[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_s-5BQi7Hf-9-QsEvKv7VZNfxIWAdSjDYQm7BjMDlwg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2442,"Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis","Undset, Sigrid",1882,1949,"2442-undset-sigrid-pyhan-halvardin-elama-ja-ihmetyot-viga-ljot-ja-vigdis","2442__Undset_Sigrid__Pyhän_Halvardin_elämä_ja_ihmetyöt;_Viga-Ljot_ja_Vigdis",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1909,1925,40643,236759,false,64409,[24,25,26],"Hallvard, Saint, approximately 1020-1043 -- Fiction","Iceland -- History -- To 1262 -- Fiction","Norway -- History -- 1030-1397 -- Fiction",[28,29],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis\" by Sigrid Undset is a historical narrative written in the early 20th century. The book explores themes of faith, familial struggle, and personal sacrifice, particularly through the life of Halvard, who grapples with challenges as he becomes the head of his household amidst personal loss and societal expectations, particularly in relation to his ailing mother and upcoming marriage.  The beginning of the story introduces Halvard, the main character, as he engages in a fishing expedition with his servant Graein on a bright May morning. While he prepares fresh fish for his sick mother, the narrative reflects on his aspirations and devotion, revealing the emotional weight he carries following the death of his father and the burdens he faces as the new head of Huseby. The opening also highlights Halvard's character, portraying him as both skilled and compassionate, while hinting at deeper issues related to his family dynamics and the implications of his father's abusive behavior, setting a poignant backdrop for the unfolding drama of his life. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Siegberg, Siiri",134,"Teos sisältää kaksi keskiajalle sijoittuvaa kertomusta. Ensimmäinen osa kuvaa Norjan suojeluspyhimyksen Halvardin elämää ja ihmetekoja 1000-luvulla. Jälkimmäinen on saagatyylinen, traaginen tarina Viga-Ljotista ja Vigdisistä, joiden väliset tapahtumat sijoittuvat viikinkiajan Norjaan ja Islantiin.","Sigrid Undsetin 'Pyhän Halvardin elämä ja ihmetyöt; Viga-Ljot ja Vigdis'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2442. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT\n\nja\n\nVIGA-LJOT JA VIGDIS\n\n\nKirj.\n\nSIGRID UNDSET\n\n\nTekijättären luvalla suomentanut\n\nSiiri Siegberg\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nPYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT\n\n\n\n\nI.\n\n\nKirkkaana toukokuun aamuna oli Halvard, Husebyn isäntä, vesillä orjansa\nGraeinin kera.\n\nOrja hoiti nyt airoja, mutta Halvard oli itse soutanut viimeiset\nviileät tiimat ennen aamun koittoa. Siksi hän oli laskenut ruskean\nviittansa tuhdolle. Veneen pohjalla oleva vesi loiskui viitan liepeissä\nja yritti kastella miesten jalkoja. Näillä oli kummallakin hevosen\nnahasta valmistetut, polviin asti ulottuvat merisaappaat, jotka oli\nparkittu tervassa ja pyöritelty hiekassa. Halvard oli itse tehnyt nämä\nsaappaat, sillä hän oli hyvin taitava sormistaan ja näpräili mielellään\nkaikenlaista. Keulassa, orjan kumaran selän takana, kiilsivät puusta\nveistetyn hirvenpään litteät rautasarvet himmeästi ruskon valossa.\nHalvard oli veistänyt hirvenpään ja takonut sen sarvet.\n\nHän istui selin aurinkoon, joka lämmitti hänen leveää, ruskeanpunaista\nniskaansa. Halvardin tukka oli verrattain lyhyt. Se oli leikattu\npoikki niskasta ja se koukerteli ja kimmelsi kuin kulta hänen nuorten,\nahavoituneiden kasvojensa ympärillä.\n\nHän oli nyt Husebyn isäntä, yhdeksäntoista vuotta täyttänyt, mutta\naivan pojan näköinen. Hän oli kaunis, pitkä ja hartiakas, hänellä\noli kapeat kupeet ja pitkät, suorat sääret. Pää kohosi pystynä\nleveältä, pitkältä ja suoralta kaulalta. Kuten jo sanoimme, oli\nhänellä keltainen, välkkyvä ja kiharainen tukka. Otsa oli matala\nja leveä, silmät suuret ja harmaat, nenä hyvin muodostunut ja\nposket pitkäntäyteläät. Punaisen, kauniin suun ympärillä kasvoi\nuntuvanpehmeää, melkein valkoista parranhahtuvaa.\n\nHän oli puettuna lyhyeen siniseen mekkoon, joka oli hiukan vanha ja\nkulunut, eikä hänellä ollut muita aseita mukanaan kuin kaksi puukkoa\nvyössä ja pieni käsikirves, joka oli isketty tuhtoon hänen viereensä.\nHalvard istui etukumarassa selvitellen yön saalista, joka uiskenteli\nveneen pohjalla kaaripuiden välissä. Hän pujotti suurimmat ja\nkauneimmat kalat pajunvarpuun äidilleen Tornylle, joka makasi sairaana\nkotona Husebyssä, eikä luullut elävänsä kauan. Hän rukoili ja paastosi\nahkerasti päästäkseen taivaaseen. Siksi oli Halvard nyt lähtenyt itse\nnostamaan hänelle tuoretta kalaa, sillä suolainen ruoka ei kestänyt\nhänen vatsassaan, kun hän oli niin kovin heikko. Mutta pikkukalat\nhän viskasi altaaseen äidin kissojen herkuksi, sillä Halvard rakasti\neläimiä.\n\nGraein -- näin lausui Husebyn väki hänen nimensä, jonka hän oli saanut\näidiltään, ryöstetyltä irlantilaisnaiselta -- istui kumaraselkäisenä\nsoutamassa, sipristellen vasten aurinkoa savuntärvelemillä,\npunareunaisilla silmillään.\n\n-- Nyt sinä voisit soutaa, Halvard, sanoi orja, sinulla, on nuoret,\nhyvät silmät, ja sinä siedät aurinkoa.\n\n-- Vedä airot veneeseen sitten, sanoo Halvard, oikaisee selkänsä ja\nhuuhtoo käsiään veneen laidan yli. Onkin jo aika päästä käsiksi ruokaan.\n\nOrja teki, kuten Halvard oli käskenyt, kaivoi esiin eväsrepun, jossa\noli leipää ja juustoa ja pieni kaljalekkeri. Hän asetti ne tuhdolle\nheidän väliinsä, nurkuen samalla särpimen köyhyyttä, sillä Halvard\npaastosi itsekin näinä aikoina. Hän oli päättänyt olla maistamatta\nlihaa ja vahvaa olutta juhannukseen asti, jolloin hänen piti mennä\nnaimisiin Inga Ivarintyttären kanssa Sundbyn talosta Vaagesta. Ja\nnyt hän rukoili kaikesta sielustaan Jumalaa ja Kristusta, että nämä\nsoisivat hänen äitinsä elää vielä muutamia vuosia, hänen tultuaan\nHusebyn isännäksi ja saattaessaan nyt tarjota tälle helpot päivät.\nLähinnä Jumalaa hän luotti kuningas Olav Haraldinpoikaan, sillä hänen\npyhyydestään ja voimastaan kerrottiin ihmeellisiä asioita koko Norjan\nmaassa. Mutta edesmennyt kuningas oli Tornyn sisarenpoika, ja tämä\nsamoin kuin koko suku, tiesi hyvin, minkälaista Tornyn ja Halvardin\nelämä oli ollut Vebjørnin eläessä. Tämä oli kuollut edellisenä syksynä.\nHalvard oli rukoillut isänsä sielun puolesta ja luettanut tälle\nmessuja, joka saattoi olla hyvinkin tarpeen, mutta vielä hartaammin hän\nluki rukouksia ja lupasi lahjoja kirkolle ja papeille, jos äiti saisi\njäädä eloon nauttimaan leskenlepoaan vielä joitakin vuosia.\n\nPäivä paistoi valkoisena vuonon pintaan. Vesi liplatteli veneen laitoja\nvasten, joka lipui omin valtoineen. Päivä oli niin kaunis. Kevät oli\ntullut varhain tänä vuonna, rantamat alkoivat vihertää ja lehtimetsä\ntyönsi umppua. Mutta ylhäällä siintävien, tummien metsien suojassa\nnäkyi vielä muutamia lumisia viiruja.\n\nHalvard pureksi ja ryyppäsi ja katseli maalle päin. Kaksi suurinta\ntaloa kuului Husebylle. Niissä isännöi kaksi hänen voutiaan. Tämä oli\nensimmäinen kesä hänen kolmannentoista ikävuotensa jälkeen, jonka\nhän oli saava viettää kotonaan, sillä Vebjørn, joka oli kulkenut\nkaupparetkillä, oli lähettänyt hänet merille laivoineen, heti kun poika\nkykeni siihen. Halvard luuli tämän tapahtuneen siksi, ettei Torny saisi\niloita ainoasta pojastaan, joka alkoi olla sitäpaitsi kyllin suuri\npuolustamaan äitiään -- vaikkei isä viime vuosina ollut enää lyönytkään\nhäntä. Mutta iloa hän ei tälle suonut.\n\nNyt oli Vebjørn poissa, ja he olivat saaneet rauhan häneltä. Halvard\nsai samoilla vapaasti riistanpyyntiretkillä ja käydä kalassa vuonolla\nja harjun takaisilla järvillä. Hän oli kaiken Vebjørnin omaisuuden\nhaltija, ja vielä rikkaammaksi hän oli tuleva naituaan Ingan. Inga\nIvarintytär oli hyvin kaunis. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin\nkolme kertaa, mutta Halvard piti hänestä nyt jo niin, että hänen\nposkiaan alkoi polttaa, kun hän ajatteli tätä; ja hän oli huomannut\nIngankin pitävän hänestä. Heidän kohdatessaan toisensa Ringsakerin\njoulukesteissä, oli Inga sanonut pelkäävänsä, ettei hänen neulomansa\nsulhaspaita joutuisi valmiiksi juhannukseen. Tarvitseeko sen sitten\nolla niin komea? oli Halvard kysynyt, ja neito oli sanonut nauraen: --\nSen pitää olla komea, sillä minä tahdon nähdä sinut komeana. Halvard\noli varma siitä, että he tulisivat naimisiin päästyään pitämään\ntoisistaan hyvin paljon. Inga oli myös puhunut niin kauniisti hänen\näidistään ja luvannut olla hyvä ja tottelevainen miniä. Jumalan ja\nOlavin täytyi siis toki suoda Tornylle elonpäiviä siihen saakka, että\nhän saisi nähdä poikansa ja Ingan lapset.\n\nMutta sittenkään hän ei päässyt oikein iloiselle mielelle tänä kauniina\nkevätaamuna. Istuessaan siinä selvitellen kaloja äidin kissoille, oli\nhänen mieleensä taas äkkiä juolahtanut muuan ikävä lapsuusmuisto. Hän\noli ollut pieni poika, ja isä oli tehnyt äidille pahaa jo ennenkin,\nmutta tämä muisto oli kaikista kauhein, ja se palasi hänen mieleensä\nuseimmin.\n\nHe olivat istuneet äidin kanssa pirtissä. Palvelusnaiset keittivät\njotakin liedellä, ja tuli räiskyi ja leimahteli iloisesti padan\nalla. Äiti istui matalalla rahilla tulen ääressä, juottaen kahdelle\nkissanpojalle lämmintä maitoa kulhosta, joka oli hänen polviensa\nvälissä. Tornylla oli kirjava kissa, jonka turkissa oli mustia,\npunaisia ja valkoisia laikkuja, ja kaikki sen poikasetkin olivat\nsamanlaisia. Näitä hänen sitten oli tapana lähetellä lahjaksi\nsukulaisilleen ympäri maan. Yhden Husebyn kissan hän oli lähettänyt\nNidarosiin asti kuninkaantyttärelle. -- Halvard seisoi äitinsä edessä\nkoiranpentu sylissään tahtoen juottaa sitä samalla kertaa.\n\nSilloin tuli Vebjørn sisään. Hän oli juovuksissa ja riitaisella\ntuulella. Torny toivotti hyvää iltaa ja käski palvelusnaisten jouduttaa\nruokaa tupaan, jossa he söivät ja asuivat. Mutta Vebjørn kulki\nedestakaisin naisten karsinassa, sättien ja parjaten. Kerran sattui\nHalvardin pentu hänen jalkansa eteen, ja hän potkaisi sitä ja töykkäsi\npoikaa, joka riensi pelastamaan koiraansa.\n\n-- Jos sinun pitää purkaa pahaa sisuasi täällä sisällä, sanoo silloin\näiti katsomatta ylös, niin jätä toki rauhaan luontokappaleet ja pieni\npoikasi ja syydä se minun päälleni, kuten tapasi on. Vaikka ei olekaan\nmikään urotyö lyödä vaimoaan, voisin minä saada avukseni jonkun, joka\nolisi sinun veroisesi, Vebjørn.\n\n-- Joko sinä taas uhkaat mahtavilla sukulaisillasi, sanoo Vebjørn\nnauraen. Jos todella uskoisit heidän apuunsa, olisit kutsunut heidät\ntänne jo aikoja sitten. Mutta he tuntevat siksi hyvin sinut, etteivät\nvälitä sinusta -- ja kohta en minäkään enää viitsi koskea sinuun --\nrähmit täällä vanhassa turvepirtissä pakanallisten elukoittesi kanssa\naamusta iltaan. Etkö sinä tiedä, että nuo kissat kuuluvat Freyan\nhuonekuntaan -- vaan siksi kai sinä suositkin niitä. Olet itsekin\npuolipakana, eikä Edvin pappi juokse täällä Jumalan sanan tähden --\nkyllä minä tiedän, että heti kun hän näkee minun panevan siloja hevosen\nselkään, laittaa hän luunsa tänne. Hän on Husebyssä ennenkuin minä olen\nehtinyt metsään. Mutta kohta onkin jo aika minun poikani joutua eroon\nsinusta ja siitä elämästä, jota sinä vietät.\n\nTorny ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja veti\nHalvardin luokseen. Vebjørn tuli heidän eteensä ja jäi tuijottamaan\nheitä. Yhtäkkiä hän tempaa toisen kissanpojan ja viskaa sen tuleen.\n\nÄiti hypähtää ylös, Halvard huutaa ja juoksee esiin. He koettavat\nkumpikin pelastaa eläinraukkaa, joka naukuu pelosta ja tuskasta.\nPalvelusnaiset ovat niin kauhuissaan, että unohtavat pelätä isäntäänsä\nja huutavat hekin. Mutta tämä koettaa vain sohia kepillä kissaa,\njoka koettaa päästä pois. Se kömpii halon reunaa ja hyppää lattialle\ntuskasta ulisten ja karvat tulessa.\n\nTorny juoksi jälestä, sai sen kiinni ja sammutti tulen hameellaan,\nkissan käännellessä ja väännellessä itseään, naukuen ja sähisten ja\nraapien sekä häntä että Halvardia, joka riippuu äitinsä helmoissa\nkoettaen hänkin olla apuna. Veri tihkui heidän kummankin käsistä.\nKissanpoikanen pääsi pakoon, kipaisi oviaukkoa kohden, pyörähti nurin\npari kertaa, pääsi taas jaloilleen ja katosi ulos.\n\nVebjørn nauroi, mutta Halvard ymmärsi kuitenkin, niin pieni kuin\nolikin, isän olevan häpeissään. Torny kääntyi nyt katsomaan miestänsä.\nPoika näki hänen kasvonsa ja painoi päänsä hänen syliinsä, niin että\näidin kylmä, kova hopeavyö kaivautui hänen poskiinsa. Äiti kietoi\nkätensä lujasti hänen ympärilleen ja vapisi kuin lehti.\n\nYhtäkkiä tunsi Halvard isänsä käsivarren rinnallaan, hänet temmattiin\nirti, nostettiin ilmaan; -- sitten hän tunsi lieden tulen paahtavan\nkasvojaan, ja isä piteli häntä toisella kädellään niskasta ja koetti\npainaa hänen kasvonsa alas liekkeihin.\n\nHän saattoi vieläkin kuulla äidin parkaisun, se herätti hänet unesta\nvuosikausia myöhemmin. Seuraavassa hetkessä hän virui lattialla ja\nnäki äidin raapivan kynsillään isän kasvoja. He ottelivat lieden\nluona, palvelusneitojen ja orjanaisten seisoessa oven suussa taajana\nrykelmänä hiljaa vaikeroiden. Halvard hypähti pystyyn ja tarrautui\nkiinni isän jalkoihin. Hän puri tätä läpi paksun avaran villahelman ja\nnahkasäärysten, ja koetti kaikin voimin saada hänet kaadetuksi maahan\nja vapauttaa äidin, sai osakseen potkuja ja tuuppaisuja, mutta oli kuin\nmieletön.\n\nHetkistä myöhemmin hän istui äidin sylissä penkillä; isä oli mennyt\nulos. Äiti rutisti häntä itseään vasten, ja aina kun hän uskalsi\nkatsahtaa ylös, yltyi äiti yhä rajumpaan itkuun. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja veriset. Palvelusnaiset seisoivat piirissä ympärillä puhuen\nja huutaen kilvan, ettei hänen tullut sietää kauemmin.\n\nKun hän sitten taas katsoi ylös, ei palvelusnaisia näkynyt enää --\näiti oli kai lähettänyt heidät pois. Tuvassa oli jäljellä vain vanha\norjanainen Dympna -- Graeinin äiti. Hän oli ollut Tornyn imettäjä.\n\n-- Jos lähetät sanan sukulaisellesi Guttormille, Bønsnesiin, niin\npolttaa hän Vebjørnin taloineen, sanoi Dympna.\n\n-- Niin, kyllä hän sen tekisi minun tähteni, vastasi Torny.\n\n-- Minä lähetän sinne poikani, sanoo Dympna. Vebjørn on niin\njuovuksissa tänä yönä, että Graein tai Ronald voivat varmaan päästä\ntalosta huomaamatta.\n\n-- Minä en uskalla, sillä se on synti, sanoo Torny vavisten yhä enemmän.\n\n-- Ei suinkaan se voi olla niin suuri synti, ettet sinä voisi sovittaa\nsitä perästäpäin, vastaa irlantilaisnainen.\n\n-- Silloin ei Halvard voisi kostaa isänsä puolesta suureksi tultuaan,\nsillä ei hän voisi jättää kostamatta, sanoo äiti.\n\n-- Ota siis poika ja lähde täältä sukulaistesi luokse -- vähempikin\nriittää eron saantiin kuin se, mitä Vebjørn on tehnyt sinulle.\n\n-- Jos tekisin sen, vastasi Torny verkkaan, niin ottaisi Vebjørn uuden\nvaimon. Ja minä olen kestänyt jo niin paljon kovaa täällä Husebyssa,\netten suo Halvardin jäävän vähemmälle perinnölle tai joutuvan jakamaan\nsitä puolisisarusten kanssa. Kuinka voit luulla, että olisin sietänyt\ntämmöistä häpeää, ellei se olisi tapahtunut pojan tähden.\n\n-- Äiti, kuiskasi Halvard, Gudveig on ylhäällä villaylisillä, hän\nkertoo isälle, mitä te puhutte. Poika oli käsittänyt Dympnan ja hänen\npoikiensa puheesta, että Gudveig oli heidän pahin vihollisensa. Hän\nkiihoitti Vebjørnia mustasukkaisuuteen ja panetteli Tornya naapureille\nja tuttaville, papille, lampuodeille, jopa orjillekin. Ennenkuin hän\ntuli Husebyhyn, oli Vebjørn vain ollut vihoissaan siitä, ettei Torny\nvoinut unohtaa tulleensa naitetuksi vastoin tahtoaan itseään paljon\nvanhemmalle ja halpasukuisemmalle miehelle. Häntä raivostutti Tornyn\nynseys, hänen sukuylpeytensä ja monet moitteensa. Vebjørn oli ottanut\nitselleen tämän jalkavaimon koettaakseen siten ärsyttää vaimoaan\npitämään hänestä. Mutta Gudveig oli vähitellen saanut suuren vallan\nhänen ylitseen.\n\nÄiti istui kotvan aikaa ääneti. Sitten hän sanoi rauhallisesti:\n\n-- Tule alas Gudveig ja mene sanomaan Vebjørnille, etten minä tule\ntupaan tänä iltana.\n\nTyttö ei vastannut, vaan tuli alas tikapuita ja livahti ulos.\n\n-- Häntä sinun ei tarvitse nähdä kauemmin, sanoi Dympna.\n\n-- Tekisi mieleni antaa orjieni polttaa hänet roviolla ensi kerran\nkun Vebjørn lähtee kotoa pois, sanoi Torny, mutta en tahdo, että hän\nluulisi minun välittävän hänen huoruudestaan.\n\nÄiti riisui Harvardilta vaatteet ja alkoi irroittaa omiaan. Silloin\ntuli Vebjørn takaisin, ja Gudveig hänen kerallaan. Vebjørn käski Tornyn\nlähteä kanssaan ulos.\n\n-- Ei, sanoo Torny. Minä en tule enää sinun luoksesi tupaan, Vebjørn.\nAnna Gudveigille minun paikkani vuoteessa ja pöydässä -- hän sopii\nparemmin sinun rinnallesi, kuin mitä minä olen sopinut.\n\n-- Vai luulit sinä minun tulleen hakemaan sinua sinne, Torny, sanoo\nisä. Kellariin sinä joudut orjinesi. Siellä saatte tuumia yhdessä, onko\nsinun sukulaistesi parempi polttaa minut elävältä vai olisiko sinun\nkarattava talosta minun poikani kanssa. Mutta älä luule, etten minä\nolisi tiennyt jo aikaisemmin sinun aikoneen antaa orjiesi ottaa minut\nhengiltä.\n\nTorny ei virkkanut mitään, ja silloin Gudveig sanoi:\n\n-- Muista myös, Torny, mitä sanoit siitä, ettei Halvardin pitänyt\nkoskaan jakaman perintöä sisarusten kanssa. Nyt ymmärrät, Vebjørn, mikä\non syynä siihen, minkä tiedät. Kyllä me tiedämme, kuka sinun vanha\nauttajasi on noituudessa ja huoruudessa ja kissojen pelissä.\n\n-- Mitä sinä vastaat tähän, Torny, kysyi Vebjørn.\n\n-- Minä en vastaa mitään sinun jalkavaimollesi, sanoo Torny. Tämä on\nvanhin ja ravistunein pirtti koko talossasi, mutta täällä tahdomme olla\nrauhassa, poikani ja minä. Sinä mahtailet vielä, Vebjørn kauppias,\nmutta ajattelehan, mitä kuuluu pohjoisesta. Siellä aletaan kyllästyä\nsinun tanskalaiseen herraasi, ja ajat voivat muuttua sellaisiksi, että\nolet ehkä kerran iloitseva, jos lapsesi tahtovat rukoilla minun sukuuni\nkuuluvaa kuningasta puolestasi.\n\nVebjørn hyökkäsi hänen kimppuunsa. Äiti ei äännähtänyt isän\nrusikoidessa häntä. Halvard yritti tulla avuksi, mutta äiti huusi\nhänelle, että hänen oli jäätävä sänkyyn. -- Gudveigin kaltaisen naisen\nei tarvitse nähdä isäsi lyövän sinua, hän sanoi.\n\nMutta kun Vebjørn ja jalkavaimo olivat menneet, nousi äiti sänkyyn;\nmakasi siinä hiljaa valitellen ja painoi Halvardin posken kaulaansa\nvasten.\n\nYöllä tämä heräsi siihen, että hänet kannettiin pois toiselle penkille.\nHän näki äidin olevan kyyröllään lattiaoljilla karvataljan päällä.\nHänen orjansa tukivat häntä, ja hän valitti kiinnipuserretuin huulin.\nHalvard tahtoi mennä hänen luokseen, mutta äiti käski hänen maata\nhiljaa penkillä ja kääntyä seinään päin. Yksi palvelusnainen veti\npeitteen hänen päänsä yli, mutta viimein hän kuuli äitinsä huutavan\nniin kauheasti, että hän ponnistautui peitteen alta ja hyppäsi\nlattialle.\n\nSilloin kantoi pari naista äidin sänkyyn, mutta Dympna nosti lattialta\njotakin, joka liikkui, kääräisi lammasnahan sen ympärille ja vei sen\nlieden valoon. Halvard oli aivan ällistynyt.\n\n-- Tule tänne, Halvard, sanoi Dympna, niin saat nähdä sisaresi. Äitisi\non juuri synnyttänyt hänet.\n\nHalvard näki silloin, että Dympnalla oli lammasnahan sisällä aivan\npieni alaston lapsi. Se oli hyvin punainen, sillä oli iso pää ja laiha\nruumis, ja se naukui kuin kissanpoika.\n\nVähän ajan kuluttua Halvard kuuli naisten sanovan, että taisi olla\nviisainta lähettää heti hakemaan pappia, että hän saisi pelastaa tämän\npienen tyttölapsen pakanuudesta; näytti siltä kuin ei se eläisi kauan.\n\nHalvard oli kömpinyt äidin viereen ja istui kyyryssä sängyn\njalkopäässä. Äiti piteli vastasyntynyttä käsivarsillaan. Naiset\nolisivat vieneet pojan pois, mutta äiti sanoi, että hän sai jäädä\nsisään.\n\n-- Lähettäkää hakemaan Vebjørniä, käski hän sitten.\n\nMutta kun isä oli tullut, oli hän vielä enemmän juovuksissa kuin\naikaisemmin illalla, ja aivan raivopäällä. Hän määräsi, että tämän\nlapsen oli kuoltava pakanana.\n\n-- Minä annan hänet peikoille ja pahoille hengille. Hän ei ole minun\nlapseni -- sen tietää jokainen, joka osaa laskea kymmenellä sormellaan.\n\nSilloin Torny puhkesi itkuun:\n\n-- Vebjørn, Vebjørn, hän sanoi, näethän sinä, että lapsi on syntynyt\nennen aikojaan -- ymmärtäähän sen jokainen, joka näkee hänet ja tietää,\nmiten sinä kohtelit minua illalla!\n\n-- Pyydätkö kauniisti, Torny, oikein kauniisti, että lähettäisin\nhakemaan Edviniä?\n\n-- Pyydän, pyydän, itki äiti, pyydän sinua niin kauniisti kuin osaan --\nen ole koskaan pyytänyt mitään, -- seitsemän vuotta olen ollut täällä,\nmutta en ole pyytänyt mitään, vaan nyt pyydän, rukoilen sinua --.\n\n-- No sitten saat muistella kaikkia niitä kertoja, jolloin minä olen\npyytänyt sinulta, Torny, sanoi Vebjørn, -- ja pyytänyt turhaan. Nyt on\nsinun vuorosi. Ja se, joka poistuu talosta, ennenkuin tämä pakanalapsi\non kuollut, on siunaava hetkeä, jolloin hän itse saa kuolla.\n\nNäin sanoen hän kääntyi menemään. Dympna tahtoi mennä hänen ohitseen,\nmutta Vebjørn tarttui häneen ja veti hänet kanssaan ulos. Halvard kuuli\nhuutoa ja hälinää ulkoa, ja irlantilaisnainen huusi palvelijoille,\netteivät nämä tottelisi isäntäänsä. Sitten siellä tuli hiljaista.\n\nTorny oli ottanut kääryn viereensä. Hän itki niin, että Halvardia\nvärisytti. Hän ajatteli pikku siskoa, joka oli niin heikko, ettei\njaksanut edes itkeä -- ja hänen täytyi nyt joutua tuliseen järveen,\njossa hän sai palaa iankaikkisesti.\n\nNaiset kuiskivat keskenään, vaikeroivat ja koettivat keksiä neuvoa.\nKukaan ei osannut kastesanoja.\n\nSilloin Halvardin päähän äkkiä pälkähti eräs ajatus. Hän kumartui alas\nja kosketti äitiään.\n\n-- Äiti, kuiskasi hän, äiti -- minä menen hakemaan Edviniä.\n\nTornyn itku katkesi kesken. Hän jäi tuijottamaan poikaan.\n\n-- Sinua hän ei sentään lyöne kuoliaaksi, sanoi hän hitaasti, vaikka\nhän tekisi mitä muuta tahansa. Enkä minä voi antaa tämän lapsiraukan --\n\n-- Ulkona on semmoinen ilma, jossa kummitukset ja pahat henget\nliikkuvat, sanoi eräs naisista toiselle. En ymmärrä, miten Halvard\nvoisi välttää Vebjørnin silmiä.\n\nMutta Halvard oli keksinyt keinon. Turvepirtin kupeeseen oli laitettu\nlautasuojus, jossa pidettiin hanhia kesäisin. Sen toisessa päässä oli\npieni rako, josta pääsi kapeaan rakennusten väliseen solaan. Halvard\npyysi nyt erästä isoa, vahvaa, Jorunn nimistä naista irroittamaan yhden\nlaudan raon laidasta, että se tulisi niin suureksi, että hän mahtuisi\nryömimään sen läpi. Jorunn raastoi irti laudan, naisten pukiessa\nHalvardia lämpimiin karvavaatteisiin, ja sitten hän pujahti ulos.\n\nUlkona paistoi kuu, ja taivas oli kirkas, mutta etelästä kävi niin\nankara tuuli, että poika pysyi vaivoin jaloillaan jouduttuaan pois\nrakennusten suojasta. Ensin hän pelkäsi isäänsä, mutta mitä edemmäs\nhän kulki hohtavia lumikenttiä pitkin, varjopaikkojen ammottaessa\nmustina pimeässä, sitä enemmän häntä alkoivat peloittaa ne oudot\nvoimat, jotka saattoivat vaania tämän ulvonnan ja ryskeen keskellä.\nLumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi pelloille ja oli nuoskaista\nja raskasta, mutta jostakin kinosten takaa nousi peloittavaa vaaleata\nsavua. Monin paikoin olivat kinokset korkeammat taloja, ja silloin\nhänen täytyi kiertää niiden ympäri. Hiki valui pojan ruumista pitkin,\nja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ponnisti eteenpäin lumessa ja\nmyrskyssä puristaen hopearistiä, jonka äiti oli pannut hänen käteensä\nlähtiessä, ja koetti ajatella, kuinka kauheata olisi, jos siskon\nsieluraukan täytyisi lähteä alastomana ulos tähän valkoiseen yöhön. Ja\nniin hän viimein pääsi mäelle, jossa papin talo seisoi. Edvinin koirat\nkuulivat hänen tulonsa rajuilman ulvonnan läpi, ja pappi puki ylleen ja\nlähti hänen mukaansa.\n\nKotiinpäin hän sai ratsastaa Edvinin selässä, pidellen öljypulloa ja\nvihittyä kynttilää.\n\nKun he tulivat Husebyhyn, näkivät he Vebjørnin kävelevän yhä ulkona.\nEdvin ei voinut ryömiä sisään hanhenreiästä, ja niin he jäivät\nodottamaan luhdinseinän suojaan. Pappi lankesi polvilleen lumeen ja\nrukoili, että lapsi saisi elää niin kauan, että hän ehtisi antaa sille\nkasteen.\n\nMutta aika kului, ja Vebjørn kulki yhä turvepirtin seinän edessä.\nSilloin sanoi pappi:\n\n-- Koska Jumala on auttanut sinut minun luokseni tänä yönä, pikku\nHalvard, saa hän auttaa meidät Vebjørnin ohikin.\n\nSitten hän alkoi astua pirttiä kohti, ja Halvard seurasi perästä.\nPirtin ovella Vebjørn ja pappi kohtasivat toisensa. Silloin tapahtui\nsemmoinen seikka, joka Halvardin mielestä aina tuntui ihmeeltä\nperästäpäin. Isä ja pappi katsoivat toisiaan vähän aikaa, sitten\nVebjørn väistyi syrjään. Halvard näki hänen poistuvan tupaan.\n\nÄiti istui yhä sängyssään. Hän puhalsi vastasyntyneen suuhun,\nsaadakseen sen pysymään hengissä. Pikku sisko vikisi hyvin hiljaa aina\nväliin. Naiset olivat varustaneet haaleata vettä kupariastiaan. Edvin\nsytytti vihityn kynttilän liedestä ja antoi sen Jorunnin käteen. He\nheittivät valkoisen vaatteen Halvardin hartioille ja antoivat hänen\nkäteensä öljypullon, ja sitten Edvin kastoi siskon. Heti kun hänet\noli pistetty kasteveteen, lakkasi hän itkemästä ja nukkui kapaloihin\nkäärittäessä. Sitten joku riisui vaatteet Harvardilta, kääri hänet\nlämpimän nahan sisään ja juotti hänelle lämmitettyä olutta. Äiti antoi\nhänelle luvan nukkua sänkynsä jalkopäässä, ja hän nukkui siihen samassa.\n\nEdvin pappi pääsi kotiin vahingoittumattomana, Vebjørn ei tehnyt\nhänelle mitään. Eikä hän puhunut kasteasiasta Halvardille ennenkuin\nviime syksynä, ollessaan viimeisillään. Silloin hän sanoi pojalleen\neräänä iltana useamman hengen kuullen:\n\n-- Yhtä syntiä minä olisin katunut syvästi, ellet sinä olisi estänyt\nminua lankeamasta siihen -- sitä, että Astrid, sisaresi, olisi saanut\nkuolla kastamatta. Se olisi painanut mieltäni. Ellei Torny olisi alati\nkoettanut kääntää sinun sydäntäsi minusta, olisit saanut kokea, mitä\nminä ajattelin sinusta sinä iltana, jolloin uskalsit lähteä yksin\nhakemaan pappia taloon. Tein pahat tekoni Gudveigin neuvosta, mutta en\nolisi kuunnellut häntä, ellen olisi ollut niin juovuksissa.\n\nPikku tyttö eli kaksi päivää kasteen saatuaan. Hän sai imeä äitiään,\nja Torny luuli hänen jo jäävän eloon. Mutta kolmantena päivänä hänen\nhenkensä sammui juurikuin äiti oli nostamassa hänet rinnoilleen.\n\nJonkun aikaa tämän jälkeen vei Torny Halvardin sukulaisensa Guttorm\nSigurdinpojan luo Bensnesiin, ja he olivat siellä kaksi vuotta, mikäli\nHalvard saattoi muistaa. Se oli hänen lapsuutensa paras aika. Tämän\njälkeen hänen vanhempansa tekivät sovinnon, ja he palasivat takaisin\nHusebyhyn. Vebjørn ei sen perästä enää lyönyt vaimoansa eikä pitänyt\nluonaan jalkavaimoa, vaan käyttäytyi muutenkin siivosti Tornyä kohtaan,\nainakin ihmisten nähden. Mutta ystäviä heistä ei tullut koskaan.\nHalvardin oli vaikea sopia isänsä kanssa, eikä hänellä ollut ilon\npäiviä niin kauan kuin tämä eli.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHalvard istui muistellen näitä tapauksia, Graeinin soutaessa vuonon\nselkää.\n\nMutta he eivät ohjanneet kulkuaan Husebyn isoa laituria kohti.\nPenikulman verran lähempänä virtaa vuonoon väkevä puro kapean laakson\nläpi. Siellä kasvoi siihen aikaan korpimetsää. Husebyn kohdalla se ei\nulottunut kovin kauas, mutta ulompana, vuonon suulla, oli se hyvin\nsankka, ja sen keskeltä pilkoitti vain pari pientä taloa ja majaa.\n\nLahden rannalla oli vihantia töyräitä puron molemmin puolin, ja sen\nlaskusuuhun oli rakennettu pieni laituri, sillä tuohon töyräälle aikoi\nGraein raivata itselleen maata ja rakentaa pienen talon. Halvard oli\npäättänyt helluntai-iltana päästää orjuudesta hänet ja hänen kaksi\npoikaansa. Graeinin vaimo oli kuollut, mutta vapaaksi tultuaan hän\naikoi naida Ragnhild Ormintyttären. Tämä ei ollut orjasukua, hänen\nisänsä oli Halvardin lampuoteja ja asui ylempänä metsässä. He olivat\nrutiköyhää väkeä, ja Ragnhildilla oli äpärälapsi erään tanskalaisen\nsoturin kanssa. Siksi hän tyytyi tähän puolivanhaan, orjasyntyiseen\nmieheen, vaikka itse oli nuori, eikä kovin ruman näköinenkään. Graein\noli asemaansa nähden rikas, sillä Torny oli antanut Dympnalle ja hänen\njälkeläisilleen niin paljon kalliita lahjoja, että he olisivat voineet\nostaa itsensä vapaiksi jo kauan aikaa sitten. Mutta Vebjørn ei olisi\nantanut heidän jäädä Husebyhyn vapaiksi tultuaan, eivätkä he olleet\ntahtoneet erota Tornystä ja Halvardista.\n\nHe laskivat nyt laituriin ja nousivat maihin. Rannalla oli tuoreita\nkeltaisia hirsiä ja pari myllynkiveä, sillä Halvard aikoi rakentaa\nmyllyn puron rannalle, että metsässä asuvien ihmisten ei tarvitsisi\njauhaa viljojaan käsikivillä, kuten useimmat tekivät vielä silloin.\nHeillä oli pitkä matka Husebyn myllylle, eikä usealla ollut hevosta\neikä orjaa, joka olisi vienyt ne taloon asti. Siksi Halvard oli\najatellut, että Graeinille koituisi sekä ansiota että seuraa, jos tähän\npuron varteen saataisiin mylly.\n\nGraein oli kaivanut mäkeen pirtin ja karjakarsinan pohjan; päädyt\ntehtiin hirsistä. Halvard osoitti nyt hänelle sopivat hirret rannalta.\nSitten he lähtivät multaseiniä kohti. He katsoivat karjakarsinaan. Se\noli melkein valmis, sillä Graein tuumi heidän voivan asuakin siinä\nkunnes pirtti valmistuisi. Äkkiä he huomasivat peräsopukassa ihmisen.\n\nHe käskivät hänen tulla esiin, mutta tämä ei liikahtanut. Silloin\nGraein veti hänet ulos; se oli nainen. Graein kysyi nyt häneltä, mitä\ntekemistä hänellä oli siellä, mutta nainen ei vastannut, vaan kumartui\nvaan syvempään, aivan kuin tahtoen peittää kasvonsa, ja he huomasivat\nhänen olevan peloissaan. Graein veti hänet nyt kokonaan päivänvaloon ja\nkohotti hänen päänsä pystyyn. Samassa häneltä pääsi ihmetyksen huuto.\n\n-- Tunnetko sinä hänet, Halvard?\n\nKotvan aikaa Halvard tuijotti häneen, mutta sitten hän tunsi, että tämä\noli Gudveig, hänen isänsä jalkavaimo. Hän ei ollut nähnyt tätä siitä\nasti kun he olivat lähteneet Tornyn kanssa Ringerikiin, ja siitä oli\nkolmetoista vuotta. Mutta hän oli kuullut kerrottavan hänestä silloin\ntällöin. Vebjørn oli antanut hänelle talon toisella puolen vuonoa,\nmutta ajanut hänet sieltä pois sen jälkeen kun Gudveig oli saanut\nlapsen erään tanskalaisen miehen kanssa, joka asui siellä yhden talven\nTanskan kuninkaan Sveinin aikana -- vaikka Vebjørn ei itse ollut käynyt\nhänen luonaan enää pariin vuoteen, ihmisten tietämän mukaan. Hän lähti\nsilloin seudulta tanskalaisensa kera, mutta oli sittemmin palannut\ntakaisin. Hänen oli käynyt yhä huonommin sitä mukaa, kuin hän vanheni\nja muuttui rumemmaksi, ja lopulta hän oli käynyt kerjuulla laaksojen\nsyrjäseuduilla, metsäpirteissä ja majoissa, mutta ei mennyt koskaan\nkovin kauas Husebystä, eikä koskaan käynyt kirkossa. Häntä syytettiin\npakanuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Viime talven hän oli asunut\nSigurd-nimisen miehen pirtissä. Tämä ei ollut saanut sinne ketään muuta\nnaista. Sigurd oli Graeinin tulevan apen Ormin velipuoli. Halvard oli\nkuullut sen orjaltansa.\n\nNainen ei vastannut mitään, vaikka Graein kysyi moneen kertaan, mitä\ntekemistä hänellä oli ollut hänen karjakarsinassaan. Silloin hän sanoi:\n\n-- Vahdi sinä, Halvard, häntä, sillä aikaa kun minä käyn sisässä\nkatsomassa hänen jälkiään -- kuka sen tietää, mitä noitatemppuja\nhän on tehnyt karkoittaakseen onnen minun pirtistäni. Ja hän ryömi\nmultakuoppaaan.\n\n-- Minä olen ollut piilossa täällä siksi, ettei minulla ole mitään\nmuuta paikkaa, missä olisin, sanoi nainen. En ole tehnyt mitään pahaa,\nvaan olen odottanut, että joku sattuisi tulemaan tänne ja veisi minut\nvuonon yli.\n\n-- Et suinkaan sinä vaadi, että minä tekisin sen, sanoo Halvard. Saat\nodottaa vielä vähän, sanoo hän, kun Gudveig näyttää tahtovan lähteä.\n\nSitten hän alkoi tarkastella naista. Tämä oli muuttunut sanomattoman\nvastenmieliseksi ja rumaksi, ryppyiseksi, harmaahapsiseksi ja\nhampaattomaksi. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, vaan tukka riippui\ntakkuina ympäri päätä ja se oli melkein vihreä liasta. Hänen vaatteensa\nolivat lantaiset ja repaleiset, ja varpaat pistivät esiin kengän\nsuista. Hän oli laiha kuin tikku, mutta vatsa oli pöhöllä. Halvard\najatteli, ettei hän mitenkään voinut olla raskaana, sillä siihen hän\nkai oli liian vanha.\n\nYhtäkkiä kuuluu ylhäältä metsästä ääniä. Gudveig lysähtää kokoon,\nvääntelehtii edestakaisin ja alkaa vaikeroida:\n\n-- Halvard, Halvard, anna minun mennä tai pane minut piiloon -- anna\nminun mennä piiloon ja sano Sigurdille, ettet ole nähnyt minua.\n\n-- Vai niin, sanoo Halvard. Mitä pahaa sinä nyt taas olet tehnyt,\nGudveig?\n\n-- En minä ole koskenutkaan Sigurdin hopeaan -- pata oli tyhjä, kun\nminä kaivoin sen maasta. Halvard, näethän miten kurja minä olen, ei\nsinun ja Tornyn sovi kostaa minulle köyhälle vaivaiselle -- Sigurd\nhakkaa minut kuoliaaksi -- katso toki, kuiskasi hän koettaen vetää\nrikkinäistä nuttuaan olkapäänsä yli. Mutta se oli tarttunut kiinni\nvereen.\n\nHalvard muisti isänsä lyöntien jättämät mustelmat äitinsä rinnoissa ja\nsanoi:\n\n-- Seiso siinä Gudveig; saamme kuulla, mitä Sigurd sanoo.\n\nSilloin lyyhistyi Gudveig kokoon ja ryömi Halvardin jalkojen\njuureen, mutta tämä vetäytyi kauemmas hänestä. Sitten ilmestyivät\nmiehet metsästä. Siinä oli Sigurd, Orm ja kolme muuta, veljesten\nsisarenpoikia. He huutaa hoilottivat -- ja yltyivät yhä hurjemmiksi\nnähdessään Husebyn Halvardin seisovan Gudveigin vieressä.\n\n-- No nyt, Gudveig -- nyt sinä saat vastata muustakin kuin\nvarkaudestasi!\n\nHe piirittivät hänet. Hän ryömi polvillaan vuoroon jokaisen luo, mutta\nSigurd ja hänen saattomiehensä alkoivat potkia häntä jaloillaan ja\nlyödä häntä keihäänvarsilla ja kaarillaan.\n\n-- Olkaahan nyt ihmisiksi, sanoo Halvard inhoten. Ette te saa kohdella\nhäntä kuin hautaan pudonnutta sutta. Sano sinä, Sigurd, mitä hän on\ntehnyt.\n\nJa Sigurd ryhtyi puhumaan: Hän oli pitänyt Gudveigia luonaan vuoden\nverran, mutta tämä oli ollut laiska ja osaamaton; ja vaikka tämä oli\nvanha ja ruma, oli hän herättänyt epäsopua hänen ja sisarenpoikien\nvälillä, jotka asuivat hänen luonaan. Sitäpaitsi hän varasteli maitoa\nja jauhoja. Siksi Sigurd oli käskenyt hänen lähteä tiehensä joku päivä\nsitten, ja hän oli nukkunut ulkoladossa. Sigurd oli aikonut ostaa\nitselleen orjanaisen, ja oli kerännyt kaiken rahan ja hopean, mitä hän\nomisti, pieneen rautapataan, jonka hän oli kaivanut maahan turvepenkin\nsisään, jonka päällä hän nukkui. Mutta nostaessaan eilen vuodenahkoja,\nnäki hän multaa kouhitun aivan äsken, ja kun hän kaivoi padan esiin,\noli se tyhjä. Silloin hän oli mennyt Gudveigin luokse ja luvannut,\nettei tekisi tälle pahaa, jos hän antaisi takaisin hopeat. Mutta tämä\noli kieltänyt ottaneensa niitä. Silloin hän löi tätä, mutta tämä oli\npäässyt pujahtamaan pakoon.\n\nGudveig huusi nyt, ettei hän tiennyt mitään Sigurdin hopeoista.\n\n-- Sinä saat lähteä minun kanssani Husebyhyn, sanoo Halvard. Ehkä sinun\nmuistisi teroittuu, kun olet istunut vähän aikaa kellarissa.\n\nGudveig alkoi voivottaa yhä surkeammin, mutta yksi metsämiehistä sanoi:\n\n-- Tämä asia on sellainen, ettei sinun, Halvard, sovi sotkeutua siihen.\nOtamme itse selvän tästä varasnaisesta, ja tahdomme, ettei tästä puhuta\nsen koommin.\n\nHalvard jäi miettimään. Hän melkein sääli Gudveigia, tämä oli niin\nsurkean näköinen ja oli aivan mielettömänä pelosta -- ja Sigurd ja\nhänen, sukulaisensa olivat juovuksissa ja vimmoissaan. Siksi hän sanoi:\n\n-- Sinun täytyy sanoa, Gudveig, minne sinä olet kätkenyt Sigurdin\nhopeat; minä autan sinua sitten, niin että ehkä säästyt pahimmasta.\n\nSilloin Sigurd alkoi huutaa, ettei Halvard ollut hänen herransa, ja\nettei tällä ollut oikeutta sotkeutua asiaan. Hänellä oli muutakin\nselvitettävää Gudveigin kanssa kuin tämä varkausjuttu.\n\nHalvard vastasi: -- Et sinä tule sen halvemmaksi, vaikka minä sotkeudun\nsinun asiaasi. Gudveig ei ole pääsevä rankaisematta varkaudestansa,\nmutta minä en voi lähteä täältä, kun näen teidän kohtelevan häntä kuin\npetoa. En edes Gudveigin kaltaiselle raukalle salli tapahtua sellaista.\n\nKun nyt Gudveig huomasi Halvardin aikovan puolustaa häntä ainakin näitä\nmiehiä vastaan, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kohosi maasta ja sanoi:\n\n-- Minä sanon teille totuuden. Kaivoin padan esiin sinä iltana,\njolloin sinä olit sanonut, että minun oli lähdettävä sinun talostasi,\nSigurd. Aioin ottaa itselleni muutamia rahoja, etten kuolisi nälkään\nlapsesi kanssa, jota kannan. Ei siinä ollut mielestäni mitään väärää.\nMutta pata oli tyhjä -- vieköön minut piru ja pahat henget, jos nyt\nvalehtelen. Minun luuloni on, että ne kaksi muukalaista, jotka kävivät\ntäällä ennen joulua, -- se, jolla oli nenä poikki ja se toinen,\npunatukkainen -- ovat ottaneet rahasi; sillä sinä kehuit illalla\njuovuspäissäsi, että sinulla oli kätkö makuupenkkisi alla.\n\nSigurd rupesi nyt karjumaan, ettei Gudveigin tarvinnut syyttää häntä\nlapsensa tekijäksi, että tämä oli varmaan itse juorunnut kulkijoille\npadan paikasta, ja ettei tällä ollut oikeutta hänen rahoihinsa. Silloin\nHalvard töykkäsi hänet syrjään.\n\n-- Mene etemmäksi, sanoo hän. Nyt minä uskon Gudveigin puhuneen totta.\nHusebyssa kävi talvella kaksi kulkijaa; toinen oli nenätön ja toinen\npunatukkainen. He ostivat hevosen ja ruokatavaraa Krok-Olavilta\nrannasta. Olav sai heiltä soljen, ja minä ostin sen häneltä -- ei\nsuinkaan tämä ole sinun solkesi? Hän kaivaa vyöstään esiin vanhan\nviitansoljen ja näyttää sitä Sigurdille.\n\nNyt täytyi Sigurdin vastahakoisesti myöntää soljen olevan hänen omansa.\nHän oli perinyt sen isoisältään. Halvard ojensi sen hänelle ja sanoi:\n\n-- Menkää nyt pois, minä puhun Gudveigin kanssa. Menkää pois te toiset,\nälkääkä tunkeko päälleni.\n\nMiehet huusivat nyt kilvan, että itsehän Halvard oli tunkenut heidän\npäälleen. Mutta he eivät olleet hänen orjiaan, eivätkä aikoneet kärsiä\nhänen kopeuttaan. Sigurd huusi uudelleen, että hänellä oli puhumista\nGudveigille muustakin kuin varkaudesta ja hopeoistaan, ja tarttui\nhäneen. Silloin työnsi Halvard Gudveigin taakseen. Mutta Orm huusi:\n\n-- Me emme voi kärsiä Halvardin ylpeyttä. Hänen isänsä osti isämme\nraivaaman köyhän talon ja teki meidät lampuodeikseen, ja minun\ntyttäreni hän katsoo kelpaavan orjansa vaimoksi -- näin halvassa\narvossa päälliköt pitävät meitä vähäväkisempiänsä. Mutta metsä on\nsuuri, eikä olomme tule pahemmaksi siellä kuin turvemajoissamme. Olemme\nkyllin vahvat isäntää ja hänen orjaansa vastaan.\n\nNyt ojentaa Graein Harvardille miekan, jonka hän oli ottanut mukaansa\nkarjakarsinasta. Hän oli hankkinut sen vapaaksi tulonsa varalta.\n\n-- Aja nämä nahkamiehet metsään, Halvard, mutta muistakaa te, että\nteidän on mentävä kauas, jos tahdotte, etteivät Husebyn koirat löydä\njälkiänne.\n\nMiehet vetäytyivät edemmäs, mutta Halvard heitti miekan maahan sanoen:\n\n-- Olen luvannut olla tarttumatta aseeseen, ellei siihen ole pakkoa,\nperjantaipäivinä, jolloin Herramme kärsi ristinkuoleman tähtemme.\n\n-- Sinulle ei ole oleva häpeäksi, rikas Halvard, jos annat meidän\nköyhien miesten päättää asiamme mielemme mukaan. Lupaan sinulle, ettei\nGudveigille ole tapahtuva sen pahempaa, kuin mitä isäsi teki äidillesi\nsinä iltana, kun hän synnytti tyttärensä. Gudveig on kehunut usein\nitsellään olleen sellaisen vallan Vebjørniin, että tämä löi kuninkaan\nsisarta hänen nähtensä.\n\nHalvard punehtui ja vaaleni nyt vuorotellen seisoessaan paikallaan.\nSilloin sanoi Graein:\n\n-- Tule, Halvard, anna koirien repiä toisensa kappaleiksi. Kun heidän\npäänsä selviää, jää heille kylliksi aikaa katua sanojaan.\n\nHalvard sanoo nyt hiljaa ja selkeästi:\n\n-- Te taidatte olla hulluja kaikkityyni -- ettehän te tiedä, mitä\nsanotte ja teette. Toista niin pahaa tekoa ei ole tapahtuva, niin kauan\nkuin minä voin estää sen -- ja te kiitätte minua perästäpäin siitä,\netten minä antanut teidän tehdä toisin kuin kristityiden miesten sopii.\n\nSitten hän kääntyi Gudveigin puoleen ja sanoi:\n\n-- Sinä saat lähteä minun kanssani, me viemme sinut vuonon toiselle\npuolen.\n\nHän alkaa astua laituria kohti katsomatta vihollisparveen. Gudveig ja\nGraein tulevat perästä. Halvard hyppää veneeseen ja irroittaa köyden,\nja orja kiipeää myös veneeseen. Mutta Gudveigiä peloittaa.\n\n-- Nosta sinä hänet veneeseen, Graein, sanoo Halvard. Mutta orja vastaa\nvihaisesti:\n\n-- En minä tahdo koskea häneen.\n\n-- Sitten minä nostan hänet itse, vastaa Halvard. Hän tarttuu Gudveigin\nlanteisiin ja nostaa hänet veneeseen, menee peremmälle, tarttuu\nairoihin ja alkaa soutaa rannasta pitkin vedoin.\n\nLaiturilla seisovat nahkapukuiset miehet jäävät katsomaan nuorta\npäällikköä, joka istuu veneen keulassa kasvot rantaan päin. Hänen\npäänsä päällä välkkyvät hirvenpään sarvet vasten taivasta, hänen\nsininen mekkonsa hohtaa, ja hänen tukkansa loistaa kuin kultainen\nseppel noiden kauniiden kasvojen ympärillä.\n\nSilloin asettaa Orm nuolen kaareensa ja ampuu sen venettä kohti.\nHalvard päästää airot käsistään, tapaa kädellään kurkkuaan ja kaatuu\ntakaperin veneen pohjalle.\n\n-- Ammu orja, ammu orja, huutaa Sigurd, vetää mekon yli päänsä ja\nhyppää veteen sekä alkaa uida venettä kohti.\n\nSigurd ja hänen miehensä seisovat nyt erillään taajassa ryhmässä, --\nHalvard, nainen ja Graein toisessa.\n\nGraein on hypännyt keulaan ja kumartunut Halvardin yli. Orm\nsisarenpoikineen ampuvat häntä, osuvat myös, mutta eivät kuolettavasta;\nhän elää vielä Sigurdin ehtiessä veneen luo. Tämä kiipeää veneeseen,\nvaikka Graein on tarttunut airoon ja lyö häntä sillä. Sigurd saa\nkäsiinsä Halvardin kirveen ja halkaisee sillä Graeinin kallon. Sitten\nhän lyö kuoliaaksi naisen, tarttuu airoihin ja soutaa nuo kolme\nvainajaa takaisin rantaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat\nkalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa\nneuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen\nsurman sekä piilottaa ruumiit.\n\n-- Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa\npääse hänen jäljilleen. -- Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään\nkaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados,\nja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana\nseurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista,\netteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.\n\nHe päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa\npääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen\nkeskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa\nruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata\nreiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran\nvieneen mukanaan ruumiit.\n\nGudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät\nne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen,\nsitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat\nkappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin\npienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin\npirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.\n\nVasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja\nGudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten\nhe lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat\nupottaneet Halvardin ja veneen. -- Silloin he näkivät ihmeellisen\nnäyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää,\nettä linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja\nsumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan\nyläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä\nhohtavan valkoiset.\n\nHe vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta.\nMutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn:\nHalvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa.\nHänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne\nkatsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo\nkouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.\n\nHe rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta.\nSilloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen\nkaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan\nkuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin.\nEivätkä linnut olleet koskeneet häneen.\n\nHeitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja\nhänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja\nalkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän\nnousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat\nmyllynkivet kaulassa.\n\nViimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan\nmaihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä\nkuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua\nhärännahkaa -- hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat\nlöytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin\nnahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle\ntöyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.\n\nTämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa.\nOrm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä\noli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä\nsiten kuin tämä pyysi.\n\nHe ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren\nselkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä\nheillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein\nsokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan;\nmutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.\n\nSillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan\nvailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden\nääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja\npäässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken\ntukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka\ntuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä\nsanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin,\nkoska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta\noli kuultu niin paljon merkillistä.\n\nGraeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi\nauttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli\nnyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi\nhän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta,\nja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän\nraatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä\nkorilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis\noli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.\n\nPäivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja\nRagnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen\nmyllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan --\nsurmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen,\nsillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.\n\nKun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat\nkylmästä, ja se sanoi: \"Palelee, äiti, palelee.\"\n\nNämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin\niloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä\nja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan\n\"palelee\".\n\nOrm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua\nihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka\npäivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä,\nnäyttäen vahvistuvan päivä päivältä.\n\nKesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja\norjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten\nmuuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi\nsiellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos\nmatkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä,\nettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä\npuhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo\nvapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän\nilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian\nsievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.\n\nJoutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset\ntakaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä.\nEräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.\n\nRagnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli\nneljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin\nheikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut\nruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin\nhuolestunut ja murheissaan.\n\nVieraiden mentyä meni Ranghild Ormin luokse ja sanoi:\n\n-- Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo\nlahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, -- hautaa häntä\nvihittyyn multaan.\n\nOrm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, --\nhenki on kallis sille, jolla ei ole muuta.\n\nMutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään\nsen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:\n\n-- Huomenna, tyttäreni, lähdemme Husebyhyn.\n\nHeti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan\nmelkein terve.\n\nNyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa,\nruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär\neivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin\nhyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät\nastumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen\nsalli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä\nja tytär saapuivat Husebyhyn.\n\nSiellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli\ntilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.\n\nIhmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen\njälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon\nvallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän\nollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.\n\nKolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn,\nheräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille\nnähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen,\nmutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt\nunissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia\nkädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava\nsaatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja\npyhä kuningas lausui: -- Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi\nmaallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä\nseudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa\nhurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden\ntaivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen\nkorkeissa saleissa.\n\nTorny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä\nkaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee\narmonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli\nsisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi.\nMiehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina\nHarvardille ja hänen äidilleen.\n\nJa kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen\nviestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja\nhakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli\nmaannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea\nhänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos\ntuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja\npapit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.\n\nIltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä\ntaloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään\nsurmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä\nsaattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.\n\nNyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen\npalvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat \"Kyrie Eleison\".\nJa kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi\nkorkealla äänellä:\n\n-- Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen\nsanansaattajana.\n\nMiehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin\nkasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon\nvähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:\n\nEikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää,\nvaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä\nkuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli\nverrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän\ntuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin\neläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.\n\nSitten hän sanoi surmamiehille:\n\n-- Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä\nJumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille\nannettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa\nkolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa,\nelleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard\non osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa\nhänen kunniansa tähden.\n\nMiehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen.\nNumedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen\nluita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin\nsurmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän\npoikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin\nvanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän\nkertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat\nraivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta\npohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja\nsaadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli\npitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja\nOlav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne\nnunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat\npitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja\nluostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja,\njotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin\ntaitavin munkki.\n\nHalvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat\nmonet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä\nkirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon\npappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.\n\nTorny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli\nilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.\n\nInga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi\nhaluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta\nhänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä\njohtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat\nHalvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.\n\nMyöhään eräänä iltana samana syksynä -- oli menossa vuosi 1044,\nneljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman -- kulki\nmuuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran\nlykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä\noli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin\ntoimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet\nolivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän\noli näin joutunut suureen ahdinkoon.\n\nTaivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa\nonnistuminen oli -- nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa --\nsillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille\napuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi -- näkee hän äkkiä miehen\nkulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä\nkulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi,\nkunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi\npimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui\nkivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä\nirtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen\nkätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli\ntäynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia,\nentisaikojen aarteita.\n\nHän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui\nsuuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan\nomaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä\nsukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka\ntarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä\nsovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen.\nHän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi\nhänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat\nmiehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja\nkaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli\nvarakasta väkeä.\n\nMutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä\noli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se\nehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon\nlempeän, pyhän miehen ihmetyönä.\n\nKevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa\nmiestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun\naika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä\nmyöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö\nse heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja\nmetsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli\nniin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.\n\nSeisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen\nlähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he\nluulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat\nhe, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.\n\nKoirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat\nheidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä\nilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut.\nKoirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin\nluokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon\nkiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten\najaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi\nmieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä\nPyhän Halvardin hyvyyttä.\n\nKolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa,\nkaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin\nepäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät\npolttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää\nkohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä\nnäkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle\ntaloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin\nnousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen\ntunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta.\nJa pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen,\nja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa\nkädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan\nkuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi\nmiehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän\noli nähnyt valon paistavan sen reiästä. -- Silloin he pelästyivät ja\npötkivät kotiin, rukouksia lukien.\n\nJa viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet\npolttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät\nHusebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi,\nsyntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän,\njoka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.\n\nJa sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä\nlevisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen\nsukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta\nja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin\ntaa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun\nHerran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut\nharjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat\nsuoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin\nviattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka\nHerra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava\nisä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja\nnimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta\nvuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja\nvaltakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.\n\n\n\n\n\n\nVIGA-LJOT JA VIGDIS\n\n\n\n\nI.\n\n\nVeterlide Glumsinpoika oli kotoisin Islannin itärannan vuonoilta. Hän\nkävi ahkerasti kaupparetkillä kesäisin.\n\nHänen sisarenpoikansa nimi oli Ljot. Tämän isä oli Gissur Haukinpoika\nSkomedalista, joka tuli surmatuksi Ljotin ollessa lapsi. Veterlide\nhoiti Gissurin käräjäjutun kaikella kunnialla; mutta emme nyt kerro\nsiitä. Ljotin äidin nimi oli Steinvor. Hän kuoli varhain. Ljot vietti\nkasvinaikansa Torbjørn Haaleggin luona Eyressä; myöhemmin hän asui\nVeterliden, enonsa luona, joka rakasti häntä kuten omaa poikaansa.\n\nLjot varttui aikaisin mieheksi. Viisitoistavuotisesta asti hän otti\nosaa viikinkiretkiin Torbjørnin poikien mukana ja tuli pian kuuluksi\nrohkeudestaan. Häntä pidettiin kyvykkäänä miehenä ja päällikönalkuna;\nhän oli uskollinen ja sanansapitävä, mutta harvapuheinen ja hidas\nsolmimaan ystävyyttä sekä viihtyi parhaiten itsekseen. -- Eräiden\nseikkojen vuoksi, joista tässä ei myöskään ole aikomus kertoa, alettiin\nhäntä nimittää Viga-Ljotiksi.\n\nEräänä kesänä, Ljotin ollessa kahdenkymmenen vuoden ikäinen, lähti\nhän Veterliden mukana Norjaan. He omistivat yhteisesti mainion\nmerenkulkijalaivan, ja Ljotille kuului kolmas osa siitä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVeterlidellä oli sukulaisia Raumariikissä, ja näitä hän nyt aikoi käydä\ntervehtimässä. Kesä oli pitkälle kulunut heidän purjehtiessaan Foldenin\nvuonoon.\n\nHe soutivat laivan saarien väliin sille kohden, missä Frysja niminen\njoki laskee vuonoon, sillä ilma oli tyyni, oli satanut kaiken päivää,\nja nyt illansuussa oheni sumukin alkaen vetäytyä vuorenselkiä kohti.\nVeterlide ja Ljot seisoivat keulassa katsellen seutua. Rinteillä kasvoi\nsiihen aikaan sankkaa metsää, ja joen varrella näkyi taloja, mutta\nniitä ei ollut paljon, ja vain harva oli suuri. Joen suulla kellui pari\nkalavenhettä ankkurissa. Kalamiehet tähystivät suurta, vierasta laivaa,\njoka solui esiin sumusta saarien välistä. Veterlide huusi heille ja\nkysyi, mistä he olivat. Kun kalamiehet huomasivat vieraiden liikkuvan\nrauhallisilla asioilla, vastasivat he olevansa Vadinin Gunnarin\nlampuoteja, jonka talo oli suurin joen rannan taloista. Veterlide\nkysyi, lähtisivätkö miehet opastamaan heitä sinne nyt illalla, ja nämä\nlupasivat. Sen jälkeen soutivat islantilaiset laivansa virtaa ylös\nniin pitkälle kuin sitä saattoi kulkea, ja yksi kalastajista lähti\nsaattamaan heitä Vadiniin.\n\nOli pimeä heidän tullessaan perille. Gunnar oli tuvassa. Hän istui\nperäistuimella. Gunnar oli kookas, kaunis mies; hänellä oli pitkä\nharmaa tukka ja koko rinnan peittävä parta. Lieden luona istui kaksi\nnaista. Toinen kehräsi tulen hohteessa; hän oli puettu tummiin, eikä\nhän ollut enää varsin nuori, mutta vaaleapintainen ja kaunis. Toinen\noli aivan nuori neito, joka istui toimetonna kädet helmassa. Veterlide\nastui tervehtimään isäntää, ja ennenkuin hän oli puhunut asiaansa\npuoleenkaan, nousi Gunnar paikaltaan ja lausui tervetulleeksi hänet\nynnä koko hänen laivakuntansa sekä käski naisten kantaa pöytään ruokaa\nja juomaa.\n\nNämä nousivat silloin paikoiltaan. Vanhempi huusi palvelusnaisiaan\nja alkoi hääriä edestakaisin, mutta nuorempi jäi seisomaan lieden\nääreen katsoen vieraita. Ja nämä näkivät nyt tulen valossa, että hän\noli peräti kaunis, pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen. Hänellä oli\nsuuret harmaat silmät ja tukka, joka ulottui alapuolelle polvien. Se\noli keltainen, kiiltävä ja paksu, mutta ei aivan vaalea. Hänen kätensä\nolivat suuret, mutta valkoiset ja sormuksin kaunistetut. Hänellä oli\nyllään ruosteenpunainen, villainen puku, runsain kirjailuin koristettu.\nPäässä hänellä oli kultainen vanne, ja hänellä oli enemmän koruja ja\nkäätyjä kuin mitä naisten on tapana käyttää arkioloissa.\n\nVanhempi nainen tuli nyt tupaan suurta simasarvea kantaen. Hän antoi\nsen nuoremman käteen sanoen:\n\n\"Sinun sopii lausua vieraat tervetulleiksi taloon, Vigdis.\"\n\nVigdiksen nimellä mainittu otti sarven ja alkoi kiertää penkkiriviä,\ntarjoten ensin Veterlidelle ja sen jälkeen muille miehille. Viimeksi\nhän huomasi Ljotin.\n\nLjot oli näet istunut ensin ovensuussa olevalla penkillä, mutta\nsiirtyi sieltä tulta lähemmäksi, koska hänen vaatteensa olivat märät.\nHän piteli viittaansa koholla toisella kädellään, mutta hänen musta\ntukkansa oli valahtanut silmille, ja Vigdis näki nyt hänen kasvoistaan\nvähän muutakin kuin silmät, jotka olivat tummansiniset ja syvällä\npäässä.\n\nNeidon ojentaessa sarvea, antoi hän viitan vaipua, ja juodessaan\nkatsoi hän neitoa sarven laidan yli. Neito ei näkynyt pitävän hänen\ntuijottamisestaan, sillä hän ei sanonut mitään vieraalle, vaan otti\nsarven, jonka tämä ojensi hänelle, kääntyi penkkiä kohti ja istuutui\nsille.\n\nLjot asettui istumaan siten, että hän saattoi nähdä Vigdiksen. Hetken\nkuluttua vilkaisi tämä häneen ja kohtasi hänen katseensa; silloin\nhän punastui ja katsoi toisaanne. Mutta heti sen jälkeen hän katsoi\nuudestaan vieraaseen, ja nyt hän katsoi tähän niin kauan, että tämä\nviimein käänsi pois silmänsä.\n\nPöytään kannettiin nyt semmoinen määrä herkkuja, että se oli kuin\nuhkein pitopöytä. Gunnar tahtoi lähettää miehensä rantaan hakemaan\nlaivamiehiä; hän tarjosi omia miehiään vartioimaan laivaa yöksi.\n\nVeterlide kiittää, mutta ennenkuin hän on puhunut loppuun, sanoo Ljot\nsukulaiselleen näin:\n\n\"On jo niin myöhä; meidän miehemme voivat olla laivalla yötä, ettemme\nvaivaa isäntämme miehiä.\"\n\nSilloin sanoo Vigdis nauraen:\n\n\"Islantilainen taitaa olla arka tavarastaan.\"\n\nGunnar nuhtelee häntä vihastumatta; hän sanoo:\n\n\"Islantilainen tarkoittaa hyvää tahtoessaan säästää miehiämme, mutta\nmatka ei ole pitkä, ja hänen omat miehensä ovat soutaneet koko päivän\nsateessa sekä tarvitsevat tuoretta ruokaa ja lämmintä. Mutta tyttären\nei sovi vastata vieraalle tylysti.\"\n\nLjot nauroi ja vastasi:\n\n\"Ei se tainnut olla niin pahasti tarkoitettu -- eikä noin nuoren neidon\nsanoja punnita niin tarkoin.\"\n\nVanhempi nainen puhui nyt myös kuiskaten jotakin Vigdikselle, mutta\ntämä ei ollut siitä millänsäkään, vaan hymyili hiljaa paikaltaan. --\nGunnar lähetti miehiä rantaan, ja toiset söivät ja joivat.\n\nPuhe kääntyi viimeaikaisiin sumuihin ja sateisiin, jotka olivat tehneet\nsuurta haittaa Gunnarillekin, sillä vilja oli valmista leikattavaksi.\nGunnar sanoi: \"Nuorena ollessani liikuin itsekin paljon vesillä\nkesäisin, eikä mikään ilma ollut mielestäni niin ikävä kuin tuuleton,\nsumuinen sadeilma.\"\n\nLjot vastasi tähän laulaen:\n\n    Todenpa lausuit,\n    isäntä Gunnar!\n    Ilta on usvainen,\n    tyttäret torkkuu,\n    ei maista leikki\n    leikiltä kanssaan.\n    Parempi vuode\n    isännän auliin.\n\n    Kullat helskäen\n    kattavat pöytää\n    ihanat neidot.\n    Nähnyt en vertaa.\n    Lemmenpä hurmaan\n    taipuvi mieli\n    istuissa yksin\n    sijalla vieraan.\n\nViimeiset säkeet hän lausui hiljemmin, eikä Gunnar, joka jo oli vähän\njuopunut, huomannut niissä mitään erityistä. Mutta Veterlide huomasi,\nja alkoi heti puhua Gunnarin kanssa hänen retkistään. Kohta tämän\njälkeen lähti Vigdis naisten kera makuuaittaansa.\n\nMiesten mentyä levolle sanoi Veterlide jonkun ajan kuluttua Ljotille,\njoka makasi hänen kanssaan suljetussa sängyssä:\n\n\"Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi, sukulaismies. Ei ole kaunista\nkäyttää hyväkseen Gunnarin vieraanvaraisuutta, ja jo ensi iltana laulaa\nrunoja hänen tyttärelleen.\"\n\nLjot ei vastannut mitään. Silloin Veterlide sanoi:\n\n\"En ole milloinkaan huomannut sinua naisiinmeneväksi -- mutta tänä\niltana et sinä irroittanut hetkeksikään silmiäsi Vigdiksestä. Emme ole\nolleet niin kauan merellä, että sinulta olisi tarvinnut mennä mieli\npäästä ensimmäisen naisen nähdessäsi.\"\n\nLjot ei vastannut vieläkään, vaan käänsi kylkeä ja oli nukkuvinaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEinestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide\nrantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän\nnousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli\npäättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.\n\nLjot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat\nlaivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se\noli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla\nhänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla\nja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi\nhänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi\nmuutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen\nja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon\nväri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli\nsiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä\nnauhalla.\n\nOli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän\nVigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti\nkiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin\nhän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis\nvastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa\nmarjametsään.\n\n\"Sitten minä lähden mukaan\", sanoi Ljot, \"sinun on turvatonta kulkea\nyksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä.\"\n\n\"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi\npeloittanut\", vastasi Vigdis, \"-- enkä minä ole aseetonkaan.\" Tämän\nsanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi\nvyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä\nriimukirjoitusta.\n\nLjot otti sen käteensä, katseli sitä ja sanoi:\n\n\"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet\nsaanut sen?\"\n\n\"Se on aina kulkenut meidän suvussamme\", sanoo Vigdis, \"minun\nesiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa;\nmutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän\norjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko\nmuuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään\nuskoneen muuhun.\"\n\n\"Kuten en minäkään\", sanoo Ljot nauraen. \"Mutta minut on kerran\nkastettu kristinuskoon.\"\n\n\"Se on kummallinen usko\", vastasi Vigdis. \"Ei tuon valkean Kristuksen\nmahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes\nitseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa.\"\n\n\"En tiedä sitä niin tarkoin\", sanoo Ljot, \"enkä usko hänen mahtiaan\nkovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli\nsiellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan\npohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin\nminä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi.\"\n\n\"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita\", sanoo Vigdis. -- \"Mutta\nkuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan\nkatsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on\njotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin\nViga-Ljotiksi?\"\n\n\"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään\", sanoo toinen,\n\"mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole\nvoittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on.\"\n\n\"Niinpä kai\", vastaa Vigdis. \"Olen kuullut islantilaisten olevan\ntavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan.\"\n\nLjot sanoo:\n\n\"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä\nkukaan tätä ennen ole sanonut minua.\"\n\nVigdis nauroi ja sanoi:\n\n\"Näin nuoren neidon puhetta ei punnita niin tarkoin.\"\n\n\"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis\", lausui Ljot.\n\"Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme.\"\n\n\"Tällä seudulla ei ole tapana katsoa liian pitkään vierasta väkeä\"!\n\nNyt purskahti Ljot nauruun ja vastasi:\n\n\"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi\norjanaistesi joukkoon.\"\n\n\"Miksi en kantaisi kultia, kun isäni on antanut ne minulle\", sanoi\nVigdis.\n\nHe olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän\nmetsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen\nkeskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa\nja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion\nraoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut\ntekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui\nheidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja\nsuortuviaan kulkiessaan.\n\nHeidän syödessään marjoja sanoi Ljot Vigdikselle:\n\n\"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan\nkuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän\nmenevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä.\"\n\n\"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa\", vastasi\nVigdis. \"Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta\nhän antaa minun määrätä omat asiani.\"\n\n\"Sen minä kyllä ymmärrän\", sanoi Ljot nauraen. \"Sinä taidatkin olla\nitsepäinen ja jäykkä neito.\"\n\n\"Semmoisenahan minua pidetään\", vastasi tämä. \"Mutta sinä näytät liian\nrohkealta ja huimapäiseltä mieheltä.\"\n\n\"Semmoisenahan minua pidetään\", sanoi Ljot. \"Mutta onko nyt siis niin,\nettemme me kaksi ole vihamiehiä?\"\n\n\"Siltä näyttää\", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään\nimeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat\nkiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen\nhuomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin\nveikaten ja hyvässä sovussa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVeterlide osti hirsiä Gunnarilta. Gunnar ei ottanut islantilaisia\nruokaan, mutta hän pyysi näitä jäämään vieraikseen niin pitkäksi aikaa\nkuin nämä viihtyivät, ja kun Veterlide alkoi puhua matkan jatkamisesta,\narveli Gunnar, ettei sillä ollut niin kiirettä. Samaa ajatteli Ljotkin\nmielessään, ja hän pyrki Vigdiksen puheille niin usein kuin laatuun\nkävi.\n\nVeterlide puhui siitä hänelle eräänä päivänä kun he olivat kahden. Ljot\nsanoi silloin:\n\n\"Tahtoisin ottaa Vigdiksen vaimokseni. En ole tavannut ketään,\njonka kanssa mieluummin haluaisin elää. Hän on armaampi useimpia\nnäkemiäni naisia ja ylevämielinen ja sukkelapuheinen -- ja rikkaampaa\nnaimakauppaa voin tuskin toivoa, koska hän on Gunnarin ainoa lapsi.\nLuulen myös Gunnarin pitävän minusta.\"\n\n\"Epätietoista on silti, onko hänellä halua liittoon, kun sinä veisit\nhänet niin kauas kotoa\", sanoi Veterlide. \"Mutta jos Vigdis on valinnut\nsinut mielitietykseen, merkitsee se nähdäkseni paljon, sillä tämä neito\ntulee varmasti itse päättämään naimisestaan. Vaan kaiketipa sinä tunnet\nhänen mielensä, koska olet ollut niin paljon hänen kanssaan.\"\n\nLjot vaipui ajatuksiin ja sanoi hetken kuluttua:\n\n\"Naisen mieltä ei ole helppo arvata. Usein luulen hänen pitävän minusta\npaljonkin; mutta hän on pikainen vihaan -- ja imarimmatkin sanat voivat\nsisältää vilppiä.\"\n\n\"En minä usko Vigdiksessä vilppiä olevan\", vastasi Veterlide, \"mutta\nhän on nuori, ja ehkä hänen on vaikea alistua miehen kasvatettavaksi.\nHän tuntuu mielestäni hyvin omavaltaiselta. Neuvon siis sinua\nvalmistamaan tätä asiaa varovasti ja harkiten. Lähtekäämme nyt\npohjoiseen tervehtimään sukulaisiamme; palattuamme on näkyvä, millä\nmielellä hän on ajatellut sinua. Jos hän on ikävöinyt sinua, on hän\nottava sinut ilomielin vastaan.\"\n\n\"Minä en lähde täältä ennenkuin tiedän, mille kannalle tämä asia\nkallistuu\", sanoi Ljot.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSamana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito\nistui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun\npukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään\nvälkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin,\nlaski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui\nnopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis\nsanoi silloin:\n\n\"Kuinka uskallat tulla noin rohkeasti aittaani, isäni ollessa poissa\nkotoa?\"\n\n\"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä\", sanoi Ljot, \"ja minulla\nolisi niin paljon puhumista sinulle.\"\n\n\"Olemmehan puhuneet keskenämme joka päivä\", vastasi Vigdis hänelle.\n\n\"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä\nkernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi\ntietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu\nsiltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat\noudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen\nsinun kantavan kaunaa minulle.\"\n\n\"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa\", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän\nistui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:\n\n\"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä\nitsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit\npikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai\nolitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien\nkeskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut\nkaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani\nsinulle.\"\n\n\"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa\", sanoi Ljot hitaasti.\n\"Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni\nyhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni.\"\n\nNyt ei Vigdis vastannut mitään, ja silloin Ljot jatkoi:\n\n\"Jos se on mieleesi, tahdon kosia sinua Gunnarilta ja ottaa sinut\nvaimokseni.\"\n\nVieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen\nkaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois,\nveti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti\nitkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui\njakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä\nhuntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä.\nHän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen\nneitoa. Sitten hän sanoi:\n\n\"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt\nsentään siihen, mitä sinulta kysyin.\"\n\n\"Suo minulle vähän aikaa\", pyysi Vigdis. \"Lähde sukulaistesi luokse\npohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa\nlaivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata\nmyöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja\njättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä.\"\n\n\"Ei niin varsin äkkiä sentään\", sanoo Ljot. \"Olen ollut täällä jo kolme\nviikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän\ntiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä\npäivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla.\"\n\n\"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi\", sanoo Vigdis.\n\"Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa.\"\n\nLjot kääntyi menemään. \"Meillä on tarpeeksi ikää,\" hän sanoi -- \"mutta\nhuomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot.\"\n\nVigdis nousi seisomaan, lähti hänen perästään ja sanoi:\n\n\"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin.\nToivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en\nvielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin\nkauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut.\"\n\nNyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen\njälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVigdis pysytteli aitassaan kaksi päivää yllä kerrotun jälkeen. Silloin\ntapahtui, että taloon tuli vieraita. Tulija oli Kaare, Grefsinin isäntä.\n\nTämä Kaare oli juuri palannut pohjoisesta, Trondhjemin kaupungista,\nja hänellä oli paljon kertomista Haakon-jaarlista, Laden herrasta,\njonka Kark-niminen orja oli surmannut äsken, sekä kuningas Olavista.\nVigdis tuli tupaan illalla. Hän istuutui Kaaren viereen, ja nuo kaksi\njuttelivat keskenään ystävällisesti.\n\nKaare oli hyvin nuori, vaaleaverinen, iso ja komea. Ljot ei pitänyt\nsiitä, että Vigdis istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta\nsarvesta. Hän ilmaisi ajatuksensa Vigdikselle, seisoessaan tämän\nlähellä:\n\n\"Sinä näyt tietävän, mitä pidät Kaaresta, Greisinin herrasta.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Vigdis. \"Kaare on kasvinkumppanini, ja on hauska\nnähdä häntä jälleen.\"\n\nMutta Ljot katsoi tämän jälkeen vihaisin silmin Kaarea, ja vaikka Kaare\nolisi kertonut mitä ja kiittänyt mitä tahansa sinä iltana, tiesi Ljot\naina heti jotakin muuta vielä parempaa. Viimein johtui puhe hevosiin,\nja Kaare kehui orittaan. Sen nimi oli Sløngve. Gunnar oli kasvattanut\nsen ja antanut sen Kaarelle ystävyydenlahjaksi.\n\nLjot vastasi nähneensä tuon hevosen, sillä he olivat juuri näinä\npäivinä tuoneet hevoset metsästä käyttääkseen niitä syksytöihin.\nMutta hänen mielestään oli se ori, jonka hän oli ostanut Arnenpojilta\nGrimelundarista, ollut paljon parempi. Sen nimi oli Aarvak, eikä sen\noivallisempaa eläintä oltu näillä seuduilla ennen nähty.\n\n\"Kyllähän se on kaunis katsella\", tuumi silloin muuan vanha mies, joka\nistui lähellä Ljotia. \"Mutta Kaaren ori oli voittanut sen sekä viime\nettä kuluvana vuonna. Vaan huonosti sinä teet, kun kiität tässä talossa\nArnenpoikien tavaraa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Ljot vanhukselta.\n\n\"Vadinin ja Grimelundarin miesten välillä on vallinnut epäsopu siitä\nalkaen kun Eyolv Arnenpoika kosi Vigdistä ja sai rukkaset\", vastasi\ntämä.\n\n\"Siitä minä en ole kuullut mitään\", vastasi Ljot, ja vanhus alkoi\nkertoa:\n\n\"Gunnar olisi ottanut Eyolvin vävykseen, mutta sanotaan, ettei Vigdis\ntahtonut häntä. Ei sitä saata ihmetellä kukaan, sillä Arnenpojista käy\nrumia puheita, ja ihmiset luulevat Vigdiksen ja Kaaren olleen ystäviä\nlapsuudesta asti. Mutta Arnenpojat ovat uhkailleet usein Gunnaria sen\njälkeen. He ymmärtävät kuitenkin pysyä alallaan, sillä vaikka Gunnar on\nvanha, ei hän ole vielä mikään ikäkulu.\"\n\nLjot ei vastannut enää mitään, vaan istui mietteissään pitäen silmällä\nVigdistä ja Kaarea. Kotvan kuluttua hän astui Kaaren luokse ja sanoi:\n\n\"Täällä on puhuttu tänä iltana niin paljon. Eikö sinusta olisi\nhupaista, jos antaisimme oriittemme taistella, että jokainen voisi\nnähdä, kumpi niistä on parempi?\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi Kaare nauraen. \"Mutta se on tuskin tarpeen, koska\njokainen tällä seudulla tietää sen ennestään.\"\n\nVigdis puuttui nyt puheeseen:\n\n\"Sinun ei pidä tärvellä kallista hevosta, jonka olet ostanut. Voihan\nsekin olla hyvä, vaikka toinen on parempi.\"\n\nSilloin vastasi Ljot vihasta raivoten:\n\n\"Minä en ole niin arka tavarastani kuin sinä luulet -- näyttäköön\nnyt Kaare, mihin hänen hevosensa kelpaa. Ajakaamme hevoset toisiansa\nvastaan huomenna. Jos Aarvak häviää, en minä ole vievä sitä mukanani\nIslantiin.\"\n\n\"Eyolv ei taida huolia sitä takaisin\", sanoi Vigdis nauraen.\n\n\"Minä en kysy sitä häneltä\", sanoi Ljot. \"Silloin minä tapan sen.\"\n\nNyt hän kiskaisi kultaisen renkaan käsivarrestaan ja viskasi sen\ntuleen, joka paloi lattialla, huutaen:\n\n\"Sinun ei tarvitse pilkata minua siitä, että olisin arka tavarastani,\nVigdis.\"\n\nMutta Vigdis kumartui alas, pisti kätensä liekkien keskeen, otti\nrenkaan sieltä ja ojensi sen Ljotille sanoen:\n\n\"Ei ole parempi käyttäytyä kuin mielipuoli.\"\n\nSilloin Ljot tarttui renkaaseen, heitti sen ovensuuhun orjien\nparveen ja lupasi sen sille, joka sai sen kiinni. Nyt syntyi suuri\nhälinä orjien joukossa, ja se, joka ensiksi sai sen käteensä, kaatui\nlattialle. Näytti siltä kuin pidot päättyisivät suureen epäsopuun.\nVeterlide juoksi sukulaisensa luo, tarttui häntä käsipuoleen ja nuhteli\nhäntä ankarin sanoin. Mutta Ljot vain nauroi. Ja kiistan jatkuessa\npäätettiin viimein, että Kaare ja Ljot antaisivat hevostensa taistella\nseuraavana päivänä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi\nmyös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli\nmuuan Vadinin lähellä oleva niitty.\n\nLjot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen\nvasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja\nvyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla\nkirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt,\npunainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia\nkädestä pitäen.\n\nLjotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti\nuljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka\nseisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.\n\nKesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä\nvälin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että\noli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.\n\nSilloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli\ntäysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja\nhartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.\n\nHeti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime\ntapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi\nja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot\njuoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä\nja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat\ntummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.\n\nSløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan\nja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta.\nSilloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta\nluiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän\nnäköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja\nKaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se\nnousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn,\nkääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta\nSløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.\n\nKaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös\n-- sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen\nkasvojaan pitkin:\n\n\"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa;\nsinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta.\"\n\n\"Tässä saat sakkorahat\", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan,\n\"sinä pelästytit minun hevoseni, -- olet kuin mikäkin metsänpeikko\nkarhuntaljoinesi.\"\n\n\"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot\", sanoi Kaare, \"vaikka olisit\ntappanut jonkun Islannissa\", -- ja samassa hän käänsi keihään niin,\nettä sen kärki osoitti Ljotin rintaa.\n\nLjotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia\ntavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt\nkeihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti.\nMutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan\nvirtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.\n\nNyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle.\nHän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.\n\n\"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen\", vastaa Kaare, \"sillä näen\nsinun sukulaisesi etsivän henkeäni.\"\n\n\"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa\", vastaa\nVeterlide. \"Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään.\" Ja hän vetää\nKaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.\n\nMutta Gunnar oli ottanut keihäänsä ja lävistänyt sillä Sløngven rinnan.\n\nKoli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli\ntajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden\nkanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä.\nTämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki\nkatkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:\n\n\"Mitä nyt sanot hevostaistelusta, Vigdis?\"\n\nVigdis itki yhä enemmän ja sanoi:\n\n\"Minä en tahdo puhua sinun kanssasi.\"\n\n\"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen\nhevosensa?\" sanoi Ljot.\n\n\"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään\", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi\nharjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. \"Mutta minä en tahdo\npuhua sinun kanssasi.\" Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti\nhänen mukanaan pois.\n\nArnenpojat tulivat Ljotin luo ja pyysivät häntä luokseen.\n\n\"En voi tulla\", vastasi Ljot. \"En voi rikkoa ystävyyttäni Gunnariin.\"\n\n\"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä\nystävyyttä.\"\n\n\"Ketä sinä nimität sillä nimellä?\" sanoo Ljot.\n\n\"Kaarea kaiketi\", puuttuu nyt puheeseen Koli, \"vaikka ei ole varmaa,\ntahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen\nseuraansa.\"\n\n\"Nyt sanoit valheen\", sävähti Ljot.\n\n\"Niin sanoin minäkin\", vastasi Eyolv, \"kun paimenemme tuli kotiin ja\nkertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen\nVigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään.\"\n\n\"Sinun paimenesi valehteli\", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi\nmennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: \"Minne\nKaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?\"\n\n\"Hän lähti Vadiniin toisen islantilaisen kanssa\", vastattiin hänelle.\n\nLjot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat\nvihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja\noli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja\nauttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin,\nGrimelundarin taloon.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVeterlide ei ollut mielissään siitä, että Ljot oli lähtenyt\nGrimelundariin. Hän ratsasti sinne jonkun päivän perästä ja tapasi\nsukulaisensa makaamassa sairaana ylisillä.\n\n\"Minä olen sopinut Kaaren kanssa\", sanoi Veterlide, \"ja pyytäisin nyt,\nettet sinä rikkoisi aikaansaamaani rauhaa.\"\n\nLjot ei vastannut mitään, mutta kysyi hetken kuluttua:\n\n\"Mitä Vadinissa arvellaan asiasta?\"\n\n\"Ei juuri mitään\", vastasi Veterlide, \"kuten muuten voit arvata, sillä\nGunnar on ylevämielinen mies. Enkä minä olisi kovin halukas kuulemaan,\nmitä hän ajattelee sinun käytöksestäsi.\"\n\nLjot makasi nyt vähän aikaa ääneti, nyppien karvoja taljasta. Sitten\nhän kertoi Veterlidelle, mitä Arnenpojat olivat sanoneet paimenensa\nnähneen.\n\n\"Onpa sekin nyt suuriarvoista, mitä Eyolvin lammaspaimenet sanovat --\nvaikka kaikki hänen lampaansakin sanoisivat samaa\", vastasi Veterlide.\n\"Mustasukkaiset akat semmoisia puheita suosivat; eikä ole hyvä,\nsukulaismies, että sinä antaudut tekemisiin sellaisten miesten kanssa.\"\n\n\"Mitähän Gunnar mahtanee ajatella siitä asiasta, josta olen kertonut\nsinulle\", sanoi Ljot kotvasen kuluttua.\n\n\"Ei ole kaunista, että kysyt sitä nyt, kun makaat täällä\", vastasi\nVeterlide. \"Soisin, että seuraisit kanssani Vadiniin.\"\n\n\"Minun selkääni pakottaa\", sanoi Ljot, \"en kykene ratsastamaan.\"\n\n\"Kun kykenit ratsastamaan tänne, kyennet kai ratsastamaan takaisinkin\",\ntuumi Vederlide. \"Ei ole ihme, ettei sinua haluta lähteä Vadiniin,\nsillä et sinä ole niittänyt kunniaa tässä asiassa; mutta sinun olisi\nsittenkin tultava. Se on minun neuvoni. Arnenpojat koettavat varmaan\nyllyttää sinua vihaan Gunnaria vastaan. He pelkäävät nousta häntä\nvastaan yksin, ja koettavat työntää sinua edellään. Mutta anna sinä\nheidän kehrätä yksin lampaanvillojaan, äläkä sekaannu heidän tuumiinsa.\"\n\nMutta Ljot väitti yhä, ettei hän jaksanut ratsastaa. Arnenpojat\npyysivät Veterlideä aterioimaan, mutta tämä ei tahtonut jäädä, vaan\nratsasti heti takaisin Vadiniin.\n\nSiellä kävi kuten Veterlide oli sanonut; kun hän puhui Gunnarille\nLjotista ja tämän mieltymyksestä Vigdikseen, vastasi Gunnar:\n\n\"En soisi välillemme riitaa, islantilainen, sillä uskon sinusta mitä\nparhainta; ja uskon Ljot Gissurinpojastakin parempaa, kuin miksi hän on\nnäyttäytynyt tällä seudulla. Mutta en halua lähettää tytärtäni meren\nyli hänen kanssaan, enkä hakea vävyäni Grimelundarista.\"\n\n\"Se ei ole ihme\", vastasi Veterlide. Eikä asiasta puhuttu sen koommin.\nVigdis ei saanut tietää mitään heidän keskusteluistaan.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVeterlide kävi usein Ljotin luona koettaen taivuttaa tätä lähtemään\nGrimelundarista, mutta Ljot sanoi aina olevansa hyvin kipeä,\nsylkeneensä verta ja päätänsä kivistävän. Hän sanoi myös, ettei hän\nvoinut lähteä Veterliden keralla Raumariikiin. Ja kun Veterlide\npalaisi sieltä ja lähtisi takaisin Islantiin, aikoi hän jäädä Norjaan.\nToinenkaan ei sanonut silloin tahtovansa lähteä, \"sillä\", sanoi hän,\n\"jos sinä jäät Arnenpoikien luokse, saavat he houkutelluksi sinut\nsellaiseen, josta sinulle koituu häpeää.\"\n\n\"Lähde sinä vain, sukulaismies\", vastasi Ljot. \"Minä olen kohta siksi\nterve, että voin lähteä Raumariikiin. Sieltä voin sitten lähteä\nKuningas Olavia etsimään ja tavata ne islantilaiset, jotka ovat hänen\npalveluksessaan. -- Eivät Arnenpojat ole pyytäneet minulta apua\nmihinkään, vaan ovat osoittaneet ainoastaan ystävyyttä.\"\n\n\"Lupaatko minulle lähteä pohjoiseen?\" kysyi Veterlide. Ljot lupasi.\nJa kun hän oli lähtenyt seudulta, suoriutui Veterlide palaamaan\nIslantiin. Hän erosi Gunnarista suuressa ystävyydessä, ja he antoivat\ntoisilleen runsaita lahjoja. Vigdikselle hän antoi kultaisen rintakorun\nja etelästä tuodun peilin; ja tämä antoi hänelle jäähyväislahjaksi\nkauniisti kirjaillun silkkiviitan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSyksy alkoi jo olla pitkällä. Silloin levisi tieto, että Viga-Ljot\noli tullut takaisin. Hän asui Torbjørgin luona Hestlokkenissa, joka\noli Grimelundarin ja Vadinin keskivälillä; mutta hän oli paljon\nArnenpoikien kanssa.\n\nEräänä iltana tuli Vadiniin pieni poika, joka pyysi saada puhua\nVigdiksen kanssa. Hänen nimensä oli Helge, ja hän asui äitinsä, köyhän\nmierovaimon kanssa metsässä vähän matkan päässä talosta. Poika sanoi\näitinsä olevan sairaana, ja kysyi, voisiko Vigdis lähteä hänen kanssaan\ntätä auttamaan. Vigdis vastasi, että Æsa --, hänen kasvatus-äitinsä,\nVadinin emäntä -- oli parempi lääkenainen ja saattoi olla suuremmaksi\nhyödyksi. Mutta poika väitti yhä, että hänen äitinsä tahtoi puhua\nmieluummin Vigdiksen kanssa; hänellä oli jotakin puhuttavaa tälle.\nVigdis heitti silloin viitan hartioilleen ja seurasi Helgeä.\n\nOli pimeä heidän astuessaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa tietä\npitkin, mutta sitten poika poikkesi metsää kohti; hän sanoi peltotien\nolevan niin vetisen. Oli jo viimeinen päivä lokakuuta. Heti kun he\nolivat tulleet metsän rajaan, josta alkoi karjapolku, ilmestyi heitä\nvastaan mies. Vigdis kysyi, kuka tämä oli.\n\n\"Se olen minä\", vastasi mies, \"Ljot.\"\n\nHelge tahtoi nyt irroittaa kätensä ja juosta pois, mutta Vigdis piti\nkiinni siitä ja kysyi:\n\n\"Tämä mieskö sinut on lähettänyt minua hakemaan?\"\n\nPoika ei vastannut, mutta Ljot sanoi:\n\n\"Kyllä minä olen tehnyt niin. Hän oli lähdössä Æsaa hakemaan, ja\nsilloin minä pyysin häntä toimittamaan sinut tänne, että pääsisin\npuheisiin sinun kanssasi. Sillä ymmärsin, ettei minun hyödyttänyt tulla\nVadiniin, jos halusin saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken.\"\n\n\"Onpa tämä omituinen tapa päästä puheisiin kanssani\", sanoi Vigdis.\n\n\"En tiennyt muuta neuvoa\", sanoi Ljot. \"Olen kierrellyt taloa pitkät\najat odottaen, että saisimme tavata.\"\n\nPoika tahtoi nyt juosta heidän luotaan, mutta Vigdis piti lujasti hänen\nkädestään. Silloin sanoi Ljot:\n\n\"Anna pojan mennä; kai sinä uskallat olla minun kanssani kahden; minä\nsaatan sinut sitten kotiin.\"\n\n\"Mene sitten\", sanoi Vigdis Helgelle ja kysyi senjälkeen Ljotilta:\n\"Mitä sinulla on asiaa, koska sinun täytyi houkutella minut metsään?\"\n\n\"Kyllä sinä tiedät, mitä asiaa minulla on sinulle\", sanoi Ljot.\n\nVigdis ei vastannut tähän mitään, ja Ljot sanoi silloin:\n\n\"Nyt minä tiedän, että mitä kauemmin minä olen erossa sinusta, sitä\nenemmän ikävöin sinua; sitä päivää ei ole tuleva, jolloin sinä menet\nminun mielestäni.\"\n\nVigdis alkoi itkeä ja vastasi:\n\n\"Miksi sinä pilasit asiasi isäni edessä?\"\n\n\"Sattui niin pahasti\", sanoi Ljot. \"Täällä puhutaan, että Grefsinin\nKaare on aiottu sinun tulevaksi mieheksesi.\"\n\n\"Luuletko sinä, että minä olisin kärsinyt sinua luonani aitassa sinä\niltana, jolloin tulit puhumaan kanssani, jos asia olisi ollut siten\",\nsanoi Vigdis. \"Mutta ensi töiksesi sinä sotkit kaiken.\"\n\n\"Se oli kyllä paha\", vastasi Ljot. \"Mutta Kaaren asiassa kai määrää\nsinun isäsi.\"\n\n\"Gunnar ei ole milloinkaan saava minua ottamaan muuta miestä kuin sen,\njonka minä itse tahdon, ja hän on sen myös luvannut\", sanoi Vigdis.\n\n\"Tahdotko sinä sitten minut?\" kysyi Ljot, johon Vigdis vastasi:\n\"Tahdon, jos se suinkin käy päinsä.\"\n\n\"Sehän nyt olisi ihme, ettei se kävisi päinsä\", sanoi Ljot riemuiten\nja sulki hänet syliinsä. Hän kävi istumaan juurakolle ja otti hänet\npolvelleen. Nyt Vigdis kiersi kätensä hänen kaulalleen ja suuteli\nhäntä. Mutta Ljot ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan alkoi\nsuudella häntä niin rajusti, että toinen rupesi pelkäämään ja sanoi,\nettä hänen oli lähdettävä kotiin.\n\n\"On parasta, että minä saatan sinut perille ja saan puhua sinun isäsi\nkanssa jo tänä iltana. Tahdon saada asiamme päätetyksi heti Gunnarin\nkanssa.\"\n\n\"Älä tee niin\", pyysi Vigdis, \"sinä olet yksin, eikä sinulla ole muuta\nasetta kuin keihäs.\"\n\nLjot nauroi ja sanoi: \"Etkö sinä luule sen riittävän minulle? Vaan\nolisi ikävä, jos Gunnarin ja minun välilläni syntyisi erimielisyyttä.\"\n\nVigdis mietti tuokion verran ja sanoi sitten: \"Olen kuullut kuninkaan\nluona pohjoisessa olevan paljon islantilaisia. Etkö sinä tunne ketään\nheistä?\"\n\n\"Tunnen kyllä\", sanoi Ljot. \"Siellä ovat Toralv ja Gissur\nTorbjørninpojat, kasvatusisäni pojat.\"\n\n\"Etkö voi mennä heidän luokseen\", sanoi Vigdis, \"ja pyytää heitä\npuhemiehiksesi; sitten isäni suostuisi helpommin.\"\n\n\"Sinulla on kiire ajaa minut luotasi\", sanoi Ljot ja koppasi hänet\nuudelleen syliinsä. Vigdis alkoi silloin taas itkeä ja sanoi:\n\n\"Pelkään, että käy huonosti, jos rupeat puuhaamaan tätä asiaa yksin,\nsillä sinä olet niin hurjapäinen, ja Gunnar on vihainen sinulle. Olisi\npaljon parempi, jos sinulla olisi kanssasi joku, joka voisi tukea ja\nneuvoa sinua.\"\n\nLjot työnsi hänet luotaan, ja hän alkoi kulkea mäkeä alas kaiken aikaa\nitkien. Ljot seurasi häntä askeleen matkan päässä. Vähän ajan kuluttua\nhän sanoi:\n\n\"Teen kuten pyydät, Vigdis -- vaikka tiedät matkan vievän paljon\naikaa näin talvella. Eikä ole varma, että Torbjørninpojat ovat kovin\nhalukkaita tulemaan tänne minun kanssani. Mitä minun on sitten tehtävä?\"\n\n\"Silloin saat keksiä jonkun keinon\", sanoi Vigdis ja samassa hän\nkääntyi ja tarttui Ljotin käteen. He kulkivat siten alas Vadinia kohti.\nLjot lupasi lähteä pohjoiseen, vieläpä seuraavana päivänä. He erosivat\nveräjän luona, mutta ennenkuin Ljot lähti, sanoi hän tahtovansa tavata\nVigdiksen vielä kerran. Hän otti hänen hiuksensa käsiensä väliin ja\nkääri ne kaulansa ja sormiensa ympäri:\n\n\"Tule uhrikummulle huomenna, en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan,\nja nyt on pimeä -- minä olen oleva siellä ennen auringonnousua. Sinä\nhukkasit jotakin viimeksi puhellessamme, saat sen takaisin silloin.\nMinä korjasin sen talteen, sillä ajattelin sen sopivan asian aiheeksi,\njos sellaista tarvittaisiin.\"\n\n\"Mitähän se mahtaa olla\", sanoi Vigdis. Ljot nauroi ja sanoi, että\nsittenpähän nähtäisiin. Ja niin he erosivat.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt\nlevolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa\nja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin\nlaita oli.\n\n\"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan\", sanoi Vigdis, ja lisäsi\nhetken kuluttua: \"minä en ehtinyt niin kauas tänään.\"\n\n\"Eksyitkö sinä sitten?\" kysyi Æsa.\n\n\"En\", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion\nkuluttua hän sanoi: \"Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen\nkanssaan.\"\n\nSilloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa -- hänen nimensä\noli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:\n\n\"No enpä ole kuullut kummempaa, -- vai kuljeksii tuo Ljot talon\nnurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä.\"\n\n\"Ei se taida olla niin vaarallista\", sanoi Vigdis nauraen.\n\n\"Varo sinä häntä, Vigdis\", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin\nluokse, \"pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut.\"\n\nÆsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle:\n\"älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei\nvoi arvata, mihin se saattaisi viedä.\"\n\n\"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista\nvuotta\", sanoi Torbjørg. \"Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää\nolla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että\nuskoisivat sellaista -- hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla\nsepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on\nlähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen -- mutta\njokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi\nsaada.\"\n\n\"Ei se ole lähtöisin Ljotista\", arveli Æsa. \"Arnenpojat sen puheen ovat\nkeksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon.\"\n\nVigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui\nkuunnellessaan toisten puhetta. \"Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan\nminusta\", sanoi hän.\n\nSilloin alkoi Torbjørg laulaa:\n\n    \"Hellästi hiveli\n    Vaalea tukka\n    kaulaani neidon\n    kun vieressä istuin.\n    Me kahden vain --\n    tupa äänetön aivan.\n    Sen illan iäksi\n    mieleeni painan.\"\n\n\"Entäs tämä?\" sanoi hän. \"En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa\nrunolaulajaksi.\"\n\nVigdis ei vastannut mitään. Silloin Torbjørg jatkoi:\n\n    Suuret linnut\n    metsässä istui, --\n    kesä kääntyi\n    jo lopulleen --\n    punamarjoja\n    neito syötti,\n    unohtui linnut\n    oksalleen.\n\n\"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana\", sanoi Vigdis. Ja hän kävi\nlevolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi,\nettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä\nvirkkanut mitään.\n\nSeuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen\nviereensä. Hän kysyi:\n\n\"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden\nsukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?\"\n\n\"Jos hän astuu jalallansa taloon\", vastasi Gunnar, \"niin minä annan\nhänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän\ntaitaa varoa tulemasta tänne.\"\n\n\"Vaan onhan hänen ja Kaaren välinen asia sovittu\", sanoi Vigdis.\n\n\"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa\", vastasi Gunnar, \"mutta ei Ljot.\nKukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni.\"\n\n\"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut\",\nsanoi Vigdis.\n\n\"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä\nei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet\ntaisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön\nsitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja.\"\n\n\"Se ei saa tapahtua\" -- sanoi Vigdis suuressa hädässä. Mutta Gunnar\nsanoi:\n\n\"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä\ntahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen.\"\n\nVigdis ei sanonut mitään, vaan lähti ulos.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa,\ntietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi\npainua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.\n\nYö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko\nhehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei\nnäkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten\nkiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.\n\nKun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu\nmatkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut\nhevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä\nsilmiään sanoessaan:\n\n\"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi -- ollos tervetullut\ntänne, Vigdis.\"\n\nHän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin\ntämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:\n\n\"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta.\nSano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?\"\n\nLjot vastasi, -- ja tuli samassa hyvin punaiseksi:\n\n\"Kysyin sinulta eilen oliko totta, että sinut oli aiottu hänelle.\"\n\n\"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut\", sanoi Vigdis. \"Sillä\npelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:\"\n\n\"En ymmärrä sinua\", sanoi Ljot.\n\nSilloin sanoi Vigdis.\n\n\"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän\nvälillämme, -- jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään\nelävälle olennolle -- tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan\nkylällä.\"\n\nLjot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan.\nLjot seurasi perästä ja sanoi:\n\n\"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä\net tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin\nkadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän\nsittemmin katuu.\"\n\n\"Minä kadun myös, että koskaan olen puhunut sinulle\", sanoi Vigdis.\n\n\"Älähän nyt puhu noin\", pyysi Ljot. \"Sinun ei tarvitse toiste syyttää\nminua mistään.\"\n\n\"Tiedän sen\", vastasi Vigdis, \"sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin\nme puhumme yhdessä.\"\n\nLjot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa\nvastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:\n\n\"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun\ntäytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole\nrakastanut minua paljon.\"\n\n\"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon\", sanoi Vigdis kiivaan\nvihastuksen vallassa, -- \"heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa,\nuskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä.\"\n\n\"En ole levittänyt mitään puheita\", vastaa toinen, \"enkä ole edes\nuskonut niitä.\"\n\n\"Niistä voi sentään tulla tosi\", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti\nhänen käsistään.\n\n\"Et saa sanoa niin\", huutaa Ljot ja suutelee häntä. \"Nyt olet\nunohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen.\"\n\nVigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. \"Nyt on\ntahtoni toinen\", sanoi hän.\n\n\"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä\", sanoi Ljot hammasta purren. \"Minä\nen tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut\". Sitten hän nosti hänet\nsyliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet\nlehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan\nvastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt.\nLjot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.\n\nLjot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän\nsuuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli\nlaskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.\n\n\"Nyt on aika lähteä täältä\", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta.\n\"Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku\npaikka, jossa voimme olla yötä.\"\n\nSilloin sanoi Vigdis:\n\n\"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi\najamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan.\"\n\nHän nousi ja alkoi kulkea mäkeä alas. Ljot seurasi häntä ja sanoi:\n\n\"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni\nhyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me\nkaksi saisi toisiamme.\"\n\nVigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut\neikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän\ntultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti\nsillä Ljotia.\n\n\"Mene tiehesi, koira\", sanoi hän.\n\nKivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli\nkuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:\n\n\"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan\nsinulle ajatusaikaa -- kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut.\"\n\n\"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin\nsinun\", vastasi Vigdis.\n\nSen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja\npaneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli\nunissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli\ntapahtunut.\n\nLjot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois.\nHän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen\nRaumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta\nmyrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella\nankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista,\noli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nVigdis eleli kotonaan Vadinissa, mutta hän oli niin murheissaan, ettei\nhäntä ilahduttanut mikään; hän ei olisi halunnut syödä eikä juoda,\npukeutua eikä sukia tukkaansa. Eikä hän voinut irroittaa ajatuksiaan\nmieliharmista, jonka Viga-Ljot oli tuottanut hänelle. Joka ilta\npeloitti häntä laskeutua levolle nämä ajatukset seuranaan -- ja aamun\nsarastaessa häntä peloitti nousta vuoteesta ja ottaa osaa yhteisiin\ntoimiin ja puheisiin. Hän ajatteli:\n\n\"Minä olen kuin lintu, joka räpyköi katkaistuin siivin; se ei pääse\npois siltä paikalta, johon se on pudonnut, eikä näe edemmäs, kuin\nmihin sen veri virtaa. Jos ajattelen sitä, miten oli ennen, muistan\nvain sen, miten on nyt. Jos muistelen aikaa, jolloin kuljin teuhaten\nja huoletonna isäni kodissa, tuntuu minusta vain siltä, kuin se olisi\nsuotu minulle ainoastaan siksi, että kävisi kuten on käynyt.\" Usein hän\ntuumiskeli, että hänen olisi parasta hukuttautua jokeen. Talvi teki\ntuloaan, ja silloin hän huomasi kantavansa lasta.\n\nMaatessaan valveilla eräänä yönä, Æsan ja toisten naisten nukkuessa,\nnousi hän tilaltaan, otti viitan hartioilleen ja lähti ulos sekä alkoi\nkulkea jokea kohti.\n\nVigdis ei ollut milloinkaan liikkunut yksin ulkona yöllä, ja se tuntui\nhänestä ilkeämmältä, kuin hän oli osannut ajatella. Oli päiväntasauksen\naika, ulkona myrskysi ja satoi ja oli niin pimeä, että kaikki oli\nyhtä mustaa; silloin tällöin vain pilkahti pilvien välistä pieni\npala tähtitaivasta. Hän ei ollut kulkenut kauan, ennenkuin huomasi\njoutuneensa pois tieltä, mutta ei voinut nähdä, mihin asetti jalkansa.\nMilloin hän kahlasi räntäsohjossa, milloin tallasi syvään kuoppaan,\nmutta enimmäkseen hänen jalkojensa alla oli liukas jäinen maa, sillä\nsade oli liottanut pois lumen jokeen viettäviltä pelloilta. Pian hän ei\ntiennyt, missä hän oli itse, missä oli Frysja ja missä talo. Vadin oli\naivan joen rannalla, mutta joki näytti pimeässä loppumattoman pitkältä.\nViimein hän lipesi ja luisui alas kappaleen matkaa, kunnes törmäsi\njohonkin, josta hän sai kiinni molemmin käsin. Hän arvasi, että se oli\nkuusi, sillä havut riipoivat hänen kasvojaan. Mutta luisuessaan äsken\nalamäkeen, oli hän tuntenut sikiön liikkuvan sisällään.\n\nVigdis kyyristyi kuusen suojaan. Hän oli niin märkä ja viluinen kuin\nolisi maannut meressä. Hän ryömi vielä lähemmäksi puuta, päästäkseen\nsuojaan sateelta; mutta tuuli ulvoi ja ryskytti puiden latvoja hänen\npäänsä päällä, ja pimeässä kuului kaikenlaisia peloittavia ääniä; hän\nei tiennyt, mikä hänen ympärillään liikkui ja huuteli.\n\nHän jäi makaamaan sinne kunnes aamu alkoi kajastaa. Silloin hän näki,\nettä aivan hänen allaan oli jyrkkä jokitörmä. Sen editse uiskenteli\njyristen ja kolisten jäälohkareita pikimustassa vedessä. Hän oli\nmenettänyt kaiken rohkeutensa, ja alkoi astua takaisin taloa kohti.\nHämärässä hän erotti, ettei se ollut kaukana. Kotiin tultuaan hän\nriisui vaatteensa ja paneutui sänkyynsä. Hän oli niin nääntynyt, että\nuskoi varmasti saavansa kuolemantaudin tästä öisestä retkestä, joka\nolikin parasta. Aamulla kysyi Æsa:\n\n\"Kuinka sinun vaatteesi ovat niin märät, kasvattityttöni?\"\n\nVigdis vastasi käyneensä navetassa yöllä -- karjassa oli ollut tautia\ntalvella -- \"ja ulkona oli niin pimeä, etten tahtonut löytää takaisin.\"\n\nÆsa ei kysynyt enempää, sanoipahan vain, että Vigdis olisi voinut\nherättää hänet.\n\nKerran hän sanoi, että Vigdis oli varmaan sairas, sillä hän oli mennyt\nniin huonon näköiseksi ja istua nuuhotteli vain penkillä, ja hän pyysi,\nettä tämä kertoisi huolensa kasvatusäidilleen. Mutta Vigdis vastasi,\nettei hänen tarvinnut olla millänsäkään.\n\nGunnar sairasteli talven kuluessa, ja talossa kävi siitä syystä vähän\nvieraita. Ja kun kevät ehti vähän pitemmälle järjesti Æsa asiat niin,\nettei sinne jäänyt muita naisia kuin hän ja Vigdis... Vigdis laittoi\nitselleen kurevaatteen, jota hän kantoi päällyspuvun alla, ja oleksi\nenimmäkseen sisällä. Näin ei kukaan muu huomannut hänen tilaansa paitsi\nÆsa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKevään tullen sanoi Vigdis tahtovansa viettää kesän karjatuvalla\nÆsan kanssa. Ja kävi niin, vaikka se ei ollut Gunnarin mieleen; Æsa\nsuostutteli häntä, kunnes hän myöntyi. He lähtivät hyvin aikaisin\nkesälaitumelle. Heidän kerallaan lähti Skofte niminen mies. Tämä oli\nÆsan poika ja Gunnarin vapautettu orja. Hänen tuli paimentaa hevosia ja\nsuojella karjaa pedoilta.\n\nKerran illansuussa seisoi Æsa karjakarsinan ovella lehmiä odotellen.\nSilloin tuli Vigdis siihen suuresti hädissään ja sanoi:\n\n\"Tuolla tulee Gunnar -- miten minun nyt käykään, hän lyö minut\nvarmaankin kuoliaaksi, nähdessään, missä tilassa olen\".\n\n\"Paneudu vuoteeseen\", vastasi Æsa, \"minä sanon sinun olevan kipeänä --\nei hän jää tänne kauaksi aikaa.\"\n\nVigdis teki niin ja oli sängyssä ne kaksi päivää, jotka Gunnar vietti\nkarjatuvalla. Tämä sanoi, ettei ollut ihme, että hän oli sairastunut\nja etteivät he olleet saaneet paljon maitoa, kun olivat tulleet niin\naikaisin tunturille -- maakin oli vielä kuurassa öisin, ja karjalla oli\nniukalti syömistä metsässä.\n\nMutta tämän jälkeen alkoi Æsa arvella, että hänen oli puhuttava\nVigdikselle tämän asioista ja neuvottava tätä yhdessä ja toisessa.\nJa niin hän sanoi eräänä päivänä Vigdiksen seisoessa puron partaalla\npesemässä maitoastioita:\n\n\"Anna minun tehdä tämä työ; sinun ei pidä liikkua niin rajusti\nnykyjään.\"\n\nVigdis viskasi maitopytyn mäkeä alas, ja hänen silmissään oli niin\nhurja ilme, että kasvatusäiti pelästyi; sitten hän huusi:\n\n\"Älä puhu minulle tästä asiasta, muuten minä en tiedä, mitä teen!\"\n\nEikä Æsa uskaltanut puhua siitä kertaakaan sen jälkeen. Ja kesä kului.\n\nEräänä yönä Vigdis nousi vuoteesta ja lähti karjatuvasta. Sydänkesän\naika oli jo ohi, ja ulkona oli hiljaista ja pimeää. Hän kulki\nkappaleen matkaa niittypolkua ylös, mutta päästyään veräjän luo, ei\nhän jaksanut etemmäs, vaan laskeutui maahan levähtämään vähäksi aikaa.\nMetsänrajassa kulki valakka; se ei pysynyt muiden hevosten joukossa,\nvaan pysytteli rakennusten lähettyvillä. Se oli hyvin ihmisrakas ja\npiti etenkin Vigdiksestä. Nyt se tuli hänen luokseen, haisteli häntä\nja jäi seisomaan hänen viereensä Vigdiksen maatessa maassa pitkänään.\nKun poltot helpottivat vähän, nousi hän pystyyn ja lähti astumaan\nkarjakujaa myöten. Hevonen seurasi häntä kaiken aikaa. Joka kerran\nkun poltot palasivat, tarttui hän hevosen kaulaan ja nojautui siihen,\nja silloin se käänsi päätään, töykkäsi häntä turvallaan olkapäähän ja\nselkään ja seisoi paikallaan liikahtamatta.\n\nViimein hän tuli suuren, tummavetisen lammen luo. Ylinnä taivaalla\nnäkyi vaaleampi läikkä, joka kuvastui lampeen; muuten oli kaikki mustaa\nja kaameata. Kerran hän huusi ääneen, mutta kaiku vastasi niin pahasti\nlammen toisella puolen kohoavan vuoren seinästä, että häntä rupesi\npeloittamaan; hän pisti viitan liepeen suuhunsa ja puri sen pieniksi\nkappaleiksi, niin että hän sai suunsa täyteen villasilppua ja luuli\ntukehtuvansa. Hän kuuli puron pulputtavan jossakin lähellä ja näki,\naukaistessaan silmänsä, aamun alkavan sarastaa ja lammen pinnalla\nkäyvän pieniä mustia väreitä. Mutta hän ei jaksanut kontata sinne asti.\nJa aika kului hitaasti ja vaivalloisesti.\n\nAurinko nousi taivaalle ja alkoi pistellä häntä silmiin. Jonkun hetken\nkuluttua Vigdis pääsi tuskastaan. -- Hän virui sen jälkeen kauan\ntajuttomana, mutta tunsi lopulta auringon lämmittävän itseään ja kuuli\nlapsen huutavan. Hän katsoi sitä; se oli poika. Hän ei voinut koskettaa\nsitä, vaan otti yltään valkopohjaisen vihreäraitaisen huivin, joka oli\nmärkä hiestä ja verestä, käänsi sen kokoon, pani lapsen siihen, työnsi\nsen kahden kiven väliin ja peitti sen sammalilla ja oksilla. Sitten hän\nlaahautui puron rantaan juomaan.\n\nVeden rajassa oli sileä paasi. Aurinko oli lämmittänyt sen, ja Vigdis\nnojasi nyt selkänsä sitä vasten ja lepäsi siinä vähän aikaa. Sitten hän\nnousi ja alkoi kulkea takaisin karjatuvalle.\n\nSiellä odotti Æsa häntä suuressa tuskassa. Hän oli lähettänyt Skoften\nhakemaan Vigdistä. Vigdis meni sisään ja paneutui sänkyyn; hänellä oli\nkuumetta ja hän oli muutaman päivän hyvin sairas. Æsa hoiteli häntä ja\nhieroi hänen rintojaan lämpimällä voilla; mutta kumpikaan ei puhunut\nsanaakaan tapahtuneesta.\n\nVigdis ei senjälkeen halunnut mennä metsään, vaan pysytteli tuvassa.\nEikä Æsa huomannut hänen olevan entistä iloisemman.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nLoppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin\nyöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa\nsoiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.\n\nVigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi\nkotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas\nlaaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi\nharjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja\nvuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka\nmakasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi.\nSe kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis\nnäki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan.\nVigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta\ntulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle,\nettei hän pelkäisi.\n\nVigdis jäi seisomaan ovelle ja vastasi:\n\n\"Ei minun tarvitse pelätä sinua.\"\n\nLjot seisahtui ja katsoi häneen tuokion verran sekä kysyi sitten\nhitaasti:\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\nNyt Vigdis nauroi pahaa naurua, mutta ei vastannut mitään.\n\nLjot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa\nkeihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:\n\n\"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni\nomistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi\nkaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot\nlähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin\nkukaan nainen tätä ennen\".\n\nVigdis nauroi taas ja vastasi:\n\n\"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla\nviekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin\nenemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa\nolla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi -- sillä onhan suuri\nkunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä\nvalheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea\nnaistenpelätti.\"\n\nLjot katsoi pois ja vastasi:\n\n\"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt\nparempiakin tekoja -- ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä.\nSilloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut\nsuudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen\njälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta\nsinun luoksesi.\"\n\n\"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi\",\nsanoi Vigdis.\n\nNyt katsoi Ljot häntä suoraan silmiin ja sanoi: \"Kyllä\".\n\nSen jälkeen ei kumpikaan virkkanut sanaakaan tovin aikaan. Viimein\nkysyi Ljot:\n\n\"Sano minulle, Vigdis, onko minulla lasta tällä seudulla vai ei?\"\n\nVigdis nauroi ja vastasi:\n\n\"Saattaa olla -- vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun\npolkujasi.\"\n\nLjotin kasvot lehahtivat tummanpunaisiksi, ja hän oli vaiti. Vigdis\nsanoi:\n\n\"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea\nsinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että\ntällä seudulla kukaan uskoisi niihin -- täällä ei panna suurta arvoa\nmustasukkaisen kosijan juoruihin.\"\n\nLjot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa\nja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut\nmuuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä\noli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen.\nHän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:\n\n\"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa\nuhrikummulla?\"\n\nVigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin\nkaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja\nrepi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet\nhetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:\n\n\"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis -- mutta en tahdo tehdä\nvastoin mieltäsi. Lähde kanssani -- minä olen maksava hyvällä kaiken,\nmitä minulle teet.\" Vigdis vastasi hänen syleilyssään: \"Elävänä sinä\net ole vievä minua kanssasi meren yli.\" Silloin Ljot suuteli häntä ja\nsanoi: \"Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää -- itse en ole unohtava\nikinä suruani.\"\n\nVigdis vastasi:\n\n\"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää --\nitsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi\ntuhokuoleman silmiesi edessä.\"\n\nLjot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti\nhevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti.\nSen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja\nkului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen\nVigdiksen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSyksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois\nkarjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään\nentiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin\nKaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan\ntytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä\njoksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena.\nPäätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä;\nmutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.\n\nVigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana\nhän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas.\nOli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat\nlaulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa\nsurunsa.\n\nTalon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli\nnaimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään\nvärttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi\npuhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi:\n\n\"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru -- se ei voi olla\nmikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet\nhuutavat niin rumasti -- aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset -- niiden\nääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä.\"\n\nVaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden\nvanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja\nvähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri\nkukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui\nse kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja\nsilloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta\nrepinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin\nsanoi lapsen äiti:\n\n\"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä\nennustan sinulle.\"\n\nVigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: \"Tässä on ensiksi\nkaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy\nolevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä\nolet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma\nreuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä.\"\n\nVigdis vastasi:\n\n\"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta\ntuossa on sinulle palkka vaivastasi.\" Näin sanoen irroitti hän soljen\npoveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.\n\nNiityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia\nja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan\nkohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle\nkädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja\nvälkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän\njäi siihen pitkäksi aikaa -- eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset\nmuistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän\noli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo\nkokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli\nmaannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia\neläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli\nhänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se\noli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua\nkotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:\n\n\"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt,\nmitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten\npimeänarka sinä olet.\"\n\nVigdis vastasi:\n\n\"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa\naitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni.\"\n\n\"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin\", sanoi\nÆsa. \"Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi -- kukaan ei\ntiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona.\nKaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin\noloihin.\"\n\n\"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta\", vastasi Vigdis, \"olisi\nparempi, että häpeäni olisi kaikille tietty -- vaikka isäni ajaisi\nminut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta,\nkuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut\nosakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua\nviattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä,\njotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen\nmerkki siitä -- en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea\nkosioretkillään.\"\n\nKun he istuivat kahden aitassa illalla, alkoi Vigdis taas puhua:\n\n\"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan\nsukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla -- olet sanonut\nusein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme\ntäällä?\"\n\nÆsa vastasi:\n\n\"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on\nliian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan\nmiksi kysyt minulta tätä?\"\n\nVigdis oli pitkän aikaa ääneti, mutta sanoi viimein:\n\n\"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin\nsuruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta.\"\n\nÆsa ei vastannut. Silloin puhui taas Vigdis:\n\n\"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään\nitkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi\nmieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat noilla sanoillasi?\"\n\n\"Paras kosto olisi\", vastasi Vigdis, \"jos Ljotin pojasta tulisi hänen\nsurmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka\nminä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis\nkäymään Viga-Ljotin kurkkuun.\"\n\nNyt sanoo Æsa hyvin hiljaa:\n\n\"Tahtoisin tietää, tarkoitatko totta sanoillasi.\"\n\n\"Tarkoitan\", vastaa Vigdis. Kasvatusäiti sanoo silloin:\n\n\"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit\nkesällä, on poikani Skoften luona.\"\n\nVigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti\nja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja\npuhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.\n\nÆsa sanoi:\n\n\"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää\nviisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt\nilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot.\"\n\nMutta Vigdis vaikeroi yhä ja sanoi:\n\n\"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää\nonnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun\ntiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni -- oli paha,\netten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En\nusko sinun puhuneen totta.\"\n\nNyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi\nsen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä -- se oli sama, joka hänellä oli\nollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli\ntarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi\nitkien:\n\n\"Nyt saa isäni tietää kaiken -- en tahdo elää semmoista elämää, että\nminun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En\nolisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti.\"\n\nÆsa vastasi:\n\n\"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni,\npelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja\notti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän\npäätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi,\nettä ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä\nsievin poika elossa.\"\n\n\"Käyköön siis miten käy. Minä olen väsynyt kaikkeen.\"\n\nÆsa vastasi:\n\n\"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon -- taipua saa se,\njolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa\nsiitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJa Æsa kertoi:\n\n\"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista,\nTanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta\nkasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat\ntäysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä\niltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki\nohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin\nja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat\nolivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista.\nHe näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman\nviikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön,\nja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian;\ntoiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän\noli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella,\nkun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani\nen saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.\n\n\"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua\nkomerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti\nhän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja\nkorukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä\nAsbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine\nkultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen\njälkeen hän oli vielä kovempi minulle.\n\n\"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme\nkylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun\nisäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani,\nmenin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin\ntukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana\nsolmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut\nkoskaan.\n\n\"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä -- sanoi hän -- minä\nhuomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme\nsen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini\nTanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti\nminulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin\nhän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia\nminua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen\nkuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti\nkuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä\nenemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.\n\n\"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta\nkäsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä\nhuolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen\nerosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen\nkasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat\nheti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan\nGunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua\nhirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että\nGunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan.\nSilloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli\nSvart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta\nhyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti\nhänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi\nkaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.\n\n\"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin\nvaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät\nmolemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut\nviedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän\najoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan.\nMutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän\nnai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä\nminä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin\nminä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen\nolen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen\nkaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi\nkyllin kiittää hänen hyvyyttään.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nNyt sanoi Vigdis:\n\n\"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se,\nettä sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin\nannettu -- minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien\nhevosten väliin.\"\n\nÆsa vastasi:\n\n\"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen\nvaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että\nminulla oli Svartin lapsi -- en tahtonut, että minulta riistettäisiin\npoikani toisen kerran.\"\n\n\"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti,\" lausui\nVigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: \"Ei hänellä ollut suurta iloa\näidistänikään -- ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun\nlapsestani.\"\n\n\"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää\",\nsanoi Æsa. \"Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai\nme keksimme jonkun keinon Kaaren varalta.\"\n\nVigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. \"Minä en jaksa enää\nkantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja\", sanoi hän, \"otan\nmieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin\nmitä jo olen saanut kestää.\"\n\nHän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka\noli pihalla hakkaamassa puita.\n\n\"Vie tämä huivi Skoftelle\", hän käski, \"ja sano, että hän tulisi tänne\nyöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla.\"\n\nSitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan\nhänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein\nsanoi Æsa:\n\n\"Kestää kauan, ennenkuin Skofte ehtii tänne. Olisi parempi mennä\nlevolle.\"\n\n\"Mene sinä maata\", vastasi Vigdis.\n\nÆsa jäi istumaan ääneti. Sitten sanoi Vigdis taas:\n\n\"Mene nyt levolle, Æsa.\"\n\nKasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan;\nhän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan\npaikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se\noli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas\npaikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.\n\nHetkistä myöhemmin kuului kolkutus ovella.\n\n\"Mene avaamaan, Æsa\", käski Vigdis.\n\nÆsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan\ntaljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen\nliedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se\nalkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.\n\nVigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha\nikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät,\nja se oli hyvin Ljotin näköinen.\n\nSkofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi\njo seistä kun siitä piti kiinni -- mutta kävellä se ei vielä osannut.\nLapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.\n\nVigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen.\nKun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:\n\n\"Se itkee siksi, että sillä on uni -- muuten se ei itke koskaan.\"\n\n\"Pane se sitten nukkumaan\", vastasi Vigdis, \"se herättää muuten koko\ntalon.\"\n\nÆsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta\nsilloin sanoi Vigdis:\n\n\"Minä en huoli sitä sinne -- vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte\nsaat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon\npojan tähden olisi tarpeen.\"\n\nÆsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui\nvalveilla koko yön.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nAamulla Æsa Haraldintytär meni Gunnarin luo, joka vielä makasi\nsängyssä; hän käski palvelusväen ulos ja istuutui Gunnarin sängyn\nlaidalle, ja he puhelivat kauan. Tämän jälkeen Gunnar nousi vuoteesta\nja meni tapaamaan Vigdistä tämän aittaan.\n\nVigdis nousi paikaltaan hyvin kalpeana ja peloissaan isän astuessa\nsisään. Mutta Gunnar ei sanonut paljoa, ja Æsa pysytteli koko ajan\nhänen lähellään. Gunnar meni katsomaan poikaa ja sanoi:\n\n\"Näkyy kyllä, kuka hänen isänsä on.\"\n\nVigdis ei vastannut mitään. Silloin sanoi Gunnar:\n\n\"Mieleni on usein ollut raskas siitä, että minulla oli vain yksi\nlapsi, eikä yhtään poikaa. Mutta olen luullut olleeni hellä\nsinulle ja karttaneeni kovuutta. Toivoin näkeväni sinut iloisena\nja arvossapidettynä ennen kuolemaani. Mutta parempi olisi ollut,\nettä olisin kuollut lapsetonna, kuin että minun nyt täytyy kuulla\nmainittavan sinua huoraksi ja nähdä äpäröiden häärivän ympärilläsi\nvanhuuteni päivinä.\"\n\nVigdis vastasi:\n\n\"Toden sanoit, isä. Parempi olisi ollut, ettei sinulla olisi tytärtä\nollutkaan.\"\n\nEnempää Gunnar ei sanonut, vaan lähti pois.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nAika kului, ja Vadinissa elettiin hiljalleen; harva tulija eksyi\ntaloon, eikä Gunnaria ja hänen väkeään juuri myöskään nähty muualla.\nGunnar oli pannut asian kovasti pahakseen, hän vanheni nopeasti, kävi\nkumaraksi ja raihnaaksi.\n\nPoika kasvoi talossa. Æsa vaali sitä ja oli kiintynyt siihen, mutta\nVigdis ei osoittanut lasta kohtaan pienintäkään hellyyttä, eikä ollut\nantanut sille edes nimeä. Hän oli alati murheissaan, eikä liikkunut\nulkopuolella Vadinin pihan.\n\nEräänä päivänä olivat Vigdis ja Æsa pirtissä leipomassa, ja poika\njuoksenteli edestakaisin. Hän oli kahden vuoden vanha. Æsa leipoi kaksi\npientä kakkaraa, näytti ne pojalle ja lupasi paistaa ne hänelle. Poika\nilostui silloin niin, ettei hän kestänyt paikallaan, vaan hääri heidän\nhelmoissaan herkeämättä, kysellen leipiään, ja kaatoi siinä innossaan\njauhovakan. Vigdis tempasi pojan käsiinsä ja löi ja ravisteli häntä.\n\n\"Sinusta ei ole koskaan muuta kuin harmia\", sanoi hän.\n\nLapsi itki ja parkui. Silloin Vigdis kantoi hänet penkille.\n\n\"Istu tuossa\", sanoi hän, \"ja pidä suusi kiinni; minä en tahdo kuulla\nsinun itkevän niin vähästä.\"\n\nSitten hän meni takaisin taikinatiinulleen ja hieroi vähän aikaa\ntaikinaansa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi Æsalle:\n\n\"Ei minulla ole suurta iloa tuosta pojasta, eikä hänestä taida tulla\nkostajaakaan. Hänessä ei ole minun vertani; minä en itkenyt kun hän\nsyntyi, mutta hänen isältään ei tainnut kerran olla itku kaukana.\"\n\n\"Et puhuisi noin\", vastasi Æsa.\n\nVigdis oli vaiti, jatkoi vain työtään. Mutta poika ei osannut\nlopettaa itkuaan, vaan pusersi käsiään kasvoja vasten, ja kun äiti\nkatsoi häneen, heittäytyi hän pitkäkseen penkille ja kaivoi päänsä\nsäkkikasaan, joka oli penkillä.\n\nTuokion kuluttua meni Æsa ulos. Vigdis otti silloin lapsen leivät\npelliltä ja vei ne tälle.\n\n\"Ole vaiti nyt ja syö\", sanoi hän työntäen ne pojan syliin. Pojan itku\ntaukosi ja hän katsoi äitiinsä. Sitten hän koetteli sormillaan leipiä,\nmutta ne olivat hänen mielestään liian kuumat, ja häntä peloitti\nmyöskin. Vigdis silitti nyt pari kertaa hänen tukkaansa. Mutta sitten\nhän käski pojan Æsan luo.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTalvi kului, eikä tapahtunut mitään kertomisen arvoista.\n\nOli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi\ntippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä.\nSilloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka\nolivat työssä lännenpuolisissa metsissä.\n\nPuolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa\npöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.\n\n\"Gunnar tuleekin jo kotiin\", sanoo hän, \"mutta hän ajaa niin\nepävarmasti -- hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä.\"\nTämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan\ntulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli\nÆsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte\nja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki\nvieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli\nkalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.\n\nVigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä\noli tapahtunut.\n\nGunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän\nsitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:\n\n\"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin\nkanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen\nkanssaan enää toista kertaa.\"\n\nVigdis kysyi kiireesti.\n\n\"Saiko Eyolv surmansa?\"\n\n\"Ei\", vastasi Gunnar, \"mutta nyt on minun loppuni käsissä.\"\n\nÆsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he\nymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: \"Nyt sinun täytyy\nkertoa, isä, miten tämä tapahtui.\"\n\nGunnar vastasi:\n\n\"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme\nhirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata,\netten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi\nminua ja kunniatonta tytärtäni.\"\n\nVigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften\nlähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan\nheitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat\ntehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen\njalkavaimokseen.\n\nÆsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen,\njoka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko\ntapauksen kulun.\n\n\"Etkö sinä, Olav, puolustanut isäntääsi?\" kysyi hän.\n\n\"Tein parhaani\", vastasi tämä. \"Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii.\nTapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai\nkuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun\nhän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa.\"\n\n\"Tiedätkö sinä, minne he menivät\", kysyi Vigdis.\n\n\"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin\nsuota, jota kutsutaan lapsisuoksi\", vastasi mies. \"He hakevat sieltä\nhirtensä.\"\n\nVigdis oli vaiti. Sitten hän sanoi:\n\n\"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika\nnukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään\".\n\nTämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa,\notti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan\nvaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen\nsolasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten\nGautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja\nsukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki\nedessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan.\nLumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä,\nja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja\nkaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli\nsuojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja\nkurkisti sisään.\n\nOven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi.\nMaja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään\nja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.\n\nVigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka\nmiehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin\nveitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen\nhän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.\n\nVigdis laski kätensä hänen rinnalleen ja herätti hänet.\n\n\"Herää, Eyolv -- nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis\nVadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi.\"\n\nEyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut\noikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:\n\n\"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua\nvuoteeltasi.\"\n\nSamassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut\nharhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen\nkaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja\nviimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren\nkädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. -- Hän pisti kätensä\nvereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa.\nSitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos,\npisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.\n\nOli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein\nkoko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat\nvapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin\nkuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut\nenemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli,\njoka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse\noli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui\ntästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä\neteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.\n\nMutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle,\njossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat\ntyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä\npysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat\njuosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä\nole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka\njuoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on\nharmaa ja vetisen näköinen -- ja onkin niin heikko, että murtuu hänen\nsuksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.\n\nNyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa\npäätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan.\nMutta Vigdis huutaa:\n\n\"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi -- minä\nolen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv\nArnenpojan.\"\n\nGunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään.\nSitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi\nsuudella tätä, ja sanoo:\n\n\"Sinä olet ollut rohkea kuin mies -- sellaista odotinkin sinusta.\nEnkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon\nislantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja\nlapsellesi.\"\n\nVigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä\ntuntenut hänet.\n\n\"En tiedä\", vastasi Vigdis, \"mutta veitseni hän tuntee -- minä unohdin\nsen Eyolvin rintaan.\"\n\nGunnar sanoi silloin:\n\n\"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan,\nennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että\notat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole\nunohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta\nOlav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa\nulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla.\"\n\n\"En tahtoisi jättää sinua yksin, isä,\" sanoi Vigdis. Mutta Gunnar\nlausui:\n\n\"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni\nsammuvan -- eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi.\nMenkää heti Grefsiniin Æsan kanssa.\"\n\nÆsa sanoi:\n\n\"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä\nolet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä,\naikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain\ntäältä, Kaare on varmasti auttava meitä.\"\n\nNiin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät\npystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja\npuki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin,\nja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä\nei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti\ntämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli\nheitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti\nrauhaa taloon jääville.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nTämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi\nne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu\npitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä\nhuivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.\n\nOli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista\njäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin\nselässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes\nlöysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi\nnousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt\naikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui\nhän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä\nei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan\nhyvin metsäistä ja tiheikköistä.\n\nVigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo\nsyttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa\nhänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis\nhiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei\ntullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet\nnavetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.\n\nSeisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen\nlumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja\nosoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla\npunaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä\nnäkyy tummaa savua. -- Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee\npäänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:\n\n\"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini -- katso tarkoin,\nettei se unohdu mielestäsi.\"\n\nHän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee\nsavun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut\nvilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko\nseutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. -- Äkkiä hän näkee\nmiehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei\nenää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua\nmetsään.\n\nVigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset\nkulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua,\njoka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa,\neivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista\nkohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan\nihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.\n\nMetsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen\nkajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä\neteenpäin -- ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja\nkasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui\npitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän\nluuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli\nkiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.\n\nVihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi\nkulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä\nmilloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen\nlomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon\nvaaleampi.\n\nJonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.\n\n\"Älä itke, pikkuinen\", sanoi äiti. \"Pian tulemme taloon, ja silloin\nsinä saat puuroa ja pääset sänkyyn.\"\n\n\"Joko me kohta tulemme sinne?\" kysyi poika.\n\n\"Aivan kohta\", sanoi Vigdis.\n\nHän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että\nse tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän\nnäki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan\nminkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin\ntaival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka\nkerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan\nja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta\nmetsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta\naamuyöstä.\n\nVihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla\njärvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin\npuuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen\nlöysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän\nkatkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa\nistumaan lumelle.\n\nKesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi\njatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:\n\n\"Onko sinun kylmä, poikaseni?\"\n\n\"Ei\", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne\nolivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja\nsiitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän\nsyliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään\nkivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti\nvihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.\n\nNyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä\npuhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se\ntunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä\nkuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa\ntähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän\naikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi\ntörmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän\njaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän\nirroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä\nollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes\nlöysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät\nolivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.\n\nPoika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.\n\n\"Ihmiset eivät ole kotona\", sanoi Vigdis. \"Sinua taitaa väsyttää --\nruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin.\"\n\n\"Minulla on niin nälkä\", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin\npussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun\npojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin.\nSilloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta\npoveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja\nkouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän,\nkun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari\nkertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa\npimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta\näiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät\npuhuessaan pikkuisille lapsille.\n\nNäin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa.\nSeinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi\ntaas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä\nulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin\nkohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan\nriippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.\n\n\"Nyt ne tulevat kotiin\", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä\nolevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän\npisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se\nhänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään,\nmihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää\nsitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin\njärveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja,\nmutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin\nhän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei\nnyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja\njäädä siihen -- eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin\nhän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen\nuudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa,\nparansi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän\njälkiään kovassa pakkasessa.\n\nViimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen\nkohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella\nnäkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon\npuiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi\nkuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän\nkietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten,\nettä lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä\nvastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan\nsiinä poika sylissään unen horroksessa.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nPäivä rupesi valkenemaan, ja Vigdis näki nyt istuvansa korkean vaaran\nrinteellä. Se kohosi suoraan taivasta kohti hänen takanaan, mutta\nalhaalla juoksi virtava joki halki ahtaan laakson. Poika nukkui. Se\nei näyttänyt kärsineen vauriota yöllisestä retkestä, ja Vigdis päätti\nkoettaa pyrkiä ihmisten ilmoille. Mutta hän ei tiennyt, missä oli, ja\nhän oli niin lopen näännyksissä, että jäi istumaan paikalleen.\n\nHetken kuluttua hän koetti kohota seisomaan, mutta samassa kun hän\nliikahti, kuului kilahdus vierestä, ja nuoli sujahti puiden lomitse\nkuusen tyveen hänen päänsä yläpuolella. Ja sen heiluessa siinä ilmestyy\nhänen eteensä mies, nuolen ampuja, sukset jalassa. Hän pysähtyy\nnähdessään naisen, ja hänen ällistyksensä on niin rajaton, ettei hän\naluksi saa sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyy:\n\n\"Onko täällä ihmisiä?\"\n\nVigdis ei jaksa vastata. Silloin mies tulee hänen luokseen ja näkee,\nettä siinä on lapsikin, sekä ällistyy yhä enemmän. Hän on vankka mies,\nhänellä on vaalea kiharainen tukka ja parta. Hän on puettu ylt'yleensä\nnahkoihin, ja hänellä on kirves vyössä, kaaripyssy olalla ja keihäs\nkädessä.\n\nHän kysyy nyt Vigdikseltä, miten tämä on joutunut tänne, mutta Vigdis\nistuu vain paikallaan tuijottaen häneen, voimatta vastata mitään.\nSilloin sanoo poika:\n\n\"Ne polttivat isoisän talon.\"\n\n\"Milloin se tapahtui\", kysyy mies, \"ja missä se talo oli?\"\n\n\"Minä olen Vadinista\", sanoo Vigdis. \"Se tapahtui tänä yönä.\"\n\n\"Oletko sinä kulkenut tänne tänä yönä?\" kysyy mies. -- \"Olipa se matka,\njollaista minä en ole kuullut kenenkään naisihmisen tehneen.\"\n\nKotvasen kuluttua hän sanoo:\n\n\"Sinun täytyy tulla sisään -- minun tupani ei ole varsin suuri, mutta\non se toki parempi kuin sinun sijasi tässä.\"\n\nHän auttaa Vigdiksen jaloilleen, tukee häntä vyötäisiltä ja aikoo ottaa\npojan syliinsä. Mutta tämä pitelee kiinni äidistään eikä tahdo mennä\nvieraan syliin, ja silloin Vigdis sanoo voivansa kantaa hänet itsekin.\nMies kiertää nyt käsivartensa hänen ympärilleen ja lähtee laskeutumaan\nhänen kanssaan jokea kohti. Hetken perästä hän huomaa, että toinen\ntuskin pysyy seisallaan. Silloin hän irroittaa sukset hänen jaloistaan\nja ottaa syliinsä Vigdiksen lapsineen ja vielä tämän suksetkin sekä\nkantaa heitä pitkän matkaa. Vigdis tajuaa tuskin mitään, ennenkuin he\ntulevat ahtaaseen rotkoon. Siellä on pieni tupa, ja sen luona mies\nlaskee heidät maahan.\n\n\"Sinun kätesi on pahan näköinen,\" sanoo hän nostaen ylös Vigdiksen\nvasemman käden. Silloin tämä näkee, että se on vihertävä ja kirkas kuin\njää. Mies vetää nyt kengät ja sukat hänen jaloistaan ja hieroo niitä\nkauan lumella. Mutta toinen käsi ei tahdo tulla entisen näköiseksi.\nViimein hän sentään taluttaa Vigdiksen tupaan, ja vie hänet suoraapäätä\nsänkyyn sekä antaa hänen juoda sarvesta. Ja Vigdis vaipuu uneen, vaikka\nkättä kivistää.\n\nIllansuussa hän heräsi ja näki silloin, että liedellä paloi tuli ja sen\nympärillä istui kolme miestä repaleisiin vaatteisiin puettuina, mutta\ntäysissä aseissa ja kalliita koruja yllään. Siinä oli se mies, jonka\nhän oli tavannut metsässä, ja kaksi muuta.\n\nKipu kädessä lisääntyi niin, että hän tuskin saattoi syödä ruokaa, jota\nmiehet hänelle tarjosivat. Ja yhä julmemmaksi se yltyi yöllä, tuntuen\nleviävän koko käsivarteen ja rintaan saakka.\n\nAamulla kysyi mies, jonka hän oli ensiksi tavannut -- hänen nimensä oli\nIlluge -- miten hänen laitansa oli. Vigdis vastasi, että hänen kättänsä\nvihloi niin, ettei hän ollut tuntenut milloinkaan semmoista tuskaa, ja\nkysyi luuliko toinen sen vielä paranevan.\n\nMies katsoi kättä ja tuumi, että pahalta se näytti. Silloin Vigdis\nsanoi:\n\n\"Saat sitten tehdä minulle sen avun, että hakkaat poikki nämä kolme\nsormea.\"\n\nIlluge katsoi häneen pitkään, mutta arveli viimein, että parasta se\nolisi. Ja kävi niin. Toinen hänen tovereistaan otti Vigdiksen syliinsä\nja piteli häntä kiinni, ettei hän voisi liikahtaa, ja Illuge katkaisi\nkolme vasemman käden keskimmäistä sormea. Vigdis ei valittanut, sanoi\nvain, kun se oli tehty:\n\n\"Sinä olet väkevä mies, Illuge, mutta sinulla on kepeä käsi.\"\n\nIlluge sitoi nyt haavat ja vei hänet sänkyyn. Vigdis sairasteli\nmuutaman päivän, mutta sitten hänen tilansa parani, ja hän saattoi\nkertoa miehille retkestään.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nNuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis\nmuisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli\nvaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä,\nnimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge,\noli tullut pohjoisesta.\n\nHän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet\nkädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja\npitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.\n\nEräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen\nluokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat\nvähän aikaa, sitten sanoi Illuge:\n\n\"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei\nole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa\nkuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin,\nettä sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman\ntuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar\nkoettavat myös saada itselleen vaimon tänne.\"\n\nVigdis istui poika sylissään. Hän vastasi:\n\n\"En usko, Illuge, että sinä tahdot ottaa minut pakolla.\"\n\nIlluge vastasi vähän mietittyään:\n\n\"En tahdo ottaa sinua pakolla -- vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit\ntoivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja\nsilloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan\nhyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme\nKarhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo,\nkuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät.\"\n\nVigdis vastasi:\n\n\"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa,\njos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle -- en\nymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko,\nettä yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun\nkotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne.\"\n\nIlluge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis\nnäytti luulevan.\n\nSilloin sanoi Vigdis:\n\n\"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen,\nkarkoittaa itseäni ja poikaani mannultani -- vaikka olen vain\nyksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa\nennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi\ntahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten\nkumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama.\"\n\n\"Sinä olet uskalias nainen\", vastasi Illuge, \"mutta Aaslo on liian\nlähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei\nkuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena.\"\n\nNyt sanoi Vigdis:\n\n\"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia\nesiintuotavana kuninkaalle -- ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta\noppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä.\nMutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia\nja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja\nellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä\nneuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan -- ja\njos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun.\"\n\nTämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä\nasiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas\nlähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod\nsanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa\nveti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja\nesitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi\nhänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua\nsittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen,\nettä Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nVigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin\nkuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He\nsaivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.\n\nPuolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi,\nettä hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin\nsieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin\nelein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä\nistuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt\nloppuun, sanoi hän:\n\n\"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität\n-- ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin\nilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?\"\n\nIlluge astui nyt esiin näin sanoen:\n\n\"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen\noleksinut eteläisissä metsissä.\"\n\nKuningas rypisti kulmiaan ja vastasi:\n\n\"Olen kuullut nimesi ennen -- vaan olisi kenties parempi, ettei asia\nolisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit\nvalinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä.\"\n\n\"Herra kuningas\", sanoi Vigdis, \"nämä miehet ovat auttaneet minua ja\npelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta\nkotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan\nminua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi\nelämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra\nkuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen\npalata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon\nkanssanne.\"\n\nKuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi\npuhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan\nvierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli\nlähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv\nArnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.\n\nPääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin\ntuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän\nkysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä,\njoka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei\nheidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.\n\nKuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi\nVigdis ei ollut naimisissa.\n\n\"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas\", vastasi Vigdis, \"hän\nei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin\nviekoitella itseni -- mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän,\nettette kyselisi enempää tästä asiasta.\"\n\nSilloin laskee kuningas käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoo:\n\n\"Kauan sinä et ole istuva leskenä, Vigdis, sillä olet kaunis ja viisas.\"\n\nVigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet\npolvelleen. Silloin sanoo Vigdis:\n\n\"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista\nmiestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä.\"\n\nKuningas Olav nauraa, suutelee häntä ja sanoo:\n\n\"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni -- emmekö me kaksi mielestäsi\nsovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun\njalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla.\"\n\n\"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas\", vastaa nyt Vigdis,\n\"voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda\nmaljasta, josta toiset ovat juoneet.\"\n\nKuningas nauraa yhä enemmän, suutelee häntä jälleen sekä sanoo:\n\n\"Yhtä makeat ovat huulesi silti, Vigdis.\"\n\nSamassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille,\nryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.\n\nSilloin työntää Vigdis kätensä hänen rintaansa vasten ja sanoo:\n\n\"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi,\nkuin sen, että nyt lasket minut menemään.\"\n\nKuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii\nVigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle,\nmutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin\näsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä\npuhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti\ntuvasta naisten puolelle.\n\nTuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana\npuhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas\nsanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.\n\nKuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan\nGrefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin\noikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan\nhankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle\nja kysyi katsoen tätä silmiin:\n\n\"Sanoppas minulle, Vigdis, -- aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean\nkanssa, kun olet saanut takaisin talosi?\"\n\nVigdis katsoi silloin ylös ja vastasi:\n\n\"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun\nleikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet\nosoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään,\nettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle\nvielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin,\nja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä\nvaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin\nennen samoin -- olen huomannut, että sinun uskosi on parempi.\"\n\nKuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen.\nIlluge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän\nasiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.\n\nKuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli\nmyöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan\nilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin\npaloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli\nnähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa\nja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat\ntämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet\nmyös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat\nluulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia\nsäästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan\nmurhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle\nja karjalle.\n\nVigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin\noloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden.\nHän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli\nkantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä\nhirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.\n\nKansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana\nkasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli\npaljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin\nVadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava\nLjotista.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nTorbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot\nGissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla\noli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme.\nVanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli\nnimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä\nhän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja\ntoimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas,\nomaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi\nlapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan\näitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien\nsuosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan\nvasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.\n\nLjot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen\nkanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli,\nettä Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman\nkuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä\ntaloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään.\nHän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.\n\nKun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja\nGudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat\nSkomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta,\nettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti\nhäntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut\nolla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.\n\nVeterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita.\nKestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta\nmoni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin\nvähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.\n\nPitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin\nkoristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei\ntahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide\nlaski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen\nkäsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen\nluokseen, sanoi Ljot:\n\n\"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies -- anna sinä minulle tämä, niin\nminä annan sinulle, mitä tahdot.\"\n\n\"En minä myö lahjaksi saatua tavaraa\", vastasi Veterlide.\n\n\"Anna se sitten minulle lahjaksi\", sanoi Ljot. -- \"En ole milloinkaan\npyytänyt sinulta mitään.\"\n\nVeterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän\noli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:\n\n\"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää\n-- vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me\nsinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille\ntoisten miesten pariin.\"\n\nHän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se\nsopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen\nGudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan,\nmutta Veterlide sanoi:\n\n\"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi\nsinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko\nse neito, joka on viitan ommellut.\"\n\nLjot vastasi:\n\n\"Minä pidin siitä neidosta -- vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että\nse pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen\nhyvänäni.\"\n\nHän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja\npani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet\nleikkivät.\n\nJoukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin\nmainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli\nmyös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän\nollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä\nseisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä\naselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta.\nMutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.\n\n\"Tekisi sittenkin mieleni nähdä\", sanoi Ljot, \"onko Oddissa miestä\npainamaan minun hartiani maahan.\"\n\nNuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa\nvähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan\nrynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut\nolla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet\ntantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.\n\nLjot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään\nviitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä\naitasta. Yksi sanoi:\n\n\"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan\neilen illalla -- nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton.\"\n\nToinen ääni vastaa nauraen:\n\n\"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu -- minä iloitsen\nsiitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle.\"\n\n\"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi\", kysyy nyt ensimmäinen ääni,\n\"hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus.\"\n\n\"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen\", sanoo taas toinen ääni, \"sillä\nen tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia.\"\n\nLjot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia\nenemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt\nedellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla\nkirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin\npitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja\njalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein\noli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea,\nettä hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään\npellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin\ntullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi\nvain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen\nluokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän\nsanoi:\n\n\"Sinäkö se kutsuit minua kauniiksi mieheksi?\"\n\nNeito lehahti punaiseksi, mutta sanoi nauraen:\n\n\"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa -- mutta eihän\nvoi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti.\"\n\nLjot hämmästyi nyt suuresti ja kysyi tuokion kuluttua:\n\n\"Sano siis nimesi, sillä minä en tiedä tuntevani sinua.\"\n\n\"Samapa tuo\", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään.\nHän vastasi silloin:\n\n\"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme -- sillä\narvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär.\"\n\n\"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin\nkasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona\", vastasi Leikny, ja toiset\nneidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.\n\nLjot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen\nkotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi\nkauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs\npuheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan\nsamasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:\n\n\"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny -- mutta\nsinulle ei varmaan kelpaa kukaan.\"\n\n\"Ei se ole niin\", vastasi tämä, \"vaan ei haittaa, että harkitsee vähän,\nennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että\nmieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä.\"\n\nLjot nauroi ja sanoi:\n\n\"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi\nkysyä morsianta tästä talosta.\"\n\nLeikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista\nasioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nMyöhään syksyllä sai Gudrun pojan. Veterlide pani vettä sen päähän ja\nantoi sille nimen Atle. Gudrun ei ollut vielä noussut lapsivuoteesta.\nEräänä aamuna hän oli kahdenkesken Leiknyn kanssa tuvassa. Leikny istui\näitinsä sängyn ääressä kapaloiden poikaa. Kun se oli tehty, jäi hän\nistumaan lapsi sylissään suudellen ja taputellen sitä, ja sanoi:\n\n\"Tämä on niin kultainen ja kaunis poika -- toivoisinpa melkein, että se\nolisi minun, eikä sinun, äiti.\"\n\nGudrun sanoi vihaisesti makuultaan:\n\n\"Tuo se tänne, äläkä istu siinä lepertelemässä -- ei olisi\nliian aikaista, että itselläsi olisikin sellainen. Sinä olet jo\nkahdenkymmenen ikäinen, en ymmärrä, mitä sinä odotat tai miksi sinä\net voi mennä naimisiin niinkuin muut ihmiset. Olisit voinut ottaa Odd\nBeinenpojan, silloin olisit päässyt hyville päiville.\"\n\nLeikny vastasi:\n\n\"Olenhan sanonut, etten minä huoli muuta kuin sanataitavan miehen.\"\n\n\"Niinpä olisit voinut suostua Runolv hyvän kosintaan\", sanoi äiti.\n\nLeikny purskahti nauruun ja vastasi:\n\n\"Et suinkaan sinä puhu tosissasi, äiti? Kerrotaanhan, että tuo vanha\nkätys täytyy nostaa sänkyyn ja sieltä pois.\"\n\n\"Tulet sinä itsekin kerran vanhaksi\", sanoi Gudrun, \"ja kosijat\nkyllääntyvät kohta juoksemaan täällä kuin mitkäkin narrit.\"\n\n\"Kaipa minä viimein saan jonkun minäkin\", sanoi Leikny. Vähän ajan\nkuluttua hän sanoi:\n\n\"Jos Viga-Ljot tulisi tänne kosimaan minua, taipuisin tahtoosi ja\nottaisin hänet, vaikkei hän olekaan sanataitava; sitten sinä pääsisit\näkäilemästä minulle siitä, että olen täällä teidän vaivananne.\"\n\nÄiti vastasi:\n\n\"Johan sinä nyt olet yhtä mieletön kuin isäsi toisinaan -- sehän nyt\non viimeinen paikka, jonne minä tahtoisin lähteä, jos olisin nuori --\neihän sinne korpeen löydä kukaan kävijä.\n\n\"Skomedal kuuluu olevan hyvä talo\", tuumi Leikny. \"Ja se olisi varmasti\nisoisän ja muiden sukulaisteni, mieleen -- ja on kaunista elää sovussa\nsukunsa kanssa.\"\n\n\"Veterliden mieleen se kylläkin olisi\", sanoi äiti. \"Hän soisi kyllä\nsisarenpojalleen hyvät naimiset. Mutta minä olin ajatellut sinulle\nrikkaampaa ja mahtavampaa miestä.\"\n\n\"Tuleehan siitä jo aikamoinen omaisuus, kun me kaksi liitymme yhteen\",\nvastasi Leikny, \"ja minä olen kuullut Ljotilla olevan päällikön\nlahjoja\". Hän istui vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten: \"Puhu tästä\nVeterlidelle, äiti, mutta älä sano minun pyytäneen sitä.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nLjot eli kotonaan Skomedalissa. Sydäntalven aikaan tuli Veterlide\nhänen luokseen käymään. Ljot otti hänet hyvin vastaan, ja sukulaiset\niloitsivat yhdessäolosta.\n\nSkomedal sijaitsee laaksossa, joka myöskin on nimeltään Skomedal. Sen\nmolemmin puolin on korkeita tuntureita, ja laakson läpi virtaa joki.\nToisella puolen joen oli siihen aikaan koivulehtoja, ja talolla oli\nhyviä karjamaita ja kalavesiä. Ljotilla oli paljon karjaa. Veterlide\ntarkasti nyt kaikkea valppain silmin ja huomasi Ljotin hoitavan taloaan\npaljon suuremmalla taidolla, kuin mitä saattoi odottaa sen ikäiseltä\nmieheltä. Hän sanoi tämän hänelle eräänä päivänä heidän käytyään\nyhdessä maita katsomassa.\n\n\"Täällä on kaikki niin hyvässä kunnossa, etten huomaa puuttuvan muuta\nkuin yhden seikan -- sinun olisi aika naida, että talo saisi emännän.\nKaikki sujuu sentään paremmin silloin. Emännöitsijä-naisesi saattaa\nolla hyväkin, mutta hän alkaa käydä vanhaksi -- ja karttuisihan sinulle\nlisää maitakin, jos solmisit rikkaan naimakaupan.\"\n\nLjot arveli tulevansa toimeen vanhan apuvaimonsakin kera, joka oli\nhoitanut taloa Steinvorin kuolemasta asti.\n\n\"Ja vielä minä ehdin naidakin\", sanoi hän sitten.\n\n\"Vai niin sinä arvelet\", vastasi Veterlide. Ljot oli vaiti. Silloin\nsanoi Veterlide:\n\n\"Ethän sinä vain muistele Vigdis Gunnarintytärtä?\"\n\nLjot punastui ja ehätti sanomaan:\n\n\"En minä tiedä, mistä minä kävisin kysymässäkään ja rukkasia en huoli.\"\n\n\"Sinähän puhelit kesällä Leikny Lytingin tyttären kanssa\", sanoi\nVeterlide. \"Mitä pidit hänestä?\"\n\n\"Paljon\", sanoi Ljot hitaasti. \"Hän on kaunis ja puhuu ymmärtäväisesti.\nMutta en ollut ajatellut käydä siinä talossa kosimassa.\"\n\n\"Hän on viisas ja lempeä\", sanoi Veterlide, \"ja hyvä palvelusväelle,\nsekä sukkela ja varma työssä. Minä olen puhunut hänelle sinusta, enkä\nusko sinun tarvitsevan pelätä rukkasia. Hänen naittamisestaan päättää\nTorbjørn, ja myöskin hän itse sekä Gudrun. Totta puhuen, sukulaismies,\nminä olen ajatellut teidän sopivan hyvin yhteen, ja moni olisi\nmielissään, jos kävisi niin.\"\n\nVeterlide pyysi häntä ajattelemaan asiaa, eikä puhunut siitä sitten\nenää. Hän piti tarkasti silmällä Ljotia ja huomasi tämän nukkuvan\nhuonosti ja muutenkin kulkevan raskaissa ajatuksissa.\n\nOllessaan viimeistä päivää Skomedalissa kysyi hän uudestaan, oliko Ljot\ntullut mihinkään päätökseen Leiknyyn nähden, ja Ljot vastasi silloin:\n\n\"Suuret kiitokset huolenpidostasi, sukulaismies. Sinä saat nyt auttaa\nminua tässä asiassa, sillä ymmärrän sinun tarkoittavan parastani.\"\n\nJa Ljot lähti Veterliden matkassa kosioretkelle. Gudrun ja Leikny\niloitsivat hänen tulostaan, ja naimiskauppa sovittiin valmiiksi. Häät\npäätettiin pitää keväällä, ja Veterlide laittoi ylen komeat pidot. Ljot\nja Leikny lähtivät Skomedaliin, ja heidän yhdyselämänsä sujui hyvin.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nMuutamana päivänä loppukesällä oli Ljot etempänä laaksossa\nheinänteossa, hänellä oli niittyjä siellä. Oli mitä kirkkain kesäilma,\nja helle oli ankara. Hänen muassaan oli kaksi miestä. Nämä löivät\nheinää talonpuoleisella rannalla, mutta Ljot oli tullut joen toiselle\npuolen. Hän oli riisunut päällimmäiset vaatteensa, ja niitti nyt\npaitahihasillaan. Heinämiehet olivat niin kaukana talosta, etteivät\nvoineet käydä joka verolla kotona. Siksi aikoi Ljot, päivän ehdittyä\npuoleen, lähteä joen yli ruoalle toisten miesten luo. Silloin hän näki\nLeiknyn tulevan joen rantaa. Hän oli pukeutunut suurella huolella, ja\nhänellä oli yllään sama vaaleanvihreä hame, joka hänellä oli ollut\nvieraspukunaan. Hän kantoi isoa myttyä kädessään. Ljot näki hänen\nseisahtuvan puhelemaan niittomiesten kanssa ja antavan heille jotakin\nmytystään. Mutta senjälkeen hän tuli kiviä pitkin joen yli sille\npuolelle, missä Ljot oli.\n\n\"Äitini on lähettänyt minulle simaa\", sanoi hän, \"ja ajattelin,\nettä se maistaisi hyvältä teistäkin, jotka saatte hikoilla täällä\nauringonpaisteessa.\"\n\n\"Eihän sinun olisi tarvinnut lähteä itse tuomaan sitä tänne\", arveli\nLjot.\n\n\"Ei se tee mitään\", vastasi Leikny. \"Näin kaunista ilmaa ei anneta joka\npäivä -- ja minusta oli hauska nähdä, minkälaista heinää täällä kasvaa.\"\n\nLjot ehdotti nyt, että he lähtisivät joen yli toisten niittomiesten\nluo, joiden hallussa eväät olivat, mutta Leikny nauroi ja osoitti\nmyttyä, jonka hän oli tuonut muassaan.\n\n\"Eiköhän joku ole huolehtinut siitä, että sinä saat vähän haukattavaa,\nkun vaimosi kerran tulee näin pitkän matkan päähän. Vaan istukaamme\ntuonne mäen kupeeseen, siellä on varjoa.\"\n\nNäin sanoen hän alkoi astua ylöspäin, nostaen aina silloin tällöin\nheinätukon käteensä ja haistellen sitä. Niityn laidassa oli koivulehto,\nja sinne tultua täytyi Leiknyn välttämättä saada vetää sisäänsä\ntuoreiden lehtien raitista tuoksua. Viimein hän löysi sopivan kuopan\nkahden kiven välissä; se oli siimeksessä, ja siinä kasvoi kanervaa ja\nruohoa. Se oli parahiksi niin suuri, että he mahtuivat siihen molemmat,\nja Leikny pyysi Ljotin sinne.\n\n\"Tässä sinä voit nukkua, kun olet syönyt vatsasi täyteen\", sanoi hän.\n\nSitten he söivät ja joivat, ja Leikny oli vallaton ja iloinen. Kun he\nolivat lopettaneet, viskautui Ljot pitkälleen ja tahtoi nukkua. Hän\nvei käsivarren otsalleen suojaksi aurinkoa vastaan, ja Leikny irroitti\nhuivin päästään ja pani sen peitteeksi hänen silmilleen. Tuokion\nkuluttua hän sanoi:\n\n\"Pane pääsi tänne minun syliini, niin sinulla on mukavampi olla.\"\n\nLjot teki niin. Silloin hän joutui katsahtamaan Leiknyn kasvoihin,\ntämän istuessa paljain päin auringonpaisteessa, ja sanoi:\n\n\"Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin tavatessamme toisemme Holtarissa.\"\n\nLeikny sanoi hymyillen:\n\n\"Sanopas Ljot, onko sinusta hyvä, että me tapasimme toisemme silloin --\nja oletko tyytyväinen, että sait minut tänne.\"\n\n\"Tiedäthän sinä sen\", vastasi Ljot.\n\nLeikny sanoi:\n\n\"Miten minä voin tietää sitä. Väliin ajattelen, että jokin seikka\npainaa sinun mieltäsi -- et ole samanlainen kuin poikana ollessasi.\nSilloin sinä olit semmoinen rasavilli ja saatoit nauraa ja kujeilla\nyhtenään -- vaan nyt sinussa ei ole paljon ääntä.\"\n\n\"Täytyyhän miehen kerran lakata kujeilemasta\", sanoi Ljot.\n\n\"Sinun kerrottiin siihen aikaan laulavan ja tekevän runoja\", jatkoi\ntoinen yhä. \"Etkö laulaisi minulle jotakin omaa sommittelemaasi?\"\n\n\"Turhaa ne ovat puhuneet, jotka ovat sanoneet sellaista\", vastasi Ljot.\n\"Ei minun lauluistani ole mihinkään.\"\n\n\"Laula nyt sentään jotakin\", pyysi Leikny.\n\n\"En muista mitään\", sanoo Ljot, \"siitä on niin kauan.\"\n\nSilloin Leikny otti hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi keinuttaa\nsitä hiljaa edestakaisin polviensa välissä sanellen:\n\n    \"Mielestäin ei mene neito,\n    vaalea kaihottuni.\n    Yön tullen ikävä liitää\n    taakse mustien merten\n    löytäen leponsa siellä,\n    missä rauhassa uinuu\n    hän, jolle vento on aivan\n    ajatus kaukaisen vieraan.\n    -- Mieltäni painaa se päivin.\"\n\n\"Olen kuullut sinun tehneen tuon laulun\", sanoi Leikny lopuksi.\n\n\"Olenhan minä tainnut tehdä jotakin sen tapaista\", vastaa Ljot. \"En\nmuista enää itse.\"\n\n\"Mikä neito se oli?\" kysyy Leikny. \"Oliko se joku, joka ei huolinut\nsinusta?\"\n\n\"Se on vain sellaista runoa\", sanoi Ljot. \"Kun kulkee itsekseen,\nliikkuvat mielessä niin monenlaiset ajatukset. Se voi olla vaikka\nkenestä.\"\n\nLeikny istui hiljaa ja kysyi sitten:\n\n\"Olisitko sinä tahtonut jonkun toisen mieluummin kuin minut?\"\n\n\"En\", vastasi Ljot. Silloin Leikny otti taas hänen päänsä käsiinsä,\nkumartui alas ja suuteli häntä. Ljot silitti hänen poskeaan ja\nkaulaansa.\n\n\"Nyt minäkin rupean nukkumaan\", sanoi Leikny ja siirsi Ljotin pään\nsylistään.\n\n\"Tee niin\", sanoi Ljot hänelle tehden tilaa. \"Tässä on hyvä nukkua\".\nHän levitti uudestaan silmilleen Leiknyn huivin. Leikny makasi hänen\nvieressään kanervikossa, mutta jäi katsomaan Ljotia kyynärpäänsä\nvarasta.\n\n\"Kylläpä sinä olet uninen\", sanoi hän. Ljotin paita oli auki rinnasta,\nja Leikny otti nyt koivun varvun ja kutitti sillä Ljotin rintaa ja\nleuan alustaa. Ljot tarttui hänen käteensä ja leikitteli sillä hiukan,\nmutta ei avannut silmiään. \"Mikä arpi sinulla on kaulan juuressa?\"\nkysyi Leikny. Hän nojasi Ljotin rintaan ja suuteli sitä.\n\n\"Sinä kutitat minua\", sanoi Ljot, \"minä olen niin hikinen.\"\n\n\"Sinunhan piti nukkua\", sanoi Leikny.\n\n\"Niin, jos sinä vaan olisit hiljaa yhden siunaaman hetken\", nauroi\nLjot. \"Luulen kuulleeni sinun sanovan, että itsekin aioit nukkua.\"\n\n\"Väsyttääkö sinua sitten\", kysyi Leikny.\n\n\"Väsyttää\", vastasi Ljot.\n\nNyt he paneutuivat pitkäkseen ja Ljot vaipui uneen, mutta Leikny nousi\nistualleen ja jäi katsomaan häntä.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nOlemme kertoneet, että laakso oli autio. Skomedalin maalla asui\nmuutamia lampuoteja ja vapaaksi päästettyjä orjia, ja kauempana\netelässä oli talo, nimeltä Svartaabakke. Sen omisti mies, jonka nimi\noli Aasbrand. Hän oli köyhä ja eli hyvin tukalissa oloissa, sillä\nhänellä oli kymmenen lasta, ja ainoastaan vanhin näistä oli siksi\nvarttunut, että saattoi olla apuna isälleen. Pojan nimi oli Halstein;\nhän oli roteva ja suuri ja hyvin uuttera sekä hyvä isäänsä kohtaan.\nMutta muuten hän oli riitaahaastava, äkkipikainen ja epäluuloinen,\neikä hänestä pidetty. Hän oli usein rakentanut riitaa Ljotin kanssa,\nsillä hän ei suonut kenenkään toisen elävän hyvinvoinnissa, mutta Ljot\nvastasi aina rauhallisesti, koska hän piti tätä vain nulikkana ja sääli\nsitäpaitsi Aasbrandia, eikä viitsinyt pitää edes kovin tarkkaa lukua\nsiitä, suoritettiinko heinänteko, kalastus ja vesiajotavaran jako\nhiuskarvalleen oikein.\n\nNyt juoksee Svartaaen-joki Skomedalin läpi. Se virtaa aivan laakson\npohjalla syvien rotkojen ja kuilujen välissä, mutta Skomedalin\neteläpuolella se laajenee suvannoksi ja muodostaa sen reunalla\nputouksen. Ljotin parhaat viljamaat olivat mäen rinteessä kosken\npartaalla. Laaksossa satoi harvoin, sillä tunturit johtivat sateen\npois, ja Ljotin päähän pälkähti rakentaa jokeen sulku, josta saisi\nkasteluvettä pelloilleen ja niityilleen, ja hän ryhtyi tähän työhön\nvuotta ennen kevättulvia. Halstein suuttui ja uskoi siitä koituvan\nsuurta vahinkoa Svartaabakkanin maille. Hän kierteli taloissa\nselitellen kaikille Ljotin vääryyttä. Tämä tuli Ljotin korviin, mutta\nhän nauroi ja sanoi pojan puhuvan ymmärryksensä mukaan.\n\nMutta kerran Ljotin tehdessä miehineen työtä padolla tuli Halstein\npaikalle ja astui suoraan Ljotia kohti, käskien tämän pysäyttää työt.\nHän sanoi aikovansa vetää asian käräjiin, ja siellä nähtäisiin, ettei\nLjotilla ollut oikeutta hävittää köyhän miehen taloa.\n\n\"Olet sinäkin käräjillä kävijä, Halstein parka\", sanoi Ljot nauraen. --\n\"Kyllä kai sinun isäsi ymmärtää, että hänellä tulee olemaan yhtä paljon\nhyötyä tästä hommasta kuin minulla, sillä hän saa ottaa minun vettäni\nniin paljon kuin tarvitsee. Mutta mene nyt tiehesi, sillä minä en jouda\nseisomaan tässä jaarittelemassa sinun kanssasi.\"\n\n\"Kyllä nyt olet ylpeä, Ljot Gissurinpoika\", sanoi Halstein, \"kun olet\nmahtavin mies tällä seudulla. Mutta odotahan, meillä on yhtä mahtavia\nsukulaisia kuin sinä, ja sittenpähän nähdään, miten asiassa käy, kun he\nrupeavat ajamaan sitä käräjillä.\"\n\n\"Älä ihmettä?\" sanoi Ljot taas nauraen. \"Lähde sinä vain käräjille,\nHalstein, ja vie minulta semmoiset terveiset, että on hauska tavata\nheidät.\"\n\nLeikny oli tullut joukkoon; hän oli ollut suvannolla pesemässä\nvillakangasta. Hän sanoi:\n\n\"Aasbrand on varmaan ollut monesti kiitollinen siitä, ettei Ljot, joka\non näin mahtava mies, ole pitänyt kovin tarkkaa lukua kaikesta --\nviimeksi syksyllä, kun toimme lampaat tunturilta.\"\n\nHalstein lensi tulipunaiseksi ja huusi:\n\n\"Väitätkö sinä meitä varkaiksi, Leikny?\"\n\n\"En\", vastasi Leikny, \"muistan kyllä, että Ljot oli hakemassa niitä\nlampaita, joita sinä et löytänyt, mutta hän jakoi ne niin, että luulen\nteidän olleen sillä kertaa tyytyväiset häneen.\"\n\nNyt sanoi Halstein:\n\n\"Onhan se hyvä, että sinä olet tyytyväinen herraasi, Leikny, kun sinä\nniin palavasti tahdoit hänet itsellesi.\"\n\nLeikny aikoi ruveta vastaamaan, mutta Ljot sanoi:\n\n\"Älä huoli kuunnella tuon pojan puheita, eikä meilläkään ole aikaa\njankuttaa hänen kanssaan kauemmin; niin että nyt sinä, Halstein, saat\nlähteä tiehesi.\"\n\nHalstein kääntyi menemään, mutta katsoi vielä taakseen ja huusi:\n\n\"Hyvän naimakaupan sinä sait tehdyksi, Ljot, ja voit olla iloinen,\nettä sait tuon akan -- sillä minä olen kuullut sinun jurrotelleen\nNidarosissa erään norjalaisen neidon tähden, joka ei antanut tarpeeksi\narvoa miehuudellesi, vaan otti toisen aivan nenäsi edessä.\"\n\nNyt kiljahti Ljot. Hän sieppasi keihään, joka oli törmällä ja viskasi\nsen Halsteinia kohti. Keihäs sattui häntä silmään, ja poika kuoli\npaikalla.\n\nLjot lähetti miehen ilmoittamaan taposta Svartaabakkeniin, ja alkoi\nitse astua kotiin. Leikny seurasi häntä. Päivemmällä hän kysyi: \"Mitä\nse Halstein puhui jostakin norjalaisesta neidosta?\"\n\n\"Se on muuan vanha juttu, josta sinun ei tarvitse välittää\", sanoi\nLjot. \"Äläkä kysy siitä toiste, minä en viitsi puhua siitä.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nAasbrand joutui niin pois suunniltaan kuullessaan Halsteinin\nkuolemasta, että hän tuli aivan höpsyksi surusta ja pelosta. Hän uskoi\nkivenkovaan Ljotin päättäneen tuhota hänet perinpohjin sekä padollaan\nettä muuten. Ja kun Ljot seuraavana päivänä ilmestyi Svartaabakkeniin,\noli Aasbrand lähtenyt hakemaan apua Beinenpojilta, jotka olivat\nkaukaista sukua hänen vaimolleen; ja hän pyysi näitä käräjämiehikseen.\nOdd vastasi, ettei Ljot varmaankaan suostuisi sakkorahoihin, vaan\nluultavaa oli, että hän hautoi mielessään pahinta. Mutta Odd sanoi\nkuitenkin olevansa halukas opettamaan Ljotille parempia tapoja, ja\nkoska hän oli laintunteva mies ja hänellä oli paljon ystäviä, lupasi\nhän ottaa tuon asian huolekseen. Aasbrand jäi Oddin luo siihen asti\nkuin oli aika lähteä käräjiin.\n\nLjot aikoi myös käräjille, ja Leikny tahtoi mukaan, vaikka Ljot pyysi\nhäntä jäämään kotiin, koska hän oli raskaana, ja koska matka oli\npitkä ja vaivalloinen. Mutta Leikny itki ja pyyteli ja sanoi, ettei\nhän saanut rauhaa kotona ennenkuin tiesi, miten Oddin asia päättyisi,\nja viimein kävi niin, että hän pääsi mukaan. Heillä oli poikansa\nkerallaan. Tämän nimi oli Lyting ja hän oli silloin kahden vuoden\nvanha. Heidän täytyi nyt ratsastaa hitaasti ja he myöhästyivät pari\npäivää käräjiltä. He asettuivat asumaan Veterliden luo, jolla oli oma\naitta käräjäpaikalla. Hän oli tullut sinne Gudrunin kanssa.\n\nLjotin tulon jälkeisenä aamuna kuljeskeli Aasbrand aittojen välissä ja\nnäki silloin Gjest Oddleivinpojan sekä ryhtyi puheisiin hänen kanssaan.\nHän kertoi kuka hän oli ja mikä asia hänellä oli Ljotia vastaan. Gjest\nsanoi:\n\n\"Olen kuullut Ljotin ensin aikoneen maksaa sakot Halsteinista, mutta\nnyt hän on riitaisempi, eikä tahdo suostua sovintoon Oddin tähden.\"\n\nHe puhelivat hetken aikaa tästä, sitten Gjest lähti pois. Aasbrand\nkuljeskeli taas itsekseen pohtien kuulemaansa, ja nyt häntä alkoi\npelottaa, että Odd pilaisi hänen asiansa. Silloin hänen päähänsä\npälkähti lähteä Veterliden aittaan puhumaan Ljotin kanssa kahdenkesken,\nja hän teki niin.\n\nSiellä oli juuri noustu nukkumasta. Ljot ja Veterlide istuivat syömässä\nparin tuttavan kanssa, jotka olivat pistäytyneet sisään, ja Gudrun ja\nLeikny olivat siellä myös. Tämän nähtyään Aasbrand perääntyi ja aikoi\npoistua heti, mutta Ljot huusi hänet takaisin.\n\n\"Missäs sinun auttajasi ovat, Aasbrand -- onko Odd kyllästynyt asiaasi\nja heittänyt sen kesken?\"\n\nAasbrand änkytti ja nieli, mutta sai viimein sanotuksi, että hän oli\nensin tullut kysymään Ljotilta, suostuisiko tämä maksamaan tapporahat\nHalsteinista. Ja tämän sanottuaan hän alkoi itkeä.\n\nLjot vastasi silloin:\n\n\"Vaikka Halstein on haastanut riitaa kanssani niin kauan kuin olemme\nasuneet naapureina, eikä kukaan siis voi ihmetellä, että minä lopuksi\nsuutuin, olen katunut tätä tappoa, koska tiedän hänen olleen sinun\nparhaan apumiehesi, ja koska itse olet vanha ja köyhä. Siksi olin\naikonut tarjota sinulle täydet sakkorahat, ja jos tyydyt siihen heti,\npysyn tarjouksessani. Mutta jos ensin neuvottelet Oddin kanssa, en usko\nsinun hyötyvän paljoakaan, sillä hänen edessään minä en aio taipua. Jos\nsiis suostut sovintoon, olen minä antava sinulle työapua ja mitä muuta\nvoit tarvita, eikä sinun ja lastesi pidä joutuman häviöön. Tee miten\ntahdot, mutta muista, etten ole tarjonnut sovintoa kenellekään tätä\nennen.\"\n\nAasbrand suostui paikalla tarjoukseen, ja Veterlide laski rahat hänen\neteensä. Erolahjaksi Veterlide antoi Aasbrandille hopeavyön, ja vanhus\nlähti tyytyväisin mielin kotiin. Mutta Odd suuttui silmittömästi\nkuullessaan tämän, ja ajoi Aasbrandin luotaan pahasti sättien.\n\nIhmiset puhuivat paljon tästä asiasta ja ihmettelivät, miten kesyksi\nViga-Ljot oli tullut viime aikoina. Mutta Leikny kiitti Ljotin\nylevämielisyyttä kaikille, jotka vain kuulla tahtoivat, sekä sanoi,\nettei tämä ollut suostunut sovintoon kenenkään muun kuin tuon vanhan\npoloisen kanssa, joka ei ollut kyllin mahtava pitämään puoliaan häntä\nvastaan. Mutta toisia nauratti, ja he tuumivat keskenään, että tekipä\nLjot hyvää tai pahaa, hänen vaimonsa oli aina tyytyväinen.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nKäräjien jälkeen lähtivät Ljot ja Leikny Holtariin ja jäivät sinne\nvieraiksi joksikin aikaa. Eräänä päivänä Ljot oli ratsastanut kedolle\nkatsomaan Veterliden oritta. Silloin hän kohtasi Odd Beinenpojan, joka\najoi hänen ohitseen saattomiehen kera. Odd tervehti häntä ja sanoi:\n\n\"Koska meillä näkyy olevan sama matka, voinemme ajaa yhdessä -- ja\nkoska sinä olet sopinut Aasbrandin, tuon vanhan hupelon kanssa, niin\nvoimme kai mekin olla ystävät.\"\n\nLjot vastasi vain, että saattoivathan he kernaasti ratsastaa yhdessä,\njos se oli Oddin mieleen. Odd kysyi sitten Holtarin kuulumisia sekä sen\njälkeen, miten Leikny jaksoi. Ljot vastasi kaikkien voivan hyvin.\n\nHe löysivät nyt hevoset ja jäivät katsomaan niitä. Sitten he\nratsastivat takaisin laaksoon. Odd puhui paljon ja mairitellen. Ljot\nvastaili yksikantaan. Viimein he nousivat hevosen selkään ja rupesivat\nsyömään eväitään. Heidän istuessaan sanoi Odd:\n\n\"Olen usein ihmetellyt, mikä sinut sai riitaantumaan Halsteinin kanssa,\nsinä joka olet niin sävyisä ja rauhaarakastava mies -- onko siinä\npuheessa perää, että se olisi johtunut eräästä vanhasta naimisasiasta,\njosta sinä et kärsi kuulla puhuttavan?\"\n\n\"Koska sinä näyt olevan niin perso minun ystävyydelleni\", vastaa Ljot,\n\"niin voi olla yhtä hyvä, ettet kysele sen asian laitaa. Vaan ehkä\noletkin itse levitellyt niitä puheita tässä maassa.\"\n\n\"Niitä ovat levitelleet ne, jotka tapasivat sinut Nidarosissa, silloin\nkun sinä itkit siellä erään neidon tähden -- ja nyt sai vanha Aasbrand\npoloinen hänen myötäjäisrahansa.\"\n\nLjot hyppäsi pystyyn ja tempasi kirveensä. Odd karkasi myös paikaltaan\nsuojellen itseään kilvellään, samalla kuin hän liikutteli keihästään.\n\n\"Aivan niin, sinun sukulaisillesi ei jäänyt mitään tähteeksi\", sanoi\nLjot lyöden keihäänvarren kahtia. \"Mutta nyt saat tuntea minun\nystävyyttäni, koska sitä niin kovasti himoitset.\" Näin sanoen hän\nhalkaisi Oddin kilven kahtia, ja hänen kirveensä upposi syvälle tämän\nolkaan, ja hän kaatui taapäin surmahaavan saaneena.\n\nOddin matkassa ollut saattomies oli aivan nuori, ja hän pakeni heti.\nLjot ratsasti takaisin Holtariin ja kertoi siellä, mitä oli tapahtunut.\nVeterlide kysyi, mitä hän nyt aikoi tehdä. En mitään, vastasi Ljot,\nsillä en luule Oddin käräjämiesten saavan suurtakaan iloa asiastaan.\n\nVeterlide lähti tuvasta jonkun ajan kuluttua. Ljot jäi silloin\nkahdenkesken Leiknyn kanssa; vain pikkupojat, Atle ja Lyting leikkivät\npenkin ääressä. Ljot paiskautui sänkyyn, ja Leikny keräsi kokoon heidän\nkapineitaan eri puolilta tupaa. Sillävälin hän kyseli riidan kulkua,\nmutta sai lyhyitä vastauksia. Viimein hän sanoi:\n\n\"Sinä voisit mielestäni kertoa, mistä te riitelitte, koska sinä teit\ntapon.\"\n\n\"Ei se ollut niin tärkeätä\", sanoi Ljot. \"Mutta Odd on tainnut odottaa\ntaistelutilaisuutta siitä alkaen, kuin me kaksi viimeksi ottelimme.\"\n\n\"Se ei kai koskenut minua\", sanoi Leikny lyhyeen.\n\n\"Ei\", vastasi Ljot, \"mutta sinua hän ajatteli.\"\n\nLeikny tuli istumaan sängyn laidalle. Hän katsoi Ljotia ja sanoi.\n\n\"Sinä et tainnut ajatella minua, Ljot.\"\n\nLjot liikahti sängyssä. Hän aikoi vastata, mutta Leikny laski kätensä\nhänen rinnalleen ja jatkoi:\n\n\"Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole tullut minun takiani juroksi ja\näänettömäksi Norjasta palattuasi, enkä minä ole se, jota sinä ajattelet\npäivät ja yöt. Mutta minä en tiedä mitään sinun surustasi, enkä\nsiitä, mitä Oddin ja sinun välillä on puhuttu, enkä muistakaan sinun\najatuksistasi.\"\n\nLjot vastasi:\n\n\"Soisin, että sinä olisit tyytyväinen naimaliittoosi, Leikny, sillä\nolen aina koettanut tehdä sinun mieliksesi kaikessa. Mutta jos minulla\non suru, jonka kätken kaikkien silmiltä, on se pahinta itselleni, ja\nsinä voisit siis jättää minut rauhaan.\"\n\nAikoessaan vastata huomasi Leikny viitan, jonka Vigdis oli neulonut\nVeterlidelle. Se oli sängyn jalkopäässä. Hän sieppasi sen nyt käsiinsä\nja heitti sen lattialle huutaen:\n\n\"Sinä ajattelet kymmenen kertaa enemmän sitä norjalaista neitoa, jonka\nkerrotaan hyljänneen sinut, kuin minua, joka en koskaan ole tehnyt\nsinulle muuta kuin hyvää.\"\n\nLjot kavahti pystyyn ja tahtoi nostaa viitan lattialta, mutta toinen\noli sukkelampi ja sai sen itselleen; hän juoksi lieden ääreen ja aikoi\nviskata sen tuleen. Ljot riensi perästä ja tahtoi ottaa sen häneltä,\nmutta Leikny piti siitä kiinni molemmin käsin. Silloin Ljot tarttui\nvaimoaan vyötäisiin toisella kädellä ja rutisti hänen ranteitaan niin\nkovasti, että hän huusi. Mutta viittaa hän ei saanut tältä, ennenkuin\nhän löi häntä nyrkillään käsille. Silloin Leikny heittäytyi sängylle\nitkien, mutta Ljot otti viitan ja vei sen mukanaan ulos.\n\nNyt Leikny nousi ylös ja istuutui kynnyspuulle; hän itki kasvot käsiin\npainettuina eikä huomannut äitiään, joka tuli siihen hetken kuluttua.\nGudrun kysyi, mikä häntä vaivasi. Leikny vastasi, ettei häntä vaivannut\nmikään. Mutta Atle kömpi kynnykselle ja sanoi:\n\n\"Äiti itkee, kun isä löi häntä -- isä löi niin kovasti, niin kovasti\ntuolla lieden luona.\"\n\n\"Se ei ole totta\", vastasi Leikny nopeasti. Mutta Gudrun meni tupaan,\nja löysi Lytingin itkemästä lattialta siksi, että isä oli ollut niin\npaha äidille. Gudrun vimmastui nyt pahanpäiväisesti ja alkoi sättiä\nLjotia:\n\n\"Kyllä vain minun ensimmäinen mieheni, Egil, sai oppia tietämään, ettei\nhänen ollut tultava minua lyömään\", sanoi hän, \"sillä minä lähdin\ntalosta, ja hän menetti henkensä kieltäytyessään antamasta takaisin\ntavaraani. Senjälkeen ovat toiset mieheni tienneet varoa itseään, ensin\nLyting ja sitten Veterlide.\"\n\n\"Ole hiljaa, äiti\", sanoi Leikny. \"Ei Ljot lyönyt minua -- hän veti\nminua vain lattiaa pitkin, ja aloin itse riidellä hänen kanssaan.\"\n\nLjot tuli samassa sisään. Hän ei kuunnellut kaikkea, mitä Gudrun sanoi,\nmutta kumartui alas Leiknyn puoleen ja sanoi:\n\n\"Tein pahasti sinua kohtaan, oma Leikny raukkani -- ja toden sinä\nsanoit, ettet ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää.\"\n\nLeikny purskahti nyt uudestaan itkuun. Hän peitti kasvot huiviinsa ja\njuoksi sisään. Ljot lähti hänen perästään. Kesti kauan ennenkuin he\ntulivat takaisin, mutta silloin ei Leikny enää itkenyt. Hän kulki aivan\nLjotin kyljessä ja oli iloisen näköinen.\n\nToisena päivänä he lähtivät kotiin. Heidän oli ollut tarkoitus viipyä\nkauemmin, -- Gudrun olisi tahtonut pitää tyttärensä luonaan yli kesän,\nkunnes synnytys oli ohi, ja Ljotin olisi hänen mielestään ollut hyvä\nolla erossa vaimostaan jonkun aikaa monen asian tähden. Mutta molemmat\nolivat nyt äkkiä lähtöpäällä. Veterlide ja Gudrun pyysivät saada\nLytingin kasvinkumppaniksi pojalleen Atlelle, joka oli vajaata vuotta\nvanhempi tätä, ja Ljot ja Leikny suostuivat siihen. Sitten he lähtivät\nSkomedaliin.\n\nHe olivat nyt mainiot ystävät koko matkan, mutta tuli sitten viimeinen\npäivä. He ratsastivat silloin rotkon pohjaa. Miehet ajoivat edellä,\nmutta Ljot talutti Leiknyn hevosta jyrkännettä alas. Hänen oma\nhevosensa seurasi perässä irrallaan. Ilma oli pilvinen ja kolea, ja\ntoisinaan pieksi lumiräntä heidän kasvojaan. Heidän laskeutuessaan näin\nlaaksoa kohti sanoo Leikny Ljotille:\n\n\"Olen tuuminut koko ajan sitä, mistä sinä puhuit minulle Holtarissa. --\nVaan jos on niin, kuten sanoit, että sinua suretti enimmän se, ettet\nsinä kelvannut heille vävyksi, pitäisi sinun mielestäni olla iloinen\nnyt, kun me puolestamme itse ryhdyimme puuhaamaan tätä liittoa -- sillä\nmoni oli pyytänyt sitä, minkä sinä sait.\"\n\n\"En minä sure sitä\", vastasi Ljot. \"Mutta minua harmittaa, että\nBeinenpojat ja muut heidän ystävänsä levittävät sellaisia puheita.\"\n\n\"Sitten minä en ymmärrä\", jatkoi Leikny hetken kuluttua, \"miksi sinä\ntalletat niin hartaasti tuota viittaa, jos et enää ajattele häntä, joka\non sen neulonut.\"\n\n\"Se sopii niin hyvin minulle\", vastasi Ljot.\n\nNyt lennätti tuuli lunta heidän silmilleen, niin etteivät he vähään\naikaan puhuneet mitään. Kun he pääsivät suojaisempaan paikkaan, kysyi\nLeikny taas:\n\n\"Oliko se norjalainen neito kauniimpi minua?\"\n\n\"Ei\", vastasi Ljot katsoen suoraan eteensä. \"Useimmat pitäisivät\nvarmaan sinua kauniimpana.\"\n\n\"Oliko hän sitten rikkaampi minua?\"\n\n\"Suunnilleen yhtä rikas luullakseni\", vastasi Ljot entiseen tapaan.\n\n\"Mutta sinä pidit sittenkin enemmän hänestä\", sanoi Leikny allapäin.\n\"Missä suhteessa hän siis oli parempi minua?\"\n\n\"Jos siitä kannattaa puhua, oli hän kai parempi siksi, ettei hän\nkysellyt niin paljon kuin sinä,\" sanoo Ljot vetäen suutaan hymyyn.\n\nLeikny taivuttautui eteenpäin nähdäkseen Ljotin kasvot -- ja ne olivat\nharmaat kuin kalliopaasi. Nyt kesti kauan ennenkuin kumpikaan puhui\nmitään.\n\nTuisku taukosi heidän päästyään vieremän poikki. Heillä oli nyt\nedessään laaja tasainen turveaukea. Ljot antoi takaisin Leiknyn\nohjakset, ja oli juuri nousemassa hevosensa selkään, kun Leikny\näännähti aivan hiljaa:\n\n\"Minä en ole milloinkaan puhuva tästä asiasta enää, lupaan sen sinulle,\nmutta pyytäisin vain, että sanoisit, mikä hänen nimensä oli.\"\n\nLjot seisoi hevoseensa nojaten. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään,\nvaan katsoi vaimonsa ohi. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa:\n\n\"Vigdis\".\n\nTämän jälkeen hän nousi ratsaille, ja sitten he ratsastivat kauan\nrinnakkain puhumatta mitään. Mutta Leikny oli hiljainen ja surullinen\nheidän tullessaan kotiin, eikä hänen mielensä kevennyt ennenkuin\nsyksyllä, jolloin hän sai pojan. Ljot pani vettä pojan päähän ja antoi\nsille nimen Gissur. Sen jälkeen Leikny tuli enemmän entiselleen.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nKun lampaat syksyllä tuotiin kotiin Skomedaliin, puuttui joukosta\nmuutamia oinaita. Ljot lähti silloin itse tunturille hakemaan niitä\nyhden apumiehen kanssa.\n\nKolmantena päivänä, Leiknyn seisoessa ulkona pihamaalla, tuli mies\ntakaisin ajaen edellään lampaita. Leikny kysyi, minne Ljot oli jäänyt.\nMies vastasi hänen jääneen karjatuvalle tekemään korjaustöitä ja\nparantamaan seiniä.\n\nLeikny kävi nyt vähän väliä kurkistelemassa rinteelle päin. Oli kaunis,\nselkeä päivä, ja vastasatanut lumi välkkyi auringonpaisteessa rinteen\nlaidoilla. -- Jonkun ajan kuluttua hän sanoi palvelijoille, että olisi\nehkä hyvä, jos hän lähtisi tunturille, koska Ljot oli jäänyt sinne\ntekemään korjaustöitä, sillä siellä oli monenmoista muutakin tehtävää,\njoka oli hyvä saada toimeen. Ja hänen oli paras itse neuvotella siitä\nLjotin kanssa.\n\nToiset hymyilivät itsekseen, mutta Leikny puhua purpatti tuota vähän\naikaa, ja viimein hänestä näytti aivan välttämättömältä lähteä sinne.\nMiesten ei tarvinnut lähteä saattamaan. Hänellä oli vanha orjansa, joka\noli ollut hänen luonaan lapsesta asti ja joka seurasi häntä kuin koira;\nhänet hän saattoi ottaa mukaansa. Ja niin he lähtivät.\n\nHe saapuivat perille ennen auringonlaskua, mutta Ljotia ei näkynyt\nmissään. Saattoi sentään nähdä hänen vääntäneen turvetta suosta\npäivällä, ja lapio ja kuokka olivat nojallaan seinää vasten. He menivät\nsisään, ja siellä paloi vielä hiillos liedellä.\n\nTupa oli rakennettu kivistä ja peitetty turpeella, kuten sielläpäin oli\ntapana. Sisäpuolella kulki samoin kivistä ja turpeesta tehty penkki\nympäri seiniä. Peräpenkki oli niin leveä, että siinä mahtui makaamaan\nkaksi henkeä vierekkäin. Se oli laitettu makuusijaksi, ja savun ja ovi\nvedon suojaksi riippui sen edessä seinienvälisessä riuvussa nahkoja ja\nseinävaatteita.\n\nLeikny odotteli vähän aikaa, mutta kun ei Ljotia kuulunut, sanoi hän\norjalle, että tämä saattoi lähteä karjakarsinaan nukkumaan. Ja koska\noli kylmä ja tuvassa oli hänen mielestään kovin vähän puita, eikä hän\ntahtonut vähentää niitä ennen Ljotin tuloa, kömpi hän sänkyyn, veti\nvaatteen eteen ja nukkui heti.\n\nYöllä hän heräsi siihen, että tuvassa puhuttiin. Hän kurkisti vaatteen\nraosta ja näki, että liedellä paloi tuli. Ljot istui penkillä häntä\nvastapäätä, mutta sisällä oli toinenkin mies. Ja kun tämä alkoi puhua,\ntunsi hän hänet isäpuolekseen. Hän kuuli tämän sanovan:\n\n\"Ei minusta ole viisasta, sukulaismies, että oleksit yksin täällä\nylhäällä tunturilla kun sinulla on käräjäasia Sigurd Beinenpoikaa\nja hänen sukulaisiaan vastaan. Leiknylle olisi suuri suru, jos hän\nkadottaisi sinut, ja poikasikin ovat vielä niin pienet.\"\n\nLjot oli taivuttanut päänsä seinää vasten. Hän vastaa:\n\n\"En minä pidä sitä väkeä niin suuressa arvossa, että viitsisin\nkulkea suuren saattojoukon kera heidän tähtensä. Ei heissä ole minun\nsurmaajiani. Yhden tiedän, joka toivotti minulle mustinta kuolemaa. --\nMuuten minusta on sama, miten minulle käy.\"\n\n\"Mitä sinä nyt puhelet?\" kysyy Veterlide. Mutta Ljot ei vastaa hänelle.\nOltuaan vähän aikaa ääneti hän sanoo: \"Parempi olisi, että Leikny jäisi\nleskeksi nuorena, niin hän voisi löytää lohdutuksen toisaalta.\"\n\n\"Sinä et tunne hänen mielenlaatuaan\", vastaa Veterlide. \"En luule, että\nhän ottaisi toista miestä sinun jälkeesi, niin suuressa kunniassa hän\npitää niitä, joita hän rakastaa.\"\n\nLjot istuu yhä ääneti, ja Veterlide jatkaa:\n\n\"Kyllä kai sinä ymmärrät, että sellaista vaimoa kuin se, joka sinulla\non, et löytäisi, vaikka etsisit maailman halki.\"\n\n\"Totta se on\", vastaa Ljot. \"Mutta minä rakastan enemmän mustaa\ntäplää tuon toisen rintojen välissä kuin kaikkea Leiknyn ihanuutta.\nRakastin enemmän häntä, kun hän iski veitsen kurkkuuni, kuin rakastan\nLeiknyä hänen kiertäessään käsivartensa kaulaani. Keveämpi oli mieleni\nmatkatessani talvipakkasessa Dovren tunturin yli, ajatellen hänen\nkirojaan, kuin ratsastaessani Skomedaliin, tietäen Leiknyn odottavan\novella hellät sanat huulillaan. Mieluummin olisin jääkarhun käpälien\nvälissä kuin ajattelen häntä Kaaren sylissä.\"\n\nVeterlide sanoi nyt ankarasti:\n\n\"Huonosti ovat asiasi -- mutta pahinta on, ettet puhunut tästä ennen\nnaimistasi.\"\n\n\"Niin\", vastaa Ljot. \"Luulin voivani unohtaa hänet ottaessani vaimon,\nmutta nyt huomaan, että se paha, jonka tein hänelle, onkin muuttunut\nkostoksi itselleni, sillä nyt olen sureva ikäni kaiken, että omistin\ntuon vaalean neidon ja kadotin hänet.\"\n\n\"Pelkäänpä, että sinä olet palkinnut huonosti Gunnarin\nvieraanvaraisuuden.\"\n\n\"Huonommin kuin arvaatkaan\", sanoo Ljot. \"Kaunein hetki, minkä tiedän,\noli se, jolloin söimme yhdessä marjoja uhrikummulla. -- Olin iloisempi\nsilloin kuin tappaessani poikana isäni surmaajan Hauketindetillä. Mutta\npalatessaan viime kohtauksestamme, Vigdis kantoi mielessään suurta\nsurua -- ja kuitenkin sain kokea myöhemmin, että omani oli sitäkin\nsuurempi.\"\n\nVeterlide sanoo nyt vihastuneena:\n\n\"Jos sinä olet häväissyt Gunnarin tyttären, olet tehnyt semmoisen\nkonnantyön, jollaista minä en olisi uskonut sinun saattavan tehdä\nkoskaan.\"\n\nLjot naurahti ja vastasi:\n\n\"Ehkä en olisi uskonut sitä itsekään.\"\n\nVeterlide sanoo:\n\n\"Pahasti teit, sukulaismies\" -- ja Ljot naurahtaa taasen ja sanoo:\n\n\"Niin, hyvin en tehnyt.\"\n\nNyt olivat molemmat kauan vaiti. -- Viimein nousi Ljot paikaltaan ja\nalkoi riisua vaatteitaan. Hän kysyi, eikö Veterliden mielestä ollut\nmaatamenon aika. Leikny painautui kiinni seinään. Hän vapisi kuin\nhaavan lehti, mutta sulki silmänsä ja koetti olla nukkuvan näköinen.\n\nKun Ljot oli riisuutunut, veti hän vaatteen syrjään ja aikoi ruveta\npitkäkseen huomaten Leiknyn. Veri nousi hänen kasvoilleen ja hän päästi\nverhovaatteen sekä mainitsi hiljaa hänen nimensä. Leikny ei vastannut,\nvaan hengitti raskaasti kuin nukkuva. Ljot kääntyi huoneeseen päin ja\nsanoi:\n\n\"Minun täytyy tehdä sinulle sija penkille, Leikny on tullut tänne.\"\n\nVeterlide huudahti, mutta Ljot varoitti häntä sanoen: \"Hän näyttää\nnukkuneen koko ajan.\" Sitten hän teki ääneti tilaa Veterlidelle, ja\naikoi asettua Leiknyn viereen, mutta tahtoi kuitenkin ensin tietää,\nnukkuiko tämä, ja laski kätensä hänen povelleen. Silloin hän huomasi\nmiten toinen vapisi, ja tunsi hänen sydämensä hyppivän kuin kala\nverkossa.\n\nLjot makasi nyt hiljaa paikallaan, tietämättä, mitä uskaltaisi sanoa\nhänelle -- eikä lopulta sanonut mitään. Koko yön he sitten kumpikin\nolivat nukkuvinaan, mutta toinen tiesi toisen valvovan.\n\nAamupuoleen vaipui Ljot hetkiseksi uneen. Silloin alkoi Leikny itkeä\naivan hiljaa, ja viimein hän itki itsensä nukuksiin. Kun hän heräsi,\nolivat miehet jo nousseet makuulta ja varustivat juuri einettä. Hän\npukeutui nopeasti ja toivotti heille hyvää huomenta. Veterlide kysyi,\nhänen tultuaan näkyviin, eikö hän ollut herännyt heidän puheeseensa\nillalla. Silloin nousi Ljot äkkiä paikaltaan ja sanoi lähtevänsä\nhevosia katsomaan.\n\nLeikny vastasi tulleensa tänne iltasen aikaan ja paneutuneensa\npitkäkseen Ljotia odotellessa, mutta sitten hän olikin nukkunut\nyhtä mittaa aamuun asti. -- \"Vaan missä olit illalla, Ljot, ja miten\nVeterlide on eksynyt tänne?\" kysyi hän takaisin.\n\nLjot sanoi olleensa kokemassa ansojaan ja tavanneensa Veterliden\nGaglemyrenissä; tämä oli ollut tulossa Skomedaliin, ja hänen\nsaattajansa olivat ratsastaneet taloon edeltäpäin. Ljot haki oven\nsuusta pari riekkoa ja pyysi Leiknyä keittämään ne heille. Tämä teki\nniin ja ilmoitti samalla Ljotille, mitä varten hän oli tullut, ja Ljot\nlupasi toimittaa tupaan hänen pyytämänsä hyllyt sekä muut tarpeet.\nSitten Leikny lähti Veterliden kanssa laaksoon, pitääkseen huolta\nvieraista.\n\nIllemmalla nähtiin Ljotin ratsastavan kotiin. Leikny seisoi ovella,\nmutta nähdessään Ljotin tulevan hän lähti kiireesti kutomatupaan. Ljot\ntuli sinne hänen perästään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Leiknyn\ntäytyi katsoa ylös. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Silloin\nLjot suuteli häntä ja sanoi:\n\n\"Tiedän, että minun tulee olla iloinen sinun rakkaudestasi -- sillä\nkukaan ei ole niin hyvä kuin sinä.\"\n\nLeikny vastasi:\n\n\"Ei se ollut niin vaarallista kuin luulet, että minä satuin kuulemaan\nteidän viimeöiset puheenne -- vaikeinta oli silloinkuin sinä mainitsit\nhänen nimensä suolla.\"\n\n\"Miten meidän nyt käy\"? kysyi Ljot. Leikny vastasi:\n\n\"Aivan niinkuin itse tahdot -- minä olen aina tyytyvä sinun tahtoosi.\"\n\nLjot seisoi tovin aikaa poispäin kääntyneenä. Sitten hän suuteli häntä\nuudelleen ja meni.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nAika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin.\nVuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän\nsurunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät\nenimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.\n\nLjotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting,\njoka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä.\nToisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin\nlemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli\nseuraava:\n\nEräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla\noli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan\nampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja\nSteinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella,\njoka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro\nkuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat\nrakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.\n\nSiihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että\nse syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.\n\nSteinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon\npunerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni,\nettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa\nkukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.\n\nHänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi\nkanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli\npaljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.\n\nHetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin\nja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron\ntoiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.\n\n\"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin\", sanoo tämä osoittaen\nkeltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. \"Etkö sinä voi auttaa\nminua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan.\" --\nSamassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.\n\nGissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti\ntehty.\n\n\"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä\", sanoo hän. Hän löytää\nsiskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän\ntaittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he\nrakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko\nsammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä\npaleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä\noli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua\nkylmään veteen.\n\n\"Minä kannan sinut yli, sisko\", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän\nsyliinsä ja lähtee kahlaamaan.\n\n\"Katso, isä on tuolla mäellä\", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat\nsinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen,\nGissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.\n\nLjot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki\nlapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan\nja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan\nsuoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan,\nmutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti.\nLapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta\nsilloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on\npitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen\nalleen, ja molemmat ovat hukkuneet.\n\nLjot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään\nkantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään\nmaitoa.\n\nLeikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se\nehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka\nolisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot\nistuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei\ntahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja\nhieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se\nenää auttanut.\n\nSilloin hän nosti nuo kaksi kuollutta pikku ruumista syliinsä ja huusi:\n\n\"Kyllä minä saan heidät henkiin -- minä haudon heitä allani, kunnes he\nvirkoavat.\"\n\nJa hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa.\nLjot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen\nympärilleen.\n\n\"Suo heille rauha\", hän sanoi, \"sinun ei pidä kiusata vainajia.\"\n\nSilloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan\npäästään ja repi tukkaansa -- ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos\nja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi\nhänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi\nhänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä\nkiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.\n\nMutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille,\noli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin\nhaudasta nostettu.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nAika kului nyt suruisasti Skomedalissa kunnes käräjäaika oli käsissä.\nLjotilla oli asiaa sinne, ja hän tahtoi Leiknyä mukaansa, mutta tämä ei\nsanonut jaksavansa tulla ja Ljotin täytyi lähteä yksin.\n\nKun hän palasi, kertoi Leikny ensimmäisenä iltana nukkuneensa\nkutomatuvassa muutamia öitä ja pyysi, että Ljot sallisi hänen nukkua\nsiellä vielä jonkun aikaa. Ljot vastasi, ettei hän tahtonut vastustaa\nLeiknyn pyyntöä, koska tämän teki mieli sinne.\n\nKesä kului loppuun, ja Leikny oleili kaiket päivät kutomatuvassa sekä\nnukkui siellä yönsä. Hän ei puuttunut talon toimiin, vaan käveli\nedestakaisin lattialla, saamatta mitään aikaan. Joka ilta hän kävi\nkappelissa, jonka Ljot oli antanut rakentaa talon lähelle, ja siellä\nhän oli rukouksessa polvillaan myöhään yöhön.\n\nMutta eräänä iltana, kun hän juuri oli menossa ulos, ilmestyi Ljot\nkutomatupaan ja pyysi häntä jäämään sisään vähäksi aikaa. \"Milloin sinä\nolet aikonut muuttaa takaisin minun luokseni, Leikny?\" hän kysyi.\n\nLeikny oli ääneti, ja Ljot sanoi:\n\n\"Minä en luule siitä olevan meille kummallekaan hyötyä, että kuljemme\nmolemmat omia aikojamme suruamme hautoen. Olisi parempi, että sinä\ntulisit tupaan ja olisit meidän toisten joukossa ja alkaisit hoitaa\ntaloasi. Ehkäpä se keventäisi oloasi.\"\n\n\"Minä en jaksa hääriä siellä tuvassa\", vastaa toinen. \"Minusta tuntuu\naina kun käyn siellä, että olen unohtanut jotakin -- ja kun sitten\nkoetan ajatella, mitä se on, muistankin, että ne ovat lapseni, jotka\neivät enää tarvitse minua.\"\n\nLjot vastasi:\n\n\"Tahdotko lähteä tervehtimään äitiäsi -- minä saatan sinut sinne.\"\n\nLeikny sanoi nyt tuskin kuuluvasti:\n\n\"Minulla olisi muuan toivomus, suostuisitkohan sinä siihen.\"\n\n\"En kiellä sinulta mitään, sano vaan mitä toivot\", sanoo Ljot.\n\n\"Sitten minä en enää milloinkaan ole oleva vaimosi\", sanoo Leikny.\n\"Salli minun lähteä täältä ja elää siveydessä ja paastoten, kuten\nnaiset toisissa kristityissä maissa.\"\n\nLjot rypisti otsaansa ja sanoi:\n\n\"Tiedän, ettet sinä ole ollut onnellinen minun luonani, enkä minä olisi\ntuonut sinua tänne Skomedaliin, jos olisin tiennyt, että kävisi näin.\nMutta kysyin sinulta kerran, miten meidän oli käyvä, ja silloin sinä\nsentään tahdoit jäädä minun luokseni. Olen sen jälkeen koettanut tehdä\nolosi niin helpoksi kuin suinkin. Meidän välillämme ei ole sanottu\nyhtään kovaa sanaa siitä päivästä lähtien, enkä minä ole lyönyt sinua\nmuuta kuin sen ainoan kerran. Olet saanut määrätä kaikesta kanssani,\nja minä olen antanut sinulle vallan omiin asioihisi nähden. En ole\nnauratellut toisia naisia, eikä minulla ole muita lapsia kuin sinun\nsynnyttämäsi.\"\n\n\"Eihän sinulla ole minunkaan synnyttämiäni lapsia\", vastasi Leikny.\nSamassa hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.\n\n\"Minä suren sitä yhtä paljon kuin sinä\", sanoi mies, \"ja siksi minua\nihmetyttää, että tahdot nyt rikkoa yhteiselämämme.\"\n\nLeikny nousi ja vastasi:\n\n\"Lupaa, että suostut elämään erossa minusta -- lieneehän siinä kylliksi\nsyytä, että minä kieltäydyn elämästä sinun kanssasi. Silloin sinä voit\nottaa toisen vaimon ja lähteä pois täältä erämaasta. En ole nähnyt\nsinua iloisena kertaakaan koko yhteiselämämme aikana.\"\n\nLjot kysyi nyt hiljaa:\n\n\"Sano minulle, Leikny, kaipaatko sinä pois täältä ja tahtoisitko, etten\nminä enää milloinkaan nukkuisi vieressäsi.\"\n\nNäin sanoen veti hän hänet polvelleen, ja silloin toinen alkoi vapista\nniin, ettei hän voinut vastata. Ljot sanoi taas:\n\n\"Sinä sanoit kerran tyytyväsi aina minun tahtooni\".\n\nLeikny painoi päänsä hänen kättään vasten ja nyyhkytti:\n\n\"Luulin sinun kaipaavan pois minun luotani.\"\n\nLjot taivutti päänsä hänen kasvojaan vasten ja sanoi:\n\n\"Siitä on kauan, Leikny -- vaan en ole tiennyt ennemmin, etten voi elää\nilman sinua.\"\n\nSinä iltana muutti Leikny takaisin tupaan, ja hän istui taas emännän\npaikalle pöydässä. Kukaan ei enää kuullut hänen puhuvan nunnaksi\nrupeamisesta, vaan hän ja Ljot elivät sovussa ja rakkaudessa. Hän suri\nkuitenkin suuresti lapsiaan, vaikkei hän puhunut siitä.\n\nEräänä iltana olivat kaikki olleet saunassa, ja Leikny kulki tukka\nhajallaan, saadakseen sen kuivaksi. Ljot tuli hänen luokseen, kokosi\nsen käteensä ja sanoi:\n\n\"Luulenpa, että sinun tukkasi on tullut vielä vaaleammaksi ja\nkauniimmaksi kuin ennen, Leikny.\"\n\nToinen lehahti tulipunaiseksi ja veti pois päänsä. Mutta silloin Ljot\nnäki, että siinä oli yhtä paljon harmaata kuin keltaista, ja ohimoilta\nse oli kokonaan valkoinen.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nKului vuosi. Ljot huomasi että Leikny itkeskeli usein öisin. Hän kysyi\nlempeästi, mikä tätä vaivasi, mutta toinen ei tahtonut ilmoittaa.\nKerran hän sitten sanoi:\n\n\"Sinä et varmaankaan voi olla oikein iloinen, ennenkuin olet\nsynnyttänyt lapsen, jota kannat\". Mutta silloin tämä itki vieläkin\nkatkerammin. Eräänä päivänä hän tuli vaateaittaan; Leikny oli\npolvillaan maassa penkoen suurta kirstua. Ljot pyysi, ettei hän\nrasittaisi itseään; olihan hänellä palvelusnaisia.\n\n\"Niin, mutta minun täytyy saattaa taloni järjestykseen niin kauan kuin\nvoin\", vastasi tämä.\n\n\"Mitä sinä nyt puhut\", sanoo Ljot ollen lyövinään leikiksi koko asian,\n\"vai luuletko sinä kuolevasi?\"\n\nHän pyysi tätä istumaan viereensä kirstun laidalle. Leikny tuli ja\nvastasi:\n\n\"Gissur ja Steinvor kulkevat joka yö tässä lattialla ja tahtovat meidän\nsänkyymme; ja vesi valuu heidän vaatteistaan. He tahtovat, että minä\nnousisin sängystä ja ottaisin heidät syliini. Minä sanon heille, etten\nvoi ottaa heitä kun minulla on tämä lapsi. Mutta silloin he vastaavat\nettä kun pikkuveli on tullut maailmaan, niin silloin minun pitää tulla\nheitä lämmittämään, olen muka luvannut sen heille.\"\n\n\"Sinä olet nähnyt unta\", sanoo Ljot. \"Tiedäthän sinä, että lapsemme\novat Jumalan luona. Pakanat vain kulkevat kuoltuaan, mutta heidät on\nkastettu ja he lepäävät vihityssä mullassa. Älä siis puhu noin, vaan\nheitä mielestäsi moiset ajatukset\", pyysi hän tyynnytellen.\n\n\"Minä näen heidät yhtä selvästi kuin sinut\", vastasi toinen. \"He ovat\nkoskeneet minuun kädellään, ja nuo kädet olivat niin kylmät, että minua\nvärisytti.\"\n\n\"Tuuli se vain on ollut\", sanoi Ljot, vetäen hänet lähelleen. \"Minä\nkorjaan seinän tästä sängyn kohdalta. Mutta sinä et saa puhua\nkuolemisesta -- lapsilla on hyvä olla siellä missä ovat, ja minä\ntarvitsen sinua paremmin kuin he.\"\n\nPian tämän jälkeen Leikny synnytti pojan. Ljot kyseli lakkaamatta\napuvaimolta, miten synnytys sujui, ja nämä vastasivat, että kaikki\nsujui hyvin. Mutta kun lapsi oli tullut maailmaan ja se kannettiin\nisänsä nähtäväksi, oli se niin viheliäinen, että vaimot sanoivat\nolevan parasta viedä se metsään, \"sillä tästä ei koskaan kuitenkaan\ntule oikeata miestä, vaan kurja raajarikko, jolla ei ole oleva iloa\nelämästä.\"\n\n\"Se on sopimaton teko, koska minä olen kristitty\", vastasi Ljot, \"en\nsuostu milloinkaan tekemään niin. Jumala on auttava poikaa ja parantava\nhänet.\" Hän kastoi pojan ja antoi sille nimeksi Torbjørn.\n\nLeikny itki kuullessaan tästä ja arveli myös olevan parasta, ettei tuo\npoika saisi elää. Sillä oli ristisuu, joka oli halki kitalaesta, ja\noikea käsi oli pieni ja kuivunut ja oudon näköinen. Leikny säälitteli\nlastaan, mutta Ljot vastasi nauraen, ettei hänestä vasen käsikään ollut\nsuuren suuri.\n\nLeikny voimistui pian ja nousi sängystä kymmenen vuorokauden kuluttua,\nmutta illalla hän sai kuumetta ja hänen täytyi käydä uudestaan\nmakuulle. Toisena päivänä hän oli huonompi. Ljot istui hänen luonaan\nsängyn jalkopäässä illalla. Silloin Leikny sanoi:\n\n\"Nyt taitaa sittenkin käydä kuten aavistinkin, vaikka olen rukoillut,\nettei meidän kahden tarvitsisi erota nyt. Kaksi seikkaa surettaa minua\n-- että sinä jäät hoitamaan tuota kipeää vaivaista, lasta, ja ettei\ntämä tapahtunut silloin, kun et sinä olisi surrut minun kuolemaani.\"\n\nLjot suuteli häntä ja sanoi:\n\n\"Minä en usko sinun näkyihisi ja aavistuksiisi -- eikä minulla ole\nollut suurempaa iloa elämässä kuin se onnen aika, jonka olemme eläneet\nyhdessä -- tapahtuipa vastedes mitä hyvänsä.\"\n\nLeikny vaipui nyt uneen, ja Ljot istui hänen luonaan koko yön.\nAamupuoleen hän kavahti istualleen ja osoitti molemmin käsin ovelle.\nSitten hän otti Ljotia kaulasta ja kaatui taapäin vetäen tämän\nmukanaan. Melkein samassa hänen kätensä herpaantuivat ja hän oikaisihe\nsuoraksi. Ja siihen hän kuoli.\n\nLjot suri kovin vaimoaan, mutta ihmisten mielestä hän kantoi surunsa\nmiehen mielellä ja valittamatta. Hän hoiti itse poikaansa ja rakasti\nsitä suuresti. Ja hän vakuutti aina, että tuo raihnaus oli häviävä\npojan varttuessa. Mutta toiset tuumivat keskenään, että olisi parasta,\njos lapsi kuolisi. Torbjørn eli yli talven; keväällä se kuoli\nkouristukseen.\n\nSen vuoden käräjillä antoi Ljot tehdä tiettäväksi, että hän aikoi myydä\ntalonsa. Hän osti laivan ja lähti saarelta. Normandiassa hän erosi\nislantilaisista matkakumppaneistaan, ja tämän jälkeen ei Islannissa\nkuultu enää mitään hänestä.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nKuningas Olav Trygvenpojan kuoltua, tuli Illuge vaalea Aasloon. Hän ei\ntahtonut palvella ketään muuta päällikköä tämän miehen jälkeen, jonka\nvertaista ei ole ollut Pohjolan maissa. -- Illuge päätti perustaa oman\ntalouden ja ottaa vaimon, ja hän kosi uudestaan Vigdistä. Vigdis soi\nhänelle hyvän vastaanoton ja piti komeat vieraspidot. Hän pyysi niihin\nmyös Kaaren, Grefsinin herran, ja osoitti mitä suurinta kunnioitusta\nmolempia kohtaan.\n\nEräänä päivänä hän sitten pyysi heitä kanssaan aittaan, sanoen\nhaluavansa puhua heidän kanssaan kahdenkesken. Ja hän sanoi:\n\n\"Te olette nyt kumpikin kosineet minua vaimoksenne, ja minulle on suuri\nkunnia, että kaksi noin uljasta ja arvossapidettyä miestä tahtoisi\nminut puolisokseen. Mutta minä en tahdo enää naimisiin -- ainoa toivoni\non, että poikani saisi rikkautta ja valtaa, niin ettei hänen tarvitsisi\nkaivata liian kipeästi isää ja sukua -- ja en siis tahdo hänen\njoutuvan jakamaan minun tavaraani aviossa syntyneiden lasten kera. Te\nolette molemmat tehneet minulle niin paljon hyvää, etten osaa valita\nvälillänne. Neuvon teitä tekemään näin: Anna sinä, Kaare, sisaresi\nHelga Illugelle vaimoksi, jolloin Illuge ostaa itselleen Baugstadirin\ntuolta harjun takaa, ja sinä, Kaare -- kosit Ragna Grjotintytärtä,\nsukulaistani, jonka olette nähneet täällä tänään. Kumpikin ovat\nkauniita ja rikkaita neitoja, ja jos solmitte ystävyyden, saatte\nlangoksina enemmän valtaa kuin kukaan. Kun nyt siis olette kuulleet\nneuvoni, pyydän teitä sanomaan, mitä siitä ajattelette.\"\n\nKaare lausui:\n\n\"Otan mielelläni Illugen langokseni, jos hän suostuu tekemään, kuten\nsinä sanot. Uskon, että tämä liitto olisi meille molemmille suureksi\nhyödyksi, enkä minä ole kitsasteleva sisartani naittaessani.\"\n\nIlluge vastasi:\n\n\"Suostun liittoon, jos sinä lupaat kihlata Ragnan samana päivänä, kuin\nminä juon naittajaisia Helgan kanssa.\"\n\nKaare ei vastannut mitään, mutta Vigdis sanoi:\n\n\"Voit luottaa siihen, etten minä milloinkaan ole menevä naimisiin. Vaan\nte voisitte molemmat lisätä valtaanne ja rikkauttanne, jos suostuisitte\nsovintoon. Olette yhtä mahtavat, jos kuljette kumpikin omaa tietänne,\nmutta jos lyöttäydytte yhteen, on mahtinne kasvava kahdenkertaiseksi.\"\n\nKaare ojensi nyt kätensä Illugelle, joka tarttui siihen, ja sitten he\nsopivat asiasta tarkemmin.\n\nVigdis meni nyt suuren kirstun luo, joka oli täynnä kalleuksia, ja\npyysi molempia valitsemaan sieltä mieleisensä kappaleet.\n\n\"Ottakaa nyt minutkin samaan liittoon\", sanoi Vigdis. \"Ja sitten\nminä tekisin teille vielä sellaisen pyynnön, että opettaisitte\nUlvarille aseenkäyttöä ja säädyllisiä tapoja, niin että hän varttuisi\nkaltaiseksenne kaikessa.\"\n\nToiset lupasivat sen ja kiittivät Vigdistä hänen rikkaista lahjoistaan.\nKukaan ei lähtenyt näistä pidoista ilman vieraslahjaa, ja Vigdiksen\narvo kasvoi siitä suuresti.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nSen kirkon pappina, jonka Vigdis oli pystyttänyt, oli Eirik niminen\nmies. Hän oli kotoisin Tanskasta. Vigdis piti hänestä paljon, ja hän\nkävi usein Vadinissa.\n\nKerran kun hän taas oli siellä, ja väki istui lieden ympärillä\niltaruoan jälkeen, pyysi Vigdis pappia kertomaan heille sadun, koska\nhän osasi paljon sellaisia.\n\nPappi alkoi silloin kertoa:\n\n\"Oli kerran nainen, joka asui Odinissa. Hänen nimensä oli Tora, ja\nhän oli hyvin kaunis. Hän tuli vietellyksi, ja koska hänelle kävi\nonnettomasti, salasi hän onnettomuutensa ja heitti lapsen mereen.\n\n\"Ja hän joutui hyviin naimisiin ja eli arvossapidettynä ja rakastettuna\nja synnytti monta lasta, joista hän piti paljon. Mutta sitten hän sai\ntaudin ja vaipui horteeseen ja oli aivan kuin kuollut. Maatessaan\nnyt siten, tuntui hänestä itsestäänkin, kuin hän olisi ollut kuollut\nja kuin hänet olisi puettu kuolinvaatteisiin ja koruihin ja haudattu\nkumpuun. Ja hän kuuli pienten lastensa itkevän häntä kotona ja olisi\ntoivonut hartaasti pääsevänsä lohduttamaan heitä. Silloin hänestä\näkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi tullut kummun sisään. Tulija oli\nkääriytynyt mustaan viittaan ja hän tarttui Toran käteen ja sanoi:\n'Nouse ylös, Tora, ja seuraa minua'. Ja silloin hänestä ei enää\ntuntunutkaan siltä, kuin hän olisi kuollut ja hän pyysi päästä sinne,\nmissä hänen lapsensa itkivät. Viittaan puettu mies nyökkäsi ja talutti\nhäntä eteenpäin. 'Ei tämä ole oikea tie', sanoi Tora. 'Ole vaan\nhuoleti, kyllä tämä on oikea', vastasi mies.\n\n\"Kun he olivat kulkeneet kauan, aukeni heidän edessään pimeä laakso,\nja sen pohjalla oli mustapintainen järvi. Jyrkkä polku vei rinnettä\nalas rantaan, ja toisen rinteen reunaa nousi jyrkkä polku ylös. Mutta\ntaemman tunturin laella oli linna ja se oli puhdasta kultaa. Se paistoi\nkuin aurinko, ja sen edessä käyskenteli kultahaarniskaan puettuja\nritareita. Linnan sisältä kuului laulua ja harpunsoittoa niin ihanaa,\nettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tora kysyi,\nkuka tuon linnan haltija oli. 'Minä', vastasi mies. 'Tahdotko lähteä\nkatsomaan minun kartanoani?' Tora lupasi lähteä, kun hän sitten pääsisi\nlastensa luo.\n\n\"Nyt he alkoivat laskeutua polkua alas. Mutta äkkiä hänestä näytti\nsiltä kuin laakso olisi ollut täynnä pieniä valkoisia lampaita. Niitä\noli vieri vieressä aivan kuin katraassa, ja ne koettivat kämpiä\nmolempia jyrkänteitä ylös. Mutta kun ne tulivat lähemmäs, näki Tora,\nettä ne olivatkin pieniä lapsia, ja niitä oli tuhansia. Ne olivat\naivan alastomia ja vastasyntyneitä, mutta niiden kasvot olivat aivan\nkuin vanhan ihmisen, ja jotkut olivat veressä ja pahasti pideltyjä\nja muutamista valui vettä. Ne koettivat kaikin voimin ryömiä pois\nlaaksosta, mutta vierivät takaisin, sillä ne olivat niin pienet ja\navuttomat. Torasta oli niin surullista katsoa niitä, että hän rupesi\nitkemään. Hän kysyi viittaan puetulta mieheltä, mitä lapsia ne\nolivat, ja kuinka nuo pikku poloiset olivat joutuneet sinne. 'Heidän\nvanhempansa ovat jättäneet heidät tänne', sanoi mies. 'Se on tapahtunut\nheidän tahdostaan\". \"Sitä minä en voi uskoa', vastasi Tora.\n\n\"Lapset osasivat puhua, ja sanoivat: 'Kyllä se on totta, ja meidän\npitää nyt olla täällä. Tahtoisimme niin mielellämme päästä katsomaan\nmaailmaa, ja tahtoisimme tuonne laakson toiselle puolen, mutta me\nolemme niin pieniä, että meidän täytyy jäädä tänne, ja täällä on niin\nikävä ja pimeä, ja meillä on niin kylmä.'\n\n\"Silloin riisui Tora viitan hartioiltaan ja repi sen siekaleiksi ja\nkääri ne lähinnä olevien ympärille. Nyt työntyivät kaikki hänen\nluokseen, ja silloin hän riisui päällyshameensakin ja jakoi senkin\nlapsille. Ja tätä jatkui niin kauan kunnes hän oli yhtä alaston kuin\nhe. Ja kuitenkin hänen ympärillään oli vielä yhtä paljon semmoisia,\njotka eivät olleet saaneet mitään, sillä laaksossa oli tuhansia lapsia.\nHe jatkoivat matkaa lasten kuhistessa joka puolella ja pyytäen, että\nhän ottaisi heidät syliinsä ja kantaisi heidät ylös tunturille,\nniin että he saisivat nähdä maailman. 'Ei se ole semmoinen, että\nsitä kannattaisi katsella', sanoi Tora. 'Miksi siis kaikki tahtovat\ntakaisin, jotka tulevat tänne, ja tahdot sinäkin?'\n\n\"'Niin, mutta minä tahdon omien lasteni luo', sanoi Tora.\n\n\"Nyt astuivat viittaan puettu mies ja Tora veteen. Ja sielläkin oli\nlapsia toinen toisessaan kiinni. Ne seisoivat kaulaansa myöten vedessä\nniin tiheässä kuin silliparvi, ja niitä paleli ja värisytti ja ne\nkoettivat pitää kiinni Torasta. Tämän kävi silloin niin sääli heitä,\nettä hän alkoi uudelleen itkeä ja nosti syliinsä niin monta kuin\nsaattoi kantaa sekä kysyi mieheltä, eikö hän saisi ottaa heitä mukanaan\nkultaiseen linnaan. Mies lupasi hänen tehdä niin. Mutta vähän ajan\nkuluttua hän ei jaksanut kantaa enää useampia. Silloin hän pyysi miestä\nlainaamaan viittansa, että hän sai kääriä heidät siihen. Mies irroitti\nsen päältään ja silloin Tora näki, että hänellä sen alla oli komea\nkultainen sotisopa, kaulassa hohtavista kivistä tehty risti ja päässä\nloistava kruunu. Mutta hänen kasvonsa loistivat vielä kirkkaammin,\neikä Tora ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista ja\nkuninkaallista miestä.\n\n\"Ja ritari sanoi: 'Nyt alkaa niin jyrkkä nousu, ettet sinä voi päästä\nhuipulle, ellen minä kanna sinua. Vienkö minä ensin sinut vai lapset?'\n\n\"'Vie ensin lapset', vastasi Tora. 'Etkö voi kantaa heitä kaikkia sinne,\nminä istun täällä sillä aikaa.'\n\n\"'Se kestää kauan', sanoi ritari. 'Näethän, miten paljon lapsia täällä\non -- ja uusia tulee koko ajan. Sinähän tahdoit nähdä minun kultaisen\nlinnani ja mennä sitten kotiin lapsiesi luo. Saat istua täällä maailman\nloppuun asti, ennenkuin minä olen kantanut kaikki nämä lapset kotiini.'\n\n\"'Minä odotan niin kauan', sanoi Tora, 'En voi mitenkään nähdä\npienokaisten jäävän tänne. Minun lapsillani ei ole mitään hätää kotona,\nnämä tarvitsevat apuamme paremmin.'\n\n\"Silloin sanoi kultahaarniskaan puettu mies:\n\n\"'Tuo lapsi, joka lepää poveasi vasten, on sinun vanhin poikasi, Tora,\n-- kaikki nämä lapset ovat sellaisia, jotka on otettu hengiltä,\nennenkuin he ovat ehtineet nähdä elämää ja oppia kulkemaan minun\nlinnaani.'\n\n\"Tora lankesi polvilleen ja kysyi kauhistuneena:\n\n\"'Kuka sinä olet, päällikkö, ja mikä sinun nimesi on?'\n\n\"'Minun nimeni on Kristus', sanoi kuningas. Ja samassa hänestä alkoi\nlähteä sellainen hohto ja loisto, että oli kuin aurinko olisi paistanut\nlaaksossa ja lämmittänyt lapsiparkoja. Mutta Toran täytyi sulkea\nsilmänsä. Ja kun hän aukaisi ne, oli hän kotona sängyssään.\n\n\"Nyt kutsutti hän heti luokseen miehensä ja sukulaisensa ja kertoi\nheille näkynsä. Hän ei salannut kauemmin häpeäänsä eikä sitäkään, että\nhän oli tappanut lapsensa. Hänen miehensä joutui niin ankaran vihan\nvaltaan, että hän ajoi hänet heti talosta, vaikka vaimo oli sairas ja\nvaikka oli yö.\n\n\"Hän pakeni laakson läpi, ja kaikki koirat haukkuivat häntä. Ja hän\ntunsi itsensä niin onnettomaksi, ja tunsi tehneensä niin suuren\nsynnin, ettei hän jaksanut elää kauemmin. Siispä hän meni rantaan.\nMutta silloin hän kuuli itkua kahden suuren kiven välistä. Hän astui\nääntä kohti ja löysi levien keskeltä vastasyntyneen poikalapsen, joka\neli vielä. Tora kääri sen vaatteisiinsa, nosti sen rinnoilleen ja\nantoi sen imeä. Ja hän päätti ottaa tuon lapsen kasvatikseen. Nyt hän\nalkoi vaeltaa metsässä, kunnes tuli seutuun, jossa häntä ei tunnettu.\nSinne hän rakensi itselleen majan, jossa hän asui lapsen kanssa. Hän\nsai myöhemmin haltuunsa kaiken sen kullan ja hopean, joka hänelle\nlankesi kotoa, ja silloin hän kuulutti, tahtovansa ottaa hoiviinsa\nkaikki vastasyntyneet, jotka oli jätetty kuolemaan. Hän möi maansa\nja tavaransa ja osti rahoilla ruokaa kasvateilleen. Mutta itse hän\nsöi Kristuksen muistoksi vain maan ruohoja ja joi vettä purosta. Kun\nlaaksoon sitten tuli munkkeja saarnaamaan uutta uskoa, ihmettelivät\nnämä suuresti tavatessaan naisen, joka tunsi heidän herransa nimen ja\nkunnioitti häntä elämällään. Ja hänet kastettiin kaikkine lapsineen, ja\nkun hän kuoli, alettiin häntä pitää pyhänä suuren katumuksensa tähden.\"\n\nVigdis kiitti pappia sadusta, ja istui koko illan mietteissään. Kun\ntuli maatamenon aika ja palvelusväki hävisi tuvasta, kutsui hän\nUlvaria. Tämä oli yhdeksän vuoden vanha, ja hän piti kovasti äidistään.\nPoika tuli istumaan äitinsä syliin ja tarttui hänen kaulaansa.\n\n\"Olisitko sinä jäänyt odottamaan minua maailman loppuun asti, äiti?\"\nkysyi hän.\n\n\"Minä luulen, että sinä olisit jäänyt.\"\n\nVigdis puristi hänet rintaansa vasten ja sanoi:\n\n\"Minä sain oppia sen eräänä yönä, samoin kuin Tora sadussa. Olisin\nmennyt vaikka maailman ääriin pelastaakseni sinut, sinä tarvitsit\näitiäsi oikein kovasti.\"\n\nPoika suuteli ja hyväili häntä. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n\"Sinä et ole milloinkaan sanonut minulle, kuka minun isäni oli.\"\n\n\"Älä muistuta minua siitä vastedeskään silloinkuin minä olen iloinen\",\nvastasi äiti. \"En myöskään tahdo, että kysyt hänestä mitään.\"\n\n\"Mutta kun minä tulen suureksi\", sanoo poika, \"silloin minä lähden\nhakemaan häntä, ja silloin hänen täytyy naida sinut, muuten häntä ei\nhyvä peri.\"\n\nVigdis sanoi hymyillen:\n\n\"Siihen on vielä vähän aikaa, ennenkuin sinä tulet niin suureksi, että\nvoit lähteä minun luotani. Älkäämme puhuko hänestä koskaan, ja älköön\nhän nähkö koskaan sinua, ettei hän saisi tehdä sinulle pahaa. Mutta\nsinä olet saava minulta kaiken mitä omistan, ja minä tahdon unohtaa\nsen, mitä minä en jaksa muistella.\"\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nUlvar varttui kauniiksi ja reippaaksi pojaksi. Hän oli pitkä,\nmutta jonkin verran hentorakenteinen, hänellä oli kapeat kasvot,\nvaaleansiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka vivahti hiukan\npunaiseen. Hän miehistyi varain, sillä hän ei ollut kovin suuri, äidin\nalkaessa puhua hänelle talon hoidosta ja muusta sekä kysyä hänen\nneuvoaan. Hän puhui pojalleen kuin aikuiselle miehelle, joka saattoi\nopastaa häntä. Poika tuli tästä vakavaksi ja vähäsanaiseksi, mutta\nhän oli lempeä ja säädykäs käytöksessään ja voitti kaikkien suosion.\nÄitinsä kanssa hän eli mitä rakkaimmassa sovussa.\n\nMutta kun hän kysyi, kuka hänen isänsä oli, ei hän saanut milloinkaan\nvastausta. Vigdis sanoi, ettei hän tiennyt mitään hyvää siitä miehestä,\nja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kuulla koskaan hänen nimeään. Tämän\njälkeen hän tuli aina raskaalle mielelle, eikä Ulvar rohjennut kysyä\nenempää.\n\nKaaren ja Illugen kanssa Vigdis eli hyvässä sovussa, ja nuo kolme\npitivät joka vuosi toisilleen suuret pidot. Miehet huolehtivat\nUlvarista ja opettivat hänelle aseiden käyttöä. Hän oli useimmiten\nGrefsinissä, sillä se oli naapuritalo. Mutta hän ei ollut milloinkaan\nniin iloinen kuin päästessään ratsastamaan Baugstadiriin, sillä Illuge\noli nähnyt paljon ja kertoi Ulvarille paljon sellaista, jota tämä\nkuunteli mielellään.\n\nHänen ollessaan siellä eräänä iltana, tuli Eirik pappi taloon, ja\nIlluge pyysi pappia kuluttamaan aikaa kertomalla jotakin. Pappi kertoi\nsilloin sadun pyhästä Gregoriuksesta, joka tappoi lohikäärmeen. Illuge\nsanoi:\n\n\"Lähinnä Kristusta, joka voitti perkeleen, on hän suurin uros, mitä\ntiedän. Vain kaksi on yhtä suurta -- Sigurd Sigmundinpoika, joka tappoi\nkäärmeen Faavnessa, ja Olav Trygvenpoika, joka ei paennut kolmea\nsotajoukkoa Svaaldissa. Hänen vertaistaan ei tunneta ikimuistoisista\najoista, eikä näissä pohjoisissa maissa taideta nähdä hänen vertaistaan\nniin kauan kuin aallot hyrskyvät rantojamme vasten.\"\n\nEirik vastasi, että Olav oli varmasti suurin uros tällä maailman\nkulmalla. Mutta nyt hän tahtoi kertoa vielä pyhien marttyyrien\nrohkeudesta ja miehuudella kärsityistä koettelemuksista uskonsa\npuolesta eteläisissä maissa. Tätä valaistakseen hän valitsi sadun erään\nnuoren neidon uskollisuudesta, ja kertoi sitten pyhästä Agatasta.\n\nIlluge sanoi:\n\n\"Ylen rohkea oli tuo neito, eikä hänen maineensa ole himmenevä\nmilloinkaan. Mutta minäpä kerron nyt teille uljaimmasta naisesta, minkä\ntunnen, ja olet sinä Ulvarkin kuullut jotakin hänestä. Mutta luulen,\nettet sinä ole koskaan kuullut kaikkea.\"\n\nJa hän kertoi nyt Vigdiksen retkestä metsän läpi sinä yönä, jolloin\nVadin paloi. Hän ei maininnut hänen nimeään, mutta kun hän oli kertonut\nsatunsa loppuun, sanoi hän pojalle:\n\n\"Tiedätkö, ketä minä tarkoitan -- tunnetko sinä ketään vaimoa, jolta\npuuttuu kolme sormea vasemmasta kädestä?\"\n\nUlvar nyökkäsi ja tarttui Illugen käteen. Tämä sanoi:\n\n\"Jos sinussa on äitisi verta, on sinustakin kerran kuuluva suuria.\"\n\nKun Ulvar seuraavana päivänä ratsasti kotipihaan, seisoi Vigdis siellä\nsyöttämässä varsoille leipää. Ulvar hyppäsi hevosen selästä, juoksi\nhänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti kysyi nauraen, mitä\ntämä oli olevinaan.\n\n\"Ei muuta\", vastasi poika, \"kuin että minä uskon, ettei sinun\nvertaistasi ole missään\", sanoi tämä, ja sitten hän nosti ylös äitinsä\nvasemman käden ja suuteli sormentynkiä.\n\n\"Mitä se Illuge nyt on sanonut sinulle?\" sanoo äiti taas nauraen.\n\n\"Arvaappas, mitä minä ajattelen\", alkaa Ulvar puhua. \"Sinun olisi\npitänyt saada Olav Trygvenpoika, te kaksi olisitte varmasti sopineet\nyhteen.\"\n\nNyt äiti punastui, eikä sanonut mitään. Hän suuteli poikaa poskelle ja\nkäski hänen sitten mennä sisään ruoalle.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nKerran tuli Vadiniin kaksi Tunsbergiin matkaavaa islantilaista\nkauppiasta, ja he pyysivät yösijaa. Vigdis otti heidät hyvin vastaan\nja kestitsi heitä runsaasti. Miehet olivat siivoja ja tietäviä miehiä,\nja heillä oli säädykäs käytös. Vigdis istui heidän seurassaan myöhään\nyöhön, kuunnellen heidän puheitaan.\n\nViimein hän kysyi, tiesivätkö he mitään miehestä, jonka nimi oli\nViga-Ljot, ja mahtoiko tämä vielä olla elossa.\n\nKyllä, vastasivat nämä, he olivat kuulleet Raudasandin Viga-Ljotista,\nmutta hänet surmattiin heidän poikana ollessaan. Vigdis sanoi, ettei\nsiitä voinut olla niin kauan, \"sillä hän on käynyt tässä maassa minun\nmuistini aikana.\"\n\nNyt sanoi toinen miehistä toiselle:\n\n\"Eikö Ljot Gissurinpoikaa Skomedalista kutsuttu sillä nimellä siihen\naikaan, kuin hän kosti isänsä surman ollessaan vielä poika ja\npaimentaessaan Eyre-Torbjørnin lampaita?\"\n\nVigdis sanoi:\n\n\"Se mies, josta minä puhun, oli nimeltään Ljot Gissurinpoika.\nTiedättekö te, vieläkö hän on elossa?\"\n\nUlvar istui penkillä. Hän taivuttautui nyt pöydän yli ja pyysi:\n\n\"Kertokaa, kertokaa hänestä, joka kosti isänsä surman paimenpoikana\nollessaan.\"\n\nVigdis katsahti poikaansa, eikä sanonut mitään. Toinen miehistä lausui:\n\n\"Kerro sinä Helge, jos emäntämme haluaa kuulla.\"\n\n\"Haluamme kyllä\", sanoi Vigdis hiljaa katsoen alas. \"Kerro siis, ellei\nsinua väsytä.\"\n\nHelge kertoi:\n\n\"Ljot oli Gissurin ainoa poika, Gissurin surmasivat Gunnar upporikas\nGjeitabakkesta ja hänen sukulaisensa. Heitä hyökkäsi kahdeksan miestä\nGunnarin kimppuun, ja yksi näistä oli Arne Kollinpoika; tämä oli\nhankkeen päämies. Gunnar maksoi sakkorahat, ja ihmisten mielestä\nGissurin käräjämiehet olivat saattaneet asian hyvään loppuun, sillä\nheillä oli siihen aikaan vähän valtaa Gunnariin ja hänen sukuunsa\nverraten, eikä Arnea vastaan uskaltanut nousta kukaan. Ljot oli niihin\naikoihin kolmen tai neljän vuoden ikäinen.\n\n\"Olipa sitten muuan talvipäivä, Ljotin ollessa kolmentoista vuotias.\nHän oli tunturilla parin muun pojan kanssa etsimässä lampaita, jotka\nolivat eksyneet karjasta. Pojat istuivat kalliokielekkeen alla syömässä\neväitään ja kehuen urotöitään. Ljot sanoi silloin olevansa niin taitava\nkeihään heitossa, ettei hän osunut milloinkaan väärään. Yksi pojista\nkatsoo nyt alas ja sanoo: 'Katso, tuolla tulee ratsujoukko laaksosta,\ntuolla Hauketindetin alla -- siellä on Arne Kollinpoika miehineen; he\novat tulossa tunturin yli. Jos sinä osuisit siihen maaliin, olisi isäsi\nsurma maksettu paremmin kuin Gunnarin kullalla.'\n\n\"Pojilla oli mukanaan heittokeihäät. Ljot otti ne käteensä ja lähti\njuoksemaan pohjoista kohti sammallaattojen poikki. Laaksosta tuleva\ntunturitie kulkee kapean rotkon läpi. Sen ahtaimmalla kohdalla on\nnoin neljän miehenmitan korkuinen kohtisuora kallioseinä. Toisella\npuolen on jyrkkä, rosoinen kivivieremä. Sinne Ljot nyt piiloutui,\nhakien suojakseen ison paaden kappaleen matkaa vieremän reunasta.\nNyt ilmestyi Arne rotkoon mukanaan neljä miestä. Tie on alituista\nnousua. Miesten saavuttua sille paikalle, minne Ljot on piiloutunut,\nhyppää poika kivelle ja heittää ensimmäisen keihään. Se sattui Arnen\nvieressä ratsastavaan mieheen. Ljot piiloutuu samassa takaisin kiven\ntaa, eivätkä miehet olleet ehtineet nähdä, kuka keihään oli heittänyt.\nHe seisahtuivat ja alkoivat katsella ympärilleen. Ljot hyppäsi taas\nkivelle ja viskasi kaksi jäljellä olevaa keihästä. Toinen ei osunut,\nmutta toinen tappoi miehen, joka seisoi Arnen edessä. Silloin huusi\nLjot: 'Minun on helpompi taistella sinua vastaan kuin isälläni, sillä\nteitä oli kahdeksan miestä häntä vastaan, mutta teitä ei ole kuin kolme\nminua vastaan'. Hänellä oli pieni puukirves vyössä, ja kun Arne tuli\netsimään häntä kiven takaa, iski Ljot häntä ylhäältä kasvoihin, niin\nettä kirves jäi hänen leukaansa. Nyt viskasi joku miehistä keihään\npoikaa kohti, mutta tämä tavoitti sen lennosta. Sen jälkeen hän alkoi\njuosta vieremää ylös, pysytellen kivien suojassa, niin etteivät toiset\nvoineet osua häneen. Päästyään kallioseinän kohdalle hän nojautui\nkeihääseen ja hyppäsi rotkon yli sekä juoksi jyrkänteen laitaa\nvieremän päähän. Isännättömät hevoset olivat juosseet sinne. Ljot\ntarttui yhtä niistä suitsiin juuri kuin se oli asettamassa etujalkansa\nkallionreunalle. Hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti sitten Eyreen,\nmissä hän silloin asui.\n\n\"Mutta kukaan ei ollut kuullut puolikasvuisen pojan suorittaneen\nsellaista urotekoa, ja koska moni arveli hänen kerran tulevan kuuluksi\npäälliköksi, alettiin häntä kutsua leikillä Viga-Ljotiksi.\"\n\nVigdis kysyi nyt vähän ajan kuluttua:\n\n\"Tiedätkö sinä, Helge, mitä hänestä on kuulunut sen jälkeen?\"\n\n\"Eipä hänestä ole kuulunut paljon viime vuosina. Hänen kerrotaan\ntalttuneen tyyten naimisiin menonsa jälkeen.\"\n\n\"Onko hän naimisissa?\" kysyy Vigdis hiljaa.\n\n\"On\", vastaa Helge.\n\n\"Tunnetko sinä hänen vaimoaan?\" kysyy Vigdis vielä.\n\n\"En muuta kuin näkemältä\", kertoo Helge. \"Häntä pidetään sen seudun\nkauneimpana neitona, ja hän on rikas ja hyväluontoinen. Ja hänet\nsaatuaan on Ljot elänyt rauhassa kotonaan.\"\n\nVigdis istuu äänettömänä. Viimein hän virkkaa: \"Tiedätkö, onko hänellä\nlapsia?\"\n\n\"Olen minä kuullut heillä olevan kolme, neljä kappaletta\", vastaa Helge.\n\nNyt ei Vigdis kysy enempää.\n\nMutta islantilaisten käytyä levolle jää hän seisomaan lieden ääreen\nkatsellen hiillokseen. Ulvar istuu penkillä. Viimein Vigdis sanoo\nkatsomatta poikaan:\n\n\"Kuuntelitko tarkoin, mitä nämä miehet kertoivat? Nyt sinä olet saanut\nkuulla lisää isästäsi.\"\n\nUlvar hypähtää paikaltaan huudahtaen:\n\n\"Oliko hän minun isäni -- tuo, joka tappoi kolme miestä rotkossa,\nollessaan minun ikäiseni.\"\n\n\"Kyllä, hän, jolla on niin kaunis vaimo\", vastaa Vigdis.\n\nUlvar sanoo:\n\n\"Vaikka hän on tehnyt pahaa sinulle, äiti, täytyy hänen kuitenkin olla\noiva mies, ja mielelläni tapaisin hänet kerran. Silloin hän saisi\nnähdä, että hänellä on poika, jossa on samaa verta.\"\n\nVigdis vastaa:\n\n\"Jos sinussa on hänen vertansa -- ja jos samalla olet minun poikani,\ntäytyisi tuon tapaamisen päättyä siihen, että laskisit minun syliini\nViga-Ljotin pään.\"\n\nUlvar kalpenee -- ja sitten hän sanoo:\n\n\"En minä ole kuullut koskaan pojan tappaneen isäänsä.\"\n\nVigdis nostaa nyt kätensä ja puristaa ne nyrkkiin rinnalleen. Ja hän\nvastaa:\n\n\"Ellet sinä tahdo kostaa puolestani niinkuin minä kostin isäni puolesta\n-- ja minä vannon kärsineeni hänen tähtensä niin paljon ja hänen\ntehneen minulle niin pahaa, että jos kertoisin sinulle kaiken, et\nsaisi rauhaa, ennenkuin olisit tuonut minulle sovituksen -- niin pidät\nvähemmän minusta kuin olen luullut. Mutta en jaksa puhua tästä enempää.\"\n\nUlvar tulee nyt syleilemään äitiään ja tämä vaipuu penkille itkemään.\nMutta poika lupaa aina täyttää äitinsä tahdon.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nAika kului hiljalleen, kunnes Ulvar täytti seitsemäntoista vuotta.\nSilloin hän sanoi äidilleen halunsa vetävän vieraisiin maihin katsomaan\nmaailmaa. Vigdis ei ihmetellyt tätä, vaan lupasi varustaa hänelle\nsuuren laivan. Hän pyysi vain, että Ulvar ottaisi mukaansa vanhempia,\ntottuneita miehiä.\n\nKun Illuge kuuli tämän, sanoi hän oman mielensäkin taas vetävän\nmerille, koska hänen vaimonsa oli kuollut, ja asiaa pohdittiin sitten\njonkun verran.\n\nEräänä päivänä talven ollessa lopullaan, tuli Illuge Vadiniin. Hän\nistui tuvassa Vigdiksen kanssa. Silloin tämä kysyi, miten retken kävisi.\n\nIlluge sanoi:\n\n\"Kai sinä tiedät, että se maa, minne Ulvarin halu ensiksi palaa, on\nIslanti.\"\n\nVigdis ei vastannut mitään. Silloin Illuge jatkoi:\n\n\"Ymmärrät varmaan, mitä asiaa hän katsoo itsellään olevan sinne. Mutta\net voine ihmetellä, ettei minun mieleni tee mukaan sille retkelle.\"\n\nVigdis vastasi puoliääneen:\n\n\"Ulvar on ollut paljon sinun luonasi ja puhunut sinun kanssasi monesta\nasiasta. Onko hän kertonut sinulle isästään?\"\n\n\"Useammin kuin kerran\", vastaa Illuge, \"hän haluaa päästä tapaamaan\nisäänsä ja näkemään, mikä hän on miehiään. Mitä sinä arvelet hänen\ntuumastaan, onko se mielesi mukainen?\"\n\n\"Ei\", sanoo Vigdis. Ja tuokion kuluttua hän jatkaa: \"Ljot ei tiedä,\nettä minulla on lapsi. Tahtoisin, että hän jättäisi tuon tuuman.\"\n\nUlvar kulki samassa oven ohi. Illuge kutsui häntä ja sanoi tämän tultua\nsisään:\n\n\"Puhumme äitisi kanssa sinun Islannin-retkestäsi.\"\n\nUlvar punastui ja sanoi kiireesti:\n\n\"Ethän sinä voi ihmetellä, äiti, että mieleni tekee lähteä tapaamaan\nsitä miestä, joka on siittänyt minut, jotta näkisin, miten hän ottaa\nminut vastaan.\"\n\n\"Ei hän ole tiedustellut meistä milloinkaan\", sanoo Vigdis suuttuen,\n\"ja hänellä on siellä vaimo ja lapset. Tuskin sinä saat osaksesi muuta\nkuin pilkkaa, jos lähdet sinne.\"\n\n\"Olenhan sinun poikasi\", vastaa Ulvar vihan vallassa, \"enkä siis anna\nitseäni pilkata. Et ole turhaan yllyttänyt minua kostoon. Sanoit\nkerran, että sinusta olisi paras kosto, jos minä toisin sinun helmaasi\nViga-Ljotin pään.\"\n\nTämän sanottuaan hän menee, mutta Vigdis sanoo kiihkeästi:\n\n\"En tahtoisi enää koskaan kuulla hänen nimeään.\"\n\nIlluge katsoo häneen ja vastaa:\n\n\"Sinä olet rakastanut paljon tuota Ljotia, koska vihaat häntä vieläkin\nnoin palavasti -- luulenpa että rakastat häntä yhä vielä.\"\n\n\"Minä rakastan häntä yhtä paljon kuin metsän sutta\", sanoo Vigdis. \"Jos\nme kaksi joutuisimme silmätyksin, täytyisi toisen menettää henkensä.\"\n\nIlluge vastasi:\n\n\"Tahdotko sinä siis kostaa Ljotille?\"\n\n\"Tahdon\", vastaa toinen.\n\nSilloin Illuge sanoo:\n\n\"Minä lähden Ulvarin mukana Islantiin ja olen varjeleva häntä kuin omaa\npoikaani. Mutta pyytäisin, että menisit naimisiin kanssani sitten kun\npalaan takaisin.\"\n\nVigdis ei vastannut heti. Illuge sanoi silloin:\n\n\"Etkö ole ollut mielestäsi tarpeeksi kauan leskenä surren tuon miehen\nkataluutta? Olet vielä nuori ja kaunis ja sinua odottavat iloiset\npäivät -- tiedäthän, että minä tahdon olla hyvä sinulle ja auttaa\npoikaasi voimieni mukaan.\"\n\nNyt Vigdis ojensi hänelle kätensä, ja Illuge suuteli häntä. Sitten he\nsopivat häistä. Vigdis ilmoitti asian Ulvarille, ja tämä sanoi, että\näiti sai tehdä miten tahtoi.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nUlvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi\nsumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän\ntäytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa\nhenkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata\nlaivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge\narveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita\nja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä\naallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan\nankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli\nkerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.\n\nYöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui\nkyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos\nnyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he\nvarmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon\nja lähtemään sitten pois.\n\nHe tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta\nkun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken\nmaihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne,\nhyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat\nruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut\nvastarintaan.\n\nMutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta\nväkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan\nja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät\nsuuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat\ntulleet. Illuge sanoi:\n\n\"Mitä pidät retkestämme, Ulvar?\"\n\n\"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana\", vastasi Ulvar\nnauraen, \"mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä\nmiehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan.\"\n\nIlluge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin\nkiivetä laivaan, \"sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei\nole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä.\"\n\n\"En minä heitä pelkää\", sanoi Ulvar, \"mutta olisi paha, jos toiset\nsillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa.\"\n\nJa hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään\nsuojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti.\nMutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan,\nsillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään\nylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät\ntakaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta\nmenestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti\nnyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita\nmyöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:\n\n\"Parempi olisi ollut, että olisin seurannut sinun neuvoasi,\nkasvatusisä.\"\n\n\"Sinulla on miehen luonto, Ulvar\", sanoo Illuge, \"vahinko olisi, jos\nVigdis kadottaisi noin uljaan pojan.\" Samassa hän juoksi laivan ääreen.\nLaivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten\npäällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai\nkiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa\nkirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi\nskotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset\nperäytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä\nperässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.\n\nUlvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa\nIllugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:\n\n\"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet\nterveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät.\"\n\n\"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua\", vastasi\nUlvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös,\nmutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt\nlaivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa\nei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa.\nNämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja,\npitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi\nnuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar\nsuuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja\nhän huusi miehilleen:\n\n\"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme.\"\nSkotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.\n\nVieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin\nlaivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski\nlaivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo,\njossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:\n\n\"Hyvin taistelet, nuori päällikkö, vaan parahiksipa saavuimmekin\napuun.\"\n\nTuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät\nasiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta\nrantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.\n\nKun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit\nskotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa\nvieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita,\nettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän\nmiehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan\nmerelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.\n\nVieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun\nkulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa,\nmutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä\nseudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.\n\nPimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata.\nUspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut\nnukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen\nkanssaan. Hän sanoi:\n\n\"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti\nkorkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?\"\n\nUlvar vastasi:\n\n\"Olen kotoisin Vigulmarkista. Talo, jossa asun, on Vadin, Foldenin\nvarrella.\"\n\nUspak kääntyi äkisti hänen puoleensa ja kysyi:\n\n\"Entä kuka on isäsi, Ulvar -- mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"En tahdo salata sinulta, herra\", sanoo nyt Ulvar, \"että olen\näpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen\nmukaan.\"\n\nUspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei\ntiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo\nhiljaa:\n\n\"Kuinka vanha sinä olet, Ulvar Vigdiksenpoika?\"\n\n\"Täytän kahdeksantoista keskikesän jälkeen\", vastaa tämä.\n\nVieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan.\nViimein hän lausuu:\n\n\"Vieläkö äitisi Vadinin Vigdis elää, ja onko hän naimaton?\"\n\nUlvar vastaa myöntäen. Silloin sanoo Uspak:\n\n\"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi -- hän on varmaankin korska\nja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen\nmiehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?\"\n\nUlvar vastaa:\n\n\"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet\nkaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja\nvaltaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen\ntalon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu\nVadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä\ntavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole\nsurrut suuresti sitä, etten tunne isääni.\"\n\nUlvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän\nvieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta\nja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun\nhän oli lopettanut, sanoi Uspak:\n\n\"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada\nsinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja\nviisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin.\"\n\n\"Toden sanot\", vastasi Ulvar. \"Toivon, että joskus voin palkita hänen\nhyvyytensä.\"\n\nUspak sanoo:\n\n\"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot\nolla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä\nNorjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet\npäällikönsaaliista.\"\n\nUlvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan\nmatkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar\nsanoo:\n\n\"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä,\njota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?\"\n\n\"Onko sinulla asiaa hänelle?\" kysyy Uspak kotvasen kuluttua.\n\n\"Olisihan sitä\", sanoo Ulvar.\n\n\"Onko hän kukaties äitisi ystävä?\" kysyy toinen.\n\n\"Ystäväksi en voi häntä sanoa\", lausuu Ulvar, \"enkä odota häneltä\nsuuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä\nhän kuuluu olevan isäni.\"\n\n\"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla\nvastaan noin kaunista ja miehevää poikaa\", sanoo nyt Uspak naurahtaen.\n\"Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista.\"\n\n\"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä\", vastaa Ulvar, \"ja tiedän\nhänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään\nmielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja\nhylkäsi.\"\n\nUspak sanoo nyt vähän ajan kuluttua:\n\n\"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta\nvuotta sitten -- hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet.\"\n\n\"Oliko hän sinun ystäviäsi?\" kysyy Ulvar.\n\n\"Ei\", sanoo Uspak. \"Hän oli yhtä vähän minun kuin äitisi ystävä.\"\n\nUlvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän\ntunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli\navannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään\nkatsellen häntä.\n\n\"Sinä valitit unissa, Ulvar\", sanoi Uspak, \"ja minä tahdoin katsoa,\nmiten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas.\"\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nUlvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä\ntanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan\nmaalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti\nsuurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.\n\nSyksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin\nluona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja\nantoi tälle kalliita lahjoja.\n\nEräänä iltana istuivat he Uspakin majassa juomassa. Silloin kysyi Uspak:\n\n\"Tahtoisitko sinä mielelläsi löytää isäsi, Ulvar?\"\n\n\"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni\", sanoi Ulvar, \"Surin sitä,\nettä olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla\noli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja\nvaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä.\"\n\n\"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet\", sanoi Uspak hiljaa.\n\"Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella,\niloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?\"\n\n\"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan\", vastasi Ulvar, \"enkä\nkiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin\nhengestäni -- ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa,\netten pelkää sen kadottamista. -- Olen tullut tietämään tällä retkellä\nolevani mies ilman häntäkin -- ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En\ntarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän\nkonna vai muu.\"\n\nUspak istui pää käsien varassa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:\n\n\"Entä äitisi, Vigdis -- mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla\nsinusta ja tulisi kosimaan häntä?\"\n\n\"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini\nsanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi\npitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut\npuhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen\ntahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni.\"\n\nUspak istui kuten ennen. Viimein hän sanoi:\n\n\"Nuo olivat kovia sanoja, Ulvar.\"\n\nUlvar vastasi:\n\n\"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet\nsinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen.\"\n\n\"Tiedätkö sinä varmasti, ettei hän ole tehnyt sitä\", kysyi Uspak.\n\n\"Äitini on sanonut\", vastasi Ulvar, \"että isäni oli kehno ja sydämetön\nmies.\"\n\n\"Nuo ovat kovia sanoja pojan suusta, Ulvar\", sanoi Uspak taas huoaten.\n\n\"En ole oppinut lempeämpiä\", vastasi Ulvar nauraen, \"ehkä minussa on\nhänen vertansa\".\n\nUspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen\njälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana\nkoko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja\nsilkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi\ntätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.\n\nKun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä\nvarustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat -- avaran haarniskan\nja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen\nkullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen\nystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine\nsolkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen -- mutta pyysi takaisin\npunaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut\nlahjaksi.\n\nUlvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia\nvalitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.\n\n\"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen\", vastasi Uspak, \"mutta jos\nannat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan\nsen mielelläni muistoksi.\"\n\nUlvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: \"Ei se ole suuren\narvoinen -- minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on\nsaanut sen omalta äidiltään -- mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi.\nPyydä ennemmin jotakin parempaa.\"\n\n\"En tahdo muuta\", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, \"pidän\nsiitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin\nvuonossa.\"\n\nNyt lausui Ulvar:\n\n\"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa,\nmutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni\näitini taloon.\"\n\n\"Tahdon mielelläni\", vastasi Uspak. \"Ei ole kestävä kauan, ennenkuin\ntapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi\nkutsunutkaan.\"\n\nTämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja\ntoivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja\nlaski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nVigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan\nhänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja\nja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän\nvieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä\nmiestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle\nniin suurta hyvyyttä.\n\nHän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän\nlupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin\nomista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.\n\nNiin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin\nHerra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin\nkuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren\nsaattojoukon kera. -- Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen\njoulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.\n\nNiin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen\nastuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien\nedessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat\nheiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat\nnotkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat\nrukouksensa.\n\nMutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän\novensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota\nhän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin\nettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui\nsilmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja\nkun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan\nvavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.\n\nVigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven\npieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään -- se ei ollut enää\nlattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten\npuolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi\nUlvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen\nkättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli\nnimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei\nvoinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien\nitseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan.\nMutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin\nluo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa\ntuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti\neteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja\nkätkien kasvot käsiinsä.\n\nLaulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan\nvuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen\npelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet\ntoisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut,\nolisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä\noli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka\nvie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren.\nJa hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen,\ntätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.\n\nMitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten\nkävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään\nseinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan\nsen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan\nkirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.\n\nKuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi\nhevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan\nporttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin\nkiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja\nvalo virtasivat ulos.\n\nLjot tarttui hevosen suitsiin juuri kun Vigdis oli lähdössä ja sanoi:\n\n\"Salli minun puhua kanssasi, Vigdis?\"\n\nTämä katsoi häneen ja vastasi:\n\n\"Ovatko sinun pahat tekosi niin lukuisat, että sinun täytyy salata\nnimesi?\"\n\nEnnenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti,\nettä toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen\njaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan,\nvaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain\ntalonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli\nmelkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty\nlaittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä.\nHän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui\njouluillan.\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nVigdiksen ratsastettua pois jäivät Ljot ja Ulvar katsomaan hänen\njälkeensä. Sitten sulki Ljot syliinsä Ulvarin, suuteli häntä ja sanoi:\n\n\"Jääös Jumalan haltuun, rakas poikani, sillä nyt pelkään, ettemme ole\ntapaavat toisiamme enää koskaan.\"\n\nUlvar tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Ja hän sanoi:\n\n\"En tiedä, mitä tarkoitat -- vaan jos sinä olet minun isäni, niin et\nkai tahdo jättää meitä?\"\n\nLjot vastasi:\n\n\"En rohkene toivoa, että äitisi suostuisi puhumaan kanssani. Etkä\nsinä puhunut liian kovia sanoja isästäsi. Aioin sanoa sinulle samana\niltana, kuka olin, mutta sitten ajattelin puhua ensin Vigdiksen\nkanssa, ennenkuin kutsuin sinua pojakseni. Minä en tiennyt sinun\nolemassaolostasi, ennenkuin kuulin sinun kutsuvan häntä äidiksesi. Vaan\nvoit nyt sanoa Vigdikselle, että olkoon se hänen kostonsa, että minä\nolen kaipaava sinua, ja ettei minulla ole ollut iloista hetkeä sen\njälkeen kuin me viimeksi tapasimme.\"\n\nSilloin Ulvar lankesi hänen kaulaansa ja pyysi hartaasti, että hän\nlähtisi hänen kanssaan Vadiniin. Vigdis ei ollut voiva unohtaa, että\nLjot oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin\nsuurta hyvyyttä. Viimein tämä suostui, ja he ratsastivat yhdessä\nVadiniin. Mutta Vigdis ei ollut siellä. Ljot kumartui hevosen kaulaa\nvasten ja sanoi:\n\n\"Siinä nyt näet, Ulvar, ettei tämä hyödytä mitään -- ja oikeaan osuin\nkun kutsuin itseäni Uspakiksi, sillä järjettömämmin ei ole menetellyt\nyksikään mies. On kulunut liian paljon aikaa, että enää voisin parantaa\ntekoani.\"\n\nUlvar hyppäsi hevosen selästä ja tahtoi viedä Ljotin sisään.\n\n\"Äiti on varmasti Bergissä\", sanoi hän. \"Vaan tule nyt sisään syömään\nja lepäämään.\"\n\nSillä Ljot oli surkean näköinen. Ulvar sai hänet mukaansa ja pani hänet\nistumaan kunniapaikalle, mutta Ljot tuskin koski ruokaan, eikä hän\npuhunut sanaakaan. Siksi Ulvar sanoi päivemmällä lähtevänsä Bergiin\npuhumaan äitinsä kanssa, mutta kehoitti Ljotia jäämään Vadiniin.\n\nMutta Ljot nousi paikaltaan ja sanoi:\n\n\"Asian täytyy päättyä jollakin tapaa. Ja minä tahdon puhua sen naisen\nkanssa, jota olen kaivannut seitsemäntoista vuotta.\"\n\nNäin sanoen hän meni ulos ja nousi hevosen selkään. Sitten he\nratsastivat kiireesti Bergiin.\n\nTuvan ovi oli suljettu heidän saapuessaan sinne, mutta Ulvar meni\nkolkuttamaan ja huusi:\n\n\"Avaa ovi, äiti, minulla on tärkeää puhumista kanssasi.\"\n\n\"Oletko yksinäsi,\" kysyi Vigdis sisältä tuokion kuluttua.\n\n\"Isäni on mukana,\" vastasi Ulvar.\n\n\"Hänen kanssaan minä en tahdo puhua\", kuului taas äidin ääni.\n\nSilloin huusi Ulvar:\n\n\"Minä vaadin, äiti, että te sanotte minulle, miksi minä olen isätön\n-- enkä minä lähde tästä paikasta, eikä Ljot ole pääsevä talosta,\nennenkuin sinä olet avannut oven.\"\n\nVigdis työnsi nyt salvan oven edestä ja päästi heidät sisään. Ulvar\nkatsoi toisesta toiseen. Sitten hän sanoi:\n\n\"Isäni päässä on harmaita hapsia ja sinun silmäsi ovat käyneet\nvanhoiksi -- olette kokeneet paljon senjälkeen kuin viimeksi kohtasitte\ntoisenne. Vaan jos voisitte tehdä sovinnon, olisi mieleni hyvä, sillä\nrakastan suuresti teitä molempia.\"\n\nVigdis katsoi ylös ja sanoi:\n\n\"Silmäni ovat käyneet vanhoiksi itkusta, sillä kukaan ei ole tuottanut\nminulle semmoista surua kuin sinä, Ljot.\"\n\nTämä vastasi:\n\n\"Ja kuitenkin sinun on ollut helpompi elää poikasi kanssa, sillä\nymmärrän nyt, ettet sinä ole voinut rakastaa minua, kun petin sinut\nniin pahasti, etkä siis myöskään ole kaivannut minua. Mutta minä olen\nsurrut joka askeleella ja jokaisella meren aallolla, jonka laivani\nkeula on halkonut, etten voinut päästä sinun luoksesi.\"\n\nVigdis nauroi katkerasti ja sanoi:\n\n\"Entä mitä pitää vaimosi siitä, että sinä kuljet maita ja meriä\njalkavaimojasi tervehtimässä?\"\n\n\"Hän oli mitä parhain vaimo ja suuren rakkauden arvoinen\", sanoi Ljot,\n\"mutta hän on kuollut, eikä hänellä ollut paljon iloa yhdessäolostamme,\nsillä minä ajattelin aina sinua, enkä voinut osoittaa rakkautta\nhänelle. Raskaammin kuin mikään muu painaa hänen kohtalonsa tuntoani,\nsillä hän kadotti ilonsa ilman omaa syytään. Voit siis iloita,\nettä kosto on kohdannut minua, sillä olen nähnyt pienten kauniiden\nlastenikin kuolevan tapaturmaisesti silmieni edessä. Olen kadottanut\nkaiken, mikä minulle oli rakasta, kuten toivoit.\"\n\nNyt tarttui Vigdis viittansa reunaan niin rajusti, että kiinnityssolki\nmurtui kahtia, ja huusi:\n\n\"Mistä sinä tiedät, Ljot, kuinka suuri minun mieleni karvaus on\nollut -- taikka sinä poikani, kuinka tuskaisesti minä olen toivonut\nkostoa -- en ole kuullut eläessäni, että kukaan nainen olisi maannut\nväkivalloin miehen. Sinun ei ole tarvinnut voimattomana kantaa sen\nmiehen lasta rintasi alla, jonka mieluimmin olisit suonut näkeväsi\nvillien hevosten välissä. Etkä sinä ole harhaillut joen partaalla\nsynkimmässä talviyössä, kuten minä, kun en enää tiennyt, miten päästä\ntuosta kurjuudesta. Voitko mielestäsi vaatia suurta rakkautta pojalta,\njonka minä synnytin metsässä kalliopaadelle, yhdenkään ihmisen olematta\nluonani ojentamassa lusikallista vettä virvoituksekseni. -- Sinä sousit\nja purjehdit meriä kaivaten minua. Mutta mitä se hyödytti minua,\nsilloinkuin Gunnar kannettiin eteeni verisenä, surmahaava rinnassaan,\nkuultuaan pilkkasanoja häpeän tähden, joka oli tapahtunut hänelle\nvastoin minun tahtoani. Ja mitä apua oli pojalla ja minulla sinun\nrakkaudestasi, silloinkuin isäni poltettiin Vadinin kera, ja minun\ntäytyi paeta poikineni metsään, susien ajaessa meidät henkipattojen\nasuinsijoille.\n\n\"Sinusta oli varmaankin riittävä hyvitys, kun tulit sitten pyytämään\nminua Islantiin. Ja kun en minä suostunut siihen, olit valmis ottamaan\ntoisen neidon, joka oli tarpeeksi rikas ja kaunis kelvatakseen sinulle,\nja jonka sitten kiusasit hengiltä -- sillä aikaa kuin minä istuin\nkotonani, voimatta puolustaa itseäni isäni nuhdellessa minua, tai\nvastata lapselleni, kun hän kyseli isästään, koska en jaksanut puhua\nsiitä, mitä sinä olit tehnyt minulle. Sinä palkitset huonosti ne, jotka\novat rakastaneet sinua -- ja totisesti sinä olet typerin ja kehnoin\nmies, mitä tavata saattaa.\"\n\nLjotin kasvot olivat valkeat kuin lumi, kun hän vastasi:\n\n\"Terävämmin leikkaa puheesi kuin veitsesi viimeksi tavatessamme, ja\nkernaasti antaisin henkeni, jos se voisi lohduttaa sinua -- mutta\nsittenkin sanon, Vigdis, että suruni oli yhtä suuri kuin sinun -- sillä\nsinä et tiedä, kuinka kurja elo on sillä, joka kaipaa omaa rakkainta\nystäväänsä.\"\n\n\"Toden sanoit\", vastaa hänelle Vigdis, \"sillä minä en tiedä rakkaudesta\nmuuta kuin sen, mitä sinä opetit minulle tuona iltana, ja sen jälkeen\nolen pelännyt jokaista miestä, joka on tahtonut minua omakseen.\"\n\nNyt puuttui puheeseen Ulvar:\n\n\"Pahaksi oli teidän tapaamisenne, mutta muista kuitenkin, äiti, että\nhän on pelastanut henkeni, eikä isä voi osoittaa suurempaa rakkautta\npojalleen kuin hän on osoittanut minulle.\" Tämän sanottuaan hän\npurskahti itkuun.\n\nVigdis katsoi poikaansa ja sanoi:\n\n\"Muistatko, että lupasit kerran kostaa puolestani?\"\n\nNyt sanoi Ljot:\n\n\"Luulin, että voisimme sopia Ulvarin tähden, mutta huomaan, ettet sinä\nvoi antaa anteeksi minulle. Olen tehnyt sinulle liian pahoin. Lähden\nnyt sinne, mistä tulinkin, vaan Ulvar on saava kaiken tavarani.\"\n\n\"Veit kaiken minulta kerran, ja nyt tulet tänne ryöstämään uudelleen\nkaikkeni. Minä jätin metsään susien ja korppien syötäväksi lapsen,\njota sinä olit pakottanut minut kantamaan -- mutta orjat löysivät\nsen ja ottivat sen huostaansa. Tuli sitten hetki, jolloin mielessäni\nsyttyi sääli, sillä lapsi oli yhtä avuton käsissäni, kuin minä olin\nollut sinun käsissäsi. Silloin pelastin pojan, tullen itse rujoksi\nja rammaksi, ja olen kasvattanut ja rakastanut häntä kahdeksantoista\nvuotta. Ja nyt sinä tulet viemään hänet minulta.\"\n\n\"En minä tule viemään häntä sinulta\", sanoo Ljot, \"Sinua hänen tulee\nseurata ja totella, sillä minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Mutta\nvoinethan sallia minunkin rakastaa häntä ja tehdä hänen hyväkseen,\nminkä voin, sitten en ole näkevä häntä enää koskaan.\"\n\n\"En tahdo jakaa mitään kanssasi\", sanoo Vigdis kohottaen silvottua\nkättään, \"enkä tahdo muistaa, että minulla on lapsi sinusta. Valitse,\nUlvar, kenelle meistä tahdot kuulua.\"\n\n\"En voi valita\", vastaa Ulvar itkien.\n\n\"Siis olet valinnut Ljotin\", sanoo äiti kääntyen ovea kohti. Ulvar\njuoksee hänen jälestään ja tarttuu häneen kiinni.\n\n\"Minne menet, äiti?\"\n\nVigdis vastaa:\n\n\"En tiedä. Parempi olisi ollut, ettemme me kaksi olisi päässeet\nelävänä metsästä, kuin että minun oli nähtävä se hetki, jolloin sinä\njätät vanhan ja raihnaisen äitisi, lähteäksesi vieraan matkassa pois.\nTotisesti sinä olet isääsi, eikä ole ihme, että valitset hänet.\"\n\n\"Äiti\", huutaa nyt Ulvar, \"tiedäthän, että minä teen kaikki, mitä sinä\ntahdot, ja etten enää koskaan ole näkevä häntä.\"\n\n\"En tiedä, olenko lainkaan sinun äitisi\", vastaa Vigdis, \"minun vihalla\nkantamani poika ei olisi voinut osoittaa noin kehnoa mieltä. Sinä\nmuistutat enemmän Æsaa ja orjan sukua, -- kumarrat heti sitä, joka on\nitseäsi vahvempi.\"\n\nNyt astuu Ljot heidän luokseen ja sanoo vavahtelevin äänin:\n\n\"Enkä minä tiedä, oletko sinä minun poikani vaiko Grefsinin Kaaren --\nvaan tee kuten äitisi tahtoo, Ulvar.\"\n\nVigdis kääntyy katsomaan Ljotia -- mutta tarttuu sitten Ulvarin\nkäsivarteen ja lähtee kiireesti ulos.\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nLjot ja Ulvar ratsastivat rinnettä alas metsän läpi katsomatta\ntoisiinsa ja puhumatta mitään. Viimein sanoi Ulvar:\n\n\"En olisi uskonut, että sinä voisit erota äidistäni pilkkasanoin -- kun\nolet kohdellut häntä niin häpeällisesti.\"\n\n\"Hän ei ole tahtonut toisin\", vastasi Ljot. \"Mutta nyt on kohtuullista,\nettä hänkin kerran saa tahtonsa täytetyksi.\"\n\nNäin sanoen hän hyppää hevosen selästä ja sitoo sen puuhun. Sitten\nhän ottaa miekan ja kilven ja käskee Ulvarin tehdä samoin. Hän sanoo\nuhrikummun olevan aivan vieressä; siellä he saavat olla rauhassa.\nUlvar ei vastaa mitään, mutta tulee hänen perässään, ja he kahlaavat\nkappaleen matkaa lumessa.\n\nSitten he saapuvat kummulle, ja Ljot valitsee sopivan taistopaikan. Hän\ntekee ensiksi hyökkäyksen ja iskee Ulvarin kilpeen. Silloin tämä sanoo:\n\n\"Olen nähnyt sinun iskevän paremmin, Ljot.\"\n\n\"Minä olen väsynyt, enkä ole syönyt mitään\", vastaa toinen, \"mutta sinä\nolet nuori ja kokematon kaksintaistelussa, joten siis olemme tasassa.\nIske kiinni vain, en ole säästävä sinua. Vigdis tahtoo verileikkiä, ja\nhän on saava, mitä tahtoo.\"\n\nNyt iskee Ulvar, ja Ljot heittää kilpensä pois ja tarttuu molemmin\nkäsin miekkaan. Ulvar antaa hänelle iskun vasempaan olkapäähän, Ljotin\nkäsivarsi vaipuu alas, ja hän horjuu taapäin puuta vasten sekä nojaa\nsiihen niskansa. Ulvar viskaa pois miekkansa ja kilpensä nähdessään\nveren valuvan haavasta ja sanoo kelmein huulin:\n\n\"Jo riittää -- minä en tahdo taistella sinun kanssasi enempää.\"\n\n\"Ei se vielä riitä\", vastaa Ljot, vaipuen samassa polvilleen. Ulvar\noli kääntynyt vasten aurinkoa, eikä voinut nähdä oikein selvästi, mitä\nnyt tapahtui. Ljot oli tarttunut miekkaansa ja kääntänyt kahvan kiveä\nvasten, ja miekan kärki oli suunnattu hänen rintaansa. Sitten hän\nviskautui sitä vasten ja tuupertui kyljelleen lumeen.\n\nUlvar hypähti heti hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja nosti\nhänet koholle kiveä vasten. Sitten hän sanoi:\n\n\"En olisi koskaan suostunut taistelemaan sinua vastaan, ellet sinä\nolisi puhunut Grefsinin Kaaresta.\"\n\nKuolemaisillaan ollen hymyili Ljot ja sanoi:\n\n\"Juuri siksi sanoinkin niin. Vaan älä sure, olen itse syypää siihen,\nettä näin piti käydä. Suokoon Jumala, että sinä säästyisit meidän\nkohtaloltamme. Tee nyt, poikani, siten kuin äitisi tahtoo. Olen\ntoivonut kauan saada laskea pääni hänen syliinsä.\"\n\nHeti tämän jälkeen hän lyyhähti kokoon ja kuoli.\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nVigdis asteli edestakaisin tuvassa. Hän kääri viittansa ympärilleen ja\nriisui sen taas, vaikka pakkanen oli niin kova, että huurre välkkyi\ntuvan seinällä. Hän muutaikse istumaan lieden ääreen, mutta kävi vähän\nväliä ovella. Viimein hän jäi seisomaan sinne tuijottaen ulos, auringon\nlaskiessa punaisena usvahuuruihin.\n\nViimein hän näki ratsastajan metsän laidassa, ja tunsi Ulvarin. Tämä\npalasi yksin ja ajoi käymäjalkaa. Vigdiksen polvet alkoivat vavista ja\nhän palasi lieden ääreen.\n\nHän ei voinut katsoa ylös kuullessaan Ulvarin avaavan oven. Tällä oli\nmytty kädessä, ja hän laski sen raskaasti äitinsä syliin. Sitten hän\nmeni sanaakaan sanomatta hänen ohitseen sänkykomeroon ja salpasi sen\nsisäpuolelta.\n\nVigdis jäi istumaan kädet polvellaan olevan mytyn ympärillä.\n\nKun hän aukaisi sen, näki hän ensiksi kaulantyngän. Silloin hän käänsi\nsen niin, että kasvot tulivat ylöspäin. Hiukset olivat painuneet\nsilmille ja liimautuneet ihoon. Hän pyyhkäsi ne syrjään ja kuivasi\nviittansa syrjällä verijuovat poskilta. Sitten hän sipaisi keveästi\nhuulia; ne olivat niin avuttoman ohuet ja sinertävät noissa harmaissa\nkasvoissa. Hän laski sormensa silmäluomille ja raotti silmiä. Mutta ne\nolivat elottomat ja typerän näköiset; siksi hän sulki ne taas.\n\nJa hän muisti hetken, jolloin hän oli seisonut Eyolv Arnenpojan ruumiin\nääressä. Tuo verinen näky oli tuntunut hänestä niin suloiselta, se\noli virvoittanut hänen ahdistettua sydäntään. Mutta mitä kauemmin hän\nkatseli Ljotin päätä, sitä raskaammalta hänestä tuntui, sillä tämän\nkasvot olivat niin vanhat ja surulliset. Ei tämä harmaa, avuton pää\nvoinut tuoda lohtua ja sovitusta hänen onnettomuuteensa eikä se ollut\nsen arvoinen, että hänen olisi kannattanut taistella ja nähdä vaivaa\ntämän hetken tähden isänsä kuolemasta asti.\n\nVigdis peitti kasvonsa ja laski mytyn jalkojensa juureen. Hän nousi\nja meni Ulvarin ovelle sekä kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta.\nHän seisoi siinä hetken ja kutsui häntä taas, mutta kun ei siitä ollut\napua, palasi hän paikalleen ja jäi istumaan veriset kädet helmassaan.\n\nJa yö kului. Viimein aukaisi Ulvar oven ja astui tuvan poikki. Hän\nei nähnyt äitiään, sillä tuli oli sammunut melkein tyyten. Hän oli\nmatkavaatteissa ja lähti pihalle. Vigdis nousi ja seurasi häntä. Ulvar\ntalutti hevosen tallista ja satuloi sen. Vigdis tuli hänen luokseen.\n\nKuu paistoi kirkkaasti, eikä Ulvar ollut äidin mielestä milloinkaan\nmuistuttanut niin suuresti Ljotia; hänen kasvonsakin olivat yhtä\nkalpeat kuin kuolleen. Äiti halusi kysyä häneltä taiston kulkua, mutta\nei uskaltanut, ja sanoi sitten vaan:\n\n\"Lähdetkö ajamaan?\"\n\n\"Lähden\", vastasi poika.\n\n\"Ratsastatko Vadiniin?\" kysyi äiti taas.\n\n\"Ratsastan edelleen huomenna, sillä minulla ei ole halua jäädä tälle\nseudulle\", vastasi toinen.\n\nVigdis katsoi häntä silmiin ja kysyi vielä:\n\n\"Etkö tahdo enää jäädä minun luokseni?\"\n\n\"Olen nyt palkinnut sinun rakkautesi, äiti, sillä tapaa kuin kerran\npyysit\", vastasi Ulvar. \"En ymmärrä, mitä muuta iloa sinulla voisi olla\nminusta, ja voinet siis antaa minun lähteä nyt.\"\n\n\"Älä puhu noin\", pyysi äiti. Sitten hän lisäsi vielä: \"Jos tahdot\npäästä näkemästä minua, voin jäädä tänne Bergiin niin kauaksi aikaa\nkuin tahdot. Mutta älä lähde kokonaan pois nyt keskellä talvea.\"\n\n\"En jaksa jäädä tänne\", vastasi Ulvar. \"Kun tiedän täällä tapahtuneen\nniin paljon pahaa, en voi viihtyä täällä enää.\"\n\nVigdis kiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja jäi nojaamaan siihen. Hän\nei uskaltanut pyytää Ulvaria jäämään, mutta hänen sydämensä oli raskas\nkuin kivi, sillä hän näki, ettei tätä voinut välttää. Hän puristautui\nhevosta vasten ja muisti samassa yön, jolloin hän oli synnyttänyt\npoikansa, sekä hevosen, ainoan elävän olennon, johon hän oli voinut\nturvautua silloin.\n\n\"Etkö pidä minusta enää, poikani\", kysyi hän hiljaa.\n\n\"Kyllä\", vastasi Ulvar. \"Mutta sinun pitää antaa minun lähteä nyt,\näiti.\" Hetken kuluttua hän sanoi: \"Pyydän, että minun tähteni\ntoimittaisit Ljotille kunnollisen hautauksen.\"\n\n\"Teen sen\", vastasi Vigdis.\n\nSilloin Ulvar sanoi taas:\n\n\"Ei sinun pidä kiittää minua hänen kuolemastaan -- hän surmasi itse\nitsensä.\"\n\nNyt Ulvar tarttui ohjaksiin, vaan kysyi sitten äkkiä: \"Vastaa minulle\näiti -- oletko sinä koskaan rakastanut Viga-Ljotia?\"\n\nNyt Vigdis purskahti itkuun ja painoi päänsä hevosen kaulaa vasten\nsanoessaan:\n\n\"En vihannut häntä ensin, -- pahinta oli, että rakastin häntä enemmän\nkuin ketään muuta.\"\n\nNyt Ulvar nojautui eteenpäin satulassa, kohotti hänen kasvonsa ja\nsuuteli häntä suulle. Ja äiti kysyi:\n\n\"Tuletko takaisin luokseni?\"\n\n\"Jos jään eloon\", vastasi Ulvar, \"tulen kerran takaisin. Mutta anna\nminun nyt lähteä, äiti.\"\n\nSilloin Vigdis päästi kätensä irti, ja Ulvar ratsasti pois.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nVigdis Gunnarintytär jäi asumaan Bergiin. Hän antoi haudata Ljot\nGissurinpojan pystyttämänsä kirkon viereen ja eli kymmenen vuotta\nsen jälkeen. Hän asui yksin, erillään muista ihmisistä, mutta hänen\nviimeisenä elinvuotenaan tuli Ingeborg Illugentytär hänen luokseen ja\nviipyi Bergissä hänen kuolemaansa asti. Olav ja Ingeborg saivat periä\nVadinin, tämä oli hänen tahtonsa, mutta heidän piti antaa se takaisin\nUlvarille, jos tämä tuli takaisin, taikka hänen rintaperillisilleen,\njos sellaisia ilmaantuisi.\n\nMutta Ulvar Ljotinpojasta ei tullut mitään tietoa Aaslon seudulle, ja\nkoska hän ei tullut takaisin, kuten oli luvannut äidilleen, jos eloon\njäisi, arvellaan hänen kuolleen jossakin maailmalla. Ulv ja Ingeborg\nsaivat siis pitää Vadinin, ja he antoivat runsaita lahjoja sekä sille\nkirkolle, joka rakennettiin kivestä Frysja-joen partaalle, tulipalon\ntuhottua puisen kirkon, kuin myös kivikirkolle, joka rakennettiin\nStorvandetin pohjoispuolelle. Tämä jälkimmäinen kirkko vihittiin\npyhälle Margaretalle, ja laaksoa on sen jälkeen kutsuttu Margaretan\nlaaksoksi. Tämän kirkon mullassa lepää Vigdis Gunnarintytär.\n\n\n\n"]