[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJUpjXpelV7TO7ueb5y2viPJ81P-ohYaTNQqCiAehe08":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2444,"Mereltä ja rannikolta","Flood, Just W.",1850,1936,"2444-flood-just-w-merelta-ja-rannikolta","2444__Flood_Just_W.__Mereltä_ja_rannikolta","Kokoelma kertomuksia","novelli",[14],"seikkailu",[],"fi",1884,22833,145551,false,64381,[23,24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Norwegian -- Translations into Finnish",[26,27],"Adventure","Short Stories","\"Merelä ja rannikolta: Kokoelma kertomuksia\" by Just W. Flood is a collection of stories written in the late 19th century. This work likely explores maritime life and the experiences of sailors, focusing on the profession and challenges faced by those who operate in the maritime environment.   The opening of the collection introduces the reader to the life of a seasoned pilot navigating a ship into familiar waters. Through descriptive narration, it paints a vivid scene of the pilot as he interacts with the ship's captain and crew, highlighting his experience and instinctive understanding of the sea. As he guides the ship through the darkness and inclement weather, the camaraderie and respect among seafarers are evident, setting the stage for potential stories of adventure, human connection, and the perils of the ocean that may unfold in later chapters. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Brummer, Aina",142,"Kokoelma norjalaisia kertomuksia ja kuvauksia mereltä ja rannikolta. Teos valottaa erityisesti meriluotsien vaativaa työtä, merimiesten arkea sekä rannikkoseudun elämää ja ihmiskohtaloita.","Just W. Floodin 'Mereltä ja rannikolta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2444. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERELTÄ JA RANNIKOLTA\n\nKokoelma kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nJUST W. FLOOD\n\n\nNorjankielestä suomentanut A--o.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström, kustantaja,\n1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVanha meriluotsi.\nHieno laivuri.\nKaunis veljeys.\nPer Grinerudin kihlaus ja naiminen.\nPieni kirjanen.\nVekseli.\n\"Täti kertoo.\"\nSuutari Torp.\n\n\n\n\nVANHA MERILUOTSI.\n\n\nMeriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties\npitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä\nuseimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme\novatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat\nköyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja\nruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä\non matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin\nreivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä,\nsillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse\nmastossa tahi \"vantissa\", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta\nopitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia.\n\nNiinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on\nhänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän\nvoisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja\nmyrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis\nilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa\nmaksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin\nluotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin\nja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan\nkyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa,\nkäskien laivurin \"täyttää purjeet\", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös.\n\nTultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos\ntämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten\nmenee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies,\njoka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun\nsuinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan \"se\" (ilma) tulee\nniin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista.\n\nKun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet\nlisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja\nmuutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja\nkoettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen:\n\n\"No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin\nolemme perillä.\"\n\nMiehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka\nhymyillen jatkaa:\n\n\"Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle\nnoin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin\nLanggrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi\ntänä yönä.\"\n\nLuotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen\nohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja\nkysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki\nvastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen:\n\n\"Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on\nniin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada\nvalkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja\njuonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin\npuheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?\"\n\n\"Näsniemeltä\", vastaa kokki.\n\n\"Vai niin, mikä on nimenne\", jatkaa luotsi.\n\n\"Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen,\nhänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin\nrasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona\", sanoo kokki.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders\nTangenin\", pitkitti luotsi, \"hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun\nminä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka\non kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä,\nei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän\npunnitsemisesta, eihän toki, -- siellä sai kokki tuoda leipää milloin\ntahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia\n'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan\nkäynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta\nkelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta\npurjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet\nniin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta\nkun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. -- Olkaa niin\nhyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu.\"\n\nLaivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi\ntavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin.\n\n\"No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko,\nettä laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata\npohjaa ankkurille.\"\n\n\"Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini\", vastaa luotsi, \"minä\najattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin\nsivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät\nlaivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On\nsuuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä\naina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on\njoksikin hyväksi, luulen minä.\"\n\n\"Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan\nmeitä tänä yönä\", sanoo laivuri, \"tuulee liian kovasti, ja minun\nkokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä\nvastatuulella.\"\n\n\"Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä\npaljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin\nvoivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he\ntulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten\nmeidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja\n'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua.\"\n\nLuotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa\nkurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen\nhuutaa hän:\n\n\"Vasemmalle vähän!\"\n\n\"Vasemmalle vähän\", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy\nsivulle, ja pian huutaa taas luotsi:\n\n\"Peräsin suoraan!\"\n\nPerämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen\nhuulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan.\n\nSamassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on\nvalmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien\nhänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa\nsanoen:\n\n\"Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää\nvettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä.\"\n\nLuotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen.\n\nTuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo\ntuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen\ntuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista\nnäyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi\nhyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian\nakkamaiselta.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen\nkovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee\ntoiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua\n\"pilkkopimeästä\" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan.\nHän sanoo vaan:\n\n\"Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään\nvaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin\nkapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö.\"\nLuotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria\nosoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän\nhuudahtaa:\n\n\"Tuolla näen valkean!\"\n\n\"Hyvä on\", vastaa luotsi kylmäverisesti, \"antakaa 'hänen' edeskinpäin\nmennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan\nkahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille,\nkapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi'\nsisääni. -- Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta\nniinkuin näkyy on se meille myötäinen -- 'hän' kiiruhtaa eteenpäin\nhyvää kyytiä, näen minä.\"\n\nLuotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa;\nvanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa\nitselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta\nmielestä.\n\nLaivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä\non hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa\nmolemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi,\nsillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy\nluottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä\nerilaisten merkkien suhteen.\n\nHetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen\nkannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka\nnäyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään\nlaivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan \"terveiksenne,\nluotsi\", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee\nsuuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen\nleikillisesti.\n\n\"Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?\"\n\n\"Oh, sitä en katsellut, kapteini\", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata\nkohti jatkaa hän: \"tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä\nsittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se\nmerkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin\ntiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos\nsaamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä,\nettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan,\nkunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen\ntehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne\nLanggrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa\nkoittamaan.\"\n\nTähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan\nväestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin\nluotsi yht'äkkiä huutaa:\n\n\"Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!\"\n\nKäsky täytetään äänetönnä ja reippaasti; laivuri seuraa tarkkuudella\nkaikkia luotsin liikkeitä, ja tuskin on tämä lausunut käskynsä,\nennenkuin laivuri huutaa ne jälleen miehille. Kun purjeet ovat\nkäännetyt, huutaa luotsi perämiehelle:\n\n\"Ohjaa niin hyvin kuin voit, mutta pidä täydet purjeet!\" Sitten kääntyy\nhän laivurin puoleen sanoen:\n\n\"Tällä kertaa tuulispää idästä ja huomenna koillisesta, kun 'se' ensin\nalkaa niskoitella ja kulkea takaperin, pitkittää 'se' sitä, kunnes on\nkiertänyt kompassin ympäri. Saamme ankkuroida Langgrundenille hetkeksi,\nja katsella 'sitä', kapteini!\"\n\nLaivuri nyykäyttää myöntäen päätänsä, toivoen sydämmessään että ankkuri\njo olisi pohjassa ja että se olisi siellä lujasti kiinni. Ilmapuntari\non noussut koko joukon viime päivinä, ja luotsin sanojen mukaan\nennustaa se itätuulta. Laivuri on mennyt kajuutan katolle, jossa hän\nkulkee edestakaisin, kun luotsi huutaa hänelle:\n\n\"Kapteini, olkaa hyvä ja 'peilatkaa' tuossa Bastön majakkaa,\n'vasikasta' pääsemme pian selville.\"\n\nLaivuri pohjustaa ja heti sen jälkeen huutaa hän mittauksen tuloksen\nluotsille, joka käskee irroittamaan alapurjeet, järjestämään ylemmät\nmärsseilit ja hinaamaan vara-ankkurin vintturille. Heti kohta\npysähtyykin laiva ja kääntyy Langgrundeniin, jossa se ankkuroi\nkahdentoista sylen syvässä vedessä.\n\nNiinpian kun laiva on pysähtynyt ja ankkurilyhty ripustettu\nkeulariukuun, kiinnitetään purjeet; senjälkeen asetetaan kannelle vahti\nsekä yksi mies, jonka tulee ilmoittaa luotsille pienimmätkin muutokset\nilmassa ja tuulessa.\n\nLaivuri käskee keittäjän tuoda vähän lämmintä vettä kajuuttaan, jossa\nvanha luotsi jo on sijoitettu sohvaan, ja pian saadaankin nähdä hänen\nja laivurin tekevän itselleen pienen \"tutingin.\"\n\nTuskin ovat purjeet kiinni ja viimeinen mies astunut alas köysistä,\nniin laiva on verhottu sakeaan sumuun. Vahtimies sytyttää nysänsä, ja\nmuut matruusit menevät maata jyrsittyään ensin kovaa korppua.\n\nLuotsi ja laivuri istuvat yhdessä kajuutassa, luotsi alkaa keskustelun,\nkysyen mistä laiva on kotoisin. Laivuri vastaa, Arendalista.\n\n\"Arendalista\", kertoo luotsi, \"teillähän ei ole siellä mitään köyhän\nveroa, kapteini?\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, ei tällä kertaa\", sanoi laivuri, \"mutta saamme\nluultavasti pian tuntea jotain muuta.\"\n\n\"Oletteko ennen olleet Kristianiassa, kapteini?\" jatkaa luotsi.\n\n\"Ei, en Kristianiassa, mutta kerran olen käynyt Drammenissa, se oli\nensimmäinen matkani laivurina, mutta sitäpä matkaa en ikänä unhoita\",\nsanoo laivuri.\n\n\"Siitä lienee jo monta vuotta, kapteini?\" kysyy taas luotsi.\n\n\"Onpa pian kuusikolmatta vuotta, mutta minä muistan tuon matkan niin\nhyvin, kun olisi se tapahtunut eilen\", vastaa laivuri.\n\n\"Kertokaapa minulle siitä vähän\", sanoi luotsi,\n\n\"Vallan mielelläni, luotsi\", vastaa laivuri, ja alkaa kertoa\nseuraavasti:\n\n\"Vuonna 1858 tulin 'Aurora' nimisellä prikillä Amsterdamista ja minun\npiti mennä ylös Drammeniin lastaamaan. Vähän sumuista oli lähtiessäni\nmerelle, ja kun pääsin ulos ulapalle, seurasi sumu minua yli koko\nmeren; mutta minä purjehdin vaan pitäen tuulta lounaisena, kunnes laiva\nmerkkeini mukaan oli Torungenin ja Jomfrulandin välillä, noin neljä\npenikulmaa maasta, silloin en tohtinut enää lensata, vihuri kiihtyi ja\nmuuttui eteläiseksi, mutta sumu oli paksu kuin seinä. Minä asetin\nklyyvarin kaakkoiseen kaksinkertaisesti reivatuilla märssypurjeilla ja\nkokonaisella fokilla, menin sitten kajuuttaan ja istuin siellä kaikessa\nrauhallisuudessa, miesten kiinnittäissä isoseiliä. Priki kiikkui hyvin\nsomasti pienillä purjeillaan ja minä luulin, että kaikki oli täydessä\njärjestyksessä, kun perämies äkkiä kolkutti akkunaan, minä lensin kuin\nraketti kannelle, jossa perämies osoitti tyynenpuolelle sanoen: 'Eikö\ntuo ole maata, kapteini?' Hetken tähysteltyäni huomasin hänen arvelunsa\ntodeksi, ja yhtäkkiä lensi mieleeni ajatus -- Ruotsi se on -- vaikka se\nmerkitsemiseni mukaan yhtähyvin voisi olla Norja. -- Silmänräpäyksessä\nkiirehdin peräsimelle, vedin sen kovasti ylös, heitin pois\nproomuvene-purjeet ja prikijalustimet ja samassa huusin, että kaikki\nmiehet tulisivat alas, mutta ensin piti heidän tutkia, oliko\nmahdollista nähdä mitään maston huipusta. Miehistö oli kumminkin jo\nhuomannut melun kannella ja katsellessaan ympärilleen näkivät he\nmyrskyä ja hyrskyä entisellä tyynellä lahdella ja tulivat\nsalamannopeudella alas kannelle. Priki kannatti onnellisesti juuri kuin\nkorkki ja pääsi tuskin vuoren huipun ohitse, jossa kävi hirveät\nlaineet. Kun pääsimme hyvin ympäri, pantiin purjeita lisää ja minä\nkäskin perämiestä pysymään siinä suunnassa, johon nyt olimme tulleet,\njonka pidin ainoana mahdollisena keinona, millä voin laivaa pelastaa,\nkoska, niinkuin tunnettu on, Ruotsin saaristo on täynnä salakaria ja\nsärkkiä; kirves minulla oli käsillä voidakseni kaapata veneen köydet,\njos töyttäisimme karille. Jumalan avulla purjehdimme onnellisesti\nkaikkien sivu, mutta emme kuulleet emmekä nähneet vähintäkään; priki\njäi länsirannalle aamunkoittoon, jolloin yksissä neuvoin perämiehen ja\npursimiehen kanssa päätimme Jumalan nimeen mennä vuonoa ylös, luottaen\nsiihen, että saisin nähdä tahi mahdollisesti sattumalta tavata jonkun\nluotsiveneen, joka ehkä olisi eksynyt sumussa. Purjehdimme pohjoiseen\nkokonaisen vartion, näkemättä ja kuulematta vähintäkään, kun sumu, joka\nnoin pari tuntia oli ollut vähän kevyempää, tuli niin sakeaksi, että\noli melkein mahdoton nähdä klyyvaripuun huippuakaan. Silloin täytyi\njälleen vääntää peräsintä. Siinä nyt olimme ja katselimme edes ja\ntakaisin emmekä muuta nähneet kuin joitakuita pieniä kalastaja-majoja,\njoista päätimme olevamme aivan keskellä saaristoa. Oli edespäinkin\nsakeaa, kumminkin olin näkevinäni purjeen pistävän esiin sumussa, mutta\nse katosi silmänräpäyksessä. On minulla sen jälkeen ollut monta kertaa\ntakki märkänä ja monta kovaa matkaa olen kokenut, mutta sitä kotimatkaa\nen ikinä unhoita, oli aivan mahdoton tietää missä olimme, ja minä,\nnuori kapteini kun silloin olin, kävin aivan sydän kurkussa. Mutta\nlopussa kiitos seisoo, sanotaan, ja sen näimme nytkin, sillä kun\npimeä tuli, näimme kirkkaan tulen aivan vieressämme ja meidän\npurjehduksestamme päättäin sen ehdottomasti täytyi olla 'Färder\nmajakan'. Heti huomasimmekin suuren aluksen vasemmalla puolellamme ja\npian tunsin, että laivuri oli minun kumppaniani, joka oli lähtenyt\nminun kanssani yht'aikaa. Mutta hänen merkitsemisensä oli vielä\nhullumpi kuin minun, sillä hänen laskujensa mukaan majakka yhtähyvin\nvoi olla 'Härkä' kuin Färderkin. Kun minä sittemmin kerroin hänelle\nmitä olin havainnut edellisenä päivänä, päätimme purjehtia vuonoa ylös.\nPurjehdimme vierettäin ampuen laukauksen toisensa perään, luotsille\nilmoittaaksemme tilaamme, mutta emme kuulleet, emmekä nähneet muuta\nkuin vilahdukselta joitakuita lintuparia, kunnes tulimme Bastön luo,\njossa luotsivene tuli juuri meidän vastaamme, eikä viipynyt viikkoja,\nennenkun meillä kummallakin oli luotsimme kannella. Samassa kun luotsi\ntuli luokseni laivaan, löi hän kätensä yhteen, sanoen: 'miten Herran\nnimessä olette löytäneet kulkuväylän vuonoa ylös, tässä hirveässä\nsumussa?' Tultuamme Rödtangenin luo, ammuimme pari laukausta\nherättääksemme tullipalvelijoita ja luotseja, jotka vetivät suloista\nunta, siinä varmassa luulossa, että oli mahdotonta kaikille laivoille\npurjehtia senlaisessa sakeassa ilmassa. Kun sitten kartalla tarkastin\nkulkemaani väylää, huomasin että olin purjehtinut kapean aukon läpi,\njonka molemmin puolin kohosi kallioita ja karia, aivan mannermaan\nrannikolle ja Jumala yksin tietää, millä tavoin löysin tien sieltä\nulos. Mikäli kartasta taisin nähdä, oli sieltä ainoastaan yksi väylä.\"\n\nLuotsi, joka suurimmalla tarkkuudella on seurannut laivurin vaarallista\npurjehdusta, nyökyttää päätänsä edestakaisin, samalla kun hän maistelee\nlasistansa; kun laivuri on päättänyt, alkaa luotsi:\n\n\"Ymmärrän hyvin kyllä, mihin väylään olette aluksenne ohjanneet,\nkapteini; niinkuin sanotte, noilla 'ylängöillä' tuskin on muuta kuin\nyksi purjehdittava ala, jossa selkeälläkin ilmalla usein on vaikea\nvarjella nahkaansa, mutta on aina niin onnellista, kapteini, että\nsilloin kun me pelastumme, vaikka oma järkemme on aivan tylsistynyt,\nniin korkeamman käsi oikeassa silmänräpäyksessä ohjaa laivan oikealle\ntielle.\"\n\n\"Niin, se on varmaa se\", vastaa laivuri ja survaisten vesikannun\nluotsille jatkaa hän:\n\n\"Tehkää toinen lasi, luotsi, molempien jalkojen tulee saada osansa;\nkello on niin paljon jo, ettei makuusta enää ole paljon puhumista, minä\nkyllä voin maata pääkaupunkiin tultuani, mutta kenties teitä nukuttaa,\nluotsi?\"\n\n\"Ei, ei laisinkaan, minä puolestani tahdon kernaimmin istua ja\npakinoida hiukan\", vastaa luotsi, ja nousten istuimeltaan lisää hän:\n\"tahdon vaan käydä kannella, katsomassa, miltä 'se' nyt näyttää.\"\n\nLuotsi menee ja palaa hetken perästä jälleen sisään sanoen:\n\n\"Vallan reipas kaakkoinen vihuri, ja jokseenkin paksu ilma vielä,\nkapteini; kun päivä koittaa, rupeaa satamaan ja silloin lankeaa sumu\nmaahan.\"\n\n\"Hyvä on, luotsi\", sanoo laivuri, \"nyt saa 'hän' maata ja vetää\nkettinkiänsä, kyllä se kestää, ja jos 'tuo' rupeaa liian rajuksi,\nannamme 'hänelle' vielä lisää kettingin ja naara-ankkurin ja sitten saa\ntuulla ja myrskytä niin paljon kuin haluttaa. Huomenna varhain tulee\nvarmaan joku höyrylaiva ulos ja silloin saamme kuulla, paljonko hän\ntahtoo vetääkseen meitä satamaan. Mitä ylipäänsä täällä maksetaan\npukserausveneille, luotsi?\"\n\n\"Se riippuu aivan asianhaaroista, kapteini\", vastaa luotsi, \"arvelen\nettä saamme täältä jonkun noin kuudella, seitsemällä kymmenellä\nkruunulla. Kun laskimme ankkurin, huomasin pari ankkurilyhtyä, ne ovat\nvarmaan laivojen, jotka aikovat vuonoa ylös. Jos joku noista suurista\nhöyryveneistä tulee, ottaa se kaksi tahi kolme alusta peräänsä ja\nsilloin voi sen saada hyvinkin helpolla. Jos kumminkin tulee tuohon\nlaiva sivullemme, niin olkaamme levolliset ja näyttäkäämme kuin olisi\nmeillä hyvä aika.\"\n\nLuotsi istuu sohvaan ja alkaa, kapteinin uudistettua kehoituksensa,\ntehdä itselleen toista lasia. Senjälkeen sanoo laivuri:\n\n\"Varmaan olette olleet jos jonkinlaisilla purjehduksilla aikananne, kun\nolette ollut luotsina?\"\n\n\"Niin olen, Jumala nähköön\", vastaa luotsi. \"Teidän retkenne prikillä\nmuistuttaa eräästä hollantilaisesta 'kaukalosta', jonka minä korjasin\nkotiin Newslungin satamaan, muutama vuosi sitten.\"\n\n\"Sitä pyydän teidän kertomaan!\" huudahtaa laivuri.\n\nSytyttäen piippunsa alkaa luotsi:\n\n\"Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsiveneellä,\nmakrillin pyyntö ei laisinkaan onnistunut, sanalla sanoen, työtä oli\nvähä tahi ei ollenkaan. Neljässätoista päivässä olin vienyt ainoastaan\nkaksi hollantilaista Laurvigiin, eikä se juuri leiville lyö, koska\nheidän veneensä eivät juuri käy paljon syvemmällä kuin tavallinen\ntavara-proomi. Mutta kuitenkin puhalsi parina päivänä heikko itätuuli,\nja ilma oli jotenkin samea ja eräänä iltana nousi hyvin sakea sumu.\nOlin juuri järjestelemässä joitakuita makrillipyydyksiä, kun minusta\ntuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Sinun pitää lähteä\nmerelle tänä yönä.' -- Kello oli jo kahdeksan iltasella ja vaimoni\nkummasteli suuresti, kun käskin hänen panna vähän ruokaa\neväsvakkaseeni, ja luotsipoika, sisarenpoikani, jäi seisomaan ja\nkatsomaan minuun, kun käskin hänen lähtemään veneesen, ja mennessään\nmutisi hän: 'Mihinkähän eno nyt aikonee tässä tyynessä ja sumussa?'\nmutta hän tiesi vanhastaan että se, minkä olin sanonut, se oli sanottu,\neikä hän milloinkaan kysynyt mihin me aioimme. Muuten niin hän oli\nerinomaisen vikkelä poika, ja niin hyvin tunnettu kuin vanha merikarhu.\nHän ontuu vähän toista jalkaansa; sentähden otin hänet kanssani\nveneesen. Astuessani veneelle tuli veljeni, joka myöskin on luotsi ja\nasuu noin kivenheittämän minusta, käyden vastaani, ja kysyi: 'minne\nminulla oli aikomus lähteä?' Vastaan vaan: 'Haluttaako sinua,\nniin voit tulla mukaan, on mahdollista että joku laiva on sumussa\njoutunut lahteen; jollei muuta, voimme ehkä tavata jonkun kurjan\nhollantilais-kaukalon.' Siihen aikaan purjehtivat Hollantilaiset paljon\nLaurvigissa hirsiä ostamassa, joista heillä on tapana rakentaa valleja,\nsillä, kuten olen kuullut kerrottavan, on Hollanti paljon alempana kuin\nmeri ja sentähden täytyy Hollantilaisten vuosi vuodelta koroittaa\nvallejansa. Veljeni käski minun odottaa, kunnes hän juoksi kotiin\nsonnustamaan itseään, hän ei viipynyt kauan. Panimme ylös purjeet\nveneesemme, ja laskimme ulapalle, mutta tuuli niin heikosti, että\nsaimme soutaa kaksilla airoilla. Vihdoin tulimme Tvistenin luo, siitä\nalkoi vihuri vähän reippaammasti puhaltaa, me laskimme veneen itäänpäin\nja siinä olimme juuri vastapäätä Rakke-kallioita, jotka ulottuvat noin\npuolen peninkulman paikoilla merelle Fredriksvärnin luota lähtien. Kävi\njotenkin suuret aallot, mutta, niinkuin sanoin, oli huono tuuli, ja te\ntiedätte, kapteini, kun on purjetuuli, tulevat aallot pitkinpäin ja\nsilloin ei mielellään katsele aaltojen hyrskyä tuollaisia karia\nvastaan, kuin meidän ovat, ne ovat nimittäin riuttoja, ja äärimmäisten\nvälissä on monta syltä vettä. Helposti lastattu alus, joka ei käy\nsyvällä, voi hyvin purjehtia kahden ulommaisen riutan yli, mutta jos se\ntulee kolmannelle ja neljännelle, silloin se on mennyttä kalua, eikä\nole ajattelemistakaan pelastaa itseänsä veneissä. Olimme juuri noin\nvastapäätä äärimmäistä riuttaa, kun yht'äkkiä selkeni hetkeksi, ja\nsamalla näimme punaisen lyhdyn suoraan edessämme. Luulimme ensin sen\nolevan jonkun karille joutuneen laivan, mutta pian tulimme siihen\npäätökseen että se purjehti eteenpäin. Veljeni, jolla on harvinaisen\nkova ja selvä ääni, huusi minkä jaksoi:\n\n\"'Ruori vasemmalle', mutta ei kukaan kuullut häntä. Vedimme airojamme\nkaikin voimin ja hetken perästä pääsimme aluksen rinnalle. Hyppäsin\nruorin luo, jossa vanha mies puolinukuksissa ohjasi alusta. Samassa kun\nsain peräsimen käteeni, tuli laivuri, joka puhui Norjan kieltä yhtä\nhyvin kuin kukaan meistä, ulos kajuutastaan ja kysyi, mikä Herran\nnimessä nyt oli esteenä, hän oli muka puoli tuntia sitten nähnyt\nvilahduksen 'Härästä' eikä tahtonut ottaa luotsia, ennenkuin tulisi\n'Jomfrulandin' rannoille.\n\n\"Kerrottuani hänelle, että hän jo oli kulkenut Jomfrulandin sivu ja nyt\noli Rakke-kallioiden luona, alkoi hän paikalla vetää toista virttä. Oli\nJumalan onni, että tuuli vähän kiihtyi, me käänsimme aluksen\nlänsipuolelle ja levitimme niin paljon purjeita kuin voimme, hetken\nkuluttua pääsimme kääntymään ja saavuimme kaikella kunnialla,\nonnellisesti satamaan. On mahdotonta merellä tulla toimeen senlaisella\n'kaukalolla' myrskyssä ja tuulissa, sillä se kulkee syrjällään niinkuin\nheinäsäkki, ja se on varma, että jos tuo pursi olisi lensannut vielä\nviisi minuuttia, niin laiva ja miehistö olisi mennyt viimeistä tietään.\nUlkona merellä laivuri lupasi meille hyvän maksun, mutta niin pian kun\noli saanut ankkurinsa pohjaan ja tuli meidän kanssa tiliä tekemään,\ntarjosi hän meille luotsimaksun yli viisi spesiota, jotka pyysin häntä\npitämään itse. Muutamia päiviä sen jälkeen kävin Laurvigissa, siellä\npuhuttelin Hollannin konsulia, joka oli erinomaisen kelpo mies, ja\njonkun ajan kuluttua lähetti hän minulle sata riksiä, jotka jaoin\nveljeni kanssa, luotsipojalle annoimme kumpainenkin viisi spesiota.\nSillä kertaa oli 'kaukalo' hyvä saalis luotsille.\"\n\n\"Maljanne luotsi\", sanoo laivuri, \"ja onnea samanlaisia aluksia\nsaamaan.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, kapteini\", vastaa luotsi tyhjentäen lasinsa.\n\nLaivuri ojentaa luotsille vesikannun, jota on pitänyt kamiinilla, että\nse pysyisi kuumana, sanoen:\n\n\"Emme ainoastaan tarvitse kahta jalkaa käydessämme, sauva on myös\ntarpeen, olkaa sentähden hyvä ja tehkää vielä lasi, luotsi.\"\n\n\"Tulen humalaan kapteini\", hymyilee luotsi, katsoessaan viskypulloa,\nlisäten samalla, \"kiitos kumminkin tarjoomastanne, kapteini, harvoinpa\nvanha luotsi saa viskytotia. Tuskin olen maistanut viskyä, sittekuin\npurjehdin vanhan Johannesenin kanssa Arendalista silloin, kun hän oli\n'Toivon' kapteinina.\"\n\n\"Vai niin, te olette purjehtineet Arendalista, luotsi?\" kysyy kapteini.\n\n\"Niin\", vastaa luotsi tehdessään lasiansa, \"en ottanut pestiä\nArendalissa, tulin hänen kanssaan Lontoosta, laivamme olivat yhdessä\nLänsi-Intian tokalla ja minä vaihdoin paikkaa erään matruusin kanssa,\njoka matkusti kotiin koulua käydäkseen, parempaa kapteinia harvoin\ntapaa. Mies parka, hän oli pahin itselleen, kun sattui liian syvälle\npulloon katsomaan, mutta laivalla oli elämää, sen voitte uskoa!\"\n\n\"Eihän vaan lienee ollut silloin, kun Gunnar Nielsen tyhjensi\ntervapytyn Johannesenin vaimon päähän?\"\n\n\"Juuri silloin\", sanoo luotsi hymyillen, \"Arendalista saimme kuusi\nmiestä, jotka tulivat höyrylaivalla ja Gunnar oli niiden joukossa.\"\n\n\"Kaatoiko hän todellakin tervaa vaimon päähän?\" kysyy laivuri.\n\n\"Kaatoi kuin kaatoikin, ja Jumalan lykky oli ett'ei vaimo saanut\npyttyäkin kalloonsa, se oli jokseenkin suuri tervapytty, mutta se poika\nkyllä tiesi mitä teki\", kertoo luotsi.\n\n\"Mutta mitä ihmettä oli vaimo tehnyt hänelle?\" huudahtaa laivuri.\n\n\"Sitä en oikein tiedä\", vastaa luotsi ottaessaan kelpo kulahduksen,\nlisäten sitten, \"rouva tuli yht'aikaa miehistön kanssa, mennäkseen\nVälimerellä meidän mukanamme. Matkalla Lontoosen oli varmaan Gunnar\ntuhlannut rahoja, joita hän jälleen luuli saavansa laivurin vaimolta,\nmutta tämä kielsi jyrkästi, arvellen, ettei hänellä ollut taraa käyttää\nrahoja höyrylaivalla, jossa hänellä oli ylöspito ja muu vapaa. Mutta\nGunnar lupasi pitää hänet tuoreessa muistissa, ja kun hän kerran oli\nsaanut jotakin toista ihmistä vastaan, ei hän sitä helposti unohtanut.\"\n\n\"Lontoossako se tapahtui?\" kysyy laivuri jälleen.\n\n\"Niin oli\", vastaa luotsi, \"laivuri vaimoineen oli kutsuttu\npäivälliselle Norjan konsulin luo. Rouva oli komea kuin mikä, puettuna\nsilkkiin kiireestä kantapäähän; vanha Johannesen, joka ei kärsinyt\nhienoja vaatteita, oli musta kuin mustalainen, päässään hänellä oli\nplyyssihattu, niin korkea että tuskin oli koskematta iso-mastoon, kun\nhän kävi nuoraportaitten yli. Hän meni ensin ja rouva seurasi jäljessä,\nmutta kun hän seisoi käsipuiden luona, kuului huudahdus taklaasista ja\nsamassa sai hän tervapytyn päänsä yli, niin että terva valui pitkin\nhänen kasvojansa ja niskaansa, ja kun katsottiin, mikä oli hätänä,\nriippui Gunnar yhdellä sormella nuoraportaissa ja huusi apua. Voitte\narvata mikä meteli syntyi; rouva kirkui kannella, Gunnar huusi apua\ntaklaasissa.\n\n\"Matruusi kiipesi iso-mastoa myöten häntä auttamaan, -- hän ei suinkaan\napua tarvinnut, vaikka hän muuten vaan huusi, ikäänkuin olisi ollut\nputoamaisillaan, ett'ei muka laivurissa syntyisi mitään epäluuloja.\nGunnarin toimena oli voidella taklaasia ja hän oli maannut vähintäin\nkaksi tuntia komantosillan iso-mastossa odottamassa laivuria ja tämän\nvaimoa. Voitte ajatella, kuinka kaunis rouva oli! Hiukset olivat\npahimmat, sillä ne olivat käherretyt ja koristetut, eikä terva suinkaan\nkähäriä säästänyt. Hän sai ainakin neljätoista päivää pestä itseään\nneljä kertaa päivässä kuumalla vedellä, ennenkuin terva lähti hänen\nhiuksistaan.\"\n\n\"Mitä Johannesen sanoi Gunnarille\", keskeyttää laivuri.\n\n\"Niin -- mitä hänellä olisi ollut sanomista\", jatkaa luotsi, \"Gunnar\ntuli kannelle ja riensi heti vesiastian luo saadakseen tilkkasen vettä,\nsanoen että rupesi pyörtymään tuolla mastossa. Laivuri katsahti häneen,\nhän näytti todellakin vähän vaalealta, -- jonka jälkeen Johannesen\nkutsui hänet kajuuttaan ja antoi hänelle puolen lasia olutta ja viskyä,\nsen hän sai tervapytystä -- Johannesen oli niin peräti hyvä, näettekö,\nett'en minä voi ymmärtää kuinka Gunnarilla oli sydäntä niin loukata\nhänen vaimoansa. -- Gunnarista oli monet jutut, mutta reipas merimies\nhän oli, -- niin, hänen vertaistaan saa kyllä hakea. Hänellä ei\nmilloinkaan ollut 'Öljyvaatteita' eikä 'Merisaappaita', ne olivat hänen\nmielestään vaan korukaluja ja estivät miestä hänen työssään.\"\n\n\"Olihan hän kirvesmieskin?\" kysyy laivuri.\n\n\"Kyllä, hän oli kaikkia ja taisi tehdä mitä tahansa, mutta kirvesmiehen\ntyötä hän ei harjoittanut, koska oli pestattu matruusina, eikä\nmielellään tehnyt sitä, mikä ei kuulunut matruusin tehtäviin. Mutta\nsukkelampi kirvesmies hän oli kuin se, joka siihen työhön oli\npestattu\", lisää luotsi.\n\n\"Minä en milloinkaan unohda Gunnaria, kun eräänä aamuna Antverpenissä\nperämies käski hänen mennä proomiin ja 'driivaaruaan' ulkopuolella\nlaivaa. [Sanaleikki jota ei käy suomentaminen, koska sana driva\nmerkitsee tukota ja myös kuljeksia jouten.] Olimme ankkurissa\nodottamassa nousu-vettä vai mitähän lienemme odottaneet. Kuinka\nolikaan, sai Gunnar käskyn 'driivata' ulkopuolella. Jokainen ymmärtää,\nettä siihen tarvitaan 'drävinkiä', tappuroita ja jotakin millä saa\nlyödä, mutta Gunnar meni ruumaan, täytti taskunsa korpuilla ja kun joku\nmatruuseista kysyi minne hän aikoi, sanoi hän vaan: minä menen\n'ulkopuolelle driivaamaan', astui proomiin, irroitti köyden ja antoi\nvirran viedä proomin kaupunkia kohden. Heti kuuden aikana iltasella\ntuli proomi pakoveden kuljettamana takaisin, ja Gunnar istui perässä\nantaen veneen kulkea. Kun hän tuli takaisin, keräytyi miehistö hänen\nympärilleen, ja kaikki huusivat yhtä suuta kysyen häneltä, missä hän\noli ollut. Gunnar katsoi heihin ja vastasi lyhyesti: 'Olen ollut poissa\nlaivalta driivaamassa.' Perämies tuli syösten tulisena kuin\nturkkilainen, eikä paljon puuttunut ettei hän Gunnaria lyönyt, mutta\ntämä ei räpäyttänyt silmiäänkään, ja kun perämies kysyi, missä hän oli\nollut, sai hän saman vastauksen, -- sehän oli perämiehen oma käsky.\"\n\n\"Saiko Johannesen tietoa Gunnarin driivaamisesta?\" kysyy laivuri.\n\n\"Hän ei milloinkaan saanut senlaista tietää\", vastaa luotsi, \"ja\nsitäpaitsi jos hän olisi tiennytkin sen, olisi se tuottanut hänelle\nvaan sydämmellisen naurun; sillä voittepa uskoa, että maksoi vaivaa\nnähdä Gunnarin tulevan takaisin pakovedellä, hän istui uljaana kuin\nfregattikatteini proomin perässä ja poltti, Norjalainen aviisi kädessä,\nsen hän oli saanut Norjalaisesta laivasta, jossa oli syönyt päivällistä\nja viettänyt enemmän osan päivästä. Onnellista kyllä ei hänellä ollut\nrahoja, sillä silloin hän ei olisi tullut takaisin ennenkuin olisi\nkukkaronsa tyhjentänyt. Hän oli paha juomaan, mutt'ei milloinkaan\njuonut yksinään. Hän tarjosi niinkauan kuin hänellä oli äyrikään\ntaskussaan, mutt'en milloinkaan kuullut hänen pyytävän keneltäkään\nryyppyä. Tanssihuoneessa hän oli ensimmäisenä miehenä, sillä ei kukaan\nosannut tanssia niinkuin hän. Hän lensi lattian yli niinkuin kuiva\nnahka-pallo, ja kun joku tyttö oli kerran tanssinut hänen kanssaan,\nsaattoi olla varma siitä, että sama tyttö tuli ja pyysi hänen ottamaan\nitseänsä jälleen tanssiin eikä ketään muuta. Hän ei kumminkaan ollut\nmikään naisväen ystävä, sillä hän piti yhtä paljon kaikista tytöistä,\noli ne sitte kauniita tahi rumia, mutta tanssi häntä miellytti, ja\nvarsinkin jos sai jonkun parin kaatumaan suin päin laattialle, oli hän\nkuin kala vedessä. Niin hän on saanut monta paria käymään toistensa\ntukkaan, mutta hän itse pääsi aina pahimmistakin pälkähistä. Kun joku\nrupesi hänen kanssaan riitelemään siitä tai tästä, katseli hän heitä\nviattoman näköisenä, kuin lapsi kehdossa, ja kun oli saanut kaksi\ntappelemaan, jätti hän heidät onnensa nojaan ja meni matkaansa toisella\ntaholla tekemään konnan koukkujaan.\"\n\n\"Oliko hän ollut sotalaivalla oppimassa konnankoukkuja Hortenissa?\"\nkysyy toinen.\n\n\"Jumala tiesi missä hän oli ollut\", sanoo luotsi. \"Hän kertoi että hän\nkerran oli 'komennettu', ja hän oli rekryytilaivalla kolme kuukautta.\nSiellä ollessaan sai hän kerran nuora-pampulla kaksikymmentäviisi\nlyöntiä paljaalle selälleen, sitä hän piti suurena kunniana, sillä hän\nsai ne toisen oppilaan edestä, joka oli 'paremman miehen poika'\nLaurvigista. Tämä oppilas oli syypää rikokseen, josta hän olisi saanut\npamppua maistaa, mutta hän oli helkkarin hento poika ja Gunnar sääli\nhäntä.\"\n\n\"Mitä oppilas sitten oli tehnyt?\" tutkaisee laivuri.\n\n\"Gunnar kertoi senkin\", pitkittää luotsi, \"sillä välin nimittäin kun\nrekryytein prikiä ja paria muuta alusta korjattiin, asuskeli viisi\nsataa miestä vanhalla 'Desiderialla', ja siellä oli yövahdissa vanha\nkärttyinen ja äreä ala-upseeri. Hän ei kärsinyt ollenkaan kuulla jonkun\nviheltävän ja niin pian kun Gunnar ja jotkut muut keksivät tämän,\nalkoivat he viheltää kun olivat panneet maata. Ala-upseeri hiipi\nsinnepäin mistä ääni kuului, mutta kun hän tuli luo, vihelti toinen\naivan päinvastaisella puolella, ja sillä tavoin pitkittivät he\njok'ikisessä kojussa, niin että vahtimies juoksi kuin torakka\nbanjeerikannen toisesta päästä toiseen, saamatta selvää syyllisestä,\neikä hän voinut nostaa kannetta ketään vastaan kun ei voinut näyttää\ntoteen, että kukaan olisi ollut syyllinen. Eräänä iltana oli eräs\nkoirahammas oppilaista keksinyt sen keinon, että asetettaisiin nuora\npoikki puolin kantta, jotta vahtimies lankeisi nokalleen, kun hän tuli\nhiipien makuukojujen välitse. Kahden miehen piti pitää nuoran\nmolemmista päistä kiinni, ja niin pian kun vahti oli kaatunut piti\ntoisen laskea irti, ja nuora kätkettämän niin sukkelaan kuin suinkin,\nniiden jotka makasivat etupuolella, piti kaikkein viheltää antaakseen\nvahtimiehelle hyvää kyytiä. Pahaksi onneksi oli tämä samana iltana\nkannellut päällikölleen, joka oli lähettänyt erään nuoren luutnantin\nlaivalle tekemään ilveestä lopun. Niin pian kuin kaikki olivat makuulle\nmenneet ojennettiin nuora ja viheltäminen alkoi. Luutnantti, joka oli\npitkä mies, vähän yli kolme kyynärää, oli tähän asti pysynyt piilossa,\nmutta kuullessaan vihellyksen kiiruhti hän eteenpäin, lankesi nenälleen\nnuoraan, ja loukkasi itsensä niin kovasti, että veri tulvasi hänestä\nniinkuin tapetusta härästä. Vahtimies oli heti hänen vieressään ja\nmerkitsi läheisten kojujen numerot. Seuraavana päivänä pidettiin\ntutkinto ja yhdeksän miestä tuomittiin saamaan viisitoista lyöntiä\nkukin. Syyllisten joukossa oli tuo nuori oppilas, joka tuomiota\nkuullessaan oikein rupesi vapisemaan. Gunnar näki hänen epätoivonsa ja\nsen enempää arvelematta meni hän päällikön luo sanoen: 'Minä olen\nsyyllinen ja minä olen sentähden se, joka pamppua ansaitsen.' Päällikkö\nkatsoi häneen tarkasti ja Gunnar katsoi yhtä tarkasti häneen takaisin.\nHeti käski päällikkö, että Gunnarille annettaisiin kaikkein miesten\nläsnäollessa kaksikymmentäviisi lyöntiä. Tuomio täytettiin samana\npäivänä iltapuolella. Gunnar luki ääneen joka lyönnin ja saatuaan\nviidennenkolmatta meni hän päällikön luo ja sanoi:\n\n\"'Minä en ole ollut muassa veristämässä luutnantin nenää, mutta minä\nolen kärsinyt rangaistuksen säästääkseni yhdeksän toveriani.'\nSeuraavana päivänä kutsutti päällikkö Gunnarin luokseen, ja kaasi\nhänelle omalla kädellään kaksi suurta lasia portviiniä, silloin\nunhoitti Gunnar aivan lyönnit, vaikka hänen selkänsä oli haavainen\nmonta päivää sen jälkeen; siitä iltapäivästä alkaen pidettiin häntä\nparhaimpana toverina. Kolmen kuukauden kuluttua lähetettiin hänet\nkotia, vaikka kaikkein muitten toverien täytyi lähteä ulos\nkolmetoista-kuukautiselle retkelle. Gunnar hymyili itsekseen,\nkuulleessaan kotiluvastaan ja sanoi muutamille tovereilleen: 'sen sain\nnoista ansaitsemattomista viidestäkolmatta lyönnistä.' -- Minä\npuolestani luulen upseerien ymmärtäneen, että Gunnarin kaltainen mies\noli vaarallinen olemaan yhdessä niin monen nuorukaisen kanssa.\"\n\n\"Kuinka tuli hän myrskyssä ja raju-ilmassa merellä toimeen, kun hänellä\nei ollut öljyvaatteita eikä merisaappaita?\" kysäisee laivuri.\n\n\"Hän suoriutui aina tavalla tai toisella. Olihan aina joku, joka\nlainasi hänelle öljytakin, kun hän seisoi ruorin luona, paitsi sitä\nkulki hän liko-märkänä vahdista vahtiin, eikä se häntä haitannut\",\nkertoo luotsi. \"Muistan muun muassa kerran kanavassa, heti sen jälkeen\nkun Gunnar oli tullut laivaan, kun hän piti perää ja satoi niinkuin\ntaivas olisi avoin ollut, niin että vesi virtasi hänestä, eikä hän edes\nnenäänsä nirpistänyt. Hän sanoi aina, 'kun kastaa, tottapahan\nkuivaakin.' Samalla kertaa pisti laivurikin nokkansa ulos kajuutasta ja\nnähdessään Gunnarin siellä peräsimen vieressä, märkänä kuin koiran,\nheitti hän öljytakin yllensä, meni hänen luokseen sanoen:\n\n\"'Mene alas ruumaan, panemaan öljyvaatteet päällesi.' Gunnar meni\nsisään ja sytytti piippunsa. Poltettuaan hyvän aikaa meni hän takaisin\npaikalleen peräsimen luo, jolloin laivuri hyvin kummasteli, nähdessään\nhänen tulevan entisissä vaatteissaan; hän kysyi sentähden: 'Miksi et\nottanut öljyvaatteita päällesi?' 'Oljyvaatteitako?' kysäsi Gunnar,\n'sinä päivänä, kun minä sain hyyryni ei satanut, enkä minä tullut sitä\nasiaa ajatelleeksikaan!' Laivuri katsoi häneen ja hymyili. Pian tuli\nhän jälleen kannelle tuoden muassaan laajan öljytakin, jonka hän\nlahjoitti Gunnarille, ehdolla, että tämä käyttäisi sitä. Gunnar kiitti\nöljynutusta, mutta katsoessaan kurjia kenkiään sanoi hän:\n\n\"'Huonommin on jalkojeni laita, kapteini.'\n\n\"'Eikö sulla ole merisaappaitakaan?' kysyi kapteini.\n\n\"'Ei'; vastasi Gunnar, 'oli niin harvinaisen kaunis ilma viime suvena,\nettä aivan unohdin saappaat ostamatta.' Laivuri löysi vanhat\namerikalaiset saappaat, jotka antoi Gunnarille. Sillä tavoin tämä aina\ntuli autetuksi.\"\n\n\"Saiko hän sitten maalle tullessa niin paljon rahoja, kuin hän tahtoi?\"\nkysyy laivuri taas.\n\n\"Kyllä laivurin täytyi antaa hänelle rahaa, sillä hänellä oli omituinen\ntapa pyytää sitä\", vastaa luotsi.\n\n\"Millainen sitten?\" kysyy laivuri innokkaasti.\n\n\"Kun hänelle ei annettu rahoja\", selittää luotsi, \"keksi hän aina\njonkun keinon, jolla tiesi saavansa laivurin täyttämään tahtonsa.\nMinkäs kepposen hän kerran teki Lontoossa ollessamme, eräänä kauniina\nsunnuntai-aamuna, kun hän tuli humalassa laivalle. Iltaa ennen oli hän\nsaanut £ (punnan) ja sen oli hän tuhlannut ostamatta niin mitäkään\nhyödyllistä ja tarpeellista -- ei niin paljon, että olisi silmäänsä\nsaanut. Sunnuntai-aamuna tuli hän horjuen kannelle, ja tuskin sai hän\nsinne molemmat jalkansa, kun jo hoiperteli laivurin luo pyytämään 1\npuntaa lisää. Laivuri katsoi häntä sanoen ystävällisellä tavallaan:\n'Olet hutikassa, Gunnar, nyt et saa rahaa tällä kertaa; mene maata\nhetkeksi; ole nyt hyvä poika, sitten saat rahaa!'\n\n\"'Olenko minä hutikassa', huusi Gunnar syösten kannelle, missä hän\nlöysi vanhan kaapeliköyden, jonka pisti taskuunsa, sitten hyppäsi hän\ntaklaasiin ja kiipesi kuin apina aivan raakapuun huippuun, sitten meni\niso-mastoon ja sitoi nuoran sen huippuun, sitten piti hän\npikkusormellaan langasta kiinni, ja huusi meille alas: 'Käskekää\nlaivurin tulla ylös kannelle, katsomaan onko Gunnar humalassa!' Laivuri\ntuli ulos, ja nähdessään Gunnarin riippuvan pikkusormestaan taivaan ja\nmeren välillä, pyysi hän häntä Jumalan tähden tulemaan alas, niin saisi\nrahansa. Gunnar huusi: 'Nyt tahdon jo 2 puntaa!' 'Tule alas vaan, niin\nsaat', sanoi laivuri. Gunnar tarttui raaka-partuunaan ja tuli sitä\nmyöten alas kannelle, ja sai 2 puntaansa. Heti paikalla meni hän maalle\neikä tullut laivaan ennenkuin maanantai-iltana. Silloin toi hän\nmuassaan kahdenkymmenen äyrin leivän, siinä oli kaikki, mitä hän oli\nsaanut kolmellakymmenelläkuudella kruunulla.\"\n\n\"Sepä mahtoi olla vaarallinen ihminen\", huudahtaa laivuri.\n\n\"Tahtoisinpa tietää, vieläkö hän elää?\" arvelee luotsi.\n\n\"Ei, hän kuoli varsin nuorena\", sanoo laivuri, \"hän ei suinkaan ollut\npaljon yli kolmenkymmenen kuollessaan, silloin hän näytti\nkuudenkymmenen vanhalta mieheltä. Viimeiseltä häntä vaivasi luuvalo\naivan hirveästi.\"\n\n\"Se on tiettyä se\", huokaa luotsi, \"minä sanoin niin usein hänelle,\nettä hän aivan tahtoi tehdä lopun itsestään, mutta senlaiselle puheelle\nhän vaan hymyili. Hän ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä olevan, mutta\nhän ei mielellään tahtoisi pudota laivasta mereen syvällä selällä,\nsillä hän pelkäsi, että joku suuri kala nielisi hänet, ennenkuin hän\nehtisi pohjaan, arveli hän aina. Muuten oli melkein mahdotonta puhella\nhänen kanssaan vakavista asioista, sillä hän käänsi kaiken senlaisen\npuheen leikiksi. -- Hän siis kumminkin sai kuolla kotonansa?\"\n\n\"Niin, hän kuoli Arendalissa, eli oikeastaan erään perheen luona, joka\nasuu lähellä kaupunkia\", sanoo laivuri; \"hän oli aivan rampa viime\naikoina. Mutta niinkuin muistan kävi pappi hänen toivostaan hänen\nluonaan, hän muuttui varmaankin paljon ennen kuolemaansa.\"\n\n\"Se on suuri asia\", lisää luotsi. Hetken perästä jatkaa hän: \"Jumala\nyksin tietää, kuinka monta kertaa hän oli pudonnut alas touveista;\nnoina kahtena vuonna, jolloin olimme yhdessä, putosi hän kaksi kertaa,\ntoisen kerran etumärssystä ja toisen kerran mesanimastosta. Hän oli\nniin hurjapäinen, että oikein puistatti katsellessa häntä, kun hän oli\nsillä päällä. Hän teki työtä kuin kaksi miestä, kun reivasimme tahi\nkiinnitimme purjeita, mutta yhtä iloinen hän oli, jos hänellä oli\njotain, mistä piti kiinni, tahi ei.\"\n\n\"Merelläkö hän putosi märssyraakasta?\" kysyy laivuri.\n\n\"Keskellä Atlantia\", vastaa luotsi. \"Me lensasimme, kun länsituuli oli\nkovin myrskyinen, ja kallistimme märssypurjeet. Mutta yöllä 'se' tuli\nniin kovaksi, että meidän täytyi kiinnittää märssyseiliä.\n\n\"Gunnar ja minä olimme rinnattaan etumärssyraakalla, ja pulasimme\npurjeen kanssa, joka seisoi tuulessa jäykkänä kuin rummun nahka, sillä\nraa'at olivat jokseenkin kaukana, toisistaan, ja kävi oikea tuulispää,\nmutta Gunnar arveli että purjeen voisi taivuttaa ja samalla hyppäsi hän\nsen laidalle, joka siinä silmänräpäyksessä putosi löysänä alas, samalla\nkun laivuri käski perämiehen hellittää tuulen mukaan, ja yht'äkkiä\nsyöksähti Gunnar suin päin alas. Minä puolestani luulin hänen pudonneen\nmereen ja huusin kaikin voimin: 'mies pudonnut laivasta!' Tuskin olin\nsaanut toisen seisingin purjeen ympäri, ennenkuin Gunnar seisoi minun\nvieressäni ja kielsi minua Jumalan tähden huutamasta niin kovin, sillä\nvoisin muka peloittaa tuon hyvän tuulen, sanoi hän leikillisesti. Kun\nsitten tulimme alas kannelle kertoi hän luistaneensa alas märsypurjetta\nmyöten, siitä etumastolle ja sitten alas keulakatolle, jossa jäi\nsomasti istumaan vipukoneelle. Hän sanoi ensin aikoneensa jäädä\nkannelle, mutta kun minä huusin niin huikeasti, täytyi hänen kiivetä\nylös saadakseen minut vaikenemaan. Toisen kerran putosi hän\nmesanimaston huipusta, ja sillä kertaa sai hän suuren haavan päähänsä.\nLaivuri tahtoi heti viedä hänet kajuuttaan, sitoakseen hänen haavansa,\nmutta Gunnar sanoi tyynesti: 'Lahjoittakaa minulle mieluimmin pari\nryyppyä, kapteini, se vaikuttaa paremmin kuin mikään muu, olen niinkuin\nvähän pyörällä päästä.' Laivuri kaatoi hänelle ryypyt ja kymmenen\nminuutin kuluttua oli Gunnar kiinnittämässä isoa prampurjetta, vaan\ntultuaan alas kannelle pyörtyi hän, mutta silmänräpäyksen jälkeen oli\nhän jälleen mies puolestaan.\"\n\n\"Eikös Gunnar kerran purjehtinut tjömlingillä?\" kysyy taas laivuri.\n\n\"Sitäkö kertaa tarkoitatte, kun porsas putosi mereen?\" sanoo luotsi.\n\n\"Niin kyllä\", nauraa laivuri, \"kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Hän oli silloin vanhassa 'Perhe' nimisessä laivassa Nötteröstä\",\nvastaa luotsi, \"ei siinä 'Perheessä', joka vieläkin on vesillä, sen\nnimisiä aluksia on muuten kosolta Tönsbergin tienoissa. Gunnar oli\npursimiehenä prikillä ja kun syksyllä palasivat takaisin kotiin hiiliä\nlastina, saivat he niin kovin tuntea lounastuulen vihuria, että 'vanha\nvakka' oli repeämäisillään. Sekä laiva, että lasti olivat laivurin\nomat, kaikki oli vakuuttamatta. Hän ei saanut prikiä vakuutetuksi\nvaikka kuinka mielellään olisi tahtonut, sillä se pysyi koossa\nainoastaan piistä ja tervasta, reelinkivaatteet ja kaikki sisältäpäin\nolivat nokimustat. Niillä oli laivassa porsas, jota laivuri katseli\npäivät pitkään ja joka oli niin lihava, että sen oli vaikea nousta\nseisomaan. Pimeänä yönä, juuri keskellä Pohjan merta, oli Gunnar\nvahdissa kannella, hän seisoi kokassa, keulamaston luona tähystämässä.\nKävi jokseenkin suuret aallot, ja miten olikaan hyrskyi vesi kannelle,\naivan keskilaivalle, jossa porsaan koju oli kiinni köytetty ison-luukun\npäällä. Gunnarin piti juuri jättää ruori ja mennä perälle, kun suuri\nlaine vyöryi sisään, mutta hän kiipesi kuin kissa keulariukuun, ettei\nkovin kastuisi -- ei tainnut miehellä silloinkaan olla merisaappaita.\nSeisoessaan siellä touveilla näki hän jotain luistavan alas suuresta\naukosta reelinki-vaatteessa, ja samalla hyppäsi hän kannelle huutaen;\n'mies laivasta!' Laivuri oli kannella ja kääntyi hänen puoleensa.\nTullessaan Gunnarin luo väänsi hän käsiään sanoen: 'Herra Jumala\npursimies, on aivan mahdotonta tänlaisena yönä pelastaa miestä; Jumala\nolkoon hänen sielullensa armollinen!' Gunnar ei voinut mitään tehdä,\neikä käskeä. Ennenkuin jätti paikkansa, tahtoi hän katsoa, kuka tuo\nonneton oli, hän epäili hiukan, että porsas oli mennyt viimeistä\ntietään, kosk'ei ollut kuullut mitään huutoa. Mennessään suuren luukun\nohitse, näki hän, että ovi porsaskojuun oli auki. 'Tuoko se vaan\nolikin, joka meni mereen, -- onnea matkalle', ajatteli Gunnar. Sitte\nmeni hän perälle, missä laivuri seisoi katsellen pitkin merta.\nMennessään hänen ohitsensa sanoi Gunnar hyvin levollisesti: 'Jumalan\nkiitos, se olikin vaan porsas, joka meni mereen.'\n\n\"'Kuolema ja kirous', huudahti tämä, 'luovatkaa, luovatkaa, kääntäkää\nja pysähyttäkää peräruori; pursimies, antakaa katkaista köysi johon\nvene on kiinnitetty!' -- Gunnar katsoi pitkään häneen ja vastasi: 'On\naivan tuiki mahdoton tänlaisena yönä pelastaa porsasta.' Niine hyvineen\nmeni hän peräsintä hoitamaan, jättäen laivurin kynsimään korvallistaan\nporsaan hukkumisesta, porsaan, jolle oli annettu niin monta 'hyvää\nruokapalaa'.\"\n\n\"Hän ei siis pelastanut porsasta?\" kysyy laivuri.\n\n\"Ei, kapteini, ei kukaan tahtonut panna tikkua ristiin, pelastakseen\nporsasta, kun ei laivuri tehnyt vähääkään pelastaakseen miestä\", vastaa\nluotsi.\n\n\"Sehän olikin oikeus ja kohtuus\", nauraa laivuri ja katsoessaan kelloa\nhuudahtaa hän:\n\n\"Tiedättekö kuinka paljo kello on, luotsi?\"\n\nLuotsi haukottelee, kynsii korvallistaan sanoen:\n\n\"Taitaapa pian olla kolme tahi puoli neljä.\"\n\n\"Puoli kuusi se on, luotsi, pian saamme tässä kupin hyvää kahvia\",\nvakuuttaa laivuri, soittaessaan kelloa. Heti tulee kokki sisään ja\nalkaa kattaa pöytää. Luotsi menee sillä välin ulos kannelle, josta\nhetken perästä jälleen palaa takaisin. Pudistaen vähän itseään sanoo\nhän:\n\n\"Sumuista on vielä, kapteini, mutta pian 'se' sataa, ja silloin\ntahdotte mahdollisesti päästä Kristianiaan ennen iltaa. Minusta kuului,\nkuin olisi höyrylaiva viheltänyt, ja ell'en aivan hävyttömästi erehdy,\noli se 'Kuningas Oskarin' vihellys, se ottaa mielellään kolmekin\nsuurta laivaa peräänsä, -- nopea vene hinaamaan, laivurikin on\nkohtuullinen, hyvä mies, jonka kanssa käy tinkiminen. Noitten\nhöyrylaivan-kuljettajien joukossa on monta miestä, jotka pitävät\nitsensä muita ihmisiä parempana, vallan puhumattakaan niistä, jotka\novat päässeet niin pitkälle, että kuljettavat matkustajalaivaa,\nne ovat niin miestä mielestään, ett'ei halvan miehen käy heitä\npuhutteleminenkaan. Mutta, niinkuin sanottu, kapteini, kun höyrylaiva\ntulee, älkäämme hätäilkö.\" Sitten kääntyy luotsi kolein puoleen sanoen:\n\n\"Jos höyrylaiva tulisi sillaikaa, kun olemme ruu'alla, kokki, ja laivan\nkuljettaja kysyy kapteinia, niin sano vaan, että hän juuri syö\naamiaista, Jos hän tahtoo puhutella meitä, saa hän vaivata itsensä\nlaidan yli.\"\n\nKokki nyykähyttää päätänsä, pannessaan kahvikannun pöydälle. Sitten\npyytää hän luotsia ja laivuria olemaan hyviä ja tulemaan ruualle. He\nseuraavat heti kehoitusta. Kokki on leiponut tuoresta vehnäleipää, ja\nottaessaan siitä palasen sanoo luotsi katsellessaan sitä:\n\n\"Osaako kokkinne leipoa tänlaista leipää? Melkeinpä luulisin että\nolisitte käyneet venheellä maalla, leipää ostamassa.\"\n\n\"Hän taitaa valmistaa kaikkea yhtä hyvin, kuin paras kokki suuressa\nherrashovissa\", sanoo laivuri, \"mutta hänellä onkin suuri palkka. Hän\non ollut minun kanssani jo neljä vuotta.\"\n\n\"Mutta maksaakin vaivaa pitää häntä, koska on niin sukkela\", sanoo\nluotsi. \"On oikein synti ja häpeä nähdä, kuinka monella laivalla oikeat\nporsaanpojat käsittelevät Jumalan viljaa, laivurit maksavat heille\nainoastaan noin kymmenkunta kruunua kuukaudessa, mutta ne pojat vasta\nmaksavat aluksen pitäjälle aika kolikoita, se on minun uskoni. Toiset\npuolethan ne kaatavat maahan ja ruoka, jonka keittävät, on suoraan\nsanoen usein kelvotointa. Monen heistä olen kuullut sanovan: mitä\nenemmän me tuhlaamme, sitä paremmin meille maksetaan kuukaudelta;\nkuinka usein eikö paraskin alus, jonka katteini on mitä kelvollisin\nmies, ole tullut aivan helvetiksi vaan tuollaisen poronoukan tähden.\nLaivuri ostaa hyviä ruoka-aineita, mutta mitä se auttaa, kun ei voi\nsaada niitä kunnolla keitetyksi.\"\n\n\"Niin, se on totinen tosi\", sanoo laivuri.\n\n\"Minä puolestani olen aina pestannut kykenevän miehen kokiksi, sillä\nminusta on sukkela keittäjä laivalla yhtä tarpeellinen kuin hyvä kokki\nkotona talossamme. Onhan siitä nähty monta esimerkkiä, että mies voi\nansaita paljon rahaa ja olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta\nellei hänellä ole ahkeraa vaimoa, joka ymmärtää valmistaa ruokaa ja\nhoitaa taloutta, niin hän pian joutuu aivan hunnikolle, jotta tuskin\nsaa jokapäiväisen leipänsäkään. Aivan samalla tavalla on laivallakin:\nJos minulla vaan on kelvollinen keittäjä, jätän minä hänen haltuunsa\nruokavarat ja kaikki mitä kyökkiin kuuluu, mutta jos minulla, sitä\nvastoin on poikanulikka, niin täytyy toisen perämiehen aina vähä väliä\njättää työnsä punnitakseen hänelle milloin mitäkin ja kaikkialla\nsyntyy, lyhyesti sanoen, paljon vitkastelemista. En ole kuullut\nvähintäkään valitusta ruuasta, sittekuin tulin laivuriksi, mutta minä\nolenkin ollut hyvin tarkka valitessani kokkia. Laivan omistaja puhui\nminulle kerran kokin palkasta, joka hänen mielestään oli jokseenkin\nsuuri, mutta kun olin selittänyt hänelle, mikä etu oli senlaisesta\nmiehestä, oli se hänestäkin aivan paikallaan, ja niin se olisi\njokaisesta ymmärtäväisestä laivan isännästä, jos vaan laivurit\ntahtoisivat ja tohtisivat toimia suuremmalla itsenäisyydellä.\"\n\nLuotsi katsoo ihmetellen laivuria, sanoen: \"Jospa kaikki kapteinit\npuhuisivat noin, loppuisipa pian kaikki karkaaminen norjalaisista\nlaivoista.\"\n\n\"Anteeksi luotsi\", keskeyttää laivuri. \"Mainitsitte karkaamisen, minä\nsanon teille parhaan keinon sen estämiseksi, ja jos minä olisin\nkuningas, tulisi se pian yleisemmin tunnetuksi. Jokaiseen norjalaiseen\nruumaan ripustettaisiin nimittäin täydellinen ruokalista, niinkuin\nruotsalaisissa laivoissa on, jossa miehistö muun muassa saa vissin\nmäärän pippuria ja etikkaa. Mitä luulisitte norjalaisen laivurin\nsanovan, jos joku miehistä tulisi häneltä pyytämään vähän pippuria\nhernekeitokseensa? Hän mahtaisi luulla sitä miestä hulluksi, joka\nsenlaista saattaisi pyytää. Sitten olisi jokaisen laivurin velvollisuus\npalkata kokiksi aika mies, joka osaa valmistaa ruokaa. Kaikki väen\nasumukset pitäisi tehdä suuremmiksi ja mukavammiksi, sillä monet\nmerimiehet elävät kuin siat, eikä niinkuin ihmiset, ainoastaan vaan\nruuman tähden. Useinhan täytyy ryömiä polvillaan sinne sisään. Paitsi\nsitä pitäisi jokaisessa suuremmassa laivassa, joka tekee pitkiä\nmatkoja, olla pieni kirjasto, hyödyllisiä, hauskoja kirjoja, joita\nlainattaisiin miehistölle. Senlainen pieni kirjasto ei tulisi niin\nkovin kalliiksi. Parilla sadalla kruunulla saisi laivan omistaja koko\njoukon kirjoja ja laivuri voisi aina tarpeen tullen hankkia lisää.\nSilloin kun minä tulen valtiopäivämieheksi, luotsi, tulee tämä asia\nesille käräjillä, ja minä olen varma, että moni on minun kanssani yhtä\nmieltä, kun kerron minkälainen elämä merimiehillä on laivoillansa. On\nkyllä niitäkin, jotka valittavat ja vaikeroivat merimiesten\nkarkaamisesta; mutta sillä ei asia tule paljon autetuksi. Siitä ei\nsuurta apua lähde, että kirjoitellaan vähän täällä, vähän tuolla\nsanomalehdissä, näytettäköön töissä, että todellakin tahdotaan tehdä\njotain; on mentävä suoraan päähän asti, on saatava laki muutetuksi.\nTunnen laivan-isännän kotipuolestani, joka pitää esitelmän toisensa\njälkeen merimiesten karkaamisesta, hänellä on aina pitkä luettelo\nniistä summista, mitä karkaaminen on hänelle maksanut vuoden kuluessa,\nmutta hänellä ei ole varaa palkata kelvollisia kokkia, jotka\nymmärtäisivät ruokaa valmistaa, -- vaan ainoastaan nuoria poikia,\njotka eivät ymmärrä ruuan valmistuksesta enempää kuin kissa sinapista.\nMonet tahtovat kyllä parhaan voimansa mukaan auttaa lähimmäistään ---\nkun se vaan ei maksa mitään.\"\n\n\"Totta jok'ikinen sana, kapteini, ellen omin korvin olisi kuullut\npuhettanne, en milloinkaan olisi uskonut laivurin puhuvan sillä\ntavalla\", vastaa luotsi. \"Ylöspitoa kuulee aina moitittavan. Olen\nkuullut kerrottavan, että laissa säädetään hyvä ja välttävä ruoka,\nmutta laki on niinkuin luetaan ja välttävää ruokaa voi selittää monella\ntavoin. Jos saataisiin, niinkuin te sanoitte, oikea ruokamääritelmä\nripustetuksi ruuman seinälle, tulisi sekä laivurien että miehistön tila\npaljoa paremmaksi, sillä jos laivuri seuraisi sitä ja miehistö\nsittenkin valittaisi, tarvitsisi hänen vaan viitata sääntöihin, ja\npelastaisi siten nahkansa. Olin ylhäällä Tönsbergissä vanhalla\nprikillä, noin neljätoista päivää takaperin, ja siellä näytti\ntodellakin hirmuiselta. Kokki, pieni poikanulikka, joka tuskin lienee\nollut ripillä käynyt, oli musta kuin nokikolari, joka ei ole pessyt\nitseään koko kuukauteen. Oli lauantai ja niinkuin tavallista oli\nmiehillä puoliseksi kapakalaa ja velliä, mutta kala oli niin kovaa,\nett'en voinut sille mitään, ja velli oli ilman siirappia. Laivurilla ja\nperämiehellä oli kummallakin pullo imellys-ainetta, ja minä sain vähän\nlaivurin säästämästä siirapista. Mutta kun ei laivalla ole varaa\nkajuutassakaan pitää imelää 'tanssimestari-velliä', pitäisi sen minun\nmielestäni maata kotona vuoden ympäri.\"\n\nÄkkiä kuuluu kolinaa sivulta. Luotsi kuuntelee ja sanoo laivurille:\n\n\"Höyrylaiva on siinä, kapteini, antaa sen vaan tulla, meidän ei ole\ntarvis pitää kiirettä, 'se' ei suinkaan ole niin sakeaa enää tuolla\nvuonossa, kun höyry meidät saavuttaa, jos vaan vähänkin selkenisi,\nnäkisimme varmaan monta hinausvenettä lahdessa. Nyt tämä on tällä\nkertaa yksin ja voitte olla varma, että hän tietää, mitä hän tahtoo.\nEtte suinkaan antane hänelle kuuttakymmentä kruunua enempää, jos hän\ntahtoo ottaa enemmän, tarjoomme viisikymmentä.\"\n\nPian kolkutetaan kajuutan ovelle ja laivurin huudettua: \"tulkaa\nsisään!\" astuu höyrylaivan kuljettaja sisään ja paiskaa kättä luotsille\nja laivurille sanoen:\n\n\"Onneksenne ateria!\" Istuttuaan lisää hän hieroen käsiään: \"Koiran ilma\ntänään, kapteini!\"\n\nLaivuri tarjoaa hänelle kupin lämmintä kahvia, joka kiitoksella\nvastaanotetaan.\n\nHöyrylaivan kapteini alkaa keskustelun:\n\n\"Paljon aluksia vuonossa, vai kuinka, luotsi?\"\n\n\"Jäljessämme emme nähneet ainoatakaan eilen illalla, minusta näytti\nkuin olisi Horten Krakkenin luona loistanut pari ankkuri-lyhtyä yöllä\",\nvastaa luotsi, \"luultavasti ne ovat laivoja, jotka aikovat\nKristianiaan, ne ovat menneet kauemmaksi saadakseen matalamman\nankkuripohjan, -- varmaankin ne ovat vaan pikku aluksia.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", sanoo höyrylaivan kapteini ja katsoessaan\nlaivuriin kysäsee hän:\n\n\"Aiotteko ottaa höyrylaivaa tänään kapteini, 'se' on jokseenkin\nsumuinen, mutta koska löysin tien tänne, toivon Jumalan avulla\nlöytäväni tien takaisinkin.\"\n\nLaivuri katsoo luotsiin sanoen:\n\n\"Mitä sanotte, luotsi? Luotsi ja minä, näettekö, olemme vanhoja\ntuttuja, hän tuntee kaikki suhteet täällä, minä taas en ole ennen\nkäynyt täällä, sentähden saa hän tällä kertaa pitää päällikkyyttä.\"\n\n\"Niinkauan kun 'se' on noin sakea, on meillä hyvä olla tässä, missä nyt\nolemme\", vastaa luotsi, ja noustessaan katsoo hän ilmapuntaria ja\nsanoo:\n\n\"Ennustaja menee taas alaspäin, arvelenpa melkein, että pian saamme\nlounastuulen ennenkuin arvaammekaan, ja silloin ei meidän sovi käyttää\nhöyrylaivaa.\"\n\nHöyrylaivan kapteini kynsäisee korvallistaan sanoen: \"Sitä tuskin\nuskon, luotsi, minä puolestani luulen että saamme aika tuulen\npuuskahduksen idästä, koska kalalokit lensivät parvittain vuonoa ylös,\nse on varma merkki että myrsky on tulossa merellä.\"\n\n\"Niin länsituulta ja vihuria olen sen huomannut ennustavan, mutta en\nmilloinkaan ole huomannut lokkien tulevan vuonolle itätuulella\", sanoo\nluotsi hymyillen ja lisää: \"paljonkohan tahtoisitte, jos hinaisitte\nmeidät kaupunkiin?\"\n\n\"Teen sen yhdeksästäkymmenestä kruunusta, oikeastaan pitäisi saada\nsata, mutta olkoon menneeksi, teen sen yhdeksästäkymmenestä\", vastaa\nhöyrylaivan kapteini.\n\n\"Onko se huokein hinta?\" kysyy luotsi vilaisten laivuriin, joka näyttää\nsiltä kuin ei hänellä olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä.\n\n\"En voi tehdä sitä helpommasta\", sanoo höyrylaivan kapteini; \"hiilet ja\nmiesten palkat maksavat niin paljon päivässä, ettei jää mitään yli,\nvaikka kuinka paljon olisimme ulkona ja orjailisimme.\"\n\n\"Rahtipalkat ovat niin pienet, ett'en voi antaa niin paljoa\", sanoo\nlaivuri katsoen luotsiin, joka on aivan samaa mieltä.\n\n\"Mitäs tahdotte antaa kapteini?\" kysyy höyrylaivan kuljettaja, nousten\nylös ja aikoen lähteä.\n\n\"Te olette vaatineet niin paljon, ett'en tahdo tarjota mitään\", sanoo\nlaivuri.\n\n\"Voittehan ainakin tarjota jotakin, kapteini, eihän se mitään maksa\",\narvelee toinen.\n\n\"No koska niin välttämättömästä tahdotte tarjouksen, niin tarjoon\nviisikymmentä kruunua! Hinaattehan tämän 'vakkasen' ylös muutamassa\ntunnissa!\" puhuu laivuri.\n\n\"Mahdotonta siitä hinnasta, aivan mahdotonta\", vakuuttaa höyrylaivan\nkapteini, ja sanoessaan \"hyvää huomenta\", menee hän ulos. Heti sen\njälkeen komentaa hän \"eteenpäin\" ja höyrylaiva katoaa sumuun.\n\n\"Siinä hän meni kerrassaan\", huudahtaa laivuri, \"meidän olisi kenties\npitänyt lisätä muutamia kruunuja, niin olisi hän vienyt meidät muassaan\nsamalla kertaa.\"\n\n\"Olkaa rauhassa vaan, kapteini\", lohduttaa luotsi, \"neljänneksen\nkuluttua on hän jälleen täällä, ja silloin tarjoomme hänelle\nkuusikymmentä; ellei hän tyydy siihen hintaan, annamme hänen mennä,\ntulee kyllä pian toisiakin veneitä; nyt on juuri sopiva ilma\nhöyrylaivoille.\"\n\nKun laivuri ja luotsi ovat juoneet kahvinsa, menee luotsi kannelle,\nmissä tapaa perämiehen, joka jo on pannut kaikki miehet kannelle\ntyöhön, pumppuamaan laivaa irti. Luotsi kääntyy hänen puoleensa sanoen:\n\n\"Kun olette lopettaneet pumppuamisen, niin hinatkaa ankkuriköysi,\nrupeaa jo selkiämään tuolla taivaan rannalla näen mä!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, luotsi\", vastaa perämies. Tuskin ennättää perämies\ntäyttää luotsin käskyä ennenkuin höyrylaiva jälleen on heidän\nvieressään. Luotsi kävelee laivurin kanssa edestakaisin, eivätkä ole\nnäkevinään eikä kuulevinaan mitään, ennenkuin höyrylaivan kapteini\nyhtäkkiä huutaa:\n\n\"Oletteko miettineet asiata, kapteini?\"\n\nLuotsi kääntää päätänsä ja kysyy:\n\n\"Sanotteko, että tahdotte ottaa meidän kaapeliruoramme?\"\n\n\"Kyllä kahdeksastakymmenestä kruunusta!\" vastaa toinen.\n\n\"Annan teille kuusikymmentä!\" huutaa laivuri.\n\n\"Liian vähän, antakaa edes seitsemänkymmentä!\" pyytää toinen.\n\n\"Ei äyriäkään yli kuudenkymmenen\", vastaa laivuri.\n\n\"Olette liian kova kapteini, pankaamme 'riitaraha' kahtia, niin saamme\nviitosen kumpanenkin\", neuvottelee höyrylaivan kapteini.\n\n\"Olen jo sanonut sanani\", vastaa toinen, kääntyen selin häneen.\n\n\"Tuokaa vetovitjat tänne perämies, täytyneehän minun kumminkin ottaa\nteidät\", huutaa höyrylaivan kapteini.\n\nLuotsi hymyilee laivurille ja kuiskaa:\n\n\"Hän tuli takaisin, kapteini, helpompaa 'höyryä' on mahdoton saada, en\noikeastaan ymmärrä kuinka hän voi tehdä sen siitä hinnasta.\"\n\nAnkkuri hinataan ylös reipasta merimieslaulua laulettaissa, ja pian\nkuletetaan laivaa hyvää kyytiä vuonoa ylös. Luotsi menee kajuutan\nkatolle, josta aina väliin suurella leveällä kädellään viittaa\nperämiehelle, mihin suuntaan hänen tulee kääntää. Silloin tällöin\npysähtyy luotsi, ottaa merimieslakin, \"sydvestin\", päästään, kynsii\nkorvallistaan, haukottelee sydämmen pohjasta, sitten pistää hän pari\nkertaa kädet syvään housujen taskuun, hän on vähän kömpelö\nliikkeiltään, sillä hän ei kolmeen vuorokauteen ole riisunut\nvaatteitaan, ja kolme lasia viskytotiakin oli vähän liikaa yhdellä\nkertaa, -- niin hän kävelee edestakaisin taas. Laivuri joka on pessyt\nitsensä ja pannut kellertävän kovan paidan päällensä, tulee ulos\npaitahihaisillaan.\n\n\"Pitääkö olla 'pikkuinen' aamukylmässä, luotsi?\"\n\nLuotsi hymyilee sanoen:\n\n\"_Small drop in the morning is better than nolhing the all day,\ncaptain_\" (Pieni ryyppy aamulla on parempi kuin ei mitään koko päivänä,\nkapteini). Sitten astuu hän kajuuttaan, jossa laivuri kaataa hänelle\npuoli lasia olutta viskyn kanssa sanoen:\n\n\"Täysi mies, täysi ryyppy! Maljanne luotsi!\" Tyhjennettyään lasinsa,\nkiittää luotsi laivuria hauskasta yhdessä-olosta ja toivoo hänelle sekä\nlaivalle Jumalan runsasta siunausta. Laivuri tarttuu luotsin karheaan\nkäteen, puristaa sitä lempeästi ja kiittää häntä hyvästä seurasta. --\nEipä ollut ilman ettei laivurin silmässä kimellellyt kirkas pisara, kun\nluotsi meni ulos. Tultuaan Dröbakkenin kohdalle, saa meriluotsi\npalkkansa ja uusi luotsi astuu hänen sijaansa. Meriluotsi saa\nnenäliinansa täyteen korppuja ja kappaleen lihaa evääksi kotimatkalle;\nsitten kättelee hän useimpia miehistä, kiittäen laivuria vielä kerran\nhyvästä kohtelusta, ja niin pian kuin tulli-virasto on tehnyt\ntehtävänsä ja painanut sinettinsä laivaan, lähtee hän sen venheessä\nmaalle, siten säästääkseen puolen tai ehkäpä kokonaisenkin kruunun.\n\nDröbakin luotseista nähdään heti, että he jo kuuluvat sivistyneempään\nmaailmaan, sillä yksi ja toinen heistä tulee laivalle \"isänsurmaaja\"\nkaulassa, mitä ei milloinkaan näe meriluotsilla. Meriluotsi käärii\nmielellään kaulaansa vankan, paksun ja lämpöisen liinan sekä suvella\nettä talvella, ja \"isänsurmaajaa\" en luule hänen koskaan käyttävän.\nMutta kun tulet senlaisen vanhan meriluotsin kotiin, ja tulet lähemmin\ntuntemaan hänet, olet löytävä sydämmen, niin lämpimästi sykkivän, kuin\nsydän voi sykkiä köyhän syntisen rinnassa.\n\n\n\n\nHieno laivuri.\n\n\nKerran kohtasi minua onni, että pääsin perämieheksi laivaan, jossa oli\nerinomaisen hieno laivuri; se on, häntä pidettiin kotona erinomaisen\nsivistyneenä ja hienona miehenä, koska hän aina kävi \"tupsuhatussa\" ja\nkeppi kädessä, ja kun syksyn ensi lumi levitti valkoisen vaippansa yli\nmaiden ja mantereiden, käytti hän sinisiä silmälasia, jotka sopivat\nhänelle niin hyvin, että sitten piti niitä talvikauden. Kun tein hänen\nkanssaan perämies-kauppaa, teki hän minuun mahtavan vaikutuksen, ja,\nhäpeä sanoakseni, iloitsin jo sielussani hänen huonoista silmistään,\nkoska luulottelin itseäni, ettei hän helposti nähnyt pieniä puutteita\ntouvistossa ja muuta senlaista laivalla; mutta lähemmin tutustuttuamme\nhuomasin hänellä olevan silmät, hyvät kuin tähteintutkijalla konsanaan.\nEnsi päivänä kun tulin laivalle, huomautti hän minua, että yhden\nmiehistä aina piti seisoa heittoportaat kädessä, kun hän tuli soutaen.\nSen pahempi, en kumminkaan voinut tähän määrätä ketään \"kansimiehistä\",\nmutta panin kumminkin köyden kuntoon ja ripustin sen keittiöön, jossa\nmusta poika-nulikka hallitsi ja vallitsi, tämän velvoitin pitämään\nlaivuria silmällä, niin pian kun laivuri näkyi olevan kappaleen matkaa\nlaivasta, tuli hänen asettua käsipuiden luo portaat kädessä.\n\nNiin kauan kun luotsi oli laivalla, käveli laivuri ylpeästi\nplyyssihattu päässä, siniset rillitkin olivat käytännössä, sillä\naurinko paahtoi jokseenkin kuumasti sinä päivänä, jona lähdimme\nkotivalkamasta, mutta niin pian kun luotsi oli laivamme jättänyt ja\nmerivahti määrätty, tuli laivuri kannelle puettuna tykkänään toisiin\nvaatteisiin. Tuo hieno mies oli aivan tuntemattomaksi muuttunut; olen\nmonta kertaa sekä ennen että jälkeenpäin purjehtinut laivurien kanssa,\njotka ovat olleet huolimattomia puvussaan laivalla, mutta tämä vei\nvoiton kaikista. Kuukauden kuluttua oli kokki jotensakin rasvaantunut\nja tuhraantunut, mutta hänkin taisi kerskailla olevansa puhdas laivurin\nrinnalla. Eräänä päivänä käskin jonkun miehistä korjaamaan hänen\npitovaatteitansa, sillä minusta oli häpeä nähdä häntä aivan ryysyihin\npuettuna; tämä oli hänestä aivan paikallaan ja varmaankin mietti hän\nmielessään, että perämiehen, kaiken muun työn rinnalla, myöskin tuli\npitää hänen ryysynsä järjestyksessä; muutamia kuukausia yksissä\noltuamme totuin niin laivurini huonoihin vaatteisin, että annoin hyvät\nhuomenet hänen puvullensa, jonka järjestämisen jätin hänen omaksi\ntyökseen.\n\nKahtena ensimäisenä kuukautena saimme kajuutassa puoli naulaa sokuria\nviikottain kahviimme ja teehemme, se on tuo tavallinen määrä, mutta\nilmoitettiinpa eräänä päivänä sokurin olevan lopussa, laivuri käski\nsilloin toisen perämiehen punnitsemaan naulan siirappia sokurin\nasemesta. Laivurin pullo, täynnä palanutta siirappia pantiin hänen\nkojuunsa, sillä hän joi joka aamu kello neljän aikana kahvia. Joka aamu\ntäytyi kokin paistaa hänelle pari palaa läskiä, jotka laivuri söi,\nantaen meidän vesissä suin katsella ja kadehtia häneltä joka suupalaa.\nEllei hän jaksanut syödä kaikkea, säästettiin loppu seuraavaksi\npäiväksi, meille hän ei milloinkaan tarjonnut; mutta olipa hänellä\nvihollisiakin koko lauma, pieniä punaisia muurahaisia, joita vilisi\nympäri laivaa ja jotka saattoivat meille monta unetonta yötä ja\nvapaavahtia päivällä. Laivuri niillekin keinon keksi, hän antoi kokin\nvoidella tervalla talrikin laidat. Seuraavana päivänä oli talrikki\ntäynnä muurahaisia, jotka seisoivat kahdella jalalla ja taistelivat\nhenkensä eteen, päästäkseen irti tervasta; läski maistui siitä\nhuolimatta laivurille ja hänellä oli kolme suurta liikkiötä riippumassa\nyksityisessä huoneessaan.\n\nEräänä päivänä valitti laivuri sitä voin paljoutta, mikä kajuutassa\nkäytettiin, eikä hän tiennyt parempaa neuvoa kuin punnita meillekin\nvoita, tämä oli toisesta perämiehestä ja minusta aivan paikallaan;\nmutta silloin tahdoimme kukin oman voikuppimme, nähdäksemme kuka suurin\nvoinsyöjä oli. Laivurista tämä oli kummallista, sillä hän arveli, että\nedespäinkin voisimme olla yhteisellä kupilla, mutta minä puhuin suuni\npuhtaaksi ja sanoin tahtovani oman kupin, koska kerran voita\npunnittiin. Minä en milloinkaan ole ollut ahnas voille, sentähden\ntiesin, että voisin tulla toimeen osallani kauemmin kuin sekä toinen\nperämies että laivuri, jotka molemmat ahmasivat voita suun täydeltä.\nVoi punnittiin ja kukin meistä hankki voikupin.\n\nPitkän ja hyvin myrskyisen matkan jälkeen saavuimme Amerikaan, laivuri\noli heti tuo hieno mies plyyssihatussa, kun hän meni maalle. Myöhään\nillalla tuli hän takaisin ja valitti huonoa ilmaa kajuutassa. Toinen\nperämies ja minä olimme jo aikoja arvelleet, että jokin laivurin\nyksityisessä huoneessa oli nurinpäin, mutta meillä ei ollut siihen\navainta ja muuten oli tuo huone meidän piirimme ulkopuolella. Laivuri\nkatsoi tuikeasti toiseen perämieheen, kysyen olivatko ruokavaransa\nkunnossa, hänestä tuo haju tuli mädänneestä lihasta tahi jostain\nsenlaisesta. Toinen perämies sanoi ettei liha ja kalavarat olleet niin\nsuuret, ettei niitä olisi voinut pitää silmällä. Laivurin yksityistä\nhuonetta tarkastettiin, ja niin pian kuin ovi avattiin, vilisi sieltä\nmatoja yli koko kajuutan. Liikkiöt olivat ruvenneet elämään, ja\ntaisivat totta puhuen ryömiä, laivuri kynsi päätään ja valitti suurta\nsurkeuttansa, minä puolestani en tahtonut löytää sanoja ilmoittaakseni\ntunteitani, nähdessäni hänen \"liikkuvat lihansa.\"\n\nLiikkiöt ja niiden mukana moni elävä saivat hautansa vedessä, ja\nlaivurin täytyi mennä yöksi ravintolaan, sillä haju ja matelevaiset\ntekivät kaiken levon mahdottomaksi.\n\nNyt ei suinkaan voinut vaatia laivuria ostamaan sokuria kajuuttaan, kun\nlihalle oli niin ohraisesti käynyt, mutta sitä enemmän siirappia osti\nhän. Suuri astia tuotiin laivalle, toinen perämies sanoi sen olevan\nkelvottomaksi tuomittua ja jäätynyttä tavaraa, sillä aivan mahdoton oli\nsaada siirappia juoksunaan. Joka punnitsemispäivä meni häneltä\nvapaavahti hukkaan ja hän toivoi jo laivurit ja siirapit sinne, missä\npippuri kasvaa. Toinen perämies ja minä säästimme siirappimme, ja\njonkun ajan kuluttua oli meillä kymmenen pulloa kummallakin. Kokin\ntäytyi hetkeksi jättää paikkansa, sillä välin kun me saimme tulelle\npadan, jossa keitimme siirappimme, kunnes saimme jonkunlaista keitettyä\nsokuria, sen perästä meillä aina oli imelää kahvia ja teetä, sillä\nvälin kun laivurin täytyi pulloonsa turvautua.\n\nAmerikasta purjehdimme vehnälastilla Lontoosen; laiva oli erittäin\nsopiva kaikenlaiselle lastille. Heti tultuamme Englannin suurimpaan\nkaupunkiin, tuli kaksi laivuria kotipuoleltamme meitä tervehtimään,\ntoinen kuletti suurta laivaa ja palasi juuri Länsi-Intiasta\nsokurilastilla. Olin jo käynyt häntä tervehtimässä laivallaan ja hänen\nperämiehensä lahjoitti minulle noin viisi naulaa \"puuteri\"-sokuria,\njonka piilotin huoneeseni, missä pidin voikuppiani. Vieraat laivurit\nkutsuttiin meidän kanssamme kahvia juomaan, toinen perämies ja minä\ntulimme kumpikin voikuppeinemme ja istuunnuimme pöydän ääreen.\nLaivurimme oli erittäin antelias sinä päivänä ja tarjosi pieniä\nenglantilaisia \"käksiä\", joita me perämiehet katselimme jonkunlaisella\nkauhulla, sillä pelkäsimme vähän käydä niihin käsiksi. Syödessä toinen\nlaivuri tuli ottaneeksi voita minun kupistani; tämä ei minusta ollut\npaikallaan, ja vetäessäni voiastiaani puoleeni, pelastaakseni sitä\nuudelta hyökkäykseltä, sanoin vakavasti:\n\n\"Suokaa anteeksi, kapteini, mutta minun voini on punnittua. Jos voita\ntahdotte 'käksillenne', niin kääntykää sen puoleen, joka teidät on\nkutsunut.\"\n\nLaivurimme katsoi minuun syrjästä, ja punastui korviansa myöten, mutta\nminä istuin tyhmänä kuin osteri, jyrsien kaikin voimin palanutta\nruiskorppua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraat laivurit\nalkoivat viheltää ja toinen kysyi minkälainen mies hän oli, joka\npunnitsi voin perämiehilleen, kuinka kauan voineljännes kesti hänellä,\nkuinka paljon kaupanpäällisiä perämiehet saivat ja vihdoin kuinka monta\nkultanappia hän toivoi saavansa laivan omistajalta kotiin tultuansa?\nToinen perämies istui ja hymyili punaiseen partaansa, mutta minä istuin\nmuuttamatta muotoani laisinkaan. Sen erän perästä ei voin punnitseminen\nkajuuttaan enään tullut kysymykseenkään, me saimme niin paljon kuin\ntahdoimme, ja kun laivuri sai suullisenkin jotain hyvää, saimme me\nsiitä aina runsaan ja hyvän osamme, laivalla oli tullut aivan toinen\nelantotapa ja toinen perämies siunasi tuota päivää niin kauan kun olin\nyhdessä hänen kanssaan.\n\nRaha-asioissa oli laivurimme hyvin tarkka, miehistö sai rahaa\nainoastaan lauantaisin ja silloin oli joka mies vapaa kello kahdesta.\nHän istui silloin juhlallisen näköisenä vanhan kirjoitus-pulpetin\ntakana, jossa oli lauta, jonka taisi laskea alas. Minun, joka olin\nensimmäinen perämies, täytyi ensin mennä sisään, ja sitten meni\nalaspäin aina kunkin arvon mukaan, kokki tietysti tuli viimeiseksi.\nVähää ennen lähtöämme Lontoosta tuli eräs laivapoika itkien luokseni\neräänä keskiviikkoiltana kysyen, voisinko lainata hänelle punnan (noin\nkahdeksantoista kruunua), sillä hänen täytyisi vihdoin viimeinkin\nlähettää vähän rahaa äidillensä kotiin. Hän oli juuri saanut kirjeen,\njossa seisoi että äiti äkkiä oli tullut kipeäksi, ja hän pyysi\nhartaasti pojan lähettämään ainoastaan muutaman kruunun -- rohtoihin ja\nlääkärille. Poika oli jo käynyt valittamassa laivurille hätäänsä, mutta\ntämä oli vaan muistuttanut häntä vallitsevasta järjestyksestä. Laivuri\noli tarpeekseen kuullut tuonlaisia juttuja ja kun hän kerran oli\nsanansa sanonut, oli se sanottu.\n\nKysyin pojalta oliko hän koputtanut laivuria kajuutan ovelle,\nmennessään pyytämään rahaa sairaalle äidilleen. En, vastasi poika,\nsenlainen ei olisi hänelle päähän pälkähtänyt; sillä sitä hän ei ollut\ntehnyt muissakaan laivoissa, joilla oli ollut. Sanoin silloin hänelle:\n\n\"Mene nyt alas ruumaan, pese silmäsi, ja harjaa hiuksesi somasti, tule\nsitten tänne kajuutalle ja kolkuta ensin ulko-ovea, kolkuta ensin\nhiljaa, sitten kovemmin, kunnes saat vastauksen, ja kun kuulet laivurin\nsanovan: 'käy sisään', menet käytävään ja siinä kolkutat taas, jos\nkajuutan ovi on auki, voit lyödä seinään, kunnes laivuri taas kehoittaa\nsinua tulemaan sisään. Päästyäsi sisään teet syvän kumarruksen ja\nsanot: Suokaa anteeksi, herra kapteini, että olen niin rohkea ja tulen\nsisään luvattomalla ajalla rahaa pyytämään, mutta äitini makaa sairaana\nja odottaa kiihkeästi muutamaa kruunua minulta, jos te siis, herra\nkapteini, hyvyydestänne tahtoisitte antaa minulle kahdeksantoista\nkruunua, olen varma siitä, että onneton ja kurja äidinsydän kaukana\npohjoisessa rukoilisi teille ja teidän erinomaisille purjeillenne onnea\nja menestystä!\"\n\nPoika oppi sanat ulkoa ja kiiruhti ruumaan, pesemään itseään; kohta\ntuli hän kulkien perään päin, tehden aivan täsmälleen niinkuin olin\nhäntä neuvonut. Laivuri istui juuri rakkaan kirjoituspöytänsä ääressä,\nollen mitä oivallisimmalla tuulella, jonka selvään saatoin nähdä\npunaisesta turkkilaismyssystä, joka oli kallellaan hänen päässään; kun\nhän oli pahalla päällä, tuli hänelle kuuma ja lämmin, ja silloin heitti\nhän turkkilais-myssyn pois, ensimmäiseen koukkuun, joka eteen sattui.\nSeisoin ulkokäytävällä nähdäkseni, täyttikö poika kaikki käskyni.\nNiinpian kun ulko-ovea kolkutettiin, huusi laivuri: \"Tulkaa sisään,\ntulkaa sisään!\" Ja pojan kolkuttaessa sisä-ovea, joka oli auki, huusi\nlaivuri kolme kertaa: \"tulkaa sisään!\" Poika astui sisään totisena ja\nvakavana, ja korkealla äänellä kertoi hän sanasta sanaan, mitä hänelle\nolin opettanut. Laivuri katsoi häntä hetken ikäänkuin olisi tahtonut\nkysyä, missä hän oli oppinut niin hienoja tapoja. Sitten aukasi hän\nkukkaronsa, kysyen pojalta paljonko hän tahtoi.\n\nOlisipa poika saanut vaikka koko palkkansa, siitä ei olisi ollut\nestettä, mutta kun hän jälleen tuli kannelle, kielsin häntä millään\nmuotoa kenellekään toverille kertomasta, millä tavoin oli saanut rahaa\nluvattomalla ajalla, sillä tämä oli keino, jota väliin itsekin käytin,\nkun en nähnyt muuta neuvoa, millä olisin hankkinut itselleni rahaa,\nsillä laivuri ei viikon muina päivinä antanut minulle rahaa enemmän\nkuin miehillekään.\n\nKauan aikaa mietin ja tuumasin, miten saisin laivurin luopumaan pahasta\ntavastaan, käydä niin kurjissa vaatteissa ulkona merellä; hänellä kyllä\noli vaatteita, mutta kaikki olivat liian hyviä käyttää jokapäivä, hänen\nmielestään, ja mitä kauemmin purjehdimme, sitä kurjemmaksi kävi hänen\nulkonainen asunsa. Minulla ei ollut rohkeutta mennä hänen eteensä ja\nsanoa hänelle vasten silmiä ajatuksiani hänen puvustaan, sillä\ntiesinhän että hän kaikessa oli esimieheni, enkä mielelläni tahtonut\nkadottaa hänen suosiotaan, johon aikoja sitten olin päässyt; hän oli\nhyvin närkäs suuttumaan, ja tämä peloitti minua. Ensin ajattelin tehdä\n\"rääsymiehen\" ja viedä sen hänen luokseen, mutta olin varma että hän\nsilloin istuisi \"meri-oikeutta\" ja varmaan panisi minut ylimmäiseksi\ntuomariksi, joka asema olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä minulle.\nSitten koettelin, jos hän oli taika-uskoinen, kertoen hänelle\nkummitus-juttuja; sillä jos olisin tuota pelkoa huomannut, olisin\narvelematta ottanut \"rääsymiehen\" muodon, ja jonakuna yönä\nsäikähdyttänyt häntä, sitten olisin kyllä mieleni mukaan selittänyt\nilmestyksen hänelle, sillä hän kertoi aina minulle unensa ja näkönsä.\nSuurin joukko merimiehistä ovat hyvin taika-uskoisia ja erilaisia\nhaltioita ja tonttuja löytyy melkein jokaisella laivalla, varsinkin\nvanhemmilla; mutta minun laivurini ei uskonut mitään senlaisia olevan,\neikä sentähden olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin ilmestynyt\n\"rääsymiehenä\" omassa halvassa personassani, sillä se olisi tuskin\ntuottanut muuta kuin aika löylytyksen takilleni, sillä laivuri oli\njokseenkin roteva mies. Vihdoin keksin keinon, joka ei minulle muuta\nmaksanut, kuin vähän paperia ja mustetta. Meiltä oli nimittäin yksi\nmatruusi karannut Amerikaan, jättäen jälkeensä kirstun, jossa löytyi\nkoko joukko ryysyjä. Lisäsin näihin pahimmat, mitä löytää taisin,\nkunnes kirstu tuli melkein täyteen. Sitten annoin erään matruusin\nmukailla kirjeen, jonka olin kirjoittanut ja jonka sisällys oli\nseuraava:\n\n\"Rakas kapteini! Kiitos yhdessä-olosta; testamenttaan teille täten\nvanhat ryysyni, joista todella luulen teidän ihastuvan, koska teillä jo\nennestään on senlaisia koko joukko ja kun nyt saatte nämä ihan niinkuin\nkaupanpäällisiä, voitte pitää näyttelyn milloin hyvänsä, koska te, sen\nmukaan kuin tiedän, omistatte kaikenlaatuisia ryysyjä. Kunnioituksella\nkarkurinne.\"\n\nKirje pantiin päällimmäiseksi kirstuun ja minä pistin avaimen piiloon.\nMatruusi, joka kirjeen kirjoitti, lupasi kunniasanallaan olla asiasta\nhiiskumatta. Kerran merellä ollessamme ehdotin kapteinille, että\nmöisimme tuon karanneen matruusin jälelle jääneet tavarat\nhuutokaupalla, täten korvataksemme edes johonkin määrin niitä\nkustannuksia, joita hänen karkaamisensa oli tuottanut, kun oli täytynyt\nhänen sijaansa palkata toinen mies. Laivurista oli ehdotukseni\nerinomainen, saisimme kaikissa tapauksissa vähän hauskuutta hankkia\nnoilla rahoilla, arveli hän. Huutokauppa määrättiin tapahtuvaksi kello\nyksi seuraavana sunnuntaina. Määrätyllä hetkellä aloin soittaa\nlaivakelloa ilmoittaakseni miehistölle huutokaupan alkamista. Joka mies\ntuli kannelle, kirstu pantiin ison luukun päälle, minä julistin silloin\npitkän säännön huutokauppa-ehdoista, se vastaan-otettiin suurella\nriemulla, kun lausuin sen. Laivurilla oli turkkilais-myssynsä ja hän\noli erinomaisella tuulella. Kirstu avattiin, ja ensiksi pisti silmiin\nkirje laivurille, joka heti luki sen läpi.\n\nHän rypisti otsaansa ojentaen minulle kirjeen, jota vaan pikaisesti\nsilmäilin. Sitten aloin tutkia kirstun sisällystä, joka oli ja pysyi\nryysyinä, yksi toistaan pahempana, eikä kenelläkään ollut halua tarjota\nniistä mitään. Joku irvihammas sanoa tokaisi, että kaikki oli\n\"paperimyllyn ruokaa\". Neuvoteltuamme laivurin kanssa, päätimme heittää\nkirstun sisällyksen mereen, mutta itse kirstun asetimme laivan perään\nja varustimme sen pienillä lokeroilla siknaalilippuja varten.\n\nJäätyämme kahden kesken laivurin kanssa kysyi hän minulta, kuinka tuo\nhävytön matruusi taisi kirjoittaa senlaista kirjettä, kaiken harmin ja\nkulungin lisäksi, mikä hänestä oli ollut. Minä silloin sanoin hänelle\nsuoraan, että matruusein oli vaikea pitää kunniassa miestä, joka\npuvussaan oli yhtä likainen ja tuhrattu kuin hekin. Laivuri\notti sanoistani vaarin ja seuraavana sunnuntaina lähetti hän\nvanhan vaatevarastonsa ruumaan, miehistön jaettavaksi kaikessa\nystävällisyydessä. Suuri osa meni samaa tietä kuin kirstun sisällys,\nainoastaan joku vähäinen osa kelpasi käytettäväksi.\n\nKun kahden vuoden kuluttua jätin tämän laivurin, kuulin hänen ilokseni\nja kunniakseni sanovan, että milloin hyvänsä olisin tervetullut\nlaivalle takaisin, ja jos tahtoisin vielä purjehtia vuoden hänen\nkanssaan, antaisi hän minulle kahdeksan kruunua kuukaudessa yli\ntavallisen palkan.\n\n\n\n\nKaunis veljeys.\n\n\nLokakuun loppupuolella oli laiva \"Fremad\" (Eteenpäin) Doverissa,\nottamassa sisään painolastia, oltuaan poissa kotoa kaksikymmentä ja\nkaksi kuukautta. Joka mies iloitsi kotiintulosta, mutta juuri kun\nlaivan piti laskea tokasta lähteäkseen vesille, tuli välikauppias\njuosten ja tuoden laivurille sähkösanoman, jossa seisoi että laivan\npiti mennä Itämerelle tuomaan puulastia Lontoosen. Laivuri oli nuori\nmies, hän oli jo sydämmessään iloinnut kotiintulosta, sillä hän oli\nollut naimisissa vaan kaksi vuotta, mutta koko sillä ajalla oli hän\ntuskin ollut vaimonsa kanssa yhdessä kahta kuukautta, nyt hän jo oli\nkirjoittanut olevansa kotimatkalla, kun vaimo saisi kirjeen. Luettuaan\nsähkösanoman, polki hän jalkaansa' laivan kannella, kysyen\nvälikauppiaalta, miksi hän ei voinut tulla puolta tuntia myöhemmin,\nsilloin olisi laiva jo ollut ilmoituspiirin ulkopuolella, ja silloin\nolisi hän voinut hyvillä mielin kääntää kurssin kotiin. Laivurilla oli\nkumminkin osaa laivassa, ja hän mutisi itsekseen jotain vähän\nsenlaista, että jos hän saisi vastatuulta Norjan rannoilla, tahtoisi\nhän hakea satamaa ja mennä maalle yhdessä tai toisessa kaupungissa,\nsilloin voisi perämies olla laivurina yhden matkan, ja hän itse saisi\nköröttää kotiin muijan luo.\n\nOlin silloin jungmannina laivalla, ja täytyypä mun tunnustaa, että\nitkin kuumat kyyneleet, saatuani kuulla tuosta uudesta määräyksestä,\nsillä monet miehistä juttelivat, että mahdollisesti jäätyisimme kiinni\nRuotsin rannikoilla, -- ja silloin ei olisi puhettakaan päästä kotiin\njouluksi, mikä kumminkin oli minun suurin toivoni. Läksimme kuitenkin\nvesille, saimme hyvän tuulen neljänä ensimmäisenä päivänä ja olimme jo\nHansholmenin kohdalla, kun koillinen alkoi puhaltaa kaikella\nvoimallaan, niinkuin tavallisesti syksypäivinä, ja virta kävi\nlänteenpäin niinkuin valtava joki, jotta laiva ajeli sivulle monta\npenikulmaa yhteen menoon. Laivuri oli pian tehnyt päätöksensä, hän\njohti laivan Norjan kallioiselle rannalle, ja eräänä perjantai-iltana\nlaskimme Flöde lahteen kappaleen matkaa Arendalista. Hän matkusti heti\nkaupunkiin, palkkasi uuden perämiehen, nimeltä Tullesen; vanha\nperämiehemme tuli laivuriksi ja parin päivän perästä läksimme jälleen\nmerelle, jolloin entinen laivurimme rannalta viittasi meille\njäähyväisensä. Toinen perämiehemme ei vielä ollut ottanut tutkintoansa,\nsentähden saimme uuden perämiehen. Tullesen oli nuori kaunis mies, ja\nhyvin tyytyväiset olimme häneen päällysmiehenä. Hän oli monta vuotta\npurjehtinut toisena perämiehenä pitkillä matkoilla, tämä oli hänen\ntoinen matkansa ensimmäisenä perämiehenä, hän oli reipas ja sukkela\nmerimies ja työ sujui helposti hänen käskystään.\n\nNeljäntoistapäiväisen myrskyisen purjehduksen jälkeen tulimme\nlastauspaikkaamme, kappaleen matkaa Sundsvallista ylöspäin; se oli\nlauantaipäivä. Meitä tuli heti tervehtimään eräs räätäli, joka asui\npaikalla ja möi olutta ja imelää viiniä, vihdoin pyysi hän meitä jo\nsamana iltana tulemaan huvittelemaan hänen huoneesensa, mutta itse\nsaisimme hankkia musikin, jos tanssia tahdoimme.\n\nSittemmin sain kuulla, että räätälillä ennen oli ollut hyvä ammatti\nTukholmassa ja että hän silloin oli ollut varakas mies, kunnes\nvähitellen rupesi käymään ravintoloissa ja laiminlyömään työtänsä, eikä\nkauan kestänytkään, ennenkuin hänen täytyi jättää hyvä ammattinsa.\nSilloin sanoi hän neulalle hyvät hyvästit ja muutti tänne\nlastauspaikalle, jossa perusti \"Raittius-kahvilan\", mutta sana\n_Raittius_ oli kirjoitettu niin pienillä kirjaimilla, että täytyi panna\nsilmälasit nenälleen nähdäkseen sitä. Hänellä oli oikeus myydä olutta\nja viiniä, mutta ei paloviinaa, -- vaan sitä saatiin ilmaiseksi. Kun\noli maksanut viinipullon hinnan, sai salaisen kutsun ulos kyökkiin,\njossa annettiin ryyppy \"sikunaa\", mutta siitä ei saanut hiiskua\nkenellekään. Useat matruuseista kävivät alinomaa räätälin luona ja\nhuvittelivat aika lailla. Minä olin liian nuori tehdäkseni heille\nseuraa, sitä paitsi täytyi minun melkein joka ilta olla ensimmäisessä\nvahdissa kannella.\n\nPerämies Tullesen piti itsestään liian paljon käydäkseen räätälin luona\nyhdessä miesten kanssa, hän kävi kuitenkin usein maalla ja eräänä\npäivänä tuli tietyksi, hänen iskeneen silmänsä nuoreen hyvin somaan\nleskeen; mutta leski vähän pelkäsi merimiehiä ja sanoi varsin\nvakavasti: \"Pelkäänpä, että rakkaus on mennyt, kun ankkuri-köysi on\nnostettu!\" Tullesen ei myöntänyt sitä, ja monien pyyntöjen ja rukousten\njälkeen sai hän vihdoin lesken suostumuksen, minä puolestani luulen\nettä Tullesenin puolesta oli asia täyttä totta.\n\nLaiva lastattiin ja purjehti pois; kolmen viikon perästä tulimme\nonnellisesti Lontoosen, jossa Tullesen sai hyvin rakkaan kirjeen\nleskeltä, ja sen mukaan mitä minä tiedän vastasi hän siihen. Lasti\npurettiin ja neljäntoista päivän kuluttua tulimme onnella ja kunnialla\nkotiin, vähää ennen joulua. Tullesen matkusti heti kotiin, hän oli\nusein kertonut, että hänellä oli veli laivurina suurella laivalla,\nkotoisin Arendalista, ja hän itse toivoi pääsevänsä samain isäntien\npalvelukseen.\n\nSeuraavana keväänä tuli laivuri Tullesen kotiin, purjehtien vasta\nostetulla amerikalaisella parkkilaivalla, joka oli 700 tonnin vetoinen\nja sillä kertaa oli maan ensimmäisiä kauppa-aluksia. Laiva oli tuomittu\nkelvottomaksi jouduttuaan hietasärkälle Liverpoolin edustalla ja\nmyötiin polkuhinnasta. Laivuri Tullesen ja täysi miehistö lähetettiin\npurjehduttamaan laivaa kotiin, ja vakuuttamaan sitä norjalaisena\nomaisuutena. Laivan tultua satamaan selittävät kaikki asiantuntevat\nmiehet, että se oli komea alus, joka epäilemättä oli hyvässä kunnossa;\nkun sukulaiset ja ystävät tulivat laivalle katsomaan sitä, toivottivat\nhe kaikki omistajalle onnea, sillä siellähän jo oli tavaraakin tuon\nmaksetun hinnan edestä; muun muassa siellä oli kolme kronometeriäkin,\nkaksi niistä vietiin heti toisiin laivoihin, jotka purjehtivat\nItämerellä, eivätkä milloinkaan olleet nauttineet sitä kunniata saada\nsenlaista kalleutta mukaansa, siellä oli myös niin runsaasti talrikeita\nja pöytäliinoja, että omistaja varusti muutkin laivansa sieltä, kunkin\nkerroksellaan ja kumminkin jäi yltäkyllin omiksi tarpeiksi. Laivalla\noli kaksi vakinaista kantta, ja siinä käytettiin lippuja kaikessa\nkolmessa maston huipussa.\n\nLaiva tarkastettiin ja vakuutettiin neljänkertaisesta ostohinnasta. Kun\nvakuuttajat olivat laivalla, piti isäntä komeat pidot, joissa juotiin\nmonet maljat vasta-ostetun laivan onneksi ja menestykseksi ja sille\nannettiin uusi nimi \"Veljekset\", koska isäntä tahtoi laivurin\nkehoituksesta ottaa tämän veljen ensimmäiseksi perämieheksi, ja\nsilloinhan oli nimikin mitä sopivimmin valittu.\n\nEnnenkuin laiva jätti kotirannan, otettiin varapainoksi hienoa hiekkaa,\njoka pantiin perälaivan pohjalle, koska laivuri selitti laivan olevan\nliian paljon kokallaan. Perämies Tullesen tuli ensimmäiseksi\nperämieheksi ja kauniina päivänä purjehti \"Veljekset\", vain ollen\npainolastissa, Quebekiin puutavaraa tuomaan.\n\nKeskellä Atlantin merta sai laivuri, joka muuten vietti aikaansa\nromaanein lukemisella, aika halun nikkarin töihin ja siinä\ntarkoituksessa lainasi hän muun muassa pitkän näverin laivan\nkirvesmieheltä, sanoen aikovansa tehdä uudenlaista pumppua. Laivuri\nkaivoi ja teki työtä ja perämies nauroi partaansa, kummastellen mitä\nlaivurin työstä viimein tulisi, mutta hän ei tahtonut kysymättä antaa\nneuvojansa, -- laivuri Tullesen ei ollut senlainen mies, joka liikoja\npuhui miestensä kanssa.\n\nLaiva oli varsin tiukka, sitä pumpattiin kerran illassa ja joskus meni\nkaksikin päivää ilman, että pumppuun koskettiin. Kahdeksan päivää sen\njälkeen, kun laivuri oli lainannut näverin, alkoi laiva ottaa enemmän\nvettä kuin ennen, mutta se ei herättänyt mitään huomiota, sillä tuuli\njokseenkin \"navakasti\", ja laivuri purjehti kovaa kyytiä nähdäkseen\noikein, kuinka nopeakulkuinen uusi laiva oli. Vuotaminen eneni yhä\nenemmän, vaikka laivuri purjehti siivosti, ja eräänä päivänä ilmoitti\nperämies että ruumassa oli kolme jalkaa vettä, eikä pumput olleet\nreilassa. Oli pumpattu hiekkaa kokonainen päivä, kunnes pumput olivat\nvarapainoa täynnä eivätkä antaneet veden tippaakaan. Miehistön\nkäskettiin eturuumasta ajaa vettä pytyillä, ja perämies asetti kaikki\nveneet täyteen kuntoon ja taljat asetettiin valmiiksi vesille\nlaskettaviksi. Laivuri oli hyvin vakava, mutta tyyni, hän asettui itse\nperäsimen luo, jotta ruorimies saisi olla avullisna veden ajossa.\n\nKolme päivää ajoivat miehet vettä ja kun neljäntenä aamuna mitattiin\nveden korkeutta oli sitä huoneessa neljä jalkaa. Joka mies meni\nlaivurin luo ja kaikki selittivät etteivät he kestäneet senlaista\ntyötä, vähääkään lepäämättä, ja pyysivät häneltä lupaa koettaa pelastua\nveneissä, sillä kaiken arvelun mukaan oli laiva viime tuulispäässä\njoutunut niin rappioon, että se epäilemättä uppoaisi. Laivuri seisoi\nsiinä voimatonna kuuttatoista miestänsä vastaan, hän ei voinut\npakoittaa heitä tekemään työtä lepäämättä, eikä hän voinut ymmärtää,\nmiten laivan vuotaminenkaan olisi estettävä, sillä hän oli kirvesmiehen\nkanssa, joka oli erinomaisen vikkelä mies, tutkinut ruuman joka\npaikasta löytämättä mitään rakoa, vuotaminen tuli varmaankin köölistä\ntahi pohjasta; mutta hän käski väen kumminkin ajaa vettä, siksikuin\ntapaisivat jonkun purjehtijan, silloin tahtoi hän heidän pyyntönsä\nmukaan jättää laivan Jumalan nimeen.\n\nToinen perämies toi genever-pullon toisensa perään alas miehille, jotka\naivan olivat menettäneet rohkeutensa, kuultuansa laivurin puheen,\nsitäpaitsi oli vesi neljännestunnissa noussut puolitoista jalkaa,\nSamana päivänä iltapuolella tuli kuunari näkyviin; laivuri Tullesen\nkohotti hätälipun, kuunari muutti heti kurssia, tullen alas\nhädänalaisten tilaa tutkimaan.\n\n\"Veljesten\" kaksi hyvää venettä laskettiin vesille, ja lasti toisensa\nperästä vietiin kuunariin, joka oli Amerikalainen ja matkalla\nLiverpooliin viljalastilla. Miehistö pelasti kaikki kapineensa ja he\nolivat hyvin kiitolliset, sillä moni oli ennenkin joutunut\nhaaksirikkoon ja silloin ollut iloinen, kun voi pelastaa henkensä.\n\"Veljekset\" vajosi syvempään ja syvempään, laivurista se kumminkin\nnäytti käyvän varsin hitaasti. Neuvoteltuaan kuunarin kapteinin kanssa\npäätettiin pistää laiva tuleen, estääkseen siten muita laivoja\nhukkumasta, jos siihen pimeässä törmäisivät. Niin pian kuin \"Veljekset\"\noli täydessä tulessa, täytettiin kuunarin etupurjeet ja se käänti\nkurssinsa Englantiin.\n\nKuusi viikkoa sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt, palasi \"Veljesten\"\nmiehistö, ja pari päivää myöhemmin tutkittiin kaikkia haaksirikon\njohdosta. Kaikkien vieraitten-miesten todistukset olivat yhtäpitäviä,\neikä heillä ollut laivurin purjehtimista vastaan mitään moittimista.\nOikeus muistutti tuosta hienosta hiekasta, joka teki pumput\nkäyttämättömiksi, mutta laivuri selitti, että oli pidetty huolta\nhyvästä alalastista, sen päälle miehistö ei voinut valaa tehdä, sillä\nvarapaino pantiin laivaan viimeisenä päivänä, kun he olivat kotona, ja\nsilloin olivat he kaikki olleet heittämässä hyvästi sukulaisia ja\nystäviä. Ei sanaakaan mainittu näveristä, jonka laivuri oli lainannut,\nsillä häntä pidettiin liian kelvollisena miehenä, että hänellä voisi\nolla joku syy laivan surkeaan kohtaloon. Vakuutus-summa maksettiin ja\nkaikki oli parhaassa järjestyksessä.\n\nPari päivää sen jälkeen kutsuttiin miehistö isännän konttoriin, jolloin\nhän valitti \"Veljesten\" haaksirikkoa, mutta hän lupasi kaikille paikat\nuudella laivalla, ja antoi sitäpaitsi jokaiselle viisikymmentä kruunua\nvähäseksi vahingon palkkioksi, tämähän oli hyvin jalosti tehty ja\n\"Veljesten\" miehet ylistivät isäntää, arvellen ettei parempaa isäntää\nollut mailla eikä mantereilla!\n\n\"Veljesten\" isännällä oli uusi runko varvissa, noin puolivalmiina, ja\nnäytti siltä kuin ei se niin pian valmistuisi, sillä siellä työskenteli\nainoastaan muutamia työmiehiä; mutta \"Veljesten\" jouduttua\nhaaksirikkoon alkoi hän uudella innolla laivan rakennustyötä, ja jo\nviiden kuukauden kuluttua oli uusi laiva täydessä kunnossa valmiina\npurjehtimaan. Tullesen tuli tietysti laivuriksi ja moni \"Veljesten\"\nmiehistä ottivat häneltä pestin. Perämies Tullesen oli koko ajan\njärjestellyt laivan touvistoa ja muuta senlaista, mutta kun laiva oli\nvalmis purjehtimaan, kehoitti omistaja häntä jäämään kotiin, sillä\nolisi mahdollista, että hän pääsisi kuljettamaan pientä prikiä, jonka\nkapteiniin isäntä jo kauan aikaa oli ollut tyytymätöin. Uusi laiva\npurjehti ja perämies Tullesen jäi kotiin.\n\nNeljäntoista päivän kuluttua tuli priki kotia, lastattuna hiilillä, ja\nlaivuri, vanhempi mies, joka oli kuljettanut prikiä jo viisi vuotta,\neikä milloinkaan kärsinyt haaksirikkoa tahi muita suurempia vahingoita,\nsai heti eronsa antaakseen paikan nuorelle Tullesenille. Laivuri, jolla\noli vaimo ja monta lasta, paheksui suuresti isännän käytöstä, eikä\nvoinut ymmärtää mikä tälle tuli, sillä näinä viitenä vuotena, joina\nlaivuri oli ollut hänen palveluksessaan, ei hän sanallakaan ollut\nilmaissut tyytymättömyyttänsä ei purjehtimiseen eikä laivurin\nerityisiin toimiin ulkomailla. Hänellä oli aina ollut hyvä onni ja itse\nluuli hän olevansa isännän suuressa suosiossa -- niin, olihan tämä\nkerran luvannut ensitilassa antaa hänelle suuremman laivan\nkuljetettavaksi. Laivuria pidettiin hyvin kunnon miehenä, ja vähän ajan\nperästä sai hän toiselta isännältä suuren laivan kuljetettavaksi.\n\nPriki ei juuri näyttänyt kauniilta vesillä, se oli rakennettu tuohon\nvanhaan hyvään aikaan, jolloin oli tapana rakentaa peninkulman pituisia\nlaivan runkoja, joista sitten katkaistiin tarpeellinen pituus.\nKeulalaita oli aivan jyrkkä, ja laiva oli niin leveä, kuin tavallinen\nsuuri lasti-proomi. Perälaiva oli levein mitä ajatella taitaa; kun\nmyrsky nousi, kiinnitettiin kaikki purjeet ja lensattiin perältä, ja\nkuitenkin kulki priki senlaisella vauhdilla, että oli aivan onnen\nkauppaa pitää selvillä merimerkkiään ja kompassiaan, varsinkin\njälkimmäistä, koska priki ei pitänyt minäkään poiketa osoitetulta\nkompassisuunnalta kolme tahi neljä pieltä molemmille puolille, vaikka\nkaksi miestä seisoi pyörän luona tehden työtä niin että hiki heistä\nvirtana valui.\n\nNiinpian kun priki oli lastattu puutavaralla Hartlepoolia varten,\npurjehti se ulos, perämies Tullesenin johdolla. Onnellisesti ja hyvin\nsaapui se Englantiin, jossa otti lastin kivihiiltä Itämeren satamia\nvarten. Laivuri oli usein hyvin miettiväinen ja moni miehistä sanoi\nhänen olevan enemmän miettiväisen papin kuin nuoren laivurin näköinen,\njonka pitäisi hyppiä ja tanssia ilosta, kun oli päässyt niin nopeasti\neteenpäin.\n\nHän ei kuitenkaan vielä pariin kuukauteen voinut saada laivurin\ntodistusta, niin että isännän täytyi palkata vanhempi perämies, joka\ntaisi kirjoittaa paperien alle, kunnes Tullesen olisi purjehtinut\nmäärätyn ajan. Saatuaan tämän tietää, arveli miehistö laivurin olevan\nsiitä harmissaan, ettei vielä ollut täysin kykenevä virkaansa.\n\nMatka Itämerelle oli myöskin onnellinen ja priki lähti jälleen\npuutavaroilla lastattuna Englantiin. Laivuri varusti muonavaroja matkaa\nvarten Helsingörissä, sinne lähetti isäntä hänen valtakirjansa, sekä\npitkän, ystävällisen onnentoivotuskirjeen, joka loppui seuraavilla\nsanoilla: \"Priki on korkealle vakuutettu, jos voitte saada sen pohjaan\nsamalla somalla tavalla kuin 'Veljekset', pääsette laivuriksi yhtä\nsuureen laivaan kuin veljellännekin on!\"\n\nPriki tuli ulos Pohjanmereen ja kääntyi länteenpäin. Ilma oli kaunis ja\ntuuli sopiva, mutta laivuri oli ja pysyi entisellään; sillä aikaa\nkuljeskeli hän yökaudet ylhäällä, eikä juuri milloinkaan puhutellut\nketään.\n\nEnnen aikaan oli romaanien lukeminen häntä erittäin huvittanut, niin\nettä usein oli istunut kaiket yöt lukemassa, mutta niinpian kun hän nyt\notti kirjan lukeakseen, heitti hän sen jälleen pois luotansa, kulkien\nvaan edestakaisin milloin kajuutasss, milloin kannella. Perämies luuli,\nettä häntä vaivasi onneton rakkaus, ja hän tiesi omasta kokemuksesta,\nettä senlaisia haavoja taitaa ainoastaan aika parantaa, sentähden hän\nei arvellut maksavan vaivaa puhua asiasta sen enempää, hän pelkäsi,\nnäet, tehdä pahaa pahemmaksi.\n\nEräänä iltana, kun olimme noin Pohjanmeren keskipaikoilla, meni laivuri\nerinomaisen aikaisin levolle, ja kun kello tuli kaksitoista yöllä, meni\nperämies herättämään häntä; -- prikillä ei nimittäin ollut toista\nperämiestä ja laivuri toimitti aina oman vahtivuoronsa. Kun perämies\ntuli sisään, näki hän laivurin olevan makeassa unessa, ja hänestä oli\nSääli häiritä tätä, koska tiesi, kuinka vaikea laivurin oli saada\nlepoa, hän käski sentähden vanhimman matruusin pitämään purjeita\ntarkasti silmällä ja ilmoittamaan laivurille, jos mitään erinomaista\ntapahtuisi. Perämies läksi sitten levolle. Tuskin oli hän ehtinyt\nsijalleen, kun kajuutan ovi lensi auki suurella ryskeellä, ja hirmuinen\nhuuto tunkeutui hänen korviinsa. Perämies luuli silloin prikin\npurjehtineen toisen aluksen yli, ja syöksi kannelle, missä laivuri\nkohotetuin käsin riensi häntä vastaan, huutaen:\n\n\"Laivaan kaivetaan reikää! Laivaan kaivetaan reikää! Laiva uppoaa!\"\n\nPian puhui hän jo itsestään sanoen: \"Minä olen kaivanut reiän, laiva\nuppoaa!\"\n\nSitten syöksi hän laskunuoran luo, aikoen varmaankin heittäytyä mereen,\nellei perämies, joka oli voimakas mies, olisi tarttunut häneen ja\nestänyt häntä. Hänen silmänsä olivat niin hurjat, hänen liikkeensä niin\nsilmiinpistävät, että perämies heti ymmärsi, mikä laivurille oli tullut\n-- hän oli kadottanut järkensä. Vahti kannella oli aivan jäykistynyt\nkauhusta ja tointui vasta, kun perämies käski häntä kanssaan auttamaan\nlaivuria kajuuttaan, jossa kahden miehen sitten aina täytyi vartioida\nhäntä, sillä hän tuli raivokkaammaksi ja levottomammaksi, mitä enemmän\npriki läheni Englannin rantoja.\n\nPerille päästyä toimitti perämies heti lääkärin, joka selitti, että\nlaivuri oli paikalla vietävä johonkin sairashuoneesen mielenvikaisia\nvarten. Sitten kirjoitti hän isännälle, kysyen mitä nyt olisi tehtävä.\nTähän sai hän vastauksen: odottaa jonkun aikaa. Ellei laivuri siinä\najassa tulisi paremmaksi, olisi hänet lähetettävä kotia toisella\nlaivalla, sillä tulisi liian kalliiksi hänen perheelleen pitää häntä\nsairashuoneessa vieraassa maassa.\n\nSamalla kertaa kirjoitti perämies kotiin vaimolleen, ja saadakseen\nkirjeen venymään niin pitkäksi kuin mahdollista kertoi hän vaimolleen\nsuurella tarkkuudella kaikki, mikä koski laivurin hulluutta. Hän kertoi\nmyös sanasta sanaan mitä laivuri oli sanonut, ja kun vaimo vastaanotti\nkirjeen, kutsui hän kokoon ystävät ja naapurit ja kertoi heille\nkaikessa ystävyydessä kirjeen koko sisällyksen, nämä antoivat sen\njälleen mennä eteenpäin, ja ennen pitkää tiedettiin koko kaupungissa:\nettä laivuri Tullesen, joka oli ollut \"Veljesten\" perämiehenä, oli\ntullut hulluksi, ja hulluudessaan oli hän tunnustanut kaivaneensa\nlaivan upoksiin. Ruvettiinpa asiaa tarkemmin miettimään, kun\nmuistettiin kuinka epäilyttävän nopeasti \"Veljekset\" sai loppunsa,\nolivat kaikki siitä yksimieliset, että tuon alla jotakin piili.\nKirvesmies, joka ennen oli ollut \"Veljeksillä\", ja nyt oli kotona\ntyöskentelemässä isännän laivavarvissa, taisi myöskin kertoa, laivurin\neräänä päivänä Atlantin merellä lainanneen häneltä näverin ja vähän sen\njälkeen oli vesi alkanut tunkeutua laivaan; mutta hän olisi puolestaan\nvoinut valansa tehdä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään epäluuloa, että\nlaivurilla olisi ollut mitään haaksirikon kanssa tekemistä. Tullesenia\nvastaan tuotiin kumminkin niin monta kannetta, että häntä viimein\nyleiseen aljettiin luulla \"Veljesten\" haaksirikkoon osalliseksi,\narvelipa yksi ja toinen että isäntä myöskin oli samassa juonessa,\nvaikka hän kyllä piti päänsä pystyssä, eikä väräyttänytkään kasvojaan,\nkun häneltä jotain kysyttiin noiden kulkupuheiden suhteen.\n\nJoku aika sen jälkeen vaadittiin omistajan pitämään huolta laivuri\nTullesenin kotiintuomisesta, että voitaisiin asiaa tarkemmin tutkia.\nTullesen tuli kotia ja veti vanhaa virttänsä: \"olen kaivanut reiän\nlaivaan, se uppoaa!\"\n\nKoetettiin kaikin tavoin urkkia häneltä muuta, mutta mahdotonta, hän\npuhui lakkaamatta ja kertoi aina samat sanat. Vakuuttajat rupesivat\nepäilemään ja kääntyivät heti isännän puoleen, kysyäkseen missä toinen\nTullesen oleskeli, ja saivatkin vastauksen hänen olevan matkalla\nNeworleansiin puuvillalastia noutamaan, mikä kumminkin oli sulaa\nvaletta, koska Tullesen jo aikoja oli perille päässyt ja melkein\nlastannut laivansa, kun tämä tapahtui. Isäntä oli saanut sähkösanoman\nhäneltä, noin kolme viikkoa sitten. Heti lähetettiin sähkösanoma\nNeworleansiin konsulille, että hän panisi kiinni laivuri Tullesenin ja\nlähettäisi hänet arestanttina kotiin, niin pian kun hän saapuisi\nsatamaan. Seuraavana päivänä tulikin vastaus, laiva oli tullut, mutta\nlaivuri ei ollut moneen päivään laivalla käynyt, eikä häntä voitu\nmistään löytää. Isäntä oli nähtävästi iloissaan saadessaan sanomat,\nettä laiva onnellisesti oli saapunut; mutta sähkölennätinkonttoorissa\nei sen enempää tutkittu, olisiko aikaisemmin ollut saapunut ja\nlähetetty sähkösanomaa Neworleansiin. Isäntähän oli tunnettu\nerinomaisen tunnokkaaksi, jaloksi kelpomieheksi, eikä noiden suurien\nherrojen mieleen johtunutkaan, että hän olisi millään tavalla syyllinen\nhaaksirikkoon.\n\nHän odottikin joka päivä kirjettä Tullesenilta, ja oli puolestaan\nvakuutettu siitä, että tämä jonakuna päivänä jälleen ilmaantuisi\nlaivalleen, silloin hänet tietysti pantaisiin kiinni ja lähetettäisiin\nkotia, tämä oli laivurin korkein toivo, sillä silloin selviäisi asia,\nja kaikki epäluulo hänen osanottonsa suhteen poistuisi.\n\nSamana yönä, jona laivuri Tullesen prikillä purjehtiessaan kadotti\njärkensä, lepäsi vanhempi veli Tullesen komeassa, uudessa laivassaan\nAmerikan rannikolla ja näki hirvittävän unen. Hänestä näytti, kuin\nolisi veli tullut hänen luokseen, tuijottanut häneen hetken aikaa\nhurjistuneilla silmillä, sitten oli veli kavahtanut hänelle kaulaan ja\nitkien ruvennut häntä nuhtelemaan, että oli viekoitellut häntä laivaa\nupottamaan. -- Herätessään aamulla oli Tullesen suuressa ahdistuksessa,\nja hän oli aivan vakuutettu, että veljeänsä oli joku onnettomuus\nkohdannut. Enin pelkäsi hän veljen saaneen omantunnon vaivoja ja niiden\nrasittamana antaneen ilmi itsensä sekä hänet. Veljen hurjat silmät näki\nhän aina edessään eikä hän enää uskaltanut katsoa kenenkään silmiin,\nhän näet näki syyttäjän jokaisen kasvoissa. Tultuaan Neworleansiin sai\nhän isännältä sähkösanoman, jossa seisoi että ruvettiin puhumaan\n\"Veljesten\" haaksirikosta, että veljensä oli hulluna ja että hän itse\najattelisi, mikä olisi viisainta tehdä tällä kertaa. Tullesen meni\nlaivalle, latoi vähän tavaroita matkalaukkuun, pisti vähän rahaa\nkukkaroonsa ja astui maalle -- ijäksi päiväksi jättääkseen uuden komean\nlaivansa. Ero oli raskas, ja hän itki kuin lapsi, astuessaan viimeisen\nkerran portaita alas, -- mutta siellä ei kukaan häntä huomannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1872 tulin Länsi-Intiasta Newyorkiin ameriikalaisella\nkuunarilla. Seuraavana päivänä käski laivuri minun seurata erästä\nsairasta miestä Merimieshospitaaliin, sen teinkin mielelläni.\nSairashuonetta ympäröi suuri puutarha, jossa sairaat saivat kävellä\ntahi istua lepäämässä penkeillä, joita oli asetettu sinne tänne\nsuurten, tuuheitten puitten varjoon. Minun täytyi odottaa hetki,\nennenkuin sain kaikki järjestetyksi sairaalle toverilleni, käytin\nodotusaikaa siten, että kävelin ympäri puutarhassa, missä vilisi\nvaaleita, kärsiviä merimiehiä. Eräällä penkillä istui kokoon\nköyristynyt, näöltään nuorenlainen mies, heti ymmärsin, että hän oli\nmaannut ankarassa luuvalotaudissa ja että tämä peloittava tauti oli\nhäntä hirmuisesti runnellut. Sydäntä särkevää oli nähdä hänen\nkokoonkutistuneita jäseniänsä, ja astuinkin jo hänen luokseen\nsanoakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mutta lähestyessäni häntä, nosti\nhän päätänsä ja minä jäin paikalleni seisomaan -- olihan nuo tunnetut\nkasvot, vaikk'en sillä hetkellä nimeä muistanut. Sairas huomasi\nhämmästykseni, nousi ja astui tahi oikeammin ryömi luotani kahden\nsauvan nojassa, samassa tuli mies ilmoittamaan, että saisin puhella\njohtajan kanssa.\n\nJätettyäni sairaan toverini hospitaalin johtajan huostaan, menin\nlaivalle, mutta minun oli mahdoton unohtaa nuo tunnetut, tutut kasvot,\nja kuinka paljon muistuttelinkin mieleeni, en saanut päähäni, kuka hän\noli. Kun tulin laivalle, otin esiin valokuva-säiliöni jossa minulla oli\nkaksisataa viisikymmentä kuvaa, niiden joukossa myös entinen\nperämieheni Tullesen, joka itse omin käsin oli lahjoittanut mulle\nkuvansa; luodessani silmäni hänen kuvaansa, sanoin heti ääneen: \"kas\ntuossa on mies. Joko hän taikka veljensä, kaikissa tapauksissa läheinen\nsukulainen!\"\n\nSeuraavana sunnuntaina menin jälleen sairashuoneelle kipeätä toveriani\ntervehtimään ja jos mahdollista oli, saamaan tietoja tuosta vaivaisesta\nmiehestä. Annettuani ensimainitulle muutamia tuoreita appelsiineja ja\nlohdutettuani häntä menin johtajan puheille. Pyysin häntä olemaan hyvän\nja näyttämän minulle luettelon sairaista, jotka tällä kertaa olivat\nlaitoksessa. Johtaja oli hyvin kohtelias mies ja kysyi, ketä minä\netsin, oli niin harvoin kun joku tuli sairaita katsomaan, sanoi hän,\nettä häntä oikein ilahdutti nähdessään että edes yksi niitä muisti,\nsentähden tahtoi hän mielellään auttaa minua löytämään sitä, jota\netsin.\n\nKerroin hänelle, kuinka olin kohdannut tutut kasvot siellä ensi kerran\nkäydessäni, ja hän ehdoitteli heti että yhdessä lähtisimme\nastuskelemaan puutarhaan. Oli erinomaisen ihana, kirkas päivä, ja\nsilloin piti kaikkien, jotka vaan kynsilleen kykenivät, mennä ulos\nraitista ilmaa nauttimaan. Tuskin olimme astuneet kierroksen, ennenkuin\nnäin saman miehen istuvan penkillä saman puun juurella, heti huomautin\njohtajaa hänestä. Hän tunsi miehen hyvin ja kertoi minulle, että hän\noli tullut sinne noin vuosi takaperin, maannut hirveän kovassa\nluuvalossa, joka oli turmellut hänet ilmoiseksi ijäkseen; sitä paitsi\nmahtoi hän kärsiä jotain muutakin, jota ei tahtonut ilmoittaa, sillä\nhän oli aina allapäin ja murhemielin, eikä tahtonut puhua kenenkään\nkanssa, \"mutta\", jatkoi johtaja, \"tänne hän jääneekin elin-ajakseen,\nsillä hänen ylöspidostaan maksetaan täällä ja me olemme luvanneet hänen\nsukulaisilleen, saksalaisia vai norjalaisiako he lienevät, pitää huolta\nhänestä, miten parhaiten taidamme.\" Kerroin sitten hänelle, että olin\naivan varmaan purjehtinut hänen veljensä kanssa, ja tahtoisin nyt\nkernaasti puhella hänen kanssaan, jos vaan tietäisin, mitä \"puheen\naluksi\" saisin. Johtaja kehoitti minua menemään hänen luokseen ja\npuhuttelemaan häntä norjalaisella nimellään, silloin saisin pian nähdä\noliko hän oikea mies, vai ei, hän oli nimittäin maininnut itseään\ntoisella nimellä. Seurasin hänen neuvoansa, menin suoraan miehen luo\nsanoen:\n\n\"Hyvää päivää kapteini Tullesen, kuinka jaksatte?\"\n\nSairas kohotti päätänsä ja ymmärsin heti että hän tunsi kielen, mutta\nsamassa näkyi kova, melkein pilkallinen vivahdus hänen kasvoillaan, kun\nhän kysyi:\n\n\"Kuka olette, ja mitä tahdotte minusta, enkö jo mielestänne ole\nkärsinyt tarpeeksi syntieni tähden?\"\n\n\"Rakas kapteini Tullesen\", sanoin minä, \"älkää puhuko sillä tavoin.\nMinä olen joku vuosi sitten purjehtinut yhdessä veljenne kanssa, tunsin\nteidät heti, sillä harvoin näkee kahta, niin yhdennäköistä veljestä!\"\n\n\"Mikä on saattanut teidät tähän kurjuuden kotiin?\" kysyi hän luoden\nsilmänsä minuun.\n\n\"Minulla on kipeä laivatoveri täällä, ja tulin tervehtimään häntä ja\nantamaan hänelle muutamia tuoreita appelsiineja\", johon vielä lisäsin,\n\"jos tahtoisitte ottaa vastaan nämä, tekisitte minulle suuren ilon.\"\nNäin sanoen annoin hänelle neljä kaunista appelsiinia, jotka hän otti\nvastaan ja ojentaessaan kätensä minua kiittämään täyttyivät hänen\nsilmänsä kyynelillä, ja hän sanoi:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, nuorukainen, niin paljon rakkautta ei minulle\nole osoitettu moneen vuoteen, tämä hetki on oleva minulle suloinen\nmuisto, ja teidän hyvyytenne on antanut minulle uusia voimia jälleen\nelämään, sillä luulin jo aivan varmaan että kaikki maanmieheni olivat\nlausuneet tuomion ylitseni, mutta luvatkaa minulle kumminkin ett'ette\nmainitse nimeäni tämän puutarhan aitauksen ulkopuolella!\"\nKädenlyönnillä lupasin hänelle olla vaiti, ja puhelin kauan hänen\nkanssaan. Jättäessäni hänet lupasin pian tulla takaisin jolloin hänellä\nolisi minulle kerrottava pitkä ja surullinen tarina, sanoi hän.\n\nKuuden kuukauden kuluttua tulin jälleen Newyorkiin ja seuraavana\npäivänä, sunnuntaina, menin sairashuoneelle. Kipeä toverini oli\nterveenä uloskirjoitettu, mutta Tullesen oli siellä yhä -- ei\nkuitenkaan huonompana, kenties parempana. Hän oikein virkistyi\nnähdessään minut ja kiitti sydämmellisesti että tulin häntä\ntervehtimään. Puhellessamme kysäsin oliko hänellä mitään lukemista,\njohon hän vastasi pudistamalla hiljaa päätänsä, sanoen, että hänen\npäänsä oli niin heikontunut, ett'ei sietänyt vähintäkään ajatusten\nrasitusta. Otin esiin Uuden Testamentin, lahjoitin sen hänelle,\nmuistuttaen samassa, ett'ei hänen tarvinnut lukea paljon kerrassaan.\nTullesen otti Testamentin ja kysyi liikutettuna:\n\n\"Kuinka arvasitte ottaa tämän mukaanne? Se on ainoa, mikä enää voi\nminulle iloa tuoda ja te tuotte sen minun käteeni!\"\n\nKerroin, että minulla laivalla oli kaksi kirjaa, ja mennessäni sieltä\nkuulin sisällisen äänen sanovan: \"Ota toinen Testamentti mukaasi, ehkä\nsiellä on joku sairashuoneessa, joka sitä tahtoisi.\" Tullesen suuteli\nTestamenttia ja sanoi ääneen:\n\n\"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty!\"\n\nSitten rupesi Tullesen kertomaan elämäkertaansa minulle, rukouksella\nettä minä, jos eläisin ja tulisin kotiin, kymmenen vuoden kuluttua\nkirjoittaisin ja kertoisin aivan yksinkertaisesti, kuinka kaksi\nonnetonta veljestä olivat hävittäneet koko elämänsä pelastaakseen\nrahan-ahnasta ja kunnianhimoista isäntää häviöstä, upottamalla laivan\n\"Veljekset\" keskellä Atlantin merta. Hieno hiekka otettiin laivaan,\njotta pumput tulisivat käyttämättömiksi, niinpian kun laiva rupeaisi\nvuotamaan, tämä oli isännän oma ehdoitus. Veljekset Tullesen olivat\nyhdessä kaivaneet viisi reikää laivan pohjaan kirvesmiehen näverillä;\nmutta he olivat olleet varovaiset toimessaan, antaen veden vähitellen\nlisääntyä, kunnes miehistö väsymyksestä ja unen puutteesta jättäisi\nkaikki sikseen. Kun kirvesmiehen piti mennä alas, katsomaan mistä laiva\nvuotaisi oli hän niin humalassa että jäi keskikannelle makaamaan ja\nkuuntelemaan, ja tultuaan ylös vannoi hän ääneen ja juhlallisesti raon\nolevan joko laivan keulassa tahi pohjassa, jonka arvelun laivuri oli\nlausunut ennenkuin hän meni alas. Niinkuin jo ennen on sanottu ei\nTullesen säästänyt geneverpullojaan, silloinkun miehet ajoivat vettä\neturuumasta; he joivat geneveriä niinkuin vettä, eikä moni heistä\ntiennyt mitä tekivät, tuskinpa perämies ja laivurikaan olivat selvällä\npäällä. Isäntä sai kumminkin vakuutussumman ja sai sillä asiansa\nkuntoon ja hän lupasi pitää huolta Tullesenista niinkauan kun tämä\neläisi.\n\nKun Tullesen oli jättänyt laivan Neworleansiin, läksi hän suoraa päätä\nNewyorkiin ja kirjoitti sieltä isännälle, joka heti lähetti hänelle\nrahaa. Sitten meni hän rautatietä Chicagoon ja purjehti monta vuotta\nsisävesillä väliin perämiehenä, väliin halpana matruusina, mutta\nomatuntonsa ei suonut hänelle milloinkaan rauhaa, niin että\nmonta kertaa, kun hän seisoi käsipuiden luona, oli hän aivan\nheittäymäisillään mereen, sillä hänestä oli mahdotointa kauemmin elää.\nVeljensä haamu seurasi häntä kuin paha henki niin että näki näkyjä\naivan selvällä päivällä, eikä hän yöllä millään muotoa uskaltanut maata\nyksinään missään huoneessa. Hänen voimansa vähenivät yhä ja hänen\nmielensä tuli yhä raskaammaksi, ja vihdoin kun hän huomasi olevansa\nkelvotoin enään purjehtimaan, silloin matkusti hän Newyorkiin ja\nasettui jo mainittuun sairashuoneesen. Tuskin oli hän päässyt sinne,\nennenkuin tuo kauhistava luuvalo valtasi hänessä joka jäsenen ja muutti\nlyhyessä ajassa tuon muuten niin muhkean ja suoran kapteini Tullesenin\nraajarikoksi, joka sen jälkeen kiitti Jumalaa, että hänen oli suotu\nliikkua eteenpäin suurella vaivalla kahden sauvan nojassa.\n\nHänen veljensä oli muutettu maalle ja isännän sanojen mukaan hänellä\noli erittäin hyvä olla, hän asui siivojen ihmisten luona -- ja oli ja\npysyi hulluna. Tullesen velvoitti minua itse menemään hänen veljensä\ntykö nähdäkseni kuinka hänellä oli; jos hänellä oli hyvä olla, piti\nminun pysyä levollisena, muussa tapauksessa piti minun lähettää\nisännälle kirje, jossa seisoi, että paitsi häntä eli vielä yksi, joka\ntiesi \"Veljesten\" haaksirikosta; hän arveli isännän silloin pitävän\nparempaa huolta hänen veljestään. Tullesen antoi minulle kirjeen\npäällekirjoituksetta sanoen:\n\n\"Tämän sisällä on kirje isännälle. Jos veljelläni on hyvä olla, pidätte\nkirjeen luonanne, ja jos veljeni kuolee ennen teitä, niin poltatte sen,\n-- eikä kukaan saa tietää isännän nimeä. Hän tehköön itse tilinsä, kun\nhänen hetkensä tulee.\"\n\nTullesen tarttui käteeni ja sanoi lopuksi:\n\n\"Uskallatteko valalla vahvistaa, että tahdotte tehdä kaikki mitä olen\nteiltä pyytänyt?\"\n\nVastasin rohkeasti ja iloisesti niin tekeväni ja lisäsin:\n\n\"Niin totta kuin Jumala antaa minun onnellisesti kotiin tulla, olen\ntekevä sanasta sanaan niinkuin olette minua pyytäneet!\"\n\nMyöhään sunnuntai-illalla jätin Tullesenin ja sitten kävin hänen\nluonansa niin usein kuin mahdollista. Viimeisellä kerralla, kun kävin\nhänen luonansa, oli hän hyvin huono, hänen ainoa lohdutuksensa oli Uusi\nTestamentti, josta hän löysi sen, mitä monta vuotta turhaan oli\netsinyt. Pitkä ja surumielinen oli viimeinen kädenlyönti, joka meidät\neroitti. En usko että Uusi Testamentti milloinkaan on tuottanut\nsuurempaa lohdutusta ja iloa kuin tällä tautivuoteella, se oli\nTullesenin pään alla, kun hän nukkui ja valveellaan piti hän kirjaa\nkädessään, peljäten kadottavansa sen.\n\nVuoden perästä saavuin kotiin ja käytyäni rakkaitani tervehtimässä,\nläksin Tullesenin veljeä katsomaan ja näin hänellä olevan niin hyvän\nolla, kuin hänellä siinä tilassa mahdollista oli. Kaksi vuotta\noli hän ollut sairashuoneessa mielenvikaisia varten, josta hän\nkirjoitettiin ulos parantumattomana, ja sitten oli hän elänyt maalla,\nkristillismielisten ihmisten tykönä, jotka hoitivat häntä, kuin olisi\nhän ollut heidän oma lapsensa. Hän oli paljon levollisempi, puhui\nharvoin tahi ei milloinkaan, mutta nähtyään minut, alkoi hän vetää\nvanhaa virttänsä: \"Olen kaivanut laivaan reijän, se uppoaa.\"\n\nPyysin noita hyviä ihmisiä edespäinkin hoitamaan häntä hyvin; jos maksu\ntulisi niukemmaksi, pyysin heitä ilmoittamaan siitä minulle, niin\nkoettaisin saada sen seikan selville, myöskin pyysin heidän antamaan\nminulle tiedon hänen kuolemastaan; tämän he lupasivat.\n\nTuskin oli vuosi kulunut, niin sain tiedon hänen kuolemastaan, ja minä\nkoetin puolestani katsoa, että hän sai kunnolliset hautajaiset.\nTullesenin kirjeen viskasin tuleen, niin että jos joku minulta nyt\nkysyy isännän nimeä olen yhtä viisas, kuin kysyjäkin; sen verran voin\nvielä lisätä, että kun kahden vuoden perästä tulin Newyorkiin, menin\nheti sairashuoneelle, siellä tapasin johtajan, joka kertoi, että\nlaivuri Tullesen oli kuollut noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun olin\nsiellä käynyt. Lähemmin katsottuani, huomasin Tullesen-veljesten\nkuolleen samana vuonna, samana kuukautena, samalla viikolla, oli\nainoastaan joku päivä väliä. Minun antamani Uusi Testamentti seurasi\nhäntä hautaan -- se oli laivuri Tullesenin viimeinen pyyntö.\n\n\n\n\nPer Grinerudin kihlaus ja naiminen.\n\n\nPer Grinerud oli jo purjehtinut viisitoista vuotta merellä, kun tulin\nhänen toverikseen suurella parkkilaivalla. Vaikka hän kyllä oli rivakka\nmerimies, ei hän milloinkaan ollut oppinut kompassin kolmenkymmenen\nkahden pielen nimeä eroittamaan, sentähden hän usein oli pahemmassa\nkuin pulassa, mutta hän oli hyvin sukkela ajatuksissaan ja montakin\nkertaa osasi hän peijata esimiehensä, niin ett'ei heillä voinut olla\naavistustakaan kuinka tuntematon kompassi oli hänelle. Hän oli varsin\nrehellisen näköinen ja hurskas hymyily oli aina hänen huulillaan. Kun\nperämies tuli häneltä kysymään, mitä kurssia hän piti, oli hän niinkuin\nei olisi kysymystä kuullutkaan, jos nimittäin oli siitä tietämätön;\nkumminkin ilmoitti hän lasin kompassissa olevan niin samean, että oli\nvaikea pieliä nähdä. Perämies tuli silloin aina itse katsomaan. Toisin\najoin kysyi hän, viekkaasti kyllä, perämieheltä, voiko tämä arvata\nmihin suuntaan mentiin. Perämies oli aina jokseenkin lähellä pieliä,\nniin että Per aina sillä tavalla pääsi pälkehistä. Hän oli aina\nystävällinen ja kohtelias kaikille, eikä esimiesten ollut helppo\nvihastua häneen, sillä Per katsoi rehellisellä tavallaan kaikki\ntapahtuvan hyvänsuonnista. Jos joskus häneen oikein suutuit ja haukuit\nhäntä suut silmät täyteen, seisoi hän siinä hyvin levollisena,\nkuunnellen valmista, ja kun viimein olit lopettanut, hymyili Per\nsanoen:\n\n\"Et tarkoita niin pahaa, kuin puheestasi voisi luulla.\"\n\nOltuani kuusi kuukautta samassa laivassa, tuli minusta hänen uskottu\nystävänsä. Hän kertoi minulle että hänellä oli pieni soma talo sekä\npari sataa kruunua, jotka olivat hyvässä tallessa pankissa, mutta\nsittenkään ei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän oli naimaton mies ja\nvakuutti minulle kunniasanallaan, ett'ei milloinkaan ollut todenperästä\nollut kihloissa, hän oli niinkuin muutkin merimiehet siellä ja täällä\nmielistellyt pikkutyttösiä, mutta ainoastaan kerran oli hän kosinut,\njolloin sai rukkaset tytöltä, joka ei hänen mielestään ollut rahtuakaan\nparempi häntä itseään. Tyttö palveli ylhäistä herrasväkeä, joka hänestä\npaljon piti, mutta kaunis ei hän ollut, ei ensinkään. Per oli huono\nkirjoitusmies ja pian sain tietää kuka kirjurina oli ollut ja kuinka\nkirje kuului. Nuorelle perämiehelle oli Per uskonut salaisuutensa ja\nkirje oli hänen mielestään niin hyvin kirjoitettu, että minkä tytön\nhyvänsä olisi pitänyt suostua sulhaseen, joka niin hyvin taisi\nsanojansa sommitella. Hän kertoi minulle paljon lemmitystään, muun\nmuassa ilmoitti hän minulle, että tyttö oli erinomaisen uskonnollinen\nja vakava nainen, joka ei koskaan käynyt tanssituvissa; muiden tyttöjen\nhuvitellessa kävi hän kirkossa ja hartaus-hetkillä, ja sentähden hänkin\nkävi niissä paikoissa, koska aina varmaan tiesi tapaavansa tytön\nsiellä. Sillä ajalla oli hän aina saattanut tätä katuportille ja hänen\nmielestään oli tyttö suosiollinen häntä kohtaan. Kaikessa tapauksessa\noli hänestä hyvin kaunista, että merimies niin usein kävi kirkossa ja\nrukoushuoneessa; mutta kun perämies sitten kosi hänen puolestaan, sai\nhän, niinkuin jo sanottiin, rukkaset, eikä tyttö vielä ollut kihloissa\nkenenkään toisen kanssa.\n\nKirje oli narrimaisilla koristetuilla sanoilla kirjoitettu, niin että\nkuka hyvänsä vähän säikähtyisi saadessaan senlaisen epistolan. Olen\nmonta kertaa perästäpäin kummastellut, kuinka joku kunnioitettavista\nvirkaveljistäni on keksinyt jotain senlaista; tiedän kyllä useimpien\nmerimiestoverieni olevan huonoja kirjoitustaidossa, mutta onhan heillä\nuseimmiten kaavakirja, josta katsovat, varsinkin silloin kun ovat niin\npitkälle päässeet että alottavat rakkauskirjettä. Luulen varmaan, että\ntuo perämies oli käynyt jossain kansanopistossa ja saanut siellä\nkohotusta ja ylennystä. Kirjeessä seisoi muun hyvän joukossa seuraavat\nkauniit sanat:\n\n\"Sinä lepäät minun sydämmelläni niinkuin peräkeulan ankkuri sian\nselässä, yöllä en saa unta silmiini ajatellessani ruusunpunaisia\nhuuliasi ja lumivalkeita poskusiasi. -- Kun minä sinua ajattelen,\nrupean aivan vapisemaan pelosta, jota en itsekkään selittää taida, ja\ntämä pelko, tämä vapistus, tai miksi sitä sanoisin, seuraa minua\naamusta iltaan, koska sinä alati ajatuksissani asut. Jos saisin sinut\nomakseni, tulisi maailma niin kirkkaaksi, niin valoisaksi, niin\nlämpimäksi, kaikki olisi niin herttaisen hyvää.\"\n\nNeljä tiheästi kirjoitettua sivua oli samanlaista sisällystä, kentiesi\noli paikoittain vielä imelämpää ja hienompaa lausetapaakin käytetty.\nPerämies oli lukenut sen monta kertaa, niin että Per osasi sen\nulkomuistiltaan, hän istui ristissä käsin ja kertoi minulle kirjeen\nsisällyksen kirkkaana kuutamayönä Atlantin merellä keinuessamme, noin\nkaksi vuotta sen jälkeen, kun oli kirjeen lähettänyt. Laiva oli mennyt\nkotia syksyllä, mutta Per oli mieluimmin ulkona, sillä hän ei olisi\nvoinut viihtyä yksinäisessä kodissaan, ja siten tuli hän meidän\nlaivaamme matruusiksi. Perämies oli hirmuisesti suuttunut, kun vastaus\nsaapui kirjeesen, ja suoraan sanonut ett'ei tuo tyttö ansainnut niin\nkelvollista ja varakasta miestä, kuin Per oli. Mutta Per ei voinut\nrakkautensa liekkiä sammuttaa, ja hän vakuutti minulle, ettei voinut\neikä tahtonut tulla kotiin ellei saanut juuri tuota tyttöä elämänsä\ntoveriksi.\n\nOlin jokseenkin nuori, enkä ollut paljoa kokenut rakkauden asioissa,\nmutta sen ymmärsin, että perämiehen korupuheinen kirje oli\npahanpäiväiseksi säikähdyttänyt tytön, sillä hän oli ajattelevainen ja\nvakava olento, ja nähdessään kosijansa kotomäellä oli hän saanut\nkäsityksen, että Per oli harvinaisen kelvollinen ja vakava merimies,\nmutta kun tämä lemmestä laverteleva kirje tuli, sai hän aivan toiset\najatukset tuosta totisesta merimiehestä, ja hän alkoi pitää häntä\nteeskentelijänä, joka kotona ollessaan oli verhonnut itsensä\njumalisuuden varjoon. Lohdutin Per-raukkaa voimieni mukaan, luvaten\nkirjoittaa kirjeen, joka sisällykseltään olisi aivan toisenlainen.\n\nPer ei ollut oppinut kirjoittamaan, sillä hänen sormensa olivat jäykät\nkuin puukapulat, mutta \"suuri on voimasi lempi\"; minä aloin puhua\nhänelle, että hänen piti oppia itse kirjoittamaan, jos hän toivoi\nsaavansa tuon lemmityn tytön morsiamekseen. Hän pani kauan vastaan,\nmutta viimein myöntyi hän. Minä olin hänen opettajansa ja joka vapaa\nvahti istuimme ylhäällä kirjoittamassa. Toiset matruusit tekivät\nhänestä usein pilkkaa kysyen, aikoiko hän konttoori-herraksi kotiin\ntultuaan, mutta minä neuvoin häntä tukkimaan korvansa ja antamaan\nheidän lörpötellä tyhmyyksiään kuuroille korville. Kun toverit vihdoin\nväsyivät leikintekoonsa ja nukkuivat, teimme me, Per ja minä, työtä\nkahta kiivaammin, niin että kahden kuukauden jokapäiväisen harjoituksen\njälkeen oli Per niin edistynyt, että jotenkin taisi kynää käyttää -- ei\ntuo juuri kaunokirjoitusta ollut, mutta välttävästi luettavaa.\nSitten minä kirjoitin kosimiskirjeen, jossa ensin lausuin monet\nanteeksi-pyynnöt tuon ensimmäisen kirjeen tähden, sen oli muka\nkirjoittanut senlainen pöllöpää, joka ei rakkaudesta mitään tiennyt.\n\nSitten kerroin vähitellen hänen pitkästä, uskollisesta rakkaudestaan,\nja viimein osoitin tytölle, kuinka Jumalan siunaus oli ollut hänen\nkanssaan koko ajan, kun hän oli merellä ollut; hän taisi morsiamelleen\ntarjota sievän kodin ja vähin oli hänellä rahojakin pankissa. Vihdoin\nlupasi hän Jumalan avulla olla hänelle kunnollinen ja uskollinen\naviomies.\n\nPer piti kirjettä erinomaisena. Hänen mielestään siinä kumminkin oli\nniinkuin liian vähän rakkautta ja hän kysyi minulta suoraan, eikö voisi\nsinne tänne sopivalla tavalla pistää \"Sydämmestäni rakastettu suloinen\nystävä\" tai muuta senlaista, mutta selitettyäni kirjeen olevan aivan\nvalmiina, mukaili hän sen sanasta sanaan, pannen vaan \"hän\"-sanan\nsijaan sanan \"minä\".\n\nTavallisissa tilaisuuksissa toimittavat laivurit kaikki miestensä\nkirjeet, mutta tämän tahtoi Per itse viedä maalle, ja minun täytyi\nseurata häntä. Oltiin silloin Quebekissä. Per ei uskaltanut panna sitä\npostilaatikkoon, meidän täytyi mennä postihuoneesen ja jättäessään\nkirjeen kysyi Per virkamieheltä, meniköhän kirje varmaan perille. Mies\nhymyili eikä sanonut voivansa siihen vastata, sillä oli hyvä matka\nAmerikasta Norjaan ja meri oli usein myrskyinen. Ajatuksiinsa\nvaipuneena jätti Per postikonttorin.\n\nLaiva lastasi Lontoota varten, eikä kukaan enemmän toivonut lähtöä kuin\nPer, sillä hän oli pyytänyt vastausta ensimmäiseen lastauspaikkaan.\nKahden kuukauden kuluttua tulimme hyvissä voimin Englannin\npääkaupunkiin ja samana iltana saimme koko kasan kirjeitä sukulaisilta\nja ystäviltä, mutta Per ei saanut ainoatakaan. Perämies tuli ruumaan\nkirjeitä jakamaan, Per seisoi ja katseli häntä haluavilla silmillä,\nmutta nähtyään, ett'ei hänelle mitään ollut, meni hän ylös kannelle.\nHetken perästä, kun menin ulos, näin hänen seisovan ankkurikelan luona\nkyyneleet silmissä. Menin hänen luokseen, otin häntä käsivarresta ja\nkoetin selittää hänelle, että nyt saapuneet kirjeet olivat tulleet\nvälikauppiaan kautta, mehän olimme pyytäneet tytön lähettämään kirjeen\nkonsuli-virastoon, siellä laivuri vielä ei ollut käynyt. Per kuunteli\nminua tarkasti, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi:\n\n\"Ehkäpä huomenna saan kirjeen!\"\n\nPer ei saanut koko yönä unta, hän käveli kannella edestakaisin,\nkatsellen tähtiä taivaalla, sitten meni hän ruumaan ja istui\nkirjoittamaan. Herätessäni aamulla näin hänen istuvan kumotulla pytyllä\nja makaavan pää kirstunsa päällä, hän oli kirjoittaa raapaissut koko\njoukon ja sitten nukahtanut aamupuoleen yötä. Laivurin tultua\nkannelle meni Per suoraa päätä hänen luokseen ja pyysi häntä käymään\nkonsuli-virastossa, hän muka niin kovin odotti kotoa kirjettä. Laivuri\nlupasikin täyttää hänen pyyntönsä.\n\nPerämies pani Perin neulomaan vanhaa purjetta, mutta olisi yhtähyvin\nvoinut antaa hänelle täyden vapauden sinä päivänä, koska Per\ntodenteolla ei tehnyt muuta kuin lakkaamatta juoksi laskuportaille\nkatsomaan, eikö laivuria jo näkynyt, sillä hän muka viipyi kauhean\nkauan. Per oli hyvin tyytymätön laivurin pitkään poissaoloon sinä\npäivänä, vaikka hänestä muutoin oli aivan paikallaan, että laivuri\naamuisilla jätti laivan, palatakseen myöhään illalla; olihan tuota\nsilloin yksi päällysmies poissa. Vihdoin tuli laivuri takaisin ja Per\noli ensiksi hänen kimpussaan, eikä sanoin voi selittää kuinka hän\nihastui, kun laivuri ojensi hänelle paksun kirjeen. Hän tuli heti\nluokseni ja luimme sen yhdessä; se oli vastaus hänen kosimiseensa, ei\ntosin niin hehkuvilla sanoilla, kun Per oli ajatellut, mutt'ei\nkielteinenkään, päinvastoin, tyttö oli jo kauan pitänyt hänestä, mutta\nsaatuaan tuon ensimmäisen kirjeen tuli hän hyvin murheelliseksi, sillä\nhän huomasi aivan erehtyneensä kosijansa luonteen ja olennon suhteen.\nSaadessaan hänen toisen kirjeensä, kirjoitettuna merimiehen jäykillä\nsormilla ja lapsellisella rehellisyydellä, tuli hän niin erittäin\niloiseksi, ja nyt hänellä vaan oli tunnonvaivoja sentähden että oli\najatellut niin pahasti Peristä, saadessaan hänen ensimmäisen kirjeensä,\nsillä olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ett'ei Per sydämmestään olisi\nsenlaista kirjettä taitanut kirjoittaa. Per hyppeli ja tanssi ilosta,\nlankesi kaulaani ja kyseli, miten ja milloin hän voisi minua palkita?\nHänellä oli paljon rahaa laivalla ja minun täytyi kuin täytyikin\nseurata häntä maalle vielä samana iltana. Heti kaupunkiin tultuamme\nastuimme puodin sivu, jossa myötiin paljon kaunista tavaraa. Per tahtoi\npoiketa sinne. Pidätin häntä kysyen, mitä hän tahtoi ostaa? Hän\nluetteli koko joukon, muun muassa: mustaa silkkivaatetta hameeksi,\nliinoja, silkkinen sateenvarjo ja päivänvarjo, kultakello, vitjat,\nneuloja, sanalla sanoen kaikenlaisia naisten korukaluja. Minä katselin\nhäneen vakavasti ja sanoin:\n\n\"Joko olet unhoittanut kirjeen sisällyksen? Jos ostat nyt kaikki nuo\nkalliit esineet ja lähetät ne armaallesi, saa hän sinusta saman\najatuksen, kun luettuaan ensimmäisen kirjeesi; hän on pitävä sinua\nvarsin kevytmielisenä miehenä, joka tuhlaat rahojasi senlaisiin\nkapineihin, joita hän ei ole tilaisuudessa käyttää!\"\n\nPer tarttui käteeni huudahtaen:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, ettäs niin pidät minusta huolta! Jos nyt\nolisin ollut omin nojin, öisin ostanut koko joukon kapineita, jotka\nolisin hänelle lähettänyt ja kenties kuukauden perästä saanut takaisin\nja rukkaset vielä kaupan päällisiä. Nyt en osta muuta kuin mitä sinä\nkatsot soveliaaksi!\"\n\nMenin hänen kanssaan rahavaihtajan luo, jossa hän englantilaisesta\npunnasta sai kahdeksantoista kruunua. Sitten kuljimme laivalle ja\nsamana yönä kirjoitimme taas yhdessä kirjeen ja panimme siihen\nkahdeksantoista kruunua pyynnöllä että hän niillä ostaisi kauniin\nkultasormuksen, johon antaisi piirtää \"Per'isi\", sekä päivämäärän. Per\noli jo epäilyksissä eikö hänen olisi paras suoraa päätä lähteä kotiin,\nmutta minun kehoituksestani jäi hän kumminkin laivaan ja teimme vielä\nyhdessä matkan Amerikaan.\n\nMarraskuun keskipaikoilla tulimme Jomfrulandin edustalle, joka majakka\non noin kaksi penikulmaa Langesundista, ilma oli kaunis, tuuli\nsuotuisa. Viimeisellä lastauspaikalla olin miesten kesken koonnut\nkolmekymmentä kruunua, näillä rahoilla olin ostanut kukkia ja suuren\nsäkin kaikenlaisia viheriöitä lehtiä. Per ja minä pidimme vapaavahtia,\nmutta minulla ei ollut aikaa maata, sillä morsiusseppeleen piti\nheilumaan mastojemme välissä Langesundiin tullessamme, että ihmisetkin\nnäkisivät meillä olevan onnellisen sulhasen laivassa. Miehet,\nenimmäkseen nuorta väkeä, sitoivat innolla seppelettä, siliä olin\nvakuuttanut heidän saavan hauskan illan, kun Per lunastaisi sen alas.\nVasta silloin, kun laiva jo oli Langesundin suussa, tuli Per ulos\nkannelle; nähdessään tuon kauniin seppeleen keula- ja isomaston välillä\ntuli hän erinomaisen iloiseksi ja onnelliseksi ja kiitti jok'ikistä\nerikseen työstään. Pian laskimme ankkurin lähellä kaupunkia ja laivuri\nmeni maalle tarkempia tietoja saamaan.\n\nSeuraavana päivänä pukseerattiin laiva Porsgrundiin, jossa Per asui,\nhänen pieni valkeaksi maalattu huoneensa oli aivan rannalla, ja hän\nvakuutti minulle ilon loistavan ulos joka akkunanruudusta. Saman päivän\niltapuolella pantiin laiva talviteloille, miehet saivat eronsa, mutta\nPer oli vapaa koko päivän, ja kun laiva oli kiini ankkuroitu, tuli hän\nsoutaen proomilla, johon oli ladottu juomatavaroita ja kaikenlaista\nhyvää ruokaa. Pidot vietettiin kajuutassa ja laivuri esitti\nPer Grinerudin maljan, johon vastattiin yhdeksänkertaisilla\n\"eläköön\"-huudoilla.\n\nVasta kello neljä seuraavana aamuna otettiin seppele alas, kaikkien\ntäytyi tunnustaa, että se oli reimalla tavalla lunastettu; eikä kukaan\nkatunut, että oli siihen roponsa pannut.\n\nSeuraavana lauantaina \"nouti Per lusikkansa\" ja sunnuntaina hänet\nensikerran kuuloitettiin. Kolme viikkoa sen jälkeen sain kutsumuksen\nhänen häihinsä. Minun täytyi alati pysyä sulhasen rinnalla, eikä\nainoastaan näyttää hänelle, miten hänen tuli käyttäytyä, vaan myöskin\nneuvoa milloin ja mitä hänen tuli puhua. Per käytti itsensä\nmoitteettomasti ja kaikki, jotka häissä olivat, sanoivat etteivät\nonnellisempaa sulhasta olleet nähneet. Vihkimisen jälkeen tunnusti hän\nminulle kahden kesken nyt vasta olevansa täydellisesti onnellinen,\nsillä hän oli koko ajan peljännyt lemmittynsä vielä peruuttavan\nsanansa. Sittemmin olen usein käynyt Per Grinerudin ja hänen hurskaan\nvaimonsa luona, ja luulen varmuudella voivani sanoa, ettei\nonnellisempaa kotia voi löytyä, ja vihdoin olen niin rohkea, että pidän\nitseäni vähän niinkuin heidän onnensa luojana. Per vielä tänäänkin\nvakuuttaa: ellei hän olisi minua tavannut, ei hän milloinkaan olisi\ntuota kelpotyttöä vaimokseen saanut, sillä ei kukaan voinut, niinkuin\nminä, mukaantua heidän molempien ajatusjuoksuunsa.\n\n\n\n\nPieni kirjanen.\n\n\nKun minä ensikerran noin kuudentoista-vuotisena, olin valmis lähtemään\nulos merelle, otti isäni minut ylös konttooriinsa ja rukoiltuaan\nJumalan siunausta päätökselleni, antoi hän minulle pienen kirjan\nnimeltä: \"Jalkaini kynttilä ja valkeus teilläni\", josta hän velvoitti\nminun lukemaan raamatunlauseen joka päivä. Hänellä itsellään oli\nsamanlainen alati liivintaskussa ja hän kehoitti minuakin pitämään\nomaani siinä, niin lukisimme joka päivä kappaleen yhdessä, ja silloin\nyhtyisivät ajatuksemmekin, sanoi hän. Kirjaan isä oli kirjoittanut:\n\"Lue joka päivä tästä ja kätke luettu sydämmeesi.\"\n\nPistin kirjasen liivintaskuun, läksin pois ja viivyin sillä matkalla\nmelkein kaksi vuotta; kun jälleen palasin kotia, oli kirjani kulunut ja\nmennyt hyvin pahaksi, mutta se osoitti isälle, että olin sitä ahkeraan\nkäyttänyt. Pieni kirja lähetettiin kirjansitojalle saadakseen hyvät ja\nvahvat kannet, jonka jälkeen se jälleen sai paikkansa taskussani. Vähän\naikaa kotona oltuani läksin jälleen ulos merelle, tein kaksi matkaa\nAmerikaan ja syksyllä läksimme Länsi-Intiaan ja keväällä 1869 olimme\njälleen Englannin rannikolla.\n\nLaiva oli erinomaisen tiivis, hyvä ja vahva kaikin puolin, eikä myrsky\nvoinut sille niin mitään. Purjehtiessamme Atlantin meren yli oli ilma\nollut jotensakin kaunis, ja nyt kun kesä lähestyi, taisimme kaikkien\nvanhojen hyvien merkkien mukaan odottaa oikein ihanaa ilmaa. Mutta\n\"Jumalass' on juoksun määrä\", sanotaan, ja sen olemme niin usein\nsaaneet kokea, niinpä tälläkin kertaa.\n\nEräänä yönä nousi aika myrsky navakasti puhaltamaan ja meidän\nhyväpurjeinen laivamme halkaisi aallot, niin että valkea vaahto kuohui\nympärillämme. Oivallisesti käy, nytpä pian pääsemme Englantiin ja\nsaamme kuulla uutisia kodista, sanoimme vähän yksi ja toinen.\nSeuraavana aamuna tuuli ja pauhasi oikein myrskyn tavoin, ja meri tuli\nniin raivokkaaksi, että laivan täytyi, Jumalan nimeen, mennä aivan\ntuulen alle.\n\nKello puoli kymmenen aikana aamupäivällä makasin sängyssäni ja olin\njuuri nukkumaisillani, kun laiva äkkiä kääntyi toiselle puolelle.\nMaatessani tuumimassa mitä tämä merkitsisi, näinkin ruuman pienen\nakkunan kautta, kuinka hirveä syöksylaine tuli niinkuin suuri vuori\nvierien laivan yli, -- makasin aivan hiljaa, en edes muista huokasinko\njonkun rukouksen laupiaalle Isällemme, -- luulen sitä tuskin;\nsyöksylaine tuli laivan yli, vesi tunkeusi ruumaan, kaksi\npelastusvenettä viskattiin laivalta mereen, molemmat rautapumput\nkatkesivat aivan poikki, noin pari jalkaa kannen alapuolelta, ja vesi\nvirtasi virtaamistaan huoneesen, niin että laiva alkoi vajota\nsyvemmälle ja syvemmälle jalkojemme alla. Monta täyttä vesitynnyriä\nirroitettiin ja ne vierivät edestakaisin senlaisella kyydillä, että\nmusersivat kaikki, mitä eteen sattui. Reelinkivaatteet, isomastosta\naina ankkureihin asti, hajoitettiin kahtialle, niin että kaunis\nlaivamme sanalla sanoen, oli kuin mikä laivanhylky konsanaankin.\n\nJoka mies tuli reippaasti kannelle, se tahtoo sanoa, niin reippaasti\nkuin mahdollista oli, sillä kirstumme ja koko joukko ruumaan kuuluvia\npöytiä ja lankkuja oli musertaa meidät. Tultuani kerrankin ylös kadotin\nhetkessä kaiken rohkeuteni, ja ajattelin hiljaa itsekseni, ettei täällä\nollut mitään tehtävää. Laivuri oli mennyt ruorimiehen luo, eikä\nperämies voinut päästä ulos kajuutasta, sillä vesiastiat vierivät\nedestakaisin oven alla. Laivatoverini olivat myös rohkeutensa\nmenettäneet, paitsi kirvesmies, joka koetti asettua mahalleen pumpun\nsuun kohdalle, siten estääkseen veden tulvaamista huoneesen.\n\nÄkkiä muistin ett'en ollut lukenut pientä kirjaani, pistin käteni\nliivin taskuun, mutta siellä se ei ollut. Heti muistin kumminkin, että\naamulla olin muuttanut vaatteita, joten kirja mahtoi olla toisessa\nliivissä, joka riippui ruuman seinällä. Syöksin sinne, sain liivin\nkäsiini, aukasin kirjani. Sen päivänen teksti (yhdestoista päivä\ntoukokuuta) oli seuraava: \"Sentähden emme pelkää vaikka maa muuttaisi\nmuotonsa, vaikka vuoret siirtyisivät ja pakenisivat meren keskelle.\"\n\nKaksi kertaa luin nuo merkilliset sanat; pistin kirjani taskuun,\nkiirehdin ylös kannelle ja huusin tovereilleni:\n\n\"Hei pojat, ei hätääkään, tulkaa, koettakaamme parastamme!\"\n\nSen sanottuani tempasin käsiini kirveen, löin vesiastioista pohjan\nsisään ja toverini, joita iloinen huutoni oli innostuttanut, tointuivat\npian ensimmäisestä hämmästyksestään, kaikki saivat uutta rohkeutta,\neivätkä enää peljänneet uhkaavaa vaaraa.\n\nJumala oli meille armollinen, kolmen päivän perästä tulimme\nPlymouthiin, olimme aikalailla väsyneet kolmipäiväisestä\npumppaamisestamme, mutta väsymys katoaa, kun näkee edessään monien\nvaarojen jälkeen tyynen sataman.\n\nTahtoisin samalla innokkaasti kehoittaa jokaista merimiestä hankkimaan\nitselleen tuonlaisen pienen kirjan, jonka panisi liivintaskuunsa, se on\nniin pieni, eikä vie paljon tilaa. Maalla ollessamme ei meitä tosin\nsenlaiset vaarat uhkaa kuin merellä, mutta minä voin kumminkin\nvakuuttaa, että pieni kirjani on ollut minulle monta kertaa hyödyksi,\nsittenkin kun laiva on satamaan saapunut ja ollut lujasti kiinnitetty\nvahvoilla köysillä -- niin, silloin on vaarat vielä suuremmat, sillä,\nkun on saanut rahansa ja tullut kevytmielisten toverien seurassa\nmaalle, silloin täytyy olla varoillaan, ellei tahdo syöksyä sielun ja\nruumiin puolesta turmioon. Silloin aina kuiskataan:\n\n\"Täällä ei sinua näe isä, eikä äiti, täällä voit elää niinkuin tahdot\",\nmutta jos minulla on tuonlainen kirjanen taskussani, ja näytän sitä\nkiusaajalle, tietää hän heti minun muistavani että Yksi on, jonka silmä\nnäkee minut, missä sitte kulkenenkin.\n\nKuinka moni nuorukainen onkaan jättänyt lapsuuden kotiansa ajatuksella:\n\"Kunhan merelle pääsen, silloin kaikki on niin ihanaa. Saan tehdä aivan\nkuin tahdon, kun ulkomaille pääsen, siellä ei vanhempani saa minua\nnähdä eivätkä voi kuulla mitään pahaa minusta, sepä tulee hupaista!\"\n\nSamaa olen minäkin ajatellut monta, monta kertaa, ja valitettavasti\nusein unhoittanut mitä pieni kirjani sanoo, mutta se on kumminkin aina\nsaanut minun miettimään tilaani ja ollessani huonossa seurassa on kirja\nollut taskussani ja oikein polttamalla polttanut rintaani, ja yksin\njäätyäni en ole saanut rauhaa, ennenkuin olen polvilleni langeten\nrukoillut Jumalalta anteeksi.\n\nKaikki merimiehet armaassa isänmaassani! ostakaa tämä pieni kirjanen,\nmutta älkää panko sitä kirstuun tahi hyllylle, siellä niin helposti\nunhoittaa sen, varsinkin jos aamulla nukut myöhään ja sinulla on kiire\ntyöhösi: mutta pane se liivisi taskuun ja ota se mukaasi mihin ikinä\nmenet, niin olet pian huomaava kuinka vakava ääni sinulle kuiskaa:\nMuista \"Jalkaisi kynttilää ja valkeutta tielläsi\", ja katso mitä sillä\ntänään on sinulle sanottavaa.\n\n\n\n\nVekseli.\n\n\nSeitsemännellä vuosikymmenellä kukoisti merenkulku ja silloin piti\nkaikkien, joilla vaan oli satakin kruunua kädessä, olla laivan isäntiä;\ntalonpojatkin, jotka muutoin tavallisesti aina kernaimmin vievät\nrahansa pankkiin, hankkivat nyt itselleen laivan osakkeen toisensa\nperästä. Oli tosin sitä ennenkin jo muutamilla talonpojilla osakkeita\nlaivoissa, mutta heidän asioitaan hoiti joku laivan omistaja\nkaupungissa, mutt'ei yksikään talonpoika meillä kotona ollut uskaltanut\nruveta oikein jonkun laivan toimivaksi isännäksi, ennenkuin\nmaanomistaja Samuelsen eräänä päivänä antoi suurilla kirjaimilla\npainattaa paikkakunnan viralliseen lehteen seuraavan ilmoituksen.\n\n\"En ole ainoastaan maanviljelijä, vaan myös laivan isäntä, ja minua\ntavataan talossani joka päivä, paitsi silloin kun olen kaupungissa\nasioillani.\"\n\nMoni nauroi ilmoitukselle ja piti sitä vähän pilan-alaisena, mutta\nSamuelsenista ja hänen tuttavistaan se oli aivan paikoillaan, siis ei\nsiitä asiasta ollut sen pitempiä puheita.\n\nSamuelsen ja seitsemän muuta talonpoikaa ostivat Porsgrundista kauniin\nlaivan, jonka nimittivät \"Ystäviksi\". He epäilivät kauan, kuka tulisi\ntoimivaksi isännäksi. Useammat arvelivat että olisi paras valita\nkaupungista joku asiaa tunteva mies, mutta Samuelsen, jolla jo puoli\nvuotta oli ollut osaa eräässä kuunarissa, ilmoitti että toimiva isäntä\nkaupungissa maksaa paljon rahaa, ja hän oli vakuutettu siitä että joku\nheistä voisi ilman vaaratta senlaista asiaa hoitaa, muut seitsemän\nluopuivat heti vaalista ja kun kahdeksas ei pyytänyt siitä päästä,\nvalittiin hän yksimielisesti, se oli Samuelsen, joka asui noin\npenikulman lähimmästä posti- ja sähkölennätinkonttorista.\n\nSamuelsen sai paljon työtä. Ensiksi oli laivuri hankittava, eikä sitä\nsiihen aikaan ollut niinkään helppo saada, -- nyt saisi vaikka sata\nyhden sijaan, mutta siihen aikaan täytyi sekä rukoilla että maksaa, jos\ntahtoi nopeaa ja reimaa laivankuljettajaa, mutta Samuelsenilla oli hyvä\nonni tässä asiassa. Matkustaessaan Porsgrundiin tapasi hän eräässä\nravintolassa miehen, joka esitti itsensä: \"Laivuri laivattomana\" tällä\nkertaa. Hän kertoi Samuelsenille tahtovansa ostaa laivaa, mutta täällä\nei ollut ainoatakaan, joka häntä miellytti. Hänellä oli monta kaunista\ntodistusta, jotka Samuelsen luki suurella tarkkuudella, ja parin päivän\ntuttavuuden jälkeen, otettiin hänet \"Ystävien\" kapteiniksi. Samuelsen\nilmoitti minulle perästäpäin, että laivuri oli ikäänkuin pilvistä\npudonnut hänen tiellensä.\n\nLaivurin piti mennä heti laivalle katsomaan että kaikki tapahtui\nkontrahdin mukaisesti. Matruusia sai hän pestata, mutta perämiehen\ntahtoi Samuelsen lähettää kotipaikaltaan, tähän laivuri tyytyikin,\nkunhan vaan sai nopean miehen. Tästä syystä minäkin tulin laivan-isäntä\nSamuelsenin tuttavuuteen.\n\nKun eräänä päivänä sydäntalvella istuin kotona levossa ja rauhassa,\nnäin Samuelsenin ajaa karahuttavan pihaan uljaalla, korskuvalla\nhevosella. Luulin hänen tahtovan isää puhutella, mutta suureksi\nhämmästyksekseni kysyi hän, oliko perämies Flood kotona, minä itse\nnäet. Puristettuaan jokseenkin lämpimästi kättäni pyysi hän puhutella\nminua kahden kesken. Minä seurasin häntä omaan huoneeseni, ja siellä\nkertoi hän minulle ostaneensa laivan, jonka toimiva isäntä hän itse\noli, sekä palkanneensa miehiä ja laivurin, mutta ei vielä perämiestä,\njonka kernaimmin tahtoi ottaa kotipuoleltaan; nyt tahtoi hän kaikessa\nsalaisuudessa kysyä, enkö minä tahtoisi lähteä ulos perämiehenä.\nLaivuri oli vento vieras, ja Samuelsen olisi tahtonut laivalle miestä\nsenlaista, joka joskus taitaisi kirjoittaa kotiin ja kertoa, kuinka\nlaivuri käytti itsensä ulkomailla, ja millainen hän oli merimiehenä. Ei\nollut palkasta kysymystäkään, olisin saanut mitä ikinä olisin pyytänyt,\nkunhan vaan olisin mukaan lähtenyt perämiehenä ja aina väliin\nkirjoittanut kotiin kaikki tapahtumat. Kun olisin perämiehenä\npurjehtinut tarpeeksi kauan saadakseni laivurikirjeen, pääsisin laivan\nkapteiniksi.\n\nSamuelsenin kertomuksen mukaan näytti kaikki hyvin hyvältä ja\nvaloiselta, ja hänen naamansa venyi hyvin pitkäksi, kun kiitin häntä\nystävällisestä tarjoomuksestaan, mutta samalla lisäsin ett'en voinut\npaikkaa vastaan ottaa. Neuvoin häntä menemään erään vanhemman\nperämiehen puheille, joka asui lähellä hänen kotiansa ja oli tunnettu\nkelvolliseksi ja ammatissaan osaavaksi mieheksi. Samuelsen pudisti\npäätään, sillä hänen mielestään ei tuolla miehellä ollut tarpeeksi\ntaipumusta ja älyä pitämään laivuria aisoissa, minä muka olisin siihen\ntoimeen luotu ja käytettävä. Hänen täytyi kumminkin tyhjin toimin\npalata luotani ja niinkuin sittemmin sain kuulla, pestasi hän\nperämieheksi sen, jonka olin hänelle neuvonut. \"Ystävät\" purjehti\npuulastilla Englantiin ja kuuden viikon kuluttua lähetti laivuri noin\n4,000 kruunun vekselin kotiin Samuelsenille, joka tuli hyvin\njuhlalliselle tuulelle saadessaan tuon hyvästi suljetun kirjeen.\nVekseli oli asetettu eräälle Kristianian suurimmalle kauppahuoneelle,\nja siitä syystä kutsui Samuelsen kanssaisäntänsä kokoon, neuvottelemaan\nmikä nyt olisi paras tehdä. Hän oli siitä mielestä, että heidän piti,\nkoettaa kaupata vekseliä jollekin kaupungin pohatoista, joka ehkä\nostaisi sen, sillä oli paljoa parempi toimia ja asioita, kun sai _puhua_\nasianomaisten kanssa kauppaehdoista. Jos sen nyt lähettäisivät niine\nhyvineen Kristianiaan, täytyisi heidän tyytyä siihen summaan, jonka\nmainittu huone antaisi, oli se sitten suuri tahi pieni. Samuelsen\nehdoitteli sentähden, että kaksi isännistä lähtisi kaupunkiin vekseliä\nmyömään; heidät piti äänestämällä valita. Hänen ehdotuksensa\nhyväksyttiin ilman muuta keskustelua ja hän sekä eräs maanomistaja\nnimeltä Henriksen valittiin ajamaan tätä tärkeätä asiata.\nViimeksimainittu vastaanotti luottamuksen sillä ehdolla, että Samuelsen\ntallentaisi vekselin ja johtaisi keskustelet heidän tultuansa\nkaupunkiin.\n\nSeuraavana päivänä ajoivat Samuelsen ja Henriksen kaupunkiin ja menivät\nhyvän ystävän luo, joka asui torin luona. He ilmoittivat heti isännälle\nasiansa ja hän neuvoi heitä ensin käymään vekselineen tukkukauppias ja\nlaivanomistaja Jörgensenin luona, joka asui torin toisella puolella;\nellei hän sitä ostaisi, voisivat sitten käydä parin muun luona\nkoettelemassa. Isännät lähtivät heti tukkukauppiaan luo ja tapasivatkin\nhänen konttoorissaan. Tavallisten tervehdysten jälkeen veti Samuelsen\nesiin taskukirjansa ja antoi Jörgensenille tuon tärkeän paperin kysyen\npaljonko hän tahtoisi antaa siitä. Jörgensen katsoi sitä, suostui heti\nostamaan, mutta ei tahtonut maksaa niin paljon kuin toinen vaati. Hän\nlaski vekselin arvon päivän kurssin mukaan, josta arvoisat laivan\nisäntämme olivat tuiki tietämättömät ja osoitti heille päivän selvästi\nett'ei vekselillä voinut saada niin paljon kuin he luulivat. Jörgensen\npiti koko ajan vekseliä kädessään ja näytti leikittelevän sillä kauppaa\nhieroessaan; mutta isännät olivat päättäneet vielä kysyä parilta muulta\nlaivan isännältä, ell'eivät nämä tarjoaisi enempää kuin Jörgensen,\nsaisi hän sen. Hän jätti vekselin Samuelsenille, joka otti sen vastaan,\npannen sen taskukirjansa varmimpaan ja sisimpään lokeroon, jonka\njälkeen molemmat miehet kumarsivat Jörgensenille ja lähtivät\nkortteeriinsa.\n\nTultuaan huoneesensa tahtoi Henriksen tuota tärkeää paperia nähdäkseen.\nHän oli koko ajan ollut niin toimessaan, ett'ei joutanut katsomaankaan\nvekseliä, jonka näkö kumminkin ilahdutti häntä. Samuelsen aukasi\ntaskukirjansa, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei vekseliä ollut\nsiellä, ainoastaan samankokoinen palainen puhdasta paperia. Hän\nkatsella tuijotti Henrikseniin ihmetellen, mitä tämä merkitsisi;\nolivathan he molemmat siitä vakuutettuina, että Jörgensen antoi\nvekselin takaisin.\n\nSamuelsen haki taskunsa tarkoin, mutta vekseli oli poissa, ja poissa se\npysyi. Sitten etsivät isännät ympäri huonetta, muuttaen kaikki\nhuonekalut paikoiltaan -- mutta turhaa sekin oli! Molemmat kiiruhtivat\nJörgensenin luo ja heti kun olivat ovesta sisäänpäässeet, tuli hän\nhymyillen heille vastaan sanoen:\n\n\"Tiesinhän sen, että tulisitte takaisin, hyvät herrat, tulkaas nyt,\nniin teemme kristilliset kaupat!\"\n\nMiehet katselivat kummastuneina Jörgenseniä, molemmat olivat he\nhetkeksi kadottaneet puheenlahjan, vihdoin sanoi Samuelsen kyynelissä\nsilmin:\n\n\"Olemme kadottaneet vekselin, se on varmaan teillä vai olisiko\nlattialle pudonnut?\"\n\nJörgensen purskahti nauramaan sanoen:\n\n\"Ei, kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei mitään viivykkeitä, minä pysyn\nviimeisessä tarjoomuksessani, jos otatte sen vastaan, niin tuokaa\nvekseli tänne, niin saatte rahat paikalla.\"\n\nSamuelsen pysyi sanoissaan, hän väitti kiven kovaan Jörgenseniltä\nsaaneensa puhtaan paperin vekselin asemesta, mutta tämän kuultuaan\npunastui Jörgensen harmista kuin kukko, ja kääntyen erään siinä\nläsnäolevan konttoristin puoleen, sanoi hän jokseenkin äreästi:\n\n\"Olitteko sisällä hetki sitten, kun puhuin näiden kahden herran\nkanssa?\"\n\nKonttoristi vastasi myöntämällä ja Jörgensen jatkoi: \"Näittekö että\nannoin vekselin tälle herralle, ja näittekö hänen ottavan vastaan ja\npanevan sen taskukirjaansa?\"\n\nKonttoristi vastasi taas myöntämällä ja kun Jörgensen vielä kysyi,\nvoisiko hän sanansa valalla vahvistaa, sanoi hän senkin voivansa ja\nmolempien isäntien täytyi tunnustaa, että uskoivat saaneensa vekselin,\nmutta kuinka tuo puhdas paperi oli tullut Samuelsenin taskukirjaan --\nsiinä arvoitus, jota hän ei voinut selittää.\n\nHeidän täytyi lähteä tyhjin toimin Jörgensenin luota, ja raskain\naskelin kulkivat he toisen kerran kortteeriansa kohti.\n\nPäivällinen oli valmiina heitä odottamassa, mutta kummallekaan ei ruoka\nmaittanut, vaikka eivät olleet syöneet sittenkuin varhain aamulla,\njolloin kotoa läksivät. Samuelsen oli melkein epätoivossaan, eikä\nsaanut enää huoneessa lepoa, vaan läksi ulos kadulle uudestaan\netsimään, Henriksen seurasi häntä.\n\nMolempien käydessä ajatuksiin vaipuneena tuli kauppias Engelsen torin\npoikki käyden, ja kohdatessaan isännät, sanoi hän:\n\n\"Kuulkaa miehet, oletteko kadottaneet mitään, kun niin tarkoin katua\nkatselette, vai mikä teillä on hätänä?\"\n\nSamuelsen kohotti päätänsä ja ojentaen Engelsenille kätensä, kertoi\nhän, miten kaikki oli tapahtunut alusta loppuun. -- Engelsen kuunteli\nhäntä tarkasti ja Samuelsenin lopetettua pudisti hän päätänsä sanoen:\n\n\"Vai niin, vai niin\", .-- ja hetken vaiti oltuansa lisäsi hän: \"menkää\nnyt vielä Jörgensenin luo ja sanokaa hänelle, että ell'ei hän laita\nvekseliä esiin, niin panette te rummut liikkeelle ja sähkölangat\nkäytäntöön, luulenpa että hän sen kuultuaan on löytävä vekselinne.\"\n\nSamuelsen kiitti hyvästä neuvosta ja riensi Jörgensenin tykö, joka\njuuri istui päivällispöydässään; kuultuaan konttorissa olevan väkeä,\ntuli hän heti ulos, ja nähtyään Samuelsenin tarttui hän hänen käteensä,\nsanoen hymyillen:\n\n\"Vai niin, vekseli on siis löydetty ja nyt tulitte pientä kauppaamme\npäättämään?\"\n\nSamuelsen katseli häntä vakavasti sanoen:\n\n\"Ei, vekseli on poissa, mutta tulin sanomaan, että hankkisitte sen\nilmi, jos tahdotte ikävyyksiä välttää.\"\n\nJörgensen läheni ovea ja aukasi sen:\n\n\"Nyt olette jo kolmannen kerran luonani tänään keskeyttämässä minua\ntoimissani -- nyt minusta jo riittää, tuossa on ovi!\"\n\nSamuelsen nousi sanoen:\n\n\"Menen ulos samasta ovesta, josta tulinkin, ilman että teidän tarvitsee\nminulle tietä näyttää, mutta sen ilmoitan teille, että nyt panen rummut\nja sähkölennättimet liikkeelle, ell'ette hanki minulle vekseliä!\"\n\nJörgensen katseli hetken kummastellen Samuelsenia, ja lähestyessään\ntätä sanoi hän:\n\n\"Kuulkaas nyt, hyvä herra Samuelsen, eihän ole tarpeen nostaa niin\npaljon melua tuosta vekseli-jutusta, sen täytyy löytyä teidän\ntaskuistanne, ell'ette ole sitä kadulle pudottanut, mutta mikäs tuosta\ntakkinne taskusta pistää esiin?\"\n\nSanoessaan viimeiset sanat pisti hän kätensä Samuelsenin taskuun ja\nveti sieltä kokoonkäärityn paperin, joka nähtiin olevan kadotettu\nvekseli. Samuelsen ihastui niin, että tempasi paperin Jörgensenin\nkädestä ja syöksi suin päin ovesta ulos, siinä luulossa että oli\naikalailla erehtynyt. Mutta totuuden nimessä täytyy ilmoittaa, että\nvekseli luiskahti tukkukauppiaan hihasta hänen käteensä, kun hän pisti\nsen isännän taskuun. Tätä ei kumminkaan Samuelsen eikä hänen toverinsa\nhuomannut.\n\nSamana iltana tahtoi tukkukauppias uudelleen ostaa vekseliä, mutta\nmolemmat isännät kiittivät nöyrimmästi tarjoomuksesta ja lähettivät\nvekselin postissa Kristianiaan, jossa sen täysi arvo heille maksettiin\npäivän korkeimman kurssin mukaan.\n\nVuoden perästä tapasin Samuelsenin eräänä päivänä kaupungissa. Nähtyään\nminut pyysi hän minua tulemaan asuntoonsa, sillä hänen täytyi vihdoin\nviimeinkin puhutella minua. Seurasin häntä ja niin pian kun huomasi\nmeidän olevan kahden kesken huoneessa, veti Samuelsen esiin koko mytyn\npaperia ja pyysi minun katsomaan niitä. Ne olivat kaikki rätinkejä ja\nlisäyksiä \"Ystävistä\", ja olikin Samuelsen saanut selvän enimmistä,\nmutta yksi paperi oli antanut hänelle miettimisen ainetta, se oli\namerikaJainen rätinki noin sadalleviidellekymmenelle dollarille; sitä\nlaivuri nimitti \"Tonnagiksi\", mikä Samuelsenista oli jotain uutta ja\nääretöntä. Selitin hänelle kumminkin, mitä se oli, ja kun samalla\nvakuutin rätingin olevan oikean laivan suuruuden mukaan, rauhoittui hän\nja kiitti hyvistä tiedoista.\n\nPian sen jälkeen tapasin Samuelsenin, silloin kertoi hän höyrylaivalla\nlähettäneensä uuden perämiehen ja uuden laivurin Lontoosen, jossa\n\"Ystävät\" paraikaa purki viljalastia. Hän kertoi salaisuudessa laivurin\nolevan liian tuhlaavaisen, johon hänellä oli monta todistusta; muun\nmuassa oli hän lähettänyt kotiin tilin pöytäliinasta sisempään\nkajuttaan, liinasta, joka maksoi kahdeksan englantilaista shillinkiä,\ntuhlaus joka Samuelsenista oli ääretön. Perämies sai eronsa siitä\nselvästä syystä, ett'ei milloinkaan kirjoittanut ja kertonut asiain\nmenoa.\n\nNuhtelin Samuelsenia hänen käytöksestään laivuriansa kohtaan, joka oli\npurjehtinut onnellisesti koko ajan kun oli \"Ystäviä\" kuljettanut, ja\nkerroin hänelle tarinan vanhasta laivurista, joka vei laivaa\nPorsgrundista.\n\nEräänä syksynä, kun hän tuli kotiin, oli hän monien tiliensä lisäksi\nvielä pannut päällystakista 18 spesiota. Isäntä kysyi mitä se\nmerkitsisi ja laivuri sanoi suoraan, että takki oli hänelle, johon\nisäntä muistutti, ett'ei hän tulevaisuudessa kirjoittaisi ylös\nsenlaista. Laivuri hymyili, mutta lupasi ottaa neuvon onkeensa.\nSeuraavana vuonna kun hän palasi ei isännällä ollut mitään\nmuistuttamista laivan tilejä vastaan. Tämä ihmetytti laivuria ja muitta\nmutkitta hän sanoi isännälle.\n\n\"Tänä vuonna takki ei ole muistiin kirjoitettu, mutta siellä se\nkaikissa tapauksissa on, vaikka on niin hieno, ett'ette sitä huomaa.\"\n\n\"Ystävät\" purjehti Lontoosta Länsi-Intiaan uuden laivurin johdolla, hän\noli Samuelsenin sukulainen, ja tällä oli suuret toiveet tuosta nuoresta\nmiehestä. Muut, jotka hänen tunsivat, pitivät häntä liian kokemattomana\nja nuorena, mikä pian huomattiinkin todeksi. St. Thomas saaren kohdalla\nkohtasi Ystäviä hirveä vastatuuli, ja sen sijaan, että olisi kääntänyt\nlaivan ulospäin suurelle Atlantin merelle, käänsi hän rannikolle ja\npurjehti koralli-karille. Kovasti oteltuaan tuon märän elementin\nkanssa, pelastui miehistö vihdoin ohitse purjehtivaan laivaan, ja kun\nlaivuri miehineen tuli kotiin ja tutkintoa pidettiin, pääsi hän töin\ntuskin linnasta vapaaksi, niin kunnottomasti oli hän purjehtinut, ja\nvakuutus-rahan maksajat olivat kauan epätiedossa, pitikö heidän maksaa\nvakuutus-summa, vai ei.\n\nPari vuotta oikeutta käytyään saivat isännät vihdoin osan\nvakuutussummasta, mutta oikeuden käyntiin ja muihin kulunkeihin oli\nmennyt niin paljon rahaa, että Samuelsen yksin kadotti kuusituhatta\nkruunua.\n\nMinun tietääkseni ei hänellä sittemmin ole ollut osaa laivoissa, jotka\novatkin epävarma omaisuus varsinkin talonpojille.\n\n\n\n\n\"Täti kertoo.\"\n\n\nRakas tätini asuu tuollaisella pienellä paikalla, joka on nostanut\nsuurta melua, pitäisikö sitä nimittää _kaupungiksi_ vai ainoastaan\n_lastauspaikaksi_, minä puolestani tahdon nyt sanoa sitä kaupungiksi,\nett'en loukkaisi tätiä, joka aina sanoo: meidän kaupungissamme on asiat\nniin. Kaupunki on hyvin pieni, mutta siinä on kirkko, lukkari asuu\nsiellä, ja tuleepa pappikin sinne joskus. Jos jollakulla perheellä on\nbiffipaistia aamiaiseksi, muutteekseen näet, tietää koko kaupunki\nsiellä elettävän suuresti ja liian tuhlaavaisesti. Kaupunkilaiset\nsyövät nimittäin enimmäksi kalaa, jota miehet pyytävät melkein oman\novensa edustalla, eikä näet keitetty kala niin kauas käryä kuin sipuli\nja paistettu liha. Suurin osa kaupungin miehisistä asukkaista on\nkalastajia tahi merimiehiä, ja kesällä, kun he ovat ulkona vesillä,\nnähdään harvoin miesväkeä kadulla, ainoastaan joitakuita koululaisia ja\nvanhoja ukkoja, jotka eivät jaksa muita seurata merelle. Muuten on\nsiellä vilkas elämä, sillä kaupunki on tunnettu erinomaisista\nmerikylvyistään, ja paljo ihmisiä tulee sinne lämpimämpää vuoden aikaa\nviettämään ja samalla kylpemään.\n\nKoko kaupunki on yhden miehen oma, se on, kaikki tilanomistajat\nmaksavat maaveroa yhdelle miehelle nimeltä Blom, joka viraltaan on\nkonsuli, hän on tavallaan koko kaupungin isä, ja hän tietää ja hänen\ntäytyykin tietää kaikki, mitä päivän kuluessa tapahtuu ja tulee\ntapahtumaan. Hän on varsin rikas mies, ja on toimivana isäntänä monelle\nlaivalle, jotka hänellä on joko yksin tahi yhdessä muiden osakasten\nkanssa, sitäpaitse on hän suuren maatilan omistaja, lyhyesti hänen\nasiansa ovat hyvin suurenmoiset ja hän hankkii melkein kaikille\nkaupungin asukkaille työtä. Piirilääkäriäkin, joka asuu kaupungin\nulkopuolella, ei milloinkaan noudeta, ennenkuin on käyty konsulilta\nkysymässä, pitääkö hän sitä tarpeellisena, vaikka hänellä ei ole\nvähäistäkään tietoa eikä kokemusta tohtorin salaisuuksista, mutta on\nnäet niin totuttu neuvottelemaan konsulin kanssa kaikenlaisista\nasioista, että on ihan luonnollista ensiksi kysyä hänen mielipiteitään\nasiassa. Mutta nyt tahdon jo antaa tätini kertoa, muuten pitää hän\nminun johdatukseni liian pitkäpiimäisenä, hän esittää nimittäin kaikki\nlyhyesti ja pontevasti, eikä liikoja sanoja latele.\n\nEn ollut nähnyt tätiäni moniin aikoihin, kun hän yhtäkkiä ilmestyi\npääkaupunkiin ja pyysi asuntoa luonani muutamiksi päiviksi. Meillä oli\npaljo puhumista, mutta jo vanhoja asioita siinä puhellessamme kertoi\nhän muun lisäksi suurista, komeista hautajaisista, jotka olivat\ntapahtuneet hänen kotopaikallaan. Koetan kertoa hänen omilla\nsanoillaan, niin paljon kuin mahdollista.\n\nEräänä päivänä tuli suuri täydellisesti varustettu laiva hiljalleen\nsatamaan, tuossa ei mitään kummallista, sillä päivittäinhän siellä\nmenee ja tulee suuria sekä pieniä laivoja, mutta tässä oli saksalainen\nlippu puolivälissä tankoa ja huipussa oli pitkä viiri, joka ylettyi\naina märssyyn asti, se kierteli kuin käärme, kun tuuli tarttui siihen\nja liehutti sitä, ett'ei päässyt touvistoon takertumaan.\n\nJoukko merimiesten vaimoja keräytyi rannalle ja päätänsä pudistaen\nihmettelivät he, kuka nyt mahtoi ruumiina maata laivalla, sillä että\nkuolema oli vieraana käynyt, sen kaikki ymmärsivät, mutta tuon pitkän\nviirin merkitystä ei kukaan voinut selittää. Viimein tuli vanha\npursimies, joka nuorena oli ollut Hortenissa, hän tiesi sanoa, että\nkuollut oli ollut saksalainen merimies.\n\nBlom, joka monien virkojensa ohessa myös oli Saksan konsuli, sai heti\nsanan; hänen pitkä valkea veneensä, neljän miehen soutamana, toi hänet\nvieraan laivan syrjälle, ja hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja\nhyvin. Hänen maalle tultuaan levisi kuin ukonnuoli sanoma, että laivan\npäällikkö oli kuollut ja piti haudattaman kaupungin kirkkomaalle.\nRuumis oli jo monta päivää ollut laivassa, jotta hautajaisten piti\ntapahtua niin pian kuin suinkin; ne määrättiin tapahtuvaksi kello\nkaksitoista seuraavana päivänä.\n\nKonsuli Blom pani heti kaupungin vaimoväen liikkeelle seppeleitä\nsitomaan, sillä välin, kun miesten piti pystyttää kunniaportteja sinne\ntänne. Konsuli itse juoksi katua ylös, katua alas niin että hiki\nvirtana valui, jaellen käskyjä oikeaan ja vasempaan. Suuret ja pienet\nolivat liikkeessä, kaikkialla oli tulinen kiire. Ainoastaan yksi pysyi\nlevollisesti sulkeuneena konttoriinsa, suuttuneena itseensä ja koko\nmaailmaan, tämä oli yksi kaupungin \"ensimmäisistä\", nimittäin\n\"mynstärikirjuri.\"\n\nHän oli purjehtinut monta vuotta Blom'in laivalla laivurina, mutta\nlaivan myömisen tähden oli hän joutunut paikattomaksi. Hänen\nkotimäellään odotellessaan uutta laivaa kuoli entinen sotaväen\nkatselmuskirjoittaja, ja Blom'in suuren vaikutuksen kautta sai joutilas\nkapteini paikan, juuri vähää ennen, kun tuo mainittu sotalaiva saapui\nsatamaan. Uusi mynstärikirjuri ei vielä ollut saanut uutta\nunivormuansa, se kun oli toisesta kaupungista tilattava, siinä syy\nhänen harmiinsa, sillä hänestä oli alentavaista ja sopimatointa mennä\nhautajaisiin univormutta, luulisivathan nuo vieraat herrat häntä\nhalvaksi porvariksi, eikä hänen arvonsa voinut sellaista solvausta\nsietää.\n\nKun koko kaupungin väestö teki työtä kaiken yötä saadakseen kaikki\nhuomiseksi niin juhlalliseksi kuin mahdollista, virui kirjuri\nvuoteellaan unta silmiinsä saamatta. Maata mennessään oli hän vahvasti\npäättänyt olla huomispäivän hautajaisista poissa; mutta mitä sanoisi\nkonsuli Blom siitä? Siinäpä kysymys, joka ei antanut hänelle lepoa eikä\nrauhaa, vaikka kuinka koetteli unhoittaa sekä hautajaiset että\nunivormut. Myöhään yöllä nukahti hän hetkeksi ja näki silloin unissaan\npitkät jonot mustiin puettuja ihmisiä, ja ne kaikki sormillaan\nosoittivat häntä raukkaa, jolla ei univormua ollut. Hän heräsi paikalla\nja otti käteensä kirjan, jota oli lukenut uneen uupuakseen. Hän luki\njuuri eräästä naamiohuvista ja yhdellä hyppäyksellä oli hän ylös\nsängystään ja sieppasi äkkiä vaatteet yllensä, sillä hän muisti\nsamassa, monta vuotta sitten olleensa samallaisissa kemuissa, joissa\noli ilmestynyt kenraalina kolmen tuuman levyinen kultanauha hatussaan,\ntuon kultanauhan oli hän kätkenyt johonkin paikkaan, mihin, sitä ei hän\nsillä silmänräpäyksellä muistanut, mutta kaikissa tapauksissahan se\nkumminkin oli talossa.\n\nKirjurin vaimo ja hänen kuusi lastansa herätettiin makeasta unestaan\nkultanauhaa etsimään, ja viimein, pantua kaikki talon tavarat mullin\nmallin, löytyi kultanauha vinniltä, arkusta kaikenlaisen romun seasta.\nSe pestiin heti saippualla ja neulottiin kiinni vanhaan plyyssihattuun,\njolla oli leveät lierit ja joka oli erinomaisen korkea. Kultanauha\npantiin keskelle hattua oikein loistamaan kaikessa prameudessaan, ja\nkatsellessaan itseään kuvastimesta, hattu päässään, oli mynstärikirjuri\nomasta mielestään erinomainen. Olihan kultanauha vähän liian leveä,\nmutta kirjuri lohdutti itseään sillä tiedolla, että suuri osa\nhautajaisvieraita oli ulkomaalaisia, jotka eivät niin tarkoin voineet\ntuntea eri univormuja Norjan kuningaskunnassa.\n\nKello kaksitoista seuraavana päivänä tapahtui hautajaiset suurella\njuhlallisuudella. Ruumisarkkua kantoi korkeimmat upserit, ja suuri\nsaksalainen lippu oli levitetty sen yli. Kaikki kaupungin miehiset\nasukkaat olivat mukana ruumissaatossa; etupäässä kävi konsuli Blom,\nhäntä seurasi konsuli Franch, iso ja lihava herrasmies, jonka kasvojen\njuonteet olivat vähän karkeanlaiset niinkuin kunnon tavarakauppiaalla\nkonsanaankin. Mynstärikirjuri oli kolmas rivissä ja oli varsin hyvän\nnäköinen tuon suuren konsuli Franchenin takana, hän olisi kyllä ilman\nmuitta mutkitta asettunut konsulin edelle, ellei olisi ollut tälle\nvelassa rahoista, joita oli lainannut ostaakseen pienen valkoisen\ntalon, jossa asui, ja joka talo oli aivan meren rannalla, varustettuna\nlaiturilla, millä nähtiin joka aamu kirjurin kävelevän edestakaisin,\npitkä, hopeahelainen piippu suussa. Hänellä oli aina suuri kiikari\nkainalossa, ja tultuaan laiturin päähän, asetti hän kiikarinsa\nkäsipuiden laidalle ja katseli ulos merelle nähdäkseen, oliko siellä\nmitään erinomaista.\n\nSeuraavana päivänä tuli esimiestä lähin upseeri konsuli Blom'in luo,\nsaadakseen häneltä etevimpien herrojen nimet, jotka olivat olleet\nsaattamassa päällikköä viimeiseen leposijaansa; hän tahtoi itse kiittää\nheitä suuresta kohteliaisuudestaan. Blom sanoi suoraan, että useimmat\nolivat halpoja miehiä, jotka häpeisivät vastaanottaa niin korkeaa\nvierasta luokseen, ja sitä paitsi pitäisi hänen viedä tulkki mukaansa,\nsillä kukaan heistä ei ymmärrä saksaa. Upseeri katsoi konsulia\nkummastellen ja kysäsi:\n\n\"Olihan siellä kumminkin yksi hyvin hieno herra seurassa, tuo\nnimittäin, jota seurasi palvelija, jolla oli leveä kultanauha korkeassa\nhatussaan, he kävivät aivan teidän jälessänne, herra konsuli?\"\n\nKonsuli oli nauruun purskahtamaisillaan ajatellessaan, että\nmynstärikirjuria pidettiin Franchin palvelijana, mutta tuon korkean\nupserin juhlallisuus hillitsi hänen ilonsa ja hän pyysi tuota vierasta\nherraa jättämään kaikki kiittämässä käynnit sikseen, se olisi hänelle\nvaan liikaa vaivaa; Jos hän kumminkin tahtoi tehdä jotakin, voisi hän\naivan yksinkertaisesti lausua ilmi kiitoksensa jossain sanomalehdessä.\n\nParin päivän perästä purjehti se suuri laiva satamasta; vanha rauha ja\nlevollisuus palasi taas kaupunkiimme, mutta mynstärikirjuri hankki niin\npian kuin mahdollista itselleen uuden univormun, ja ellei hän ennen ole\ntiennyt olleensa koko kaupungin naurettavana, leveine kultanauhoineen\ntuon vanhan \"savutornin\" ympärillä, niin on hän varmaan vakuutuksen\nsiitä saava tämän kertomuksen luettuansa.\n\n\n\n\nSuutari Torp.\n\n\nJos tahtoi saada parin oikein hyviä vedenpitäviä merisaappaita, oli\nparas suoraa päätä mennä 'Torp-mestann luo. Hän ja minä asuimme monet\nvuodet saman kadun varrella, ja luulenpa uskaltavani kerskata, että\nolen hankkinut hänelle monta hyvää työnteettäjää, varsinkin senlaisia,\njotka tarvitsevat vahvoja saappaita, jotka merivettä taisivat\nvastustaa. Torp asui yksinkertaisessa talossaan, joka hänellä oli,\nolematta kenellekään äyriäkään velkaa. Oven ulkopuolella riippui\nyksinkertainen kyltti varustettuna seuraavalla kirjoituksella:\n\"Korjauksia tehdään erinomaisen halpaan, ja tilauksen mukaan\nvalmistetaan uusia jalkineita.\" Verstaassa työskenteli kolme sälliä ja\nkaksi oppipoikaa, hänellä itsellään oli kyllin työtä leikatessaan\nheille valmiiksi. Minusta nähden oli hän parhain ja onnellisin suutari\nmaailmassa, eikä minun ymmärrykseni mukaan voinut kellään olla paremmat\npäivät hänen asemassaan.\n\nSuutarin asuntona oli kaksi huonetta ja kyökki, sekä niiden yllä kaksi\nullakkokammaria, kyökin akkunat oli pihalle päin ja sen läpi täytyi\nkäydä, tullakseen suureen valoisaan huoneesen, jossa Torpin verstas ja\njokapäiväinen asumus oli, kyökin toisella puolella olevassa tuvassa\nasui perhe, sekin huone oli hyvässä järjestyksessä ja hyvillä\nhuonekaluilla varustettu. Hänen vaimonsa oli hyvin toimelias emäntä ja\ntaisin aina olla varma tapaavani hänet kyökissä talouden puuhissa.\n\nEivät Torp-mestarinkaan saappaat olleet kulumattomat, kolmen vuoden\nkuluttua ratkesi toinen saappaani neuloksesta, ja päätin heti mennä\nvanhan, hyvän suutarin luo. En ollut nähnyt häntä moniin aikoihin,\nmutta siinä luulossa, että hän vieläkin työskenteli lestineen, pistin\npimeänä syksyiltana suuren kovan merisaappaani kainalooni, ja lähdin\nastumaan hänen asuntoonsa, tahdoin samalla pistäytyä hänen luonaan,\nkiittämässä häntä hyvästä ja kunnollisesta työstään, sillä merisaappaat\nolivat kolmen vuoden kuluessa olleet mukanani monella Ameriikan\nmatkalla, sekä talvella että kesällä, enkä parempaa paria ollut\nmilloinkaan jalkaani vetänyt.\n\nAstuessani suutarin kyökkiin tuli heti nokinen piikatyttö vastaani,\njoka näytti olevan aivan tottumaton kyökin kunnossapitämiseen. Sen\nsijaan kuin toivoin kuulevani suutarivasarain iloista naputusta,\nsainkin kuulla pianon säveliä huoneesta, -- tuo mahtoi olla jotain\naivan uutta. Olin kumminkin mennyt liian pitkälle, voidakseni enää\nperäytyä ja käännyinkin sentähden tytön puoleen, kysyen oliko suutari\nkotona. Hän katsoi minuun kummastellen sanoen:\n\n\"Varmaankin tarkoitatte herra Torp'ia?\"\n\nVastasin myöntäen hänen kysymykseensä ja tyttö lisäsi:\n\n\"Hän istuu juuri pianon ääressä soittamassa, voitte aivan hyvin mennä\nsisään, jos tahdotte häntä puhutella.\"\n\n\"Torp pianoa soittamassa!\" huudahdin puoliääneen, ja olin nauruun\npurskahtamaisillani ajatellessani hänen jäykkiä suutarinsormiansa,\nmutta malttaen mieleni, kolkutin ovelle ja käskettiinkin heti sisään\nastumaan. Avattuani oven näin, kuinka Torp istui erinomaisen\njuhlallisen näköisenä suuren taffelipianon ääressä, kaksi tytärtä\nseisoi vieressä, nähtävästi ihmetellen isän sormien näppäryyttä.\nKasvoni lensivät punaisiksi, kuin keitetty krapu, nähdessäni vanhan\nkovettuneen merisaappaani, sillä ymmärsin heti, että tässä oli\ntapahtunut joku suurenmoinen muutos. Torp pyysi minua istumaan ja oli\nnähtävästi iloinen minut nähdessään, tuskin kuulin mitä hän puhui ja\njokseenkin kömpelöllä tavalla toin asiani esiin; ojentaen saapastani ja\nnäyttäen sen heikkoudet, sanoin:\n\n\"Tämä saapas tarvitsisi vähän korjaamista, tahtoisitteko olla hyvä ja\nottaa sen haltuunne. Se on kanssamme tehnyt monet matkat Atlantin meren\nyli, eikä minulla ole parempia jalkineita ollut vahvuuteen ja\nvedenpitävyyteen katsoen.\"\n\nTorp katsoi minua hymyillen ja sanoi:\n\n\"Olen lopettanut suutaroimisen, mutta neuvon teille toisen, johon\nvarmaankin tyydytte.\"\n\n\"Lopettanut suutaroimisen!\" huudahdin ääneen ja lisäsin: \"mutta\npitäisihän teidän edes ottaa kyltti alas, jotta vanhat ostajanne eivät\ntulisi turhia juoksemaan!\"\n\n\"Kyltti on poissa\", vastasi Torp yhä hymyillen, \"mutta ette varmaankaan\nole sitä pimeässä huomannut.\"\n\nSitten kertoi hän minulle ruvenneensa muurarien ammattikuntaan; nyt\ntahtoi hän rakentaa suuren kartanon, sillä suutarin ammatti oli niin\nvähän tuottavaa, sillä välin kun monet kartanon-rakentajat olivat\nlyhyessä ajassa koonneet suuret omaisuudet. Toivotin hänelle onnea\nuuteen yritykseensä, pistin jälleen saappaan kainalooni ja läksin pois,\nsäälien sydämmessäni noita huikentelevia ihmisiä, jotka eivät\nmilloinkaan tyydy siihen asemaan, jonka kerran ovat valinneet. Tultuani\nulos huomasin todella kyltin olevan poissa.\n\nTalvi tuli kova ja ankara, niin ettei ollut mahdollista sulattaa savea\nja tehdä sitä muuraustyöhön kelvolliseksi, mutta tuskin oli kirsi\nsulanut maasta, kun perustus toisensa perästä laskettiin uusille\nkartanoille. Niiden joukossa oli yksi myöskin lähellä Torpin pientä\ntaloa, ja pian tiesi koko naapuristo suutarin ruvenneen muurariksi, ja\nparaikaa rakennuttavan suurta taloa. Toiset pudistivat päätään, säälien\nmiesraukkaa, toiset taas arvelivat hänen koonneen suuria rikkauksia,\nsillä hän oli aina ollut tavattoman ahkera ja säästäväinen mies. Sen\nkaikki, jotka hänen tunsivat, yksimielisesti tunnustivat.\n\nKesän kuluessa näin herra Torpin kävelevän edestakaisin rakennuksen\nluona, silloin tällöin lausuen, muurari-mestarin arvokkaisuudella,\njonkun sanan työstä, josta hän, totta puhuen, ei ymmärtänyt enempää\nkuin lapsi kehdossa, mutta kun on mestari jossain ammatissa, saa toki\nluvan puhua senverran. Minä puolestani olin kadottanut entisen\nluottamukseni häneen, sillä itsekseni mietin mielessäni ja olin varma\nsiitä, ettei hän niillä varoilla ja tiedoilla, mitä hänellä oli, voisi\ntätä yritystä päättää. Eipä hän pientä taloa tahtonutkaan rakentaa,\nkolmikertaisen piti rakennuksen oleman ja jokseenkin pitkän ja leveän.\n\nMonta kertaa tapasin suutarin erään nuoren miehen seurassa, joka\nnäöltään oli kuin maanviljelijä ja usein kummastelin, mikä mies hän\nmahtoi olla. Sainkin kuulla hänen olevan sukua suutarin vaimolle, joka\noikeastaan oli maalta kotoisin, vaikka hän monta vuotta oli palvellut\nkaupungissa ylhäisissä perheissä. Käydessään jouluna maalla vaimonsa\nsukulaisia tervehtimässä, oli Torp tavannut tuon nuoren miehen, jolla\noli viisi- tai kuusituhatta kruunua pankissa, ja heistä oli pian tullut\nparhaat ystävykset. Hän oli suuttunut vaivaloiseen maaelämään, ja\ntahtoi mielellään tulla kaupunkiin, jos vain saisi jotain tointa\nsiellä. Torp piti muurarin-ammattia parhaiten tuottavana, sillä\npääkaupungin väestö lisääntyi yhä, ja pian tulisi asunnoista aika\npuutos. Maalaisnuorukainen tuli kaupunkiin ja sai toimen, pikemmin kuin\noli osannut aavistaakaan. Hän asui toisessa ullakkokammarissa suutarin\nluona, ja oli suuresti mieltynyt kaupungin elämään, kulkiessaan näet\npäivät pitkään piippu hampaissa, rakennustyötä katsomassa, hän oli\njättänyt säästörahansa Torpin käytettäväksi, joka niille ja monen muun\nrahoille kyllä sijan sai.\n\nKeskikesän aikana loppui muuraustyö, puuttui ainoastaan sisustaminen,\nmutta nyt oli suutarin ja hänen toverinsa rahavarat käytetyt, ja siihen\nlisäksi oli vielä mennyt kaksituhatta kruunua, jotka Torp oli lainannut\npientä taloansa vastaan. Kivet, hiekka ja savi, työmiesten palkat ja\nmuut semmoiset nielivät niin suuria summia, että Torp arveli sen\ntarvitsevan kokonaisen rahapankin, joka kaikki menot voisi maksaa. Hän\njo vakavasti arveli ottaa lainaakin, puolitekoista taloansa vastaan,\nkun rikas naapurinsa eräänä päivänä tuli kysymään, kuinka työ edistyi,\nTorp uskoi hänelle pulansa ja hyväntahtoinen naapuri tarjosi heti\nrahoja lainaksi, että hän saisi rakennuksen sisustetuksi. Ei suinkaan\nsiihen menisi enempää kuin noin kymmenentuhatta; Torp sai nostaa häneltä\nrahoja tarpeen mukaan. Nikkaria hankittiin ja oltiin jälleen täydessä\ntyössä.\n\nSyksyllä myöhään valmistui rakennus kaikessa komeudessaan ja muhkealta\nse näyttikin kohotessaan korkealle noiden matalain majojen rinnalla; se\nilmoitettiin heti vuokrattavaksi kaupungin useimmissa päivälehdissä.\nTalvi kului eikä yksikään asuja vielä ollut sinne muuttanut, vaikka\nhalukkaita katsojia kyllä oli paljonkin ollut, mutta niinpian kun he\ntulivat eri asunnoita katsomaan, löysivät he sen seitsemän vikaa.\nPalomuurit olivat haljenneet paikka paikoin, ja kaikki huomasivat\nkartanon olevan vaan tuommoisen, keinottelemista varten rakennetun\nasunnon, joka oli kiireessä kokoonkyhätty, huolimatta siitä, kuinka työ\ntuli tehdyksi, tahi sitten lienee muuraaja ollut tuiki kykenemätön\nammattiinsa, -- ja kun sitten tuli kuulluksi, että kartanon oli\nrakentanut suutari, joka oli ottanut porvarikirjan muurarina,\nkadottivat kaikki halun asua tuossa talossa. Joku hyvänsuova ihminen\noli aina valmis kertomaan jotain kartanon rakennuksesta ja laadusta,\nmutta kuka se oli, ei kenkään tiennyt. Kartanossa asui vaan\nportinvartia, eikä hänelle suinkaan voinut olla miksikään iloksi\nmoittia sitä.\n\nTorp ja hänen maalta tullut toverinsa viettivät talven niin hyvin kuin\ntaisivat; kun olivat rahapulassa, menivät rikkaan naapurin luo, joka\naina oli valmis lainaamaan heille kaksi- tahi kolme sataa kruunua.\nOlihan hänellä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kartanoon ja hän\nlohdutti heitä aina, sanoen paremmankin ajan koittavan, jolloin kartano\nkyllä leiville löisi. Suutari ajatteli monta kertaa ryhtyä vanhaan\nammattiinsa, mutta hän tuli melkein kipeäksi, muistaessaan\nverstashuoneen tukehduttavaa ilmaa; sen lisäksi oli naapuri neuvonut\nhäntä pysymään siinä, mihin nyt oli ruvennut, eikä millään tavalla enää\nsuutarintoimiin ryhtymän; hänen pitäisi nyt vaan kärsiväisesti odottaa.\n\nTuli taas kevät ja kesä, tuli myös ensimmäinen maksupäivä, jolloin osa\nvelasta oli suoritettava, mutta suutarilla tuskin oli jokapäiväistä\nleipää, sitä vähemmin puhdasta rahaa. Mitä hänen nyt oli tehtävä? Hän\nkertoi toverilleen asian oikean laadun, tämä otti sanoman hyvin\ntyynesti vastaan, kiitti hyvästä \"pettämisestä\", ja läksi kotiansa\njälleen käydäkseen auraan ja kuokkaan käsiksi. Suutari sitävastoin meni\nnaapurinsa luo ja hän pyysi hänen ottamaan talon kohtuullisesta\nhinnasta. Näki ja tunnustihan Torp itsekin talon olevan vähäarvoisen,\nkosk'ei kukaan edes tahtonut siellä asua, mutta pelastaakseen häntä\naivan häviöön joutumasta, osti naapuri talon neljästäkymmenestä\ntuhannesta; pienempi talo oli kiinnitetty kuudestatoista tuhannesta.\nSuutari olikin yllämainitun summan naapurilleen velkaa, lienee\nkumminkin jäänyt siitä hänelle joku kymmenkunnan kruunua.\n\nJonkun ajan perästä tuli Torp vastaani, kantaen kainalossaan nahkaa\npuolipohjiksi, hän näytti hyvin masennetulta, enkä voinut olla häntä\npuhuttelematta, vaikka elävästi muistin tuon kohtauksen hänen\nmuurari-ajoiltaan, jolloin menin hänen luokseen, merisaapas kainalossa.\nKysyin hänen nykyistä asuntoansa, ja saatuani sen kuulla pyysin häntä\nneulomaan minulle parin merisaappaita, samalla mitalla kuin entisetkin.\nHän katsoi minuun rukoilevin silmin sanoen: \"Paha kyllä, olen hukannut\nvanhan mitan, ja sitäpaitsi täytyy teidän maksaa etukäteen nahasta,\nsillä ei yksikään kauppias enää usko minulle velaksi -- --\"\n\nKartanon uusi isäntä sai heti vuokraajia, ja sittemmin on siinä, minun\ntietääkseni, aina ollut asukkaita. Suutari asuu ullakossa ja kiittää\nJumalaa joka saapasparista, jonka saa korjattavaksi. Kyltti on jälleen\noven päällä, mutta entinen siisteys ja varallisuus ovat ijäksi päiväksi\nkadonneet.\n\n\n\n"]