[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f48FhWK1RHfpSnCWTjeAnEARuqbA4UdX_ojOF-3tdmKU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2443,"Jenny","Undset, Sigrid",1882,1949,"2443-undset-sigrid-jenny","2443__Undset_Sigrid__Jenny",null,"romaani",[],[],"fi",1911,1936,84749,489966,true,[],[],[],"Norjalaisen kirjailijan romaani sijoittuu Rooman taiteilijapiireihin ja kertoo nuoren taidemaalarin Jenny Sandin elämästä. Teos käsittelee naisen itsenäisyyttä, taiteellisia pyrkimyksiä sekä onnettomia rakkaussuhteita, jotka koettelevat päähenkilön mielenlujuutta.","Sigrid Undsetin 'Jenny' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2443. E-kirja\non public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","JENNY\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nSuomentanut\n\nAnna-Maria Tallgren\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nI\n\n\nSoittokunta marssi Via Condottia pitkin, juuri samassa kun Helge Gram\nhämärässä kääntyi sille kadulle. Se soitti \"Iloista leskeä\" mieletöntä,\nhurjaa tahtia, niin että oli kuin villit fanfaarit olisivat raikuneet.\nJa nuo tummat pienet sotilaat syöksyivät ohi, kylmässä iltapäivässä,\naivan kuin he vähintään olisivat olleet roomalainen sotajoukko,\ntörmäämässä rajua pikamarssia barbaarien sotalaumojen kimppuun, sen\nsijaan että he aivan kiltisti palasivat kasarmiin. Tai ehkäpä he juuri\nsiksi marssivat niin vauhdikkaasti -- ajatteli Helge ja hymyili --\nsillä seisoessaan noin, takinkaulus pystyssä kylmän takia, hän oli\ntuntenut sielussaan ihmeellisen historiallisen tunnelman värähdyksen.\nMutta sitten hän alkoi hyräillä samaa säveltä:\n\n\"Niin, ei naisista selvyyttä saa\"\n\n-- ja jatkoi kulkuaan pitkin katua siihen suuntaan, jossa tiesi Corson\nolevan.\n\nHän pysähtyi kulmassa ja mittaili katua silmillään. Tältä se siis\nnäytti, Corso. Lakkaamatta valuva vaunujen jono ahtaalla kadulla ja\nihmisten kiehuva tungos kapealla jalkakäytävällä.\n\nHelge seisoi hiljaa ja näki virran vyöryvän ohitseen. Ja hän hymyili\najatellessaan, että tällä kadulla hän siis saisi joka ainoa ilta\nharhailla, hämärissä ja keskellä ihmisvilinää, kunnes se kävisi hänelle\nyhtä kotoiseksi kuin Carl Johanin katu.\n\nVoi, hänen mielensä teki ruveta vaeltamaan, ihan tässä hetkessä --\nvaeltamaan Rooman kaikkia katuja -- vaikkapa läpi yön. Sillä hän\najatteli kaupunkia, sellaisena kuin se vähän aikaa sitten oli levännyt\nhänen edessään, kun hän seisoi Pinciolla ja näki päivän painuvan.\n\nPilvet olivat peittäneet koko läntisen taivaanrannan, vieri vieressä\nkuin pienet vaaleanharmaat karitsat. Ja niiden reunat muuttuivat\nhehkuvan meripihkankarvaisiksi auringosta, joka painui mailleen\nniiden takana. Kalpean taivaan alla lepäsi kaupunki, ja Helge tajusi\nyht'äkkiä, että juuri siltä Rooman tulikin näyttää -- ei sellaiselta\nkuin hän itsekseen oli haaveillut, vaan juuri tällaiselta kuin se oli.\n\nKaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt matkallaan, oli tuottanut\nhänelle pettymystä, koska se ei ollut sellaista kuin hän etukäteen oli\nkuvitellut, kun hän kulki kotona ja toivoi pääsevänsä ulkomaille. --\nVihdoin, nyt vihdoinkin näky, uhkeampi kaikkia hänen unelmiaan. -- Ja\nse oli Rooma.\n\nTalojen katot levisivät laajana tasankona hänen allaan, laaksossa --\nloputtomiin, ja talot olivat vanhoja ja uusia, korkeita ja matalia\n-- oli kuin ne olisivat olleet rakennettuja aivan milloin ja missä\nhyvänsä ja olleet niin suuria, kuin niiden juuri sinä hetkenä pitikin\nolla, sillä vain aivan paikka paikoin seurasivat kattojen massat\nsäännöllisinä rykelminä katujen varsia. Ja koko tämä levottomien\nviivojen maailma, missä kadut risteilivät sikin sokin ja taittuivat\nkoviksi kulmiksi, lepäsi jähmettyneenä ja hiljaisena kalpean taivaan\nalla. Näkymätön, painuva aurinko sytytti paloon siellä täällä pienen\nvaloisan pilvenreunan. Se lepäsi unelmoiden harsoisen, valkean\nusmakerroksen alla, johon ei sekaantunut ainoatakaan elävää, uutteraa\nsavupatsasta. Sillä yhtäkään tehtaanpiippua ei ollut näkyvissä, eikä\nsavua noussut yhdestäkään hullunkurisen pienestä savutorvesta, joita\ntörrötti katoilla. Ruosteenkarvaiset, pyöreät vanhat kattokivet\nkasvoivat kellanharmaata sammalta, ja kattokouruissa iti vihreää\nja pieniä, keltakukkaisia taimia, ja pengermien reunoilla seisoi\nkuolleita hiljaisia agaaveja ruukuissaan, ja seinälistoilta\nvaluivat köynnöskasvit kuin hiljaiset, kuolleet vesiputoukset.\nSiinä missä jonkin korkeamman talon yläkerta kohosi naapuritaloja\nkorkeammalle, tuijottivat kuolleet pimeät ikkunat punakellervästä\ntai harmaanvalkoisesta seinästä -- tai ne nukkuivat, sälekaihtimet\nalhaalla. -- Mutta usvasta kohosi kaarikäytäviä, jotka muistuttivat\nvanhojen vartiotornien tynkiä, ja pieniä peltisiä huvimajoja oli\npystytetty katoille.\n\nJa kaiken tämän yllä kirkonkupoleja, paljon, paljon kirkonkupoleja --\ntuo valtava harmaa kaukana, luultavasti toisella puolen virtaa, mikäli\nHelge osasi arvata, oli Pietarinkirkko.\n\nMutta toisella puolen laaksoa, jossa kuolleet katot peittivät\nkaupunkia -- ja Helge tunsi tänä iltana, että sitä saatettiin kutsua\nikuiseksi -- kohotti matala pitkähkö mäenrinne selkäänsä taivasta\npäin, ja mäenharjama kannatti etäällä pinjapuukäytävää, jonka latvat\nsekaantuivat toisiinsa runkojen siron pylväsrivin yllä. Ja kaikkein\nkauimpana, Pietarinkirkon kupolin takana, johon katse pysähtyi, kohosi\nuusi mäenkumpu vaaleine huviloineen pinjojen ja sypressien keskestä. Se\noli kai Monte Mario.\n\nHänen päänsä päällä kohosi tammipuiden tumma tiheä lehväkatos, ja hänen\ntakanaan solisi suihkukaivon vesipatsas, jonka ääni oli erikoinen\nja elävä -- vesi läiski kaivon kiveä vasten ja valui runsaana alas\nsammioon.\n\nHelge kuiskasi yli unelmainsa kaupungin, jonka katuja hänen jalkansa\neivät koskaan olleet astuneet -- jonka rakennukset eivät kätkeneet\nainoatakaan tuttua ihmistä --: \"Rooma -- Rooma -- ikuinen Rooma.\" Ja\nhäntä ujostutti oma yksinäinen minänsä ja pelotti sydämensä ääretön\nliikutus -- vaikkakin hän tiesi, ettei kukaan saattanut tuntea häntä\ntäällä. Ja hän kääntyi ja kiirehti Espanjan portaita päin.\n\nNyt hän seisoi tässä, aivan Condottin ja Corson kulmassa ja tunsi\nomituisena, suloisena ahdistuksena, että hänen oli luovittava kadun\nhälisevän liikenteen halki ja löydettävä tiensä vieraassa kaupungissa\n-- hän aikoi oikaista suoraan Pietarinkirkolle saakka.\n\nHänen kulkiessaan kadun poikki tuli pari nuorta tyttöä häntä vastaan.\nHe olivat kai norjattaria, johtui siinä samassa hänen mieleensä, ja\nse tuntui joka tapauksessa hauskalta. Toinen oli hyvin vaalea ja\nturkisnahka vaaleaa.\n\nHänelle tuotti iloa jo se, että sai lukea katujen nimet talojen\nkulmista -- valkoisiin marmorilaattoihin kaiverretut kirjaimet olivat\npuhtaita latinalaisia.\n\nKatu, jota pitkin hän kulki, päättyi aukioon ja valkoiselle sillalle,\njonka kahdet lyhtyrivit paloivat sairaalloisen kellanvihertävinä\nvaltaisaa, kelmeää valoa vasten, joka heijastui levottomalta taivaalta.\nJokea reunusti matala kivinen kaide, joka kiilsi rapistuneisuuttaan,\nsekä rivi puita, lehdet lakastuneina, rungoista kaarna poissa, niin\nettä suuret valkoiset läikät näkyivät. Virran toisella puolella\npaloivat katulyhdyt puitten alla, ja rakennusrykelmät piirtyivät\nmustina taivasta vasten, mutta tällä puolen kimmelsi illankajo vielä\nikkunaruuduissa. Sillä taivas oli miltei kauttaaltaan kirkas nyt,\nkohoten läpikuultavan sinivihreänä pinjapuita kasvavan kummun yllä,\nmutta muutamia raskaita yhteensulautuneita pilvenmöhkäleitä purjehti\nlaella, loistaen punaisina ja keltaisina kuin myrskyn edellä.\n\nHän seisahtui sillalla ja katseli alla virtaavaa Tiberiä. Miten sameaa\nsen vesi olikaan! Se vyöryi virtavana, kalvossaan päilyvät pilvet\n-- kuljetti oksia ja lankunpäitä ja soraa mukanaan, vaaleakivisten\nrantamuuriensa välissä. Toisella puolen siltaa veivät pienet portaat\nalas veteen. Helge ei voinut olla ajattelematta, miten helppoa joskus\nyöllä olisikaan hiipiä sen helmaan, jos kaikki tuntuisi turhalta.\nMahtoikohan joku tehdä niin?\n\nHän kysyi saksaksi eräältä poliisilta tietä Pietarinkirkolle, ja\npoliisi vastasi ensin ranskaksi ja sitten italiankielellä, ja kun Helge\nvain pudisti päätään, puhui mies jälleen ranskaa ja viittasi virran\nsuuntaan. Ja Helge lähti kulkemaan.\n\nValtava tumma muurirykelmä piirtyi taivasta vasten, matala, pyöreä\ntorni, huipulla enkeli sysimustana varjokuvana -- Helge tunsi S:t\nAngelon tornin ääriviivat. Hän tuli aivan sen juurelle. Ilmassa oli\nvielä niin paljon valoa, että sillan kuvapatsaat kuulsivat keltaisina\nhämärässä, ja Tiberin vesi virtasi kuvastellen punervia pilviä, mutta\nkatulyhdyt olivat päässeet paremmin valtaan ja heittivät valojuoviaan\nveteen. S:t Angelon sillan takana mennä suhahtivat raitiovaunut,\nvalaistuin ikkunoin, uuden, raudasta rakennetun sillan yli. Sinervät\nsähkökipinät suihkivat johtolangoista.\n\nHelge kohotti hattuaan eräälle miehelle:\n\n\"San Piero, favorisca?\"\n\nJa mies viittasi ja puhui pitkälti, eikä Helge ymmärtänyt.\n\nKatu, jolle hän nyt joutui, oli niin ahdas ja pimeä, että hän aivan\nkuin koki jälleennäkemisen iloa -- juuri tällaiseksi hän oli kuvitellut\nitalialaista katua! Ja siellä oli vanhain tavarain kauppoja vieri\nvieressä. Helge silmäili uteliaasti huonosti valaistuja ikkunoita.\nEnin osa oli kai pelkkää roskaa -- olivatko nuo likaiset karkeat\npitsinriekaleet, jotka riippuivat nyöreillä, muka italialaista\nnypläystä? Kaikenlaisia saviastioiden palasia ja sirpaleita\noli asetettu esille pölyttyneille laatikonkansille, ja pieniä\nmyrkynvihreitä vaskikuvia, vanhoja ja uusia metallisia kynttilänjalkoja\nja rintaneuloja, koristeina joukoittain jalokiviä, jotka eivät\nnäyttäneet oikeilta. Sittenkin hänet valtasi suorastaan voittamaton\nhalu astua sisään, ostamaan -- kysymään, tinkimään, hieromaan kauppaa\n--. Hän oli tullut pieneen ummehtuneeseen kauppapuotiin, tietämättä\noikein itsekään kuinka. -- Siellä oli muuten hauskaa -- kaikenlaisia\nmerkillisiä esineitä: katossa vanhoja kirkonlamppuja, silkinkappaleita,\njoille oli kuvioitu kultaisia kukkia punaiselle ja vihreälle ja\nvalkoiselle pohjalle, rikkinäisiä huonekaluja.\n\nMyymäpöydän takana istui keltaihoinen, tumma nuorukainen ja luki,\nleuka sinervänä parransänkeä. Hän kysyi ja jutteli, samalla kun Helge\nviittasi tavaroihin ja kysyi _quanto_. Helge ei ymmärtänyt mitään muuta\nkuin että tavarat olivat hävyttömän kalliita -- tietysti olisi paras\njättää ostokset, kunnes hän oppisi kielen, ja sitten tinkiä oikein\nlujasti.\n\nEdempänä hyllyllä oli kaikenlaista posliinitavaraa, rokokookuvia\nja maljakoita, joita muovaillut ruusukimput koristivat. Mutta ne\nnäyttivät uusilta. Helge otti umpimähkään erään posliiniesineen ja pani\nmyymäläpöydälle: \"quanto?\"\n\n\"Sette\", sanoi mies, seitsemän sormea pystyssä.\n\n\"Quattro\", Helge piti pystyssä uusien ruskeiden hansikoiden neljää\nsormea. Ja hän tunsi olonsa iloiseksi ja turvalliseksi, samassa kun oli\nuskaltautunut vieraan kielen valtaan. Itse asiassa hän ei ymmärtänyt\ntuon taivaallista miehen vastalauseista, mutta aina kun toisen\npuhetulva hetkeksi tyrehtyi, oli Helgellä valmiina quattro ja neljä\nsormeaan.\n\n\"Non antica!\" sanoa heitti hän rohkeasti.\n\nMutta puotimies vannoi ja vakuutti, antica. Quattro, sanoi Helge\nviimeisen kerran -- nyt oli miehellä enää viisi sormea harrillaan.\nKun Helge kääntyi mennäkseen, huusi mies hänen takanaan -- suostui.\nIloisena kuin pelimanni Helge otti vastaan tavaran, joka sillä aikaa\noli kiedottu vaaleanpunaiseen silkkipaperiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKadun päässä hän erotti kirkon tummat ääriviivat. Hän kulki nopeaan.\nJa kiirehti torin ensimmäisen osan yli, jossa myymälöiden valaistut\nikkunat loistivat ja raitiovaunut suhahtivat ohi -- pylväskäytäviä\nkohti, jotka ympäröivät torin toista puolta kuin kaartuvat käsivarret,\nvetäen sen pimeään ja hiljaisuuteen, päin ääretöntä tummaa kirkkoa,\njoka työnsi leveät portaansa kauaksi keskitorille kuin minkäkin\nraakunkuoren.\n\nMustana taivaan valohämyä vasten kohosi kirkon kupoli ja pyhimysjoukon\nveistosrivit kaarikäytäväin katolla -- ja puitten latvat ja\nsäännöttömät rakennusrykelmät kukkulalla kirkon takana. Oli kuin\nkatulyhdyillä ei olisi ollut täällä mitään valtaa; pimeys valui\nkaarikäytäväin pylväiden välitse -- kumpusi alas portaita kirkon\navoeteisestä. Helge kulki hiljaa, aivan kirkolle asti ja katseli\nsuljettuja malmiovia. Ja kulki jälleen takaisin, obeliskin juurelle\nkeskelle toria, seisoi siinä ja tuijotti tummaa kirkkoa, taivutti\npäätään taaksepäin ja mittasi silmillään siroa kivineulaa, joka aivan\nkuin kohosi suoraan iltataivaaseen. Viimeiset pilvet olivat painuneet\nyli kattojen, sillä suunnalla, josta hän oli tullut, ja ensimmäiset\ntähdet tunkivat säteilevät valoneulansa pimeästä, joka tiheni taivaalla.\n\nJa hänen korvaansa kohtasi jälleen omituinen läiskivä ääni -- vesi\nsyöksyi kivisammioon --, ja pehmeä solina, kun liikavesi valui maljasta\nmaljaan ja lopulta altaaseen. Hän kulki aivan toisen suihkukaivon\nääreen ja katseli paksua valkoista suihkua, joka ponnahti ylöspäin kuin\nväkevässä uhmassa ja taittui korkealla ylhäällä, tummana valoa vastaan,\nvaipui takaisin pimeään, jossa vesi jälleen loisti valkoisena --\ntuijotti, kunnes pieni tuulenpuuska tarttui vesipatsaaseen ja taivutti\nsitä häntä päin. -- Vesi ei enää läiskinyt kiveä vasten, se viuhui ohi,\nja sen hyiset pisarat pyyhkivät häntä kylmässä illassa.\n\nMutta hän jäi seisomaan, kuulosti ja tuijotti -- kulki taas ja\nseisoi tuokion ja lähti jälleen liikkeelle -- mutta aivan hitaasti,\nkuullakseen oman sielunsa ääniä. Nyt hän oli täällä, nyt hän oli\ntodellakin täällä -- kaukana, kaukana kaikesta siitä, josta hän niin\nkipeästi oli kaivannut pois. Ja hän kulki vieläkin hitaammin -- hiipi\nkuin ihminen, joka on vankilasta karannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdempänä oli pieni kulmaravintola. Helge meni sinne, löysi ohimennen\ntupakkakaupan ja kävi ostamassa savukkeita, postikortteja ja merkkejä.\nOdottaessaan pihviä hän joi pitkin siemauksin punaviiniään ja kirjoitti\nkortteja omaisilleen. Isälle: \"Minä olen ajatellut sinua niin paljon\ntänä iltana --\" ja hän hymyili herkästi -- se oli sitten totinen tosi.\nMutta äidille hän kirjoitti: \"Jo nyt olen ostanut pienen tuliaisen\nsinulle -- ensimmäisen ostokseni Roomassa.\" Äitirukka -- kuinkahan\nhänen mahtoi olla? Helge oli usein ollut epäystävällinen hänelle, viime\nvuosina --. Hän riisui käärepaperit -- esine oli kai jonkinlainen\nhajuvesipullo -- ja tarkasteli sitä. Ja hän lisäsi pari riviä -- hän\ntuli toimeen italiankielellä, eikä tinkiminen ollut niin järin vaikeaa.\n\nRuoka oli hyvää mutta kallista. No niin, kunhan hän ensin kotiutuisi\ntäällä, oppisi hän kyllä asettamaan olonsa halvaksi. Kylläisenä\nja viinin elähdyttämänä hän alkoi kulkea toiselle suunnalle --\nedessä häämötti pitkiä matalia rappeutuneita taloja ja korkeita\npuutarhanaitoja. Hän tuli rappeutuneen porttiholvin alitse sillalle,\njota hän alkoi kulkea. Puomin vartija pysäytti Helgen ja sai tämän\nymmärtämään, että hänen oli maksettava soldo. Toisella rannalla oli\nsuuri tumma kirkko, kupukattoinen.\n\nJoen yli päästyään hän joutui pimeiden, ahtaitten pikkukatujen\nlabyrinttiin -- tässä salaperäisessä puolipimeässä häämötti vanhoja\npalatseja ulkonevin katonräystäin, jotka piirtyivät taivasta päin,\nikkunoissa ristikot -- ja vieri vieressä surkeita hökkeleitä,\nvähäpätöisiä kirkonpäätyjä ahdettuina talorykelmäin väliin.\nKatukäytävää ei ollut -- hänen jalkojensa alla oli vaikka mitä\ntörkyä, jota oli kokoontunut viemäreihin ja joka haisi. Ja kapeitten,\nvalaistujen viinitupien ulkopuolella ja harvassa sijaitsevien\nkatulyhtyjen alla häämötti epämääräisiä ihmisolentoja.\n\nHelge oli puolittain hurmioitunut, puolittain peloissaan -- poikamaisen\njännittynyt. Ja samalla hän alkoi tuumiskella, millä keinoin löytäisi\nulos tästä labyrintistä -- ja mitenkä hän löytäisi takaisin hotelliinsa\nmaailman toiselle kulmalle. Hän saisi kai luvan tuhlata ajuriin.\n\nJa hän alkoi kulkea uutta, ahdasta katua -- miltei ihmisistä tyhjää.\nKorkeitten rakennusten välissä, joiden seinät kohosivat jyrkästi,\nmustat ikkuna-aukot ilman koristereunoja, näkyi pieni palanen taivasta,\nsinikirkasta ja loistavan tummaa, ja alhaalla epätasaisesti kivetyllä\nkadulla pieni tuulenpyörre nostatti ilmaan tomua ja jätepapereita ja\noljenkorsia.\n\nPari naista sivuutti hänet takaapäin. Aivan katulyhdyn kohdalla --\nja hän hätkähti: juuri samat, joihin hän oli kiinnittänyt huomiota\nCorsolla, iltapäivällä. Joita hän oli kuvitellut norjalaisiksi. Hän\ntunsi pitemmän naisen vaalean nahkakauluksen.\n\nYht'äkkiä hänet valtasi raju halu -- hänpä heittäytyisi seikkailemaan\n-- kysyisi heiltä tietä, nähdäkseen olivatko he norjalaisia -- tai\nainakin skandinaaveja. Sydän hiukan jyskyttäen hän alkoi seurata heitä.\nAinakin he olivat ulkomaalaisia.\n\nNuoret tytöt pysähtyivät erään suljetun kaupan eteen. Ja samassa he\njo jatkoivat matkaa. Helge punnitsi mielessään, sanoisiko \"Please\"\nvai \"Bitte\" vai \"Scusi\" -- vai heittäisikö umpimähkään \"Undskyld\" --\nhurmaavaa, jos olisivat norjattaria.\n\nTytöt kääntyivät kulmasta. Helge oli aivan kantapäillä ja kokosi\nrohkeutta puhutellakseen heitä. Silloin kääntyi pienempi puolittain ja\nsanoi jotain italiaksi, matalalla äänellä ja raivoissaan.\n\nHelge nolostui kovin. Hän aikoi juuri sanoa \"Scusi\" ja sitten kadota,\nmutta samassa pitempi sanoi ystävättärelleen:\n\n\"Huh, älä toki, Cesca, älä puhuttele heitä -- on paljon parempi ettei\nole huomaavinaankaan heitä.\"\n\n\"Niin, mutta minä en _siedä_ noita kirottuja italialaisroistoja, jotka\nmilloinkaan eivät salli naisen kulkea rauhassa\", sanoi toinen.\n\n\"Anteeksi\", sanoi Helge norjaksi, ja tytöt pysähtyivät ja kääntyivät\näkkiä.\n\n\"Teidän täytyy todellakin suoda anteeksi.\" Helge änkytti ja punastui,\nja harmitteli punastumistaan ja punastui sitäkin enemmän pimeässä.\n\"Olen nimittäin tänään tullut Firenzestä, ja nyt olen vallan kulkenut\neksyksiin tässä labyrintissä. Ja kun ajattelin että neidit ehkä olivat\nnorjalaisia -- tai ainakin skandinaaveja -- minä tulen niin huonosti\ntoimeen italiankielellä, ja niin ajattelin... Ettekö tahtoisi olla niin\nkilttejä ja sanoa minulle, mistä voisin päästä raitiovaunuun? -- Nimeni\non kandidaatti Gram\", sanoi hän ja nosti uudelleen hattuaan.\n\n\"No missä te sitten asutte?\" kysyi pitempi.\n\n\"Sen nimi on jotain sinnepäin kuin Albergo Torino -- se on aivan\nlähellä asemaa\", selitti Helge.\n\n\"Silloin hänen pitää nousta Trasteveren vaunuun San Carlo di Catenarin\nkohdalla\", sanoi pienempi.\n\n\"Ei, parempi on käyttää uuden Corson linjaa numero yksi.\"\n\n\"Mutta eiväthän ne mene Terminiin\", vastasi pieni.\n\n\"Menevätpä. Otatte sen jonka kyljessä on San-Piero -- Stazione\nTermini\", selitti pitkä Helgelle.\n\n\"Senkö -- mutta sehän kulkee pitkin Capo le Casea ja Ludovisia ja\nsitten edelleen hiton pitkää lenkkiä -- asemalle kestää ainakin\nkokonaisen tunnin siinä -- vähintään!\"\n\n\"Mutta hyvä ystävä -- sehän menee suoraan -- aivan Via Nazionalelle.\"\n\n\"Mutta kun se ei mene sinne\", väitti pieni kivenkovaan. \"Ja sitä paitsi\nse kiertää Lateraaninkin -- ensin.\"\n\nPitkä nainen kääntyi Helgeen:\n\n\"Kuljette aivan suoraan, ensimmäistä katua oikealle, niin tulette\nKirpputorille. Sitten vasemmalle, pitkin Cancellariaa, uudelle\nCorsolle. Mikäli muistan, on raitiotiepysäkki Cancellarian vieressä\n-- ainakin ihan lähellä -- niin, näettehän nimikilven. Pitäkää sitten\nvaralta ja nouskaa siihen vaunuun, jossa on kilpi San Piero -- Stazione\nTermini -- siis numero yhteen.\"\n\nHelge seisoi hieman neuvottomana ja kuuli nuorten neitosten viskelevän\ntoisilleen vieraita nimiä kuin mitäkin palloja. Ja hän pudisti päätään:\n\n\"Pelkäänpä etten löydä sinne, neiti -- on kai paras kulkea kunnes\ntapaan ajurin.\"\n\n\"Voimmehan hyvin saattaa teidät pysäkille\", sanoi pitkä.\n\nPienempi kuiskasi harmissaan jotain italiankielellä, mutta pitkä\nvastasi jälleen torjuen. Helge kävi vieläkin neuvottomammaksi näiden\nhänen ohitseen viskattujen huomautusten johdosta, joita ei ymmärtänyt.\n\n\"Kiitos, en tosiaankaan tahdo vaivata teitä -- löydän kyllä kotiin,\ntavalla tai toisella.\"\n\n\"Eihän siitä ole vaivaa\", sanoi pitkä ja alkoi kulkea. \"Meidän täytyy\nmennä suunnilleen samaa tietä.\"\n\n\"Te olette liian kiltti. Roomassa on kai hyvin vaikea löytää, eikö\ntotta?\" yritti Helge keskustella. \"Varsinkin pimeän tultua.\"\n\n\"Ei ollenkaan, tänne kotiutuu pian.\"\n\n\"Niin, minähän saavuin tänne tänään -- tulin aamujunassa Firenzestä.\"\n\nPieni sanoi puoliääneen jotain italiaksi. Pitkä kysyi Helgeltä:\n\n\"Firenzessä oli kai kylmää?\"\n\n\"Tulipalopakkanen. Eikö täällä ole hiukan lauhempaa? Kirjoitin muuten\näidille eilen ja tilasin talvitakkini.\"\n\n\"Voi, kyllä täälläkin saattaa olla jäätävää. Viihdyittekö Firenzessä --\nolitteko siellä kauankin?\"\n\n\"Kaksi viikkoa\", sanoi Helge. \"Luulen että tulen viihtymään paremmin\nRoomassa.\"\n\nToinen nuori tyttö nauroi. Hän oli koko ajan kulkenut ja mutissut\njotain puoliääneen italiaksi. Mutta pitkä vastasi Helgelle lämpimällä,\nrauhallisella äänellään:\n\n\"Niin, en luule että mihinkään kaupunkiin voi rakastua niin kuin\nRoomaan.\"\n\n\"Ystävättärenne on kai italialainen\", sanoi Helge.\n\n\"Ei toki, neiti Jahrmann on norjalainen. Mutta me puhumme vain italiaa\njotta minä oppisin kielen -- hän taas on kovin etevä. Nimeni on Winge\",\nlisäsi hän. \"Tämä on Cancellaria\", ja hän viittasi suurta tummaa\npalatsia.\n\n\"Onko pihahuone niin kaunis kuin sanotaan?\"\n\n\"Erinomaisen kaunis. -- Ja nyt autan teitä löytämään oikean\nraitiovaunun.\"\n\nHeidän siinä seisoessaan odottamassa tuli pari herraa kadun yli.\n\n\"Kas vain, oletteko täällä\", sanoi toinen.\n\n\"Iltaa\", sanoi toinen. \"No nyt kai menemme yhdessä sinne? Te olette kai\nolleet katsomassa koralleja?\"\n\n\"Kauppa oli suljettu\", vastasi neiti Jahrmann nyrpeästi.\n\n\"Tapasimme maanmiehen jonka tahtoisimme saattaa oikeaan raitiovaunuun\",\nselitti neiti Winge ja esitti, \"kandidaatti Gram -- taidemaalari\nHeggen, kuvanveistäjä Ahlin.\"\n\n\"En tiedä muistaako herra Heggen minua -- nimeni on Gram -- tapasimme\ntoisemme Mysu-seterissä kolme vuotta sitten.\"\n\n\"Tosiaankin, aivan niin. Ja nyt olette Roomassa?\"\n\nAhlin ja neiti Jahrmann olivat kuiskailleet keskenään. Nyt tuli Cesca\nystävättärensä luo:\n\n\"Kuules, Jenny -- minä menenkin kotiin. En ole ollenkaan sillä päällä\nnyt, että Frascati huvittaisi minua.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä -- sinähän sen juuri keksitkin.\"\n\n\"Huh ei, ei Frascatia -- hyi sentään, istua kyhjöttää kolmenkymmenen\nvanhan tanskattaren parissa, kaiken maailman vuosikertaa ja sukupuolta.\"\n\n\"Voimmehan mennä muuanne -- mutta tuolta tuleekin raitiovaununne,\nkandidaatti Gram.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset avusta -- ehkäpä saan tavata neitejä joskus vielä\n-- kenties skandinaavisessa yhdistyksessä?\"\n\nRaitiovaunu pysähtyi heidän kohdalleen. Silloin neiti Winge sanoi:\n\n\"Kuinka olisi -- eikö teitä haluttaisi lyöttäytyä seuraamme -- olimme\nsopineet että menisimme jonnekin istumaan, tänä iltana -- juomaan\nviiniä ja kuulemaan musiikkia.\"\n\n\"Niin, kiitos\" -- Helge seisoi hieman epäröiden ja arkana ja katseli\ntoisia ympärillään. \"Se olisi kovin hauskaa, mutta\" -- ja hän kääntyi\nluottavaisesti neiti Wingeen, jonka kasvot olivat niin valoisat ja ääni\nystävällinen: \"Tehän tunnette toinen toisenne, ja -- -- eikö teistä ole\nhauskempaa päästä pitämästä seuraa vieraalle\", pääsi häneltä kömpelösti\nja hän nauroi nolona.\n\n\"Ei ollenkaan, hyvä ystävä\" -- neiti Winge hymyili. \"Sehän olisi vain\nhauskaa -- ja tuossa meni raitiovaununnekin -- tehän tunnette Heggenin\nentuudestaan ja nyt meidät --. Me pidämme kyllä huolta siitä, että\npääsette kunnolla kotiin -- niin, mikäli ette siis ole väsynyt.\"\n\n\"Väsynytkö, en yhtään! -- Tahtoisin hirveän kernaasti tulla mukaan\",\nsanoi Helge innokkaasti ja mieli keventyneenä.\n\nToiset kolme alkoivat ehdottaa viinitupia. -- Helge ei tuntenut\nainoatakaan nimeä; isä ei ollut puhunut yhdestäkään. Neiti Jahrmann\nhylkäsi jok'ikisen.\n\n\"No niin -- siinä tapauksessa menemme sinne S. Agostinon varrelle --\ntiedäthän, missä on sitä punaviiniä, Gunnar.\" Jenny Winge lähti ilman\nmuuta liikkeelle; Heggen seurasi.\n\n\"Siellähän ei ole musiikkia\", vastusteli neiti Jahrmann.\n\n\"Onpahan -- karsassilmäinen ja myös se toinen mies -- he ovat siellä\nmiltei joka ilta. Kunhan vain emme seiso tässä ja aikaile.\"\n\nHelge tuli perässä neiti Jahrmannin ja ruotsalaisen kuvanveistäjän\nkanssa.\n\n\"Onko herra Gram kauan ollut Roomassa?\"\n\n\"En, tulin aamupäivällä Firenzestä.\"\n\nNeiti Jahrmann naurahti. Helge joutui hämilleen. Hän kulki ja\npunniskeli mielessään -- ehkäpä hänen sittenkin olisi paras sanoa, että\nhän oli väsynyt, ja lähteä. Heidän kulkiessaan pimeitä, ahtaita katuja\nneiti Jahrmann jutteli koko ajan kuvanveistäjän kanssa ja vastasi\ntuskin, kun Helge yritti sanoa hänelle jotain. Mutta ennen kuin Helge\nsai päätöksen valmiiksi, hän näki etumaisen parin katoavan eräästä\nkapeasta katuovesta.\n\n\n\n\nII\n\n\n\"Mikä peijakas sitä Cescaa nyt taas vaivaa -- hänen oikuillaan ei pian\nole määrää eikä rajaa -- riisu takkisi, Jenny, muuten sinua palelee,\nkun tulet ulos.\" Heggen ripusti hattunsa ja kesäpäällystakkinsa naulaan\nja paiskautui olkituolille.\n\n\"Ressu, hän ei voinut päivällä hyvin -- ja näetkös, sitten tuo Gram\nsattui kulkemaan kappaleen matkaa perässämme -- kunnes uskalsi\npuhutella meitä ja kysyä tietä -- sellainen ärsyttää aina Cescaa, ja\nmuuten, tiedäthän, että hänen sydämensä --.\"\n\n\"Raukka. Aika rohkea otus, tuo Gram.\"\n\n\"Voi raukkaa -- hän kuljeskeli ja oli luullakseni aivan suunniltaan.\nHän ei juuri vaikuta tottuneelta matkustamaan. Sinä tunnet hänet?\"\n\n\"En kuolemakseni muista. Mutta silti olen hyvinkin saattanut tavata\nhänet. Kas tuossa he tulevatkin.\"\n\nAhlin riisui neiti Jahrmannin takin.\n\n\"Kas peijakas\", sanoi Heggen. \"Oletpa sievä tänään, Cesca. Hieno kuin\nmikäkin sisilisko!\"\n\nCesca hymyili iloisesti ja silitti hamettaan lanteilta -- tarttui\nsitten Heggeniä hartioihin:\n\n\"Siirry syrjään -- tahdon istua Jennyn vieressä.\"\n\nTaivas varjelkoon kuinka hän on kaunis, ajatteli Helge. Hame oli\nheleätä nuorta vihreää -- se nousi niin korkealle edestä, että\ntäyteläinen povi kohosi kuin kukkamaljakosta. Ja samettipusero läikkyi\nkullankarvaisina laskoksina; se oli edestä syvälle kaarrettu, niin\nettä pyöreä kaula paljastui kalpean ruskehtavana. Hän oli hyvin tumma;\nkellonmuotoisen, ruskean samettihatun alta riippui pieniä sysimustia\nkiehkuroita hienoille, raikkaanpunaisille poskille. Kasvot olivat\npikkutytön, silmäluomet täyteläiset syvien, tummanharmaiden silmien\nyllä, ja suloiset hymykuopat väreilivät pienen, tummanpunaisen suun\nseutuvilla.\n\nNeiti Winge oli kiistattomasti kaunis tyttö, hänkin, mutta ei ollenkaan\nkestänyt kilpailussa ystävättären rinnalla. Hän oli yhtä vaalea kuin\ntoinen tumma; hiukset, jotka oli pyyhkäisty ylöspäin korkealta,\nvalkoiselta otsalta, ryöppysivät kullankarvaisina pienen harmaan\nnahkalakin alta, ja iho oli vaaleanpunainen ja hienon valkoinen.\nVieläpä kulmakarvat ja teräksenharmaiden silmien ripset olivat vaaleat\n-- kullanruskeat. Mutta suu oli liian iso kapeisiin kasvoihin, joiden\nnenä oli lyhyt ja suora ja ohaukset sinisuoniset ja kuperat -- ja se\noli hieman kalpea, mutta nauraessa paljastuvat hampaat olivat tiheässä\nja välkkyvät. Ja kaikki oli niin hintelää -- pitkä, solakka kaula,\nja käsivarret, joita peitti hienoinen vaalea untuvahaiven, ja kädet,\njotka olivat pitkät ja laihat. Vartalo oli miltei poikamainen, niin\npitkä ja huiskea hän oli -- hän mahtoi olla kovin nuori: hihoissa\noli kyynärpäiden kohdalla pienet valkoiset käänteet, samoin kuin\nkaula-aukon ympärillä, hame oli vaaleanharmaata silkkiä, kevyt ja\nrunsas ja rypytetty sekä kaula-aukon kohdalta että vyötäröltä -- jotta\nkai se hieman peittäisi hänen laihuuttaan. Hänen kaulallaan oli kääty,\npieniä vaaleanpunaisia helmiä, jotka heijastivat vaaleanpunaisia\nläikkiä iholle.\n\nHelge Gram oli ujosti istuutunut pöydän päähän ja kuunteli, kuinka\ntämä vieras seura jutteli jostain rouva Söderblomista, joka oli ollut\nsairaana. Vanha italialainen, likainen valkoinen esiliina suurella\nvatsallaan, tuli heidän luokseen ja kysyi mitä he halusivat.\n\n\"Punaista, valkoista, hapanta, makeaa -- mitä te tahdotte, Gram?\"\nHeggen kääntyi häneen.\n\n\"Kandidaatti Gramin täytyy ottaa puoli litraa minun punaviiniäni\",\nsanoi Jenny Winge. \"Se on ihan Rooman parhaita -- eikä se ole vähän\nsanottu, uskokaa pois.\"\n\nKuvanveistäjä työnsi naisille savukekotelon. Neiti Jahrmann otti\nsavukkeen ja sytytti sen.\n\n\"Voi älä, Cesca\", pyysi neiti Winge.\n\n\"Otanpas\", sanoi neiti Jahrmann. \"En tule sen kummemmaksi vaikka olisin\nottamattakin. Ja nyt olen pahalla tuulella.\n\n\"No mutta miksi, hyvä neiti?\"\n\n\"Minähän en sittenkään saanut noita koralleja.\"\n\n\"Olisitko sinä siis tahtonut käyttää niitä tänä iltana?\" kysyi Heggen.\n\n\"En, mutta olin päättänyt ottaa ne.\"\n\n\"Ja huomenna päätät ottaa malakiittikäädyn\", nauroi Heggen.\n\n\"En vaikka. Mutta olihan hirveän inhottavaa kun Jenny ja minä olimme\nlaukanneet sinne saakka vain noiden viheliäisten korallien takia.\"\n\n\"No mutta sinähän tapasit meidät. Muuten olisitte saaneet mennä\nFrascatiin, johon sinä siis yht'äkkiä olet julmistunut.\"\n\n\"Minä en ollenkaan olisi mennyt Frascatiin -- saat vaikka pääni\npantiksi, Gunnar. Ja paljon parempi etten olisikaan mennyt. Sillä nyt\nminä joudun tupakoimaan ja juomaan ja olemaan ylhäällä koko yökauden,\nkun te kerta olette saaneet minut houkutelluksi matkaan.\"\n\n\"Luulin sinun ehdottaneen.\"\n\n\"Malakiittikääty oli minusta ihmeen kaunis\", keskeytti Ahlin. \"Ja hyvin\nhuokea.\"\n\n\"Niin, mutta malakiitti on paljon halvempaa Firenzessä. Täkäläinen\nmaksaa neljäkymmentäseitsemän. Ja Firenzessä, josta Jenny osti\ncristallo rossonsa, olisin saanut sellaisen kolmellakymmenelläviidellä.\nJenny maksoi omasta käädystään vain kahdeksantoista. Mutta mies saa\nluvan antaa minulle korallit yhdeksälläkymmenellä liirellä.\n\n\"En oikein ymmärrä säästäväisyyttäsi\", sanoi Heggen ja nauroi.\n\n\"Sitä paitsi en jaksa enää puhua koko asiasta\", sanoi neiti Jahrmann.\n\"Minua kyllästyttää tämä soutaminen ja huopaaminen -- mutta\nhuomispäivänä käyn ostamassa korallit.\"\n\n\"Mutta eikö yhdeksänkymmentä liiraa ole hirveän paljon koralleista?\"\nuskalsi Helge kysyä.\n\n\"Käsitättehän etteivät ne ole tavallista laatua\", suvaitsi neiti\nJahrmann vastata, \"vaan oikeita _contandina_-koralleja -- painava kääty\nkultalukkoineen ja raskaat korvahelyt, näin pitkät!\"\n\n\"Contandina -- merkitseekö se jotain erikoislaatuista korallia?\"\n\n\"Ei toki -- mutta contandinat käyttävät niitä.\"\n\n\"Minä kun en tiedä mitä contandina merkitsee\", hymyili Helge anteeksi\npyytäen.\n\n\"Talonpoikaistyttöä, tietysti. Ettekö ole nähnyt minkälaisia käätyjä he\nkäyttävät -- korallit ovat raskaita, tummanpunaisia ja hiottuja. Minun\novat aivan pihvilihan väriset ja keskimmäinen helmi on näin suuri\"\n-- ja Cesca muodosti peukalollaan ja keskisormellaan munansuuruisen\nympyrän.\n\n\"Sehän mahtaa olla suurenmoinen näky\" -- Helge tarttui innokkaasti\nkeskustelun lankaan. \"Minä en tiedä minkälaista malakiitti tai\ncristallo rosso on -- mutta minusta tuntuu että tuollaiset korallit\nsopivat kaikkein parhaiten teille.\"\n\n\"Siinä sen kuulitte -- Ahlin, tehän koetitte taivuttaa minua ottamaan\nmalakiittikäädyn! Heggenin solmioneula on malakiittia -- alahan\nirroittaa sitä, Gunnar --. Ja Jennyn helminauha on cristallo rossoa --\nei rossaa -- punaista vuorikristallia, tiedättehän.\"\n\nCesca ojensi hänelle neulan ja helminauhan. Helmiin oli jäänyt nuoren\ntytön kaulan lämpöä. Helge katseli hetken korua. Jokaisen helmen\nsisässä oli kuin pieniä säröjä, jotka imivät itseensä valoa.\n\n\"Mutta teillä pitäisi olla koralleja, neiti Jahrmann --. Tiedättekö,\nminusta te itsekin silloin näyttäisitte roomalaiselta contandinalta.\"\n\n\"Väv-väv.\" Hän hymyili hiukan Helgelle ja hyräili tyytyväisenä. \"Siinä\nsen kuulitte!\"\n\n\"Teillähän on italialainen nimikin\", jatkoi Helge innokkaasti.\n\n\"Voi, minä vain asuin italialaisessa perheessä viime vuonna ja siellä\nhe muuttivat sen kauhean nimen, jonka olen saanut isoäitini muistoksi,\nja niin minä pidin italialaisen.\"\n\n\"Fransesca\", sanoi Ahlin hiljaa.\n\n\"Minä en voi koskaan ajatella teitä muuten kuin Fransescana --\nsignorina Fransescana.\"\n\n\"Miksi ei _neiti_ Jahrmannina. Mehän emme ikävä kyllä voi puhua italiaa\nyhdessä -- kun ette siis osaa kieltä.\" Hän kääntyi toisiin. \"Jenny ja\nGunnar -- minä siis ostan korallit huomenna.\"\n\n\"Niin, niinhän sinun on tapana sanoa\", sanoi Heggen.\n\n\"Mutta minä _tahdon_ ne yhdeksälläkymmenellä.\"\n\n\"Niin, täällä täytyy kyllä tinkiä\", sanoi Helge kokeneesti. \"Minä olin\nnyt iltapäivällä jossain kaupassa Pietarinkirkon lähellä ja ostin tämän\näidille. Mies vaati siitä seitsemää liiraa, mutta sain sen neljällä. --\nEikö se teistä ollut huokea?\" Hän asetti esineen pöydälle.\n\nFransiska katseli sitä halveksuen:\n\n\"Kirpputorilla ne maksavat puolitoista. Viime vuonna vein niitä\ntuliaisiksi molemmille palvelustytöillemme.\"\n\n\"Mies väitti sitä vanhaksi\", huomautti Helge nöyrästi.\n\n\"Niin ne aina väittävät -- kun huomaavat ettei ostaja ole tuntija. Eikä\nosaa kieltä.\"\n\n\"Teistä se siis ei ole kaunis?\" kysyi Helge alakuloisena ja kääri sen\njälleen punaiseen silkkipaperiin: \"Enkö minä teidän mielestänne voi\nantaa sitä äidilleni?\"\n\n\"Minusta se on hirvittävä\", sanoi Fransiska. \"Mutta enhän tunne äitinne\nmakua.\"\n\n\"Taivas tiesi mihin minä sen sitten panen\", huokasi Helge.\n\n\"Antakaa te se vain äidillenne\", sanoi Jenny Winge. \"Hän kyllä iloitsee\nkun näkee, että olette ajatellut häntä. Sitä paitsi -- kotimaassa ne\nkyllä käyvät täydestä. Me taas, jotka olemme täällä, saamme nähdä niin\npaljon.\"\n\nFransiska aikoi tarttua Ahlinin savukekoteloon, mutta maalari ei\ntahtonut antaa sitä hänelle. Hetken ajan he kuiskailivat kiihkeästi\nkeskenään. Sitten Fransiska viskasi sen luotaan:\n\n\"Giusippe!\"\n\nHelge ymmärsi että hän määräsi isännän tuomaan savukkeita. Ahlin\nhätkähti:\n\n\"Neiti Jahrmann -- rakas -- minähän vain tarkoitin -- tiedättehän,\nettei teidän ole hyvä polttaa niin paljon.\"\n\nFransiska nousi tuoliltaan, silmät kyynelissä.\n\n\"Samantekevä muuten -- minä lähden kotiin.\"\n\n\"Neiti Jahrmann -- Fransiska --.\" Ahlin seisoi ja piteli hänen takkiaan\nja suostutteli hiljaa. Cesca pyyhki silmiään nenäliinalla.\n\n\"Ei, minä -- minä tahdon kotiin. Hyvää ystävä, näettehän että olen\nihan mahdoton tänä iltana. Ei, minä tahdon mennä kotiin -- yksin -- ei\nJenny, sinä et saa missään tapauksessa lähteä, sinä.\"\n\nHeggen nousi hänkin. Helge istui yksinään pöydän päässä.\n\n\"Et kai sentään kuvittele että saat lähteä yksinäsi kotiin tähän aikaan\nyöllä\", sanoi Heggen.\n\n\"Vai niin -- sinäkö sen aiot kieltää?\"\n\n\"Aion, ehdottomasti.\"\n\n\"Hys, Gunnar\", sanoi Jenny Winge. Hän torjui molemmat herrat -- he\nistuutuivat pöydän ääreen eivätkä puhuneet mitään, samalla kun Jenny,\nkäsivarsi Fransiskan vyötäisillä, veti hänet hiukan syrjään ja puheli\nhiljaisella äänellä hänen kanssaan. Hetken kuluttua molemmat tulivat\ntakaisin pöytään.\n\nMutta he kaikki istuivat koko lailla nuopeina. Neiti Jahrmann\npuolittain makasi Jennyn sylissä -- hän oli saanut savukkeensa ja\npoltteli ja pudisti päätään kaikille Ahlinin vakuutteluille, että\ntämän savukkeet olivat parempia. Jenny oli tilannut maljakon hedelmiä,\nsöi mandariineja ja pisteli viipaleita Fransiskan suuhun. Voi mitenkä\nviehättävältä tyttö näytti, maatessaan noin, pienet lapsenkasvot\nmurheellisina, antaen ystävättären syöttää itseään. Ahlin istui ja\ntuijotti häneen ja Heggen mursi kaikki käytetyt tulitikut pieniksi\nkappaleiksi ja pisteli niitä appelsiininkuoriin.\n\n\"Joko siitä on pitkäkin aika, kun tulitte kaupunkiin, kandidaatti\nGram?\" kysyi hän Helgeltä.\n\nHelge yritti ryhdistyä:\n\n\"Tavallisesti sanon että tulin aamupäiväjunassa Firenzestä.\"\n\nJenny nauroi kohteliaasti -- mutta Fransiska hymyili riutuvaa hymyä.\n\nSamassa tuli sisään paljaspäinen, tummatukkainen tyttö, kasvot rivot\nja kellervän lihavat. Hänellä oli mandoliini kädessä. Hänen jäljessään\nteiskaroi lyhyt nuorukainen, nukkavierua tarjoilijatyyppiä, kantaen\nkitaraa.\n\nJenny puhui -- kuin lapselle:\n\n\"Kas nyt Cesca -- siinähän Emilia tuleekin -- nyt saamme musiikkia.\"\n\n\"Sehän on hauskaa\", sanoi Helge. \"Kuljeskelevatko tällaiset\nkansanlaulajat vieläkin viinituvasta toiseen täällä Roomassa?\"\n\nKansanlaulajat virittivät \"Iloisen lesken\" -- \"Mun siveelliseks\ntiedäthän\". Tytöllä oli merkillisen korkea, heleä, metallinvärinen ääni.\n\n\"Huh sentään, hyi\", Fransiska heräsi:\n\n\"Siitä emme sentään välitä -- jotain italialaista -- 'la luna con\npalido canto' -- eikö niin?\"\n\nHän pujahti laulajain luo ja tervehti heitä kuin vanhoja ystäviä --\nnauroi ja viittoili, otti kitaran ja näpäytteli kieliä, hyräili yhtä ja\ntoista melodiaa.\n\nItalialaistyttö lauloi. Suloisena ja suostuttelevana, helisevien\nmetallikielien säestämänä, värisi sävel, ja koko Helgen seurue yhtyi\nlaulun loppukertoon. Siinä puhuttiin amoresta ja bacciaresta.\n\n\"Se on kai rakkauslaulu, eikö niin?\"\n\n\"Hieno rakkauslaulu\", nauroi neiti Jahrmann. \"Paras olla kääntämättä\nsanoja. Mutta italiaksi se kuuluu oikein somalta.\"\n\n\"Voi, eihän tämä ole niin vaarallinen\", sanoi Jenny Winge. Ja hän\nkääntyi Helgeen kasvot kohteliaassa hymyssään: \"No kandidaatti Gram --\nonko teistä tämä hauskaa -- eikö viini ole hyvää?\"\n\n\"On, erinomaista. Ja huoneisto on kai erittäin tyypillinen.\"\n\nMutta hän oli vallan menettänyt rohkeutensa. Neiti Winge ja Heggen\nheittivät silloin tällöin sanasen hänelle, mutta hän ei jaksanut\npitää keskustelua käynnissä. Sitten he alkoivat puhella tauluista.\nRuotsalainen kuvanveistäjä istui vain ja tuijotti neiti Jahrmanniin.\nJa vieraat sävelet värisivät mandoliinin metallikielillä -- Helgen\nohitse -- vieden viestejä noille toisille. Ja huone, jossa hän istui,\noli siis all right -- lattia oli punaista tiilikiveä, ja seinät ja\nkatto, joka oli holvimainen ja lepäsi paksun keskipilarin varassa,\nolivat valkoisiksi kalkitut -- pöydät maalaamattomat niinkuin pitikin\nja tuoleissa vihreät olki-istuimet ja viinitynnyreistä marmorisen\nmyymäpöydän takaa nousi käyneen juoman höyryä, tehden ilman hapahkon\nraskaaksi.\n\nTaiteilijanelämää Roomassa. Oli aivan kuin hän olisi katsellut jotain\nkuvaa tai lukenut siitä jostain kirjasta. Vain niin että hän nyt tunsi\nitsensä niin tarpeettomaksi -- toivottoman tarpeettomaksi. Niin kauan\nkuin hän näki sellaista vain kuvissa tai kirjoissa, hän saattoi uneksia\nolevansa mukana hänkin. Mutta nämä ihmiset, siitä hän oli varma, eivät\nkoskaan hyväksyisi häntä omakseen.\n\nPiru vieköön, sehän oli kuin pitikin. Eihän hän itse asiassa kelvannut\nolemaan muitten parissa -- eikä missään tapauksessa tämäntapaisten.\nKas nyt miten huolettomasti Jenny Winge tarttuu paksuun, himmeään,\ntummanpunaisella viinillä täytettyyn olutlasiin -- sellaiset olivat\nhänelle suorastaan nähtävyys -- isä oli puhunut niistä -- huomauttanut\nlasista jota Marstrandin roomalaiskuvan tyttölapsi, Kööpenhaminan\nmuseossa, piteli käsissään -- se oli aivan samanlainen. Se oli kai\narvoton taulu, neiti Wingen mielestä. -- Nämä pikkutytöt eivät kai\nkoskaan olleet lukeneet Bramanten pihahuoneesta Cancellariassa --\n\"tästä renessanssiajan rakennustaiteen helmestä\". He olivat saattaneet\nkeksiä sen sattumalta jonain päivänä, mennessään ostamaan Kirpputorilta\nhelmiä ja helyjä itselleen -- olivat ehkä haltioituneina hakeneet\nkäsiinsä ystävänsä ja näyttäneet heille tämän uuden ihanuuden, josta\nhe eivät olleet vuosikausia haaveksuneet --. He eivät ainakaan olleet\nlukeneet jokaisesta kivestä ja jokaisesta paikasta -- lukeneet kunnes\nsilmiä kirveli, niin etteivät ne voineet havaita mitään kaunista, ellei\ntämä kauneus ollut täsmälleen sitä, miksi ne olivat kuvitelleet sen\nkotona --. He saattoivat noin vain katsella valkoisia pylväitä, jotka\nnousivat etelämäistä taivasta päin, ja iloita niistä, pedanttisen\nuteliaasti ajattelematta, mikähän unohdetulle jumalalle rakennettu\ntemppeli oli joskus kohonnut täällä.\n\n_Hän_ oli uneksinut -- ja lukenut. Ja hän tunsi -- todellisuudessa ei\nollut mitään, joka olisi ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut.\nKaikki muuttui jollain tavoin niin harmaaksi ja kovaksi kirkkaassa\nilmassa -- haave oli peittänyt hänen unikuvansa siniseen puolihämyyn ja\nviimeistellyt ja täydentänyt sen sopusointuiseksi ja valanut suvista\nvihreää pitkin raunioita --. Hän oli tullut vain saadakseen todeta,\nettä kaikki oli paikallaan, kaikki mistä hän oli lukenut --. Sitten\nhän kyllä saattaisi lasketella ulkoa kaikki lukemansa yksityiskoulun\nnuorille naisille ja kertoa että hän oli sen nähnyt -- eikä hän\nvoisi kertoa yhdestäkään näkemästään, jonka hän itse olisi keksinyt,\nomin päin --. Hän ei saisi tietää mitään muuta kuin sitä, minkä hän\nkirjoista tunsi. Ja tavatessaan eläviä ihmisiä hän koetti löytää heistä\nkuolleita, kuviteltuja olentoja, joista hän oli lukenut -- löytää\nheissä fantasiakuviensa vastineen --. Sillä kuinkapa hän saattaisi\ntietää mitään elävistä ihmisistä -- hän, joka ei ollut koskaan elänyt.\n\nMutta Heggen tuossa, huulet paksuina ja punaisina, ei ainakaan\nhaaveksinut mistään lainakirjastojen romanttisista seikkailuista,\nlyöttäytyessään jonakin iltana nuoren tytön seuraan Rooman kaduilla.\n\n-- Muuten Helge alkoi tuntea, että oli juonut viiniä.\n\n\"Jos nyt menette kotiin ja panette maata, on teillä huomiseksi\npäänsärky\", sanoi neiti Winge hänelle, kun he jälleen seisoivat\npimeällä kadulla. Nuo kolme muuta kulkivat edellä; Helge seurasi hieman\ntaempana Jenny Wingen kanssa.\n\n\"Niin mutta neiti Winge -- rehellisesti puhuen, enkö minä teistä ole\nhirveän ikävä otus mukana laahattavaksi?\"\n\n\"No mutta hyvä --. Eihän tässä ole muuta kuin että te ette tunne meitä,\nemmekä me teitä -- vielä.\"\n\n\"Minun on niin kovin vaikea tulla tutuksi ihmisten kanssa -- oikeastaan\nen tutustu koskaan. -- Minun ei olisi pitänyt tulla mukaan, kun te niin\nkiltisti kysyitte tahtoisinko, tänä iltana. -- Huvitteluunkin vaaditaan\nnähtävästi harjoitusta.\" Hän yritti nauraa.\n\n\"Niin, aivan varmaan.\" Helge saattoi kuulla äänestä että Jenny Winge\nhymyili. \"Minä olin viidenkolmatta, ennen kuin aloin harjoitella. Ja\ntaivas tietää ettei se minultakaan juuri luontunut, aluksi.\"\n\n\"Teiltäkö? Minä luulin että te taiteilijat aina --. Sitä paitsi en\nluullut että te olisitte viidenkolmatta, lähimaillekaan.\"\n\n\"Olen, Jumalan kiitos -- ison matkaa ylikin.\"\n\n\"Sanotteko Jumalan kiitos? Ja minä joka sentään olen mies --. En\ntiedä, joka vuosi joka minun kohdaltani valuu pois -- iankaikkisuuteen\n-- tuomatta mitään muuta kuin nöyryyttävän kokemuksen, etteivät muut\nihmiset minua tarvitse -- eivät tahdo olla tekemisissä kanssani --.\"\nHelge pysähtyi äkkiä, kauhistuneena. Hän tunsi äänensä vapisevan --\ntajusi myös että hän mahtoi olla hiukan päissään, puhuakseen tuolla\ntavoin naiselle jota tuskin tunsi. Mutta hän jatkoi, uhmaten omaa\narkuuttaan: \"Minusta kaikki on aivan toivotonta. Kun isäni kertoo oman\naikansa nuorista -- he kai puhuivat kilvan kultaisista illuusioista\nja niin poispäin. Peijakas, minulla ei koskaan ole ollut ainoatakaan\nilluusiota josta myöhemmin voisin puhua. Ja vuodet ovat menneet --\nhukkaan -- niitä ei koskaan saa takaisin.\"\n\n\"Noin ette saa puhua, kandidaatti Gram. Ainoakaan vuosi ihmisen elämää\nei ole kulunut hukkaan, ellei itse ole asettanut niin että itsemurha\non ainoa tie. Enkä usko että vanhoilla, kultailluusioiden aikaisilla,\noli sen helpompaa -- heidän kuvitelmansa riisti elämä. Meidät --\nuseimmat nuoret, jotka tunnen, alkavat ilman kuvitelmia -- viskattiin\nolemassaolon taisteluun, miltei jokainen meistä, ennen kuin olimme\nhädin tuskin aikuisia. Ja heti alussa jouduimme katselemaan sitä\nsilmästä silmään, niin että opimme odottamaan kaikkein pahinta. Ja\nsitten me kerran huomasimmekin, että ehkä sittenkin pystyisimme saamaan\nsiitä jotain hyvääkin --. Yhtä ja toista tapahtui, joka pani meidät\najattelemaan: jos kestät vielä tämän, kestät vaikka puukonterää --. Kun\nensin saa hiukan itseluottamusta, ei ole olemassa mitään kuvitelmaa,\njonka tilapäiset tapahtumat tai lähimmäiset voivat meiltä ryöstää.\"\n\n\"Oh, olosuhteet -- tai sattuma -- voivat olla sellaiset, ettei\nitseluottamus mahda mitään. Kun olosuhteet ovat voimakkaammat kuin\nihminen itse.\"\n\n\"Niin kyllä\" -- Jenny Winge nauroi. \"Kun laiva lähtee, voi sattua että\njuuri se joutuu haaksirikkoon -- jossain rattaassa voi olla valuvika,\nja kaikki hajoaa --. Yhteentörmäys. Mutta eihän sellaista voi ottaa\nlukuun. Ja täytyy koettaa, eikö olosuhteita voida voittaa. Useimmiten\nlöytyy lopuksi jokin keino.\"\n\n\"Te olette siis suuri optimisti, neiti Winge?\"\n\n\"Olen.\" Hän kulki tuokion. \"Olen tullut optimistiksi. Saatuani nähdä,\nmiten paljon ihmiset lopultakin jaksavat kestää -- kadottamatta\nrohkeuttaan taistella -- ja tylsymättä.\"\n\n\"Mutta juuri siksihän he tulevat -- tylsiksi. Tai ainakin kutistuvat.\"\n\n\"Eivät kaikki. Ja jo se, että on yksikin jota elämä ei voi lannistaa\ntai kutistaa, on minusta kyllin kasvattamaan ihmistä optimistiksi. --\nMe menemme tänne\", sanoi hän.\n\n\"Minusta tämä muistuttaa enemmän jonkinlaista Montmartre'in kapakkaa\ntai sentapaista -- eikö niin?\" Helge katseli ympärilleen.\n\nHuone oli tavattoman pieni, kapeita sametti-istuimia ylt'ympäri pitkin\nseiniä. Pari pientä marmoripöytää, ja myymäpöydällä paloi liekki parin\nsuuren nikkelisen keittokojeen alla.\n\n\"No niin -- tämäntapaiset paikat ovat kai suunnilleen samanlaisia,\nkaikkialla\", sanoi Jenny. \"Te tunnette Pariisin?\"\n\n\"En, minä vain ajattelin --\"\n\nHäntä alkoi äkkiä hermostuttaa, rajattomasti. Mokomakin pikku\ntaiteilijaneitonen, joka tietenkin on kierrellyt maailmaa mielin määrin\n-- taivas muuten tiesi mistä he saivat rahaa tuollaiseen! Oli itsestään\nselvää, että jokainen oli käynyt Pariisissa, aivan kuin olisi viettänyt\niltaa Dronningenissa --. Jumaliste, tuollaisten oli helppoa laverrella\nitseluottamuksesta --. Pikkusen sydänsurua Pariisissa, jonka unohtaa\nRoomassa -- se oli kai pahinta mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Ja\nsitten hän oli niin peijakkaan reipas ja varma ja täyskasvuinen elämän\nsuhteen --.\n\nHänen vartalonsa oli melkein luiseva -- vaikka kasvot olivatkin\nraikkaat ja värit viehättävät.\n\nSen sijaan Helgen teki mieli puhella neiti Jahrmannin kanssa. Tämä oli\njo nyt ihkasen valveilla, mutta koko hänen mielenkiintonsa kohdistui\nAhliniin ja Heggeniin. Ja neiti Winge söi paistettua munaa ja leipää\nilman voita ja joi keitettyä maitoa palan paineeksi.\n\n\"Merkillinen yleisö\", Helge sanoi, kääntyen kuitenkin hänen puoleensa.\n\"Pelkkiä rikollistyyppejä jok'ikinen, minun mielestäni.\"\n\n\"No niin, sekalaista seurakuntaa. Mutta teidän pitää muistaa että Rooma\non uudenaikainen suurkaupunki -- täällä asuu paljon niitäkin, jotka\novat yötyössä. Ja tämä on niitä harvoja paikkoja, jotka ovat auki tähän\nvuorokauden aikaan. Eikö teidän ole nälkä -- nyt minä tahdon mustaa\nkahvia.\"\n\n\"Istutteko te aina näin pitkään?\" Helge katseli kelloaan; se kävi\nneljää.\n\n\"Eihän toki\", -- Jenny nauroi. \"Vain joskus -- ja silloin odotamme\nkunnes aurinko nousee ja menemme syömään aamiaista. Nyt ei siis neiti\nJahrmann tahdo kotiin tänä yönä.\"\n\nHelge tuskin tiesi itsekään, miksi hän jäi istumaan. He joivat jotain\nsinivihreää likööriä -- Helge kävi uniseksi siitä, mutta toiset\nnauroivat ja puhelivat. Hänen korviensa ohi surisi ihmisten ja\nkaupunkien nimiä, joita hän ei tuntenut.\n\n\"Ei, mutta tiedättekös -- Douglas ja hänen siveyssaarnansa -- se ei\nsitten ole mistään kotoisin. Sillä ajatelkaas, eräänä aamuna kun\nvain me olimme malliluokalla, hän ja tuo suomalainen, muistattehan,\nLindberg, ja minä, ja me menimme alas juomaan hiukan kahvia -- silloin\noli kesäkuu --. Ja kun me taas tulemme ylös, istuu Douglas ja pitelee\ntyttöä sylissään --. Niin, me olimme kuin ei mitään olisi tapahtunut.\nMutta sen erän jälkeen hän ei enää kutsunut minua luokseen teelle.\"\n\n\"Herranen aika\", sanoi Jenny. \"Oliko se nyt niin vaarallista!\"\n\n\"Kevätaikaan -- ja Pariisissa\", nauroi Heggen. \"Sanonpa sinulle,\nCesca -- Norman Douglas oli hyvä poika -- älä koetakaan väittää\nvastaan. Ahkera myös -- hän näytti minulle mainioita luonnoksia\nlinnoitusalueelta --\"\n\n\"Niin -- ja muistatko sitä toista, Pére Lachaise'iltä -- sinipunervia\nhelmiseppeleitä taulun alakulmassa\" --, sanoi Jenny.\n\n\"Muistan kyllä -- se oli hemmetin hyvä -- ja entäs pikku tyttö pianon\nääressä!\"\n\n\"Voi niin, mutta ajatelkaas sitä kauheata mallityttöä\", sanoi neiti\nJahrmann. \"Ja vielä se lihava puolivanha vaaleaverikkö, muistattehan!\nJa kun mies sentään oli olevinaan niin siveellinen.\"\n\n\"Hän oli siveellinen\", sanoi Heggen.\n\n\"Pyh! Ja minä kun juuri olin rakastumaisillani häneen vain sen takia!\"\n\n\"Niinkö? No, sehän muuttaa hiukan asiaa.\"\n\n\"Niin, hän oli kosinut minua erinäisiä kertoja\", sanoi Fransiska\nmiettivästi. \"Ja minä olin itse asiassa päättänyt antaa myöntävän\nvastauksen. Mutta onneksi en vielä ollut antanut.\"\n\n\"Jos olisit antanut myöntävän vastauksen\", sanoi Heggen, \"ei sinun\nkoskaan olisi tarvinnut nähdä mallityttöä hänen sylissään.\"\n\nFransiska Jahrmannin kasvot muuttuivat äkkiä ihan toisiksi. Hänen\npehmeillä piirteillään huomasi salamannopean värähdyksen. Sitten hän\nnauroi.\n\n\"Hyi, -- te olette totisesti kaikki yhtä maata -- minä en usko teistä\nkenestäkään hyvää. Per bacco --.\"\n\n\"Noin ette saa luulla, Fransiska.\" Ahlin kohotti hetkeksi kasvot\nkäsistään.\n\nHän nauroi taas:\n\n\"Minä tahdon lisää likööriä, pojat!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun lähetessä Helge kulki Jenny Wingen rinnalla pitkin pimeitä,\ntyhjiä katuja. Kerran seurue pysähtyi. Kaksi kasvavaa poikaa istui\nkiviportailla. Fransiska ja Jenny puhelivat lasten kanssa ja antoivat\nheille rahaa.\n\n\"Kerjäläisiäkö?\" kysyi Helge.\n\n\"En tiedä -- isompi sanoi että hän myy sanomalehtiä.\"\n\n\"Täkäläiset kerjäläiset -- he ovat kai itse asiassa pelkkiä\npetkuttajia?\"\n\n\"En tiedä -- ehkäpä joku -- useimmat ehkä. Mutta monet nukkuvat yönsä\nkadulla -- vieläpä näin keskellä talvea. Ja monet ovat raajarikkoja --.\"\n\n\"Niin, näin sellaisia Firenzessä. Eikö teistä ole aivan häpeä --\nihmiset joilla on pahoja haavoja -- tai ovat kauhean muodottomia --\nettä heidän täytyy kulkea ympäri kerjäämässä. Yhteiskunnan pitäisi\ntodellakin ottaa tuollaiset raukat hoiviinsa --.\"\n\n\"En tiedä. Asiat ovat kerta kaikkiaan sellaiset, täällä. Emmehän me\nvieraat kykene arvostelemaan oloja. Ehkäpä he itse kernaimmin haluavat\nolla näin -- ansaitsevat kenties paremmin siten.\"\n\n\"Piazzale Michelangelolla oli kerjäläinen, joka oli ilman käsivarsia --\nhänen kätensä kasvoivat suoraan olkapäistä. Eräs saksalainen lääkäri,\njoka asui samassa paikassa kuin minäkin, sanoi että hänellä oli huvila\nFiesolessa --.\"\n\n\"Niin mutta eikö se ollut hyvä?\"\n\n\"Meillä oppivat raajarikkoiset työhön\", väitti Helge, \"niin että he\nvoivat rehellisesti elättää itseään.\"\n\n\"Ei kai se sentään riitä huvilaan\", nauroi Jenny.\n\n\"Niin mutta voiko ajatella mitään alentavampaa kuin elää\nraajarikkoisuudestaan --.\"\n\n\"Tavalla tai toisella on kai aina alentavaa tietää että on raajarikko\n--.\"\n\n\"Niin mutta elää siitä, että herättää toisten sääliä --.\"\n\n\"Raajarikko tietää joka tapauksessa, että häntä säälitään. Ja että\nhänen täytyy ottaa vastaan apua -- ihmisiltä tai Jumalalta --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJenny nousi pari porrasaskelmaa ja kohotti oviverhoja, jotka\nmuistuttivat ryhditöntä patjaa. He olivat tulleet pienen pieneen\nkirkkoon.\n\nAlttarilla paloi kynttilöitä. Valo heijastui moninkertaisesti\npyhimyskehien messinkisäteiltä, väreili levottomana kynttilänjaloilla\nja metalliesineillä ja väritti alttarimaljakoiden paperiruusut\nveripunaisiksi ja kullankeltaisiksi. Pappi seisoi selin heihin ja luki\nääneti kirjaa, pari kuoripoikaa hiiviskeli edestakaisin, kumarteli ja\nristi itseään ja teki kaikentapaisia liikkeitä, joitten tarkoitusta\nHelge ei käsittänyt.\n\nMuuten oli pienessä kirkossa pimeää --. parissa sivukappelissa\nlepattivat pikkiriikkiset yölamput, keinuen tummankiiltävissä\nmetalliketjuissaan kuvien edessä, jotka olivat vielä mustempia kuin\npimeys.\n\nJenny Winge polvistui olkijakkaralle. Hänen kätensä olivat ristissä\nrukouspulpetilla, ja hänen päänsä oli painunut hiukan taaksepäin, niin\nettä profiili erottui terävästi kynttilöiden pehmeästä kullasta, joka\nkimmelsi hänen otsalta kammatuissa kiharoissaan ja paljasti hänen\nnotkean kaulansa kaariviivan.\n\nHeggen ja Ahlin ottivat äänettömästi pari olkituolia pinosta, joka oli\nladottu erään pilarin ympärille.\n\nTämä hiljainen jumalanpalvelus ennen aamunkoittoa oli joka tapauksessa\nerikoinen ja tunnelmallinen. Gram seurasi jännittyneenä papin jokaista\nliikettä alttarilla. Kuoripoika ripusti valkoisen, kultaristisen\nvaatteen hänen hartioilleen. Nyt pappi otti pyhän lippaan kaapilta\nalttarin päältä, kääntyi ja kannatti sitä valossa. Pojat heiluttivat\npyhää savua; pian sen jälkeen tulvi terävä, imelä savu heille asti.\nMutta hän odotti turhaan soittoa tai laulua.\n\nNähtävästi neiti Winge hiukan keimaili katolisuudella, koska hän tuolla\ntavoin polvistui. Heggen istui ja katseli suoraan alttaria päin -- oli\nkiertänyt toisen käsivartensa Fransiska Jahrmannin hartioille -- tyttö\noli nukahtanut ja painunut häntä päin. Ahlinia hän ei voinut nähdä,\ntämä istui pilarin takana ja nukkui kai hänkin.\n\nItse asiassa oli omituista istua näin, ventovierasten ihmisten\njoukossa. Hän tunsi olevansa yksin -- mutta nyt se ei kiusannut häntä.\nIllan aikaisempi vapautunut onnellinen tunnelma palasi --. Ja hän\nkatseli toisia, noita kahta nuorta tyttöä, Jennyä ja Fransiskaa --\nnyt hän tiesi heidän nimensä eikä paljoa muuta. Eikä kukaan heistä\ntietänyt, mitä hänelle merkitsi istua täällä -- mitä kaikkea hän nyt\noli jättänyt taakseen, mistä tuskallisista kotoisista taisteluista\nhän oli irtautunut, minkätapaisten esteiden kautta hän oli raivannut\ntiensä, minkätapaiset siteet häntä olivat puristaneet. Ja hän tunsi\nomituista, melkein turhamaista iloa tätä ajatellessaan, ja hän\nkatseli molempia naisia lempeästi säälien. -- Tuollainen pienokainen\nkuin Cesca, ja Jenny taas, 'vihreä' ja tuore, pienet itsepäiset\nmielipiteet valkoisen, sileän neidonotsan takana. Kaksi raikasta,\nsievää tyttölasta, jotka kulkivat tasaista tietään elämän halki, joilla\nehkä silloin tällöin oli jokin kivi raivattavana pois, aivan kuin\nvaihteluksi -- mutta jotka eivät mitään tietäneet sellaisesta tiestä\nkuin hänen. -- Raukat, kuinkahan heidän kävisikään, jos heidän pitäisi\nkokea jotakin sentapaista!\n\nHän hätkähti, kun Heggen kosketti hänen hartioitaan. Hän punastui --\noli torkahtanut.\n\n\"Tekin olette vetänyt pienen unenpätkän\", sanoi Heggen.\n\nUlkona seisoivat korkeat hiljaiset rakennukset harmaassa aamuhämärässä\n-- nukkuivat, luukut suljettuina kaikissa kerroksissa. Mutta syrjäkatua\nkulkea pyritti kilkuttava raitiovaunu, ajurinrattaat rämisivät\nkiveystä vastaan ja pari viluista ja uneliasta kulkijaa laaposteli\nkatukäytävällä.\n\nHe kääntyivät kadulle, jonka päässä kohosi obeliski Trinità\ndei-Monti-kirkon edessä -- kirkko piirtyi valkoisena Pincion tummia\ntammipuita vastaan. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt -- eikä kuulunut\nmuita ääniä kuin heidän omat askeleensa katukiveyksellä ja pieni\nsuihkukaivo, joka solisi jossain pihassa -- ja etäällä, hiljaisuuden\nhalki, loiski suihkukaivon vesi Monte Pinciolla kivisammiotaan\nvasten. Helge tunsi äänen -- ja kun he kulkivat sitä kohden, puhkesi\nhänessä hieno piskuinen ilon häive, aivan kuin hänen oma ilonsa olisi\nedellisestä illasta ollut odottamassa häntä tuolla suihkukaivon\nliepeillä tammipuiden alla.\n\nHän kääntyi Jenny Wingeen eikä tietänyt silmiensä ja äänensä rukoilevan\npienen ilonsa puolesta:\n\n\"Seisoin täällä eilen illalla ja näin auringon laskevan. Minusta\nse oli niin ihmeellistä. Olen näet tehnyt työtä juuri tätä varten,\nvuosikausia -- minun täytyi päästä tänne opintojeni takia -- aioin\nmuinaistutkijaksi, mutta minun on täytynyt toimia opettajana aina siitä\nasti kun suoritin tutkintoni. Olen aina odottanut päivää, jolloin\npääsisin tänne -- aivan kuin valmistunut siihen. Ja kun sitten seisoin\ntässä -- aivan yht'äkkiä --. Oli kuin olisin ollut ihan valmistumaton.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jenny. \"Sen ymmärrän.\"\n\n\"Sitä paitsi -- hamasta siitä hetkestä kun astuin ulos junasta ja\nnäin roomalaisen kylpylän rauniot suoraan edessäni -- aurinko paistoi\nraskaille keltaisille raunioille -- keskellä komeita uusia rakennuksia,\nkahviloita ja kinoteattereita -- raitiovaunut torilla ja istutukset\nja tuo ihana suihkukaivo, jossa on niin tavattomasti vettä -- minusta\njuuri se oli niin kaunista, vanhat muurit nykyaikaisten korttelien\nkeskellä, ympärillään katuliikenne.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Jenny, ääni iloisena, ja nyykäytti päätään. \"Siitä\nminäkin pidän.\"\n\n\"Ja sitten lähdin kulkemaan katua. Uutta ja vanhaa sekaisin. Ja\nkaikkialla suihkukaivoja, jotka solisivat ja virtailivat ja loiskivat.\nVaelsin aina Pietarinkirkolle saakka; oli pimeää, kun saavuin sinne, ja\nseisahduin katselemaan molempia suihkukaivoja. Ne ovat kai toiminnassa\nkoko yön?\"\n\n\"Koko yön -- melkein minne hyvänsä saapuukin, kuulee suihkukaivon\näänen. Täällähän on öisin niin hiljaista kadulla. Siellä missä me\nasumme, neiti Jahrmann ja minä, on pieni suihkukaivo pihassa. Meillä\non parveke huoneistamme -- kun illat ovat lämpimät, istumme siellä ja\nkuuntelemme veden solinaa, aina myöhäiseen yöhön.\"\n\nJenny oli istuutunut kivikaiteelle. Ja Helge Gram seisoi samassa kohdin\nkuin edellisenä iltana ja mittaili jälleen silmillään kaupunkia,\njoka lepäsi siinä, vuorijonot taustanaan, harmaan valkoisena ja\nrapistuneena, taivaan alla, joka oli yhtä kirkas ja valoisa kuin lumi\ntuntureiden yllä. Hän joi jäätävän puhdasta ja raikasta ilmaa.\n\n\"Missään maailmassa ei aamu ole kuin täällä Roomassa\", sanoi Jenny\nWinge. \"Tarkoitan, että juuri kun koko kaupunki nukkuu -- unta, joka\nkevenemistään kevenee -- se yht'äkkiä onkin valveilla, kylliksi\nnukkuneena ja terveenä. Heggen sanoo että se johtuu ikkunaluukuista --\nmitkään ruudut eivät ole heijastamassa auringonvaloa ja kimmeltämässä.\"\n\nHe istuivat selin aamunkajoon ja kultaiseen taivaaseen, jota\nvastaan Medici-puutarhan pinjanlatvat ja kirkon molemmat pienet\ntornit, paviljongit huipuilla, piirtyivät kovina ja terävinä. Oli\nvielä hetkinen päivänkoittoon. Mutta harmaat talorykelmät laakson\npohjassa alkoivat vähitellen säteillä väriä -- oli kuin värit\nolisivat ihmeellisesti sisältäpäin valaisseet seiniä -- muutamat\ntalot punertuivat, kunnes ne olivat aivan ruusunkarvaiset, ja toiset\nkellertyivät ja toiset kävivät valkoisiksi. Huvilat Monte Marion\ntummalla mäenharjulla kohosivat säteilevinä ruskeasta ruohosta ja\nmustien kypressien seasta.\n\nKunnes yht'äkkiä aivan kuin tähti olisi loistanut jossain kummuilla\nkaupungin takana; siellä oli sittenkin jokin ikkunaruutu, joka\nheijasti ensimmäistä auringonsädettä. Ja tumma lehvistö syttyi aivan\noliivinkultaiseksi siellä kaukana.\n\nPieni kello alkoi läpätä alhaalla kaupungissa.\n\nNeiti Jahrmann tuli ja painautui unisena ystävätärtään päin:\n\n\"Il levar del sole.\"\n\nHelge taivutti päänsä kauas taaksepäin -- tuijotti taivaankuvun\nviileään sineen. Nyt jokin auringonsäde hipaisi suihkukaivon kaikkein\nylintä vesivihmaa -- pisarat tuolla ylhäällä kimalsivat taivaansinisinä\nja kultaisina.\n\n\"Siunaa ja varjele kuinka minun on uni\", sanoi Fransiska Jahrmann ja\nhaukotteli minkä jaksoi. \"Ja huh sentään kuinka nyt on kylmä! Jenny,\neikö sinun jalompi puolesi yhtään palele, kun istut tuolla tavoin\nkivellä? Nyt minä tahdon vuoteeseen -- heti!\"\n\n\"Uniko!\" Heggen haukotteli. \"Kipitetään kotiin, kaikki. Toisin sanoen,\nminä tahdon ensin kupin kuumaa maitoa latteriassani. Menemme siis!\"\n\nHe astua hoippuivat Espanjan portaita alas. Helge katseli niitä pieniä\nvihreitä lehtiä, joita tunkeutui esiin valkoisten kiviaskelmien välistä.\n\n\"Ajatella että täällä voi kasvaa, täällä, jossa niin monenmonet ihmiset\nkulkevat ja marssivat ylös ja alas!\"\n\n\"Voi -- täällä versoo ihan kilpaa, kaikkialla, missä vain on vähänkään\nmultaa kahden kiven raossa. Olisittepa nähnyt keväällä kattoa joka on\nikkunoittemme edessä! Siellä kasvaa pienoinen viikunapuukin kattokivien\nvälissä. Cesca on niin huolissaan, voiko se jaksaa talven yli -- ja\nmistä se saa ravintoa, kun se kasvaa suuremmaksi. Hän on piirtänyt sen.\"\n\n\"Niin, ystävännehän maalaakin, mikäli oikein ymmärsin?\"\n\n\"Niin, hän maalaa -- hän on hyvin lahjakas, Cesca.\"\n\n\"Muistan nähneeni erään teidän taulunne valtion taidenäyttelyssä tänä\nsyksynä\", sanoi Helge hiukan hämillään. \"Ruusuja kuparimaljassa.\"\n\n\"Maalasin sen viime keväänä täällä. En muuten ole aivan tyytyväinen\nsiihen enää --. Olin kaksi kuukautta Pariisissa kesällä, ja mielestäni\nehdin oppia yhtä ja toista sillä ajalla. Mutta sain sen myydyksi --\nkolmestasadasta kruunusta, kuten olin pyytänytkin. Niin, siinä oli\nkuitenkin jotain, joka oli hyvää.\"\n\n\"Tehän maalaatte uudenaikaisesti -- niin, ja te kaikki?\"\n\nJenny ei vastannut vaan hymyili hiukan.\n\nToiset seisoivat ja odottivat portaitten juurella. Jenny ojensi kättään\njokaiselle ja sanoi hyvää huomenta.\n\n\"Onko mokomaa kuultu!\" sanoi Heggen. \"Ihanko sinä tosissasi aiot mennä\ntekemään työtä?\"\n\n\"Ihan tosissani!\"\n\n\"Sinä olet ihan hullu!\"\n\n\"Voi Jenny, tule kotiin\", naukui Fransiska.\n\n\"Miksi en tekisi työtä, kun kerta en ole väsynyt? Niin. kandidaatti\nGram, nyt kai otatte ajurin, jotta pääsette kotiin?\"\n\n\"Aivan. Muuten eikö postitoimisto jo ole auki? Tiedän ettei sen pitäisi\nolla niinkään kaukana Piazza di Spagnalta.\"\n\n\"Minä kuljen aivan sen ohi, niin että voitte tulla yhtä matkaa.\"\n\nJenny nyykäytti vielä kerran toisille, jotka alkoivat kulkea kotiin\npäin. -- Fransiska Jahrmann riippui Ahlinin käsivarressa, niin unisena\nettä melkein hoippui.\n\n\n\n\nIII\n\n\n\"No saitteko kirjeitä?\" kysyi Jenny Winge. Hän oli seisonut postitalon\neteisaulassa odottamassa. \"Ja nyt näytän missä raitiovaunussa te\nmenette.\"\n\n\"Kiitos, olette hyvin ystävällinen.\"\n\nTori lepäsi valkoisena auringonvalossa. Ilma oli vielä aamuviileää ja\nraikasta. Mutta vaunut ja ihmiset puikkelehtivat kiireisesti kapeita\nkatuja.\n\n\"Tiedättekös, neiti Winge -- luulenpa etten menekään kotiin -- olen\nniin hereilläni kuin suinkin. Mieluimmin tekisin pienen kävelymatkan.\nMutta ehkä teistä on tungettelevaa jos kysyn, saisinko saattaa teitä\nkappaleen matkaa --\"\n\n\"Ei ollenkaan, hyvä ystävä --. Mutta mitenkä te sitten osaatte takaisin\nhotelliinne?\"\n\n\"Höpsis, nythän on valoisaa --\"\n\n\"No niin, ja ajureita tapaatte missä vain --\"\n\nHe saapuivat Corsolle. Jenny mainitsi palatsien nimet mutta kulki\nlakkaamatta hiukan hänen edellään. Sillä hän käveli nopeaan ja\nhiukan huolimattomasti monien ihmisten keskellä, jotka jo nyt olivat\nliikkeellä kapealla jalkakäytävällä.\n\n\"Pidättekö vermutista?\" kysyi neiti Winge. \"Pistäydyn tänne juomaan\nlasin.\"\n\nHän tyhjensi sen yhdellä kulauksella, seisoen baarin marmorisen\nmyymäpöydän ääressä. Helge ei pitänyt tuosta kitkeränmakeasta juomasta,\njohon oli sekoitettu kiniiniä. Mutta se oli hänelle uutta, ja hänestä\noli hauskaa tuolla tavoin ohimennen pistäytyä baariin.\n\nJenny kääntyi kapeille kaduille, joiden ilma oli raakaa ja kosteaa.\nVain talon kaikkein ylimpiin seiniin sattui auringonvalo. Helge\ntuijotti ympärilleen, äärimmäisen uteliaana -- siniseksi maalattuja\nrattaita, joita muuliaasit vetivät, ja valjasten metalliraudoitusta\nja punaisia tupsuja -- avopäin kulkevia naisia ja mustia pienokaisia,\npieniä halpoja myymälöitä ja porttikäytäviä, joissa kaupattiin\nhedelmiä ja vihanneksia. Eräs vanha mies seisoi ja keitti rasvassa\ntaikinapyöryköitä keittokojeella, joka oli kuin mikäkin asfalttiuuni.\nJenny osti joitakin ja tarjosi Helgelle. Mutta tämä sanoi: ei kiitos\n-- peijakas, millainen tyttö! Sillä Jenny söi hyvällä ruokahalulla --\nHelgeä iljetti jo kun hän ajattelikin, että tuollainen rasvaatihkuva\npyörykkä olisi hänen suussaan -- kun vermutinmakukin vielä tuntui --\nja kaiken sen jälkeen mitä yöllä oli juotu --. Ja sitä paitsi, mitenkä\nlikainen tuo vanhus oli --.\n\nVieri vieressä seisoivat rappeutuneet köyhät taiot, joissa harmahtavia\npesuvaatteita riippui kuivumassa ikkunoiden risaisten puoli verhojen\nvälissä, ja suuret raskaat palatsit, ruuduissa ristikot ja kattolistat\nleveät. Kerran Jenny tarttui hänen käsivarteensa -- hehkuvan punainen\nauto tuli toitottaen barokkiportista ja kääntyi vaivalloisesti -- ja\nkiiti sitten suhisten kapeaa katua, jonka keskellä oli lokaviemäri\ntäynnä törkyä ja kaalinlehtiä.\n\nHelge kulki ja nautti -- kaikki oli niin helppotajuisen vierasta\nja etelämaista. Sillä kaikki hänen elämyksensä näinä vuosina\nolivat supistuneet siihen, että hänen kuvitelmansa ja unelmansa\ntörmäsivät arkielämän pikkumaiseen todellisuuteen, niin että hän\nlopulta, päästäkseen tästä kivusta, itse koetti pilkata unelmiaan\nja muuttaa mielikuviaan. Sen vuoksi hän koetti tänäkin hetkenä\nteroittaa itselleen, että tässä romanttisessa kaupunginosassa asui\ntietenkin samanlaisia ihmisiä kuin kaikissa muissa suurkaupungeissa\n-- puotityttöjä ja tehtaantyöläisiä ja kirjaltajia ja sähköttäjiä --\nihmisiä, jotka kaiken päivää työskentelivät liikkeissä ja konttoreissa\nja koneitten ääressä, ihan samanlaisissa kuin kaikkialla muualla\nmaailmassa. Mutta tämä ajatus tuotti hänelle ihmeellistä iloa, koska\nnämä kadut ja rakennukset, jotka olivat hänen kuvitelmainsa kaltaiset,\nsamalla olivat käsinpideltävää todellisuutta.\n\nHe tulivat aukiolle, jossa aurinko hellitti valkoisena ja lempeänä;\nse tuntui hyvältä pikku katujen ummehtuneen, pahalta haisevan ilman\njälkeen. Aukion takana, jossa maan pinta oli kokonaan möyritty mullin\nmallin ja täynnä jätteitä ja roskia ja korkeita muurinsora-kasoja, oli\nvanhoja rappeutuneita rakennuksia, muutamat puolittain purettuja, niin\nettä huoneisiin näki sisälle, kun ulkoseinä oli poissa -- ja välissä\nmuinaisaikaisia raunioita.\n\nHe kulkivat ohi muutamien hajallaan seisovien rakennusten, jotka\nolivat kuin toistaiseksi unohdettuja muita revittäessä, ja saapuivat\nVestantemppelin aukiolle. Suuren uuden höyrymyllyn ja ihastuttavan\nvanhan pikkukirkon takana kohosi Aventinon kukkula, huipulla luostarit,\naurinkoista taivasta vasten, ja rinteiden puistoissa pilkotti\nnimettömien raunioitten tomunharmaita holvikaaria ja tummaa murattia,\nharmaita paljaita orjantappurapensaita ja keltaista talvista kortta.\n\nSehän juuri oli aina tuottanut hänelle pettymystä -- Saksassa ja\nFirenzessä -- että rauniot, joista hän oli lukenut ja jotka hän\nkuvitelmissaan oli sijoittanut lehväin ja vihreän kehyksiin ja\nkukittanut muurien halkeamat, niin kuin vanhoissa kuparipiirroksissa\ntai teatterikulisseissa, itse asiassa olivat likaiset ja\npölyiset, ympärillään kellastuneita paperinjätteitä ja kuhmuisia:\nsäilykelaatikoita ja muuta törkyä, ja että niiden ilmasto oli talvisen\nterävä, ja etelän kasvillisuus oli vain harmaanmustaa murattia ja\npaljaita, piikkisiä pensaita ja lakastunutta, keltaista kortta.\n\nNyt äkkiä, aurinkoisen kirkkaana aamuna hän ymmärsi, että\nsellaisenaankin se saattoi olla kaunista ihmiselle, joka pystyi\nnäkemään.\n\nKirkon takana Jenny Winge kääntyi muurien välissä kulkevalle tielle.\nHän pysähtyi ja sytytti savukkeen.\n\n\"Kas, minä olen tupakan orja\", hän selitti, \"mutta Cescan sydän ei\nsiedä tupakkaa, niin että minun täytyy olla pidättyvä hänen nähtensä\n-- täällä ulkona minä tupruttelen kun mikäkin veturi -- ja nyt olemme\nperillä!\"\n\nPieni okrankeltainen maja, säleaitaus ympärillään. Puutarhassa oli\npöytiä ja tuoleja suuren lehdettömän jalavan alla, ja huvimaja\nkaislanruo'oista. Jenny tervehti tuttavallisesti eukkoa, joka ilmestyi\novelle.\n\n\"Mitä arvelette, kandidaatti Gram -- tahtoisitteko hiukan aamiaista?\"\n\n\"Eipä taitaisi olla hullumpaa. Hiukan väkevää kahvia -- ja leipää ja\nvoita --\"\n\n\"No mutta varjelkoon -- kahvia! ja voita! Munia ja leipää ja viiniä\n-- salaattia ja ehkäpä juustoa --. On, eukolla on juustoa, hän sanoo.\nMontako munaa teille?\"\n\nSamalla kun eukko kattoi pöydän, kantoi neiti Winge majasta\nmaalausvehkeensä ja jalustan. Ja hän vaihtoi pitkän sinisen\niltavaippansa tuulikangastakkiin, joka oli täynnään öljyväritahroja.\n\n\"Saisinko katsella maalaustanne?\" kysyi Helge.\n\nJenny avasi maalauslautansa.\n\n\"Niin -- minun täytyy vaimentaa vihreää -- näin se on liian kovaa. Eikä\nsiinä tunnu olevan oikein valoakaan. Mutta tausta on luullakseni hyvä.\"\n\nHelge katseli pientä kuvaa, jossa puut olivat kuin suuria vihreitä\nläikkiä. Hän ei voinut nähdä siinä paljon mitään.\n\n\"No ja nyt ruoka tuli pöytään! Hän saa munat päin kasvojaan jos ne ovat\nkovia -- ei, Jumalan kiitos!\"\n\nHelge ei ollut nälissään. Hapan valkoviini karvasteli kurkussa ja hänen\noli vaikeata niellä suolatonta leipää ilman voita. Jenny kiskoi siitä\nsuuria palasia valkoisilla hampaillaan -- pisteli pieniä parmanjuuston\npaloja siinä ohessa suuhunsa ja joi viiniä -- kolme munaa oli jo mennyt\nsamaa tietä.\n\n\"Hyi, kuinka voitte syödä tuota pahanmakuista leipää sillään?\" sanoi\nHelge.\n\nJenny nauroi:\n\n\"Minusta taas tällainen leipä on kovin hyvää. Ja voita olen tuskin\nmaistanutkaan, sitten kun lähdin Kristianiasta. Cesca ja minä käytämme\nsitä vain kun on vieraita. Meidän on nähkääs elettävä säästäväisesti.\"\n\nHelgekin nauroi:\n\n\"Niin, mitä kukin tarkoittaa säästäväisyydellä -- helmiä ja koralleja\n--.\"\n\n\"Oi, sehän on ylellisyyttä. Minusta melkein tuntuu, että se on\ntärkeintä -- hivenen verran ylellisyyttä. Mutta me asumme huokeasti\nja syömme halvalla -- ostamme silkkisaaleja ja syömme teetä ja kuivaa\nleipää ja retiisejä parin viikon aikana iltaseksi.\"\n\nJenny oli syönyt kylläkseen ja sytytti uuden savukkeen. Ja hän istui ja\nkatsoi eteensä poski käden varassa.\n\n\"Ei, kandidaatti Gram. Katsokaas, nähdä nälkää -- niin, minä en\nkyllä ole ollut niin pitkällä vielä, mutta ehkä se on edessä -- ja\nesimerkiksi Heggen tietää mitä ne on, ja hän on samaa mieltä kuin minä.\nOn parempi saada liian vähän kaikkein välttämättömintä kuin jäädä\nkokonaan ilman sitä, mikä on ylellisyyttä. -- Ylellisyys -- sitähän\nvarten me teemme työtä ja sitä me kaipaamme --.\n\n\"Kotona, äidin luona -- meillähän oli kaikkea mitä ehdottomasti\ntarvitsimme, aina. Mutta emme voineet ajatellakaan mitään sen enempää,\nemme milloinkaan. -- No niin, hyvä niinkin -- lasten piti saada ruokaa,\ntietysti.\"\n\nHelge hymyili hiukan epävarmasti:\n\n\"En ollenkaan osaa kuvitella että teidän tapaisenne ihminen olisi\nkoskaan tuntenut -- taloudellisia vaikeuksia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ei, te olette aivan kuin niin peloton -- vapaa. Teidän mielipiteenne\novat niin varmat. Kun taas se, joka on kasvanut olosuhteissa, joissa\naina on puhe siitä että rahat on saatava riittämään -- jolloin kaikki\npuhe kiertää vain sitä... Silloin on aivan kuin ei uskaltaisi omaksua\nmielipiteitä -- sanan laajemmassa merkityksessä. Onhan kiduttavaa tietää\nettä _raha_ määrää niin paljon, mitä ihmisen on varaa ajatella -- ja\ntuntea.\"\n\nJenny nyökäytti mietiskellen päätään.\n\n\"Niin, mutta siihen ei saa suostua. Kun kerta ihminen on terve ja\nreipas ja osaa jotain.\"\n\n\"Mutta entäs minä. Olen aina luullut, että pystyn tieteelliseen\ntyöskentelyyn. Ja se on ainoata mihin olen pyrkinyt. Olen kirjoittanut\npari pientä teosta -- koko lailla kansantajuista, mutta nyt minä\nvalmistelen väitöskirjaa -- pronssikausi Etelä-Euroopassa. Mutta sitä\npaitsi olen opettaja, ja asemani on koko lailla hyvä. Olen erään\nyksityiskoulun tarkastaja.\"\n\n\"Mutta nythän olette siis saapunut tänne -- tehdäksenne työtä, mikäli\nymmärsin teitä oikein aamulla\", sanoi Jenny ja hymyili.\n\nHelge ei vastannut siihen:\n\n\"Samoin kävi isänikin. Hän aikoi nimittäin maalariksi -- se oli ainoa\nala, joka houkutteli häntä. Hän opiskeli täällä vuoden. Sitten hän\njoutui naimisiin. Ja nyt hän omistaa litografisen laitoksen -- on\npitänyt sen käynnissä kaksikymmentäkuusi vuotta -- osittain suurien\nvaikeuksien uhalla. -- En luule että isäni on mielestään saanut\npaljoakaan irti elämästä.\"\n\nJenny Winge katseli mietiskellen eteensä auringonpaisteessa.\nRinteillä, hiukan alempana heidän istumapaikkaansa, kasvoi riveittäin\nkeittiökasveja, pienet vaatimattomat lehtikiehkurat harmaalla mullalla.\nJa vihreiden niittyjen yllä loistivat Palatinuksen rauniomassat\nhimmeänkeltaisina tummaa lehtiverkostoa vasten. Päivä lupasi hellettä.\n-- Albanilaisvuoret piirtyivät utuisina kaukaisten, pinjapuita\nkasvavien huvilapuutarhojen takana taivaan kasteista kupua vasten.\n\n\"Mutta -- kandidaatti Gram --.\" Jenny tyhjensi viinilasinsa ja\nkatseli yhä eteensä. Helgen silmät seurasivat hänen savukkeensa\nvaaleansinistä savua -- kevyt aamutuuli tarttui siihen ja pyöritti\nsitä auringonpaisteessa. Jenny oli nostanut polvensa toisen polven\nyli -- hänen nilkkansa olivat kapeat ohuissa sinipunervissa sukissa\nja jalassa hänellä oli avoimet helmillä kirjaillut kengät. Työtakki\npeitti puolittain, napittamatta, hänen laskostettua, hopeanharmaata\npukuaan, jossa oli valkoinen kaulus, ja helmikäätyä, josta heijastui\nruusunpunervia valoläikkiä hänen maidonvalkoiselle kaulalleen.\nTurkislakki oli liukunut taaksepäin ja paljasti vaalean, kiharaisen\ntukan.\n\n\"Mutta silloinhan teillä ainakin on tukea isässänne -- tarkoitan, että\nhän ymmärtää teitä -- tietää, ettei teidän pidä juurtua tuohon kouluun,\nkun teillä kerran on toinen työ, joka on sydäntänne lähempänä?\"\n\n\"En oikein tiedä. Hänhän oli kovin iloinen, kun pääsin matkustamaan.\nMutta\" -- Helge etsi sanoja. \"Mitään oikein läheistä suhdetta ei meidän\nvälillämme ole ollut, isän ja minun. Ja sitten äiti. Hän pelkäsi\nsekä sitä, että rasittaisin itseäni, että taas taloudellista puolta\n-- että tulevaisuuteni tulisi epävarmaksi ja niin poispäin. Eikä isä\nvoi koskaan olla samaa mieltä kuin äiti. He ovat niin erilaiset,\nisä ja äiti -- äiti ei kai ole koskaan ymmärtänyt isää. Ja niin\nhän liittyi meihin lapsiin -- hän merkitsi minulle hirveän paljon,\npoikavuosinani -- ja oli mustasukkainen yksinpä isälleni, että tämä\npääsisi vaikuttamaan minuun enemmän kuin hän --. Niin, olipa äiti\nmustasukkainen työllenikin -- kun suljin huoneeni oven iltaisin ja luin\nja -- niin, tehän ymmärrätte. Ja levoton, kuten sanoin, terveyteni\ntakia, ja levoton että saattaisin vaikkapa jättää paikkani --.\"\n\nJenny nyökäytti pariin toviin mietteissään päätään.\n\n\"Heiltä se kirje oli, jonka juuri kävin perimässä.\" Helge otti sen\nesille taskustaan ja katseli sitä. Mutta ei avannut. -- \"Tänään on näet\nminun syntymäpäiväni\", hän sanoi ja koetti hymyillä. \"Täytän tänään\nkaksikymmentäkuusi.\"\n\n\"Onneksi olkoon!\" Neiti Winge ojensi hänelle kätensä.\n\nJenny katseli häntä miltei samalla tavoin kuin hänen tapansa oli\nkatsella neiti Jahrmannia, tämän painautuessa hänen turviinsa.\n\nHän ei aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiota Gramin ulkomuotoon --\nvain vaistomaisesti huomannut että tämä oli pitkä ja solakka ja tumma\nja että hänellä oli pieni pujoparta. Oikeastaan olivat piirteet kauniit\n-- säännölliset kasvot, otsa korkea ja hiukan kapea. Silmät olivat\nvaaleanruskeat, loistaen omituisen läpikuultavina kuin meripihka, ja\npieni suu viiksien suojassa oli herkkä ja hieno -- hiukan väsynyt ja\nsurumielinen.\n\n\"Ymmärrän teitä niin hyvin\", sanoi Jenny äkkiä. \"Kaikki tuo on tuttua.\nMinäkin olin opettajattarena viime jouluun asti. Aloitin kotiopettajana\nja pysyin siinä toimessa, kunnes olin kyllin vanha alkaakseni käydä\nseminaaria.\" -- Hän naurahti hiukan hämillään. -- \"Matkustin ulkomaille\n-- jätin virkani kansakoulussa -- saadessani pienen perinnön isäni\ntädin kuoltua. Olen laskenut että se saattaa riittää noin kolme\nvuotta -- ehkäpä kauemminkin -- olen kirjoittanut viime aikoina\nhiukan matkakirjeitä -- ja jos saan jonkin työni myydyksi. -- Mutta\näiti ei tietysti pitänyt siitä että kuluttaisin koko pääoman. Ja että\nluovuin virastani, kun vihdoinkin olin päässyt vakinaiseksi, kaikkien\nvuosien jälkeen, jolloin olin ahertanut väliaikaisena ja antanut\nyksityistunteja. Äideistä tuntuu kai aina, että vakinainen tulo sentään\n--.\"\n\n\"En ole ihan varma että teidän sijassanne olisin uskaltanut -- polttaa\nkaikkia siltoja takanani --. Ja tiedän, että juuri se on kotini\nvaikutusta. En olisi voinut olla pelkäämättä mistä sitten eläisin, kun\nrahat olisivat käytetyt loppuun.\"\n\n\"Pötyä\", sanoi Jenny Winge. \"Minähän olen terve ja vahva ja osaan\nyhtä ja toista. Ommella ja keittää ja silittää ja pestä pyykkiä. Ja\nkieliäkin. Amerikassa tai Englannissa voin aina saada jotain hommaa.\nSiellä on luullakseni paljon, mitä voisin maalata. Fransiska\" -- ja hän\nnauroi päin aurinkoa -- \"tahtoisi, että matkustaisimme Etelä-Amerikkaan\nja rupeaisimme karjakoiksi, sillä hän väittää pystyvänsä siihen. Ja\nsitten me piirtäisimme mallitutkielmia zuluneekereistä -- nehän ovat\nkuulemma niin loistavia malleja.\"\n\n\"Sepä joltakin kuuluu! Teistä eivät siis edes välimatkat ole todellisia\nesteitä?\"\n\n\"Eivät, kaukana siitä --. No niin, minähän vain lörpöttelen --.\nTietysti minusta tuntui kaikkina noina vuosina kotona, että oli aivan\nmahdotonta riistäytyä irti -- olipa sitten kysymyksessä vaikka vain\nKööpenhamina -- ja oleskella siellä jonkin aikaa ja vain opiskella\nja maalata. Ja kyllä minun sydämeni löi päätettyäni jättää kaikki\nja matkustaa maailmalle. Koko perheeni mielestä olinkin mielipuoli.\nJa huomasin että tämä vaikutti minuun -- mutta juuri siksihän\nminä tahdoinkin. Sillä maalaaminen on ainoata, mitä koskaan olen\nhalunnut, ja ymmärsin, etten kotona voisi koskaan tehdä työtä niin\nvoimaperäisesti kuin piti -- siellä oli niin paljon sellaista, mikä\nhajotti --. Mutta äidin oli mahdotonta käsittää, että olin niin vanha,\nettä jos kerta minun oli opittava jotain, piti sen tapahtua heti. --\nÄiti on nimittäin vain yhdeksäntoista vuotta minua vanhempi. Ja kun\nolin yhdentoista, meni hän uusiin naimisiin, ja se nuorensi häntä yhä --\n\n\"Sehän juuri on niin iki-ihmeellistä ulkomaanmatkoissa, että kaikki se\ntilapäinen vaikutus, jonka alaiseksi joutuu omassa kodissa, lakkaa\nolemasta. Täytyy katsoa omin silmin ja ajatella itse. Ja tuntea, kuinka\nkaikki riippuu vain minusta itsestäni, mitä minä saan matkastani irti\n-- mitä kykenen näkemään ja havaitsemaan, miten asetan oloni ja kenen\nvaikutuksen alaiseksi haluan antautua. Ja oppii ymmärtämään, että\nkaikki riippuu vain omasta itsestäni, mitä saan irti elämästä sinänsä.\nNiin, tietysti myöskin olosuhteista, jossain määrin, niinkuin äsken\nsanoitte, Gram. Mutta silloin oppii huomaamaan, kuinka minä omaa\nluontoani seuraamalla helpoimmin voitan esteet tai pääsen niiden yli\n-- sekä matkalla että yleensä. Silloin ymmärtää, että pahinta, mitä\nminulle voi tapahtua, sen olen aina itse kasannut tielleni.\n\n\"Eihän ihminen koskaan ole yksin omassa kodissaan, eikö niin, Gram?\nParasta koko ulkomaanmatkassa onkin mielestäni juuri se, että silloin\njoutuu olemaan yksin oman itsensä kanssa, niin ettei ole ketään,\njoka tahtoo auttaa tai neuvoa. -- Sitä hyvää, josta ihminen saa\nkotiansa kiittää, ei hän kykene näkemään, ennen kuin vasta etäämpää.\nJa ymmärtää, ettei siitä koskaan enää voi tulla riippuvaiseksi, kun\nkerta on itsenäistynyt. Kotia ei täysin opi rakastamaan ennen -- eihän\nsellaista voi rakastaa, josta on riippuvainen?\"\n\n\"En tiedä. Eikö ihminen aina ole riippuvainen siitä, mitä hän rakastaa?\nTehän olette riippuvainen työstänne -- Ja jos pitää jostakusta\ntoisesta\", lisäsi Gram hiljaa, \"silloin kai ihminen on oikein\nriippuvainen?\"\n\n\"Eh-kä.\" Jenny mietiskeli hiukan. \"Mutta silloinhan on itse valinnut\",\nsanoi hän nopeasti. \"Tarkoitan, ihminen ei silloin ole orja, silloin\nhän palvelee vapaaehtoisesti sitä, jonka asettaa omaa itseään\nkorkeammalle. -- Mutta ettekö iloitse, että saatte alkaa uuden vuotenne\nyksinänne -- täysin vapaana -- ja tehdä juuri sitä työtä, mitä itse\nenimmin haluatte?\"\n\nHelge muisteli edellistä iltaa Pietarintorilla. Hänen katseensa\nmittaili vierasta kaupunkia, hillittyjä, utuisia värejä\nauringonvalossa, ja vierasta, vaaleaveristä neitoa.\n\n\"Iloitsen\", hän vastasi.\n\n\"No niin.\" Jenny nousi, napitti työtakkinsa ja avasi maalauslippaansa.\n\"Ja nyt siis aion olla ahkera.\"\n\n\"Ja tahdotte mieluimmin päästä minusta?\"\n\nJenny hymyili: \"Te kai olette jo väsynyt?\"\n\n\"En ollenkaan. Ja tahtoisin maksaa --\"\n\nJenny kutsui vaimon ja selvitti Helgen osuuden, samalla kun hän pusersi\nvärejä paletille.\n\n\"Luuletteko varmaan että löydätte takaisin kaupunkiin?\"\n\n\"Mainiosti. Panin visusti merkille kuinka kuljimme. Ja raitiovaunun\nlöytää aina. -- Käyttekö joskus yhdistyksessä?\"\n\n\"Aina joskus.\"\n\n\"Niin, sillä haluaisin mielelläni tavata teitä toistekin, neiti Winge.\"\n\n\"Kyllä me tapaamme.\" Hän mietiskeli tuokion. \"Jos teitä haluttaa --\nettekö voisi pistäytyä katsomassa meitä -- juomassa teetä? Meidän\nosoitteemme on Via Vantaggio 111 -- Cesca ja minä olemme tavallisesti\nkotona iltapäivisin.\"\n\n\"Kiitos -- tulisin hirveän mielelläni.\" Hän seisoi tuokion. \"Niin,\nnäkemiin siis. Ja kiitos. Kiitos tästä yöstä!\"\n\nHelge ojensi kätensä. Ja Jenny antoi oman kapean laihan kätensä:\n\"Kiitos itsellenne.\"\n\nKun Helge kääntyi taakseen portissa, seisoi Jenny ja raaputteli\nkangasta palettiveitsellään. Ja hyräili, yöllistä laulunpätkää. Nyt se\ntuli tuttuna Helgen luo. Ja hän hyräili sitä itsekin, kulkiessaan katua\npitkin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJenny nosti käsivartensa peitolle ja pani ne niskansa taa. Mutta\nhuone oli jääkylmä -- ja pimeä; luukkujen läpi ei siivilöity nyt\nvalonsädettäkään. Hän raapaisi tulta tikkuun ja katseli kelloa -- kohta\nseitsemän. Hiukan hän saattaisi vielä maata ja laiskotella -- hän ryömi\njälleen kokonaan peiton alle ja painoi poskensa pielukseen.\n\n\"Jenny -- nukutko?\" Fransiska avasi koputtamatta oven. Hän tuli vuoteen\nviereen ja hapuili pimeässä ystävättären kasvoja -- taputti häntä:\n\"Väsynytkö?\"\n\n\"En yhtään. Nyt minä nousen.\"\n\n\"Koska palasit?\"\n\n\"Kello kolmelta. Olin Pratissa ja otin kylvyn ennen päivällistä, ja\nsitten söin Ripettalla, tiedäthän. Sitten panin pitkälleni, tultuani\nkotiin. Olen ihan kylliksi levännyt jo -- nyt minä aion nousta!\"\n\n\"Odota hiukan, täällä on niin kylmä -- minä panen hiukan kamiinaan\nennen kuin nouset.\" Fransiska sytytti pöydällä olevan lampun.\n\n\"Huuda vain Signoraa -- ei mutta tule tänne, Cesca, että näen!\" Jenny\nnousi istumaan vuoteessaan.\n\nFransiska asetti lampun yöpöydälle ja käänteli itseään hitaasti valossa.\n\nHän oli ottanut ylleen valkoisen nyplätyn puseron ja vihreän hameensa\nja kietonut hartioilleen pronssinvärisen silkkiliinan, jossa oli\npapukaijansinisiä viiruja. Kaulassa oli kaksinkertainen rivi suuria,\nsyvänpunaisia koralleja, -- pitkät, hiotut korvakorut pisaroivat hänen\nkellanvalkoista ihoaan vasten. Fransiska kohotti hymyillen hiuksiaan\nnäyttääkseen, että helyt oli kiinnitetty parsinlangalla korvien ympäri.\n\n\"Ajatteles, sain ne kahdeksallakymmenellä kuudella liiralla -- eikö se\nollut suurenmoista -- sopivatko ne minulle, sano!\"\n\n\"Suurenmoisesti. Tuo puku on sitten hemmetin -- kuulehan, minun tekisi\nmieli maalata sinut siinä.\"\n\n\"Hyvä on. Saatan hyvin istua mallinasi nykyisin. -- -- -- Minulla ei\nole mitään sisäistä rauhaa työskennellä päivisin. Voi Jenny --.\" Hän\nhuokasi hiukan -- istuutui vuoteen reunalle. \"Ei mutta -- nyt menen\nhakemaan lämmintä.\"\n\nHän palasi kantaen kiviruukkua, jossa oli hehkuvia hiiliä, ja paneutui\npolvilleen pienen kamiinan eteen.\n\n\"Jää sinä vain makaamaan, Jenny kulta, kunnes täällä hiukan lämpenee.\nMinä kohennan vuodetta ja katan pöydän -- ja valmistan teenkin. -- Ai\nmutta sinähän olet tuonut kotiin luonnoksesi -- voi, näytä!\"\n\nHän asetti luonnoksen tuolia vastaan ja valaisi kuvaa:\n\n\"Ei mutta, ei mutta --!\"\n\n\"Onko se ihan päin honkia, vai mitä? -- Aion maalata pari muutakin\nluonnosta sieltä -- suunnittelen nimittäin isompaa maalausta -- eikö\naihe ole hyvä -- kaikki nuo työmiehet ja muulinrattaat ja kaikki,\nkaivauspaikalla?\"\n\n\"Niin, tiedätkö -- sinä totisesti voit tehdä jotain hienoa siitä --\nvoi, minusta on hauska näyttää Gunnarille ja Ahlinille tätä! No mutta\njoko sinä nouset -- voi Jenny, anna minun kammata tukkasi!\n\n\"-- Herranen aika, millainen tukka sinulla on, tyttölapsi! Kuules --\nenkö saisi koristeeksi kääriä sitä uudenaikaisesti kiharoille -- voi,\nsaanhan?\" Fransiska suki pitkiä, vaaleita hiuksia sormillaan. \"Mutta\nistukin hiljaa. Sinulle tuli kirje aamulla -- toin sen mukanani --\nlöysitkö sen? sehän oli pikkuveikoltasi, eikö ollutkin?\"\n\n\"Oli\", sanoi Jenny ja nauroi.\n\n\"Oliko se jännää -- tulitko iloiseksi?\"\n\n\"Voit uskoa se oli jännää. Voi Cesca -- joskus toivottelen -- vain\nnäin sunnuntaiaamupäivin, käsitäthän -- että saisin pikipäin kurkistaa\nkotiin ja retkeillä Kalfatruksen kanssa Nordmarkenissa. Sillä katsos,\nhän _on_ mainio poika --.\"\n\nFransiska katsahti Jennyn hymyileviin kasvoihin, jotka näkyivät\npeilistä. Sitten hän kehitti jälleen auki hiuskiharat päälaelta ja\nalkoi uudelleen harjata tukkaa.\n\n\"Ei Cesca -- meillä ei ole aikaa --\"\n\n\"Onpas. Jos he tulevat liian aikaisin, saavat he mennä minun\nhuoneeseeni. Siellä on kyllä kuin sikolätissä, mutta entäs sitten. Sitä\npaitsi, he eivät tule vielä. Ei ainakaan Gunnar -- häntä en totisesti\nmuuten arkaile. Enkä Ahliniakaan. -- Muuten, hän kävi aamupäivällä\nluonani -- minä makasin vuoteessa, ja hän istui ja jutteli. Lähetin\nhänet parvekkeelle, kunnes sain vaatteet ylleni. Ja sitten me menimme\nja söimme oikein hienosti Tre Re'ssä. Olemme olleet yhdessä koko\niltapäivän.\"\n\nJenny ei sanonut mitään.\n\n\"Me näimme Gramin Nazionalessa. Hyi, hän oli sietämätön. Oletko koskaan\ntavannut pahempaa?\"\n\n\"Minusta hän ei ensinkään ole sietämätön. Hän on kömpelö, raukka.\nAivan niin kuin minä ensi alussa. Hän kuuluu niihin, jotka haluaisivat\nhuvitella mutta eivät osaa.\"\n\n\"Tulin aamupäiväjunassa Firenzestä\", matki Fransiska ja nauroi.\n\"Huhhuh. Kunpa hän edes olisi tullut ilmalaivassa.\"\n\n\"Sinä olit hävyttömän epäkohtelias häntä kohtaan, pienokainen.\nSellainen ei käy laatuun. Oikeastaan olisin halunnut pyytää hänet\nillaksi tänne. Mutta en uskaltanut, sinun takiasi -- en tahtonut\nvastuulleni että olisit epäkohtelias hänelle, jos hän olisi\nvieraanamme.\"\n\n\"Sitä sinun ei olisi tarvinnut pelätä. Tiedät sen varsin hyvin.\"\nFransiska oli loukkaantunut.\n\n\"Muistatko sitä kertaa, jolloin kutsuin Douglasin mukaani kotiin\nteelle, Pariisissa?\"\n\n\"Niin, sen mallityttöjutun jälkeen -- ei kiitos!\"\n\n\"Herranen aika. Mitäs se muuten sinua liikutti?\"\n\n\"Eikö liikuttanut? Kun hän siis, kuten sanottu, oli kosinut minua? Ja\nminä oli melkein päättänyt ottaa hänet?\"\n\n\"Sitä hänen oli vaikea tietää\", sanoi Jenny.\n\n\".Minä en ainakaan ollut antanut mitään ehdottoman kieltävää vastausta.\nJa päivää ennen olin ollut hänen kanssaan Versailles'issa. Ja siellä\nhän oli saanut suudella minua erinäisiä kertoja, vieläpä maata pää\nsylissäni puutarhassa. Ja kun sanoin hänelle, etten rakastanut häntä,\nsanoi hän ettei hän uskonut sitä.\"\n\n\"Cesca.\" Jenny sai kiinni hänen silmänsä peilistä. \"Tuo kaikki on\nihan mieletöntä. Sinähän olet oikeastaan kiltein pikku tyttö koko\nmaailmassa, kun vain viitsit hiukan harkita. Mutta väliin on kuin et\nollenkaan näkisi, että olet tekemisissä _ihmisten_ kanssa. Ihmisten,\njoilla on tunteita, ja ne sinun täytyy ottaa huomioon. Sinä kyllä\n_tahtoisit_ varoa, jos vain hiukankin ajattelisit. Sillä sinähän et\n_tahtoisi_ olla muuta kuin kiltti ja hyvä.\"\n\n\"Per Bacco! Oletko varma siitä? Ei, mutta saatpas nähdä eri kauniita\nruusuja! Ahlin osti sylillisen minulle Espanjan portaiden luota tänä\niltana.\" Cescan hymyssä oli uhmaa.\n\n\"Minusta sinun pitäisi estää tuollainen. Muun muassa koska tiedät,\nettei Ahlinilla ole varoja siihen.\"\n\n\"Mitä se minua liikuttaa! Kun hän kerta on rakastunut minuun, on kai se\nhänestä hauskaa.\"\n\n\"En edes huoli ruveta vetoamaan maineeseesi. Mitä siitä oikein lopulta\njää näiden ainaisten juttujesi takia.\"\n\n\"Ei, minun maineestani ei kannata puhua. Siinä sinä sitten olet\noikeassa, totta vie! Maineeni Kristianiassa -- sen olen kyllä\nhävittänyt niin perusteellisesti kerta kaikkiaan, että --.\" Hän nauroi\nhysteerisesti. \"Pötyä, sekin. Minä vain nauran, minä.\"\n\n\"Mutta kulta Cesca. En oikein ymmärrä -- sinähän et _välitä_\nkenestäkään noista miehistä. Miksi sinä sitten tahdot --. Ja nyt tämä\nAhlinin juttu -- etkö sinä nyt ymmärrä -- hänellä on tosi kysymyksessä.\nJa tosi kysymyksessä oli myös Norman Douglasilla. Sinä et tiedä mitä\nteet. Minä uskon, Jumala suokoon minulle anteeksi, ettei sinulla ole\nollenkaan vaistoa, pienokainen.\"\n\nFransiska laski kädestään kamman ja harjan ja katsahti Jennyn\npöyhöteltyyn tukkaan peilistä. Hän koetti jatkuvasti pitää kasvoillaan\nuhmaavaa pikku hymyään. Mutta se lakastui -- silmät tulivat kyyneleitä\ntäyteen.\n\n\"Minäkin sain kirjeen aamulla.\" Hänen äänensä vapisi. Jenny nousi\ntuoliltaan. \"Berliinistä -- se oli Borghildilta. -- Kai sinun jo\npitää laittaa itsesi kuntoon. Jenny. -- Tahdotko että teevesi pannaan\nkiehumaan nyt -- vai keitämmekö artisokat ensin? He kai tulevat pian?\"\n\nHän kulki edestakaisin -- alkoi pöyhiä vuodetta.\n\n\"Voisimmeko pyytää Mariettaa -- mutta teemme sen mieluummin itse, eikö\nniin, Jenny?\n\n\"-- No niin. Borghild kirjoittaa että Hans Hermann on naimisissa. Meni\nnaimisiin viime viikolla. Nainen on jo aika vauhtia sinne päin --.\"\n\nJenny laski käsistään tulitikkulaatikon. Ja katsahti levottomana\nFransiskan valkoisia pikkukasvoja. Sitten hän lähestyi varovaisesti\nystävätärtään.\n\n\"Niin, se on siis sama, jonka kanssa Hans on ollut kihloissakin. Tuo\nlaulajatar -- Berit Eck.\" Fransiska puhui pienellä sammuneella äänellä.\nSilmänräpäykseksi hän painautui Jennyä vasten. Sitten hän jälleen alkoi\ntukkia aluslakanaa patjan alle, vapisevin käsin.\n\nJenny seisoi paikallaan.\n\n\"Niin -- sinähän tiesit, että he olivat kihloissa -- ovat jo olleetkin\ntoista vuotta.\"\n\n\"Tiesin. -- Ei, kiitos, Jenny, anna minun tehdä. Levittäisitkö sinä\nliinan pöydälle -- Niin, sinähän tiedät että tiesin sen.\"\n\nJenny kattoi vaiteliaana teepöydän neljälle. Fransiska levitti peitteen\nvuoteelle ja kantoi sisään ruusut. Hän seisoi ja kopeloi puseron\nkaula-aukkoa -- otti esiin kirjekuoren ja pyöritti sitä käsissään.\n\n\"Borghild oli tavannut heidät Thiergartenissa, hän kirjoittaa. Hän\nkirjoittaa --. Oh, hän saattaa olla niin raaka, Borghild --.\" Fransiska\njuoksi ja aukaisi väkivaltaisesti kamiinanluukun -- heitti kirjeen\nsinne. Ja valahti vallan kokoon nojatuolissa.\n\nJenny meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa toisen kaulaan.\n\n\"Cesca -- pieni Cesca tyttöni sinä!\"\n\nFransiska painoi kasvonsa lujasti Jennyn käsivarteen.\n\n\"Nainen oli muuten näyttänyt niin surkealta, raukka. Oli kulkenut ja\nriippunut Hansin käsipuolessa, ja Hans oli näyttänyt niin happamelta ja\nvihaiselta. Niin, saatan niin elävästi kuvitella sitä. Voi Herra Jumala\nsitä naisraukkaa -- asettaa niin, että joutuu riippuvaiseksi Hansista\nsillä tavoin -- mies on kyllä antanut hänen ryömiä polvillaan edessään,\nsiitä olen varma. -- Että nainen saattaakin olla noin idioottimainen --\nhänhän tuntee Hansin --\n\n\"Voi, mutta ajattelehan, Jenny -- että Hans siis saa pienen lapsen\ntoisen kanssa -- voi jumala, jumala, jumala!\"\n\nJenny oli istuutunut tuolin käsipuulle. Cesca keriytyi hänen turviinsa:\n\n\"Ei, minulla ei kai ole vaistoa, kuten sanot. Ehkäpä en ole edes\nkunnolleen rakastanut häntä. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni\nsaada lapsen hänelle. Ja sitten en sentään jaksanut pakottautua siihen\n--. Väliin Hans tahtoi että menisimme naimisiin -- että kävisimme\nkaupunginvoudin luona ilman muuta. Ei, minä en tahtonut. Kotolaiset\nolisivat olleet niin pahoillaan. Ja ihmiset olisivat luulleet, että\nmeidän oli pakko mennä naimisiin. Enkä minä tahtonut sitäkään. Ja\nkuitenkin he kaikki uskoivat tietenkin pahinta -- mutta se oli minulle\nyhdentekevää. Tiesin hyvin että aivan pilasin maineeni hänen takiaan.\nMutta siitä en välittänyt. Ymmärräthän -- siitä en välitä --.\n\n\"Mutta Hans, hän siis luuli etten tahtonut, koska pelkäsin, ettei hän\nmenisi naimisiin kanssani sen jälkeen... No, mutta mennään sitten\nensin kaupunginvoudin luo, sinä kirottu naikkonen, sanoi hän. Mutta\nminä en tahtonut. Hän luuli, että kaikki tyynni oli laskelmointia.\nSinä jääpala, hän sanoi. Mutta jumaliste, sinä kyllä sulat niin pian\nkuin vain itse tahdot. Väliin minä luulinkin etten ollut kylmä. Ehkä\nkaikki riippui siitä, että pelkäsin hänen raakuuttaan. Hän löi minua\njoskus -- melkein repi vaatteet yltäni -- minun täytyi kynsiä ja purra\npäästäkseni irti -- ulvoa ja itkeä --.\"\n\n\"Ja sinä kävit sentään hänen luonaan, edelleenkin?\" kysyi Jenny hiljaa.\n\n\"Kävin. Se on totta. Ovenvartija vaimo ei enää tahtonut siivota\nhänelle. Ja silloin minä menin hänen huoneeseensa ja siivosin sen.\nMinulla oli avain. Ja pesin lattiat ja kohensin vuoteen -- taivas tiesi\nkuka siinä oli maannut hänen kanssaan --\"\n\nJenny pudisti päätään.\n\n\"Borghild oli raivoissaan. Ja hän todisti minulle lopulta, että\nHansilla oli rakastajatar. Minä kyllä tiesin sen -- mutta en tahtonut\nvarmuutta. Borghild väitti että Hans oli antanut minulle avaimen\nvain siksi, että yllättäisin kerran nuo kaksi. Silloin tulisin niin\nmustasukkaiseksi, että suostuisin -- kun joka tapauksessa olin huonossa\nhuudossa. Mutta siinä hän ei ollut oikeassa -- Hans oli rakastunut\nminuun -- omalla tavallaan. Hän oli rakastunut minuun, Jenny -- niin\nkuin hänenlaisensa mies kykeni olemaan rakastunut --\n\n\"Mutta Borghild oli niin raivoissaan kun panttasin esiäiti Rustungin\ntimanttisormuksen. -- Niin, enhän ole kertonutkaan sinulle sitä juttua.\"\n\nHän nousi paikaltaan ja naurahti.\n\n\"Niin, näitkös, Hans siis _tarvitsi_ rahaa. Sata kruunua. Sanoin, että\nhän saisi summan minulta. En aavistanutkaan, mistä haalisin sen kokoon.\nIsältä en uskaltanut pyytää äyriäkään -- olin jo pannut menemään\nliiankin paljon. Silloin minä vein panttiin kelloni ja kultaketjuisen\nrannerenkaani ja siis tuon timanttisormuksen -- tiedäthän, se oli noita\nvanhoja, monta pientä timanttia kehässä suurella kannalla. Borghild\noli ollut niin raivoissaan, kun hän, joka oli vanhin, ei ollut sitä\nsaanut, mutta isoäiti oli aivan erikoisesti sanonut että minä, joka\nolin ristitty Rustungin mummon kaimaksi, saisin sen. Ja niin minä\nmenin eräänä aamuna, suoraa päätä, heti kun panttilainasto avattiin.\nHyi, minusta se tuntui kovin ilkeältä. Mutta rahat minä sain ja vein\nne Hansille. Hän kysyi, miten olin ne hankkinut, ja minä kerroin. Ja\nhän suuteli minua. Ja sanoi: 'Anna minulle lainauskuitti ja rahat,\npentu', -- hän kutsui minua aina niin. Minä annoinkin -- luulin\ntietysti että hän aikoi lunastaa korut takaisin ja sanoin että se oli\ntarpeetonta -- olin nimittäin kauhean liikuttunut silloin, näetkös.\nMinä voinkin järjestää asiat toisin, sanoi Hans, ja otti kuitin ja\nrahat ja lähti. Minä istuin hänen huoneessaan ja odotin -- voi kuinka\nminä olin liikuttunut, sillä tiesin, että hän ehdottomasti tarvitsi\ntuon summan. Olin valmis viemään tavarat panttilaitokseen huomispäivänä\n-- minusta se ei ollenkaan tuntunut vaikealta enää -- mikään ei enää\ntuntunut vaikealta -- olin valmis antamaan hänelle kaikki, mitä hän\nvain toivoi. Ja hän palasi -- tiedätkö, mitä hän oli tehnyt\" --\nFransiska Itki ja nauroi -- \"hän oli lunastanut ne ja pantannut omalle\nyksityispankkiirilleen, kuten hän kertoi. Tämä maksoi paljon enemmän --.\n\n\"Niin, me vietimme yhdessä oikein aika rymyt seuraavana päivänä,\nsenhän voit käsittää. Samppanjaa ja mitä vain. Ja minä seurasin yöllä\nhänen luokseen, ja hän soitti -- hyvä jumala kuinka hän soitti! Minä\nmakasin lattialla ja ulvoin. Kaikki oli minusta yhdentekevää, kun hän\nvain soitti noin -- ja yksin minulle. Voi, sinä et ole kuullut hänen\nsoittavan -- silloin ymmärtäisit kaikki. Mutta jälkeenpäin! Siitä nousi\nhirveä rytäkkä. Me taistelimme kuin olisi ollut kysymyksessä elämä\ntai kuolema. Niin, minä pääsin irti hänen käsistään. Borghild makasi\nvalveilla, kun tulin kotiin. Hameeni oli vallan siekaleina -- sinähän\nnäytät vallan katumaijalta, sanoi Borghild. Ja sellaiseksi sinä vihdoin\ntuletkin, sanoi hän. Minä vain nauroin. Kello oli viisi.\n\n\"Mutta minä olisin kai lopultakin antautunut, tiedätkös. Mutta eräs\nseikka pidätti minua. Väliin hän sanoi minulle: 'Piru vie, sinä\nolet ainoa siveä tyttö, mitä olen tavannut -- eipä jumaliste ole\nolemassa miestä, joka saisi sinua lankeamaan.' Eikö se ollut kauheaa?\n'Kunnioitan sinua, pentu', hän sanoi. Ajatteles, hän siis kunnioitti\nminua siksi etten tahtonut tehdä sitä, mitä hän alituiseen pyysi ja\nmillä hän minua uhkaili. Minä, joka vain toivoin, että olisin jaksanut\nsuostua -- minähän halusin niin sydämestäni tehdä ihan kaikki hänen\nmielikseen. Jospa vain olisin saattanut voittaa pelkoni -- hän oli niin\nraaka -- ja tiesin että hänellä oli toisia --. Toivoin vain että hän ei\nolisi pelottanut minua -- niin että uskaltaisin. Mutta silloin olisin\nsiis langennut, hänen mielestään --.\n\n\"Sen vuoksi minä lopulta rikoin välimme. Kun hän tahtoi saada minua\ntekemään sellaista minkä takia hän jälkeenpäin halveksisi minua --\"\n\nHän painautui ystävättäreen tämän hyväiltäväksi.\n\n\"Pidäthän minusta, Jenny?\"\n\n\"Tiedäthän sen -- lapsukainen!\"\n\n\"Sinä olet niin kiltti, Jenny. Suutele vielä! Ja Gunnar on kiltti.\nJa Ahlin. Tahdon pitää silmällä itseäni -- ymmärräthän etten tahdo\nAhlinille mitään pahaa. Sitä paitsi -- ehkäpä menen naimisiin hänen\nkanssaan. Kun hän kerta rakastaa minua niin paljon. Ahlin ei koskaan\nolisi raaka, siitä olen varma. Luuletko, että hän tahtoisi kiusata\nminua? Ei paljoakaan! Ja sitten saisin pienokaisia. Ja sitten,\ntiedäthän että kerran saan periä. Ja Ahlin on niin köyhä. Silloin\nme voisimme asua ulkomailla. Minä maalaisin aina. Ja hän veistäisi.\nKuulehan -- kaikissa hänen veistoksissaan on jotain äärettömän\nhienoa. Korkokuvassa 'Leikkivät pikkupojat'. Ja Almqvistin patsaan\nluonnoksessa. Niiden sommittelu ei kyllä ole erikoisemmin omaperäinen\n-- mutta hyvä jumala kuinka ne muuten ovat herkullisia ja hienoja ja\nrauhallisia -- figuurit niin 'laillisen' plastillisia --.\"\n\nJenny hymyili hiukan ja hyväili Fransiskan otsatukkaa -- se oli\nkyynelistä märkä.\n\n\"Voi niin! Kunhan minä vain aina voisin työskennellä, niin --. Voi\nJenny! Mutta sydän jomottaa lakkaamatta. Ja pää. Ja silmät, Jenny --\nminä olen niin kuolemaan asti väsynyt.\"\n\n\"Sinähän tiedät mitä lääkäri on sanonut -- kaikki johtuu hermoista.\nKunhan vain suostuisit olemaan järkevä --\"\n\n\"Niin, niin. He sanovat. Mutta minä pelkään. Sinä väität, ettei minulla\nole vaistoa -- eikä olekaan, sillä tavalla, mitä sinä tarkoitat. Mutta\ntoisella tavalla. Olen ollut kuin mikäkin peikko koko viikon. Tiedän\nsen. Mutta minä vain odotin -- _tunsin_, että jotain kauheata oli\ntulossa. Niin, nythän itse näet!\"\n\nJenny suuteli häntä taas.\n\n\"Minä olin tänä iltana S. Agostino-kirkossa. Tiedäthän, jossa on\nihmeitätekevä madonnankuva. Minä polvistuin ja yritin rukoilla Neitsyt\nMaariaa. Luulen että minun tulisi hyvä olla, jos rupeaisin katoliseksi.\nNainen esimerkiksi Neitsyt Maaria, saattaisi paljon paremmin ymmärtää\nsitä --. Eikä minun kai oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, kun kerta\nolen mikä olen. Voisin mennä luostariin -- esimerkiksi Sienaan. Ja\njäljennellä taulukokoelmissa; luostari voisi ansaita sitä tietä. Kun\nminä Firenzessä kopioin Melozzo da Forlin enkelin, oli siellä aina\nnunna, joka päivät pitkät kopioi, eikä se ollutkaan yhtään hullumpi.\"\nHän nauroi. \"Niin, oikeastaan se oli siis hirveä. Mutta kaikkihan\nkiittivät minun jäljennöksiäni. Ja hyviä ne olivatkin. Luulen, että\nsilloin voisin tulla onnelliseksi --.\n\n\"Voi Jenny, kunpa vain tuntisin itseni terveeksi! Kun vain saisin\nsisäisen rauhan -- en olisi sisäisesti niin sekava ja peloissani --.\nSilloin tulisin terveeksikin. Ja voisin tehdä työtä, aina vain tehdä\ntyötä. -- Minusta tulisi niin kiltti, niin kiltti. Hyvä jumala kuinka\nkiltti minusta tulisi!\n\n\"Minä en ole kiltti aina. Tiedän sen itse hyvin. Annan perään kaikille\noikuilleni, kun minun on ollakseni kuten nyt. Mutta minä parannan\ntapani -- kunhan te kaikki vain pidätte minusta. Sinä etenkin. --\nKutsutaan tuo Gram tänne -- ensi kerralla kun tapaan hänet, menen\nhänen luokseen ja olen niin kiltti ja herttainen ettet uskoisikaan. --\nKutsumme hänet kotiin ja viemme hänet mukanamme ulos -- seison vaikka\npäälläni ollakseni hänelle mieliksi! Kuuletkos, Jenny -- ethän ole enää\nvihainen minulle?\"\n\n\"En, Cesca.\"\n\n\"Gunnar ei suhtaudu minuun vakavasti\", sanoi Cesca ja huokasi.\n\n\"Se ei pidä paikkaansa. Hänen mielestään sinussa on vain niin paljon\nlapsellista. Tiedät itse mitä hän sanoo työstäsi -- muistatko, mitä\nhän sanoi Pariisissa sinun työtarmostasi -- ja kyvystäsi -- sekä hieno\nettä persoonallinen, sanoi hän. Silloin hän suhtautui sinuun hyvinkin\nvakavasti.\"\n\n\"Niin kyllä, Gunnar on muuten erinomainen poika. Mutta hän oli silloin\nniin vihainen tuon Douglasin jutun takia.\"\n\n\"Niinkuin jokainen mies olisi ollut. Ja olin minäkin.\"\n\nFransiska huokasi. Hän istui tuokion vaiti.\n\n\"Kuules -- mutta miten sinä oikein pääsit irti tuosta Gramista? Luulin\njo ettet millään pääsisi eroon siitä käenpojasta -- että hän olisi\nsaattanut sinut kotiin ja pesiytynyt tähän sohvalle -- vähintään!\"\n\nJenny nauroi.\n\n\"Ei. Hän saattoi minut Aventinolle ja söi aamiaista ja palasi sitten\nkotiin. Sitä paitsi minä pidin hänestä aika paljon.\"\n\n\"Dio mio! Jenny, sinä olet luonnottoman kiltti. Eihän sinun\näitiydelläsi meitä kaikkia kohtaan ole enää päätä eikä määrää! Vai\noletko sinä ehkä rakastunut häneen?\"\n\nJenny nauroi taas.\n\n\"Se olisi kai melkoisen toivotonta. Niin, hänkin rakastuu tietysti\nsinuun. Ellet ole hiukan varovaisempi.\"\n\n\"Hehän rakastuvat kaikkityynni. Herra ties miksi. Mutta sehän menee\naina pian ohi. Ja jälkeenpäin he ovat niin vihaisia minulle.\" Hän\nhuokasi.\n\nJoku tuli ylös portaita.\n\n\"Gunnar tulee! Menen ensin hiukan omalle puolelleni -- minunhan täytyy\nvalella silmiäni, tietysti.\"\n\nHän livahti ovesta -- kuiskasi hyvää päivää Heggenille, joka tuli häntä\nvastaan ovessa. Heggen tuli sisään ja sulki oven perässään.\n\n\"Sinä olet nähtävästi all right, Jenny. Niinkuin ainakin -- tuhat\ntulimmaista, tyttö -- olet tietysti tehnyt työtä koko aamupäivän. Entäs\nhän?\" Heggen nyykäytti päällään Cescan huonetta päin.\n\n\"Hullusti. Lapsi raukka!\"\n\n\"Luin sen lehdestä. Pistäydyin yhdistyksessä. Näytäs -- onko\nluonnoksesi valmis? Se on erinomainen, Jenny -- ei mutta tiedätkö --!\"\n\nHeggen piteli kuvaa valoa päin ja katseli sitä kauan:\n\n\"Aivan erinomainen. Tämä tässä -- värit sointuvat kauniisti. Se on\nlujasti tehty, on kuin onkin -- Makaako hän taas ja itkee?\"\n\n\"En tiedä. Hän istui täällä ja itki. Sisar oli kirjoittanut hänelle.\"\n\n\"Jos minä vain joskus tapaan sen heittiön\", sanoi Heggen, \"niin löydän\nkai aina jonkin tekosyyn antaakseni hänelle oikein aimo selkäsaunan.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nHelge Gram istua kökötti norjalaisiin sanomalehtiin hautautuneena\neräänä iltapäivänä yhdistyksessä, yksinään hämärässä lukusalissa.\nSilloin neiti Jahrmann astui sisään.\n\nHelge nousi seisomaan ja tervehti. Fransiska tuli suoraa päätä hänen\nluokseen ja ojensi kätensä -- hymyillen.\n\n\"No mutta mitä nyt oikein kuuluu? Jenny ja minä puhuimme juuri\nteistä -- emme käsittäneet miksei teitä koskaan näe. Olimme juuri\npäättäneet tulla tänne lauantaina saadaksemme teidät käsiimme -- ja\nviekoitellaksemme teidät ilonpitoon illemmällä. Joko olette löytänyt\nitsellenne huoneen?\"\n\n\"En, paha kyllä. Asun yhä hotellissa. Kaikki huoneet ovat niin kalliita\n--.\"\n\n\"Niin mutta ei kai hotellissa asuminen tule sen halvemmaksi? Te kai\nmaksatte ainakin kolme liiraa vuorokaudelta? Niin, arvasinhan sen.\nHuh, Rooma ei suinkaan ole halpa paikka, kuten näette. Ja talvella on\naurinkoinen huone välttämätön. Ettekä te osaa italiaakaan, niin että\n--. Kunpa olisitte tullut hakemaan meitä -- Jenny tai minä olisimme\nkernaasti tulleet mukananne katsomaan huoneita, senhän ymmärrätte.\"\n\n\"Tuhat kiitosta -- mutta enhän minä mitenkään voinut vaivata teitä\nsellaisella!\"\n\n\"Vaivata -- rakas ystävä! Mutta mitenkä te viihdytte -- oletteko\ntavannut tuttuja?\"\n\n\"En. Lauantaina kävin yhdistyksessä, mutta en joutunut puheisiin\nkenenkään kanssa. Istuin ja silmäilin lehtiä. Niin, Heggenin kanssa\njuttelin pari sanaa toissa iltana eräässä Corson kahvilassa. Ja sitten\ntapasin pari saksalaista tohtoria, joihin olin tutustunut Firenzessä.\nMe kävimme yhdessä Via Appialla tässä tuonnoin.\"\n\n\"Voi sentään! Ovatko saksalaiset tohtorit teistä hauskoja?\"\n\nHelge hymyili hiukan hämillään.\n\n\"Voi --. Meillähän on erinäisiä yhteisiä harrastuksia. Ja kun muuten\njoutuu kulkemaan näin yksin ilman puhetoveria --.\"\n\n\"Niin, mutta teidän pitää totuttautua puhumaan italiaa. Tehän olette\nopiskellut sitä. Tahdotteko lähteä hiukan kävelemään kanssani, niin\npuhumme vain italiaa, koko matkan. Minä olen teidän opettajattarenne.\nHirvittävän ankara!\"\n\n\"Tuhat kiitosta! Mutta teistä en minä suinkaan olisi hauska, neiti\nJahrmann -- muuta kuin tahtomattani --.\"\n\n\"Pötyä. -- Ei mutta tiedättekö! Pari vanhaa tanskatarta matkusti toissa\npäivänä Caprille. Jospa heidän huoneensa sattuisi olemaan vapaa -- ja\nvarmasti onkin. Pieni sievä huone, halpa. En muista kadun nimeä, mutta\nosaan sinne. Emmekö lähtisi sitä katsomaan? Mennään!\"\n\nAlhaalla porraskäytävässä hän pysähtyi ja katsahti Gramiin hymyillen\nujosti.\n\n\"Minä käyttäydyin hirvittävän pahasti teitä kohtaan sinä iltana,\njolloin olimme yhdessä ulkona, Gram. Minun täytyy ihan pyytää teiltä\nanteeksi.\"\n\n\"Mutta rakas neiti Jahrmann!\"\n\n\"Käyttäydyin. Mutta olin sairas. Voi mutta saatte uskoa että Jenny\nantoi minulle kyytiä! Ja sen olinkin ansainnut.\"\n\n\"Rakas neiti, syyhän oli minun, joka tunkeuduin seuraanne. -- Mutta\nkas, asia oli niin -- näin teidät -- ja kuulin teidän puhuvan norjaa --\njoten oli niin houkuttelevaa yrittää päästä puheisiin kanssanne.\"\n\n\"Voi, niin! Sehän olisi voinut olla niin hauskaa -- tuollainen pieni\nseikkailu. Kun vain minä en olisi ollut niin epäkohtelias! Mutta\nkatsokaas, olin sairas. Päivin olen niin hermostunut etten voi nukkua,\nja sitten taas en voi tehdä työtä. Ja niin olen kuin noiduttu.\"\n\n\"Ettekö ole terve päivisin, neiti Jahrmann?\"\n\n\"Oi, en ole. Ja Jenny ja Gunnar tekevät työtä -- kaikki muut paitsi\nminä tekevät työtä. Kuinka teidän oma työnne sujuu -- hyvin? Ettekö ole\niloinen?\n\n\"Muuten istun Jennyn mallina iltapäivisin. Tänään minulla oli\nvapaapäivä. Luulen että hän oikeastaan tahtoi minua mallikseen jotten\nkulkisi yksinäni ja hautoisi omia ajatuksiani. Ja hän tekee huvimatkoja\nkanssani muurien ulkopuolelle. Hän on minulle aivan kuin äiti. Mia cara\nmammina.\"\n\n\"Te kai pidätte äärettömästi ystävättärestänne?\"\n\n\"Kuinka en pitäisi! Hän on niin kiltti, niin kiltti. Nähkääs, minä\ntaas olen kivulloinen ja hemmoteltu, minä. Kukaan muu kuin Jenny ei\njaksa sietää minua pysyväisesti. Ja hän on niin viisas ja lahjakas ja\ntarmoa täynnä. Ja kaunis -- eikö hän teistäkin ole ihana? Näkisittepä\nvain hänet tukka valtoinaan! Kun minä olen kiltti tyttö, saan palkaksi\njärjestää ja kiinnittää sen nutturalle.\n\n\"Nyt olemme perillä\", sanoi hän.\n\nHe kiipesivät pilkkosenpimeitä kiviportaita -- \"mutta tästä ei kannata\nvälittää. Meidän portaamme ovat vielä pahemmat -- saatte nähdä, kun\ntulette käymään. Tulkaa joskus illalla -- niin haemme toiset käsiimme\nja pidämme kunnolla hauskaa, oikein roomalaistyyliin. Minähän vallan\npilasin viime kerran.\"\n\nHän soitti ylimmän kerroksen ovikelloa. Vaimo, joka tuli avaamaan, oli\nhauskan ja siistin näköinen. Hän vei heidät pieneen huoneeseen, jossa\noli kaksi vuodetta. Ikkuna oli harmaalle takapihalle, pesuvaatteita\nkuivumassa ikkunoiden edessä, mutta parvekkeilla oli kukkia, ja\nharmailla katoilla oli huvimajoja ja vihreitä pensaita.\n\nFransiska jutteli loppumattomiin emännän kanssa -- samalla kun hän\nkatseli uuniin ja tunnusteli vuoteita -- ja aina välillä antoi\ntoverilleen tietoja:\n\n\"Täällä on aurinkoa kaiket aamupäivät. Kun toinen vuode kannetaan\npois, jää tänne sitä paitsi koko lailla tilaa. Uuni näyttää hyvältä.\nKuukausivuokra on 40 liiraa ilman valoa ja lämpöä, ja siivouksesta\n2 liiraa. Halpa! Sanonko että teette kaupat? Voitte muuttaa jo\nhuomispäivänä jos tahdotte!\n\n\"-- Ei mitään kiittämistä, tiedättehän että minusta on hauskaa saada\nhiukan auttaa teitä\", hän sanoi portaissa. \"Kunhan vain viihtyisitte.\nSignora Papi on siisti, sen tiedän.\"\n\n\"Niin, se ominaisuus kuuluu kai harvinaisuuksiin täällä?\"\n\n\"Voi, ei ollenkaan. Minusta Kristianian kotoiset vuokraemännät eivät\nole rahtuakaan parempia. Esimerkiksi kun sisareni ja minä asuimme\nHolbergin kadun varrella -- olin pannut parin uusia kiiltonahkakenkiä\nvuoteeni alle, mutta en koskaan enää uskaltanut ottaa niitä esiin.\nVäliin silmäilin niitä -- ne seisoivat kuin pari pientä valkoista\nkarvalammasta!\"\n\n\"Niin\", sanoi Helge, \"minä taas olen aina asunut kotona\".\n\nFransiska nauroi äkkiä ääneen.\n\n\"Tiedättekö, signora luuli että olin teidän _moglienne_ -- että\nasuisimme siellä molemmat. Sanoin että olin teidän serkkunne -- hän\nhymähti muuten, kun sen sanoin. _Cugina_ -- se ei kai kuulosta oikein\nhyvältä missään!\"\n\nHe nauroivat molemmat.\n\n\"Haluttaisiko teitä kävellä hiukan?\" kysyi neiti Jahrmann äkkiä.\n\"Menisimmekö Ponte Mollelle? Oletteko käynyt siellä? Jaksatteko kävellä\nniin kauas? Mehän voimme ajaa raitiovaunussa kotiin.\"\n\n\"Niin mutta jaksatteko te -- tehän ette ole terve?\"\n\n\"Minulle on kävelymatka vain terveellistä -- ole hyvä ja kävele, sanoo\nGunnar aina -- Heggen, tarkoitan.\"\n\nHän jutteli juttelemistaan ja katsahti silloin tällöin toiseen\nnähdäkseen, huvittiko se tätä. He kulkivat uutta tietä Tiberin\nrantaa pitkin -- virta vyöryi harmaankellervänä vihreitten kumpujen\njuurella. Monte Marion tumman pikkumetsän yllä lepäsi helmiäisvalkoisia\npilvenhaituvia, ja harmaankeltaisten huviloiden rykelmä erottui puiden\nikivihreästä.\n\nFransiska tervehti erästä poliisia ja nauroi katsahtaessaan Gramiin:\n\n\"Ajatelkaas kun tuo poika on kosinut minua! Kävelin täällä usein\nyksinäni, ja silloin minun oli tapana jutella hänen kanssaan. Ja niin\nhän kosi. Sitä paitsi on myöskin meidän tabaccaromme poika kosinut\nminua. Jenny nuhteli minua kovasti -- hän sanoi että se oli oma syyni,\nja ehkä olikin.\"\n\n\"Minusta tuntuu niinkuin neiti Winge nuhtelisi teitä useinkin. Hän on\nankara äiti, kuten kuulostaa.\"\n\n\"Jennykö? Ei muulloin kuin ansaitsen! Kunpa joku olisi nuhdellut minua\njo ennen\" -- hän huokasi. \"Mutta kukaan ei ole, sen pahempi.\"\n\nHelge Gram tunsi olonsa kevyeksi ja vapaaksi, kulkiessaan siinä\nFransiskan kanssa. Tämän olemus oli jollain tavoin niin pehmeä --\nkäynti, ääni, kasvot suuren untuvaisen kellohatun suojassa. Oli kuin\nHelge ei oikein olisi pitänyt Jenny Wingestä, ajatellessaan häntä\nnyt -- hänellä oli niin itsevarmat, vaaleanharmaat silmät -- ja niin\nhirvittävä ruokahalu. Cesca kertoi juuri että hän tuskin saattoi syödä\npäivällä.\n\nJa hän sanoi:\n\n\"Neiti Winge on kai nuori nainen, jolla on hyvin varmat mielipiteet.\"\n\n\"Niin on, Herra nähköön. Hän on luonne, hän. Ajatelkaas, hän on aina\nhalunnut maalata. Ja hänen täytyi olla opettajatar. Voi kuinka hän on\nraatanut! Niin, nyt enää ei sitä huomaa. Hän on niin voimakas, että hän\naivan kuin suoristuu siinä samassa. Mutta kun ensin tutustuin häneen\ntaidekoulussa, hän oli jollain tavoin niin kova ja sulkeutunut, en\noikein tiedä -- haarniskoitu, sanoo Gunnar. Hän oli niin toivottoman\npidättyväinen -- en ollenkaan päässyt häntä lähelle ennen kuin hän tuli\ntänne. Äiti on toista kertaa leskenä -- hänen nimensä on rouva Berner\n-- Jennyllä on kaksi pientä sisarpuolta ja velipuoli -- ajatelkaas,\nheillä oli kaksi pientä huonetta, ja Jenny makasi palvelijanhuoneessa\n-- ahersi ja luki ja suoritti tutkintonsa loppuun, samalla kun hän\nauttoi äitiään sekä rahallisesti että taloudenpidossa -- heillä ei\nollut palvelijaa. Eikä hänellä ollut ketään ystävää tai tuttavaa. Hän\naivan kuin sulkeutuu kuoreensa, vastoinkäymisten päivinä, eikä tahdo\nvalittaa -- mutta myötäkäymisessä on kuin hän avaisi sylinsä kaikille,\njotka tarvitsevat hänen tukeaan.\"\n\nFransiskan posket olivat kuumenneet. Hän katsahti suoraan Helgeen\nsuurilla silmillään.\n\n\"Katsokaas, minulla taas ei koskaan ole ollut muita vaikeuksia kuin\nne, joita itse olen itselleni keittänyt. Olen hiukan hysteerinen ja\nannan omien tunnelmieni kuljettaa itseäni mielin määrin. Mutta Jenny\npuhuu siitä minun kanssani -- hän sanoo että ainoa paha, jota ei voida\nkorjata, on se, johon olemme itse syypäät. Ja ellemme opi karaisemaan\ntahtoamme niin että hallitsemme tunnelmamme, viettimme ja kaiken sen,\nnäin Jenny sanoo -- ellemme enää kykene hallitsemaan itseämme, on paras\nampua itsensä, sanoo Jenny.\"\n\nHelge hymyili hänelle. 'Jenny sanoo' ja 'Gunnar sanoo' ja 'minulla oli\nystävä jonka tapana oli sanoa'. Mitenkä nuori ja luottavainen hän oli!\n\n\"Niin. Mutta ehkä ne lait, joita teidän on seurattava, ovat toiset kuin\nneiti Wingen. Ettekö voi ajatella -- olettehan te kaksi niin erilaiset\n-- että elämä sinänsä ei merkitse samaa kahdelle ihmiselle.\"\n\n\"Ei merkitsekään\", hän sanoi hiljaa. \"Mutta minä pidän niin paljon\nJennystä. Tarvitsen häntä ihan välttämättä.\"\n\nHe olivat saapuneet sillalle. Fransiska kumartui kaiteen yli.\nKauempana virran yläjuoksun varrella, ruskehtavanvihreän rinteen alla,\noli tehdas, jonka korkea, solakka savupiippu heijastui vipajavana\npeilikuvana nopeasti vyöryvään, keltaiseen veteen. Aaltoilevan tasangon\ntakana, kaukana virrasta, näkyivät sinirotkoiset Sabinilaisvuoret\nsavenharmaina ja alastomina, ja taas kaukana takana lumiset huiput.\n\n\"Jenny on maalannut tämän -- mutta väkevässä iltavalossa. Tehdas ja\nsavupiippu hehkuvat vallan punaisina. Tuollaisen hellepäivän jälkeen,\njolloin auer peittää vuoret näkyvistä ja vain jotkut valkoiset\nlumipälvet häämöttävät raskaasta, metallimaisesta sinestä. Ja pilvet --\nsuuret pilvet korkealla lumen yllä. Se on kaunista -- sanon Jennylle\nettä hän näyttää sen teille.\"\n\n\"Emmekö saisi hiukan viiniä täällä?\" pyysi Helge.\n\n\"Pian tulee koleaa -- mutta voimmehan istua hetken.\"\n\nFransiska vei hänet sillan takana olevan pyöreän aukean poikki. Monista\nravintoloista hän valitsi pienen puutarhan. Jonkinlaisen lautakojun\ntakana oli pöytiä ja olkituolia ja penkki paljaiden jalavien alla.\nPuutarhan takana oli vihreä niitty -- ja kauempana piirtyi kukkula\nvirran toisella puolella tummana vaaleapilvistä taivasta vasten.\n\nFransiska taittoi oksan pajupensaista, joita kasvoi pitkin aitaviertä.\nSiinä oli pieniä vihreitä, uusia silmuja, jotka pakkanen oli purrut\npäistä mustiksi.\n\n\"Katsokaas kuinka ne itsepintaisesti puhkeavat ja palelevat koko\ntalven. Mutta kun kevät tulee, ovat ne aivan vahingoittumattomia.\"\n\nKun hän laski käsistään oksan, otti Helge sen. Ja hän piteli sitä koko\najan.\n\nHe saivat valkoviiniä. Fransiska sekoitti omaansa vettä ja vain\nmaisteli hiukan. Sitten hän hymyili rukoilevana:\n\n\"Ettekö antaisi minulle savuketta?\"\n\n\"Mielelläni -- jos luulette ettei se vahingoita teitä.\"\n\n\"Voi -- minä en juuri polta enää. Jennykin on melkein kokonaan luopunut\npolttamasta, minun takiani. Muuten, tänä iltana hän luullakseni korvaa\nvahingon. Hän on Gunnarin seurassa.\"\n\nFransiska hymyili tulitikun valossa.\n\n\"Mutta ei saa sanoa Jennylle että poltin -- kuuletteko?\"\n\n\"Niin.\" Fransiska poltteli mietteissään. \"Toivoisin niin, että Jenny ja\nGunnar menisivät naimisiin. Mutta pelkään, etteivät he mene -- he ovat\naina olleet niin hyviä ystäviä. Silloin ei kai rakastu helposti, vai\nkuinka? Kun tuntee toisensa niin hyvin ennakolta. He molemmat ovat niin\nsamanlaisia, pohjimmaltaan. Mutta juuri erilaiset luonteet vetävät kai\ntoisiaan puoleensa, sanotaan. Minusta on hullua että niin on -- mutta\nse on niin, kerta kaikkiaan. Olisi parempi rakastua johonkin, jonka\nkanssa olisi kuin sukua. Silloin pääsisi kaikesta siitä pahasta ja\nsurullisesta, joka rakkauteen kuuluu. Ettekö usko?\n\n\"Ajatelkaas, Gunnar on köyhästä pikkutorpasta, Smaalenenistä. Mutta\nhän tuli Kristianiaan -- eräs Grünerløkkenissä asuva täti otti hänet\nluokseen, sillä vanhempien koti oli niin köyhä. Kun hän oli vain\nyhdeksänvuotias, kantoi hän kotiin pesuvaatteita, sillä tädillä\noli silityslaitos, ja sitten hän pääsi verstaaseen. Kaikki, mitä\nhän osaa ja tietää, hän on oppinut omin neuvoin. Hän ei voi jättää\nmitään lukematta, sillä kaikki kiinnostaa häntä, niin että hän tahtoo\ntunkeutua siihen pohjia myöten. Jenny sanoo että hän suorastaan voi\nunohtaa maalaamisen -- nyt hän on opetellut italiaa niin perin pohjin,\nettä voi lukea mitä vain -- runojakin.\n\n\"Jenny on muuten samanlainen. Hän on koonnut paljon tietoja vain siksi,\nettä se on hänestä hauskaa. Minä taas en koskaan voi oppia mitään\nkirjoista -- päätäni alkaa särkeä kun luen. Mutta Jenny ja Gunnar\nkertovat minulle. Silloin muistan sen. Kai tekin tiedätte hirveän\npaljon -- ettekö voisi kertoa hiukan omalta alaltanne? Parhainta mitä\ntiedän on, kun joku kertoo minulle. Silloin sen muistan.\n\n\"Gunnar on muuten opettanut minut maalaamaankin. Piirsin aina lapsena\n-- se oli minusta niin helppoa. Ja sitten tutustuin häneen tuntureilla\nkolme vuotta sitten -- olin asettunut sinne maalaamaan. Niin,\ntunsin hänet hiukan jo ennenkin. Töhertelin tauluja -- hirvittävän\nsäntillisiä, mutta niissä ei ollut mitään taiteellista. Ymmärsin sen\nhyvin itsekin, mutta en ymmärtänyt, missä vika oli. Tahdoin ilmentää\njotain kuvissani, mutta en oikein tietänyt mitä, enkä aavistanut, millä\nsaisin sen esiin.\n\n\"Mutta sitten puhuin hänen kanssaan. Näytin hänelle tekeleitäni. Hän\nosasi vielä vähemmän kuin minä silloin -- teknillisesti nimittäin. Hän\non muuten vain vuoden minua vanhempi. Mutta hän osasi myös käyttää\nsitä, mitä oli oppinut. Niin, minä siis maalasin pari suviyö-aihetta.\nTuota ihmeellistä valohämyä -- kaikki värit ovat niin syviä, mutta\nsamalla niin loistavan väkeviä. -- Tietenkin ne olivat huonoja. Mutta\nniihin oli tullut jotain siitä, mitä halusin -- saatoin nähdä, että\nminä olin ne maalannut eikä kuka tahansa nuori tyttö, joka on hiukan\nopiskellut --. Ymmärrättekö?\n\n\"Minulla on eräs aihe täältä -- kun mennään toista tietä kaupunkiin.\nMeidän pitää joskus kävellä sitä. Se vie kahden viinitarha-aitauksen\nvälistä -- on hyvin kaita. Eräässä kohdin on kaksi barokkityylistä\nrautaristikkoista porttia. Molempien porttien pielessä on sypressi.\nOlen tehnyt pari kynäpiirustusta ja värittänyt ne. Sypressien yllä on\nraskas tummansininen pilvi ja ilmassa vihreä kirkkaus ja tähti -- ja\nkaukaa, kaukaa takana häämöttävät kaupungin katot ja kuvut --.\n\n\"Tahdoin saada siihen eräänlaista paatosta, ymmärrättehän --.\"\n\nAlkoi nopeasti hämärtää. Fransiskan kasvot loistivat kalpeina hatun\nalla.\n\n\"Eikö niin -- eikö teistäkin tunnu -- minun täytyy tulla terveeksi --\nja saada tehdä työtä?\"\n\n\"Täytyy\", kuiskasi Helge. \"Voi, täytyy. Rakas lapsi --.\"\n\nHän kuuli että tyttö istui ja hengitti raskaasti. He istuivat hetken\nvaiti. Sitten hän sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Mitenkä paljon te pidättekään ystävistänne, neiti Jahrmann.\"\n\n\"Niin pidän. Ja tahtoisin että kaikki ihmiset olisivat ystäviäni.\nTahtoisin pitää kaikista, nähkääs.\" Hän sanoi sen aivan hiljaa, ja\nhengähti.\n\nHelge Gram kumartui äkkiä eteenpäin ja suuteli kättä, joka lepäsi siinä\nniin valkoisena ja pienenä pöydällä.\n\n\"Kiitos\", sanoi Fransiska hiljaa.\n\nHe istuivat tuokion.\n\n\"Meidän on lähdettävä nyt, hyvä ystävä, täällä tulee niin kylmä että\n--.\"\n\nSeuraavana päivänä, kun Helge muutti uuteen asuntoonsa, oli\npöydällä, auringonpaisteessa, majolikaruukku täynnä pieniä sinisiä\nkurjenmiekkoja. Signora selitti, että serkku oli käynyt tuomassa ne.\n\nJäätyään yksin Helge kumartui kukkien yli ja suuteli jokaista -- vuoron\nperään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHelge Gram viihtyi huoneessaan Ripettan varrella. Hänestä tuntui että\ntyö kävi kevyesti ja hyvin pienen ikkunapöydän ääressä, josta näkyi\npihamaa pesuvaatteineen ja kukkaruukkuineen. Vastapäätä asuvassa\nperheessä oli kaksi pienokaista, poika ja tyttö, noin kuusi-,\nseitsenvuotiaita. Kun he tulivat ulos pienelle parvekkeelleen, he\nnyykäyttivät päätään ja viittoivat Helgelle, ja tämä viittoili vastaan.\nViime aikoina hän oli alkanut tervehtiä myös heidän äitiään. Tuo\npienoinen, tervehdysten varaan rakennettu tuttavuus teki hänen olonsa\nmiellyttävän kodikkaaksi. -- Hänen edessään oli Cescan maljakko; hän\npiti aina huolta että siinä oli tuoreita kukkia. Ja signora Papi oppi\nhelposti ymmärtämään hänen italiaansa. Cesca sanoi että se oli siksi,\nettä hänellä oli ollut tanskalaisia vuokralaisia -- tanskalaiset eivät\nkoskaan opi vierasta kieltä.\n\nKun signora oli tullut jollekin asialle hänen luokseen, jäi hän aina\nloppumattomiin seisomaan ovelle ja jutteli. Enimmäkseen se koski\n\"serkkua\" -- \"che bella\", sanoi signora Papi. Kerran oli neiti Jahrmann\nkäynyt yksinään hänen luonaan, ja kerran neiti Wingen kanssa --\nmolempina kertoina kutsuakseen hänet heille. -- Kun sitten rouva Papi\nlopuksi nauraen keskeytti puhetulvansa -- tässä hän seisoi ja häiritsi\nherraa kesken kirjoitustyötä -- ja katosi -- heittäysi Helge rennosti\nistumaan, kädet niskan takana. Hän ajatteli huonettaan kotona --\nkeittiön vieressä, jossa äiti ja sisar hommasivat ja puhelivat hänestä,\näänekkäästi, huolestuneina, moitiskellen. Hän saattoi kuulla joka\nainoan sanan -- niinkuin kai tarkoitus olikin. Voi --. Jokainen päivä\ntäällä oli kallisarvoinen armolahja. Vihdoinkin, vihdoinkin hän sai\nolla rauhassa ja saattoi tehdä työtä, työtä.\n\nIltapäivät kuluivat museossa- ja kirjastossakäynteihin. Mutta\nhämärässä hän pistäytyi, niin usein kuin se hänestä vain kävi laatuun,\ntervehtimässä Via Vantaggion varrella asuvia maalarineitosia ja joi\nteetä heidän luonaan.\n\nYleensä olivat molemmat kotona. Joskus siellä oli muitakin vieraita --\ntavallisesti hän tapasi siellä Heggenin ja Ahlinin. Kaksi kertaa hän\noli tavannut neiti Wingen yksinään, ja vain kerran Fransiskan.\n\nHe istuivat aina Jennyn huoneessa. Siellä oli lämmintä ja kodikasta,\nvaikkakin he antoivat ikkunaluukkujen olla auki aina kunnes\nviimeinen sininen iltahäive oli sammunut. Uunissa hehkui ja rätisi,\nja vesikattila kiehua porisi spriikeittimellä. Hän tunsi nyt jo\nhuoneen joka ainoan esineen -- luonnokset ja valokuvat seinillä,\nkukkamaljakot kukkineen, sinisen teekaluston, kirjahyllyn vuoteen\nvieressä, maalaustelineen jolla oli Cescan kuva. Kaikki oli aina\nhiukan epäjärjestyksessä -- ikkunapöytä oli tulvillaan maaliputkia ja\nvärilaatikoita ja luonnoskirjoja ja paperiliuskoja, ja Jenny tunki aina\njalallaan pöydän alle pensseleitä ja maaliriepuja, joita oli sikin\nsokin lattialla, samalla kun hän kattoi teepöytää. Sohvassa oli usein\nompelutarvikkeita ja puoleksiparsittuja sukkia, ja Jenny siirsi ne\nsyrjään ja alkoi levittää voita keksileivälle -- taikka nousi ja siirsi\ntieltä spriikeittimen kuumentaman silitysraudan, joka aina oli esillä\njossain kohtaa huoneessa.\n\nVäliin Helge saattoi istua ja jutella Fransiskan kanssa nurkassa,\nkamiinan ääressä. Väliin taas Cesca sai päähänsä että hänen oli tehtävä\ntyöt, jotta Jenny saisi istua laiskottelemassa. Jenny rukoili armoa\n-- Cesca hääri kuin pyörretuuli -- mätti kaikki harhailevat tavarat\njonnekin sellaisiin kätköihin, ettei Jenny ikinä enää löytänyt niitä.\nLopuksi hän takoi puuttuvat nastaset kuviin, jotka riippuivat vinossa\nseinillä kulmat pyöreinä -- käytti toista kenkäänsä vasarana.\n\nGram ei oikein päässyt neiti Jahrmannin perille. Tyttö oli aina\nystävällinen ja kiltti häntä kohtaan -- mutta ei koskaan niin\nherttaisen välitön kuin sinä päivänä, jolloin he kävelivät Ponte\nMollelle. Väliin hän oli niin merkillisen poissaoleva -- oli kuin\nhän ei olisi tajunnut mitä Helge sanoi, vaikka hän vastasikin\nystävällisesti, tavallaan. Pariin kertaan Helgestä tuntui, että\nhän väsytti Fransiskaa. Kun hän kysyi mitä tytölle kuului, ei hän\noikeastaan saanut vastausta. Ja kun Helge kerran otti puheeksi hänen\nsypressikuvansa, vastasi tyttö, vaikkakin hyvin lempeästi:\n\n\"Ette saa suuttua, Gram -- mutta en mielelläni keskustele töistäni,\nniin kauan kuin ne ovat puolivalmiita -- en ainakaan tällä kertaa.\"\n\nHäntä tavallaan lohdutti huomio, ettei kuvanveistäjä Ahlin hänestä\npitänyt. Ruotsalainen saattoi siis epäillä häntä kilpakosijaksi --.\nSitäpaitsi hänestä tuntui, että Fransiska oli vetäytynyt kauemmas\nAhlinista.\n\nOllessaan yksinään Helge kuvitteli mielessään, mitä hän sanoisi\nCescalle: haaveiluissaan hän keskusteli pitkälti tytön kanssa.\nHän olisi tahtonut jutella hänen kanssaan niinkuin silloin Ponte\nMolle-iltana -- olla antavana puolena, kertoa itsestään. Mutta\ntavatessaan Fransiskan hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi\n-- ei tietänyt mitenkä saisi keskustelun johdetuksi sinne, minne\ntahtoi, ja pelkäsi että toinen pitäisi häntä tungettelevana tai\ntahdittomana -- pelkäsi tehdä jotain sellaista, jonka johdosta tyttö\npitäisi hänestä vähemmän. Ja Cesca huomasi hänen neuvottomuutensa ja\ntuli avuksi, johdatti hänet jutusteluun ja leikinlaskuun, ja Helgestä\noli helppoa laskea leikkiä ja nauraa hänen kanssaan --. Sinä hetkenä\nhän oli kiitollinen tyttöä kohtaan -- Cesca täytti helposti ja\nnäppärästi kaikki tauot ja sysäsi veneen liikkeelle, aina kun se oli\njuuttumaisillaan pohjaan. Vasta perästäpäin, palatessaan kotiin, Helge\ntunsi pettymystä. Tämäkin päivä oli siis mennyt joutavaan jutteluun ja\nkaikenlaiseen pieneen ilonpitoon --.\n\nMutta kahden kesken Jenny Wingen kanssa syntyi aina kunnollinen\nkeskustelu oikeista asioista. Joskus hänestä nuo vakavat keskustelut\nkäsitteellisistä kysymyksistä olivat hiukan kuivia. Mutta yleensä hän\nmielellään puheli Jenny Wingen kanssa, sen vuoksi että keskustelu,\njoka alkoi yleisluonteisempana, vähitellen siirtyi koskettelemaan\nhänen omia yksityisluonteisia ongelmiaan. Vähitellen hän oli joutunut\nkertomaan Jennylle hyvinkin paljon omasta itsestään -- työstään ja\nniistä vaikeuksista, joita hänellä mielestään oli -- sekä ulkonaisia\nettä sisäisiä. Ettei Jenny Winge puhunut itsestään, jäi häneltä miltei\nhuomaamatta; sen sijaan hän kyllä pani merkille ettei Jenny Winge\ntahtonut keskustella Fransiska Jahrmannin arvoituksesta hänen kanssaan.\n\nEikä hän pannut merkille sitäkään, että hän puhui Jennylle toisessa\näänilajissa kuin ikinä Fransiskalle, sen vuoksi että hän tämän silmissä\ntahtoi olla paljon huomattavampi ja väkevämpi ja varmempi, mitä hän\nitse omasta mielestään oli --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJouluiltaa he olivat kaikin viettäneet yhdistyksessä, ja myöhemmin he\nmenivät kuulemaan keskiyön messua S. Luigi de Franchesiin.\n\nOikeastaan Helgestä ensin tuntui, että siellä oli hyvinkin\ntunnelmallista. Kirkko oli alempaa kauttaaltaan puolipimeä, vaikkakin\nkaikki kristallikruunut paloivat, mutta ne riippuivat niin korkealla\nkaton rajassa. Alttariseinämä oli kauttaaltaan valomerenä -- sadoittain\nvahakynttilöitä, liekit pehmeät ja kultaiset. Ja kuorolaulu ja\nurkujensoitto tulvaili vaimentuneena holvien alla. Sitä paitsi hän\nsattui istumaan viehättävän nuoren italiattaren vieressä, joka poimi\nsametilla sisustetusta korulippaasta rukousnauhan, lapis lazulia, ja\nrukoili hyvin hartaasti.\n\nMutta ennen pitkää neiti Jahrmann alkoi napista yhä äänekkäämmin. Hän\nistui etumaisena neiti Wingen kanssa.\n\n\"Ei Jenny -- lähdetään pois. Onko sinusta tämä ehkä olevinaan\njoulutunnelmaa -- tämähän on vain tavallinen konsertti -- vieläpä huono\nkonsertti. Kuuletkos tuotakin hyväkästä joka juuri laulaa -- aivan\nilman mitään tunnetta -- ääni on sitä paitsi kokonaan kulunut. Hyh --\"\n\n\"Hss, Cesca -- muista toki että me sentään olemme kirkossa.\"\n\n\"Kirkossa -- pötyä. Tämähän on konserttia -- meidänhän piti hankkia\nsekä pääsyliput että ohjelmat. Roskakonsertti -- minä tulen ihan\npahalle päälle --\"\n\n\"Niin niin -- lähdetään sitten kun tämä numero on ohi. Mutta ole nyt\nhiljaa se aika kun olemme täällä.\"\n\n\"Ei\", jutteli Cesca, \"toista oli uudenvuodenyönä viime vuonna. Minä\nolin Gesùssa -- siellä oli tunnelmaa niin että riitti. Te Deum. Minä\npolvistuin vanhan campagnelaisen talonpojan viereen ja nuoren tytön,\njoka oli sairas -- ja niin suloinen. Kaikki ihmiset lauloivat -- vanha\ntalonpoika osasi koko Te Deumin latinaksi. Se oli tunnelmaa, se!\"\n\nSamalla kun he ääneti raivasivat tietä ulos täpötäydestä kirkosta,\nkajahti Ave Maria heidän päittensä päällä.\n\n\"Ave Maria\", tohahti Fransiska. \"Ettekö kuule ettei laulajatar välitä\nhiventäkään siitä mitä hän laulaa -- fonografilevy! En siedä että\nsentapaista musiikkia rääkätään --\"\n\n\"Ave Maria\", sanoi eräs tanskalainen herra, joka kulki hänen\nvieressään. \"Muistan erään nuoren norjattaren, joka lauloi sen aivan\nihmeellisesti. Eräs neiti Eck --.\"\n\n\"Berit Eck -- tunnetteko hänet, Hjerrild?\"\n\n\"Hän oli Kööpenhaminassa pari vuotta sitten -- lauloi yhdessä Ellen\nBechin kanssa. Tunsin hänet oikein hyvin. Tunnetteko te hänet, neiti\nJahrmann?\"\n\n\"Sisareni tuntee hänet\", Fransiska sanoi. \"Niin, tehän tapasitte\nsisareni Borghildin Berliinissä. Pidättekö neiti Eckistä -- niin,\nhänenhän nimensä on muuten rouva Hermann nyt.\"\n\n\"Hän oli hyvin suloinen tyttö -- viehättävä. Ja harvinaisen lupaava --.\"\n\nFransiska jättäytyi jälkijoukkoon Hjerrildin kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat sopineet, että Heggen, Ahlin ja Gram saattaisivat naiset\nkotiin ja söisivät illallista heidän luonaan. Fransiska oli saanut\njoululähetyksen kotoa. Pöydälle oli katettu norjalaista jouluruokaa,\nja sitä koristivat campagnalaiset tuhatkaunokit ja seitsenhaarainen\nkynttelikkö.\n\nFransiska tuli viimeisenä sisään -- hän toi mukanaan tanskalaisen.\n\n\"Eikös ollutkin hauskaa, Jenny -- että Hjerrild halusi tulla mukaan?\"\n\nKävi ilmi, että pöydässä oli sekä olutta että viinaa -- ja norjalaista\nvoita ja kutun juustoa ja kylmää teertä ja joulusylttyä ja kinkkua.\n\nFransiska istui Hjerrildin vieressä. Ja niin pian kuin keskustelu oli\nvirinnyt kyllin vilkkaaksi pöydän ympärillä, hän kääntyi tanskalaisen\npuoleen.\n\n\"Tunnetteko pianisti Hermannin, jonka kanssa neiti Eck meni naimisiin?\"\n\n\"Tunnen hyvinkin. Me asuimme samassa täysihoitolassa Kööpenhaminassa,\nja tapasin hänet nytkin Berliinissä --.\"\n\n\"Millainen hän teidän mielestänne on?\"\n\n\"Komea mies. Hurjan lahjakas -- hän lahjoitti minulle pari uutta\nsävellystään -- ne ovat minusta suunnattoman omaperäiset. Ovat kuin\novatkin. Pidän hänestä oikein paljon --.\"\n\n\"Onko teillä nuotit mukananne? Saisinkohan minä katsella niitä --\ntahtoisin mielelläni mennä yhdistykseen ja soittaa ne kerran. Hän oli\naikoinaan hyvä ystäväni\", Fransiska sanoi.\n\n\"Aivan niin. Nyt muistankin -- hänellähän on teidän valokuvanne! Hän ei\ntahtonut kertoa kuka se oli.\"\n\nHeggen oli höristänyt korviaan.\n\n\"Niin -- ehkä onkin\", sanoi Fransiska heikosti. \"Hän sai kai kerran\nerään kuvani, muistaakseni --.\"\n\n\"Muuten --.\" Hjerrild joi lasinsa pohjaan. \"Hän on joka tapauksessa\nhiukkasen raaka -- häikäilemättömämpi kuin on luvallista. Mutta ehkäpä\njuuri se ominaisuus tekee hänet niin vastustamattomaksi -- naisille.\nMinulle, henkilökohtaisesti, hän joskus oli -- hiukan liikoja --\nproletaari.\"\n\n\"Sehän juuri\" -- Cesca tapaili sanoja. \"Sitähän minä juuri ihailinkin\nhänessä. Että hän oli raivannut itselleen tien alhaalta ylös. Kunnes\nhän nyt on se mikä on. Sellainen kamppailu tekee kai pakostakin ihmisen\nraa'aksi. Niin, eikö se teidän mielestänne anna hänelle paljonkin\nanteeksi -- oikeastaan kaikki?\"\n\n\"Pötyä, Cesca\", sanoi Heggen äkkiä. \"Hans Hermann keksittiin jo\nkolmitoistavuotiaana, ja siitä asti ihmiset ovat häntä auttaneet --.\"\n\n\"Niin mutta juuri se, että on pakko ottaa vastaan almuja -- että on\ntäytynyt kaikesta kiittää... Ja aina pelätä että joku katsoisi yli\nolkain -- muistuttaisi siitä että hän oli -- niinkuin Hjerrildkin sanoi\n-- proletaariperua.\"\n\n\"Minäkin voin vedota siihen että olen proletaariperua.\"\n\n\"Ei, sitä et voi, Gunnar. Olen varma siitä että sinä aina olet ollut\nympäristöäsi korkeammalla. -- Kun saavuit johonkin seuraan, joka muka\nyhteiskunnallisesti oli korkeampaa tasoa kuin se, johon syntymästäsi\nkuuluit -- olit sinä sielläkin muita parempi -- tiesit enemmän, olit\nviisaampi, ajattelit hienommin. Sinulla on aina ollut varaa tuntea,\nettä olet itse raivannut tiesi ja tehnyt itsesi siksi mitä olet. Sinun\nei koskaan ole tarvinnut käydä kiittämässä ihmisiä, joista tiesit että\nhe ehkä halveksuen suhtautuivat sinuun, syntyperäsi takia -- ihmisiä,\njotka pöyhkeilivät auttaessaan kykyä, jonka mahdollisuuksia he samalla\neivät hitustakaan ymmärtäneet -- jotka olivat sinua niin sanomattomasti\nalempana, vaikka luulivatkin olevansa sinua paremmat -- kiittämässä\nihmisiä, joita kohtaan et voinut tuntea kiitollisuutta. -- Sinä et\nvoi puhua proletaaritunteista, Gunnar, sen vuoksi ettet ole koskaan\ntietänyt niistä mitään itse --.\"\n\n\"Kuulehan, Cesca -- jos kerta ihminen ottaa vastaan sellaista apua --\nihmisiltä, joita kohtaan hän ei voi tuntea kiitollisuutta -- hän on\nparantumattomasti alaluokan yksilö.\"\n\n\"Mutta mies, etkö sinä nyt ymmärrä -- kun tuntee oman kykynsä -- ehkäpä\nneronsa -- joka vaatii kehitystään -- on pakko siihen. Sitä paitsi\n-- sinun joka kutsut itseäsi sosiaalidemokraatiksi -- sinun ei minun\nmielestäni pitäisi puhua alaluokan yksilöistä.\"\n\n\"Ihminen, joka kunnioittaa omaa kykyään, ei alennu sitä prostituoimaan.\n-- Ja mitä taas sosiaalidemokraattina olemiseen tulee --.\nSosiaalidemokratia -- se on oikeudenmukaisuuden vaatimusta. Mutta\noikeudenmukaisuus juuri vaatii, että sentapaiset ihmiset kuin Hans\nHermann lannistetaan -- painetaan yhteiskunnan pohjalle, kahleet\njaloissa ja piiska pään päällä. -- Todellinen, oikea alaluokka on\nreilusti lannistettava --.\"\n\n\"Tuopa oli merkillistä sosialismia\", nauroi Hjerrild.\n\n\"Täysikasvuisille ihmisille se on ainoa mahdollinen --. En ota lukuun\nnoita vaaleansinisilmäisiä lapsensieluja, jotka uskovat että kaikki\nihmiset ovat hyviä ja että paha on vain yhteiskunnan vika. -- Jos\nkaikki olisivat hyviä, olisi yhteiskunta paratiisi. Mutta juuri\nproletaarisielut tekevät sen pahaksi. Sellaisia kuin olot nykyään\novat, tapaa heitä kaikissa kansankerroksissa. Herroina he ovat julmia\nja raakoja -- palvelijoina ryömiviä ja liehiviä -- ja laiskoja. Minä\nolen muuten tavannut heitä sosialistienkin riveissä -- niin, Hermannhan\nkutsuu itseään sosialistiksi hänkin. Jos he vain löytävät käsiä, jotka\ntahtovat nostaa heidät korkealle, ottavat he vastaan -- tallatakseen\nsamoja käsiä jälkeenpäin. Jos niiden vainu sanoo että jokin joukko on\nkulkemassa eteenpäin, liittyvät he siihen joutuakseen saaliinjaosta\nosallisiksi -- mutta kunniallisuutta ja toveruushenkeä he eivät\ntunne. Päämäärä -- salaisuudessa he nauravat sille. Oikeamielisyys --\npohjaltaan he vihaavat sitä, sillä he tietävät, että jos se voittaa,\nkäy heidän huonosti. --\n\n\"Juuri niitä kaikkia, jotka pelkäävät oikeamielisyyttä, nimitän\ntodellisiksi proletaareiksi -- joita on vastustettava -- armottomasti.\nJos ne pääsevät vallitsemaan köyhiä ja heikkoja, pelottavat ja\npakottavat ne heidät proletaareiksi. Jos he taas itse ovat köyhiä ja\nheikkoja, eivät he taistele -- he etenevät liehien ja kerjäten -- ja\nkäyvät päälle takaapäin, jos vain tilaisuutta ilmenee --.\n\n\"Yhteiskunta, jota yläluokanyksilöt ohjaavat, olkoon päämäärämme. Sillä\nyläluokanyksilöt eivät milloinkaan taistele oman itsensä vuoksi --\nhe tuntevat omat rajattomat rikkautensa -- he jakavat kaksin käsin\nköyhemmille -- he kamppailevat saattaakseen täyteen valoon kaiken sen\nvähänkin hyvän ja kauniin, mitä pikkusieluissa voi orastaa, -- niissä,\njotka eivät ole sitä tai tätä -- jotka ovat hyviä, kun heillä on\nsiihen varaa -- pahoja, kun proletariaatti pakottaa heidät pahoiksi.\nPäämääränämme olkoon, että valtaan pääsevät ne, jotka tahtovat vastata\njokaisesta pienoisesta hyvästä idusta, joka voi tulla tukahutetuksi.\"\n\n\"Sinä et sittenkään ymmärrä Hans Hermannia\", sanoi Cesca hiljaa. \"Voi,\neiväthän yhteiskunnalliset vääryydet järkyttäneet häntä vain hänen\nitsensä vuoksi. Vähäiset pienet kyvyt, jotka tuhoutuivat -- juuri\nniistäkin _hän_ puhui. -- Kun me kävelimme laitakaupungissa ja näimme\npieniä kalpeita lapsia -- noissa rumissa, ikävissä, täpötäysissä\nvuokrakasarmeissa, jotka hän kernaasti omien sanojensa mukaan\nsytyttäisi tuleen --.\"\n\n\"Lausetapoja. Jos hän olisi ollut talonisäntä --\"\n\n\"Hyi Gunnar\", sanoi Cesca kiihkeästi.\n\n\"Ihan niin. Jos hän olisi syntynyt rikkaaksi, ei hän olisi ollut\nsosialisti. Mutta samanlainen aito proletaari.\"\n\n\"Oletko sinä sitten varma että olisit sosialisti\", sanoi Cesca, \"jos\nolisit syntynyt -- esimerkiksi kreiviksi?\"\n\n\"Herra Heggenhän _on_ kreivi\", nauroi Hjerrild, \"omistaa monta ilmavaa\nlinnaa --.\"\n\nHeggen keikautti päätään taaksepäin ja istui tuokion.\n\n\"Minä en ainakaan ole milloinkaan tuntenut, että olen syntynyt\nköyhäksi\", sanoi hän, oikeastaan itsekseen.\n\n\"No niin\", alkoi Hjerrild taas. \"Mitä Hermannin lapsirakkauteen tulee\n-- omasta pikku pojastaan ei hän suuria välitä. Oli vallan julmaa\nnähdä, millä tavoin hän kohteli naistaan --. Ensin hän uhkaili ja\nkerjäsi saadakseen tämän -- sitten, kun neiti Eck oli raskaana, piti\ntämän kyllä taas sekä kerjätä että uhata ennen kuin mies suostui\nnaimisiin.\"\n\n\"Onko heillä pieni poika?\" kuiskasi Fransiska.\n\n\"On. Se tuli maailmaan, kun he olivat olleet naimisissa kuusi viikkoa\n-- juuri niinä päivinä kun minä lähdin Berliinistä. Hermann matkusti\nvaimonsa luota Dresdeniin, asuttuaan yhdessä kuukauden verran.\n\n\"En käsitä, miksi hän ei voinut mennä naimisiin hiukan aikaisemmin.\nHehän olivat sopineet erosta jo aikoja. Neiti Eck itse vaati sitä.\"\n\n\"Hyi\", Jenny sanoi. Hän oli kuunnellut keskustelua hetken verran.\n\"Mennä naimisiin ja samalla päättää erota --.\"\n\n\"Herranen aika\", naurahti Hjerrild. \"Kun kerta tuntee toisensa ihan\npohjia myöten ja tietää, että muuta ulospääsyä ei ole --.\"\n\n\"Silloin on paras olla menemättä naimisiin.\"\n\n\"Tietenkin. Vapaa suhde on paljon kauniimpaa. Mutta herranen aika --\ntytönhän täytyi. Hän aikoo antaa konsertin Kristianiassa ensi syksynä\nja koettaa saada lauluoppilaita. Sehän on hänelle mahdotonta, kun\nhänellä on lapsi, ellei hän ole ollut naimisissa -- naisraukka.\"\n\n\"Ehkä niin. -- Mutta vastenmielistä se joka tapauksessa on. Minä\nen tunne mitään myötätuntoa vapaita suhteita kohtaan, jos te siis\ntarkoitatte että ihmiset antautuvat keskinäisiin väleihin edellyttäen,\nettä ennen pitkää kyllästyvät toisiinsa. Jo tuollainen aivan\ntavallinen, platonis-porvarillinen kihlaus, joka purkautuu -- minusta\nse hiukan tahraa purkajansa. -- Mutta jos nyt joku on ollut kyllin\nonneton erehtyäkseen -- -- ja ihmisten takia suostuu näyttelemään\nmoista vastenmielistä komediaa ja lupaa vihkijakkaran edessä sellaista,\njota ei ole aikonutkaan pitää -- minusta se on --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat lähtivät vasta aamunkoitossa. Heggen jäi tuokioksi toisten\nmentyä.\n\nJenny avasi parvekkeenoven, sillä huoneessa oli tupakansavua. Hän\nseisoi hetken ja katseli ulos. Taivas oli vaaleanharmaa, heikko\npunakellervä valonkajo kattojen yllä. Oli purevan kylmä. -- Heggen tuli\nhänen luokseen:\n\n\"Niin, kiitos tästä illasta! Se oli siis tämä jouluilta. -- Mitä\nmietit?\"\n\n\"Että on jouluaamu.\"\n\n\"Niin, se on kyllä ihmeellistä.\"\n\n\"Ovatkohan kotolaiset saaneet lähetykseni oikeaan aikaan\", sanoi Jenny\nsitten.\n\n\"Ovat kai, etkö pannut sitä postiin yhdentenätoista?\"\n\n\"Toivottavasti ovat. Jouluaamuna oli aina niin hauska tulla sisään ja\nkatsella kuusta ja lahjoja päivänvalossa. Tietysti silloin kun olin\nlapsi.\" Hän naurahti. \"He kirjoittavat että tänä vuonna on paljon\nlunta. Silloin he kyllä ovat lähteneet hiihtämään -- lapset.\"\n\n\"Niin --\", sanoi Heggen. Hän seisoi tuokion ja katseli ulos kuten\nJennykin. \"Mutta ei -- sinähän vilustut, Jenny. Hyvää yötä nyt -- ja\nkiitos tästä illasta.\"\n\n\"Kiitos itsellesi. Hyvää yötä. Hauskaa joulua, Gunnar!\"\n\nHe puristivat toistensa kättä. Jenny jäi vielä hetkeksi seisomaan,\nGunnarin lähdettyä, ennen kuin sulki parvekkeen oven ja meni sisään.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJouluviikolla tuli Gram eräänä päivänä trattoriaan. Heggen ja Jenny\nistuivat siellä, mutta eivät huomanneet häntä, ja ripustaessaan\npäällystakkiaan naulakkoon hän kuuli Heggenin sanovan:\n\n\"Mieshän on täydellinen roisto.\"\n\n\"Hyi -- vastenmielinen\", huokasi Jenny.\n\n\"Eikä tyttö kestä, piru vieköön. Tässä sciroccossa -- huomenna hän on\ntietysti kuin mikäkin riepu. Eikä hän tietenkään saa tehdyksi mitään\ntyötä -- maleksii vain tuon miesroikaleen kanssa --.\"\n\n\"Niin työtäkö? Ei. -- Mutta minä en voi sille mitään. Hän\nlaukkaa mielellään Viterbohon asti miehen kanssa, kuluneissa\nkiiltonahkakengissään, huolimatta sciroccosta tai mistään -- vain siksi\nettä tuo hyväkäs voi kertoa hänelle Hans Hermannista.\"\n\nGram tervehti ohimennen. Neiti Winge ja Heggen liikahtivat, ikään kuin\nolisivat odottaneet että hän istuutuisi heidän pöytäänsä. Mutta Gram ei\nollut huomaavinaan sitä -- meni ja istuutui kauemmas, selkä heihin.\n\nHän ymmärsi, että he puhuivat Fransiska Jahrmannista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei voinut sille mitään -- miltei joka päivä hän kävi Via\nVantaggiolla. Nykyään Jenny Winge istui miltei aina yksin kotona --\nluki tai ompeli. Oli kuin hän olisi tullut iloiseksi, toisen tullessa.\nMuuten Gramista tuntui, että Jenny oli hiukan muuttunut viime aikoina.\nHän ei enää lausunut mielipiteitään niin reippaasti ja varmasti --\neikä myöskään ollut niin valmis väittelemään ja viisastelemaan. Tuntui\nmelkein kuin hän olisi ollut hieman alakuloinen.\n\nHelge kysyi kerran, eikö hän ollut oikein terve.\n\n\"Tervekö -- olen toki. Kuinka niin?\"\n\n\"Niin, en oikein tiedä -- minusta te vain olette käynyt niin\nhiljaiseksi, neiti Winge.\"\n\nJenny oli juuri sytyttänyt lampun ja Helge näki miten hän punastui.\n\n\"Minun täytyy ehkä piankin matkustaa kotiin. Sisareni on saanut\nkeuhkokatarrin ja äiti on vallan lopussa.\" Hän seisoi tuokion hiljaa.\n\"Siksi olen kyllä hiukan alakuloinen. Olisin mielelläni jäänyt tänne --\nainakin kevään yli.\"\n\nHän otti ompeluksensa ja istuutui.\n\nHelge aprikoi olisiko syynä Gunnar Heggen -- hän ei koskaan ollut\npäässyt oikein selville, oliko noiden kahden välillä jotain. Ja\ntätä nykyä Heggen, jonka sydän Helgen kuuleman mukaan oli hyvinkin\nsyttyvää laatua, hakkaili hurjasti erästä nuorta tanskalaista\nsairaanhoitajatarta, joka oleskeli Roomassa vanhan sairaan rouvan\nseuralaisena. Helgestä oli Jennyn punastuminen niin merkillistä -- se\nei ollut hänen tapaistaan.\n\nSinä iltana Fransiska tuli kotiin ennen kuin Helge oli ehtinyt lähteä.\nHän ei juuri ollut nähnyt Cescaa sitten joulun, mutta kuitenkin\ntarpeeksi huomatakseen, ettei tyttö välittänyt hänestä rahtuakaan.\nOikuttelu tai lapsellinen hävyttömyys oli kyllä jo jäänyt -- asia oli\nvain niin että tyttö ei nykyään _nähnyt_ toisia ihmisiä -- jokin asia\ntäytti kokonaan hänen mielensä. Joskus hän kulki melkein kuin unessa.\n\nMutta siitä huolimatta Helge etsi Jennyn seuraa -- kävi trattoriassa,\njossa Jenny tavallisesti söi, ja kotona hänen luonaan. Hän ei itsekään\noikein ymmärtänyt miksi. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tavata\nJennyä.\n\nEräänä iltapäivänä Jenny meni Fransiskan huoneeseen etsimään\ntärpättipulloa. Fransiska lainasi aina Jennyltä mitä tarvitsi eikä\nkoskaan tuonut takaisin. Cesca makasi vuoteellaan ja nyyhkytti\nsydäntäsärkevästi, pieluksiin hautautuneena. Hän oli kai hiipinyt\nhuoneeseensa, sillä Jenny ei ollut kuullut hänen tulevan.\n\n\"Mutta ystävä rakas -- mitä nyt -- oletko kipeä?\"\n\n\"En. Mene nyt, Jenny -- rakas Jenny, mene. Ei, en tahdo kertoa mitään\n-- sinä vain sanoisit että oma syyni --.\"\n\nJenny huomasi että olisi turhaa puhua hänen kanssaan. Teeaikaan hän\nmeni ovelle ja kutsui Cescaa tulemaan. Kiitos, ei minulle mitään, sanoi\nCesca.\n\nMutta illalla, kun Jenny jo makasi vuoteessa ja luki, Cesca hiipi\näkkiä sisään, yöpaitasillaan. Hänen kasvonsa olivat itkun jäljiltä\npunapilkkuiset ja pöhöttyneet.\n\n\"Saisinko nukkua sinun kanssasi tänä yönä, Jenny -- katsos, en jaksa\nolla yksin --\"\n\nJenny siirtyi syrjään. Tilanne ei viehättänyt häntä, mutta Cescan\ntapana oli pyytää saada nukkua hänen luonaan silloin, kun hänen asiansa\nolivat hulluimmillaan.\n\n\"Ei, lue sinä vain, Jenny -- en tahdo häiritä -- makaan kyllä ihan\nhiljaa täällä seinää vasten --\"\n\nJenny oli lukevinaan tuokion. Fransiska nikotteli silloin tällöin\nitkettyneenä. Sitten Jenny kysyi:\n\n\"Sammutanko -- vai tahdotko että lamppu palaa?\"\n\n\"Ei kiitos -- sammuta sinä vain.\"\n\nPimeässä hän kietoi kätensä kiihkeästi Jennyn kaulaan ja kertoi\nnyyhkyttäen:\n\nHän oli jälleen ollut campagnalla Hjerrildin kanssa. Ja Hjerrild oli\nsuudellut häntä. Ensin Cesca oli vain hiukan torunut, sillä hän oli\nluullut että toinen vain hullutteli. Mutta sitten Hjerrild oli käynyt\nniin lähenteleväksi että Cesca todenperään suuttui. \"Ja Hjerrild\ntahtoi, että menisin yöksi hotelliin hänen kanssaan. Hän sanoi sen\naivan kuin olisi kysynyt, enkö tulisi istumaan johonkin kahvilaan. Ja\nminä ihan raivostuin, ja silloin hänkin suuttui. Ja sanoi jotain hyvin\ninhottavaa ja pahaa.\" Cesca makasi tuokion ja värähti kuin kuumeessa.\n\"Sitten hän sanoi -- niin, sinä kyllä ymmärrät -- siis Hansista. --\nHans oli kertonut minusta, näyttäessään kuvaani Hjerrildille -- niin\nettä Hjerrild luuli --\n\n\"Voitko käsittää, Jenny\" -- ja hän puristautui turvaa etsien toista\nvastaan -- \"sillä itse en sitä käsitä -- että yhä rakastan sitä\nroistoa --\n\n\"Niin, Hans ei kylläkään ollut ollut maininnut nimeäni, senhän\nymmärrät\", lisäsi hän hetken kuluttua. \"Eikä hän tietysti osannut\nkuvitella, että Hjerrild saattaisi tavata minut. Taikka tuntea minut\nvalokuvasta, jossa olin kahdeksantoistavuotias.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun seitsemäntenätoista oli Jennyn syntymäpäivä. Hänen ja\nFransiskan oli määrä pitää pienet päivälliset campagnalla, pienessä\nosteriassa Via Appia nuovan varrella. He olivat kutsuneet Ahlinin,\nHeggenin, Gramin ja neiti Palmin, tanskalaisen sairaanhoitajattaren.\n\nHe kulkivat pareittain raitiovaunupysäkiltä pitkin valkoista maantietä,\nauringonpaisteessa. Ilmassa oli kevättä -- ruskehtava campagna oli\nsaanut harmaanvihertävän häivän ja tuhatkaunot, jotka olivat kukkineet\npikkuhiljaa koko talven, alkoivat levitteleidä hopeanhohteisina\nläikkinä. Ja aitavierimillä kasvavien pajupensaiden kärsimättömästi\npaisuvat, vaaleanvihreät urvut olivat kasvaneet.\n\nLeivoset lentelivät ja vipajoivat korkealla ylhäällä, sinivalkean\ntaivaankuvun alla. Ja lämpö ympäröi kaikkea kuin harso -- ohut sumu\npeitti kaupungin ja rumat, punakellervät asuntorykelmät, joita se oli\nsirotellut pitkin laaksoa. Albanilaisvuoret ja pienet valkeat kaupungit\nniiden rinteillä kuulsivat usvasta roomalaisten vesijohtojen valtaisten\nkaarien takaa.\n\nJenny ja Gram kulkivat ensimmäisinä, ja Gram kantoi tytön\nvaaleanharmaata päällystakkia. Jenny oli säteilevän kaunis mustassa\nsilkkipuvussaan -- Gram ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin\nharmaassa tai kävelypuvussa ja puserossa. Oli aivan kuin Gram olisi\nkulkenut uuden ja vieraan naisen kanssa. Hänen solakka vartensahan oli\noikein pehmeä ja pyöreä kiiltävässä mustassa silkissä -- ja kaula-aukko\noli kaarrettu edestä syväksi nelikulmioksi, ja iho ja tukka helottivat\nhäikäisevän vaaleana. Hänen hattunsakin oli musta, suuri; Helge oli\nennenkin sen nähnyt, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota.\nVai vaikuttiko se vain niin toisenlaiselta tämän puvun ja hänen\nvaaleanpunaisen helminauhansa takia?\n\nHe söivät päivällistä ulkona auringonpaisteessa, alastomien\nviiniköynnösten alla, jotka heittivät hienon, sinervän varjoverkon\npöytäliinalle. Ja neiti Palm ja Heggen olivat koristaneet pöydän\ntuhatkaunoilla -- makaroni oli oikeastaan ollut valmiina jo hyvän\naikaa ja toisten piti odottaa, ennen kuin nuo kaksi palasivat\npöytäkoristuksineen. Mutta ruoka oli hyvää ja viini erinomaista, ja\nhedelmät Cesca oli itse valinnut kaupungissa ja tuonut mukanaan, samoin\nkuin kahvin. Sen hän tahtoi itse valmistaa, hän sanoi, ollakseen varma\nettä se oli hyvää.\n\nAterian jälkeen Heggen ja neiti Palm kuljeskelivat ympäri ja tutkivat\nniitä marmoripalasia, korkokuvien ja kirjoitusten sirpaleita, joita\noli löydetty vainioilta ja sittemmin muurattu talonseinämään. Hetken\nkuluttua he katosivat kulman taakse. Ahlin jäi istumaan pöydän ääreen\nja poltteli, silmät puoliummessa auringonpaisteessa.\n\nOsteria oli mäentöyrämän alla. Gram ja Jenny kiipesivät umpimähkään\nrinnettä ylös. Jenny poimi pieniä kehäkukkia, joita kasvoi\npunakellervässä hiekassa.\n\n\"Näitä on ihan summattomasti Monte Testacciolla. Oletteko ollut siellä,\nGram?\"\n\n\"Olen, monet kerrat. Olin siellä toissapäivänä ja kuljin\nprotestanttisella hautausmaalla. Kameliapuut ovat yltyleensä kukkien\npeitossa nyt. Ja vanhalta hautausmaalta löysin vuokkoja ruohosta.\"\n\n\"Niin, nyt alkaa olla niiden aika.\" Jenny huokasi hiukan. \"Ponte Mollen\ntakana, Via Cassialla on eräs paikka, jossa kasvaa vuokkoja ihan\nloputtomiin. Aamulla sain Gunnarilta pari kukkivaa mantelipuunoksaa\n-- niitä on nyt jo kaupan Espanjan portailla. Mutta ne on ehkä\nkeinotekoisesti kehitetty kukkimaan.\"\n\nHe olivat tulleet mäen päälle ja kulkivat eteenpäin. Jenny katseli\nalas. Kaikkialta nousi esiin vihreää lyhyen, karkean ruohon peittämästä\nmaasta -- ohdakelehtien kirjavia ruusukkeita ja suuria hopeanharmaita\nlehtiä, paistatellen päivää. He kuljeskelivat yksinäistä raunioryhmää\npäin, joka nousi sorakummustaan keskellä vainioita -- muodottomana ja\nnimettömänä.\n\nVärittömänä, harmaanvihertävänä aaltoili campagna joka puolella heidän\nympärillään valoisan kevättaivaan ja liverteleväin kiurujen alla.\nÄäriviivat häipyivät auringonsavuun. Kaupunki heidän takanaan jäi vain\nvaloisaksi kangastukseksi ja vuoret ja pilvet sulivat toisiinsa ja\nvesijohtojen keltaiset kaaririvit kuulsivat valousvasta ja häipyivät\nnäkymättömiin kaupungin puolella. Nuo lukemattomat rauniot olivat\nvain pieniä loistavia muurinkatkelmia, joita oli sirotettu kaikkialle\nvihreään, ja pinjat ja eukalyptuspuut pienien ruusunpunervain ja\nokrankeltaisten talojen vieressä kohosivat niin ihmeellisen yksinäisinä\nja tummina ja hylättyinä tänä valoisana varhaiskevään päivänä.\n\n\"Muistatteko ensimmäistä aamua kun olin täällä, neiti Winge? Luulin\nettä olin pettynyt -- ja ajattelin, että kun kerta olin kaivannut niin\npaljon ja haaveksinut niin paljon, jäisi kaikki mitä näkisin aivan\nkalpeaksi ja köyhäksi haavekuvieni rinnalla. Oletteko pannut merkille,\nettä kun joskus suvipäivänä makaa auringonpaisteessa silmät ummessa\nja sitten aukaisee ne, hetken aikaa on kuin värit olisivat harmaat ja\nlakastuneet? Mutta se on vain siksi, että silmät ovat heikommat, kun\nne ovat pikkuhetkeksi jääneet käyttämättä -- ne eivät pysty tajuamaan\ntodellisuuden moninaisuutta ja väririkkautta -- ensi vaikutelma jää\nepätäydelliseksi ja köyhäksi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?\"\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\n\"Niin, samoin kävi siis minun alussa täällä. Rooma oli minulle niin\nylenpalttinen. Sitten näin teidät --. Te kuljitte ohitseni niin\nsolakkana ja vaaleana -- ja olitte vieras. Silloin en vielä huomannut\nFransiskaa -- vasta myöhemmin, viinituvassa. Minä istuin yhdessä\nteidän, vieraitten ihmisten parissa -- olin oikeastaan ensimmäistä\nkertaa oikein 'istumassa' vieraitten kanssa -- ennen oli ollut\nvain pieniä nopeita tapaamisia kodin ja koulun välisellä tiellä.\nSilmänräpäyksen ajan tunsin itseni niin hämääntyneeksi -- minusta\noli mahdotonta osata jutella vieraitten ihmisten kanssa. Ja sitten\nkaikki kotoiset muistot tulivat ryöppynä ylitseni. Milteipä kaipasin\nkotia -- ja sitä Roomaa, josta olin kuullut kerrottavan ja josta olin\nnähnyt kuvia -- tiedättehän, että isä --.\" Hän naurahti lyhyeen.\n\"Mielestäni en oikeastaan pystynyt mihinkään muuhun -- vain katselemaan\nkuvia, joita toiset olivat tehneet, ja lukemaan, mitä toiset olivat\nkirjoittaneet, ja poimimaan yhtä ja toista muitten teoksista ja\njärjestämään mitä olin poiminut ja elämään niitten ihmisten elämää,\njoita kirjoissa tapasin. -- Tunsin itseni niin toivottoman yksinäiseksi\nteidän seurassanne.\n\n\"Mutta sitten te sanoitte niin kuin sanoitte yksinäisyydestä. Nyt alan\nsitä ymmärtää.\n\n\"Näettekö tornia tuolla kaukana? Olin siellä eilen. Se on jäänyt\njäljelle keskiaikaisesta linnoituksesta -- feodaaliajalta. Oikeastaan\non muitakin samanlaisia torneja sekä kaupungin ympäristössä että itse\nkaupungissa -- katujen talorivissä voi keksiä miltei ikkunattoman\nkiviseinän -- sirpaleen ryöväriritareiden Roomaa. Siitä ajasta tiedämme\nsuhteellisesti kaikista vähimmän. Tällä hetkellä kiinnittää juuri se\nenimmin mieltäni. Arkistoista löydän kuolleitten ihmisten nimiä --\nuseinkaan ei heistä ole jäänyt muuta jäljelle kuin nimi. Himoitsen\nsaada tietää enemmän heistä. Uneksin keskiajan Roomasta -- kun kaduilla\ntaisteltiin ja kuumat punaiset kurkut karjuivat ja kaupunki oli täynnä\nryövärien linnoja, joissa heidän naisensa istuivat telkien takana --\nnoitten villipetojen tyttäret, joiden suonissa oli heidän vertaan\n-- -- -- ja joskus hekin murtautuivat ulos ja maksoivat tekonsa\nhengellään -- kuten tapa oli noitten mustanpunaisten muurien vaiheilla.\n-- Suuria emme tiedä siitä ajasta -- saksalaiset professorit pelästyvät\neivätkä jaksa tuntea harrastusta sen ihmisiä kohtaan -- eihän heistä\nvoida tehdä abstraktisten aatteiden puhetorvia -- hehän ovat pelkästään\nyksilöitä --.\n\n\"Herranen aika, mikä kuohuva elämä onkaan valellut tätä maata -- sen\nhyökylaineet ovat pyyhkäisseet jokaista kukkulaa täällä, joka on\nkantanut linnaa tai kaupunkia! Ja kuitenkin kohoavat vuoret yhtä\nautioina ja alastomina nyt. Ajatelkaas kaikkia näitä raunioita,\nloputtomiin -- jo vain tällä campagnalla! Millaisia kirjavuoria onkaan\nkirjoitettu Italian historiasta -- niin, koko maailman historiasta.\nAjatelkaas sitä vainajien armeijaa, jonka tunnemme! Ja kuinka pienen\npientä on kuitenkin kaikki, mikä on jäänyt elämän hyökyaaltojen jälkeen!\n\n\"Ja minusta se on niin ihmeellistä!\n\n\"Olen puhunut teidän kanssanne niin paljon, Jenny. Ja tekin olette\npuhunut minun kanssani. Enkä minä oikeastaan tunne teitä yhtään. Te\nseisotte siinä, näkisittepä itse miten hiuksenne loistavat, ja te\nolette minulle kuin tuollainen tuntematon torni, tekin. Minusta se on\nniin ihmeellistä.\n\n\"Oletteko koskaan ajatellut, ettette milloinkaan ole nähnyt omia\nkasvojanne? Vain niiden peilikuvan. Nukkuvat kasvomme, ne joiden silmät\novat ummessa -- niitä kasvoja emme milloinkaan saa nähdä. Eikö se ole\nomituista?\n\n\"Vasta oli minun syntymäpäiväni. Tänään on teidän. Täytätte\nkaksikymmentäkahdeksan. Iloitsetteko siitä? Te, jonka mielestä jokainen\neletty vuosi on arvokas?\"\n\n\"Niin en sanonut. Sanoin vain, että kaksikymmentäviisi ensimmäistä\nvuotta ovat useimmille vaikeat, niin että saamme olla iloiset kun ne\novat takanamme --\"\n\n\"Entäs nyt?\"\n\n\"Nytkö?\"\n\n\"Niin -- tiedättekö aivan varmaan, mitä ensi vuonna saavutatte? Ja\nkuinka sen käytätte? -- Voi, minusta elämä on niin äärettömän täynnä\nmahdollisuuksia -- ette edes te, niin voimakas kuin olettekin,\nsaattaisi käyttää niitä kaikkia. Ettekö koskaan ajattele sitä -- eikö\nsydämenne koskaan käy levottomaksi, Jenny?\"\n\nJenny hymyili vain -- katsahti alas ja polki sammuksiin\nsavukkeenpätkän, jonka oli heittänyt maahan. Hänen nilkkansa loisti\nvalkoisena mustan harsosukan alta. Hänen silmänsä seurasivat\nharmaanvalkoista lammaslaumaa, joka kuin virtasi alas pitkin\nvastapäistä mäenrinnettä.\n\n\"Ei mutta kahvi, Gram! Varmasti meitä odotetaan --\"\n\nHe kulkivat takaisin osteriaan, äänettöminä. Mäki päättyi jyrkästi\nsorakuoppaan, aivan sillä kohtaa, missä he olivat istuneet.\n\nAhlin oli vajonnut pöydän yli, pää käsivarsien varassa. Pöytäliinalla\nylt'ympärillä oli juuston- ja hedelmänkuoria lasien ja lautasten\nvälissä.\n\nFransiska, lehdenvihreässä puvussaan, seisoi kumartuneena hänen\nylitseen -- käsivarret nuoren miehen kaulalla -- koettaen kohottaa\ntoisen päätä.\n\n\"Oi ei -- älä nyt itke, Lennart! Minä tahdon pitää sinusta -- menen\nmielelläni naimisiin sinun kanssasi -- kuuletko, Lennart -- minä tahdon\nmennä naimisiin kanssasi, kunhan vain et itke noin. Luulen varmasti\nettä voin rakastua sinuun, Lennart -- mutta et saa olla noin onneton.\"\n\nAhlin nyyhkytti:\n\n\"Ei ei -- ei näin -- enhän minä sillä tavoin, Cesca --\"\n\nJenny kääntyi ja kulki takaisin mäenreunamaa pitkin. Gram huomasi että\nhän oli käynyt veripunaiseksi aina kaulaa myöten. Polku vei jyrkänteen\nreunaa pitkin osterian keittiöpuutarhaan.\n\nPienen vesisäiliön ympärillä ajoi Heggen takaa neiti Palmia. He\npärskyttivät vettä toistensa päälle, niin että pisarat säihkyivät\nauringossa, ja neiti Palm nauroi niin että kirkui.\n\nJälleen Jenny valahti veripunaiseksi kaulaa ja niskaa myöten. Helge\nseurasi häntä vihannesmaiden välitse. Heggen ja neiti Palm tekivät\nrauhan vesisäiliön luona.\n\n\"Tanssi käy\", sanoi Helge hiljaa.\n\nJenny nyökäytti hiukan päätään, huulilla hymyn häive.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahvipöydässä ei juuri syntynyt mitään tunnelmaa. Fransiska yritti\njutella, kun he istuivat ja maistelivat likööriä. Vain neiti Palm oli\nhyvällä päällä. Niin pian kuin soveliaisuus salli ehdotti Fransiska,\nettä lähdettäisiin kävelemään.\n\nJa niin he vaelsivat campagnalla, kolmena parina. Välimatka parista\ntoiseen kävi yhä suuremmaksi, kunnes he eksyivät toisistaan kumpujen\nkeskellä. Jenny kulki Gramin rinnalla.\n\n\"Minne me oikeastaan menemme?\" sanoi hän.\n\n\"Voimmehan mennä -- esimerkiksi Egerian luolalle.\" Toiset olivat\nkulkeneet aivan päinvastaiseen suuntaan. Mutta he alkoivat vaeltaa\nhiljalleen auringonpaahtamia ahteita Bosco sacraa päin -- ikivanhojen\nkorkkitammien tummissa latvoissa hehkui aurinko.\n\n\"Minun olisi kai sentään pitänyt ottaa hattu.\" Jenny pyyhkäisi kädellä\nhiuksiaan.\n\nPyhässä puistossa oli maa kauttaaltaan paperipalasten peitossa ja\nmuutenkin liattu. Edempänä istui pari naista puunkannolla -- he tekivät\nneuletöitä -- ja muutamat englantilaiset pojannaskalit leikkivät\npiilosilla valtavien runkojen takana. Jenny ja Gram eivät viipyneet\nlehdossa, vaan alkoivat kulkea alamäkeä raunioita päin.\n\n\"Oikeastaan\" -- Jenny sanoi -- \"viitsimmekö mennä sinne?\" Ja hän\nistuutui maahan odottamatta vastausta.\n\n\"Niin -- miksipä menisimmekään?\" Helge heittäytyi maahan hänen eteensä,\nkuivaan ja lyhyeen ruohoon. Hän otti hatun päästään -- ja nojaten\nkyynärpäihinsä hän katseli Jennyyn, puhumatta.\n\n\"Kuinka vanha hän oikeastaan on?\" kysyi hän äkkiä matalalla äänellä.\n\"Cesca, nimittäin --\"\n\n\"Kahdenkymmenenkuuden.\" Jenny istui tuokion ja tuijotti eteensä.\n\n\"En ole murheissani\", Helge sanoi hiljaa. \"Niin, kyllähän te olette\nsen ymmärtänyt -- jos tämä olisi tapahtunut kuukausi sitten, niin --.\nHän oli kerran niin herttainen, lämmin ja tuttavallinen minua kohtaan.\nEn ollut tottunut sellaiseen. Minä luulin että se oli -- no niin --\n_Aufforderung zum Tanze_. Mutta nyt --.\n\n\"Minusta hän on suloinen. Mutta en välitä vaikka hän tanssiikin toisen\nkanssa.\"\n\nHän makasi ja katseli Jennyä:\n\n\"Sillä teihinhän minä olen rakastunut, Jenny\", sanoi hän sitten äkkiä.\n\nJenny kääntyi puolittain häneen -- hymyili hiukan ja pudisti päätään.\n\n\"Olen\", sanoi Helge varmasti. \"Luulen niin. Enhän voi sitä varmasti\ntietää. Enhän ole koskaan ollut rakastunut -- tiedän sen nyt. Ja\nsentään olen ollut kihloissa\" -- hän naurahti hiljaa. \"Niin, se oli\ntaas niitä tyhmyyksiäni ennen vanhaan, kun olin typerä --\n\n\"Mutta Herra nähköön, Jenny -- aivan varmasti olen. _Teidäthän_ minä\nmuuten näin sinä iltana -- enkä häntä. Näin teidät jo aikaisemmin\niltapäivällä -- te kuljitte Corsolla. Seisoin siinä ja tunsin, että\nelämä oli uutta ja jännittävää -- ja siinä samassa te kuljitte\nohitseni, vaaleana ja solakkana ja tuntemattomana. Sitten, kun olin\nkulkenut ja harhaillut yltympäri hämärissä, vieraassa kaupungissa,\ntapasin teidät taas. Ja kun näin myös Cescan, ei ollut ollenkaan\nihmeellistä, vaikka hiukan hämäännyin, tuokion ajaksi --. Mutta teidät\nminä siis näin ensiksi --\n\n\"Ja nyt me kaksi istumme sattumalta tässä --\"\n\nJenny istui ja nojasi toisella kädellään maahan, aivan liki Helgeä.\nHelge hiveli äkkiä hänen sormiaan. Kotvan kuluttua Jenny siirsi pois\nkätensä.\n\n\"Tehän ette suuttunut, ettehän? Eihän tässä ole mitään, mistä kannattaa\nsuuttua -- miksi en kertoisi teille, että luulen rakastuneeni teihin?\nEn voinut olla koskettelematta kättänne -- minun täytyi tunnustella,\noliko se todellinen. Niin, sillä minusta on niin ihmeellistä, että\nte istutte siinä. Enhän oikeastaan tunne teitä yhtään. Vaikka\nolemmekin puhelleet niin paljon -- tiedän siis että olette viisas ja\nselväjärkinen ja tarmokas -- ja hyvä ja rehellinen, mutta senhän tiesin\njo samassa, kun näin teidät ja kuulin äänenne. En tiedä enempää nyt --\nmutta tietysti te olette paljon muutakin --.\n\n\"Ja sitä kaikkea en ehkä koskaan saa tietää. Mutta minä voin nähdä\nesimerkiksi sen, että silkkihameenne on hehkuvan kuuma -- jos painaisin\nposkeni syliinne, polttaisin itseni --\"\n\nJenny hiveli vaistomaisesti kädellään silkkiä helmassaan.\n\n\"Niin. Se imee itseensä aurinkoa. Ja teidän tukkanne säteilee. Ja\nsilmissänne vipajavat valonsäteet. Suunne on aivan läpikuultava, se on\nkuin vadelma auringonpaisteessa --.\"\n\nJenny hymyili, mutta hiukan ujostellen.\n\n\"Ettekö voisi suudella minua?\" kysyi Helge äkkiä.\n\nJenny katsahti häneen, yht'äkkiä.\n\n\"Aufforderung zum Tanz --?\" Ja hän hymyili heikosti.\n\n\"En tiedä. Mutta ettehän saata suuttua, vaikka pyydän teiltä yhtä\nainokaista suudelmaa? Tällaisena päivänä. Minähän puhun teille vain\nmitä toivoisin. Oikeastaan, miksi ette voisi sitä tehdä?\"\n\nJenny istui liikahtamatta.\n\n\"Niin, onko mitään syytä -- Herra jumala, minähän en yritä ryöstää\nteiltä suudelmaa, mutta en käsitä, miksi ette voisi kumartua sekunnin\nverraksi alas ja antaa minulle pikkuriikkistä suudelmaa, istuessanne\nnoin, aurinko aivan keskellä suuta -- sehän on aivan samaa kuin\ntaputtaisitte pikku lasta ja antaisitte hänelle soldon --. Jenny, eihän\nse merkitse mitään teille -- ja minulle se merkitsee kaikkea mitä nyt\ntoivon -- ja toivon sitä tänä hetkenä niin --.\" Hän sanoi sen hymyillen.\n\nJenny kumartui äkkiä ja suuteli Helgeä. Vain sekunnin verran Helge\ntunsi hänen hiustensa ja hänen lämpimän suunsa hipaisevan poskeaan.\nJa hän näki Jennyn vartalon liikkeen mustan silkin alta, kun neito\nkumartui hänen puoleensa ja jälleen oikaisihe. Mutta hän näki, että\nJennyn kasvot, jotka olivat rauhallisesti hymyilevät, kun hän kumartui\nsuutelemaan, jälkeenpäin olivat hiukan hämääntyneet ja pelästyneet.\n\nMutta Helge ei liikahtanut -- makasi vain ja hymyili päin aurinkoa. Ja\nJenny rauhoittui taas.\n\n\"Ettekö huomaa\", sanoi Helge vihdoin ja hymyili. \"Nyt on suunne ihan\nsama kuin ennen. Aurinko helottaa huulille, ihan vereen asti. Mitä se\nmerkitsi teille? Ja minä olin niin iloinen --.\n\n\"Ymmärrättehän etten odota, että ajattelette minua sen enempää. Minun\ntäytyy vain saada ajatella teitä -- te voitte huoleti istua ja ajatella\nkaikkea muuta. Toiset tanssivat -- mutta tämä on paljon parempaa -- kun\nvain saan katsella teitä.\"\n\nHe olivat molemmat vaiti. Jennyn kasvot olivat käännetyt poispäin; hän\nistui ja katseli auringonpaisteessa kylpevää maisemaa.\n\nMutta kun he kulkivat takaisin osteriaan, jutteli Helge kevyesti\nja iloisesti -- kertoi juttuja saksalaisista tiedemiehistä, joita\nhän työssään tapasi. Jenny katsahti silloin tällöin salaa häneen.\nHelge oli erilainen kuin tavallisesti -- vapaa ja varma. Hän näytti\nsiltä: hän oli oikeastaan kaunis, vaaleanruskeat silmät loistivat\nauringonpaisteessa kuin meripihka.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nJenny ei sytyttänyt lamppua tullessaan kotiin. Pimeässä hän riisui\niltavaippansa ja istuutui parvekkeelle.\n\nKaikkien kattojen yllä kaartui taivas sametinmustana; se oli täynnä\nsäteileviä tähtiä. Yö oli kylmä.\n\nHelge oli heidän erotessaan sanonut:\n\n\"Luulen että pistäydyn luonanne huomenna kysyäkseni, ettekö tulisi\nkanssani campagnalle --.\"\n\nMutta itse asiassa, eihän mitään _ollut_ tapahtunut. Hän oli yhden\nkerran suudellut Helgeä. Mutta se oli ensimmäinen suudelma, mitä hän\nkoskaan oli miehelle antanut. Eikä se ollut tapahtunut niin, kuin hän\noli kuvitellut --. Mutta sehän oli ollut melkein leikkiä -- että hän\nsuuteli Helgeä.\n\nHän ei ollut vähimmässäkään määrin rakastunut. Ja hän oli sentään\nsuudellut -- oli epäröinyt ja ajatellut: en ole koskaan suudellut --\nja niin hän aivan kuin vaipui huolettomaan välinpitämättömyyteen ja\nsuloiseen väsymykseen -- voi Herra nähköön -- miksi suhtautua niin\nnaurettavan vakavasti koko juttuun! Ja niin hän oli suostunut -- ja\nmiksipä ei --.\n\nEi, sehän ei merkinnyt yhtään mitään. Helgehän oli pyytänyt niin\nrehellisesti, sillä hän luuli olevansa rakastunut, ja aurinko helotti.\nEikä Helge ollut pyytänyt että Jenny rakastuisi häneen, eikä hän\nmyöhemminkään koettanut viedä asiaa pitemmälle -- hän ei ollut vaatinut\nmitään muuta kuin tuon ainoan pikku suudelman. Ja Jenny oli sen\nantanut, eikä sanonut mitään. Sehän oli ollut vain kaunista. -- Mitään\nei ollut tapahtunut, jota hänen tarvitsi ujostella.\n\nHyvä Jumala -- hänhän oli täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan. Eihän hän\nkieltänyt itseltään, että hän kaipasi miestä, jota hän voisi rakastaa\nja joka rakastaisi häntä -- jonka syliin hän saattaisi painautua --.\nHänhän oli nuori ja terve ja kaunis -- ja lämmin, ja hän kaipasi --.\nMutta hänhän oli saanut kylmät silmät, eikä hänen tapanaan koskaan\nollut ollut valehdella itselleen --.\n\nHän oli tavannut erinäisiä miehiä ja kysynyt itseltään, olisiko joku\nse oikea --. Yhtä ja toista hän ehkä olisi saattanut rakastaa -- jos\nhän vain olisi tahtonut -- mutta vain siinä tapauksessa. Jos hän\nitse olisi auttanut ja sulkenut silmänsä siltä, mikä kussakin heistä\nherätti hänessä pienen lujan vastustushalun, niin että hänen täytyi\nse vaimentaa. Ketään hän ei ollut tavannut, jota hän ei _voinut_ olla\nrakastamatta --.\n\nHän ei siis ollut uskaltanut -- ei hän --.\n\nCesca saattoi antaa miehen toisensa jälkeen suudella ja hyväillä\nitseään. Häntä se ei tärvellyt. Se kosketti vain hänen huuliaan ja\nihoaan. Eipä edes Hans Hermann, jota Cesca rakasti, ollut kyennyt\nlämmittämään hänen merkillisen ohutta, kylmänpuhdasta vertaan.\n\nJenny itse oli toista maata. Hänen verensä oli kyllä sekä punaista että\nlämmintä. Hänen kaipaamansa onnen tuli olla kuumaa ja hiuduttavaa --\nmutta samalla puhdasta ja tahratonta -- itse hän tahtoi olla hyvä ja\nuskollinen sitä kohtaan, jolle antautuisi. Hän odotti jotakuta, joka\nosaisi ottaa hänet kokonaan, niin etteivät mitkään voimat hänessä jäisi\nkäyttämättä ja mätänisi jossain salauumenissa, myrkyttäen häntä --. Ei,\nhän ei uskaltanut -- ei tahtonut olla kevytmielinen. Ei hän --.\n\nJa sittenkin -- hän saattoi ymmärtää niitä, jotka eivät jaksaneet\nvaivautua tahtomaan. Jotka voittivat viettinsä ja nimittivät sitä\nhuonoksi ja taas hemmottelivat toista ja ristivät sen hyväksi. Torjua\nluotaan kaikki pienet halpahintaiset ilot -- koota kaikki voimansa ja\nodottaa _suurta_ riemua. Joka _ehkä_ -- ehkä ei koskaan tulisi. Eihän\nhän ollut niin varma, että hänen valitsemansa tie veisi perille, ettei\nhäneen joskus syvästi olisi tehonnut toisten kyynillinen tunnustus,\netteivät he olleet valinneet mitään tietä sekä ettei heillä ollut\nmitään päämäärää. Toiset taas, jotka puhuivat moraalista ja ihanteista,\nolivat kuin mitäkin varjojen kalastajia --.\n\nHänellekin oli tapahtunut kerran yöllä, monta vuotta sitten, että eräs\nmies oli pyytänyt häntä mukaansa kotiin miltei niinkuin olisi ollut\nkysymyksessä kahvilaanmeno. -- Itse asiassa se ei ollut hänelle mikään\nkiusaus -- hänhän tiesi sitä paitsi että äiti istui odottamassa, niin\nettä hänen oli suorastaan mahdotonta suostua. Eikä hän muuten juuri\ntuntenut koko poikaa eikä pitänyt hänestä, ja häntä oli harmittanut,\nettä oli sattunut saamaan juuri tämän saattajan. Ilman mitään\naistillista tunnetta, pelkästään älyllisestä uteliaisuudesta hän oli\nsilmänräpäyksen ajan ajatuksissaan kokeillut kysymyksellä: Entäpä _jos_\nminä menisin --? Miltähän minusta mahtaisikaan tuntua, jos heittäisin\nmenemään tahdon ja itsehillinnän ja entisen uskoni --?\n\nJuuri tuo ajatus vavahdutti hänen hermojaan, hekumallisesti --. Olisiko\nsellainen elämä parempaa kuin hänen omansa?\n\nSillä sehän ei ollut tyydyttänyt häntä. Hän oli jälleen istunut ja\nkatsellut toisia, jotka tanssivat -- oli juonut viiniä ja musiikki\npauhasi hänen ympärillään, ja hän oli Istunut ja tuntenut katkerasti\noman yksinäisyytensä ja kuinka vaikeata oli olla nuori osaamatta\ntanssia niin kuin toiset, osaamatta puhua samaa kieltä kuin toiset\nnuoret taikka nauraa kuin he -- mutta hän oli vain koettanut hymyillä\nja jutella ja näyttää siltä kuin hänen olisi hauska -- vielä kerran.\nJa kulkiessaan kotiin jääkylmänä kevätyönä hän tiesi, että hänen oli\noltava Kampin koulun viransijaisena kello 8 seuraavana aamuna. Ja suuri\ntaulu oli yhä työn alaisena -- ja vaikka hän olisi ponnistellut ja\nahertanut miten paljon hyvänsä siinä välissä, jäi se yhtä raskaaksi\nja kuolleeksi kuin ennenkin -- ja hänen täytyi taas rientää kotiin\nopettamaan laskentoa yksityisoppilailleen kello kuudelta. -- Niin,\nhän ahersi noina aikoina niin, että hänestä väliin tuntui, aivan kuin\njokainen hermo olisi värissyt liikajännitystä -- kestäisikö hän tätä\ntietoista liikarasitusta kesälomaan saakka?\n\nJa niin oli toisen kyynillisyys silmänräpäyksen ajan aivan kuin\nhoukutellut häntä -- se kai vain tuntui siltä -- mutta --. Ja hän oli\nvain hymyillyt ja vastannut ei -- yhtä kuivasti ja suorasukaisesti,\nkuin toinen oli kysynyt.\n\nNuorukainen oli muuten ollut oikea narri -- oli intoutunut saarnaamaan\nhänelle ja puhumaan typeriä kohteliaisuuksia ja halpahintaista roskaa\nnuoruudesta ja keväästä ja intohimon oikeudesta ja vapaudesta ja lihan\nevankeliumista --. Jenny oli nauranut hänelle tyynesti päin silmiä ja\npysäyttänyt ajopelit, jotka kulkivat ohi --.\n\nEi ei -- hän oli kyllin täysikasvuinen ymmärtääkseen niitä, jotka\nbrutaalisti kieltäytyivät taistelemasta minkään puolesta elämässä ja\nheittäytyivät rentonaan virran viedä. Mutta nuo nulikat, jotka olivat\nmuka täyttävinään kutsumusta huvitellessaan oikein perin pohjin --\nnuo kakarat, jotka taistelivat luonnon ikuisten oikeuksien puolesta,\nviitsimättä pestä hampaitaan ja puhdistaa kynsiään -- he eivät\ntehonneet häneen. Hänen oli kai sittenkin pidettävä kiinni omasta,\npienestä vanhasta moraalistaan. Ja sen ytimenä oli rehellisyys ja\nitsehillintä.\n\nSe oli ruvennut muodostumaan, kun hän oli aloittanut koulunkäyntinsä.\nHän oli erilainen kuin toiset lapset -- aina pukua myöten. Ja hänen\npikku sielunsa oli niin paljossa, paljossa erilainen. Hänhän eli\näitinsä kanssa, joka kaksikymmenvuotiaana oli jäänyt leskeksi ja jolla\nkoko maailmassa ei ollut mitään muuta kuin pikku tyttösensä. Ja isänsä\nkanssa, joka oli kuollut ennen kuin hän vielä mitään muisti. Isä oli\nhaudassa ja taivaassa, mutta itse asiassa isä asui kotona äidin ja\nhänen kanssaan -- riippui kehyksissä pianon yläpuolella ja katseli\nkaikkea, mitä äiti ja hän tekivät ja kuuli kaikki, mitä he sanoivat.\nÄiti puhui hänestä lakkaamatta -- kertoili, mitä mieltä isä oli ollut\nsiitä ja siitä -- ja kuinka heidän piti tehdä näin ja kuinka he eivät\nsaaneet tehdä _niin_, isän tähden. Ja Jenny puheli hänestä, aivan kuin\nolisi tuntenut hänet, ja illalla hän jutteli isälle ja Jumalalle, joka\naina oli isän kanssa ja oli samaa mieltä kuin isä.\n\nEnsimmäinen koulupäivä! Jenny muisteli sitä ja hymyili, istuessaan\nnäin, Rooman pimeässä yössä.\n\nÄiti oli lukenut hänen kanssaan, ja kahdeksanvuotiaana hän tuli\nkolmannelle luokalle. Ja äidin oli aina tapana valaista kaikkea\ntutuilla esimerkeillä. Niin että Jenny kyllä tiesi, mitä niemimaa oli.\nJa silloin opettajatar sattui juuri kysymään häneltä, voisiko hän\nmainita jonkun norjalaisen niemimaan nimen. Ja Jenny sanoi: \"Nenänpää.\"\n\nNeiti hymyili ja koko luokka nauroi: \"Signe\", sanoi neiti, ja\npienoinen Signe ponnahti seisomaan ja sanoi hanakasti: \"Nordkap, Stat,\nLindesnes.\" Mutta Jenny hymyili tyynesti, välinpitämättömästi, vaikka\nmuut nauroivat. Se oli ehkä ensi kerta. -- Hänellä ei koskaan ennen\nollut ollut tovereita toisten lasten parissa. Eikä hän myöhemminkään\nsaanut.\n\nYlimielisesti ja välinpitämättömästi hän oli hymyillyt luokalle. Oli\nkuin heidän välilleen olisi rakentunut hiljainen ja leppymätön kauna,\nhänen, joka ei ollut niinkuin kaikki muut, ja toisten, jotka näkyivät\nhänelle suurena laumana, monipäisenä hirviönä. Pakahduttavan raivonsa,\njonka toisten kiusoittelu hänessä herätti, hän aina kätki halveksuvan,\nvälinpitämättömän hymynsä suojaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin\nhänen itsehillintänsä oli pettänyt -- yhden ainoan kerran hän oli\nitkenyt itsensä miltei kuiviin tuskasta ja raivosta -- hän oli nähnyt\nheidän voitonriemunsa. Ainoastaan silloin, kun hän oli \"mahtava\" ja\nheitä harmitti hänen intiaanimainen välinpitämättömyytensä, hän saattoi\npitää puoliaan heitä vastaan.\n\nYlimmällä luokalla hän sai pari ystävätärtä. Se oli niinä iässä,\njolloin kukaan lapsi ei kestä olla toisenlainen kuin kaikki muut. Hän\nyritti jäljitellä heitä. -- Mitään erikoista huvia ei hänellä muuten\nollut ystävättäristään.\n\nHän muisti kuinka he olivat tehneet kiusaa huomatessaan, että hän\nvielä nelitoistavuotiaana leikki nukeilla. Mutta hän kielsi rakastetut\nlapsensa -- sanoi, että ne olivat pikkusiskojen nukkia.\n\nNiinä aikoina hän haaveili rupeavansa näyttelijättäreksi. Hän ja kaikki\nystävättäret olivat aivan teatterihulluja -- myivät koulukirjoja ja\nripillepääsy-rintaneuloja ostaakseen teatterilippuja -- illasta iltaan\nhe istuivat kuudenkymmenen äyrin paikoilla taimmilla tuoliriveillä.\nMutta eräänä päivänä hän tuli vahingossa kertoneeksi, miten _hän_\ntahtoisi näytellä Eline Gyldenløveä.\n\nYstävättäret nauroivat kohti kurkkuaan. Hän oli siis aivan\nsuuruudenhullu -- kyllähän he tiesivät että hän uskoi paljonkin\nitsestään, mutta tämä oli sentään -- --! Hän siis tosissaan\nkuvitteli, että kelpaisi näyttämölle! Hän, joka ei edes osannut\ntanssia -- totisesti, olisipa metkaa kerran nähdä hänen hiihtävän\nyltympäri näyttämöä, hänen, joka oli pitkä ja puiseva kuin mikäkin\nhongankolistaja --.\n\nJenny ei silloinkaan ollut rikkonut välejä ystävättärien kanssa --.\n\nEi, hän ei osannut tanssia. Kun hän oli ihan pieni, oli äidin ollut\ntapana soittaa tansseja hänelle, ja Jenny sipsutteli ja nypsäytteli ja\npyörähteli oman päänsä mukaan, ja äiti hymyili ja sanoi häntä pieneksi\nvästäräkikseen. Sitten hän saapui ensimmäisiin koulutanssiaisiinsa,\nilosta juhlallisena uudessa puvussaan, vihreäkukkaista valkealla\npohjalla -- voi, hän muisti sen hyvin! Se ulottui miltei lattiaan, äiti\noli ommellut sen vanhan englantilaisen kuvan mukaan. Ja hän muisti\nne tanssiaiset. Vieläkin hän saattoi muistaa omituisen jäykkyyden\nkaikissa jäsenissään --. Eikä se sittemmin koskaan enää luopunut hänen\npehmeästä, solakasta vartalostaan, hän muuttui kuin puupölkyksi, aina\nkun yritti opetella tanssimaan omin päin. Hän ei osannut. Hän olisi\ntahtonut päästä tanssikouluun, mutta siihen ei raha koskaan riittänyt.\n\nHän nauroi. Voi niitä ystävättäriä! Hän oli tavannut pari heistä\nnäyttelyssä, jolloin oli saanut ensimmäisen kuvansa hyväksytyksi -- ja\nlehdissä oli ollut pari ylistävää riviä. Hänen mukanaan oli pari muuta\nmaalaria, Heggen, muun muassa; hän ei suuriakaan tuntenut tätä vielä\nsilloin. Ystävättäret tulivat toivottamaan onnea:\n\n\"Niin, sitähän me aina sanottiin koulussa -- Jennystä tulee varmasti\ntaiteilija. Me oltiin aina niin varmoja, kaikki, että sinusta tulisi\njotain --.\"\n\nJenny oli nauranut:\n\n\"Minäkin olin varma siitä, Ella.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksin. Hän oli ollut yksin siitä asti --.\n\nHän oli ollut kai noin kymmenvuotias, kun äiti kohtasi insinööri\nBernerin. He olivat olleet samassa konttorissa.\n\nVaikka Jenny oli ollut niin pieni, oli hän heti kohta ymmärtänyt.\nKuollut isä aivan kuin häipyi pois kotoa. Hänen kuvansa riippui\nentisellä paikallaan -- mutta hän oli kuollut. Ja Jenny alkoi ymmärtää,\nmitä kuolema oli. Kuolleet eivät olleet olemassa muuta kuin toisten\nmuistossa -- ja ne toiset saattoivat mielivaltaisesti sammuttaa heidän\npoloisen varjoelämänsä. Ja sitten heitä ei _ollenkaan_ enää ollut --.\n\nHän ymmärsi, miksi äiti oli niin nuori ja kaunis ja iloinen jälleen.\nHän huomasi sen valonhäiveen, joka syttyi äidin kasvoille, kun\nBerner soitti heidän ovikelloaan. Hän istui ja kuuli miten nuo kaksi\njuttelivat. He eivät koskaan puhuneet mitään, jota ei lapsi saanut\nkuulla -- eivätkä he koskaan käskeneet häntä ulos, kun he tapasivat\ntoisensa Jennyn kotona. Ja sydämensä mustasukkaisuudessa Jenny\nymmärsi, että maailmassa oli paljon, josta täysikasvuinen äiti ei\nvoinut keskustella pikku tytön kanssa. Ja häneen juuttui voimakas\noikeudenmukaisuuden tunne -- hän ei tahtonut olla vihainen äidille.\nMutta hänen oli vaikeaa.\n\nHän oli liian ylpeä näyttääkseen sitä. Mutta kun äiti sai omantunnon\nvaivoja lapsen takia ja hermostuneesti ja äkkiä tuhlasi hänelle\nhellyyttä ja huolenpitoa, hän pysyi vaiti, kylmänä ja torjuvana.\nJa hän oli vaiti, kun äiti sanoi, että hänen piti kutsua Berneriä\nisäksi, ja kun äiti kertoi, innoissaan, mitenkä paljon Berner piti\nJennystä. -- Yöt Jenny koetti puhella oman, oikean isänsä kanssa\nkuten ennen -- intohimoisesti hän koetti pitää isää elossa. Mutta hän\nei jaksanut, yksinään -- hän tunsi isän vain äidin kertomuksista.\nVähitellen Jens Winge kuoli hänellekin. Ja koska isä oli ollut\nkaikkien hänen Jumalaa ja taivasta ja iankaikkista elämää koskevien\nkuvitelmiensa keskipisteenä, haipuivat nekin samoin kuin isän kuva.\nJenny tiesi varmasti, että ainakin kolmitoistavuotiaasta hän suhtautui\nuskonnonopetukseen täysin tietoisella epäuskolla. Ja koska kaikki muut\nhänen luokallaan uskoivat Jumalaan ja pelkäsivät paholaista, samalla\nkun he kuitenkin olivat pelkureita ja julmia ja alhaisia ja epähienoja\n-- hän näki heidät sellaisina -- alkoi hän melkein halveksia uskontoa:\nse oli hänestä raukkamaista, samanlaista kuin toveritkin.\n\nVastoin tahtoaan hänen täytyi pitää Nils Berneristä. Ensi aikoina, kun\näiti ja hän olivat menneet naimisiin, Jenny piti oikeastaan enemmän\nBerneristä kuin äidistä. Berner ei vaatinut mitään isän valtuuksia\ntytärpuoleen nähden -- viisaana ja hyvänä ja luonnollisena hän tuli\nJennyä vastaan. Jenny oli hänen rakastamansa naisen lapsi, ja siksi hän\npiti Jennystä.\n\nMitä Jenny oli isäpuolelleen velkaa, sen hän ymmärsi täysin vasta\naikuisena. Kuinka paljon sairaalloista ja pingoittunutta Berner\nolikaan kitkenyt pois ja tukahduttanut hänessä! Niin kauan kuin Jenny\noli elänyt äidin kanssa kahden kesken siinä ansari-ilmastossa, jonka\nhellyys ja ainainen huolenpito ja haaveilut olivat luoneet, hän oli\naina pelännyt -- pelännyt koiria, pelännyt raitiovaunuja, pelännyt\ntulitikkuja, pelännyt kaikkea. Äiti oli tuskin uskaltanut antaa hänen\nmennä yksin kouluun. Ja ruumiillista kipua hän oli raukkamaisesti\narkaillut.\n\nKaikkein ensimmäiseksi Berner otti tytön mukaansa metsiin. Sunnuntait,\ntoisen toisensa jälkeen, hän harhaili Jennyn kanssa Nordmarkenissa\n-- paahtavan kesäauringon paisteessa, kevätsohjossa ja syksyn\nräntäsateissa, suksilla talvikaudet. Ja Jenny, joka oli tottunut\nsalaamaan tunteensa, koetti salata väsymyksensä ja pelkonsa. Ja jonkin\najan kuluttua hän ei enää niitä tuntenutkaan.\n\nBerner ohjasi häntä käyttämään karttaa ja kompassia. Hän neuvotteli\nJennyn kanssa kuin toverin. Hän opetti Jennyä tarkkailemaan tuulesta ja\npilvistä ilmanmuutosmerkkejä ja määräämään auringosta ajan ja suunnan.\nHän opetti Jennyä tuntemaan eläimiä ja kasveja, piirusti kukkia ja\nväritti ne vesivärillä -- juuret ja varren, lehdet ja nuput, kukinnon\nja hedelmän. Jennyn luonnoskirja ja isän valokuvauskone olivat aina\nselkärepussa.\n\nKuinka paljon rakkautta ja hyvyyttä isäpuoli olikaan pannut tähän\nkasvatustyöhön, hän ymmärsi vasta nyt. Berner oli kohottanut pienen\nraihnaan tytön toverikseen ja opettanut häntä, joka oli niin kömpelö\nkuin sokea kissanpoikanen ensi päivinään. Berner, joka oli mainehikas\nhiihtäjä ja Jotunheimin ja Nordlandin tunturihuippujen suurkiipeilijä.\n\nHän oli luvannut ottaa Jennyn mukaansa huipuillekin. Sinä suvena Jenny\noli viisitoistavuotias, vaikeimmassa iässään. Berner oli ottanut\nhänet mukaansa linnustamaan. Äiti ei voinut tulla -- hän oli silloin\nraskaana, odotellen pienokaista.\n\nHe asuivat yksinäisessä pienessä majassa Rondanen kupeella. Voi, Jenny\nei vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin\nsilloin, herätessään aamuisin pienessä majassaan! Hän nousi keittämään\nkahvia Bernerille -- ja isäpuoli otti hänet mukanaan tunturin laelle\nja Stygfjeldetille ja kalastusmatkoille, ja Foldalenin laaksoon, jonne\nhe menivät hankkimaan ruokavaroja. Ja kun Berner oli metsästämässä,\nkävi Jenny uimassa jääkylmissä tunturipuroissa ja teki loputtoman\npitkiä kävelymatkoja aukeilla, jotka paloivat syksyn punaväreissä, tai\nistui majan ovessa kutoen ja haaveili romanttisia paimenkuvitelmia\nmetsästäjästä, joka paljonkin muistutti Berneriä, mutta oli ihan nuori\nja kuvankaunis. Ja hänen piti osata kertoa, niinkuin Berner iltaisin\nkertoi avotakan äärellä -- metsästyksestä ja vuorillekiipeämisistä,\nja luvata Jennylle haulikko ja luvata ottaa hänet mukaansa huipuille\njoille kukaan ei vielä ollut noussut -- kuten Berner lupasi.\n\nNiin. Hän muisti, miltä oli tuntunut kun hän ymmärsi, että äiti saisi\nlapsen. Mitenkä äidin näkeminen oli kiusannut ja hävettänyt häntä, ja\nmitenkä hän oli ollut onneton. Hän koetti salata äidiltä tunteensa --\neikä onnistunut täysin, hän tiesi sen kyllä. Vasta Bernerin levottomuus\nvaimonsa takia, synnytyshetken lähestyessä, muutti hänen tunteensa.\nIsäpuoli puhui Jennylle siitä: \"Minä niin pelkään, Jenny. Pidän niin\nsuunnattomasti äidistä, sinähän ymmärrät.\" Ja hän kertoi kuinka sairas\nIngeborg oli ollut, kun Jenny syntyi.\n\nIsäpuolen puhuessa haihtui Jennyn tunne, että äidin tila oli jollain\ntavoin luonnoton ja vastenmielinen. Mutta samalla haihtui toinenkin\ntunne -- se, että hänen oma suhteensa äitiin oli jotenkin mystillinen\nja yliluonnollinen. Se muuttui arkiseksi ja luonnolliseksi -- hän oli\nsyntynyt, ja äiti oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hän oli ollut pieni\nja tarvinnut äitiä, ja kaiken sen takia äiti oli pitänyt hänestä. Ja\nnyt tulisi uusi pikku lapsi, joka tarvitsisi äitiä enemmän kuin hän.\nJenny tunsi itsensä yht'äkkiä täysikasvuiseksi ja hänen sydämensä\ntäyttyi myötätunnosta äitiä ja Berneriä kohtaan, jota hän lohdutteli\npikkuvanhasti: \"Niin mutta tiedäthän, että tuollainen tavallisesti käy\nhyvin. Eiväthän he juuri koskaan kuole siihen, eikö niin?\"\n\nMutta siitä huolimatta hän oli itkenyt ja tuntenut itsensä\nylenannetuksi nähdessään äidin ja pikkuvauvan, joka tarvitsi koko äidin\najan ja huolenpidon.\n\nMutta hän ihastui pienokaiseen -- varsinkin kun Pikku-Ingeborg oli\ntoisella vuodella ja oli suloisin, mustin pikkuinen mustalaistenava\nmitä kuvitella voi -- ja äidillä oli uusi vauva.\n\nOikeastaan ei hänestä koskaan ollut tuntunut, että Bernerin pienokaiset\nolivat hänen sisaruksiaan. He tulivat kaikki isäänsä. Myöhemmin oli\nhänen suhteensa heihin lähinnä tätimäinen -- hän miltei tunsi itsensä\nsekä äidin että lapsien vanhemmaksi, viisaaksi tädiksi.\n\nKun onnettomuus sitten tapahtui, oli äiti sekä nuorempi että heikompi\nkuin Jenny. Rouva Winge oli nuortunut jälleen, uudessa, onnellisessa\navioliitossaan, ja kolme hyvinkin lähekkäistä lapsivuodetta oli hiukan\nväsyttänyt ja kuluttanut ja voivuttanut häntä. Nils oli vain viiden\nkuukauden ikäinen isän kuollessa.\n\nBerner syöksyi alas kiipeillessään Skagastøl-huipuilla; hän kuoli\nsiihen paikkaan. Jenny oli silloin kuudentoista. Äidin epätoivo oli\nrajaton, hän rakasti miestään ja mies jumaloi häntä. Jenny koetti\nparhaansa mukaan lohduttaa äitiään. Eikä hän kenellekään sanonut,\nmiten hän itse suri isäpuoltaan. Hän tiesi hyvin kadottaneensa ainoan\ntoverin, mitä hänellä milloinkaan oli ollut.\n\nSuoritettuaan keskikoulututkinnon Jenny oli mennyt piirustuskouluun,\nsamalla kun hän auttoi kotona. Berner oli aina seurannut\nmielenkiinnolla hänen piirusteluaan ja ollut ensimmäinen, joka opetti\nhänelle hiukan perspektiiviä ja sen tapaista -- kaiken mitä hän itse\nosasi. Hän oli uskonut että Jennyllä oli kykyä.\n\nBernerin koiraa heillä ei ollut varaa pitää. Molemmat pienet karvaiset\npenikat myytiin ja äidin mielestä heidän oli myytävä Leddykin -- se\noli kallisarvoinen eläin. Se suri kovasti herraansa. Mutta kukaan\ntoinenkaan ei saisi Bernerin koiraa, kun he kerta itse eivät kyenneet\nsitä pitämään -- siinä Jenny ajoi tahtonsa perille. Saipa hän kerran\nhysteerisen kohtauksenkin asian vuoksi. Ja itse hän vei sen eräänä\niltana asianajaja Ivernæsille, Bernerin vanhalle toverille. Hän otti\nsen mukaansa sunnuntaina, ampui Leddyn ja hautasi sen majan vierelle.\n\n-- Mitä Berner oli ollut hänelle -- toveri ja ystävä -- oli hän\nkoettanut olla Bernerin lapsille. Mutta sisarpuolten laita oli niin,\nettä sitä mukaa kuin he kasvoivat, Jennyn ja heidän suhteensa muuttui\nhyvin vähän läheiseksi, mutta varsin ystävälliseksi -- noin välimatkan\npäästä. Eikä Jennykään koettanut lähestyä heitä. Nykyään he olivat pari\noikein kilttiä tyttölasta, pahimmassa iässä -- kalvetustautisia ja\npikkurakastuneita; alinomaa ystäviä ja ystävättäriä ja tanssiaisia, --\nolivat iloisia ja samalla hiukkasen velttoja. Mutta pikku Nils ja Jenny\nolivat vuosien mittaan tulleet yhä paremmiksi ystäviksi. Pojan isä\noli antanut pikkumiehelle lempinimen Kalfatrus, ja Jenny kutsui häntä\nedelleen niin. Ja sisarta Indianaksi.\n\nViime vuosien harmaudessa olivat tunturimatkat Kalfatruksen kanssa\nolleet ainoat, jolloin Jenny sai hengähtää. Varsinkin keväisin ja\nsyksymmällä, kun ihmisiä oli vain vähän liikkeellä ja hän ja poikanen\nistuivat vaiti ja tuijottivat rovioon, jonka olivat rakentaneet --\ntai kun he loikoivat ja juttelivat nautinnokseen omatekoista kaameaa\nsiansaksaansa, jota eivät uskaltaneet käyttää kotona, säästääkseen\näidin hermoja. --\n\nKalfatruksen kuva oli ensimmäinen maalaus, johon hän oli ollut\ntyytyväinen. Ja se oli loistava -- Gunnarin oli tapana vannoa, että sen\npaikka oikeastaan olisi taidemuseossa. Eikä Jenny koskaan sen jälkeen\nollut tehnyt ainoatakaan kuvaa, joka olisi ollut yhtä hyvä.\n\nHänen olisi pitänyt maalata Berner -- 'pappa'. Hän oli alkanut nimittää\nBerneriä niin, sitä mukaa kuin Bernerin omat lapset oppivat puhumaan.\nJa samalla hän oli alkanut kutsua äitiä 'mammaksi'. -- Näin hän oli\naivan kuin itsekseen hyväksynyt muutoksen, joka oli tapahtunut hänen\nlyhyen lapsuusaikansa äidissä ja heidän keskinäisessä suhteessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoi ensi aikaa täällä etelässä! Kun vihdoinkin ääretön paino hänen\nyltään oli nostettu pois! Hänen ei ollut hyvä olla -- nyt hän tunsi,\nmitenkä jokainen hermo hänessä värisi liikarasitusta. Ja hänestä\ntuntui, että hän oli tullut liian vanhaksi, voidakseen koskaan nuortua\njälleen. Firenzestä hän ei muistanut muuta kuin että hänen oli siellä\nvilu ja että hän tunsi itsensä hylätyksi sekä ettei hän jaksanut\nvastaanottaa uusia vaikutteita. Ja sitten aivan ajoittain hän näki\nkuin väläyksessä rajattomat kauneudenaarteet ympärillään ja toivoi\nkuin hullu että kykenisi tulkitsemaan kaikkea sitä ja elämään siinä ja\nolemaan nuori ja rakastamaan ja olemaan rakastettu.\n\nJa niitä kevätpäiviä, kun Gunnar ja Cesca saivat hänet houkutelluksi\nmukaansa Viterbohon! Aurinko paistoi alastomaan tammimetsään, jossa\nvuokot ja keltaiset aurikkelit kukkivat vieri vieressä värittömien,\nkuihtuneitten lehtien seassa. Kiehuvat, pahanhajuiset rikkilähteet\nhöyrysivät lakastuneilla, aromaisilla tasangoilla kaupungin\nulkopuolella -- maa oli vaikka kuinka pitkälti kuolemankarvaista\ntuon kiehuvan virran ympärillä, kivettyneen kalkin vaikutuksesta.\nJa rotkotie sinne, ja sen tuhannet smaragdinviheriät, salamannopeat\nsisiliskot kiviaidoissa, oliivipuut vihreillä kentillä, missä valkoiset\nperhoset karkeloivat! Ja vanha kaupunki itse -- ja vaikeroivat\nsuihkulähteet, ja tummuneet keskiaikaiset rakennukset ja ympärysmuurin\ntornit -- voi niitä kuutamoöitä siellä! Ja kellervä, kevyesti kuohuva\nviini maistui tuliselta kuin vulkaaninen maaperä, mikä sen oli\nkasvattanut.\n\nHän oli juonut sinämaljat uusien ystävien kanssa. Ja yöllä Fransiska\noli ripittänyt hänelle koko kirjavan nuoren elämänsä ja lopuksi\nryöminyt hänen vuoteeseensa saamaan lohdutusta. Ja maatessaan hän hoki:\nAjatella että sinä olet tällainen! Ajatella että koulussa minä aina\npelkäsin sinua. Ajatella että sinä oletkin niin kiltti --!\n\nJa Gunnar oli rakastunut heihin molempiin. Kevät ja aurinko olivat\ntehneet hänet lemmenkipeäksi kuin nuoren faunin. Ja Fransiska oli\nvalmis suudeltavaksi ja nauroi vain ja sanoi häntä huliviliksi.\n\nMutta Jenny pelkäsi -- ei Gunnaria, mutta hän ei uskaltanut suudella\nnuoren miehen kuumaa, punaista suuta, sillä hän halasi jotain\nmieletöntä, jotain kevytmielistä ja huumaavaa, joka kestäisi vain tämän\nlyhyen tuokion -- sen ajan kuin he olivat täällä -- yhtä kauan kuin\nkevät ja vuokot ja auringonpaiste -- ilman mitään vastuuta... Mutta hän\nei uskaltanut hypähtää pois entisestä kuorestaan -- tunsi, ettei hän\nvoisi lopettaa kevytmielisyyttä kevytmielisesti -- eikä kai Gunnarkaan.\nHän oli nähnyt kyllin Gunnar Heggeniä ymmärtääkseen -- Gunnarilla oli\nollut pieniä naisjuttuja siellä täällä -- oli ollut, eikä sittenkään\nollut, lopullisesti -- sisimmässään hän oli oma itsensä, mies, joka oli\nparempi kuin useimmat naiset.\n\nSitten Gunnar oli nauranut omaa rakastumistaan. He olivat tulleet\nystäviksi -- ja aina vain paremmiksi. Ihanana, rauhallisena, työn\nkyllästämänä aikana Pariisissa -- ja sitten jälleen täällä, kun he\nolivat palanneet.\n\nMutta tämän Gramin juttuhan oli vallan toista. Helge ei totisesti\nherättänyt hänessä mitään outoja himoja, tai rajua kaipuuta. Herranen\naika -- Jennyhän piti hänestä paljon. Gram ei ollut ensinkään typerä,\nniin kuin hän alussa oli luullut -- poika oli vain ensin, tullessaan\ntänne, ollut jollain tavoin kuin puristuksessa. Ja Jennyn jos kenenkään\ntäytyi se ymmärtää.\n\nPojassa oli jotain pehmoista ja nuorta ja raikasta, josta hän piti --\nJennystä tuntui kuin hän olisi ollut paljon enemmän kuin kaksi vuotta\nnuorempi. Ja kun Helge nyt sanoi olevansa rakastunut häneen -- mitä se\noli muuta kuin kukkuraista riemua kaikesta uudesta ja vapauttavasta. Se\noli kyllä aivan vaaratonta heille molemmille.\n\nHehän pitivät hänestä -- kotiväki. Ja Fransiska ja Gunnar niin ikään.\nKuitenkin -- mahtoikohan kukaan heistä ajatella häntä nyt, tänä yönä\n--? Eikä hänestä ollut ensinkään ikävä tietää että oli yksi, joka\najatteli --.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJenny heräsi aamulla ja sanoi itselleen: Helge tuskin tulee, ja sehän\noli tietenkin parasta. Mutta kun Helge sitten koputti oveen, tuli Jenny\njoka tapauksessa iloiseksi.\n\n\"Mutta kuulkaahan, neiti Winge, en ole vielä saanut mitään suuhuni --\nettekö voisi tarjota minulle hiukan teetä ja leipäpalan?\"\n\nJenny katseli ympärilleen huoneessa:\n\n\"Niin, mutta täällä ei vielä ole siivottu, Gram.\"\n\n\"Voin ummistaa silmäni -- ja sitten te tartutte käteeni ja ohjaatte\nminut parvekkeelle\", sanoi Gram oven ulkopuolella. \"Himoitsen niin\nkovasti teetä!\"\n\n\"Olkoon menneeksi sitten, mutta odottakaa vähän --.\" Jenny levitti\npeitteen kohentamattoman vuoteen yli ja järjesteli yöpöytää. Ja vaihtoi\nkampausmekkonsa pitkään kimonoon.\n\n\"Kas niin. Olkaa hyvä ja menkää istumaan parvekkeelle, niin valmistan\nteille teetä.\"\n\nJenny siirsi pienen pöydän parvekkeelle ja pani esiin leipää ja\njuustoa. Gram katseli hänen paljaita, valkoisia käsivarsiaan ja\nkimonon pitkiä hihoja, jotka häilyivät hänen liikkuessaan. Puku\noli tummansininen, kankaan kuviointi keltaisia ja sinipunervia\nkurjenmiekkoja.\n\n\"Mitenkä viehättävä puku teillä onkaan -- sehän on kuin oikea\ngeishanpuku!\"\n\n\"Se onkin oikea. Cesca ja minä ostimme nämä Pariisista -- kotoisiksi\naamupuvuiksi.\"\n\n\"Tiedättekö -- tuosta minä kovasti pidän. Että te pukeudutte noin\nsieviksi, vaikka olette vain keskenänne.\" Hän sytytti savukkeen ja\nkatseli savukiehkuraa. \"Hyi, aamuisin kotona -- palvelija ja äiti\nja sisar -- heillä oli sitten yllään ihan mitä vain --. Eikö teistä\nnaisten aina pitäisi ajatella, että heidän on oltava niin sieviä kuin\nsuinkin --?\"\n\n\"Tietysti. Mutta sehän on mahdotonta, kun kaikki kotityöt on tehtävä.\"\n\n\"Niin mutta -- ainakin aamiaiseksi -- hehän voisivat sukia hiuksensa\nja ottaa ylleen jotain tuontapaista -- eikö niin?\" Samassa hän pelasti\nteekupin, jonka Jennyn hihanlieve juuri oli pyyhkäisemässä maahan.\n\n\"Siinä nyt näette, mitenkä käytännöllistä -- kas niin, juokaa nyt\nteenne, teidänhän oli niin jano.\" Jenny huomasi samassa että Cescan\nkaikki vaaleat sukat oli ripustettu kuivumaan parvekkeelle, ja hiukan\nhermostuneena hän siirsi ne huoneeseen.\n\nHelge söi leipää ja joi teetä ja selitti:\n\n\"Niin, tiedättekös -- minä makasin ja ajattelin eilistä melkein\nihan päivänkoittoon. Sitten nukuin liian pitkään enkä enää ehtinyt\nmennä latteriaan. Minusta me voisimme kävellä Via Cassiaa teidän\nvuokkopaikallenne --.\"\n\n\"Vuokkopaikalle --.\" Jenny naurahti. \"Oliko teilläkin poikana\nsinivuokkopaikkoja ja vuokkopaikkoja ja muita sentapaisia, Gram, joita\nte joka vuosi verotitte ja joista ette hiiskunut muille lapsille?\"\n\n\"Oliko minulla! Tiedänpä koivulehdon, jossa kasvoi tuoksuorvokkeja,\nvanhan Holmenkollenin-tien varrella --.\"\n\n\"Minäkin tiedän sen\", keskeytti Jenny voitonriemuisena. \"Suoraan ylös\noikealle, juuri siinä missä käännytään Sörkedalin tielle --.\"\n\n\"Täsmälleen! Bygdøssä minulla oli toinen, Fredriksborgin aluetta. Ja\nSkaadalenissa.\"\n\n\"Mutta minun täytyy mennä sisään ja panna leninki ylleni\", sanoi Jenny.\n\n\"Ottakaa se, joka teillä oli eilen, niin olette kiltti\", huusi Helge\nJennyn jälkeen.\n\n\"Se tulee niin pölyiseksi --.\" Mutta samassa Jennyä harmitti. Miksei\nhän voisi koristautua siihen -- tuo vanha musta silkkileninki oli\nollut hänen juhlahameensa jo niin monta vuotta -- eihän hänen enää\nkannattanut kohdella sitä sellaisella kunnioituksella.\n\n\"No niin, kissan häntää! Ei mutta sehän on takaanapitettava, eikä\nCescakaan ole kotona --.\"\n\n\"Tulkaa tänne, minä kyllä napitan -- olen alan erikoistuntija, minähän\nolen napittanut äidin ja Sofien selkäpuolet koko ikäni, että sen\ntiedätte --.\"\n\nKeskelle selkää jäi kaksi nappia, joita Jenny ei itse saanut kiinni. Ja\nhän antoi Gramin auttaa.\n\nHelge tunsi hänen hiuksistaan ja ruumiistaan lähtevän hennon lempeän\ntuoksun, tytön seisoessa siinä auringonpaisteessa hänen edessään ja\nantautuessa napitettavaksi. Ja Helge huomasi että silkki oli toiselta\nsivulta hiukan repeytynyt ja huolellisesti parsittu. Hänen sydämeensä\ntulvi ääretön lempeä hellyys tyttöä kohtaan, kun hän sen huomasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onko Helge teistä kaunis nimi?\" kysyi Gram, heidän istuessaan ja\nsyödessään päivällistä eräässä osteriassa, kaukana campagnalla.\n\n\"On, se on kaunis.\"\n\n\"Tiedättekö että minun etunimeni on Helge?\"\n\n\"Tiedän, näin teidän nimenne Skandinaavisen yhdistyksen päiväkirjassa.\"\nSamassa Jenny punastui hiukan, sillä hän tuli ajatelleeksi, että toinen\nehkä luuli hänen käyneen ottamassa siitä selkoa.\n\n\"Niin, minäkin luulen että se on kaunis. Oikeastaan on niin harvoja\nnimiä, jotka ovat joko kauniita tai rumia, eikö niin? Riippuu siitä,\nkenen nimisiä sattuu tuntemaan -- sen mukaan joko pitää nimestä tai\nei. Kun olin poika, oli meillä lapsentyttö, jonka nimi oli Jenny, enkä\nvoinut sietää häntä. Sen jälkeen minusta aina on tuntunut, että nimi\noli niin ruma ja moukkamainen -- minusta oli ihan mahdotonta että te\nolisitte Jenny! Ja nyt se minusta on niin viehättävä, ikään kuin vaalea\n-- ettekö kuule, sen sointu on aivan, aivan vaalea! Jenny -- tummalle\nse nimi olisi mahdoton -- esimerkiksi neiti Jahrmannille. Fransiska\nsopii hänelle kuin naulan kantaan -- eikö niin -- se kuulostaa niin\noikukkaalta -- mutta Jenny on valoisaa ja tervettä ja reilua.\"\n\n\"Se on suvussani. Isäni suvussa\", sanoi Jenny jotain sanoakseen.\n\n\"Entäs Rebekka -- mitä se nimi sanoo teille?\" kysyi Helge tuokion\nkuluttua.\n\n\"Enpä tiedä. Eikö se ole koko lailla sievä? Vaikka ehkäpä hiukan kova\nja kalahtava.\"\n\n\"Äitini nimi on Rebekka\", sanoi Helge hetken kuluttua. \"Se sointuu\nminustakin kovalta.\n\n\"-- Ja sisareni nimi on Sofie. Hän meni naimisiin vain päästäkseen\nkotoa ja omilleen, olen varma siitä. Eikö ole merkillistä että äiti\nsaattoi olla niin autuas saadessaan hänet naimisiin -- ja hän itse ja\nisä ovat eläneet kuin kissa ja koira! Mutta hänkös mielisteli pastori\nArnesenia niin, ettei siinä ollut mitään määrää -- kun sisar ja pastori\nkihlautuivat. En voi sietää lankoani. Enkä usko että isäkään häntä\nsietää. Mutta äiti --.\n\n\"Entinen kihlattuni oli nimeltään Katrine, mutta häntä sanottiin aina\"\nTitiksi. Näin että lehti-ilmoituksessakin oli Titti, kun hän meni\nnaimisiin --.\n\n\"Huh, voitte uskoa että se oli typerä juttu! Siitä on nyt kolme vuotta.\nHän oli sijaisena samassa koulussa, jossa minä olin opettajana. Hän ei\nollut rahtustakaan sievä, mutta helkutin keimaileva miesväkeä kohtaan.\nEnkä minä ollut koskaan ennen ollut tekemisissä kenenkään naisen\nkanssa, joka viitsi keimailla minulle. Sen te kyllä ymmärrätte, kun\najattelette, minkälainen kömpelö otus minä olin ensin tänne tullessani!\nJa sitten -- hän nauroi aina, nauru aivan kuin suihkusi hänestä, kun\nhän vain liikahtikin. Eikä hän ollut muuta kuin yhdeksäntoista -- ties\nmiksi hän valitsi juuri minut.\n\n\"Niin, ja sitten minä olin niin hurjan mustasukkainen, ja se huvitti\nhäntä, ja kuta mustasukkaisemmaksi hän minut sai, sitä rakastuneempi\nminä olin. Ehkäpä se lähinnä johtui miehisestä turhamaisuudestani\n-- nyt minulla siis oli mielitietty, joka keimaili jokaiseen\nilmansuuntaan. Minähän olin silloin pelkkä raakile vain. Ja minä taas\ntietysti tahdoin, että hän olisi täynnä vain minua -- vaatimus oli\nluullakseni hyvinkin kohtuuton, kun ajattelen silloista minääni. Kuten\nsanottu, herra tiesi mitä Titti minusta oikein tahtoi.\n\n\"Omaiset tahtoivat että asia pysyisi salassa, mehän olimme niin nuoria.\nTitti olisi tahtonut, että kihlaus julkaistaisiin, ja sitten hän sanoi,\nkun minä moitin häntä liiallisesta keimailusta, että koska asian siis\npiti olla salassa, ei hän saattanut seurustella yksinomaan minun\nkanssani.\n\n\"Niin, ja sitten hän tuli kotiin meille, ja hän ja äiti riitelivät aina\n-- sitä riitti enemmän kuin --. Titti vallan vihasi äitiä. Asia ei kai\nolisi siitä muuttunut, vaikkapa morsiameni olisi ollut kuka hyvänsä.\nÄidille riitti että hän oli kihlattuni. Niin, ja sitten Titti purki --.\"\n\n\"Olitteko hyvin onneton?\" kysyi Jenny hiljaa.\n\n\"Olin. Minä olin onneton. Oikeastaan en päässyt ihan irti ennen kuin\ntäällä. Mutta nähtävästi kärsi turhamaisuuteni enimmän. Eikö niin --\njos todella olisin rakastanut häntä, olisi minun esimerkiksi pitänyt\ntoivoa että hän tulisi oikein onnelliseksi, mentyään naimisiin toisen\nkanssa? Mutta ei sinne päinkään --!\"\n\n\"Sellainen jalomielisyys olisi jo ollut kohtuutonta\", sanoi Jenny ja\nhymyili.\n\n\"En tiedä. Kai pitäisi tuntea niin, jos todella rakastaa. Eikö niin?\nMutta tiedättekö mikä minusta on outoa? Että äidit ovat noin kalseita\npoikiensa kihlattuja kohtaan. Sillä sehän on yleistä.\"\n\n\"Äidin mielestä ei kai kukaan nainen ole kyllin hyvä hänen pojalleen.\"\n\n\"Niin, mutta asia on toinen kun tyttäret menevät kihloihin. Näin\nsen itse, kun kysymyksessä oli tuo vastenmielinen, punatukkainen,\nlihavankalpea pappismies. En ole koskaan pitänyt sisarestani. Mutta\nkuitenkin, kun ajattelin että tuo mies -- hyi sentään! Kun hän istui\nkotona ja lähenteli siskoa.\n\n\"Tiedättekö, joskus olen ajatellut: kun naiset ovat olleet jonkin\naikaa naimisissa, tulee heistä paljon kyynillisempiä kuin konsanaan\nmeistä miehistä. He eivät puhu siitä, mutta huomaan kuitenkin, kuinka\nkyynillisiä he pohjaltaan ovat. Heille se vain on jonkinlaista kauppaa\n-- ja kun tytär menee naimisiin, iloitsevat he että nyt on mies\npyydyksessä, mies joka saa laahata häntä muassaan ja ruokkia häntä\nja vaatettaa häntä, ja joskin hän korvaukseksi saa alistua hieman\navioliittoonkin, ei siihen kannata suhtautua niin kovin juhlallisesti.\nMutta kun poika samasta korvauksesta ottaa yhtäläisen taakan\nniskoilleen, eivät he tietenkään ole yhtä innostuneita. Ettekö usko\nettä tässä on perää?\"\n\n\"Joskus\", sanoi Jenny.\n\nTullessaan illalla kotiin Jenny sytytti lampun ja istuutui\nkirjoittamaan äidille -- hän tahtoi kernaasti heti kiittää\nsyntymäpäivätervehdyksestä ja kertoa, mitenkä hän oli viettänyt päivän.\n\nJa hän nauroi omalle eilisiltaiselle juhlallisuudelleen.\n\nVoi hyvä Jumala! Tietenkin hänellä oli ollut kiperät paikat ja\nyksinäistä. Mutta kiperää oli oikeastaan miltei kaikilla nuorilla\nollut, jotka hän tunsi. Monella hullumminkin kuin hänellä. Kun hän\nvain ajattelikin kaikkia vanhoja ja nuoria tyttöjä -- kansakoulun\nopettajattaria. Miltei jok'ikisellä oli iäkäs äiti elätettävänään\n-- tai sisaruksia autettavina. Entäs Gunnar -- ja nyt Gram. Vieläpä\nCescakin -- tuo rikkaan kodin hemmoteltu lapsi -- kahdenkymmenenyhden\nvuotiaana hän oli rikkonut välinsä kotiin ja siitä asti ahertanut ja\nsäästänyt pienen äidinperintönsä varassa.\n\nEntäs yksinäisyys? Eikö hän itse ollut sitä valinnut? Kaiken kaikkiaan:\nasia oli kai niin ettei hän täysin luottanut omiin lahjoihinsa. Ja\nvaimentaakseen epäilyjään hän oli tarrautunut kiinni siihen, että\nolikin jotain muuta, aivan toisenlainen kuin ympäristönsä. Oli itse\ntyöntänyt ihmiset luotaan. Nyt, kun hän oli päässyt kappaleen matkaa\neteenpäin, todistanut itselleen kykenevänsä johonkin, oli hän paljon\navomielisempi ja ihmisystävällisempi. Hänen täytyi kyllä myöntää, ettei\nhän koskaan ollut yrittänytkään käydä toisia vastaan, sen paremmin\nlapsena kuin aikuisena. Hän oli ollut liian ylpeä astumaan ensimmäistä\naskelta.\n\nKaikkien ystävien, joita hänellä oli ollut -- isäpuolesta aina Cescaan\nja Gunnariin -- kaikkien oli täytynyt ensin ojentaa kätensä.\n\nJa nyt sitten tämä, jota hän kuvitteli ja ruokki mielessään -- että\nhän pohjimmaltaan oli intohimoinen. Kissoja! Hän, joka oli täyttänyt\nkaksikymmentäkahdeksan olematta koskaan rakastunut -- hivenen\nvertaakaan. Niin, hän oli kai oikeutettu uskomaan itsestään, ettei hän\nnaisena joutuisi kärsimään tappiota, mikäli hän joskus rakastuisi --\nolihan hän terve ja kaunis ja aistit turmeltumattomat -- työ ja ulkoilu\nolivat tehostaneet niiden vastaanottavuutta. Ja tietenkin hän halusi\nrakastua johonkuhun ja tulla rakastetuksi -- halusi elää.\n\nMutta maleksia näin ja kuvitella, että hän pelkästään lihanhimosta\nsaattaisi vaipua kenen hyvänsä miehenpuolen syliin, kunhan se vain\noikeana silmänräpäyksenä olisi tarjolla -- pötyä, tyttöseni! Asia oli\nkerta kaikkiaan vain niin, ettei hän tahtonut myöntää oloaan hiukan\nkuivaksi silloin tällöin, ja että hän aivan halpahintaisesti olisi\nhalunnut tehdä pienen valloituksen ja saada hieman liehintää kuten\nmuutkin tyttölapset -- samalla kun hän pohjimmalti tunsi, että tämä\noli -- halpahintaista. Ja niin hän ennemmin tekeytyi juhlalliseksi\nja tunsi elämännälkää ja aistien paloa -- tuollaista himphamppua,\njollaista miesparat ovat keksineet, kun he raukat eivät tiedä, että\nnaiset yleensä ovat epähienoja ja turhamaisia ja typeriä, niin että\nheistä on kuivaa, ellei mies ole heidän käskyläisenään. Siitä on saanut\nalkunsa koko satu aistillisista naisista -- itse asiassa sellaiset ovat\nyhtä harvinaisia kuin mustat joutsenet ja itseään kurissa pitävät,\nhyvinkasvatetut naiset.\n\nJenny nosti Fransiskan kuvan maalaustelineelle. Valkoinen pusero näytti\nnyt vihreää hametta vastaan kovalta ja rumalta. Väriä täytyi vaimentaa.\nKasvot olivat hyvin piirustetut -- asento hyvä.\n\nMissään tapauksessa ei tätä Gramin juttua kannattanut ottaa\njuhlallisesti. Herra nähköön, täytyihän hänenkin joskus tulla\nluonnolliseksi! Mitä turhia -- aivan niin oli silloin kun hän tutustui\nGunnariinkin -- hän pelkäsi aina rakastuvansa jokaiseen tapaamaansa\nmieheen, tai pelkäsi että mies rakastuisi häneen. Hän pelkäsi melkein\nyhtä paljon jälkimmäistä mahdollisuutta, niin tottumaton hän oli\nsiihen, että joku rakastuisi häneen -- se hämäännytti häntä.\n\nTäytyihän ihmisten osata olla ystäviä -- muutenhan maailma menisi aivan\nmullin mallin. Gunnar ja hänhän olivat ystäviä -- turvallisesti ja\nluottavasti.\n\nGramissa oli niin paljon sellaista, jonka takia oli luonnollista tulla\nystäviksi. Olivathan he itse asiassa läpikäyneet niin paljon samaa.\n\nGramin suhtautuminen häneen oli niin nuorta ja luottavaista. Tuo \"eikö\nniin\" ja \"eikö teistä\", jota hän aina toisti.\n\nTuo että Gram eilen väitti olevansa rakastunut -- tai luuli olevansa,\nkuten hänen sanansa kuuluivat --. Jenny naurahti hiukan, itsekseen. Ei,\ntäysi-ikäinen mies ei puhu niinkuin Gram hänelle, jos mies todella on\nrakastunut naiseen ja tahtoo valloittaa tämän.\n\nGram oli herttainen poika, niin juuri.\n\nTänään hän ei ollut kosketellut koko asiaa.\n\nJenny oli pitänyt Gramista kun tämä sanoi, että jos hän todellakin\nolisi rakastanut morsiantaan, hänen olisi pitänyt toivoa että morsian\ntulisi onnelliseksi toisen kanssa.\n\n\n\n\nX\n\n\nJenny ja Helge juoksivat käsikädessä Via Magnapolia pitkin. Katuna\nolivat vain kiviportaat, jotka laskeutuivat Trajanuksen Forumille.\nViimeisellä askelmalla Helge veti hänet syliinsä ja suuteli häntä\nyht'äkkiä.\n\n\"Oletko hullu -- etkö tiedä ettei tässä kaupungissa saa suudella\nkeskellä katua?\"\n\nJa molemmat nauroivat. Alkuaikana oli pari poliisia nuhdellut heitä\neräänä iltana Lateranitorilla. He olivat kulkeneet edestakaisin\npinjojen alla vanhaa kaupunginmuuria pitkin ja suudelleet toisiaan.\n\nViimeinen auringonsäde sattui patsaan nenässä olevaan\npronssipyhimykseen ja hehkui talonseinämillä ja puutarhojen\nlehvistöissä ylhäällä kummulla. Tori lepäsi varjossa, samoin vanhat\nrappeutuneet talot ylt'ympäri forumia, joka oli kaivettu esiin kadun\nalta.\n\nJenny ja Helge riippuivat kaiteen yli ja koettivat laskea velttoja,\nlihavia kissoja, jotka maleksivat alhaalla harmahtavien pylvääntynkien\nvälissä, ruohottuneella maalla. Nyt, hämärän laskeutuessa, ne alkoivat\nvähitellen elpyä. Eräs punerva, joka oli maannut Trajanuksen patsaan\njalustalla, venytteli, hioi kynsiään kiveen ja ponnahti pehmeästi ja\näänettömästi ruohistoon -- liukui pois kuin valoisampi varjo ja katosi.\n\n\"Luulenpa totisesti että niitä on kaksikymmentäkolme --\", sanoi Helge.\n\n\"Minä taas olen laskenut kaksikymmentäviisi --.\" Jenny kääntyi\npuolittain ja torjui postikorttien kaupustelijaa, joka oli tullut\nheidän luokseen ja tarjoili myytäviään mongertaen mitä moninaisimpia\nkieliä.\n\nJa Jenny nojautui jälleen kaiteeseen ja tuijotti poissaolevana\nalas, varjoisaan ruohoon, antautuen täysin siihen suloiseen pieneen\nväsymykseen, joka oli seurannut pitkän, aurinkoisen päivän lukemattomia\nsuudelmia keväisellä campagnalla. Helge piteli hänen kättään\nkäsivarrellaan ja taputteli sitä -- ja Jenny siirsi sitä, kunnes se\npääsi piiloutumaan Helgen molempien kämmenien väliin. Helge nauroi\nhiljaa ja iloisesti itsekseen.\n\n\"Mitä sinä naurat, poika?\"\n\n\"Minä vain muistin niitä saksalaisia --\", ja Jenny yhtyi nauruun --\npieneen, huolettomaan nauruun kuin ainakin onnelliset ihmiset, jotka\nnauravat turhasta.\n\nHe olivat kulkeneet Forumilla aamupäivällä. Ja olivat istuneet\nhetkisen Fosca-pylväiden korkealla jalustalla ja kuiskailleet\nyhdessä, ja rauniokenttä lepäsi heidän allaan, auringon kultaamana ja\nrapistuneena, täynnä pieniä tummia matkailijoita, jotka kiipeilivät\nkiviharkkojen välissä. Mutta itsekseen, etsien yksinäisyyttä\nkeskellä matkailijaparvia, kulki vastanainut saksalainen pari. Mies\noli lihavahko, punakka ja vaaleaverinen, yllään polvihousut, kodak\nkainalossa, lukien Baedekeriä nuorelle vaimolleen. Tämä taas, aivan\nnuori, uhkea ja tumma, pehmeissä jauhonvalkeissa kasvoissaan aivan\nkuin perinnäinen emännyyden leima, asettui maahankaatuneelle pylväälle\nja mies näppäsi kuvan. Mutta nuo kaksi nauroivat, istuen korkealla\nFosca-pylvään suojassa, kuiskaillen rakkaudestaan, huolettomina,\nvälittämättä siitä että sattuivat istumaan näin, allaan Forum Romanum.\n\n\"Onko sinun nälkä?\" kysyi Helge.\n\n\"Ei, -- onko sinun?\"\n\n\"Ei. Tiedätkö mitä minun tekisi mieli?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Seurata sinua kotiin, Jenny. Juoda teetä luonasi illalla. Eikö se käy?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nHe palasivat kaupungille. Kulkivat laitakatuja käsikoukkua.\n\nJennyn pimeässä porraskäytävässä Helge puristi äkkiä tytön syliinsä.\nHänen käsivartensa painui niin kovasti toisen rintaan ja hänen\nsuudelmansa olivat niin tukahduttavat ja väkivaltaiset, että Jennyn\nsydän alkoi takoa pelästyneesti ja kovaa. Jenny vihasi omaa itseään,\nkun hän ei voinut olla tuntematta pelkoa.\n\n\"Oma poikani rakas\", kuiskasi hän pimeässä, tahtoen pakottautua\nrauhalliseksi.\n\n\"Odota hiukan\", kuiskasi Helge, kun Jenny tahtoi sytyttää. Ja hän\nsuuteli tyttöä kuin äsken. \"Ota yllesi geishanpukusi, sinä olet siinä\nniin kaunis -- minä istun niin kauan parvekkeella.\"\n\nJenny muutti pukua pimeässä. Ja pani teeveden tulelle ja järjesti\nvuokot ja mantelipuun oksat maljakkoihin, ennen kuin meni kutsumaan\nHelgeä ja sytytti lampun.\n\n\"Voi Jenny --\" Helge veti hänet jälleen syliinsä.\n\n\"Sinä olet niin kaunis. Kaikki sinun luonasi on niin kaunista. Voi,\non niin ihanaa olla sinun luonasi. -- Voi jos saisin aina olla sinun\nluonasi --.\"\n\nJenny otti hänen kasvonsa käsiensä väliin.\n\n\"Jenny -- etkö sinäkin toivoisi että aina voitaisiin olla yhdessä --\"\n\nJenny katseli hänen kauniisiin kellanruskeihin silmiinsä:\n\n\"Toivoisin, Helge.\"\n\n\"Etkö toivoisi ettei tämä koskaan loppuisi, tämä etelän kevät -- meidän\nkeväämme?\"\n\n\"Toivoisin.\" Hän heittäytyi äkkiä Helgen syliin. \"Voi, toivoisin,\nHelge.\" Ja hän suuteli Helgeä ja antoi puoliavoimien huuliensa ja\nsulkeutuneiden silmiensä pyytää lisää suudelmia. Sillä oli niinkuin\nHelgen sanat heidän keväästään, joka ei koskaan saisi loppua, olisi\nherättänyt hänessä pienen kipeän tuskan -- tämän kevään ja heidän\nunelmansa täytyi loppua -- Ja pohjimmaisena väreili pelko, jota hän\nei tahtonut estellä itselleen, mutta joka oli syntynyt Helgen sanoista\n\"etkö toivoisi että aina saisimme olla yhdessä --.\"\n\n\"Voi kuinka minä toivoisin ettei minun pitäisi matkustaa kotiin,\nJenny\", sanoi Helge sydämensä pohjasta.\n\n\"Matkustanhan minäkin\", kuiskasi Jenny lempeästi. \"Ja me palaamme vielä\ntänne. Yhdessä.\"\n\n\"Sinä olet siis päättänyt matkustaa kotiin? Voi Jenny -- eikö sinua\nharmita -- että minä näin olen tullut ja sekoittanut kaikki sinun\nsuunnitelmasi?\"\n\nJenny antoi hänelle nopean suudelman ja juoksi nostamaan teekattilaa,\njoka kiehui yli.\n\n\"Voi sinua. Ei, minähän olin puolittain päättänyt sen jo ennen. Kun\nsiis äiti tarvitsee minua niin.\"\n\nJenny nauroi. \"Minua melkein hävettää -- hänhän on niin liikuttunut,\nkun tulen kotiin auttamaan häntä. Ja se onkin vain saadakseni olla\nyhdessä rakastettuni kanssa. Mutta hyvä on -- kotona tulee halvemmaksi,\nvaikkakin autan häntä -- ja kenties voin ansaitakin hiukan. Ja niin\nsäästyvät rahat -- tulevaisuuden varalle.\"\n\nHelge otti vastaan Jennyn ojentaman teekupin. Ja tarttui Jennyn käteen.\n\n\"Niin, mutta -- kun sinä ensi kerran matkustat ulkomaille, saan kai\nminä olla mukana? Sillä -- etkö sinä tahdo -- etkö sinä tarkoita että\nmenisimme naimisiin, Jenny?\"\n\nHelgen kasvot olivat niin nuoret ja näyttivät niin pelokkailta ja\nkysyviltä, että Jennyn täytyi suudella niitä moneen kertaan. Ja hän\nunohti, miten hän itse oli pelännyt tätä sanaa, jota heidän kesken\nennen ei ollut mainittu.\n\n\"Se on kai käytännöllisintä, poikani mun. Kun me kerran olemme\nyksimielisiä siitä, että aina tahdomme olla yhdessä.\"\n\nHelge suuteli hiljaa hänen kättään.\n\n\"Koska?\" kuiskasi hän hetken perästä.\n\n\"Koska vain tahdot\", kuiskasi hän yhtä hiljaa -- ja varmasti.\n\nHelge suuteli jälleen hänen kättään.\n\n\"Voi, kun me olisimme saattaneet mennä naimisiin jo täällä\", sanoi hän\nhetken kuluttua toisella äänellä.\n\nJenny ei vastannut. Hiveli vain hänen hiuksiaan.\n\nHelge huokasi hiukan: \"Mutta eihän se käy. Kun me nyt joka tapauksessa\nmatkustamme niin pian kotiin. Tietysti se loukkaisi sinun äitiäsikin,\ntuollainen äkkinaiminen -- eikö totta?\"\n\nJenny oli vaiti. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että\nhänen pitäisi tehdä tiliä äidilleen avioliitostaan -- sen paremmin kuin\näiti oli kysynyt hänen mieltään mennessään uusiin naimisiin.\n\n\"Joka tapauksessa tiedän, että minun vanhempani loukkaantuisivat. En\npidä siitä -- mutta tiedän, että niin se vain on. Minun pitäisi kai\nkirjoittaa kotiin ja kertoa, että olen mennyt kihloihin. Ja kun kerta\nsinä aiot matkustaa kotiin hiukan ennen kuin minä -- etkö tahtoisi\nmennä tervehtimään heitä --\"\n\nJenny heilautti päätään, aivan kuin olisi tahtonut karkottaa\nvastenmielisen tunteen. Ja sanoi:\n\n\"Teen niin kuin tahdot, oma ystävä -- senhän voit ymmärtää.\"\n\n\"Enhän minä itsekään siitä pidä, Jenny. Enhän toki! Tämä kaikki on\nollut niin ihanaa -- vain sinä ja minä koko maailmassa. Mutta näetkös,\näiti loukkaantuisi niin kauheasti. Enkä minä saata tehdä hänen\nelämäänsä vielä pahemmaksi kuin se jo on. Minä en rakasta äitiä niin\nkuin ennen -- ja hän tietää sen, ja suree niin. -- Nämähän ovat vain\nmuodollisuuksia -- ja hän olisi niin onneton, jos hänestä näyttäisi,\nettä tahtoisin pitää hänet kaiken ulkopuolella -- ajattelisi että se\noli kostoksi siitä jutusta, tiedäthän --.\n\n\"Ja kun tuo kaikki sitten on kestetty, Jenny -- voimme mennä naimisiin.\nNiin ettei kenelläkään ole mitään sanomista. Tahtoisin mielelläni että\nmenisimme naimisiin pian. Etkö sinä?\"\n\nJenny suuteli häntä vastaukseksi.\n\n\"Sillä minähän kaipaan sinua niin\", kuiskasi Helge kuumasti. Eikä\nJenny torjunut hänen hyväilyjään. Mutta Helge päästi hänet -- hiukan\näkillisesti ja arasti. Ja alkoi levittää voita leivälle ja syödä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmin he istuivat kamiinan ääressä ja polttelivat -- Jenny\nnojatuolissa, Helge lattialla, pää hänen sylissään.\n\n\"Eikö Cesca tänäkään iltana tule kotiin?\" kuiskasi Helge äkkiä.\n\n\"Ei. Hän jää Tivoliin koko viikoksi\", sanoi Jenny nopeaan ja hiukan\nhermostuneesti.\n\nHelge siveli hänen nilkkaansa, joka pilkisti esiin kimonon helman alta.\n\n\"Sinun jalkasi ovat niin kauniit ja kaitaiset, Jenny -- voi sentään!\"\nHän siveli tytön siroa säärtä. Ja äkkiä hän pusersi Jennyn molemmat\njalat rintaansa vasten.\n\n\"Sinä olet niin kaunis, niin kaunis. Ja minä rakastan sinua niin,\ntiedäthän miten paljon minä sinua rakastan -- tahdon maata tässä\nlattialla sinun jalkojesi edessä -- pane pienet kapeat kenkäsi\nniskalleni -- pane!\" Helge heittäytyi äkkiä suoraan hänen eteensä ja\nkoetti kohottaa tytön jalkoja ja panna ne kaulalleen.\n\n\"Helge. Helge!\" Helgen äkkinäinen hurjuus vavahdutti Jennyä tuokion\nverran. Mutta sehän oli hänen oma poikansa -- sanoi hän itselleen --\npelkäisikö hän sitä, mitä Helge tahtoi, hän joka rakasti Helgeä! Helgen\nkädet olivat niin polttavan kuumat, hän tunsi sen ohuitten sukkiensa\nläpi.\n\nMutta ymmärtäessään, että Helge suuteli hänen kenkiensä pohjia, heräsi\nhänessä äkkinäinen vastenmielisyys ja hämmentyneenä, tuntien pelkoa ja\nhaluttomuutta, hän nauroi väkinäisesti:\n\n\"Ei Helge -- anna olla, kengät joilla minä kuljen ja maleksin näillä\nsaastaisilla kaduilla --\"\n\nHelge Gram nousi -- nolona ja nöyryytettynä. Jenny koetti nauraen\npäästä asiasta:\n\n\"Ajattele minkälaiset kengät -- nehän ovat täynnä tuhansia\ntaudinsiemeniä --\"\n\n\"Senkin järkeilijä -- ja sinä olet mukamas taiteilija\" -- nyt Helgekin\nnauroi. Ja liioitellun leikkisästi, peittääkseen hämmennystään\nHelge puristi häntä hurjasti, ja molemmat nauroivat täyttä kurkkua:\n\"Ihastuttava morsian -- anna kun tunnustelen! -- aivan niin -- sinä\nhaiset tärpätiltä ja öljyväreiltä.\"\n\n\"Höpsis, oma kultani. Minä joka en ole koskenut pensseliin pian kolmeen\nviikkoon. Ole hyvä ja pese itsesi sinä.\"\n\n\"Ehkäpä sinulla on karbolivettä -- taudinsiementen hävittämiseksi.\"\nHelge ahdisti häntä kädet saippuavaahdossa. \"Naiset ovat kemiallisesti\npuhtaita runoudesta, sanoo isäkin aina.\"\n\n\"Siinä on sitten isäsi oikeassa, poikani!\"\n\n\"Ja sinä osaat määrätä kylmävesihoitoa\", nauroi Helge.\n\nJenny kävi äkkiä vakavaksi. Meni Helgen luo ja pani kädet hänen\nolkapäilleen -- suuteli häntä.\n\n\"Enhän minä tahdo, Helge, että sinä makaat lattialla minun jalkojeni\nedessä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelgen mentyä Jenny häpesi. Sillä oli kai totta, että hän todella oli\ntahtonut määrätä kylmävesihoitoa. Mutta vastedes hän ei enää tekisi\nniin. Sillä hänhän rakasti Helgeä.\n\nTänä iltana hän oli kärsinyt tappion. Oli ajatellut sitäkin, mitä\nsignora Rosa sanoisi, jos jotain olisi tapahtunut --. Oli aika lailla\nnöyryyttävää tietää pelänneensä kohtausta kiukkuisen signoran kanssa --\ntahtonut päästä lupauksestaan pojalleen sellaisen asian vuoksi.\n\nSillä kun hän kerran otti vastaan Helgen rakkauden, vastasi Helgen\nsuudelmiin -- niin olihan hän puolestaan velvollinen antamaan kaikki,\nmitä tämä häneltä pyysi. Hänhän oli viimeinen, joka halusi sellaista\nleikkiä -- ottaa vastaan rakkautta ja maksaa pikkurahalla -- voidakseen\njälleen vetäytyä leikistä mitään menettämättä, jos hän sattuisikin\ntoisin päättämään.\n\n-- Koko tämä pelko johtui vain hermostuksesta -- eihän hän ollut\nkokenut mitään tämäntapaista.\n\nKuitenkin -- hän oli ollut iloinen että Helge ei ollut pyytänyt enempää\nkuin hän sydämestään saattoi antaa --. Sillä tulisihan hetki, jolloin\nJenny itse tahtoisi antaa hänelle kaikki --.\n\nVoi, tämä kaikkihan oli tullut niin hitaasti ja huomaamatta -- kuin\netelän kevät! Yhtä tasaisen varmasti -- ilman jyrkkiä äkkikäänteitä.\nIlman kylmiä ja myrskyäviä päiviä, jotka saattoivat sydämen\nkaipaamaan rajusti aurinkoa ja valon ylenpalttisuutta ja hiuduttavaa\nhellettä. Ilman pohjolan pelottavan valoisia, loputtomia, riuduttavia\nkevätiltoja. Kun aurinkoinen päivä oli päättynyt, lankesi yö niin\nrauhallisesti ja tyynesti -- kylmä tuli samassa kuin pimeä ja vain\nhoukutteli levolliseen ja rauhalliseen uneen lämpimien kirkkaiden\npäivien välissä -- joka päivä oli hiukan lämpimämpi kuin edellinen,\njoka päivä sirotti hiukan enemmän kukkasia campagnalle, joka ei ollut\nsen vihreämpi kuin eilenkään -- ja kuitenkin niin paljon vihreämpi ja\npehmeämpi kuin viikko sitten --.\n\nJa juuri samoin oli myös hänen rakkautensa tullut. Ilta illalta hän\noli kaivannut hiukan enemmän seuraavaa aurinkoista päivää Helgen\nkanssa kaupungin muurien ulkopuolella -- ja vähitellen kohdistui\nhänen kaipauksensa yhä enemmän Helgeen ja tämän nuoreen, lämpimään\nrakkauteen. Hän oli vastaanottanut Helgen suudelmat, siksi että se\ntuotti hänelle iloa -- ja päivä päivältä heidän suudelmansa olivat\nenentyneet -- ja lopuksi oli kaikki puhe vaiennut heidän välillään --\noli vain suudelmia.\n\nJenny oli nähnyt, kuinka Helge päivä päivältä kävi yhä\ntäysikasvuisemmaksi ja miehekkäämmäksi -- hänen arkuutensa aivan\nkuin häipyi: nykyisin hän ei koskaan enää joutunut äkkinäisen\nalakuloisuutensa valtaan. Ja Jenny itse kävi varmemmaksi,\nlämpimämmäksi, iloisemmaksi. Se ei ollut hänen nuoruutensa viileää\nsotaista itsevarmuutta, vaan sydämen turvallisuutta -- hän ei enää\nollut epäluuloinen elämää kohtaan, joka ei ottanut muodostuakseen\nhänen unelmainsa mukaiseksi -- nyt hän otti turvallisin mielin vastaan\njokaisen päivän, iloisena ja varmana, että mitä oli edessä, se oli\nhyvää ja saattoi kääntyä hyväksi --.\n\nMiksei rakkaus saattaisi tulla näin -- vähitellen niinkuin lämpö, joka\nlisääntyi päivä päivältä ja hitaasti sulatti ja pehmitti --. Vaikkakin\nhän ennen oli luullut että se tuli kuin rajumyrsky ja yhtäkkiä\nuudestiloi hänet ihmiseksi, jota hän itsekään ei tuntenut -- jolle\nhänen entinen tahtonsa ei enää mitään voinut.\n\nJa Helge otti vastaan niin äärettömän lempeästi ja rauhallisesti\nhänen rakkautensa hitaan terveen kasvun. Joka ilta, kun he olivat\nsanoneet toisilleen hyvää yötä, oli Jennyn sydän tuntenut lämmintä\nkiitollisuutta häntä kohtaan, sen vuoksi että hän ei ollut pyytänyt\nenempää, kuin Jenny sinä päivänä saattoi antaa.\n\nVoi, jospa he vain olisivat saaneet jäädä tänne -- toukokuuhun asti,\nkesään asti, koko kesäksi! Ja heidän rakkautensa olisi saanut kypsyä\ntäällä, kunnes he kokonaan olisivat olleet toinen toisensa omia, yhtä\nluonnollisesti kuin he tähän asti olivat lähestyneet toisiaan --.\n\nOlisivat saaneet asua jossain vuoristossa suvella. Avioliitto olisi\nsitten järjestetty täällä kaupungissa. Taikka kotona syksyllä. Tietysti\nhe menisivät naimisiin, ihan tavalliseen tapaan, kun he kerran pitivät\ntoisistaan --.\n\nKun hän nyt ajatteli matkaa kotiin, oli kuin hän olisi pelännyt\nheräävänsä unesta --.\n\nMutta sehän oli turhaa. Hehän pitivät toisistaan niin äärettömästi.\nMutta hän ei sietänyt kaikkea tuota hommaa, kihlauksia,\nsukulaiskäyntejä ja sen semmoista --. No niin, pikku asioita.\n\nMutta ikuisesti kiitollinen hän oli tälle lempeälle etelän keväälle,\njoka oli vienyt heidät yhteen niin hiljaa ja varovaisesti -- heidät\nkaksi yksinäistä kevätvihreällä campagnalla tuhatkaunojen keskellä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Etkö usko että Jenny kerran katuu, kun hän meni kihloihin tuon Gramin\nkanssa\", kysyi Fransiska Gunnar Heggeniltä. Cesca istui Gunnarin luona\neräänä iltana.\n\nGunnar pyöritteli sikaria sormissaan. Yhtäkkiä hän huomasi, ettei hänen\nmieleensä koskaan ollut juolahtanutkaan, että saattaisi olla epähienoa\nkeskustella Fransiskan asioista Jennyn kanssa. Mutta keskustella Jennyn\nsydämenasioista Fransiskan kanssa oli aivan toista.\n\n\"Ymmärrätkö mitä Jenny hänestä löytää?\" kysyi Fransiska uudelleen.\n\n\"Hm, sitä ei tavallisesti ymmärrä, Cesca. Yleensä on vaikeata ymmärtää\nmitä te oikein näette siinä ja siinä miehessä. Minä luulen jumaliste\n--\" hän naurahti itsekseen.\n\n\"Me luulemme valitsevamme. Mutta me muistutamme veljiämme sieluttomia\neläimiä enemmän kuin itse haluamme tietääkään. Yht'äkkiä olemme\nvalmiita rakastamaan -- luontaisen laatumme mukaan. Ja paikka ja\ntilaisuus auttavat asiaa --\"\n\n\"Hyi\", sanoi Fransiska ja kohotti hartioitaan. \"Mutta sinä siis,\nGunnar, olet aina valmis --\"\n\nGunnar naurahti -- hiukan haluttomasti:\n\n\"Taikka en ole koskaan ollut -- tarpeeksi. En ole koskaan tuntenut\ntuota ehdotonta luottamusta mihinkään naiseen, että hän olisi 'se\nainoa' ja niin edespäin --. Ja sekin kuuluu rakkauteen -- kun kerta\nihminen on se ja sellainen kuin on.\"\n\nFransiska tuijotti mietteissään eteensä.\n\n\"Usein on kai asianlaita niin kuin sanoit, Gunnar. Mutta sattuu --\ntapahtuu, että ihminen rakastuu tiettyyn yksilöön -- ei vain siksi,\nettä aika ja olosuhteet ovat edulliset. Minä -- minä rakastan sitä,\njonka tiedät, sen vuoksi etten ymmärrä häntä. En osannut käsittää, että\nihminen saattaisi olla sellainen kuin hän näytti olevan. Odotin aina\njotain tapahtumaa, joka aivan kuin valaisisi ja selittäisi kaiken mitä\nnäin. Minä hain salattua aarretta -- tiedäthän että ihminen tulee kuin\nhulluksi -- kuta kauemmin hän etsii. Sitä enemmän kun ajattelen --\ntoinen nainen saattaa sen löytää.\n\n\"Mutta sellaisia on, jotka rakastavat jotain tiettyä ihmistä eikä ketään\ntoista, sen takia että tuo yksi on täydellinen juuri heidän mielestään.\nOsaa antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat. Sinä et kai milloinkaan\nole ollut rakastunut kehenkään sillä lailla, että sinusta kaikki\nhänessä oli oikein ja kaunista ja hyvää -- niin, että rakastit häntä\nsellaisenaan?\"\n\n\"En ole\", vastasi Heggen lyhyeen.\n\n\"Niin mutta se on oikeata rakkautta. Etkö usko? Ja olisin tahtonut että\nJenny olisi rakastunut juuri niin. Mutta eihän hän voi rakastaa Gramia\nsillä lailla.\"\n\n\"En oikeastaan tunne Gramia, Cesca. Tiedän vain ettei hän ole niin\ntyhmä kuin näyttää -- niinkuin sanonta kuuluu. Tarkoitan, hän on kai\nmerkittävämpi kuin ensi vaikutelmalta uskoisi. Jenny on kai huomannut\nmitä hän pohjimmalti on miehiään.\"\n\nCesca istui tuokion. Sytytti savukkeen ja antoi tulitikun palaa loppuun\n-- seurasi miettiväisenä silmillään liekkiä.\n\n\"Etkö huomannut -- hän kysyy aina 'eikö teistäkin' ja 'eikö niin'\nja niin poispäin. Eikö sinusta hänessä ole jotain naisellista tai\npuolinaista?\"\n\n\"Kenties. Mutta ehkä juuri se on vetänyt puoleensa Jennyä. Hänhän on\nsekä voimakas että itsenäinen. Ehkäpä hän rakastaa mieluimmin juuri\nsellaista, joka on heikompi kuin hän itse.\"\n\n\"Sanonpa sinulle jotakin, Gunnar. En ollenkaan luule, että Jenny on\nniin väkevä ja itsenäinen. Hänen on vain täytynyt olla -- kotona hänen\ntäytyy aina uuttaa ja tukea, eikä hänellä itsellään ollut ketään\ntukena. Minua täytyi hänen hoivata, sen vuoksi että olen paljon, paljon\nherkempi kuin hän ja tarvitsen häntä. Joku on aina tarvinnut Jennyä.\nJa nyt Gram. Niin, Jenny _on_ väkevä ja varma, ja hän tuntee sen,\neikä kukaan pyydä häneltä apua turhaan. Mutta kukaan ihminen ei jaksa\nsellaista loputtomiin -- tukea aina toisia ja jäädä itse vaille. Etkö\nymmärrä? Hän jää niin hirveän yksinäiseksi, kun hänen aina täytyy olla\nvoimakkain. Hän _on_ yksin, ja jos hän joutuu naimisiin tuon miehen\nkanssa, jää hän yksin. Me kaikki puhumme Jennylle itsestämme, eikä\nhänellä ole ketään, jolle hän voisi puhua. Voi, Jennyn olisi pitänyt\nsaada mies, jota hän olisi voinut ihailla -- jonka ylemmyyden hän olisi\ntuntenut -- jolle hän olisi voinut sanoa: niin ja niin olen elänyt,\nja niin tehnyt työtä ja niin taistellut, sillä minusta se oli oikein.\nHänen olisi pitänyt saada mies, kyllin suuri hyväksyäkseen hänet. Gram\nei siihen pysty, siksi että hän on Jennyä heikompi. Mutta niin ollen\nei Jenny voi olla varma siitä, että on menetellyt oikein -- eikö niin?\nKun hän ei siis tapaa ketään kyllin arvovaltaista hyväksymään hänen\najatuksiaan. 'Eikö niin' ja 'eikö sinusta' -- Gunnar, Jennynhän olisi\nnyt pitänyt saada kysyä niin!\"\n\nHe olivat molemmat vaiti pitkän ajan, kunnes Heggen sanoi Fransiskaan\nkatsomatta:\n\n\"Merkillistä, Cesca. Kun on kysymyksessä omat asiasi, et useimmiten\nymmärrä yhtään mitään. Mutta puhuessasi toisista minusta tuntuu usein,\nettä sinä näet selvimmin meistä kaikista.\"\n\nFransiska huokasi syvään:\n\n\"Niinpä niin, Gunnar. Senpä vuoksi minä joskus ajattelenkin, että minun\nolisi mentävä luostariin. Kun olen ulkopuolella, katsojana, tuntuu\nminusta kuin ymmärtäisin. Mutta kun itse olen kaiken keskellä, käyn\nihan sekapäiseksi.\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nKaktuspensaitten lihakkaat sinisenharmajat jättiläislehdet olivat\npiirrettyjen nimien ja vuosilukujen ja sydänten arpeuttamat. Helge\nseisoi ja uursi syvään H ja J kirjaimet. Ja Jenny seisoi, käsivarsi\nHelgen hartioilla ja katseli.\n\n\"Kun me palaamme tänne\", sanoi Helge, \"on se samanlainen ruskea arpi\nkuin muutkin. Luuletko että löydämme sen, Jenny?\"\n\nJenny nyykäytti päätään.\n\n\"Niinkuin kaikki muutkin\", sanoi Helge alakuloisena. \"Täällä on niin\npaljon nimiä. Me tulemme tänne etsimään sitä -- eikö niin?\"\n\nVarmasti.\"\n\n\"Etkö usko että me palaamme tänne, Jenny kultani? Ja että seisomme näin\nkuin nytkin -- seisommehan?\" Helge veti Jennyn syliinsä.\n\n\"Tietysti -- miksikä emme, oma ystävä?\" Käsivarret toistensa\nvyötäisillä he kulkivat reunakaiteelle. Ja kiinteästi nojaten toisiinsa\nhe istuivat ja tuijottivat campagnalle.\n\nAuringonvalo vaihteli ja täysivarjot siirtyivät kukkuloilla kevätpäivän\nhetkien mukaan. Toisinaan valo kimposi paksuina sädesuihkuina, sillä\nvaaleat pilvet vaelsivat sinisellä taivaalla -- kirkkaassa, seisovassa\nrauhattomuudessaan. Mutta ulompana taivaanrannalla, jota vastaan\ntumma eukalyptusmetsä piirtyi Tre Fontanen luona, nousi aivan kuin\nhelmenkeltaista sumua -- illempänä se varmaankin tihenisi ja peittäisi\nkoko taivaan.\n\nKaukana tasangolla vyöryi Tiber-virta merta kohti, kultaisena, silloin\nkun auringonpaiste siihen sattui, mutta lyijynharmaana, loistottomana\nniinkuin kalanvatsa kun se heijasti pilviä. Tuhatkaunot loistivat\nvalkoisina kuin lumipälvet mäentöyrämillä. Rinteellä osterian\nkeittiöpuutarhan alapuolella nousi nuori vehnä, helakan vihreänä ja\nsilkin kiiltoisena. Keskellä peltoa seisoi kaksi mantelipuuta, latvat\nvaaleanpunaisina kukista.\n\n\"Jenny, tämä on viimeinen päivämme campagnalla\", sanoi Helge. \"Eikö se\nole ihmeellistä?\"\n\n\"Tällä kertaa --.\" Ja Jenny suuteli häntä eikä tahtonut antautua oman\nalakuloisuutensa valtaan.\n\n\"Niin. Etkö koskaan ajattele, Jenny -- kun me vast'edes istumme\ntäällä -- on kaikki pakostakin jollain tavoin toisin. Ihminen muuttuu\nalituiseen -- päivä päivältä -- me emme enää ole samoja, kun me\nseuraavalla kerralla istumme täällä. Ensi vuosi -- ensi kevät -- se\nei ole _tämä_ kevät, Jenny. Myöskään emme ole _ihan_ samoja silloin.\nRakkautemme -- me voimme pitää toisistamme aivan yhtä paljon -- mutta\nemme aivan samalla tavalla.\"\n\nJennyn hartiat värähtivät aivan kuin häntä olisi hiukan viluttanut:\n\n\"Noin ei kukaan nainen koskaan sanoisi, Helge\", -- ja hän koetti nauraa.\n\n\"Onko sinusta niin ihmeellistä että minä sen sanon, Jenny? En voi olla\nsitä ajattelematta. Sillä nämä kuukaudet ovat mielestäni muuttaneet\nminua niin suuresti. Ja sinuakin -- muistatko ensimmäistä aamua? Sanoit\nettä kaikki muuttui sinulle heti kun tulit tänne ulkomaille. Sellainen\nkuin minä taas olin, tullessani Roomaan -- ethän olisi voinut rakastua\nminuun sellaisena -- ethän?\"\n\nJenny hiveli hänen poskeaan.\n\n\"Mutta Helge -- oma poikani -- siinähän koko suuri muutos onkin -- että\nolemme oppineet rakastamaan toinen toistamme --. Ja tämä tunne syvenee\nsyvenemistään -- eikö niin -- ja kun me siis muutumme, merkitsee se\nvain sitä että rakkautemme kasvaa. Eihän siinä ole mitään pelkäämistä.\nMeistä on tullut kaksi rakastavaa ihmistä -- siinä on koko muutos.\nMuistatko erästä päivää -- syntymäpäivääni -- silloin, Via Cassilla --\njolloin ensimmäiset hienot säikeet alkoivat punoutua välillemme -- nyt\nniistä on tullut vahva side, hyvin vahva -- ja se lujittuu alinomaa.\nEihän siinä ole mitään pelkäämistä, Helge?\"\n\nHelge suuteli häntä kaulalle.\n\n\"Ja huomenna sinä matkustat --.\"\n\n\"Niin. Ja kuuden viikon kuluttua tulet sinä jäljessä.\"\n\n\"Niin. Mutta silloin emme enää ole täällä. Emme voi retkeillä\ncampagnalla. On surkeata että meidän täytyy lähteä kesken kevättä.\"\n\n\"Onhan kotonakin kevät, Helge. Sielläkin on kiuruja. Katsos -- tänään\nkun pilvet kiitävät noin -- on täällä melkein kuin kotona -- eikö\nniin? Ajattele Vestre Akeria, poika -- koko Nordmarkenia! Me lähdemme\nsinne yhdessä. Voi, ajatteles kevättä kotona -- valkoisia lumiviiruja\nyltympäri tuntureilla, ja keskellä ikisininen vuono -- voi, Helge! Ja\nviimeiset suksimatkat kevätkelillä -- ehkäpä me tänäkin vuonna voimme\ntehdä yhteisiä hiihtoretkiä! Kun lumi on jo niin märkää, ettei se edes\ntartu, ja kaikki purot kuohuvat ja solisevat, ja taivas on illoin\nvihreä ja kirkas ja kultatähdet suuret ja loistavat ja sukset parkuvat\nja raapivat jäätynyttä hankea.\"\n\n\"Niin niin.\" Helge keinutti häntä sylissään. \"Mutta Jenny -- tuo\nkaikki -- Vestre Aker, Nordmarken -- olen vaeltanut siellä niin paljon\nyksikseni. Minä pelkään sitä. Minusta on kuin jokaisessa pensaassa\nsiellä riippuisi entisten poisheitettyjen sielujen siekaleita --.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, poikani. Voi, minusta se on niin ihanaa -- saada\nkulkea oman ystävän kanssa kaikkialla, jossa on kuljeskellut niin yksin\nja surullisena monta kevättä.\"\n\nKäsikädessä he vaelsivat vihreällä campagnalla -- nyt illansuussa\npilviharso peitti taivaan, ja heitä vastaan lehahti keväinen tuuli.\n\nJenny katseli jäähyväisiksi hellästi ja kaihomielisesti ympärilleen.\nMaantiellä kitisivät korkeat vankkurit, joita härät vetivät -- niiden\nkarva vaihtui sametinpehmeänä vaaleanharmaasta ruskeaan. Ja siniseksi\nmaalattuja viinirattaita vetivät muulit, ja kulkuset kilisivät niiden\npunaisissa valjaissa.\n\nVoi, kaikki oli niin tuttua ja rakasta täällä -- hän Oli katsellut tätä\nkaikkea päivästä päivään, Helgen kanssa -- ei tietänyt edes että hän\nsitä katseli, ja nyt hän yht'äkkiä tunsi että kaikki oli syöpynyt hänen\nmieleensä samalla kuin näiden päivien muistot.\n\nKuiva, punaruskea mäenrinne, jonka talvinen karkea lyhyt ruoho\noli käynyt pehmeämmäksi ja vihreämmäksi päivä päivältä --. Ja nuo\nuskolliset tuhatkaunot laihassa maaperässään. Salaperäiset kuopat,\njoiden maaperä oli sortunut -- he olivat seisoneet niiden vieressä\nja ihmetelleet niitä. Piikkiset pensasaidat teitten varrella, ja\npensaitten alla villisti kasvavan callan kiiltävät, mehevänviheriät\nlehdet.\n\nLeivosten lakkaamaton laulu avaran taivaanlaen alla, ja lukemattomat\nposetiivit, jotka kutsuivat tanssiin kaukana tasangon osterioissa --\nposetiivit, joiden sävelet olivat niin omituisen lasimaiset ja jotka\nalituiseen toistivat samoja pieniä italialaisia sävelmiä.\n\nVoi kuinka mieletöntä matkustaa pois tästä kaikesta!\n\n-- Ei --.\n\nJenny käveli Helgen rinnalla keväisessä tuulessa, joka tulvaili heitä\nvastaan ja viilensi hänen ruumistaan kuin kylpy. Ja hänestä oli kuin\nhänen ruumiinsa olisi ollut viileä, tuore ja mehuisa lehti, ja hän\nhalasi antaa sen Helgelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe hyvästelivät toisiaan viimeistä kertaa Jennyn pimeässä ulko-ovessa.\nEivätkä he ollenkaan tahtoneet päästää toisiaan.\n\n\"Voi Jenny! Jospa voisin jäädä luoksesi yöksi!\"\n\n\"Helge.\" Jenny puristui Gramia vastaan. \"Sinä voit!\"\n\nHelge puristi hänet rajusti syliinsä. Halasi hänen lanteitaan. Mutta\nJenny vavahti samassa, kun oli sen sanonut. Hän ei itsekään tietänyt\nmiksi häntä pelotti -- hän ei olisi _tahtonut_ pelätä. Häntä kadutti\nsamassa että oli vavahtanut -- aivan kuin hän olisi pyrkinyt pois\nmiehen lujasta syleilystä. Mutta Helge oli jo päästänyt otteensa.\n\n\"Ei ei. Tiedäthän että se on mahdotonta.\"\n\n\"Tahtoisin niin kernaasti\", kuiskasi Jenny nöyrästi.\n\n\"Niin, niin.\" Helge suuteli häntä. \"Tiedäthän että sinä --. Mutta\ntiedän ettei minun pidä --\n\n\"Voi kiitos, Jenny. Kiitos kaikesta. Voi Jenny, Jenny -- kiitos että\npidät minusta. Hyvää yötä. Ja kiitos -- kiitos.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJennyn kyyneleet tippuivat kylminä hänen poskilleen, vuoteessa. Ja hän\nkoetti sanoa itselleen että oli aiheetonta maata ja itkeä noin -- aivan\nkuin jotain olisi tapahtunut.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nI\n\n\nJuostessaan asemasillan poikki Fredrikshaldissa, saadakseen hiukan\nkahvia ravintolassa, Jenny pysähtyi tuokioksi. Kiuru liverteli hänen\npäänsä päällä.\n\nHän sulki silmänsä hetkeksi, istuessaan vaununikkunassa. Kuinka hän\nsentään kaipasikaan etelään.\n\nJuna suhahti pienien oikullisesti rakentuneiden punagraniittisten\nvuorennyppylöiden ohi. Siellä täällä vilahti silmiin vuono, räikeänä,\nloistavan sinisenä. Mänty oli pureutunut kiinni vuorenseinämään,\njuurevat rungot punaisina iltapäivän auringossa ja latvat\ntummanvihreinä ja metallinhohtoisina. -- Oli kuin kaikki olisi\nloistanut puhtauttaan lumensulamisen jäljiltä. Pikkupurot tulla\nryöppysivät molemmin puolin rautatietä, ja lehtipuiden paljaat latvat\npiirtyivät ilmaa vasten.\n\nKaikki oli niin erilaista kuin etelän kevät. Ja Jenny ikävöi _sitä_\n-- sen hidasta, tervettä hengitystä, sen värien lempeää iloa --.\nTäkäläiset värisoinnut toivat hänen mieleensä toisia keväitä -- hurjaa\nkaipuuta ja kuumaa iloa, niin erilaista kuin hänen nykyinen tyyni\nonnensa.\n\nVoi sitä etelän kevättä ja rauhallisesti versovaa vihannuutta laajoilla\ntasangoilla! Vuoret seisoivat ympärillä, niiden ääriviivat olivat\nankarat ja kiinteät. Ihmiset olivat raivanneet metsän tieltään ja\nrakentaneet muurien kruunaamat kivenharmajat kaupunkinsa kummuille\nja istuttaneet hopeanharmaat oliivilehtonsa rinteille. Elämä oli\nvuosituhansien kuluessa kiivennyt vuorenseinämiä pitkin, ja vuoret\nkantoivat kärsivällisesti tätä pientä elämää helmassaan ja kohottivat\nsittenkin otsansa taivasta päin, ikuisessa yksinäisyydessä ja rauhassa.\n-- Ylväät, ankarat viivat, ja värien hillitty hopeanharmaa ja\nsiniharmaa ja vihreänharmaa -- ikivanhat kaupungit ja hitaasti etenevä\nkevät -- huolimatta kaikesta mitä oli sanottu etelän hälisevästä\nelämästä, oli aivan kuin etelä olisi hengittänyt terveemmin ja\ntyynempään rytmiin kuin pohjola. Täällä oli kevään valta niin riehakka\n-- etelässä oli sittenkin helpompi ajatella että keväänhurmio hyökyi\nyli -- ohi.\n\nVoi, Helge! Jenny ikävöi hänen luokseen, sinne. Niin kaukana -- siitä\noli jo niin pitkä aika. Eikä siitä ollut viikkoakaan --. Ja sittenkin\noli melkein kuin kaikki olisi ollut vain unta. Aivan kuin hän ei\nmilloinkaan olisi ollut poissa täältä.\n\nIhmeellistä että hän oli ollut siellä. Eikä täällä, näkemässä ja\ntuntemassa, kuinka valkoinen, rauhallinen, pakkaskova talvi väistyi\nja kuinka hopeanpuhdas, kostea usva keskellä päivää kyllästi kuivan\nvaaleansinisen ilman ja vipajoi nurmien yllä. Ilma väreili ja kaikki\nviivat väreilivät, kuin irrallaan, mutta värit olivat terävät ja\npolttavat -- kuin alastomat. Kunnes ilta tuli, ja kaikki jäätyi\nvaaleanvihreän taivaankuvun alla, hiuduttavassa valossa, jota kesti\nikuisuuden --.\n\nOma poikani rakas, mitähän sinä nyt teet? Minä kaipaan sinua niin --\nkatsos, saatan tuskin ymmärtää että sinut omistan! Tahdon olla luonasi\n-- en tahdo kulkea yksin ja kaivata sinua koko tämän pitkän, hirveän,\nvaloisan kevään --.\n\nYlhäällä näkyi likaisia lumiläikkiä metsänreunassa ja kiviaitojen\nvieressä. Lakastuneen ruskeat vainiot ja kynnetyt pellot levittäytyivät\npehmeine väreineen, ja täällä, jossa taivaanlaki sai kaartua\navarampana, pelottavan väkevä sini sammui leppoisaksi taivaanrantaa\npäin. Metsäisten harjujen matala aaltoviiva ulottui kauas, mutta\nyksinäiset puuryhmät keskellä vainioita piirsivät oksiensa verkoston\nilmaa vastaan.\n\nVanhat harmaat talot loistivat kuin hopea ja uudet punaiset\nulkohuonerakennukset olivat väreissä palavat. Kuusikko paistoi mehevän\noliivinvihreänä, ja koivikko piirtyi punasinervänä sitä vastaan, ja\nhaapojen rungot olivat vaaleanvihreät.\n\nVoi, niin, tämä oli kevättä! Sen intohimoiset värit palavat lyhyen\ntuokion, kunnes kaikki muuttuu säteilevän kullanvihreäksi ja uhkuu\nhetkisen elinnesteitä, tummuakseen ja kypsyäkseen kesäksi muutamina\nlyhyinä viikkoina. -- Kevät, jolloin mikään onni ei ole kyllin\nloistava --.\n\nIlta pimeni, ja juna kiisi eteenpäin. Viimeiset pitkät punaiset\nauringonsäteet tulivat nuolina harjun yli. Ja niin jäi pilvettömälle\ntaivaalle vain kultainen kajo, joka sammui äärettömän hitaasti.\n\nKun juna lähti liikkeelle Moss'ista, seisoivat harjut nokimustina\nvihreänkirkasta taivasta vasten. Ja kuvastus oli vieläkin mustempaa,\nläpikuultavan mustaa lasinvihreässä vuonossa. Yksinäinen suuri\nkultatähti paloi harjun yllä, ja sen kuvajainen vedessä värisi ohuena\nkultavirtana.\n\nHän ei voinut olla ajattelematta Fransiskan yökuvia. Cesca halusi\nennen kaikkea maalata värien elämää auringon laskun jälkeen. Herra\ntiesi miten hänen asiansa oikein olivat. Muuten hän teki lujasti työtä\nloppuaikana. Jenny tunsi hiukan omantunnonvaivoja -- kahtena viime\nkuukautena hän oli tuskin nähnyt Cescaa -- ja kuitenkin oli hänen\nmieleensä pariin otteeseen iskenyt ajatus, että Cescalla varmasti oli\nvaikeat ajat. -- Mutta kaikki Jennyn hyvät päätökset puhua kerrankin\nkunnolleen Cescan kanssa olivat aivan kuin valuneet hiekkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pimeää, kun juna tuli kaupunkiin. He olivat asemalla häntä\nvastassa, äiti, Bodil ja Nils.\n\nOli aivan kuin hän olisi tavannut äidin viikko sitten. Mutta rouva\nBerner itki, suudellessaan tytärtään:\n\n\"Tervetuloa kotiin, lapsikultani -- Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nMutta Bodil oli kovasti kasvanut -- oli täysikasvuinen ja näppärä\npitkässä kävelypuvussaan. Ja Kalfatrus tervehti häntä hiukan vieraasti.\n\nRautatientorin ilma oli ainoalaatuista koko maailmassa -- siinä haisi\nmädäntynyt merivesi, kivihiilenkäry ja sillin suolavesi.\n\nAjurinrattaat kolisivat pitkin Carl Johanin katua, tuttujen rakennusten\nohi. Äiti kyseli miten matka oli mennyt ja missä hän oli ollut yötä.\n-- Jenny istui, kaikki tuntui merkillisen arkiselta. Oli kuin hän ei\nensinkään olisi ollut poissa. Lapset takaistuimella eivät sanoneet\nsanaakaan.\n\nWergelandsveienillä, erään puutarhanportin edessä, seisoi kaksi nuorta\nihmistä, ja he suutelivat toisiaan katulyhdyn alla. Linnanpuiston\npaljaiden puunlatvain yllä kaartui taivas tummansinisenä ja kirkkaana;\nmuutamia tähtiä tuikki. Jenny tunsi lakastuneiden lehtien hajun\nlehahtavan vastaansa yössä -- kuin entisten, kaipuun täyttämien vuosien\ntakaa.\n\nVaunut pysähtyivät kotiportin eteen -- suuren kivirakennuksen eteen\njossakin Hægdehaugenin puolella. Ensimmäisen kerroksen maitokaupasta\nloisti valo. Ja siirtomaatavarakaupan neiti katsahti ulos, kuullessaan\nvaunujen pysähtyvän -- huusi hyvää päivää ja tervetuloa Jennylle.\n\nIngeborg tulla törmäsi alas portaita ja syleili häntä. Sitten hän\nharppasi yhtä nopeaan jälleen ylös kantaen sisaren matkalaukkua.\n\nArkihuoneeseen oli katettu teepöytä. Jenny löysi lautasliinansa\nisän vanhaan hopearenkaaseen pujotettuna entiseltä paikaltaan --\nKalfatruksen vierestä.\n\nIngeborg syöksyi keittiöön, ja Bodil seurasi Jennyä tämän pieneen\npihanpuoleiseen huoneeseen. Ingeborg oli saanut asua siinä sillä\naikaa kun Jenny oli ollut ulkomailla, eikä hän vielä ollut ehtinyt\nsiirtää kaikkia kamppeitaan. Seinille oli kiinnitetty näyttelijöiden\npostikorttikuvia, ja mahonkireunusteiset Napoleon ja Madame Recamier\nriippuivat Jennyn vanhan empiire-peilin molemmin puolin, samantyylisen\nlipaston yllä.\n\nJenny peseytyi ja kiinnitti uudestaan nutturansa. Iho tuntui niin\ntahmealta matkan jälkeen -- hän pyyhkäisi kasvojaan pari kertaa\npuuterihuiskulla. Bodil haisteli puuteria, olisiko se ollut\nhyvänhajuista.\n\nHe istuutuivat teepöytään. Ingeborg oli kaikessa salaisuudessa\nvalmistanut pikkulämmintä -- oli käynyt keittokoulua talvella. Täällä\nlampun alla Jenny huomasi, että molemmat pikkusiskot olivat sitoneet\npaksut kiharaiset lettinsä valkoisella silkkinauhalla niskaan.\nIngeborgin pienet mulatinkasvot olivat käyneet hieman ohuemmiksi ja\nkalpeammiksi, mutta hän ei yskinyt enää.\n\nVoi niin -- nyt hän sen huomasi. Äiti oli vanhentunut. Tai kenties ei\n-- hän ei ehkä vain ollut huomannut sitä, vuosien kuluessa kulkiessaan\nkotona ja nähdessään äidin joka ainoa päivä -- että hienot rypyt äidin\nkauniissa vaaleaverisissä kasvoissa yhä enenivät ja että tyttömäinen\nsolakka vartalo kävi hieman kumaraiseksi ja hartiat teräviksi. Hänhän\noli kuullut jo siitä asti, kun oli tullut aikuiseksi, että äiti oli\nkuin hänen hiukan vanhempi, kauniimpi sisarensa.\n\nPuhuttiin siitä mitä kotona oli tapahtunut tänä vuonna.\n\n\"Voi pahus kun ei me sentään otettu autoa asemalta\", sanoa tokaisi\nNils. \"Jo me oltiin tyhmiä.\"\n\n\"Kylläpä kannattaa jälkeenpäin katua\", -- Jennyltä pääsi nauru.\n\nMatkatavarat tuotiin ja äiti ja pikkutytöt seurasivat henkeään\npidättäen purkamista. Ingeborg ja Bodil kantoivat tavaroita huoneisiin\nja latoivat niitä laatikkoihin. He käsittelivät melkein hartaina\nkoruompeleisia alusvaatteita, joiden Jenny sanoi olevan Pariisista.\nJa he riemuitsivat lahjoista -- raakasilkkiä kesäpuvuiksi ja\nvenetsialaisia helminauhoja. He seisoivat peilin edessä ja sovittelivat\nsilkkiä hartioilleen ja kaulanauhoja hiuksilleen.\n\nAinoastaan Kalfatrus kysyi hänen maalauksiaan ja nosteli\nmaalarinlaatikkoa, jossa kuvat olivat.\n\n\"Ja montako sulia on, Jenny?\"\n\n\"Kaksikymmentäkuusi. Mutta enimmäkseen pikkukuvia.\"\n\n\"No tuleeko siitä yksityisnäyttely sitten -- vai mitä?\"\n\n\"En oikein tiedä -- olen kyllä ajatellut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikkutytöt olivat pesseet astiat ja Nils oli tehnyt tilan itselleen\narkihuoneen sohvalle. Rouva Berner ja Jenny jäivät istumaan tyttären\nhuoneeseen, ylimääräisen teekupin ja savukkeen ääreen.\n\n\"Miltä sinusta Ingeborg näyttää?\" kysyi äiti levottomana.\n\n\"Hänhän on terve ja vilkas -- eikä näytäkään huonolta. Mutta tietysti\n-- hänen iässään ei se ole leikin asia. Meidän täytyy toimittaa hänet\nmaalle, kunnes hän on aivan terve, äiti.\"\n\n\"Ingeborg on aina niin herttainen ja kiltti -- reipas ja hauska. Ja\nniin näppärä kotihommissa. Minä olen niin levoton hänen tähtensä,\nJenny. Luulen, että hän on tanssinut liiaksi talvella ja ollut liian\npaljon mukana ja joutunut liian myöhään levolle. Mutta minä en hennonut\nkieltää häneltä mitään. Sinulla oli lapsuudessa niin ikävää, Jenny, ja\nnäin kyllä, että kaipasit huvia ja iloa --. Olin aivan varma että sinä\nja isä olisitte olleet minun puolellani, kun annoin lapsen huvitella\nsen ajan kun hän voi.\" Rouva Berner huokasi. \"Pikkutyttöni, raukat --\ntyö ja aherrus heitä on odottamassa. Mitä tästä oikein tulee, Jenny,\njos he kaiken lisäksi vielä sairastuvat? Minä voin tehdä niin vähän\nheidän hyväkseen, lapsiraukkojeni --.\"\n\nJenny kumartui äidin puoleen ja suuteli kyynelet kauniista,\nlapsekkaista silmistä. Ja nojasi häneen -- kaipuu osoittaa hellyyttä ja\nsaada hellyyttä, ja muistot lapsuudenajoilta, ja tietoisuus, ettei äiti\nollut tuntenut hänen elämäänsä, sen suruja ennen ja onnea nyt -- kaikki\nse sekaantui yhteen, suojelevaksi rakkaudeksi. Rouva Berner painautui\nlujasti tyttäreensä.\n\n\"Kas niin, äiti -- nyt et saa itkeä -- saat nähdä että kaikki\nvielä selviää. Nythän minä jään kotiin, toistaiseksi. Ja onhan\nKatherine-tädin rahoja onneksi hiukan jäljellä.\"\n\n\"Niin mutta Jenny -- niidenhän täytyy jäädä opiskeluasi varten. Näetkö,\nminähän olen oppinut lopultakin ymmärtämään, että sinun työtäsi ei saa\nhäiritä. Meille oli sellainen ilo, kun sait taulusi myydyksi syksyllä\n--.\"\n\nJenny hymyili hiukan. Myyty maalaus ja lehtien lyhyt maininta hänestä\n-- oli aivan kuin koko perhe olisi suhtautunut hänen maalailuunsa aivan\nuudella tavalla sen jälkeen.\n\n\"Asiat järjestyvät, äiti. Kaikki. Minähän voin hiukan ansaitakin, siinä\nsivussa, ollessani kotona. -- Mutta ateljee on _välttämätön_\", lisäsi\nhän samassa. Ja vielä, nopeaan ja selittäen: \"Minun täytyy lopullisesti\nvalmistaa kuvat ateljeessa, ymmärräthän --.\"\n\n\"Niin, mutta\" -- äiti näytti vallan kauhistuneelta. \"Kai sinä sentään\njäät asumaan kotiin, Jenny?\"\n\nJenny ei vastannut kohta.\n\n\"Minusta se on välttämätöntä, lapsi kultani\", sanoi äiti, \"eihän nuori\ntyttö voi asua yksin ateljeessa\".\n\n\"Eipä niin, minä kyllä _asun_ täällä\", vastasi Jenny.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän otti esiin Helgen valokuvan, jäätyään yksin. Ja istui kirjoittamaan\nHelgelle.\n\nHän oli ollut vasta pari tuntia kotona. Mutta kaikki, mitä hän oli\nelänyt tuolla etelässä, tuntui nyt niin äärettömän kaukaiselta, kuin\nihmeeltä. Sillä ei ollut mitään yhtymäkohtia hänen entiseen elämäänsä\ntäällä kotona.\n\nEikä nykyiseen.\n\nKirje oli vain valittavaa kaipuuta.\n\n\n\n\nII\n\n\nJenny oli vuokrannut ateljeen. Ja hän askaroi siellä ja järjesteli ja\npani kuntoon. Kalfatrus tuli iltapäivällä ja auttoi häntä.\n\n\"Sinusta on tullut oikea pitkäkoipi, Kalfatrus -- läheltä piti, etten\nteititellyt sinua, naskali, ensin alussa kun näin sinut.\"\n\nPoika nauroi.\n\nJenny kyseli häneltä, mitä kaikkea hän oli hommaillut Jennyn\npoissaollessa, ja poika kertoi. Hän ja Jakob ja Huimapää --\nluokalle oli syksyllä tullut pari uutta poikaa -- olivat elelleet\nmetsäläiselämää Nordmarkenin tunturimajoissa, ja heidän seikkailunsa\nolivat ihan määrättömät. Jenny uumoili siinä askaroidessaan ja\nkuunnellessaan, että taisivat hänen ja pojan yhteiset Nordmarkenin\nretkeilyt jo olla ihan lopussa --.\n\nAamupäivisin Jenny vaelteli pitkin Bygdøtä -- yksinään valkoisessa\nauringonpaisteessa. Vainiot olivat niin värittömiä -- ruoho\nlakastunutta kellanvaaleaa. Metsänreunamassa pohjoispuolella näkyi\nvielä talvista lunta raudanmustien kuusien alla. Mutta eteläisellä\nrinteellä loistivat lehtipuiden paljaat oksat aurinkoista ilmaa\npäin, ja vanhojen lämmenneiden lehtien alta nousi esiin untuvaisia\nsinivuokonnuppuja. Kaikkialta helisi jo lintujen laulu --.\n\nHän luki uudestaan ja uudestaan Helgen kirjeitä -- piti niitä mukanaan.\nHän ikävöi Helgeä, sairaalloisesti, kärsimättömästi -- ikävöi nähdä\nhäntä, koskettaa häntä ja oikein tuntea, että Helge todella oli hänen.\n\nHän oli ollut kaksitoista päivää kotona, eikä ollut vieläkään saanut\nkäydyksi Helgen vanhempien luona. Mutta kun Helge kolmannen kerran\nkysyi kirjeessään samaa asiaa, teki hän päätöksensä. Huomenna se\ntapahtuisi.\n\nIlma oli muuttunut yöllä. Tuuli oli kääntynyt purevan pohjoiseksi --\npistävää auringonpaahdetta ja kadulla pölypyörteitä ja paperinjätteitä\n-- ja yht'äkkiä raekuuro, joka oli niin väkivaltainen että hänen piti\nhakeutua porttikäytävän suojaan. Kovat valkoiset herneet hyppelivät\nkatukiveyksellä hänen puolikenkiensä ja kevytmielisten kesäsukkiensa\nympärillä.\n\nJa jälleen paistoi päivä.\n\nGramit asuivat Velhavenin kadun varrella. Jenny seisoi kulmassa\ntuokion. Varjo oli niin kosteaa ja jääkylmää molempien\nlikaisenharmaiden talorivien välissä. Vain toisella puolen näkyi\nauringonkilo ylinnä katon rajassa. Hän oli iloinen ajatellessaan, että\nHelgen vanhemmat asuivat neljännessä kerroksessa.\n\nTämä katu oli ollut hänen koulutienään neljä vuotta. Niin, hän tunsi\nsen perin pohjin -- mustat läikät, joita katolta tippunut lumi oli\ntehnyt julkisivujen kipsikoristuksiin, ja pienenpienet mustat myymälät.\nIkkunoissa nuhjaantuneeseen silkkipaperiin kiedottuja kukkaruukkuja ja\nvärillisiä majolika-ruukkuja ja kellertyneitä muotilehtisiä ruuduissa\nkiinni, ompelijattarien luona -- ja porttikäytävistä näkyi vilaukselta\npikimustat takapihat. Varmasti oli niissä vieläkin likaisia lumikasoja,\njotka tekivät ilman raa'aksi porttikäytävissä. Ja raitiovaunu kiipesi\nraskaasti jyristen mäkeä ylös.\n\nLähellä, Pilestrædetillä, oli tuollainen nokiharmaa vuokrakasarmi,\njonka porttikäytävä oli pimeä kuin kaivo. Siellä he olivat asuneet\nisäpuolen kuollessa.\n\nHän seisoi tuokion oven edessä, jonka messinkilaatassa oli nimi G.\nGram. Hänen sydämensä tykytti, mutta hän koetti nauraa itselleen. Aina\nhän oli samanlainen -- aiheettomassa tuskassa joutuessaan tilanteeseen,\njota hän vuosia etukäteen ei ollut osannut kuvitella. Herranen aika --\neiväthän tulevat appivanhemmat sentään saattaneet olla niin kauhean\nvaarallisia henkilöitä! Eivät he ainakaan voisi syödä häntä suuhunsa.\nJa hän soitti ovikelloa.\n\nHän kuuli jonkun tulevan pitkää käytävää, ja sitten ovi aukaistiin.\nAvaaja oli Helgen äiti -- Jenny tunsi hänet valokuvasta.\n\n\"Rouva Gram, eikö niin? Minä olen neiti Winge --.\"\n\n\"Voi, tekö -- olkaa hyvä, ettekö astu sisään?\"\n\nHän kulki Jennyn edellä pitkää, ahdasta käytävää, joka oli täynnä\nkaappeja ja laatikoita ja päällysvaatteita.\n\n\"Olkaa hyvä\", sanoi rouva Gram jälleen ja avasi arkihuoneen oven.\nRaskaat, sammalvihreät, samettiset huonekalut olivat väkevässä\nauringonvalossa; huone ei ollut iso, mutta täyteen ahdettu --\nkaikkialla oli pieniä koriste-esineitä ja valokuvia, ja lattialla\nkoreavärinen villasamettimatto ja villasamettiset verhot kaikissa\novissa.\n\n\"Täällä on kai paha siivo -- en ole päiväkausiin ehtinyt pyyhkiä pölyä\ntäältä\", jutteli rouva Gram. \"Me emme nimittäin koskaan oleskele\ntäällä, tavallisesti, ja olen nykyään ilman palvelustyttöä. Sen joka\nmeillä oli, minun täytyi ajaa tiehensä -- hän oli suttuinen, niin että\nriitti, ja kinasi aina vastaan -- ja niin minä sanoin että menköön\nmenojaan. Mutta uuden saaminen -- se ei sitten ole helppoa -- ja\nsamanlaisia he muuten ovat, jok'ainoa sorkka, niin että mitä siihen\ntulee --. Ei, kauhistus, emäntänä oleminen on pahinta mitä on --.\n\n\"Niin, Helgehän on valmistanut meitä siihen että tulisitte, mutta me\nolimme totisesti jo melkein luopuneet toivosta että soisitte meille sen\nkunnian --.\"\n\nKun hän hymyili ja jutteli, näkyivät suuret valkoiset etuhampaat ja\nmolemmin puolin pudonneitten kulmahampaitten mustat aukot.\n\nJenny istui ja katseli häntä, joka oli Helgen äiti.\n\n-. Hän oli ajatellut kaiken niin toisenlaiseksi.\n\nHän oli kuvitellut mielessään Helgen kotia ja äitiä, Helgen kertomusten\nmukaan. Äitiä, jolla oli kauniit kasvot ja joka valokuvassa oli Helgen\nnäköinen, hän oi säälinyt. Naista, jota mies ei rakastanut ja joka\noli rakastanut lapsiaan, niin että nämä olivat nousseet häntä vastaan\nkapinaan ja tahtoivat pois ja kauas tämän tyrannimaisen äidinrakkauden\npiiristä, joka ei sietänyt että he olivat muuta kuin hänen lapsiaan.\nSydämessään Jenny oli ollut tämän äidin puolella. Eiväthän miehet\nvoineet ymmärtää, minkälaiseksi nainen pakostakin muuttui, silloin\nkun hän rakasti saamatta milloinkaan vastarakkautta -- vain lasten\nrakkautta, kun nämä olivat pieniä. Eiväthän he voineet ymmärtää\nmitä tämä äiti tunsi, nähdessään lastensa kasvavan ja liukuvan pois\nluotaan -- että hän nousisi, uhmaillen ja vihaa täynnä, itse julmaa\nelämää vastaan, joka oli sellainen, että äidin pienet lapset kasvoivat\naikuisiksi, niin ettei äiti enää merkinnyt kaikkea heille, kuten he\nolivat kaikki hänelle iankaikkisesta iankaikkiseen --.\n\nJenny olisi tahtonut pitää Helgen äidistä.\n\nMutta hän ei voinut. Hän tunsi ihan ruumiillista vastenmielisyyttä\ntuota rouva Gramia kohtaan, joka istui hänen edessään ja jonka suu\nyhtenään kävi.\n\nPiirteet olivat Helgen, niin kuin valokuvassakin. Korkea, hiukan kapea\notsa ja hienosti kaartuva nenä ja tasaiset, tummat kulmakarvat ja pieni\nsuu ja hienot, ohuet huulet ja leuka, joka oli hiukkasen terävä.\n\nMutta hänen suunsa vaiheilla oli ilme, aivan kuin kaikki, mitä hän\nsanoi, olisi ollut ilkeää -- kasvojen kaikissa pikkurypyissä oli ilkeä\nja häijy ilme. Ja suuret silmät, jotka olivat niin harvinaisen kauniit\nmuodoltaan ja joiden valkuainen oli niin emaljinsininen, olivat kovat\nja pistävät -- nuo suuret tummanruskeat silmät. Ne olivat paljon\ntummemmat kuin Helgen.\n\nKaunis hän varmasti oli ollut -- harvinaisen kaunis. Ja kuitenkin\nJenny oli aivan varma siitä, mitä hän ennen vain kerran oli ajatellut\n-- että Gert Gram tuskin oli tuntenut itseään iloiseksi mennessään\nnaimisiin hänen kanssaan. Mikään sivistynyt nainen ei Helgen äiti\nmyöskään ollut -- mikäli puheesta ja olemuksesta voi päätellä. Vaikka\nmuuttuivathan niin monet somat keskiluokan pikkuneitoset oikeiksi\nakoiksi, oltuaan jonkin aikaa naimisissa -- kun he olivat istuneet pari\nvuotta koteihinsa suljettuina ja niukuin naukuin laahautuneet elämän\nläpi piikahuolien ja taloustaakan painamina --.\n\n\"Niin, kandidaatti Gram pyysi minua käymään täällä ja tuomaan terveisiä\nhäneltä\", sanoi Jenny. Hänestä tuntui yht'äkkiä mahdottomalta puhua\n_Helgestä_.\n\n\"Niin, hänhän ei loppuaikana seurustellut muiden kanssa kuin teidän\n-- ainakaan viime kirjeissään ei hän koskaan kerro olleensa kenenkään\ntoisen kanssa. -- Muuten hän hakkaili kai alussa erästä pikku neiti\nJahrmannia, mikäli saatoin ymmärtää?\"\n\n\"Niin, neiti Jahrmann on hyvä ystäväni -- alussa meitä oli aika monta,\njotka olimme paljon yhdessä. Mutta viime aikoina neiti Jahrmann uhrasi\naikansa kokonaan erääseen suureen työhönsä.\"\n\n\"Hänhän on Tegnebyn eversti Jahrmannin tytär, eikö niin? Ja hänellä on\nsiis rahoja?\"\n\n\"Ei ole. Hän peri hiukan äidiltään ja käyttää sen opiskeluun -- hän ei\nole oikein hyvissä väleissä isänsä kanssa -- isä ei näet pitänyt siitä,\nettä tytär halusi maalariksi, ja niin ei neiti Jahrmann tahdo ottaa\nmitään vastaan isältä --.\"\n\n\"Hyvänen aika kuinka typerää! -- Tyttäreni, rouva Arnesen,\npastorinrouva Arnesen\", sanoi rouva Gram. \"oli jouluna täällä ja tuntee\nhiukan häntä. Tyttäreni oli muuten sitä mieltä, että everstiluutnantti\nei muista syistä tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan --\nhänhän on kuulemma hyvin kaunis, mutta maine on kai hiukan niin ja näin\n--\"\n\n\"Se ei ole ollenkaan totta\", sanoi Jenny jäykästi.\n\n\"Niin, teillä taiteilijoilla on hyvät oltavat.\" Rouva Gram huokasi.\n\"Mutta en ymmärrä miten Helge sai mitään tehdyksi -- minusta tuntui\nettei hän koskaan kirjoittanut muuta kuin että nyt hän oli tehnyt\nretken sinne ja retken tänne teidän kanssanne --.\"\n\n\"V-voi\", sanoi Jenny. Hänestä oli niin merkillisen kiusallista kuulla\nheidän väleistään rouva Gramin suulla. \"Minusta kandidaatti Gram oli\nkovin ahkera. Joskushan ihminen sentään tarvitsee vapaapäivänkin --.\"\n\n\"Me emännät saamme totta totisesti kestää ilman niitä --. Odottakaapas\nvain, kunnes olette naimisissa, neiti Winge. Mutta kaikki muut tahtovat\nkyllä vapaapäiviä. Minulla on sisarentytär, joka juuri on valmistunut\nkansakoulunopettajaksi -- aikoi opiskella lääketiedettä, mutta ei\njaksanut -- hänen täytyi lopettaa kesken ja mennä seminaariin. Niin.\nMinun mielestäni hänellä on ainaiset vapaapäivät. '_Sinä_ et ainakaan\nrasita itseäsi ylenmäärin, Aagot', sanon hänelle usein --.\"\n\nRouva Gram katosi eteiseen. Jenny nousi ja rupesi katselemaan\nmaalauksia.\n\nSohvan yläpuolella riippui isokokoinen campagnamaisema. Oli helppo\nnähdä että Gram oli opiskellut Kööpenhaminassa. Piirustus oli hyvä ja\nvankka, mutta väreiltään se oli ohut ja kuiva. Varsinkin etuala --\nkaksi kansallispukuista italialaistyttöä ja miniatyyrimaisesti maalatut\nkukat pilariraunion ympärillä -- oli mehuton. Alempi kuva, nuoren tytön\nmalliharjoitelma, oli parempi.\n\nJenny ei voinut olla hymyilemättä -- oliko ihme että Helgen oli\nhiukkasen vaikeata saada otetta Roomasta ja että hän oli jonkin verran\npettynyt -- koko tämä italialaisromantiikka kotiseinillään!\n\nTäällä oli monta pientä ruskehtavaa, sirosti piirrettyä maisemaa\nItaliasta, raunioita ja kansallispukuja. Mutta tuo luonnos papista oli\nhyvä. Muutamat jäljennökset -- Correggion Danaë ja Guido Renin Aurora\n-- hyi toki! Oli muitakin barokkitaulujen jäljennöksiä, joita hän\ntuskin tunsi.\n\nJa sitten täällä oli suuri vaaleanvihreä suvimaisema. Gram oli\nyrittänyt maalata impressionistisesti. Mutta se oli väreiltään ohut ja\nruma. Tuo pianon päällä oleva oli parempi -- auringonpilkettä vuoren\nyllä, ilma oli erinomainen.\n\nVieressä riippui hänen vaimonsa kuva. Se oli paras -- se oli\nhyvä, niin, oikein hyvä. Vartalo oli kauniisti muovailtu. Ja\nkädet. Ja heleänpunainen leninki, 1880-lukua, verkkomaiset mustat\npuolisormikkaat. Kasvot olivat oliivinkelmeät, silmät tummat otsatukan\nalla, musta hattu korkea ja terävä ja siinä punainen siipi. Mutta paha\nkyllä ihminen oli aivan kuin painunut kiinni taustaan, joka oli sivelty\nhappamen siniharmaalla.\n\nJa tuossa lapsenkuva. \"Pelle nelivuotiaana\" oli piirretty aivan\nyläkulmaan kehyksen alle. No mutta herranen aika -- eikö se ollutkin\nHelge, tuo pieni mörökölli valkoisessa paidassaan -- voi miten hän oli\narmas!\n\nRouva Gram tuli sisään kantaen tarjotinta, rabarberiviiniä ja\nleivoksia. Jenny mutisi jotakin että rouva oli nähnyt vaivaa --.\n\n\"Minä olen seisonut ja katsellut miehenne maalauksia, rouva Gram.\"\n\n\"Niin -- minähän en ymmärrä niistä mitään, mutta --. _Minusta_ ne ovat\naivan suurenmoisia. Mieheni itse kyllä väittää, että ne ovat pelkkää\nroskaa, mutta hän vain sanoo niin. Ei -- --\", rouva nauroi hiukan\nkatkerasti. \"Katsokaas -- mieheni on koko lailla mukavuuteen menevä. Ja\neihän tuo maalailu voinut meitä _elättää_, kun olimme menneet naimisiin\nja saimme lapsia, niin että hänen täytyi siinä ohessa ruveta tekemään\njotain hyödyllistäkin. Ja silloin ei hän viitsinyt maalata, vaan keksi\nettei hänellä ollut kykyä. _Minusta_ taas hänen kuvansa ovat paljoa\nkauniimmat kuin kaikki nämä uusmuotiset jutut -- mutta te kai olette\ntoista mieltä, neiti Winge?\"\n\n\"Miehenne taulut ovat hyvin kauniita\", sanoi Jenny. Teidän kuvanne\nvarsinkin, rouva Gram, se on vallan erinomainen.\"\n\n\"Niin -- mutta nyt enää ei kai se ole näköinen -- vaikka Gram ei tehnyt\nminua kauniimmaksi kuin olin --\", ja rouva nauroi jälleen, pientä\nkatkeraa ilkeätä nauruaan. \"Sitä ei kukaan voi sanoa --. Minusta hän\nmaalasi paljon sievemmin ennen kuin hän rupesi matkimaan noita kaikkia,\njotka silloin olivat muodissa -- tiedättehän, Thaulowia ja Kroghia ja\nkeitä he oikein olivat --.\"\n\nJenny joi äänettömänä rabarberiviininsä loppuun, samalla kun rouva Gram\njutteli.\n\n\"Niin, ikävä kyllä, olisin niin mielelläni pyytänyt teitä jäämään\npäivälliseksi, neiti Winge, mutta minä olen siis aivan yksin keittiössä\nemmekä ole valmistuneet vastaanottamaan vieraita -- niin, te kyllä\nymmärrätte. Niin että ikävä kyllä -- en voi. Mutta toivon että toiste\n--.\"\n\nJenny tunsi, että rouva Gram mielellään halusi päästä hänestä. Sehän\noli muuten ymmärrettävissä, kun kerta hänellä ei ollut palvelustyttöä.\nHän oli kai juuri ollut päivällisen laitossa. Ja Jenny sanoi hyvästi.\n\nPortaissa hän tapasi Gramin. Ymmärsi että se oli hän. Sivuuttaessaan\nhänet Jennystä tuntui, että Gram näytti hyvin nuorekkaalta ja että\nhänen silmänsä olivat hyvin siniset.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKaksi päivää myöhemmin, iltapäivällä, kun Jenny seisoi maalaamassa,\ntuli Helgen isä hänen luokseen vieraisille.\n\nNyt, kun Gram seisoi noin, hattu kädessä, näki Jenny, että hänen\nhiuksensa olivat aivan harmaat -- niin harmaat, ettei voinut nähdä\nminkä väriset ne alkuaan olivat olleet. Mutta sittenkin hän näytti\nnuorelta. Vartalo oli solakka, hiukan etukumara, mutta ei vanhuksen\ntavoin, ennemminkin niin että hän oli liian hento pituuteensa nähden.\nJa silmät olivat nuoret -- vaikkakin ne katsoivat niin surullisina\nja väsyneinä laihoista, sileäksiajelluista kasvoista -- mutta ne\nolivat niin suuret ja niin vaaleansiniset, että ne vaikuttivat oudon\navoimilta, ikään kuin ne samalla olisivat ihmetelleet ja olleet\npoissa-olevat.\n\n\"Niin, voittehan ymmärtää että halusin saada tervehtiä teitä, Jenny\nWinge\", sanoi hän ja ojensi kätensä. \"Ei, rakas lapsi, älkää riisuko\nesiliinaa. Ja sanokaa, jos häiritsen teitä.\"\n\n\"Voi, ette ollenkaan\", sanoi Jenny iloisesti. Häntä miellytti Gramin\nhymy ja ääni. Ja hän viskasi maalaus-esiliinansa puulaatikon päälle.\n\"Pian on jo liian pimeääkin. Olitte kiltti kun tulitte tervehtimään\nminua!\"\n\n\"On pian iankaikkisuus siitä kun olen ollut jossain ateljeessa\", sanoi\nGram ja katseli ympärilleen. Hän istuutui sohvaan.\n\n\"Ettekö seurustele toisten maalarien kanssa -- samanaikaisten?\" kysyi\nJenny.\n\n\"En kenenkään\", vastasi Gram lyhyeen.\n\n\"Mutta --\" Jenny mietiskeli -- \"mutta kuinka ihmeessä te muuten\nolette löytänyt tänne -- oletteko kysynyt meiltä kotoa -- taikka\nTaideyhdistyksestä --?\"\n\nGram nauroi.\n\n\"En. Näin teidät portaissa toissapäivänä. Ja eilen, mennessäni työhön,\nnäin teidät taas -- seurasin teitä kappaleen matkaa, ajattelin\npysäyttää teidät ja esitellä itseni. Te menitte sisään tänne, ja tiesin\nettä talossa oli ateljee. No niin, ja sitten minä keksin että voisin\nkäydä vierailulla teidän luonanne --.\"\n\n\"Tiedättekö --\" Jenny hymyili hilpeästi -- \"Helgekin seurasi minua\nkadulla -- erästä ystävätärtäni ja minua. Niin, hän oli siis joutunut\neksyksiin, siellä kapeilla kujilla Kirpputorin luona. Ja niin hän\ntuli meidän luoksemme ja puhutteli meitä -- otti kiinni, niin kuin\nhienosti sanotaan. Sitä tietä me tutustuimme. Meistä kyllä tuntui että\nhän oli hiukan liian rohkea. -- Mutta näyttää kuin hän olisi perinyt\nrohkeutensa teiltä --.\"\n\nGram rypisti otsaansa ja istui tuokion vaiti. Jennystä tuntui pahalta,\nhän oli kai sanonut jotain hullua. Hän etsi jotain puheenaihetta:\n\n\"Saisinko ehkä keittää teille kupin teetä, ollessanne täällä?\"\n\nHän sytytti ilman muuta teekeittiön ja pani veden kiehumaan.\n\n\"Neiti Winge -- älkää pelätkö että Helge muuten muistuttaisi minua.\nSillä onneksi en usko että hän vähäistäkään on isäänsä.\" Gram nauroi.\n\nJenny ei oikein tietänyt mitä vastata tähän. Ja hän alkoi asettaa esiin\nteekuppeja.\n\n\"Niin, kuten näette, on täällä melko tyhjää. Mutta asun kotona äitini\nluona.\"\n\n\"Niinkö, te asutte kotona? -- Tämä on kai hyvä ateljee -- eikö olekin?\"\n\n\"Eiköhän.\"\n\nGram istui tuokion ja katseli eteensä.\n\n\"Niin, neiti Winge -- olen ajatellut teitä paljon. -- Luulin\nymmärtäväni poikani kirjeet niin, että te ja hän --.\"\n\n\"Niin, Helge ja minä pidämme kovin paljon toisistamme\", sanoi Jenny.\nHän seisoi aivan Gramin edessä ja katseli tätä. Gram tarttui hänen\nkäteensä ja piteli sitä hetken omassaan. \"Tunnen poikaani niin vähän,\nJenny Winge. Pohjimmalti en tiedä hänestä mitään varmaa -- millainen\nhän oikein on. Mutta kun kerran te pidätte hänestä, tunnette kai hänet\nhyvin -- varmasti paremmin kuin minä. Ja juuri se, että te pidätte\nhänestä, takaa minulle että voin iloita ja ylpeillä hänestä. Olen aina\nuskonut että hän on hyvä poika -- ja samalla lahjakaskin. Että hän\npitää teistä, siitä olen varma nyt kun olen teidät nähnyt. Kunpa hän\nvain tekisi teidät onnelliseksi, Jenny.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Jenny ja ojensi hänelle jälleen kätensä.\n\n\"Niin --.\" Gram katseli eteensä. \"Voittehan ymmärtää että pidän\nHelgestä -- hänhän on ainoa poikani. Ja uskon että Helgekin pitää\nminusta -- pohjimmaltaan.\"\n\n\"Hän pitää. Helge pitää teistä kovin. Teistä ja äidistään.\" Jenny\npunastui samassa, aivan kuin olisi sanonut jotakin tahditonta.\n\n\"Niin, uskon sen. Mutta hän näki tietenkin jo aikaisin, että isä ja\näiti -- eivät pitäneet toisistaan. Helgellä on ollut huono koti, Jenny.\nVoinhan yhtä hyvin sanoa sen itse -- ellette ole sitä vielä ymmärtänyt,\nniin huomaatte sen ennen pitkää; te olette kai viisas tyttö. Mutta\njuuri siksi uskon että Helge ymmärtää, mitä merkitsee että te kaksi nyt\nolette löytäneet toisenne. Ja hän on kohteleva varovaisesti sekä teitä\nettä itseään --.\"\n\nJenny kaatoi teetä kuppeihin:\n\n\"Kas näin! Helgen tapana oli tulla luokseni iltapäivällä juomaan teetä\nRoomassa. Oikeastaan luulen, että me juuri niinä iltapäivinä opimme\ntuntemaan toisemme.\"\n\n\"Ja sitten te rakastuitte toisiinne?\"\n\n\"Niin -- emme heti. Taikka pohjimmalti me kai rakastuimme toisiimme\nheti alussa. Mutta emme ajatelleet muuta kuin että olimme oikein hyviä\nystäviä -- ensin. Niin, kyllä hän sittenkin vielä tuli teelle luokseni,\nsenhän ymmärrätte.\"\n\nGram hymyili, Jenny myös.\n\n\"Ettekö voisi kertoa minulle jotakin Helgestä, millainen hän oli\npoikana -- pikkupoikana, tarkoitan -- ja muuta sellaista --.\"\n\nGram hymyili surumielisesti ja pudisti päätään:\n\n\"En, Jenny. En voi kertoa teille mitään pojastani. Hän oli aina kiltti\nja tottelevainen. Koulussa ahkera -- ei mikään nero, mutta tasaisesti\nahkera ja uuras. Mutta Helge oli poikana hyvin sulkeutunut -- niin,\nvieläpä aikuisenakin -- etenkin mitä minuun tulee --\n\n\"Kertokaa ennemmin te, Jenny\", hymyili hän lämpimästi.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Helgestä, tietysti. Niin -- osoittakaa minulle, miltä Helge näyttää\nsen nuoren tytön silmissä, joka rakastaa häntä. Tehän ette ole mikään\ntavallinen nuori tyttö -- kelpo maalari ja viisas ja herttainen\nihminen, siitä olen varma. Ettekö voi kertoa minulle mikä saattoi\nteidät rakastumaan Helgeen -- mitä ominaisuuksia hänessä on, Jotka\nsaivat teidän valitsemaan juuri hänet -- kertokaapa!\"\n\n\"Niin --.\" Ja Jenny nauroi. \"Sitä ei ole niinkään helppoa sanoa -- me\nvain opimme pitämään toisistamme --.\"\n\n\"No niin --.\" Gram nauroi hänkin. \"Kysymykseni oli typerä, Jenny.\nOlihan aivan kuin itse olisin unohtanut, miltä tuntui olla nuori ja\nrakastunut -- eikö niin?\"\n\n\"Eikö niin! Tiedättekö, niin Helgekin sanoo usein. Sekin oli eräs niitä\nseikkoja, jonka takia aloin pitää hänestä. Hän oli ikään kuin niin\nnuori. Huomasin hyvin että hän oli sulkeutunut -- ja sitten hän avautui\nvähitellen minulle --.\"\n\n\"Sen saatan niin hyvin käsittää -- että oppii luottamaan teihin, Jenny.\nNiin, mutta kertokaahan enemmän --.\n\n\"Ei, älkää toki näyttäkö noin pelästyneeltä. Enhän tarkoita että teidän\npitäisi kertoa minulle keskinäisistä väleistänne tai sen tapaisesta\n--. Tahtoisin vain että kertoisitte hiukan itsestänne -- ja Helgestä.\nOmasta työstänne, lapsi. Ja Roomasta. Niin että minä, vanha mies,\nsaattaisin jälleen muistaa, miltä tuntui olla taiteilija. Ja vapaa.\nJa tehdä sitä työtä, joka sai ihmisen iloiseksi. Ja olla nuori. Ja\nrakastunut. Ja onnellinen --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGram jäi istumaan pariksi tunniksi. Sitten, juuri kun hän teki lähtöä\nja seisoi päällystakki yllään ja hattu kädessä, hän sanoi matalalla\näänellä:\n\n\"Kuulkaa, Jenny. Niin, on turha koettaa peitellä teiltä, millaista\nmeillä oikein on kotona. Olisi parempi että sitten, kun siellä\nkohtaamme, olisimme kuin outoja toisillemme. Niin ettei Helgen\näiti saisi tietää, että olen tehnyt tuttavuuttanne omin päin. Jo\nitsennekin tähden -- ettei teidän tarvitsisi kestää ilkeyksiä ja mitään\nikävää. Asia on nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, että jos hän vain\naavistaakaan että pidän jostakusta -- eritoten jos on kysymyksessä\nnainen -- niin se jo on kyllin saattamaan hänet nureaksi asianomaista\nkohtaan -- --. Teistä kai se on merkillistä? Mutta ymmärrättehän?\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Jenny arasti.\n\n\"Niin, hyvästi nyt, Jenny. Olen niin iloinen, Helgen puolesta -- senhän\nuskotte?\"\n\nJenny oli edellisenä iltana kirjoittanut Helgelle ja kertonut\nkäynnistään tämän kotona. Ja hän oli lukenut kirjeensä vaivaantuneena\nsiitä, miten kuivalta ja köyhältä kuvaus hänen ja äidin tapaamisesta\ntuntui.\n\nKirjoittaessaan Helgelle tänä iltana hän kertoi isän käynnistä. Mutta\nsitten hän repi kirjeen palasiksi ja aloitti uutta. Juuri se, ettei\nrouva Gram saanut tietää koko käynnistä, teki kertomisen vaikeaksi. Oli\npiinaavaa alkaa näin, saada yhteisiä salaisuuksia toisen kanssa toista\nvastaan. Häntä jotenkin nöyryytti Helgen puolesta se, että hän noin\nyht'äkkiä oli päässyt näkemään tämän kotielämän surkeutta. Ja lopuksi\nkävi niin, ettei hän puhunut siitä mitään koko kirjeessä -- asia olisi\nhelpompi selittää sitten kun Helge oli täällä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nToukokuun lopulla oli kulunut harvinaisen monta päivää Jennyn saamatta\nkirjettä Helgeltä. Hän alkoi käydä levottomaksi -- oli jo päättänyt\nsähköttää seuraavana päivänä, ellei hän siihen mennessä kuulisi mitään.\nIltapäivällä hän oli ateljeessa, ja oveen kolkutettiin. Kun hän avasi,\nkaappasi hänet syliinsä mies joka seisoi ullakkokäytävän pimeässä,\nsyleili ja suuteli häntä.\n\n\"Helge!\" Jenny riemuitsi. \"Helge, Helge -- annas kun katselen sinua!\nMutta voi kuinka sinä pelästytit minua, paha poika! Voi, annas kun\nkatselen sinua -- Helge -- sinäkö olet siinä ihan ilmi-elävänä --\", ja\nhän tempasi matkalakin toisen päästä.\n\n\"Niin, kukas muu tässä nyt voisi olla\", sanoi Helge muina miehinä ja\nnauroi.\n\n\"No mutta rakkaani -- mitä tämä oikein tietää, poju?\"\n\n\"Annas kun kerron\", sanoi Helge, mutta ei ehtinyt pitemmälle, vaan\npainoi kasvonsa Jennyn kaulalle.\n\n\"Niin, katsos, minä halusin valmistaa yllätyksen.\" He istuivat käsi\nkädessä sohvalla hengästyneinä ensimmäisten riemunsuudelmain jälkeen.\n\"Ja aika hyvin se onnistuikin, eikös? Voi, anna minun katsella sinua,\nJenny! Kuinka sinä oletkaan kaunis! Kotolaiset luulevat että olen\nBerliinissä nyt. Minä menen hotelliin illalla Ja asun incognito\nkaupungissa pari päivää -- eikö niin, ne on suurenmoista! Harmillista\nettä asut kotona, Jenny. Muuten olisimme saaneet olla yhdessä koko\npäivän --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tiedätkö\", sanoi Jenny, \"kun sinä koputit oveen, niin luulin että se\noli isäsi.\"\n\n\"Isänikö?\"\n\n\"Niin.\" Ja Jenny hämääntyi itsekin. Hänestä tuntui yht'äkkiä\nvaikealta selittää asiaa. \"Niin, ajatteles, isäsi tuli eräänä päivänä\ntervehtimään minua, ja sen jälkeen hän on silloin tällöin pistäytynyt\niltapäivisin juomassa teetä. Ja niin me olemme istuneet ja jutelleet\nsinusta --.\"\n\n\"Mutta Jenny -- ethän ole kirjoittanut sanaakaan siitä -- et ole edes\nmaininnut tavanneesi isää!\"\n\n\"En. En olekaan. Tahdoin mieluummin kertoa --. Asia on näet niin, ettei\näitisi tiedä siitä mitään. Isäsi mielestä oli paras olla kertomatta\nsiitä --.\"\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Ei toki. Eihän siitä ole ollut puhetta. Isäsi kai luulee että olen\nkertonut sinulle. Ei, mutta sen vuoksi, ettei äitisi saisi tietää, että\nisäsi ja minä tunnemme toisemme.\" Jenny istui vaiti tuokion. \"Minusta\nse oli -- niin, minusta ei ollut hauska kirjoittaa sinulle että olin\nsaanut yhteisen salaisuuden isäsi kanssa, äitiäsi vastaan. Ymmärrätkö?\"\n\nHelge oli vaiti.\n\n\"Enhän minä itsekään siitä oikein pitänyt\", jatkoi Jenny. \"Mutta hän\ntuli siis tervehtimään minua. Ja hän miellytti minua niin kovasti --\nolen oikein alkanut pitää isästäsi.\"\n\n\"Niin -- isä saattaa olla erinomaisen miellyttävä, kun hän vain tahtoo.\nJa se että sinä olet taiteilija --\"\n\n\"Sinun vuoksesi, Helge, isäsi pitää minusta. Siinä kaikki.\"\n\nHelge ei vastannut.\n\n\"Ja äitiä et ole tavannut muuta kuin sen ainoan kerran?\"\n\n\"En ole. -- Mutta oma poikani rakas -- eikö sinun ole nälkä? Etkö\ntahtoisi jotain suuhunpantavaa?\"\n\n\"Kiitos. Ja illalla menemme kai jonnekin ja syömme yhdessä?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOveen koputettiin taas.\n\n\"Se on isäsi\", kuiskasi Jenny.\n\n\"Hss -- ole hiljaa -- älä avaa.\"\n\nHetken kuluttua askelet etenivät pitkin käytävää. Helgen kasvot\nvääntyivät hiukan.\n\n\"Mutta, rakas poika -- mitä nyt?\"\n\n\"Voi -- en tiedä. Kunpa emme vain tapaisi häntä, Jenny -- emme tahdo\ntulla häirityiksi, emmehän? Emme tahdo tavata ketään?\"\n\n\"Emme.\" Ja Jenny suuteli häntä suulle ja taivutti hänen päänsä alas ja\nsuuteli häntä kummankin korvan juureen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutta entäs Fransiska, Helge?\" sanoi Jenny äkkiä, kun he istuivat ja\njuttelivat liköörilasin ääressä kahvin jälkeen.\n\n\"Niin! Sinä kai tiesit sen jo etukäteen; hän oli kai kirjoittanut siitä\nsinulle?\"\n\nJenny pudisti päätään.\n\n\"Ei niin sanaakaan. Minä olin kuin pilvistä pudonnut saatuani hänen\nkirjeensä -- lyhyen tiedonannon, että hän menisi seuraavana päivänä\nnaimisiin Ahlinin kanssa. En aavistanutkaan mitään.\"\n\n\"Emme mekään. -- Niin, tietenkin he olivat paljon yhdessä. Mutta edes\nHeggen ei tietänyt että he menisivät naimisiin, ennen kuin Cesca tuli\nja pyysi häntä todistajakseen vihkimätilaisuuteen.\"\n\n\"Oletko sittemmin tavannut heitä?\"\n\n\"En. He lähtivät samana päivänä Rocca di Papalle ja diivat siellä vielä\nsilloin, kun lähdin Roomasta.\"\n\nJenny istui hetken ja mietiskeli.\n\n\"Luulin ettei hän nykyisin ajatellut muuta kuin työtään\", sanoi hän.\n\n\"Heggen kertoi että hän oli saanut valmiiksi suuren kuvansa -- portin\n-- ja että se oli erinomainen ja että hänellä oli muitakin töitä\ntekeillä. Mutta hän meni siis naimisiin ihan päistikkaa. En tiedä\nolivatko he olleet edes kihloissa --\n\n\"Entä sinä sitten, Jenny -- kirjoitithan että sinulla oli tekeillä uusi\nkuva?\"\n\nJenny johdatti hänet maalaustelineen luo.\n\nIsokokoinen kangas esitti katua, joka katosi vasemmalle, sen varrella\ntalorivi vahvassa lyhennyksessä -- konttori- ja tehdasrakennuksia,\nharmaan vihreitä ja tumman tiilenpunaisia. Kadun oikealla puolella\noli muutamia rihkamakauppoja ja takana kohosivat isompien rakennusten\npalomuurit taivasta vasten, joka oli väkevän sininen, poiskiitävät\nraskaat sadepilvet lyijymäisen harmaansiniset ja hopeanvalkoiset.\nVoimakas iltapäivän aurinko valaisi kuvaa, kauppoja ja palomuureja,\njotka loistivat punakellervinä, ja kullanvihreitä, puolipuhjenneita\npuunlatvoja kauppojen takana, palomuureja vastaan. Kuvaa elävöittivät\ntyöläiset, työntörattaat ja tavaravankkurit.\n\n\"Enhän minä ymmärrä näitä asioita. Mutta --\" ja Helge pusersi häntä\nvastaansa. \"Kuule, eikö se ole suurenmoinen? Minusta se on kaunis,\nJenny -- ihana!\"\n\nJenny painoi päänsä hänen olkaansa vasten.\n\n\"Kun minä vaeltelin täällä kaupungissa ja odottelin pojuani --\nminä, joka aina keväisin olen kuljeskellut täällä niin yksinäni ja\nalakuloisena -- ja näin vaahteroiden ja kastanjapuiden pukeutuvan\nkirkkaaseen, vaaleaan vihreäänsä, joka paistoi nokisia rakennuksia\nja punaisia seiniä vastaan -- ja komean kevättaivaan, joka kaartui\nkaikkien mustien kattojen ja savupiippujen ja puhelinlankojen yllä,\nniin minussa heräsi halu maalata se -- kaikki nuo hienot valoisat\nkeväturvut keskellä tätä likaista mustaa kaupunkia.\"\n\n\"Mistä kuva on?\" kysyi Helge.\n\n\"Stener-kadulta. -- Niin, tiedätkö, isäsi kertoi että hänellä oli\nkonttorissaan pari maalausta sinusta pienenä, ja minun täytyi\ntietenkin mennä niitä katsomaan, senhän ymmärrät. Ja niin sain aiheen\nhänen konttorihuoneensa ikkunasta; ja sitten sain seisoa maalaamassa\nsitä viereisessä laatikkotehtaassa. Se on maalattu sieltä -- niin,\nsommittelua minun piti hiukan muuttaa --.\"\n\n\"Sinä olet siis ollut hyvin paljon yksissä isän kanssa?\" kysyi Helge\nhetken kuluttua. \"Hän oli kai kovin innostunut maalauksestasi?\"\n\n\"Tavattomasti. Hän kävi silloin tällöin luonani ja katseli, kun\nmaalasin --. antoi minulle neuvoja, jotka muuten olivat hyviä. Hänhän\n_tietää_ niin paljon.\"\n\n\"Luuletko että isällä oli maalarinlahjoja?\" kysyi Helge.\n\n\"Varmasti. Uskon niin. Teillä kotona olevat kuvat eivät kyllä olleet\nmitään erikoista. Mutta hän on näyttänyt minulle luonnoksia, joita hän\npitää kätkössä konttorihuoneessaan. En usko että isäsi lahjakkuus oli\nmitenkään suurenmoista, mutta sen sijaan hienostunutta ja herkkää. Hän\notti vain liian helposti vaikutteita joka puolelta. Mutta luulen sen\ntaas johtuvan siitä että hänelle on niin luontaista ihailla ja asettaa\nkorkealle sitä hyvää, mihin hän näkee toisten pystyvän. Sillä tiedätkö,\nhän ymmärtää taidetta niin paljon -- ja rakastaa sitä --.\"\n\n\"Isä raukka\", sanoi Helge.\n\n\"Niin --.\" Jenny hyväili ystäväänsä. \"Ehkäpä isäsi on vieläkin\nsäälittävämpi kuin sinä -- ja minä -- aavistammekaan.\"\n\nSitten he suutelivat toisiaan ja Gert Gram unohtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Eivätkö he kotonasi tiedä mitään?\" kysyi Helge.\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Mutta minähän lähetin alussa kaikki kirjeeni äitisi osoitteella --\neikö hän koskaan kysynyt kuka oikein kirjoitti sinulle joka ikinen\npäivä?\"\n\n\"Ei koskaan. Minun äitini ei ole sitä laatua.\"\n\n\"_Minun_ äitini\", sanoi Helge kiivaasti. \"Äiti ei nyt sentään ole niin\ntahditon, millaiseksi sinä koetat hänet tehdä. Sinä et totisesti ole\noikeamielinen äitiraukkaa kohtaan -- minusta sinä voisit edes minun\ntakiani puhua hänestä toiseen äänensävyyn --.\"\n\n\"Mutta Helge!\" Jenny katsahti häneen: \"Enhän ole puhunut sanaakaan\näidistäsi!\"\n\n\"Sinä sanoit painostaen: _Minun_ äitini ei ole sitä laatua.\"\n\n\"En sanonut. Minun äitini, niin minä sanoin.\"\n\n\"Sinä sanoit minun äitini. Että sinä et pidä hänestä, olkoon oma\nasiasi, vaikkakaan sinulla ei vielä voi olla mitään syytä --. Mutta\nsaattaisit sentään kernaasti muistaa, että puhut _minun_ äidistäni. Ja\nminä pidän hänestä Joka tapauksessa, sellaisenaan --.\"\n\n\"Helge! No mutta -- Helge!\" Jenny vaikeni, sillä hän tunsi kyynelien\nnousevan silmiinsä. Ja kyyneltyminen oli Jenny Wingelle niin uutta,\nettä hän vaikeni, häpeissään ja pelästyneenä. Mutta Helge oli jo\nehtinyt huomata kyyneleet:\n\n\"Jenny! Voi Jenny, olenko tehnyt sinulle pahaa? Voi Jenny, omani --\nherranen aika! Siinä sen näet -- tuskin olen päässyt kotiin kun kaikki\ntaas alkaa.\" Hän parahti äkkiä ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä\nilmaan: \"Voi, minä vihaan -- _vihaan_ sitä, mikä on olevinaan kotini\n--.\"\n\n\"Oma poikani rakas, oma poikani -- älä nyt noin. Voi rakas ystävä, et\nsaa ottaa sitä näin --\" Jenny puristi Helgeä vastaansa, lujaan, lujaan.\n\"Helge! Kuulehan nyt, rakas ystävä -- mitä se _meitä_ liikuttaa. Eihän\nse voi mitään meille --\", ja hän suuteli suutelemistaan, kunnes Helge\nlakkasi nyyhkyttämästä ja vapisemasta --.\n\n\n\n\nV\n\n\nJenny ja Helge istuivat sohvalla Helgen huoneessa, käsivarret toistensa\nvyötäisillä, ja olivat kumpikin vaiti.\n\nOli kesäkuinen sunnuntai, Jenny oli ollut kävelemässä Helgen kanssa\naamupäivällä ja syönyt päivällistä Gramilla ja juonut kahvia, ja he\nolivat kaikki neljä istuneet arkihuoneessa ja laahautuneet iltapäivän\nläpi, kunnes Helge sai Jennyn huoneeseensa käyttäen tekosyynä, että\ntahtoi lukea Jennylle jotain kirjoittamaansa.\n\n\"Huh\", sanoi Jenny ja tuijotti eteensä.\n\nHelge ei kysynyt, miksi Jenny sen sanoi. Hän painoi päänsä väsyneenä\nJennyn helmaan, ja Jenny hyväili hänen hiuksiaan -- käsi liikkui\nedestakaisin, mutta hän ei sanonut mitään.\n\n\"Niin.\" Helge huokasi. \"Sinun luonasi Via Vantaggiolla oli\nviihtyisämpää -- eikö ollutkin, Jenny?\"\n\nKeittiöstä kuului lautasten räminää ja paistinpannun räsähtelyä --\nrasvainen katku tunkeutui huoneeseen. Rouva Gram valmisti jotain\nlämmintäruokaa illalliseksi. Jenny meni avoimen ikkunan luo ja tuijotti\ntuokion pihamaalle, joka oli kuin musta kaivo. Kaikki vastapäiset\nikkunat olivat keittiön- ja makuuhuoneenikkunoita, puoliuutimet edessä,\nja pihan jokaisessa kulmassa oli suurempi vinoikkuna. Huh. Hän tunsi\ntotisesti nuo ruokasalit, joiden ainoa ikkuna oli nurkassa ja joista\noli näköala pihalle -- pimeät ja alakuloiset, ilman päivänsädettäkään,\n-- kun ikkunaa piti auki, tuli sisään nokea, ja ruoanhaju imeytyi\nkiinni.\n\nJostain palvelustytön huoneesta kaikui kitara ja kimeä kouluttamaton\nsopraano:\n\n    Tule Jeesuksen luo, oma ystävä oi, tule Jeesuksen\n    lempeän luo,\n    jos sa kolkutat vain, oven avaa hän, ja taivaisen auvon suo!\n\nMutta kitaranääni toi hänen mieleensä Via Vantaggion ja Cescan ja\nGunnarin, jonka oli tapana maata sohvankulmassa jalat tuolilla ja\nnäpäytellä Cescan kitaraa ja hyräillä Cescan italialaisia lauluja. Ja\nhän kaipasi yht'äkkiä ihan epätoivoisesti etelään.\n\nHelge tuli hänen luokseen:\n\n\"Mitä ajattelet?\"\n\n\"Via Vantaggioa.\"\n\n\"Niin, Jenny -- miten ihanaa meidän olikaan siellä.\"\n\nJenny kietoi äkkiä kätensä Helgen kaulaan ja painoi hyväillen Helgen\npään olkaansa vasten. Helgen puhuessa hän oli yht'äkkiä pannut\nmerkille, ettei Helge ollutkaan mukana siinä jota hän oli kaivannut.\n\nJa hän kohotti jälleen Helgen päätä ja katseli Helgen\nmeripihkankarvaisiin silmiin ja tahtoi muistella kaikkia niitä\naurinkopäiviä campagnalla, jolloin Helge oli maannut ruohikossa\ntuhatkaunojen seassa ja katsellut häntä.\n\nHän _tahtoi_ pudistaa yltään painavan, puristavan haluttomuudentunteen,\njoka kietoi hänet valtaansa niin pian kuin hän oli Helgen kodissa.\n\nKaikki oli täällä niin sietämätöntä. Hamasta ensi illasta saakka,\njolloin hänet oli kutsuttu tänne heti Helgen julkisen paluun jälkeen.\nJolloin rouva Gram oli esittänyt hänet miehelleen -- seisoa siinä ja\nnäytellä, samalla kun Helge seisoi katselemassa ja tiesi, että he\npettivät Helgen äitiä. Se kiusasi Jennyä niin sanomattomasti. Ja sitten\nse, joka oli vieläkin pahempaa. Hän oli jäänyt tuokioksi kahden kesken\nGramin kanssa ja Gram oli sanonut, että hän oli käynyt Jennyn ovella\nsilloin iltapäivällä, mutta että Jenny ei ollut kotona. \"Ei, minä en\nollut ateljeessa sinä päivänä\", oli Jenny vastannut ja käynyt samassa\ntulipunaiseksi. Silloin Gram oli katsahtanut häneen niin hämmästyneenä,\nettä hän oli sanonut -- taivas tiesi mitenkä se yht'äkkiä oli tullut\nhänen suustaan --: \"Niin, olinhan muuten kotona. Mutta on voinut avata,\nsillä eräs henkilö oli luonani.\"\n\nGram oli hymyillyt hiukan ja sitten hän sanoi: \"Niin, kuulin hyvin että\nateljeessa oli joku.\" Ja silloin Jenny oli hämmennyksissään kertonut,\nettä siellä oli Helge ja että Helge oli incognito ollut pari päivää\nkaupungissa.\n\n\"Rakas Jenny\", oli Gram sanonut, ja Jenny oli nähnyt että hän oli\npahoillaan. \"Eihän teidän olisi tarvinnut salata sitä minulta. Minä\nolisin totisesti antanut teidän olla rauhassa. No niin. -- Mutta en\nvoi kieltää, että olisin ollut hyvin iloinen, jos Helge olisi tahtonut\nkäydä tervehtimässä minua.\"\n\nJenny ei ollut keksinyt mitään vastausta.\n\n\"No niin. Tahdon siis pitää varani jottei Helge saa vihiä, että tiedän\nsen.\"\n\nJenny ei ollenkaan ollut aikonut salata Helgeltä, että hän oli kertonut\nasian tämän isälle. Mutta nyt se oli jäänyt sanomatta -- hän oli\npelännyt että se pahoittaisi Helgeä. Ja häntä kiusasi ja hermostutti\nse että hänen piti sekaantua kaikkeen tähän -- toisen ei pitänyt saada\ntietää yhtä eikä toisen toista.\n\nEiväthän Jennyn omatkaan kotolaiset tietäneet mitään, Mutta se oli\naivan toista. Eihän hän ollut tottunut puhumaan äidille omista\nasioistaan -- ei ollut koskaan löytänyt mitään ymmärtämystä siltä\ntaholta, mutta hän ei myös koskaan ollut sitä etsinyt tai odottanut.\nJa nyt äiti oli levoton Ingeborgin takia. Jenny oli suostuttanut\näidin vuokraamaan asunnon Bundefjordenista; Bodil ja Nils matkustivat\nedestakaisin kodin ja koulun väliä, ja Jenny asui ateljeessa ja söi\nkaupungilla.\n\nEikä hän sentään koskaan ollut pitänyt äidistä ja kodistaan niin\nkuin nyt. Ei vain sen takia, että äiti ei ollut perillä mistään --\njos hän joskuskaan olisi huomannut, että Jennyn oli vaikeata, olisi\nhän rehellisesti koettanut auttaa ja lohduttaa -- kysymättä mitään.\nJo se ajatus olisi pannut hänet punastumaan, että hänen täytyisi\ntehdä jollekin lapselleen tunkeileva kysymys. Mutta tämä toinen --\nHelgen koti -- mikä helvetti kasvavalle lapselle! Ja oli kuin kodin\nepäsopu olisi heittänyt varjonsa heidän ylleen silloinkin, kun he\nolivat muualla yhdessä. Mutta Jenny tahtoi voittaa sen. Hänen oma\npoikaparkansa, raukka --.\n\n\"Helge, omani\", ja hänen hyväilynsä olivat yht'äkkiä ylenpalttiset.\n\nJenny oli tarjonnut rouva Gramille apuaan ruoka-astioiden pesussa ja\nillallishommissa, mutta rouva oli vain vastannut ominaisella hymyllään:\n\n\"No mutta rakas -- ettehän te ole täällä sen vuoksi -- siitä teidän\nehdottomasti täytyy päästä, neiti Winge.\"\n\nEhkei rouva Gram tarkoittanut mitään pahaa, mutta hänen hymynsä oli\naina niin ilkeää. Raukka, ehkei hänellä enää ollut muuta hymyä --.\n\nGram tuli kotiin, hän oli ollut kävelemässä. Jenny ja Helge istuutuivat\nhänen kanssaan tupakkahuoneeseen.\n\nRouvakin pistäytyi silmänräpäykseksi:\n\n\"Olit unohtanut sateenvarjosi -- tapasi mukaan. Olipa hyvä ettet saanut\nsadekuuroa. Niin, sellaisia ne miehet ovat -- eivätkö he tarvitsekin\nsilmälläpitoa --\", ja hän hymyili Jennylle.\n\n\"Niin, mutta sinä oletkin hyvin valpas pitämään minua silmällä\", sanoi\nGram. Ääni ja olemus olivat aina niin piinaavan kohteliaat, kun hän\npuhutteli vaimoaan.\n\n\"Mutta täälläkö tekin istutte\", sanoi rouva Helgelle ja Jennylle.\n\n\"Niin\", sanoi Jenny, \"ihmeellistä, mutta minusta herrainhuone on\nmiltei joka kodissa kaikkein viihtyisin. Niin oli meilläkin kotona,\nkun isä eli\", lisäsi hän nopeasti. \"Se johtuu ehkä siitä että ne ovat\nkalustetut työhuoneiksi.\"\n\n\"Silloin pitäisi keittiön olla kodin viihtyisin huone\", nauroi rouva.\n\"Vai mitä luulet, Gert, kummassakohan huoneessa tulee enemmän työtä\ntehdyksi, täällä sinun huoneessasi vaiko minun -- sillä keittiötä voi\nkai sanoa minun työhuoneekseni --\"\n\n\"Myönnän että enimmän hyödyllistä työtä suoritetaan ehdottomasti sinun\ntyöhuoneessasi.\"\n\n\"No niin\", sanoi rouva Gram. \"Ja nyt minun täytyy ottaa vastaan\näskeinen rakastettava tarjouksenne -- tahtoisitteko olla niin kiltti ja\nauttaa minua hiukan, neiti Winge? On jo niin myöhä --.\"\n\nHe istuivat illallispöydässä, kun ovikello soi. Tulija oli rouva Gramin\nsisarentytär, Aagot Sand. Rouva Gram esitti Jenny Wingen.\n\n\"Voi niin, te olette siis se taidemaalari, jonka kanssa Helge\nseurusteli niin paljon Roomassa! Sitähän melkein oletinkin\" --, ja\nneiti Sand nauroi. \"Näin teidät kerran keväällä Stener-kadulla, te\nkuljitte Gert-enon kanssa Ja kannoitte joitakin maalauskamppeita --.\"\n\n\"Erehdyt, Aagot pieni\", keskeytti rouva Gram. \"Koska se muka oli?\"\n\n\"Rukouspäivän aattona. Minä palasin juuri koulusta --.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Gram. \"Neiti Winge seisoi ja oli pudottanut\nmaalilaatikkonsa kadulle, ja minä autoin häntä poimimaan tavaroita --.\"\n\n\"Kas, sitä pientä seikkailua et olekaan ripittänyt vaimollesi --\",\nja rouva Gram nauroi äänekkäästi. \"En aavistanutkaan, että te kaksi\ntunsitte toisenne jo ennestään --.\"\n\nGram nauroi hänkin:\n\n\"Neiti Winge ei nähtävästi tuntenut minua. Se ei kylläkään ole\nmairittelevaa minulle, mutta en tahtonut muistuttaa --. Ettekö\ntodellakaan yhtään aavistanut, kun äsken näitte minut, että olin se\nkiltti vanha herra, joka kerran autoin teitä?\"\n\n\"En ollut ihan varma\", sanoi Jenny arasti. Hän oli tulipunainen\nkasvoiltaan. \"En luullut että tunsitte minut --.\" Hän koetti nauraa,\nmutta tunsi piinallisen selvästi, kuinka epävarma hänen äänensä oli ja\nkuinka hänen poskensa hehkuivat.\n\n\"Sehän oli oikea seikkailu\", nauroi rouva Gram. \"Todellakin merkillinen\nyhteensattuma.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Huh sentään, sanoinko minä taas jotain hullua?\" kysyi Aagot. He\nistuivat arkihuoneessa illallisen jälkeen. Gram oli vetäytynyt omaan\nhuoneeseensa, ja rouva oli keittiössä. \"Se on ihan kauheata -- tässä\ntalossa ei koskaan tiedä minne kääntyä kun jo pamahtaa --. Mutta\nrakkaat ihmiset, selittäkää minulle, en ymmärrä mitään --.\"\n\n\"Herranen aika, Aagot, pidä huoli omista asioistasi\", sanoi Helge\nkiivaasti.\n\n\"Helge kulta, älä vain puraise! Onko Bekka-täti siis mustasukkainen\nneiti Wingelle, vai --?\"\n\n\"Sinä olet maailman tahdittomin olento --\"\n\n\"Äitiäsi lukuun ottamatta -- kiitos vain, Gert-eno väitti kerran\nsamaa.\" Hän nauroi. \"Mutta sehän on vallan päin honkia --\nmustasukkainen neiti Wingelle!\" Hän silmäili uteliaana noita kahta.\n\n\"Rakas Aagot, lakkaisit vähitellen sekaantumasta siihen, mikä koskee\nvain meitä\", keskeytti Helge hänet.\n\n\"Hyvä on, hyvä on. Minä vain luulin -- no niin, samantekevä.\"\n\n\"Niin onkin, jumaliste.\"\n\nRouva Gram tuli sisään ja sytytti lampun. Jenny katsahti miltei\npelokkaana hänen sulkeutuneisiin, vihaisiin kasvoihinsa -- rouva Gram\nseisoi siinä ja tuijotti silmänräpäyksen verran eteensä, silmät kovina\nja säihkyvinä. Sitten hän alkoi raivata pöytää. Hän nosti maasta Jennyn\nompelusakset, jotka olivat pudonneet.\n\n\"Teidän erikoisuutenne on nähtävästi pudottaa tavaroitanne. Kädet eivät\nsaa olla niin veltot, pikku neiti Winge. Helge ei ole niin kohtelias\nkuin hänen isänsä, mikäli näyttää.\" Hän nauroi. \"Ehkäpä saan nyt\nsytyttää lamppusi, rakas ystävä --\", hän kulki tupakkahuonetta päin --\nmeni sisään ja sulki oven jälkeensä.\n\nHelge kuulosti silmänräpäyksen mitä toisessa huoneessa tapahtui -- äiti\npuhui matalalla äänellä ja kiihkeästi. Sitten hän jälleen painui kokoon.\n\n\"-- _Etkö_ sinä jo vihdoin voisi lopettaa --\", kuului Gramin ääni\nselvästi toisesta huoneesta.\n\nJenny kumartui Helgen puoleen:\n\n\"Minä lähden kotiin nyt -- päätäni särkee --.\"\n\n\"Voi ei, Jenny. Sitten täällä oikein jatkuukin kohtauksia, loputtomiin,\njos sinä menet. Ole kiltti ja jää -- ei käy että ikään kuin karkaat,\näiti hermostuisi vielä enemmän --.\"\n\n\"En jaksa enää\", kuiskasi Jenny miltei itkuun valmiina.\n\nRouva Gram meni huoneen läpi. Gram tuli heidän luokseen.\n\n\"Jenny on väsynyt -- hän tahtoo kotiin. Minä menen saattamaan häntä,\nisä.\"\n\n\"Joko tahdotte lähteä? Ettekö istuisi vielä hetkisen?\"\n\n\"Minä olen väsynyt -- päätäni kivistää\", mumisi Jenny.\n\n\"Hetkinen vielä\", kuiskasi Gram äkkiä. \"Hän --\" ja Gram keikautti\npäätään -- \"ei sano mitään teille. Ja niin kauan kuin te olette täällä,\nsäästymme me muut kohtauksilta --.\"\n\nJenny istuutui hiljaa pöydän ääreen ja tarttui koruompelukseensa. Aagot\nneuloi tarmokkaasti valkoista tavanomaista hartialiinaa.\n\nGram meni pianon luo. Jenny ei ollut soitannollinen, mutta hän ymmärsi\nettä Gram oli, ja vähitellen hänen mielensä alkoi hiukan rauhoittua,\nGramin istuessa ja soitellessa pieniä pehmeitä melodioita -- häntä\nvarten, sen hän vaistosi.\n\n\"Tunnetteko tätä, neiti Winge?\"\n\n\"En tunne.\"\n\n\"Etkä sinäkään, Helge? Ettekö kuullut sitä Roomassa? Minun aikanani\nlaulettiin sitä kaikkialla. Tässä on muutamia vihkoja, joissa on\nitalialaisia sävelmiä --.\"\n\nJenny meni hänen luokseen ja selaili nuottivihkoja.\n\n\"Onko hyvä kun soitan?\" kuiskasi Gram.\n\n\"On.\"\n\n\"Soitanko vielä?\"\n\n\"Kiitos.\"\n\nGram hiveli hänen kättään:\n\n\"Pikku Jenny raukka! Mutta menkää nyt -- ennen kuin hän tulee --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Gram toi tarjottimella rabarberiviiniä ja leivoksia.\n\n\"No mutta sepä hauskaa että soitat meille hiukan, Gert! Eikö teistä\nmieheni soita kauniisti, neiti Winge? Onko hän soittanut jo ennen\nteille?\" kysyi hän viattomasti.\n\nJenny pudisti päätään: \"En edes tietänyt että herra Gram soittaa --\"\n\n\"Mitenkä ihastuttavasti te neulotte --\", hän otti Jennyn koruompeleen\nja tarkasteli sitä. \"Ja minä kun luulin, että teistä taiteilijattarista\nolisi alentavaa näperrellä pieniä käsitöitä. Miten viehättävä malli --\nmistä olettekaan sen löytänyt -- ulkomailtako?\"\n\n\"Sehän on vain jotain itse piirtämääni --\"\n\n\"Niinkö? Niin, silloinhan ei ole vaikeata saada sieviä malleja -- katso\nAagot, eikö se olekin kaunis? Tehän taidatte olla oikein näppärä tyttö,\nneiti Winge --\", ja hän taputti Jennyä kädelle.\n\nMitenkä inhottavat kädet hänellä on, ajatteli Jenny. Pienet,\nlyhytsormiset, kynnet pituutta leveämmät, aivan kuin laajentuneet --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelge ja Jenny saattoivat ensin Aagotin hänen täysihoitolaansa\nSofiankadulle. Ja sitten he kulkivat yhdessä Pilestrædetiä\nvaaleansinisessä suviyössä. Sadekuuron jäljeltä tulvasi kastanjapuiden\nvalkoisista kukkassoihduista sairaalan kiviaidan takaa imelää tuoksua.\n\n\"Helge\", sanoi Jenny matalalla äänellä. \"Sinun _täytyy_ koettaa\njärjestää niin, ettei meidän tarvitse olla mukana ylihuomenna.\"\n\n\"Mahdotonta, Jenny. Hehän pyysivät sinua mukaan ja sinä lupasit. Sehän\non sinua varten.\"\n\n\"Voi Helge! Voithan ymmärtää millaista siitä tulee. Ajattele jos\nvoisimme lähteä jonnekin kahden kesken, Helge. Pieni retki kahden\nkesken, vain me molemmat, Helge --. Niin kuin Roomassa.\"\n\n\"Ymmärräthän etten pyytäisi mitään parempaa. Mutta kodissa on sitten\ntaas niin paljon ikävyyksiä, ellemme tahdo olla mukana heidän\njuhannusretkellään --\"\n\n\"Ikävyyksiä siellä on joka tapauksessa\", sanoi Jenny ivallisesti.\n\n\"Niin mutta tämä vain pahentaisi. Herranen aika, etkö nyt voisi koettaa\nalistua siihen minun takiani! Eihän sinun sentään tarvitse aina kestää\nsitä -- elää kaiken sen keskellä ja tehdä työtä --.\"\n\nHelge oli oikeassa, ajatteli Jenny, ja hän syytti itseään katkerasti\nettei ollut sen kärsivällisempi. Niin, hänen pojuraukkansa, hänen piti\nelää ja työskennellä tuossa kodissa, jossa Jenny töin tuskin kesti pari\ntuntia. Siellä Helge oli kasvanut ja siellä taistellut koko nuoruutensa\nvuodet.\n\n\"Voi, Helge -- niin, minä olen paha ja itsekäs.\" Ja Jenny painautui\nhäntä vasten -- väsyneenä, piinattuna ja nöyryytettynä. Ja hän toivoi\nettä Helge suutelisi häntä ja että he lohduttaisivat toisiaan -- eihän\nasia heitä liikuttanut; heillähän oli toinen toisensa, he kuuluivat\nyhteen, jossain kaukana tuon vihan ja epäluulon ja pahuuden ilmakehän\nulkopuolella.\n\nJasmiinien tuoksu tulvaili vanhoista puutarhoista, joita oli\nrakentamattomilla tonteilla siellä täällä kadun varrella.\n\n\"Me teemme kyllä sellaisen retken kahden kesken, Jenny -- joskus\ntoiste\", lohdutti hän.\n\n\"Mutta että te sentään _saatoitte_ olla niin typeriä!\" sanoi hän äkkiä.\n\"En voi sitä käsittää! Teidänhän täytyi ajatella että äiti jotenkin\nvoisi saada siitä vihiä -- ihan noin vain --\"\n\n\"Hän ei tietysti usko koko juttua, jonka isäsi yritti keittää\", sanoi\nJenny arasti.\n\nHelge hymähti.\n\n\"Tahtoisin että isäsi kertoisi kaikki ihan niin kuin asia on\", huokasi\nJenny.\n\n\"Voit olla huoleti ettei hän kerro. Etkä sinä siis saa olla tietävinäsi\nmistään. Se on ainoa mitä voit tehdä. Kun kerta olitte niin typeriä.\"\n\n\"Enhän voinut sille mitään, Helge.\"\n\n\"Oh -- minähän olin sentään kertonut siksi paljon kotioloistamme.\nOlisit voinut menetellä niin, etteivät isän vierailut olisi uusiutuneet\n-- kaikki nuo käynnit ateljeessa -- ja kohtaamiset Stenerkadulla --\"\n\n\"Kohtaamiset? Minä näin tuon aiheen ja tiesin, että voisin maalata\nsiitä hyvän taulun -- ja sen olen tehnytkin.\"\n\n\"No niin, olkoon. Lähinnä se tietenkin on isän syytä. Oh!\" Hän oikein\npurkautui: \"Ja tapa jolla isä puhuu äidistä -- niin, kuulithan mitä hän\noli sanonut Aagotille. Ja nyt illalla sinulle. 'Hän!' Helge matki isää:\n'niin, teille ei hän sano mitään!' Hän on kuitenkin oma äitimme.\"\n\n\"Minusta taas, Helge, on isäsi sentään paljoa huomaavaisempi ja\nkohteliaampi äidille kuin äitisi hänelle.\"\n\n\"Isäkö huomaavainen -- oh! Sanotko sinä huomaavaisuudeksi tapaa,\nmillä hän on koettanut viekoitella sinut puolelleen! Ja hänen\nkohteliaisuutensa -- kunpa tietäisit mitä lapsena kärsin -- ja\naikuisenakin -- sen takia! Kun hän seisoi siinä -- suorana ja jäykkänä\nja näytti kohteliaalta eikä sanonut sanaakaan -- ja jos hän puhui --\nkuinka jäätävän, ahdistavan kylmästi ja kohteliaasti! Parempi melkein\nsittenkin äidin kirkuminen ja sättiminen ja raivo -- voi, voi!\"\n\n\"Oma pojuni!\"\n\n\"Voi Jenny! Eikä kaikki sentään ole vain äidin syytä. Voin ihan\nymmärtää häntä -- kaikki ihmiset pitävät enemmän isästä. Niin, sinäkin.\nSehän on luonnollista -- niin pidän minäkin, pohjimmalti. Mutta juuri\nsiksi ymmärrän että hänen on täytynyt tulla sellaiseksi kuin hän on.\nHänhän tahtoisi olla kaikkialla ensimmäinen, näetkös. Eikä hän ole\nensimmäinen kenellekään. Äiti raukka!\"\n\n\"Niin, raukka\", sanoi Jenny. Mutta hänen sydämensä oli jääkylmä rouva\nGramia kohtaan.\n\nIlmassa tuntui raskaana lehvien ja kukkien tuoksu, kun he kulkivat\nYlioppilaspuistikon halki. Suviyön kalpeassa hämärässä sipistiin ja\nsupistiin penkeillä puiden varjossa.\n\nHeidän yksinäiset askeleensa kaikuivat tyhjillä liikekaduilla, joiden\nvarsilla korkeat talot nukkuivat, sininen kajo suurilla kiiltävillä\nikkunaruuduillaan.\n\n\"Saanko tulla kanssasi ylös?\" kuiskasi Helge hänen ovensa ulkopuolella.\n\n\"Olen niin väsynyt\", kuiskasi Jenny heikosti.\n\n\"Tahtoisin niin kernaasti istua luonasi pikkuhetken -- eikö meidän\nsinun mielestäsi tarvitse olla hiukan kahdestaan --\"\n\nJenny ei väittänyt vastaan, mutta alkoi nousta hänen edellään portaita\nviidenteen kerrokseen.\n\nYö lepäsi sinisenä heidän päittensä päällä, katon suuren\nvinoikkunan takana. Jenny sytytti seitsenhaaraisen kynttilänjalan\nkirjoituspöydällä, otti savukkeen ja piteli sitä liekissä:\n\n\"Tahdotko polttaa, Helge?\"\n\n\"Kiitos.\" Hän otti savukkeen Jennyn huulilta.\n\n\"Katsos, asia on niin\", sanoi hän äkkiä, \"että isä oli kerran --\nväleissä erääseen naiseen. Olin silloin kaksitoistavuotias. Enhän\ntiedä, minkälaatuiset ne välit oikein olivat. Mutta äiti --. Voi, se\noli surkeata aikaa! He jäivät yhteen vain meidän takiamme -- sen on\nisä itse kertonut. Taivas tietää etten voi kiittää häntä siitä. Äiti\non ainakin rehellinen ja myöntää, että hän pitää kiinni isästä kynsin\nhampain, koska ei tahdo häntä päästää --.\"\n\nHelge heittäytyi sohvalle. Jenny istuutui hänen viereensä ja suuteli\nhänen hiuksiaan ja silmiään. Helge liukui polvilleen lattialle ja pani\npäänsä Jennyn syliin.\n\n\"Muistatko viimeistä iltaa Roomassa, Jenny, kun sanoin sinulle hyvästi?\nPidätkö minusta yhtä paljon vielä?\"\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Jenny?\"\n\n\"Meidän ei tänään ole ollut hyvä olla, Helge\", kuiskasi Jenny.\n\"Ensimmäistä kertaa --\"\n\nHelge kohotti päätään: \"Oletko vihainen minulle?\" kysyi hän matalalla\näänellä.\n\n\"En. Vihainen en ole --.\"\n\n\"Mutta mitä sitten?\"\n\n\"Ei mitään. -- Vain --\"\n\n\"Vain -- mitä sitten?\"\n\n\"Tänä iltana --\" Jenny tavoitteli sanoja. \"Kun me kuljimme kotiin,\nsanoit sinä -- mehän voimme tehdä sellaisen retken kahdestaan --\ntoiste. Niin ei ollut Roomassa, Helge. Nyt sinä päätät ja sanot, mitä\nminun pitää tehdä ja mitä ei --\"\n\n\"Mutta Jenny, eihän --\"\n\n\"Niin se vain on. Ymmärräthän, _tahdon_ itse että niin on. Sinä päätät.\nMutta Helge -- silloin sinun pitää myös auttaa minua tässä -- kaikessa\ntässä vaikeassa --\"\n\n\"Enkö minä siis tänään ole auttanut sinua?\" kysyi Helge hitaasti ja\nnousi.\n\n\"Rakkaani -- ethän sinä voinut --.\"\n\n\"Onko minun paras lähteä nyt?\" kysyi Helge tuokion kuluttua ja painoi\nJennyn syliinsä.\n\n\"Sinun pitää tehdä niinkuin itse tahdot\", sanoi Jenny hiljaa.\n\n\"Tiedät mitä _minä_ tahdon. Entä sinä -- kernaimmin?\"\n\n\"En tiedä mitä tahdon, Helge.\" Ja Jenny puhkesi samassa itkuun.\n\n\"Jenny! Voi, Jenny!\" Helge suuteli häntä hellävaroin monta kertaa.\nMutta kun Jenny oli rauhoittunut, hän otti Jennyn käden omiinsa:\n\n\"Minä menen nyt. Nuku hyvin, oma ystävä. Älä ole minulle vihainen!\nLapsiraukka, sinä olet väsynyt.\"\n\n\"Sano minulle kauniisti hyvää yötä\", pyysi Jenny ja kietoutui hänen\nkaulaansa.\n\n\"Hyvää yötä. Oma, rakas Jennyni, kultani. Sinä olet väsynyt, raukka --\nniin, niin väsynyt. Hyvää yötä. Hyvää yötä.\"\n\nJa Helge lähti. Ja Jenny puhkesi uudelleen itkuun.\n\n\n\n\nVI\n\n\n\"Tämän minä oikeastaan halusin näyttää sinulle\", sanoi Gert Gram ja\nnousi. Hän oli ollut polvillaan ja haronut kassakaapin alinta laatikkoa.\n\nJenny sysäsi vanhat luonnosvihot syrjään ja veti sähkölampun lähemmäs.\nGram pyyhki pölyä suuresta salkusta ja asetti sen hänen eteensä.\n\n\"Voit uskoa että on jo vuosikausia siitä, kun viimeksi näytin tätä\nkenellekään! Taikka itsekään katselin sitä. Mutta olen jo kauan\ntoivonut että sinä sen näkisit. Jo aivan ensimmäisestä kerrasta\nsaakka, kun kävin luonasi, ateljeessa. Silloin kun kerran olit täällä\nkatselemassa Helgen lapsuudenkuvia, ajattelin kysyä sinulta, etkö\ntahtoisi katsella sitä. Ja sitten, kun maalasit tässä likellä.\n\n\"Niin, Jenny, kaikki on niin merkillistä. Kun päivisin istun täällä\narkisessa aherruksessani\" -- Gram katsahti ympärilleen pienessä\nahtaassa konttorihuoneessa -- \"ja ajattelen: tänne minä olen päätynyt\nkaikkine nuoruudenunelmineni. Tuolla kaapissa ne lepäävät kuin ruumiit\nsarkofageissaan, ja täällä vaellan itse -- kuollut ja unohdettu\ntaiteilija --.\"\n\nJenny oli vaiti. Gram käytti joskus lausetapoja, jotka Jennystä olivat\nniin hempeitä. Vaikkakin hän tiesi että tunne, joka niitä kannatti, oli\nniin katkerasti rehellinen. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan Jenny\nyht'äkkiä hiveli kevyesti hänen harmaita hiuksiaan.\n\nIhmeekseen Jenny tunsi omienkin kättensä vapisevan, tarttuessaan\nensimmäiseen lehteen. Ja hänen sydämensä oli käpristynyt niin\nmerkillisen pelokkaasti. Aivan kuin hän olisi tuntenut, että\nonnettomuus oli lähellä: hän pelästyi äkkiä ajatellessaan, ettei kukaan\nvain saisi tietää tästä käynnistä -- ettei hän uskaltaisi kertoa\nsiitä Helgelle. Ja häntä painosti, kun hän vain muistikin sulhastaan\n-- aikoja sitten hän oli suorastaan päättänyt olla ajattelematta,\nmitä hän oikeastaan tunsi tätä kohtaan. Eikä hän tahtonut antaa\nsijaa aavistuksen tapaiselle, joka häivähti hänen mielessään tänä\nsilmänräpäyksenä -- ei tahtonut tehdä itseään vieläkin levottomammaksi\ntutkistellakseen, mitä Gert Gram oikeastaan tunsi häntä itseään kohtaan.\n\nSitten hän alkoi käännellä salkun lehtiä, Gert Gramin nuoruudenunelmia,\nja kaikki oli niin sanomattoman surullista --.\n\nGram oli kertonut tästä työstään, Lanstadin Kansanlaulujen\nkuvituksesta, aina kun he olivat kahden. Ja Jenny oli ymmärtänyt että\nGram itse uskoi syntyneensä taiteilijaksi juuri tätä ainokaista työtä\nvarten. Gram oli itse nimittänyt niitä kuvia, jotka riippuivat hänen\nkotonaan, ahkeran ja tunnollisen oppilaan harrastelutöiksi. Mutta tämä\ntäällä -- se oli omaa --.\n\nEnsi silmäykseltä ne näyttivät kylläkin hyviltä, nuo isokokoiset\nlehdet, joiden rikkaat kehykset olivat romaanista lehtiornamenttia ja\ntekstaus siroja munkkikirjaimia. Värivaikutelma oli kauttaaltaan puhdas\nja hieno -- muutamissa hyvinkin kaunis. Mutta tekstaukseen sovitetut\nalkukirjaimet ja koristekuviot, niin huolellisia ja virheettömiä kuin\nne olivatkin miniatyyrimäisessä piirustuksessaan -- kuinka elottomia\nja tyylittömiä! Muutamat aivan luonnonmukaisia, muutamat jäljittelivät\nniin tarkoin Italian keskiaikaista taidetta, että Jenny saattoi tuntea\nerinäisiä ilmestysenkeleitä ja madonnia ritarien ja neitsyeitten\nkaapujen alta. Vieläpä Hukabal-laulun lehtien värityskin -- kultaa\nja punasinervää -- muistutti selvästi erästä messukirjaa San Marcon\nkirjastossa. Ja kuinka omituiselta näyttikään luostarilatinan siro\nkirjoitus laulujen jykevätekoiseen sanontaan! Muutamissa kokosivun\nkuvissa oli muotokieli ja sommittelu täyttä barokkia, jäljitellen\nroomalaisia alttarikuvia. Kaikua kaikesta, mitä Gert Gram oli\nnähnyt, mihin hän oli eläytynyt ja mitä rakastanut, oli tämä hänen\nnuoruudentyönsä -- siinä ei ollut ainoatakaan omaa säveltä, vain monien\nsävelten kaikua -- mutta tämä kaiku kertasi kaiken omalla herkällä\ntavallaan.\n\n\"Nähtävästi et oikein pidä niistä\", sanoi Gram ja hymyili hiukan. \"Ei,\nhuomaan kyllä ettet pidä.\"\n\n\"Minähän pidän. Tässä kaikessa on niin kovin paljon kaunista ja hienoa.\nTiedätkö\" -- Jenny tavoitteli oikeata sanaa -- \"se vain vaikuttaa\njonkin verran vieraalta meistä, jotka olemme nähneet samoja aiheita\nkäsiteltyinä toisin -- ja käsiteltyinä niin hyvin, ettemme voi oikein\nhyväksyä niitä, nähdessämme ne toisella tavoin tehtyinä.\"\n\nGram istui Jennyn vieressä ja tuki leukaansa kädellään. Tuokion\nkuluttua hän katsahti ylös -- ja Jennyn sydämessä värähti sääli, kun\nhän näki nuo silmät.\n\n\"Minä muuten itsekin muistelin että ne olisivat parempia\", sanoi Gram\nhiljaa ja yritti hymyillä. \"Kuten sinulle sanoin, tuo salkku ei ole\nollut esillä vuosikausiin.\"\n\n\"En ole koskaan oikein voinut käsittää\", sanoi Jenny hetken kuluttua,\njohtaakseen keskustelua toisaanne, \"että sinä olet tuntenut niin suurta\nvetovoimaa tuohon myöhäisrenessanssiin ja barokkiin.\"\n\n\"Eihän olisikaan luonnollista, Jenny pieni, että sinä voisit sitä\nkäsittää.\" Gram katsoi Jennyn kasvoihin hymyillen omituisen kipeästi.\n\"Katsohan -- tietysti oli aika, jolloin uskoin omaan kykyyni --\ntavallaan. Mutta en milloinkaan niin ehdottomasti, etten samalla\nolisi tuntenut pientä kalvavaa epäilyä. Ei niin, että olisin epäillyt\nkykyäni ilmentää sitä, mitä tahdoin, mutta epävarmuuteni koski sitä,\nmitä minä oikeastaan tahdoin ilmentää! Minähän näin että romanttinen\ntaide oli myöhäiskukoistuksessaan ja kuihtumaisillaan -- rappeutumista\nja epärehellisyyttä miltei pitkin linjaa --, mutta samalla, juuri\nromantiikkahan hallitsi koko sydäntäni. Eikä ainoastaan maalauksessa\n--. Kaipasin romantiikan ihannoituja talonpoikia -- ja samalla\nolin elänyt kyllin kauan pikku poikana maaseudulla tietääkseni,\nettei sellaisia ollut. Ja kun matkustin ulkomaille, oli päämaalini\nromantiikan Italia. Tiedän hyvin, sinä ja sinun aikasi, te haette\nkauneutta todellisuudesta, aistimin havaittavana. Minä, minä löysin\nkauneutta vain siinä muunnetussa muodossa, mihin toiset jo olivat\ntodellisuuden pukeneet. Ymmärrät, kahdeksankymmenluku toi uuden\nuskontunnustuksensa -- koetin huulillani siihen yhtyä, mutta sydämeni\nkapinoi --\"\n\n\"Mutta Gert\" -- Jenny suoristihe. \"Eihän todellisuus ole mikään ehdoton\nkäsite. Sehän on erilainen jokaiselle, joka sen näkee. 'Kaikessa on\nkauneutta', sanoi eräs englantilainen maalari minulle kerran, 'mutta\nteidän silmänne joko näkevät sen tai eivät näe, pikkutytöt' --.\"\n\n\"Mutta Jenny -- minä en _kyennyt_ näkemään todellisuutta -- näin vain\nsen heijastuksen toisten unelmissa. Olin aivan kyvytön eliminoimaan\n_oman_ kauneuteni realiteettien moninaisuudesta.\n\n\"Ja tunsin oman voimattomuuteni. Ja saapuessani etelään sai barokki\notteen sieluni syvimmästä. Etkö ymmärrä, kuinka syvä voimattomuus ja\nsieluntuska kätkeytyy muodon pöyhkeyteen? Barokilla ei ole mitään\nomaa, uutta, millä täyttää muoto. Vain osaamista, jota kehitetään\nylenpalttisesti -- vaatteitten hulmuavat laskokset, pyörryttävän\nuhittelevat lyhennykset, valon ja varjojen väkivaltainen vaikutus --\nkoko pöyhkeilevä sommittelu. -- Ja tyhjyyden peittää hurmostila --\nvääntyneitä kasvoja ja vääntyneitä jäseniä, pyhimyksiä, joiden ainoa\noikea intohimo on omien kalvavien epäilyjen pelko, epäilyjen, jotka\nhe _tahtovat_ hukuttaa sairaaseen hurmioon. Ja todellakin, Jenny,\nmikä hedelmättömyyden epätoivo näiden jäljittelijöiden töissä, jotka\ntahtovat häikäistä -- enimmän omaa itseään!\"\n\nJenny nyökäytti päätään. \"Niin, mutta Gert, tuohan on vain sinun\nyksilöllinen näkemyksesi. Minä en ole ollenkaan varma, että nuo\nmaalarit, joista sinä puhut, olivat niinkään uhkamielisiä ja varmoja\nomasta itsestään.\"\n\nGert naurahti. \"En tiedä. Ehkä siitä tuli minun keppihevoseni, koska\n-- kuten sinä sanot -- se kerta kaikkiaan vastasi omaa yksilöllistä\nnäkemystäni.\"\n\n\"Mutta vaimosi kuva -- se joka on punaiseen soinnutettu -- on aivan\nimpressionistinen -- ja erinomaisen hyvä. Kuta enemmän sitä katselen,\nsitä parempi se mielestäni on.\"\n\n\"No niin. Mutta sehän on vain yksityistapaus.\" Gram oli tuokion vaiti.\n\"Kun sitä maalasin, merkitsi hän minulle koko elämää. Olin silloin\nvielä niin rakastunut häneen -- ja samalla vihasin häntä jo niin\nrajattomasti.\"\n\n\"Hänenkö syynsä oli\", kysyi Jenny hiljaa, \"että lopetit maalaamisen?\"\n\n\"Ei, Jenny. Kaikki onnettomuudet, jotka kohtaavat meitä, ovat omaa\nsyytämme. Tiedän ettet ole mitä tarkoitetaan sanalla uskovainen. Enkä\nmuuten minäkään. Mutta minä _uskon_ -- sanoisinko Jumalaan, taikka\nsielulliseen potenssiin, tai nimitä sitä miten tahdot, joka rankaisee\noikeamielisesti.\n\n\"-- Hän oli kassanhoitajana eräässä liikkeessä Suurkudun varrella. Näin\nhänet aivan sattumalta. Hän oli ihmeellisen kaunis; ehkäpä näet sen\nvieläkin. No niin, minä pidin varalta eräänä iltana, kun hän poistui\nliikkeestä -- puhuttelin häntä. Tein tuttavuutta. Viettelin hänet\",\nsanoi hän matalalla ja kolealla äänellä.\n\n\"Ja sitten menit hänen kanssaan naimisiin. Sen vuoksi että hän oli\nraskaana. Sen olen aavistanut. Ja kiitokseksi hän on piinannut\nja kiusannut sinua kaksikymmentäseitsemän vuotta. Tiedätkö,\noikeamielisyys, johon sinä uskot, on melko lailla kovakourainen.\"\n\nGram hymyili väsyneesti: \"Minä en sentään ole niin vanhanaikainen\nkuin ehkä luulet, Jenny. En näe mitään syntiä siinä, että kaksi\nnuorta, jotka rakastavat toisiaan ja tuntevat kuuluvansa yhteen,\nantautuvat toisilleen joko laillisin tai laittomin muodoin. Mutta\nkirjaimellisesti, minä viettelin Rebekan. Hän oli viaton, kohdatessaan\nminut -- eikä vain ruumiillisesti, tarkoitan. _Minä_ näin millainen hän\noli -- itse ei hän sitä aavistanut. Minä ymmärsin mitenkä intohimoinen\nhän oli, ja kuinka hän rakkaudessaan tulisi mustasukkaiseksi ja\ntyrannimaiseksi. Mutta siitä minä viis' -- minua mairitteli se, että\ntuollainen hurja intohimo kohdistui juuri minuun -- että omistin tuon\nihanan tytön niin ehdottomasti. Enkä minä tietenkään koskaan ajatellut\nettä olisin vain _hänen_ omansa, siinä mielessä kuin tiesin hänen\nvaativan. -- Ei niin, että olisin ajatellut jättää hänet --. Mutta\ntarkoitin että kyllä ymmärtäisin korostaa omaa minuuttani, pitää\nsuhteemme ulkopuolella sen, jota en tahtonut jakaa hänen kanssaan\n-- harrastukseni, työni, varsinaisen elämäni -- vaikka tiesin, että\nhän koettaisi saada kaiken sen. Sehän oli ikityperää minulta -- kun\nkerta tiesin, että minä olin heikko, hän väkevä ja häikäilemätön.\nMutta laskin, että hänen suurempi intohimonsa antaisi minulle, joka\nmuutamissa asioissa olin suhteellisen kylmä, yliotteen --\n\n\"-- Näin senkin, että hän -- paitsi suurta rakastamisen kykyään --\nei pystynyt paljoonkaan. Hän oli turhamainen ja sivistymätön ja\nkateellinen ja raaka. Meillä ei ollut mitään henkistä yhteyttä -- mutta\nsitä en kaivannutkaan. Tahdoin vain omistaa hänen ihanan ruumiinsa ja\nnauttia hänen kiihkeätä intohimoaan --\"\n\nGram nousi ja meni Jennyn luo. Ja hän tarttui tytön käsiin ja painoi ne\nhetkeksi silmilleen:\n\n\"Saatoinko odottaakaan että avioliitto hänen kanssaan veisi muuhun\nkuin surkeuteen --. Minunhan täytyi korjata mitä olin kylvänyt. Minun\ntäytyi siis mennä naimisiin hänen kanssaan. Se oli kauheata aikaa.\nSillä silloin, kun hän kävi minua tapaamassa ateljeessani, hän oli\nintohimossaan villi ja hurja -- ivaili vanhojen tätien ennakkoluuloja.\nHän oli ylpeä siitä, että oli rakastajatar -- ylimielinen -- ei ollut\nmuuta elämää kuin tämä vapaa rakkauselämä. -- Sitten hänen kävi\nhullusti -- ja silloin tuli kelloon toinen ääni. Minä sain kuulla\nhänen Fredrikshaldissa asuvasta rehellisestä perheestään ja hänen\ntahrattomasta maineestaan ja hyveellisyydestään ja minä olin heittiö\nja vintiö, ellen silmänräpäyksessä mennyt naimisiin hänen kanssaan,\nja niin ja niin moni mies oli tahtonut saada hänet joko tavalla\ntai toisella, eikä hän ollut suostunut kihloihin eikä antautunut\nvieteltäväksi --. Eikä minulla ollut mitään, jonka varassa mennä\nnaimisiin -- olin vain ylioppilas, jolla oli huonot arvosanat, enkä\nmuuten ollut opiskellut muuta kuin maalausta --. Kuukausia kului. Minun\ntäytyi mennä vanhan isäni luo. Ja niin jouduin naimisiin, ja kahta\nkuukautta myöhemmin tuli Helge --.\n\n\"Perheeni auttoi minua, niin että sain tämän liikeyrityksen\nkäyntiin. Minähän olin kerran maailmassa uneksinut suuresta\ntaidekustannusliikkeestä -- kansanlaulusommitelmani -- mutta minulla\noli kyllin tekemistä hankkiessani ruokaa itselleni ja omilleni. Niin,\ntiedät ehkä että olin lähellä vararikkoa kerran -- vuonna 90. Niin,\nhän jakoi rehellisesti aherruksen ja puutteen ja köyhyyden kanssani --\nolisi vaikka nähnyt nälkää minun ja lasten puolesta. Mutta kun tunteeni\nhäntä kohtaan olivat mitä ne olivat, oli melkein vielä pahempaa kuin\nminun oli myönnettävä, että hän ahersi ja kärsi ja uhrasi minun\ntakiani --.\n\n\"Minunhan täytyi uhrata kaikki, mitä rakastin -- hän pakotti minua\nluopumaan tuuma tuumalta kaikesta, jossa hän ei ollut mukana. Isä ja\nhän olivat veriviholliset ensi hetkestä. Nimittäin niin, ettei isä\nollut ihastunut miniäänsä. Se taas loukkasi toisen turhamaisuutta.\nMeidän välillemme täytyi näin syntyä epäsopua. Isä oli entisajan\nvirkamiehiä -- hiukan ahdas ehkä -- hiukan jäykkä ja kuiva -- mutta\nniin hieno ja jalo ja oikeamielinen ja pohjaltaan niin lämmin ja hellä\nja hyvä. Me olimme aina merkinneet niin paljon toisillemme -- niin\nJenny, minä rakastin häntä -- mutta sitähän minä en siis saanut --.\n\n\"Ja sitten taiteeni --. Minä näin etten omannut sellaisia lahjoja kuin\nkerran uskoin. Enkä jaksanut yrittää yhä uudelleen ja uudelleen, kun\nkerta en uskonut itseeni -- olin väsynyt ahertamaan ja väsynyt tähän\nyhteiselämään, joka yhä enemmän muodostui yhdyselämän irvikuvaksi. Hän\nsoimasi minua siitä -- mutta salaisesti hän oli voitonriemuinen.\n\n\"Ja sitten lapset. Hän oli mustasukkainen huomatessaan, että pidin\nheistä, ja taas, että he pitivät minusta. Hän ei tahtonut jakaa minua\nlasten kanssa eikä jakaa lapsia minun kanssani --\n\n\"Hänen mustasukkaisuutensa on kehittynyt suoranaiseksi hulluudeksi,\nvuosien mittaan. Niin, saatathan itse nähdä --\"\n\nJenny katsahti häneen.\n\n\"Hänhän tuskin sietää että olen samassa huoneessa kuin sinä -- tuskin\nsilloinkaan kun Helge on läsnä --\" Jenny istui vaiti tuokion. Sitten\nhän meni Gramin luo ja pani kätensä toisen hartioille:\n\n\"En käsitä -- ei, en käsitä\", hän kuiskasi, \"että olet kestänyt\ntällaista elämää --\"\n\nGert Gram kumartui eteenpäin ja nojasi päätänsä Jennyn olkaan:\n\"En ymmärrä sitä itsekään, Jenny --\" Ja kun Gram seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kohotti kasvonsa ja heidän silmänsä yhtyivät, kietoi\nJenny kätensä toisen kaulaan, ja äärimmäisen toivottoman, hellän\nmyötätunnon valtaamana suuteli Gramin otsaa ja poskea.\n\nHän pelästyi itse siinä samassa -- katsoessaan Gramia kasvoihin, jotka\nlepäsivät siinä hänen hartioitaan vasten, silmät ummessa. Mutta Gram\nitse vetäytyi hiljaa pois ja nousi:\n\n\"Kiitos, Jenny pieni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGram pani lehdet jälleen salkkuun ja raivasi pöydän.\n\n\"Niin Jenny -- toivoisin että sinä tulisit oikein, oikein onnelliseksi.\nSinä olet niin nuori ja valoisa, ja niin reipas ja tarmokas ja\nlahjakas. Rakas lapseni -- sinä olet kaikkea, mitä minä olisin tahtonut\nolla. Mutta jota en koskaan ollut --.\" Gram puhui matalalla äänellä,\nkuin poissaolevana.\n\n\"Ajattelen tässä\" sanoi hän vähän ajan kuluttua rauhallisesti, \"niin\nkauan kuin kahden ihmisen välinen suhde on uusi -- kun asianomaiset\neivät vielä ole eläytyneet yhteen -- saattaa eteen tulla niin paljon\nvaikeaa. Toivoisin, ettei teidän täytyisi jäädä asumaan tänne\nkaupunkiin. Teidän pitäisi saada olla yksiksenne kaukana omaisista ja\nmuusta sellaisesta -- ensi aika\".\n\n\"Niin, tiedäthän että Helge hakee tuota Bergenin virkaa\", sanoi Jenny.\nJa jälleen valtasi hänet sama käsittämätön epätoivo ja tuska, kun hän\najatteli Helgeä.\n\n\"Etkö koskaan puhu äitisi kanssa tästä kaikesta, Jenny? Miksikä et?\nEtkö pidä äidistäsi?\n\n\"Minusta sinun olisi hyvä neuvotella hänen kanssaan -- puhella kaikesta\näidille --\"\n\n\"Ei kannata neuvotella toisten kanssa. Minusta ei ole hauska puhua\nkenenkään kanssa näistä\", sanoi Jenny torjuen.\n\n\"Ei siis. Sinä olet --.\" Gram oli seisonut puolittain ikkunaan\nkääntyneenä. Mutta äkkiä hän hätkähti ja kuiskasi Jennyä päin,\nmatalalla äänellä ja 'kiihtyneesti:\n\n\"Hän -- Rebekka.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Hän -- Rebekka\"\n\nJenny nousi. Hänestä oli kuin hänen olisi täytynyt _huutaa_ --\nkatkeroituneena, inhoten. Ja hän alkoi vapista -- hänen jokainen\nhermosäikeensä aivan kuin pingottui, kuin puolustautuen -- hän ei\n_tahtonut_ tulla sekoitetuksi tuohon kaikkeen -- kaikkeen rumaan\nja pahaan -- epäluuloihin, toraan, vihaisiin sanoihin, riitoihin,\nkohtauksiin, ties mihinkä kaikkeen --. Ei, hän ei tahtonut joutua\nsiihen --.\"\n\n\"Jenny -- lapseni, sinähän vapiset -- älä pelkää -- minulle ei hän saa\ntehdä mitään pahaa --\"\n\n\"Kaukana siitä, minä en pelkää.\" Jenny kävi samassa kylmäksi ja\nkovaksi. \"Minä olen ollut täällä sinua hakemassa -- me olemme\nkatselleet hiukan sinun salkkujasi -- ja nyt minä lähden kanssasi\nkotiisi teelle.\"\n\n\"Eihän ole varma että hän on mitään huomannut --\"\n\n\"Eikä tässä jumaliste olekaan mitään, jota meidän pitäisi peittää!\nEllei hän tiedä että olen ollut täällä, saa hän sen kyllä tietää. Minä\ntulen kanssasi kotiin -- kuuletko, meidän täytyy tehdä niin, sekä\nitsesi takia että minun takiani --.\"\n\nGram katsahti häneen: \"No niin -- puetaan siis --.\"\n\nKun he tulivat kadulle, oli rouva Gram mennyt.\n\n\"Meidän täytyy mennä raitiovaunussa, Gert, on myöhä.\" Jenny kulki\nnopeaan. Sitten hän sanoi äkkiä kiivaasti: \"Helgenkään takia -- eihän\ntämä salamyhkäisyys meidän välillämme käy laatuun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Gram itse avasi heille oven. Ja samalla kun Gert Gram esitti\nselityksiään, vastasi Jenny tyynesti toisen vihaiseen silmäykseen:\n\n\"Onpa ikävä että Helge on ulkona tänä iltana. Ettekö usko että hän\nsentään palaa hyvissä ajoin, rouva Gram?\"\n\n\"Olipa merkillistä, rakas ystävä, ettet sinä sitä muistanut\", sanoi\nrouva Gram miehelleen. \"Eihän neiti Wingenkään ole hauska istua täällä\nmeidän yksinäisten vanhojen kanssa koko iltaa.\"\n\n\"Voi, mitä siihen tulee --\", sanoi Jenny.\n\n\"En todellakaan muista että Helge sanoi mitään ulosmenosta tänä\niltana\", sanoi Gram.\n\n\"Ajatella että kerrankin näkee teidät ilman käsityötä\", hymyili rouva\nGram, kun he illallisen jälkeen istuutuivat arkihuoneeseen. \"Te joka\naina olette niin ahkera!\"\n\n\"Niin, en joutunut pistäytymään kotona, lähdin niin myöhään ateljeesta.\nMutta ettekö voisi lainata minulle jotakin käsityötä, rouva Gram?\"\n\nJenny ylläpiti hänen kanssaan keskustelua, joka kosketteli valmiiksi\npiirrettyjä täkäläisiä ja pariisilaisia koruompeleita ja kirjoja, joita\nrouva Gram oli hänelle lainannut. Gram istui lukemassa. Kerran Jenny\ntunsi hänen silmiensä katseen.\n\nKello yhdeltätoista saapui Helge.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi Helge, kun he kulkivat alas portaita. \"Onko kotona\ntaas ollut kohtaus?\"\n\n\"Kaukana siitä.\" Jenny puhui kiihkeästi ja kuumeissaan.\n\n\"Sinun äitisi suvaitsi vain olla epäarmollinen kun tulin teille isäsi\nkanssa.\"\n\n\"Minustakin olisit voinut sitä välttää\", sanoi Helge hiljaa.\n\n\"Minä menen raitiovaunussa kotiin!\" Äärimmilleen hermostunut kun oli,\nJenny riistäytyi aivan suunniltaan irti toisesta. \"En jaksa enää lisää\ntänä iltana, kuuletko? En tahdo noita ainaisia kohtauksia kanssasi,\njoka kerran kun olen ollut teillä. Hyvää yötä!\"\n\n\"Ei, mutta Jenny! Jenny --\" ja Helge juoksi hänen perässään, mutta\nJenny oli jo ehtinyt pysäkille. Raitiovaunu tuli samassa, ja Jenny\nhypähti siihen ja antoi toisen jäädä seisomaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJenny kulki edestakaisin ateljeessaan seuraavana aamupäivänä. Hän ei\njaksanut tarttua mihinkään työhön.\n\nSade rapisi tiheänä ja raskaana suurta vinoikkunaa vasten. Silloin\ntällöin Jenny pysähtyi katselemaan yli sateesta kiiltävien\nliuskakivikattojen ja mustien savupiippujen ja puhelinlankojen, joita\npitkin sadepisarat kierivät helminä -- ne valuivat kuin alamäkeä,\nvyöryivät yhteen ja tippuivat alas, mutta koko ajan valui sijalle uusia\npisaroita.\n\nHänhän voisi matkustaa Bundefjordeniin äidin ja lasten luo, pariksi\npäiväksi. Pois täältä hänen täytyi päästä. Tai -- jospa hän matkustaisi\nkaupungista -- asettuisi jonnekin hotelliin ja pyytäisi Helgeä tulemaan\nsinne -- saisi puhua rauhassa hänen kanssaan.\n\nKunpa he vain saisivat olla yhdessä jonkin aikaa -- vain he kaksi. Hän\nkoetti ajatella heidän kevättään etelässä ja muisti lämmön ja vihreän\ncampagnan ja valkokukat ja hopeahäiveisen, vuoria verhoavan autereen,\nja oman ilonsa. Mutta oli kuin hän ei olisi saanut loihdituksi esiin\nHelgen silloista kuvaa -- miltä tämä oli näyttänyt hänen rakastuneissa\nsilmissään.\n\nJa se aika oli nyt jo niin etäinen ja niin ihmeellisen erillinen hänen\nelämässään. Vaikkakin hän hyvin tiesi että mennyt aika ja nykyinen\nkuuluivat yhteen, hän ei voinut sitä _tuntea_.\n\nTuo koti Welhaveninkadun varrella -- ei, siihen hän ei kuulunut. Ja oli\nkuin _hänen_ Helgensä olisi hukkunut sinne. Mutta käsittämätöntä oli --\nhän ei suorastaan osannut tehdä sitä tajuttavaksi itselleen, että nuo\nihmiset edelleenkin jäisivät kuulumaan hänelle -- ja kuuluisivat aina.\n\nEi. Gram oli oikeassa. Heidän täytyi päästä pois.\n\nHän tahtoi matkustaa. Heti. Ennen kuin Helge ennättäisi tulla ja vetää\ntilille eilisestä.\n\nJenny oli täyttänyt pienen matkalaukun ja seisoi juuri vetämässä\nsadetakkia ylleen, kun oveen kolkutettiin -- monta kertaa. Hän tunsi\nHelgen kolkutuksen.\n\nJenny seisoi hiirenhiljaa ja odotti, kunnes kuuli toisen lähtevän.\nHetken perästä hän tarttui matkalaukkuun, lukitsi ateljeenoven ja lähti.\n\nKun hän oli ehtinyt puoliväliin portaita, huomasi hän miehen, joka\nistui porraskäytävän ikkunalla. Se oli Helge. Ja Helge oli nähnyt\nhänet. Jenny meni hänen luokseen. He seisoivat tuokion ja katselivat\ntoinen toistaan.\n\n\"Miksi et tahtonut avata äsken?\"\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Etkö kuullut koputustani?\"\n\n\"Kuulin. Mutta en tahtonut puhua kanssasi.\"\n\nHelge katsahti hänen matkalaukkuunsa.\n\n\"Aiotko matkustaa äitisi luo?\"\n\nJenny epäröi tuokion:\n\n\"En. Ajattelin matkustaa Holmestrandiin pariksi päiväksi. Ja kirjoittaa\nsinulle ja pyytää sinua tulemaan sinne. Niin että olisimme saaneet olla\nyhdessä vähän aikaa, syrjäisten sekaantumatta kaikkeen ja panematta\ntoimeen kohtauksia. Minun teki mieli puhua kanssasi kaikessa rauhassa.\"\n\n\"Minäkin tahtoisin mielelläni puhella kanssasi, Emmekö voi mennä\nateljeehesi?\"\n\nJenny ei vastannut heti.\n\n\"Onko siellä joku toinen?\" Helge kysyi.\n\nJenny katsahti häneen:\n\n\"Joku ateljeessani sen jälkeen, kun itse olen lähtenyt?\"\n\n\"Saattaisihan olla joku, jonka kanssa et tahtoisi mennä yhdessä ulos --\"\n\nJenny lehahti hehkuvan punaiseksi:\n\n\"Ja miksikä ei? Enhän saattanut tietää, että sinä istuisit täällä\npitämässä minua silmällä --\"\n\n\"Jenny rakas, etkö nyt ymmärrä -- enhän tarkoita että siinä olisi\nmitään pahaa sinun puoleltasi --\"\n\nJenny ei sanonut mitään, mutta kulki ylös portaita. Ja tultuaan\nateljeehen hän laski matkalaukun kädestään ja jäi seisomaan\npäällysvaatteissaan, samalla kun Helge riisui sadetakkinsa ja asetti\nsateenvarjonsa nurkkaan.\n\n\"Isä kertoi minulle kaikki aamulla -- että olit ollut tapaamassa häntä\nja että äiti kulki ulkopuolella --.\"\n\n\"Niin.\" Jenny seisoi tuokion. \"Teidän kodissanne on merkilliset tavat\n-- väijyä toisianne. Minun on hyvin vaikeata tottua siihen, se minun\ntäytyy sanoa.\"\n\nHelge punastui:\n\n\"Jenny rakas -- minun täytyy saada puhua kanssasi. Talonmiehen vaimo\nsanoi että sinä aivan varmaan olit kotona. Pitäisihän sinun tietää\netten epäile _sinua_ --\"\n\n\"En kohtapuoleen tiedä sitä enkä tätä\", sanoi Jenny masentuneena. \"Minä\nen jaksa enää tätä -- kaikkea tätä epäluuloisuutta ja salakähmäisyyttä\nja toraa ja muuta pahaa. Hyvä Jumala, Helge, etkö nyt voisi hiukan\npuolustaa minua sitä vastaan!\"\n\n\"Jenny parka.\" Helge nousi ja meni ikkunaan ja jäi seisomaan, selin\nhäneen.\n\n\"Minä olen kärsinyt tästä enemmän kuin tiedätkään, Jenny. Kaikkihan on\naivan toivotonta. Sillä -- etkö itsekin ymmärrä -- vallan aiheeton ei\näidin epäluulo ole --.\"\n\nJenny alkoi vapista, seisoessaan siinä. Helge kääntyi ja huomasi sen.\n\n\"Tietenkään en usko että isä itse on tietoinen --. Silloin ei hän --\ntällä tavoin -- noudattaisi haluaan saada olla kanssasi. Vaikka --. Hän\nsanoi minullekin, että meidän pitäisi päästä pois -- molempien päästä\npois koko kaupungista. En tiedä --. Eikö juuri hän ole pannut päähäsi\ntätä matkaa --?\"\n\n\"Minä itse sain päähäni lähteä Holmestrandiin. Mutta hän sanoi eilen,\nettei meidän pitäisi jäädä asumaan tänne kaupunkiin kun -- kun olemme\nnaimisissa --.\"\n\nJenny meni Helgen luokse ja pani kätensä hänen olalleen. Ja äänessä\nmelkein valitus hän sanoi:\n\n\"Helge -- oma ystävä -- minunhan _täytyy_ matkustaa kun asiat ovat niin\n--. Helge, Helge -- mitä meidän pitäisi tehdä?\"\n\n\"Minä matkustan\", sanoi Helge lyhyeen. Ja hän nosti Jennyn kädet\nhartioiltaan ja painoi ne poskilleen. Näin he seisoivat tuokion.\n\n\"Niin mutta -- minunkin täytyy matkustaa jonnekin. Etkö nyt ymmärrä --.\nEnnen, niin kauan kuin minusta minun äitisi vain oli tahditon -- ja\nepähieno -- saatoin olla häntä kohtaan niinkuin ei mitään --. Mutta nyt\n-- ei, sinun ei olisi pitänyt sanoa sitä, Helge -- vaikkapa olisitkin\nerehtynyt --. Enhän saata enää mennä sinne -- jos minun pitää hautoa,\nonko äitisi hivenenkään verran oikeassa, tulen itse epävarmaksi, tiedän\nsen, en saata kohdata häntä -- tulen olemaan kuin syyllinen --.\"\n\n\"Tule tänne.\" Helge talutti hänet sohvaan ja istuutui hänen viereensä.\n\"Tahdon kysyä sinulta jotain.\n\n\"Rakastatko minua, Jenny?\"\n\n\"Senhän sinä tiedät\", sanoi Jenny nopeaan ja arasti. Helge otti hänen\nkylmän kätensä omiinsa.\n\n\"Tiedän että kerran minua rakastit.\n\n\"Herra nähköön, en koskaan ymmärrä miten se oli mahdollista. Mutta\ntiesin, että se oli totta, koska sinä kerta sanoit niin. Koko\nolemuksesi oli rakkautta ja hyvyyttä ja iloa, minua kohtaan. Mutta\nolen aina pelännyt, että kerran koittaisi hetki, jolloin et enää minua\nrakasta.\"\n\nJenny loi silmänsä Helgen valkoisiin kasvoihin.\n\n\"Minä pidän sinusta niin sanomattomasti, Helge.\"\n\n\"Sen tiedän.\" Hymyn häive vilahti Helgen kasvoilla. \"Tiedän hyvin,\nettet kuulu niihin, jotka yht'äkkiä kylmenevät sille, jota ovat\nrakastaneet. Tiedän, ettet tahdo tehdä minulle mitään pahaa -- sinä\nkärsit itse silloin kun et rakasta minua enää --.\n\n\"Minä rakastan sinua niin äärettömästi, niin se on, Jenny --.\"\n\nHän painui kokoon ja itki. Ja Jenny veti hänet puoleensa:\n\n\"Helge, pojuni -- rakas, rakas pojuni --\"\n\nHelge kohotti päänsä ja työnsi hänet hiljaa luotaan.\n\n\"Jenny -- silloin kerran, Roomassa -- olisin voinut ottaa sinut.\nTahdoit olla minun -- kokonaan. Sinä olit aivan valmis -- sielussasi ei\nollut epäilyäkään, etteikö se olisi onnea, jos me kaksi saisimme elää\nyhdessä. Minä en ollut yhtä varma -- sen vuoksi en kai uskaltanut --.\n\n\"Sitten, täällä kotona. Olen kaivannut niin rajattomasti. Tahdoin saada\nsinut kokonaan, sillä pelkäsin että kerran kadotan sinut. Mutta näin\nettä sinä aina väistyit kun huomasit että se -- himo -- heräsi minussa\n--.\"\n\nJenny katsahti häneen kauhistuneena. Se oli totta -- hän ei ollut\ntahtonut sitä tunnustaa -- mutta Helge oli oikeassa.\n\n\"Jos minä nyt pyytäisin sinua. Nyt heti. Tahtoisitko?\"\n\nJenny liikutti huuliaan. Sitten hän sanoi nopeaan ja lujasti:\n\n\"Tahtoisin.\"\n\nHelge hymyili surullisesti ja suuteli hänen kättään:\n\n\"Halusta ja mielelläsi? Siksi että _tahdot_ olla minun? Siksi ettet voi\najatella mitään onnea, ilman että sinä olet minun ja minä sinun? Eikä\nvain siksi että tahdot olla hyvä minulle? Ei vain siksi ettet tahdo\nrikkoa sanaasi minulle? Puhu totta!\"\n\nJenny heittäytyi hänen helmaansa ja itki:\n\n\"Salli minun matkustaa pois! Tahdon lähteä tuntureille. Kuuletko, Helge\n-- tahdon löytää itseni jälleen -- tahdon olla sinun oma Jennysi, niin\nkuin oli Roomassa. Tahdon, Helge -- kaikki minussa on sekaisin -- mutta\ntahdon. Ja kun rauhoitun, kirjoitan sinulle -- ja sinä tulet -- ja\nsitten minä olen taas vain, vain sinun Jennysi jälleen --\"\n\n\"Jenny\", sanoi Helge hiljaa. \"Olen äitini poika.\n\n\"Me olemme loitonneet toisistamme -- nyt jo olemme loitonneet\ntoisistamme. Ellet voi saada minua vakuuttumaan siitä, että olen\nsinulle kaikki kaikessa maan päällä, niin --. Ainoa mies. -- Enemmän\nkuin kaikki muu. Enemmän kuin työsi, enemmän kuin ystäväsi, joille\nsinä -- tunnen sen -- kuulut enemmän kuin minulle, olethan niin vieras\nniille, joille minä kuulun --.\"\n\n\"En tuntenut isääsi niin vieraaksi\", kuiskasi Jenny itkunsa keskeltä.\n\n\"Ei. Mutta isä ja minä olemme toisillemme vieraat. Ja sitten sinun\ntyösi, Jenny, jossa minä en koskaan voi olla täysin mukana. Nyt\nymmärrän, että voin tulla mustasukkaiseksi sillekin. Jenny, etkö\nkäsitä, minä _olen_ hänen poikansa. Ellen ole varma, että olen sinulle\nkaikki kaikessa, niin en voi mitään että olen mustasukkainen --\nkuljen tuska rinnassani että jonakin päivänä saattaa tulla joku, jota\nvoit rakastaa eheämmin -- joka ymmärtää sinua paremmin --. Minä olen\nmustasukkainen, luonnostani --\"\n\n\"Sinä _et saa_, Helge. Silloin menee kaikki pirstaleiksi. Minä en\n_siedä_ että minua epäillään. Kuuletko -- kernaammin saattaisin antaa\nanteeksi sen että pettäisit minua, kuin sen että epäilet --\"\n\n\"Minä en.\" Helge hymyili kiusaantuneena.\n\nJenny sitaisi hiukset otsaltaan ja pyyhki silmiään:\n\n\"Helge -- mehän rakastamme toisiamme. Kun me vain pääsemme pois tästä\nkaikesta -- ja kun me molemmat oikein _tahdomme_, käy kaikki hyvin. Kun\nvain kaksi ihmistä _tahtoo_ pitää toinen toisestaan ja _tahtoo_ tehdä\ntoisensa onnelliseksi --\"\n\n\"Minä olen nähnyt liian paljon, Jenny. En uskalla perustaa oman tahtoni\nja sinun tahtosi varaan. Ovat kai muutkin asettaneet toivonsa hyvään\ntahtoon --. Minä olen nähnyt, minkälaiseksi helvetiksi kaksi ihmistä\nvoi tehdä toisensa elämän. Sinun pitää vastata siihen, mitä kysyin:\n\n\"Rakastatko minua? Tahdotko olla minun -- niinkuin Roomassa? Saanko olla\nluonasi yön? Tahdotko sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa?\"\n\n\"Minä pidän sinusta niin paljon, Helge.\" Jenny itki, epätoivoisena ja\nhiljaa.\n\n\"Kiitos\", sanoi Helge. Ja hän tarttui Jennyn käteen ja suuteli sitä.\n\"Ethän sinä voi sille mitään, pieni raukka, ettet minua rakasta. Tiedän\nettet voi.\"\n\n\"Helge\", valitti Jenny rukoillen.\n\n\"Sinä et uskalla sanoa, Jenny, että minun pitää jäädä, koska et voi\nelää ilman minua. Uskallatko ottaa vastuullesi kaiken, mitä saattaa\nseurata, jos sanot että rakastat minua -- jotta minun ei nyt tarvitsisi\nlähteä surullisena luotasi --?\"\n\nJenny istui ja tuijotti alas helmaansa.\n\nHelge puki sadetakin ylleen ja tarttui sateenvarjoonsa.\n\n\"Hyvästi, Jenny.\" Hän tarttui Jennyn käteen.\n\n\"Jätätkö sinä minut nyt, Helge?\"\n\n\"Jätän, Jenny, minä lähden.\"\n\n\"Etkö sinä sitten palaa?\"\n\n\"En, ellet voi vastata siihen, mitä olen kysynyt.\"\n\n\"En voi vastata siihen nyt\", kuiskasi hän toivottomasti.\n\nHelge hiveli kevyesti hänen hiuksiaan. Ja lähti.\n\nJenny jäi istumaan sohvalle ja itki. Hän itki katkerasti ja pitkään --\nmitään ajattelematta. Ja syvän väsymyksen vallassa -- väsymyksen, jonka\nnäiden kuukausien pikkumaiset nöyryytykset ja pikkumainen tora oli\nkasannut hänen mieleensä -- hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja kylmäksi.\nHelge oli kai oikeassa.\n\nHetken kuluttua hän huomasi, että oli nälissään. Kun hän katsahti\nkelloonsa, oli se kuusi.\n\nHän oli istunut neljä tuntia tällä tavoin. Kun hän aikoi pukea\npäällystakin ylleen, huomasi hän että se jo oli hänen päällään.\n\nOven vieressä oli vesilätäkkö -- vettä oli juossut parin maalauksen\nväliin, jotka olivat seinää vasten, kiilakehykset ulospäin. Jenny meni\nhakemaan riepua ja pyyhki veden. Sitten hänen mieleensä juolahti, että\nvesi oli Helgen sateenvarjon jäljeltä. Hän nojasi otsaansa oveen ja\nalkoi uudelleen itkeä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPäivällinen ei vienyt pitkää aikaa. Sen pienen hetken hän yritti lukea\nlehtiä ja koettaa olla ajattelematta. Mutta se ei onnistunut. Oli siis\nnäin ollen parempi palata kotiin ja istua siellä --.\n\nJoku mieshenkilö seisoi odottamassa ylimmällä porrasaskelmalla. Hän oli\npitkä ja solakka. Jenny riensi juoksujalkaa viimeiset askelmat ja huusi\nHelgen nimeä.\n\n\"En minä ole Helge\", vastasi mies. Puhuja oli Helgen isä.\n\nJenny seisahtui hengästyneenä hänen viereensä ja ojensi kätensä:\n\n\"Gert -- mitä on tapahtunut -- onko jotain hullusti?\"\n\n\"Hss, hss, Jenny, --\" Gert tarttui hänen käteensä. \"Helge on\nmatkustanut -- Kongsbergiin, erään ystävänsä luo -- koulutoverin, joka\non siellä lääkärinä. Vierailulle. Hyvä Jumala, lapsi, et kai sinä\npelännyt että jotain oli tapahtunut --\", Gert hymyili hyvin vaisusti.\n\n\"Voi, en tiedä --\"\n\n\"No mutta Jenny rakas -- sinähän olet aivan suunniltasi --\"\n\nJenny kulki hänen edellään pitkin käytävää ja avasi ateljeen oven.\nSisällä oli vielä päivänvaloa, ja Gert Gram katseli häntä. Hän oli itse\nkalpea.\n\n\"Onko sinun niin vaikea olla, Jenny? -- Helge sanoi -- ainakin ymmärsin\nhänet niin -- että olitte yhdessä päättäneet -- että teistä molemmista\ntuntui, että ette sopineet toisillenne --\"\n\nJenny oli vaiti. Kun hän nyt kuuli sen toisen suusta, oli kuin hänen\nolisi pitänyt sanoa vastaan. Hän ei oikein ollut ymmärtänyt sitä ennen\n-- että kaikki oli ohi. Mutta tässä seisoi siis eräs, joka sanoi:\nhe olivat yhdessä päättäneet, että niin olisi paras, ja Helge oli\nmatkustanut, ja rakkaus, jota Jenny itse oli ennen tuntenut Helgeä\nkohtaan, oli poissa -- Jenny ei voinut sitä enää löytää sydämestään\n--, se oli siis ohi, mutta taivaan Jumala, mitenkä saattoi olla\nmahdollista, että se oli ohi, vaikka hän ei ollut sitä tahtonut --.\n\n\"Onko sinun niin vaikea olla, Jenny?\" kysyi Gert Gram taas. \"Pidätkö\nsinä siis yhä hänestä --?\"\n\nJenny käänsi nopeasti päätään:\n\n\"Tietysti minä pidän Helgestä.\" Hänen äänensä värähti: \"Ihminen ei kai\nnoin ilman muuta lakkaa pitämästä siitä, jota hän on rakastanut. --\nEikä hän voi olla välinpitämätön, jos hän tietää tehneensä toiselle\npahaa --.\"\n\nGram ei heti vastannut. Hän istuutui sohvaan, pyöritteli hattuaan ja\nkatseli sitä:\n\n\"Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta ja vaikeaa teille molemmille.\nMutta Jenny -- kun sinä nyt oikein olet sitä ajatellut -- etkö itse\nusko, että näin oli parasta teille molemmille --?\"\n\nJenny ei vastannut mitään.\n\n\"Miten sanomattoman iloinen olinkaan, Jenny, kun tapasin sinut ja\nnäin, millainen se nainen oli, jonka poikani oli voittanut -- niin, en\nosaa sitä edes sanoa. Minusta tuntui, että poikani saisi kaiken sen,\njota vailla minun on pitänyt elämässäni olla. Sinä olit niin kaunis\nja niin hieno -- minusta tuntui että olit yhtä hyvä kuin olit viisas\nja voimakas ja itsenäinen -- ja vielä, sinä olit lahjakas taiteilija,\njolle tavoitteet ja keinot olivat yhtä selkeät. Sinä puhuit iloisesti\nja lämpimästi työstäsi, ja iloisesti ja lämpimästi sulhasestasi.\n\n\"Sitten Helge saapui kotiin. Ja minusta sinä kokonaan muutuit --\nihmeellisen pian. Kaikki se vaikea, joka kerta kaikkiaan kuuluu\npäiväjärjestykseen kodissani, vaikutti liian syvästi sinuun. Minusta\noli mahdotonta, että jokin sellainen kuin vastenmielinen tuleva anoppi\nsaattaisi niin täysin katkeroittaa nuoren rakastavan naisen onnen.\nAloin pelätä, että silmäsi olivat vähitellen avautuneet näkemään\nsyvempiä epäkohtia. Että näit, kuinka rakkautesi Helgeen ei ollutkaan\nniin vuorenvankkaa kuin olit uskonut. Sinä aloit huomata, että sinä\nja hän ette pohjimmalti sopineetkaan yhteen, niinkuin tietysti olit\nluullut. Että ennemminkin hetken tunnelma oli vienyt teidät yhteen.\n-- Tuolla etelässä, jossa molemmat olitte yksin -- vapaina arkisista,\nkotoisista siteistä, -- yksin uudessa ympäristössä, molemmat nuoria ja\nvapaita, työhönne kiintyneitä -- ja molempien mielessä kai nuoruuden\nrakkaudenkaipuu -- eikö se ollut kyllin herättämään hetkellistä\nmieltymystä ja ymmärtämystä -- vaikkakaan tämä mieltymys ja ymmärtämys\nei ulottunut teidän kummankaan olemuksen syvimpiin pohjakerroksiin --?\"\n\nJenny seisoi ikkunan luona ja katsahti toiseen. Hän tunsi niin\nomituisen intensiivistä vastenmielisyyttä Gramin puhuessa -- herranen\naika, tämä oli kai oikeassa. Mutta Gram ei ollenkaan ymmärtänyt,\nistuessaan siinä ja esitellessään asioita, mikä hänestä syvimmälti oli\nniin vaikeata.\n\n\"Asia ei siitä parane -- vaikka siinä voi olla perää, mitä puhut.\nEhkäpä olet oikeassa --.\"\n\n\"Mutta onhan niin ollen parempi, Jenny, että itse olette sen\nymmärtäneet nyt, kuin että olisitte ymmärtäneet sen sitten, kun side\nolisi jo solmittu lujemmaksi ja olisi niin paljon tuskaisempaa sitä\nirroittaa --\"\n\n\"Eihän se ole sitä -- eihän se ole sitä\", parahti Jenny yht'äkkiä.\n\"Vaan sitä että minä -- halveksin itseäni! Annetaan perää pienelle\ntunnelmalle, valehdellaan se suuremmaksi --. Täytyy tietää että voi\npitää sanansa, ennen kuin sanoo rakastavansa --. Olen aina halveksinut\nkevytmielisyyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja nyt minä itse\nsaan kantaa sen häpeän.\"\n\nGram katsahti äkkiä kiivaasti toista. Hän kalpeni -- ja valahti sitten\nhehkuvan punaiseksi. Hetken kuluttua hän sanoi työläästi:\n\n\"Minä sanoin että on paras, kun kaksi ihmistä ei sovi yhteen, että\nhe huomaavat sen, ennen kuin suhde on syöpynyt niin syvälle heidän\nelämäänsä, ettei kumpikaan -- ja kaikkein vähimmin nainen -- voi\nhälventää sen jättämiä jälkiä. Mutta jos niin on, eikö olisi parempi\nkoettaa -- siihen tarvitaan hiukan alistumista ja paljon hyvää tahtoa\nmolemmin puolin -- saada aikaan sopusointua. -- Mikäli se näyttäytyy\nmahdottomaksi, voidaan vielä --. Minähän en tiedä, oletteko sinä ja\nHelge -- miten syvälle se on mennyt --\"\n\nJenny nauroi hiukkasen ivallisesti:\n\n\"Voi, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat! Minulle on yhtä sitovaa se että\n_tahdoin_ kuulua Helgelle -- että lupasin sen -- enkä kuitenkaan voinut\npitää sanaani. Yhtä alentavaa -- ehkäpä enemmänkin kuin jos olisin\nollut hänen --.\"\n\n\"Et sano noin kun kerran tapaat hänet, jota voit rakastaa suurella ja\ntodellisella rakkaudella\", sanoi Gram hiljaa.\n\nJenny kohotti hartioitaan.\n\n\"Uskotko sinä sitten suureen ja todelliseen rakkauteen, kuten sanasi\nkuuluivat?\"\n\n\"Uskon, Jenny.\" Gram hymyili heikosti. \"Tiedän että itse sanontatapa\ntuntuu teistä nykyajan nuorista naurettavalta. Kuitenkin -- minä uskon\nsiihen, hyvällä syyllä.\"\n\n\"Luulen että jokaisen ihmisen rakkaus on samanlainen kuin hän itse\n--. Se joka on suuripiirteinen -- ja rehellinen itseään kohtaan -- ei\nmurenna omaa itseään pikkurakkauksiin --. Luulin että itse --.\n\n\"Mutta olin kahdenkymmenenkahdeksan, kun tapasin Helgen, enkä ollut\nkoskaan ollut rakastunut -- ja se oli minusta ikävää ja tahdoin\nkernaasti kokea mitä se oli --. _Hän_ oli rakastunut, lämpimästi\nja nuoresti ja rehellisesti, ja se houkutteli minua. Ja niin minä\nvalehtelin itselleni, aivan samoin kuin kaikki naiset -- tuon toisen\nlämpö tarttui minuun, ja niin kiiruhdin uskottelemaan itselleni että\nitse olin lämmin. Vaikka tiesin, että sellaista harhakuvaa ei voida\nkauan ylläpitää -- ei kauemmin, kunnes rakkaudelta _vaaditaan_ jotakin.\nToiset naiset taas ovat valmiita kaikkeen tuohon ihan viattomasti, he\neivät tunne eroa hyvän ja pahan välillä ja valehtelevat aina itselleen\n-- mutta minä en voi puolustautua sillä --.\n\n\"Voi, minä olen siis itse asiassa aivan yhtä pieni ja itsekäs ja\nvalheellinen kuin kaikki naiset! Niin että voit olla varma, Gert, minä\ntuskin saan tutustua siihen suureen ja todelliseen rakkauteen josta\npuhuit --.\"\n\n\"Saat, Jenny\" -- ja Gertin kasvoissa oli jälleen sama surumielinen\nhymy. \"Katsos, minä -- ja taivas tietää etten ole suuri tai väkevä,\nja valheessa ja rumuudessa olin elänyt kaksitoista vuotta, ja olin\nkymmenen vuotta vanhempi kuin sinä nyt -- kun tapasin naisen --\njoka opetti minut uskomaan siihen tunteeseen, josta nyt puhut niin\npilkallisesti -- niin etten koskaan voi sitä epäillä.\"\n\nHuoneessa oli tuokion hiljaista.\n\n\"Mutta sinä jäit -- toisen luo\", sanoi Jenny matalalla äänellä.\n\n\"Meillä oli lapset. Silloin en ymmärtänyt, etten voisi saada\npienintäkään vaikutusvaltaa omiin lapsiini. En pienintäkään, kun kerta\ntoinen nainen kuin heidän äitinsä omisti -- koko sydämeni ja sieluni.\n\n\"Hänkin oli naimisissa. Onnettomissa naimisissa. Hänellä oli pieni\ntyttö. -- Tämän olisi hän ehkä saanut mukaansa. Mies oli juoppo.\n\n\"Näetkös, sekin oli osa rangaistustani -- rangaistusta sen takia, että\nolin antautunut suhteisiin -- hänen kanssaan. Joka ei koskaan ole ollut\nminulle mitään -- ei muuta kuin aisteilleni.\n\n\"Suhteemme oli liian kaunis, jotta se olisi voinut kestää valheellisena.\nMeidän täytyi kätkeä kaunis ihana rakkautemme aivan kuin se olisi ollut\nrikos.\n\n\"Voi, Jenny pieni --.\n\n\"Katsos, muuta onnea ei ole --\"\n\n\"Jenny tuli hänen luokseen, ja Gram nousi seisomaan. He seisoivat näin,\nlähellä toisiaan, liikkumatta ja puhumatta.\n\n\"Nyt minun täytyy lähteä, pienokainen\", sanoi hän äkkiä väkinäisesti\nja kuivasti. \"Minun täytyy olla kotona tavalliseen aikaan, senhän\nymmärrät. -- Muuten hän tulee epäluuloiseksi --.\"\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\nGert Gram kulki ovelle, ja Jenny seurasi.\n\n\"Sinun ei totisesti tarvitse pelätä ettei sydämesi osaa rakastaa\",\nnaurahti hän äkkiä, hiljaa. \"Minä luulen että se on ylpeä pikku sydän\n-- ja lämmin!\n\n\"Tahdotko yhä edelleenkin lukea minut ystäviesi joukkoon, lapsi?\"\n\n\"Tahdon -- kiitos\", sanoi Jenny hiljaa ja ojensi kätensä. Ja Gert Gram\nkumartui ja suuteli sitä kauan -- kauemmin kuin koskaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nGunnar Heggen ja Jenny Winge aikoivat toimeenpanna yhteisnäyttelyn\nmarraskuussa. Heggen tuli sen takia kaupunkiin. Kesän hän oli viettänyt\njossakin Smaalenenissä ja maalannut punaista graniittia ja vihreitä\nkuusia ja sinistä taivasta. Sitten hän oli käväissyt Tukholmassa ja\nsaanut siellä myydyksi erään taulun.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä Cescalle kuuluu?\" kysyi Jenny. He istuivat Jennyn ateljeessa\naamupäivällä ja joivat viskiä.\n\n\"Cesca, niin --.\" Gunnar otti kulauksen, poltteli ja katsahti Jennyyn\nja Jenny häneen.\n\nOli niin ihmeellistä istua jälleen Gunnarin kanssa ja jutella ihmisistä\nja kaikesta siitä, josta hän oli joutunut niin kauas. Oli kuin Jenny\nolisi tuntenut Gunnarin ja Cescan jossain äärettömän kaukana -- maassa,\njoka oli kaikkien valtamerien takana -- elänyt heidän elämäänsä ja\ntehnyt työtä ja ollut iloinen heidän parissaan.\n\nGunnarin avoimet, päivettyneet kasvot ja hänen vino nenänsä! Siihen oli\nsattunut lyönti kun hän oli ollut lapsi. Se oli pelastanut Gunnarin\nkasvot, sanoi Cesca -- muuten hän olisi ollut sietämättömän kaunis.\nNiin oli Cesca kerran sanonut, Viterbossa.\n\nLauseessa oli totta -- kun häntä katseli piirre piirteeltä, oli\nhän oikeastaan täydellinen talonpoikais-Adonis. Otsa oli matala ja\nleveä ruskeakiharaisen tukan alla, silmät suuret ja teräksensiniset,\npunaisessa ja täyteläisessä suussa hampaat valkoiset ja välkkyvät.\nHän oli päivettynyt hamaa pyöreätä, voimakasta kaulaansa myöten, ja\nhänen leveäharteinen, lyhyehkö vartensa oli miltei brutaalin hyvin\nmuodostunut ja kiinteälihaksinen. Ja kuitenkin, hänen aistillisissa\nhuulissaan ja raskaissa silmäluomissaan oli samalla ihmeen koskematon,\nviaton ilme, ja hänen hymynsä saattoi olla niin äärimmäisen\nhienovarainen. Hänen kätensä olivat todelliset työkourat, suonet\npaksut ja lyhyitten sormien nivelet karkeat, mutta hän käytteli niitä\nerikoisen elävästi ja miellyttävästi.\n\nHän oli hiukan laihtunut, mutta näytti terveeltä ja tyytyväiseltä, kun\ntaas Jenny tunsi itsensä väsyneeksi ja haluttomaksi. Heggen oli tehnyt\ntyötä koko kesän ja lukenut väliaikoina kreikkalaisia murhenäytelmiä ja\nKeatsia ja Shelleytä.\n\n\"Mutta haluan lukea nuo murhenäytelmät alkukielellä\", sanoi Gunnar,\n\"niin että saan luvan ruveta opiskelemaan kreikkaa -- ja latinaa.\"\n\n\"Varjele!\" sanoi Jenny. \"Pelkään että maailmassa on niin paljon, jota\nsinun ehdottomasti täytyy oppia saadaksesi sielunrauhaa, että loppujen\nlopuksi et ehdi maalata muuta kuin -- lomahetkinä.\"\n\n\"Niin, mutta minun täytyy oppia niitä, Jenny. Aion nimittäin kirjoittaa\npari sanomalehtikirjoitusta.\"\n\n\"Sitäkin! Aiotko ruveta kirjoittamaan sanomalehtiinkin!\" Jenny nauroi.\n\n\"Aion, pitkän sarjan ja monesta asiasta. Ja muun muassa siitä, että\nmeidän on jälleen saatava kouluihimme latinaa ja kreikkaa -- meidän\ntäytyy pitää huolta siitä että saamme hiukan kulttuuria tänne pohjolaan\n--.\"\n\n\"Peijakas!\" sanoi Jenny.\n\n\"Aivan niin, peijakas. Sillä eihän tämä nykyinen asiantila voi\npitemmälle jatkua. Meidän kansallinen vertauskuvamme alkaa vähitellen\nolla ruusunkarvainen puurovati pikkusomine koristeleikkauksineen\n-- jotka kaikessa kömpelyydessään jäljittelevät eurooppalaisten\ntyylivirtausten mitättömintä saavutusta -- rokokoota.\n\n\"Niin, sillä siihenhän tapaan me täällä pohjoisessa olemme\n'kansallisia', eikö niin? Tiedäthän, että parasta mitä voimme\nsanoa jostain omastamme -- taiteilijasta tai muusta huomattavasta\nhenkilöstä -- on se että hän on 'katkaissut välinsä'. Katkaissut\nvälinsä johonkin koulukuntaan tai perinteeseen taikka kerta kaikkiaan\nhylännyt sivistyneitten ihmisten hyväksymän käytöksen. Nyt minun siis\ntekisi mieli kerrankin osoittaa, että meikäläisissä olosuhteissa olisi\ntotisesti paljonkin hyödyllisempää, jos jokukin koettaisi solmia\nsuhteita -- omistaa -- koota saaliikseen ja laahata kotiinsa, tänne\nmeidän luolaamme, hiukankin niitä koottuja aarteita, joita Euroopassa\nkutsutaan kulttuuriksi.\n\n\"Mutta murtaa, näetkös -- pieni pala jostakin kokonaisuudesta -- siepata\nyksinäinen ornamentti jostakin tyylilajista, kirjaimellisesti puhuen,\nja samaten, kun on kysymyksessä henkinen virtaus -- vuoleskella ja\nnakutella sitä niin kömpelösti ja rumasti, että sitä lopulta on\nmahdotonta tuntea, ja sitten hoilata, että se on alkuperäistä ja\npatentoidun kansallista ja norjalaista --.\"\n\n\"Niin niin, mutta samanlaisia syntejähän tehtiin silloinkin, kun\nklassillinen sivistys oli virallisesti kaiken täkäläisen sivistyksen\nperustana.\"\n\n\"Ihan niin. Mutta sehän oli vain sirpale klassillisuutta. Murto-osa.\nHiukan latinan kielioppia ja sen semmoista. Koskaan ei meillä täällä\nkotona ole ollut riippumassa yhtään kuvaa siitä kokonaisuudesta, mitä\nkutsutaan klassilliseksi hengeksi, meidän kallisarvoisten esi-isäimme\nkuvakudosten rinnalla. Mutta niin kauan kuin emme sitä voi, pysymme\nEuroopan ulkopuolella. Ellemme tunne kreikkalaisten ja roomalaisten\nhistoriaa yhtä hyvin kuin oman kulttuurimme vanhinta historiaa, olemme\neurooppalaista kulttuuria vailla. -- Onhan ihan yhdentekevää, millaista\nse historia itse asiassa oli, mutta millaisena se on meille tuotettu\n--. Esimerkiksi Spartan ja Messenen väliset sodat -- itse asiassahan\nvain jotkut puolivillit paimentolaislaumat sotivat keskenään aikoja\nsitten. Mutta sellaisina kuin ne on jälkimaailmalle tulkittu, ne ovat\nklassillinen näyte siitä luonnonpakosta, joka saa terveen kansan\nmieluummin menehtymään viimeiseen mieheen, kuin sietämään pakkoa,\njoka tukahduttaa sen itsenäisyysvaiston ja itsemääräämisoikeuden.\nHerranen aika, emmehän me ole kunniamme takia taistelleet moniin\nsatoihin vuosiin, vaan istuneet ja ahdanneet mahaamme hevoskuormittain\npannukakkua ja puuroa. -- Persialaissodat olivat tietysti pohjaltaan\nvain pikku juttu -- mutta elinkelpoiselle kansalle merkitsee Salamis ja\nThermopylai ja Akropolis jaloimpien ja terveimpien vaistojen korkeinta\nkukkaa ja nuo sanat säteilevät aina, niin kauan kuin samoja vaistoja\npidetään arvossa, niin kauan kuin kansa uskoo, että sillä on arvokkaita\nominaisuuksia ja menneisyys ja nykyisyys ja tulevaisuus, joista\nylpeillä --. Ja niin kauan runoilija saattaa kirjoittaa Thermopylaista\nelävän runon ja panna siihen omia eläviä tunteitaan. Leopardin oodi\nItalialle -- muistatko, luin sen kerran sinulle Roomassa?\"\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\n\"Sehän on hiukan mahtipontinen, mutta Herra varjelkoon, kuinka\nse on ihana -- eikö olekin -- muistatko sitä kohtaa Italiasta,\nihanaisesta, joka istuu kahleissaan tomussa, hiukset hajallaan ja itkee\nhelmaansa --. Ja runoilija toivoo itse olevansa joku niistä nuorista\nkreikkalaisista, jotka kulkivat kuolemaan iloisina ja hurmiossa\nkuin tanssiin. Ja heidän nimensä ovat kuolemattomat ja Simonides\nlaulaa kuollessaan riemulauluja Antelos-vuoren huipulta --. Entäs\nkaikki ne vanhat ihanat kertomukset, jotka ovat kuin vertauskuvia\neivätkä voi koskaan vanheta! Ajatteles vain Orfeusta ja Euridikeä\n-- kuinka korutonta: usko rakkauteen voittaa vieläpä kuoleman -- ja\nsilmänräpäyksenkään epäily on kaiken häviö. Täällä Norjassa taas\ntunnetaan siitä vain operetti --.\n\n\"Englantilaiset ja ranskalaiset ovat osanneet muuntaa vanhat\nvertauskuvat uudeksi, eläväksi taiteeksi. Hyvinä ajanjaksoina he ovat\njalostaneet vaistojaan ja tunteitaan siinä määrin, että Atreuksen\npoikain kohtalo tuli tajuiseksi ja järkytti kuin todellisuus. Samoin\nruotsalaiset -- he ovat vieläkin elävässä suhteessa klassillisuuteen.\nMe taas emme ole koskaan olleet. Mutta minkälaisia ovatkaan esimerkiksi\nkirjat, joita me luemme -- ja kirjoitamme! Kiiltokuvakertomuksia\nsukupuolettomista naamiaisolioista empire-puvuissa -- tanskalaisia\njuttutupia, jotka eivät _voi_ kiinnostaa kuuttatoista vuotta vanhempia\nmiehenpuolia. Taikka höpsöttelee joku pojanraakile muka mystillisestä,\nikuisesti naisellisesta pienelle tytönheilakalle, joka on nenäkäs häntä\nkohtaan ja pettää häntä sen takia, että pojalla ei ole kyllin tervettä\nmiehenjärkeä ymmärtämään, että koko arvoitus useimmin voidaan ratkaista\nkunnon selkäsaunalla.\"\n\nJenny nauroi. Gunnar oli alkanut vaeltaa edestakaisin lattialla.\n\n\"Hjerrild hautoo kai nykyisin omaa sfinksikirjaansa. -- Sattumalta\ntunnen sen naikkosen hieman. Niin, minun tapaukseni ei ollut niin\nvakava että olisin alentunut ruotimaan häntä. Mutta minähän olin ollut\nsen verran rakastunut häneen, että minusta se olisi tuntunut ilkeältä.\nMinua melkein iljetti, kun pääsin hänestä perille. -- Mutta olen irti\nsiitä nyt, kuten ymmärrät --, Itse asiassa, Jenny, en usko että on\nmitään, josta ei voi päästä irti --\"\n\nJenny istui vaiti tuokion.\n\n\"Entäs Cesca?\" sanoi hän sitten.\n\n\"Huh! Niinpä niin, Cesca! Hän ei ole kai tarttunutkaan pensseliin siitä\nasti kun meni naimisiin. Kun kävin heillä, hän tuli itse avaamaan\novea -- heillä ei ole palvelustyttöä -- keittiöesiliina vatsallaan ja\nkädessä luuta. Heillä on ateljee ja pari pientä kompukkaa, eivätkä he\ntietysti voi työskennellä yhdenaikaisesti ateljeessa, ja sitä paitsi\nvei talous kaiken hänen aikansa, hän sanoi. Koko aamupäivän, kun olin\nsiellä, hän oli kaiken aikaa kontallaan ja hankasi lattioita -- Ahlin\noli poissa. Ensin hän lakaisi luudalla ja sitten hän ryömi ylt'ympäri\nja ajoi takaa jäniksentassulla huonekalujen alta tuollaisia pieniä\npölypalloja, joita kokoontuu piilopaikkoihin, tiedäthän, ja sitten hän\nhankasi ja sitten pyyhki pölyt, ja taivas varjelkoon miten kömpelösti\nhän teki sen kaiken! Sitten menin hänen kanssaan kaupungille ostamaan\npäivällisruokaa -- minun piti syödä heillä -- ja sitten Ahlin palasi\n-- ja Cesca keittiöön -- ja kun ruoka vihdoinkin oli valmista, olivat\nhänen pienet kiharansa aivan hikiset -- mutta päivällinen ei muuten\nollut hullumpi. Sitten hän pesi ruoka-astiat -- niin kömpelösti ja\nepäkäytännöllisesti -- juoksi huuhtelemaan jokaisen astian erikseen\nvesijohdon alle -- niin, Ahlin ja minä autoimme, ja minä annoin koko\njoukon hyviä neuvoja ja ohjeita --.\n\n\"Kutsuin heidät ravintolaan illalliselle -- ja Cesca-rukka istui vain ja\niloitsi että pääsi keittämästä ja pesemästä astioita --.\n\n\"Ja jos he vielä saavat pieniä -- ja se kai on selvä -- voit olla ihan\nvarma, että Cescan taiteilijaura on lopussa. Ja se olisi jumaliste\nvahinko -- en voi muuta sanoa kuin että minusta kaikki oli surullista\n--.\"\n\n\"Enpä tiedä, Gunnar. Naiselle on joka tapauksessa mies ja lapset --.\nEnnemmin tai myöhemmin hän kuitenkin kaipaa niitä --.\"\n\nGunnar katsahti häneen. Ja huokasi sitten.\n\n\"Mikäli he siis pitävät toisistaan. Luuletko että Cesca on onnellinen\nAhlinin kanssa?\"\n\n\"Siitä en totta tosiaan mene päättelemään, Jenny. Niin, luulen\nkyllä että Cesca pitää hänestä kovasti. Kaikki oli ainakin 'Lennart\non sitä mieltä' ja 'onko kastike sinusta onnistunut, Lennart' ja\n'tahdotko' ja 'kyllä minä', -- hän on tietenkin ottanut tavakseen\npuhua mitä hirvittävintä puoliruotsia, senhän arvaat. Minun täytyy\ntunnustaa, Jenny, etten ole oikein perillä asioista -- mieshän oli\nniin suunnattoman rakastunut, eikä hän ole tyrannimainen tai raaka --\nkaukana siitä. Mutta tyttö on käynyt niin omituisen alistuneeksi ja\nnöyräksi, Cesca pieni --. Eihän se mitenkään voi johtua yksinomaan\nnoista taloushuolista -- vaikka herra nähköön, kyllä ne painoivat häntä\n-- eiväthän hänen taipumuksensa suinkaan kulkeneet siihen suuntaan, ja\nonhan hän omalla tavallaan tunnollinen pieni olento, ja ymmärsin myös\nettä heidän oli vaikeata tulla toimeen --.\n\n\"Ehkäpä\" -- ja Gunnar naurahti hiukan julkeasti -- \"hän on saanut\nneronleimauksen ja käyttänyt hääyötään kertoakseen Hans Hermannista\nja Norman Douglasista ja Hjerrildistä ja muista ansioistaan, alusta\nloppuun asti. Sehän on saattanut vaikuttaa hiukan ylenpalttiselta --\"\n\n\"Eihän Cesca ole koskaan pannut kynttiläänsä vakan alle ja koettanut\nsalata juttujaan. Mies tiesi ne varmasti jo ennakolta.\"\n\n\"Aivan niin.\" Gunnar sekoitti itselleen toisen lasin. \"Mutta niissä\non saattanut olla jokin kohokohta, josta Cesca ei ole hiiskunut --\nsiihen mennessä. Ja jonka hän on tuntenut velvollisuudekseen kertoa\naviomiehelleen.\"\n\n\"Hyi sinua, Gunnar\", sanoi Jenny.\n\n\"Mitä peijakasta -- eihän kukaan loppujen lopuksi saata olla aivan\nvarma Cescan suhteen. Hänen kertomanaan on esimerkiksi tuo Hans\nHermannin juttu koko lailla merkillinen. -- Olen kyllä varma ettei\nCesca ole tehnyt mitään, jota minä pitäisin vääränä. Tuhat tulimmaista,\nen ymmärrä mitä se miestä liikuttaa, vaikka hänen vaimollaan ennen\nolisi ollut suhde -- tai useampiakin --, kun hän vain on ollut\nrehellinen ja uskollinen siinä, niin kauan kuin sitä on kestänyt --.\n\n\"Sillä koko tuo ruumiillisen viattomuuden vaatimus on loppujen lopuksi\nvain raakaa. Jos kerta nainen on todellakin rakastanut ja ottanut\nvastaan rakkautta, on hänelle häpeäksi jos hän suhteen rikkoutuessa on\nsaanut säästetyksi jotain, jota hän ei ole raskinut kustantaa --.\n\n\"Onhan selvä että mieluimmin haluaisin, ettei vaimoni koskaan ole\nrakastanut ketään muuta kuin minua, ja siksi --.\n\n\"No niin, vannomatta paras, jos olisi kysymyksessä oma vaimo --.\nYht'äkkiä saattaisi putkahtaa esille vanhoja ennakkoluuloja ja\nitsekästä turhamaisuutta ja vaikka mitä --.\"\n\nJenny otti kulauksen. Hän liikahti aivan kuin olisi aikonut sanoa\njotain, mutta jätti sen silleen.\n\nGunnar oli pysähtynyt ikkunaan. Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja\nselin Jennyyn.\n\n\"Ei, Jenny --. Minusta tuo kaikki on murheellista. Nimittäin -- jos\njoskus ihmeeksi tapaa naisen, joka todella on lahjakas suuntaan tai\ntoiseen ja joka iloitsee lahjojensa kehittämisestä ja työn teosta, ja\non tarmokas ja niin poispäin --. Joka tuntee olevansa ihminen ja osaa\nitsenäisesti pohtia, mikä on oikein ja mikä väärin, ja joka tahtoo\njalostaa niitä ominaisuuksiaan ja vaistojaan, jotka ovat hyviä ja\narvokkaita ja tukahduttaa toisia, jotka ovat huonoja ja ala-arvoisia\n--. Ja niin hän yht'äkkiä tapaa jonkun miesvintiön -- ei muuta kuin\nhyvästi työ ja itsekehitys ja kaikki tuo --. Luopuu koko minuudestaan\nvain tuollaisen kelvottoman miehenpuolen vuoksi. -- Jenny -- eikö se\nsinustakin ole surkeaa?\"\n\n\"On. Mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan sillä tavoin luodut --\njokainen meistä!\"\n\n\"En ymmärrä teitä. Tiedätkö, minkä vuoksi me miehet emme koskaan teitä\nymmärrä? Loppujen lopuksi emme me ikipäivinä sittenkään saa mahtumaan\npääkalloihimme, että olennot, jotka kuitenkin ovat ihmisiä, saattavat\nolla niin täysin vailla itsetuntoa. Kuten te. Naisella ei ole sielua --\nse on totinen totuus. Tehän myönnätte, suoraan tai vähemmän suoraan,\nettä rakkaussuhteet ovat ainoa asia, joka teitä kiinnostaa --.\"\n\n\"Onhan sellaisia miehiäkin -- ainakin käytöksestä päättäen.\"\n\n\"Niin mutta -- oikea mies ei toki kunnioita tuollaisia hepsakoita.\nVirallisesti -- emme tahdo että hakkailua pidetään muuna kuin --\nluonnollisena ajanvietteenä -- varsinaisen tehtävämme lomassa. Taikka\n-- toimelias mies haluaa perhettä, sen vuoksi että hän mielestään\nkykenee huoltamaan muitakin eikä vain oman itsensä haluaa jonkun, joka\njatkaisi hänen työtään --.\"\n\n\"Niin mutta Gunnar -- onhan nainen luonnostaan säädetty toisenlaisiin\ntehtäviin --.\"\n\n\"Pötyä, ei se siitä riipu. He eivät halua olla ihmisiä ja tehdä työtä,\nvaan olla vain naaraita --. Mitä peijakasta kannattaakaan tuottaa\njoukoittain kakaroita, kun ne kuitenkaan eivät koskaan kasva valmiiksi\nihmisiksi, vaan tuottavat vuorostaan itse -- kun kerta raaka-ainesta ei\njalosteta --.\"\n\n\"Tuossa puheessa on tottakin.\" Jenny naurahti.\n\n\"Se on jumaliste totta. -- Mutta naiset --. Voi minä olen nähnyt sen jo\npojasta saakka! Käydessäni työväenakatemiaa ja muita sellaisia. Muistan\nerään nuoren tytön, jonka kanssa luin englantia -- hän tahtoi oppia\nkieltä vain voidakseen jutella ulkomaisten meripoikien kanssa. Korkein\npäämäärä, jota tytöt viitsivät tavoittaa, oli paikka Englannissa tai\nAmerikassa. Me pojat taas, toverini ja minä, luimme oppiaksemme --\naivovoimistelun itsensä takia -- koetimme kaikin tavoin täydentää sitä\nvähää, mitä olimme kouluissa oppineet. -- Tytöt -- he lukivat vain\najanvietekirjoja --.\n\n\"Esimerkiksi sosialismi -- luuletko että kukaan naisihminen ymmärtää,\nmitä se pohjimmaltaan on? Ellei kukaan mies ole opettanut häntä\nymmärtämään! Koetapas selittää naiselle, minkä vuoksi yhteiskunnan\ntäytyy muuttua sellaiseksi, että jokainen lapsi, joka syntyy,\npääsee kehittämään lahjojaan, mikäli hänellä lahjoja on, ja elämään\nvapaudessa ja kauneudessa, mikäli hän pystyy kestämään vapautta ja\nmikäli hänellä on kauneudentajua --. Mutta nainen luulee että vapaus\non samaa kuin joutilaisuus taikka että hän saa käyttäytyä miten\nhyvänsä --. Eikä naisilla ole kauneudentajua -- he tahtovat vain\nripustaa ylleen kalleinta ja ruminta, kunhan se vain on muodikasta --.\nAjatteles minkälaisin koteja he luovat -- kuta rikkaampia he ovat,\nsitä kauheammat kodit --. Onko muoti koskaan ollut niin ruma ja niin\nsiveetön, etteivät naiset sitä hyväksyisi, jos heillä vain on varaa?\nSitä et kai voine kieltää?\n\n\"Mitä taas naisten moraaliin tulee, en rupea siitä edes puhumaan, sillä\nmoraalia ei naisella ole. Olkoon vielä menneeksi teidän käytöksenne\nmeitä kohtaan -- mutta millaisia olettekaan keskenänne! Kuinka te\npuhuttekaan toisistanne ja kuinka te toisianne kohtelette! Hyi saakeli!\"\n\nJenny hymyili hiukan. Hän oli yhtä mieltä eikä ollut -- mutta häntä ei\nhuvittanut antautua väittelyyn, ja hän sanoi vain jotain sanoakseen:\n\n\"Das war eine grausame Salbe -- die ganze Armee auf einmal ruiniert --.\"\n\n\"Saatte sen pian kirjallisesti\", vastasi Heggen tyytyväisenä.\n\n\"Sinun puheessasi on yhtä ja toista totta, Gunnar. Mutta onhan naisissa\nsentään eroa -- ellei muuta niin aste-eroa.\"\n\n\"Tietysti heissä on eroa. Mutta sanonko sinulle, että tämä, mitä äsken\nsanoin, tavallaan koskee teitä kaikkia. Ja tiedätkö, mistä se johtuu?\nPääasia teille kaikille on mies -- se joka teillä on tai se joka teiltä\npuuttuu. Ainoa elämässä, joka todellakin on jonkin arvoista ja joka\ntodella on vakava asia -- se ei todellisuudessa koskaan ole vakava asia\nteille. Nimittäin työ. Parhaimmille teistä se on vakavaa hetken --\nja totisesti luulen että se on siksi, että olette nuoria ja kauniita\nja varmoja että 'hän' tulee. Mutta jos aikaa kuluu eikä hän suvaitse\nnäyttäytyä ja te alatte nuutua -- silloin työnnekin alkaa nuutua, ja te\nkuljette väsyneinä ja tyytymättöminä ja tyydytystä vailla --.\"\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\n\"Kuule nyt, Jenny. Olen aina kunnioittanut sinua yhtä paljon kuin\nensiluokkaista miestä. Ja nyt sinä pian olet kahdenkymmenenyhdeksän, ja\nniin vanha on oltavakin, ennen kuin oikeastaan pystyy työskentelemään\nkutakuinkin itsenäisesti. Ethän aikone väittää, että nyt kun sinun\ntodellakin on aloitettava oma elämäsi, sinä saattaisit toivoa\nkannettavaksesi koko tuota taakkaa -- miestä ja lapsia ja kotia ja\nniin poispäin, joka vain sitoisi ja rajoittaisi sinua joka puolelta --\nkaikkea tuota, joka vain olisi työsi tiellä?\"\n\nJenny naurahti.\n\n\"Voi herranen aika, tyttöriepu! Jos sinulla siis olisi ollut tuota\nkaikkea -- ja makaisit kuolinvuoteella -- mies ja penskat ja kaikki\ntuo ympärilläsi, ja sinusta ei olisi tullut sitä, mihin sinä tiesit\npystyväsi -- olen aivan varma että katuisit ja surisit -- niin, sinä\nkatuisit!\"\n\n\"Ihan niin. Mutta jos minä sen sijaan olisin saavuttanut\nmahdollisuuksieni äärimmäisen rajan -- jos tietäisin siinä maatessani\nja kuolinhetkelläni, että elämäni ja työni jäisi elämään minun jälkeeni\nvielä kauan sen jälkeen kun itse olen poissa -- mutta olisin yksin,\nilman ainoatakaan elävää ihmistä joka olisi minua oikein lähellä --.\nEtkö usko, että minä silloinkin surisin ja katuisin?\"\n\nHeggen istui tuokion vaiti.\n\n\"Ehkäpä. Ja tietysti on sekin otettava huomioon, että naimattomuus\non naisille toista kuin miehille. Naisille se usein merkitsee sitä,\nettä heidät eristetään täysin kaikesta, josta ihmiset kerta kaikkiaan\nenimmin hälisevät maailmassa. Että suorastaan kokonainen elimistö --\nsielullinen ja ruumiillinen -- kuihtuu käyttämättömänä.\n\n\"Voi sentään, Jenny! Joskus minä miltei toivoisin -- että sinäkin joskus\nlyöttäytyisit hiukkasen kevytmieliseksi -- niin että koko tuo seikka\nkerta kaikkiaan olisi pelistä poissa ja voisit rauhassa työskennellä\neteen päin.\"\n\n\"Naiset, jotka -- kuten sanasi kuuluivat -- ovat lyöttäytyneet\nhiukkasen kevytmielisiksi, _eivät_ koskaan pääse siitä. Jos ensi kerta\ntoi pettymyksen, he toivovat seuraavalla kerralla parempaa onnea --. Ja\nsitä seuraavalla -- ja niin edespäin. Pettymykset eivät tuudita ihmistä\nlepoon. Ja näitä kertoja voi karttua hyvinkin monta, ennen kuin oikein\nhuomaakaan --.\"\n\n\"Niin ei _sinun_ voisi käydä\", sanoi Heggen nopeaan.\n\n\"Kiitos siitä! Sinun ei muuten ole ollut tapana saarnata tuollaista\noppia. Olet itse ennen sanonut, että jos naiset kerta alkavat elää\nsiihen suuntaan, tulee heistä lopulta haaskoja -- aina!\"\n\n\"Useimmista, se on totta. Mutta muutamien pitäisi olla poikkeuksena\n-- vai kuinka? Tietysti sellaiset naiset, joilla ei ole mitään muuta\nkeskeistä harrastusta mille elää kuin mies -- he eivät tietenkään\nvoi loputtomiin vaihtaa elämänsä keskipistettä. Mutta toiset taas,\njotka _itsessään_ ovat jotakin -- ovat muutakin kuin naaraita. Miksi\net esimerkiksi sinä saattaisi olla täysin rehellinen ja uskollinen\njollekulle miehelle -- vaikkakin te molemmat olisitte selvillä siitä,\nettet voisi luopua kaikesta omastasi ja sitoutua olemaan hänen\nvaimonaan loppuelämääsi? Sillä rakkaus, sehän tietenkin aina loppuu --?\nennemmin tai myöhemmin. Sitä ei sinun pidä epäillä!\"\n\n\"Niin, senhän me tiedämme -- mutta epäilemme sittenkin!\" Jenny nauroi.\n\"Voi Gunnar, ei se niin ole! Joko niin että nainen rakastaa -- ja\nsilloin hän uskoo että se kestää ja että mikään muu ei ole mitään.\nTaikka niin että hän ei rakasta -- ja on onneton sen vuoksi ettei\nrakasta.\"\n\n\"Jenny -- minusta ei ole hauska että sinäkin puhut noin! Tuntea\nolevansa täysissä voimissaan, sisäisesti jännittyneenä, niin että\nkykenee ottamaan vastaan ja omaksumaan ja muuntamaan ja luomaan --\ntekemään työtä -- katsos, Jenny, se on minusta ainoata joka on jonkin\narvoista --.\"\n\n\n\n\nX\n\n\nJenny kätki kasvonsa Gert Gramin krysanteemikimppuun.\n\n\"Olen niin kovin iloinen että pidät niin paljon tauluistani!\"\n\n\"Niin, minä pidän niistä. Ja aivan erikoisesti nuoresta tytöstä jolla\non korallinauha -- kuten jo sanoinkin sinulle.\"\n\nJenny pudisti päätään.\n\n\"Se on väritykseltään niin ihmeen kaunis\", sanoi Gram.\n\n\"Mutta se ei ole kiinteä. Hartiahuivi ja puku -- ne olisi täytynyt\nkäsitellä aivan toisin. Mutta juuri silloin, kun minulla oli tämä työ\ntekeillä, tuli niin paljon muuta tielle -- sekä Cescalle että minulle\",\nsanoi hän matalalla äänellä.\n\nHetken kuluttua hän kysyi:\n\n\"Kuuletteko joskus jotain Helgestä -- miten hänen elämänsä oikein on\njärjestynyt?\"\n\n\"Hän ei kirjoita suuria. Hän valmistelee tohtorinväitöskirjaansa --\ntiedäthän että hän suoritti esitöitä sitä varten Roomassa. Ja sanoo\nettä kaikki on hyvin.\"\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\n\"Äidilleen hän ei kirjoita mitään. Ja tämä on tietysti hyvin\nloukkaantunut siitä. Hänen kanssaan ei nykyisin ole juuri helpompaa\nolla. Raukka -- hänen itsensä mahtaa olla hyvin vaikeaa --.\"\n\nJenny siirsi kukat kirjoituspöydälleen ja alkoi sitä järjestellä:\n\n\"Joka tapauksessa olen iloinen, että Helge tekee työtä taas. -- Siihen\nhän, Herra paratkoon, ei saanut kesällä rauhaa.\"\n\n\"Etkä sinäkään, tyttöraukka.\"\n\n\"Ei, en saanut. Mutta pahinta on, Gert, etten ole voinut aloittaa\nuudelleen -- en vieläkään. Ja tunnen itseni aivan haluttomaksi siihen.\nOlenhan aikonut opiskella syövytystä nyt talvella, mutta --.\"\n\n\"Etkö usko, Jenny -- ja sehän on ihan luonnollista, että sellainen\npettymys -- tarvitsee aikansa, ennen kuin sen voi voittaa? Mutta\nsinun näyttelysihän on niin onnistunut ja on otettu ystävällisesti\nvastaan -- etkö usko että se herättää sinussa uutta työhalua? Sinun\nAventino-taulullesi on jo ilmestynyt ostajakin -- aiotko muuten\nsuostua?\"\n\nJenny kohotti hartioitaan.\n\n\"Tietysti. Minunhan täytyy. Kotona on ainainen rahantarve, kuten\ntiedät. Sitä paitsi -- minun täytyy matkustaa ulkomaille. Ymmärrän,\nettei minun ole hyvä jäädä tänne kotiin.\"\n\n\"Sinä siis aiot matkustaa --.\" Gram sanoi sen hiljaa ja loi silmänsä\nalas. \"Niin, tietysti. Sehän on aivan luonnollista.\"\n\n\"Voi, tätä minun näyttelyäni!\" Jenny heittäytyi uupuneena keinutuoliin.\n\"Kaikki maalaukseni -- varsinkin nämä uusimmat --. On kuin olisi\nikuisuus siitä kun ne maalasin. Aventino-taulun luonnoksen sain\nvalmiiksi juuri sinä päivänä, kun tapasin Helgen. Itse taulua maalasin\nsitten, kun olimme yhdessä -- ja samoin Cescan kuvan. Ja Stenerkadun\nmaalasin sinun luonasi, odottaessani häntä.\n\n\"Sen jälkeen en ole tehnyt mitään. Voi sentään! -- -- Vai niin, Helge\non siis päässyt työhön käsiksi -- -- --.\"\n\n\"Onhan ihan luonnollista, rakas Jenny, että tuo tuollainen jättää\nsyvemmät jäljet nuoreen naiseen --\"\n\n\"Voi -- siinäpä se, siinäpä se -- nainen, siinäpä se. Siinähän koko\nkurjuus juuri onkin. Vetelehtiä, apeana ja laiskana -- oikeana\nlaiskiaisena! -- Rakkauden takia, jota edes _ei ole_!\"\n\n\"Jenny rakas\", sanoi Gram tyynesti. \"Minusta se on ihan luonnollista.\nSiihenhän _tarvitaan_ aikaa, ennen kuin pääset oikein yli -- ja\ntoiselle puolen. Sillä ihminen pääsee aina yli ja toiselle puolen -- ja\nsilloin hän ymmärtää, ettei hänelle ole turhan tautta annettu sellaista\nelämystä -- tavalla tai toisella hän saattaa aina rikastuttaa sieluaan\nkokemuksillaan.\"\n\nJenny naurahti lyhyeen, mutta ei vastannut.\n\n\"Olihan siinä joka tapauksessa paljon sellaista, jota vailla et\nhaluaisi olla -- eikö niin? Kaikki ne onnelliset, aurinkoiset päivät\nystäväsi kanssa -- siellä ihanassa etelän maassa -- eikö niin, Jenny?\"\n\n\"Tahdotko vastata erääseen kysymykseen, Gert -- puhutko omakohtaisesta\nkokemuksesta, että olet kyennyt rikastuttamaan sieluasi, kuten sanasi\nkuuluivat, elämystesi avulla?\"\n\nGert hätkähti -- kuin kipeästi satutettuna ja hämmästyneenä toisen\nhäikäilemättömyyttä. Ja kesti tuokion, ennen kuin hän vastasi:\n\n\"Sehän on aivan toista, Jenny. Ne kokemukset, jotka ovat synnin\npalkkana -- ymmärrät kyllä että en puhu synnistä teologisessa\nmerkityksessä -- nimittäin kokemukset, joita meidän on kannettava\ntoimittuamme vastoin parempaa tietoamme -- ne ovat aina karvaita. Mutta\nsiitä huolimatta olen sitä mieltä, että ehkä kokemukseni tavallaan\novat tehneet sisäisen elämäni rikkaammaksi ja syvemmäksi kuin mihin\nvähäisempi onnettomuus olisi pystynyt -- koska kohtaloni kerran oli,\nettä en saisi elää suurta onnea. Ja joskus tajuan tämän kaiken ehkä\nvieläkin selvemmin -- minusta tuntuu, Jenny, että se, mitä olen\nkokenut, ehkä saattaa johdattaa minut kerran oikealla tavalla tajuamaan\nelämän todellista merkitystä --.\n\n\"Mutta tarkoitin hiukan toisin äsken, puhuessani sinusta. Vaikkakin\nrakkausonnesi osoittautui kestämättömäksi, se oli kuitenkin puhdas ja\ntahraton sen hetken, jonka se kesti -- mikäli sinä siis luottavaisesti\nja ilman mitään epäluuloja uskoit siihen. Sinä et pettänyt ketään\ntoista kuin itseäsi --.\"\n\nJenny oli vaiti. Hänen sisässään kuohui; hän olisi tahtonut väittää\nvastaan -- mutta hän vaistosi epämääräisesti, ettei Gram saattaisi\nymmärtää.\n\n\"Etkö muista Ibsenin sanoja:\n\n    \"Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi,\n    Ihanaa oli laineilla liitää!\"\n\n\"Voi että viitsitkin ottaa suuhusi noita typeriä sanoja! Tahdon\nsanoa sinulle, Gert, että nykyaikana meillä on sentään liiaksi sekä\nvastuuntunnetta että itsekunnioitusta päätelläksemme tuolla tavoin --\nainakin useimmilla meillä. Hyvä on, minä teen haaksirikon ja uppoan --\nkoetan olla silmääni räpäyttämättä -- kunhan vain tiedän, etten itse\nole ohjannut purttani karille. Mikäli tiedän, pitävät rehdit merimiehet\nkunniallisempana hukkua purtensa myötä, jos vika kerta on ollut heissä\n-- kuin pelastua perikadosta.\"\n\n\"Niin, minä itsehän olen oikeastaan sitä mieltä, että ihminen yleensä\nvoi kiittää itseään kaikista onnettomuuksista -- loppujen lopuksi.\"\nGram hymyili. \"Mutta myös että hän useimmiten saattaa muuntaa omat\nonnettomuutensa henkisiksi arvoiksi --.\"\n\n\"Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee -- ja toiseenkin -- olen yhtä mieltä\nkanssasi. Mutta vain sikäli, ettei onnettomuus ole ollut siinä, että\nitsekunnioituksesi on kärsinyt.\"\n\n\"Mutta Jenny pieni -- silloinhan ei tämä koskisi sinuun niin kipeästi.\nSinähän olet aivan kiihdyksissä -- ja katkera. Niin, muistan hyvin,\nmitä sanoit sinä päivänä, kun Helge lähti. Mutta lapsi, ethän\nHerra nähköön sentään saata vaatia, että ihmisen on armottomasti\ntukahdutettava jok'ikinen rakastumisensa itukin, ellei hän jo samassa\nsilmänräpäyksessä saata vannoa, että tuo tunne säilyy kalpeaan\nkuolemaan saakka, kestää kaikki vastoinkäymiset, kantaa kaikki uhrit\n-- ja että se sitä paitsi, vaistomaisen selvänäköisesti, tavoittaa\nkohteensa persoonallisuuden ja ymmärtää sitä -- valaisee sitä sen\nsalaisimpia syvyyksiä myöten, niin ettei edes mieleen juolahtaisi, että\nmyöhemmin tulisi toisiin tuloksiin?\"\n\n\"Juuri sitä minä vaadin\", sanoi Jenny kiihkeästi.\n\n\"Oletko itse koskaan tuntenut täten?\" kysyi Gert Gram hiljaa.\n\n\"En. Mutta tiedän sittenkin. Olen aina tietänyt, että niin sen pitäisi\nolla.\n\n\"Mutta kun olin täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan ja edelleenkin olin\nvanhapiika ja halusin rakastaa ja saada rakkautta ja Helge tuli ja\noli rakastunut minuun -- niin luovuin vaatimasta itseltäni ja omalta\nrakkaudeltani ja otin vastaan mitä minulle tarjottiin -- tietenkin\njossakin määrin silmät ummessa. Kyllä tämä käy, ajattelin, käy varmasti\n-- mutta minulla ei ollut sisäistä varmaa vakaumusta että tämä käy,\nkoska muu on mahdotonta -- sitä ei minulla ollut.\n\n\"Kerronpa sinulle, mitä ystäväni Heggen sanoi minulle äsken. Hän\nhalveksii naisia rehellisesti ja suoraan -- ja hän on oikeassa! Meillä\nei ole oikeaa itsekunnioitusta, ja sitä paitsi me olemme niin velttoja,\nettemme koskaan vakavasti osaa päättää, että itse tahdomme luoda\nelämämme ja onnemme tekemällä työtä ja taistelemalla sen puolesta.\nSalaisesti kuljemme kaikin ja toivomme, että ilmaantuisi mies, joka\nlahjoittaisi meille onnen, niin että pääsisimme ponnistelemasta sen\nhyväksi. Naisellisimmat meistä, ne jotka eivät pyydä muuta kuin\nlaiskottelua ja koristuksia ja huveja, tarrautuvat mieheen, joka voi\neniten hankkia kaikkea tätä. Mutta ne harvat meistä, joilla todellakin\non inhimillisiä tunteita ja jotka haluavat tulla lujiksi ja hienoiksi\nihmisiksi -- pyrkivät siihen --, mekin toivomme, loppujen lopuksi,\nettä joku mies tulisi puolitiehen vastaan ja että itse tulisimme\nsellaisiksi, kuin kernaimmin haluaisimme -- hänen rakkautensa kautta.\n\n\"Me saatamme kyllä tehdä hetken työtä -- hyvin rehellisesti ja\nvakavasti. Vieläpä tuntea työniloakin! Mutta salaisesti me kuljemme ja\nodotamme vieläkin suurempaa iloa, jota emme voi kamppaillen saavuttaa,\nrehellisen aherruksemme avulla -- iloa, jonka pitää tulla lahjana --.\n\n\"Milloinkaan me naiset emme pääse niin pitkälle, että työmme on meille\ntarpeeksi.\"\n\n\"Luuletko siis että pelkkä työ on tarpeeksi meille miehille -- ei\nkoskaan!\" sanoi Gram tyynesti.\n\n\"Ainakin Gunnarille. Voit olla varma, että hän osaa elämässään pitää\nnaiset oikealla paikalla -- sivuseikkoina.\"\n\nGram nauroi. \"Mitenkä vanha ystäväsi Heggen oikein on? Toivoisin miehen\nitsensä takia, että hän kerran katselee hiukan toisin silmin kaikkea\nsitä, mikä elämässä on ratkaisevinta.\"\n\n\"Minä en\", sanoi Jenny kiivaasti. \"Sen sijaan toivoisin, että itsekin\nkerran opin asettamaan kaiken tuon rakkaushullutuksen oikealle\npaikalleen --\"\n\n\"Hyvä Jumala sinun juttujasi, Jenny -- olin sanomaisillani, että puhut\nniin pitkälle kuin järkesi riittää -- mutta minä tiedän että se riittää\npitemmällekin.\" Gram hymyili raskasmielisesti. \"Kerronko sinulle\nhiukan, mitä minä puolestani tiedän rakkaudesta, lapsi kulta?\n\n\"Ellen uskoisi siihen, kuinka saattaisin vähimmässäkään määrässä uskoa\nihmisiin -- ja itseeni? Etkö käsitä, Jenny -- hyvä Jumala sentään --\nluuletko etteivät muut kuin naiset voi pitää elämää tarkoituksettomana\nja tuntea sydämensä jähmettyneeksi ja autioksi, ellei heillä ole muuta\njota rakastaa kuin työnsä -- ei mitään muuta johon he voivat luottaa!\nLuuletko että maailmassa on ainoatakaan sielua, joka ei hetkittäin\nepäilisi omaa itseään? Ei, lapsi kulta, jokainen tarvitsee toisen\nihmisen, jonka haltuun hän voi uskoa parhaimpansa -- rakkautensa ja\nluottamuksensa -- ja siihen pankkiin hänen täytyy voida luottaa.\n\n\"Kun sanon sinulle, että oma elämäni -- siitä asti kun menin\nnaimisiin -- on ollut helvettiä, en käytä liian voimakkaita sanoja.\nJa kun kuitenkin olen jaksanut sen jollakin tavoin elää, se johtuu\nosittain siitä, että minusta Rebekan rakkaus tavallaan tekee hänet\nsyyntakeettomaksi. Tiedän, mitä hän nykyisin tuntee -- inhoa ja\nraakaa iloa tietäessään, että hänellä on valta kiusata ja nöyryyttää\nminua -- mustasukkaisuutta, katkeruutta -- sellaiseksi irvikuvaksi\npettynyt rakkaus muodostuu. Etkö ymmärrä, että se tavallaan tyydyttää\nminun oikeudentuntoani -- onnettomuudellani on siis _syynsä_? Minä\npetin hänet, ottaessani vastaan hänen rakkautensa, tahtomatta antaa\nvastalahjana eheää rakkautta -- salaisesti laskelmoin, että saattaisin\nantaa hänelle joitakin muruja -- rakkauden pikkurahaa -- palkaksi\nsiitä, että hän tarjosi minulle sen, mitä hänessä oli parasta --.\n\n\"Mutta jos kerta elämä rankaisee niin armottomasti jokaisen rikkomuksen\nrakkauden pyhyyttä vastaan --? silloinhan se todistaa minulle, että\nrakkaus _on_ kaikkein pyhintä elämässä -- ja että ihminen, joka\non rehellinen omalle rakkaudenkaipuulleen, saa elämältä palkaksi\npuhtaimman ja ihanimman autuuden.\n\n\"Olen kerran kertonut sinulle, että tapasin erään naisen, jota opin\nrakastamaan -- mutta liian myöhään. Hän oli rakastanut minua jo siitä\nasti, kun olimme lapsia -- minun huomaamattani sitä tai välittämättä\nhuomata. Kun hän kuuli että olin naimisissa, hän tapasi miehen, joka\nvannoi että nainen voisi pelastaa hänet, jos suostuisi menemään\nnaimisiin hänen kanssaan. Niin, tiedän että halveksit tuontapaisia\npelastusyrityksiä. Mutta sanon sinulle, lapsi, ettet pysty tuomitsemaan\n-- et ennen kuin itse näet sen ihmisen, jota sielusi pohjasta rakastat,\ntoisen sylissä ja olet tuntenut elämäsi koko arvottomuuden ja olet\nkuullut eksyneen ihmissielun kerjäävän tätä arvotonta elämää omaksi\nlunastuksekseen.\n\n\"Niin, Helene tuli onnettomaksi, ja niin myös minä. Ja me tapasimme\ntoisemme ja ymmärsimme toisiamme, ja tunnustimme rakkautemme toinen\ntoisillemme. Siitä ei tullut sitä, mitä ihmiset onnella tarkoittavat\n-- mutta kuitenkin --. Molempia meitä sitoivat kahleet, joita emme\nuskaltaneet katkoa. Ja tunnustan sinulle, että sitä mukaa kuin toiveeni\nsaada hänet vaimokseni hitaasti kuoli, muuttui rakkauteni häneen.\nMutta vieläkin muistelen elämäni ihanimpana aarteena häntä, joka nyt\nistuu kaukana toisessa maanosassa ja elää voidakseen keventää lastensa\ntaakkaa -- sillä taakka on elämä silloin, kun isä on juoppo ja hulttio.\nHänen takiaan olen kaikkina näinä vuosina sittenkin uskonut ihmissielun\npuhtauteen ja kauneuteen ja voimaan -- ja rakkauteen. Ja tiedän, että\nhänelle taas minun muistoni antaa salaista voimaa taistella ja kärsiä\nsiellä kaukana meren takana. Sillä vielä tänä päivänä hän rakastaa\nminua kuin lapsuudessamme -- ja luottaa minuun, luottaa lahjakkuuteeni\nja rakkauteeni -- ja siihen, että olisin ansainnut paremman kohtalon.\nMutta näinhän olen yhä vielä hänelle jotakin -- eikö niin, Jenny?\"\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Eihän onni ole vain siinä, että on rakastettu, Jenny. Onnen suurimpana\npuolena on se, että itse rakastaa.\"\n\n\"Hm. Siitä onnesta ei juuri ole paljoonkaan, Gert -- rakastaa saamatta\nvastarakkautta.\"\n\nGert Gram istui hetken vaiti ja katseli eteensä. Sitten hän sanoi,\nmiltei kuiskaten:\n\n\"Olkoon suuri tai pieni -- onni se on sittenkin. Tuntea ihminen, josta\nei usko mitään muuta kuin hyvää. Ihminen, josta sanoo itsekseen: hyvä\nJumala, suo minun nähdä hänet onnellisena, sillä hän on sen arvoinen --\npuhdas ja kaunis ja lämmin ja hieno ja lahjakas ja hyvä. -- Niin että\non valmis rukoilemaan: Jumala, anna hänelle kaikkea sitä, jota vaille\nminä jäin. Minusta se _on_ onnea, Jenny pieni -- kun saatan rukoilla\ntällä tavoin sinun puolestasi. -- Ei, ei sinun ole syytä pelästyä\ntästä, lapsi --.\"\n\nGram oli noussut seisomaan ja Jenny nousi ja liikahti, aivan kuin olisi\npelännyt että Gram tulisi lähemmäksi. Gram pysähtyi ja nauroi hiljaa:\n\n\"Kuinka voit muuta ajatellakaan -- sinähän olet niin viisas pikku\ntyttö. Jenny, luulin että olit ymmärtänyt sen aikoja ennen kuin itse\nymmärsin --.\n\n\"Kuinka olisi muuten voinut käydäkään? Minun elämäni kallistuu nyt\niltaansa kohden -- vanhuutta, turtumusta, pimeää, kuolemaa. Nyt, nyt\ntiedän etten koskaan tavoita sitä, jota koko elämäni olen kaihonnut,\nsilloin tapaan sinut. Minusta sinä olet ihanin nainen, mitä olen\ntavannut -- ja sinä tahdoit samaa, mitä minä kerran tahdoin -- olit\nsaavuttamaisillasi sen. Saattoiko sydämeni olla huutamatta: voi hyvä\nJumala, suo hänen saavuttaa se, Jumala, auta häntä, älä salli hänen\nkärsiä haaksirikkoa kuten minä --.\n\n\"Ja niin suloinen kuin sinä olit minua kohtaan! Sinä tulit luolaani ja\nkerroit itsestäsi -- ja kuuntelit minua, ja sinä ymmärsit niin hyvin,\nja sinun ihanat silmäsi olivat niin täynnä myötätuntoa ja niin lempeät\nja lämpimät --.\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, ethän vain itke?\"\n\nGram tarttui hänen käsiinsä ja painoi huulensa niihin.\n\n\"Et saa itkeä, Jenny -- et saa itkeä noin -- mitä sinä itket -- sinähän\nvallan vapiset --. Minkä vuoksi sinä itket noin?\"\n\n\"Kaiken vuoksi\", nyyhkytti Jenny.\n\n\"Kas niin, istu nyt -- noin.\" Gram oli polvillaan hänen edessään --\nja sekunnin ajan hän nojasi otsaansa tytön helmaan. \"Minun vuokseni\net saa itkeä -- kuuletko? Luuletko minun toivovan, etten olisi sinua\nkohdannut? Rakas pieni ystävä -- jos olet jotakuta rakastanut, mutta\ntoivoisit ettet olisi -- silloin et ole koskaan häntä rakastanut --\nvoit uskoa minua, että niin on. Voi ei, Jenny -- en tahtoisi olla\nvailla sitä, mitä nyt tunnen sinua kohtaan -- en vaikka elämä menisi!\n\n\"Etkä myös saa itkeä itsesi vuoksi. Sinä tulet onnelliseksi -- tiedän\nsen. Kerran -- eräs niistä monista, jotka tulevat sinua rakastamaan,\non polvillaan edessäsi kuten minä nyt ja sanoo, että hän antaa koko\nelämänsä saadakseen maata noin sinun jalkojesi juuressa, ja sinustakin\ntuntuu samoin. Ja silloin ymmärrät, saada istua yhdessä hänen kanssaan\n-- olkoon majasi kuinka köyhä tahansa ja lepohetki kuinkakin lyhyt,\nkesken arkipäivän harmainta, raskainta aherrusta -- on onnea. Paljon,\npaljon suurempaa onnea kuin jos sinusta tulisi kaikkien aikojen suurin\ntaiteilijatar -- jos olisit saavuttanut kaiken sen kunnian ja maineen,\nmitä voidaan saavuttaa. Niinhän sinä itsekin uskot -- eikö niin?\"\n\n\"Uskon\", hän kuiskasi itkettyneenä.\n\n\"Etkä saa epäilläkään -- se onni tulee varmasti osaksesi. Eikö niin,\nJenny, tunnethan, että samalla kun sinä taistelet jotta sinusta tulisi\nhyvä, kunnon ihminen ja rehellinen taiteilija, samalla kaipaat sitä,\njoka kerran sanoo, että teit oikein taistellessasi noin ja että hän\njuuri siksi rakastaa sinua?\"\n\nJenny nyökäytti päätään. Ja Gram suuteli kunnioittaen hänen käsiään.\n\n\"Sellainen sinä olet -- kaikkea, mikä on hyvää ja hienoa ja ylvästä ja\nihanaa. Sen sanon minä sinulle nyt, mutta kerran tulee toinen mies,\nnuorempi ja parempi ja lujempi kuin minä, joka sanoo samaa -- ja sinä\ntulet iloiseksi -- sielun pohjia myöten. Etkö olekin pikkuriikkisen\niloinen siitä, että sanon sen sinulle -- kun kuulet että olet paras ja\nsuloisin ja ihmeellisin pikku tyttö koko maailmassa -- katso minuun,\nJenny -- etkö voi tuntea hiukkasen iloa, kun sanon sinulle, että luulen\nsinun saavuttavan elämän runsaimman onnen -- sen vuoksi että olet sen\narvoinen?\"\n\nJenny katsoi häntä kasvoihin ja koetti pakottaa esiin pienen köyhän\nhymyn. Sitten hän painoi päänsä ja hiveli kädellään Gramin hiuksia:\n\n\"Voi sinua Gert -- voi sinua -- -- minähän en voinut tälle mitään!\nEnhän tahtonut sinulle pahaa! Enhän voinut mitään että näin on käynyt\n-- enhän?\"\n\n\"Sitä ei sinun pidä surra. Lapsi -- minä rakastan sinua siksi, että\nolet sellainen kuin _tahdot_ olla -- ja jollainen minäkin kerran\nhalusin olla. Et saa olla surullinen -- vaikka luulisit että olet\ntuottanut minulle surua. Jotkut surut ovat hyviä suruja -- siunatun\nhyviä, sen voin sanoa sinulle.\"\n\nJenny istui ja itki hiljaa.\n\nVähän ajan kuluttua Gram kuiskasi:\n\n\"Saanko käydä sinua tervehtimässä -- silloin tällöin? Kun olet\nsurullinen -- etkö voi lähettää sanaa minulle? Tahtoisin niin\nmielelläni yrittää enkö voisi hiukan auttaa pikkutyttöäni, Jenny --.\"\n\n\"En uskalla, Gert.\"\n\n\"Rakas lapsi -- minähän olen vanha mies -- saattaisin olla isäsi.\"\n\n\"Sinun -- niin, sinun takiasi en uskalla. En tekisi oikein --.\"\n\n\"Voi, Jenny! Luuletko että ajattelen sinua vähemmän, kun en sinua näe?\nMinähän vain kuljen ja kaipaan nähdä sinua -- puhua kanssasi -- koettaa\nolla jotain sinulle -- saanko? Voi, saanko?\"\n\n\"En tiedä, Gert -- en tiedä. Voi, Gert, rakas, mene nyt -- nyt sinun\npitää mennä -- en jaksa enää -- kaikki on niin vaikeata -- mene rakas\n--.\"\n\nGert nousi hiljaa.\n\n\"Siis lähden nyt. Hyvästi, Jenny -- mutta lapsi, sinähän olet vallan\nsuunniltasi --\"\n\n\"Niin\", kuiskasi hän.\n\n\"Minä siis lähden. Saanko tulla joskus toiste -- tahtoisin mielelläni\nnähdä sinut ennen kuin matkustat. Kun olet rauhoittunut -- eikä tämä\nenää sinua pelota --. Eihän ole mitään syytä, Jenny --.\"\n\nJenny seisoi hetken ääneti. Sitten hän veti äkkiä Gramin syliinsä,\nsilmänräpäykseksi, ja kosketti huulillaan tämän poskea.\n\n\"Mene nyt, Gert.\"\n\n\"Kiitos. Jumala siunatkoon sinua, Jenny.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälkeenpäin Jenny kulki edestakaisin lattialla. Eikä hän ymmärtänyt\nitse, miksi hän vapisi tuolla tavoin. -- Ja sisimmässään hän oli --\nniin, ehkäpä ei suorastaan iloinen -- mutta hänestä oli tuntunut\nhyvältä kuulla, mitä Gert puhui, ollessaan siinä polvillaan hänen\nedessään.\n\nVoi, Gert, Gert! Jenny oli aina pitänyt häntä heikkona ihmisenä -- joka\noli alistunut nujerrettavaksi ja joka oli vedetty alas lokaan niinkuin\nheikot ja voitetut ainakin. Ja yht'äkkiä hän olikin saanut tietää,\nettä Gert sisimmässään oli syvästi voimakas ja varma -- Gert oli\nseisonut hänen edessään rikkaana ihmisenä, joka tiesi osaavansa auttaa\nja mielellään tahtoi auttaa --. Samalla kun Jenny itse, olemuksensa\nuumenissa, oli hapuileva ja epävarma ja sairas kaipuusta, vaikka hän\nulospäin oli rakentamiensa mielipiteitten ja ajatuksien suojaamana.\n\nJa Jenny oli kuitenkin pyytänyt Gertiä poistumaan --.\n\nMiksi? Siksi, että hän itse oli niin rajattoman köyhä ja oli valittanut\nhätäänsä toiselle, jonka hän oli luullut yhtä köyhäksi kuin hän itse\noli --. Ja niin Gert olikin näyttänyt hänelle olevansa rikas, ja\niloisesti tarjoutunut hiukan antamaan hänelle omasta rikkaudestaan.\nSilloin Jenny oli tuntenut itsensä nöyryytetyksi ja pyytänyt toista\nmenemään pois. Niin kai asia oli.\n\nHänestä oli aina tuntunut alhaiselta vastaanottaa avukseen rakkautta,\nellei itsellään ollut antaa vastarakkautta. Sillä hän ei ollut koskaan\najatellut voivansa olla se, joka tarvitsi tätä apua --.\n\nGert ei ollut saanut antautua siihen työhön mihin olisi tahtonut.\nRakkaus, jota hän oli kantanut sydämessään, ei ollut saanut elää\nvapaata elämäänsä. Eikä hän sittenkään ollut epätoivoinen. Siinä kai\nuskovaisen onni piilikin -- samantekevää mihin ihminen uskoi, kunhan\nhänellä vain oli jotain oman itsensä ulkopuolella, mihin luottaa.\n\nElämää ei jaksanut elää, jos ihmisen piti luottaa vain omaan itseensä\n-- ja rakastaa vain itseään.\n\nVapaaehtoisen kuoleman hän oli aina ottanut lukuun. Entä jos hän\nkuolisi nyt --. Niin, olihan monta, joista hän piti ja jotka\ntulisivat surullisiksi -- mutta ei ketään, joka ei olisi voinut olla\nhäntä vailla. Hän ei ollut kenellekään niin välttämätön, että hänen\nvelvollisuutensa olisi ollut sen vuoksi laahautua elämän halki. Äiti\nja sisarukset -- mikäli he eivät saisi tietää, että hän itse oli sen\ntehnyt -- heidän surunsa olisi vuoden kuluttua muuttunut lempeäksi\nsurumieleksi, häntä ajatellessaan. Cesca ja Gunnar surisivat ehkä\nenimmän, sillä he kai ymmärtäisivät että hän oli ollut onneton -- mutta\nhänhän kuului vain heidän elämänsä ulommaiseen kehään. Se, joka piti\nhänestä enimmän, surisi kai syvimmin -- mutta hänelle ei Jennyllä ollut\nmitään annettavaa. Niin, Gert saattaisi rakastaa häntä yhtä hyvin,\nvaikka hän olisikin kuollut. Gertin onnihan oli kerta kaikkiaan siinä,\nettä hän rakasti -- hänen onnensa perustui tiettyyn ominaisuuteen\nhänessä itsessään.\n\nJa jos niin oli, että Jennyltä itseltään puuttui tämä ominaisuus, ei\nkukaan voinut häntä auttaa. Työ ei saattanut auttaa häntä, niin ettei\nhän olisi kaivannut jotain sen ulkopuolella. Ja kannattiko hänen elää\nvain siksi, että ihmiset sanoivat häntä lahjakkaaksi --? Kenelläkään\nei ollut hänen taiteestaan niin paljon iloa kuin hänellä itsellään oli\nsitä harjoittaessaan. Eikä se ilo ollut niin suurta, että se olisi\nhäntä tyydyttänyt.\n\nEikä asia ollut niin kuin Gunnar sanoi. Että hänen hyveellisyytensä\nkiusasi häntä, koska se oli raaka. Se seikkahan voi aina olla\nautettavissa. Mutta hän ei uskaltanut siksi, että hän aina pelkäsi\nkerran jälkeenpäin koskevansa sitä, mitä hän kaipasi. Ja mahdottomampaa\nkuin mikään muu oli elää hyvin lähellä toista ihmistä ja sittenkin\npohjimmalti olla yhtä yksinäinen. Hyi, ei, ei! Kuulua miehelle ja\nalistaa ruumiinsa ja sielunsa kaikkeen siihen intiimiin, joka olisi\nseurauksena -- ja sitten ehkä kerran nähdä, ettei hän ollutkaan koskaan\ntuntenut tuota toista eikä toinen tuntenut häntä, eikä kumpikaan ollut\nymmärtänyt sanaakaan toisensa puheista --.\n\nVoi, ei, ei! Hän eli, sen vuoksi että hän odotti. Hän ei tahtonut\nmitään rakastajaa, siksi että hän odotti herraansa. Eikä hän tahtonut\nkuolla, ei nyt, sillä hän odotti.\n\nEi. Hän ei tahtonut vielä haaskata elämäänsä -- ei tavalla eikä\ntoisella. Hän ei _saattanut_ kuolla näin -- niin köyhänä, ettei hänellä\nolisi mitään rakasta, jolle heittää jäähyväiset. Hän ei uskaltanut --\nsillä täytyihän hänen uskoa, että kerran olisi toisin.\n\nJa niin hänen oli siis uudestaan tarrauduttava maalaukseensa. Tietenkin\nse menisi nyt aivan päin honkia -- koskapa hän kerta maleksi näin ja\noli sairaana rakkaudesta.\n\nHän nauroi.\n\nSillä niinhän asia oli. Kohdetta ei toistaiseksi näkynyt -- mutta\nrakkaus, se oli olemassa.\n\nTaivas alkoi tummua vuokonsiniseksi vinoikkunan takana. Jenny meni sen\nääreen ja katseli ulos. Vuolukivikatot ja savupiiput ja puhelinlangat\n-- koko tuo hiljainen maailma ulkona lepäsi hämärissä huurteesta\nharmaana. Ja kaduilta nousi punerva valonhäive ja valaisi pakkassumua.\nVaunujen räminä ja raitiovaunun pyörien kitinä kiskoja vasten kaikui\nniin kovana paljaalta, jäätyneeltä kadulta.\n\nHänestä oli vastenmielistä mennä kotiin ja syödä päivällistä äidin\nkanssa. Mutta he olivat sopineet siitä. Jenny sulki uunin, otti\npäällysvaatteet ylleen ja lähti.\n\nUlkona oli kitkerän ja kostean kylmää -- sumu haisi noelta ja\nkaasulta ja jäätyneeltä pölyltä. Kuinka toivoton tämä katu sentään\nolikaan! Se lähti keskikaupungilta, jossa liikenne oli hälisevää\nja kauppaliikkeet, joiden ovista valui lakkaamaton ihmisvirta ulos\nja sisään, loistivat peililasi-ikkunoineen. Mutta se vei elottoman\nharmaille linnoituksen muureille, ja talojen seinät sen molemmin puolin\nolivat harmaat ja kuolleet -- joko ne sitten olivat uudenaikaisia\nliiketaloja kivestä ja lasista, joissa kiire hiljaisesti lehahti\nulos ja sisään paperiliuskojen myötä, hiljaisten nuorten ihmisten\nahertaessa hiljaisessa valkoisessa valossa suurten ikkunoiden takana\n-- samalla kun toiset puhuivat keskenään puhelintorviin -- tai vanhoja\ntaloja, jotka olivat jäljellä niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli\npieni -- matalia ja harmahtavia, julkisivut koristelemattomat ja\nkonttori-ikkunoissa verkkokankaiset puoliuutimet, ja siellä täällä\njokin pieni ikkunaruutu, jossa oli kokouutimet ja ruukkukasveja\nja takana jokin pieni koti -- ihmeellisiä yksinäisiä koteja tässä\nkaupunginosassa, jossa rakennukset enimmäkseen olivat autioita öiseen\naikaan.\n\nEivätkä edes myymälät olleet niitä, joiden ovissa ihmiset tungeksivat.\nTäällä oli kauppapuoteja, joissa myytiin seinäpapereita ja\nkipsiruusukkeita kattoja varten ja kamiinoita ja rautaliesiä, ja taas\nhuonekaluliikkeitä, ikkunoissa tyhjiä mahonkivuoteita ja kiilloitettuja\ntammituoleja, jotka näyttivät siltä niinkuin kukaan ei koskaan joutuisi\nniillä istumaan.\n\nEräässä porttiholvissa seisoi pieni lapsi -- pieni poikanen, sinisenä\npakkasesta, iso kori käsivarrellaan. Hän katseli kahta koiraa, jotka\ntappelivat keskellä katua, niin että kitkerä jäätynyt tomu pölisi\nheidän ympärillään. Hän hätkähti, kun koirat loikkivat sille puolelle.\n\n\"Et kai sinä vain pelkää niitä?\" kysyi Jenny.\n\nEnsin ei poika sanonut mitään. Mutta sitten Jenny sanoi: \"Ehkäpä minä\nsaatan sinua niiden ohi --\" ja poika ponnahti hänen viereensä, mutta ei\nsanonut mitään.\n\n\"Minne sinä menet -- missä sinä oikein asut?\"\n\n\"Voldkadulla.\"\n\n\"Oletko ollut asialla? Täällä asti -- sinä joka olet noin pieni --\nreipas poika sinä olet!\"\n\n\"Me ostamme Aasen kaupasta, sillä isä tuntee ne\", sanoi poika. \"Tämä\nkori on sitten painava --.\"\n\nJenny katseli ympärilleen -- katu oli melkein ihmisistä tyhjä.\n\n\"Tule pikkuinen, niin kannan sitä kappaleen matkaa --\"\n\nPoika päästi korin kädestään hieman pelokkaana.\n\n\"Ota minua kädestä, niin vien sinut noiden koirien ohi. Mutta kylläpä\nsinun on kylmä, eikö sinulla ole kintaitakaan?\"\n\nPoika pudisti päätään.\n\n\"Kas tässä, pistäpä toinen käsi puuhkaani -- eikö niin? Mutta ehkä\nsinusta pojan ei sovi käydä käsi puuhkassa?\"\n\nHän ajatteli Nilsiä pienenä. Nilsiä oli hän niin usein kaivannut. Nyt\noli poika suuri ja hänellä oli niin paljon tovereita -- oli siinä\niässä, jolloin ei ole ollenkaan hauskaa kävellä isonsiskon kanssa. Nils\nkävi harvoin hänen luonaan. -- Sinä vuotena, kun hän itse oli ollut\nulkomailla, ja niinä kuukausina, jolloin hän oli niin täynnä Helgeä,\nolivat he aivan kuin liukuneet etäälle toisistaan. -- Myöhemmin,\nkun Nils kasvaisi, tulisivat he kai jälleen ystäviksi -- varmasti\ntulisivat, sillä hehän pitivät toisistaan. Mutta tässä iässä, tiesi\nhän, oli pojalla hauskempaa ilman häntä. Oi, jospa Nils olisikin nyt\npikkuinen lapsi -- jonka saisi ottaa syliinsä, kertoa satuja, pestä ja\nriisua ja suudella -- taikka hiukan isompi niin kuin silloin, kun he\nyhdessä retkeilivät tuntureilla ja Slagteren-huippu oli kaukana ja tie\ntäynnä seikkailua ja ihmeellisiä tapahtumia --.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, pikkuinen?\"\n\n\"Ausjen Torstein Mo.\"\n\n\"Miten vanha sinä olet, Ausjen?\"\n\n\"Kuusi vuotta.\"\n\n\"Et kai sitten vielä käy koulua?\"\n\n\"Ei, mutta huhtikuussa alan --\"\n\n\"Eikö tunnu hauskalta alkaa koulua?\"\n\n\"Ei kun neiti on niin häijy, että -- Oski käy jo koulua -- mutta minä\nen pääse edes samalle luokalle, sillä Oski pääsee toiselle luokalle,\nhän --.\"\n\n\"Oski -- onko hän toverisi?\" kysyi Jenny.\n\n\"On, he asuvat samassa talossa kuin me.\"\n\nTuli pieni tauko. Jenny aloitti uudelleen:\n\n\"Eikö sinusta ole ikävä, kun ei tule lunta? Siellähän on hyvä mäki\nteillä päin, jota kai voi kelkalla laskea? Onko sinulla kelkkaa?\"\n\n\"Ei mutta luistimet ja sukset on --\"\n\n\"Niin, silloin olisi hauska jos saataisiin lunta --.\"\n\nHe olivat saapuneet Stortingskadulle. Jenny päästi hänen kätensä\nja katseli koria -- mutta se oli niin raskas, ja Ausjen oli niin\npieni. Niin että Jenny kantoi edelleen -- vaikka olikin niin äitelän\nherttaisen näköistä kulkea näin pienen resupekan kanssa. Oikeastaan\nJennyn olisi tehnyt mieli ottaa hänet mukaansa sokerileipomoon, mutta\nhänestä tuntui että olisi kovin noloa jos sattuisi tapaamaan tuttuja.\n\nMutta tultuaan pimeälle Voldkadulle tarttui hän uudestaan Ausjenin\nkäteen ja kantoi pojan koria pieneen taloon asti, jossa poika asui, ja\nantoi kymmenäyrisen hyvästisanoessaan.\n\nHomansbyenissä hän osti suklaata ja punaiset lapaset, jotka hän aikoi\nlähettää Ausjenille.\n\nHyvä Jumala, jospa hän vain pystyisi tuottamaan hiukan iloa jollekulle\n--. Hiukan odottamatonta iloa --.\n\nHänhän voisi pyytää Ausjeniä istumaan mallinaan pari tuntia päivässä.\nVaikka poika oli melkein liian pieni seisomaan mallina --.\n\nPikku käsi-raukka -- se oli lämmennyt hänen kädessään. Ja oli kuin\nhänelle itselleen olisi tehnyt hyvää kulkea ja pitää Ausjeniä\nkädestä --.\n\nNiin. Hän yrittäisi maalata poikaa. Hänen kasvonsa olivat niin elävät.\nJa sitten Ausjen saisi maitoa, jossa olisi tilkka kahviakin, ja hyvää\nvoileipää, ja hän itse tekisi työtä ja juttelisi Ausjenin kanssa.\n\n\n\n\n\n\nIII\n\n\n\n\nI\n\n\nEräänä valoisana ja lempeänä toukokuun iltapäivänä kietoi auringonsavu\nverhoonsa mustat rakennusryhmät, ja paljaat palomuurit paistoivat\npunakellervinä ja tehtaanpiiput maksankarvaisina auringonhehkussa.\nKaupungin ääriviiva -- korkeita kattoja ja matalia kattoja ja suuria\nrakennuksia ja pieniä -- piirtyi ilmaa vasten, joka oli harmaan\nsinipunerva ja raskas pölystä ja savusta ja kosteudesta.\n\nNuori puu punaisen seinän vieressä oli täynnä pieniä heleitä\nkellanvihreitä lehtiä, joiden lävitse aurinko paistoi nyt, kuten\nedellisenäkin vuotena.\n\nJenny huomasi homeen lumppukauppojen lautaseinillä -- mitenkä pehmeätä\nja kirkkaanvihreätä se oli. Ja nokikerros liikerakennusten seinillä oli\nmuutamissa kohdin aivan syvänmustaa, ja muutamissa kohdissa taas peitti\nsitä aivan kuin hienoinen kiiltävä hopeapinta.\n\nHän katsahti taivaalle. Koko aamupäivän hän oli kulkenut ja\nvaeltanut Bygdøssä, ja siellä oli taivaankupu kaartunut niin\ntummansinisenä ja kuumana oliivinkultaisten kuusenlatvojen ja\nlehtipuiden meripihkankarvaisten umpujen yllä. Mutta taivas täällä,\nkorkeiden talojen ja puhelinverkkojen päällä, sinersi kalpeana hienon\nopaalinkarvaisen usmaverhon takaa. Se olikin oikeastaan kauniimpaa.\nGert ei osannut nähdä sitä. Hänelle oli kaupunki vain likainen ja ruma\nja harmaa, aina -- sillä se oli kaupunki, jota kaikki 80-luvun nuoret\nolivat kironneet, jouduttuaan tänne elinkautiseen pakkotyöhön. Nyt kai\nhän seisoi ikkunassaan ja tuijotti aurinkoon, tuskin huomaamatta kuinka\nvalo muotoili viivoja ja värisointuja -- hänen silmissään se oli vain\nvalonhäive vankilaikkunan ulkopuolella.\n\nJenny seisahtui vähän matkaa hänen ovestaan ja katsahti totunnaiseen\ntapaansa kadun kumpaankin suuntaan. Ketään tuttua ei näkynyt --\ntyöläiset vaelsivat Veterlandia ja keskikaupunkia päin. Kello oli siis\nyli kuuden.\n\nHän juoksi ylös portaita -- inhottavat rautaportaat, jotka aina\nkaikuivat alastomien kiviseinien välissä, kun hän hiljaa koetti hiipiä\nGertin huoneesta -- myöhään yöllä viime talvena. Oli kuin seiniin\nainaisesti olisi juuttunut kylmä ja kosteus.\n\nHän kulki nopeasti käytävän päähän ja koputti ovelle kolme sovittua\nkertaa.\n\nGram aukaisi. Toisella käsivarrellaan hän veti Jennyn syliinsä ja\nsamalla kun he suutelivat toisiaan, sulki hän oven vapaalla kädellään.\n\nHänen olkansa yli Jenny näki tuoreet kukat pienellä pöydällä ja\nviinikarahvin ja keltaiset kirsikat hiotussa kristallimaljassa.\nHuoneessa oli kevyt tupakanhäive. Ja Jenny tiesi, että Gert Gram oli\nistunut täällä kello neljästä ja odottanut häntä ja järjestänyt kaikki\nhäntä varten.\n\n\"En voinut tulla aikaisemmin, Gert\", hän kuiskasi. \"Minusta oli niin\nikävä että sait odottaa --\"\n\nKun Gram päästi hänet sylistään, meni hän pöydän luo ja kumartui kukkia\npäin.\n\n\"Saan kai ottaa pari ja koristaa itseäni -- enkö saakin, Gert? Voi\nGert, sinä niin hemmottelet minua --\" ja hän ojensi kätensä Gramille.\n\n\"Koska sinun pitää lähteä pois?\" kysyi Gert ja suuteli hellävaroin\nhänen käsivarttaan.\n\nJenny painoi päänsä hiukan.\n\n\"Minun täytyi luvata tulla kotiin illaksi. Äitihän istuu aina valveilla\nja odottaa minua, kuten tiedät, ja hän on päivisin niin väsynyt.\nHän tarvitsee kovasti minun apuani iltasella -- niin yhdessä kuin\ntoisessakin\", sanoi hän nopeasti.\n\n\"-- Kotoa ei ole niinkään helppoa päästä, Gert\", kuiskasi hän rukoillen.\n\nGram painoi päänsä -- sanoja tuli niin paljon. Kun Jenny meni häntä\nkohti, veti Gram hänet syliinsä niin että tytön kasvot hautautuivat\nhänen olkaansa vasten.\n\nEihän hän raukka osannut valehdella -- ei ainakaan niin hyvin, että\nGert edes laupiaan sekunnin vertaa olisi uskonut siihen. Lyhyttä\nlyhyemmän ajan talvella -- ensimmäisinä sinivihreinä kevätiltoina --\noli hän milloin tahansa saattanut olla poissa kotoa.\n\n\"Se on ikävää meille, Gert. Mutta on niin vaikeaa nyt kun oikein asun\nkotona, senhän ymmärrät. Ja minunhan täytyy asua, siksi että äiti\ntarvitsee sekä rahaa että apuani. Olithan yhtä mieltä kanssani, että\nminun oli muutettava kotiin?\"\n\nGert Gram nyökäytti päätään. He olivat istuutuneet sohvaan, hyvin\nlähekkäin. Jennyn kasvot lepäsivät hänen rintaansa vasten, niin ettei\nhän voinut niitä nähdä.\n\n\"Tiedätkö, Gert, tänään olin Bygdøssä. Kuljeskelin samoja paikkoja kuin\nme viimein. Emmekö lähdekin sinne pian taas -- eikö niin -- ehkä jo\nylihuomenna, jos ilma pysyy kauniina? Ja sitten koetan keksiä jonkin\ntekosyyn kotona, niin että voimme olla koko illan yhdessä -- eikö niin?\nSinusta on kai ikävä että minun nyt pitää lähteä niin pian -- eikö?\"\n\n\"Oma rakas Jennyni, olenhan sanonut sinulle jo tuhat kertaa\" -- ja\nJenny kuuli äänestä että Gertin kasvoilla oli jälleen surumielinen\nhymynsä: \"Olen sinulle kiitollinen joka ainoasta sekunnista, jonka\nystävällesi lahjoitat --\"\n\n\"Älä puhu noin, Gert\", pyysi Jenny kiusaantuneena.\n\n\"Miksi en puhuisi, kun kerta on niin? Oma rakas tyttöni, luuletko\nminun koskaan voivan unohtaa, että kaikki mitä minulle lahjoitit oli\nruhtinaallista armoa sekä etten koskaan voi ymmärtää mitenkä saatoit\nsen lahjoittaa minulle --\"\n\n\"Gert -- kun ymmärsin talvella, kuinka paljon sinä rakastit minua --\nja millä tavoin -- sanoin itselleni, että se ei saanut jatkua. Mutta\nsitten ymmärsin etten voinutkaan olla ilman sinua -- ja niin tulin\nomaksesi. Oliko se armoa? Kun kerta en voinut päästää sinua?\"\n\n\"Sehän juuri, Jenny -- että opit rakastamaan minua sillä tavoin -- on\nmielestäni käsittämätöntä armoa --\"\n\nÄäneti painautui Jenny syvemmin hänen syliinsä.\n\n\"Sinä nuori ihana Jenny-lapsi --\"\n\n\"En _ole_ nuori, Gert! Kun tapasit minut, olin jo alkanut vanhentua,\nenkä ole koskaan ollut nuori. Minusta _sinä_ olit nuori -- sydämeltäsi\npaljon minua nuorempi, sillä sinä uskoit vielä kaikkeen, jolle minä\nnauroin ja jota nimitin lapsellisiksi uniksi, kunnes sait minut\nymmärtämään että ne _olivat_ olemassa -- rakkaus ja lämpö ja tuo kaikki\n--.\"\n\nGert Gram hymyili hiljaa itsekseen. Sitten hän kuiskasi:\n\n\"Ehkäpä minun sydämeni ei ollutkaan vanhempi kuin sinun, Jenny.\nMinusta ainakin tuntui, etten koskaan vielä ollut nuori, ja toivoin\nkuin uhallakin jossain sydämeni syvyyksissä, että kerran, yhden ainoan\nkerran, se koskettaisi minuakin -- nuoruus. -- Mutta odotellessa olivat\nhiukseni harmaantuneet --.\"\n\nJenny pudisti päätään. Ja hän kohotti toisen kätensä ja laski sen hänen\npäälaelleen.\n\n\"Onko lapsi väsynyt? Riisunko kenkäsi -- tahdotko panna pitkällesi ja\nlevätä?\"\n\n\"En. Tahdon olla näin. Näin on hyvä.\"\n\nJenny veti jalat alleen ja kääriytyi kuin kerälle hänen syliinsä.\n\nGert kietoi toisen käsivartensa hänen ympärilleen. Vapaalla kädellään\nhän kaatoi viiniä lasiin ja piteli sitä Jennyn suun edessä. Jenny joi\nhalusta. Sitten Gram otti kirsikoita ja tarjosi Jennylle -- poimi kivet\nhänen huuliltaan ja pani lautaselle.\n\n\"Lisää viiniä?\"\n\n\"Kiitos! Kuule, tahdon jäädä luoksesi. Annan lähetin viedä sanan\nkotiin, että olen tavannut Heggenin. Hän on kai kaupungissa. Mutta\nminun täytyy lähteä niin kauan kuin raitiovaunut kulkevat -- paha\nkyllä.\"\n\n\"Minä toimitan asian.\" Gert antoi Jennyn liukua sylistään sohvalle.\n\"Makaa sinä sillä aikaa -- lepää. Voi rakas lapseni sinä!\"\n\nKun Gert oli mennyt, aukasi Jenny kenkiensä napit ja työnsi ne\njalastaan. Hän joi hiukan enemmän viiniä. Sitten hän ryömi syvemmälle\nsohvaan, hautasi päänsä pieluksiin ja veti peitteen ylleen.\n\nHänhän rakasti Gertiä. Tahtoi olla hänen luonaan. Kun sai istua näin\nja kyyristyä hänen turviinsa ja levätä hänen käsivarsillaan, oli hyvä\nolla. Olihan Gert ainoa ihminen maailmassa, joka oli nostanut hänet\nsyliinsä Ja lämmittänyt häntä ja suojellut häntä ja sanonut häntä pikku\ntytökseen --. Niin, Gert oli ainoa ihminen, joka todella oli ollut\nhäntä lähellä. -- Niin että täytyihän Gertin saada hänet --.\n\nKun Gert vain otti hänet syliinsä ja kätki hänet niin ettei hän nähnyt\nmitään, tunsi vain että Gertin käsivarret olivat hänen ympärillään ja\nlämmittivät häntä -- silloin hänen oli hyvä. Voi ei, hän ei voinut\nmenettää Gertiä! Ja näinhän hänen piti antaa Gertille se vähä, mitä\nhänellä oli, kun hän kerta sai Gertiltä jotain, jota hän ei voinut olla\nvailla.\n\nGert sai suudella häntä ja tehdä hänelle mitä tahtoi. Kun hän vain ei\npuhellut. Sillä silloin he joutuivat niin kauas toisistaan. Sillä hän\npuhui rakkaudesta, mutta Jennyn rakkaus ei ollut sellainen kuin Gert\nluuli. Eikä Jenny voinut selittää sitä sanoilla. Hän vain tarrautui\nkiinni Gertiin -- eikä se ollut armonosoitus eikä mikään ruhtinaallinen\nlahja. Se oli vain pientä köyhää kerjäävää rakkautta, eikä Gert saanut\nkiittää siitä, vain pitää hänestä eikä puhua mitään.\n\nKun Gert palasi, makasi Jenny ja katsoi eteensä silmät hyvin\navoimina. Mutta hän sulki ne Gertin hiljaisten, kunnioittavien\nhellyydenosoitusten aikana ja hymyili hiukan. Sitten hän kietoi\näkkiä kädet Gertin kaulaan ja painautui lujasti häneen. Gertin\nkäyttämä heikko orvokintuoksu tuntui niin lempeältä ja raikkaalta.\nJa Jenny nyökäytti kevyesti päätään, kun Gert kysyvästi nosti hänet\nkäsivarsilleen. Gert tahtoi sanoa jotain, mutta Jenny pani ensin\nkätensä hänen suulleen ja sitten suuteli häntä, niin ettei hän voinut\npuhua. Ja Gert kantoi hänet varovaisesti viereiseen huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGert saattoi hänet raitiovaunulle. Lyhyen tuokion ajaksi Jenny jäi\nseisomaan ulos vaununsillalle ja katseli Gertiä, joka häipyi sinne\nsiniseen toukokuunyöhön. Sitten hän istuutui vaunuun.\n\nGram oli muuttanut vaimonsa luota, joulun tienoissa. Hän asui nykyisin\nStener-kadulla, yksinään -- hänellä oli konttorihuoneensa ohella\ntoinenkin huone. Jenny ymmärsi että Gert aikoi hakea avioeroa jonkin\najan kuluttua, kun Rebekka Gram oli oppinut ymmärtämään, ettei mies\npalaisi. Gertin luonteen mukaista oli kai tällainen menettelytapa --\nhän ei jaksanut pakottaa jyrkkään eroon.\n\nMitä Gram oikeastaan ajatteli tulevaisuudesta, ei Jenny kerta kaikkiaan\ntietänyt. Saattoiko hän ajatella, että he kaksi menisivät naimisiin?\n\nJennyn täytyi sisimmässään myöntää, ettei hän sekunnin vertaakaan\nollut ajatellut sitoutua Gert Gramiin eliniäksi. Ja juuri sen vuoksi\nhän tunsi katkeraa, toivotonta nöyryytystä ja häpeää ajatellessaan\nGertiä, aina kun hän ei ollut tämän luona ja voinut kätkeytyä hänen\nrakkauteensa. Hän oli pettänyt Gertiä -- kaiken aikaa hän oli pettänyt.\n\n\"Juuri sitähän, Jenny -- että sinä olet voinut rakastua minuun -- sanon\nminä käsittämättömäksi armoksi --.\"\n\nNiin mutta mitä hän sille mahtoi, että Gert näki asiat näin?\n\nNiin, _Gert_ ei olisi tehnyt häntä rakastajattarekseen, ellei Jenny\nitse olisi tahtonut -- antanut Gertin tuntea, että hän halusi sitä.\nVoi hyvä Jumala! Mutta hänhän ymmärsi, että Gert halasi sitä -- häntä\nkiusasi aina kun he olivat yhdessä ja hän vaistosi, että Gert himoitsi\nhäntä, ja kun hän huomasi Gertin taistelevan peittääkseen sitä, jota\nnäyttämään hän oli liian ylpeä. Niin, Jenny oli nähnyt että hän oli\nylpeä -- liian ylpeä pyytääkseen siltä, jolle hän kerran oli vain\ntahtonut antaa. Ehkäpä myös liian ylpeä uskaltaakseen kestää kiellon.\n\nJa kun Jenny siis itse tiesi, ettei hän voinut työntää luotaan Gertin\nrakkautta, ei voinut kadottaa sitä ainoata ihmistä, joka häntä rakasti\n-- saattoiko hän siis muuta kuin tarjota toiselle sitä mitä hän omisti,\nkun hän kerta otti vastaan sellaista jota vailla hän ei jaksanut olla\n--. jos hän kerta tahtoi olla kunniallinen?\n\nMutta näin hän oli siis joutunut sanomaan sanoja, jotka olivat\nväkevämmät ja kuumemmat kuin hänen tunteensa. Ja Gert oli uskonut\nhäneen, hänen sanoihinsa.\n\nJa tämä kaikki uusiutui yhä. Kun hän tuli Gertin luo, haluttomana,\nuupuneena, ajateltuaan väsymykseen saakka kuinka tämä kaikki oikein\nloppuisi, ja näki että Gert ymmärsi -- silloin otti hän taas suuhunsa\nsamat hellät sanat ja teeskenteli väkevämpää tunnetta kuin hänen\nsydämessään oli. Ja Gert uskoi heti.\n\nGertille ei ollut olemassa muuta rakkautta kuin se, jonka olemus oli\nonnea. Onnettomuus rakkaudessa -- se Johtui ulkonaisista syistä, se\noli kohtalon julmuutta tai kovakouraista oikeudenmukaisuutta, joka\nkosti entiset pahat teot. Jenny tiesi mitä Gert pelkäsi -- että Jennyn\nrakkaus jonain kauniina päivänä kuolisi, kun hän näkisi että toinen\noli liian vanha hänen rakastajakseen. Mutta Gert ei ollut koskaan\naavistanutkaan, että hänen rakkautensa oli sairaana _syntynyt_,\nkuoleman itu omassa itsessään.\n\nOlisi turhaa koettaakaan selittää sitä Gertille. Gertin oli mahdotonta\nsitä ymmärtää --.\n\nHän oli etsinyt turvaa Gertin sylissä, koska tämä syli oli ainoa joka\nhänelle oli avoin. Hän oli ollut niin toivottoman yksin. Kun Gert\ntarjosi hänelle rakkautta ja hellyyttä -- ei hän jaksanut häätää sitä\nluotaan --.\n\nVaikka olisihan hänen pitänyt tietää, ettei hän saanut ottaa vastaan\n-- ettei hän ollut sellaisen rakkauden arvoinen! Ei, vanha ei Gert\nollut. Gertin rakkaus oli kaksikymmenvuotiaan intohimoa ja lapsellista\nluottamusta ja harrasta palvontaa ja taas kypsyneen miehen lämpöä ja\nhyvyyttä -- se oli kaiken sen rakkauden täyttymys, mitä sisältyy miehen\nelämään ja joka nyt vanhuuden lähettyvillä tulvaili yli äyräittensä.\nSen olisi pitänyt kohdistua naiseen, joka olisi kyennyt antamaan\nvastarakkautta -- joka olisi voinut elää hänen rinnallaan lyhyet\njäljellä olevat vuodet, koko sen elämän, mitä mies oli kaivannut ja\njosta hän oli uneksinut ja jota hän oli toivonut -- elää sen niin, että\ntuhannet onnelliset muistot olisivat yhdistämässä heitä, kun vanhuus\nsaapui -- uskollisessa rakkaudessa, aivan kuin olisi ollut hänen\nnuoruutensa ja miehuutensa vaimo ja nyt vanheni hänen rinnallaan.\n\nMutta sen sijaan --. Ja vaikka Jenny koettaisikin -- mitä hän voisi\nantaa Gertille, vaikka hän yrittäisi parhaansa! Eihän hän milloinkaan\nollut kyennyt antamaan Gertille, vain ottamaan --. Vaikka hän kuinka\nyrittäisi -- hän ei voisi uskotella Gertille, että hänen kaipuunsa\nolisi ainiaaksi tyydytetty.\n\nGert antaisi hänelle vapauden. Hän oli rakastanut ja antanut, ja nyt se\noli lopussa, ja sen vuoksi oli hänen oltava vapaa. Siinä valossa Gert\nnäkisi asiat -- hän ei koskaan ymmärtäisi, että Jenny suri sitä ettei\nhän ollut voinut mitään, mitään antaa.\n\nVoi mitenkä Gert häntä piinasi -- puhuessaan siitä mitä hän oli\nantanut! Niin, hänhän oli ollut neitsyt, kun Gert oli hänet saanut.\nGert ei sitä unohtanut -- aivan kuin hän sen mukaan olisi mitannut,\nmiten äärettömän syvä ja väkevä Jennyn rakkaus oli! Jennyn, joka oli\nlahjoittanut hänelle 'nuoruutensa puhtauden' --\n\nKahdenkymmenenyhdeksän vuoden puhtauden! No niin, Jenny oli pannut sen\ntalteen kuten valkoisen morsiuspuvun, eikä hän ollut sitä käyttänyt\neikä tahrannut --. Täynnä kaipuuta ja pelkoa ettei hän koskaan\nsaisi sitä käyttää ja epätoivoisena hyytävän yksinäisyytensä ja\nkykenemättömyytensä takia hän oli tarrautunut siihen ja rypistänyt\nja tärvellyt sen ajatuksillaan. -- Eikö se ihminen ollut puhtaampi,\njoka oli elänyt rakkauselämää, kuin hän, joka vain oli mietiskellyt\nja mietiskellyt ja etsinyt ja kaivannut, kunnes tämä kaipuu oli\nlamauttanut koko hänen kykynsä --.\n\nJa kun hän sitten oli antautunut Gertille -- mitenkä vähän se oli häntä\nkoskenut! Eikä hän sentään ollut aivan kylmäkään. Joskus oli Gertin\nrakkaus kiehtonut häntä. Mutta hän oli vain teeskennellyt lämpöä ja\nollutkin viileä. Ja kun Gert ei ollut lähellä, hän tuskin ajatteli koko\nasiaa -- ja ripitti teeskenneltyä kaipuuta ilahuttaakseen toista. Niin,\nhän teeskenteli ja teeskenteli, kun taas toinen oli täynnä todellista\nintohimoa.\n\nVaikka -- oli ollut sentään aika, jolloin hän ei teeskennellyt, tai\njos hän silloinkin valehteli Gertille, valehteli hän myös itselleen.\nHänen sydämensä oli ollut järkyttynyt -- se oli kai sääliä Gertiä ja\ntämän elämää kohtaan -- ja kapinaa kohtaloa vastaan -- minkä takia\ntäytyi kummankin omalla tavallaan hiutua pyytäessään saavuttamatonta\n-- ja se oli uumoilevaa ahdistusta, mihinkä tämä kaikki, johon hän\noli heittäytynyt, oikein veisi -- ja silloin hän oli riemuinnut\nrakastavansa Gertiä. Sillä hänenhän oli pakko heittäytyä tuon miehen\nsyliin, vaikka hän ymmärsikin tekonsa mielettömyyden.\n\nKun hän silloin oli istunut raitiovaunussa illalla ja katsellut noita\nuneliaita, rauhallisia porvarinnaamoja, oli hän ylpeillyt siitä,\nettä palasi rakastajansa sylistä ja että he molemmat olivat kohtalon\nmyrskytuulien käsissä -- että he olivat uskaltaneet antautua niiden\nvaltaan eivätkä tietäneet, minnekä nämä kuljettaisivat heitä -- ja hän\noli ollut ylpeä kohtalostaan, koska onnettomuus ja pimeä uhkasi.\n\nJa nyt hän vain istui eikä toivonut muuta kuin loppua. Suunnitteli\nulkomaanmatkaa -- pakoa kaikesta tästä. Oli ottanut vastaan Cescan\nkutsun, täten vahvistaakseen lopullista eroa.\n\nMutta Gert oli sentään päässyt irti vaimostaan. Jos Jenny oli syynä\nsiihen että näin oli käynyt, oli hän kuitenkin tuottanut Gertille\njotain hyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVastapäätä Jennyä istui pari nuorta rouvaa. Kenties he eivät olleet\nvanhemmat kuin hänkään -- olivat vain muutamien avioliittovuosiensa\nkuluttamia. Kolme neljä talvea sitten olivat he ehkä olleet\nnäppäriä konttorineitosia, jotka pukeutuivat sievästi ja urheilivat\nkavaljeeriensa kanssa tunturilla. Niin, nyt hän olikin varma että tunsi\ntoisen kasvot tuollaiselta tunturiretkeltä -- he olivat molemmat kerran\nyöpyneet Hakloassa pääsiäisaikana. Jenny oli silloin pannut merkille\nhänet, sen vuoksi että hän oli ollut niin taitava hiihtäjä ja oli\nnäyttänyt niin reippaalta ja tyylikkäältä ja solakalta urheilupuvussaan.\n\nOlihan hän vieläkin tavallaan hyvin pukeutunut. Kävelypuku oli\nuudenaikainen, mutta se ei mukautunut vartaloon. Lihakset olivat\nkadottaneet kimmoisen kiinteytensä -- hän oli velton täyteläinen\nsamalla kun hartiat ja lanteet olivat käyneet kulmikkaiksi. Ja ison,\nmonien sulkakiehkuroiden koristaman hatun alla olivat kasvot vanhat,\nhampaat huonot ja suun ympärillä tyytymättömiä uurteita. Hänen suunsa\nkävi, ja ystävätär kuunteli innokkaasti, istuessaan siinä tylsänä ja\nsiunatussa tilassa, polvet levällä ja kädet vatsalla suunnattomaan\nmuhviin pistettyinä. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan kauniit, mutta\nlihavat ja punertavat ja monileukaiset.\n\n\"Niin, juuston minä siis aina saan lukita ruokakaappiin -- jos se vain\njoutuukaan keittiöön on siitä seuraavana päivänä vain kuori jäljellä --\nsuuri sveitsiläisjuusto, joka maksaa miltei kolme kruunua.\"\n\n\"No jopa nyt\", sanoi toinen.\n\n\"Niin mutta kuulkaapas! Munien perään hän on kuin mikäkin! Eräänä\npäivänä menin palvelijattaren huoneeseen -- hän nyt on oikea porsas\n-- siinä huoneessa on sitten paha haju! Vuodetta ei ollut kohennettu\nties milloin. 'No mutta Solveig', sanon ja kohotan peitettä, ja niin\nmakaa siinä kolme munaa ja sokeripussi keskellä likaista sänkyä --\nmitä sanotte! Niin, hän väitti ostaneensa ne omilla rahoillaan kuten\nsokerinkin --\"\n\n\"Niin, uskokoon ken tahtoo\", sanoi toinen.\n\n\"Niin, sokeri oli siis paperipussissa -- mutta munat hän oli ottanut.\nNiin, annoin hänen kuulla kunniansa, olkaa varma siitä. Mutta kuulkaas\nnyt tätä. Lauantaina menin keittiöön, meillä piti olla riisipuuroa,\npata kiehuu kaasulla ja palaa pohjaan ja tyttö istuu huoneessaan ja\nneuloo, minä huudan häntä ja hämmennän samalla pataa ja mitäs luulette\nminun saavan kauhaan -- niin, munan, mitä te siitä sanotte? Hän on\npannut munan kiehumaan riisipuuroon, niin, minä en voinut muuta kuin\nnauraa, mutta oletteko kuullut moisesta porsailusta, mutta minä sanoin\nhänelle sydämeni ajatuksen, sen voitte uskoa, niin, mitä te oikein\nsanotte mokomasta?\"\n\n\"Huh sentään, niin, ne piiat -- mutta ajatelkaas mitä _minun_ piikani\noli keksinyt tässä tuonnoin --\"\n\nNuokin kaksi olivat kai nuorina tyttöinä ikävöineet rakkautta --\nrakkauttaan. Reipasta ripeätä nuorukaista, jolla olisi vakinaiset\ntulot -- miestä, joka vapauttaisi heidät konttorin tai myymälän\nyksitoikkoisesta työpäivästä ja asettaisi heidät pieneen kotiin,\njonka kolme huonetta täyttyisi heidän omilla tavaroillaan ja jonne\nhe voisivat kylvää kaikki ne monet koruommellut liinaset, joiden\nvilliruusuihin ja sinikelloihin he olivat ommelleet tyttöhaaveitaan.\n\nHe olivat kai tyttöinä uneksineet rakkaudesta. Nyt he hymyilivät\nylimielisesti ja todistivat itsetyytyväisinä niille, jotka nyt\nuneksivat samoja unia, ettei rakkautta ollut olemassa, ei. He\nylpeilivät että kuuluivat valittuihin, jotka tiesivät miten asia oikein\noli. Ehkäpä he olivat tyytyväisiä.\n\nOli sentään onnellista olla tyydyttämätön. Onnellinen se, joka ei\nkiittänyt ja ollut tyytyväinen, kun elämä tarjosi leipäpalaa. Joka\nsanoi, minä uskon uniini, minä en nimitä mitään muuta onneksi kuin sitä\njota vaadin. Uskon yhä että sellainen onni on. Ellei se ole olemassa\nminulle, olen itse syyllinen, olen ollut tyhmä neitsyt, joka ei\njaksanut valvoa ja odottaa ylkää. Mutta viisaat neitsyet saavat nähdä\nhänet ja päästä hänen taloonsa ja tanssia --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄidin makuuhuoneessa paloi valo, kun Jenny saapui kotiin. Ja hänen\ntäytyi mennä sisään ja kertoa hiukan keitä oli ollut Ahlströmin\nateljeessa ja mitä Heggenille kuului.\n\nIngeborg ja Bodil nukkuivat puolipimeässä, mustat palmikot pitkin\npieluksia.\n\nJennystä ei ollut ollenkaan vaikeata seisoa siinä ja kertoa äidille\nvalheita. Hän oli tottunut siihen -- jo koulutyttönä hänen oli täytynyt\nreippaasti kertoa lastenkutsuista, joissa hän tosiasiassa oli istunut\nerikseen ja nähnyt toisten tanssivan -- onnettomana ja yksinäisenä,\npikku tyttö, joka ei osannut tanssia eikä jutella mitään, mikä pojista\nolisi ollut hauskaa.\n\nKun Ingeborg ja Bodil palasivat tanssiaisista, istui äiti vuoteessa\nja kyseli ja kuunteli ja nauroi -- posket punaisina ja nuorena lampun\nkajossa. He saattoivat aina kertoa äidille totuuden, siksi että se oli\niloinen ja hilpeä. Ehkäpä he pimittivät jonkin pikkuseikan, joka oli\nniin hauska että he tahtoivat pitää sen itsellään. Mutta mitä siitä,\nheidän hymyilynsä oli rehellistä.\n\nJenny suuteli äitiä ja sanoi hyvää yötä. Vierashuoneessa hän sattui\npudottamaan valokuvan. Hän poimi sen lattialta ja tiesi pimeässäkin\nketä se esitti. Se oli hänen oikean isänsä veli, vaimonsa ja\npikkutyttöjensä kanssa. Hän oli asunut Amerikassa, eikä Jenny ollut\nkoskaan häntä nähnyt, ja hän oli kuollut ja valokuva oli jäänyt\nolemaan, eikä kukaan sitä ajatellut. Ja Jenny pyyhki siitä pölyä joka\npäivä eikä katsellut sitä, ja se oli vain kuin mikä tahansa pieni\nkoriste-esine.\n\nJenny meni huoneeseensa ja alkoi irroittaa hiusneulojaan.\n\nHänhän oli aina valehdellut äidilleen. Sillä koskapa hän olisi voinut\nolla rehellinen tuottamatta äidille surua -- turhan tähden?\n\nEihän äiti olisi voinut ymmärtää. Varhaisnuoruudestaan saakka hän oli\nollut onnellinen ja onneton -- ollut onnellinen Jennyn isän kanssa\nja surrut tämän kuolemaa ja elänyt edelleen lapsensa takia ja ollut\ntyytyväinen. Ja sitten hän oli tavannut Nils Bernerin, ja tämä oli\ntäyttänyt hänen elämänsä uudella onnella ja uudella surulla. Ja\nsitten eli hän jälleen lapsilleen. Lapset olivat äitiyden onni --\nheidän kauttaan täyttyi kouriintuntuvasti tyhjyys -- onni, joka oli\nostettu liian todellisin kärsimyksin, onni, joka oli ollut sylissä\nliian ruumiillinen, pieni ja lämmin, jotta sitä olisi voinut epäillä.\nNiin, omaa lastaan mahtoi olla ihanaa rakastaa. Se rakkaus oli niin\nluonnonmukainen, että siinä ei ollut mitään miettimistä. Äiti ei\nepäillyt, että hän rakasti lastaan, hän ei epäillyt, että hän tahtoi\nlapsen parasta ja toimi sen hyväksi, tai sitä etteikö lapsi vuorostaan\nrakastanut häntä. Ja niin runsas on luonnon armo äitejä kohtaan,\nettä lapsen sisäisin vaisto estää häntä uskomasta katkerimpia ja\nparantumattomia surujaan äidilleen. Äidit eivät saa tietää juuri muuta\nkuin sairaudesta ja rahahuolista. Ei koskaan mitään sellaista, jota\nei voida auttaa -- häpeää, elämän vastoinkäymisiä -- jos lapsi onkin\nhädässä, äiti ei usko ettei asia ole autettavissa.\n\nÄiti ei saisi tietää mitään hänen suruistaan -- luonto itse oli\nnostattanut suojamuurin. Rebekka Gram ei koskaan joutuisi tietämään\nkymmenettäkään osaa kaikesta siitä, mitä hänen lapsensa olivat\nkärsineet hänen takiaan. Kuinka olikaan rouva Lund surrut kaunista\nEinariaan, jota kohtasi tapaturma! Hän suri vieläkin syvästi poikaansa\nja haaveili siitä suuresta tulevaisuudesta, joka pojalta oli riistetty.\nEinarin äiti oli ainoa, joka ei tietänyt, että poika oli ampunut\nitsensä, siksi että hän pelkäsi aivojenpehmennystä.\n\nEikä äidinrakkaus ollut uudenkaan onnen tiellä. Jenny tiesi monia\näitejä, joilla oli ollut rakastaja, ja he luulivat etteivät\nlapset sitä huomanneet --. Oli äitejä jotka erosivat ja tulivat\nonnellisiksi toisella tavalla. Vain silloin kun uusi rakkaus\nmuodostui pettymykseksi, he katuivat ja valittelivat. -- Äiti oli\njumaloinut Jennyä, ja kuitenkin oli hänen rakkaudessaan ollut sijaa\nmyös Bernerille, ja hän oli ollut onnellinen Bernerin kanssa. Gert\noli pitänyt lapsistaan -- ja isän rakkaus on sentään harkitsevampaa,\nymmärtäväisempää, vähemmän vaistomaista kuin äidin. Ja hän oli sentään\ntuskin muistanutkaan Helgeä koko tänä talvena.\n\n\n\n\nII\n\n\nJenny oli hakenut postin asemapäällikön luota. Hän antoi Fransiskalle\nlehdet ja tämän kirjeet ja avasi itselleen osoitetun kirjeen.\nPaahtavassa auringonpaisteessa keskellä asemasillan soraa silmäili hän\nGertin pitkää kirjettä. Luki hellät sanat alussa ja lopussa mutta jätti\nmuun lukematta. Pitkälti ylimalkaisia mietelmiä rakkauden olemuksesta\n-- ei muuta.\n\nJenny pisti kirjeen takaisin kuoreensa ja kuoren käsilaukkuunsa. Huh\nnoita Gertin kirjeitä -- hän tuskin jaksoi niitä lukea. Sanat oikein\nosoittivat hänelle, kuinka vähän he sentään ymmärsivät toisiaan. Hän\nvaistosi sen, kun he keskustelivat yhdessä; kun he kirjoittivat, kävi\nse kiusallisen selväksi.\n\nJa kuitenkin, he _olivat_ henkisesti sukua keskenään. Miksikä he eivät\nkuitenkaan 'sointuneet yhteen'?\n\nOliko Gert väkevämpi vai heikompi kuin hän itse --? Gert oli kärsinyt\ntappioita toisen toisensa jälkeen ja alistunut ja suostunut kaikkien\ntaivuteltavaksi -- mutta hän toivoi yhä ja eli yhä ja uskoi yhä --.\nOliko se heikkoutta vai elinvoimaako? Jenny ei ymmärtänyt häntä.\n\nOliko ikäero sittenkin syypää? Gert _ei_ ollut vanha. Mutta hänen\nnuori tunteensa kuului toiseen aikakauteen. Hän oli aikoinaan kuulunut\nnuorisoon, joka nykyisin oli kuollut sukupuuttoon -- nuorisoon, jonka\ntoivo oli valoisampi -- lapsellisempi. Ehkäpä Jenny itsekin oli\nlapsellinen -- toivoessaan ja asettaessaan päämaalinsa? Mutta toisella\ntavalla. Sanat menettävät merkityksensä kahdenkymmenen vuoden kuluessa\n-- oliko siinä pohjimmainen syy?\n\nSorapeite vivahteli punasinervänä ja asematalon harmaankeltainen maali\nnousi kuplille auringonpaahteessa, Silmänräpäykseksi hänen silmänsä\nsumenivat, kun hän katsahti ylös maasta. Ihmeellistä, oli aivan kuin\nhän ei olisi sietänyt hellettä tänä keväänä.\n\nLämmin ilma vipajoi kaikkialla, niitettyjen vainioitten ja välkkyvien\npeltojen yllä, aina metsänreunaa myöten, joka mustanviheriänä piirtyi\nsuvisen sinistä taivasta päin. Lehtipuut talojen kohdalla olivat jo\nsyvenneet värissä.\n\nCesca luki vieläkin kirjettään -- se oli hänen mieheltään. Hän seisoi\nhuikaisevan valkoisena pellavapuvussaan asemasillan sinistä soraa\nvasten.\n\nGunnar Heggen oli sovittanut matkatavaransa vaunun takaistuimelle. Hän\ntaputteli hevosta ja jutteli sille odotellessaan naisia.\n\nCesca pani kirjeen piiloon ja kohotti päätään -- pudisti sitä hiukan,\nikään kuin olisi karkottanut jotain luotaan:\n\n\"Suo anteeksi, rakas ystävä -- no nyt me ajamme.\" Hän ja Jenny\nasettuivat etuistuimelle; Cesca tahtoi itse ohjata. \"Oli tottatosiaan\nhauskaa, Gunnar, että pääsit tulemaan! Eikö olekin ihanaa että me kolme\nsaamme taas olla yhdessä pari päivää! Niin, Lennart lähetti terveisiä\nteille molemmille.\"\n\n\"Kiitos. Ja hän voi hyvin?\"\n\n\"Mainiosti. Kaikki on niin hyvin. Mutta eivätkö he olleetkin\nnerokkaita, isä ja Borghild, kun lähtivät tiehensä! Minä ja Jenny\nolemme kahden koko talossa, ajatteles, ja vanha Gina seisoo vaikka\npäällään meitä varten -- ihanaa!\"\n\n\"Niin, onpas hauskaa nähdä teitä taas, pikkutytöt!\"\n\nHeggen hymyili avomielisesti heille molemmille. Mutta Jenny kuvitteli\nhuomanneensa ihmeellisen vakavan pikku väläyksen hymyn alta. Ja hän\ntiesi näyttävänsä lakastuneelta ja väsyneeltä, ja Cesca halvassa,\nvalmiina-ostetussa pellavapuvussaan näytti tyttökoululuiselta, joka oli\nalkanut vanhentua tulematta aikuiseksi. Oli kuin Cesca olisi käynyt\nniin pieneksi tänä viime vuotena -- mutta hän liverteli ja lörpötteli\nyhtenään -- mitä heillä olisi päivälliseksi, ja kahvista, jonka he\njoisivat puutarhassa, ja kaikesta siitä likööristä ja viskistä Ja\nseltterivedestä jota hän oli hankkinut kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jenny yöllä tuli huoneeseensa, istuutui hän ikkunan ääreen ja antoi\nraikkaan ilmavirran, joka leyhytteli uutimia, pyyhkäistä kasvojaan. Hän\noli aivan päihtynyt -- suorastaan käsittämätöntä se oli, mutta totta\nsittenkin.\n\nHän ei saattanut ymmärtää kuinka näin oli käynyt. Puolitoista\nviskigrogia ja pari pientä liköörilasia -- muuta hän ei ollut juonut,\nja senkin illallisen jälkeen. Eihän hän kyllä ollut suuria syönyt,\nmutta hänellä ei ollut ruokahalua. Ja väkevää kahviakin hän oli saanut.\n\nEhkäpä syy olikin kahvin -- ja savukkeiden. Vaikkakin hän nykyisin\npoltti vähemmän kuin ennen.\n\nKuinka hyvänsä, hänen sydämensä löi, ja vastenmielinen kuumuus aivan\nkuin lainehti hänessä, niin että hän hikosi. Maisema tuolla ulkona\nkieppui hitaasti ympäri hänen silmissään -- edestakaisin -- harmahtavat\nhiekka-aukeat ja vaaleina välkkyvät kukkaistutukset ja puutarhan tummat\nlehtipuut, jotka piirtyivät kalpeata suvitaivasta vasten. Ja itse huone\npyöri ympäri hänen silmissään. Viskigrogi ja likööri yökötti häntä --\nhyi!\n\nHän kaatoi viereen, kun hänen piti kaataa pesuvatiin vettä. Hänen\nliikkeensäkin olivat epävakaiset --. No mutta Jenny kulta, tämähän\non täyshäpeä. Sinun laitasi on hullusti -- etkö siis enää siedä\nväkijuomia? Hän oli sentään ennen voinut juoda puolta enemmän sen\ntuntumatta missään --.\n\nEnsin hän piteli käsiään vedessä, niin että valtimot olivat vedenpinnan\nalla. Sitten hän valeli kauan kasvojaan. Kiskaisi auki vaatteensa ja\npuristeli täyteläisestä sienestä niin että vesi valui pitkin ruumista.\n\nHerra tiesi olivatko Cesca ja Gunnar huomanneet jotain. Vaikka eihän\nhän itsekään ollut huomannut mitään ennen kuin oli tullut huoneeseensa.\nJumalan kiitos että everstiluutnantti ja Borghild neiti eivät olleet\nkotona.\n\nTuntui paremmalta kun hän oli valellut itseään pitkän aikaa. Hän veti\nyöpaidan ylleen ja istuutui jälleen ikkunaan.\n\nAjatukset harhailivat ilman päämäärää -- mielessä vilahti kaikenlaista\nmitä illalla oli juteltu. Mutta hämmästys -- ihan kesken kaikkea --\nherätti hänet täysin: tosiasia oli että hän oli päihtynyt! Hänhän ei\nkoskaan ennen ollut -- tuskin tuntenut mitään, vaikka oli juonut paljon\nenemmänkin.\n\nMutta nyt se sitä paitsi oli jo ohi -- hän tunsi itsensä raukeaksi\nja väsyneeksi ja viilentyneeksi. Ja hän nousi ja putkahti isoon\nkatosvuoteeseen. Olisipa omituista herätä huomenna kohmeloisena -- se\nolisi ainakin ennenkokematon tunne --.\n\nMutta tuskin hän oli asettunut mukavaan nukkumisasentoon ja sulkenut\nsilmänsä, kun vastenmielinen kuvottava kuume jälleen lainehti hänen\nsisässään, niin että hiki pisaroi jokaisesta huokosesta. Ja vuode\nkeinui niinkuin laiva aallokossa, ja hän tuli merikipeäksi. Hän makasi\nhetken ja koetti tahdollaan pidättää vastenmielistä tuntemusta -- en\ntahdo, en tahdo --. Mutta ei auttanut -- suu tuli vettä täyteen. Hän\noli tuskin ehtinyt ämpärille kun purkaus tuli --.\n\nHerranen aika, oliko hän _niin_ päissään! Tämä oli suorastaan noloa.\nMutta nyt kai siitä myös oli päästy. Hän puhdisti jälkensä, joi vettä\nja paneutui jälleen maata. Nyt kai hän saisi unta --.\n\nMutta maattuaan hetken silmät ummessa alkoi merenkäynti jälleen ja\nhikoilu ja kuvotus. Sehän oli vallan merkillistä, sillä ainakin nyt hän\noli aivan selvä. Ja kuitenkin piti hänen jälleen nousta --.\n\nSamassa kun hän uudelleen palasi vuoteeseen, iski ajatus häneen --.\n\nHöpsis! Hän heittäytyi maata ja painoi niskansa syvälle päänaluseen.\nSehän oli mahdotonta. Hän ei tahtonut sitä edes ajatella. Mutta hän ei\nvoinut häätää ajatuksiaan -- makasi ja eritteli: hän ei ollut voinut\nhyvin viime aikoina --.\n\nTietenkin hän oli kulunut ja väsynyt. Lopen kiusaantunut ja\nhermostunut --. Juuri sen vuoksi ei hän tietysti ollut sietänyt mitään\nväkevää äsken. Totisesti hän ymmärsi että ihmiset saattoivat tulla\nraittiusintoilijoiksi -- tämäntapaisten öiden jälkeen --.\n\nTuota äskeistä hän ei _päästäisi_ mieleensä --. Jos kerta asiat olivat\nhullusti, saisi hän kyllä aikoinaan tietää. Mutta hän ei tahtonut\nkiusata itseään ja pelätä ennen kuin se oli välttämätöntä.\n\nJenny avasi yöpaidan ja hiveli rintojaan.\n\nHän _tahtoi_ nukkua. Hän ei tietysti päässyt rauhaan noilta typeriltä\najatuksilta -- huh. Vaikka hän oli niin väsynyt --.\n\nEnsi aikoina hän tietenkään ei voinut olla ajattelematta: entäpä jos\ntästä olisi seurauksia? Oli ollut pari kertaa peloissaankin. Mutta\nhän oli kovakouraisesti ottanut pelkoaan niskasta ja pakottanut\nitseään katsomaan sitä silmästä silmään: niin, entäs jos siis niin\noli? Useimmalle oli tuo lapsensaamisen pelko aiheetonta taikauskoa.\nSattuihan sellaista kelle hyvänsä -- olisiko hän huonompi kuin\nkaikki työläisnaiset, jotka yksin tulivat aikoihin lapsineen. Tämä\nkauhu juonti kai suurimmaksi osaksi juurensa siltä ajalta, jolloin\nnaimaton nainen samoissa olosuhteissa sai mennä isän ja suvun luo ja\ntunnustaa, että hän oli huvitellut, ja he saivat maksaa viulut --\nilman että heillä oli vähintäkään toivoa vastedes saada siirtää hänen\nelatusvelvollisuutensa jonkun toisen harteille. Ja siksipä he hyvällä\nsyyllä voivat vihoitella.\n\nMutta kukaan ei ollut oikeutettu olemaan harmissaan hänen takiaan.\nÄitiä olisi tietysti sääli. Mutta herranen aika, kun täysikasvuinen\nihminen koetti elää omantunnonmukaisesti elämänsä, ei vanhemmilla ollut\nmitään sanomista. Jenny oli koettanut auttaa äitiään kykynsä mukaan\neikä koskaan ollut vaivannut häntä omilla suruillaan -- eikä myöskään\nhäväissyt mainettaan minkään kevytmielisyyden takia -- hakkailun\ntai hummailun. Mutta siinä missä hänen oma käsityksensä hyvästä ja\npahasta ei käynyt yhteen suuren enemmistön käsityksen kanssa, sai hän\nluvan seurata omaansa -- vaikkakin äiti joutuisi kärsimään ihmisten\npistopuheita hänen takiaan.\n\nJa jos hänen suhteensa Gertiin oli syntiä, niin ei synti ainakaan ollut\nsiinä, että hän oli antanut liian paljon, vaan siinä että hän oli\nantanut liian vähän. Ja vaikka seuraus olisikin mikä hyvänsä, sai hän\nluvan kantaa sen -- napisematta.\n\nEiköpä hän kykenisi elättämään lasta yhtä hyvin kuin kaikki ne monet\ntytöt, jotka eivät osanneet kymmenettäkään osaa siitä mitä hän.\nJa olihan hänellä hiukan rahojakin säästössä, niin että hän voisi\nmatkustaa pois. Ja vaikkakin hänen valitsemansa elinkeino oli laiha,\nniin täytyihän monen hänen toverinsa elättää vaimo ja perhe samalla\ntavoin --. Sitä paitsi, hänenhän oli täytynyt auttaa toisia melkein\naikuiseksi tulostaan saakka.\n\nTietysti olisi paras ettei mitään tapahtuisi. Tähän astihan kaikki oli\nkäynyt hyvin.\n\nHän ei tahtonut ajatella --.\n\nGert olisi kai vallan epätoivoinen --.\n\nMutta hyvä Jumala -- entäpä jos hän olisi niin -- nyt! Kunpa se\nedes olisi tapahtunut silloin, kun hän rakasti Gertiä -- tai luuli\nrakastavansa! Ja hän olisi saanut jättää Gertin tähän uskoon. Mutta nyt\n-- nyt -- kun kaikki mitä heidän välillään oli ollut, oli murentunut\ntyhjiin, hänen ajatustensa, hänen erittelyjensä kalvamana.\n\nNäinä Tegnebyssä vietettyinä viikkoina hän oli tuntenut -- että hän ei\nvoisi jatkaa näin. Hän oli kaivannut pois -- uuteen ympäristöön, uuteen\ntyöhön. Niin, työnhalu oli palannut -- hän oli saanut kylläkseen tästä\nsairaalloisesta tarpeestaan turvautua johonkuhun, saada hyväilyjä ja\nhuolenpitoa ja -- tulla kutsutuksi pikkutyttöseksi --\n\nHänen sydäntänsä oli ahdistanut, kun hän oli ajatellut eroa. Että hän\ntekisi Gertille pahaa. Mutta hyvä Jumala -- hänhän oli antanut niin\nkauan kuin hänellä oli jotain antamista. Gert oli ollut onnellinen\nsen ajan. Ja Gert oli ainakin vapautunut alentavasta orjanelämästään\nvaimonsa kanssa.\n\nJa omasta puolestaan Jenny oli alistunut. Työ ja yksinäisyys jäisi\nhänen kohtalokseen. Hän tiesi, ettei hän voisi pyyhkiä pois näitä\nvuosia elämästään -- hän muistaisi ne aina ja sen katkeran opin, mitä\nne olivat hänelle antaneet -- se rakkaus, joka olisi ollut kyllin\nmonelle muulle, ei ollut kyllin hänelle. Hänen oli parempi olla vailla\nkuin tyytyä liian vähään.\n\nVoi, ne jäisivät kyllä hänen mieleensä! Mutta aika vaimentaisi ja\nmuuntaisi tuon lyhyen, tuskantäyteisen riemun ja katkeran, kipeän\nkatumuksen. Vähitellen onnistuisi hänen ehkä osittain pyyhkäistä\npois muisto niitä miehestä, jota kohtaan hän oli tehnyt niin veristä\nvääryyttä.\n\nMutta nyt hän ehkä kantoi sen miehen lasta --.\n\nMutta sehän oli mahdotonta. Olihan aivan turhaa maata ja murehtia sitä\n--.\n\nMutta entäpä jos se oli totta --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJenny vaipui lopultakin uneen -- ulkona oli silloin jo melkein\nvaloisaa. Hän nukkui raskaasti, unia näkemättä. Mutta kun hän\nhätkähtäen heräsi, ihkasen valveillaan, ei ulkona ollut juuri sen\nvaloisampaa. Taivas oli hieman kellervämpi puiden latvojen yläpuolella,\nja linnut visertelivät unisina.\n\nJa samat ajatukset olivat samassa hänen kimpussaan. Jenny ymmärsi että\nhän tuskin saisi unta sinä yönä. Ja alistuneena hän alkoi jälleen\nkiertää ajatusten rataa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHeggen matkusti pois, ja everstiluutnantti Jahrmann ja vanhempi tytär\npalasivat. Ja matkustivat taas, Fransiskan sisaren luo, joka oli\nnaimisissa.\n\nCesca ja Jenny olivat jälleen kahden kesken, Tegnebyssä. He olivat\nmolemmat omissa oloissaan, ajatuksiinsa vajonneina.\n\nJenny oli nyt varma siitä, että oli raskaana. Mutta hän ei oikein ollut\ntehnyt selväksi itselleen, mitä se merkitsi. Kun hän vain hiukankaan\nkoetti ajatella eteenpäin, tuli seinä vastaan. Ja oikeastaan hän oli\nkoko lailla rauhallisempi nyt kuin niinä epätoivoisina viikkoina,\njolloin hän lakkaamatta odotti että kaikki lopultakin olisi erehdystä.\n\nHän lohdutti itseään sillä, että kai hänkin jotenkuten selviäisi\n-- kuten monet muutkin. Olihan hän ihan syksystä saakka puhunut\nulkomaanmatkastaan. Epämääräisenä mahdollisuutena ajatteli hän Pariisia\n-- matkaa sinne -- -- -- jotakin sage-femmea --. Mutta hän ei tahtonut\najatella sitä sen varmemmin.\n\nHän ei tietänyt sitäkään, kertoisiko hän ylipäätään koko asiasta\nGertille. Luultavasti ei --.\n\nKun hän ei ajatellut itseään, ajatteli hän Cescaa. Cescankaan laita\nei ollut ihan niin kuin olisi pitänyt. Ja sentään hän oli varma, että\nCesca piti Ahlinista. Oliko siis niin, ettei Ahlin enää välittänyt\nhänestä --?\n\nCesca oli ollut kovalla sen vuoden, jonka hän oli ollut naimisissa,\nJenny ymmärsi sen. Cesca oli käynyt niin pieneksi ja kuin\nlannistuneeksi. Heillä oli ollut hirveän niukat oltavat, ja Cesca\nistui iltaisin tuntikaupalla Jennyn vuoteen laidalla ja valitteli\ntaloudellisia vaikeuksiaan. Tukholma oli niin kallis, ja halpa ruoka\nniin huonoa, kun ei ollut tottunut ruoan laittoon, ja koko taloustyö\nkulki niin raskaasti, kun oli saanut niin nurinkurisen kasvatuksen\nkuin hän. Ja ihan epätoivoista oli, että tuskin jokin työ oli tehty,\nkun se jo oli tehtävä uudestaan -- heti kun hän oli saanut huoneet\nkuntoon, likaantuivat paikat jälleen, ja niin pian kuin ruoka oli\nvalmis, oli astiat pestävä -- ja sitten oli taas laitettava ruokaa ja\nliattava lautaset ja pestävä ne jälleen -- jos Lennart yritti auttaa,\noli tämä yhtä kömpelö ja epäkäytännöllinen kuin hän itsekin. Ja sitten\noli huolet Lennartin takia -- hän ei ollut saanut patsastilausta, ei\nkoskaan tunnustusta, ja hän oli sentään niin lahjakas -- mutta hän\noli vain liian hieno sekä ihmisenä että taiteilijana. Ja silloinhan\nei mikään auttanut -- eihän Cesca voinut toivoa että hän olisi ollut\nerilainenkaan. Ja sitten Lennartin pitkällinen sairaus viime keväänä --\nkaksi kuukautta hän oli maannut tulirokossa ja keuhkotulehduksessa ja\njälkitaudeissa -- se aika oli kovasti kuluttanut Cescaa.\n\nMutta tässä oli jotain muutakin, josta Cesca ei puhunut -- Jenny tunsi\nsen. Ja Jenny tiesi ettei hän voinut olla Cescalle sama kuin ennen --\nhänellä ei ollut sitä rauhallista sydäntä ja avointa mieltä, joka ottaa\nvastaan toisten surut ja lohduttaa --. Ja hänen kävi niin sääli, kun\nhän ei osannut auttaa --.\n\nEräänä päivänä Cesca oli matkustanut Moss'iin ostoksille. Jenny ei\nhalunnut lähteä mukaan, vaan jäi kotiin ja kulutti päivän puutarhassa\n-- luki päästäkseen ajattelemasta ja istui neulomaan kuviokudelmaa, kun\nei voinut keskittää ajatuksiaan romaaniin. Mutta hän laski hullusti,\npurki ja neuloi taas ja koetti pakottaa itsensä tarkkaavaiseksi.\n\nCesca ei palannut päivälliseksi niinkuin oli luvannut. Lopulta Jenny\nsöi yksinään ja kuljeskeli edestakaisin iltapäivällä -- poltteli,\nvaikkakaan savukkeet eivät maistuneet, ja neuloi, vaikkakin kudelma\nyhtä mittaa vaipui helmaan.\n\nVihdoinkin lähemmä kello kymmentä Cesca näkyi ajavan puistokujaan.\nJenny meni häntä vastaan ja ymmärsi samassa kun oli istuutunut\nystävättärensä viereen ajopeleihin, että toiselle oli tapahtunut\njotain. Mutta kumpikaan ei puhunut.\n\nVihdoinkin illallisen loppupuolella, viimeisen teekupin jälkeen,\nFransiska sanoi hiljaa eikä katsahtanut Jennyyn:\n\n\"Tiedätkö, kenenkä tänään tapasin kaupungissa?\"\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Hans Hermannin.\n\n\"Hans on käymältä Jelöenissä -- asuu erään vanhan rikkaan neiti Öhrnin\nluona -- on kai kokonaan neiti Öhrnin suojakkina --\"\n\n\"Onko vaimo mukana?\" kysyi Jenny hetken päästä. \"Ei ole. He ovat\neronneet. Ihmisraukka, hänen pikku poikansa kuoli keväällä, näin sen\nlehdistä.\"\n\nSitten Cesca alkoi puhua muista asioista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Jenny jo oli vuoteessaan, hiipi Cesca sisään. Hän ryömi\nkatosvuoteen jalkopäähän, veti jalat alleen ja yöpaidan alas. Ristien\nkäsivartensa polviensa ympäri hän istui siinä vuoteen valkoisessa\nhämärässä, mustahiuksinen pieni pää tummempana läikkänä vaaleata verhoa\nvasten.\n\n\"Kuule, Jenny -- matkustan kotiin huomenna. Aamulla varhain sähkötän\nLennartille, ja sitten matkustan heti päivällisen jälkeen.\n\n\"Ymmärräthän, Jenny, sinä viivyt täällä niin kauan kuin suinkin haluat.\nEt saa pitää minua itsekkäänä, mutta en uskalla muuta -- minun täytyy\nheti lähteä.\"\n\nHän veti syvään henkeään.\n\n\"En käsitä mitään, Jenny. Minä olen puhellut hänen kanssaan ja hän\nsuuteli minua, enkä minä lyönyt häntä -- kuuntelin vain mitä hän sanoi,\nenkä lyönyt häntä suoraan kasvoihin. _En_ rakasta häntä, Jenny -- olen\nsiitä varma nyt, ja sittenkin on hänellä tämä valta ylitseni. Tiedätkö,\nminä pelkään -- en uskalla jäädä, sillä en tiedä mitä hän voisi saada\nminut tekemään. Kun ajattelenkaan häntä nyt, vihaan häntä, mutta kun\nhän alkaa puhua, niin aivan kuin kivetyn. Sillä en saata ymmärtää että\nihminen voi olla niin kyynillinen -- niin raaka -- niin julkea.\n\n\"On aivan kuin hän ei saattaisi ymmärtää, että on olemassa jotakin\nsellaista kuin kunnia ja häpeä -- hän ei ota niitä edes lukuun eikä\nota uskoakseen että toisetkaan ottavat. Hänen lähtökohtansa on aivan\nyksinkertaisesti, että kun me muut ajattelemme, mikä on oikein ja mikä\nväärin, on se vain laskelmointia. Se aivan kuin hypnotisoi minut --.\n\n\"Ajattele, Jenny, olen ollut hänen kanssaan koko iltapäivän ja\nkuunnellut kaikkea mitä hän puhui! Voi hyvä Jumala! Hän sanoi, että\nnyt kun olen naimisissa, ei kai minun ole tarvis olla niin mahtava\nsiveydestäni tai mitä hän oikein sanoi. -- Muuten hän vihjaili, että\nkun hän kerta nyt oli vapaa, saattaisi minulla olla joitakin toiveita\n-- tai siihen suuntaan. Hän suuteli minua puistossa, ja olisin tahtonut\nhuutaa ihan suureen ääneen, mutta en saanut ääntäkään. Herra Jumala\nmiten minä pelkäsin! Ja hän lupasi tulla tänne ylihuomenna -- huomenna\nheillä piti olla suuret kutsut. -- Ja kaiken aikaa hän hymyili juuri\ntuota hymyään, jota minä niin pelkäsin, ennen --.\n\n\"Eikö minun olekin lähdettävä, Jenny, kun olen sellainen?\"\n\n\"On, Cesca\", vastasi Jenny.\n\n\"Olen kai oikea _hanhi_. Mutta ymmärräthän\" -- ja sanat tulivat äkkiä\nkiihkeänä ryöppynä -- \"että en uskalla luottaa omaan itseeni. Mutta\nyhdestä asiasta saat olla varma, jos olisin ollut uskoton Lennartille,\nniin Jumala tietää, että heti menisin hänen luokseen ja kertoisin\nhänelle ja surmaisin itseni siinä samassa hänen silmiensä edessä --.\"\n\n\"Rakastatko miestäsi?\" kysyi Jenny hiljaa.\n\nFransiska oli silmänräpäyksen vaiti.\n\n\"Jenny, en _tiedä_ sitä. Jos minä todella rakastaisin häntä niin kuin\npitää, en kai saattaisi pelätä Hans Hermannia. Etkö luule että minä\nsilloin olisin läimäyttänyt Hansia korvalle, kun hän kerta käyttäytyi\nnoin ja suuteli minua?\n\n\"Mutta sen minä ainakin tiedän, että jos olisin tehnyt väärin Lennartia\nkohtaan, en jaksaisi elää. -- Ymmärrätkö -- kun olin Fransiska\nJahrmann, en niin erikoisesti varonut nimeäni. Mutta nyt olen Fransiska\nAhlin. Ja jos minun kauttani epäluulon varjokaan olisi sattunut siihen\nnimeen, -- _hänen_ nimeensä -- niin, silloin ansaitsisin että hän\nampuisi minut kuin hullun koiran. Lennart ei sitä jaksaisi, mutta minä\njaksan, tiedän sen --.\"\n\nHänen kokoonpuristunut asentonsa rentoutui yht'äkkiä. Ja hän painautui\nJennyä vasten:\n\n\"Eikö totta, Jenny -- uskothan minua? Luuletko että tahtoisin elää, jos\nolisin tehnyt jotakin kunniatonta?\"\n\n\"Et, Cesca.\" Jenny veti hänet syliinsä ja suuteli häntä. \"En usko että\ntahtoisit.\"\n\n\"En tiedä mitä Lennart ajattelee. Hän ei näet ymmärrä minua. Mutta kun\ntulen kotiin, kerron hänelle kaikki. Ihan sellaisenaan. Tapahtukoon\nmitä hyvänsä.\"\n\n\"Cesca\", sanoi Jenny lempeästi. Mutta sitten hän ei kuitenkaan tahtonut\nkysyä, oliko Cesca onnellinen.\n\nMutta Cesca alkoi itsestään kertoa.\n\n\"Katsos, minun on koko ajan ollut niin vaikeaa. Ei ole ollut niinkään\nhelppoa suoriutua, sen voit uskoa. Olin niin typerä naimisiin\nmennessäni -- monessa suhteessa.\n\n\"Minähän otin Lennartin sen vuoksi, että Hans alkoi kirjoittaa minulle,\nsaatuaan avioeron, ja kirjoitti että nyt hän _tahtoi_ saada minut,\nja minä pelkäsin häntä enkä enää tahtonut joutua tuohon kaikkeen\ntaas. -- Niin, minä siis sanoin sen Lennartille, ja hän oli niin\nhieno ja herttainen ja ymmärsi kaikki, ja minusta hän oli maailman\nsuurenmoisimpia ihmisiä -- ja niin hän _onkin_, senhän hyvin tiedän.\n\n\"Mutta minä tein jotakin kauheaa. Eikä Lennart saata sitä ymmärtää, ja\ntiedän ettei hän koskaan ole antanut minulle sitä anteeksi. Ehkäpä teen\nväärin kun kerron siitä -- mutta en ymmärrä koko asiaa, Jenny. Minun\ntäytyy kysyä joltakulta onko se sellaista, jota mies ei koskaan voi\nantaa anteeksi --. Ja sinun täytyy sanoa ihan suoraan, kuuletko, ihan\nsuoraan, jos luulet, että tämä tällainen ei koskaan tule hyväksi enää.\n\n\"Me siis matkustimme iltapäivällä Rocca di Papalle, vihkimisen jälkeen.\nJa tiedäthän miten kauheasti minä olen pelännyt sitä asiaa, ja olin\nihan ahdistuksessa. Niin että illalla, kun Lennart saattoi minut\nhuoneeseemme ja näin suuren valkoisen kaksoisvuoteen, johon minun oli\nkiivettävä, aloin siis ulvoa. Ja Lennart oli niin suloinen -- minä\nsaisin olla kunnes itse tahdoin --.\n\n\"Silloin oli lauantai. Eikä meillä ollut varsin hauskaa -- ei ainakaan\nLennartilla, sen näin. Minähän olisin muuten ollut aivan autuas, kun\nsain olla naimisissa sillä tavalla. Ja joka aamu, kun heräsin, tunsin\nniin suurta kiitollisuutta -- mutta sain tuskin suudella omaa\nmiestäni --.\n\n\"Keskiviikkona teimme retken Monte Cavon huipulle. Ja siellä oli\nniin äärettömän ihanaa -- oli toukokuun loppupuoli ja ihmeellinen\nauringonvalo. Kastanjametsä oli vaaleanviheriä, tuskin täydessä\nlehdessä, ja kultapiisku kukki ihan mielettömästi rinteillä, ja tien\nvarrella oli loputtomiin valkoisia kukkia ja liljoja. Ja ilma oli\ntäynnä auringonsavua -- aikaisemmin aamulla oli satanut -- ja Nemijärvi\nja Albanojärvi lepäsivät aivan hopeaisina meidän allamme metsänreunassa\n-- kaikki pienet valkoiset kylät ympärillään -- ja koko campagna\nja kaukainen Rooma näkyivät kevyen usmahäiveen halki, ja kauimpana\ntaivaanrannalla välkkyi Välimeri himmeänä kultarihmana --.\n\n\"Voi, se oli niin ihanaa, niin ihanaa, ja minusta elämä oli niin\nihmeellistä, vain Lennart oli surullinen -- ja minusta hän oli maailman\nsuurenmoisin ihminen, ja minä rakastin häntä niin äärettömästi, ja\nkaikki muu oli vain omaa tyhmyyttäni -- niin minusta äkkiä tuntui. Ja\nniin kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja sanoin: 'Nyt minä tahdon\nolla kokonaan sinun, sillä rakastan sinua --'.\"\n\nCesca istui tuokion ja veti syvään henkeään:\n\n\"Voi hyvä Jumala, Jenny, poikaraukka tuli niin iloiseksi.\" Cesca nieli\nkyyneliään. \"Niin, hän iloitsi niin. 'Nytkö?' hän sanoi, 'täälläkö?' Ja\nhän nosti minut käsivarsilleen ja tahtoi kantaa minut metsään. Mutta\nminä pyristelin vastaan ja sanoin yöllä, yöllä, tänä yönä, tänä yönä.\nVoi Jenny -- en käsitä miksi tein niin -- oikeastaan halusin itsekin\n--. Se olisi ollut kaunista -- suuressa metsässä ja auringossa --.\nMutta olin kuin en olisi tahtonut -- taivas tiesi miksi --.\n\n\"Ja kun sitten illalla olin mennyt levolle ja olin odottanut kaikki nuo\ntunnit mitä tapahtuisi, tuli Lennart sisään --. Ja minä aloin kirkua\ntaas --.\n\n\"Silloin hän syöksyi ulos, Jenny, ja oli poissa koko yön. Minä taas\nmakasin valveilla --. En tiennyt minne hän oikein oli joutunut. Ja\nseuraavana aamupäivänä matkustimme takaisin Roomaan ja asetuimme\nhotelliin. Lennart varasi kaksi huonetta, mutta silloin minä menin\nhänen luokseen. -- Mutta siitä ei tullut kaunista --.\n\n\"Sen koommin ei meidän välimme ole ollut hyvä. Ymmärrän että olen\nloukannut häntä verisesti. Mutta nyt sinun täytyy sanoa, Jenny,\nluuletko, että miehen on mahdotonta unohtaa tätä -- ja antaa\nanteeksi?\"\n\n\"Hänen olisi perästäpäin pitänyt huomata\", sanoi Jenny hiljaa\ntavoitellen sanoja, \"ettet silloin ymmärtänyt -- niitä tunteita --\njoita loukkasit.\"\n\n\"En.\" Cesca värähti. \"Nyt ymmärrän. Ymmärrän että tahrasin jotain,\nmikä oli hienoa -- ja puhdasta -- ja kaunista. Mutta silloin en sitä\ntajunnut. Jenny -- eikö miehen rakkaus -- kanna tämän yli?\"\n\n\"Sen pitäisi kantaa. Sinähän olet sittemmin osoittanut että tahdot olla\nhänen hyvä, uskollinen vaimonsa. Tänä talvena, kun ahersit ja teit\ntyötä etkä valittanut. Keväällä, kun hän oli sairas -- sinä valvoit\nyötä päivää, hoidit häntä viikosta viikkoon --.\"\n\n\"Eihän se ollut mitään\", sanoi Cesca innokkaasti. \"Hän oli niin\nkiltti ja kärsivällinen -- ja auttoi minua minkä voi aherruksessani,\nkuten sanasi kuuluivat. Ja hänen sairaudenaikanaan tulivat yhteiset\nystävämme joskus ja auttoivat valvomisessa. Sinä viikkona kun hän oli\nkuolemaisillaan, oli meillä muuten hoitajatarkin, mutta minähän valvoin\njoka tapauksessa, sillä ymmärräthän että tahdoin, mutta minunhan ei\nsiis olisi tarvinnut --.\"\n\nJenny suuteli Cescaa otsalle.\n\n\"On vielä jotain jota en ole kertonut, Jenny. Niin, sinähän varotit\nminua kerran ja sanoit, ettei minulla ollut vaistoa, ja Gunnar torui,\nja neiti Linde sanoi suoraan, etkö muista, että jos miestä kiihottaa,\nmenee hän toisen luo.\"\n\nJenny jähmettyi pelosta maatessaan siinä.\n\nCesca nyökäytti, pää painettuna pieluksiin:\n\n\"Niin, minä näet kysyin häneltä jotain sinnepäin -- seuraavana aamuna\n--.\"\n\nJenny makasi sanattomana.\n\n\"Ymmärrän hyvin ettei hän saata sitä unohtaa. Eikä antaa anteeksi.\nMutta jospa hän vain voisi hiukan asettua minun kannalleni -- muistaa,\nkuinka äärettömän typerästi minä käsitin tuon kaiken. Mutta siitä\nsaakka\" -- Cesca tavoitteli sanoja -- \"on kaikki meidän välillämme\nollut -- niin epäsointuista. On kuin hän ei tahtoisi koskettaa minua\n-- jos hän koskettaa, tapahtuu se kuin vastoin hänen tahtoaan, ja\nperästäpäin hän on pahoillaan sekä itsensä että minun vuoksi. Ja minä\nolen sentään koettanut selittää hänelle. -- Rehellisesti puhuen, en\nymmärrä että se nyt on niin merkillinen asia. Eikä minulla nyt enää ole\nmitään sitä vastaan. Jos kerta voin ilahduttaa häntä sillä -- kaikki,\njoka tuottaa Lennartille iloa, on minusta kaunista ja hyvää. Hän luulee\nettä se on minulta uhri -- mutta se ei ole, päinvastoin. Voi, minä\nolen itkenyt yötä päivää huoneessani sen vuoksi, että ymmärsin hänen\nkaipaavan minua, ja olen koettanut vietellä häntä, Jenny, sen vähän\nmitä osasin -- mutta hän sysää minut luotaan --.\n\n\"Minä pidän hänestä niin paljon, Jenny. Katso, eikö miestä voida\nrakastaa silläkin tavoin, eikö? Enkö saa sanoa että rakastan Lennartia?\"\n\n\"Saat, Cesca.\"\n\n\"Voi jospa tietäisit kuinka toivoton olen ollut! Mutta enhän voi\nmitään että olen näin luotu! -- Ja taas, kun me istumme ulkona\ntoisten taiteilijoiden kanssa, on hän niin pahalla tuulella. Hän ei\npuhu mitään, mutta ymmärrän että hänen mielestään keimailen heille.\nSe on totta, tulen aina iloiseksi kun saan syödä ulkona ja pääsen\nyhdenkin illan laittamasta ruokaa ja pesemästä astioita ja kun minun\nei tarvitse pelätä että pilaan ruoan, jota Lennartin kuitenkin täytyy\nsyödä, sillä meillä ei ole varaa heittää mitään pois. Ja joskus olen\niloinen siitäkin että pääsen olemasta kahden kesken Lennartin kanssa --\nvaikkakin pidän hänestä ja hän minusta -- _tiedän_, että hän pitää --\njos kysyn häneltä sitä, sanoo hän vain että kyllähän sinä sen tiedät\nja nauraa niin oudosti ja katkerasti. Mutta hän ei luota minuun, siksi\netten osaa rakastaa tuolla tavoin, aistillisesti, ja olen sentään\nkeimailija -- kerrankin hän sanoi etten aavistakaan, mitä rakkaus\noikein on, ja syy oli hänen, siksi ettei hän ole kyennyt herättämään\nminua, ja että joku toinen kerran tulee -- voi Herra varjelkoon miten\nminä itkin!\n\n\"Ja entäs nyt keväällä. Tiedäthän että me olemme niin köyhiä. Gunnarin\navulla sain myydyksi sen asetelman, joka minulla oli näyttelyssä kolme\nvuotta sitten, ja sain kolmesataa. Näillä rahoilla me elimme monta\nkuukautta, mutta Lennart ei pitänyt siitä, että meidän täytyi käyttää\nminun ansaitsemiani rahoja. Minä kyllä en ymmärrä mitä se haittaa,\nkun kerta rakastamme toisiamme. Mutta hän vain kulki ja höpisi, että\noli vetänyt minut kurjuuteen. Meillä on velkaakin, tietysti. Kerran\naioin kirjoittaa isälle ja pyytää pari sataa kruunua. Mutta Lennart\nei sallinut. Minusta se oli niin hullua -- ovathan Borghild ja\nHelga asuneet kotona ja saaneet isältä kaikki ja hän on kustantanut\nheidän matkansa ulkomailla, samalla kun minä olen niukin naukin\nselviytynyt kaikesta pienen äidinperinnön avulla siitä asti, kun tulin\ntäysikäiseksi. Enhän tahtonut ottaa isältä äyriäkään sen jälkeen mitä\nhän sanoi, kun olin purkanut kihlaukseni luutnantti Kaasenin kanssa\nja ihmiset alkoivat puhua Hansista ja minusta. Mutta isä on ruvennut\nymmärtämään ja myöntää nyt että olin oikeassa. Olihan häpeällistä\nsekä Kaasenilta että meikäläisiltä pakottaa minua, siksi että hän oli\nsaanut minut houkutelluksi kihloihin, kun olin seitsemäntoista enkä\ntietänyt, että avioliitto on muutakin kuin mitä nuo kirotut tyttökirjat\nuskottelevat. Ja kun aloin sitä ymmärtää, tiesin että ennemmin\ntappaisin itseni kuin menisin naimisiin hänen kanssaan --. Ja jos he\nolisivat saaneet minut pakotetuksi -- mikä liemi siitä olisikaan tullut\n-- niin, minä olisin ottanut kaikki rakastajat joita vain olisi ollut\ntarjolla, uhmatakseni ja kostaakseni heille kaikille. Isä ymmärtää sen\nnyt ja hän on sanonut, että saan häneltä rahaa kun tarvitsen --.\n\n\"Mutta kun Lennart oli ollut niin sairas ja yhä oli niin heikko ja\nkaikki sanoivat, että hänen _täytyisi_ päästä maalle ja saada hyvää\nruokaa -- ja itse olin niin väsynyt ja huono -- niin sanoin Lennartille\nettä minun piti päästä maalle lepäämään, koska saisin lapsen. Silloin\nhän antoi minulle luvan pyytää isältä rahaa, ja me matkustimme\nVermlantiin, ja siellä oli niin ihanaa, ja Lennart tuli aivan terveeksi\nja minä aloin taas maalata. Mutta sittenhän hän huomasi etten saisikaan\nlasta. Ja kun hän kysyi enkö ollut erehtynyt, niin sanoin että olin\nteeskennellyt, sillä Lennartille en tahdo valehdella. Ja nyt hän on\nvihainen siitä, sen huomaan.\n\n\"Tunnen ettei hän oikein luota minuun, ja se on niin kauheata. Jos hän\nymmärtäisi minua, täytyisi hänen luottaa minuun, eikö sinusta?\"\n\n\"Täytyisi, Cesca.\"\n\n\"Niin, minähän käytin samaa keinoa ennenkin -- sanoin että odotin\nlasta -- viime syksynä, kun hän oli niin surullinen ja meillä oli niin\nvaikeaa. Jotta hän tulisi iloiseksi ja olisi kiltti minulle -- ja hän\nolikin -- voi, et voi aavistaa miten ihanaa kaikki oli! Minä _olin_\nvalehdellut, mutta ajatteles, että lopulta melkein itsekin uskoin,\nettä se oli totta! Minusta Jumalan olisi pitänyt antaa sen tapahtua,\njotta minun ei olisi tarvinnut tuottaa Lennartille pettymystä --. Mutta\nJumala _ei_ antanut --.\n\n\"Minähän olen niin toivoton, kun en saa lasta. Jenny, luuletko että on\ntotta -- toiset väittävät niin --\" Cesca kuiskasi vavisten -- \"ettei\nnainen voi saada lasta, ellei hän voi tuntea tuollaista -- intohimoa?\"\n\n\"En\", sanoi Jenny kovasti. \"Uskon että se on vain juttua.\"\n\n\"Olen varma että silloin kaikki muuttuisi hyväksi. Lennart toivoo sitä\nniin kovin. Ja minä toivon -- niin, luulen että tulisin ihan enkeliksi\npelkästä ilosta, jos vain saisin oman pienokaisen. Voitko kuvitella\nmitään niin ihmeellisen ihanaa?\"\n\n\"En\", kuiskasi Jenny kiusaantuneena. \"Kun te kerran rakastatte\ntoisianne, auttaisi se monien vaikeuksien yli.\"\n\n\"Voi, niin! Menisin jollekin lääkärille, jos se vain ei olisi niin\nnoloa. Muuten, luulen että menen sittenkin. Eikö sinustakin? Kun en\nvain häpeäisi niin -- mutta onhan typerää hävetä sellaista. Sehän on\nmuuten suoranainen velvollisuuteni, kun kerta olen naimisissa. Voinhan\nmennä naislääkärille -- joka on rouva ja jolla itsellään on lapsia. Voi\najattele, pikkuriikkistä lasta, joka olisi ikioma -- kuinka Lennart\ntulisikaan iloiseksi!\"\n\nJenny puri hampaansa yhteen pimeässä.\n\n\"Eikö minun sinun mielestäsi pidä lähteä huomenna?\"\n\n\"Pitää.\"\n\n\"Ja minä kerron Lennartille kaikki. En tiedä voiko hän ymmärtää --\nenhän minä itsekään ymmärrä. Mutta _tahdon_ puhua hänelle aina totta.\nEikö minun pidä, Jenny?\"\n\n\"Kun se sinusta on oikein, täytyy sinun tehdä niin. Voi Cesca --\nihmisen täytyy aina tehdä niin kuin hänestä on oikein -- eikä\nmilloinkaan mitään, mistä hän ei tiedä, onko se oikein, Cesca --.\"\n\n\"Niin, se sitten on varmaa! Hyvää yötä, Jenny rakas -- kiitos nyt tästä\nkerrasta.\" Yht'äkkiä pusersi hän lujasti ystävätärtään. \"On niin ihanaa\nsaada puhella kanssasi. Sinä tiedät niin hyvin millainen minä olen.\nSinä -- ja Gunnar. Te saatte minut aina oikealle tielle. En ymmärrä\nmihin joutuisin ilman sinua --.\"\n\nHän seisoi tuokion vuoteen edessä:\n\n\"Etkö voisi syksyllä matkustaa Tukholman kautta? Voi, niin! Voisit\nasua meillä -- saan tuhannen kruunua isältä, sillä Borghild saa saman\nmatkustaakseen Pariisiin --.\"\n\n\"En tiedä oikein varmaan, Cesca. Minun tekisi kyllä mieli --.\"\n\n\"Voi, sitten sinä tulet! -- Onko sinun uni? Pitääkö minun mennä?\"\n\n\"Olen hiukan väsynyt, Cesca.\" Hän veti Cescaa lähemmä ja suuteli tätä.\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!\"\n\n\"Kiitos.\" Cesca tassutteli lattian yli paljain jaloin. Oven luota hän\nsanoi pienellä surullisella lapsenäänellä:\n\n\"Minä toivon niin kauheasti että Lennart ja minä voisimme tulla\nonnellisiksi, Jenny!\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nGert ja Jenny kulkivat vierekkäin ahdetta, kitukasvuisten kuusipuiden\nalla. Kerran Gert pysähtyi, poimi muutamia kuivia pikku mansikoita,\njuoksi Jennyn perässä ja pisti ne hänen suuhunsa. Jenny hymyili hiukan\nkiitokseksi, ja Gert tarttui hänen käteensä, ja he kulkivat vettä päin,\njoka välkkyi sinisenä puitten takaa, kimaltaen auringossa.\n\nGert näytti iloiselta ja nuorelta vaaleissa kesävaatteissaan.\nPanamahattu peitti kokonaan hänen tukkansa.\n\nJenny istuutui metsänreunaan, ja Gert heittäytyi maahan hänen eteensä,\nparin suuren riippakoivun varjoon.\n\nIlma oli tukahuttavan helteinen ja seisova. Nurmikenttä veden partaalla\noli kuin kulon panemaa, Nesodlandetiin päin oli metallinsinistä usvaa\n-- taivaalla ajelehti pieniä pilviä, savunkeltaisia ja vaaleita. Vuono\noli vaaleansininen, ja virtapaikat väreilivät: purjeveneet lepäsivät\nhiljaisina ja valkeina ja höyrylaivojen savu jäi pitkiksi ajoiksi\nharmaina haituvina raskaaseen ilmaan.\n\nMutta laineet loiskivat heikosti matalan rannan kiviin, ja\nriippakoivujen solakat oksat keinuivat hiljalleen heidän päittensä\npäällä, niin että jokunen kuivuuden polttama lehti liiteli alas.\n\nGert irroitti yhden, joka oli tarttunut Jennyn vaaleihin kiharoihin --\nhän oli ottanut hatun päästään. Gert piteli lehteä kädessään.\n\n\"Eikös olekin ihmeellistä, että emme saa ollenkaan sadetta tänä vuonna?\n-- Teidän naisten kelpaa, kun saatte kulkea niin ohuesti pukeutuneina.\nTuo hame on muuten niinkuin sinulla olisi puolisurua -- ellei Sinulla\nolisi noita vaaleanpunaisia helmiäsi -- mutta se sopii sinulle aivan\nsuurenmoisesti!\"\n\nHame oli hehkeän valkoinen pienin, mustin kukin; kireä musta silkkivyö\npiti sen runsaissa laskoksissa. Olkihattu, jota Jenny piteli\nhelmassaan, oli musta, koristuksina mustia samettiruusuja. Mutta\nvaaleanpunaiset kristallihelmet loistivat kaulan hienoa ihoa vasten.\n\nGert kumartui eteenpäin, niin että hän ylettyi suutelemaan Jennyn\njalkaa -- aivan kengän rajaan. Ja hän hiveli kahdella sormellaan\njalkarinnan hienoa kaarta läpinäkyvässä sukassa, ja tarttui nilkkaan.\n\nHetken kuluttua Jenny siirsi varovaisesti pois hänen kätensä -- ja Gert\ntarttui hänen omaansa ja piteli sitä kädessään -- ja hymyili Jennylle.\nJa Jennykin hymyili -- mutta käänsi sitten pois päänsä.\n\n\"Sinä olet niin hiljainen, Jenny -- kiusaako kuumuus sinua?\"\n\n\"Kiusaa\", sanoi Jenny. Ja he istuivat vaiti taas.\n\nHiukan etäämpänä, jossa huvilanpuutarha ulottui veteen, pitivät\nmuutamat keskenkasvuiset lapset aika meteliä uimahuoneen sillalla.\nYlempää, rakennuksesta, kuului gramofonin nenä-äänistä laulua. Silloin\ntällöin tulvahti sävel kaukaa merikylpylästä.\n\n\"Kuulehan, Gert\" -- Jenny tarttui äkkiä hänen käteensä. \"Kun ensin olen\nollut muutamia päiviä äidin luona -- ja taas palaan kaupunkiin -- niin\nmatkustan ulkomaille --.\"\n\n\"Minne?\" sanoi Gert ja kohottautui kyynärpäänsä varaan -- \"minne sinä\nmatkustat?\"\n\n\"Berliiniin\", vastasi Jenny, ja kuuli itse että hänen äänensä värisi.\n\nGert katsahti häntä kasvoihin, mutta ei sanonut mitään. Eikä Jennykään\npuhunut.\n\nLopuksi Gert sanoi:\n\n\"Koska olet sen päättänyt?\"\n\n\"Oikeastaan olen jo kauan päättänyt matkustaa ulkomaille, senhän tiedät\n--\"\n\n\"Niinpä niin -- mutta tarkoitan koska sinä olet päättänyt -- koska olet\nlopullisesti päättänyt, että matkustat nyt?\"\n\n\"Päätin sen kesällä, Tegnebyssä.\"\n\n\"Toivoisin että olisit sanonut sen minulle jo ennen, Jenny\", sanoi\nGram. Ja vaikkakin ääni oli matala ja rauhallinen, raateli se Jennyn\nsielua.\n\nJenny istui tuokion vaiti.\n\n\"Tahdoin _sanoa_ sen sinulle, Gert. Ei kirjoittaa -- vaan sanoa. Kun\neilen kirjoitin ja pyysin sinua tulemaan luokseni, olin ajatellut sanoa\nsen. Mutta en saanut sanotuksi --.\"\n\nGert Gramin kasvot olivat käyneet kivenharmaiksi.\n\n\"Niin, ymmärrän.\n\n\"Mutta hyvä Jumala, lapsi, kuinka vaikeata sinun onkaan mahtanut olla\",\nsanoi hän äkkiä kiihkeästi.\n\n\"On\", sanoi Jenny hiljaa. \"Varsinkin sinun tähtesi, Gert. -- En voi\npyytääkään sinua antamaan minulle anteeksi --.\"\n\n\"Minä -- sinulle anteeksi? Voi hyvä Jumala -- voitko _sinä_ antaa\n_minulle_ anteeksi -- sillä arvasinhan että tämä päivä kerran oli\ntuleva --\"\n\n\"Kai me molemmat sen arvasimme\", sanoi Jenny kuin äsken.\n\nGert heittäytyi äkkiä alas ja painoi kasvonsa maahan, Jenny kumartui ja\npani kätensä hänen niskalleen.\n\n\"Pikku, pikku, pikku Jenny -- voi, pikku Jenny -- voi, mitä olenkaan\nsinulle tehnyt --.\"\n\n\"Rakas --\"\n\n\"Pieni valkoinen lintuni -- olenko tarttunut sinuun rumin ahnain kourin\n-- tahrannut valkosiipesi --.\"\n\n\"Gert\" -- Jenny tarttui hänen käsiinsä ja puhui nopeaan ja kiihkeästi.\n\"Kuule mitä sanon. Sinähän et ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää --\nkun minä sen sijaan --. Olin niin väsynyt, ja sinä annoit minun levätä,\nja palelin, ja sinä lämmitit minua -- minun _täytyi_ saada levätä ja\nminun _täytyi_ saada lämpöä ja minun _täytyi_ tuntea, että jokukin\nminusta piti. -- Hyvä Jumala, Gert, enhän tahtonut sinua pettää, mutta\nsinä et voinut ymmärtää --? en saanut sinua koskaan käsittämään, että\nrakastin sinua niin eri tavalla -- jollain tavoin köyhästi. Etkö saata\nymmärtää --.\"\n\n\"En, Jenny. Minä en _voi_ luulla, että nuori viaton tyttö antautuu\nmiehelle, ellei hän usko rakkautensa kestävän --.\"\n\n\"Juuri sitähän pyydän sinulta anteeksi -- tiesin, ettet ymmärtänyt\nminua, ja sittenkin otin vastaan kaikki mitä annoit. Ja niin se alkoi\nkiusata minua itseäni -- yhä enemmän ja enemmän, kunnes ymmärsin, etten\nvoi enää jatkaa. Minähän _pidän_ sinusta, Gert, mutta minäkin voin vain\nottaa vastaan enkä antaa mitään, mikä on aitoa --\"\n\n\"Tämänkö olisit tahtonut sanoa minulle eilen?\" kysyi Gert hetken\nkuluttua.\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\n\"Ja sen sijaan --\"\n\nJenny lehahti hehkuvan punaiseksi.\n\n\"En jaksanut, Gert. Tulit niin iloisena. Ja näin että olit kaivannut ja\nodottanut --.\"\n\nGert kohotti äkkiä päänsä:\n\n\"Sinä et olisi saanut tehdä niin. Et. Et antaa minulle sellaista --\nalmua.\"\n\nJenny oli peittänyt kasvonsa. Hän ajatteli niitä tuskantäyttämiä\ntunteja, jolloin hän kuljeskeli edestakaisin pölyisessä ateljeessaan,\nsen helteisessä, seisovassa ilmassa -- kun hän rauhattomana järjesteli\nja pani kuntoon ja odotteli Gertiä, samalla kun hänen sydämensä oli\npakahtumaisillaan tuskasta. Mutta hän ei jaksanut kertoa siitä.\n\n\"Enhän ollut oikein varma itsestäni -- silloin kun tulit -- luulin jo\nhetken -- tahdoin koetella --.\"\n\n\"Almuja.\" Gert viipotti tuskaisena päätään. \"Niin on koko ajan ollutkin\n-- almuja kaikki mitä minulle annoit --.\"\n\n\"Gert -- minähän juuri olen vastaanottanut almuja, sinulta -- aina --\netkö jo ymmärrä?\"\n\n\"En\", sanoi hän kiihkeästi. Ja makasi taas, kasvot maahan painettuina.\n\nHetken päästä hän kohotti kasvonsa.\n\n\"Jenny -- onko sinulla -- joku toinen?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän kiivaasti.\n\n\"Luuletko että olisin syyttänyt sinua, vaikka sinulla olisikin ollut\njoku toinen -- nuori mies -- vertaisesi --? Silloin olisin paremmin\nvoinut käsittää _sen_ --\"\n\n\"Etkö nyt käsitä -- tässä ei ollenkaan ole tarvinnut olla ketään\ntoista.\"\n\n\"Ei -- ei.\" Ja jälleen hän painui maahan. \"_Minusta_ se vain olisi\ntuntunut luonnollisemmalta. -- -- -- Mieleeni juolahti se mitä\nkirjoitit -- että Heggen oli ollut Tegnebyssä ja oli matkustanut\nBerliiniin --\"\n\nJenny tuli jälleen tulipunaiseksi.\n\n\"Luuletko, että minä siinä tapauksessa olisin -- eilen --?\"\n\nGert oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi väsyneesti:\n\n\"Enhän minä kuitenkaan ymmärrä sinua.\"\n\nJa yht'äkkiä Jennyssä heräsi halu haavoittaa häntä: \"Tavallaanhan voi\nsanoa, että tässä on toinen tai kolmaskin --\"\n\nGert katsahti häneen kysyen. Sitten hän yht'äkkiä tarttui Jennyyn:\n\"Jenny -- Jumala varjelkoon -- mitä sinä oikein tarkoitat?\"\n\nJenny katui jo. Ja punaisena ja nopeasti hän sanoi: \"Niin -- minun\ntyöni -- siis taide --\"\n\nGert Gram oli kohoutunut polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Jenny -- onko tässä jotain erikoista -- sinun pitää puhua totta -- et\nsaa valehdella -- onko jotain tapahtunut sinulle -- sano --\"\n\nSilmänräpäyksen Jenny koetti katsoa häntä suoraan silmiin. Sitten hän\npainoi päänsä. Ja Gert Gram luhistui kokoon ja kätki kasvot hänen\nsyliinsä:\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala -- Jumala, Jumala, Jumala --\"\n\n\"Gert. Rakas, rakas. No mutta Gert. -- -- -- Sinä ärsytit minua\npuhumalla tuosta toisesta\", sanoi hän nöyrästi. \"Minun ei olisi pitänyt\nsanoa sitä. En ollut aikonut sanoa sitä sinulle -- ennen kuin myöhemmin\n--\"\n\n\"Minä en olisi koskaan antanut anteeksi sinulle\", sanoi Gram, \"ellet\nolisi sanonut minulle sitä.\n\n\"Mutta sinunhan on täytynyt tietää se jo jonkin aikaa\", sanoi hän äkkiä.\n\"Tiedätkö -- miten pitkälle?\"\n\n\"Kolme kuukautta\", vastasi Jenny lyhyesti.\n\n\"Mutta Jenny --\" hän tarttui kauhistuneena Jennyn käsiin, \"nythän sinä\net voi -- rikkoa välejä minun kanssani --. noin ilman muuta, tarkoitan.\nNyt me emme _voi_ erota.\"\n\n\"Voimme\", Jenny hyväili hänen kasvojaan, \"voimme, Gert. Ellei tätä\nolisi tullut väliin, niin olisin kai jatkanut hetken vielä. Mutta nyt\nminun _täytyy_ katsoa asioita päin -- saada kaikki kohdalleen.\"\n\nGert makasi hetkisen hiljaa. \"Kuuntele minua, lapsi. Tiedäthän että\nsain eron viime kuussa. Kahden vuoden perästä olen vapaa. Sitten tulen\nsinun luoksesi. Annan sinulle -- ja sille nimeni. En pyydä mitään --\nymmärräthän -- en mitään. Mutta _vaadin_ oikeuttani saada antaa sinulle\nsen hyvityksen, jonka olen sinulle velkaa. Taivas tietää että kärsin,\nkun en saa tehdä sitä ennen.\n\n\"Mutta en pyydä mitään -- tietysti en. Sinä et vähintäkään saa tuntea\nolevasi sidottu minuun, -- vanhaan --\"\n\n\"Gert. Olen iloinen että pääset eroon hänestä. Mutta sanon sinulle\nkerta kaikkiaan -- en suostu naimisiin sinun kanssasi, kun en voi tulla\nsinun oikeaksi vaimoksesi. Ei vuosien takia, jotka ovat välillämme,\nGert. Ellen tuntisi etten koskaan ole kokonaan ollut sinun, kuten\nminun olisi pitänyt -- niin jäisin luoksesi, vaimonasi, sen ajan kun\nolet nuori, ystävänäsi kun vanhuus tulee -- mielelläni hoitajanasi --\nalttiina ja onnellisena --. Mutta tiedän, etten voi olla sinulle mitä\nvaimon tulisi. Ja ihmisten takia en suostu lupaamaan mitä en voi pitää\n-- yhtä vähän papin kuin pormestarin edessä --\"\n\n\"No mutta Jenny -- tämähän on hulluutta --\"\n\n\"Sinä et kuitenkaan koskaan saa minua toisenlaiseksi\", sanoi Jenny\nnopeasti.\n\n\"Niin, mutta mitä sinä oikein aiot, lapsi? -- Ei, minä en voi sallia\nsinun --. Kuinka sinun sitten käy? Pikku ystävä, ymmärräthän, sinun\ntäytyy antaa minun auttaa itseäsi. Herra Jumala sentään, Jenny --.\"\n\n\"Vaiti, rakas ystävä. Näethän, että olen hyvinkin rauhallinen. Ei kai\nse ole niin vaarallista kuin on kuvitellut -- kun siihen kerran joutuu.\n-- Onneksi minulla on vielä hiukan rahoja --.\"\n\n\"Mutta Jenny -- entäs ihmiset -- jotka ovat pahoja sinulle --\nhäpäisevät sinua --\"\n\n\"Kukaan ei sitä voi. Yksi asia on minun häpeäni, Gert, se, että annoin\nsinun tuhlata rakkautesi minulle.\"\n\n\"Oi tuota turhaa puhettasi --! Ihmiset -- sinä et tiedä, Jenny, kuinka\nsydämettömiä ne ovat -- kuinka ne kiusaavat sinua pahuudellaan,\nnöyryyttävät sinua ja haavoittavat sinua --\"\n\n\"Siitä en suuria välitä, Gert.\" Hän naurahti hiukan. \"Minähän olen\nmuutoin taiteilija, Jumalan kiitos. Eiväthän ihmiset juuri muuta meiltä\nodota kuin häväistysjuttuja silloin tällöin.\"\n\nGert pudisti päätään. Ja tuntien äkkiä toivotonta katumusta että oli\nsanonut hänelle sen, että oli tehnyt hänelle pahaa, Jenny veti hänet\nsyliinsä:\n\n\"Ystävä rakas -- et _saa_ olla niin onneton, kuuletko? Näethän, että\n_minä_ en ole. Päinvastoin -- joskus olen iloinen. Kun joskus koetan\nkuvitella, mitä se oikein on että minäkin saan lapsen -- oman pienen\nsuloisen ihanan lapsen, niin en ollenkaan voi sitä käsittää. Uskon\nkuitenkin että se tuntuu onnelta -- niin suurelta, etten oikein osaa\nkuvitella sitä nyt. Elävä pikku ihminen, joka kuuluu vain minulle --\njota minä rakastan ja jonka eteen saan elää ja tehdä työtä. Kuuletko\n-- joskus suorastaan ajattelen, että vasta silloin elämäni ja työni\nmerkitsee jotain. Etkö usko, että silloin osaan luoda itselleni nimen,\njoka kelpaa lapselleni, Gert? -- Minähän en vielä vain oikein voi\nkäsittää, miltä se tuntuu, ja sen vuoksi olen hiukan levoton nyt -- ja\nsiksi että sinä olet niin onneton.\n\n\"Voi Gert -- minä olen kai köyhä ja kuiva ja itsekäs ja niin poispäin,\nmutta olenhan sentään nainen -- minunhan _täytyy_ iloita että tulen\näidiksi --\"\n\n\"Jenny.\" Gert suuteli hänen käsiään. \"Rakas pikku urhea Jenny! Minun on\nmelkein vielä vaikeampaa, että sinä otat sen näin\", sanoi hän hiljaa.\n\nJenny hymyili kipeästi: \"Voi, kai se olisi vielä vaikeampaa sinulle jos\nottaisin sen toisin --.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nKymmenen päivää myöhemmin Jenny matkusti Kööpenhaminaan. Äiti ja Bodil\nBerner saattoivat hänet asemalle aikaisin aamulla.\n\n\"Kyllä sinua luonnistaa, senkin rakkari\", sanoi Bodil ja koko hänen\npienet, pehmeät, ruskeat kasvonsa nauroivat. Ja sitten hän haukotteli\nniin, että sai kyynelet silmiinsä.\n\n\"Täytyyhän jotakuta luonnistaa\" --, Jenny nauroi, hänkin. \"Mutta eihän\nsinullakaan ole niin huonot oltavat, vai kuinka?\"\n\nMutta hän tunsi kaiken aikaa, kuinka hän oli purskahtamaisillaan\nitkuun, suudellessaan äitiä jäähyväisiksi. Ja hän seisoi vaunun\nikkunassa ja tuijotti äitiin. Oli kuin hän ei oikein olisi nähnyt\näitiään moniin aikoihin.\n\nSolakka ja pitkä, hiukan etukumara vartalo. Tuskin huomasi että hiukset\nolivat harmaantuneet -- niin vaaleaverinen oli rouva Berner. Ja hänen\npiirteensä olivat ihmeellisen koskemattomat ja tyttömäiset, vaikkakin\nhän oli käynyt ryppyiseksi. Mutta oli kuin vain vuodet eikä elämä olisi\nuurtanut noita kasvoja. Huolimatta kaikesta mitä hän oli kestänyt.\n\nKun äiti sitten kerran saa tietää --. Ei, hän ei koskaan saisi\nrohkeutta sanoa sitä ja nähdä kuinka äiti sen kantaisi. Äiti, joka\nei mitään ollut tietänyt, ei voisi mitään ymmärtää. Ellei hän nyt\nolisi voinut matkustaa pois, -- ei, hän tunsi että hän ennemmin olisi\nsurmannut itsensä. Se ei ollut rakkautta, se oli pelkuruutta. Sillä\nkerranhan hänen täytyi se sanoa -- ja tuolta kaukaa hän kyllä jaksaisi.\n\nSamassa kun juna nytkähti ja alkoi vyöryä, näki hän Gertin. Gert kulki\nhiljaa asemasiltaa pitkin, ja toisten takaa, äidin ja sisaren, jotka\nvilkuttivat nenäliinoillaan, hän tervehti. Hän oli kalmankalpea --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli ensimmäinen syyskuuta. Jenny istui ikkunassa ja katsoi ulos.\n\nPäivä oli kaunis. Ilma niin kirkas ja viileä, taivas niin tummansininen\nja pilvet niin valkoiset. Kaste lepäsi harmaana ja raskaana mehevän\nvihreillä niityillä, joilla päivänkakkaroitten puhtaat kukat loistivat.\nHelteisen suven jälkeen oli koivu jo aivan keltainen metsänreunassa\nja maa ruosteenkarvainen mustikanvarvuista. Pihlajien tertut olivat\nveripunaiset, mutta missä maa oli möyheämpää, olivat lehdet vielä\ntummanvihreät. Voi millaisia värejä!\n\nPienillä kummuilla vainioitten keskellä seisoivat talot vanhoina ja\nhopeanharmaina, taikka uusina, loistavan valkeina ja keltaisina,\nulkohuonerakennukset punaisina. Vanhoja myhkyräisiä omenapuita,\nhedelmät keltaisia tai lasinvihreitä tummassa lehvistössä.\n\nYhtä mittaa hämärsivät kyyneleet hänen silmissään. Kun hän kerran\npalaisi -- _jos_ hän nyt koskaan palaisi tänne --.\n\nVuono loisti sinisenä Mossin takaa. Kaupungin tehtaitten punaiset\nseinämät reunustivat kanavaa ja pienet hilpeän väriset puutalot\npilkottivat puutarhoista. Hän oli usein ajatellut, matkustaessaan ohi,\nettä tänne hän tulisi jonakin suvena ja maalaisi.\n\nJuna suhahti sen pienen maalaisaseman sivu, josta tie vei Tegnebyhyn.\nJenny silmäili vainioita, -- tuolla kulki ajotie. Talo oli etäämpänä,\npienen kuusimetsän takana.\n\nTuolla oli kirkontorni. Ihmeellinen pikku Cesca -- hän kulki niin\npaljon kirkoissa -- istui ja tunsi itsensä turvalliseksi lapsuusajan\nja sen ylimaallisten kuvitelmain suojassa. Hän uskoi johonkin -- ei\nitsekään tietänyt mihin mutta oli luonut itselleen jonkinlaisen jumalan.\n\nJoka tapauksessa Jenny oli iloinen että Cescan välit miehensä kanssa\nnyt tuntuivat paremmilta. Mies ei ollut ymmärtänyt, mutta oli kuitenkin\nollut niin suurenmoisen hieno ja herttainen, kirjoitti Cesca ja luotti\nsiihen ettei hän koskaan tekisi mitään väärää -- ehdoin tahdoin.\n\nOmituinen pikku Cesca. Hänelle _täytyi_ lopulta käydä hyvin. Cesca\noli oikeamielinen ja hyvä --. Ja juuri sitä hän itse ei ollut -- ei\nkumpaakaan erikoisesti.\n\nKun hän vain pääsi näkemästä äidin kyyneleitä, saattoi hän helposti\ntuottaa hänelle surua. Sehän merkitsi vain että hän pelkäsi kohtauksia.\n\nJa Gert. Jennyn sydäntä ahdisti. Hänet valtasi suorastaan ruumiillisen\nkipeä tunne -- epätoivo, ikävä, niin syvä, että hän tunsi itsensä\nmelkein loppuun kuluneeksi -- niinkuin kaikki vähitellen olisi\nyhdentekevää.\n\nVoi niitä kauheita viimeisiä päiviä hänen kanssaan Kristianiassa!\nJennyn oli lopulta pitänyt suostua. Gert tuli Kööpenhaminaan. Ja Jennyn\noli täytynyt luvata jäädä jonnekin Tanskan maaseudulle, jonne Gert\nsaattoi tulla häntä tervehtimään. -- Taivas tiesi selviäisikö hän tästä\nkoskaan.\n\nLoppujen lopuksi hän kai jättäisi lapsen Gertille ja matkustaisi itse\npois kaikesta. Niin, sillä olihan pelkkää lorua kaikki, mitä hän oli\nsanonut Gertille, että hän muka iloitsi ja muuta sellaista. Tegnebyssä\nhän joskus oli tuntenut jotakin sen tapaista -- sillä silloin hän oli\nvain ajatellut että lapsi oli hänen omansa -- eikä Gertin. Mutta jos\nsiitä muodostuisi elävä rengas hänen itsensä Ja hänen alennuksensa\nvälillä -- niin, silloin hän ei tahtonut saada sitä eikä omistaa sitä.\nHän alkaisi vihata sitä -- hän vihasi jo nyt, kun hän ajatteli näitä\nviimeisiä päiviä kaupungissa --.\n\nNyt hän ei enää tuntenut kipeää tarvetta saada itkeä oikein sydämen\npohjasta. Hän tunsi itsensä niin kuivaksi ja kovaksi, aivan kuin hän ei\nosaisi itkeä koskaan enää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikkoa myöhemmin tuli Gert Gram. Silloin Jenny oli niin väsynyt\nja välinpitämätön, että hän näennäisesti saattoi olla hyvällä\ntuulella. Jos Gert olisi ehdottanut että Jenny muuttaisi asumaan\nhänen hotelliinsa, olisi hän muuttanut. Ja hän sai Gertin tulemaan\nmukaansa teatteriin ja illastamaan ravintolaan ja kerran huviretkelle\nFredensborgiin, kun ilma oli kaunis. Hän näki miten se elähdytti\nGertiä, kun hän koetti olla reipas ja terve.\n\nHän tuskin ajatteli enää -- antoi vain olla, ilman muuta. Itse\nasiassa hänen aivonsa olivat loppuunväsyneet. Alituisena, ahdistavana\nmuistutuksena hän vain tunsi, että hänen rintansa olivat arat ja\npaisuneet ja että korsetti kiusasi häntä.\n\nJenny oli vuokrannut huoneen erään opettajanlesken luota\nEteläsjællandin pienestä kylästä. Gram saattoi hänet sinne ja matkusti\nsamana iltana takaisin Kööpenhaminaan. Ja Jenny sai vihdoinkin olla\nyksin --.\n\nHän oli vuokrannut huoneen näkemättä sitä. Oleskellessaan\nKööpenhaminassa opiskeluaikanaan oli hän kerran käynyt tovereittensa\nkanssa samassa kylässä; he olivat aterioineet majatalossa ja uineet\nsärkällä. Ja hän muisti että siellä oli ollut kaunista, ja kun joku\nsikäläinen rouva Rasmussen oli vastannut hänen ilmoitukseensa ja\ntarjoutunut ottamaan luokseen synnytystään odottavan nuoren naisen,\nteki hän päätöksensä.\n\nItse asiassa hän viihtyi hyvin. Opettajan leski asui tosin surkean\nrumassa, pienen pienessä, keltaiseksi rapatussa talossa aivan kylän\nulkolaidassa, maantien varrella, joka pölyisenä ja loputtomana kulki\navoimien viljapeltojen välitse. Mutta Jenny piti huoneestaan, jonka\nseinät olivat ruiskukansiniset ja joilla riippui litografeja, ja\njoka oli täynnä valkoisia pitsiliinoja -- niitä oli vuoteella ja\namerikkalaisen nojatuolin selustalla ja lipastolla, jolle rouva\nRasmussen oli asettanut suuren ruusuvihon hänen tulopäiväkseen.\n\nMolemmista pikku ikkunoista oli näköala maantielle, joka kulki aivan\nvierestä, ja pienessä pihapuutarhassa kukkivat ruusut ja geraniumit\nja verenpisarat välittämättä tomusta, joka ne puuteroi. Tien toisella\npuolen kohosi paljas mäenharju peltojen keskellä. Kiviaidat, joilla\nsyksyn runsaat värikkäät kukat tunkeilivat kilvan karhunmarjapensaiden\nvälissä, jakoivat maan neliöihin -- vaaleita sänkipeltoja, sinivihreätä\nrehunaurista ja ruskean vihreätä niittyä -- ja laihat tuulen repimät\npiilipuut seisoivat rajoina. Kun ilta-aurinko oli jättänyt Jennyn\nhuoneen, leimusi taivas punaisena ja kultaisena mäenharjun ja\npiilipuitten alastomien oksien yllä.\n\nHänen huoneensa takana oli pieni keittiö, sievä kuin leikkituvan,\nlattia punaista tiiltä, johtaen pihalle, jossa lesken kanat kaakottivat\nja kyyhkyset kujersivat. Pieni käytävä jakoi talon kahteen osaan;\ntoisessa päässä oli rouva Rasmussenin huone, ikkunoissa kukkia ja\nkoukuttuja pitsiliinoja kaikkialla, daguerrotypioita ja valokuvia\nseinillä ja pienessä kirjakaapissa mustakantisia uskonnollisia kirjoja\nja Fremin ja Gyldendalin viikkolehtien vuosikertoja korukansissa. Sen\nhuoneen takana oli toinen pienempi, jossa rouva Rasmussen nukkui ja\nJonka ilma aina oli merkillisen raskas ja täynnä epämääräisiä tuoksuja,\nvaikkakin se loisti puhtauttaan. Näin ei rouva saattanut kuulla, jos\nhänen hoidokkinsa itki öisin käytävän toisella puolen.\n\nRouva Rasmussen ei itsekään ollut ollenkaan hullumpi. Pitkänä ja\netukumarana tassutteli hän hiljaisena jonkinlaisissa huopatohveleissa;\nhänen pitkät keltaiset hevosenkasvonsa olivat aina yhtä huolestuneet,\nja hänen hiuksensa olivat harmaankirjavat ja sileäksi kammatut, kireinä\npienen pieninä siipinä korvallisilla. Hän puhui hyvin vähän, kysyi vain\njoskus huolestuneesti oliko neiti tyytyväinen ruokaan ja huoneeseen,\n-- ja silloinkin kun Jenny joskus päivällisen jälkeen istuutui rouva\nRasmussenin arkihuoneeseen käsitöineen, ei kumpikaan puhunut. Jenny oli\nerikoisen kiitollinen siitä, ettei rouva Rasmussen koskaan maininnut\nhänen tilaansa; vain yhden ainoan kerran oli hän huolestuneena kysynyt,\nkun Jenny lähti ulos maalauskamppeineen, mahtoiko se sentään olla\nhyväksi neidille.\n\nJenny työskenteli innokkaasti ensi ajan -- oli pystyttänyt kiviaidan\ntaakse maalaustelineensä, jonka tuuli aina oli kaatamaisillaan.\nKiviaidasta alkoi laaja keltainen ruisvainio, sängeksi leikattuna,\npainuen päin suomaata, jossa suovilla kukki valkoisena sinisten\nvedensilmäkkeiden ympärillä ja sametinmustat turvemättäät kohosivat\nmehevän vihreästä ruohosta. Suomaan takana aaltoili maisema\nrehunaurismaina ja niittyinä ja leikattuina ruisvainioina -- keskellään\nkalkinvalkoisia talonpoikaistaloja rehevissä tummanvihreissä\npuistikoissa -- päätyen raikkaaseen siniseen vuonoon. Rantaviiva\nmuodosti lahtia ja niemekkeitä, jotka olivat vaaleankeltaista hietaa ja\nlyhyttä lakastunutta ruohoa. Pohjoisessa painui kanervanruskea mäki,\nylinnä tuulimylly, keltaisina, jäykkinä hiekkatörminä sinistä vuonoa\npäin. Ja varjot ja valot vaelsivat avarassa maisemassa, sitä mukaa kuin\npilvet vaelsivat avaralla, ikuisesti levottomalla taivaalla.\n\nKun Jenny väsyi, paneutui hän pitkäkseen aidan viereen -- tuijotti ylös\ntaivaalle ja ulos vuonolle. Hän ei enää jaksanut seisoa kauan yhtä\nmittaa, mutta se vain kiihotti hänen työhaluaan. -- Pari pienenlaista\nkuvaa hän sai valmiiksi aidan luota ja oli itse tyytyväinen niihin.\nYhden hän maalasi kylästä, jossa valkeiksi kalkitut rakennukset,\nolkikatto riippuen aina ikkunaruutuihin asti, olivat aivan uppoutuneet\nköynnösruusuihin ja georgiineihin, jotka reunustivat sametinvihreitä\nnurmikenttiä, ja punainen, tiilikivistä rakennettu kirkko kohotti\nkeskiaikaisen torninsa pappilanpuutarhan lehvistön yli. Mutta\nhäntä ärsytti, kun ihmiset tulivat katsomaan hänen maalaamistaan\n-- valkotukkaiset lapset seisoivat ryhmissä hänen ympärillään ja\ntuijottivat. Ja kun kuva oli valmis, siirsi hän jälleen maalaustelineen\nkiviaidan luo mereen päin.\n\nMutta lokakuussa alkoi sade -- satoi aivan kaatamalla viikon tai\nparikin. Silloin tällöin kirkastui ilma tuokioksi, ja pilvien välistä\npilkahti kelmeä, keltainen valohäive resuisia piilipuita kasvavalle\nmäentöyrämälle, ja vesilätäköt maantiellä lepäsivät kirkkaina tuokion.\nMutta sitten alkoi sade jälleen.\n\nJenny lainasi rouva Rasmussenilta Gyldendalin ja Fremin kirjoja ja\nopetteli rouvan uutimien pitsimallin. Mutta siitä ei juuri tullut\nsen kummempaa, yhtä vähän lukemisesta kuin käsityöstä. Hän istui\nkeinutuolissaan ikkunan luona kaiken päivää, jaksaen tuskin kunnolleen\npukeutua, kietoutui vain pesussa kauhtuneeseen kimonoonsa.\n\nHän kärsi kauheasti sitä mukaa kuin raskaus alkoi yhä enemmän näkyä.\n\nSitten Gert Gram ilmoitti saapuvansa. Jo kahta päivää myöhemmin hän\ntuli ajaen aikaisena aamuhetkenä ja rankkasateessa. Ja hän jäi koko\nviikoksi -- asui Rautatiehotellissa puolen peninkulman päässä, mutta\noli kaiket päivät hänen luonaan. Matkustaessaan hän lupasi palata pian\n-- ehkäpä jo kuuden viikon kuluttua.\n\nJenny makasi valveilla ja poltti lamppua yökaudet. Hän vain tiesi ettei\njaksaisi enää tällaista. Se oli ollut liian hirveää.\n\nSietämätöntä se oli ollut, kaikki tyynni -- aina ensimmäisestä,\nosanottavan huolestuneesta katseesta, millä Gert häntä silmäili --\nhänellä oli yllään uusi tummansininen väljä puku, jonka kyläneuloja\noli ommellut. Kuinka kaunis sinä olet, sanoi Gert -- hänen mielestään\nJenny oli kuin madonna. Hieno madonna, totta totisesti! -- Ja Gertin\nvarovainen käsivarsi hänen vyöllisillään, ja miehen pitkät, varovaiset\nsuudelmat hänen otsallaan -- Jennystä tuntui että hän oli aivan\npakahtumaisillaan häpeästä. Kuinka Gert olikaan kiduttanut häntä\nhellästi huolehtiessaan hänen terveydestään -- kehottaessaan häntä\nolemaan liikkeessä. Kerran kun oli ollut poutaista, oli hän saanut\nJennyn laahatuksi mukaansa kävelymatkalle -- ja Jennyn piti välttämättä\nriippua hänen käsipuolessaan ja nojautua häneen. -- Eräänä iltana Gert\noli kaikessa salassa katsellut hänen käsityötään -- oli kai odottanut\nettä Jenny päärmäisi kapaloita.\n\nEihän Gert tarkoittanut mitään pahaa --. Mutta näin ei myös ollut\nmitään toivoa paremmasta, kun hän palaisi -- päinvastoin. Mutta Jenny\nei siis jaksanut enää sitä kestää.\n\nEräänä päivänä Gert kirjoitti muun ohessa sellaistakin, että hänen\nvihdoinkin pitäisi kääntyä jonkun lääkärin puoleen.\n\nSamana iltana Jenny kirjoitti lyhyen kirjeen Gunnar Heggenille --\nettä hän odotti lasta helmikuussa, ja kysyi voisiko Heggen hankkia\nhänelle jonkun hiljaisen saksalaisen kodin osoitteen, kodin, jossa hän\nsaattaisi olla, kunnes kaikki oli ohi.\n\nHeggen vastasi paluupostissa:\n\n    \"Rakas Jenny!\n\n    Olen pannut ilmoituksen pariin täkäläiseen lehteen ja lähetän\n    sinulle vastaukset sitä mukaa kuin ne saapuvat, niin että\n    itse voit katsella niitä. Jos tahdot että matkustan jonnekin\n    katsomaan, ennen kuin teet valintasi, niin tiedät että teen sen\n    mielelläni, ja muutenkin olen joka tavalla sinun käytettävänäsi.\n    Sano milloinka matkustat ja mitä tietä, ja tahdotko, että tulen\n    sinua vastaan, vai voinko auttaa sinua jollain muulla tavalla.\n    Olen tietysti pahoillani siitä mitä kerroit, mutta tiedänhän\n    että olet suhteellisen hyvin varustautunut kestämään kolhaisuja.\n    Tahdotko olla kiltti ja kirjoittaa minulle, voinko tehdä jotain\n    muuta puolestasi. Tiedäthän että olen iloinen jos voin palvella\n    sinua jollain tavoin. -- Kuulin että sinulla on hyvä maalaus\n    Valtion taidenäyttelyssä -- onnittelen!\n\n    Monet tervehdykset uskolliselta ystävältäsi!\n\n                                                     G.H.\"\n\nPari päivää myöhemmin saapui kokonainen pino vastauksia. Jenny\ntavaili läpi muutamat kirjeet, jotka oli kirjoitettu kauhistuttavilla\nsaksalaisilla kirjaimilla. Sitten hän kirjoitti Frau Minna\nSchlessingerille Warnemünden lähistöön ja vuokrasi asunnon marraskuun\npuolivälistä, ilmoitti Gunnarille päätöksensä ja sanoi irti rouva\nRasmussenin huoneen.\n\nVasta viimeisenä iltana hän kirjoitti Gert Gramille:\n\n    \"Rakas Ystävä.\n\n    Olen tehnyt päätöksen, jonka pelkään pahoittavan mieltäsi, mutta\n    et saa suuttua minulle. Olen niin väsynyt ja ärtynyt, tiedän\n    itse että olin mahdoton ja ikävä sinua kohtaan ollessasi täällä,\n    ja sitä en tahtoisi. Siksi en tahdo tavata sinua ennen kuin\n    kaikki on ohi ja olen jälleen entiselläni. Matkustan täältä\n    varhain huomenaamulla ulkomaille -- toistaiseksi en anna sinulle\n    osoitettani, mutta voit lähettää kirjeesi minulle rouva Fransiska\n    Ahlinin välityksellä, osoite Varberg, Ruotsi; toistaiseksi\n    kirjoitan itse sinulle samaa tietä. Et saa olla huolissasi minun\n    takiani, olen terve ja kaikki on hyvin, mutta, rakas Gert, älä\n    toistaiseksi koeta päästä kosketuksiin muulla tavoin, pyydän sitä\n    oikein kauniisti. Äläkä ole minulle kovin vihainen, -- luulen\n    että tämä järjestely on meille molemmille paras. Ja koeta olla\n    niin vähän murheissasi ja huolissasi minun vuokseni kuin suinkin\n    voit.\n\n                                              Ystävällisesti\n                                              Jenny Winge.\"\n\nJa hän muutti uuden lesken luo, uuteen pieneen taloon -- tällä kertaa\nse oli punainen ja ikkunanpielet valkoiset. Se sijaitsi pienen\npuutarhan takana, jonka käytävät olivat kiviliuskoin lasketut ja\nnäkinkenkiä ympärillä -- asterit ja georgiinit olivat jo mustat ja\nlakastuneet. Kaksi- tai kolmekymmentä samantapaista taloa reunusti\npienoista katua rautatieasemalta alas kalasatamaan, jossa meri hyrskysi\nvaahtoisena pitkien aallonsärkijöiden yli. Kauempana valkoisella\nhiekkarannalla, jonne merilevät kasoittain huuhtoutuivat, oli pieni\nkylpyhotelli, luukut suljettuina. Ja sisämaahan veivät loputtomat\ntiet -- molemmin puolin alastomina törröttävät poppelipuut -- yli\näärettömien mustien vainioitten ja suomaiden. Aamuisin oli maa joskus\nharmahtavan kostean lumen peitossa, joka päivemmällä suli.\n\nJenny vaelsi teitä niin pitkälle kuin jaksoi ja palasi kotiin ja istui\npienessä huoneessaan, joka tällä kertaa oli täpösen täynnä omituisia\npikkutavaroita, värillisiä messinkipuitteisia kipsikorkokuvia, jotka\nesittivät ritarilinnoja ja railakoita ravintolakohtauksia. Hän ei\nedes jaksanut muuttaa kuivia jalkineita, mutta Frau Schlessinger\nriisui häneltä märät kengät ja sukat ja puheli lakkaamatta toimituksen\nkestäessä, kehoittaen Jennyä olemaan rohkeana. Ja hän kertoili kaikista\nniistä Jennyn osatovereista, joita hänellä oli ollut asumassa luonaan\n-- nyt oli sekä se että se naimisissa ja hyvissä oloissa -- niin!\n\nJenny oli asunut siellä kuukauden päivät, kun rouva Schlessinger tulla\nvyöryi sisään, kiihottuneena ja loistavana -- eräs herra oli saapunut\ntervehtimään neitiä.\n\nJenny istui pelon lamaannuttamana. Sitten hän sai suustaan -- minkä\nnäköinen herra oli? Aivan nuori, sanoi Frau Schlessinger ja hymyili\nsalaperäisesti: wundernett. Silloin Jennyn mieleen iski -- saattaisiko\nse ehkä olla Gunnar? Ja hän nousi seisomaan -- mutta sitten hän heitti\nmatkavaipan ympärilleen, kietoutui siihen ja ryömi istumaan syvimpään\nnojatuoliin.\n\nFrau Schlessinger keinui haltioissaan ulos hakemaan herraa. Ja toi\nGunnarin Jennyn luo ja viipyi silmänräpäyksen ovessa, onnellisesti\nhymyillen, kunnes katosi.\n\nGunnar puristi hänen käsiään niin että oikein koski. Mutta hän nauroi\nsäteillen:\n\n\"Niin, tuntui että minun piti käydä katsomassa millaiset oltavat\nsinulla on. Minusta sinä kylläkin olet valinnut surullisen\nmaailmankolkan -- mutta raikasta täällä ainakin on.\" Hän pudisteli\nvettä huopahatustaan, jota hän piteli kädessään.\n\n\"Nyt sinun pitää saada teetä -- ja ruokaa!\" Jenny liikahti kuin olisi\naikonut nousta, mutta jäi istumaan ja sanoi punastuen: \"Ehkäpä olet\nkiltti ja soitat puolestani --.\"\n\nHeggen söi kuin susi ja samalla jutteli taukoamatta, Hän oli ihastunut\nBerliiniin, asui Moabitissa, työläisten kaupunginosassa, ja puhui yhtä\nihastuneena saksalaisista sosiaalidemokraateista kuin militarismista\n-- \"niin, sillä tiedätkö, siinä on jotain niin ihanan miehekästä. Ja\ntoinen on sitä paitsi toisen edellytys.\" Hän oli saanut nähdä pari\nsuurtehdasta, ja yöelämääkin hänen oli pitänyt hiukan tutkistella,\nsillä hän oli tavannut erään norjalaisen insinöörin, joka oli\nhäämatkalla, ja norjalaisen perheen, jolla oli pari sievää ja suloista\ntytärtä -- ja nuoret naiset tietenkin paloivat halusta saada nähdä\npahetta oikein läheltä. Niin että he olivat käyneet sekä Nationalissa\nettä Richessä ja Amorsaleissa, ja naisilla oli ollut suurenmoisen\nhauskaa.\n\n\"Muuten, meidän välimme rikkoutuivat. Esitin nimittäin neiti\nPaulsenille, että hän tulisi mukanani huoneeseeni eräänä iltana,\nmyöhään.\"\n\n\"Mutta Gunnar --\"\n\n\"No peijakas, minähän olin hieman päissäni, senhän ymmärrät, ja sitä\npaitsi se oli vain leikkiä minulta, sehän on selvä --. Olisipa ollut\nkaunista, jos tyttö olisi suostunut -- siinä sitä sitten olisi oltu!\nEhkä minun olisi pitänyt mennä naimisiin tyttölapsen kanssa, joka\nhuvikseen kävi nuuskimassa tuollaista -- ei kiitos! Ei, mutta minusta\noli vain hauska nähdä hänen moraalista närkästystään. No niin, eihän\nsiinä ollut mitään vaaraa -- jumaliste, eiväthän tuollaiset pikkutytöt\nluovuta aarrettaan ilman että ovat varmoja korvauksesta --.\"\n\nHän punastui äkkiä. Hänen mieleensä juolahti että Jennyn mielestä hän\nsaattoi olla tahditon, puhuessaan sellaista -- nyt. Mutta Jenny nauroi\nvain:\n\n\"Mutta, poika, sinähän olet hullu!\"\n\nHänen luonnoton, kiusallinen arkuutensa oli vähitellen sulanut. Heggen\nantoi suun käydä --. Pari kertaa, kun Jenny ei huomannut, mittaili hän\nlevottomana silmillään Jennyn kasvoja -- herranen aika mitenkä laihaksi\nhän oli käynyt, silmät syvällä ja juonteet suupielissä! Kaulan suonet\nolivat jännittyneet, ja pari rumaa poimua kulki aivan kurkun poikki.\n\nIlma oli käynyt selkeäksi, ja Jenny suostui tulemaan pienelle\nkävelymatkalle hänen kanssaan.\n\nAutiolla maantiellä, jota resuiset poppelipuut reunustivat, vaelsivat\nhe mereltä nousevassa sumussa, Jenny raskaana ja väsyneenä.\n\n\"Nojaahan käsivarteeni\", sanoi Gunnar kuin ohimennen, ja Jenny tarttui\nsiihen.\n\n\"Minusta täällä on hirveän murheellista, Jenny. Kuule, etkö usko että\nsinun olisi parempi tulla Berliiniin, vai mitä ajattelet?\"\n\nJenny pudisti päätään.\n\n\"Siellähän sinulla olisi museot ja vaikka mitä! Ihmisiä joiden kanssa\nolla. Ethän sinä kuitenkaan viitsisi käydä Nationalissa! Voisithan edes\npistäytyä siellä, virkistysmatkalla. Minusta täällä olisi kauheata olla\n--.\"\n\n\"Hyi sentään, Gunnar -- etkö nyt ymmärrä -- enhän nyt --\"\n\n\"Tuossa ulsteritakissasi olet niin sievä\", sanoi hän varovaisesti\nhetken päästä.\n\nJenny painoi päänsä.\n\n\"Mikä pölkky minä olenkaan\", sanoi Heggen kiihkeästi. \"Suo anteeksi!\nSano vain suoraan, Jenny, jos kiusaan sinua.\"\n\n\"Et ollenkaan\" -- Jenny katsahti häneen. \"Olen iloinen että tulit!\"\n\n\"Ymmärränhän että se mahtaa olla vaikeaa.\" Heggenin ääni oli vallan\ntoinen. \"Niin Jenny, ymmärrän sen. Mutta tarkoitan vakavasti -- luulen\nettä sinulle on vain pahaksi -- oleskella täällä -- nyt kun olet näin\n--. Minusta sinun pitäisi matkustaa toisaanne, jossa olisi vähemmän --\ntoivotonta!\" Hän mittaili silmillään pimeitä niittyjä ja poppelirivejä,\njotka häipyivät usvaan.\n\n\"Onhan Frau Schlessinger sentään kiltti\", sanoi Jenny kaihtaen.\n\n\"Raukka, niin kai onkin.\" Hän puhkesi nauramaan. \"Hän kai epäilee minua\npahantekijäksi!\"\n\n\"Varmasti\", sanoi Jenny ja naurahti hänkin.\n\n\"No niin -- peijakas!\" He kulkivat tuokion. \"Kuule -- oletko ollenkaan\najatellut, miten sitten asetat olosi -- tulevaisuudessa?\"\n\n\"En vielä oikein tiedä. Tarkoitat kai -- lasta? Ehkäpä jätän sen Frau\nSchlessingerin huomaan -- toistaiseksi. Hän kyllä pitäisi siitä hyvää\nhuolta. -- Tai otan sen ottolapseksi\" -- hän naurahti. \"Niinhän jotkut\ntekevät. Voisinhan kutsua itseäni _rouva_ Wingeksi ja välittää viis'\nmitä ihmiset ajattelevat --\"\n\n\"Olet siis varmasti päättänyt -- kuten kirjoitit -- katkaista kaikki\nvälisi -- asianomaiseen mieheen?\"\n\n\"Olen\", sanoi Jenny lujasti. \"Se ei ole hän, jonka kanssa -- olin\nkihloissa\", lisäsi hän hetken kuluttua.\n\n\"No Jumalan kiitos!\" Sanat tulivat niin sydämen pohjasta, että Jennyn\ntahtomattaan täytyi hymyillä. \"Niin, tiedätkö, Jenny -- hän ei\njumaliste ollut mies, jota kannatti monistaa -- ei sinun ainakaan. Hän\non muuten suorittanut tutkintonsa, näin sen tuonaan lehdistä. -- No\nniin, asiat olisivat siis voineet olla vielä hullummin -- minä näet\npelkäsin --\"\n\n\"Se on hänen isänsä\", sanoi Jenny nopeasti.\n\nHeggen pysähtyi yht'äkkiä.\n\nKun Jenny puhkesi itkemään, rajusti ja viiltävästi, painoi Heggen hänet\nsyliinsä ja pani kätensä hänen poskelleen, ja Jenny nyyhkytti hänen\nolkaansa vasten.\n\nKun he seisoivat noin, alkoi Jenny kertoa. Kerran hän katsahti Heggeniä\nkasvoihin -- ne olivat aivan kalpeat ja pingottuneet -- ja hän itki yhä.\n\nKun Jenny oli kertonut loppuun, kohotti Heggen hänen päätään:\n\n\"Hyvä Jumala, Jenny -- minkälaista sinun onkaan ollut! En käsitä --\"\n\nHe kulkivat vaiti takaisin kylään.\n\n\"Lähde minun kanssani Berliiniin!\" sanoi Heggen äkkiä päättävästi. \"En\njaksa ajatella -- eihän käy laatuun että kuljet yksinäsi täällä ja\nhaudot tätä kaikkea --\"\n\n\"Olen melkein lakannut hautomasta sitä\", kuiskasi Jenny väsyneesti.\n\n\"Tämähän on vallan mieletöntä!\" Heggen sanoi sen niin kiihkeästi että\nJenny pysähtyi. \"Parhaimmille teistä käy näin. Emmekä aavista kuinka\nteidän oikein on! Mieletöntä tämä on!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeggen viipyi kolme päivää Warnemündessä. Jenny tuskin itse käsitti,\nmiten hänen oli niin paljon parempi ollakseen Gunnarin käytyä. Mutta\nsietämätön nöyryytyksen tunne oli poissa -- hän saattoi suhtautua\ntilaansa paljoa rauhallisemmin ja luonnollisemmin nyt.\n\nJa Frau Schlessinger kulki ja hymyili iloisesti ja merkitsevästi,\nvaikkakin Jenny oli selittänyt, että herra oli hänen serkkunsa.\n\nHeggen oli luvannut lähettää hänelle kirjojaan, ja niitä tuli\nkokonainen laatikollinen, ja kukkia ja konvehtia jouluksi. Joka viikko\nhän kirjoitti pitkiä kirjeitä, niitä ja näitä, ja lähetti norjalaisten\nlehtien leikelmiä. Jennyn syntymäpäiväksi tammikuussa hän saapui\nitse ja viipyi pari päivää, jättäen pari uutta jouluksi ilmestynyttä\nnorjalaista kirjaa.\n\nMutta heti hänen käyntinsä jälkeen Jenny sairastui. Ja hän oli\nsurkeassa kunnossa, heikko, kiusaantunut ja uneton koko loppuajan.\nAiemmin hän oli ajatellut hyvin vähän itse synnytystä eikä pelännyt\nsitä. Nyt, kun tuskat aina tuntuivat, valtasi hänet kauhea pelko mitä\ntuleman piti. Niin että kun hän sitten joutui vuoteeseen, oli hän\nvallan pelon ja unettomuuden näännyttämä.\n\nSynnytyksestä tuli vaikea. Ja Jenny oli lähempänä kuolemaa kuin elämää,\nkun lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan Warnemündestä, vihdoinkin\nseisoi ja piteli hänen poikaansa verisissä käsissään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nJennyn poika eli kuusi viikkoa -- tarkemmin määriteltynä\nneijäkymmentäneljä ja puoli päivää, sanoi hän katkerasti itselleen,\najatellessaan uudelleen ja uudelleen sitä lyhyttä aikaa, jolloin hän\noli tietänyt mitä onnellisena oleminen oli.\n\nEnsimmäisinä päivinä kuoleman jälkeen hän ei itkenyt -- kierteli vain\nkuollutta lasta ja valitteli jossain syvällä kurkussaan. Ja hän otti\nlapsen syliinsä ja hyväili sitä:\n\n\"Pojupoikani -- äidin oma pikku pikku suloinen poika -- sinä et saa --\nkuuletko -- pikkupoju ei saa olla kuollut, senhän itse ymmärrät --\"\n\nPoika oli ollut pieni ja heiveröinen tullessaan maailmaan. Mutta\nsekä Jennyn että Frau Schlessingerin mielestä hän viihtyi ja\nvarttui suurenmoisesti. Sitten hän sairastui eräänä aamuna ja kuoli\nkeskipäivällä.\n\nKun poika oli haudattu, alkoi Jenny itkeä, ja sitten hän ei enää voinut\nlakata. Hän nyyhkytti miltei lakkaamatta, yötä päivää, viikkomääriä\njälkeenpäin. Ja hän sairastui -- rinnat tulehtuivat, niin että rouva\nSchlessingerin piti hakea lääkäri, joka suoritti leikkauksen. Ja\nruumiilliset kivut ja sielullinen epätoivo sekaantuivat toisiinsa\nhirveinä kuumeöinä.\n\nFrau Schlessinger makasi viereisessä huoneessa. Ja kun hän kuuli nuo\nihmeelliset, eläimelliset, puolittain tukahdutetut valitukset nuoren\nnaisen huoneesta, vyöryi hän kauhistuneena sisään ja istuutui tuolille\nvuoteen eteen: \"Um gotteswillen, Fräulein --\"\n\nHän hoivasi Jennyä ja taputteli tämän laihoja, kylmänkosteita käsiä\nomilla paksuilla ja lämpimillä käsillään. Ja hän suostutteli. Näin\noli Jumalan tahto, ja näin olikin kenties parasta sekä pojalle että\nneidille. Neitihän oli vielä niin nuori --. Frau Schlessinger oli\nitse kadottanut molemmat lapsensa -- pikku Bertan, kun tämä oli\nkaksivuotias, ja Wilhelmin nelitoistavuotiaana -- sellaisen reippaan\npojan --. Ja he olivat sentään syntyneet laillisessa avioliitossa ja\nolisivat olleet hänen vanhuutensa turvana -- mutta tämä pienokainen,\nhänhän oli vain ollut kahleena neidin jaloissa -- neidin, joka oli\nniin nuori ja kaunis. Voi herranen aika, hänhän oli ollut niin\nsuloinen, tuo pikku enkeli, niin, niin, raskasta se kyllä oli --.\nFrau Schlessinger oli kadottanut myöskin miehensä -- niin, niin. Ja\nhänellä oli ollut asumassa luonaan niin monta Jennyn osatoveria, ja\nlapset olivat kuolleet -- niin, jotkut olivat ihan iloinneet siitä,\nmuutamat olivat suorastaan sijoittaneet heidät muuanne päästäkseen\nniistä -- niin, se oli rumaa, mutta minkä sille voi? Ja muutamat olivat\nitkeneet ja valittaneet kuin Jenny nyt -- mutta ajan mukana voittivat\nhe surunsa vähitellen: sekä se että se oli nyttemmin naimisissa ja oli\nsaanut hyvät oltavat --. Mutta sellaista epätoivoa kuin neidin ei Frau\nSchlessinger vielä koskaan ollut nähnyt -- Herregott im Himmel!\n\nEttä serkku oli matkustanut etelään, ensin Dresdeniin ja sitten\nItaliaan, juuri niihin aikoihin kun poika kuoli, sen asetti Frau\nSchlessinger itsekseen yhteyteen Jennyn epätoivon kanssa. Niin, niin,\nsellaisia ne miehet olivat, kerta kaikkiaan --.\n\nEroamattomasti yhtä olivat Jennylle sittemmin näiden mielettömien,\ntuskantäyteisten öiden muisto ja taas Frau Schlessingerin kuva: rouva\nistui jakkaralla vuoteen edessä ja lampun valo kimmelsi kyynelissä,\njotka tippuivat hänen pienistä kilteistä silmistään ja vyöryivät\nhänen pyöreitä punaisia poskipäitään. Ja hänen suunsa, joka ei\npysynyt hetkeäkään hiljaa, ja hänen pieni harmaa palmikkonsa, joka\ntörrötti ilmassa, ja hänen valkoinen yönuttunsa koristenauhoineen\nja hänen alushameensa vaaleanpunaista ja harmaaraitaista flanellia,\nlieve kirjailtuna. Ja pieni huone ja sen messinkipuitteiset, kipsiset\nkorkokuvat.\n\nHän oli kirjoittanut Heggenille suuresta onnestaan. Ja Heggen oli\nvastannut -- olisi mielellään tullut katsomaan poikaa, mutta matka\noli pitkä ja kallis ja sitä paitsi hän oli juuri lähdössä Italiaan.\nTervetuloa myöhemmin prinssin kanssa ja onneksi olkoon! -- Kun lapsi\nkuoli, oli Heggen Dresdenissä; Jenny sai häneltä pitkän kauniin kirjeen.\n\nGertille Jenny oli kirjoittanut pari riviä heti kun jaksoi. Hän\nmainitsi samalla osoitteensa, mutta pyysi ettei Gert tulisi ennen\nkuin keväämmällä -- silloin olisi poju jo suuri ja kaunis. Nyt vielä\nsaattoi vain oma äiti nähdä, että poju oli ihana. Kun Jenny oli jälleen\njalkeilla, kirjoitti hän pitemmälti.\n\nSinä päivänä kun lapsi oli haudattu, kirjoitti hän taas ja ilmoitti\nparilla rivillä kuolemasta. Samalla hän kirjoitti matkustavansa etelään\nsamana iltana ja pyysi, ettei Gert odottaisi mitään tietoja ennen kuin\nhän olisi rauhoittunut. \"Älä ole levoton minusta\", kirjoitti hän, \"olen\nsuhteellisen rauhallinen ja hillitty jo, vaikka tietenkin äärettömän\nmurheissani.\"\n\nTämä kirje ja Gert Gramin kulkivat ristiin. Gram kirjoitti:\n\n    \"Rakas pikku Jenny!\n\n    Kiitos viime kirjeestäsi! Kaikkein ensiksi tahdon sanoa sinulle,\n    koska on kuin kärsisit itsesyytöksiä suhteemme takia -- oma\n    rakas tyttöni, etten minä syytä sinua mistään, ja näin ollen et\n    itsekään saa sitä tehdä. Sinähän et koskaan ole ollut muuta kuin\n    hyvä ja lempeä ja rakas ystävääsi kohtaan. Koskaan en voi unohtaa\n    hellyyttäsi ja lämpöäsi sinä lyhyenä aikana, jolloin rakastit\n    minua -- suloista nuoruuttasi ja hienoa ja lempeätä antaumustasi\n    lyhyen onnemme päivinä.\n\n    Meidän onnemme täytyi loppua lyhyeen, se olisi meidän molempien\n    pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt se tietää -- sinä olisit\n    voinut sen arvata, kun vain olisit oikein ajatellut, mutta\n    mitä ajattelee kaksi ihmistä, jotka tuntevat vetovoimaa toinen\n    toiseensa? Luuletko että syytän sinua siitä, että eräänä\n    päivänä huomasit lakanneesi minua rakastamasta? Vaikkakin se\n    tuotti minulle elämäni kaikkein raskaimman surun, elämäni, joka\n    muutenkaan ei ole ollut varsin onnellinen -- kaksinverroin\n    raskaamman kun samalla sain tietää, että suhteemme oli saanut\n    seurauksia, jotka jäisivät sinun kannettaviksesi koko elämäsi\n    ajan.\n\n    Mutta nyt siis näen kirjeestäsi, että nämä seuraukset, joiden\n    takia olen varmasti tuntenut vielä suurempaa epätoivoa kuin\n    sinä itse, niin paljon kuin oletkin saanut kestää huolia ja\n    ruumiillista kärsimystä, sittenkin ovat tuottaneet sinulle\n    syvempää riemua ja onnea kuin mikään, mitä tähän asti elämässäsi\n    olet tuntenut. Että äitiyden onni kokonaan täyttää sinut\n    rauhalla, tyydytyksellä ja elämän uskalluksella, niin että\n    sinusta tuntuu: lapsi käsivarrellasi uskallat kohdata mitä\n    vaikeuksia hyvänsä -- taloudellisia ja yhteiskunnallisia, joita\n    tulevaisuus voi varata sinun asemassasi olevalle nuorelle\n    naiselle. Että kirjoitat näin, tuottaa minulle suurempaa iloa\n    kuin voit aavistaa. Minulle se on taas uutena todistuksena sen\n    ikuisen vanhurskauden olemassaolosta, jota en voi epäillä.\n    Sinulle, joka erehdyit vain siksi, että sydämesi oli lämmin ja\n    hellä ja janosi hellyyttä, on juuri tämä erhe, joka on tuottanut\n    sinulle sellaisia epätoivon hetkiä, loppujen lopuksi antava\n    kaikkea sitä, mitä kerran janosit, parempana, kauniimpana kuin\n    mitä ehkä koskaan osasit uneksiakaan -- nyt, kun sydämesi on\n    ääriään myöten täynnä lapseesi kohdistuvaa rakkautta. Ja tämä\n    onni vain kasvaa, sitä mukaa kuin poju kehittyy, oppii tuntemaan\n    äitinsä, turvautuu häneen ja saattaa vastata hänen rakkauteensa,\n    vuosi vuodelta yhä väkevämmin, syvemmin ja tietoisemmin.\n\n    Ja minulle, joka otin vastaan rakkautesi, vaikkakin minun\n    olisi pitänyt tietää, että rakkaussuhde meidän välillämme oli\n    mahdoton ja luonnoton -- minulle ovat nämä kuukaudet tuottaneet\n    sanomatonta kärsimystä ja surua -- ja kaipuuta. Olen kaivannut,\n    Jenny, olen kaivannut niin kipeästi ettet voi sitä kuvitellakaan.\n    Sinua, nuoruuttasi, kauneuttasi, siunattua rakkauttasi. Ja\n    jokainen pieninkin muisto, joka siihen aikaan liittyy, on ollut\n    katumuksen katkeroittama -- alituiseen ovat nämä kysymykset minua\n    ahdistaneet: kuinka saatoinkaan ottaa vastaan, kuinka saatoinkaan\n    uskoa omaan onneeni ja hänen onneensa? Niin, Jenny, sillä olen\n    uskonut siihen, niin mielettömältä kuin se saattaakin kuulostaa,\n    siksi, että tunsin itseni niin nuoreksi yhdessä sinun kanssasi.\n    Muista, että oma nuoruuteni meni minulta hukkaan, jo silloin kun\n    olin paljon nuorempi kuin sinä nyt: nuoruuden iloista työaikaa\n    ja iloista lemmenonnea en omasta syystäni saanut maistaa. Ja nyt\n    tuli kosto. Oma nuoruuteni nousi kummittelemaan, kun näin sinut\n    -- sydämeni ei tuntenut itseään sinun sydäntäsi vanhemmaksi.\n    Jenny, mikään maailmassa ei ole raskaampaa kuin se, että mies on\n    vanha ja hänen sydämensä nuori!\n\n    Kirjoitat mieluimmin haluavasi että myöhemmin, kun poika on\n    hiukan varttunut, käyn katsomassa sinua ja näen meidän lapsemme.\n    Meidän lapsemme -- se on niin käsittämätöntä! Tiedätkö, mitä\n    minun alituisesti täytyy ajatella? Muistatko vanhaa Joosefia\n    italialaisissa alttaritauluissa, häntä, jolta aina seisoo\n    taustassa taikka aivan sivulla ja hellästi ja suruisena katselee\n    jumalallista lasta ja sen nuorta, ihanaa äitiä, näitä kahta,\n    jotka aivan ovat vajonneet toinen toiseensa eivätkä ollenkaan\n    välitä hänen läsnäolostaan? Rakas Jenny, älä ymmärrä minua\n    väärin, tiedänhän että pienokainen, joka nyt lepää sylissäsi, on\n    myöskin minun lihaani ja vertani -- ja kuitenkin -- kun ajattelen\n    sinua, joka nyt olet äiti, tunnen kuin olisin vanha Joosef raukka\n    ja ulkopuolella.\n\n    Mutta juuri siksi et saakaan enää epäröidä ottaa vastaan nimeäni\n    minun vaimonani ja sitä suojaa, mitä se merkitsee sinulle ja\n    lapsellesi, aivan samoin kuin Maria uskoi itsensä Joosefin\n    haltuun. Itse asiassa ei minusta edes ole aivan oikein, että\n    riistäisit ehdoin tahdoin lapseltasi isän nimen, johon lapsi\n    kuitenkin on oikeutettu -- niin luja itseluottamus kuin sinulla\n    onkin. Onhan selvä, että sinä sentapaisessa avioliitossa jäät\n    yhtä vapaaksi ja kahleita vaille kuin ennen, ja myös että\n    avioliitto, milloin hyvänsä sitä haluat, voidaan laillisesti\n    purkaa. Pyydän sinua hartaasti punnitsemaan tätä. Meidät voidaan\n    vihkiä ulkomailla, ja jos haluat, voimme jo muutamien kuukausien\n    kuluttua ryhtyä toimenpiteisiin sen purkamiseksi, eikä sinun\n    milloinkaan ole pakko palata Norjaan, vielä vähemmin asua saman\n    katon alla minun kanssani.\n\n    Itsestäni ei ole suuriakaan kertomisia. Asun kahdessa pienessä\n    huoneessani Hægdehaugenilla aivan lähellä sitä maataloa, jossa\n    synnyin ja elin kymmenenteen ikävuoteeni saakka, kun isäni\n    nimitettiin kruununvoudiksi Numedaliin. Ikkunastani näen kahden\n    ison kastanjapuun latvat -- puut seisovat lapsuudenkotini oven\n    edessä. Ne eivät ole paljoakaan muuttuneet. Täällä alkavat\n    illat olla pitkiä ja valoisia ja keväisiä, ja puiden paljaat,\n    ruskeat latvat piirtyvät kalpeanvihertävää taivasta päin,\n    jolla jokin yksinäinen tähti tuikkii kirkkaassa, kirpeässä\n    ilmassa. Illasta iltaan istun ikkunassani ja tuijotan sinne ja\n    uneksin ja muistelen koko elämääni. Voi Jenny pieni, kuinka\n    saatoinkaan koskaan unohtaa, että kokonainen elämä, melkein\n    kaksinverroin niin pitkä kuin sinun, ja yli puolet siitä eletty\n    lakkaamattomassa nöyryydessä, tappioissa ja tuskassa, erotti\n    minut sinusta!\n\n    Että ajattelet minua ilman vihaa ja katkeruutta, on enemmän kuin\n    uskalsin odottaa ja toivoa. Onni, joka henkii kirjeesi jokaisesta\n    rivistä, on tehnyt minulle niin sanomattoman hyvää. Jumala\n    siunatkoon ja varjelkoon lasta ja sinua: kaikkea parasta onnea\n    toivon sinulle ja sille. Pidän sinusta niin äärettömästi, Jenny\n    pieni, joka olit kerran minun.\n\n                                                  Sinun\n                                                Gert Gram.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nMutta Jenny jäi asumaan Frau Schlessingerin luo. Siellä oli halpaa --\neikä hän tietänyt minne muuannekaan lähteä.\n\nIlma alkoi tuntua keväiseltä, ja valtavaa avonaista taivaankupua\npurjehti raskaita, auringonvalon reunustamia pilviä, jotka paloivat\nkultaisina ja verenkarvaisina ja heijastuivat iltaisin levottomaan\nmereen, kun Jenny kuljeskeli aallonmurtajalla. Ja alakuloiset, tummat\nlakeudet sisämaahan päin kävivät vaaleanvihreäksi, ja uudet silmut\ntekivät poppelit ruskeanpunerviksi, ja ne tuoksuivat lempeästi ja\nvienosti. Ratapengermää pitkin kasvoi vuokkoja ja pieniä valkoisia ja\nkeltaisia kukkia. Ja viimein tasanko muuttui uhkeaksi ja vihreäksi,\nojanvarret vallan hukkuivat väreihin, ja rikinkeltaiset kurjenmiekat ja\nsuuret valkoiset vesikasvit seisoivat ja peilailivat itseään suomaiden\nlätäköissä. Kunnes koko maisema peittyi imelään heinäntuoksuun, joka\nsekaantui mereltä tulevaan suolaiseen levänhajuun.\n\nKylpyhotelli avattiin ja suvivieraita asettui asumaan pieniin\nvalkoisiin taloihin aallonmurtajan vaiheilla. Lapsia vallan kuhisi\nvalkoisella rantahietikolla, he piehtaroivat hiekassa ja kahlailivat\npaljain säärin veteen, ja äidit ja lapsentytöt spreewalderpukuiset\nhoitajattaret istuivat ruohonurmella ja ompelivat ja pitivät heitä\nsilmällä. Uimakopit kuljetettiin hevosilla veteen ja pienet saksalaiset\nkoulutytöt huusivat ja melusivat siellä. Ja huvipurjehtijat laskivat\naallonmurtajan laitaan ja kaupungista tuli väkeä ja iltaisin oli\nhotellissa tanssimusiikkia ja ihmisiä oli tungokseen asti pienessä\nkuusipuistossa, jossa Jenny aikaisemmin keväällä oli maannut ruohossa\nja kuunnellut aaltojen kohinaa ja tuulen suhinaa kumartavissa\npuunlatvoissa.\n\nJotkut naiset suuntasivat Jennyyn uteliaita ja osaaottavia silmäyksiä\ntämän kulkiessa kylpyrantaan mustavalkoisessa kesäpuvussaan. Kylän\nkylpyvieraat olivat tietysti saaneet kuulla, että hän oli nuori\nnorjatar, joka oli saanut lapsen ja suri niin suunnattomasti sen\nkuolemaa. Ja oli niitäkin, joiden mielestä se oli enemmän liikuttavaa\nkuin häpeällistä.\n\nJenny vaelsi muuten useimmiten sisämaahan päin -- sinne eivät\nkesävieraat koskaan tulleet. Jonkun harvan kerran hän kulki kirkolle\nasti ja kirkkomaalle, missä poika makasi. Hän istui ja tuijotti\nhautaa, jota hän ei ollut antanut kunnostaa, ja saattoi panna sille\npari kedonkukkaa, jotka hän tullessaan oli poiminut, mutta hänen\nmielikuvituksensa kieltäytyi asettamasta tuota pientä harmaata\nmultakumpua, joka kasvoi rikkaruohoa, oman pikkupoikansa yhteyteen.\n\nIltaisin hän istui huoneessaan ja tuijotti lamppuun -- sylissä\nkäsityö, johon hän ei koskenutkaan. Ja hän ajatteli aina yhtä ja samaa\n-- muisteli niitä aikoja, jolloin poika oli elänyt -- ensimmäisiä\npäiviä ja niiden vaisua, tyyntä onnea, kun hän oli maannut ja alkanut\ntervehtyä -- ja taas niitä, jolloin hän istui ylhäällä ja Frau\nSchlessinger neuvoi miten hänen piti kylvettää ja hoitaa ja pukea ja\nriisua poikaa -- ja kun he yhdessä matkustivat Warnemündeen ostamaan\nhienoa kangasta ja pitsejä ja nauhoja, ja kun hän palasi kotiin ja\nleikkasi ja neuloi ja piirusti ja koruompeli -- hänen poikansa piti\nsaada hienoja vaatteita noitten rumien valmiinaostettujen asemesta,\njotka hän oli tilannut Berliinistä. Ja hän oli ostanut hullunkurisen\npuutarhakannun -- viheriäksimaalattua peltiä maalattuine kuvineen\n-- leijona ja tiikeri seisoi palmujen välissä taivaansinisen meren\nrannalla ja ne katselivat kauhistuneina saksalaisia panssarihirviöitä,\njotka höyrysivät valtakunnan afrikkalaisia alusmaita päin. Hänestä\nkannu oli ollut niin hupainen -- ja poju saisi leikkiä sillä, kun hän\nolisi kyllin iso -- sitten joskus, joskus. Ensinhän hänen täytyi oppia\nkeksimään äidin rinta, johon hän nyt vain umpimähkään tarrautui -- ja\nomat pikku sormensa, joita hän ei vielä kyennyt irroittamaan kun ne\nolivat punoutuneet yhteen -- ja pian hän oppisi tuntemaan äidin ja\nkatselemaan lamppua ja äidin kelloa, kun äiti antoi sen heilua hänen\nsilmiensä edessä -- voi, oli niin paljon, mitä pikkupojun piti oppia!\nVoi hyvä Jumala!\n\nEräässä laatikossa olivat kaikki hänen tavaransa, eikä Jenny koskaan\nottanut niitä esille. Ja kuitenkin hän tiesi, millainen jokainen\nvaatekappale oli ja hän tunsi sen kämmenpohjiaan vastaan -- kiiltävän\npehmeän palttinan ja untuvaiset villavaatteet ja puolivalmiin vihreän\nflanellimekon, jonka hän oli kirjaillut voikukilla -- ja jossa pojan\npiti lähteä ajelemaan --.\n\nJenny oli aloittanut rantakuvaa -- punaisia ja sinisiä pienokaisia\nvalkoisella hietarannalla. Ja pari osaaottavaa naista tuli katselemaan,\nja he koettivat hieroa tuttavuutta: \"Wie nett!\" Mutta Jenny oli\ntyytymätön luonnokseen eikä viitsinyt valmistaa sitä eikä myös aloittaa\nmitään toista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kylpyhotelli suljettiin, ja meri myrskysi, ja kesä oli mennyt.\n\nGunnar kirjoitti Italiasta ja kehoitti häntä tulemaan sinne. Ja Cesca\ntahtoi häntä Ruotsiin. Äiti, joka ei tietänyt mistään, kirjoitti eikä\nymmärtänyt, miksi Jenny viipyi. Ja Jenny aikoi matkustaa -- mutta ei\nsaanut sitä aikaan. Vaikkakin hänessä sentään alkoi herätä epämääräinen\nkaipuu. -- Häntä itseään hermostutti kulkea näin, voimatta mihinkään\nryhtyä. Hänen täytyi päättää jotain -- ellei muuta niin päättää hypätä\naallonmurtajalta mereen.\n\nEräänä iltana hän oli ottanut esiin Heggenin lähettämän kirjalaatikon.\nMuitten joukosta hän löysi kokoelman italialaisia runoja -- Fiori della\npoesia italiana -- matkailijoita varten tarkoitettuna painoksena,\nkannet nahkamosaiikkia. Hän selaili sitä nähdäkseen, oliko hän\nunohtanut kaiken italiantaitonsa.\n\nKirja aukeni itsestään Lorenzo di Medicin karnevaalilaulun kohdalta --\nlehtien välissä oli kokoontaitettu paperi, jonka kirjoitus oli Gunnarin\nkäsialaa:\n\n\"Rakas äiti -- nyt saatan kertoa sinulle, että olen onnellisesti\ntullut perille Italiaan ja että voin kaikin tavoin hyvin, sekä --\"\nja sitten oli paperi kirjoitettu täyteen italialaisia puheenparsia.\nVerbien kohdalla oli niiden taivutus merkitty. Ja lehtien laidatkin\nolivat täynnä sananparsia -- vieri vieressä, surumielisen lystikkään\nkarnevaalirunon kohdalla: \"Ah ihanaa on nuoruus -- se haipuu kohta pois\n--\"\n\nKaikkein tavallisimmatkin sanat oli merkitty kirjaan. Gunnar oli\nvarmastikin yrittänyt lukea sitä heti kun oli saapunut Italiaan --\nennen kuin hän ollenkaan osasi kieltä. Jenny katseli nimilehteä: Gunnar\nHeggen, Firenze 1903 oli siihen kirjoitettu. Silloin he vielä eivät\nolleet tuttuja.\n\nHän selaili kirjaa ja luki sieltä täältä. Leopardin hymni Italialle,\njohon runoon Gunnar oli niin ihastunut! Hän luki sen. Sivun laita oli\ntäynnä sanoja ja mustetahroja.\n\nOli kuin hän olisi saanut tervehdyksen Gunnarilta -- lämpimämmän kuin\nmikään hänen kirjeensä. Gunnar kutsui häntä, nuorena ja terveenä ja\nväkevänä ja toimintatarmoisena. Hän kehoitti Jennyä palaamaan elämään\n-- ja työhön. Niin, kunpa hän saattaisikin kohentautua ja ruveta\njälleen tekemään työtä! Hänen täytyi yrittää -- valita, jäisikö hän\nelämään -- vaiko kuolisi. -- Hän tahtoi päästä jälleen etelään,\njossa hän kerran oli tuntenut itsensä niin vapaaksi ja voimakkaaksi\n-- yksin, työssään. Hän kaipasi sinne -- ja ystäviään, luotettavia\ntovereitaan, jotka eivät tulleet toisiaan niin liki että koski, mutta\nelivät lähekkäin, jokainen omassa työssään -- joka samalla oli kaikkien\nyhteinen -- luottaen voimiinsa, iloisina saadessaan toimia. Ja hän\nhalusi jälleen nähdä tuon etelän maan, vuorimaan, jonka viivat olivat\nniin ylväät ja ankarat ja värit auringonpaahtamat.\n\nPari päivää myöhemmin hän matkusti Berliiniin. Hän kuljeskeli muutamia\npäiviä kaupungilla -- kävi taulukokoelmissa. Mutta hän tunsi olevansa\nväsynyt ja vieras ja kuin eksyksissä. Sitten hän jatkoi Müncheniin.\n\nVanhassa Pinakoteekissa hän näki Rembrandtin \"Pyhän perheen\". Jenny\nei ollenkaan ajatellut sitä maalauksena -- katseli vain nuorta\ntalonpoikaisvaimoa, joka istui, paita poissa maidon paisuttamalta\npovelta ja katseli lastaan, joka oli nukahtanut. Hyväillen tarttui\nhän lapsen toiseen paljaaseen pikkujalkaan. Lapsi oli ruma pieni\nalhaisovekara, mutta terve kuin pähkinänsydän -- ja nukkui niin\nmakeasti ja oli ihana ja suloinen, joka tapauksessa. Joosef katseli\nhäntä äidin olan yli -- ei suinkaan vanha Joosef eikä Maria ollut\nmikään ylimaallinen morsian -- toinen oli voimakas keski-ikäinen\nkäsityöläinen, toinen hänen nuori vaimonsa, ja lapsi oli molempien ilo\nja rikkaus --.\n\nIllalla Jenny kirjoitti Gert Gramille. Pitkän kirjeen, hellän ja\nsurullisen -- mutta lopulliset hyvästit.\n\nSeuraavana päivänä hän lunasti matkalipun Firenzeen. Aamun\nensisarastuksessa hän istui vaunun-ikkunassa vietettyään unettoman\nyön junassa. Purot kohisivat valkovaahtoisina pitkin metsäisiä\nvuorenseinämiä. Päivä valkeni valkenemistaan, ja kaupungit, joiden ohi\njuna kiisi, alkoivat saada yhä ratkaisevammin italialaisen luonteen.\nRuosteenruskeita tai sammaleen kultaamia kattokiviä, parvekkeita,\nvihreitä sälekaihtimia punakeltaisiksi rapattuja seiniä vasten,\nbarokkityylisiä kirkonpäätyjä, kivisiltojen kaariviivoja jokien poikki\n-- asemien nimikilvissä oli sekä saksaa että italiaa. Viinitarhoja\nkaupunkien ulkopuolella, harmaita linnanraunioita vuortenkukkuloilla.\n\nAla! Hän seisoi tullikaiteen ääressä ja katseli unisen ja tyytymättömän\nnäköisiä ensi- ja toisenluokan matkustajia -- ja tunsi itsensä\naiheettoman iloiseksi. Hän oli jälleen Italiassa! Tullimies hymyili\nhänelle, siksi että hän oli vaaleaverinen, ja hän hymyili vastaan, sen\nvuoksi että mies luuli häntä joksikin kamarineidoksi, joka matkusti\nherrasväkensä mukana.\n\nVuorijonot väistyivät syrjään, savenharmajina, kuiluissa siniset\nvarjot, maa loisti ruosteenkarvaisena, ja aurinko hehkui valkoisena ja\nkuumana.\n\nMutta Firenzessä oli viiltävän kylmää ja harmaata näinä marraskuun\npäivinä. Väsyneenä ja viluissaan hän vaelsi kaupungissa parin viikon\najan -- hänen sydämensä oli kylmä kaikelle sille kauneudelle mitä hän\nnäki, ja suruinen ja lamassa, siksi ettei tämä kauneus enää lämmittänyt\nhäntä kuin ennen.\n\nEräänä aamuna hän matkusti Roomaan. Maa oli harmaana kuurasta kautta\nkoko Toskanan. Päivemmällä pakkasusva keveni ja aurinko pääsi\npaistamaan. Ja hän näki jälleen sen seudun, jota hän koskaan ei ollut\nvoinut unohtaa: Trasimenojärvi lepäsi vaaleansinervänä, ympärillään\nusmapeittoiset vuoret. Niemeke pisti veteen -- siltä kohosivat pienen\nkivenharmaan kaupungin tornit ja huiput. Sypressikäytävä vei sinne\nasemalta.\n\nMutta Roomaan hän saapui kaatosateessa. Gunnar oli asemasillalla\nvastassa. Ja toivottaessaan tervetuloa hän puristi Jennyn käsiä, ja kun\nhe kolisevissa ajurinrattaissa ajoivat asuntoon, jonka hän oli Jennylle\nhankkinut, jutteli ja nauroi tämä urhoollisesti -- samalla kun sade\nvirtasi alas harmaalta taivaalta ja pärskyi ylös katukiveykseltä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHeggen istui ulommaisena marmoripöydän ääressä ja otti tuskin osaa\nkeskusteluun. Silloin tällöin hän heitti silmäyksen Jennyyn, joka\nistui ahtaassa nurkassa, viskiä ja seltteriä edessään. Jenny jutteli\nylenpalttisen vilkkaasti pöydän yli nuoren ruotsalaisen rouvan kanssa,\nrahtuakaan välittämättä lähinaapureistaan, tohtori Broagerista ja\npienestä tanskattaresta, taiteilijatar Loulou von Schulinista, jotka\nkumpikin koettivat vetää puoleensa hänen huomiotaan. Heggen huomasi\nettä hän oli juonut liikoja -- jälleen.\n\nHeitä oli pieni parvi skandinaaveja ja pari saksalaista, jotka olivat\nsattuneet yhteen eräässä viinituvassa ja nyt yöllä olivat _joutuneet_\ntänne pienen hämäräperäisen kahvilan sisimpään nurkkaukseen. Ja seurue\nkokonaisuudessaan oli aikalailla nauttinut alkoholia ja hyvin haluton\nnoudattamaan isännän lähtökäskyä -- hänen laillinen sulkema-aikansa oli\njo pitkälti ylitetty, ja hän saisi kahdensadan liiran sakot -- niin,\nihan varmaan!\n\nGunnar Heggen oli ainoa, joka enemmän kuin mielellään olisi nähnyt,\nettä illanvietto päättyisi. Hän oli heistä ainoa selvä ja pahalla\ntuulella.\n\nTohtori Broager sovitteli yhtä mittaa mustat viiksensä Jennyn kädelle.\nKun Jenny veti sen pois, koetti hän kopeloida Jennyn paljasta\nkäsivartta. Toisen kätensä tohtori oli saanut asetetuksi Jennyn taakse\nsohvaan, ja he istuivat niin ahtaasti nurkassa, että oli turha yrittää\nvapautua hänestä. Sitä paitsi oli Jennyn vastustus melko laimeata, ja\nhän nauroi tylsästi toisen lähentelyille.\n\n\"Hyhyy\", sanoi Loulou von Schulin ja kohotti harteitaan. \"Että sentään\nviitsitte sietää tuota! Eikö hän ole teistä inhottava, Jenny?\"\n\n\"No totisesti! Mutta näettehän -- hänhän on aivan kuin likakärpänen --\nei kannata hätistää häntä pois. Hyi, antakaa nyt olla, tohtori --\"\n\n\"Hyi\", sanoi neiti Schulin kuten äsken. \"Että viitsitte sietää tuota\nmiestä!\"\n\n\"Höpsis! Voinhan pestä itseni oikein saippualla kun pääsen kotiin --\"\n\n\"Kas niin!\" Loulou von Schulin painautui Jennyyn ja hiveli hänen\nkäsivarttaan. \"Nyt me vartioimme noita ihania käsiraukkoja. Katsokaa!\"\nHän nosti Jennyn toisen käden pöytäkunnan nähtäväksi. \"Kuinka ihana\nse onkaan -- eikö olekin?\" Ja hän irroitti hatustaan myrkynviheriän\nautohunnun ja kietoi kädet ja käsivarret siihen. \"Kärpäshaavissa --\nsiinä saitte\" -- ja hän näytti salamannopeasti pienen kielenpäänsä\nBroagerille.\n\nJenny istui silmänräpäyksen, käsivarret kiedottuina viheriään harsoon.\nSitten hän irroitti sen ja puki ylleen takin ja hansikkaat.\n\nBroager oli vaipunut puolihorteeseen. Mutta neiti Schulin kohotti\nlasinsa:\n\n\"Maljanne, herra Heggen!\"\n\nHeggen tekeytyi kuuroksi. Vasta sitten kun neiti toisti sanansa,\ntarttui hän lasiinsa: \"Anteeksi -- en huomannut\", ja joi ja katseli\njälleen poispäin.\n\nMuutamat hymyilivät. Koska Heggen ja neiti Winge asuivat vierekkäisissä\nhuoneissa jossain ylimmässä kerroksessa Babuinon ja Corson välimailla,\noli ihmisistä selvää että heillä oli suhde. Ja mitä neiti Schuliniin\ntulee, oli hän lyhytaikaisen laillisen avioliiton jälkeen -- erään\nnorjalaisen kirjailijan kanssa -- matkustanut tämän ja lapsensa luota\nulos avaraan maailmaan, alkaen uudelleen käyttää tyttönimeään ja\narvonimeä neiti ja taidemaalari sekä viljeli ystävätär-suhteita, joihin\nliittyi hyvinkin hämäräperäisiä huhuja.\n\nIsäntä palasi seurueen luo ja koetti vakuuttavasti taivuttaa heitä\nlähtemään tiehensä. Molemmat vahtimestarit sammuttivat kaasuliekkejä\nhuoneiston etuosassa ja asettuivat odottavina pöydän ääreen. Ei siis\nollut muuta neuvoa kuin maksaa ja lähteä --.\n\nHeggen oli niiden joukossa, jotka lähtivät viimeisinä. Kuunvaloisella\ntorilla hän näki neiti Schulinin tarttuvan Jennyn käsivarteen. Ja he\njuoksivat ajurinrattaita kohti, jonne toiset jo olivat rynnistämässä.\nHeggen riensi sinne ja kuuli Jennyn huutavan: \"tiedättehän, siellä Via\nPanepernalla --\" ja näki hänen hypähtävän ylikuormitettuihin vaunuihin\n-- pudota moksahtavan jonkun syliin.\n\nMutta jotkut naiset pyrkivät jälleen pois ja jotkut tunkeutuivat sisään\n-- ihmisiä hypähti lakkaamatta ulos toisesta vaununovesta ja sisään\ntoisesta. Ajuri istui liikahtamatta korokkeellaan ja odotti, ja kaakki\nnukkui, pää roikkuen katukiveystä päin.\n\nJenny oli jälleen kadulla, mutta neiti Schulin ojensi kätensä --\nvaunuissa oli hyvästi tilaa.\n\n\"Sääli hevosta\", sanoi Heggen lyhyeen. Ja Jenny alkoi kulkea vaunujen\nperässä, Heggenin rinnalla, viimeisenä niiden parvessa, jotka eivät\nolleet mahtuneet ajopeleihin. Vaunut vyöryivät hitaasti joukkueen\nedellä.\n\n\"Et kai aio väittää, että viitsit vieläkin jäädä noitten ihmisten\nseuraan -- vaeltaa aina Panepernalle sen takia?\" kysyi Heggen.\n\n\"Voi, kai me löydämme jonkun ajurin matkan varrelta --.\"\n\n\"Että sinä sentään viitsit -- ja kun he vielä ovat päissään kuin\nmitkäkin -- jok'ikinen\", jatkoi Heggen.\n\nJenny nauroi veltosti:\n\n\"Kai minäkin olen --\"\n\nHeggen ei vastannut. He olivat tulleet Piazza di Spagnalle. Jenny\npysähtyi:\n\n\"Sinä et siis tahdo tulla mukaan, Gunnar?\"\n\n\"Jos sinä välttämättä tahdot jatkaa, niin -- muuten en.\"\n\n\"Ei sinun minun takiani tarvitse -- ymmärräthän että yksinkin pääsen\nkotiin.\"\n\n\"Jos sinä lähdet jatkamaan, tulen mukaan --. Sinä et nimittäin saa\najelehtia paikasta paikkaan vain noiden päihtyneitten kanssa.\"\n\nJenny nauroi, samaa velttoa ja yhtäkaikkista naurua.\n\n\"Peijakas, ja sitten sinä olet niin väsynyt huomenna, ettet edes jaksa\nistua mallinani --\"\n\n\"Voi, siihen minä kyllä pystyn --\"\n\n\"Pyh! Sitä en usko. Ja muuten en ainakaan minä jaksa tehdä työtä\nkunnolleen, mikäli minun on renttuiltava tällä tavoin kaiken yötä --\"\n\nJenny kohotti harteitaan. Mutta hän alkoi kulkea päinvastaiseen\nsuuntaan kuin toiset, Babuinota päin.\n\nPari kaapu-asuista poliisia sivuutti heidät. Muuten ei ainoatakaan\nihmistä ollut näkyvissä tällä autiolla paikalla. Suihkukaivo\nsolisi espanjalaisten portaitten edessä, jotka paistoivat valkeina\nkuunvalossa, ympärillään istutusten ikivihreät pensaat mustina ja\nhopeakimmelteisinä.\n\nJenny sanoi äkkiä kovasti ja pilkallisesti:\n\n\"Tiedän että tarkoitat hyvää, Gunnar. Teet kauniisti kun koetat pitää\nhuolta minusta. Mutta se ei auta --\"\n\nHeggen kulki ja oli vaiti.\n\n\"Niin, ellet itse tahdo --\", sanoi hän hetken päästä.\n\n\"Tahdo\", toisti Jenny.\n\n\"Niin, sanoin _tahdo_.\"\n\nJenny hengitti lyhyeen ja kiivaasti, aivan kuin olisi aikonut\nvastata -- mutta hän hillitsi itsensä. Inho täytti hänet --. hän oli\npuolipäihdyksissä, hän tiesi sen itse. Puuttuisi vielä että hän alkaisi\nriehua -- valittaa, selittää, ulvoa. -- Hän puri hampaansa yhteen\nestääkseen sanoja tulemasta.\n\nHe saapuivat omalle ovelleen, Gunnar avasi, sytytti vahatulitikun ja\nalkoi näyttää tietä ylös -- loputtomia, pimeitä kiviportaita.\n\nHeidän kaksi pientä huonettaan sijaitsivat yksinään ylimpänä,\nporrasten päässä. Ovien edessä kulki pieni käytävä, joka päättyi\nmarmoriportaisiin, mitkä veivät talon tasakatolle.\n\nOvessaan Jenny ojensi kätensä Heggenille:\n\n\"Hyvää yötä nyt, Gunnar, kiitos tästä illasta\", sanoi hän matalalla\näänellä.\n\n\"Kiitos itsellesi, nuku hyvin --\"\n\n\"Samaten.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnar avasi huoneensa ikkunan. Vastapäätä paistoi kuu okrankeltaiselle\nseinälle ja sen suljetuille ikkunaluukuille ja mustille\nrautaparvekkeille. Takana kohotti Pincio kukkulansa tummat puistot\nkuunsinistä taivasta vasten; jotkut lehdet välkehtivät. Alhaalla näkyi\nvanha sammaltunut katto -- ja missä talon nokimusta varjo loppui,\nriippui kellankalpeata pesua kuivumassa matalammalla pengermällä.\n\nGunnar nojautui ulos ikkunastaan -- surullisena ja inho sydämessä.\nPeijakas, eihän hän muuten ollut häveliäs -- mutta nähdä Jenny\ntuollaisena --. Hyi --.\n\nJa hänhän itse oli alussa vetänyt Jennyn tuollaiseen seuraan.\nVirkistääkseen Jennyä -- tyttöhän oli laahannut siipiään kuin sairas\nlintu ensimmäisinä kuukausina. Niin, tietenkin hän oli ajatellut, että\nhe kaksi olisivat häijysti hauskutelleet toisten kustannuksella --\nkatsoessaan noita apinoita. Eihän hän voinut aavistaa, että kävisi\nnäin --.\n\nHän kuuli että Jenny meni ulos huoneestaan -- ylös katolle. Heggen\nseisoi tuokion kahden vaiheilla. Mutta sitten hänkin lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJenny istui siellä ainoalla tuolilla, pienen aaltopellistä tehdyn\nsuojan takana. Kyyhkyset kuhersivat unisina lakassaan sen katolla.\n\n\"Etkö ole mennytkään levolle\", sanoi Gunnar matalalla äänellä. \"Sinähän\nvilustut\". Hän toi Jennyn hartialiinan ja ojensi sen hänelle. Istuutui\nkaton kaiteelle kukkaruukkujen väliin.\n\nHetkisen he istuivat vaiti ja tuijottivat kaupunkia, jonka kirkkojen\nkupolit uiskentelivat kuutamossa. Kaukaisten kukkuloitten ääriviivat\nolivat kokonaan häipyneet.\n\nJenny tupakoi. Myös Gunnar sytytti savukkeen.\n\n\"Huomaan muuten etten kestä juuri mitään enää -- juoda, tarkoitan. Se\nvaikuttaa ihan kohta\", sanoi Jenny kuin anteeksi pyytäen.\n\nGunnar huomasi, että hän jo oli täysin selvä.\n\n\"Minusta sinun pitäisi luopua tuosta kaikesta joksikin aikaa, Jenny.\nEikä tupakoida -- ainakin hyvin hiukan. Olethan valittanut sydäntäsi\n--.\"\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Oikeastaan sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, mitä noihin ihmisiin\ntulee. En ymmärrä, että viitsit alentua olemaan yhdessä heidän kanssaan\n-- tällä tavoin --\"\n\n\"Joskus\", sanoi Jenny hiljaa. \"Tarvitseehan ihminen huumausta, suoraan\nsanoen. Ja mitä alentumiseen tulee --.\" Gunnar katsahti hänen kalpeita\nkasvojaan. Paljaat vaaleat hiukset loistivat kuunvalossa. \"Joskus\nminusta ei --. Vaikka minä esimerkiksi tällä hetkellä -- häpeän. Nyt\nminä näet olen tavallista selvempi.\" Hän naurahti. \"Joskus minä taas\nen ole selvä -- en silloinkaan kun en ole mitään juonut. Juuri silloin\nminun tekeekin mieleni olla niinkuin tänään.\"\n\n\"Se on vaarallista, Jenny\", kuiskasi Gunnar. Ja hetken kuluttua: \"Minun\ntäytyy sanoa -- minusta se oli inhottavaa, tämäniltainen. Katsos, minä\nolen nähnyt yhtä ja toista -- kuinka siinä oikein käy --. En tahtoisi\nnähdä sinun painuvan alaspäin -- päätyvän siihen mihin tuollainen\nLoulou --\"\n\n\"Voit olla levollinen, Gunnar. -- Minun loppuni ei ole sellainen --.\nOikeastaanhan en jaksa sellaista elämää. Tiedän kyllä panna pisteen --\nennen.\"\n\nGunnar istui hiljaa ja katseli häntä.\n\n\"Tiedän, mitä tarkoitat\", sanoi hän lopuksi matalalla äänellä. \"Mutta\nJenny -- toisetkin ovat ajatelleet samoin. Mutta kun on antautunut\nluisuvalle pinnalle --. Silloin ei tee sitä, mitä sinä sanot pisteen\npanemiseksi --.\"\n\nHän nousi, tuli Jennyn luo ja otti tämän käden:\n\n\"Kuule nyt Jenny -- älä jatka tuota -- eikö niin?\"\n\nJenny nousi seisomaan ja naurahti:\n\n\"En, ainakaan toistaiseksi. Olen kai parantunut renttuilemishalusta\npitkiksi ajoiksi, luullakseni --.\"\n\nHe seisoivat tuokion. Sitten Jenny puristi hänen kättään:\n\n\"Hyvää yötä, poika. Istun siis mallinasi huomenna.\"\n\n\"Hyvä on. Kiitos.\"\n\nHeggen jäi vielä hetkeksi istumaan ja tupakoimaan, palelemaan ja\najattelemaan, ennen kuin meni alas omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nJenny istui Gunnarin mallina seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, ihan\nsiihen asti kun alkoi hämärtyä. Levätessään he vaihtoivat joitakin\nvälinpitämättömiä sanoja, samalla kun Gunnar maalasi taustaa tai pesi\nsiveltimiä.\n\n\"Kas noin!\" Hän laski pois paletin ja alkoi järjestää maaliarkkuaan.\n\"Nyt pääset siitä täksi päiväksi!\"\n\nJenny tuli hänen luokseen ja he seisoivat lähekkäin ja katselivat kuvaa.\n\n\"Musta on aika hienosti käsitelty, eikö sinustakin, Jenny?\"\n\n\"On. Minusta se eristyy taustasta mainiosti.\"\n\n\"No nyt --\" Gunnar katseli kelloaan: \"on melkein aika lähteä syömään --\nmenemmekö yhdessä?\"\n\n\"Mielelläni. Menen vain huoneeseeni pukeutumaan kävelypukuun. Odotatko\nniin kauan?\"\n\nHetkistä myöhemmin, kun Gunnar koputti hänen ovelleen, seisoi Jenny\nvalmiiksi pukeutuneena ja kiinnitti hattuaan peilin edessä.\n\nKuinka kaunis hän onkaan, ajatteli Gunnar, kun Jenny kääntyi häneen\npäin. Solakka ja vaalea kiinteässä teräksenharmaassaan -- hän vaikutti\nmaailmannaiselta, hienolta ja pidättyvältä, viileältä ja tyylikkäältä.\nEikä Gunnar tahtonut uskoa mitä itse oli ajatellut --.\n\n\"Ettekö te muuten sopineet, että menisit neiti Schulinin luokse\niltapäivällä katsomaan hänen maalauksiaan?\"\n\n\"Minäpäs en mene.\" Jenny punastui ankarasti. \"Rehellisesti sanoen\n-- minulla ei ole halua viljellä sitä tuttavuutta -- eivätkä hänen\nmaalauksensa ole kai juuri minkään arvoiset?\"\n\n\"Eivätkä ole, jumaliste! En vain voi käsittää, kuinka saatoit sietää\nhänen lähentelyään eilen illalla --. Hyi, ennemmin söisin lautasellisen\neläviä onkilieroja --\"\n\nJenny naurahti. Sitten hän sanoi vakavasti: \"Ihmisraukka --\npohjimmaltaan hän kai on onneton --\"\n\n\"Vielä mitä -- onneton! Tapasin hänet Pariisissa vuonna 1905. Pahinta\non, ettei hän kai luonnostaan ole ollenkaan perverssi. Vain tyhmä\n-- ja turhamainen --. Kas, nyt on se olevinaan hienoa --. Jos olisi\nollut muodikasta olla hyveellinen, olisi hän nyt istunut korokkeella\nja parsinut lapsensukkia -- ehkäpä huvikseen maalaillut ruusuja,\nkastehelmiä lehdillä --. Ja ollut Tanskanmaan siveimpiä Johanne\nLouise'oja -- ja vieläpä iloisimpia --. Mutta kun hän pääsi irti noista\nvaltioneuvoksistaan, joiden juurta hän alkuaan oli -- piti hänen\nsiis kulkea virran mukana -- olla 'vapautunut' ja taidemaalari -- ja\nottaa rakastaja, itsekunnioituksen vuoksi. Ja onnettomasti kyllä hän\njoutuu tekemisiin pökkelön kanssa, joka tekee hänet raskaaksi -- joka\non vanhanaikainen ja tahtoo, että he aivan epämuodikkaasti menisivät\nnaimisiin ja vaatii, että hän hoitaisi lapsia ja taloutta --.\"\n\n\"Ethän sinä voi sitä tietää -- ehkäpä on osittain Paulsenin syytä että\nhän karkasi --.\"\n\n\"Tietysti se oli Paulsenin syy. Hän oli kuten sanottu vanhanaikainen ja\nharrasti kotoista onnea -- ja antoi kai hänelle liian vähän lempeä eikä\nensinkään selkään --\"\n\nJenny hymyili alakuloisesti:\n\n\"Voi sinua, Gunnar! Sinä nyt tahdot kääntää asiat niin, että elämä on\nniin kirotun helposti käsitettävissä --\"\n\nHeggen asettui takaperin tuolille ja kietoi käsivarret selkänojan\nympärille:\n\n\"Mehän tiedämme elämästä niin vähän varmaa, niin että se tosiaan\non helppoa ymmärtää. Täytyy tehdä arviointi ja tuomita sen mukaan.\nJa selvittää kaikki epäselvä, niin hyvin kuin voi sitä mukaa kuin\nsellaista ilmenee --\"\n\nJenny istuutui sohvaan ja nojasi päätään käsiinsä.\n\n\"Minusta ei enää tunnu että elämässä olisi mitään, jonka kykenisin\nnäkemään kyllin selvästi, jotta pystyisin käyttämään sitä tuomioni\nperustana -- tai tekemään arvioni sen avulla\", sanoi hän tyynesti.\n\n\"Luulen, ettet tarkoita mitä sanot.\"\n\nJenny vain hymyili:\n\n\"Et aina\", sanoi Gunnar.\n\n\"Ei kai kukaan tarkoita aina samaa --\"\n\n\"Tarkoittaa, aina kun hän on selvä. Kuten yöllä sanoit, ihminen ei aina\nole selvä, vaikka hän ei olisikaan mitään juonut --.\"\n\n\"Siis -- kun minä nyt kerrankin tunnen olevani selvä --.\" Jenny\nkeskeytti äkkiä.\n\n\"Sinä tiedät sen mitä minäkin. Olet aina tietänyt. Suurin piirtein\nkatsoen käy ihmisen niin kuin hän itse on tahtonut. Ihminen on oman\nonnensa seppä -- tavallisesti. Joskus vain hän ei ole -- olosuhteitten\npakosta, joille hän ei mitään mahda. Mutta on suunnatonta liioittelua\nväittää, että näin tapahtuu usein --\"\n\n\"Jumala on todistajani ettei minun ole käynyt niinkuin tahdoin, Gunnar.\n-- Ja olin tahtonut niin monta vuotta -- ja elänyt niin kuin tahdoin\n--.\"\n\nHe olivat molemmat tuokion vaiti.\n\n\"Eräänä päivänä\", sanoi Jenny hitaasti, \"muutin suuntaani pieneksi\nhetkeksi. Minusta tuntui niin ankealta ja kovalta elää sellaista\nelämää, joka minun mielestäni oli arvokkainta -- niin yksinäistä,\nGunnar. Ja silloin minä väistyin hetkeksi syrjään -- tahdoin olla nuori\nja leikitellä hieman. Ja sillä tavoin jouduin pyörteeseen, joka vei\nminut mukanaan -- ja päädyin sellaiseen, jonka läheisyyteenkään en\nmilloinkaan, en hetkeksikään, ollut uskonut joutuvani --.\"\n\nHeggen istui tuokion.\n\n\"Muistatko erästä runoa\", sanoi hän hiljaa. \"Se on Rossettia -- hän on\nnimittäin paljon parempi runoilijana kuin maalarina:\n\n    \"Siis tuoko rajamerkki? Lähde, josta en\n    ees juomaan alentunut tippaakaan,\n    vaan jäin sen äyrähälle istumaan,\n    kivillä särjin taivaskuvat sen\n    (omankin kuvani noin särkien!) --\n    Siis tuoko käännekohta? -- Luulin, että\n    mun tieni määrät nousis etsimättä\n    kuin alttari tai linna ylhäinen.\n\n    Mut polku harhaan vei! Käyn takaisin\n    ja juoda janoan, kun lähteen nään\n    kai mustan nyt, sen koska saastutin.\n    Mut vaikka tieni päättyy pimeään,\n    kun käännyn tässä, kiitän Jumalaani,\n    samalla tiellä ett' on sama maali.\"\n\n    [Yrjö Jylhän suomennos.]\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Samalla tiellä ett' on sama maali\", kertasi Gunnar.\n\n\"Luuletko\", kysyi Jenny, \"että on niinkään helppoa löytää takaisin?\"\n\n\"En. Mutta eikö ihmisen pitäisi pyrkiä?\" sanoi Gunnar miltei\nlapsellisesti.\n\n\"Mikä päämaali minulla muuten olikaan?\" kysyi Jenny äkkiä kiihkeästi.\n\"Tahdoin elää niin ettei minun koskaan täytyisi hävetä, yhtä vähän\nihmisenä kuin taiteilijana. Ei koskaan tehdä mitään, josta epäilin\nettei se ollut oikein. Rehellinen tahdoin olla ja luja ja hyvä, niin\nettei minulla koskaan olisi toisen ihmisen surua omallatunnollani\n--. Ja mikä sitten oli se rikos, joka oli alkuna -- josta kaikki muu\naiheutui? Että minä kaipasin rakkautta, ilman että kaipasin mitään\ntiettyä miestä! Oliko se niin ihmeellistä? Että olin niin valmis\nuskomaan, kun Helge saapui, että olinkin kaivannut Juuri häntä? Niin\nettä lopulta todellakin uskoin niin --. Sehän oli alku, josta kaikki\nmuu aiheutui --. Gunnar -- _olen_ luullut niin -- että saattaisin tehdä\nheidät onnellisiksi -- ja olen tehnyt vain pahaa --.\"\n\nJenny oli noussut seisomaan ja kulki edestakaisin lattialla:\n\n\"Luuletko että lähde, josta puhut, koskaan maailmassa voi tulla\npuhtaaksi ja kirkkaaksi enää kun ihminen tietää, että hän itse on sen\nsamentanut? Luuletko, että minun nyt on helpompi alistua? -- Minä\nkaipasin samaa kuin kaikki nuoret tytöt. Ja kaipaan yhä vielä -- samaa.\nVain niin että tiedän, nyt on takanani entisyys, jonka vuoksi en voi\nottaa vastaan sitä ainoata onnea, josta välittäisin -- enkä minä\nitse ole enää raikas enkä terve enkä puhdas. Saan laahata perässäni\nkaipuuta, josta tiedän ettei se voi toteutua -- tämä on siis nyt minun\nelämääni -- tämä jonka olen kokenut näinä viime vuosina --.\"\n\n\"Jenny --.\" Myöskin Gunnar nousi. \"Sittenkin sanon, että kaikki riippuu\nsinusta itsestäsi -- sen _täytyy_ riippua. Jos tahdot, että nämä\nmuistot tuhoavat sinut. Tai jos tahdot pitää niitä oppirahoina -- niin\nhirvittävän kovalta kuin se kuulostaakin --. Tarkoitan että päämaali,\njonka silloin asetit itsellesi, oli oikea -- sinulle.\"\n\n\"Etkö nyt ollenkaan ymmärrä, poika, että se on mahdotonta? Sehän on\nsyöpynyt minuun kuin happo -- se kuluttaa rikki sen, joka kerran oli\nolemustani -- tunnen itse, että aivan kuin murenen sisäisesti. Voi! --\nEnkä tahtoisi, voi, en tahtoisi! Haluaisin -- niin, en tiedä mitä --.\nSaada kaikki ajatukset pysähtymään. Kuolla --. Tai elää -- mieletöntä,\ninhottavaa elämää -- vaipua pohjaan -- surkeudessa, joka olisi vieläkin\nsyvempää kuin tämä nykyinen --. Joutua vedetyksi lokaan -- niin\nperinpohjin, että tiedän -- tämän perästä ei ole muuta kuin kuolema --.\nTai --\" ja Jenny puhui matalalla äänellä ja hurjasti, kuin tukahdetussa\ntuskassa -- \"heittäytyä junan alle -- tietää viime sekunteina, että\nnyt, nyt -- nyt heti -- on koko ruumiini, hermot ja sydän ja aivot --\nkaikki tyynni -- yhtenä ainoana verisenä, värisevänä massana --.\"\n\n\"Jenny!\" Gunnar kirkaisi. Hän oli valahtanut aivan kalpeaksi. Ja hän\nkuiskasi työläästi: \"En kestä kuulla _sinun_ puhuvan noin.\"\n\n\"Minä olen hysteerinen\", sanoi Jenny rauhoittaen. Mutta hän meni\nkuitenkin nurkkaan, jossa kaikki hänen maalauksensa olivat, ja hän\nmelkein heitti ne pitkin seiniä, maalattu puoli ylöspäin.\n\n\"Eihän ihminen voi kulkea ja elää tehdäkseen tällaisia --! Läiskiä\nöljyvärejä kankaalle -- näethän ettei enää ole muusta kysymys --\nkuolleita väritäpliä! Hyvä Jumala, näithän miten yritin tehdä työtä\nensimmäiset kuukaudet -- kuin mikäkin orja -- enhän enää osaa edes\nmaalata --.\"\n\nHeggen katseli kuvia. Joka tapauksessa tunsi hän taas maata jalkojensa\nalla.\n\n\"Saat kernaasti sanoa rehellisen mielipiteesi tuosta -- törkykasasta\",\nsanoi Jenny uhittelevasti.\n\n\"Niin, eiväthän ne ole paljonkaan arvoisia -- myönnän sen kernaasti.\"\nGunnar seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli. \"Mutta tätähän voi\nsattua itsekullekin meistä -- ajanjaksoja, jolloin emme osaa. Mitä\nsiihen tulee -- minusta sinun pitäisi tietää, että se on ohimenevää\n-- sinulle. En usko ihmisen voivan menettää kykyään, vaikka hän onkin\nollut miten onneton hyvänsä --.\n\n\"Sinähän olet muuten ollut poissa työstäsi vaikka kuinka kauan.\nTäytyyhän ensiksi uudelleen oppia hallitsemaan ilmaisukeinojaan, senhän\nymmärrät. Jo pelkästään malliharjoitelma -- onhan jo kohta kolmisen\nvuotta siitä kun olet piirtänyt alastoman mallin mukaan. Tuollainen\nmenettely ei jää rankaisematta, tiedän sen itsestäni --\"\n\nHän meni hyllylle ja alkoi penkoa Jennyn vanhoja luonnosvihkoja.\n\n\"Ajattele vain kuinka sinä pääsit eteenpäin Pariisissa -- saanko\nnäyttää sinulle --\"\n\n\"Ei ei -- ei sitä\", sanoi Jenny nopeasti ja ojensi kätensä ottamaan\nkirjaa.\n\nHeggen jäi seisomaan, kirja kiinni, ja katsahti häneen hämmästyneenä.\nSitten Jenny käänsi kasvonsa pois.\n\n\"Niin, voithan kernaasti katsoa --. Yritin vain eräänä päivänä\npiirustaa poikaa --.\"\n\nHeggen selaili hitaasti. Jenny oli taas istuutunut sohvaan.\nHeggen katseli hetkisen pieniä lyijykynäpiirustuksia nukkuvasta\nkapalovauvasta. Sitten laski hän varovaisesti kirjan kädestään:\n\n\"Oli niin sääli että sinun piti menettää pieni poikasi\", sanoi hän\nhiljaa.\n\n\"Oli --.\n\n\"Kun vain hän olisi elänyt, olisi kaikki muu ollut yhdentekevää, senhän\nymmärrät. -- Puhut tahdosta -- mutta eihän ihmisen tahto voi edes pitää\nelossa -- omaa lasta -- ja niinpä --.\n\n\"Enkä minä jaksa enää koettaa tulla miksikään, Gunnar, sillä minusta\ntuntui että ainoa, mihinkä kelpasin -- ja mistä välitin -- oli: olla\npikku poikani äiti. Niin, häntä osasin rakastaa. Ehkäpä pohjimmaltani\nolen itsekäs ihminen, sillä aina kun yritin rakastaa muita, oli oma\nminäni kuin seinänä välissä. -- Mutta poika oli minun -- Jos olisin\nsaanut pitää hänet, olisin pystynyt työhön -- voi miten olisinkaan\ntehnyt työtä!\n\n\"Minä suunnittelin. Ajattelin sitä nyt syksyllä, kun matkustin\netelään -- olinhan aikonut viettää kesää Baijerissa hänen kanssaan.\nPelkäsin että meri-ilma olisi hänelle liian voimakasta --. Hän olisi\nmaannut vaunuissaan ja nukkunut omenapuiden alla -- ja minä olisin\ntyöskennellyt. Ymmärrätkö, en tiedä mitään paikkaa maailmassa, jonne\nvoin matkustaa ja jonne en olisi haaveksinut päästä pojun kanssa.\nMaailmassa ei ole mitään hyvää tai kaunista, josta en olisi ajatellut,\nsilloin, kun hän oli minulla -- sitä hänen pitäisi oppia ja sitä saada\nnähdä. Minulla ei ole mitään tavaraa, joka ei samalla olisi ollut myös\nhänen -- punaiseen matkahuopaani kiedoin hänet usein --. Se musta puku,\njoka minulla on ylläni kun istun mallinasi, ommeltiin Warnemündessä\nkun nousin vuoteesta -- valitsin sen mallin jotta olisi helppo antaa\nhänelle rintaa --. Vuorissa on maitotahroja --.\n\n\"En voi työskennellä, sen vuoksi että olen hänen riivaamansa. Kaipaan\nhäntä niin että olen aivan kuin puutunut. Yöllä kiedon päänaluiseni\nsykkyrälle ja otan sen syliini -- se on pikkupoju. Minä kutsun häntä\nja puhelen hänelle, ollessani yksin --. Aioin maalata häntä, niin että\nminulla olisi ollut kuvia hänen jokaiselta ikäkaudeltaan --. Ajatella,\nettä hän nyt olisi pian ollut vuoden vanha -- hänellä olisi ollut\nhampaita -- ja hän olisi osannut ryömiä -- ehkäpä noussut pystyynkin ja\nkulkenut jonkin askeleen. Joka kuukautena, joka päivänä ajattelen, nyt\nhän olisi ollut niin ja niin vanha --: ja kuvittelen, minkä näköinen\nhän olisi ollut. Aina kun näen bambinon jonkun eukon käsivarrella --\naina kun näen lapsia kadulla -- ajattelen, miltä minun olisi näyttänyt,\nkun hän olisi ollut yhtä iso --.\"\n\n\"En osannut ajatella että se tuntuisi sellaiselta Jenny\", sanoi Gunnar\nhiljaa ja käheästi. \"Ymmärsin kyllä että se oli vaikeaa. Mutta samalla\najattelin -- tavallaan -- oli parasta -- näin. Jos olisin ymmärtänyt\nmitä oikein tunsit, olisin tullut sinun luoksesi --.\"\n\nJenny ei vastannut -- jatkoi vain omaa ajatustenkulkuaan:\n\n\"Ja sitten hän kuoli -- niin pienenpieni raukka. Onhan vain sulaa\nitsekkyyttä, etten suo hänelle sitä -- saada kuolla, ennen kuin\nhän kykeni tajuamaan hivenenkään vertaa. Hän osasi vain seurata\nvaloa silmillään -- ja huutaa kun hän tarvitsi kuivaa ylleen tai\noli nälissään. Ja hän tarrautui yhtä hyvin poskeeni kuin rintaani\n--. Hän ei vielä tuntenut minua -- ei ainakaan oikein. Ehkäpä\njoitain epämääräisiä tajunnan pilkahduksia oli alkanut herätä hänen\npikkupäässään -- mutta ajatella, ettei hän koskaan ole tietänyt, että\nminä olin hänen äitinsä --.\n\n\"Hänellä ei ole ollut mitään nimeä, raukalla, ei muuta kuin äidin\npikkupoju. Minulla ei ole mitään muita muistoja hänestä kuin tuollaisia\npuhtaasti fyysillisiä --, Jenny kohotti kätensä, aivan kuin olisi\npainanut lasta povelleen. Sitten ne putosivat kuolleina ja tyhjinä alas\npöydälle.\n\n\"Ensimmäinen aistimus koskettaessani häntä -- oli hänen ihonsa omaani\nvasten. Se oli niin pehmeä, hieman kostea -- aivan kuin jotain\nsisäpuolista -- ilmahan oli tuskin ehtinyt sitä koskettaa, ymmärräthän.\nLuulen, että toisen on vastenmielistä lähestyä vastasyntynyttä, ellei\nse ole omaa lihaa ja verta --. Ja hänen silmänsä -- ne eivät vielä\nolleet mitään määrättyä väriä -- ne olivat tummat -- luulen muuten\nettä niistä olisi tullut siniharmaat. Ne ovat niin ihmeelliset,\ntuollaiset pikkulapsen silmät -- mystilliset, tahtoisin miltei sanoa.\n-- Ja hänen pienoinen päänsä -- kun hän makasi ja imi rintaani ja\npainoi nenänipukkansa latteaksi ja verisuoni tykytti -- ja tuo ohut,\nuntuvainen tukka -- hänellä oli syntyessään paljonkin tukkaa -- se oli\ntummaa --. Minun mielestäni hän oli niin ihana.\n\n\"Ja koko hänen pienoinen vartensa! Enhän voi ajatella mitään muuta!\nVoin tuntea sen yhä käsissäni. Kupeet olivat niin pyöreät -- hän\noli näet paksuin keskikohdalta --. Ja hänen takalistonsa oli niin\nhullunkurisesti puristunut kokoon, hiukan suippeneva -- minusta\nse tietenkin oli viehättävää, sekin. Voi, mitenkä hän minusta oli\nsuloinen, oma pienoinen poikani!\n\n\"Ja sitten hän kuoli. Minä olin niin iloinnut kaikesta siitä, joka olisi\nedessä, että minusta melkein tuntui, etten oikein ollut ehtinyt huomata\nkaikkea mikä hänessä jo oli, sen ajan kun hänet omistin -- tai etten\nollut suudellut häntä kyllin, tai katsellut häntä kyllin -- vaikka\nenhän muuta tehnytkään niinä viikkoina --.\n\n\"Ja niin oli jäljellä vain kaipaus -- sinä et saata ymmärtää, miltä se\ntuntui! Oli kuin koko ruumistani olisi kivistänyt kaivatessani häntä.\n-- Rintani tulehtuivat, ja oli kuin kaipuuni olisi puhjennut kipuna ja\nkuumeena. Minä kaipasin häntä käsivarsilleni, käsieni väliin, poskeani\nvasten --. Parina viimeisinä kertoina tarttui hän joskus kädellään\nsormeeni, kun ojensin sen hänelle. Kerran hän itse tarttui johonkin\nhiuskiehkuraani, joka oli irtautunut nutturasta --. Voi hänen suloisia\npikku kätösiään.\"\n\nHän painautui pöydän yli -- nyyhkytti matalalla äänellä ja\nväkivaltaisesti, niin että vapisi.\n\nGunnar oli noussut -- seisoi hetken, epävarmana, itku kurkussa. Sitten\nhän meni äkkiä Jennyn luo ja suuteli häntä nopeaan, ujosti ja äkkiä\npäälaelle.\n\nJenny makasi rentonaan pöytää vasten ja itki. Mutta viimein hän nousi,\nmeni pesutelineen ääreen ja alkoi huuhtoa kasvojaan.\n\n\"Voi hyvä Jumala, miten kaipaan häntä, Gunnar\", sanoi hän kesken\nkaiken, itkettyneellä äänellä.\n\n\"Voi Jenny --.\" Gunnar ei osannut sanoa muuta. \"Voi Jenny!\nEnhän tietänyt että tunsit noin, senhän ymmärrät --.\"\n\nJenny kääntyi -- pani hetkeksi kätensä Gunnarin harteille:\n\n\"Niin niin, Gunnar. Älä huoli välittää siitä mitä ennen olen sanonut.\nVäliin olen vallan suunniltani. -- Mutta ymmärräthän -- jo pojan\ntakia, ellei muuten -- en kai tahdo suorastaan antautua mihinkään\nrenttuiluun --.\n\n\"Pohjimmalti koetan tietysti tehdä elämästä parasta minkä voin --\nsenhän ymmärrät. Koetan työskennellä -- vaikkakaan se ei olisi minkään\narvoista näin ensimmälti. Ja sehän lohdutus minulla kuitenkin on, ettei\nkukaan elä kauemmin kuin itse tahtoo --.\"\n\nHän asetti jälleen hatun päähänsä ja haki siihen harson:\n\n\"Ja sitten menemme syömään -- sinunhan mahtaa olla kova nälkä, kun on\njo niin myöhäkin --.\"\n\nGunnar Heggenin nuoret kasvot kävivät veripunaisiksi. Kun Jenny sanoi\nnoin, tunsi hän itsensä äkkiä nälkäiseksi kuin susi. Ja häntä hävetti\nettä hän saattoi tuntea nälkää nyt --. Hän pyyhki kyynelet märiltä,\nkuumilta poskiltaan ja otti hatun pöydältä.\n\n\n\n\nX\n\n\nSuunnittelematta mitään etukäteen kulkivat he sen ravintolan ohi,\njossa he tavallisesti söivät ja jossa aina oli paljon skandinaaveja.\nHe kulkivat edelleen hämärässä, Tiberiä päin ja sillan yli, vanhoihin\nBorgo-kaupunginosiin. Kulmauksessa, aivan Pietarintorin laidassa,\noli pieni ravintola, jossa he joskus olivat syöneet palatessaan\nVatikaanista. He menivät sinne.\n\nHe söivät puhelematta keskenään. Päivällisen jälkeen Jenny sytytti\nsavukkeen. Ja hän maisteli punaviiniään ja hieroi tuoksuvia\nmandariininkuoria sormiensa välissä.\n\nHeggen istui ja tupakoi ja tuijotti eteensä. He olivat miltei ainoat\nvieraat.\n\n\"Tahdotko nähdä kirjettä jonka sain Cescalta tuonaan?\" sanoi Jenny\näkkiä.\n\n\"Kiitos. Huomasin että sinulle oli tullut kirje häneltä. Sehän oli\nTukholmasta?\"\n\n\"Niin oli. He ovat siellä nyt -- jäävät talveksi sinne.\" Jenny otti\nkirjeen käsilaukustaan ja ojensi sen hänelle.\n\n    \"Rakas kulta Jennyni!\n\n    Et saa olla vihainen minulle, vaikkakaan en aiemmin ole kiittänyt\n    kirjeestäsi! Olen joka päivä aikonut kirjoittaa, mutta siitä ei\n    ole tullut mitään. Olen niin iloinen että olet Roomassa jälleen\n    ja että maalaat ja että sinulla on Gunnar, jonka kanssa voit olla\n    yhdessä.\n\n    Kuten huomaat olemme palanneet Tukholmaan ja asumme vanhassa\n    paikassa. Oli mahdotonta jäädä asumaan torppaamme, kun alkoi\n    tulla oikein kylmä, sillä siellä oli hurja veto, emmekä juuri\n    saaneet muita huoneita lämpimiksi kuin keittiötä. Mutta kunhan\n    me vain joskus saisimme varaa ostaa tuon tupapahasen -- mutta\n    se kävisi liian kalliiksi, sillä meidän täytyisi suorittaa\n    niin paljon korjauksia ja muuttaa riihi ateljeeksi Lennartille\n    ja rakennuttaa uuneja ja paljon muuta vielä, mutta olemme\n    vuokranneet sen ensi kesäksi, ja siitä olen mielissäni, sillä\n    rakastan paikkaa enemmän kuin mitään koko maailmassa. Et voi\n    kuvitella mitään niin ihanaa kuin länsirannikko on, siellä\n    on niin ihmeellistä ja karua ja tuulentuivertamaa, harmaita\n    kallionnyppylöitä ja myrskynpieksemiä pensaita kallionkoloissa\n    ja köynnösteleviä kaprifolioita ja köyhiä pikku tupia ja meri\n    ja ihmeellinen taivas. Ne taulut joita siellä maalasin, olivat\n    ihmisten mielestä hyviä, ja Lennartilla ja minulla oli niin ihana\n    aika siellä, nyt me olemme ystävät aina, ja kun minä nykyisin\n    olen hänestä merkillinen, niin hän vain suutelee minua ja sanoo\n    minua pieneksi merenneidoksi ja muuta sievää, ja kun aika kuluu\n    kasvamme me varmasti aivan yhteen --.\n\n    Mutta nyt me siis olemme kaupungissa taas, eikä Pariisin-matkasta\n    tule mitään tällä kertaa, ja se voi olla yhdentekevää. Minusta\n    tuntuu melkein sydämettömältä kirjoittaa sinulle siitä, Jenny,\n    sillä sinä olet niin paljon parempi kuin minä, ja oli niin\n    toivotonta ja kauheata että sinun piti menettää pikku poikasi --\n    enkä minä mielestäni olisi ansainnut tulla niin onnelliseksi ja\n    saada sitä mitä enimmin maailmassa olen toivonut -- mutta saan\n    sittenkin pienokaisen. Siihen on enää vain viisi kuukautta -- en\n    oikein voinut uskoa siihen ensin, mutta nyt se on ihan varma.\n    Koetin salata sitä Lennartilta niin kauan kuin mahdollista --\n    häpesin niin kauheasti kun kaksi kertaa olin pettänyt häntä\n    sillä, ja pelkäsin että ehkä erehdyin, niin että ensin kielsin\n    kun hän alkoi sitä aavistella, mutta sittenhän minun piti\n    tunnustaa, mutta on aivan kuin en vielä oikein ymmärtäisi, että\n    todellakin tulen saamaan pienen pojan. Lennart sanoo muuten että\n    hän kernaimmin tahtoisi toisen pikku Cescan, mutta hän sanoo niin\n    vain lohduttaakseen minua kaiken varalta jo etukäteen, jos niin\n    käy, sillä olen ihan varma että hän sydämensä pohjalla toivoo\n    poikaa. Mutta tiedäthän että jos tulija on tyttö, pidämme yhtä\n    paljon hänestäkin, ja sitä paitsi, kunhan vain ensiksi saamme\n    yhden, voimme sitten saada toisiakin.\n\n    Nyt olen niin iloinen että minusta on melkein samantekevää\n    missä olemme; en ainakaan kaihoa Pariisia; ajatteles kun rouva\n    Lundqvist kysyi enkö ole harmissani kun pienokainen näin tuli\n    esteeksi ja kaatoi koko Pariisinmatkamme! Saatatko ymmärtää\n    sellaista ihmistä -- ja sentään hänellä on kaksi maailman\n    suloisinta poikasta --. Mutta heidät on jätetty aivan oman\n    onnensa varaan, kun he eivät ole meillä, ja Lennart sanoo että\n    rouva kyllä lahjoittaisi ne meille, ja jos minulla vain olisi\n    varaa, ottaisin heidät. Silloinhan pienokaisella olisi heti\n    alkajaisiksi kaksi herttaista isompaa veljeä leikkitovereiksi.\n    Voi kuinka hauska sitten on näyttää heille millainen pieni serkku\n    heillä on -- he kutsuvat minua tädiksi, ja minusta se on niin\n    herttainen tapa.\n\n    Mutta nyt minun täytyy lopettaa. Tiedätkö minkä vuoksi myös olen\n    niin iloinen -- eihän Lennart mitenkään näissä olosuhteissa voi\n    tulla mustasukkaiseksi, eihän? Muuten en luule, että hän enää\n    tuleekaan, sillä nyt hän hyvin tietää, että pohjimmaltani olen\n    rakastanut vain häntä.\n\n    Onko sinusta pahoin tehty kun kirjoitan sinulle näin paljon tästä\n    ja kerron kuinka onnellinen olen? Mutta tiedänhän, että suot\n    minulle kaikkea hyvää.\n\n    Sano terveisiä kaikille tutuille, joita siellä tapaat, ja\n    ensimmäiseksi ja viimeiseksi Gunnarille monet terveiset! Saat\n    mielelläsi kertoa hänelle uutisen jos tahdot. Ja sitten -- voi\n    hyvin! Kesällä sinä käyt meitä tervehtimässä!\n\n    Tuhat hellää tervehdystä!\n\n                                     Oma uskollinen ystäväsi\n                                              Cesca.\n\n    P.S. Nyt tiedän: Jos siitä tulee tyttö, pitää hänen, kissa\n    vieköön, saada nimekseen Jenny, sanokoon Lennart mitä hyvänsä!\n    Muuten hänkin lähettää terveisiä.\"\n\nGunnar ojensi kirjeen takaisin Jennylle, joka pani sen jälleen\nlaukkuunsa.\n\n\"_Olen_ iloinen\", sanoi Jenny hiljaa. \"Olen iloinen aina kun kuulen\nettä joku ihminen on iloinen. Se on jäänyt omasta minästäni jäljelle --\nellei muuta mitään.\"\n\nSen sijaan että olisivat palanneet kaupunkiin, kulkivat he\nPietarintorin poikki, kirkkoa kohti.\n\nKuutamossa lankesivat varjot nokimustina torille. Valkoinen valo\nja yöllinen pimeys karehti aavemaisesti toisessa kaartuvassa\npylväskäytävässä. Toinen oli aivan pimeässä, vain veistosrivi sen\nharjalla välkkyi valoisin ääriviivoin. Ja kirkon julkisivu oli\nvarjossa, mutta katto kiilsi paikoitellen, kuin se olisi ollut vettä.\n\nMolemmat suihkukaivot nostattivat valkoiset suihkunsa säkenöivinä ja\nvaahdoten kuunsinistä taivasta päin. Pyörteinä ajautui vesi korkeuteen,\nputosi läiskähtäen porfyyrisammioihin, solisi ja vaipui takaisin\naltaaseen.\n\nGunnar ja Jenny kulkivat hitaasti kirkkoa kohti, pylväskäytävän sivua,\njoka oli varjossa.\n\n\"Jenny\", sanoi Gunnar äkkiä. Hänen äänensä oli aivan rauhallinen ja\narkinen. \"Tahdotko mennä naimisiin kanssani?\"\n\n\"En\", sanoi Jenny yhtä rauhallisesti ja naurahti.\n\n\"Olen vakavissani.\"\n\n\"Mutta käsitäthän etten tahdo.\"\n\n\"Niin, mutta oikeastaan -- miksikä et?\" He kulkivat edelleen kirkkoa\nkohti. \"Mikäli ymmärrän tuntuu sinusta itsestäsi elämä nykyisin\nverraten arvottomalta. Joskus ajattelet itsemurhaa, mikäli ymmärrän.\nMutta kun kerta olet niin masentunut -- miksi et voisi yhtä hyvin mennä\nnaimisiin kanssani? Voisithan ainakin kokeilla!\"\n\nJenny pudisti päätään:\n\n\"Kiitos vain, Gunnar -- mutta tämä on mielestäni ystävyyden ylittämistä\n-- yli laillisten rajojen!\" Samassa hän kävi vakavaksi: \"Ensinnäkin\nsinun täytyy ajatella, etten ota sitä vastaan. Toiseksi -- joskin\nvoisit saada minut ottamaan sinut vastaan pelastusrenkaana, en ole sen\narvoinen että vaivautuisit ojentamaan minulle pikkusormeasikaan.\"\n\n\"Tämä ei ole ystävyyttä, Jenny.\" Gunnar viivytteli hetken. \"Asia on\nniin että olen -- rakastunut sinuun. En siis tee tätä auttaakseni sinua\n-- niin, tietysti minä samalla tahtoisin mielelläni sinua auttaa.\nMutta siksi että nyt ymmärrän -- jos sinun kävisi hullusti -- en tiedä\nmikä minulle tulisi eteen. En jaksa sitä ajatellakaan --. Ei ole\nmitään maailmassa jota en tekisi sinun tähtesi -- siksi että olen niin\nrakastunut sinuun, Jenny.\"\n\n\"Voi ei, Gunnar --.\" Jenny pysähtyi ja katsahti häneen säikähtyneenä.\n\n\"Niin, tietenkin ymmärrän, ettet sinä ole rakastunut minuun. Mutta\nsilloinhan voit helposti mennä naimisiin kanssani -- yhtä hyvin kuin\ntekisit jotain muuta -- kun joka tapauksessa olet väsynyt kaikkeen ja\nkun sinusta tuntuu ettei mikään ole mitään.\" Ja hänen äänensä tuli\nkuumaksi ja liikuttuneeksi, ja hän parahti: \"Sillä sinä alat vielä\nrakastaa minua, olen siitä ihan varma -- kun kerta rakastan sinua niin!\"\n\n\"Tiedäthän, että pidän sinusta\", sanoi Jenny vakavasti. \"Mutta eihän\nsellainen tunne ajan mittaan voisi sinua tyydyttää. Eheään ja suureen\ntunteeseen en siis kykene --.\"\n\n\"Kykenet varmasti. Kaikki kykenevät siihen. Minähän olin niin\nvuorenvarma, etten milloinkaan joutuisi kokemaan muuta kuin --\ntuollaista pikkuhakkailua. Sisimmässäni en edes uskonut, että elämässä\nolikaan sen parempaa --.\" Hänen äänensä kävi matalaksi. \"Sinä olet\nensimmäinen jota rakastan.\"\n\nJenny seisoi mykkänä ja hiljaa.\n\n\"Sitä sanaa, Jenny, en ole koskaan ennen sanonut, en kenellekään --.\nMinä jollakin tavoin arasti -- kunnioitin -- sitä. En ole koskaan ennen\nrakastanut ketään naista.\n\n\"Sen sijaan olin lakkaamatta rakastunut johonkin muuhun -- johonkin\nheissä. Cescan suupieliin, kun hän hymyili -- tuohon vaistonvaraiseen\nhienouteen hänessä --. Yhteen tai toiseen, joka sai mielikuvitukseni\ntoimimaan, joka pani minut sepittämään satuja heistä -- satuja, joissa\ntahdoin olla mukana --. Erääseen naiseen olin rakastunut siksi, että\nhänen yllään oli ihmeellinen syvänpunainen silkkipuku ensi kerralla kun\nnäin hänet -- laskoksissa se oli ihan musta kuin tummimmat ruusut --\najattelin häntä aina siinä. Ja sinuun silloin Viterbossa --. Sinä olit\nniin hieno ja hiljainen ja pidättyvä, aivan kuin hansikoitu sormenpäitä\nmyöten, sekä sisäisesti että ulkonaisesti -- ja silmässä kimmel, meidän\nmuitten nauraessa, ikään kuin olisit mielelläsi yhtynyt leikkiin,\nmutta et voinut etkä uskaltanut --. Silloin olin rakastunut pelkkään\najatukseen että näkisin sinut vallattomana ja hymyhuulin --.\n\n\"Mutta koskaan ennen en ole rakastanut -- elävää ihmistä.\"\n\nHän siirsi hetkeksi silmänsä Jennystä ja tuijotti suihkukaivon\nvesipatsaaseen, joka säkenöi kuutamossa. Ja hän tunsi uuden tunteensa\nnousevan ja säkenöivän itsessään kuin se -- ja hänen mielensä oli\ntäynnä uusia sanoja, jotka haltioituneina karkasivat hänen huuliltaan:\n\n\"Ymmärrätkö, Jenny -- rakastan sinua niin, että minusta kaikki muu on\nyhdentekevää! Enkä sure sitä ettet sinä rakasta minua -- sillä tiedän,\nettä rakastat minua kerran -- minähän tunnen, että rakkauteni pystyy\njuuri siihen --. Ja minulla on aikaa odottaa, sillä on ihmeellistä\nrakastaa sinua näin --.\n\n\"Kun sanoit -- että antaisit vetää itsesi lokaan -- tai heittäytyisit\nveturin alle -- silloin tapahtui minussa jotain. En itse tietänyt\nmitä se oli, tiesin vain, etten jaksanut kuulla sinun puhuvan noin --\ntiesin, etten voinut sallia sen tapahtua -- oli, kuin kysymyksessä\nolisi ollut oma elämäni --. Ja kun kerroit lapsestasi -- minuun\nkoski niin mielettömän kipeästi -- että olit kärsinyt niin paljon,\nenkä osannut sinua auttaa -- niin, en tietänyt sitä silloin -- mutta\nsiinä oli ehkä sitäkin että tahdoin -- sinun täytyi ruveta pitämään\nminusta --. Ja minä ymmärsin kaikki, Jenny, rajattoman rakkautesi ja\nsanomattoman ikävöintisi -- sillä juuri niinhän minä pidän sinusta. Ja\nkun me kuljimme täällä -- ja istuimme siellä trattoriassa -- ymmärsin\nkaikki --. Ymmärsin miten äärettömän rakas ja kallisarvoinen olet\nminulle.\n\n\"Nyt minusta kyllä tuntuu, että niin on aina ollutkin, senhän käsität!\nKaikki, mitä sinusta muistan, kuuluu juuri siihen -- että rakastan\nsinua. Nyt ymmärrän, miksi olen ollut niin alakuloinen siitä asti, kun\ntänne saavuit. Näin että sinun oli vaikea olla -- sekä silloin, kun\nensi alussa olit niin hiljainen ja surullinen, että nyt myöhemmin,\nkun sait nuo rajut puuskasi --. Muistan päivää siellä Warnemünden\nmaantiellä; näen sinut, kun seisoit ja itkit -- sekin kuuluu siihen,\nettä rakastan sinua --.\n\n\"Toiset miehet, joita olet tuntenut, Jenny -- myöskin pojan isä --\nvoi, minä tiedän millaista se on ollut! Sinä olet puhunut ja puhunut\nheidän kanssaan kaikesta mitä olet ajatellut, mutta se on jäänyt\nvain ajatuksenvaihdoksi, silloinkin kun olet koettanut saada heitä\nymmärtämään, miltä sinusta tuntui -- sillä he eivät _voineet_ sen. --\nSitä, mitä puhuit silloin Warnemündessä -- sen, ymmärtää, millainen\nsinä olit. -- Mutta minä tiedän mitä tänään sanoit -- tiedät, että\nsellaista saatoit sanoa vain minulle -- kukaan muu ei sitä ymmärtäisi\n-- eikö se ole totta?\"\n\nJenny nyökäytti yllättyneenä päätään -- myöntymykseksi. Se oli totta.\n\n\"Tiedän että olen ainoa, joka ymmärrän sinua pohjia myöten, ja tiedän\ntäsmälleen millainen olet. Voi! Ja sellaisena juuri rakastan sinua!\nVaikkakin sielusi olisi täynnä tahroja ja verihaavoja, en voi muuta\nkuin rakastaa sinua -- ja suudella kaikki pois, kunnes jälleen olet\npuhdas ja terve. Eihän rakkauteni pyydä mitään muuta, Jenny, kuin että\njälleen tulet sellaiseksi kuin tahdot olla ja jollainen sinun pitääkin\nolla tunteaksesi itsesi onnelliseksi. Ja vaikka saisit mielettömiäkin\npäähänpistoja -- minusta se olisi vain sairautta sinussa, jotain\nvierasta, joka on päässyt tunkeutumaan olemukseesi --. Ja vaikka sinä\npettäisit minua -- vaikka löytäisin sinut päihtyneenä katuojassa --\nsinä olisit sittenkin minulle oma rakastettu Jennyni --. Kuuletko?\n\n\"Etkö sinä voi tulla omakseni -- vain antautua minulle, vaipua syliini\nja antaa minun tehdä sinut omakseni? Sinä tulet jälleen terveeksi ja\nonnelliseksi -- en vielä oikein tiedä, miten osaan sen tehdä, mutta\ntiedän, että rakkauteni on neuvova minua --. Ja sinä olet heräävä\nhiukan iloisempana joka aamu, ja jokainen uusi päivä on mielestäsi\nhiukan valoisampi ja hiukan lämpimämpi kuin eilinen ja surusi hiukan\nvähemmän raskas. -- Emmekö voisi matkustaa Viterbohon, Jenny -- tai\njonnekin muualle? Voi, anna minun saada sinut -- tahdon hoitaa sinua\nkuin pientä sairasta lasta! Ja kun jälleen olet terve, oletkin oppinut\nrakastamaan minua, ja tiedät, että me kaksi emme mitenkään voi elää\nilman toisiamme --.\n\n\"Kuuletko, Jenny -- sinä olet sairas -- et voi tulla toimeen omin päin\n--. Sulje vain silmäsi ja ojenna kätesi minulle, niin otan sinut ja\nrakastan sinut terveeksi -- voi, tiedän että pystyn siihen!\"\n\nJenny käänsi valkeat kasvonsa häneen. Hän oli nojautunut pylvääseen --\nseisoi siinä ja hymyili kipeästi kuutamossa:\n\n\"Kuinka voisin tehdä sinulle niin paljon pahaa ja tehdä syntiä Jumalaa\nvastaan?\"\n\n\"Tarkoitatko ettet rakasta minua? Mutta sanoinhan jo ettei se mitään\nmerkitse. Tiedän kerta kaikkiaan että rakkauteni on sen luontoinen,\nettä sinä opit rakastamaan minua, kunhan sinä vain olet elänyt sen\nsuojassa jonkin aikaa --.\"\n\nHän otti Jennyn syliinsä -- suuteli hänen kasvojaan -- yhä uudestaan\nja uudestaan. Jenny seisoi tahdottomana. Mutta hetken kuluttua hän\nkuiskasi:\n\n\"Älä tee noin, Gunnar -- niin olet hyvä --\"\n\nHän päästi Jennyn empien.\n\n\"Miksikä en?\"\n\n\"Kun se olet sinä. Jos se olisi ollut joku toinen -- minulle\nyhdentekevä -- en tiedä viitsisinkö vastustaa --.\"\n\nGunnar tarttui hänen käteensä, ja he kulkivat edestakaisin kuutamossa:\n\n\"Ymmärrän sinua. Kun olit saanut pikku poikasi, sai sinusta elämäsi\njälleen merkitystä -- kaiken mielettömyyden jälkeen. Sillä sinä\nrakastit häntä, ja hän tarvitsi sinua. Ja kun hän kuoli, tulit\nvälinpitämättömäksi itsesi suhteen, sillä sinusta tuntui, että olit\ntarpeeton.\"\n\nJenny nyökäytti päätään:\n\n\"On muutamia ihmisiä, joista pidän -- niin että minun tekisi kipeää jos\ntietäisin, että heidän on vaikeata, ja iloitsisin, jos heidän kävisi\nhyvin. Mutta _minä_ vain en saata tuottaa heille mitään erikoista\nsurua -- tai iloa. Ja niin on aina ollut. Ja se juuri teki minut\nkaikessa salaisuudessa niin onnettomaksi ennen ja pani minut kaipaamaan\n-- minä siis vain olin, eikä kenenkään onni riippunut siitä, että\nolin olemassa. Sillä sitähän halasin, Gunnar -- olla onnena jollekin\nihmiselle. Koskaan en ole uskonut mihinkään muuhun onneen. Sinä puhuit\ntyöstä, mutta en koskaan uskonut että se olisi kyllin, sillä se on\nniin itsekästä. -- Sen tuottama syvin ilo kuuluu tuottajalleen --\neikä sitä iloa voi jakaa kenenkään toisen kanssa. Mutta eihän ole\nolemassa iloa joka tuottaisi onnea, ellei sitä voi jakaa muille --.\nVain muutamina lyhyinä tuokioina, kun on nuori, voi sitä tuntea --.\nJa myöskin silloin kun minä olin mielestäni muuttunut hiukan enemmän\nsellaiseksi, kuin tahdoinkin olla. Mutta vain luonnottomat ihmisethän\nkokoavat rikkauksia, haluamattakaan niitä käyttää. Niin on ainakin\nnaisen laita -- minusta naisen elämä on turhaa, ellei hän ole kenenkään\niloksi. -- Mutta minä en ole ollut kenenkään ilo -- vain joidenkuiden\nsuru. Tuottamaani pieneen köyhään iloon olisi melkein kuka hyvänsä\npystynyt, sillä hehän rakastivat minua vain siksi että he näkivät minut\ntoisenlaisena kuin olin --.\n\n\"Ja kun pikkupoju oli kuollut, alkoi minusta tuntua -- oli vain hyvä,\nettei kukaan ollut niin liki minua, että olisin saattanut tuottaa\nhänelle oikein syvää surua. En ollut korvaamaton -- en kenellekään --.\n\n\"Ja nyt sinä puhut minulle noin. Sinä olet kai aina ollut se, jonka\nkaikkein vähimmin olisin tahtonut vetää sekavaan elämääni --. Tavallaan\nolen aina pitänyt sinusta enin -- enin kaikista, joita olen tuntenut.\nMinusta tuntui hyvältä että olimme ystäviä -- sillä tavoin kuin olimme\n--. Niin ettei rakkaus eikä mikään sellainen vaarallinen ja levoton\nvoinut tunkeutua väliimme. Minusta sinä olit liian hyvä muuhun --. Voi\nhyvä Jumala, mitenkä toivoisin, ettei tämä olisi muuttunut!\"\n\n\"Nyt minusta ei ollenkaan tunnu, että se koskaan on ollutkaan toisin\",\nsanoi Gunnar hiljaa. \"Rakastan sinua. Ja luulen että tarvitset minua.\nOlen niin varma että voin saada sinut onnelliseksi taas. Ja jos sinä\nvain olet onnellinen, teet samalla minut onnelliseksi.\"\n\nJenny pudisti päätään:\n\n\"Kunpa minulla vain olisi hivenkään itseluottamusta jäljellä! Kunpa en\ntuntisi itseäni niin parantumattoman valmiiksi -- niin ehkäpä --. Mutta\nGunnar -- kun puhut siitä miten rakastat minua -- niin tiedän että se\nminussa, josta sinä pidät, on kuollut ja hävitetty. Ja niin sinä taas\njoudut kiertämään samaa kehää -- olet rakastunut johonkin haavekuvaan,\njonka olet rakentanut minusta -- ehkäpä siihen mitä olen ollut tai\nmiksi olisin voinut tulla --. Mutta kuitenkin -- päivä koittaa, jolloin\nsinä näet minut sellaisena kuin nyt olen -- ja niin tulet vain sinäkin\nonnettomaksi --.\"\n\n\"Kuinka hyvänsä käyneekin, en voi koskaan pitää onnettomuutena että\nrakastan sinua. Tiedän paljon paremmin kuin sinä itse, että sellaisena\nkuin sinä nyt olet, ei tarvita muuta kuin sysäys ja sinä lankeat --\njohonkin aivan mielettömään. Mutta minä rakastan sinua -- sillä voin\nnähdä koko sen tien, joka on vienyt sinut siihen missä nyt olet, ja\njos lankeat, en voi muuta kuin seurata sinua ja koettaa kantaa sinut\nkäsivarsillani takaisin ja rakastaa sinua sittenkin --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he seisoivat ylhäällä käytävässä huoneittensa edessä keskellä yötä,\ntarttui Heggen Jennyn käsiin:\n\n\"Jenny -- etkö ennemmin tahtoisi että nukkuisin luonasi tänä yönä --\nkuin maata yksin? Eikö sinusta sentään tuntuisi hyvältä nukkua sen\nsyliin, joka pitää sinusta enemmän kuin kenestäkään koko maailmassa --\nja herätä sylissäni aamulla?\"\n\nJenny katsahti häneen -- hymyili ihmeellisesti vahakynttilän\nkeltaisessa kajossa:\n\n\"Ehkäpä tänä yönä. Mutta luullakseni ei huomenna.\"\n\n\"Voi, Jenny --.\" Gunnar pudisti rajusti päätään. \"Saattaa olla että\ntulen luoksesi yöllä. Minusta minä saan tulla -- se ei olisi väärin.\nTiedän että sinulle olisi paras, jos olisit minun.\n\n\"Suututko -- tuletko surulliseksi -- jos tulen?\"\n\n\"Luulen että tulisin surulliseksi -- jälkeenpäin. Sinun takiasi. -- Voi\nei, älä tule, Gunnar! En tahdo olla sinun -- kun itse tiedän, että yhtä\nhyvin voisin olla kenenkä tahansa toisen.\"\n\nGunnar naurahti -- hänen naurussaan oli himoa ja tuskaa:\n\n\"Silloin minun pitäisi --. Kun vain ensin olisit minun, et voisi tulla\nkenenkään toisen omaksi -- niin hyvin tunnen sinut, Jenny rakas. Mutta\nkun sinä kerta pyydät -- voin mielelläni odottaa --.\n\n\"Mutta suljekin ovesi!\" sanoi hän ja nauroi kuten äsken.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKoko päivän oli ilma ollut kostea, kylmät harmaankalpeat pilvet\nkorkealla taivaalla. Nyt illemmällä syttyi joitakin ohuita, kultaisia\nviiruja läntisellä taivaanrannalla.\n\nJenny oli mennyt iltapäivällä Monte Celiolle piirustamaan. Mutta\nsiitä ei tullut mitään -- hän oli vain istunut ja aikaillut korkeilla\nportailla San Gregorion edustalla ja katsellut lehtoon, jossa suuret\npuut alkoivat kehittää keväisiä umpujaan vaaleanharmaan taivaan alla ja\ntuhatkaunot loistivat vieri vieressä ruohonurmella.\n\nHän kulki puiston käytävää, joka vie Palatinonkukkulan etelärinnettä.\nRaunioryhmät nousivat korkealle, lakastuneen harmaina, taustanaan\nluostarin palmut ylhäällä laella. Rinteellä riippui ikivihreitä,\nmelkein mustia pensaita, jotka kalkinpöly oli puuteroinut.\n\nKonstantiininkaaren toisella puolen kohosivat aukealla Colosseum,\nPalatinum ja Forum; siellä täällä hiiviskeli viluisia kuvakorttien\nkaupustelijoita. Vain harvoja matkailijoita oli tänään liikkeellä.\nPari pientä naishenkilöä, kuivat kuin nahkapalaset, hieroskeli kauppaa\nmahdottomalla italiankielellä vaeltelevan mosaiikkikauppiaan kanssa.\n\nPieni poikanen, ehkäpä kolmivuotias, tarrautui Jennyn takkiin ja ojensi\nhäneen päin kimpun keto-orvokkeja. Hän oli erikoisen mustasilmäinen\nja pitkätukkainen ja puettu kansallispukuun, suippoon huopahattuun,\nsamettitakkiin, valkoisiin villasukkiin ja sannikkaisiin. Hän ei oikein\nosannut puhuakaan vielä, mutta kerjäsi soldoa.\n\nJenny antoi hänelle rahan, ja äiti sukeltautui silmänräpäyksessä esiin\nhänen viereensä ja otti sen kiittäen. Äitikin oli koettanut antaa\npuvulleen jonkinlaisen kansallisen leiman -- nyörittänyt punaiset\nsamettiliivit likaisen, ristiruutuisen puseronsa päälle ja levittänyt\nnelikulmaisen liinan hiuksilleen. Käsivarsillaan kantoi hän kapalolasta.\n\nSe oli kolmen viikon ikäinen, selitti äiti kun Jenny kysyi. Niin,\nraukkaa, sairashan se oli.\n\nLapsi ei ollut sen isompi kuin Jennyn poika syntyessään. Iho oli\npunainen ja ärtynyt ja kesi; hengitys kulki vikisten, ikään kuin\nilmatiehyet olisivat olleet täynnä limaa, ja silmät tuijottivat\nlasittuneina tulehtuneitten luomien alta, jotka olivat puoleksi kiinni.\n\nNiin, hän käytti sitä joka päivä poliklinikassa, selitti äiti. Mutta\nsiellä sanottiin että se kuolisi. Parastahan se olikin, tuollaiselle\nraukalle. Vaimo oli väsyneen ja surullisen näköinen, ruma ja hampaaton.\n\nJenny tunsi itkun nousevan kurkkuunsa. Pikku lapsi raukkaa --. Niin,\nsille oli kyllä parasta saada kuolla. Vaivainen pikku raukka. Jenny\nsilitti hyväillen pieniä rumia kasvoja.\n\nHän antoi vaimolle lisää rahaa ja oli juuri lähtemäisillään edemmä.\nSamassa kulki eräs herra ohi. Tervehti -- pysähtyi silmänräpäykseksi\n-- mutta jatkoi kulkuaan, kun Jenny puolestaan ei tervehtinyt. Se oli\nHelge Gram.\n\nJenny ei osannut hillitä itseään voidakseen tervehtiä. Hän kumartui\nmaahan pikkupojan eteen, joka myyskenteli kukkia, tarttui pojan käsiin,\nveti lapsen lähemmäs ja jutteli sen kanssa, samalla kun hän koetti\nvoittaa mieletöntä vavistusta, joka oli vallannut hänen ruumiinsa.\n\nKerran hän käänsi päänsä ja katsahti sinne päin, minne herra oli\nmennyt. Hän seisoi portailla, jotka veivät Colosseumin aukiolta ylös\nkadulle, ja katseli kohti.\n\nJa kyyristyneenä maahan jutteli Jenny juttelemistaan vaimon ja pojan\nkanssa. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli Helge mennyt -- mutta\nJenny viivytteli kauan, sen jälkeen kun hänen harmaa hattunsa ja\npäällystakkinsa olivat hävinneet.\n\nSitten hän miltei juoksi kotiin -- takakatuja ja kujia, peläten\njokaisen kulman kohdalla että Helge saattaisi olla väijyksissä.\n\nHän päätyi jonnekin aivan Pincion takapuolelle, ja siellä hän söi\nillallista jossakin trattoriassa, jossa hän ei ennen ollut käynyt.\n\nKun hän oli kotvan istunut ja juonut pari kulausta viiniä, rauhoittui\nhän hiukan.\n\n_Jos_ hän tapaisi Helgen ja tämä puhuttelisi häntä -- olisi se\ntietenkin kiusallista. Tietenkin hän koettaisi mieluummin välttää sitä.\nMutta jos niin kävisi, ei sitä kannattanut näin mielettömästi pelätä.\nHeidän kahden välithän olivat selvät. Siitä, mikä oli tapahtunut heidän\neronsa jälkeen, ei Helge saattanut vaatia häntä tuomiolle. Jos hän\nkoettaisi -- ei hänellä ollut oikeutta. Mitä Helge saattoikin tietää\n-- mitä sanoa -- tiesihän Jenny itse, mitä oli tehnyt. Itsensä edessä\nhänen oli täytynyt vastata -- ja mitä merkitsi kaikki muu sen rinnalla!\n\nTarvitsiko hänen pelätä ketään ihmistä? Kukaan ei saattanut tehdä\nhänelle mitään pahempaa kuin hän itse oli itselleen tehnyt.\n\nMutta tämä oli ollut vaikea päivä, vaikea. Niitä, jolloin hän ei\ntuntenut itseään selväksi. Mutta nyt helpotti --.\n\nTuskin hän oli päässyt jälleen kadulle kun tuo sumea, mieletön pelko\ntaas valtasi hänet. Ja se vitsoi häntä, niin että hän kulki rajua\nvauhtia tietämättä siitä itse ja hän puristi kätensä nyrkkiin ja puhui\npuoliääneen itsekseen.\n\nKerran hän riuhtaisi hansikkaat kädestään, tuntiessaan olevansa\npolttavan kuuma.\n\nSaapuessaan kotiin hän seisoi kotvan käytävässä. Sitten hän koputti\nGunnarin ovelle --. Mutta Gunnar ei ollut sisällä. Jenny etsi häntä\nkatolta -- siellä ei ollut ketään.\n\nHän meni omaan huoneeseensa ja sytytti lampun. Käsivarret ristissä\nrinnalla hän istui ja tuijotti liekkiin -- nousi ja alkoi rauhattomana\nmitellä lattiaa ja istuutui sitten jälleen samalle paikalle --.\n\nJännittyneenä hän kuulosti jokaista ääntä porraskäytävästä. Voi, kunpa\nGunnar palaisi! Voi, kun se toinen vain ei tulisi --. Mutta eihän Helge\ntietänyt missä Jenny asui. Mutta hän saattaisi tavata jonkun ja kysyä\n--. Voi Gunnar, Gunnar, joudu!\n\nHän menisi suoraan Gunnarin luo, heittäytyisi Gunnarin syliin ja\npyytäisi tätä ottamaan hänet --.\n\nSillä aina siitä silmänräpäyksestä, kun hän jälleen oli kohdannut\nHelge Gramin kullanruskeat silmät, oli koko se menneisyys, joka oli\nalkanut noitten silmien katseesta, kohonnut hänen eteensä. Kaikki tuli\ntulvimalla taas hänen ylitseen -- vastenmielisyys, epäluottamus omaan\nvoimaan, omaan tunteeseen, omaan tahtoon ja valintaan -- epäily, eikö\nhän loppujen lopuksi sittenkin tahtonut sitä mistä itse itselleen\nvakuutti ettei tahdo. Ja hän katseli itseään samalla tavoin kuin hän\nsilloin oli katsellut -- näki itsensä valheellisena, unen lumoissa,\nvelttona -- samalla kun hän koetti uskotella itselleen, että hän tahtoi\ntuntea puhtaasti ja väkevästi ja eheästi, ja samalla kun hän sanoi\ntahtovansa olla rehellinen, ahkera, urhea, uhrivalmis, hallittu -- hän\nantautuikin tunnelmiensa ja viettiensä valtaan, vaikkakin hän tiesi\nettei olisi pitänyt -- teeskenteli rakkautta keinotellakseen itselleen\npaikan niitten joukossa, joita hän ei koskaan olisi voinut voittaa niin\nkauan kuin oli rehellinen --.\n\nHän oli tahtonut luoda itsensä uudelleen päästäkseen niiden joukkoon,\njoista hän aina oli tietänyt -- heidän joukossaan täytyi hänen jäädä\nvieraaksi, sillä hänen laatunsa oli toinen. Mutta hän ei ollut jaksanut\nolla yksin, oman luontonsa kahlitsema. Hän oli tehnyt väkivaltaa omalle\nluonnolleen. Ja vastenmieliseksi, luonnottomaksi oli muodostunut hänen\nsuhteensa ihmisiin, jotka sisimmältä olemukseltaan olivat hänelle\nvieraita. Poika ja isä --. Ja nyt perästäpäin -- hänen oma sisäinen\nolemuksensa oli vikuuntunut siitä -- jokainen sisäinen kiinnekohta\npetti -- mureni rikki. Hän mureni rikki sisäisesti --.\n\nJos Helge saapui -- jos heidän täytyi tavata -- niin Jenny tiesi,\nettä epätoivo, tietoisuus hukatusta elämästä masentaisi hänet. Hän ei\ntietänyt, mitä silloin tapahtuisi -- vain sen, että jos hänen täytyisi\nkatsoa kaikkea sitä silmästä silmään taas, ei hän jatkaisi enää --.\n\nVoi, Gunnar! Rakastiko hän Gunnaria vai ei -- sitä hän ei ollenkaan\nollut ajatellut näinä viikkoina, jolloin Gunnar pyysi saada hänet\nomakseen -- sellaisena kuin hän oli. Jolloin Gunnar vannoi voivansa\nauttaa häntä -- rakentaa uudelleen kaiken sen, joka hänessä oli\nmurskaantunut --.\n\nJoskus Jenny oli vain toivonut, että Gunnar ottaisi hänet väkivalloin.\nNiin että hän itse pääsisi valitsemasta. Sillä niin oli kuin Gunnar\nväitti -- jos hän valitsi Gunnarin ja antautui tälle, sanoi viimeinen\nylpeys hänessä, että hän näin oli vastuussa. Silloin täytyi hänen tulla\nsamaksi mitä ennen oli ollut -- siksi, jollaiseksi Gunnar hänet uskoi\nja jollaiseksi hän luuli Jennyn voivan tulla. Joko hän sitten jaksoi\ntai ei -- hänen täytyi ponnistautua kohoamaan kaikesta siitä, jossa hän\nnyt tahrautuneena makasi -- kätkeä uuden elämän peittoon kaikki mennyt,\naina niin kauas, kun hän antoi Helgelle suudelman, jolla hän petti koko\nsilloisen uskonsa ja silloisen elämänsä tuona keväisenä, campagnalla\nvietettynä päivänä.\n\nTahtoiko hän tulla Gunnarin omaksi --? Kenties hän siis rakasti\nGunnaria -- koska Gunnar oli kaikkea, miksi hän itse olisi tahtonut\ntulla --? Kun kerta Gunnarin koko olemus vetosi hänessä itsessään\nkaikkeen, minkä hän kerran oli valinnut kunnioittaakseen ja vaaliakseen\n-- jokaiseen ominaisuuteen, joka hänen mielestään oli lujittamisen\narvoinen --.\n\nRakkaus, jota hän oli etsinyt umpipoluilta, minne hänen sairas\nkaipuunsa ja kuuma rauhattomuutensa oli hänet ajanut -- oliko se siis\nvain antautumista ummessa silmin hänelle, joka oli ainoa mihinkä voi\nluottaa -- hänelle, jota kaikki vaistot sanoivat omaksitunnoksi ja\noikeaksi tuomariksi --?\n\nMutta Jenny ei ollut voinut sitä tehdä -- kaikkina näinä viikkoina hän\nei ollut voinut tehdä sitä. Hänestä oli vain tuntunut, että hänen ensin\npitäisi omin voimin hiukan vapautua kaikesta siitä saastasta, mihin\nhän oli vajonnut --. Hänen oli ensin vain tunnettava, että entinen oma\ntahto oli jälleen ottanut johdon hänen rikkinäisessä mielessään. Kunhan\nhän vain ensin saisi hivenenkään entistä kunnioitustaan omaan minään ja\nluottamusta siihen --.\n\nJos hänen siis oli elettävä edelleen -- niin olihan juuri Gunnar\nkaikkea, mikä hänelle merkitsi elämää. -- Voi, jo ne pari lausepartta,\njotka Gunnar joskus oli töhertänyt paperipalaselle -- kirja, joka toi\nviestin jostain Gunnarille olennaisesta -- sehän oli herättänyt hänessä\nviimeisen hulmahtavan elämänikävöinnin, hänen laahautuessaan lapsen\nkuoleman jälkeen kuin halpautunut eläin. -- Jos Gunnar nyt tuli -- niin\nsai hän ottaa hänet. Kantaa hänet ensimmäisen taipaleen yli. Sitten hän\nkoettaisi kyllä kulkea omin voimin --.\n\nJa hän tunsi sielussaan, joka oli hajoamaisillaan, kun hän siinä istui\nja odotti, näin:\n\nJos Gunnar tuli, jäisi hän eloon. Jos toinen tuli, piti hänen kuolla.\n\nJa kun hän kuuli portaissa askeleita, eivätkä ne olleet Gunnarin, ja\nkun hänen ovelleen kolkutettiin, painoi hän päänsä ja meni väristen\novelle ja aukaisi Helge Gramille. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi\naukaissut kohtalolle, jonka hän itse oli manannut esiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJenny seisoi ja katseli Helgeä, kun tämä tuli lampunvaloon ja pani\nhattunsa tuolille. Nytkään hän ei tervehtinyt Helgeä.\n\n\"Tiesin että olit kaupungissa\", sanoi Helge. \"Tulin tänne\ntoissapäivänä. Pariisista. Näin osoitteesi yhdistyksessä -- olin\najatellut tulla jonain päivänä tervehtimään sinua. Ja sitten näin sinut\nkadulla, nyt iltapäivällä. Tunsin nahkakauluksesi jo kaukaa.\" Hän puhui\nnopeasti -- aivan kuin hengästyneenä. \"Etkö tahdo sanoa minulle hyvää\niltaa, Jenny -- oletko pahoillasi kun tulin sinua tervehtimään?\"\n\n\"Hyvää iltaa, Helge\", sanoi Jenny ja tarttui käteen, jonka toinen\nojensi. \"Ole hyvä, etkö tahdo istua?\" Jenny itse istuutui sohvaan. Hän\nkuuli oman äänensä -- se kuului hyvin rauhalliselta ja yhtäkaikkiselta.\nMutta aivoissa hänellä oli sama merkillinen, mieletön pelontunne.\n\n\"Minun teki mieli tavata sinua\", sanoi Helge ja istuutui viereiselle\ntuolille.\n\n\"Sehän oli kiltisti\", vastasi Jenny.\n\nHe olivat tuokion vaiti.\n\n\"Sinä asut nykyisin Bergenissä?\" sanoi Jenny sitten. \"Näin että olit\nväitellyt -- onneksi olkoon!\"\n\n\"Kiitos.\"\n\nJa jälleen tauko.\n\n\"Niin, sinähän olet asunut ulkomailla jo kauankin --. Joskus olen\najatellut kirjoittaa sinulle -- mutta se on aina jäänyt. -- Myöskin\nHeggen asuu tässä talossa, kuten huomasin --.\"\n\n\"Niin asuu. Kirjoitin ja pyysin häntä vuokraamaan minulle huoneen --\nateljeen -- mutta ne ovat niin kalliita ja niitä on niin vaikea saada\ntäällä. Mutta tässä huoneessa on kuitenkin melko hyvä valo --\"\n\n\"Niin, huomaan että sinulla on joitakin tauluja --.\"\n\nHelge nousi, kulki kerran lattian poikki, mutta palasi kohta ja\nistuutui äskeiseen paikkaansa. Jenny antoi päänsä vaipua -- hän tunsi,\nettä Helge hievahtamatta tuijotti häneen.\n\nSitten Helge alkoi taas puhua -- he yrittivät keskustella, Helge kysyi\nFransiska Ahlinista ja heidän yhteisistä tuttavistaan. Mutta keskustelu\nkatkesi kohta, ja Helge jäi taas mykkänä istumaan, tuijottaen häneen\nkuin äsken.\n\n\"Tiedätkö että isä ja äiti ovat eronneet?\" kysyi hän äkkiä.\n\nJenny nyökäytti päätään.\n\n\"Niin.\" Helge naurahti. \"Hehän koettivat pysyä yhdessä meidän takiamme\nniin kauan kuin suinkin. Kulkivat ritisten ja rätisten kuin kaksi\nmyllynkiveä, kunnes kaikki jauhautui nuuskaksi niiden välissä. Lopulta\nei kai ollut enää mitään, jota voitiin jauhaa säpäleiksi -- ja mylly\npysähtyi --.\n\n\"Niin, niin. Muistan poikavuosiani. Kun he puhuivat keskenään -- he\neivät suorastaan riidelleet. Mutta heidän äänissään oli jotain --. Äiti\nkyllä haukkui ja puhui rumia -- ja lopuksi itki. Isä oli aina tyyni,\nrauhallinen -- mutta äänessä oli helähdys, siinä oli niin kylmää ja\nkovaa vihaa, että se viilsi --. Minun vuoteeni oli makuuhuoneessa ja\nminua kiusasivat pakkomielteet -- täytyy kai käyttää sitä sanaa. Mikä\nnautinto olisikaan ollut ottaa sukkapuikko ja pistää se pään läpi,\nsisään toisesta korvasta ja ulos toisesta --. Nuo äänet tekivät aivan\nruumiillisesti kipeää rumpukalvoissa -- kipu, joka aivan kuin levisi\npitkin koko päätä, sisältäpäin -- ymmärräthän --.\n\n\"Niin, se oli siis alku. Nyt he kaksi ovat suorittaneet loppuun\nvelvollisuutensa vanhempina. Piste --.\"\n\nHelge nyökäytti päätään itsekseen, pari kertaa:\n\n\"Se on kaameata. Viha, tarkoitan -- kaikki muuttuu kaameaksi sen\nläheisyydessä. Kävin tapaamassa sisartani nyt kesällä. Mehän emme\nkoskaan ole olleet oikein ystäviä -- mutta --. Oli kauheata nähdä\nhäntä ja hänen miestään yhdessä. Joskus mies tuli ja suuteli häntä --\notti piipun paksusta, kosteasta suustaan ja suuteli vaimoaan. On kuin\nmikäkin paavi saarnastuolissa ja mässäilee kotona --. Sofie kävi joskus\nvallan valkoiseksi kun mies koskettikaan häntä --.\n\n\"Ja sinä ja minä. Minusta oli päivänselvää jäljestäpäin, että kaiken\ntäytyi särkyä, että kaikki tuo hieno, pehmeän vaaleanvihertävä meidän\nvälillämme pakostakin paleli kuoliaaksi -- sellaisessa ilmastossa.\nKun silloin matkustin luotasi, kaduin. Kuljin ja aioin kirjoittaa\n-- mutta tiedätkö, miksi en kirjoittanut? Niin, sain kirjeen isältä\n-- isä kertoi käyneensä sinua tapaamassa. Katsos, se oli kehoitus,\nettä koettaisin uudelleen solmia suhteeni sinuun. Ja sen vuoksi en\nkirjoittanut -- minua pelotti aivan taikauskoisesti seurata neuvoa,\njoka tuli siltä taholta --.\n\n\"Ja niin olen vain kulkenut ja kaivannut sinua koko ajan, Jenny, ja\nuneksinut sinusta. Elänyt yhä uudelleen ja uudelleen kaikki silloiset\nmuistot. Tiedätkö, mikä ensimmäinen paikka oli, jota kävin katsomassa\ntäällä Roomassa -- eilen? Olin Montagnolassa -- ja löysin nimemme\nkaktusten lehdestä --.\"\n\nJenny istui kalpeana, kädet yhteenpuristettuina.\n\n\"Olet ihkasen saman näköinen kuin ennen. Ja olet elänyt kolme\nvuotta, joista en mitään tiedä\", sanoi Helge hiljaa. \"Nyt kun taas\nolen kanssasi, en voi sitä käsittää. On aivan kuin mikään ei olisi\ntodellista, joka on tapahtunut erottuamme kerran täällä Roomassa --.\n\n\"Ja ehkäpä olet jo jonkun toisen --?\"\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Oletko -- kihloissa?\" kysyi Helge hiljaa.\n\n\"En ole.\"\n\n\"Jenny --\" Helge painoi päätään, niin ettei Jenny voinut nähdä hänen\nkasvojaan. \"Tiedätkö -- kaikkina näinä vuosina -- olen ajatellut --\nuneksinut -- että saisin sinut takaisin. Olen kulkenut ja kuvitellut,\nettä me kaksi tapaamme taas -- ja opimme ymmärtämään toinen toistamme.\n-- Sanoithan että olin ensimmäinen, johon olet ollut rakastunut -- onko\nse siis mahdotonta, Jenny?\"\n\n\"On\", sanoi Jenny.\n\n\"Siis Heggen?\"\n\nJenny ei vastannut.\n\n\"Olen aina ollut mustasukkainen Heggenille\", sanoi Helge hiljaa.\n\"Pelkäsin, että hän oli oikea --. Kun nyt näin että hänkin asui\ntäällä --.\n\n\"-- Nyt -- te siis -- rakastatte toisianne?\"\n\nJenny oli yhä vaiti.\n\n\"Rakastatko häntä?\" kysyi Helge jälleen.\n\n\"Rakastan. Mutta en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Vai niinkö ovat asiat\", sanoi Helge kovaa.\n\n\"Ei.\" Jenny hymyili silmänräpäyksen ajan. Ja väsyneenä ja lamaantuneena\nhän antoi päänsä painua. \"En jaksa olla suhteissa kehenkään -- nyt\nenää. En jaksa mitään. Toivoisin, että lähdet nyt, Helge.\"\n\nMutta Helge jäi istumaan.\n\n\"En saata uskoa että kaikki nyt olisi ohi. En koskaan sitä uskonut, ja\nkun nyt näen sinut --.\n\n\"Olen miettinyt ja miettinyt -- että syy oli minun -- olin niin saamaton\n-- en koskaan tietänyt mikä oli oikein. Kaikki olisi voinut olla toisin\n--. Olen ajatellut sitä viimeistä iltaa, jonka vietin luonasi täällä\nRoomassa. Minusta on aina tuntunut että tuon hetken täytyy palata.\nSilloinhan lähdin, koska luulin että niin oli oikein --. Enhän siis\nvoinut kadottaa sinua sen vuoksi -- Silloin\", ja Helge katsahti alas,\n\"en koskaan vielä ollut koskenut naiseen. Minua oli pelottanut se,\nmitä kotona olin nähnyt. -- Uneksin ja haaveilin -- olin joskus kuin\nhelvetissä -- mutta aina oli pelko suurempi.\n\n\"Voi, nyt olen kahdenkymmenenyhdeksän, Jenny. Enkä vielä ole elänyt\nmitään muuta kaunista ja onnellista -- kuin sen lyhyen kevään sinun\nkanssasi. Etkö käsitä, etten koskaan ole voinut luopua ajattelemasta\nsinua --.\n\n\"Etkö ymmärrä kuinka sinua rakastan -- enhän ole tuntenut mitään muuta\nonnea! En voi sinusta luopua -- nyt en voi --.\"\n\nJenny oli noussut seisomaan ja vapisi, ja Helge nousi hänkin.\nVaistomaisesti Jenny peräytyi pari askelta.\n\n\"Helge -- minulla on ollut eräs toinen --.\"\n\nHelge seisoi hiljaa ja katseli häntä:\n\n\"Vai niin -- vai sinulla on ollut joku toinen --. Se olisin voinut olla\nminä -- mutta se olikin joku toinen. Niin mutta minä tahdon sinut -- en\nvälitä siitä -- nyt minä tahdon sinut, sillä sinä lupasit minulle kerta\n--.\"\n\nKun Jenny pelästyneenä yritti livahtaa hänen ohitseen, puristi Helge\nhänet väkivaltaisesti syliinsä.\n\nOli kuin olisi tarvittu pari silmänräpäystä, ennen kuin Jennyn aivot\nolivat tajunneet, että Helge suuteli hänen suutaan. Hän luuli tekevänsä\nvastarintaa, mutta makasikin melkein tahdottomana Helgen sylissä.\n\nHän tahtoi sanoa, että Helge ei saanut --. Hän tahtoi sanoa, kuka\ntuo toinen oli ollut. Mutta hän ei voinut, sillä silloin hänen olisi\npitänyt sanoa, että hänellä oli ollut lapsi. Mutta ajatellessaan poikaa\nhän tunsi, ettei hän jaksaisi puhua hänestä -- tässä. Hänen täytyi\npitää lapsensa poissa siitä perikadosta, jonka hän tiesi nyt tulevan\n--. Ja kun hän näin ajatteli, oli kuin hän olisi saanut pienen hyväilyn\nkuolleelta pienokaiselta, ja se lämmitti häntä ja teki hänelle hyvää --\nniin että hänen ruumiinsa hetkiseksi muuttui pehmeäksi ja antautuvaksi\nmiehen sylissä.\n\n\"Sinä olet minun -- minun sinä olet, Jenny -- olet, olet, olet\",\nkuiskasi Helge hänen korvaansa.\n\nJenny katsahti hänen kasvoihinsa silmänräpäyksen. Ja hän riuhtaisi\nitsensä irti ja ryntäsi ovelle. Ja hän huusi samalla ääneen Gunnarin\nnimeä.\n\nMutta Helge sai hänet jälleen kiinni:\n\n\"Hän ei sinua saa -- sinä olet minun, minun --.\"\n\nSitten he kamppailivat sanatonta kamppailua ovella. Oli kuin Jennystä\nkaikki olisi riippunut siitä, saisiko hän auki oven ja pääsisi Gunnarin\nhuoneeseen. Ja tuntiessaan Helgen ruumiin kuumempana ja väkevämpänä\nkuin hänen omansa, painuvan päin ja pitävän kiinni käsivarsin ja\npolvin, oli kuin olisi ollut selvää että hänen piti antautua. Ja\nlopulta hän vapaaehtoisesti heittäytyi Helgen syliin.\n\nHarmaassa aamuhämärässä, kun Helge puki ylleen, tuli hän yhtä mittaa\nJennyn vuoteelle ja suuteli häntä.\n\n\"Sinä ihmeellinen! Mitenkä ihmeellisen ihana sinä oletkaan, Jenny --.\n\n\"Nyt sinä olet minun. Nyt kaikki muuttuu hyväksi taas -- eikö niin? Voi\nkuinka sinua rakastan!\n\n\"Oletko väsynyt? Nyt sinun pitää nukkua -- nyt minä lähden. Tulen\naamupäivällä luoksesi --. Nuku hyvin, suloinen rakas Jenny, omani.\nOletko noin väsynyt?\"\n\n\"Olen hyvin väsynyt, Helge.\" Jenny makasi silmät puoliavoinna ja\nkatseli kalpeaan aamuhämärään, jonka Helge oli päästänyt huoneeseen\nikkunaluukkujen kautta.\n\nJa Helge suuteli häntä. Hän oli saanut päällystakin ylleen ja seisoi\nhattu kädessä. Mutta vieläkin hän polvistui vuoteen viereen ja pujotti\nkäsivartensa Jennyn harteitten alle:\n\n\"Kiitos tästä yöstä, Jenny. Muistatko että niin sanoin silloin\nensimmäisenä aamuna täällä Roomassa -- Aventinolla? Muistatko?\"\n\nJenny nyökäytti päätään pieluksiin vaipuneena.\n\n\"Nuku hyvin! Vielä suukko -- kas niin, hyvästi nyt -- oma ihanaiseni,\nJenny!\"\n\nOvessa hän pysähtyi:\n\n\"Sehän on totta -- ulko-ovi -- onko siinä avain? Vai onko se niitä\ntavallisia vanhanaikaisia, haka sisäpuolella?\"\n\n\"Tavallinen vanhanaikainen\", sanoi Jenny, \"-- sisältäpäin se aukeaa\nilman muuta --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän jäi makaamaan silmät ummessa. Mutta hän näki oman ruumiinsa,\nsellaisena kuin se makasi peitteen alla -- valkoisena, kauniisti\nalastomana -- kuin jonkin esineen, jonka hän jo oli heittänyt pois,\nsamoin kuin hän oli viskannut tahrautuneen käsineen tänä iltapäivänä.\nHänen ruumiinsa ei enää ollut hänen.\n\nSitten hän hätkähti -- kuuli Gunnarin tulevan portaissa -- hitaasti --\navaavan huoneensa oven. Gunnar kulki hetkisen edestakaisin huoneessaan\n-- meni sitten taas ulos ja nousi portaita katolle. Nyt hän kuuli\nGunnarin nopeat askelet edestakaisin päänsä päällä.\n\nJenny oli varma siitä että Gunnar tiesi. Mutta se ei kuitenkaan\nvaikuttanut sen enempää hänen väsyneihin aivoihinsa. Hän ei enää\ntuntenut tuskaa. Hänestä tuntui että Gunnarinkin mielestä kaikki mahtoi\nolla yhtä selvää ja pääsemätöntä kuin hänestä itsestäänkin.\n\nHänestä ei ollenkaan tuntunut niinkuin hänen olisi ollut pakko\npäättää, mitä hänen nyt piti tehdä. Sen vain täytyi tapahtua, niinkuin\näskeinenkin oli tapahtunut -- se oli välttämätön seuraus, koska hän oli\navannut oven Helgelle eilen illalla.\n\nJenny pisti esiin jalkansa peitteen alta -- makasi ja katseli niinkuin\nmitäkin vierasta tavaraa, joka ei hänelle kuulunut --. Kaunis jalka.\nHän taivutti sitä, niin että nilkka jännittyi. Se oli kaunis, valkea ja\nsinisuoninen, hienosti punertava varpaiden ja kantapään kohdalta.\n\nHän oli väsynyt. Tuntui hyvältä olla niin väsynyt. Oli kuin hänellä\nolisi ollut tuskia, jotka olivat häipyneet. Kun Helge oli ollut\nhänen luonaan, oli hänestä vain tuntunut, että hänet painettiin alas\npimeyteen, niin että hän vaipumistaan vaipui -- oli hekumallista\ntuhoutua noin -- tahdottomana antoi hän itsensä kadota elämästä --\npohjalle, jossa oli hiljaista. Hän tiesi hämärästi että oli vastannut\ntoisen hyväilyihin, puristautunut Helgeä vastaan. -- Nyt hän oli\nväsynyt, ja sen, mikä hänellä oli jäljellä, suoritti hän koneellisesti.\n\nHän nousi vuoteestaan ja pukeutui. Saatuaan ylleen sukat, liivit ja\nalushameen hän pisti jalkansa vanhoihin kultakenkiin, joita hän käytti\nkotioloissa. Hän peseytyi ja kiinnitti tukkansa peilin edessä --\ntietämättä, että näki peilissä omat kasvonsa.\n\nSitten hän meni pienen pöydän luo, jolla hän säilytti\nmaalaustarpeitaan. Hän etsi laatikosta, jossa työkalut olivat. Yöllä\noli terävä kolmikulmainen rauta johtunut hänen mieleensä. Hän oli\njoskus ennen leikillään painanut sitä valtimolleen.\n\nJenny otti sen käteensä ja katseli sitä -- koetteli sitä sormellaan.\nSitten hän laski sen takaisin laatikkoon ja tarttui kääntöveitseen. Hän\noli ostanut sen Pariisista -- siinä oli korkkiruuvi, säilykeavain ja\nmonta terää. Yksi oli lyhyt, terävä ja leveä -- sen hän aukaisi.\n\nSitten hän meni takaisin ja istuutui vuoteelleen. Hän asetti\npäänalaisen yöpöydän laitaa vastaan, tuki vasenta kättään siihen ja\nleikkasi poikki valtimon.\n\nVeri tulvasi suihkuna, sattuen pieneen vesivärimaalaukseen, jonka hän\noli kiinnittänyt seinään vuoteensa yläpuolelle. Kun hän huomasi sen,\nhän siirsi kättään. Hän asettui makaamaan -- sysäsi vaistomaisesti\nkengät jaloistaan ja painautui kokonaan vuoteeseen. Ja nähdessään miten\nveri tulvaili suihkuten, hän pani haavoittuneen käden peiton alle.\n\nHänessä ei ollut mitään ajatuksia, ei mitään tuskaa -- hän tunsi vain,\nettä oli alistunut siihen mikä oli välttämätöntä. -- Kipu haavassa\nei ollut kova -- se oli terävä ja kirkas ja kuin keskittynyt yhteen\nkohtaan.\n\nMutta vähän ajan kuluttua nousi hänessä vieras, omituinen tuntemus --\ntuska, joka kasvamistaan kasvoi. Ei minkään _erikoisen_ vuoksi (se ei\nkohdistunut mihinkään _tiettyyn_) -- se tuntui vain pelokkaana tuskana\nsydämen vaiheilla -- aivan kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Hän\navasi silmänsä -- mutta mustia läikkiä kieppui hänen ympärillään. Eikä\nhän voinut hengittää -- huone kaatui hänen ylleen joka puolelta --. Hän\nponnahti vuoteesta, kulkea hoippuroi ovelle ja ylös portaita katolle,\numpimähkään, kunnes lysähti ylimmälle askelmalle --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelge oli kohdannut Gunnar Heggenin samassa kun tämä astui ulos ovesta.\nHe olivat katsahtaneet toisiinsa -- samalla kun nostivat hattuaan. Ja\nsitten he olivat kulkeneet toistensa ohi -- sanaakaan sanomatta.\n\nMutta kohtaus oli tehnyt Helgen pään selväksi. Ja öisen hurmion jälkeen\nvaihtui hänen tunnelmansa nopeasti. Hänen äskeinen elämyksensä näytti\nhänestä äkkiä uskomattomalta, käsittämättömältä. Ja kaamealta, Kohtaus\nJennyn kanssa, josta hän oli haaveksinut kaikkina näinä vuosina --.\nJenny, josta hän oli uneksinut --. Jenny oli tuskin sanonut mitään --\noli vain istunut, vaiti ja kylmänä. Ja sitten yht'äkkiä heittäytynyt\nhänen syliinsä. Rajuna ja hurjana, mutta sanattomana. Nyt Helge muisti\nyht'äkkiä, ettei Jenny ollut vastannut mitään -- ei mitään, kaikkiin\nhänen lemmensanoihinsa yöllä.\n\nVieras, kaamea --. Hänen Jennynsä. -- Ja Helge tiesi yht'äkkiä, ettei\nJenny koskaan ollut ollut hänen.\n\nHelge vaelsi vaeltamistaan aamuhiljaisilla kaduilla. Edestakaisin\npitkin Corsoa.\n\nHän koetti muistella Jennyä. Erottaa muistot unikuvista. Muistaa häntä\nsiltä ajalta, kun he olivat kihloissa. Mutta hän ei saanut otetta\nJennystä -- ja tiesi yht'äkkiä, ettei hän koskaan ollut saanut otetta\nhänestä. Aina oli ollut jotain välissä, jota hän ei voinut nähdä, mutta\nhän tunsi että niin oli.\n\nHän ei tiennyt Jennystä -- mitään. Heggen saattoi nyt olla Jennyn luona\n-- hän ei tietänyt mitään. Jenny itse oli sanonut että hänellä oli\nollut joku muu -- kuka -- mitkä --, mitä, jota Helge ei tuntenut, mutta\naina oli aavistanut --.\n\nJa tämän yön jälkeen -- hän ei nytkään voisi päästää Jennyä -- hän\ntunsi sen. Nyt entistä vähemmän --, Eikä hän tuntenut Jennyä --. Kuka\nhän oikein oli, joka noin oli vallannut hänet, niin että oli kuin hän\nolisi ollut Helgen jok'ikisessä ajatuksessa jo kolme vuotta --.\n\nJa pelko ja raivo ajoivat hänet takaisin Jennyn ovelle. Se oli auki.\nHän juoksi ylös portaita -- Jenny saisi vastata kaikesta -- hän ei\npääsisi ennen kuin olisi kaikki sanonut --.\n\nJennyn ovi oli avoin. Helge katsahti sisään -- vuode oli tyhjä ja\nlakanat veriset ja verta lattialla. Ja Helge kääntyi ja näki, että\nJenny makasi kokoonlysähtyneenä ylhäällä portaitten päässä ja että\nvalkoisilla porrasaskelmilla oli verta.\n\nHelge huudahti ja juoksi sinne -- nosti ylös ruumiin ja piteli sitä\nkäsivarsillaan. Hän tunsi Jennyn rinnat velttoina kättään vasten ja\nelämänlämmön viimeisen häivähdyksen korsetin reunan paikkeilla. Mutta\nkäsivarret ja kädet riippuivat kylminä. Ja hän ymmärsi, kauhistuneena\nja fyysillisesti, että ihminen, jota hän vain muutama tunti sitten oli\npidellyt sylissään, kuumana ja elämää väristen, nyt oli kuollut ruumis\nja että se pian mätänisi --.\n\nHän lysähti polvilleen, kuollut käsivarsillaan, ja huusi hurjasti --.\n\nHeggen riuhtaisi auki katto-oven. Hänen kasvonsa olivat kelmeät ja\nriutuneet. Sitten hän näki Jennyn --.\n\nHän tarttui Helgeen ja viskasi tämän menemään -- ja polvistui Jennyn\nviereen.\n\n\"Hän makasi tässä -- kun palasin, makasi hän tässä --.\"\n\n\"Juoskaa hakemaan lääkäriä -- heti --.\" Gunnar oli reväissyt auki\nJennyn paidan -- kosketti povea -- piteli hänen päätään -- kohotti\nkäsivarsia ja näki haavan. Hän kiskaisi vaaleansinisen silkkinauhan\nJennyn liivinsuojuksesta ja sitoi lujasti ranteen yläpuolelta.\n\n\"Menen, menen, mutta missä hän asuu --\"\n\nGunnar huusi äkkiä raivosta. Sitten hän sanoi puoliääneen:\n\n\"Minä menen. Kantakaa hänet sisään --\" mutta hän ottikin itse Jennyn\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet ovelle. Mutta kun hän näki verisen\nvuoteen, vääntyivät hänen kasvonsa. Sitten hän kääntyi ja sysäsi\nauki oman huoneensa oven. Hän laski Jennyn omalle käyttämättömälle\nvuoteelleen. Ja juoksi ulos.\n\nHelge oli kulkenut vieressä, suu puoliavoinna kuin kauhun jähmettämänä.\nMutta hän oli pysähtynyt Gunnarin ovelle. Jäädessään kahden kesken\nJennyn kanssa hän hiipi vuoteelle ja kosketteli sormenpäillään Jennyn\nkättä. Sitten hän lysähti alas lattialle, pää vuoteenreunaa vasten ja\nitki huutamalla, pelon kouristamana.\n\n\n\n\nXII\n\n\nGunnar kulki kapeaa, ruohottunutta tietä korkeiden, valkeiksi\nkalkittujen puutarhamuurien välissä. Toisella puolen oli kasarmi\n-- luultavasti oli maa pengerminä, koska korkealla hänen päänsä\nyläpuolella sotilaat nauroivat ja juttelivat. Tien taitteessa kasvoi\nmuurin halkeamasta kitulias keltakukkainen pensas. Tien toisella\npuolen, Cestiuksen pyramidin luona, nousivat valtavat vanhat pinjapuut\nkorkeuteen ja tiheä sypressilehto hautausmaan uudessa osassa kohosi\nsinistä, hopeahattaraista taivasta päin.\n\nHautausmaan portin ulkopuolella istui keskenkasvuinen tyttölapsi\nruohikolla ja neuloi. Hän avasi portin Gunnarille ja niiata nypsäytti\nkiitokseksi kolikosta, jonka Gunnar hänelle ojensi.\n\nIlma oli keväisen kostea, kiiltelevä ja pehmeä. Täällä kirkkomaan\ntiheässä vihreässä varjossa se tuntui kasvihuonemaisen märältä ja\nlämpimältä. Ja liljat käytävän molemmin puolin tuoksuivat kuumasti ja\nhuumaavasti.\n\nVanhat sypressit ympäröivät tiheänä lehtona hautoja, jotka vuokkojen\nja köynnöskasvien peitossa kohosivat tummina pengerminä vanhaa\nkaupunginmuuria päin, jota muratti kierteli. Kuolleiden muistomerkit\nloistivat -- pieniä marmoritemppeleitä ja valkeita enkelinkuvia ja\nraskaita suuria kiviarkkuja. Vihreä sammal peitti niitä ja vivahteli\nsypressien rungoilla. Kameliapuiden tummankiiltävissä latvoissa\nnäkyi vielä jokunen valkea tai punainen kukka, mutta useimmat olivat\npudonneet ja makasivat ruskeina ja lakastuneina mustalla kostealla\nmullalla, josta tuntui maatuneen tuoksu. Gunnarin mieleen johtui jotain\nennen luettua -- japanilaiset eivät pitäneet kameliasta, koska sen\nkukat putosivat kokonaisina ja eheinä niinkuin telotettujen päät --.\n\nJenny Winge oli haudattu kirkkomaan kauimmaiseen kulmaukseen, aivan\nkappelin viereen. Hauta sijaitsi nurmettuneen töyrämän äärimmäisellä\nlaidalla, johon toistaiseksi ei vielä ollut montakaan haudattu.\nYlt'ympäri oli istutettu sypressejä, mutta ne olivat vielä aivan\npieniä, kuin mitäkin leikkikaluja; terävät, tummanvihreät latvakeilat\nsuorien ruskeiden varsien päässä muistuttivat luostarin ristikäytävän\npylväitä.\n\nJennyn hauta oli hiukan erillään nurmella. Mutta hautaa luotaessa ruoho\noli leikattu, niin että multa oli esillä. Se oli vaaleanharmaata, sillä\ntänne paistoi aurinko Ja tumma sypressilehto seisoi muurina takana.\n\nGunnar piti kädet kasvoillaan ja painui polvilleen, kunnes hän makasi\nmaassa, pää kuihtuneilla kukkasneppeleillä.\n\nHän tunsi kevään raukeuden jäsenissään ja sydämen Jokainen raskas\nlyönti pani veren kiertämään sairaana surusta ja kaipuusta. Jenny --\nJenny -- Jenny -- kevään jokainen linnunääni toisteli hänen valoisaa\nnimeään -- ja Jenny oli kuollut.\n\nHän makasi tuolla alhaalla, pimeässä. Yhden hiuskiehkuran Gunnar oli\nleikannut hänen vaaleasta tukastaan Ja kätkenyt lompakkoonsa. Hän\nsaattoi ottaa sen esiin Ja antaa sen säteillä auringossa -- ja nuo\nmuutamat köyhät säteet olivat siis ainoat, mitkä aurinko saattoi\nsytyttää; hänen loistavat raskaat hiuksensa eivät enää olleet valon\ntavoitettavissa.\n\nHän oli kuollut ja poissa. Hän oli jättänyt jälkeensä muutamia\nmaalauksia, ja lehdet olivat kirjoittaneet hänestä pari riviä. Äiti ja\njotkut sisarukset surivat Jennyään -- oikeaa Jennyä eivät he koskaan\nolleet tunteneet eivätkä he tietäneet mitään hänen elämästään eivätkä\nkuolemastaan. Ja jotkut toiset -- he tuijottivat epätoivoisina ja\netsivät erästä Jennyä, jonka olivat tunteneet -- tiesivät jotakin,\nmutta eivät käsittäneet mitään.\n\nOli ollut vain hänen Jennynsä, ja hän makasi tässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelge Gram oli käynyt hänen luonaan. Oli kysynyt ja kertonut, oli\nvalittanut ja pyytänyt.\n\n\"Enhän ymmärrä mitään. Jos sinä tiedät -- selitä minulle, Heggen. Sinä\ntiedät. Etkö voi kertoa minulle mitä tiedät!\"\n\nHän ei ollut vastannut.\n\n\"Hänellä oli joku toinen. Hän sanoi sen itse. Kuka se oli? Sinäkö?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Tiedätkö, kuka --?\"\n\n\"Tiedän, mutta sanoa en tahdo. Sinun on turha kysyä, Gram.\"\n\n\"Niin mutta minä tulen hulluksi, kuuletko Heggen -- tulen hulluksi\nellet tahdo selittää tätä --.\"\n\n\"Sinä et ole oikeutettu tuntemaan Jennyn salaisuuksia.\"\n\n\"Mutta miksi hän siis teki näin? Minun takiani -- hänen takiaan --\nsinun takiasi?\"\n\n\"Ei. Itsensä takia.\"\n\nJa hän oli pyytänyt Gramia menemään. Ja Gram oli matkustanut pois. He\neivät sen jälkeen olleet tavanneet toisiaan.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut Borghesepuistossa, jossa Gram oli tullut\nhänen luokseen. Pari päivää hautauksen jälkeen. Hän oli istunut siellä,\nauringossa. Oli ollut hyvin väsynyt. Hänenhän oli pitänyt järjestää\nkaikki asiat -- antaa tarpeelliset selitykset itsemurhaa koskevissa\ntutkimuksissa -- huolehtia hautauksesta. Rouva Bernerille hän oli\nkirjoittanut, että tytär oli saanut äkillisen sydänhalvauksen. Mutta\nkaikessa tässä oli ollut jotakin, joka oli viihdyttänyt häntä. Ettei\nkukaan tietänyt hänen surustaan. Että ainoa selitys -- jonka hän tiesi\noikeaksi -- lepäsi kätkettynä hänen omassa sisimmässään. Juuri tämä oli\npainanut hänen surunsa niin ihmeellisen syvälle häneen itseensä. Hän\nei koskaan puhuisi siitä kenellekään. Se oli vain hänen. Ja se jäisi\nikiajoiksi hänen sielunsa sisimmäksi omaisuudeksi.\n\nSe värittäisi hänen olemuksensa, ja hänen olemuksensa värittäisi sen.\nSe johtaisi hänen elämäänsä -- hänen elämänsä johtaisi sitä -- se\nvaihtaisi väriä ja muotoa hänen elämänsä vaihteluissa, mutta se ei\nkoskaan katoaisi. Päivän jokaisena tuntina koko tänä aikana oli se aina\nuusi -- se oli aina olemassa ja oli aina oleva.\n\nMutta hän oli muistanut, että kun hän sinä aamuna juoksi lääkäriä\nhakemaan ja toinen oli jäänyt kahden kesken Jennyn kanssa -- silloin\nhän olisi tahtonut sanoa Helge Gramille, mitä hän itse tiesi -- ja\nsanoa sen niin, että toisenkin sydän palaisi tuhkaksi -- kuten hänen\noma sydämensä oli tuhkana.\n\nMutta niinä päivinä, jotka sitten seurasivat, oli kaikki, mitä hän\ntiesi, muuttunut salaisuuksiksi kuolleen naisen ja hänen välillään.\nKaikki oli muuttunut heidän rakkautensa salaisuudeksi. Kaikki mitä\noli tapahtunut, oli tapahtunut vain siksi että Jenny oli sellainen\nkuin hän oli, ja sellaisena Gunnar oli häntä rakastanut. Ja Helge Gram\noli yhdentekevä ja tilapäinen vieras sekä Gunnarille että Jennylle,\neikä Gunnar tuntenut pienintäkään tarvetta kostaa hänelle, yhtä\nvähän kuin häntä liikutti Helgen suru tai hänen kammonsa kaiken sen\nkäsittämättömän johdosta, mitä oli tapahtunut.\n\nSillä nuo ihmisethän olivat aivan tilapäisiä. Sen vuoksi että Jenny oli\nsellainen kuin oli, oli kaikki tapahtunut. Hänen täytyi rajusti huojua\nja taipua kerran, kohtalon myrskyn käsissä, kun hän oli kasvanut niin\npystyksi ja hauraaksi. Ja Gunnar oli luullut, että hän saattaisi kasvaa\nniin kuin puu eikä ollut ymmärtänyt, että Jenny kasvoikin vain kuin\nkukka, jonka hauras ja mehuntäyttämä varsi kaipaa ylöspäin saadakseen\naurinkoa ja avatakseen kaikki raskaat, kaipaavat umpunsa. Hänhän oli\nollut vain pieni tyttölapsi, hänkin. Ja Gunnarin mieleen jäisi asumaan\nikuinen suru, ettei hän ollut sitä ymmärtänyt ennen kuin se oli jo\nmyöhäistä.\n\nSillä Jenny ei voinut nousta enää, kun hän kerta oli taittunut. Hän\noli kuin lilja, ja liljat eivät voi taituttuaan kehittää juurestaan\nenää uutta vartta. Hänessä ei ollut mitään joustavaa ja rehevää. Mutta\nGunnar rakasti häntä, sellaisenaan.\n\nJa sellainen kuin Jenny oli, oli hän vain hänen, Gunnarin. Vain hän\ntiesi, kuinka vaalea ja heleä Jenny oli ollut -- väkevä ja pystypäinen\nkaipuussaan ja toisaalta taas hento ja hauras. Hänen kunniansa oli niin\narkaa, ettei siitä voinut pestä pois tahroja, sen vuoksi että tahra\nsyöpyi siihen niin syvään.\n\nJa kun hän oli kuollut. Ja Gunnar oli elänyt kahden kesken rakkautensa\nkanssa monta yötä ja päivää. Ja hän jäisi kahden kesken sen kanssa\nelämänsä kaikkina päivinä ja öinä.\n\nOli ollut öitä, jolloin hän oli tukahuttanut epätoivoiset huutonsa\nvuoteen pieluksiin. Jenny oli kuollut, eikä Gunnar ollut koskaan\nomistanut häntä. Häntä olisi Jennyn pitänyt rakastaa, hänelle kuulua,\nsillä Jenny oli ainoa, jota hän oli rakastanut. Jenny oli kuollut,\nja hänen ihanaa, solakkaa, valkoista ruumistaan, joka oli kätkenyt\nhänen olemuksensa niin kuin samettihuotra myötäilee hienoa, haurasta\nmiekkaa, ei hän koskaan ollut koskettanut, ei nähnyt. Toiset olivat\nomistaneet sen eivätkä tietäneet, mikä ihmeellinen ja harvinainen\naarre oli eksynyt heidän käsiinsä. Ja nyt se oli haudattu maahan, se\nmuuttuisi kauheaksi -- kauheaksi, ja maatuisi, kunnes se lopuksi oli\nvain kourallinen multaa mullassa.\n\nNyyhkytykset repelivät Gunnarin ruumista, hänen maatessaan siinä.\n\nToiset olivat omistaneet Jennyn. Ja he olivat tahranneet hänet ja\nhävittäneet hänet eivätkä tietäneet mitä he tekivät. Eikä hän, Gunnar,\nollut milloinkaan häntä omistanut.\n\nNiin kauan kuin hän eli, eläisi hän hetkiä, jolloin hän olisi\nsamanlaisessa tuskassa kuin nyt, että näin oli käynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sittenkin, vain hänhän omisti Jennyn. Vain hänenhän kädessään\nsaattoi Jennyn kultainen tukka säteillä nyt. Ja Jenny itse eli hänessä\n-- Jennyn sielu ja Jennyn kuva kuvastui hänessä, niin kirkkaasti ja\nselkeästi kuin hiljaisessa vedessä. Jenny oli kuollut, suru ei enää\nollut Jennyssä itsessään, mutta hänessä, Gunnarissa se eli yhä eikä\nkuolisi, ennen kuin hän itse olisi kuollut. Ja kun se kerta oli niin\nelävä, kasvaisi se ja muuttuisi -- Gunnar ei tietänyt, miltä hänen\nsurunsa näyttäisi kymmenen vuoden kuluttua -- mutta se saattoi kasvaa\nsuureksi ja ihanaksi.\n\nJa niin kauan kuin hän eli, tulisi hetkiä, jolloin hän tunsi\nihmeellisen raskasta ja syvää riemua, että näin kävisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ne aamutunnit, jolloin hän kulki kattopengermällä Jennyn pään\npäällä ja Jenny lopetti elämänsä --. Gunnar muisti epäselvästi mitä\nhän silloin oli tuntenut. Oli kai raivonnut Jennyä vastaan. Että tämä\nsaattoikin menetellä noin --. Hänhän oli pyytänyt ja rukoillut Jennyä,\nettä vain olisi saanut auttaa -- kantaa hänet pois äkkijyrkänteeltä\n-- mutta Jenny oli häätänyt hänet pois ja syöksynyt perikatoon hänen\nsilmiensä edessä -- naisten tavoin, itsepintaisesti, vastuuttomasti,\nmielettömänä, uhmaten --.\n\nMutta kun hän sitten oli nähnyt Jennyn makaavan noin -- hänhän oli\nsilloinkin riehunut, epätoivoisena --. Eihän hän mistään hinnasta olisi\ntahtonut päästää Jennyä. Mitä tämä ikinä olikin tehnyt -- hän olisi\nvapauttanut Jennyn kaikesta edesvastuusta -- auttanut häntä, tarjonnut\nhänelle luottamuksensa, rakkautensa, kaikesta huolimatta --.\n\nNiin kauan kuin hän eläisi, tulisi hetkiä, jolloin hän syyttäisi\nJennyä, että tämä oli valinnut kuoleman -- voi Jenny, miksi sinä sen\nteit! Ja taas tulisi toisia hetkiä, jolloin hänestä tuntuisi, että\nJennyn täytyi tehdä niin, koska hän kerta oli sellainen kuin oli --.\nSenkin takia hän rakastaisi Jennyä -- iankaikkisesti, elämänsä loppuun.\n\nVain yksi asia oli varma -- hän ei koskaan toivoisi, ettei olisi\nalkanut rakastaa Jennyä.\n\nNiinkuin hän kerran oli itkenyt -- epätoivoisena --. itkisi hän joskus\nyhä. Siksi, ettei hän ollut ennemmin rakastanut Jennyä. Hänhän oli\nvuosikausia elänyt Jennyn vierellä, ja Jenny oli hänen ystävänsä ja\ntoverinsa, eikä hän huomannut, että siinä oli juuri se nainen, jonka\nolisi pitänyt olla hänen elämänsä vaimo.\n\nMutta koskaan ei tulisi sitä päivää, jolloin hän toivoisi, ettei\nolisikaan saanut silmiään auki -- vaikkakin vain nähdäkseen että se oli\nliian myöhäistä --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnar nousi polvilleen. Hän otti taskustaan pienen litteän\npahvilaatikon ja avasi sen. Siinä oli pieni helmi, Jennyn\nvaaleanpunaisesta kristallikäädystä. Kun hän oli järjestänyt Jennyn\ntavaroita, oli hän löytänyt käädyn yöpöydän laatikosta; nauha oli\nmennyt poikki. Hän oli ottanut yhden helmen ja kätkenyt sen.\n\nHän otti hiukan multaa haudalta ja pani laatikkoon. Helmi kierähti ja\npeittyi kauttaaltaan harmaaseen pölyyn, mutta kirkas ruusunpuna paistoi\nlävitse ja hienot naarmut kristallipinnassa välkkyivät ja taittoivat\nauringonvaloa.\n\nKaikki Jennyn tavarat hän oli järjestänyt ja lähettänyt hänen\nperheelleen -- kaikki hänen kirjeensä visusti koonnut ja polttanut.\nSinetöidyssä pahvilaatikossa olivat kaikki lapsenvaatteet. Hän oli\nlähettänyt ne Fransiskalle, sillä Jenny oli kerran sanonut tahtovansa\nsen tehdä.\n\nJennyn salkut ja luonnosvihot hän oli läpikäynyt ja koonnut yhteen.\nMutta sitä ennen hän oli varovaisesti leikannut pois ne pari lehteä,\njoissa oli piirustuksia pikkupojusta, ja kätkenyt ne lompakkoonsa.\n\nNe olivat hänen. Kaikki, joka oli ollut vain Jennyn omaa -- oli nyt\nhänen.\n\nUlkona tasangolla kukki joitakin punasinerviä vuokkoja. Hän nousi\nvaistomaisesti ja poimi ne.\n\nVoi kevät, kevät --!\n\nHän muisti viime kertaa, jolloin hän oli ollut kotona keväällä. Siitä\noli kaksi vuotta.\n\nHän oli saanut kievarista ajopelit ja punervan tamman. Kievarin isäntä\noli hänen vanha koulutoverinsa. Ja hän lähti ajamaan kylätietä eräänä\naurinkoisena aamupäivänä maaliskuussa. Vaaleansinisen taivaan alla\nlevisivät vainiot kellervän, viimevuotisen ruohon peittäminä. Ja\nmissä kalliopohja pisti esiin mullasta, kasvoi katajaa ja koivua ja\npihlajaa pieninä ryhminä, paljaat kiiltävät oksat piirtyivät taivasta\npäin. Tunkiokasat kynnetyillä pelloilla loistivat kuin kellanruskea\nsametti. Talot vilahtivat esiin, toinen toisensa jälkeen, latojen tutut\nääriviivat, keltaiset ja harmaat ja punaiset talot, edessä omenapuita\nja syreenipensaita. Kylän ympärillä levisi metsä oliivinvihreänä, kevyt\nsinipunerva häivähdys koivuviidakoissa. Jokin yksinäinen lumiviiru\npaistoi harmaanvalkoisena varjossa, pohjan puolella.\n\nJa näkymättömien leivosten liverrys helmeili koko tienoon yllä sinä\npäivänä.\n\nHän saavutti kaksi liinatukkaista pienokaista, jotka ruokakippo\nkädessään taapersivat peräkkäin. Köyhästi puettuina, jalassa\nhiihtopieksut, kulkea tarsivat he auringossa.\n\n\"Minne matka, pienokaiset?\"\n\nHe pysähtyivät ja katsahtivat epäluuloisina häneen.\n\n\"Ehkäpä olette viemässä isälle ruokaa?\"\n\nHe myönsivät viivytellen -- hiukan ihmeissään että vieras mies saattoi\nsen tietää.\n\n\"Kiivetkää rattaille sitten, niin saatte ajaa.\"\n\nHän nostaa huiskahutti heidät ajopeleihin.\n\n\"Missä hänen työpaikkansa on, isin?\"\n\n\"Brustadissa --\"\n\n\"Brustadissa -- niinkö -- eikö se ole siellä koulun takana?\"\n\nSiihen tapaan kulki keskustelu. Typerä, ymmärtämätön täysikasvuinen\nmies kyseli ja kyseli -- niinkuin aikuiset aina puhelevat lasten\nkanssa. Aikuiset kyselevät, ja lapset, jotka tietävät niin paljon,\nneuvottelevat keskenään silmäniskujen avulla ja luovuttavat pidättyvinä\nniin paljon tietoaan kuin he katsovat kohtuulliseksi.\n\nKun hän oli nostanut heidät alas rattailta, kulkivat he käsi kädessä\nvainiota punaruskeitten pajujen alla, pitkin kuohuvan virran reunaa.\nHän katseli hetkisen heidän menoaan, käänsi sitten ajopelit ja ajoi\nsinne minne oli matkalla.\n\n-- Kotona oli illalla 'seurat'. Ingeborg, hänen sisarensa, istui\nsyrjässä vanhan koivupuisen nurkkakaapin vieressä ja seurasi,\nkalpeat kasvot haltioituneina ja loistavin teräksensinisin silmin,\nfredrikstadilaista suutarimestaria, joka puhui armosta. Sitten hän\nponnahti seisomaan ja 'todisti' -- intohimosta väristen.\n\nIngeborg, hänen kaunis, reipas sisarensa! Niin raju kuin hän aikoinaan\noli ollut, huvin- ja tanssinhaluinen. Ja kuinka mielellään hän\ntahtoikaan lukea ja oppia! Kun Gunnar oli työssä kaupungissa, täytyi\nhänen lähettää sisarelleen kirjoja ja lehtiä, ja kaksi kertaa viikossa\nSosialistin numerot. Kaikkea hän tahtoi tietää ja oppia. Mutta\nkolmikymmenvuotiaana hän joutui herätykseen. Nyt hän puhui kielillä --.\n\nKaiken rakkautensa hän oli tuhlannut heidän pienelle veljenpojalleen,\nAndersille, ja heidän hoidossaan olevalle pikkutytölle -- eräälle\naviottomalle kristianialaislapselle. Säteilevin silmin hän puhui heille\nJeesuksesta, lasten ystävästä.\n\nSeuraavana päivänä oli lumipyry. Gunnar oli vienyt lapset elokuviin,\npieneen kylään puolen peninkulman päässä.\n\nHe seurasivat kiviaitaa, kuusimetsän ja peltojen välissä. Kaikki oli\nharmaanvalkoista, märkää maaliskuun lunta -- vain heidän askeleensa\npaistoivat tummina takanapäin. Hän yritti keskustella lasten kanssa --\nkyseli ja sai mietteliäitä, pidättyviä vastauksia.\n\nMutta kotimatkalla lapset vuorostaan kyselivät, ja hän vastasi\npidättymättä, leveästi, mairiteltuna. He olivat saaneet nähdä Arizonan\ncowboyt ja Filippiinien kookospalmuja. Ja hän oli innostunut ja\nteki parhaansa voidakseen antaa kunnollisia tietoja ja välttyäkseen\njoutumasta kiikkiin --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi kevät, kevät --.\n\nSilloinkin oli ollut kevät, kun hän oli matkustanut Viterbohon heidän\nkanssaan, Jennyn ja Fransiskan.\n\nJenny oli istunut suoraryhtisenä mustassa puvussaan ja tuijottanut\nikkunasta. Miten harmaat ja isot hänen silmänsä olivatkaan -- hän\nmuisti sen.\n\nCampagnalla -- täällä, jossa ei ollut mitään raunioita, joita\nmatkailijat tulivat töllistelemään, vain siellä täällä, etäällä\ntoisistaan, yksityisiä luhistuneita muurinröykkiöitä, muodottomia ja\nnimettömiä, ja jokunen pieni arentitila, pari pinjapuuta ja terävää\nolkirukoa talon vieressä -- ajelivat tuulenpyörteet harmaanmustia,\nresuisia sadekuuroja sinne tänne alastomilla, ruskeilla lakeuksilla.\nLammaslaumat ahtautuivat yhteen laaksossa, jossa kasvoi muutamia\npiikkipensaita puron reunamalla.\n\nSitten juna sukelsi kumpujen ja metsien väliin; tammimetsä oli\nsalskeata ja pitkärunkoista, ja maassa lakastuneiden lehtien välissä\nkukki valkoisia ja sinisiä ja keltaisia kukkia niinkuin kotonakin.\nValkovuokkoja ja sinisiä ja rikinkeltaisia kevätesikoita. Ja\nJenny sanoi että hänen teki mieli ulos poimimaan sylin täydeltä\nkaatosateessa, vettä tihkuvien oksien alla, likomärkien lehtien\njoukosta. \"Tämähän on niinkuin keväällä kotona\", sanoi hän.\n\nTäällä oli satanut lunta -- harmaata kevätlunta oli ojissa --\nriippuvilta oksilta se tippui välkkyvinä viiruina. Kukat seisoivat ja\nnojasivat nuokkuvia päitään yhteen, märkinä ja raskaina rännästä.\n\nPienet rajut kevätpurot syöksyivät pitkin jyrkänteitä ja tunkivat\nratapenkereen alle. Ero oli vain siinä, että ne täällä olivat\nruosteenkarvaisia, maaperän mukaan.\n\nJa sitten sadekuuro piiskasi taas vaununikkunoita ja peitti näköalan\n-- painoi veturinsavun päin maata. Ja ilma keveni jälleen, ja laaksot\nja metsänpeittämät kummut syttyivät valoon ja usvapilvet vyöryivät\nvaarojen rinteitä alas --\n\nGunnarilla oli ollut joitakin omia tavaroitaan seuralaistensa\nmatkalaukuissa. Illalla, kun hän sen huomasi, olivat he jo alkaneet\nriisuutua. He nauroivat ja puhelivat huoneessaan, kun hän koputti\nheidän ovelleen. Ja Jenny raotti ovea ja ojensi hänelle pyydetyn --\noli pukeutunut heleään kampausnuttuun, jossa oli lyhyet hihat, niin\nettä hento, valkoinen käsivarsi oli paljas. Se houkutteli monenmoniin\nsuudelmiin, mutta Gunnar oli uskaltanut painaa vain yhden ainoan\nhätäisen, niin leikkisän, että se samalla jo kuin pyysi anteeksi.\n\nSilloin hän oli ollut rakastunut Jennyyn --. Oli ollut\npäihtynyt keväästä ja viinistä ja iloisesta rankkasateesta\nja auringonvälkähdyksistä ja omasta nuoruudestaan ja elämän\ntäyteläisyydestä. Hän olisi tahtonut viedä Jennyn mukanaan ja tanssia\nhänen kanssaan, tuon solakan vaalean neidon, joka nauroi niin arkaillen\naivan kuin olisi opetellut uutta taitoa, jota hän koskaan ennen ei\nollut käyttänyt. Hänet, joka tuijotti harmain silmin, vakavana ja\nkaivaten kukkiin, joiden ohi he kiitivät -- kukkiin, joita hän niin\nmielellään olisi poiminut.\n\nVoi hyvä Jumala, kuinka kaikki olisi voinutkaan olla --. Kyyneleetön,\nkatkera nyyhkytys vavahdutti häntä jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinäkin päivänä kun he matkustivat Montefiasconelle, satoi taas -- niin\nettä vesi roiski ylös katukiveykseltä tyttöjen nostetuille liepeille ja\nhienoille nilkoille ja jaloille. Mutta kuinka he olivatkaan nauraneet,\nhe kolme, kahlatessaan ylöspäin ahdasta katua, jota pitkin sadevesi\nkoskina valui.\n\nJa kun he olivat tulleet Roccalle, linnavuorelle keskellä pientä vanhaa\nkaupunkia, hajaantuivat pilvet.\n\nHe nojasivat rintakaidetta vasten kaikki kolme ja katselivat\nBolsenojärveä, joka lepäsi mustana syvällä alhaalla, oliivilehtoja\nja viiniköynnöksiä kasvavien rinteitten välissä. Pilvet riippuivat\nalhaalla järveä ympäröivien harjujen yllä. Mutta yht'äkkiä häivähti\nhopeainen viiru tummalle vedenkalvolle, se levisi ja alkoi sinertää,\nja usvapilvet vyöryivät pois ja vetäytyivät laaksoihin ja rotkoihin,\nsamalla kun vuorien viiva järven ympärillä piirtyi selvempänä.\nAurinko puhkaisi pilvet, ja ne vaipuivat ja kiertelivät kultaisina ja\nlyijynsinisinä pieniä vuorenhuippuja, joita kivenharmaat linnoitetut\npikkukaupungit kruunasivat. Pohjoisesta kohosi korkea, keilanmuotoinen\nhuippu, etäällä -- Cesca väitti että se oli Monte Amiata --.\n\nVastapestyä, sinistä kevättaivasta vyöryivät sadepilvien viimeiset\njätteet -- raskaina ja hopeapäärmeisinä, sulaen auringossa -- rajuilma\nkulki länteen, joka pimenemistään pimeni, sinne missä Etrurian\nylätasanko laskeutui ruskeanmustana ja autiona Välimeren etäiseen,\nvaaleankeltaiseen metallinkiiltoon päin.\n\nAutiota ja suurta ja ankaraa oli maisema ylt'ympäri -- niinkuin\nNorjan ylätasangoilla -- huolimatta harmaista oliivilehdoista ja\nviiniköynnöksistä, jotka pujottelivat jalavien joukossa vihreillä\nahteilla järven ympärillä.\n\nPienessä puistossa täällä linnanraunioiden ympärillä olivat tammet\npudottaneet vanhat, raudanmustat lehtensä, ja oksat kantoivat uusia\nhereitä umpuja. Eräänlaiset ikivihreät pensaat, lehdet kuin laakeria,\nmuodostivat aitoja. Uusi tämänkeväinen vihanta loisti luonnottoman\nkullanvihreänä.\n\nHe olivat yhdessä kumartuneet pensaan varjoon ja hän oli levittänyt\ntakkinsa suojaksi, niin että Jenny saattoi sytyttää savukkeen.\nKevättuuli puhalsi jäätävän terävänä ja puhtaana täällä ylhäällä, ja\nJenny hytisi hiukan märissä vaatteissaan, ja hänen poskensa olivat\npunaiset ja aurinko loisti hänen kosteassa tukassaan, jota hän toisella\nkädellä pyyhkäisi otsaltaan.\n\nSinne hän tahtoikin matkustaa --. Huomenna.\n\nSiellä tahtoisi hän ottaa vastaan kevään -- palelevan, alastoman,\naavistelevan kevään, jonka kaikki kukkassilmät olivat kosteuden\nsokaisemia ja jotka värisivät vilusta tuulessa -- ja kuitenkin\nkukkivat --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKevät ja Jenny -- nyt ne olivat hänelle yhteiskäsite. Voi -- sellaisena\nkuin neito seisoi ja paleli ja nauroi epävakaisessa säässä ja tahtoi\npoimia sylittäin kukkia --.\n\nVoi, rakas oma Jennyni, et saanut poimia haluamiasi kukkia eivätkä\nunelmasi koskaan puhjenneet kukkaan -- ja nyt minä näen ne unet --.\n\nJa kun olen elänyt kyllin kauan ollakseni yhtä täynnä kaipuuta kuin\nsinä -- ehkä teen kuten sinä ja sanon kohtalolleni: anna minulle\njoitakin kukkiani, tyydynkin vähempään kuin alussa vaadin, alkaessani\nelää. Mutta minä en kuitenkaan kuole kuten sinä kuolit, koska sinä et\nkuitenkaan tullut tyydytetyksi -- minä vain muistelen sinua ja suutelen\nhelmeäsi ja keltaista hiuskiehkuraasi ja ajattelen: ei, hän ei voinut\nelää, sillä hän oli paras ja uskalsi vaatia oikeutenaan kaikkein\nparasta -- ja silloin minä ehkä sanon, kiitetty olkoon taivas että hän\nennemmin valitsi kuoleman kuin sellaisen elämän --.\n\nMutta tänä yönä minä menen Pietarinkirkon torille ja kuuntelen\nsuihkulähteen haltioitunutta laulua, joka ei koskaan taukoa, ja uneksin\nomaa untani --.\n\nNiin, Jenny, sillä nyt olet sinä unelmani eikä minulla koskaan ole\nmuuta --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh unelma, unelma --.\n\nMutta jos lapsesi olisi elänyt, Jenny, ei siitä olisi tullut se josta\nsinä haaveksit pitäessäsi sitä sylissäsi ja antaessasi sille rintaa.\nSiitä olisi voinut tulla jotakin hyvää ja kaunista ja taas jotakin\npahaa ja rumaa -- mutta milloinkaan ei siitä olisi tullut sitä, josta\nsinä haaveksit --.\n\nKukaan nainen ei ole synnyttänyt sitä lasta, josta hän on uneksinut\nollessaan raskaana. Kukaan taiteilija ei ole luonut sitä teosta, jonka\nhän näki edessään innoituksen hetkenä. Ja me elämme kesän ja taas\nkesän, mutta mikään ei ole se kesä, jota me kaipasimme kumartuessamme\nmaahan ja poimiessamme märkiä kukkasia kevään sadekuurojen alla.\n\nEikä mikään rakkaus tule sellaiseksi, josta kaksi ihmistä uneksii\nsuudellessaan toisiaan ensimmäistä kertaa. Jos sinä ja minä olisimme\neläneet yhdessä, Jenny -- me olisimme voineet tehdä toisillemme\nsanomattoman hyvää tai pahaa --. Nyt en saa koskaan tietää, millaiseksi\nmeidän rakkautemme olisi muodostunut, jos sinusta olisi tullut minun\n--. Ainoa minkä tiedän, on, että sellaiseksi kuin sen uneksin sinä\nyönä, jolloin seisoin yhdessä sinun kanssasi ja suihkukaivo solisi\nkuunvalossa -- sellaiseksi se ei olisi muodostunut. Ja se on\nkatkeraa --.\n\nKuitenkin --.\n\nHerra Jumalani -- en toivoisi, etten olisi uneksinut sitä unta! En\ntoivoisi etten uneksisi sitä unta, jonka nyt näen --.\n\nJenny, antaisin koko elämäni jos sinä voisit tulla vastaani siellä\nlinnanvuorella ja olla kuten silloin ja suudella minua ja rakastaa\nminua -- vuorokauden, tunnin --. Minun täytyy ajatella, yhä uudelleen\nja uudelleen, millaista olisi voinut olla, jos sinä kerran olisit ollut\nminun omani -- muutahan en voi. Jenny, minusta tuntuu että ääretön onni\non mennyt hukkaan --. Voi, sinä olet kuollut, ja siksi minä olen niin\nköyhä, niin köyhä. Minulla ei ole muuta kuin köyhät haaveeni sinusta\n--. Ja kuitenkin -- kun vertaan niitä toisten rikkauteen, on minun\nköyhyyteni ylenpalttisen säteilevän rikasta --. Vaikka voisin pelastaa\nelämäni en tahtoisi, etten rakastaisi sinua ja uneksisi sinusta ja\nsurisi sinua niin kuin nyt suren --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGunnar Heggen ei tietänyt, että hän sydämensä hurjassa epätoivossa\noli kohottanut käsivartensa taivaaseen päin ja kuiskaili puoliääneen\nitsekseen. Hän piteli yhä kädessään vuokkoja, joita hän oli poiminut,\nmutta ei sitä tietänyt.\n\nSotilaat, jotka seisoivat kasarminmuurilla, nauroivat hänelle, mutta\nhän ei huomannut sitä. Hän puristi kukkia lujasti rintaansa vasten ja\nkuiskaili hiljaa itsekseen, kulkiessaan hitaasti aurigonpaisteesta\nhaudan luota tummaan sypressilehtoon päin.\n\n\n\n"]