti hänen\npuolueelleen, ja syöksyi esiin luolasta, heiluttaen ryhmysauvaansa.\nTarzan näki hänen lähestyvän ja nousi seisomaan hyena kummassakin\nkädessään ja sinkautti toisen ärisevän pedon suoraan kohti poppamiehen\npäätä. He molemmat sortuivat maahan murisevana, purevana sekasotkuna.\nTarzan heitti toisen hyenan kuopan poikki, samalla kun toinen jyrsi\nisäntänsä mädäntyviä kasvoja; mutta se ei ollut apinamiehen mielen\nmukaista. Hän potkaisi petoa, lähettäen sen ulvoen toverinsa jälkeen;\nsitten hän hypähti pitkänään olevan poppamiehen ääreen ja tempasi\nhänet seisomaan.\n\nBukawai, joka oli vielä tajuissaan, näki vangitsijansa silmistä, että\nhäntä uhkasi kuolema, välitön ja hirvittävä kuolema, ja senvuoksi hän\nkääntyi kynsin hampain Tarzania vastaan. Apinamiestä värisytti, kun\nhän näki nuo kamalat kasvot lähellä omiaan. Hyenat olivat saaneet\nkyllikseen ja kadonneet luolaan vievästä pienestä aukosta. Tarzanin ei\nollut vaikeata nujertaa ja sitoa Bukawaita. Sitten hän raahasi\ntaikurin saman puun juurelle, johon hänet itsensä oli köytetty. Mutta\nkun Tarzan sitoi Bukawain, niin hän huolehti siitä, ettei samanlainen\npelastuminen kuin hänelle tullut kysymykseenkään. Sitten hän jätti\npoppamiehen yksin.\n\nMennessään koukertelevien käytävien ja maanalaisten kammioiden läpi\nTarzan ei nähnyt jälkeäkään hyenoista.\n\n\"Ne palaavat\", mietti hän itsekseen.\n\nSyvänteen korkeiden seinämien välissä vapisi Bukawai pelosta kuin\nvilutautinen.\n\n\"Ne palaavat\", hän huusi, ja hänen äänensä paisui kauhuiseksi\nkirkunaksi.\n\nJa ne palasivat.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nLeijona\n\n\nNuma, leijona, kyyristeli orjantappurapensaan takana juomapaikan\näärellä, siellä missä joki polvekkeen tehtyään pyörtää takaisinpäin.\nSiinä kohdassa oli kahlaamo ja joen kummaltakin rannalta lähti\ntasaiseksi poljettu polku, joka veden rajassa oli hyvin leveä, sillä\nlukemattomien vuosisatojen aikana olivat viidakon ja sen takana olevan\ntasangon eläimet tulleet sinne juomaan, lihansyöjät rohkeina,\npelottoman uljaina, kasvissyöjät arkoina, empivinä, peloissaan.\n\nNuma, leijona, oli nälkäinen; se oli hyvin nälkäinen ja senvuoksi\naivan hiljaa. Juomapaikalle tullessaan se oli usein ulvonut ja\nkarjunut paljon; mutta lähestyessään sitä kohtaa, jossa se aikoi\nväijyä Baraa, kaurista, tai Hortaa, metsäkarjua, tai jotakin muuta\ntänne juomaan saapuvista mehevälihaisista otuksista, se oli hiljaa. Se\nhiljaisuus oli julmaa ja peloittavaa, mitä todisti hurjien silmien\nkellanvihreä välke ja notkean hännän aaltomainen värähtely.\n\nEnsimmäisenä saapui Pakko, seebra, ja Numa, leijona, voi tuskin\npidättyä karjaisemasta raivosta, sillä kaikista tasangon eläimistä ei\nyksikään muu ole niin varovainen kuin Pakko, seebra. Mustaviiruisen\noriin jäljessä tuli kokonainen lauma, jossa oli kolme- tai\nneljäkymmentä noita lihavia, virmoja hevosen kaltaisia eläimiä.\nLähestyessään jokea johtaja pysähtyi usein, herkistäen korviaan ja\nnostaen turpaansa nuuhkiakseen vienosta tuulesta pelättyjen\nlihansyöjien kielittelevää hajua.\n\nNuma liikahti rauhattomasti, vetäen takakäpälänsä kauaksi\nkellanruskean ruumiinsa alle ja jännittäytyen äkillistä syöksyä ja\nrajua hyökkäystä varten. Sen silmät kiiluivat nälästä, ja vahvat\nlihakset vapisivat hetken kiihtymyksestä.\n\nPakko tuli hieman likemmäksi, pysähtyi, korskahti ja pyörähti ympäri.\nKuului rientävien kavioiden kapsetta, ja lauma oli tipotiessään. Mutta\nNuma, leijona, ei hievahtanutkaan. Se tunsi seebran tavat. Se tiesi\noriin palaavan, vaikka se saattaisikin kääntyä pakoon useita kertoja,\nennenkuin se rohkaistuisi niin paljon, että toisi haareminsa ja\njälkeläisensä veden partaalle. Oli semmoinenkin mahdollisuus, että\nPakko pelästyisi tyyten pois. Numa oli nähnyt sellaista sattuvan\nennenkin ja kävi senvuoksi melkein jäykäksi, ettei ainakaan itse\nlähettäisi laumaa janoaan sammuttamatta täyttä neliä takaisin\ntasangolle.\n\nYhä uudelleen lähestyi Pakko perheineen, ja yhä uudelleen se taaskin\njuoksi pakoon. Mutta joka kerta tuli lauma likemmäksi jokea, kunnes\nvihdoin jäntevä ori laski samettiturpansa sirosti veteen. Varovasti\nkävellen lähenivät toiset johtajaansa. Numa valitsi kiiltäväkarvaisen,\nlihavan tammavarsan, ja sen kiiluvissa silmissä oli ahnas hehku niiden\njo ahmiessa saalista, sillä leijona pitää tuskin mistään enemmän kuin\nseebran lihasta, kenties siitä syystä, että kaikista ruohonsyöjistä\nPakko on vaikein pyydystää.\n\nLeijona nousi hitaasti, mutta sen noustessa katkaisi oksan yksi sen\ntukevista, pehmeistä käpälistä. Kuin pyssyn suusta lentäen se syöksyi\nvarsaa kohti; mutta oksan katkeaminen oli riittänyt säikäyttämään\narkoja otuksia, niin että ne lähtivät heti pakoon, samalla kun Numa\nhyökkäsi.\n\nViimeksi jäi ori, ja huima hyppy sinkosi leijonan tavoittamaan sitä.\nMutta oksan taittuminen oli riistänyt Numalta aterian, vaikka sen\nvoimakkaat kynnet raapaisivat seebran kiiltävää kylkeä, jättäen neljä\nveristä viirua kauniiseen karvaan.\n\nRaivoissaan Numa poistui joelta ja painui hurjistuneena, vaarallisena\nja nälkäisenä viidakkoon. Nyt se ei ollut lainkaan turhan tarkka\nsyötävään nähden. Dango, hyenakin, olisi nyt makupala sen ravintoa\nhuutavaan kitaan. Ja tällaisessa mielentilassa leijona osui Kertshakin\nisojen apinoiden heimon läheisyyteen.\n\nLeijonaa vastaan ei olla varuillaan niin myöhään aamulla. Siihen\naikaan pedon pitäisi nukkua edellisen yön saaliin vieressä; mutta Numa\nei ollut tappanut mitään edellisenä yönä. Se oli yhä metsästämässä\nnälkäisempänä kuin koskaan ennen.\n\nIhmisapinat vetelehtivät aukeamalla tyydytettyään pahimman aamuisen\nnälkänsä. Numa haistoi heidät paljoa aikaisemmin kuin näki.\nTavallisissa oloissa se olisi poikennut etsimään muuta riistaa, sillä\nNumakin kunnioitti Kertshakin heimon kookkaiden urosten valtavia\nlihaksia ja teräviä torahampaita, mutta tänään se eteni suoraan heitä\nkohti viiksikäs kuono äkäisesti irvessä.\n\nHetkeäkään empimättä Numa hyökkäsi päästyään sellaiselle kohdalle,\nettä apinat olivat näkyvissä. Pienellä aukeamalla oli toistakymmentä\nkarvaista, ihmisenmuotoista olentoa. Aukeaman laidalla istui puussa\nruskeaihoinen nuorukainen. Hän näki Numan nopeasti syöksyvän esille,\napinain kääntyvän pakoon ja isojen urosten polkevan pieniä baluja.\nVain yksi apina jäi paikalleen torjumaan hyökkäystä; hän oli nuori\nnaaras, jota äskettäin alkanut äitiys innostutti uhraamaan itsensä\npelastaakseen balunsa.\n\nTarzan hyppäsi oksalta ja kiljui alhaalla pakeneville ja ympärillä\nkasvavissa puissa turvallisesti kyyköttäville uroksille. Jos nämä\nolisivat pysyneet paikoillaan niin Numa ei olisi suorittanut\nhyökkäystään, jollei sitä olisi innostanut vimmainen raivo tai\nnälkiintymisestä aiheutuvat jäytävät tuskat. Eikä se sittenkään olisi\nselviytynyt ehein nahoin.\n\nJos urokset kuulivat Tarzanin huudot, hidastelivat he toiminnassa,\nsillä Numa oli siepannut emoapinan ja raahannut hänet viidakkoon,\nennenkuin urokset olivat saaneet takaisin kylliksi malttia ja\nrohkeutta ryhtyäkseen puolustamaan toveriaan. Tarzanin kiukkuinen ääni\nherätti samanlaista kiukkua apinoiden rinnassa. Äristen ja karjuen he\nseurasivat Numaa tiheään, sekavaan lehvistöön, jonne peto koetti\npiiloutua heiltä. Apinamies oli etummaisena, liikkuen ripeästi, mutta\nvarovasti, luottaen, korviinsa ja nenäänsä vieläkin enemmän kuin\nsilmiinsä etsiessään leijonaa.\n\nJälkiä oli helppo seurata, sillä raahautuessaan oli uhri tehnyt\nselvän, veren tahraaman ja voimakashajuisen uran. Niinkin\ntylsäaistimiset olennot kuin te ja minä olisimme hyvin kyenneet sitä\nseuraamaan. Tarzanista ja Kertshakin apinoista se oli yhtä näkyvä kuin\nsementillä laskettu katukäytävä.\n\nTarzan tiesi, että he lähestyivät isoa kissaeläintä, ennenkuin kuuli\näkäisen varoitusmurinan suoraan edestään. Kehoittaen apinoita\nnoudattamaan esimerkkiään hän heilautti itsensä puuhun ja hetkistä\nmyöhemmin ympäröi Numaa piiri ärjyviä petoja, jotka pysyttelivät\npoissa kauheiden hampaiden ja kynsien ulottuvilta, mutta olivat\nselvästi näkyvissä. Raatelija kyyrötti etukäpälät naarasapinan päällä.\nTarzan erotti, että jälkimmäinen oli kuollut, mutta hänellä oli se\ntunne, että eloton ruumis oli välttämättä pelastettava vainolaisen\nkynsistä ja petoa rangaistava.\n\nHän syyti Numalle pilkka- ja herjaussanoja, katkoi kuivuneita oksia\nsiitä puusta, jossa hyppi, ja heitteli niillä leijonaa. Apinat\nnoudattivat esimerkkiä. Numa karjui raivoissaan ja kiusaantuneena. Sen\noli kova nälkä, mutta sellaisissa oloissa ei syöminen käynyt päinsä.\n\nJos apinat olisivat jääneet omiin valtoihinsa, olisivat he epäilemättä\npian jättäneet leijonan rauhassa nauttimaan ateriaansa, sillä olihan\nnaaras kuollut. He eivät voineet palauttaa häntä henkiin viskelemällä\nkalikoilla Numaa, ja parhaillaankin he olisivat jo voineet olla itse\nlevollisesti etsimässä ravintoa; mutta Tarzan oli toista mieltä. Numaa\noli rangaistava, ja se oli ajettava tiehensä. Sille oli näytettävä,\nettä vaikkakin se sai tapetuksi manganin, ei sen sallittaisi syödä\nuhriaan. Ihmisjärki piti silmällä tulevaisuutta, kun taas apinat\najattelivat vain läheisintä nykyisyyttä. He olisivat olleet\ntyytyväisiä selvittyään tänään Numan taholta uhkaavasta vaarasta, kun\ntaas Tarzan oivalsi, kuinka välttämätöntä ja myöskin mahdollista oli\ntaata turvallisuus vastaisten päivien varalta.\n\nNiinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli\nsatamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja\nkarjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti\nkiinni saaliistaan.\n\nPian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan\nkoskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi\napinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita,\neikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli\nmaasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon\npahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä\nTarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän\ntiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan\najatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon\nsukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi\nheitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei\nTarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän\ntuli vasta myöhempinä vuosina.\n\nNyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia\nitselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden\nkeskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven\njöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä,\njoiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju.\nNuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin\nkisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä\nheimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää\nkuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään\nrakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin\nparitteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä\nherättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He\nolivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän\nkeskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden\nalkeellisia ituja -- epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi\nvielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui\nensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä\nuseammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.\n\nNiinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli\njo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja\noppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen\nrapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki\nhyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.\n\nHeidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana\noli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua\nmukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden\nlinkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen\ntuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet\nTarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli\njykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne\nahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi\nuhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon\nosuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen\ntilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.\n\nKarvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli\nkyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän\nviidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin\nsinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti\nNuma äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea,\nvilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin\nloukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan,\nunohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi\nsaaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.\n\nApinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle,\njossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan\nsijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista\npuista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti\ntähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin\nheittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.\n\nMutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin\ntällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä\nateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa\nhyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin\nhyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki\nsuunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat\najattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan.\nTarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin\nheimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi\nheidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja\npeloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi\nheti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia\nläksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon\ntäytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden\nvähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka\nse vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi,\nvoisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin\nvaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan\nmiellyttävä.\n\n\"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa\", arveli Tarzan. \"Heistä hän\nsaa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa\npyydystää manganeja.\"\n\nMutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta\nleijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi\nsuunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi\nkenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta\nhänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista,\njoihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti,\nolisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen\nja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.\n\nKeksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen\nauttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli.\nApinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen\nleikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon\nuroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania\nkohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme\nystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli\nnuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.\n\n\"Taug!\" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli\njuuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta.\n\"Mene lähelle Numaa ja härnää häntä\", kehoitti Tarzan, \"Ärsytä häntä,\nkunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä\npoissa niin kauan kuin voit!\"\n\nTaug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella.\nKiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja\nlähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona\nkatsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn,\nja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan\nhyökkäysmerkin.\n\nLeijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan\nruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se\nnähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen\njäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin,\nsillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari\nedellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas\nihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta\nvain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.\n\nLeijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen,\nniin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse,\nmutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto\nsyöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se\nnäki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita\nkohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.\n\nApinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta\npuista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille.\nKorkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten\npienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen\nheidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa\nistuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho,\npunaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista\nihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan\nmustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa,\nhäntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.\n\nTämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin\nvärähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin\nniin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?\n\nGunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa\npuussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.\n\n\"Ota kiinni minusta!\" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen\nsuoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä\nvarassa. Ja Gunto tarttui heihin -- kookkaaseen apinamieheen ja\ntapetun naarasapinan elottomaan ruhoon -- tarttui heihin toisella,\nvankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että\nTarzan sai kiinni läheisestä oksasta.\n\nHeidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin\nGunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu,\nmarakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen\ntoiseen käsivarteensa.\n\nTarzan vei Mamkan ruumiin korkeaan haarautumaan, josta sitä ei voinut\nsaada edes Shita, pantteri. Numa asteli raivoissaan puun alla\nedestakaisin, karjuen peloittavasti. Siltä oli riistetty saalis ja\nmyöskin kosto. Se oli totisesti vimmastunut; mutta riistäjät olivat\npoissa sen ulottuvilta. Vielä vähän aikaa pilkattuaan leijonaa ja\nviskeltyään sitä he poistuivat, heilautellen itseään puusta toiseen ja\nherjaten vihollistaan ilkeästi.\n\nSenpäiväinen pikku seikkailu antoi Tarzanille paljon ajattelemisen\naihetta. Hän käsitti, miten saattaisi käydä, jos viidakon voimakkaat\nraatelijat vakavasti kohdistaisivat huomionsa Kertshakin, ison apinan,\nheimoon. Mutta hän ajatteli myöskin, kuinka hurjasti apinat\nkiiruhtivat turvaan, kun Numa ensi kerran hypähti heidän keskelleen.\nViidakossa on huumori melkein aina julmaa ja kammottavaa. Eläimillä on\nhuumorin tajuntaa hyvin vähän, jos ollenkaan; mutta nuori\nenglantilainen näki huumoria monissa seikoissa, joissa hänen\ntoveriensa mielestä ei ollut lainkaan humoristista puolta.\n\nVarhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli hautonut kepposia, jotka\nkovasti pahoittivat hänen apinakumppaneitaan, ja nyt hän näki huumorin\napinain pelokkaassa pakokauhussa ja Numan voimattomassa raivossa,\ntässäkin kaameassa viidakkoseikkailussa, joka oli tuottanut Mamkalle\nkuoleman ja pannut vaaraan heimon monen muun jäsenen hengen.\n\nVain muutamia viikkoja myöhemmin karkasi Shita, pantteri, äkkiä heimon\nkimppuun ja sieppasi pienen balun puusta, johon emo oli sen\npiilottanut siksi aikaa, kun hän itse oli hakemassa ravintoa. Shita\npääsi häiritsemättä tiehensä pienine saaliineen. Tarzania karvasteli\npahasti. Hän puheli uroksille siitä, kuinka helposti Numa ja Shita\nolivat yhden ainoan kuukauden aikana surmanneet heimon kaksi jäsentä.\n\n\"Ne ottavat meidät kaikki ruuakseen\", hän kiukkuili. \"Me vaellamme\nhuolettomina viidakossa lainkaan välittämättä lähestyvistä\nvihollisista. Ei edes Manu, marakatti, menettele siten. Hän pitää aina\npari, kolme tarkkailemassa vihollisia. Pakko ja Wappi (antilooppi)\npitävät aina lauman ympärillä muutamia vahdissa toisten syödessä,\nmutta me, kookkaat manganit, sallimme Numan, Saborin ja Shitan tulla,\nmilloin haluavat, ja viedä meistä jonkun balujensa ravinnoksi.\"\n\n\"Gr-r-rmph\", äänsi Numgo.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" kysyi Taug.\n\n\"Myöskin meillä pitäisi aina olla kaksi tai kolme vahtimassa Numan,\nSaborin ja Shitan lähestymistä\", vastasi Tarzan. \"Muita meidän ei\ntarvitse pelätä paitsi Histahia, käärmettä, ja pitäessämme silmällä\ntoisia näemme myöskin Histahin, jos hän tulee, vaikka hän luikertelisi\nkuinka äänettömästi.\"\n\nJa niin kävi, että Kertshakin heimon isot apinat sijoittivat tästä\nlähtien vahteja valvomaan kolmella suunnalla, sillä aikaa kun heimo\nliikkui ravinnon haussa vähemmän hajallaan kuin aikaisemmin oli ollut\ntapana.\n\nMutta Tarzan harhaili yksin, sillä Tarzan oli ihmisolento ja etsi\nhuvia, seikkailuja ja sellaista huumoria kuin jylhä ja hirveä viidakko\ntarjoaa niille, jotka sen tuntevat eivätkä sitä pelkää -- outoa\nhuumoria, jossa hehkuu kiiluvia silmiä ja välkkyy tulipunaista\nelonnestettä. Toisten etsiessä vain ravintoa ja rakkautta etsi Apinain\nTarzan ravintoa ja iloa.\n\nEräänä päivänä hän keinui puun oksalla Mbongan, päällikön,\naarniometsän mustan ihmissyöjän, paalutuksella ympäröidyn kylän\nlaidalla. Kuten monesti ennen näki hän nytkin Rappa Kegan,\npoppamiehen, verhoutuneena Gorgon, puhvelin, päähän ja vuotaan.\nTarzanista oli hupaista nähdä gomangani näyttelemässä Gorgoa; mutta se\nei herättänyt hänen mielessään mitään erikoisia ajatuksia, ennenkuin\nhän sattui huomaamaan Mbongan majan seinälle pingoitetun\nleijonantaljan, jossa pää oli vielä kiinni. Silloin viilin nuorukaisen\nkauniille kasvoille levisi hymy.\n\nHän painui jälleen viidakkoon, kunnes sattuma, vikkelyys, voima ja\noveluus, joita tuki hänen ihmeellinen havaitsemiskykynsä, hankkivat\nhänelle helpon aterian. Jos Tarzan tunsikin, että maailma oli\nvelvollinen pitämään häntä hengissä ja kunnossa, käsitti hän myöskin,\nettä hänen oli itsensä hankittava elatuksensa, eikä ikinä ole ollut\nparempaa elatuksen hankkijaa kuin tämä englantilaisen loordin poika,\njoka tunsi vieläkin vähemmän isiensä tapoja kuin isiä itseään, ja\nnäitä hän ei tuntenut lainkaan.\n\nOli jo aivan pimeä, kun Tarzan palasi Mbongan kylän läheisyyteen ja\nsijoittui nyt kiiltäväksi hankautuneelle oksalleen kylän laidalla\npaalutuksen vieressä kasvavaan puuhun. Kun kylässä ei ollut mitään\nerityistä juhlimisen syytä, oli kylän ainoalla tiellä vain vähän\nliikettä, sillä ainoastaan mässäykset, jolloin ahmitaan lihaa ja\njuodaan neekerien olutta, jaksavat viekoitella Mbongan kansan\nulkosalle. Tänä iltana he istuivat pakisten keittonuotioittensa\nympärillä, nimittäin heimon vanhemmat jäsenet, kun taas nuoret\npiileksivät parittain palmunlehvillä katettujen majojen luomissa\nvarjoissa.\n\nTarzan pudottautui keveästi kylään ja hiipi hiljaa Mbongan, päällikön,\nmajalle, pysytellen varovasti synkimmissä pimennoissa. Sieltä hän\nlöysi etsimänsä esineen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sotureja;\nmutta he eivät aavistaneet, että pelätty viidakkohaltia pujotteli niin\nlähellä heitä, eivätkä he liioin huomanneet hänen ottavan himoamaansa\nkappaletta ja poistuvan heidän kylästään yhtä meluttomasti kuin oli\ntullutkin.\n\nKyyristyttyään myöhemmin sinä iltana nukkumaan oli Tarzan valveilla\npitkän aikaa, katsellen tuikkivia tähtiä ja välkkyvää Goroa, kuuta, ja\nhymyillen. Hän muisti, kuinka hullunkurisilta kookkaat urokset olivat\nnäyttäneet rientäessään mielipuolina turvaan, silloin kun Numa oli\nsyöksähtänyt heidän keskelleen ja surmannut Mamkan, ja kuitenkin hän\ntiesi heidät rajuiksi ja rohkeiksi. Juuri äkillinen yllätys saattoi\nheidät kauhun valtaan; mutta siitä ei Tarzan vielä ollut täysin\nselvillä. Sen hän sai oppia läheisessä tulevaisuudessa.\n\nHän vaipui uneen leveä hymy kasvoillaan.\n\nManu, marakatti, herätti hänet seuraavana aamuna nakkelemalla\nsilpomiaan pavunpalkoja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen vähän\nmatkan päässä hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Tarzan vilkaisi\nsinne ja hymyili. Hänet oli herätetty samalla tavoin usein ennenkin.\nHän ja Manu olivat vilpittömän hyviä ystäviä, ja heidän ystävyytensä\noli molemminpuolinen. Joskus Manu saattoi varhain aamulla kiitää\nherättämään Tarzania ja kertomaan hänelle, että Bara, kauris oli\nlaitumella läheisyydessä tai että Horta, metsäkarju, nukkui\nmutakuopassa aivan likellä; ja vastapalvelukseksi Tarzan särki kovien\npähkinöiden ja hedelmien kuoria Manulle tai säikytti pois Histahin ja\nShitan.\n\nAurinko oli ollut ylhäällä jonkun aikaa, ja heimo oli jo lähtenyt\nliikkeelle etsimään ravintoa. Manu ilmoitti hänelle suunnan, johon\napinat olivat menneet, heilauttamalla kättään ja päästämällä\njoitakuita heikkoja kitiseviä äännähdyksiään.\n\n\"Tule, Manu\", käski Tarzan, \"niin saat nähdä sellaista, että tanssit\nriemusta ja kiljut niin paljon kuin pienestä, kurttuisesta päästäsi\nlähtee! Tule, seuraa Apinain Tarzania!\"\n\nSen sanottuaan hän lähti Manun osoittamaan suuntaan, ja hänen\nyläpuolellaan hyppeli marakatti lörpötellen, räkättäen ja kirkuen.\nTarzanin hartioilla oli se esine, jonka hän edellisenä iltana oli\nvarastanut Mbongan, päällikön, kylästä.\n\nHeimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa\nGunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet\nsiltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He\nolivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia\ntähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja\nvaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin,\nkuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin\nhe eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä\njonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi\ntavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.\n\nMutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti,\nettä he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut\nheidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän\nkustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on\nvieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla.\nTe ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun\noligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta.\nTietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan\nomalla tavallaan -- Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden\nturvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.\n\nGunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti\neräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa\nvarsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen.\nPensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä\nmyöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän.\nSe oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi;\nmutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista\nkimakka \"Krig-ah!\" joka on apinain varoitushuuto.\n\nHeti yhtyi koko heimo huutoon, niin että \"Krig-ah!\" kiiri viidakossa\naukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä\nturvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.\n\nJa sitten asteli aukeamalle Numa, leijona -- majesteettisena ja\nvaltavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä\nkarjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista\nkalloista aina vankkoihin selkiin saakka.\n\nNuma pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa\nkokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia.\nHäneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista\nkeräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.\n\nNuma kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade\nteräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa\ntanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja\nviidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.\n\nKiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon\nkookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa\nuhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä,\nennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja\nraadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä\nvain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.\n\nMutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja\nvankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta\nnopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat\nviikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja\nsiinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.\n\nNämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä\nherättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni\npelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja\nmanganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät\nhe saaneet enää siihen koskea.\n\nJa kun urokset seisahtuivat, kumartui Manu tarttuen kellanruskeaan\nkorvaan. Jännittäen kaikki vähäiset voimansa hän kiskoi raskasta\npäätä, kunnes se hitaasti siirtyi taaksepäin, paljastaen Apinain\nTarzanin sekavat, mustat hiukset ja puhdaspiirteiset kasvot.\n\nJotkut vanhemmat apinat olisivat tahtoneet täydentää aloittamansa\ntyön; mutta Taug, äreä, voimakas Taug, hyppäsi nopeasti apinamiehen\nvierelle, asettui hajareisin tajuttoman miehen suojaksi ja varoitti\nperäytymään niitä, jotka olisivat halunneet lyödä hänen\nlapsuusaikaista leikkitoveriaan. Ja Tika, hänen puolisonsa, tuli\nmyöskin, sijoittuen hampaat irvessä Taugin rinnalle. Toiset\nnoudattivat heidän esimerkkiään, kunnes Tarzanin vihdoin ympäröi piiri\nkarvaisia puoltajia, jotka eivät olisi sallineet ainoankaan vihamiehen\nlähestyä häntä.\n\nÄllistyneenä ja masentuneena Tarzan aukaisi silmänsä muutamia\nminuutteja myöhemmin. Hän katseli ympärillään olevia apinoita, ja\nhitaasti hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut.\n\nVähitellen levisi hänen kasvoilleen leveä virnistys. Hän oli saanut\npaljon kipeitä kolhauksia; mutta tästä seikkailusta koitunut hyvä oli\nkaiken sen arvoinen, mitä se oli maksanut. Hän oli esimerkiksi saanut\ntietää, että Kertshakin apinat olivat painaneet mieleensä hänen\nopetuksensa ja että hänellä oli hyviä ystäviä näiden jöröjen eläinten\njoukossa, joita hän oli pitänyt tunteettomina. Hän oli nähnyt, että\nManu, marakatti, jopa pieni, raukkamainen Manu, oli pannut henkensä\nvaaraan puolustaakseen häntä.\n\nNäiden seikkojen tunteminen teki Tarzanin hyvin iloiseksi; mutta\ntoinen saamansa läksytys sai hänet punastumaan. Hän oli aina ollut\nkujeilija, ainoa kujeilija jurossa, peloittavassa seurueessa; mutta\nviruessaan nyt puolikuolleena vammoistaan hän melkein vannoi\njuhlallisen valan, että hän luopuisi ainiaaksi mokomasta kujeilusta --\nmelkein, mutta ei aivan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nPainajainen\n\n\nMbongan, päällikön, kylän neekerit juhlivat, samalla kun heidän\nyläpuolellaan kyykötti puussa Apinain Tarzan -- julmana, peloittavana,\nnälkäisenä ja kateellisena. Metsästys oli onnistunut kehnosti sinä\npäivänä, sillä parhaillakin viidakon metsästäjillä on laihat samoin\nkuin lihavat päivänsä. Usein oli Tarzan kärsinyt nälkää kauemmin kuin\nkokonaisen vuorokauden ja viettänyt kuukausia, jolloin hän oli hädin\ntuskin saanut nälkäkuoleman vältetyksi; mutta sellaista sattui\nharvoin.\n\nKerran oli ruohonsyöjiä kohdannut sairauskausi, jonka jälkeen tasangot\nolivat useita vuosia olleet melkein riistattomat, ja toisen kerran\nolivat isot kissaeläimet lisääntyneet niin nopeasti ja täyttäneet\nseudun siinä määrin, että niiden saalis, joka oli myöskin Tarzanin,\noli säikkynyt pois pitkäksi aikaa.\n\nMutta enimmäkseen oli Tarzan saanut ravintoa runsaasti. Tänään oli\nhänen metsästyksensä kuitenkin rauennut tyhjiin: hänelle oli sattunut\nkommellus toisensa jälkeen, aina kun hän oli alkanut ahdistaa uutta\nriistaeläintä; ja niinpä hän nyt kyyröttäessään puussa katsellen\njuhlivia neekerejä tunsi tuskallisen kalvavaa nälkää, ja viha noita\nelinikäisiä vihollisia vastaan kiihtyi voimakkaasti hänen rinnassaan.\nOli todellakin hornamaisen kiusallista istua nälissään, samalla kun\ngomanganit ahtoivat itsensä niin täyteen, että heidän vatsansa\nnäyttivät olevan halkeamaisillaan, ja lisäksi vielä norsunlihasta!\n\nTotta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä\nja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta\ngomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät\nsaaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi\nestäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen\ntilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin\nuseita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän\nolisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä\nApinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi\ntylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut\njuuri herkkusuu.\n\nTällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus\npiti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan\nympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan\nolisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko\npysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä\nturriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle,\nhankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta\nmalttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin\nrepeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin\nmurunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen\nsyömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike\nkiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät\nuusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan\nylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian\nkankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä\njoutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta,\nvaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa\nlihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.\n\nVasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita\nmässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa\njälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan\nkimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän\nhuoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän\nnenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain\nvatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat\nvaatimukset.\n\nVihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen -- vanha\nmies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin\nrumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen\nryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta\nasennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti\nselälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa\nvälitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.\n\nTarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes\nliha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka\ntörkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he\nkoko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli\nihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin\nkuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat\nsamaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja\ntapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis\nkaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen -- ihminen ja\nDango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin\nkuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen\nnorsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta\nreiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että\nihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli\nmyöskin vastenmielisin kaikista olennoista -- ohuine, laihoine\njalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine,\npunaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi\nkamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen\nallaan.\n\nKas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa.\nSe ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi,\nyhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä -- ei nälkäänsä eikä\ninhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja\nahmatin välillä.\n\nMies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein\nkaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen\npäin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut\nmitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli\nlyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan\nnielemisen ja oluen seurauksista.\n\nTarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita\naimo kimpaleita lihaa -- kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan\nnälkänsä -- ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen\nkeittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin\nmiettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän\nmaasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta\nmaistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi\nalkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes\nDango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen\nihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.\n\nTarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi\nsyömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti\nomituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan\nsiitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei\nluonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt\nsiitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen\nsaaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä\nriitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään\nhänen ruokahalunsa.\n\nViskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja\nkoetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen.\nTavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan\ntakkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän\nkääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen\ntunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua\nsiitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin\nöiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä\npuolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos.\nHäneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin\nkauan odottanut sen saamista.\n\nHänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet.\nHän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi\nsilmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään\nerikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen\njälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän\nvilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän\nhimokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä\njälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien\nsekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt\nleijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei\nhäntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona\nteki sen.\n\nLeijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille\noksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen\nvaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan\npaikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi\nyhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden\nsilmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä\nja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet.\nEpätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä\nhiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla\noksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä\nseurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta;\nmutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että\nvaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla\nkertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli\nluonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi\nse, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri,\nmilloinkaan uskaltanut.\n\nApinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka,\nja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan\nkeinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei\npäässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain\nTarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut\notella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka\nliikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta,\nyhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.\n\nLähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi\nojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan\nkitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa\naavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä\nkaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa\nlintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja\nnähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen\nlahden rannalla sijaitsevasta majasta -- sammaltuneesta majasta, joka\nsisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta\nisävainajalta saatu perintö.\n\nKirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi\nkynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti,\nojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä\nkäpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa\nja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli\npuuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet\nsiepattiin Numan kidasta.\n\nSiipien voimakkaasti suhistessa kohosi lintu nopeasti, kunnes metsä\noli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän\nkatseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti\nja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi\nsilmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain\nhimmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli\naurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä\npaleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu\nhänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen\nsaaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän,\nApinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua\npuolustuksekseen? Ei ikinä.\n\nHän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen\nkerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat\nsiivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien\note heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla\nlepäävää viidakkoa kohti.\n\nApinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän\nräiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat\nhänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle\noksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän\nhoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin\nhän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi\nsiihen kiinni ja jäi riippumaan.\n\nTaaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli\njälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan\nhaarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja\nkatsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän\nkuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti\nviidakkoyön pimeyden lävitse.\n\nApinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista\nhuokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan\noli uneksinut ensimmäisen unensa.\n\nPitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä\ntavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa,\nsillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.\n\nHän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt\nvaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia\nhavaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa\nolleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti\nniihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin\naivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea\nhavainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän\nvain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei\nsiinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta\nnorsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja\nja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen\nselväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä\nhän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään\naavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän\ntiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja\nhän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes\nmitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.\n\nAinakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua\nnukkumaan -- kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.\n\nSyvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä\nlisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki\nsen kaiken omin silmin -- ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen,\nkiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti\n-- Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää -- pää\nja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat\nkasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat\nlähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi\nraivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky\nkatosi.\n\nTarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka\njäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen\nterävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään\nvanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla\nreidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen\nyläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla\nvallitsevaan pimeyteen.\n\nJa niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista,\nkunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun\ntuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala\nnauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti\nvitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi\nkiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien\nvettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan\noli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein\nläpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän,\nvillieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä,\nturvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.\n\nMutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta\näkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen\nmenetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen,\nrauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän\noli heikko, mutta ei enää sairas.\n\nHän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi\nverkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan\noli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi\nhakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut\nsaada.\n\nKun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen\nisänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi\npientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa.\nTakkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä\nhäijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki\noven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja\nsaattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi\nkyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia,\nhän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan\nosaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä\nmaailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista\nkirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä,\nluonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai\nTarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen\nkaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.\n\nTänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi\npientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän\ntarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli\nkantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin\nvarmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön\nkuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.\n\nMutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän varmaksi hän kävi\nsiitä, että hänen näennäisesti kokemansa seikkailu oli todellinen;\nmutta hän ei ollenkaan kyennyt määrittelemään, missä todellisuus oli\nloppunut ja epätodellinen osa alkanut. Oliko hän siis lainkaan todella\nkäynyt mustaihoisten kylässä, oliko hän tappanut vanhan gomanganin,\noliko hän syönyt norsunlihaa, oliko hän ollut sairas? Tarzan raapi\nmustan, sotkuisen tukan peittämää päätään ja ihmetteli. Se kaikki oli\nperin kummallista, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut ikinä nähnyt\nNuman kiipeävän puuhun eikä Histahia, jolla olisi ollut vanhan ja\nlisäksi jo Tarzanin surmaaman mustaihoisen pää ja vatsa.\n\nVihdoin hän huoahtaen luopui koettamastakaan käsittää käsittämätöntä;\nmutta sydämensä sisimmässä hän tunsi, että hänen elämäänsä oli tullut\njotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut, toinen elämä, jota hän eli\nnukkuessaan ja josta hän oli tietoinen valveilla ollessaan.\n\nSitten hän alkoi pohtia, eikö joku niistä oudoista otuksista, joita\nhän kohtasi unissaan, voisi tappaa häntä, sillä sellaisina hetkinä\ntuntui Apinain Tarzan olevan kokonaan toisenlainen Tarzan, saamaton,\navuton ja arka -- pyrkien pakoon vihollisiaan kuten Bara, kauris,\nkaikista olennoista arin.\n\nNiinpä Tarzan unessa sai ensimmäisen hämärän aavistuksen pelosta, jota\nhän ei ollut koskaan valveillaan tuntenut; ja kenties hän koki niitä\nelämyksiä, joita hänen ammoisilla esivanhemmillaan oli ollut ja joita\nnämä olivat jättäneet perinnöksi jälkipolville aluksi taikauskona ja\nsittemmin uskontona. Sillä samoin kuin Tarzan olivat hekin yöllä\nnähneet olioita, joita he eivät voineet selittää päiväsaikaisten\nhavaintojensa eivätkä järkensä avulla, ja muodostaneet niin ollen\nitselleen kummallisen selityksen luonnottomine kuvatuksineen, joilla\noli outoja, kaameita kykyjä; niiden laskuun he loppujen lopuksi\npanivat kaikki ne selittämättömät luonnonilmiöt, jotka aina\nnäyttäytyessään herättivät heissä kunnioitusta, ihmettelyä ja pelkoa.\n\nJa kun Tarzan keskitti huomionsa edessään olevalla painetulla sivulla\ntanssiviin pieniin hyönteisiin, sekaantui hänen kummallisten\nseikkailujensa elävä muisto pian hänen lukemaansa kertomukseen\n-- tarinaan vankeudessa olevasta Bolganista, gorillasta. Kirjassa oli\nenemmän tai vähemmän luonnonmukainen värikuva häkkiin teljetystä\nBolganista; lähellä seisoi useita merkillisen näköisiä tarmanganeja,\nnojaten kaidepuuta vastaan ja uteliaina tirkistellen ärisevää eläintä.\nNyt kuten aina muulloinkin Tarzan suuresti ihmetteli omituisia ja\nnähtävästi hyödyttömiä kirjavia höyhenlaitteita, jotka verhosivat\ntarmanganien ruumiita. Aina hän hieman virnisti katsellessaan näitä\nomituisia olentoja. Hän tuumi, peittivätkö he tuolla tavoin\nruumistaan, häveten karvattomuuttaan, vai luulivatko käyttämiensä\nomituisten laitteiden tekevän heidän ulkomuotonsa komeammaksi.\nErikoisesti huvittivat Tarzania kuvattujen ihmisten eriskummaiset\npäähineet. Hän ihmetteli, kuinka jotkut naaraksista saivat pidetyksi\npäänsä tasapainossa ja pystyssä asennossa, ja hän oli niin vähällä\npurskahtaa äänekkääseen nauruun kuin koskaan ennen, kun hän silmäili\nurosten päässä olevia hullunkurisia, pieniä, pyöreitä vehkeitä.\n\nHitaasti apinamies sai selville kirjan sivulle painettujen erilaisten\nkirjainyhdistelmien merkityksen, ja hänen lukiessaan alkoivat pikku\nhyönteiset, sillä sellaisiksi hän aina kirjaimia ajatteli, pyöriä\nympäri perin sekasortoisesti, hämäten hänen katsettaan ja sekoittaen\nhänen ajatuksiaan. Kahdesti hän kiivaasti pyyhkäisi silmiään kätensä\nselkämyksellä; mutta hänen onnistui vain hetkeksi saada hyönteiset\npysymään yhtenäisessä ja järjellisessä asennossa. Hän oli nukkunut\nhuonosti edellisenä yönä ja oli nyt lopen uupunut unen puutteesta,\npahoinvoinnista ja kestämästään lievästä kuumeesta, joten hänen kävi\nyhä vaikeammaksi pitää huomiokykyään vireillä ja silmiään auki.\n\nTarzan tajusi, että hän oli nukkumaisillaan, mutta juuri kun hän oli\npäässyt siitä selville ja päättänyt tyydyttää unen tarpeen, joka oli\nyltynyt melkein ruumiilliseksi kivuksi, heräsi hän siihen, että majan\novi avattiin. Käännyttyään nopeasti häiritsijään päin Tarzan hämmästyi\nnähdessään, että oviaukon täytti Bolganin, gorillan, kookas karvainen\nruho.\n\nKaikista laajan viidakon asukkaista oli Tarzan kenties kaikkein\nvähimmin halunnut joutua pienessä majassa vastakkain juuri Bolganin,\ngorillan, kanssa, mutta hän ei pelännyt, vaikka hänen nopea silmänsä\nhuomasikin, että Bolganin oli vallannut viidakkohulluus, jonka puuskia\nniin monet rajut urokset saavat. Tavallisesti isot gorillat karttavat\ntappelua, piileskelevät muilta viidakon asukkailta ja ovat yleensä\nmitä parhaita naapureita; mutta kun niitä ahdistetaan tai kun hulluus\nne valtaa, ei yksikään viidakon asukas ole kylliksi rohkea ja\nhurjapäinen etsiäkseen vapaaehtoisesti riitaa niiden kanssa.\n\nMutta Tarzanin oli mahdotonta päästä pakoon. Bolgani tuijotti häneen\nilkeine, punareunaisine silmineen. Aivan kohta hän karkaisi sisään ja\napinamiehen kimppuun. Tarzan tarttui metsästyspuukkoon, jonka hän oli\nlaskenut viereensä pöydälle; mutta kun hänen sormensa eivät heti\nosuneet aseeseen, loi hän nopean katseen sinnepäin nähdäkseen, missä\nse oli. Samassa sattui hänen katseensa kirjaan, jota oli katsellut ja\njoka edelleen oli auki Bolganin kuvan kohdalta. Tarzan löysi\nveitsensä, mutta hän vain hypisteli sitä välinpitämättömästi ja\nkatseli hymyhuulin häntä lähestyvää gorillaa.\n\nEnää hän ei antaisi olemattomien, unessa ilmestyvien olijoiden pettää\nitseään! Heti tuo Bolgani epäilemättä muuttuisi Pambaksi, rotaksi,\njolla oli Tantorin, norsun, pää. Tarzan oli äskettäin nähnyt sellaisia\nkummallisia tapahtumia siksi paljon, ettei hän osannut aavistaakaan,\nmitä hän voisi odottaa; mutta tällä kertaa ei Bolgani muuttanut\nmuotoaan, vaan eteni hitaasti nuorta apinamiestä kohti.\n\nTarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin\nhulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen\nvoimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli\nnyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi\ntarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva\ngorilla ollut lihaa ja verta.\n\nTuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua\njoksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi\nselväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen\nedessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä\nauringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi\nGreystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän\ntodellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti\nTarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.\n\nJa sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui\napinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan,\nkauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli\nTarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle.\nTarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta\nkertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen\nBolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain\nTarzan osasi käyttää salpaa.\n\nGorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen\njohdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua;\nsitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan\napinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä,\nottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan\nja lähti kiitämään isoja puita kohti.\n\nOlihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän\nvastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla\nkantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi\ntaaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin\najatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen\nselällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja\nteljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi\npahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka\nvain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen\nkysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän\nsaisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen\nympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta -- hän ei nähnyt\nmitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä\nuniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa\nvarma selko siitä, että majan ovi oli suljettu -- sehän ei haittaisi\nmitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui\ntapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.\n\nTarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain\nmurahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen\nrajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti\nmaahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen\nuudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.\n\nPilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri\nnostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut\nleikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan.\nGorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä\nse hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin\nkurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten\nvastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja\nhän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada\nsormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui -- hänen\njäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun\nhän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen\nkarvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi\nBolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä\nheidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla --\nsitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti\nmaaliinsa.\n\nBolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi\nirti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja\nretkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja\nsuonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.\n\nApinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta,\npyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän\nkumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste\npunasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän\npudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen\nja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin\nääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.\n\nJos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten\nhän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta\nsiitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka\npaljon vain näennäistä?\n\nHän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa\ntaivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi\nsiihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta -- mutta sittenkään hän\nei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.\n\nNiin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden\nseikan hän tiesi -- ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin,\nnorsun, lihaa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nTaistelu Tikan puolesta\n\n\nPäivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon\npaahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä\nulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta\nvihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä,\nettä tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys -- että\nihanneolot pysyisivät.\n\nVahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut\nheimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat\ntyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli\nhajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha\nja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä\nkorkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.\n\nMyöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että\nolisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko\nluomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä\nviidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana\naukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat\nheimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan\nisoa urosta ollut heidän lähistöllään.\n\nVielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento -- kookas\nurosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko\nsitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa\nkuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä,\naarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman\nheimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli\nkoettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut\nsitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja\nmestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin\nkokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi\ntapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana,\npeloittavana ja uhkuen vihaa.\n\nTällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen\nläheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä -- vieraan heimon\nnaaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti\nhenkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen\ntroopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen\nantaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.\n\nMutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili\nmyöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja\nnaaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan\nvieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut,\nkookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle\nholhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta\nmuukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä,\naivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.\n\nTug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta\nvierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen\nhäijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen\nkatseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin -- mitä baluun\ntulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan\nniskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.\n\nTug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan\npuolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin\nheillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he\nolivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin\nvalitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa,\nniin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun\nhänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään\nmuu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia\nmieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen\nerinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta\nkosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan\noikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen\nvoittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan\nherralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin\npienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen\ntehokkaasti.\n\nTika oli parhaillaan lumoavan miellyttävässä puuhassa, etsimässä\nkovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta\nsiitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat\njoutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa\nolleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt\nvaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita\nsijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon\njäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka\noli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle\nyhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle -- siihen\nnimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä\nahdistetakaan.\n\nTultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään\nmuita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli\nselin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa;\nmutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan\nvaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli\nsaavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän\nhänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli\nhaihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä\n-- maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan -- eivätkä ne äänet\nolleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa\nsuutelossa.\n\nMutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti\njuoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä,\nehättäen huutamaan: \"Krig-ah!\" ja käski hänen kiivetä korkean puun\nylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan\nsuotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen\nmukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen\nkänsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan\nedessä.\n\n\"Minä olen Tug\", hän rehenteli. \"Katso iskuhampaitani! Katso\nvoimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen\nsurmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan.\nOlen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen.\"\n\nSitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen\nkerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika\nkääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin\nraskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen\nsuuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta\npienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän\najoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja\nkarjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.\n\nHänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan\nuroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen\nolevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan\nharkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi\nylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän -- hän ei tahtonut\npoistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti\nkäyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina\nkyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin\nlaskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että\ntämä rakasti lastaan.\n\nHän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta\nTugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten\nhyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen\nkehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi\nhennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta\nsiitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän\ntiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin\nkiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen\nahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa\noikea mestari.\n\nMutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset\naivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti\nniin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi\nbaluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä\ntuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa\nja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut\navunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet\nparvissa hänen luokseen.\n\nVerkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville\nhennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli\nvielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti\nistumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu.\nHän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla\noksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka\nhän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän\nraajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon\nnuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin\nselvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä\näidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen\npuuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen\npienokaisensa henkeä.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva\nsiksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui\nbalu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni,\nja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden\nvirumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika\nottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen\nniskassaan.\n\nRimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen\njättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen.\nTug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein\ntajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti\nhänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota\nmyöten oli tullutkin.\n\nMaassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän\nei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa\nhiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se\noli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen\nlehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.\n\nVarhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle\nsijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon\noleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko\n-- kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta -- samassa\nasennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli\nsen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo\naikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet\nenglantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia\nnähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää\nhuomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli\nsiroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan\nviidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä\nnuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan.\nMistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen\nhänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti\nvalmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei\nmerkinnyt hänelle mitään -- että tuo pieni kallo olisi vielä kerran\napuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen,\nsiitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista.\nTarzanista ne olivat luita -- pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut,\nsillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen\nvastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan\nluurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.\n\nTänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen\nkirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi\nsitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen\nkertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä,\npyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt\nniillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin\npussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän\noli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus\napinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti\njärjestystä tietämättä miksi.\n\nApinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa\nniitä kohtaan sammui -- korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille.\nPudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain\nsattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen\nomaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti\njokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä.\nPussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina\nmielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden\nmerkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja\nvälkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi\npöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli\nsamassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen\nkappale -- englantilainen punnanraha -- ja kieri sen vuoteen alle,\njossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.\n\nSäntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn\nalta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin,\nhän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi\nkolikon ja myöskin jotakin muuta -- pienen, puisen lippaan, jossa oli\nlöyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan\ntakaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän\ntutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden\ntoinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli\nulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien\naikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.\n\nTarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi\nkahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen\nnäkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun\ntaas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen\nhän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi\nsiihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.\n\nHänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä\nmonista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani\nkourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään.\nSitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei\nlöytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi\nheimon luokse.\n\nPäästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin\n-- naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten\nhurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti\nvauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat \"Krig-ah!\" huudot ilmaisivat\nhänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.\n\nSillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa\nmajassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa\nnoin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan\nvihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan\naukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti\nsinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita\napinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella\ntoisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä\näskettäin.\n\nAlempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät,\nkuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä\nsiitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen\nnytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli\nkohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään -- hän vain tahtoi\nlöytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja\npanna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli\naamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli\nkaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä\nmyöskään Gazanista.\n\nHän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska\ntämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän\neteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet\njalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan\nsattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman\nvastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen\nsilmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun\nalla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen\nlajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.\n\nTaug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla\nsellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä,\nkiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä\naukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville;\nmitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus\nkuin varovaisuus.\n\nJa kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän\nesteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka\nTaug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.\n\nPäästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi\nlamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen\nhölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan\nrusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton\nkuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet\npuristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä\nloksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen\nselkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti\nsyrjään.\n\nTaaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan,\nmutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin\nruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui,\njoskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka\npanevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan\nsiitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin\ntietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun\nolemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten\nkateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli\nmaailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt\nisänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten\nsuojelemisvaisto.\n\nTaugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli\nkiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte\nnoista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin\nalkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole\nmilloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon\nkertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.\n\nJa niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut\nmenetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää\nkammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta\nhän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai\nJuhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa,\nheidän ainoa balunsa ja urospuolinen -- kolme seikkaa, jotka riittävät\ntekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.\n\nJonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja\nkielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen\nvillistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä\nseurasi pian ylivoimainen kostonhimo.\n\nHypäten seisomaan hän alkoi karjua \"Krig-ah!\" huutoja, joita vähän\nväliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen -- raivohullun,\nverenhimon valtaaman -- urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.\n\nVastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita\nmyöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja\nvastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi\nnopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.\n\nKun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet\nyhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi\nliikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän\nkeskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään\nTarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun\nTarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain\nTarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin\nviisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin --\nlapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen\nlukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.\n\nKun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin,\npääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti\nTikan balua.\n\n\"Kuka sen teki?\" hän kysyi. \"Missä on Tika?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Taug. \"Löysin hänet virumassa täällä vierellään\nDango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä\ntehnyt -- hänessä ei ole hampaiden jälkiä.\"\n\nTarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. \"Hän\nei ole kuollut\", hän virkkoi. \"Kenties hän ei kuolekaan.\" Hän\ntunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen\nmaata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan\nlähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti\nomituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä\näänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.\n\n\"Täällä on ollut vieras uros\", selitti Tarzan. \"Hän on kolhaissut\nGazania ja vienyt pois Tikan.\"\n\nTaug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät\ntehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin\nhe olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei\njuolahtanut seurata häntä.\n\n\"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin\ntätä ei olisi tapahtunut\", äkäili Tarzan. \"Tällaista tapahtuu vähän\nväliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa\nvihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta\nsittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä\nhaluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt -- hän menee\netsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse.\"\n\nSe ajatus pystyi toisiin uroksiin. \"Me lähdemme kaikki\", he huusivat.\n\n\"Ei\", torjui Tarzan, \"te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita\nja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä\nheidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki.\"\n\nApinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille,\nmutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen -- että olisi\najettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja\nrangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt\nyhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät\nolleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista\n-- he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet\nvielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen\ntoimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti\nyhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli\nisojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä\nvihollisia vastaan.\n\nSe ajatus, että heidän olisi jakauduttava, taistellakseen vihollisen,\nkanssa, ei ollut vielä välähtänyt heidän päähänsä -- se oli liian\npaljon tavoista poikkeava, liian paljon ristiriidassa yhteiskunnan\netujen kanssa. Mutta Tarzanista se oli ensimmäinen ja luonnollisin\najatus. Hänen aistinsa ilmaisivat hänelle, että vain yksi ainoa uros\noli hyökännyt Tikan ja Gazanin kimppuun. Yhtä ainoata vihollista\nrankaisemaan ei tarvittu koko heimoa. Kaksi nopeata urosta voisi pian\nsaavuttaa hänet ja pelastaa Tikan.\n\nAikaisemmin ei kukaan ollut ajatellut lähteä etsimään heimolta silloin\ntällöin ryöstettyjä naaraita. Jos Numa, Sabor, Shita tai johonkin\ntoiseen heimoon kuuluva urosapina sattui viemään nuoren naaraan tai\nemon, kun ei ketään ollut saapuvilla -- niin naaras oli poissa, siinä\nkaikki. Jos uhri sattui olemaan jonkin uroksen puoliso, niin leski\nmurahteli yhden tai parin päivän aikana, ja jos oli kylliksi väkevä,\notti sitten uuden puolison omasta heimosta; jolleivät voimat siihen\nriittäneet, niin hän vaelsi kauas viidakkoon etsimään tilaisuutta\nsaadakseen ryöstää naaraan jostakin toisesta heimosta.\n\nTähän asti oli Apinain Tarzan sopeutunut tällaiseen menettelyyn, koska\nhän ei ollut tuntenut lainkaan mielenkiintoa ryöstettyjä kohtaan.\nMutta Tika oli ollut hänen ensi lemmittynsä, ja Tikan balulla oli\nhänen sydämessään samanlainen sija kuin hänen omalla balullaan olisi\nollut. Vain kerran tätä ennen oli Tarzan tahtonut ajaa takaa ja\nkostaa. Se oli tapahtunut vuosia sitten, silloin kun Kulonga, Mbongan,\npäällikön, poika oli tappanut Kaalan. Silloin oli Tarzan yksin\nseurannut murhaajaa ja kostanut. Nyt häntä kannusti sama intohimo,\nvaikkakaan ei niin kiihkeänä.\n\nHän kääntyi Taugiin päin. \"Jätä Gazan Mumgan hoivaan\"! hän kehoitti.\n\"Mumga on vanha, ja hänen hampaansa ovat murtuneet, eikä hän ole\nlainkaan hyvä; mutta hän voi vaalia Gazania siihen saakka, kunnes me\npalaamme mukanamme Tika. Ja jos Gazan on kuollut, kun me tulemme\ntakaisin\", lisäsi hän Mumgalle, \"niin minä tapan sinut\".\n\n\"Minne menemme?\" tiedusti Taug.\n\n\"Menemme noutamaan Tikaa\", vastasi apinamies, \"ja surmaamaan hänen\nryöstäjänsä. Tule!\"\n\nHän lähti vieraan uroksen jäljille, jotka hänen harjaantuneet aistinsa\nselvästi eroittivat, eikä vilkaissutkaan taakseen nähdäkseen,\nseurasiko Taug häntä. Viimemainittu laski Gazanin Mumgan syliin,\nlausuen jäähyväisiksi: \"Jos hän kuolee, niin Tarzan tappaa sinut.\"\nSitten hän riensi ruskeaihoisen nuorukaisen jälkeen, joka jo juosta\nhölkytti viidakkopolkua pitkin.\n\nEi ainoakaan Kertshakin heimon uros ollut niin hyvä vainuaja kuin\nTarzan, sillä hänen harjoituksen terästämien aistiensa tukena oli\nkorkealle kehittynyt älykkyys. Arvostelukykynsä nojalla hän tiesi,\nminkä tien takaa-ajettava luonnostaan oli valinnut, joten hänen\ntarvitsi pitkin matkaa tarkata vain silmäänpistävimpiä merkkejä; ja\ntänään oli Tugin kulkema tie hänestä yhtä selvä kuin painetun sivun\nrivit teistä tai minusta.\n\nJoustavan apinamiehen kintereillä juoksi kookas ja karvainen\nurosapina. He eivät virkkaneet toisilleen sanaakaan. He liikkuivat\näänettömästi kuin olisivat olleet varjoja metsän kymmenientuhansien\nvarjojen joukossa. Yhtä valppaana kuin Tarzanin silmät ja korvat oli\nmyöskin hänen ylimysnenänsä. Jäljet olivat tuoreet, ja kun he nyt\nolivat ehtineet pois heimosta leviävän voimakkaan apinahajun piiristä,\nei hänen ollut lainkaan vaikeata seurata Tugia ja Tikaa yksinomaan\nhajuaistinsa avulla. Tikan tuttu haju ilmoitti sekä Tarzanille että\nTaugille, että he olivat hänen jäljillään, ja pian kävi Tugin haju\nheille yhtä tutuksi kuin toinenkin.\n\nHeidän reippaasti edetessään peittyi aurinko äkkiä synkkään pilveen.\nTarzan kiihdytti vauhtiaan. Nyt hän suorastaan lensi pitkin\nviidakkopolkua; niissä paikoissa taas, missä Tug oli turvautunut\npuihin, seurasi hän ketterästi kuin orava pitkin lehväisten oksien\nmuodostamaa notkuvaa ja huojuvaa polkua, heilautellen itseään puusta\ntoiseen kuten Tug oli tehnyt aikaisemmin, mutta he olivat nopeampia,\nkoska heitä ei ollut hidastamassa taakka kuten Tugia.\n\nTarzan tunsi, että heidän täytyi olla aivan pakenijan kintereillä,\nsillä haju kävi yhä voimakkaammaksi; mutta silloin äkkiä välähti\nviidakossa huikaiseva salama, ja taivaalla ja metsässä kiiri huumaava\njyrinä, joka pani maan vavahtelemaan. Sitten tuli sade -- ei\nsellaisena kuin se tulee meille lauhkeissa vyöhykkeissä, vaan\nvaltavana vyörynä -- valaen vettä tonneittain eikä pisaroittain metsän\ntaipuvien jättiläisten ja niiden suojassa kyyristelevien,\nsäikähtyneiden olentojen päälle.\n\nJa sade teki sen, mitä Tarzan tiesi sen tekevän -- se pyyhki\nvainuttavan jäljet pois maan pinnalta. Vettä ryöppysi puoli tuntia\n-- sitten pilkisti aurinko esiin, ja metsä näytti välkkyvän miljoonista\nsäihkyvistä helmistä, mutta apinamies, jonka silmät tavallisesti\nolivat avoinna viidakon ihmeellisille vaihteluille, ei tällä kertaa\nnähnyt niitä. Hänen aivoihinsa ei mahtunut muuta ajatusta kuin se,\nettä Tikan ja hänen ryöstäjänsä jäljet olivat hävinneet.\n\nMyöskin puiden oksilla on paljon käytettyjä polkuja aivan samoin kuin\nmaan pinnalla; mutta puissa ne haarautuvat ja menevät ristikkäin\nuseammin, koska eri suuntiin liikkuminen on helpompaa kuin maata\npeittävässä tiheässä kasvistossa. Yhtä tällaista selvästi näkyvää\npolkua pitkin etenivät Tarzan ja Taug edelleen sateen lakattua, sillä\napinamies päätteli, että rosvo oli todennäköisesti valinnut juuri sen;\nmutta saavuttuaan haarautumaan he olivat ymmällä. Siihen he\npysähtyivät, ja Tarzan tarkasti jokaista oksaa ja lehvää, jota\npakeneva apina olisi mahdollisesti saattanut koskettaa.\n\nHän nuuhki puun runkoa ja etsi tarkoilla silmillään sen kuoresta\njotakin merkkiä ryöstäjän kulkemasta tiestä. Se oli hidasta työtä, ja\nTarzan tiesi rosvon koko ajan ponnistelevan yhä vain kauemmaksi heistä\n-- voittavan kalliita minuutteja, joina hän saattoi päästä turvaan,\nennenkuin he saavuttaisivat hänet.\n\nApinamies poikkesi ensin toiselle, sitten toiselle haarautumalle,\nkäyttäen tutkimuksissaan ihmeellisen erämieskykynsä kaikkia\ntaitokeinoja; mutta yhä oli kaikki turhaa, sillä rankka sadekuuro oli\nhuuhtonut hajun kaikista sateelle alttiista paikoista. Tarzan ja Taug\netsivät puoli tuntia, kunnes Tarzanin tarkka nenä vihdoin erotti\nheikosti tuntuvan Tugin hajun tuuhean lehväkimpun alta, jota karvainen\nolkapää oli pyyhkäissyt, kun apina kulki sen alitse.\n\nTaaskin he lähtivät seuraamaan jälkiä, mutta nyt se kävi verkkaisesti\nja sattui useita lamauttavia viivytyksiä, kun jäljet katosivat ja\nniitä tuntui olevan mahdoton enää löytää. Te ja minä emme olisi\nhavainneet minkäänlaisia jälkiä, emme edes ennen sadetta, paitsi\nkenties niillä kohdilla, joissa Tug oli laskeutunut maahan ja\nseurannut riistapolkua. Sellaisissa paikoissa olivat isojen, kämmentä\nmuistuttavien jalkojen ja toisen vankan käden rystysten painamat\nmerkit joskus siksi selviä, että tavallinen kuolevainen saattoi ne\nhuomata. Näistä ja eräistä muista havainnoistaan Tarzan päätteli, että\napina yhä kantoi Tikaa. Hänen jalkansa olivat uponneet siksi syvälle,\nettä niiden varassa on täytynyt olla paljon raskaamman kuorman kuin\nainoankaan uroksen paino oli, sillä nehän olivat kantaneet Tugin ja\nTikan yhteistä painoa; se taas, etteivät maata milloinkaan olleet\nkoskettaneet kuin toisen käden rystyset, osoitti, että toisella\nkädellä oli jotakin muuta tehtävää -- pidellä vankia karvaisella\nolkapäällä. Suojaisilla paikoilla saattoi Tarzan nähdä, missä taakka\noli siirretty olalta toiselle; siitä olivat merkkinä kannettavan\npuolisen jalan jäljen syventyminen ja rystysten jälkien vaihtuminen\npolun toiselta reunalta toiselle.\n\nMaan pinnalla olevilla poluilla oli apina joskus kävellyt melkoisia\nmatkoja pystyssä vain takajalkojensa varassa -- ihmisten tapaan; mutta\nsamoin olisi voinut tehdä kuka hyvänsä samaan lajiin kuuluva\nihmisapina, sillä päinvastoin kuin simpanssi ja gorilla he kävelivät\nilman käsien apua aivan yhtä helposti kuin nojautumalla niihin. Mutta\njuuri tällaiset seikat auttoivat Tarzania ja Taugia määrittelemään,\nminkä näköinen ryöstäjä oli; ja kun hänen yksilöllinen hajunsa jo oli\nlähtemättömästi syöpynyt heidän muistiinsa, saattoivat he kohdatessaan\nhänet, vaikka hän olisikin jo saanut jätetyksi Tikan luotaan, tuntea\nhänet paljon varmemmin kuin nykyaikainen etsivä valokuvineen ja\nBertillon-mittauksineen kykenee tuntemaan sivistyneen oikeuden\nkynsistä karanneen rikollisen.\n\nMutta terästetyistä ja herkkävireisistä havaintoelimistään huolimatta\nsaivat nämä kaksi Kertshakin heimon urosta usein pinnistää kaikkensa\nkyetäkseen lainkaan seuraamaan jälkiä, ja joka tapauksessa kävi se\nniin hitaasti, etteivät he toisen päivän iltapuolella vielä olleet\nsaavuttaneet pakenijaa. Haju oli nyt voimakas, sillä se oli jäänyt\nsateen jälkeen, ja Tarzan tiesi, ettei kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin\nhe saisivat kiinni ryöstäjän saaliineen. Heidän hiipiessään varovasti\neteenpäin räkätti heidän yläpuolellaan Manu, marakatti, tuhansine\ntovereineen; siellä kiljui ja kirskui punakulkkuisia, upeahöyhenisiä\nlintuja, lukemattomia hyönteisiä surisi ja humisi metsän kahisevien\nlehtien keskellä; ja heidän edetessään vilkaisi pieni, huojuvalla\noksalla tirskuva ja rähisevä harmaaparta alas ja näki heidät. Heti\nvaikeni tirskuminen ja rähinä, ja pitkähäntäinen kääpiö kiisi\ntiehensä, ikäänkuin häntä olisi ajanut takaa Shita, pantteri, joka oli\nsaanut siivet. Kaikesta päättäen se oli vain peräti pelästynyt pikku\nmarakatti, joka pakeni henkensä edestä -- mitään pahaenteistä ei\nhänessä näyttänyt olevan.\n\nEntä kuinka oli Tikan laita koko tänä aikana? Oliko hän vihdoinkin\ntyytynyt kohtaloonsa, seuraten nyt uutta isäntäänsä niin alistuvasti\nkuin rakastavan ja nöyrän puolison sopi? Yksi vilkaisu tähän pariin\nolisi antanut pahimmallekin epäilijälle perin tyydyttävän vastauksen\nnäihin kysymyksiin. Tika oli raadeltu, ja hänestä vuosi verta\nlukuisista haavoista, jotka äreä Tug oli iskenyt, turhaan koettaessaan\npakottaa häntä alistumaan tahtoonsa; ja myöskin Tug oli murjottu ja\nkolhittu, mutta itsepäisen julmasti hän yhä piti kiinni hyödyttömästä\nsaaliistaan.\n\nHän ponnisteli edelleen viidakossa heimonsa asuinpaikkoja kohti.\nHän toivoi kuninkaan unohtaneen hänen kavalluksensa; mutta\npäinvastaisessakin tapauksessa hän tyytyisi kohtaloonsa -- mikä\nhyvänsä oli parempi kuin enää kestää yksinäisyyttä tämän hirvittävän\nnaaraksen seurassa, ja lisäksi hän halusi näyttää vankiaan\ntovereilleen. Kenties hän voisi esittää hänet kuninkaalle --\nmahdollisesti kannusti häntä sellainen ajatus.\n\nVihdoin he kohtasivat kaksi urosta ruokailemassa puistomaisessa\nlehdossa -- ihanassa lehdossa, jossa oli siellä täällä jyhkeitä\nkivijärkäleitä puolittain uponneina hedelmälliseen multaan -- kenties\nmykkiä muistomerkkejä unholaan vaipuneelta ajalta, jolloin valtavat\njäätiköt lipuivat hitaasti uraansa siellä, missä paahtava aurinko nyt\npaistaa troopilliseen viidakkoon.\n\nTugin lähestyessä kaukaa katsahtivat urokset sinnepäin ja paljastivat\npitkät torahampaansa. Tug tunsi heidät ystäviksi. \"Minä olen Tug\", hän\nmurahti. \"Tug on tullut takaisin, tuoden mukanaan uuden naaraksen.\"\n\nApinat odottivat, kunnes hän tuli likemmäksi. Tika käänsi ärisevät\nkasvot heihin päin, hampaat irvessä. Hän ei ollut hauskan näköinen,\nmutta kasvoja tahraavasta verestä ja kiukkuisesta ilmeestä huolimatta\nhe oivalsivat, että hän oli kaunis, ja kadehtivat Tugia\n-- valitettavasti he eivät tunteneet Tikaa.\n\nHeidän kyyköttäessään silmäillen toisiaan, riensi puita myöten heitä\nkohti pieni, pitkähäntäinen ja harmaaviiksinen marakatti pysähtyessään\noksalle suoraan heidän kohdalleen.\n\n\"Kaksi vierasta urosta on tulossa\", hän huusi. \"Toinen on mangani,\ntoinen kamalan näköinen: apina, jolla ei ole lainkaan karvoja\nruumiinsa verhona. He seurasivat Tugin jälkiä. Minä näin heidät.\"\n\nKaikki neljä apinaa kääntyivät katsomaan taakseen sinne päin, mistä\nTug oli juuri saapunut; sitten he katselivat toisiaan minuutin ajan.\n\"Tulkaa!\" kehoitti Tugin kookkaampi ystävä. \"Mennään väijymään\ntulokkaita tiheään pensaikkoon aukeaman toiselle laidalle.\"\n\nHän kääntyi mennä lyllertämään aukeaman poikki toisten seuratessa\nhäntä. Pieni marakatti hyppeli sinne tänne haltioissaan. Hänen paras\nhuvinsa oli saada aikaan verisiä kohtauksia metsän isompien asukkaiden\nvälillä, jotta hän itse saisi istua turvassa puissa ja katsella\nnäytäntöä. Hän nautti nähdessään hurmetta, tämä pieni, viiksikäs,\nharmaa marakatti, kunhan se vain oli toisten hurmetta; tyypillinen\ntappelujen lietsoja oli harmaaparta.\n\nApinat piiloutuivat pensaikkoon sen polun viereen, jota pitkin\nvieraiden urosten piti tulla. Tika vapisi kiihkosta. Hän oli kuullut\nManun sanat ja arvasi, että karvattoman apinan täytyi olla Tarzan, kun\ntaas toinen oli epäilemättä Taug. Hurjimmissa kuvitelmissaankaan hän\nei ollut toivonut tämänkaltaista apua. Hänen ainoa toiveensa oli\nollut, että hän pääsisi karkaamaan ja osaisi palata Kertshakin heimon\nluokse; mutta sekin oli näyttänyt hänestä jotakuinkin mahdottomalta:\nniin tarkoin oli Tug häntä vartioinut.\n\nKun Taug ja Tarzan saapuivat lehtoon, jossa Tug oli kohdannut\nystävänsä, kävi apinanhaju niin voimakkaaksi, että he kumpikin\ntiesivät pakenijan olevan aivan lähellä heitä. Ja siksi he etenivät\nvieläkin varovammin, sillä he tahtoivat karata rosvon kimppuun\ntakaapäin ja yllättää hänet, ennenkuin hän aavistaisi heidän\nläsnäoloaan. He eivät tienneet, että pieni, harmaaviiksinen marakatti\noli ehättänyt ennen heitä, sen enempää kuin sitäkään, että kolme paria\nvillejä silmiä jo parhaillaan tarkkaili heidän kaikkia liikkeitään,\nodottaen heidän saapuvan syyhyävien kämmenien ja kuolaisten\nleukapielien ulottuville.\n\nHe tulivat lehdon läpi, mutta kun he astuivat sen toiselta puolen\nalkavaan tiheään viidakkoon vievälle polulle, kajahti aivan heidän\nedessään äkkiä kimeä \"Krig-ah!\" Tikan tutun äänen huutamana. Tugin ja\nhänen toveriensa vähäiset aivot eivät olleet osanneet laskea\nedeltäpäin, että Tika kavaltaisi heidät, ja kun hän nyt sen teki,\nvaltasi heidät vimmainen raivo. Tug antoi naaraalle ankaran iskun,\njoka kaatoi hänet maahan, ja sitten he kolmisin syöksyivät\ntaistelemaan Tarzanin ja Taugin kanssa. Pieni marakatti hyppi\noksallaan ja kiljui ihastuksesta.\n\nJa saipa hän totisesti olla ihastuksissaan, sillä siitä syntyi uljas\nottelu. Ei minkäänlaisia alkuvalmistuksia, ei muodollisuuksia, ei\nesittelyjä -- nuo viisi urosta karkasivat ilman muuta käsikähmään. He\nkierähtivät kaidalle polulle ja sitä reunustavaan tiheään pensaikkoon.\nHe purivat ja kynsivät, raapivat ja löivät, ja koko ajan he pitivät\nmitä kauheinta melua, muristen, äristen ja karjuen. Viidessä\nminuutissa he olivat täynnä vertavuotavia haavoja, ja pieni\nharmaaparta hyppi korkealle, päästellen alkeellisia, kimakoita\nhyvä-huutojaan; mutta aina hän tahtoi, että piti taistella loppuun\nasti. Hän halusi nähdä surmattavan. Sillä ei ollut väliä, kumpi\nkuolisi, ystävä vaiko vihollinen. Verta hän himoitsi -- verta ja\nkuolemaa.\n\nTaug oli saanut vastaansa Tugin ja toisen tämän tovereista, kun taas\nTarzanin osalla oli kolmas -- tavattoman kookas otus, väkevä kuin\npuhveli. Tarzanin vastustaja ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin\nkummallista olentoa kuin tämä liukas, karvaton uros, jonka kanssa hän\nkamppaili. Hiki ja veri valui pitkin Tarzanin sileää ruskeaa ihoa. Yhä\nuudelleen hän luiskahti ison apinan kynsistä ja koetti koko ajan saada\ntemmatuksi metsästyspuukkonsa tupesta, johon hän oli sen pistänyt.\n\nViimein se onnistui -- ruskea käsi ojentui, pudistuen karvaiseen\nkurkkuun, toinen heilahti ylöspäin, välkyttäen terävää asetta. Kolme\nnopeaa, rajua iskua, ja rentona ja valittaen retkahti apina\nvastustajansa alle. Heti irroittautui Tarzan kuolevan uroksen\nsyleilystä ja riensi auttamaan Taugia. Tug näki hänen tulevan ja\npyörähti häntä vastaan. Rajussa hyökkäyksessä luiskahti puukko\nTarzanin kädestä, ja sitten hän joutui käsikähmään Tugin kanssa. Nyt\noli taistelu tasainen -- kaksi kahta vastaan -- ja lisäksi Tika, joka\ntällävälin oli tointunut saamastaan iskusta, puikkelehti sivussa,\nvaanien tilaisuutta voidakseen auttaa. Hän huomasi Tarzanin veitsen ja\notti sen maasta. Kertaakaan hän ei ollut sitä käyttänyt, mutta tiesi,\nmiten Tarzan käytti sitä. Hän oli aina pelännyt tuota asetta, joka\ntuotti kuoleman viidakon väkevimmillekin asukkaille yhtä helposti kuin\nTantorin vankat torahampaat tuottavat kuoleman Tantorin vihollisille.\n\nHän näki, että Tarzanin reppu sinkoutui irti vyöstä, ja noudattaen\napinalle ominaista uteliaisuutta, jota ei edes vaara eikä kiihtymys\nvoi täydelleen tukahduttaa, hän nosti senkin maasta.\n\nNyt olivat urokset seisoallaan -- otteet olivat hellinneet. Veri\nvirtasi pitkin heidän kylkiään; heidän kasvonsa olivat siitä\npunaisina. Pieni harmaaparta oli niin ihastunut, että hän oli\nviimeinkin unohtanut kirkua ja hyppiä, istui vain jäykkänä, katsellen\nhurmaantuneena näytelmää.\n\nTakaisin lehdon läpi pakottivat Tarzan ja Taug vastustajansa\nperäytymään. Tika seurasi heitä hitaasti. Hän tuskin tiesi mitä tehdä.\nHän oli herpaantunut, kipeä ja nääntynyt kestämästään kauheasta\nkoettelemuksesta, ja sukupuolensa tavoin hän luotti puolisonsa ja\ntoisen omaan heimoonsa kuuluvan uroksen taistelukuntoon -- he eivät\ntarvitsisi naaraksen apua otellessaan noita kahta vierasta urosta\nvastaan.\n\nKamppailijoiden karjaisut ja kiljunta kiirivät viidakossa, niin että\nkaukaiset kukkulat kajahtelivat, Tarzanin vastustajan kurkusta oli\nuseita kertoja lähtenyt \"Krig-ah!\" ja nyt kuului takaapäin hänen\nodottamansa vastaus. Ärjyen ja murahdellen saapui lehtoon parikymmentä\nisoa koirasapinaa -- Tugin heimon taistelijoita.\n\nTika havaitsi heidät ensiksi ja kirkaisi, varoittaen Tarzania ja\nTaugia. Sitten hän pakeni ottelijain sivuitse aukeaman vastaiselle\nlaidalle, sillä hetkeksi valtasi hänet pelko. Eikä häntä sovi siitä\nmoittia, kun otetaan huomioon ne hirveät vaivat, joiden seurauksista\nhän vieläkin kärsi.\n\nIsot apinat lähestyivät kiirehtien. Hetkisen kuluttua olisivat Tarzan\nja Taug siekaleina, jotka sittemmin olisivat pääruokana tappojuhlan\nvillissä ateriassa. Tika kääntyi vilkaisemaan taaksepäin. Hän tajusi,\nmikä kohtalo hänen puolustajiaan uhkasi, ja hänen rajussa rinnassaan\nsyttyi palamaan se uhrautuvaisuuden liekki, jonka yhteinen kantaäiti\non jättänyt perinnöksi yhtä hyvin Tikalle, villille apinalle, kuin\nmiestensä tähden kuolemaa uhitelleille, yleville, korkealle\nkehittyneille naisille. Kimeästi kirkaisten hän lähti rientämään\ntaistelevia kohti, jotka temmelsivät sekasotkuisena röykkiönä yhden\nsellaisen kivimöhkäleen juurella, joita oli lehdossa siellä täällä.\n\nMutta mitä hän kykeni tekemään? Kädessään olevaa puukkoa hän ei\nkyennyt käyttelemään tehokkaasti, koska hän oli uroksia heikompi. Hän\noli nähnyt Tarzanin heittelevän aseita, ja sen taidon oli hän muun\nmuassa oppinut lapsuudenaikaiselta leikkitoveriltaan. Hän etsi jotakin\nheittoasetta, ja vihdoin hänen sormensa osuivat apinamieheltä\npudonneessa pussissa oleviin koviin esineisiin. Hän repi repun auki ja\nkahmaisi kourallisen kiiltäviä lieriöitä -- raskailta niin pieniksi ne\ntuntuivat hänestä, oivallisilta heittoaseilta. Kaikin voimin hän\nsinkautti ne graniittilohkareen vierellä otteleviin apinoihin.\n\nTulos ällistytti Tikaa aivan yhtä paljon kuin apinoitakin. Kuului kova\npamaus, joka pani taistelijoiden korvat lukkoon, ja ilmaan lehahti\nkirpeää savua. Ei koskaan ollut heistä yksikään kuullut niin\nhirvittävää täräystä. Kirkuen kauhusta hypähtivät vieraat apinat\npystyyn ja pakenivat heimonsa oleskelupaikalle päin, samalla kun\nTarzan ja Taug tointuivat hitaasti ja nousivat heikkoina ja verisinä\nseisomaan. Myöskin he olisivat mielellään paenneet, jolleivät he olisi\nnähneet Tikan seisovan edessään, puukko ja reppu kädessään.\n\n\"Mikä se oli?\" kysyi Tarzan.\n\nTika pudisti päätään. \"Minä viskasin näillä vieraita uroksia\", hän\nsanoi ja näytti toista kourallista kiiltäviä metallilieriöitä, joiden\ntoinen pää oli himmeä, harmaa ja kartionmuotoinen.\n\nTarzan katsahti niihin ja raapi päätään.\n\n\"Mitä ne ovat?\" tiedusti Taug.\n\n\"En tiedä\", vastasi Tarzan. \"Minä löysin ne.\"\n\nPieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista\nkilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei\ntiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden\npituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.\n\nEikä sitä tiennyt myöskään Tarzan, loordi Greystoke.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nViidakkotepponen\n\n\nTarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä\nkulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista,\njos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman\nvältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei\nole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä\neloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.\n\nHän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen\njumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta\nkatsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta\nhän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan -- yhä\nvieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He\neivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan\ntäysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.\n\nEikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli\nomituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut\nköytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon\npitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua\nkierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun\nhän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet\nselälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä\nvastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.\n\nHelposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin\nsuuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies\ntajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava.\nKookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä\nhuumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut.\nTyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään\njotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän\npyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän\nmuisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna\nsalamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi\nsen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön -- vähäiset\naarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori,\njonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.\n\nPerin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin\nkiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän\nmenetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja\nilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia\nkestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli\nkehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän -- hän myöskin koetteli\nterää peukalonsa päällä -- ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän\ntarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan\nja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä\nkuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea\ntukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen\nreuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja\nmukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä\nhetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen\nmenettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin\nepämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.\n\nTarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa\nmielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan\nBolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet\nparantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja\nhäntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle\ntekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena\noli mennyt apinoiden keskelle.\n\nTukan pituus oli hänestä nyt täysin tyydyttävä ja kun hän ei nähnyt\nminkäänlaisia hauskuuden mahdollisuuksia heimon keskuudessa, kiipesi\nhän verkkaisesti puuhun ja lähti majalleen; mutta hänen jouduttuaan\nmatkan puoliväliin kiintyi hänen huomionsa pohjoisesta päin\nkantautuvaan voimakkaaseen hajuun. Se oli gomanganien hajua.\n\nUteliaisuus, ihmisten ja apinain yhteinen, parhaiten kehittynyt\nperintö, kannusti Tarzania aina ottamaan selkoa, milloin gomanganit\nolivat esillä. Heissä oli sellaista, mikä kiihoitti hänen\nmielikuvitustaan. Kenties se johtui heidän puuhiensa ja harrastustensa\nmoninaisuudesta. Apinat elivät syödäkseen, nukkuakseen ja\nlisääntyäkseen. Samoin oli kaikkien muiden viidakon asukkaiden paitsi\ngomanganien laita.\n\nNämä mustaihoiset olennot tanssivat ja lauloivat, kaivelivat maata\nraivattuaan siitä ensin puut ja pensaat, antoivat sitten ruohon siinä\nkasvaa, kunnes se tuleentui, minkä jälkeen he leikkasivat sen ja\nveivät sen olkikattoisiin majoihin. He valmistivat keihäitä ja nuolia,\nmyrkkyjä, keittopatoja ja metalliesineitä, joita he kiinnittivät\njalkoihinsa ja käsiinsä. Jolleivät heidän kasvonsa olisi olleet mustat\nja heidän piirteensä runneltu kamalan näköisiksi eikä yksi heistä\nolisi surmannut Kaalaa, niin Tarzan olisi saattanut toivoa olevansa\nyksi heistä. Ainakin hän joskus niin arveli, mutta aina hänessä\nsilloin heräsi kummallinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei\nosannut selittää eikä käsittää -- hän vain tiesi vihaavansa\ngomanganeja ja haluavansa mieluummin olla Histah, käärme, kuin yksi\nheistä.\n\nMutta heidän puuhansa olivat mielenkiintoisia, eikä Tarzan koskaan\nkyllästynyt vakoilemaan heitä, vaikka hänen johtavana ajatuksenaan\naina oli keksiä joku uusi keino tehdäkseen heidän elämänsä kurjaksi.\nNeekerien kiusoitteleminen oli Tarzanin päähuvitus.\n\nTarzan oli nyt varma siitä, että mustaihoisia oli läheisyydessä ja\nettä heitä oli paljon, minkä vuoksi hän eteni hiljaa ja hyvin\nvarovaisesti. Meluttomasti hän liikkui avointen paikkojen mehevässä\nruohikossa, ja missä metsä eli sankkaa, heilautteli itseään huojuvalta\noksalta toiselle tai hyppi keveästi sekasortoisiksi röykkiöiksi\nkaatuneiden puiden ylitse, milloin ei päässyt etenemään metsän\nalatasanteita myöten ja maanpinta oli läpipääsemättömän ryteikköistä.\n\nPian hän sitten pääsi Mbongan, päällikön, mustien soturien näkyviin.\nHe uurastivat sellaisessa hommassa, joka oli Tarzanille jonkun verran\ntuttua, sillä hän oli tarkkaillut sitä muulloinkin. He virittivät ja\nvarustivat syötillä loukkua Numalle, leijonalle. Pyörillä\ntyönnettävään häkkiin he sitoivat vohlaa sitoen sen niin että kun Numa\ntarttuisi onnettomaan eläimeen, laskeutuisi häkin ovi kiinni, vangiten\npedon.\n\nNäitä vehkeitä olivat mustaihoiset oppineet käsittelemään entisillä\nkotipaikoillaan, ennenkuin he pakenivat tiettömän viidakon halki\nuuteen kyläänsä. Aikaisemmin he olivat asustaneet Belgian Kongossa,\nennenkuin sydämettömien sortajain julmuus oli pakottanut heidät\netsimään turvapaikkaa tutkimattomista erämaista Leopoldin valta-alueen\nrajojen ulkopuolelta.\n\nEntisissä oloissaan olivat he usein pyydystäneet eläimiä\neurooppalaisten kauppiaiden asiamiehille ja oppineet heiltä erinäisiä\ntemppuja kuten tämänkin, jonka avulla he saivat vangituksi Numankin\nvahingoittamatta sitä ja kuljetetuksi kyläänsä turvallisesti ja\nverrattain keveästi.\n\nEnää ei ollut valkoihoisia ostamassa heiltä elävää, villiä tavaraa;\nmutta heillä oli vielä riittävästi kiihoketta innostamassa heitä\npyytämään Numaa -- elävänä. Ensinnäkin oli välttämätöntä puhdistaa\nviidakko ihmisiä hätyyttävistä pedoista, ja leijonan metsästys\njärjestettiinkin vain näiden julmien, peloittavien raatelijain\nsuorittamien ryöstöretkien jälkeen. Toiseksi saatiin aihetta\nmässäysjuhlan pitämiseen, jos metsästys onnistui, ja nämä juhlat\ntulivat kaksin verroin hauskemmiksi, jos saatiin elävä otus, joka\nvoitiin rääkätä kuoliaaksi.\n\nTarzan oli katsellut näitä julmia menoja aikaisemmin. Kun hän itse oli\nvillimpi kuin villit gomanganisoturit, ei näiden julmuus\nkauhistuttanut häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt, mutta\nkuitenkin se loukkasi hänen tunteitaan. Hän ei käsittänyt sitä\nvastenmielisyyttä, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa valtasi hänet.\nHän ei lainkaan pitänyt Numasta, leijonasta, mutta hänen karvansa\nnousivat pystyyn raivosta, kun mustaihoiset kohtelivat vihollistaan\nniin häpeällisen julmasti, että ainoastaan ne olennot, jotka on luotu\nJumalan kuviksi, voivat sellaista keksiä.\n\nKahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset\nolivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai\nmennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin -- sen hän päätti heti,\nkun hän oivalsi neekerien aikeet.\n\nJätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa\npoistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne\nuudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi\nitsetiedoton halveksiva hymy -- perintönä syntyperästään, josta\nhänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan\nrivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa\nkiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa;\nheidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita\ntutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne,\nmissä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.\n\nKun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse\nkatoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli\nherännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy.\nHän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja\nviattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana.\nLaskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään.\nKoskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi\nputoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen\nkainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi\npelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi\nsitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti\nväikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa\napinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla\nsormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan\nkuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti\nruhon olalleen ja kiipesi puuhun.\n\nTaivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän\nlaskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se\nolisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä\npedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain\neläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset\nsaattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli\nsaanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä\nsäihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.\n\nSaatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua\nmyöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä\nhäkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja\nseurasi ylhäällä heitä -- odottaen sopivaa tilaisuutta.\n\nNeekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä\nkaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa\nmutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä\njälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään --\nkoko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä.\nKuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman\nneekerin kohdalla.\n\nHuomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti\nRabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen\ntilaisuutesi.\n\nTarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun\nitsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei\nhuonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen\nsuhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan\naivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden\nköynnöskasvien suojaan.\n\nRabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin.\nHänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja\nsiksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti\nliikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi\npoimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen\nhyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen\nedessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä\npienemmille olennoille -- hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää\nkipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät\nsuunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla\nselvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa\ntarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan\notsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa\nolentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.\n\nKauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan -- nenälle,\nhuulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi\nsamaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään\nrävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää\nvertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin\npähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa\nTarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet,\nsulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä\nolemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt\napinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt\npysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se\nkuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui\nsuristen tiehensä.\n\nSe lensi alas Rabba Kegaan päin, ja neekeri kuuli surinan, näki sen,\nhuitaisi sitä, ja sai piston poskeensa, ennenkuin ehti tappaa sen.\nSitten hän nousi pystyyn, ulvoen tuskasta ja kiukusta, ja kun hän\nkääntyi polulle Mbongan kylää kohti joutui hänen leveä, musta selkänsä\nalttiiksi ylhäältä väijyvälle hiljaiselle olennolle.\n\nJa kun Rabba Kega kääntyi, ponnahti notkea hahmo puusta kaaressa hänen\nleveille hartioilleen. Niskaansa tupsahtaneen olennon sysäyksestä\ntuupertui Rabba Kega pitkälleen. Hän tunsi vankat leuat niskassaan, ja\nkun hän koetti huutaa, kouristuivat hänen kurkkuunsa rautaiset sormet.\nVäkevä musta soturi koetti rimpuilla vapautuakseen ahdistajastaan;\nmutta hän oli kuin lapsi tämän otteessa.\n\nKohta Tarzan hellitti kurkkuotettaan, mutta joka kerta kun Rabba Kega\nyritti huutaa, kuristivat armottomat sormet häntä kovasti. Vihdoin\nsoturi lakkasi yrittämästä. Silloin Tarzan nousi polvilleen uhrinsa\nselkään, ja kun Rabba Kega ponnistausi nousemaan pystyyn, painoi\napinamies hänen kasvonsa polun lokaan. Nuoran palasella, jolla vohla\noli ollut sidottu, Tarzan köytti Rabba Kegan ranteet lujasti selän\ntaakse yhteen; sitten hän nousi, kiskaisi vankinsa pystyyn, käänsi\nhänen kasvonsa takaisin päin ja alkoi työntää häntä edellään polkua\nmyöten.\n\nVasta seisomaan päästyään näki Rabba Kega hätyyttäjänsä tarkoin.\nTuntiessaan hänet valkoiseksi pahaksi haltiaksi menetti hän kokonaan\nsisunsa, ja hänen polvensa alkoivat vapista. Mutta kun hän asteli\ntiellä vangitsijansa edellä eikä häntä loukattu eikä kolhittu, palasi\nhänen rohkeutensa hitaasti, ja hän alkoi uudelleen toivoa. Kenties ei\nhaltia sittenkään aikonut häntä tappaa. Olihan pikku Taibo ollut\npäiväkausia hänen vallassaan, eikä hän ollut lainkaan vahingoittanut\npoikaa. Ja eikö hän ollut säästänyt Momajaa, Taibon äitiä, vaikka\nolisi voinut helposti surmata hänet?\n\nJa sitten he saapuivat häkille, jonka Rabba Kega ja muut Mbongan kylän\nsoturit olivat virittäneet ja varustaneet syötillä Numan varalle.\nRabba Kega näki, että syötti oli poissa, vaikkei häkissä ollutkaan\nleijonaa eikä ovi ollut pudonnut alas. Hän näki sen, ja hänet valtasi\nkummastus, johon sekaantui pahoja aavistuksia. Hänen hämyiseen\npäähänsä välähti, että nämä seikat ja hänen olonsa täällä valkoisen\nhaltian vankina olivat yhteydessä keskenään.\n\nEikä hän ollutkaan väärässä. Tarzan tyrkkäsi hänet kovakouraisesti\nhäkkiin ja seuraavalla hetkellä Rabba Kega älysi kaikki. Kylmä hiki\nkihosi hänen ruumiinsa kaikista huokosista -- hän vapisi kuin\nvilutautinen -- sillä apinamies sitoi hänet tiukasti ihan samaan\npaikkaan, jossa vohla oli aikaisemmin ollut, Poppamies rukoili ensin\nsaadakseen pitää henkensä ja anoi sitten vähemmän julmaa kuolemaa,\nmutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää rukouksensa Numalle, sillä\nnytkin hän kohdisti ne villipedolle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan\nhänen puheistaan.\n\nMutta hänen lakkaamaton jaarittelunsa ei ainoastaan kiusannut\nTarzania, joka puuhaili äänetönnä, vaan myöskin osoitti, että neekeri\nsaattaisi myöhemmin huutaa kovemmin apua. Senvuoksi hän pistäysi ulos,\nnyhti kourallisen ruohoja, otti pienen kapulan, ja palasi häkkiin,\ntunki ruohot Rabba Kegan suuhun, pani kapulan poikkipäin hänen\nhampaittensa väliin ja sitoi sen kiinni Rabba Kegan lanneverhosta\nkiskaisemallaan jänteellä. Nyt ei taikuri enää voinut muuta kuin\npyöritellä silmiään ja hikoilla. Sitten Tarzan jätti hänet.\n\nApinamies meni ensiksi sinne, mihin hän oli piiloittanut vohlan ruhon.\nKaivettuaan sen maasta hän kapusi puuhun ja tyydytti nälkänsä. Tähteet\nhän hautasi uudelleen maahan. Sitten hän kiiti puita myöten\njuomapaikalle ja joi pitkin siemauksin kahden kallion välistä\nkumpuavaa raikasta, vilpoisaa vettä. Muut eläimet saivat kahlata\nlammikkoon ja juoda seisovaa vettä; mutta niin ei Apinain Tarzan.\nSellaisissa asioissa hän oli perin tarkka. Käsistään hän pesi kaikki\ngomanganin inhoittavan hajun jäljet ja kasvoistaan vohlan veren.\nNoustuaan pystyyn hän ojentelihe hyvin samaan tapaan, kuin iso, veltto\nkissaeläin, kiipesi läheiseen puuhun ja paneutui levolle.\n\nHänen herätessään oli pimeä, vaikka heikko kajastus vielä loimusi\nläntisellä taivaalla. Leijona vikisi ja pärskähteli astellessaan\nviidakossa vettä kohti. Se lähestyi juomalammikkoa. Tarzan virnisti\nunisesti, muutti asentoaan ja nukkui jälleen.\n\nSaavuttuaan Mbongan kylään huomasivat neekerit, ettei Rabba Kegaa\nollut heidän joukossaan. Kun oli kulunut useita tunteja, niin he\npäättelivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin, ja heimon enemmistön\ntoivo oli, että se, mitä hänelle lieneekin tapahtunut, osoittautuisi\ntuhoisaksi. He eivät pitäneet poppamiehestä. Rakkaus ja pelko kulkevat\nharvoin käsikkäin. Mutta soturi on soturi, ja niinpä Mbonga järjesti\netsintäretkikunnan. Että hänen oli jotakuinkin helppo tyynnyttää oman\nmurheensa, sen saattoi arvata siitä seikasta, että hän jäi kotiin ja\npaneutui nukkumaan. Hänen lähettämänsä nuoret soturit pysyivät\nuskollisina tehtävälleen kokonaista puoli tuntia, mutta kovaksi,\nonneksi Rabba Kegalle -- niin pienen seikan varassa saattaa ihmisen\nkohtalo olla -- kiintyi etsijäin huomio mehiläiseen, ja se viekoitteli\nheidät poikkeamaan herkulliselle varastolle, jonka mehiläinen oli\npaljastanut, ja Rabba Kegan tuomio oli langetettu.\n\nEtsijäin palatessa tyhjin toimin Mbonga suuttui; mutta kun hän näki,\nkuinka valtavan määrän hunajaa he toivat muassaan, lauhtui hänen\nvihansa. Muudan vilkas ja ilkeämielinen Tubuto-niminen nuorukainen\nharjoitti taikurin ammattia, puoskaroiden sairasta lasta siinä\nhurskaassa toivossa, että hän saisi periä Rabba Kegan viran ja tulot.\nTänä yönä vanhan poppamiehen naiset itkisivät ja vaikeroisivat.\nHuomenna hän olisi unohdettu. Sellaista on elämä, sellaista maine,\nsellaista valta -- maailman korkeimman sivistyksen keskuksessa ja\nsynkän, koskemattoman viidakon sydämessä. Aina ja kaikkialla ihminen\non ihminen, eikä hänessä ole suuresti muuttunut muu kuin ulkokuori\nsiitä saakka, kun hän hädissään riensi kahden kallion väliseen\nonkaloon, paeten tyrannosaurusta kuusi miljoonaa vuotta sitten.\n\nRabba Kegan katoamisen jälkeisenä aamuna lähtivät sotilaat\npäällikkönsä Mbongan johdolla tarkastamaan Numalle virittämäänsä\nloukkua. Kauan ennen häkille saapumistaan he kuulivat ison leijonan\nkarjumista ja arvasivat, että heidän pyynti-hommansa oli onnistunut;\nniinpä he lähestyivätkin riemuisesti kiljuen sitä paikkaa, mistä he\nlöytäisivät vankinsa.\n\nNiin, siellä se oli, kookas upea otus -- tavattoman iso,\nmustaharjainen leijona. Soturit olivat hulluina ilosta. He hyppivät\nilmaan ja päästelivät villejä huutoja käheitä voittohuutoja. Mutta kun\nhe menivät likemmäksi, niin huudot kuolivat heidän huulilleen, ja\nheidän silmänsä laajentuivat, niin että valkuaiset näkyivät joka\npuolelta silmäterien ympärillä, ja heidän, paksut alahuulensa jäivät\nriippumaan, kun alaleuat painuivat alas. He peräytyivät kauhusta\nnähdessään, mitä häkissä oli -- siellä oli silvottu ja raadeltu ruumis\njäljellä siitä miehestä, joka vielä eilen oli ollut Rabba Kega,\npoppamies.\n\nVangiksi joutunut leijona oli ollut liian kiukuissaan ja peloissaan\nsyödäkseen surmaamaansa miestä; mutta se oli purkanut raivoaan Rabba\nKegaan, niin että tämä oli hirvittävän näköinen.\n\nLäheisessä puussa kyyröttävä Apinain Tarzan katseli suu irvessä mustia\nsotureita. Taaskin hän sai ylpeillä kujeilemiskyvystään. Se oli ollut\nkäyttämättömänä jonkun aikaa sen tuskallisen löylytyksen jälkeen,\njonka hän oli saanut silloin, kun hän oli Numan taljaan verhoutuneena\nsyöksynyt Kertshakin apinain keskuuteen, mutta tämä kuje oli\nkerrassaan onnistunut.\n\nOltuaan vähän aikaa kauhun lamauttamia, menivät neekerit lähemmäksi\nhäkkiä; raivo voitti pelon -- raivo ja uteliaisuus. Miten oli Rabba\nKega joutunut häkkiin? Missä oli vohla? Siellä ei ollut jälkeäkään, ei\nmerkkiäkään alkuperäisestä syötistä. Lähemmin tarkastettaessa he\nkauhukseen näkivät, että heidän toverivainajansa oli sidottu juuri\nsamalla jänteellä, jolla he olivat köyttäneet vohlan. Kuka oli\nsaattanut sen tehdä? He katselivat toisiinsa.\n\nEnsimmäiseksi puhkesi puhumaan Tubuto. Hän oli sinä aamuna lähtenyt\nretkikunnan mukana toiveikkaana. Jostakin hän voisi löytää jälkiä,\njotka selittäisivät Rabba Kegan kuoleman. Nyt hän oli niitä löytänyt,\nja ensimmäiseksi hän keksi selityksen.\n\n\"Valkoinen paha haltia\", hän kuiskasi. \"Tämä on valkean pahan haltian\ntyötä.\"\n\nKukaan ei väittänyt Tubutoa vastaan, sillä kukapa muu se olikaan\nvoinut olla kuin se iso, karvaton apina, jota he kaikki pelkäsivät? Ja\nniin heidän vihansa Tarzania kohtaan yltyi taaskin, samalla kun he\nalkoivat pelätä häntä entistä pahemmin. Tarzan istui puussa ja\nhykerteli käsiään mielihyvästä.\n\nEi yksikään neekereistä surrut Rabba Kegan kuolemaa; mutta jokainen\nheistä pelkäsi henkilökohtaisesti tuota kekseliästä olentoa, joka\nsaattaisi valmistaa keille jokaiselle yhtä hirmuisen, kuoleman kuin se\noli, jonka poppamies oli kärsinyt. Niinpä olikin seurue, joka veti\nvangitun leijonan norsunpolkua pitkin Mbongan, päällikön, kylään,\nperin alakuloinen ja masentunut.\n\nJa helpotuksesta huokaisten he vihdoin kiskoivat häkin kylään ja\nsulkivat portin jälkeensä. Jokaisesta heistä oli tuntunut, että häntä\nvakoiltiin siitä alkaen, kun he poistuivat siltä paikalta, jossa\nloukku oli ollut, vaikka kukaan heistä ei ollut nähnyt eikä kuullut\nmitään, mikä olisi antanut kouraantuntuvaa aihetta pelkoon.\n\nNähdessään häkissä olevan ruumiin ja leijonan aloittivat kylän naiset\nja lapset hirveän voivottelun, saavuttaen nautintorikkaan hysteerisen\ntilan, paljon valtavamman kuin heidän sivistyneiden sisariensa murhe,\njotka huolellisesti jakavat aikansa omille puuhilleen ja naapurien,\nsekä ystävien että vieraiden -- erittäinkin vieraiden --\nhautajaisille.\n\nTarzan kyyrötteli puussa, jonka oksat riippuivat paaluaitauksen\ntoisella puolella, ja tarkkaili, mitä kylässä tapahtui. Hän näki\nvimmastuneiden naisten härnäävän leijonaa viskelemällä sitä kalikoilla\nja kivillä. Neekerien julmuus vankejaan kohtaan herätti aina\nTarzanissa suuttumusta ja halveksumista. Jos hän olisi koettanut\neritellä näitä tunteitaan, niin se olisi käynyt hänelle vaikeaksi,\nsillä koko elämänsä ajan hän oli tottunut näkemään kärsimyksiä ja\njulmuutta. Hän oli itsekin julma. Kaikki viidakon eläimet olivat\njulmia; mutta neekerien julmuus oli toisenlaista. Heidän julmuutensa\noli avuttomien olentojen tarpeetonta rääkkäämistä, kun taas Tarzanin\nja muiden eläinten julmuus johtui välttämättömyydestä tai intohimosta.\n\nJa sitä mukaan kuin hänen kiukkunsa gomanganeja kohtaan yltyi, kävi\nhänen villi luontonsa yhä myötätuntoisemmaksi Numalle, leijonalle,\nsillä vaikka Numa olikin hänen verivihollisensa, ei Tarzanin tunteissa\nsitä kohtaan ollut lainkaan katkeruutta eikä halveksumista.\nApinamiehen mielessä syntyi senvuoksi päätös tehdä tyhjäksi neekerien\naikeet ja vapauttaa leijona; mutta hänen oli tehtävä se sellaisella\ntavalla, että se mahdollisimman paljon kiusoittaisi ja masentaisi\ngomanganeja.\n\nKyyköttäessään tarkkailemassa allaan toimitettavia menoja hän näki\nsotilaiden taaskin käyvän käsiksi häkkiin ja vetävän sen kahden majan\nväliin. Tarzan tiesi, että se saisi nyt olla siellä iltaan saakka ja\nettä mustaihoiset valmistelivat juhlaa ja syöminkejään tämän\npyydystyksen kunniaksi. Nähdessään, että häkin luokse sijoitettiin\nkaksi sotilasta ja että nämä ajoivat pois naiset, lapset ja\nnuorukaiset, jotka mahdollisesti olisivat rääkänneet Numan kuoliaaksi,\nhän tiesi, että leijona oli turvassa, kunnes sitä tarvittaisiin sen\niltaisia huveja varten, jolloin petoa rääkättäisiin julmemmin ja\ntäsmällisemmin koko heimon mielenylennykseksi.\n\nTarzanista oli hauskinta kiusoitella neekereitä niin dramaattisesti\nkuin hänen tuottelias mielikuvituksensa suinkin voi keksiä. Hänellä\noli puolinainen käsitys heidän taikauskoisesta pelostaan ja heidän\nerikoisesti yön pimeyttä kohtaan tuntemastaan kammosta, ja siksi hän\npäätti odottaa, kunnes tulisi pimeä ja tanssi ja uskonnolliset menot\ntekisivät neekerit melkein hysteerisiksi, ja vasta sitten ryhtyä\ntoimenpiteisiin Numan vapauttamiseksi. Siihen mennessä hän toivoi\nkeksivänsä jonkun keinon, joka soveltuisi kaikkiin huomioon otettaviin\nseikkoihin. Ja ennen pitkää hän sen keksikin.\n\nPainuttuaan viidakkoon ravintoa etsimään Tarzan sai päähänsä\nsuunnitelman. Aluksi se pani hänet hieman, hymyilemään ja sitten\narvelemaan, sillä hänellä oli vielä elävästi muistissa ne surkeat\nseuraukset, joita oli ollut perin ihailtavan ja melkein\nsamansuuntaisen ajatuksen toteuttamisesta. Mutta hän ei luopunut\naikeestaan, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti ripeää vauhtia metsän\nkeskitasanteita myöten Kertshakin heimon oleskelupaikkaa kohti.\n\nTapansa mukaan hän tipahti apinoiden keskelle ilmoittamatta tuloaan\nmuutoin kuin kirkaisemalla kamalasti juuri hypätessään puun oksalta\nmaahan. Kaikeksi onneksi ei Kertshakin apinoilla ollut taipumuksia\nsydänhalvaukseen, sillä Tarzanin temput aiheuttivat heille ankaran\nsäikähdyksen toisensa jälkeen, eivätkä he voineet tottua apinamiehelle\nominaiseen huumoriin.\n\nKun he nyt tunsivat tulijan, ärisivät he ja murahtelivat vain\nhetkisen, alkaen sitten jälleen ruokailla tai torkkua, mitkä puuhat\nTarzan oli keskeyttänyt, kun taas hän, saatuaan tehdä pienen\ntepposensa, riensi ontolle puulle, jossa hän säilytti aarteitaan\nsuojattuna toveriensa uteliailta silmiltä ja sormilta ja\npahankurisilta pieniltä manuilta. Sieltä hän otti esille tiukkaan\nmyttyyn käärityn taljan -- Numan taljan, jossa oli myöskin pää; se oli\nnäppärä alkeellisen nahkurintaidon tuote, joka oli ollut Rabba Kegan,\npoppamiehen, omaisuutta, ennenkuin Tarzan oli varastanut sen kylästä.\n\nOtettuaan sen mukaansa hän palasi neekerien kylälle, pysähtyen\nmatkalla metsästämään ja ruokailemaan, jopa iltapäivällä\ntorkahtamaankin tunniksi, joten oli jo hämärä, kun hän ehti\npaaluaitauksen vieressä kasvavaan isoon puuhun, josta hän näki koko\nkylän. Numa oli vielä elossa, ja vartijat torkkuivat häkin luona.\nLeijona ei ole mikään erikoinen uutuus leijonamaan neekereistä, ja kun\nkyläläisten pahin halu kiusata eläintä oli talttunut, eivät he\nkiinnittäneet isoon kissaeläimeen kovinkaan paljon huomiota, tyytyen\nodottamaan illalla esitettävää suurta näytöstä.\n\nKohta pimeän tultua aloitettiin juhlamenot. Tom-tomin säestämänä\nesiintyi yksinäinen soturi: kyyrysillään hän hypähti nuotion\nhohteeseen keskelle muiden soturien muodostamaa laajaa ympyrää, jonka\ntakana naiset ja lapset seisoivat tai kyyköttivät. Tanssija oli\nmaalattu ja aseistettu metsästysasuun, ja hänen liikkeensä ja eleensä\nolivat samanlaiset kuin riistan jälkiä, etsittäessä. Hän kumartui\nsyvään ja nojasi silloin tällöin toiseen polveensa hakien otuksen\njättämiä merkkejä, sitten hän taas oikaisihe liikkumattomaksi kuin\nkuvapatsas ja kuunteli. Soturi oli nuori, notkea ja komeavartaloinen,\nvoimakaslihaksinen ja suora kuin aidanseiväs. Nuotion hehku välkkyi\nhänen kiiltävän mustalla ihollaan, valaisten selvästi hänen\nkasvoihinsa, rintaansa ja vatsaansa maalattuja eriskummaisia kuvioita.\n\nÄkkiä hän kumartui aivan lähelle maata ja hyppäsi sitten korkealle\nilmaan. Hänen kasvojensa piirteet ja ruumiinsa asento osoittivat, että\nhän oli päässyt jäljille. Heti hän riensi kertomaan ympärilleen\nkertyneille sotureille huomioistaan ja kehoittamaan heitä\nmetsästysretkelle. Se oli kaikki vain näyttelemistä; mutta se\nesitettiin niin tosielämän mukaisesti, että Tarzankin käsitti sen\npienempiä yksityiskohtia myöten.\n\nHän näki toisten soturien tempaavan metsästyskeihäänsä ja hypähtävän\npystyyn yhtyäkseen viehättävään, hiipimistä muistuttavaan\n\"väijymistanssiin\". Se oli hyvin hauskaa; mutta Tarzan käsitti, että\njos hänen oli mieli menestyksellisesti toteuttaa päätöksensä, hänen\noli toimittava ripeästi. Hän oli ennenkin nähnyt näitä tansseja ja\ntiesi, että väijymisen jälkeen ahdistettaisiin riistaa ja\nsurmattaisiin se, ja silloin olisi Numa soturien ympäröimä eikä sen\nlähelle voisi päästä.\n\nLeijonantalja kainalossaan Tarzan pudottautui maahan puun synkkään\nvarjoon ja kiersi sitten majojen taitse aivan häkin taakse, jossa Numa\närtyneenä käveli edestakaisin. Häkin luona ei nyt ollut vartijoita,\nsillä molemmat siellä olleet soturit olivat poistuneet yhtyäkseen\ntoisten tanssiin.\n\nHäkin takana Tarzan pukeutui leijonantaljaan samoin kuin siinä\nmuistettavassa tilaisuudessa, jolloin Kertshakin apinat, jotka eivät\ntunteneet häntä naamion lävitse, olivat vähällä tappaa hänet. Sitten\nhän ryömi nelin kontin, tuli esiin molempien majojen välistä ja\npysähtyi hämärässä seisovan kuulijakunnan taakse, jonka koko huomio\noli kiintynyt tanssijoihin.\n\nTarzan näki neekerien nyt saaneen hermonsa niin kiihkeän\njännittyneiksi, että leijonan oli sopiva aika esiintyä. Pian\njakautuisi katsojain piiri häkissä olevan leijonan kohdalta, ja uhri\nvedettäisiin piirin keskelle. Juuri sitä hetkeä Tarzan odotti.\n\nVihdoin se tuli, Mbonga, päällikkö, antoi merkin ja heti nousivat\nTarzanin edessä kyyköttävät naiset, ja lapset pystyyn, siirtyen\nsivulle ja jättäen avoimeksi leveän, leijonan häkille vievän tien.\nSamassa Tarzan päästi äkäisen leijonan matalan, yskimistä muistuttavan\nkarjaisun ja ryömi hitaasti avointa tietä myöten hurjistuneihin\ntanssijoihin päin.\n\nEnsimmäiseksi huomasi hänet eräs nainen, joka kirkaisi. Heti syntyi\npakokauhu apinamiestä lähimpänä olevien keskuudessa. Nuotion voimakas\nhehku valaisi hyvin leijonan päätä, ja mustat päättelivät, kuten\nTarzan oli arvannut, että heidän vankinsa oli päässyt häkistä.\n\nUudelleen karjaisten Tarzan meni edemmäksi. Tanssivat soturit\nseisahtuivat vain hetkeksi. He olivat aikoneet metsästää leijonaa,\njoka oli varmasti teljetty lujaan häkkiin, ja kun se nyt oli vapaana\nheidän keskellään, joutui asia kokonaan toisenlaiseen valoon. Heidän\nhermonsa eivät olleet sellaisessa vireessä, joka olisi sopinut\ntällaiseen mahdollisuuteen. Naiset, ja lapset olivat jo paenneet\nepävarmaan turvaan läheisimpiin majoihin, eivätkä soturit\nvitkastelleet seuratessaan heidän esimerkkiään, niin että Tarzan pian\njäi yksin kylän raitin valtiaaksi.\n\nMutta ei kauaksi. Eikä hän halunnutkaan jäädä pitkäksi aikaa\nyksikseen. Se ei soveltuisi hänen suunnitelmaansa. Kohta pilkisti pää\nläheisen majan ovesta, sitten toinen ja vielä kolmas, kunnes ainakin\nparikymmentä soturia katseli häntä, odottaen hänen seuraavaa\nliikettään - odottaen, että leijona hyökkäisi tai koettaisi paeta\nkylästä.\n\nHeillä oli keihäät kädessään kaiken varalta, hyökkäisipä leijona tai\nlähtisi pyrkimään vapauteen; ja sitten nousi leijona takakäpälilleen,\nkellanruskea talja putosi sen yltä, ja heidän edessään nuotion\nkirkkaassa hohteessa seisoi nuorekkaan suorana valkea viidakkojumala.\n\nHetkisen olivat neekerit liian ällistyneitä tehdäkseen mitään. He\npelkäsivät tätä ilmestystä aivan yhtä paljon kuin Numaakin, mutta he\nolisivat ilomielin tappaneet Tarzanin, jos olisivat kyllin pian\ntointuneet hämmästyksestään. Mutta pelko, taikausko ja luontainen\nhenkinen hitaus lamauttivat heitä, sillä aikaa kun apinamies kumartui\nkäärimään kokoon leijonantaljaa. Sitten he näkivät hänen kääntyvän ja\nkatoavan pimentoon kylän vastaiselle laidalle. Vasta sitten he\nrohkaistuivat ajamaan häntä takaa, mutta kun he syöksyivät joukolla\nesiin, heiluttaen keihäitään ja kiljuen sotahuutojaan, oli\nahdistettava tipo tiessään.\n\nTarzan ei viipynyt puussa vähääkään. Heitettyään taljan oksalle hän\npudottausi erään majan varjoon ja juoksi nopeasti leijonan häkille.\nHypättyään häkin katolle hän veti köyttä, joka nosti ovea, ja samassa\nsyöksähti kylään parhaissa voimissaan ja jäntevimmillään oleva iso\nleijona.\n\nSoturit, jotka palasivat turhaan etsittyään Tarzania, näkivät hänen\ntulevan nuotion valoon. Kas! Tuolla oli viidakkohaltia jälleen,\nyrittäen vanhaa temppuaan. Luuliko hän voivansa, kahdesti pimittää\nMbongan väkeä samalla tavalla lyhyessä ajassa? He näyttäisivät\nhänelle! Jo kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta\nvoidakseen iäksi vapautua pelottavasta viidakkohaltiasta. Yhtenä\nmiehenä he riensivät eteenpäin keihäät koholla.\n\nNaiset ja lapset tulivat majoista katsomaan ilkeän haltian kuolemaa.\nLeijona vilkaisi heihin hehkuvin silmin ja pyörähti sitten lähestyviä\nsotureita vastaan.\n\nKiljuen hurjasti ilosta ja voitonriemusta he lähestyivät sitä, uhaten\nkeihäillään. Ilkeä haltia oli heidän käsissään!\n\nJa sitten Numa, leijona, hyökkäsi, karjuen hirvittävästi.\n\nMbongan, päällikön, miehet ottivat Numan vastaan keihäät tanassa ja\nsyytäen pilkkahuutoja. Mustana, kiiltävänä lihasryhmänä he odottivat\nviidakkohaltian tuloa; mutta heidän uljaan ulkokuorensa alla sykähti\npelko, ettei heidän laitansa ollutkaan hyvin -- etteivät heidän\naseensa kenties sittenkään pystyisi kummalliseen otukseen, vaan että\nhän rankaisisi kauheasti heidän herjauksistaan. Heidän päälleen\nkarkaava leijona oli aivan liian todellinen -- he näkivät sen pikaisen\nhyökkäyksen aikana; mutta he tiesivät, että kellanruskean taljan alla\noli valkoisen miehen pehmeä ruumis, ja kuinka se voisi kestää monien\nkeihäiden ryntäystä?\n\nHeidän eturintamassaan seisoi tavattoman kookas soturi, joka uhkui\nvoimaa ja nuoruutta ja oli senvuoksi uhkamielinen. Peloittiko? Ei toki\nhäntä! Hän nauroi Numalle, kun Numa syöksähti hänen kimppuunsa; hän\nnauroi ja laski keihäänsä tanaan, suunnaten sen kärjen Numan leveään\nrintaan. Ja sitten leijona oli hänessä kiinni. Väkevä käpälä iski\nsyrjään raskaan sotakeihään, pirstoen sen sirpaleiksi, kuten ihmiskäsi\npirstoo kuivan oksan.\n\nNeekeri sortui maahan, kallo toisen iskun musertamana. Ja sitten oli\nleijona soturien keskellä, raapien ja raadellen joka taholle. Kauan he\neivät sitä kestäneet; mutta toistakymmentä miestä virui runneltuina,\nennenkuin muut ennättivät päästä pakoon noilta kauheilta kynsiltä ja\nvälkkyviltä hampailta.\n\nKyläläiset pakenivat säikähtyneinä sinne tänne. Ei yksikään maja\ntuntunut kyllin vannalta turvapaikalta, kun Numa riehui paaluaitauksen\nsisällä. Neekerit pakenivat kauhuissaan toisesta toiseen, samalla kun\nNuma seisoi keskellä kylää tappamiensa soturien ruumiiden päällä\nmuristen ja silmät hehkuvina.\n\nVihdoin eräs neekereistä työnsi kylän portit selälleen ja pakeni\nturvaan metsän puiden oksille. Lampaiden lailla seurasivat toiset\nhäntä, kunnes kylään jäi vain leijona yksin uhreineen.\n\nLähimmissä puissa kyyköttävät Mbongan miehet näkivät leijonan painavan\njykevän päänsä alas, tarttuvan yhtä uhriaan hartioista ja astelevan\nverkkaisesti ja arvokkaasti kylän raittia pitkin avonaisesta portista\nviidakkoon. He näkivät sen ja vapisivat. Ja omasta puustaan Apinain\nTarzan näki sen ja hymyili.\n\nKului kokonainen tunti sen jälkeen kun leijona oli saaliineen,\nkadonnut, ennenkuin neekerit uskalsivat laskeutua puista ja palata\nkylään. Silmät levällään he mulkoilivat sinne tänne, ja heidän paljaat\nruumiinsa värisivät enemmän pelosta kuin viidakkoyön kylmyydestä.\n\n\"Hän se oli koko ajan\", mutisi joku. \"Se oli viidakkohaltia.\"\n\n\"Hän muuttui leijonasta ihmiseksi ja jälleen leijonaksi\", supatti\ntoinen.\n\n\"Ja hän raahasi Mwizan metsään ja syö häntä parhaillaan\", säesti\nkolmas vapisten.\n\n\"Me emme ole enää turvassa täällä\", valitti neljäs. \"Ottakaamme\ntavaramme ja etsikäämme uusi kylän paikka, kaukana ilkeän\nviidakkohaltian oleskelusijoilta!\"\n\nMutta aamun valjetessa kasvoi neekerien rohkeus jälleen, joten sen yön\nkokemuksilla ei ollut juuri mitään muuta vaikutusta kuin se, että\nheidän pelkonsa Tarzania kohtaan lisääntyi ja heidän uskonsa hänen\nyliluonnolliseen alkuperäänsä vahvistui.\n\nJa niin kasvoi apinamiehen maine ja valta villissä, salaperäisessä\nviidakossa, jossa hän vaelsi mahtavampana kuin mikään muu eläin, koska\nihmisjärki ohjasi hänen jättiläislihaksiaan ja hänen horjumatonta\nrohkeuttaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nTarzan pelastaa kuun\n\n\nKuu paistoi pilvettömällä taivaalla -- tavattoman isoksi paisunut kuu,\njoka näytti olevan niin lähellä maata, että saattoi tuntua\nihmeelliseltä, miksi se ei hiponut korkeiden puiden latvoja. Oli yö,\nTarzan vaelsi viidakossa -- Tarzan, apinamies, suuri taistelija, suuri\nmetsästäjä. Miksi hän harhaili puissa suuren metsän tummien varjojen\nkeskellä, sitä hän ei olisi voinut sanoa. Siihen ei suinkaan ollut\nsyynä nälkä -- hän oli syönyt runsaasti sinä päivänä, ja hänen\nsaaliinsa tähteet olivat varmassa kätkössä vastaisen ruokahalun\nvaralta. Kenties juuri elämänilo kiihoitti häntä lähtemään huojuvalta\nmakuusijaltaan ja koettelemaan voimiaan, ja aistejaan öisen viidakon\nvaaroja vastaan, ja lisäksi Tarzania aina kannusti voimakas\ntiedonhalu.\n\nKudun, auringon, hallitsema viidakko on kokonaan toisenlainen kuin\nGoron, kuun, hallitsema, Päiväsaikaisella viidakolla on oma asunsa\n-- omat valonsa ja varjonsa, omat lintunsa, omat kukkansa, omat\neläimensä; sen äänet ovat päivän ääniä. Öisen viidakon valot ja varjot\neroavat päiväaikaisista niin paljon kuin suinkin voimme kuvitella\njonkun toisen maailman valojen ja varjojen eroavan meidän maailmamme\nvaloista ja varjoista; sen eläimet, kukat ja linnut eivät ole samat\nkuin Kudun, auringon, viidakon.\n\nJuuri näiden eroavaisuuksien tähden Tarzan mielellään tutki viidakkoa\nyöllä. Silloin ei elämä ollut ainoastaan toisenlainen, vaan se oli\nlukuisampi ja haaveellisempi; myöskin oli silloin enemmän vaaroja\nuhkaamassa, ja Apinain Tarzanista vaara oli elämän maustetta. Ja\nviidakkoyön äänet -- leijonan karjaisut, pantterin kiljuminen, Dangon,\nhyenan, kamala nauru -- olivat musiikkia apinamiehen korvissa.\n\nNäkymättömien käpälien pehmeä tassutus, lehtien ja ruohojen kahina\nhurjien petojen niitä polkiessa, pimeässä kiiluvat opaalinväriset\nsilmät, kuuluvan ja hajuavan, mutta harvoin näkyvän kuhisevan elämän\nmiljoonat äänet -- kas siinä se öisen viidakon lumousvoima, joka\nkiehtoi Tarzania.\n\nTänä yönä hän oli kaartanut laajan ympyrän -- ensin itään, sitten\netelään, ja nyt hän kiersi jälleen pohjoiseen. Hänen silmänsä,\nkorvansa ja herkät sieraimensa olivat alituisesti valppaina. Hänen\ntuntemiinsa ääniin sekautui outoja, kummallisia ääniä, joita hän ei\nollut koskaan kuullut, ennenkuin Kudu oli kadonnut pesäänsä laajan\nveden, kaukaisen rannan taakse; ne äänet olivat Goron, kuun, ja Goron\nsalaperäisen valtakauden ääniä. Nämä äänet herättivät Tarzanissa usein\nsyviä mietteitä. Ne saattoivat hänet ymmälle, koska hän luuli\ntuntevansa viidakkonsa niin hyvin, ettei siinä voinut olla mitään\noutoa. Joskus hän ajatteli, että samoin kuin värit ja muodot näyttivät\nöisin toisenlaisilta kuin päivänvalossa, niin myöskin äänet muuttuivat\nKudun poistuessa ja Goron saapuessa ja hänen aivoissaan heräsi hämärä\narvelu, että kenties juuri Goro ja Kudu saivat aikaan nämä muutokset.\nJa mikäpä oli sen luonnollisempaa kuin että hän johtui pitämään\naurinkoa ja kuuta henkilönä samoin kuin itseäänkin? Aurinko oli elävä\nolento ja hallitsi päivää. Kuu, jolla oli aivot ja ihmeellisiä kykyjä,\nhallitsi yötä.\n\nTällä tavoin hapuili oppimaton ihmisjärki tietämättömyyden pimeydessä,\nhakien selitystä sellaisille seikoille, joita hän ei voinut koskettaa,\nei maistaa eikä tuntea, ja luonnon suurille, tuntemattomille voimille,\njoita hän ei voinut nähdä.\n\nKun Tarzan kaarsi laajassa ympyrässä pohjoiseen päin, kantautui hänen\nsieraimiinsa gomanganien hajua, johon sekaantui kirpeätä palaneen puun\nkäryä. Apinamies lähti ripeästi siihen suuntaan, josta haju tuli\nyötuulen mukana. Pian alkoi lehvistön välitse tuikkia ison nuotion\npunertavaa hohdetta, ja pysähtyessään sen lähellä olevaan puuhun näki\nTarzan puoli tusinaa mustia sotureita häärivän tulen ympärillä. Se oli\nilmeisesti Mbongan, päällikön, kylästä lähtenyt metsästysseurue, jonka\nyö oli yllättänyt viidakossa. Ympärilleen olivat neekerit kyhänneet\npyöreähkön suojuksen orjantappurapensaista, jonka he nähtävästi\ntoivoivat yhdessä tulen kanssa peloittavan isompia raatelijoita\nlähestymästä.\n\nEttei toivo ollut varmuutta, kävi ilmi siitä, että he kyyristelivät\nsilminnähtävän pelokkaasti, vapisten ja silmät levällään, sillä Numan\nja Saborin vinkuna kuului jo viidakosta heidän läheltään. Oli myöskin\nmuita otuksia nuotion luomissa varjoissa. Tarzan saattoi nähdä niiden\nkeltaiset, kiiluvat silmät. Myöskin neekerit näkivät ne ja värisivät.\nYksi heistä nousi ja viskasi palavan kekäleen silmiä kohti, jotka heti\nkatosivat. Neekeri istuutui jälleen. Tarkkaileva Tarzan pani merkille,\nettä kului useita minuutteja, ennenkuin silmät jälleen tulivat\nnäkyviin kaksittain ja neljittäin.\n\nNyt tulivat Numa, leijona, ja Sabor, sen puoliso. Kaikki muut silmät\nhajaantuivat oikealle ja vasemmalle näiden isojen kissaeläinten\nmuristessa uhkaavasti, ja sitten hehkuivat ihmissyöjien isot silmät\nyksin pimeässä. Jotkut neekereistä heittäytyivät kasvoilleen ja\nvalittivat; mutta se mies, joka äsken oli viskannut palavan kekäleen,\nsinkautti nyt toisen suoraan nälkäisten leijonain naamaan, ja ne\nkatosivat samoin kuin pienemmät pedot olivat kadonneet ennen niitä. Se\nhuvitti Tarzania kovasti. Hän oivalsi uuden syyn, miksi neekerit öisin\npolttivat nuotioita, sen lisäksi, että he tarvitsevat tulta, lämpöä,\nvaloa ja keittämistä varten. Viidakon pedot pelkäsivät tulta, ja siksi\noli tuli jossakin määrin heidän turvanaan. Tarzan itsekin kammosi\ntulta jonkun verran. Kerran hän oli tutkiessaan hylättyä nuotiota\nottanut käteensä hehkuvan hiilen. Sen jälkeen hän oli pysytellyt\nkunnioittavan välimatkan päässä tapaamistaan nuotioista. Yksi kokemus\noli riittänyt.\n\nSen jälkeen kun mustaihoinen oli nakannut kekäleen, ei silmiä näkynyt\nmuutamiin minuutteihin, vaikka Tarzan kuulikin käpälien pehmeätä\ntassutusta joka taholta ympäriltään. Sitten välähti taaskin\nliekkipari, joka osoitti, että viidakon valtias oli palannut, ja\nhetkistä myöhemmin ilmestyivät sen puolisonkin, Saborin silmät, jotka\nolivat hieman alempana.\n\nJonkun aikaa ne pysyivät värähtämättä paikoillaan -- viidakkoyön\npeloittava tähtisikermä -- sitten alkoi urosleijona hitaasti lähestyä\nsuojusta, jossa nyt kaikki muut neekerit paitsi yhtä kyyristelivät,\nvapisten kauhusta. Kun tämä ainoa suojavahti huomasi, että Numa oli\ntaaskin tulossa, sinkautti hän jälleen kekäleen, ja samoin kuin\naikaisemmin peräytyi Numa nytkin ja sen mukana Sabor, naarasleijona,\nmutta ei enää niin pitkäksi aikaa. Ne palasivat melkein heti ja\nalkoivat kiertää suojusta silmät koko ajan nuotioon päin suunnattuina,\nsamalla kun matala, kurkusta lähtevä murahtelu ilmaisi, että niiden\nkiukku yltyi. Leijonien takana hehkui niitä pienempien seuralaisten\nsilmiä, niin että koko viidakko neekerien leiripaikan ympärillä näytti\nolevan siroteltu täyteen pieniä, hehkuvia hiiliä.\n\nYhä uudelleen viskasi musta soturi tehottomia kekäleitään noita kahta\nisoa kissaeläintä kohti; mutta Tarzan huomasi, ettei Numa välittänyt\nniistä juuri mitään peräydyttyään aluksi muutamia kertoja. Apinamies\ntunsi Numan äänestä, että se oli nälkäinen, ja oletti, että leijona\noli päättänyt syödä jonkun gomanganin; mutta uskaltaisiko se mennä\nlikemmäksi pelättyjä liekkejä?\n\nTämän ajatuksen parhaillaan pyöriessä Tarzanin mielessä Numa keskeytti\nrauhattoman kävelynsä ja kääntyi aitaukseen päin. Hetkisen se seisoi\nhievahtamatta, lukuunottamatta hännän hermostunutta kaartumista\nylöspäin, ja asteli sitten tyynesti eteenpäin, kun taas Sabor liikkui\nrauhattomasti sinne tänne paikallaan. Neekeri huusi tovereilleen, että\nleijona oli tulossa, mutta he olivat siksi peloissaan, että vain\npainautuivat tiukemmin yhteen ja ulisivat entistä äänekkäämmin.\n\nMies tempasi hehkuvan kekäleen ja sinkosi sen suoraan vasten leijonan\nkuonoa. Kajahti äkäinen karjaisu, jota seurasi nopea hyökkäys.\nYhdellä ainoalla hypyllä pääsi peto suojuksen ylitse, samalla kun\nsoturi hyppäsi sen ylitse päinvastaiselle puolelle ja kiiti lähimpään\npuuhun, uhmaten pimeässä väijyviä vaaroja.\n\nNuma oli suojuksen ulkopuolella melkein yhtä pian kuin oli sinne\ntullutkin. Mutta poistuessaan matalan orjantappuramuurin ylitse se vei\nmukanaan kirkuvan neekerin. Laahaten uhriaan maata pitkin se asteli\nSaborin, naarasleijonan, luokse, joka yhtyi seuraan; yhdessä ne sitten\nloittonivat pimeyteen villin murinan sekaantuessa tuohon tuomitun ja\nkauhistuneen miehen vihloviin huutoihin.\n\nLeijonat pysähtyivät vähän matkan päähän nuotiosta; kuului joitakin\nharvinaisen äkäisiä murahduksia ja karjaisuja, joiden aikana neekerin\nhuudot ja valitukset lakkasivat -- iäksi.\n\nKohta Numa ilmestyi jälleen tulen hohteeseen. Se pistäytyi\ntoistamiseen suoja-aitauksessa, ja äskeinen kaamea näytelmä uudistui,\nvaatien toisen uhrin.\n\nTarzan nousi ja ojenteli veltosti. Tämä huvi alkoi ikävystyttää häntä.\nHän haukotteli ja lähti jatkamaan matkaansa aukeamalle, jonka\nympärillä heimo kaiketi oli puissa nukkumassa.\n\nMutta sittenkään, kun hän oli löytänyt vanhan tutun oksansa ja\npaneutui levolle, ei häntä nukuttanut. Hän oli kauan valveilla,\najatellen ja uneksien. Katsellen taivaalle hän tarkkaili kuuta ja\ntähtiä. Hän aprikoi mitä ne olivat ja mikä voima esti ne putoamasta.\nHänellä oli tutkijan mieli. Aina oli hänen mielessään herännyt\nkysymyksiä kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui; mutta koskaan ei\nollut ketään ollut vastaamassa hänen kysymyksiinsä. Lapsena ollessaan\nhän olisi tahtonut tietää, mutta hänelle ei oltu suotu juuri lainkaan\ntietoja; miehenä ollessaan häntä kalvoi sama voimakas tyydyttämätön\ntiedonjano.\n\nHän ei koskaan oikein tyytynyt vain huomaamaan, että jotakin tapahtui;\nhän halusi tietää, miksi se tapahtui. Hän tahtoi tietää, mikä pani\nkaikki liikkeelle. Elämän arvoitus oli hänestä äärettömän\nmielenkiintoinen. Kuolema oli ihmeellinen ilmiö, jota hän ei jaksanut\ntäysin käsittää. Lukemattomia kertoja hän oli tutkinut surmaamiensa\notusten sisäistä rakennetta ja kerran tai pari avannut rintaontelon\nkyllin ajoissa nähdäkseen sydämen vielä sykkivän.\n\nHän oli kokemuksesta oppinut, että tähän elimeen osunut puukonpisto\naiheutti heti kuoleman yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, kun hän taas\nsai lukemattomia kertoja iskeä vastustajaansa muihin kohtiin edes\ntekemättä häntä taistelukyvyttömäksi. Ja niin hän oli johtunut\npitämään sydäntä eli, kuten hän sitä nimitti, \"punaista, hengittävää\nkapinetta\" elämän tyyssijana ja alkuna.\n\nAivoja ja niiden toimintaa hän ei ymmärtänyt lainkaan. Että hänen\naistihavaintonsa siirtyivät aivoihin, missä ne selitettiin,\nluokitettiin ja arvioitiin, siitä hänellä ei ollut pienintäkään\naavistusta. Hän luuli, että hänen silmänsä tiesivät, kun ne näkivät,\nkorvat, kun ne kuulivat ja nenä, kun se tunsi hajua.\n\nHän piti kurkkuaan, ihoaan ja hiuksiaan tunteiden pääasiallisina\ntyyssijoina. Kun Kaafa oli surmattu, oli hänen kurkussaan tuntunut\nomituinen, tukahduttava tunne; jos hän kosketti Histahia, niin hänen\nkoko ihostaan tuntui pahalta; ja vihollisen lähestyminen sai hänen\nhiuksensa nousemaan pystyyn.\n\nJos voitte, niin kuvitelkaa mielessänne lasta, joka aprikoi luonnon\nihmeitä ja on pakahtumaisillaan kyselynhalusta. Kuvitelkaa sitten,\nettä hänen ympärillään on vain viidakon eläimiä, joista hänen\ntiedustelunsa olisi yhtä outoa kuin sanskritin kieli. Jos hän kysyi\nGuntolta, mikä aiheutti sateen, niin iso, vanha apina vain töllisteli\nhäntä hetkisen mykkänä hämmästyksestä ja ryhtyi sitten jälleen\nhauskaan ja mieltäylentävään puuhaansa, etsimään kirppuja; ja kun hän\ntiedusti Mumgalta, joka oli hyvin vanha ja jonka olisi pitänyt olla\nhyvin viisas, mutta joka ei ollut, mistä syystä eräät kukat\nsulkeutuivat, kun Kudu oli poistunut taivaalta, ja toiset kukat taas\naukenivat yöllä, niin hän sai ällistyksekseen nähdä, ettei Mumga ollut\nlainkaan pannut merkille näitä mielenkiintoisia seikkoja, vaikka hän\nvoi tuumalleen ilmoittaa, missä lihavimmat toukat piilivät.\n\nTarzanista nämä seikat olivat ihmeitä. Ne vetosivat hänen järkeensä ja\nmielikuvitukseensa. Hän näki kukkien sulkeutuvan ja avautuvan; hän\nnäki eräiden kukkien aina kääntyvän aurinkoon päin; hän näki lehtiä,\njotka liikkuivat, vaikkei lainkaan tuullut; hän näki köynnösten\nelollisten olentojen lailla kiipeävän isojen puiden runkoja ja oksia\nmyöten; ja Apinain Tarzanista kukat, köynnökset ja puut olivat\nelollisia olentoja. Usein hän puheli niille, kuten myöskin Gorolle,\nkuulle ja Kudulle, auringolle, ja oli aina pahoillaan, kun ne eivät\nvastanneet. Hän kyseli niiltä monenlaisia; mutta ne eivät voineet\nvastata, vaikka hän tiesi, että suhina oli lehtien kieltä -- ne\npuhelivat keskenään.\n\nTuulen aiheuttajana hän piti puita ja ruohoa. Hän arveli niiden\nhuojuttavan itseään edestakaisin, synnyttäen tuulta. Millään muulla\ntavoin hän ei kyennyt selittämään tätä ilmiötä. Sateen aiheuttajana\nhän taas piti tähtiä, kuuta ja aurinkoa; mutta hänen olettamuksensa ei\nollut lainkaan viehättävä eikä runollinen.\n\nKun Tarzan tänä iltana virui aatoksissaan, välähti hänen\ntuotteliaaseen mielikuvitukseensa selitys kuusta ja tähdistä. Hän\nkerrassaan ihastui siitä. Taug nukkui läheisessä haarautumassa. Tarzan\nhyppäsi hänen viereensä.\n\n\"Taug!\" hän huudahti. Heti oli kookas uros valveilla niskakarvat\npörhössä, sillä öinen kutsu sai hänet aavistamaan vaaraa, \"Katsos,\nTaug!\" intoili Tarzan, osoittaen tähtiä. \"Katso Numan, Saborin, Shitan\nja Dangon silmiä. Ne vaanivat Goron ympärillä karatakseen hänen\nkimppuunsa ja tappaakseen hänet. Näetkö Goron silmät ja nenän ja suun?\nJa hänen kasvoiltaan hohtava valo on sen ison nuotion valoa, jonka hän\non virittänyt ajaakseen Numan, Saborin, Shitan ja Dangon kauaksi.\n\n\"-- Joka puolella hänen ympärillään on silmiä, Taug, näethän! Mutta ne\neivät mene kovin likelle tulta -- silmiä on vain vähän Goron lähellä.\nNe pelkäävät tulta! Juuri tuli pelastaa Goron Numalta. Näetkö ne,\nTaug? Jonakin yönä Numa on hyvin nälissään ja raivoissaan -- silloin\nhän hyppää Goron ympärillä olevien orjantappura-pensaiden ylitse, eikä\nmeillä ole sitten enää valoa, senjälkeen kun Kudu vetäytyy pesäänsä\n-- yö on synkkä, niin pimeä kuin silloin, kun Goro on laiska ja nukkuu\nmyöhään yöhön tai kun hän vaeltaa taivaalla päiväsaikaan unohtaen\nviidakon ja sen asukkaat\".\n\nTaug katsahti tylsästi taivaalle ja sitten Tarzaniin. Putosi\nlentotähti, jättäen jälkeensä taivaalle hehkuvan uran.\n\n\"Katso\"! kirkaisi Tarzan. \"Goro heitti palavalla kekäleellä Numaa.\"\n\nTaug mietti. \"Numa on maassa\", hän virkkoi. \"Numa ei metsästä puiden\nyläpuolella.\" Mutta hän silmäili uteliaasti ja hieman peloissaan\nkirkkaita tähtiä, ikäänkuin näkisi ne ensimmäisen kerran, ja\nepäilemättä Taug näkikin tähdet ensimmäisen kerran, vaikka ne olivat\nolleet taivaalla joka yö koko hänen elämänsä ajan. Taugista ne olivat\nsamanlaisia kuin upeat viidakkokukkaset -- hän ei voinut syödä niitä\neikä senvuoksi ollut niistä tietävinäänkään.\n\nTaug oli levoton ja hermostunut. Pitkän aikaa hän virui nukkumatta,\ntarkastellen tähtiä -- Goroa, kuuta, ympäröivien petojen hehkuvia\nsilmiä -- Goroa, jonka valossa apinat tanssivat savisten rumpujen\nsäestyksellä. Jos Numa söisi Goron, niin sitten ei enää voitaisi pitää\ndum-dum-juhlia. Se ajatus masensi Taugia. Hän vilkaisi Tarzaniin\nmelkein pelokkaasti. Miksi hänen ystävänsä oli niin erilainen kuin\nheimon muut jäsenet? Ei kukaan niistä, joita Taug oli eläissään\ntuntenut, ollut lausunut noin kummallisia ajatuksia kuin Tarzan. Apina\nraapi päätään ja aprikoi hämärästi, oliko Tarzanin seura turvallista,\nmutta sitten hän vähitellen, vaivaloisesti aivojaan pinnistettyään\nmuisti, että Tarzan oli auttanut häntä enemmän kuin yksikään muu\napina, vieläkin enemmän kuin heimon voimakkaat ja viisaat urokset.\n\nJuuri Tarzan oli pelastanut hänet neekerien kynsistä vieläpä samoihin\naikoihin kun Taug oli luullut Tarzanin halajavan Tikaa omakseen. Juuri\nTarzan oli pelastanut Taugin pikku balun hengen. Juuri Tarzan oli\nkeksinyt ja toteuttanut suunnitelman Tikan ryöstäjän takaa-ajamiseksi\nja ryöstetyn vapauttamiseksi. Tarzan oli taistellut ja vuodattanut\nvertaan Taugia auttaessaan niin monta kertaa, että Taugille vaikka hän\nolikin vain raaka apina, oli painunut mieleen tulinen uskollisuus,\njota ei enää mikään voinut horjuttaa -- hänen ystävyytensä Tarzania\nkohtaan oli muuttunut tavaksi, melkeinpä osaksi hänen luonnostaan,\njoka pysyisi niin kauan kuin Taug eläisi. Hän ei koskaan näyttänyt\nminkäänlaisia ulkoisia merkkejä kiintymyksestään -- hän murisi\nTarzanille kuten kaikille muillekin uroksille, jotka tulivat liian\nlähelle hänen ollessaan ruuan haussa -- mutta hän olisi voinut kuolla\nTarzanin tähden. Hän tiesi sen, ja Tarzan tiesi sen; mutta sellaisista\nasioista eivät apinat puhele -- he ilmaisevat hienompia tunteitaan\nenemmän teoilla kuin sanoilla. Mutta nyt oli Taug huolestunut ja\nvaipui jälleen uneen, yhä ajatellen toverinsa kummallisia sanoja.\n\nSeuraavana päivänä hän mietti niitä taaskin ja aikomatta millään\nmuotoa kavaltaa mainitsi Guntolle, mitä Tarzan oli viittaillut Goron\nympärillä olevista silmistä ja siitä mahdollisuudesta, että Numa\nennemmin tai myöhemmin hyökkäisi kuun kimppuun ja söisi hänet. Apinain\nmielestä ovat kaikki isot luonnonesineet miespuolisia, ja niinpä\nGorokin, joka oli isoin kappale öisellä taivaalla, oli uros.\n\nGunto puri nahkasiekaleen känsittyneestä sormestaan ja muisteli, että\nTarzan oli kerran väittänyt puiden keskustelevan keskenään, ja Gozan\nkertoi nähneensä apinamiehen tanssivan kuutamossa yksin Shitan,\npantterin, kanssa. He eivät tienneet, että Tarzan oli heittänyt\nköytensä silmukan rajun pedon kaulaan, sitonut sen puuhun ja vasta\nsitten laskeutunut maahan hyppimään vimmastuneen kissaeläimen edessä,\närsyttäen sitä.\n\nToiset kertoivat nähneensä Tarzanin ratsastamassa Tantorin, norsun,\nselässä ja puhuivat siitä, kuinka hän oli tuonut neekeripojan, Taibon,\nheimon keskuuteen, ja salaperäisistä esineistä, joita hän käsitteli\nomituisessa pesässä meren rannalla. He eivät olleet koskaan\nymmärtäneet hänen kirjojaan, ja näytettyään niitä parille heimon\njäsenelle ja huomattuaan, etteivät edes kuvat tehneet heidän\naivoihinsa mitään vaikutusta, oli hän luopunut yrittämästäkin.\n\n\"Tarzan ei ole apina\", vakuutti Gunto. \"Hän toimittaa Numan syömään\nmeitä, kuten hän aikoo syöttää hänelle Goron. Meidän pitäisi surmata\nhänet.\"\n\nHeti pörhisti Taug niskakarvojaan. Surmata Tarzan! \"Ensin teidän on\ntapettava Taug\", ärähti hän ja lönkytti tiehensä ruokailemaan.\n\nMutta juonittelijoihin yhtyi toisia. He ajattelivat monia Tarzanin\nsuorittamia töitä, joita apinat eivät tee eivätkä käsitä. Taaskin\nGunto äänesti, että tarmangani, valkea apina, olisi surmattava, ja\ntoiset, joissa kuulemansa jutut herättivät pelkoa ja jotka pelkäsivät\nTarzanin suunnittelevan Goron tappamista, tervehtivät ehdotusta\nhyväksyvästi murahdellen.\n\nHeidän joukossaan oli Tika, joka kuunteli hörössä korvin; mutta hän ei\nkorottanut ääntään suunnitelman puolesta. Sensijaan hän pörhisti\nniskakarvansa, paljasti torahampaansa ja lähti sitten etsimään\nTarzania; mutta hän ei löytänyt apinamiestä, koska tämä oli\nharhailemassa kaukana pyyntimatkoillaan. Taugin hän kuitenkin löysi ja\nkertoi tälle, mitä toiset suunnittelivat, ja kookas uros polki\njaloillaan maata ja ärjyi. Hänen verestävät silmänsä kiiluivat\nsuuttumuksesta, hänen ylähuulensa meni irveen, niin että torahampaat\npaljastuivat ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn; mutta sitten\nkiiti nakertaja aukeaman poikki, ja Taug syöksähti sitä tavoittamaan.\nHeti hän näytti unohtaneen ystävänsä vihollisia kohtaan tuntemansa\nraivon; mutta sellainen oli apinain mieli.\n\nUseiden kilometrien päässä venyi Tarzan huolettomana Tantorin, norsun,\nleveällä päälaella. Hän raapi isojen korvien taustaa teräväkärkisellä\ntikulla ja puheli isolle paksunahkaiselle kaikesta siitä, mitä hänen\ntummatukkaisessa päässään pyöri. Tantor ymmärsi hyvin vähän, jos\nollenkaan, hänen sanojaan; mutta Tantor oli mainio kuuntelija,\nnauttien ystävänsä, rakastamansa ystävän seurasta ja hivelevästä\nraapimisesta.\n\nNuma; leijona, tunsi ihmisen hajun ja hiipi varovasti sitä kohti,\nkunnes sai näkyviinsä valtavan, vankkahampaisen koirasnorsun selässä\nolevan saaliinsa. Sitten se äristen ja murahdellen kääntyi etsimään\nsuotuisampia metsästysmaita.\n\nNorsun sieraimiin kantautui leijonan haju pyörtävän tuulahduksen\nmukana; hän kohotti kärsäänsä ja pärisytti sitä äänekkäästi. Tarzan\nojentautui veltosti taaksepäin loikomaan pitkin pituuttaan selällään\nnorsun karkeassa selässä. Hänen kasvojensa ympärillä surisi kärpäsiä\ntiheänä parvena; mutta puusta katkaisemallaan lehväisellä oksalla hän\nverkkaisesti hätisteli niitä pois.\n\n\"Tantor\", hän sanoi, \"on hauska elää. On hauska venyä vilpoisessa\nsiimeksessä. On hauska katsella vihreitä varjoja. On hauska katsella\nvihreitä puita, ja kukkien kirkkaita värejä -- kaikkea, mitä\nBulamutumoregare on meitä varten luonut. Hän on meille hyvin hyvä,\nTantor; hän on antanut sinulle hentoja lehtiä, puunkuorta ja mehevää\nruohoa syödäksesi; minulle hän on antanut Baran, Hortan ja Pisahin,\nhedelmiä, pähkinöitä ja juuria. Hän on varannut kullekin sitä\nravintoa, josta kukin enimmän pitää. Ja hän vaatii meiltä vain, että\nolemme kylliksi voimakkaita tai kylliksi taitavia ottaaksemme sen.\nNiin, Tantor, on hupaista elää. Minusta olisi kuolema kammottava.\"\n\nTantorilta, pääsi heikko kurkkuäännähdys ja hän taivutti kärsäänsä\nylöspäin hyväilläkseen apinamiehen poskea sen päässä olevalla\nsormimaisella lisäkkeellä.\n\n\"Tantor\", pyysi Tarzan äkkiä, \"käänny hakemaan ruokaa siltä suunnalta,\nmissä Kertshakin, isonapinan, heimo on, että Tarzan saisi ratsastaa\nkotiin eikä hänen tarvitsisi kävellä!\"\n\nNorsu kääntyi ja lähti verkkaisesti astelemaan leveää, puiden\nreunustamaa polkua pitkin, seisahtuen silloin tällöin katkaisemaan\nhennon oksan tai kiskaisemaan syötävää kuorta tien vieressä kasvavasta\npuusta. Tarzan loikoi vatsallaan eläimen päälaella ja selässä, antaen\njalkojensa riippua kahden puolen, pää kämmenien varassa, nojaten\nkyynärpäitään leveään kalloon. Ja niin he hitaasti lähestyivät heimon\nkokoontumispaikkaa.\n\nVähää ennen kuin he saapuivat aukeamalle pohjoisesta, tuli sen\nlaidalle etelästäpäin toinen olento -- vankkatekoinen musta soturi,\njoka liikkui viidakossa varovasti, kaikki aistit valppaina niiden\nmonien vaarojen varalta, joita saattoi väijyä kaikkialla tien ohessa.\nKuitenkin hän meni eteläisen vahdin alitse, joka oli sijoitettu isoon,\netelästä tuovan tien varrella kasvavaan puuhun. Apina antoi gomanganin\nedetä häiritsemättä, sillä hän näki, että mies oli yksin; mutta\nsamassa kun gomangani astui aukeamalle, kajahti hänen takanaan äänekäs\n\"Krig-ah!\", jota heti seurasi kokonainen kuoro vastauksia eri\nsuunnilta, samalla kun kookkaat urokset kiitivät puita myöten,\nnoudattaen toverinsa kutsua.\n\nNeekeri pysähtyi kuullessaan ensimmäisen huudon ja vilkaisi\nympärilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi puiden karvaisten\nasukkaiden äänet, joita hän ja hänen kansansa pelkäsivät; heidän\npelkonsa syynä ei ollut ainoastaan noiden villien olentojen voimakkuus\nja hurjuus, vaan yhtä paljon myöskin taikauskoinen kammo, jota\napinoiden ihmisenkaltainen ulkomuoto heissä herätti.\n\nMutta Bulabantu ei ollut pelkuri. Hän kuuli apinoiden melua joka\ntaholla ympärillään; hän tiesi, että hänen oli todennäköisesti\nmahdoton päästä pakoon, minkä vuoksi hän jäi paikalleen keihäs\nvalmiina kädessään ja sotahuuto huulillaan. Hän myisi henkensä\nkalliista hinnasta, hän, Bulabantu, Mhongan, päällikön kylän\nalapäällikkö.\n\nTarzan ja Tantor olivat vain vähän matkan päässä, kun vahdin\nensimmäinen huuto kiiri rauhallisessa viidakossa. Salamannopeasti\nhyppäsi apinamies norsun selästä läheisten puuhun ja lähti nopeasti\nrientämään aukeamaa kohti, ennenkuin ensimmäisen varoitusäänen kaiku\noli vaimentunut. Saapuessaan hän näki toistakymmentä urosta yhden\nainoan gomanganin ympärillä. Kamalasti kiljaisten syöksyi Tarzan\nhyökkäykseen. Hän vihasi neekereitä vieläkin enemmän kuin apinat, ja\ntässä oli tilaisuus tappaa gomangani avoimella kentällä. Mitä oli\ngomangani tehnyt? Oliko hän surmannut jonkun heimon jäsenen?\n\nTarzan tiedusti lähimmältä apinalta. Ei; gomangani ei ollut tehnyt\npahaa kellekään. Gozan, joka oli ollut vahdissa, oli nähnyt hänen\ntulevan metsästä ja varoittanut heimoa -- siinä kaikki. Apinamies\ntunkeutui urosten piirien lävitse -- heistä ei vielä yksikään ollut\nyltynyt kyllin raivoiseksi karatakseen gomanganin kimppuun -- ja pääsi\nsellaiselle kohdalle, josta hän näki neekerin selvästi. Hän tunsi\nmiehen heti. Vasta viime yönä apinamies oli nähnyt hänen rohkeasti\nkatselevan pimeässä hehkuvia silmiä, samalla kun hänen toverinsa\nkyyröttivät loassa hänen jalkojensa juurella liian peloissaan edes\npuolustamaan itseään. Tässä oli urhea mies; ja Tarzan ihaili syvästi\nuljuutta. Ei edes hänen mustaihoisia kohtaan tuntemansa viha ollut\nniin voimakas tunne kuin hänen rakkautensa rohkeutta kohtaan. Hän\nolisi nauttinut ottelusta mustan soturin kanssa melkein koska tahansa;\nmutta tätä miestä hän ei halunnut tappaa; hänellä oli epämääräinen\ntunne, että neekeri oli ansainnut henkensä puolustamalla sitä niin\nuljaasti edellisenä yönä, eikä häntä miellyttänyt se, että yksinäistä\nsoturia vastassa oli niin musertava ylivoima.\n\nHän kääntyi apinoiden puoleen. \"Menkää takaisin ruokailupuuhiinne\",\nhän kehoitti, \"ja antakaa gomanganin poistua rauhassa. Hän ei ole\nvahingoittanut meitä, ja viime yönä näin hänen yksin torjuvan tulella\nNumaa ja Saboria viidakossa. Hän on rohkea. Miksi surmaisimme olentoa,\njoka on rohkea eikä ole ahdistanut meitä? Antakaa hänen mennä.\"\n\nApinat murisivat. He olivat vihoissaan. \"Surma gomanganille!\" huusi\nyksi heistä.\n\n\"Niin\", karjui toinen, \"surma gomanganille ja tarmanganille myöskin!\"\n\n\"Surma valkoiselle apinalle!\" kiljui Gozan. \"Hän ei ole mikään apina,\nvaan gomangani, jolla ei ole ihoa.\"\n\n\"Surma Tarzanille!\" mylvi Gunto. \"Surma! Surma! Surma!\"\n\nUrokset alkoivat jo olla kyllin raivoissaan tappelua varten, mutta\npikemminkin Tarzania kuin mustaa miestä vastaan. Heidän välitseen\nsyöksyi karvainen hahmo, tyrkkien ne, joiden kanssa hän joutui\nkosketukseen, syrjään, kuten voimakas mies hajoittaa lapsiparven. Se\noli Taug -- kookas, raju Taug.\n\n\"Kuka sanoo: 'surma Tarzanille'?\" hän kysyi. \"Sen, joka tappaa\nTarzanin, on tapettava myöskin Taug. Kuka kykenee tappamaan Taugin?\nTaug repii sisälmyksenne näkyviin ja syöttää ne Dangolle.\"\n\n\"Me jaksamme tappaa teidät kaikki\", vastasi Gunto. \"Meitä on paljon ja\nteitä vähän.\" Ja hän oli oikeassa. Tarzan älysi, että hän oli\noikeassa. Taug käsitti myös, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä\nmahdolliseksi. Se ei ollut urosapinain tapaista.\n\n\"Minä olen Tarzan\", huusi apinamies. \"Olen Tarzan, mahtava metsästäjä,\nmahtava taistelija. Ei koko viidakossa ole Tarzanin vertaista.\"\n\nVuorotellen sitten vastassa olevat urokset kehuivat kykyjään ja\nkuntoaan. Ja yhä lähemmäksi tulivat vastustajat toisiaan. Siten\nurokset kiihdyttivät itseään vimmaan, ennenkuin aloittivat taistelun.\n\nGunto tuli jalat jäykkinä aivan Tarzanin luokse ja haisteli häntä\nhampaat irvessä. Tarzan päästi matalan, uhkaavan murahduksen. He\nsaattoivat toistaa samanlaiset temput kymmenkunta kertaa; mutta\nennemmin tai myöhemmin joutuisi kaksi urosta käsikähmään, ja sitten\nalkaisi koko kamala lauma repiä ja raadella saalistaan.\n\nBulabantu, neekeri, oli seisonut silmät levällään hämmästyksestä siitä\nalkaen, kun hän oli nähnyt Tarzanin lähestyvän apinoiden välitse. Hän\noli kuullut paljon puhuttavan tästä viidakkohaltiasta, joka\nseurusteli karvaisen puukansan kanssa; mutta koskaan ennen hän ei\nollut nähnyt Tarzania täydessä päivänvalossa. Hän tunsi apinamiehen\nhyvin niiden kuvauksista, jotka olivat nähneet hänet; ja olihan hän\nitsekin useita kertoja vilahdukselta nähnyt tämän hirviön, kun Tarzan\noli öisin saapunut Mbongan kylään panemaan toimeen jotakuta monista\nkaameista kujeistaan.\n\nBulabantu ei luonnollisesti ymmärtänyt vähääkään siitä, mitä Tarzanin\nja apinain välillä tapahtui; mutta hän oivalsi, että apinamies ja yksi\nkookkaimpia uroksia oli väittelyssä toisten kanssa. Nämä kaksi\nseisoivat selin häneen päin, hänen ja heimon muiden jäsenten välissä,\nja hän aavisti heidän kenties puolustavan häntä, vaikka se näyttikin\nepätodennäköiseltä. Hän tiesi, että Tarzan oli kerran säästänyt\nMbongan, päällikön, hengen sekä auttanut Taiboa ja tämän äitiä\nMomajaa. Ei niin ollen ollut mahdotonta, että hän auttaisi Bulabantua;\nmutta miten hän sen voisi tehdä, sitä ei Bulabantu käsittänyt; eikä\nsitä käsittänyt myöskään Tarzan, sillä hänen vastassaan oli liian\nsuuri ylivoima.\n\nGunto tovereineen pakotti Tarzanin ja Taugin hitaasti peräytymään\nBulabantuun päin. Apinamies ajatteli vähän aikaa sitten Tantorille\nlausumiaan sanoja: \"Niin, Tantor, on hupaisa elää. Minusta olisi\nkuolema kammottava.\" Ja nyt hän tiesi, että häntä uhkasi pikainen\nkuolema, sillä kookkaiden urosten kiukku häntä vastaan yltyi nopeasti.\nAina olivat heistä monet vihanneet häntä, ja kaikki he olivat\nepäluuloisia häntä kohtaan. He ymmärsivät, että hän oli erilainen kuin\nhe. Myöskin Tarzan tiesi sen; mutta hän oli siitä iloinen, -- hän oli\nihminen; sen hän oli oppinut kuvakirjoistaan, ja hän oli siitä perin\nylpeä. Mutta pian hän olisi kuollut ihminen.\n\nGunto valmistautui hyökkäämään. Tarzan tunsi enteet. Hän tiesi, että\nkaikki muut kohta hyökkäisivät Gunton mukana. Sitten olisi kaikki pian\nohitse. Jotakin liikkui lehvien keskellä aukeaman vastaisella\nlaidalla. Tarzan huomasi sen, juuri kun Gunto syöksähti eteenpäin,\npäästäen taistelunhaluisen apinan hirveän kiljaisun. Tarzan kajahdutti\nomituisen kutsun ja kyyristyi torjumaan päällekarkausta. Myöskin Taug\nkyyristyi, ja Bulabantu, joka nyt oli varma siitä, että nämä kaksi\nottelivat hänen puolellaan, laski keihäänsä tanaan ja juoksi heidän\nväliinsä ottamaan vastaan vihollisen ensimmäistä hyökkäystä.\n\nSamalla murtautui hyökkäävien urosten takaa viidakosta aukeamalle\nvaltava otus. Kimeänä kaikui vimmastuneen urosnorsun päristys kovemmin\nkuin ihmisapinain huudot, kun Tantor syöksyi nopeasti aukeaman poikki\nystävänsä avuksi.\n\nGunto ei käynyt käsikähmään apinamiehen kanssa, eikä ainoakaan\ntorahammas uponnut vastustajansa lihaan kummaltakaan puolen. Tantorin\nkauhistuttava ääni pani urokset suinpäin kiitämään puihin, hätäillen\nja rähisten. Taug riensi pois heidän muassaan. Vain Tarzan ja\nBulabantu jäivät jäljelle. Viimeksimainittu pysyi paikallaan, koska\nviidakkohaltia ei lähtenyt pakoon ja neekerillä oli rohkeutta uhitella\nvaaraa, kauheaa kuolemaa sellaisen olennon rinnalla, joka ilmeisesti\noli antautunut kuoleman vaaraan hänen puolestaan.\n\nMutta gomangani ällistyi, kun valtavan kookas norsu äkkiä pysähtyi\napinamiehen eteen ja hyväili häntä pitkällä, notkealla kärsällään.\n\nTarzan kääntyi mustaihoiseen päin. \"Mene!\" hän sanoi apinain kielellä\nja osoitti Mbongan kylän suuntaan. Bulabantu ymmärsi viittauksen,\njoskaan ei sanoja, eikä vitkastellut totellessaan sitä. Tarzan seisoi\nsilmäillen häntä, kunnes hän oli kadonnut. Sitten hän virkkoi\nnorsulle: \"Nosta minut selkääsi!\" Ja vankkahampainen norsu heilautti\nhänet keveästi päälaelleen.\n\n\"Tarzan menee laajan veden rannalla olevaan pesäänsä\", huusi apinamies\npuissa oleville apinoille. \"Te olette kaikki typerämpiä kuin Manu,\npaitsi Taugia ja Tikaa. Taug ja Tika saavat tulla katsomaan Tarzania;\nmutta muiden on pysyttävä poissa. Tarzanilla ei ole enää mitään\ntekemistä Kertshakin heimon kanssa.\"\n\nHän nykäisi Tantoria kovanahkaisella varpaallaan, ja iso eläin juoksi\npois aukeaman halki, apinain silmäillessä heitä, kunnes viidakko oli\nheidät niellyt.\n\nEnnen iltaa Taug surmasi Gunton, riitauduttuaan hänen kanssaan\nTarzanin hätyyttämisen johdosta.\n\nKuukauteen ei heimo nähnyt merkkiäkään Apinain Tarzanista. Useille\nheistä hän ei luultavasti johtunut mieleenkään; mutta oli niitäkin,\njotka kaipasivat Tarzania enemmän kuin hän kuvittelikaan. Taug ja Tika\ntoivoivat usein hänen palaavan, ja Taug päätti kymmenkunta kertaa\nkäydä Tarzanin rannikkopesässä häntä katsomassa; mutta sattui milloin\nminkinlaisia esteitä.\n\nKun Taug eräänä yönä virui nukkumatta pitkällään, katsellen\ntähtitaivasta, tulivat hänen mieleensä ne omituiset seikat, joista\nTarzan oli kerran hänelle puhellut -- että kirkkaat täplät muka olivat\nihmissyöjien silmiä, jotka väijyivät tummalla viidakkotaivaalla\nkäydäkseen Goron, kuun, kimppuun ja ahmiakseen hänet. Kuta enemmän hän\nsitä ajatteli, sitä sekavammaksi hän kävi.\n\nJa sitten, tapahtui omituista. Goroa katsellessaan Taug näki osan kuun\nreunasta katoavan, ikäänkuin sitä joku nakertaisi. Yhä laajemmaksi\nkävi aukko Goron kyljessä. Kirkaisten hypähti Taug pystyyn. Hänen\nvimmaisesta kajauttamansa \"Krig-ah!\" kiidätti säikähtyneen heimon\nkirkuvana ja rähisevänä hänen luokseen.\n\n\"Katsokaa!\" huusi Taug, osoittaen kuuta. \"Katsokaa! Niin käy kuin\nTarzan sanoi. Numa on hypännyt puiden ylitse ja syö Goroa. Te\nherjaatte Tarzania ja ajoitte hänet pois heimon keskuudesta; nyt\nnäette, kuinka viisas hän oli. Menköön nyt joku teistä, jotka\nvihasitte Tarzania, auttamaan Goroa! Näettekö silmiä synkässä\nviidakossa joka puolella Goron ympärillä. Hän on vaarassa, eikä kukaan\nkykene häntä auttamaan -- ei kukaan muu kuin Tarzan. Pian on Goro\nNuman kidassa, eikä meillä sitten enää ole valoa, senjälkeen kun Kudu\non mennyt pesäänsä. Miten voimme tanssia dum-dumia ilman Goron valoa?\"\n\nApinat vapisivat ja uikuttivat. Kaikki luonnon voimien ilmiöt saivat\nheidät aina kauhistumaan, sillä he eivät käsittäneet niitä.\n\n\"Menkää noutamaan Tarzania!\" huudahti heistä eräs, ja sitten yhtyivät\nkaikki huutoon: \"Tarzan! Noutakaa Tarzan! Hän pelastaa Goron.\" Mutta\nkuka suostuisi lähtemään pimeän viidakon läpi yöllä häntä hakemaan?\n\n\"Minä menen\", tarjoutui Taug, ja hetkistä myöhemmin, hän oli kadonnut\nmanalamaiseen pimeyteen pientä, maansaartamaa lahdeketta kohti.\n\nJa odottaessaan heimo tarkkaili, kuinka Goroa hitaasti jyrsittiin. Nyt\noli Numa jo syönyt ison, puolipyöreän kappaleen. Joka tapauksessa\nolisi Goro tyyten tuhoutunut, ennenkuin Kudu palaisi. Apinat värisivät\nkuvitellessaan alituista pimeyttä öisin. He eivät voineet nukkua.\nRauhattomina he liikkuivat sinne tänne puiden oksilla, silmäillen\ntaivaallista Numaa, joka oli kauhealla ateriallaan, ja kuunnellen,\neivätkö Taug ja Tarzan saapuisi.\n\nGoro oli melkein lopussa, kun apinat kuulivat heidän saapuvan puita\nmyöten, ja pian Tarzan Taugin seuraamana heilautti itsensä läheiseen\npuuhun.\n\nApinamies ei tuhlannut aikaa turhiin puheisiin. Kädessään hänellä oli\npitkä jousensa ja selässään viini täynnä nuolia, myrkytettyjä nuolia,\njotka hän oli varastanut neekerien kylästä samoin kuin hän oli\nvarastanut jousenkin. Hän kiipesi isoon puuhun yhä korkeammalle,\nkunnes hän oli hennolla oksalla, joka taipui hänen painostaan. Sieltä\nhän saattoi nähdä taivaan selvästi ja esteettömästi. Hän näki Goron ja\nsen tuhon, jonka nälkäinen Numa oli tehnyt kuun välkkyvälle pinnalle.\n\nKohottaen kasvonsa kuuhun päin Tarzan kajautti kauhistuttavan\nhaastehuutonsa. Heikosti kuului kaukaa leijonan vastaus. Apinat\nvavahtelivat. Taivaallinen Numa oli vastannut Tarzanille.\n\nSitten apinamies sovitti jouseensa nuolen, jännitti sen kauas\ntaaksepäin ja tähtäsi sen kärjen taivaalla Goroa ahmivan Numan\nsydämeen. Kuului voimakas helähdys, kun irti päästetty vasama\nsinkoutui tummalle taivaalle. Yhä uudelleen Tarzan ampui nuolillaan\nNumaa, ja koko ajan kyyristelivät Kertshakin heimon apinat lähellä\ntoisiaan pelon vallassa.\n\nVihdoin pääsi Taugilta huudahdus. \"Katsokaa! Katsokaa!\" hän kirkui.\n\"Numa on saanut surmansa. Tarzan on tappanut Numan! Katsokaa! Goro\ntulee jälleen esille Numan kidasta.\" Ja todellakin tuli Goro\nvähitellen jälleen näkyviin, mikä hänet sitten lieneekään niellyt,\nolipa se sitten Numa, leijona, tai maapallon varjo. Mutta jos te\nyrittäisitte vakuuttaa jollekulle Kertshakin heimon apinalle, että\njoku muu kuin Numa oli vähällä niellä Goron sinä yönä tai että joku\nmuu kuin Tarzan pelasti heidän salaperäisen juhlamenojensa jumalan\nkamalasta kuolemasta, niin se tuottaisi teille vaikeuksia -- ja\nottelun.\n\nJa niin palasi Apinain Tarzan Kertshakin heimon keskuuteen, ja\npalatessaan hän astui pitkän askeleen kuninkuutta kohti, jonka hän\nlopulta saavutti, sillä nyt pitivät apinat häntä itseään korkeampana\nolentona.\n\nKoko heimossa oli vain yksi, joka lainkaan epäili sitä, että Tarzan\noli merkillisellä tavalla ilmeisesti pelastanut Goron; ja se ainoa\noli, niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, Apinain Tarzan.\n\n\n\n"]