[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fofRMl3CD2Z-c51vgoFYmRUlA_E2oIrg8fWMatCmmCec":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2447,"Tarzan ja valkoinen nainen","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2447-burroughs-edgar-rice-tarzan-ja-valkoinen-nainen","2447__Burroughs_Edgar_Rice__Tarzan_ja_valkoinen_nainen",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1920,1924,38887,260556,false,64429,[24,25,26],"Adventure stories","Fantasy fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Tarzan ja valkoinen nainen\" by Edgar Rice Burroughs is a novel written in the early 20th century. The story follows the famed character Tarzan, the lord of the jungle, as he navigates personal dilemmas and dangers surrounding his relationships, particularly with Bertha Kircher, a white woman. As the narrative unfolds, themes of love, survival, and conflict with wild and human adversaries emerge.  At the start of the novel, we are introduced to a tense situation where Bertha Kircher and a young English officer, Lieutenant Harold Percy Smith-Oldwick, find themselves at the mercy of Usanga, a native with ambitions of controlling an aircraft and the white woman. The opening builds suspense as Bertha expresses her fears while the Lieutenant tries to negotiate their escape by teaching Usanga to fly the plane. The stakes rise when Usanga captures Bertha and attempts to transport her away, leading to desperate attempts for rescue. As Tarzan enters the narrative, he grapples with his complex feelings about humanity and his natural instincts, setting the stage for both physical and emotional confrontations that will unravel throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kupiainen, Alpo",150,"Seikkailuromaani seuraa viidakkosankarin vaiheita ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Tarzan pelastaa Bertha Kircherin vihamielisten alkuasukkaiden kynsistä, ja he päätyvät salaperäiseen Xujan kaupunkiin, jonka mielipuoliset asukkaat ja vaarat asettavat heidät hengenvaaraan.","Edgar Rice Burroughsin 'Tarzan ja valkoinen nainen' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2447. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARZAN JA VALKOINEN NAINEN\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Musta lentäjä.\n   II. Usangan palkka.\n  III. Musta leijona.\n   IV. Salaperäiset, jalanjäljet.\n    V. Yöllinen hyökkäys.\n   VI. Muureilla ympäröity kaupunki.\n  VII. Mielipuolten seassa.\n VIII. Kuningattaren tarina.\n   IX. Tulipa Tarzan.\n    X. Makuukomerossa.\n   XI. Ulos seinäsyvennyksestä.\n  XII. Pako Xujasta.\n XIII. Pelastajat.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nMusta lentäjä\n\n\nTyttö oli musertumaisillaan pelosta ja harmista. Tuntui melkein\nmahdottomalta kestää tätä julmaa kohtalonoikkua, joka oli riistänyt\nhäneltä kaikki toiveet, kun pelastus oli jo niin lähellä. [Kts.\n_Talttumaton Tarzan_.] Myöskin mies oli harmissaan, mutta enemmän hän\noli kiukuissaan. Hän pani merkille, että neekerien yllä oli\nsotilaspukujen repaleita, ja tiedusti heti, missä heidän upseerinsa\nolivat.\n\n\"He eivät ymmärrä teitä\", sanoi tyttö ja toisti sitten valkoisen miehen\nkysymyksen saksalaisten ja heidän siirtomaansa neekerien käyttämällä\nsekakielellä.\n\nUsanga virnisti. \"Kyllä te tiedätte, missä he ovat, valkoinen nainen\",\nhän vastasi. \"He ovat vainajia, ja jollei tämä valkoinen mies tottele\nkäskyjäni, on hänenkin kuoltava.\"\n\n\"Mitä häneltä vaaditte?\" kysyi tyttö.\n\n\"Tahdon, että hän opettaa minut lentämään linnun lailla\", selitti\nUsanga.\n\nBertha Kircherin kasvoista kuvastui hämmästys, mutta hän kertasi\nvaatimuksen luutnantille.\n\nEnglantilainen harkitsi hetkisen. \"Hän haluaa oppia lentämään, niinkö?\"\nhän vastasi. \"Tiedustakaa häneltä, päästääkö hän meidät vapaiksi, jos\nopetan hänet lentämään!\"\n\nTyttö esitti kysymyksen Usangalle, joka turmeltuneena, ovelana ja\ntyyten periaatteettomana oli aina tuiki valmis lupaamaan mitä tahansa,\naikoipa hän sitten täyttää lupauksensa tahi ei, ja heti suostui\nesitykseen.\n\n\"Opettakoon valkoinen mies minut lentämään!\" hän kehoitti. \"Sitten\nsaatan teidät takaisin lähelle oman kansanne asuinsijoja, mutta\npalkkioksi siitä pidän ison linnun omanani.\" Ja hän heilautti mustaa\nkättään lentokoneeseen päin.\n\nBertha Kircherin toistettua Usangan ehdotuksen lentäjälle kohautti\nviimemainittu olkapäitään ja suostui vihdoin happamen näköisenä.\n\"Millään muulla tavoin lienee meidän mahdoton selviytyä tästä\npinteestä\", hän virkkoi. \"Joka tapauksessa on Englannin hallitus\nmenettänyt tuon lentokoneen. Jollen suostu mustaihoisen lurjuksen\npyyntöön, niin epäilemättä hän surmaa minut muitta mutkitta, ja silloin\njää kone virumaan paikalleen, kunnes se lahoaa ja ruostuu. Jos taas\nhyväksyn hänen tarjouksensa, niin sillä tavoin ainakin saan taatuksi\nteille turvallisen paluun sivistyneisiin seutuihin, ja sille\", hän\nlisäsi, \"panen suuremman arvon kuin Englannin ilmailuvoimien kaikille\nlentokoneille.\"\n\nTyttö loi häneen nopean silmäyksen. Nyt mies puhutteli häntä\nensimmäisen kerran sellaisilla sanoilla, joista saattoi päättää, että\nhän tunsi seuralaistaan kohtaan muutakin kuin yhteisessä hädässä olevan\nkumppanin tunteita. Tyttö oli pahoillaan niistä sanoista, ja myöskin\nmies katui niitä melkein heti nähtyään toisen kasvoille lehahtaneen\nvarjon ja oivallettuaan, että hän oli pahentanut tytön jo ennestäänkin\nmelkein sietämättömän aseman vaikeutta.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" hän ehätti korjaamaan. \"Unohtakaa se, mihin äskeinen\nhuomautukseni viittasi. Lupaan teille, etten loukkaa teitä uudelleen,\njos se loukkaa teitä, ennen kuin vasta sitten, kun olemme molemmat\nvahingoittumattomina päässeet tästä pulasta.\"\n\nBertha Kircher kiitti häntä hymyillen, mutta sanat oli lausuttu eikä\nniitä voitu enää saada takaisin, ja tyttö tiesi, että nuori\nenglantilainen upseeri rakasti häntä, jopa vieläkin varmemmin kuin jos\ntämä olisi langennut polvilleen hänen eteensä ja vannonut rakastavansa\nhäntä iäisesti.\n\nUsanga tahtoi saada ensimmäisen lentotuntinsa viipymättä.\nEnglantilainen koetti estellä, mutta neekeri kävi heti uhkaavaksi ja\nhävyttömäksi, koska hän kuten kaikki tietämättömät ihmiset aina epäili\ntoisten aikeita hänelle tuhoisiksi, jolleivät ne olleet täydelleen\nsopusoinnussa hänen toiveittensa kanssa.\n\n\"Olkoon menneeksi, veikkonen!\" jupisi englantilainen. \"Annan sinulle\nopetuksen, jonka muistat elinikäsi.\" Kääntyen sitten tytön puoleen hän\njatkoi: \"Taivuttakaa hänet suostumaan siihen, että te tulette mukaamme!\nMinua peloittaa jättää teidät tänne näiden hornamaisten vintiöiden\nseuraan.\" Mutta kun tyttö ehdotti sitä Usangalle, epäili tämä heti,\nettä siinä piili joku suunnitelma hänen pettämisekseen -- ehkä aiottiin\nhänet vastoin tahtoaan viedä takaisin saksalaisten isäntien luokse,\njotka hän oli kavaltanut, karaten heidän lippujensa alta; hän silmäili\ntyttöä, mulkoillen rajusti, ja kieltäytyi jyrkästi suostumasta\nehdotukseen.\n\n\"Valkoihoinen nainen jää tänne väkeni luokse\", hän virkkoi.\n\"Hänelle ei tehdä mitään pahaa, jos te vain tuotte minut takaisin\nvahingoittumattomana.\"\n\n\"Ilmoittakaa Usangalle\", käski englantilainen, \"että jollette te\npalatessani ole selvästi näkyvissä tällä nurmikolla, en laskeudu\nmaahan, vaan vien hänet takaisin englantilaisten leiriin ja hirtätän\nhänet!\"\n\nUsanga lupasi, että tyttö olisi heidän palattuaan näkyvällä paikalla,\nja alkoi heti teroittaa sotureittensa mieliin, etteivät he\nkuolemanrangaistuksen uhalla saaneet tehdä vangille pahaa. Sitten hän\nseurueensa muiden jäsenten seuraamana meni englantilaisen mukana aukion\npoikki lentokoneen luokse. Mutta neekerin istuuduttua nyt jo\nomaisuutensa uutena lisänä pitämäänsä koneeseen, alkoi hänen\nrohkeutensa lannistua, ja kun moottori pantiin käyntiin ja iso potkuri\nalkoi pyöriä, kirkui hän englantilaiselle, komentaen tätä pysäyttämään\nvehkeen ja päästämään hänet maahan, mutta potkurin melulta ja tuulen\nhuminalta ei lentäjä voinut erottaa eikä ymmärtää neekerin puhetta.\nTällöin lentokone kiiti maata pitkin, ja Usanga oli hyppäämäisillään\nsiitä pois ja olisi sen tehnytkin, jos olisi kyennyt irroittamaan\nkiinnityshihnan vyötäisiltään. Sitten kone kohosi maasta ja liiti\nhetkisen sirosti laajassa kaaressa, nousten puunlatvojen yläpuolelle.\nMustaihoinen kersantti ol: perinpohjaisen pelon lamauttama. Hän näki\nmaan vinhasti vaipuvan yhä alemmaksi. Hän näki puut, joen ja vähän\nmatkan päässä pienen aukeaman, jossa Numabon kylän olkikattoiset majat\nsijaitsivat. Hän jännitti tahtoaan, voidakseen olla ajattelematta,\nmiten kävisi, jos hän äkkiä suistuisi nopeasti etääntyvään maahan. Hän\nkoetti keskittää aatoksensa niihin neljäänkolmatta naiseen, jotka hän\ntämän ison linnun avulla varmastikin saisi haltuunsa. Ylemmäksi, yhä\nylemmäksi kohosi kone, kaartaen laajassa ympyrässä metsän, joen ja\nniittyjen yläpuolella, ja pian Usanga suureksi kummastuksekseen huomasi\nkauhunsa nopeasti haihtuvan, joten hänet ennen pitkää pakostakin\nvaltasi äärimmäisen turvallisuuden tunne. Sitten hän alkoi tarkkailla,\nmillä tavoin valkoinen mies ohjasi ja hoiti konetta.\n\nTehtyään puoli tuntia taitavia liikkeitä englantilainen kohosi ripeästi\nmelkoisen korkealle, teki sitten äkkiä ja varoittamatta kuolemanrenkaan\nja lensi muutamia sekunteja kone ylösalaisin.\n\n\"Lupasin antaa tälle retkaleelle sellaisen läksyn, että hän muistaa sen\nkoko elämänsä ajan\", hän mutisi kuullessaan säikähtyneen neekerin\nkirkaisun, joka kajahti vieläkin voimakkaampana kuin potkurin surina.\nHetkistä myöhemmin oli Smith-Oldwick kääntänyt koneen jälleen oikein\npäin ja laskeutui huimaa vauhtia maata kohti. Hän kaarsi muutamia\nverkkaisia kierroksia nurmikon kohdalla, kunnes oli saanut\nvarmuuden siitä, että Bertha Kircher oli siellä ja nähtävästi\nvahingoittumattomana, ja laskeutui sitten hiljaa maahan, niin että kone\npysähtyi vähän matkan päähän tytöstä ja sotureista.\n\nKompuroidessaan alas tähystäjän paikalta Usanga vapisi, ja hänen\nkasvonsa olivat tuhkanharmaat, sillä hänen hermonsa olivat vielä\närtyneet järkyttävän kuolemanrengas-kokemuksen jälkeen. Mutta saatuaan\ntaaskin vankan maaperän jalkojensa alle hän sai nopeasti takaisin\nmalttinsa. Tepastellen sinne tänne perin mahtailevana ja kerskuvana hän\nkoetti vaikuttaa seuralaisiinsa, puhellen, kuinka jokapäiväisen mitätön\nteko oli lentää linnun lailla tuhansien metrien korkeudessa viidakon\nyläpuolella, vaikka kuluikin kauan, ennen kuin hän itseuskottelun\navulla sai itsensä lopullisesti varmaksi siitä, että hän oli lennon\naikana käyttänyt hyväkseen jokaisen hetken ja oli jo edistynyt pitkälle\nilmailutaidossa.\n\nNiin epäluuloisen kiihkeästi oli neekeri kiintynyt äsken löytämäänsä\nlaitteeseen, ettei hän suostunut palaamaan Numabon kylään, vaan vaati\njyrkästi seuruetta leiriytymään lentokoneen läheisyyteen, ettei sitä\nmillään arvaamattomalla tavoin voitaisi häneltä varastaa. He olivat\nvielä leirissä kaksi vuorokautta, ja päiväsaikaan Usanga yhtenään\ntiukkasi englantilaista opettamaan hänelle lentotaitoa.\n\nSmith-Oldwick muisti sen monta pitkää kuukautta kestäneen ankaran\nharjoituksen, joka hänen itsensä oli pitänyt suorittaa, ennen kuin\nhäntä oli pidetty kyllin kypsyneenä täysikelpoiseksi lentäjäksi, ja\nhäntä hymyilytti tietämättömän afrikkalaisen itserakkaus, kun tämä jo\nnyt vaati päästä yksin lentämään.\n\n\"Jollen haluaisi säästää konetta\", selitti englantilainen tytölle,\n\"antaisin tuon maankiertäjän nousta ilmaan ja katkaista niskansa, kuten\nhän tekisi kahdessa minuutissa.\"\n\nKuitenkin hän lopulta kehoitti Usangaa odottamaan vielä muutamia\npäiviä, joina opetusta jatkettaisiin, mutta neekerin luulevaisessa\nmielessä oli herännyt epäilys, että valkoisen miehen neuvo oli johtunut\njostakin nurjamielisestä vaikuttimesta, että hän vain toivoi voivansa\nkarata lentokoneella öiseen aikaan eikä senvuoksi myöntänyt Usangan\nvarsin hyvin kykenevän käsittelemään sitä yksin tarvitsematta enää apua\ntai ohjausta. Hän päätti senvuoksi voittaa valkoisen miehen\nviekkaudessa. Neljänkolmatta viehkeän vaimon aikaansaama houkutus oli\nsellaisenaan kyllin voimakas kiihoitin, ja lisäksi häntä kannusti halu\nanastaa omakseen valkoinen tyttö, jonka hän jo kauan sitten oli\npäättänyt ottaa itselleen.\n\nHautoen mielessään tällaisia mietteitä paneutui Usanga makuulle toisen\npäivän iltana. Vähän väliä heräsi hänessä kuitenkin ajatus Naratusta ja\ntämän kiivaudesta, katkaisten kärjen hänen hupaisilta kuvitelmiltaan.\nKunpa hän vain voisi päästä eroon Naratusta! Sitten kun tämä haave\nkerran syntyi, pysyi se itsepintaisesti hänen päässään, mutta sille oli\nenemmän kuin riittävänä vastapainona se tosiseikka, että musta\nkersantti pelkäsi vaimoaan todenteolla; hänen pelkonsa oli niin\nvoimakas, ettei hän olisi rohjennut yrittääkään toimittaa Naratua pois\ntieltä, jollei hän voinut tehdä sitä salaapäin toisen nukkuessa. Mutta\nhänen rajujen mielihalujensa manattua esille suunnitelman toisensa\njälkeen, hän keksi vihdoin sellaisen, joka vaikutti häneen melkein kuin\nisku ja sai hänet ponnahtamaan istualleen nukkuvien kumppaniensa\nseassa.\n\nAamun valjetessa Usanga tuskin malttoi odottaa sopivaa tilaisuutta\ntoteuttaakseen suunnitelmansa, ja heti syötyään hän kutsui syrjään\njoitakuita sotureitaan ja puheli heidän kanssaan muutamia minuutteja.\n\nEnglantilainen, joka tavallisesti piti silmällä mustaihoista\nvangitsijaansa, huomasi nyt viimemainitun yksityiskohtaisesti\nselittävän jotakin sotureilleen; eleistään ja käyttäytymisestään\npäättäen hän nähtävästi suostutteli heitä hyväksymään jonkun uuden\nsuunnitelman ja antoi heille ohjeita siitä, mitä heidän pitäisi tehdä.\nUseita kertoja lentäjä myöskin näki neekerien silmäin kääntyvän häneen\npäin, ja kerran he samanaikaisesti vilkaisivat valkoiseen tyttöön.\n\nTämä kohtaus, joka sellaisenaan näytti kylläkin jokapäiväiseltä,\nherätti englantilaisen mielessä selväpiirteisen aavistuksen, että oli\ntekeillä jotakin, mistä koituisi pahaa hänelle ja tytölle. Hän ei\nvoinut vapautua siitä ajatuksesta ja piti senvuoksi entistäkin\ntarkemmin silmällä mustaihoisia, vaikka hänen olikin pakko itselleen\nmyöntää, ettei hän kyennyt torjumaan mitään kohtaloa, jota heille\nvalmisteltiin. Sekin keihäs, joka hänellä oli ollut joutuessaan\nvangiksi, oli häneltä riistetty, joten hän nyt oli aseeton ja\nehdottomasti mustan kersantin ja tämän seuralaisten armoilla.\n\nLuutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ei tarvinnut odottaa kauan\npäästäkseen ainakin osittain selville Usangan suunnitelmasta, sillä\nmelkein heti, kun kersantti oli antanut ohjeensa, lähestyi\nenglantilaista joukko sotureita, samalla kun kolme heistä meni suoraan\ntytön luokse.\n\nLausumatta sanaakaan selitykseksi tarttuivat soturit nuoreen upseeriin\nja paiskasivat hänet maahan kasvot alaspäin. Hetkisen hän rimpuili\nvapautuakseen, ja hänen onnistuikin survaista ahdistajiinsa muutamia\ntuimia iskuja, mutta hänen vastassaan oli siksi suuri ylivoima, ettei\nhän voinut toivoakaan muuta kuin hidastuttaa heitä toteuttamasta\naikomustaan, joka oli, kuten hän pian huomasi, sitoa lujasti hänen\nkätensä ja jalkansa. Saatuaan hänet vihdoin köytetyksi mielensä mukaan\nhe käänsivät hänet kyljelleen, ja silloin hän näki, että Bertha Kircher\noli sidottu samalla tavoin.\n\nSmith-Oldwick virui sellaisessa asennossa, että saattoi nähdä niityn\nkoko laajuudeltaan ja vähän matkan päässä olevan lentokoneen. Usanga\npuhutteli tyttöä, joka pudisteli päätään kiivaan epäävästi. \"Mitä hän\nsanoo?\" huusi englantilainen. \"Hän aikoo viedä minut pois\nlentokoneessa\", vastasi tyttö. \"Hän aikoo viedä minut kauemmaksi\nsisämaahan, erääseen toiseen maahan, jonka kuninkaaksi hän väittää\ntulevansa, ja minusta muka pitää tulla yksi hänen vaimoistaan.\"\nEnglantilaisen hämmästykseksi tyttö sitten kääntyi katsomaan häneen\npäin kasvot hymyssä ja jatkoi: \"Mutta vaaraa ei ole lainkaan, sillä\nolemme molemmat kuoleman omat muutamissa minuuteissa -- hän saa\nparhaiksi aikaa pannakseen koneen liikkeelle ja kohotakseen muutamia\nkymmeniä metrejä, jos osaa, mutta sitten ei minun enää ikinä tarvitse\npelätä häntä.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti mies. \"Ettekö millään tavoin saa häntä\ntaivutetuksi luopumaan aikeestaan? Luvatkaa hänelle mitä hyvänsä,\nkaikki, mitä hän vaatii! Minulla on rahaa, enemmän rahaa kuin tuo\nhupsu-parka osaa kuvitella olevan koko maailmassakaan. Sillä hän voi\nostaa kaikkea, mitä rahalla suinkin saa, komeita vaatteita, ruokaa,\nnaisia, kaikki haluamansa naiset. Kertokaa se ja ilmoittakaa hänelle,\nettä jos hän säästää teidät, annan sanani siitä, että noudan sen kaiken\nhänelle!\"\n\nTyttö pudisti päätään. \"Se on hyödytöntä. Hän ei sitä ymmärtäisi; ja\njos hän ymmärtäisikin, niin hän ei luottaisi teihin. Neekerit ovat itse\nniin periaatteettomia, etteivät he voi kuvitellakaan toisissa olevan\nperiaatteita tai kunniantuntoa, ja erikoisesti epäilevät nämä neekerit\nenglantilaisia. Ei, parempi on näin. Olen pahoillani siitä, että te\nette pääse mukaamme, sillä jos kone nousee kyllin korkealle, on\nkuolemani paljon helpompi kuin se, joka otaksuttavasti odottaa teitä.\"\n\nUsanga oli yhtä mittaa keskeytellyt heidän lyhyttä keskusteluaan,\nkoettaen pakottaa tyttöä kääntämään sen hänelle, sillä hän pelkäsi\nheidän punovan jotakin juonta hänen suunnitelmiensa kumoamiseksi.\nTyynnyttääkseen ja rauhoittaakseen häntä Bertha Kircher selitti\nneekerille, että englantilainen vain sanoi hänelle jäähyväisiä ja\ntoivotti hänelle onnea. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja kysyi:\n\"Suostutteko tekemään hyväkseni jotakin, jos lähden vapaaehtoisesti\nmukaanne?\"\n\n\"Mitä tahdotte?\" tiedusti mustaihoinen.\n\n\"Käskekää miestenne päästää valkoihoinen vapaaksi meidän mentyämme. Hän\nei voi koskaan saavuttaa meitä. Mitään muuta en teiltä pyydä. Jos\ntakaatte hänen henkensä ja vapautensa, niin lähden mukaanne\nvapaaehtoisesti.\"\n\n\"Lähdette mukaani joka tapauksessa\", ärähti Usanga. \"Minulle ei\nmerkitse mitään, tuletteko vapaaehtoisesti vai ettekö. Minusta tulee\nsuuri kuningas, ja te teette, mitä minä käsken.\"\n\nHän aikoi alun perin tarttua tähän naiseen oikealla otteella. Hänen\nNaratusta saamiensa harmillisten kokemusten ei pitänyt toistua. Tämä\nvaimo ja neljäkolmatta muutakin vaimoa oli valittava huolellisesti ja\nharjoitettava hyvin. Tästä lähtien Usanga olisi isäntä omassa\ntalossaan.\n\nBertha Kircher oivalsi hyödyttömäksi vedota tähän raakimukseen ja pysyi\nrauhallisena, vaikkakin häntä ahdisti suru hänen ajatellessaan, mikä\nkohtalo odotti nuorta upseeria, joka tuskin oli muuta kuin poika ja\njoka niin harkitsemattoman kiihkeästi oli tunnustanut rakastavansa\nhäntä.\n\nUsangan määräyksestä nosti muuan neekeri hänet maasta ja kantoi hänet\nlentokoneen luokse. Siellä hänet ojennettiin koneeseen kavunneelle\nUsangalle, joka kiskoi hänet tähystäjänpaikalle, irroittaen sitten\nhihnat hänen ranteistaan, sitoen hänet kiinni istuimeen ja senjälkeen\nitse sijoittuen hänen eteensä.\n\nTyttö käänsi silmänsä englantilaiseen päin; hän oli hyvin kalpea, mutta\nhänen huulillaan väikkyi rohkea hymy. \"Hyvästi!\" hän huudahti.\n\n\"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!\" huusi Smith-Oldwick vastaukseksi\nääni hieman käheänä. \"Saanko nyt, kun loppumme on näin lähellä,\nilmaista sen, mitä halusin sanoa?\"\n\nTytön huulet liikkuivat, mutta lentäjän oli mahdoton tietää,\nlausuivatko ne myöntymyksen vaiko kiellon, sillä sanat hukkuivat\npotkurin surinaan.\n\nNeekeri oli oppinut opittavansa siksi hyvin, että sai moottorin\nkäyntiin kommelluksitta, ja pian kiiti kone pitkin niittyä.\nTuskastuneen englantilaisen huulilta pääsi ähkäisy hänen katsellessaan,\nkuinka hänen rakastamaansa naista vietiin melkein varmaan kuolemaan.\nHän näki siipien kallistuvan ja koneen kohoavan maasta. Se oli hyvä\nnousu -- yhtä hyvä kuin jos luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick olisi\nitse ollut ohjaamassa, mutta hän käsitti sen johtuvan pelkästään\nsattumasta. Millä hetkellä tahansa saattoi kone suistua maahan, ja\njoskin neekerin jonkun ihmeellisen sattuman oikun nojalla onnistuisi\nkohota puiden latvojen yläpuolelle ja lentää menestyksellisesti, ei hän\nedes yhdessä tapauksessa sadastatuhannesta kykenisi laskeutumaan\njälleen maahan surmaamatta kaunista vankiaan ja itseään.\n\nMutta mitä tuo oli? Smith-Oldwickin sydän lakkasi sykkimästä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nUsangan palkka\n\n\nKaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa\nja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän\nmatkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin\nja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä\naukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt\nvarhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen\nPisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää\nsen itselleen ja kumppanilleen.\n\nVäijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi\nhyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi\nsen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän\nkärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan\nvikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut\nsyöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin\ntietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti\ntai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen,\njonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala\ntulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan\nkärsivällisenä kuin petoeläin.\n\nVihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa.\nTuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi\nvoimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi\nsiihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan\nkyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä.\nSamassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä\nmahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja\noli Zu-tag.\n\n\"Mitä Zu-tag tahtoo?\" kysyi apinamies.\n\n\"Zu-tag tulee altaalle juomaan\", vastasi apina.\n\n\"Missä on heimo?\" tiedusti Tarzan.\n\n\"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä\", oli Zu-tagin\nvastaus.\n\n\"Entä tarmangani-naaras ja -uros?\" jatkoi Tarzan kyselyään. \"Ovatko he\nturvassa?\"\n\n\"He lähtivät tiehensä\", vastasi Zu-tag. \"Kudu on tullut pesästään\nkahdesti heidän poistuttuaan.\"\n\n\"Ajoiko heimo heidät pois?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Ei. Emme nähneet heidän lähtöään. Emme tiedä, miksi he poistuivat.\"\n\nTarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat\nsamassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja\nnaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui\naitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen\nharjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen\nsieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan\nmajasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin,\notti sen käteensä ja luki:\n\n\"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja\nkun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä\nTeitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että\ntäällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen\nniin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä\nvalkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat\nkiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään\ntavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan,\nolisin kovin iloinen saadessani sen tehdä.\"\n\nAllekirjoittaja oli luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick.\n\nTarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti\nsen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut\nvastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat\npäästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän\nunohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli\naitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän\nlähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa\nlänsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin\nmuutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten\nedelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille\nja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun\nlänsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin\njokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.\n\nMutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän\npysähtyi äkkiä. \"Mies on englantilainen\", hän jupisi, \"ja toinen on\nnainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en\nvoinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin,\nlähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt\npuukkoni hänen sydämeensä. Ei!\" Hän pudisti taaskin päätään. \"Apinain\nTarzan on hupakko, heikko ämmä.\" Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.\n\nManu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen\nkaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille\nkaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen\noli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan\nviidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti\nkoettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin\nlukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä.\nHeidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista,\njoita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän\njalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän\nmetsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän\njalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa\nkasvullisuuskerroksessa.\n\nSelittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama\nhiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei\nollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt\ntarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri\nsentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä\nkasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja\njulmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan\noli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen\nperintöään.\n\nJäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten\njälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä\njatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen\nkorviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi,\nkuunnellen tarkkaavasti.\n\n\"Lentokone!\" hän mutisi ja kiiruhti eteenpäin, lisäten suuresti\nnopeuttaan.\n\nSaavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone\noli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä\nvilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti\ntilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja\navuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja\nhänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan\nneekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja\ntunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan\nohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha\nKircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei\nTarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta\nhän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla,\nettä neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen\npiti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut\nvangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka --\nsikäli kuin mustaihoinen voi tietää -- halusi puolustaa tyttöä, sitä ei\nTarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga\nuneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen\npuolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että\nUsanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella\nvalkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää\nheitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla\nsotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut\nvievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan\nantavansa heille osan saaliista.\n\nNäitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki --\nneekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan\nkone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti\npois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja\nampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti,\nettä jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön\nkuoliaaksi puiden sekaan.\n\nHän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se\nepäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta\nsittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.\n\nUsanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle\noutoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat\nmustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan\nhänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen\npyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun\noksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla\npäästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät\nsilmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He\nnäkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan\nhänet.\n\nIso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään\noleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka\npuolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja\ntarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa\nkiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen\npainostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi\nylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri\navaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien\nnäiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun\nhän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan\nhänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi\nnopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän\nhitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa\nyläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen\nlihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.\n\nLainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga\nkonetta yhä korkeammalle ilmaan.\n\nTarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki\nnopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset\nestivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan\nkuoleman kitaan.\n\nBertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet.\nPuutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei\nkyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä\ntiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien\nsormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän\noli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan,\nvoimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden\npingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan\nvartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan\nUsangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: \"Oletteko\nmilloinkaan ohjannut lentokonetta?\" Tyttö nyökkäsi nopeasti\nmyöntymyksen merkiksi.\n\n\"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua\nohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?\"\n\nTyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. \"Kyllä\", hän vastasi.\n\"Mutta jalkani ovat sidotut.\"\n\nTarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki\nhänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti\nympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan\nhänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien\nvälisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi\nsyössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain\nihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja\nsuorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että\nheidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä\naikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän,\nhän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan\nkokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos\nneekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.\n\nEnsimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan\noikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä\nja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää\npuukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen\nvyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan\nistuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin\nsylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä\nlentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä\nsukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja\nkääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi\nkorkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas,\netteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui.\nMutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun\nhän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen\nkuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja\nenglantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.\n\nKumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja\nkun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä\nuudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla\nnurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho.\nUsanga oli saanut palkkansa.\n\nYhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat\naluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi\nraivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän\nkeräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille.\nKaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti\npudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä.\nTarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa\nolivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön\nkorvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat\npotkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.\n\nKäsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen\nhuulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä\npäättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien\nkorkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja\nsitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin\nnopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä\noivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla\nhetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena\ntuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies\nvikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän\nvilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina\ntarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut\nketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla\nviidentoista metrin laajuisella alalla.\n\nKun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän\nseuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä\nvaiensi hänet torjuvalla eleellä.\n\n\"Pelastitte itse itsenne\", esteli Tarzan, \"sillä jollette olisi kyennyt\nohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on\nteillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta\nalussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos\nteillä on riittävästi petroolia.\" Hän katsoi kysyvästi lentäjään.\n\nSmith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. \"Minulla on sitä yllin kyllin\", hän\nvastasi.\n\n\"Lähtekää sitten heti!\" kehoitti apinamies. \"Ei kumpikaan teistä kuulu\nviidakkoon.\" Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn\nväre.\n\nTyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. \"Tämä viidakko ei ole\nsopiva paikka ainakaan meille\", myönsi Smith-Oldwick, \"eikä se\nmyöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette\npalaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?\"\n\nTarzan pudisti päätänsä. \"Minusta on viidakko parempi\", hän virkkoi.\n\nLentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti\nsellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.\n\n\"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen -- hm -- rahasta, hm --\nymmärrättehän --\"\n\nTarzan purskahti nauruun. \"Ei\", hän vastasi. \"Ymmärrän, mihin\ntähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko\nelämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla\nmissään muualla.\"\n\nToiset pudistivat päätään. He eivät käsittäneet häntä.\n\n\"Menkää!\" käski apinamies. \"Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin\npääsette turvaan.\"\n\nHe astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen\nkättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. \"Hyvästi!\" virkkoi tyttö\nojentaessaan kätensä Tarzanille. \"Ennen kuin poistun, ettekö tahdo\nsanoa minulle, ettette enää vihaa minua?\" Tarzanin kasvot synkkenivät.\nMitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen\nenglantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin\nkasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari\nvinhaa vauhtia itäänpäin.\n\nNiityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. \"On liian paha\nasia, että hän on saksalainen ja urkkija\", hän jupisi, \"sillä häntä on\nkovin vaikea vihata.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nMusta leijona\n\n\nNuma, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta\nerämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja\nvoimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia\nkynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona,\noli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään\nja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää\nuhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona,\nastuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen\nläsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.\n\nTuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan\nhyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun\nBara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja\nniinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään\nsalakähmää saaliinsa jälessä.\n\nLievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana\nkantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin,\nkiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui\njäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään\nliian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä\nPaccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja\nseurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä\nkohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki\nedellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.\n\nNuma arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat\nkahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon\nvääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin -- tällä kertaa se\noli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi\nlamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja\nsamanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian.\nTaipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi\näkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo\nmukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin\nväliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta.\n\nSheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen\nrisahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan\nIehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään.\nKaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison\nkissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu\nhäiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran\nniskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli\nNuma tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon\nsuuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan\nleijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan,\ntunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias\nhyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi\nvain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet\npyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria,\nvoimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja,\nparas ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen ---\nnälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.\n\nMitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto?\nKun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat,\nhampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa,\nja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä\nsillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa\nlihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta\nmakupalalta.\n\nKookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä\nennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi\nhalveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi\nolennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei\nkavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut\nvitkastella eikä pysyä hiljaa.\n\nSen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin\nnälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille\nihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti\njymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti\nja välittämättä aiheuttamastaan melusta.\n\nMajesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana\nympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä.\nLuontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen\nominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon\nvaltiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä\noli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka\nvarovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien\nkatketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka\nviekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle\nriistapolkua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nApinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka\neteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta.\nHän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan,\nvieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin.\nViikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän\nturvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat\ntyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai\njulmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta\nvapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina\npois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja\nisävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.\n\nMutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi\nhänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut\nhuojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei\nollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt\nei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista,\nettä hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten\nyhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi\ntuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai\nyksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy\nSmith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli\ntiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen\nsydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä\nhuolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän\noli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli\nnainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se\nnäennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita\nkertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.\n\nKeikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin\nolisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut\npyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän\nseisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin\näkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen\noksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun\nlatva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän\nsitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista\nlentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden\njälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa\njäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.\n\nVihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana\nidässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti\nitään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi\nvinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän\nkäsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se\noli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä,\nnäytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin\nhuimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten\nkukkuloiden taa.\n\nApinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä\nmaamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen\nläheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset\nolivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa\nsynnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan\nsuunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.\n\nMikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen\nsyöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja\nhedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden\nrajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon\npäivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan\nja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen\nheltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen\nvoinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin\nmatkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin\nvaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla\nsatimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun\nkypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan\ntuppineen ja vanhanaikaisen musketin -- mykät todistukset sen miehen\nvaltavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti\nvarustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut\nvillin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja\nhennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä\nentisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan -- heitettyinä sinne\nhaavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.\n\nSikäli kuin hän saattoi arvella, oli viimeksimainittu mahdollisuus\ntodennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan\nsaamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden\nvaralta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla\nhäntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat;\nmutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.\n\nHänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen\nkorvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla\njuostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä\neläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa\nvauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen\noli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan\nBara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina\nihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle,\nettä parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten\nravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi\nsiirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen\nhyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä\nkenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen\nmuuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä\nparhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän\npensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan,\ntapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä\npelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta\nvoinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen.\nEläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti\nnäkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret\nkiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat\nupposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja\nhetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin\nruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.\n\nIkäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan\njymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli\nerottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten\nsamoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja\nsiskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan\nsuinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen\nvihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa\nselkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen\nja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni\noli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.\n\nVälimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen\nlähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon\njättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet\nkaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana\nolivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi\nallaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes\nApinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti\nhyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto,\nkookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja\nturkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se\nkuopan pimennossa näytti melkein mustalta -- musta leijona!\n\nTarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta\nvihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen\nkauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen\npieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli\ntosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti\ntämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi\nkuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä\nkuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet\nkoskaan värähtäneet pelosta.\n\nIhailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden\nvoimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa.\nVaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin\nkatkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen\nsatimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia\nystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän\nsanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan\npetomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön\nihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen\nyläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä.\nKellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin\nsilmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen\nveren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon,\nja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.\n\nApinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona\nilmoittanut hänelle: \"Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt.\nOlen kuolemaisillani nälkään.\" Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja\nhymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon\nolaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon,\nleikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään\nkarvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen\nkatseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies\nhymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään\ntakakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.\n\nKolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan\nvingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen\nharmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti\nne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.\n\n\"Vanha akka\", jupisi apinamies. \"Tarzanista on tullut heikko, vanha\nakka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran,\nkauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska\nTarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen,\nheikkojen sivistysolentojen parissa.\" Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä\nhän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle\nmielijohteelleen.\n\nSamalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli\npidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän\nhuomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen\nmerkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan.\nTavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli\npohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona\nupposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli\nkuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen\nsentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden\nteroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut\nsatimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka\nkerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään\nterävään kärkeen.\n\nIlmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska\ntämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä\nvalkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu\nrääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti\nnauttia sen kuolintuskista.\n\nKun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että\nse olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille,\nja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen\ntuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman\nonnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi\nkaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin\nvoisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita\nolisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun\nvapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin\nturvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa\nyhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet,\noli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on\nvälttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä\nhengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa\nvastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut\nkykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta\ntai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan\nantautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi\nkäyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin,\nkeksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.\n\nNyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä\nhän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen\nmelkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa\nsyömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin\nverroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli\nTarzanin meneteltävä varovasti.\n\nLaskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä\ntehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt\nlainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti\napinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan.\nTarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän\nkiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi,\nettä hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten\nvälähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään\nkaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti\npoistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan\nseipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä\nvain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi\nviereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu,\nminkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja\nkiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän\nveti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti.\nHitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan\nepäluulo, ja se alkoi murista.\n\nAiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli\nymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan,\nniin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti\nkuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut\nsille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon\nepäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden\nverkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten\nkellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle.\nHeti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin\nvaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut\nsille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa\nväliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain\nTarzan katosi viidakkoon itään päin.\n\nMaan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai\neläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa\nseurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli\nsilmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka\noli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden\nlatvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta\nsaattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut\ntäsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja\nkukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan\nkohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan.\nJos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi\nTarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä\nympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.\n\nHänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle\nsitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten\nkierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän\nhajunsa. Ja niin hän tekikin.\n\nEnnen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia,\nottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana\ntaakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä\nrinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka\ntakana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa;\nsiellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa\nmelkein vedettömässä ilmastossa.\n\nVuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua\nmaisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka\nosoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot\nhalkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan -- nuo\nhirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä\nrangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut\ntunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.\n\nKaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen\nmatkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten\nkiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan\nensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella\npuolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli\nmahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus\n-- pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui\nentistäkin kaameammalta.\n\nMyöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle,\njossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja\ntäällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. \"Ei tällä\nkertaa, Ska\", huudahti apinamies ilkkuvasti, \"sillä nytpä Tarzan onkin\nTarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä\nja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun\nhän on täysissä voimissaan!\" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka,\nkaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta\nhuolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan\nkaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan\nsovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan\nyksitoikkoisesti: \"Ska tietää! Ska tietää!\" Vihdoin hän ravisti itseään\nsuuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää\nkohti.\n\nLaskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi,\npuolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein\nsamalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta\nviikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine\naseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena\nkuin se oli virunut vuosisatoja.\n\nKatsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas\nmies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan,\nhän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen\neteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä\nseiniä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nSalaperäiset jalanjäljet\n\n\nKun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen\nlentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli\nniin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti,\ntunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti,\nkoettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui\nkummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat\nvaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin,\nsillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin\nmuutakin -- ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä\nja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.\n\nHänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja\nherrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni\ntämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui\nvillieläimen oleskelumailta!\n\nLuutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa\nriemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti\nnopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan\nhänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään --\nTarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli\nväittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen\nupseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin\najatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös\nosoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen\nrinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa\nrakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti\nodottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun\ntoisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle\napuaan eikä suojelustaan.\n\nNuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla\nmielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti\nvakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin\nsilmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin\nvarmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat\npiirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan,\nvihatun rodun naiselle.\n\nJa niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa.\nHeidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen\nniukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva\nerämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin\nkuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.\n\nKohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen\nseudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska,\nkorppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon,\njättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä\nSkan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus,\njoka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta\nvastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta\nolkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä,\nja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi\nsilvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun\nsirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi\nja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui\npyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.\n\nOhjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli\nvähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän\nsamalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut\nhirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän\nvoinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi\nniin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan\nheidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain\ntasaiselta ja hiekkaiselta.\n\nHänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta\nkoettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone\nkärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran\ntärähdyksen.\n\nOnneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti\ntodella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen\nkorjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä\nepäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi\npalata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän\nolisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja\njanoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi\nmelkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden\npuolelta.\n\nLentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick\nkääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut\ntyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat\npaikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. \"Tämäkö\non loppu?\" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. \"Tähän loppui\njoka tapauksessa ensimmäinen taival\", hän vastasi.\n\n\"Mutta ette kai voi suorittaa korjauksia täällä\", virkkoi tyttö\nepäillen.\n\n\"En\", myönsi mies, \"en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja.\nMutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä\ntarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä,\nhyvin pitkä matka Tanga-rautatielle.\"\n\n\"Emme pääsisi kauaksi\", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus.\n\"Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän\nonnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta.\"\n\n\"Mutta me emme ole aseettomia\", vastasi mies. \"Minulla on täällä\nylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet.\" Ja hän\naukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.\n\nBertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti\näänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. \"Tuollainen\npaukkupyssy!\" hän huudahti. \"Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä\ntuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties\nosutte.\"\n\nSmith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. \"Mutta se on ase\",\nhän puolusteli. \"Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä\nvarmasti surmata.\"\n\n\"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan\", vastasi tyttö, \"ja jollei\nvehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin\npistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt.\"\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi mies ivallisesti, \"tietystikin olisi pikakivääri\nparempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä\nerämaassa.\"\n\nTyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan,\nsillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä\nsuojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli\nniin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti\nepäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli\nkiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi\nsiten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja\npelkoaan.\n\n\"Suokaa anteeksi!\" pyysi tyttö. \"Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä,\nmutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu,\nettä olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan\nhenkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että\nkuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että\nolen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huudahti lentäjä. \"Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te\nole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään.\"\n\n\"Oi, ei\", sanoi tyttö, \"en minä tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että\nsilloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta\nkaranneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni\nallekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on\nmyönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani\ntäydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina\ntietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen\nkantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan\nsuuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä\nkykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään\nmuuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä\nenää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana.\nRuumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää.\nEpäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut\nrajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta\nkauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet\nlihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani -- tunnen niin\nelävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään,\nettette ymmärrä minua -- miehet ovat niin toisenlaisia.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Smith-Oldwick, \"luulen käsittäväni sen. Ja koska sen\nymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille\nsankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei\nvoi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan\npesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä\npelastamaan.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi tyttö, \"mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen\nhyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän\ntunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme\nmolemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos\nvain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä.\"\n\n\"Ensiksi\", virkkoi mies, \"on saatava selville, kuinka pahasti lentokone\non vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata.\"\n\nKaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa\nsiitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi.\nJa vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.\n\n\"Tiesin sen\", vastasi tyttö. \"Mutta luullakseni oli minulla hyvin\nsamanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän\nlieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa\nkoettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa\nmatkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi\njalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen\nkuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon\nja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin\ntoisenlainen kohtalo.\"\n\n\"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin\ntuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme\nhyödyttömäksi?\" kysyi mies.\n\n\"Emme\", sanoi tyttö. \"Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että\nmeidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme\nolevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen\nsuuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on\nmeillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa\nalaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä\nkahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle\ntahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän\nolevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan,\nkäytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja\nriistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa\nvilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä\nrannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan.\"\n\nMies pudisti päätään epäilevästi. \"Voimmehan sitä koettaa\", hän\nvirkkoi. \"Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa\nkuolemaa.\"\n\nSmith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan\njalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen\nsuuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä.\nÄkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.\n\n\"Katsokaas!\" hän kuiskasi.\n\nMies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki\nrotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison\nleijonan jykevän pään.\n\n\"Huh!\" huudahti hän. \"Noita vintiöitä on joka paikassa.\"\n\n\"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?\" tiedusti tyttö\ntoiveikkaasti.\n\n\"En sitä luulisi\", vastasi mies. \"Leijonat eivät ole erittäin hyviä\nkestämään janoa.\"\n\n\"Sitten se on hyvä enne\", riemuitsi tyttö.\n\nMies naurahti. \"Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä\nennustavaa kerttusta.\"\n\nTyttö loi häneen nopean silmäyksen. \"Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole\nminusta hauska. Se herättää minussa toiveita.\"\n\n\"Se on otaksuttavasti molemminpuolista\", ivasi Smith-Oldwick, \"koska\nepäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä.\"\n\nLeijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia\nsillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.\n\n\"Tulkaa!\" kehoitti mies. \"Kiivetään koneeseen.\" Ja hän auttoi tytön\nlentokoneen laidan ylitse.\n\n\"Eikö se pääse tänne perässämme?\" kysyi Bertha Kircher.\n\n\"Kyllä luultavasti\", vastasi luutnantti.\n\n\"Sananne ovat rauhoittavia\", tokaisi tyttö.\n\n\"Minusta ei siltä tunnu.\" Smith-Oldwick veti esille pistoolinsa.\n\n\"Taivaan tähden\", hätäili tyttö, \"älkää ampuko sitä tuolla lelulla!\nSaattaisitte osua.\"\n\n\"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois,\njos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt\neläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni,\ntyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla\nhän taltuttaa hurjimmatkin pedot.\"\n\n\"Mutta eihän teillä ole keittiötuolia\", huomautti tyttö.\n\n\"Ei\", myönsi Smith-Oldwick. \"Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen\naina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja.\"\n\nBertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti\nkuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.\n\nNuma, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui\nenemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan\nlentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.\n\n\"Se on suurenmoinen, eikö olekin?\" huudahti mies.\n\n\"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta\", vastasi tyttö, \"enkä noin\ntummaturkkista. Sehän on melkein musta.\"\n\nHeidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä\nse rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että\ntorahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se\nkyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa,\ntähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän\nraivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan\nsen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen\nalkuunpanijaa.\n\nSamalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä\nketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle,\nkehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi,\nkuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon,\nkiiveten ylemmälle siipitasolle.\n\nNuma, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin,\njäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö\nkiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se\noli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan,\neikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti\nolevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja\nhuusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason\nvastaiselle laidalle.\n\nJuuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen\nyläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus\noli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti\nenglantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja\nviimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti\nhuomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.\n\nEnsiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa\nkääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan\nvaroittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle\npaenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti\ntukahdutettu \"Jumalan kiitos!\", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia\nsilmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet\nvarmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä\nsaapunut ratkaisevalla hetkellä.\n\nMelkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän\nlentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla\noli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa\nkohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen\nleijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki -- mitä Bertha Kircher ja\nSmith-Oldwick eivät tietäneet -- että petoa kannusti enemmän\nuteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa\npäässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä,\njonka hän oli leijonalle tehnyt.\n\nTarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän\ntunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne\nusein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas\npysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju\nsaattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on\nensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti\nsiihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän\nlyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle\njuurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli\npikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin\njännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen\nselville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.\n\nSmith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan.\nEdellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti\nhypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään\nposkiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse\nkivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan\nolennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä\nsilmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä\nhaaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat\ntoisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin\noivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys,\noveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan\nvastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta\ntekijästä suurin oli sattuma.\n\nHän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä\ntoisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja\nkuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei\nosannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.\n\nHänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne\ntaas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia.\nJa sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti\nmiehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään.\nHänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia\nääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei\nkuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja\npuolittain hysteeriset sanat: \"Hitto soikoon! Onko moista nähty?\"\n\nHän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen\nlonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja\nraaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.\n\nKummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien\nalempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen\nvälillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan\nsynnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin\näkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.\n\nKun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun\nTarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.\n\n\"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät\", virkkoi apinamies,\n\"ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä.\"\n\n\"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?\" tiedusti\nenglantilainen upseeri.\n\n\"Näin koneenne syöksyvän alas\", vastasi Tarzan. \"Tarkkailin teitä\neräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut\nsaada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja\nte näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun\nkatositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa\npohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin\npistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Smith-Oldwick, \"se on toivottomassa tilassa.\"\n\n\"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?\"\nTarzan osoitti kysymyksensä tytölle.\n\n\"Tahdomme päästä rannikolle\", sanoi Bertha Kircher, \"mutta se näyttää\nnyt mahdottomalta.\"\n\n\"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten\", tunnusti apinamies,\n\"mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain\nlähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa.\nVapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla\njotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne -- en ainakaan nähnyt\nainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani\nvuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui\nkimppuunne?\"\n\n\"Etelästä päin\", vastasi tyttö. \"Myöskin me arvelimme, että sillä\nsuunnalla täytyy olla vettä.\"\n\n\"Lähdetään sitten etsimään sitä\", esitti Tarzan.\n\n\"Entä leijona?\" kysyi Smith-Oldwick.\n\n\"Siitä meidän on otettava selko\", sanoi apinamies, \"ja sen voimme tehdä\nvain siten, että tulette sieltä alas.\"\n\nUpseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen\nnähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen\nkävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun\nhän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.\n\nBertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä\nsiitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli\nkäyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin\ntodellinen.\n\nNuma, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen\nsilmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi\napinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille\nisojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat\nihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta\nymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan\ntoivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan\nastui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan\nupseeria.\n\n\"Mitä sille sanoitte?\" tiedusti tyttö.\n\nTarzan hymyili. \"Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava\nmetsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette\nystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet\nymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein\nsamaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä\nsille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme,\nryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä\ntoisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan\nrohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden\npitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne\nkappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta\nluultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä\nhaluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi.\"\n\nBertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen\nmaahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville,\nmutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja\närisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.\n\n\"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen\nsaapuvilla\", virkkoi Tarzan. \"Teidän on paras yksinkertaisesti olla\nvälittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa\nkaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina\nminut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu,\nsiitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe.\"\n\nTarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat\nmuonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät\ntaivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan\nkoneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat\nnäkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen\nnoudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden\nlähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät,\nja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet,\nmutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden\nleijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä\npysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa\nkatsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan\ntiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.\n\n\"Katsokaahan noita!\" hän huudahti.\n\nAluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin\npehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä\nTarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.\n\n\"Ihmisjalan jälki!\" hän äänsi.\n\nTarzan nyökkäsi.\n\n\"Mutta varpaita puuttuu\", huomautti tyttö.\n\n\"Jaloissa on ollut pehmeät anturakengät\", selitti Tarzan.\n\n\"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä\", virkkoi\nSmith-Oldwick.\n\n\"Niin\", myönsi apinamies, \"mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita,\njollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä\nkäyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten\nalkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan\narmeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on\nilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä\njäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin\nnäette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset\nkengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä\nkeskikohtaa.\"\n\n\"Luuletteko siis, että jäljet ovat valkoisen?\"\n\n\"Siltä näyttää\", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että\nSmith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä --\nhän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja\nerämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät\nsieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin\nhän nousi pystyyn.\n\n\"Haju ei ole gomanganin\", hän sanoi, \"eikä myöskään oikein\nvalkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta\nen tiedä, mihin rotuun he kuuluvat.\"\n\nRotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli\nvain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen\näkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä\nyläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia\nluolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan\nvaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan\ntasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea\nhiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.\n\n\"Pesiydytään tuonne yöksi\", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen,\nhiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan:\n\"_Leiriydytään_ tänne täksi yöksi.\"\n\nKun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä\nluolaan.\n\n\"Te nukutte sisällä\", hän määräsi. \"Luutnantti ja minä lepäämme\nulkosalla aukon edustalla.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nYöllinen hyökkäys\n\n\nKääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö\nnäkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja\nmelkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä\njohtuvaa ääntä samalta suunnalta.\n\n\"Mitä se on?\" hän kuiskasi. \"Tuolla pimeydessä on jotakin.\"\n\n\"Niin\", vastasi Tarzan. \"Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun\naikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?\"\n\n\"Oi!\" huudahti tyttö, huokaisten helpotuksesta. \"Se on meidän\nleijonamme.\"\n\n\"Ei\", virkkoi Tarzan. \"Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen,\nja se etsii saalista.\"\n\n\"Väijyykö se meitä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kyllä\", myönsi apinamies. Smith-Oldwick hypisteli pistoolinsa perää.\n\nTarzan näki toisen vaistomaisen liikahduksen ja pudisti päätään.\n\n\"Antakaa sen vehkeen olla, luutnantti\", hän kielsi.\n\nUpseeri naurahti hermostuneesti. \"En mahtanut sille mitään,\nymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta.\"\n\n\"Se koituisi itsensätuhoamiseksi\", sanoi Tarzan. \"Tuolla on meitä\ntähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta\ntahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne\nsaattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne\nantavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme,\nniin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä.\"\n\n\"Entä jos ne hyökkäävät?\" tiedusti tyttö. \"Eikö meillä ole mitään\npelastuskeinoa?\"\n\n\"Kah, meidän on oteltava niitä vastaan\", vastasi Tarzan.\n\n\"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?\"\ntuskaili tyttö.\n\nApinamies kohautti olkapäitään. \"Kerranhan on jokaisen kuoltava\", hän\nvirkkoi. \"Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä;\nmutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa\nsellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat\nvanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun\nNuman tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän\ntaikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja\ntapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden\nperästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää.\"\n\nTyttöä puistatti. \"Niin\", hän kertasi kolean toivottomasti, \"senjälkeen\non kaikki samantekevää.\"\n\nSitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle.\nSmith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti\nvastaisella puolella.\n\n\"Saanko polttaa?\" kysyi upseeri Tarzanilta. \"Olen säilytellyt muutamia\nsavukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä\nviimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?\" Ja hän ojensi\napinamiehelle savuketta.\n\n\"Kiitos, en\", vastasi Tarzan, \"mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa.\nEi yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se\nei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä.\"\n\nSmith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä\nverkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä\noli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä\nyön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta\npohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.\n\nÄänettömyyden katkaisi Smith-Oldwick. \"Eivätkö ne ole harvinaisen\nrauhallisia leijoniksi?\" hän tiedusti.\n\n\"Eivät\", selitti apinamies. \"Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei\nse tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä\nne ovat hyvin hiljaisia.\"\n\n\"Toivoisinpa niiden ärjyvän\", sanoi upseeri. \"Toivoisin niiden tekevän\nmitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden\nhiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja\nkuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon\nkuitenkin\", hän lisäsi, \"etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa.\"\n\n\"Kolmeko?\" virkkoi Tarzan. \"Ympärillämme on niitä nyt seitsemän.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Smith-Oldwick.\n\n\"Emmekö voisi virittää tulta\", kysyi tyttö, \"säikyttääksemme ne pois?\"\n\n\"En tiedä, olisiko siitä hyötyä\", vastasi Tarzan, \"sillä minusta\ntuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme\ntottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän\nkummastutti -- tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli\nnähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien\njoukossa ihminen.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" huudahti Smith-Oldwick. \"Nehän repisivät hänet\nkappaleiksi.\"\n\n\"Mistä päätätte, että siellä on ihminen?\" tiedusti tyttö.\n\nTarzan hymyili ja pudisti päätään. \"Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi\",\nhän vastasi. \"Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma\nhavaintokykymme ei ulotu.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi upseeri.\n\n\"No niin\", sanoi Tarzan, \"jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette\nkykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä\naistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman\nhajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla\non ihminen.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että tunnette ihmisen hajua?\" kysyi tyttö.\n\nTarzan nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?\"\ntiedusti mies.\n\n\"Niin\", vakuutti Tarzan; \"ei ole kahta samannäköistä eikä kahta\nsamanhajuista leijonaa.\"\n\nNuori englantilainen pudisti päätään. \"Ei\", hän sanoi, \"minä en jaksa\nsitä ymmärtää.\"\n\n\"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet\ntänne ahdistamaan meitä\", virkkoi Tarzan, \"koska niitä ei mikään olisi\nestänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet.\nMinulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kenties\", vastasi Tarzan, \"ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä\njohonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen\nmeitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme\npoissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän.\"\n\n\"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?\" huomautti\nSmith-Oldwick.\n\n\"Sitä emme voi tietää\", vastasi Tarzan. \"Ja hyvin mahdollista on, että\npyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan.\"\n\n\"Tarkoitatteko vedensaantipaikkaa?\" tiedusti tyttö.\n\n\"Kyllä\", myönsi Tarzan.\n\nJonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain\nulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat\nliikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi\ntyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick\ntorkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas\nmielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut\nsikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut\nseisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja\nheitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.\n\nApinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan\nhyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta,\njollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun\naikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin\nmiehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli\nhavainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja\nhänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään,\nsillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi\nkyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties\nolisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että\nhänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi\npaikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki\nHänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä\nmuitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata\ntyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä,\npakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.\n\nKookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut\nlyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti\nkokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti\nmaahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.\n\nHänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä\nhämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava\nkohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja\nhitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut,\nennen kuin hän sai nujertavan iskun.\n\nHänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista\npaljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi\nverkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin\nruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen\npäällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.\n\nKun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle,\nettä hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli\npelastanut wamabojen kuopasta.\n\nSe rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen,\nikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään.\nKohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa,\njohon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut;\nkallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta\nleijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä\naiotusta uhristaan.\n\nSitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat\nkadonneet.\n\nHänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät.\nRavistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin\npäin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä\n'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen,\nhankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa\nväijyjiin päin.\n\n\"Luullakseni\", virkkoi Tarzan Numalle, \"voimme sinä ja minä yhdessä\ntehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi.\" Hän puhui englanninkieltä,\njota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli\nvarmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi\nkärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän\nhätyyttäjiensä kanssa.\n\n\"Tule!\" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan\nharjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen\nrinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja\nlopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle.\nTarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen\nleijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten\nryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin\nedeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.\n\nApinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa\ntaistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan\nja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi\nmerkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan\nhän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot\nkissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.\n\nRaatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa\ntavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta\nkättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan\nvasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin\nalle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta\nkarjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana.\nNyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes\najatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet.\nMutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet\npuristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi\nteräase syvälle leijonan kylkeen.\n\nSilloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies\nponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut\njalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen\npitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli\ntavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti,\nettä häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä\ntehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän,\nleijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen\ntajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.\n\nPonnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä,\nkoettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin\nmurto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi\ntaaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset.\nMutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota\nmaasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen\npäähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.\n\nKaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen\nleijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä\npois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka\nolikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun\nvaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen\nleijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti\ntoista leijonaa.\n\nMustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden\ntavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat\npedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan,\nennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten\nedellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva\nvihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään,\nehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet\nupposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne\ntaaksepäin, oli taistelu lopussa.\n\nKun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät\npedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen\nväkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin\nupeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta\ntummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti\nesiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat\nkuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden\nosien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti,\nettä ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan\nnähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen\ntuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka\ntyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.\n\nKun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti\nlähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen\nselville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean\nnälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien\njälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen\ntahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti\nkorviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi\nnälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin,\npysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä.\nApinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja\nseurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa\netsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet.\nPian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien\npainamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden\nhajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana.\nSitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin\nhajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat\ntytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.\n\nHe olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin\nkuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja\nleijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen\nymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa\nnojalla.\n\nRotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne\ntänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden\nsitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi\netelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin.\nSiellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista.\nPolku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että\nse oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten\ntyöstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan\nkäännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren\nperuskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat\nkorkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä\nhän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei\nnäyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.\n\nEttä laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus,\njoka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen\nvuoristoon saakka.\n\nSiltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli\nhakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui\nlaaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä.\nPolku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä,\nloistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia\nmarakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.\n\nMetsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen\nsanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä\nennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki\nepätodellisen vaikutuksen -- kuten itse laaksokin, joka piili\nunohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa.\nLinnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja\nlajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen\noli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen\nmaailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin\nsaattoi johtua vaaran aavistuksista.\n\nPuissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä\njoitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille\noksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä,\njoita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä\nosittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi\nkatseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nMuureilla ympäröity kaupunki\n\n\nLaskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa\njäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää\npolkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän\nsammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti\nvirtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia\npääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten,\nNuma-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.\n\nLukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt\nlainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut\nmerkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista,\nButosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki\nsiellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja\nkerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut\nkuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta\nniitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.\n\nKoska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä\nkirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet\nriistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun\nhyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi\nsitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa,\nhänellä oli vieläkin tallella aseet -- keihäs ja pitkä puukko, jouset\nja nuolet ja ruohoköysi.\n\nSovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen\njonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän\nnuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen\nmaahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean\nvalitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä\nkaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä\nkiljaisuista.\n\nTarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua\nolisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että\nkaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän\nkäänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä\nhänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja\nvastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti.\nJa niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava\nvoitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin\notuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden\nrääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä\nmyöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.\n\nAikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui\napinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän\nsieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen\ntakaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta\nnahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä\ntodella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen\nmurahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt\nlinnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen\nhavaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa\nsellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti.\nKuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi\nGorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden\nherahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta\nmetsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.\n\nHän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä\nlähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä\nmyöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta\nsuunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien\ntassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan.\nApinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun\nluultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen\nosoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka\nsuunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän\nkeskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät\nkoettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia\nkatkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat\npensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.\n\nHän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui\njärjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli\nkutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä\nyhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema\ntässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä\nsiihen, mitä seurasi.\n\nJärkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä\nkuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.\n\nHän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden,\nmillä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella\ntekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona.\nHänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka\nolivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja\nhieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin\nkookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.\n\nKohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja\npuiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja\njäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan\nkuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi\njälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina\nvalppaina.\n\nLeijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina\nolivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut\nkuulunut murinaa eikä karjahduksia -- hiljainen piiri oli vain\nrauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin\nperinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt\nleijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan\naamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten\ntoiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.\n\n\"Dango, haaskojen syöjä\", hän huusi niille ja vertasi niitä perin\nhävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja\ninhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja\nkatkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat,\npaljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi.\n\"Pelkuri-raukkoja\", herjasi Tarzan niitä. \"Leijonia, joilla on\nBara-kauriin sydän.\" Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja\nviidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi,\nmutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.\n\nOli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan\nerotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat\nkahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä\ntuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen\ntarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui\noikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin\nensiksi näkemän leijonan taakse.\n\nNähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin\nne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja\nhän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä\nmuutoinkin kuin hajuun nähden.\n\nTulija oli voimakasrakenteinen, ja hänen ihonsa oli nahkamainen,\nmuistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes\nkymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan\npäänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja\nhyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä.\nMiehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa\ntörröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja\nulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin\nheikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas\nalahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti\nkehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan\nvoimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi\nala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden\nvaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset,\nkun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.\n\nHänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa,\njonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli\npehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin\npolvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä\nsäärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä\nriippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän\ntuskin saattoi uskoa silmiään -- raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen\npistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu -- ainakaan se\nei ollut valmistettu nahoista -- kun taas housut oli yhtä ilmeisesti\ntehty jyrsijäin turkeista.\n\nTarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi\nleijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija\nseisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi\nsitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan\nsen.\n\nMies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä\nvieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä\npäättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin\nleijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja\nläimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.\n\nHänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen\nmielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle\nhaasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli.\nKun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä,\nsillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin\ntarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein\nehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen\näänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä\nkuolevaista.\n\nPian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin\nvastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä,\nmutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän\nyhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt\nainoatakaan niistä.\n\nTällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla\njo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti\nturvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin\nkeihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä,\njota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla\npääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman\nympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän\nhiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen\nvinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti\ntaaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.\n\nSilloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat\ntavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain\nvilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti\nmaasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi\npuiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen\nheilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: \"Olen Apinain Tarzan,\nvaltava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään\nmahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!\"\n\nVähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi\nTarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin\njälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan.\nJäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie\näkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen\nkatseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja\ntorneineen.\n\nSuoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei\nhyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin\nmuurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen\njalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa!\nKasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan\noleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja\nmuokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta\nlavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä\ntyössä viljelyksillä.\n\nKaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen\nkalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja\nampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja,\nja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva\nkupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä\ntai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman\nyksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli\nnähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita,\nja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka\nviiniköynnösten peitossa.\n\nSeisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään\nolevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän\nhavaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa\nkantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän\näsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi\nlyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta\nmukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen\nhalki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa\npaluuta. Ja pian he saapuivatkin -- kummallinen mies leijonalauman\nseuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin\nviljelyksien välitse portille.\n\nTäällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen\nauettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana\nportin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa\nvallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain\nhuomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti\nsulkeutui.\n\nTuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja\nmies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se\nheidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli\nhänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä\nheitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos\nhän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle.\nEnsinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt,\nettä sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen\netsimiensä henkilöjen olinpaikan.\n\nAlhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki\nTarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli\nmies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän\nojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen\njälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa\nkopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut\naavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon\nväkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä\nmailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja\nmaanviljelystuotteet kaupunkiin.\n\nNähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille\noksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta\npaikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka\nulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin\nolivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea\nrakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja\nnopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden\nrakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut\nsiitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän\nluonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi,\njonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen\nkannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän\nkumppania ensinnä juuri sieltä.\n\nSitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka\nvaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät\nmonista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.\n\nTarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat\ntasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli\nupeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt\ntähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies\njaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien\nmaanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille\naloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta\nkuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin\nrakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin\nsen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman\nkanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi\nasianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut\npolvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän\npienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä\narvoituksista.\n\nMutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä\nja asukkaita täynnänsä!\n\nYön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten,\nNuman ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät\nkarjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun\nkaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.\n\nTarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin,\nja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa.\nSen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne\nviiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla\nkasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan,\nsamalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä\nentistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen\nmatka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka\nylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi\nrajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa,\njos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet\naukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta\npelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.\n\nHänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä\nsiihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen\npainonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä\nliikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän\nmuurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan\npäästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään\nollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja\nvarmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja\nmuurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni\nhiipien kentälle.\n\nItäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään\nmuurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti\njokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle\nsilmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen\nhahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa\nsaalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli\npuolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava\nääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja\nvilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies\nnäki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.\n\nVaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että\nleijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin\nkuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta\nsamassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina\nolevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri\nja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.\n\nNuma-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu\nkestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties\nvinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni\njuoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin\nrajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä,\nkykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi\nmuutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen\ntakaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.\n\nTuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä\nkatsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja\nhiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella\nvainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti,\nmutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi\nviiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen.\nNuma oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla\nhyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa\nvoidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.\n\nMutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi\nvähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan\nkäsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden\nvarassa.\n\nJoskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet\nkilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama,\nsillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti\nkentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille\nsaapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei\nollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja\nkädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen\nhän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria\nvasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä\nkannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMielipuolten seassa\n\n\nKun leijonalauma karkasi Bertha Kircherin suojelijoiden kimppuun,\nhorjahti tyttö peremmälle luolaan hetkellisesti lamautuneena pelosta,\njota ehkä lisäsi hänen kokemansa, päiväkausia kestänyt, kauhea\nhermojännitys.\n\nLeijonien karjuntaan oli sekaantunut ihmisääniä, ja äkkiä hän tunsi\nihmisolennon työntyneen lähelleen taistelun temmellyksestä ja\nmelskeestä, ja sitten ojentuivat esiin kädet, jotka tarttuivat häneen.\nOli pimeä, eikä hän voinut nähdä paljoakaan; englantilaisesta\nupseerista ja apinamiehestä ei näkynyt merkkiäkään. Mies, joka oli\ntarttunut häneen, hätisteli leijonia loitolle hänestä vankalta\nkeihäältä näyttävällä aseella, jonka varrella hän kolhi petoja.\nVangitsija raahasi hänet ulos luolasta, samalla kiljuen nähtävästi\nkomennuksia ja varoituksia leijonille.\n\nJouduttuaan rotkon pohjaa peittävälle vaalealle hietikolle alkoi hän\nerottaa esineitä paremmin ja näki silloin, että seurueessa oli\nuseampiakin miehiä ja että kaksi heistä puolittain talutti,\npuolittain kantoi kolmatta hoipertelevaa henkilöä, jonka hän arvasi\nSmith-Oldwickiksi.\n\nJonkun aikaa leijonat yrittivät raivoisasti tavoitella molempia\nvankeja, mutta aina onnistui miesten iskuillaan torjua ne. Miehet eivät\nnäkyneet vähääkään pelkäävän ympärillään hyppiviä ja äriseviä isoja\npetoja, vaan käsittelivät niitä, kuten tavallisesti käsitellään\npahankurista koiralaumaa. He lähtivät marssimaan aikoinaan rotkossa\nvirranneen, muinoisen joen pohjaa pitkin, ja kun ensimmäinen heikko\nkajastus itäisellä taivaanrannalla ennusti aamun sarastusta,\nseisahtuivat he hetkiseksi erään jyrkänteen reunalle, joka häipyvän yön\nomituisessa valaistuksessa näytti tytöstä äärettömän laajalta,\npohjattomalta kuilulta. Mutta kun heidän vangitsijansa lähtivät jälleen\nliikkeelle ja uuden päivän valo kävi voimakkaammaksi, havaitsi hän\nheidän lähestyvän sakeata metsää.\n\nPuiden muodostaman lehtiholvin alla oli taaskin pimeätä kuin manalassa,\neikä hämy hälventynyt, ennen kuin aurinko vihdoin nousi itäisten\nvuorien takaa, jolloin hän erotti, että he noudattivat nähtävästi\nleveätä ja sileäksi poljettua riistapolkua isojen puiden muodostamassa\nmetsässä. Maa oli harvinaisen kuivaa afrikkalaisen metsän peittämäksi,\nja vaikka juurikasvullisuus olikin tuuhealehväistä, ei se ollut\nläheskään niin sankkaa ja läpitunkematonta kuin hän oli tottunut\ntapaamaan samanlaisissa metsissä. Tuntui siltä kuin puut ja pensaat\nolisivat kasvaneet vedettömässä seudussa, eikä siellä ollut lahoavan\nkasviston ummehtunutta tuoksua eikä kosteissa paikoissa sikiäviä\nkymmeniätuhansia pikku hyönteisiä.\n\nHeidän edetessään ja auringon noustessa korkeammalle alkoi kuulua\nviidakon puissa asustavien eläinten ääniä, epäsointuisia säveliä ja\näänekästä räkätystä. Lukemattomat marakatit riitelivät ja kirkuivat\nheidän yläpuolellaan olevilla oksilla, ja käheä-äänisiä,\nloistavahöyhenisiä lintuja sujahteli sinne tänne. Bertha Kircher pani\nmerkille, että heidän vangitsijansa usein loivat pelokkaita silmäyksiä\nlintuihin päin ja näyttivät useita kertoja puhuttelevan näitä metsän\nsiivekkäitä asukkaita.\n\nEräs tapaus vaikutti häneen erikoisesti. Lähinnä hänen edessään\nasteleva mies oli voimakasrakenteinen ja iso, mutta kun loistavavärinen\npapukaija sujahti alaspäin häntä kohti, vaipui hän polvilleen, peitti\nkasvonsa käsillään ja taivutti vartaloaan eteenpäin, kunnes pää\nkosketti maata. Toisista muutamat katselivat häntä ja nauroivat\nhermostuneesti. Pian mies vilkaisi ylöspäin ja nähdessään, että lintu\noli poistunut, nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa.\n\nTämän lyhyen pysähdyksen aikana toivat Smith-Oldwickia tukeneet miehet\nhänet tytön rinnalle. Häntä oli leijona runnellut hyvin pahasti, mutta\nnyt hän kykeni kävelemään, vaikka olikin perin heikko järkytyksestä ja\nverenvuodosta.\n\n\"Kaunista siivoa, vai mitä?\" hän huomautti, hymyillen surkeasti ja\nosoittaen veristä ja repaleista asuaan.\n\n\"Kerrassaan kauheata\", vahvisti tyttö. \"Mutta toivoakseni ei teillä ole\nkipuja.\"\n\n\"Ei niin paljoa kuin olisin odottanut\", vastasi englantilainen, \"mutta\nolen melkein pökerryksissäni heikkoudesta. Mutta minkälaisia otuksia\nnämä vintiöt ovat?\"\n\n\"En tiedä\", virkkoi tyttö; \"heidän ulkonäössään on jotakin hirvittävän\nkaameata.\"\n\nMies silmäili hetkisen tarkasti erästä heidän vangitsijoistaan, kääntyi\nsitten tytön puoleen ja kysäisi: \"Oletteko milloinkaan käynyt\nmielisairaalassa?\"\n\nBertha Kircher katsahti häneen, oivaltaen heti hänen tarkoituksensa;\nsitten tytön silmiin tuli kauhistunut ilme, ja hän huudahti: \"Juuri\nniin se on!\"\n\n\"Heillä on kaikki tuntomerkit\", sanoi luutnantti. \"Valkuaiset näkyvät\njoka puolella silmäterän ympärillä; tukka kasvaa jäykän pystysuorana\npäänahasta, ja hiusraja on alhaalla otsalla; myöskin heidän jäykät\ntapansa ja käyttäytymisensä osoittavat heidät mielipuoliksi.\"\n\nTyttöä puistatti.\n\n\"Heissä on vielä yksi puoli\", jatkoi Smith-Oldwick, \"joka ei tunnu\nnormaaliselta: he pelkäävät papukaijoja, mutta eivät vähääkään\nleijonia.\"\n\n\"Niin\", myönsi tyttö. \"Entä oletteko pannut merkille, etteivät linnut\nnäy lainkaan arastelevan heitä -- ne näyttävät heitä suorastaan\nhalveksivan. Onko teillä aavistustakaan siitä, mitä kieltä he puhuvat?\"\n\n\"Ei ole\", vastasi mies. \"Olen koettanut pohtia sitä. Se ei muistuta\nainoatakaan niistä harvoista alkuasukasmurteista, joista minulla on\nedes jonkun verran hajua.\"\n\n\"Sen sointu ei ole samanlainen kuin alkuasukaskielien\", selitti tyttö,\n\"mutta se kuulostaa tutulta. Käsitättehän, silloin tällöin luulen, että\nolen ymmärtämäisilläni heidän puhettaan tai että ainakin olen jossakin\nkuullut heidän kieltään aikaisemmin, mutta aina kuitenkin jään\nymmälle.\"\n\n\"Epäilen, oletteko koskaan kuullut heidän kieltään puhuttavan\", sanoi\nmies. \"Tämän kansan on täytynyt asua tässä syrjäisessä laaksossaan\npitkiä ajanjaksoja, ja joskin he olisivat säilyttäneet esi-isiensä\nkielen muuttumattomana, mikä on epäiltävää, ei sitä kieltä varmastikaan\nenää puhuta ulkomaailmassa.\"\n\nEräässä kohdassa, jossa tien poikki juoksi joki, seurue seisahtui, ja\nleijonat ja miehet joivat. He viittasivat myöskin vankejaan juomaan;\nBertha Kircher ja Smith-Oldwick laskeutuivat vatsalleen ja joivat puron\nkirkasta, vilpoista vettä, mutta äkkiä he hätkähtivät, kun vähän matkaa\nheidän edellään kajahti leijonan jymisevä karjaisu. Heti päästivät\nheidän mukanaan olevat leijonat kamalan vastausärjynnän, liikkuen\nrauhattomasti edestakaisin katseet aina tähdättyinä joko siihen\nsuuntaan, josta karjaisu oli kuulunut, tahi isäntiinsä, joiden luokse\nnuo kellanruskeat pedot hiipivät. Miehet irroittivat tupistaan sapelit,\nsamat aseet, jotka olivat herättäneet Smith-Oldwickin samoin kuin\naikaisemmin Tarzaninkin mielenkiintoa, ja puristivat tiukemmin\nkeihäitään.\n\nIlmeisesti oli olemassa kahdenlaisia leijonia, ja vaikka he eivät\npelänneet seurassaan olevia petoja, oli tulokkaan äänellä\nsilminnähtävästi kokonaan toisenlainen vaikutus heihin; tosin miehet\neivät näyttäneetkään olevan niin säikähdyksissään kuin leijonat. Mutta\nkummatkaan eivät kuitenkaan millään tavoin osoittaneet haluavansa\npaeta. Päinvastoin koko seurue eteni tietä pitkin uhkaavaa karjuntaa\nkohti, ja äkkiä tien keskelle ilmestyi jättiläiskokoinen musta leijona.\nSmith-Oldwick ja tyttö luulivat sitä samaksi pedoksi, joka oli\nahdistanut heitä lentokoneessa ja jonka kynsistä Tarzan oli heidät\npelastanut. Mutta se ei ollut pyydystyskuopan leijona, vaikka olikin\nhyvin samannäköinen.\n\nMusta peto seisoi keskellä tietä, pieksäen häntäänsä ja uhkaavasti\nmuristen lähestyvälle seurueelle. Miehet usuttivat eteenpäin omia\notuksiaan, jotka ärisivät ja vinkuivat, mutta empivät hyökätessään.\nHäiritsijä kävi ilmeisesti kärsimättömäksi; se oli täysin tietoinen\nvoimistaan, nosti häntänsä jäykäksi pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Useat\npuolustavista leijonista koettivat arkaillen vastustaa sen hyökkäystä,\nmutta ne olisivat yhtä hyvin voineet asettua pikajunan tielle, ja\nsingottuaan ne syrjään kookas peto hypähti suoraan tavoittamaan yhtä\nmiehistä. Toistakymmentä keihästä heitettiin sitä kohti, ja yhtä monta\nmiekkaa lennähti tupesta. Ne olivat välkkyviä aseita, teräviä kuin\npartaveitsi, mutta hyökkäävän pedon nopeus teki ne sillä kertaa\ntehottomiksi.\n\nKaksi siihen osunutta keihästä olivat vain omiaan raivostuttamaan sitä\nentistä pahemmin, ja hornamaisesti karjuen se karkasi sen onnettoman\nmiehen kimppuun, jonka oli valinnut uhrikseen. Sen vauhti tuskin\nlainkaan pysähtyi, kun se iski hampaansa miehen olkapäähän, pyörähti\nsitten vikkelästi suoraan sivulle, ponnahti polkua reunustavan\npiiloisan lehvistön sekaan ja katosi, vieden saaliinsa mennessään.\n\nSe kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että pienen seurueen järjestys\noli tuskin lainkaan muuttunut. Pakenemiseen ei olisi ollut tilaisuutta,\nvaikka sitä olisi aiottukin. Ja kun leijona nyt oli poistunut\nsaaliineen, eivät miehet liikahtaneetkaan ajamaan sitä takaa. He\nviipyivät paikalla vain kyllin kauan kutsuakseen takaisin kaksi tahi\nkolme toisista erilleen joutunutta leijonaansa ja lähtivät sitten\njälleen marssimaan tietä myöten.\n\n\"Päättäen siitä, miten tämä tapaus on heihin vaikuttanut, lienee se\nheidän jokapäiväisiä kokemuksiaan\", huomautti Smith-Oldwick tytölle.\n\n\"Niin\", virkkoi Bertha Kircher. \"He eivät näytä hämmästyneiltä eikä\nmasentuneilta ja ovat ilmeisesti varmoja siitä, ettei leijona enää\nhäiritse heitä saatuaan saaliin, jota noutamaan se tuli.\"\n\n\"Olin pitänyt wamabojen maan leijonia mahdollisimman rajuina petoina\",\nsanoi englantilainen, \"mutta ne ovat pelkkiä kissa-pahasia verrattuina\nnäihin isoihin mustiin raivolaisiin. Oletteko koskaan nähnyt mitään\nniin tyyten pelotonta, niin hirvittävää ja vastustamatonta kuin\näskeinen hyökkäys oli?\"\n\nHeidän astellessaan rinnakkain keskittyivät heidän ajatuksensa ja\nkeskustelunsa tähän viimeiseen elämykseen, kunnes tie poikkesi metsästä\nja he näkivät edessään muurien ympäröivän kaupungin ja viljellyn\nmaa-alueen. Kumpikaan ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta.\n\n\"Mutta tuo muurihan on todellinen rakennustaidon mestarinäyte\",\nihmetteli Smith-Oldwick.\n\n\"Ja katsokaahan sen takana olevan kaupungin kupukattoja ja torneja!\"\nlisäsi tyttö. \"Tuon muurin sisällä asuvien ihmisten täytyy olla\nsivistynyttä kansaa. Ehkä saamme kiittää onneamme siitä, että olemme\njoutuneet heidän käsiinsä.\"\n\nSmith-Oldwick kohautti olkapäitänsä. \"Toivokaamme niin\", hän vastasi,\n\"mutta minä puolestani en luota kovinkaan paljoa ihmisiin, jotka\nsamoilevat leijonien seurassa ja aristelevat papukaijoja. Heissä täytyy\nolla jotakin vinossa.\"\n\nSeurue meni tietä myöten vainion poikki holvatulle portille, joka\navautui, sitten kun muuan vangitsijoista oli kolkuttanut sen vankkaa\nlaudoitusta keihäällään. Portin toisella puolen alkoi kapea katu, joka\nnäytti metsästä tuovan viidakkotien jatkolta. Sen kummallakin puolen\noli rakennuksia, jotka alkoivat heti muurista ja reunustivat ahdasta,\nkoukertelevaa katua, jota ei voinut nähdä muuta kuin vähän matkaa\neteenpäin. Talot olivat melkein kaikki kaksikerroksisia; ylemmän\nkerroksen julkisivu oli kadun reunan tasalla, kun taas alemman\nkerroksen seinä oli noin kolme metriä taempana, ja sarja yksinkertaisia\npatsaita ja kaaria kannatti toisen kerroksen julkipuolta, muodostaen\npylväskäytävän kadun kummallekin puolelle.\n\nKadun keskiosa oli kiveämätöntä, mutta pylväskäytävien lattiat oli\nlaskettu erimuotoisilla ja erikokoisilla hakatuilla kivillä, jotka oli\nhuolellisesti liitetty toisiinsa ilman muurauslaastia. Huomasi heti,\nettä nämä lattiat olivat ikivanhoja, sillä niiden keskikohta oli\nsilminnähtävästi alempana, ikäänkuin lukemattomat anturoiden suojaamat\njalat olisivat kuluttaneet kiveä niinä ajanjaksoina, jotka se oli ollut\npaikallaan. Näin varhaisella aamuhetkellä oli liikkeellä vain vähän\nihmisiä, ja he olivat samankaltaisia kuin vangitsijatkin. Aluksi vangit\nnäkivät ainoastaan miehiä, mutta astellessaan syvemmälle kaupunkiin he\ntapasivat muutamia alastomia lapsia leikkimässä kadun pehmeässä\npölyssä. Useat heidän kohtaamistaan ihmisistä katselivat vankeja\nkummastuneina ja uteliaina ja esittivät usein kysymyksiä vartijoille,\njoiden sukulaisia vangit olettivat heidän olevan. Toiset taas eivät\nkiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.\n\n\"Toivoisinpa, että ymmärtäisimme heidän kummallista kieltään!\" huudahti\nSmith-Oldwick.\n\n\"Niin\", yhtyi Bertha Kircher. \"Haluaisin tiedustaa heiltä, mitä he\naikovat meille tehdä.\"\n\n\"Se olisi hauska tietää\", myönsi mies. \"Olen itsekin aprikoinut sitä\naika lailla.\"\n\n\"Minä en pidä siitä, että heidän kulmahampaansa on tuolla tavoin hiottu\nteräviksi\", sanoi tyttö. \"Se muistuttaa liian paljon joitakuita\nnäkemiäni ihmissyöjiä.\"\n\n\"Ettehän toki uskone todella heitä ihmissyöjiksi, vai mitä?\" kysyi\nmies. \"Ette kai luule, että on olemassa valkoihoisia ihmissyöjiä,\nettehän?\"\n\n\"Ovatko nämä sitten valkoihoisia?\" tokaisi tyttö.\n\n\"Neekerejä he eivät ainakaan ole\", vastasi luutnantti. \"Heidän ihonsa\non keltainen, mutta se ei oikein muistuta kiinalaisen ihoa, eikä heillä\nole ollenkaan kiinalaisen piirteitä.\"\n\nJuuri sillä hetkellä he näkivät ensimmäisen tämän kaupungin väestöön\nkuuluvan naisen. Useimmissa suhteissa hän oli samanlainen kuin miehet,\nvaikka hän olikin kooltaan pienempi ja sopusuhtaisempi. Mutta hänen\nkasvonsa olivat vastenmielisemmät kuin miesten, mahdollisesti siitä\nsyystä, että hän oli nainen, mikä seikka korosti silmien, riippuvan\nhuulen, teroitettujen hampaiden ja jäykän, alhaalle otsalle saakka\nkasvavan tukan omituisuutta. Hänen hiuksensa olivat pitemmät ja paljoa\ntuuheammat kuin miesten. Ne riippuivat hänen hartioittensa ympärille ja\nniitä piti koossa jonkunlainen värillinen pitsiside. Hänen ainoa\nvaatetuskappaleensa oli kaivomainen vaippa, joka oli tiukasti kiedottu\nhänen vartalonsa ympärille, alkaen paljaiden rintojen alapuolelta, ja\njonka alareuna lähellä nilkkoja oli jollakin tavoin kiinnitetty yhteen.\nSekä hänen tukkaansa että hamettansa koristamassa oli välkkyviä, kullan\nnäköisiä metallipalasia. Muutoin ei naisella ollut minkäänlaisia\nkoruja. Hänen paljaat käsivartensa olivat hennot ja siromuotoiset,\nkädet ja jalat sopivan kokoiset ja sopusuhtaiset.\n\nHän lähestyi seuruetta tämän mennessä hänen ohitseen ja laverteli\nvartijoille, jotka kuitenkaan eivät olleet häntä huomaavinaankaan.\nVangeilla oli tilaisuus tarkastaa häntä läheltä, kun hän seurasi heidän\nvierellään vähän matkaa.\n\n\"Hourin vartalo\", huomautti Smith-Oldwick, \"mutta tylsämielisen\nkasvot.\"\n\nHeidän noudattamallaan kadulla oli epäsäännöllisten välimatkojen päässä\npoikkikatuja; kun he vilkaisivat niitä pitkin, osoittautuivat ne yhtä\nmutkikkaiksi kuin sekin, jota myöten heitä kuljetettiin. Rakennusten\ntyyli vaihteli vain vähän. Siellä täällä oli väriläikkä tahi joku muu\nrakennustaiteellinen koristeluyritys. Avonaisista ikkunoista ja ovista\nhe saattoivat nähdä, että rakennusten seinät olivat hyvin paksut ja\nkaikki aukot perin pieniä, ikäänkuin talot olisi suunniteltu suojaksi\näärimmäistä kuumuutta vastaan, minkä he käsittivätkin tarpeelliseksi\ntässä afrikkalaisen erämaan sydämeen kätketyssä laaksossa.\n\nEdestäpäin he silloin tällöin näkivät vilahdukselta isompia\nrakennuksia, ja niitä lähestyessään he ilmeisesti saapuivat kaupungin\nliikeosiin. Siellä oli suuri joukko pikku myymälöitä ja upeita\nkaupparakennuksia siroiteltuina asuinrakennusten väliin, ja niiden\novien päällä oleviin kilpiin oli maalattu kirjaimia, joiden alkuperäksi\nteki mieli luulemaan kreikkalaisia aakkosia; mutta ne eivät silti\nolleet kreikkalaisia, kuten sekä englantilainen että tyttö tunsivat.\n\nSmith-Oldwickin haavoja oli tällä välin alkanut ankarammin kivistää, ja\nhän oli käynyt niiden johdosta heikoksi, mitä suuresti oli pahentanut\nverenvuoto. Hän horjahteli nyt tuontuostakin, ja ymmärtäen\nvelvollisuutensa tyttö tarjosi hänelle käsivartensa tueksi.\n\n\"Ei\", torjui hän. \"Te olette itse saanut kestää siksi paljon, ettei\nteitä enää saa rasittaa lisäkuormalla.\" Mutta vaikka hän ponnisteli\nmiehekkäästi pysyäkseen vangitsijain rinnalla, jäi hän kuitenkin aina\njoskus jalelle, ja eräässä tällaisessa tilaisuudessa paljastivat\nvartijat ensimmäisen kerran julman ja raa'an puolensa.\n\nSmith-Oldwickin vasemmalla puolella marssi kookas mies. Hän tarttui\nuseita kertoja englantilaisen käsivarteen ja työnsi häntä varsin\nlempeästi eteenpäin. Mutta kun vanki jäi yhä uudelleen jälelle, joutui\nmies äkkiä ja ilman oikeutettua syytä todella vimmaisen raivon valtaan.\nHän syöksähti haavoittuneen kimppuun ja iski häntä rajusti nyrkillään,\npaiskasi hänet maahan, kouraisi vasemmalla kädellä häntä kurkusta ja\nveti oikealla esille pitkän terävän säilänsä. Kammottavasti kirkuen hän\nsitten heilutti säiläänsä päänsä päällä.\n\nToiset kääntyivät katselemaan kohtausta osoittamatta erikoista\nmielenkiintoa. Heidän suhtautumisensa oli samanlaista kuin olisi yksi\nseurueesta pysähtynyt kiinnittämään kenkäänsä ja toiset vain\nodottaneet, kunnes hän olisi taaskin valmis marssimaan.\n\nMutta jos vangitsijat olivatkin välinpitämättömiä, niin Bertha Kircher\nei ollut. Lähellä toisiaan olevat, kiiluvat silmät, raivosta\nvääntyneet, torahampailla varustetut kasvot ja kammottava kiljunta\nherätti hänessä kauhua, samalla kun haavoittuneeseen mieheen\nkohdistettu raaka ja aiheeton hyökkäys nostatti hänessä hereille\nkaikissa naisissa synnynnäisenä piilevän heikkojen suojelemisen\nvaiston. Unohtaen kaiken muun paitsi sitä, että heikko,\npuolustuskyvytön mies aiottiin murhata hänen silmiensä edessä, luopui\ntyttö kaikesta varovaisuudesta, syöksyi Smith-Oldwickin avuksi ja\ntarttui pitkällään viruvan englantilaisen päällä riehuvan ja kirkuvan\nolennon kohotettuun oikeaan käteen.\n\nTarrautuen mieheen epätoivoisen rajusti hän heittäytyi taaksepäin koko\npainollaan ja voimallaan; mies menetti tasapainonsa ja kellahti\nselälleen kiveykselle sätkyttelemään. Hänen koettaessaan pysytellä\npystyssä kirposi miekka hänen kädestään, ja tuskin se oli ennättänyt\nmaahan saakka, kun tyttö sieppasi sen. Seisoen suorana maassa viruvan\nenglantilaisen upseerin vieressä Bertha Kircher silmäili vastustajiaan,\npuristaen lujasti terävää asetta.\n\nHän oli uljaan näköinen. Ei edes se, että hänen ratsastuspukunsa oli\ntahraantunut ja repaleinen, huonontanut vähääkään hänen esiintymisensä\ntehoa. Hänen kaatamansa olento kompuroi vikkelästi pystyyn, ja samassa\nkoko hänen käytöksensä muuttui. Äsken hän oli ollut hornamaisen raivon\nvallassa, mutta nyt häntä puistatti hysteerinen nauru. Tytöstä\nkuitenkin oli epäiltävää, kumpi niistä oli kammottavampaa. Toiset\nvartijat seisoivat paikoillaan tylsä virnistys kasvoillaan, kun taas\nse, jolta tyttö oli riistänyt aseen, ponnahteli ilmaan, kirkui ja\nnauroi. Jos Bertha Kircher olisi tarvinnut lisätodistuksia ollakseen\nvarma siitä, että he olivat sekapäisen kansan käsissä, olisi miehen\nsilloinen käytös riittänyt todistamaan hänelle sen. Äkillinen, hillitön\nraivonpurkaus ja nyt yhtä hillitön ja kolkko nauru vain korostivat\nkasvojen tylsämielisiä piirteitä.\n\nÄkkiä tyttö tajusi kuinka avuton hän olisi, jos yksikään miehistä\ntahtoisi nujertaa hänet; hänen tunteissaan tapahtui muutos, joka tuotti\nmelkein ruumiillista pahoinvointia, hän viskasi aseen nauravan\nmielipuolen jalkojen juureen, kääntyi englantilaiseen päin ja polvistui\nhänen viereensä.\n\n\"Olitte ihailtava\", kiitti Smith-Oldwick, \"mutta teidän ei olisi\npitänyt tehdä sitä. Älkää vastustako heitä! Luullakseni he kaikki ovat\nhulluja, ja sanotaanhan, kuten tiedätte, että hulluille pitää aina olla\nmielin kielin.\"\n\nBertha Kircher pudisti päätään. \"En voinut olla katselijana, kun teidät\nolisi murhattu.\"\n\nMiehen silmät välähtivät iloisesti; hän ojensi kätensä ja tarttui tytön\nsormiin. \"Rakastatko minua nyt vähän?\" hän kysyi. \"Niinhän -- vain\nhiukan?\"\n\nTyttö ei vetänyt kättään pois, mutta pudisti päätään surumielisesti.\n\"Älä puhu siitä!\" hän pyysi. \"Minua pahoittaa sen sanominen; pidän\nsinusta hyvin paljon, mutta muuta en voi.\"\n\nIlon välke katosi Smith-Oldwickin silmistä ja hänen sormensa heltisivät\ntytön kädestä. \"Anna anteeksi!\" sopersi hän. \"Olin aikonut odottaa\nsiksi, kunnes selviytyisimme tästä pulasta, ja sinä olisit päässyt\nturvaan omaistesi luokse. Äskeisen syynä lienee ollut hermojärkytys tai\njotakin sen tapaista ja se, että näin sinun puolustavan minua sillä\ntavoin. Joka tapauksessa en mahtanut sille mitään, eikähän ole paljoa\nväliä, mitä nyt puhelen, eikö niin?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi tyttö kerkeästi.\n\nEnglantilainen kohautti olkapäitään ja hymyili alakuloisesti. \"En ikinä\npääse tästä kaupungista elävänä\", hän vastasi. \"En olisi hiiskunut\nsiitä mitään, jollen olisi käsittänyt, että sinä olet siitä yhtä\nselvillä kuin minäkin. Leijona raateli minua varsin pahasti, ja tuo\nvintiö melkein lopetti minut. Saattaisi olla hiukan toivoa, jos\nolisimme sivistyneessä maailmassa, mutta mitäpä hoitoa voisimme\nsaada näiden kauheiden olentojen joukossa, vaikka he olisivat\nystävällisiäkin?\"\n\nBertha Kircher ymmärsi hänen puhuvan totta, mutta ei sittenkään voinut\nsopeutua siihen ajatukseen, että Smith-Oldwick kuolisi. Hän piti\nmiehestä hyvin paljon; oikeastaan hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei\nvoinut rakastaa Smith-Oldwickia, mutta hän ei voinut.\n\nHänestä tuntui, että kenen tytön hyvänsä saattaisi olla kovin helppo\nrakastaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickia. Olihan tämä\nenglantilainen upseeri ja herrasmies, vanhan suvun vesa ja lisäksi\nvarakas, nuori, hauskannäköinen ja hyväluontoinen. Mitäpä muuta voisi\nkukaan tyttö kaivatakaan kuin sellaisen miehen rakkautta? Eikä Bertha\nKircher lainkaan epäillyt sitä, että Smith-Oldwick rakasti häntä.\n\nHän huokasi; ja sitten hän äkkiä laski kätensä haavoittuneen otsalle ja\nkuiskasi: \"Älä kuitenkaan herkeä toivomasta! Koeta elää minun tähteni!\nMinä koetan sinun tähtesi oppia rakastamaan sinua.\"\n\nNäytti siltä kuin miehen suoniin olisi äkkiä valettu uutta eloa. Hänen\nkasvonsa kirkastuivat heti, ja osoittaen voimaa, jota hän ei itsekään\nolisi luullut enää olevan jäleliä, hän nousi hitaasti seisomaan, joskin\nhieman epävarmasti. Tyttö auttoi häntä ja tuki häntä sitten.\n\nHe olivat hetkeksi kokonaan unohtaneet ympäristönsä, ja katsahtaessaan\nnyt vangitsijoihinsa näki Bertha Kircher heidän jälleen vaipuneen\nheille melkein ominaiseen tylsään välinpitämättömyyteen. Yhden heistä\nannettua merkin lähdettiin jälleen marssimaan, ikäänkuin ei olisi\ntapahtunut mitään nurjaa.\n\nBertha Kircher tunsi äkkiä vastavaikutusta hetkellisessä innostuksessa\nenglantilaiselle äsken antamansa lupauksen johdosta. Hän tiesi\npuhuneensa enemmän miehen tähden kuin omasta sydämestään, ja nyt sen\ntapahduttua, samoin kuin hetkistä ennen niiden sanojen lausumista hän\nkäsitti, ettei hän todennäköisesti koskaan pitäisi luutnantista sillä\ntavoin kuin tämä toivoi. Mutta mitä hän oli luvannut? Vain koettaa\nrakastaa Smith-Oldwickia. \"Entä sitten?\" hän kysyi itseltään.\n\nHän oivalsi, että heillä oli vain vähän toiveita päästä milloinkaan\ntakaisin sivistyneeseen maailmaan. Joskin nämä ihmiset osoittautuisivat\nystävällisiksi ja suostuisivat laskemaan heidät rauhassa pois täältä,\nniin miten osaisivat he takaisin rannikolle? Kun Tarzan oli kuollut,\nkuten hän varmasti uskoi käyneen nähtyään apinamiehen elottomana\nviruvan luolan suulla vangitsijain raahatessa pois häntä itseään, ei\nheillä enää ollut ketään eikä mitään turvanaan.\n\nHe kaksi eivät vangiksi jouduttuaan olleet puhuneet juuri mitään\napinamiehestä, sillä he kumpikin ymmärsivät täysin selvästi, mitä hänen\nmenetyksensä merkitsi heille.\n\nHe olivat verranneet huomioitaan kaikesta, mitä oli tapahtunut\nviimeisillä jännittävillä hetkillä ennen lopullista hyökkäystä, ja ne\nolivat olleet täydelleen yhtäpitävät. Heti herättyään heidän kimppuunsa\nkarkaavien leijonien karjunnasta oli Smith-Oldwick nähnyt leijonan\nsyöksyvän Tarzanin päälle, ja vaikka yö olikin ollut pimeä, oli hän\nkuitenkin erottanut, ettei villi apinamies ollut liikahtanutkaan\nsorruttuaan pedon alle.\n\nJa jos Bertha Kircher oli viime viikkojen aikana monesti tuntenut\nasemansa erittäin toivottomaksi, oli hän nyt senvuoksi valmis\nmyöntämään, että toivo oli tyyten sammunut.\n\nKadut alkoivat täyttyä tämän eriskummaisen kaupungin eriskummaisista\nmiehistä ja naisista. Jotkut panivat heidät merkille ja tarkastelivat\nheitä hyvin uteliaina, toiset taas menivät heidän ohitseen tylsästi\ntuijottaen silminnähtävästi tietämättä mitään lähimmästä ympäristöstään\nja lainkaan huomaamatta vankeja. Kerran he kuulivat kamalaa kirkumista\neräältä poikkikadulta ja vilkaistuaan sinne näkivät siellä miehen\nsamanlaisen hornamaisen raivon purkauksen vallassa kuin he olivat äsken\nnähneet vartijan käydessä Smith-Oldwickin kimppuun. Tämä otus purki\nhullua raivoaan lapseen, jota hän yhä uudelleen löi ja puri, pysähtyen\nvain vähän väliä kirkumaan. Lopuksi hän vähää ennen kuin he etenivät\npois näkyvistä, nosti lapsen hervottoman ruumiin korkealle päänsä\nyläpuolelle ja paiskasi sen kiveykseen niin rajusti kuin jaksoi,\npyörähti sitten ympäri ja lähti päätä pahkaa juoksemaan pitkin\nkiemurtelevaa katua, kiljuen mielipuolisesti kohti kurkkuaan.\n\nKaksi naista ja useita miehiä seisoi katselemassa tätä julmaa\nkohtausta. He olivat siksi kaukana eurooppalaisista, etteivät nämä\nvoineet erottaa, kuvastuiko heidän kasvoistaan sääliä vaiko vimmaa;\nmutta olkoonpa sen laita miten tahansa, kukaan ei pyrkinytkään\nsekaantumaan asiaan.\n\nMuutamia metrejä kauempana nojaili eräässä toisen kerroksen akkunassa\nkammottavan näköinen vanha akka, nauraen, syytäen herjauksia ja\nirvistellen peloittavasti kaikille ohikulkijoille. Toiset kävelivät\ntietään nähtävästi menossa tehtäviinsä yhtä selväpäisen rauhallisina\nkuin minkä hyvänsä sivistyneen yhteiskunnan kansalaiset.\n\n\"Hyvä Jumala!\" jupisi Smith-Oldwick. \"Kuinka hirveä paikka!\"\n\nTyttö kääntyi äkkiä häneen päin. \"Onko sinulla pistooli tallella?\" hän\ntiedusti.\n\n\"Kyllä\", vastasi luutnantti, \"pistin sen paitani povelle. Minua ei\ntarkastettu, ja oli siksi pimeä, ettei voitu huomata, oliko minulla\naseita vai eikö. Piilotin sen senvuoksi, toivoen voivani säilyttää\nsen.\"\n\nBertha Kircher siirtyi likemmäksi häntä ja tarttui hänen käteensä.\n\"Säästä yksi panos minun varalleni?\" hän pyysi.\n\nSmith-Oldwick katsahti häneen ja räpytteli rajusti silmiään. Ne olivat\nkäyneet harvinaisen, kiusallisen kosteiksi. Hän oli tietystikin\nkäsittänyt, kuinka vaikeassa asemassa he olivat, mutta hänestä oli\ntuntunut, että se koski vain häntä. Hänestä ei ollut mahdollista, että\nkukaan tekisi pahaa tälle suloiselle ja kauniille tytölle.\n\nJa hänenkö olisi pitänyt saada surmansa -- Smith-Oldwickin kädestä! Se\noli liian kaameata; sitä oli mahdotonta uskoa, mahdotonta ajatella! Jos\nhäntä olivat pelokkaat aavistukset kalvaneet jo aikaisemmin, oli hän\nnyt kaksin kerroin huolissaan ja masentunut.\n\n\"En usko voivani tehdä sitä, Bertha\", hän sanoi.\n\n\"Etkö edes pelastaaksesi minua vieläkin pahemmasta?\" tiukkasi tyttö.\n\nEnglantilainen pudisti alakuloisena päätään. \"En voisi tehdä sitä\nmissään tapauksessa\", hän vastasi.\n\nKatu, jota myöten he olivat tulleet, yhtyi äkkiä leveään lehtokujaan,\nja heidän silmiensä eteen levisi laaja, kaunis järvi, jonka tyynestä\npinnasta kuvastui kirkas, sininen taivas. Koko heidän ympäristönsä\nmuuttui toisen näköiseksi. Rakennukset olivat korkeampia, niiden tyyli\nja koristeet paljoa upeampia. Itse katua peitti barbaarisiin, mutta\nviehättävän kauniisiin kuvioihin sommiteltu mosaikkikiveys.\nRakennuksien koristuksiin oli käytetty runsaasti väriä ja hyvin paljon\nmetallia, joka näytti lehtikullalta. Kaikissa koristuksissa esiintyi\nuseilla tavoin papukaija ja vähemmässä määrin leijona ja marakatti.\n\nVangitsijat veivät heitä vähän matkaa järven rantaa pitkin kulkevaa\nkäytävää myöten ja sitten lehtokujan varrella olevan rakennuksen\nholvatusta ovesta sisälle. Heti oven sisäpuolella oli tilava huone; sen\nkalustona oli jykeviä penkkejä ja pöytiä, joihin moniin oli\nhuolitellusti kaiverrettu välttämättömiä papukaijan, leijonan ja apinan\n-- eniten aina papukaijan -- kuvia.\n\nMuutaman pöydän takana istui mies, joka ei millään tavoin, mikäli\nvangit saattoivat havaita, eronnut heidän saattajistaan. Seurue\nseisahtui tämän henkilön eteen, ja yksi vangitsijoista alkoi puhua,\nesittäen nähtävästi suullisen selostuksen. Olivatko he tuomarin,\nsotilasupseerin vaiko siviilivirkamiehen edessä, sitä oli vankien\nmahdoton arvata, mutta ilmeisesti hän oli arvovaltainen henkilö, sillä\nkuunneltuaan loppuun miehen esityksen, jonka aikana hän oli tutkivasti\nsilmäillyt heitä, hän teki yhden ainoan turhan kokeen keskustella\nheidän kanssaan ja lausui sitten jonkun lyhyen määräyksen äskeiselle\npuhujalle.\n\nMelkein heti lähestyi kaksi miehistä Bertha Kircheriä, viitaten häntä\ntulemaan mukaan. Smith-Oldwick liikahti seuratakseen häntä, mutta yksi\nvartijoista esti sen. Tyttö pysähtyi, kääntyi takaisin, katsoi pöydän\nääressä olevaan mieheen ja teki käsillään merkkejä, koettaen parhaansa\nmukaan selvittää haluavansa, että Smith-Oldwick saisi jäädä hänen\nseuraansa. Mutta mies vain pudisti epäävästi päätään ja viittasi\nvartijoita viemään hänet pois. Englantilainen yritti taaskin mennä\njälessä, mutta häntä pidettiin kiinni. Hän oli liian heikko ja avuton\nedes koettaakseen väkisin toteuttaa tahtonsa. Hän muisti povellaan\nolevan pistoolin, mutta ajatteli sitten, kuinka toivotonta hänen olisi\ntaistella koko kaupunkia vastaan muutamine panoksineen.\n\nHäneen kohdistettua pahoinpitelyä lukuunottamatta ei heillä ollut\nmitään syytä otaksua, etteivät heidän vangitsijansa kohtelisi heitä\noikeuden ja kohtuuden mukaisesti, ja niin ollen hän arveli viisaammaksi\nolla vastustamatta heitä, kunnes hän olisi täysin varma siitä, että\nheillä oli todella vihamieliset aikeet. Hän katseli, kuinka tyttö\nvietiin rakennuksesta. Ollessaan juuri katoamaisillaan hänen\nnäkyvistään Bertha Kircher kääntyi ja heilutti kättään.\n\n\"Olkoon onni mukanasi!\" huusi tyttö ja oli poissa.\n\nPöydän ääressä olevan miehen toimittaman kuulustelun aikana oli\nseurueen mukana huoneeseen tulleet leijonat ajettu ulos Smith-Oldwickin\ntakana olevasta ovesta. Tästä samasta ovesta vei kaksi miestä nyt\nmyöskin englantilaisen. Hän huomasi saapuneensa pitkään käytävään; sen\nkahden puolen oli ovia, jotka otaksuttavasti veivät rakennuksen muihin\nhuoneisiin. Käytävän toisessa päässä oli vankka ristikko, jonka takaa\nnäkyi avoin piha. Vanki saatettiin sinne ja astuttuaan vartijoittensa\nseurassa pihalle hän havaitsi olevansa aukeamalla, jota rajoittivat\nrakennuksen sisäpuoliset seinät. Se oli puiston tapainen, ja siellä\nkasvoi joukko puita ja kukkivia pensaita. Useiden puiden juurella oli\npenkkejä, ja samoin oli penkki eteläisen seinän vieressä. Mutta hänen\nhuomionsa kiintyi heti siihen seikkaan, että siellä olivat myöskin\nleijonat, jotka olivat olleet apuna heitä vangittaessa ja jotka olivat\nheidän mukanaan palanneet kaupunkiin, toiset pitkänään maassa, toiset\nkävellen rauhattomasti edestakaisin.\n\nHänen vartijansa pysähtyivät portin sisäpuolelle. Puheltuaan keskenään\nmuutamia sanoja he palasivat käytävään. Englantilainen joutui kauhun\nvaltaan, kun hänen väsyneet aivonsa täydelleen käsittivät hänen hirveän\nasemansa. Hän tarttui ristikkoon, koettaen avata sitä päästäkseen\nturvaan käytävään, mutta se oli varmasti lukittu ja uhmaili hänen\nponnistuksiaan. Sitten hän huusi poistuville miehille. Mutta ei\nkuulunut muuta vastausta kuin kimakka, kaamea nauru. Vartijat katosivat\nkäytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja hän oli yksin leijonien\nseurassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKuningattaren tarina\n\n\nSillä välin saatettiin Bertha Kircher aukion toiseen päähän sen\nympärillä olevista rakennuksista isoimpaan ja uhkeimpaan. Tämä rakennus\nulottui yli koko aukion leveyden. Se oli useita kerroksia korkea;\npääovelle päästiin leveitä portaita myöten, joiden juurella oli\nvahteina tavattoman kookkaita kivileijonia; ylimmällä astuimella taas\noli sisäänkäytävän kahden puolen kaksi yhtä korkeata jalustaa, joiden\nkummankin päällä oli iso, kivinen papukaija. Lähestyessään näitä\nveistoksia huomasi tyttö, että patsaiden yläpää oli hakattu ihmiskallon\nmuotoiseksi, ja niiden päällä istuivat papukaijat. Myöskin holvatun\noven kamanaan ja rakennuksen seiniin oli kuvattu papukaijoja,\nleijonia ja apinoita. Jotkut niistä olivat kaiverrettuja, toiset\nmosaikkivalmisteita, kun taas muutamat oli nähtävästi maalattu seinän\npintaan. Viimemainittujen värejä näytti aika paljon himmentäneen, minkä\nvuoksi yleisvaikutelma oli vienon kaunis. Koho- ja mosaikkikuvat olivat\nmolemmat hienosti valmistetut ja todistivat korkealle kehittynyttä\ntaiteellista näppäryyttä. Päinvastoin kuin ensimmäisessä rakennuksessa,\njohon hänet oli viety ja jonka sisäänkäytävä oli ollut oveton, sulki\nsitä aukkoa, jota hän nyt lähestyi, jykevä kaksoisovi. Oven\nkamanakaarta kannattavien patsaiden muodostamissa komeroissa, kivisiä\npapukaijoja kannattavien jalustojen juurilla ja monissa muissa kohdin\nleveillä portailla nojaili parikymmentä aseistettua miestä. Näiden\nvaipat olivat kaikki kirkkaan keltaisia, ja jokaisen rintaan ja selkään\noli ommeltu papukaijan kuva.\n\nKun hänet saatettiin portaiden yläpäähän, lähestyi yksi näistä\nkeltavaippaisista sotureista ja pysäytti hänen vartijansa ylimmälle\nportaalle. Täällä he vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, ja heidän\npuhuessaan pani tyttö merkille, että heidän pysäyttäjänsä samoin kuin\nne tämän seuralaiset, jotka tyttö näki, näyttivät olevan, jos\nmahdollista, alemmalla henkisellä tasolla kuin heidän alkuperäiset\nvangitsijansa. Heidän jäykkänä törröttävä tukkansa kasvoi niin alas\notsalle, että se melkein yhtyi kulmakarvoihin, ja heidän silmänsä\nolivat pienemmät kuin jälkimäisillä, joten silmämunan valkuaista näkyi\nenemmän.\n\nLyhyen keskustelun jälkeen ovivahtien päällikkö, sillä sellainen hän\ntuntui olevan, kääntyi ja kolkutti keihäänsä nupilla oven\nlaudoitukseen, samalla kutsuen joitakuita miehiään, jotka nousivat ja\nastuivat esiin, totellen hänen komennustaan. Pian alkoivat vankat\novenpuoliskot verkkaisesti ja kirskuen kääntyä auki, ja niiden erotessa\ntoisistaan tyttö näki, mikä oli niiden liikkeellepaneva voima --\nkumpaakin puoliskoa työnsi puoli tusinaa alastomia neekereitä.\n\nOvelta kääntyivät hänen vartijansa takaisin, ja heidän sijalleen tuli\nkuusi keltavaippaista soturia. Nämä veivät hänet sisälle, ja neekerit\nsulkivat oven heidän jälkeensä, kiskoen paksuista ketjuista. Heitä\ntarkkaillessaan tyttö kauhukseen huomasi, että miespoloiset oli\nkiinnitetty kaulastaan kahleilla oveen.\n\nHänen edessään oli leveä eteiskäytävä, jonka keskellä oli pieni, kirkas\nvesilammikko. Täälläkin oli lattiaan ja seiniin kuvattu alituisesti\nvaihtelevina yhdistelminä ja sommitelmina papukaijoja, marakatteja ja\nleijonia, mutta näistä kuvista olivat useat metallista, jota tyttö\nvarmasti luuli kullaksi. Käytävän seininä oli sarja avoimia\nholvikaaria, joiden läpi näkyi tilavia huoneita. Eteiskäytävässä ei\nollut minkäänlaista kalustoa, mutta molemmin puolin olevissa huoneissa\noli penkkejä ja pöytiä. Vilkaistessaan muutamien huoneiden seiniin\ntyttö havaitsi, että ne olivat jostakin värillisestä kudoksesta\nvalmistettujen verhojen peittämät, kun taas lattioilla oli barbaariseen\ntyyliin kudottuja paksuja mattoja sekä mustien leijonien ja\nkaunistäpläisten leopardien nahkoja.\n\nLähinnä ovea oleva oikeanpuolinen huone oli täynnä miehiä, jotka olivat\npuetut samanlaisiin keltaisiin vaippoihin kuin hänen uudet vartijansa,\nja huoneen seinillä riippui paljon keihäitä ja sapeleja. Käytävän\ntoisessa päässä veivät matalat portaat toiselle suljetulle ovelle.\nTäällä vartiosto seisahtui jälleen. Kuultuaan erään hänen saattajansa\nselostuksen meni yksi tämän oven vahdeista sisälle, jättäen heidät\nseisomaan ulkopuolelle. Kului hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen\nkuin hän palasi. Sitten vaihdettiin vartijoita uudelleen, ja tyttö\nvietiin ovesta sisälle.\n\nTyttöä kuljetettiin vielä kolmen muun huoneen läpi ja kolmesta\njykevästä ovesta, joilla vartijoita vaihdettiin joka kerta, ennen kuin\nhänet opastettiin verrattain pieneen kammioon, jonka lattialla asteli\nedestakaisin tulipunaiseen vaippaan puettu mies. Hänen vaippansa\nrintaan ja selkään oli ommeltu tavattoman iso papukaija, ja hänen\npäässään oli barbaarinen päähine, jota koristi täytetty papukaija.\n\nTämän huoneen seinät olivat tyyten verhojen peitossa, joihin oli\nkuvattu papukaijoja sadoittain, jopa tuhansittain. Lattiaan oli\nupotettu kultaisia papukaijoja, ja laipioon oli niin paksuilla väreillä\nkuin suinkin maalattu loistavahöyhenisiä papukaijoja, joiden siivet\nolivat levällään ikäänkuin lennossa.\n\nMies oli kookkaampi kuin yksikään hänen kaupungissa näkemänsä. Hänen\npergamenttimainen ihonsa oli iän rypistämä, ja hän oli lihavampi kuin\nkukaan muu hänen kansalaisensa, mikäli tyttö oli niitä nähnyt. Hänen\npaljaat käsivartensa kuitenkin osoittivat, että hän oli hyvin voimakas,\neivätkä hänen askeleensa olleet vanhan miehen. Hänen kasvonilmeistään\nkuvastui äärimmäinen tylsämielisyys, ja hän oli varmasti inhoittavin\ninhimillinen olento, mitä Bertha Kircher oli ikinä nähnyt.\n\nSenjälkeen, kun Bertha Kircher oli tuotu huoneeseen, käveli mies\nedelleen rauhattomasti edestakaisin eikä näyttänyt huomaavan tytön\nläsnäoloa. Mutta ilman pienintäkään varoitusmerkkiä hän sitten,\nollessaan huoneen toisessa päässä selin Bertha Kircheriin päin,\npyörähti äkkiä ympäri ja syöksyi mielipuolen tavoin hänen luokseen.\nVaistomaisesti tyttö astahti taaksepäin ja ojensi kätensä kammottavaan\nolentoon päin ikäänkuin pidättääkseen häntä loitolla, mutta hänen\nkupeillaan olevat miehet, samat, jotka olivat saattaneet hänet sinne,\ntarttuivat häneen käsiksi ja pitivät häntä kiinni.\n\nVaikka mies olikin rajusti juossut tyttöä kohti, pysähtyi hän\nkoskematta vankiin. Hetkisen hänen kaameat, valkoreunaiset silmänsä\ntuijottivat tutkivasti tytön kasvoihin, ja sitten hän purskahti\nmielipuolisesti nauramaan. Kahdeksi tai kolmeksi minuutiksi olento\nantautui riemun valtaan, lakkasi sitten nauramasta yhtä äkkiä kuin oli\nalkanutkin ja kävi tarkastamaan vankia. Hän tunnusteli tytön hiuksia,\nihoa, puvun kangasta ja ilmaisi merkeillä, että hänen oli avattava\nsuunsa. Viimemainittu näytti suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan.\nHän osoitti toiselle vartijoista tytön kulmahampaita ja paljasti sitten\nomat terävät torahampaansa vangin nähtäviksi.\n\nÄkkiä hän alkoi jälleen kävellä lattialla edestakaisin. Vasta hyvinkin\nviidentoista minuutin kuluttua hän uudelleen huomasi vangin, antoi\nsitten lyhyen määräyksen vartijoille, jotka heti veivät tytön pois\nhuoneesta.\n\nVartijat opastivat nyt tytön useiden käytävien ja huoneiden kautta\ntoiseen kerrokseen vieville, kapeille kiviportaille ja seisahtuivat\nvihdoin pienelle ovelle, jonka edustalla seisoi alaston, keihäällä\naseistettu neekeri. Toisen vartijan käskystä neekeri avasi oven, ja\nseurue astui matalaan huoneeseen, jonka ikkunoihin tytön huomio heti\nkiintyi sen vuoksi, että niissä oli vankat ristikot. Huone oli\nkalustettu samalla tavoin kuin muutkin hänen rakennuksessa näkemänsä\nhuoneet; siellä oli samanlaiset kaiverretut pöydät ja penkit,\nsamanlaiset matot lattialla, samanlaiset koristukset seinissä; mutta\njoka suhteessa se oli yksinkertaisempi kuin mitä hän oli alakerrassa\nnähnyt. Yhdessä nurkassa oli vuode, jota peitti samanlainen, mutta\nvaaleampikudoksinen matto kuin alakerran matot, ja vuoteella istui\nnainen.\n\nKun Bertha Kircherin katse osui huoneen asukkaaseen, pääsi häneltä\npieni hämmästyksen äännähdys, sillä hän oivalsi heti, että hänen\nedessään oli lähemmin hänen kaltaisensa olento kuin ainoakaan niistä,\njotka hän oli nähnyt kaupungin muurien sisällä. Häneen katsoivat vanhan\nnaisen kiiltonsa menettäneet, siniset silmät, jotka olivat painuneet\nsyvälle ryppyisiin, hampaattomiin kasvoihin. Mutta silmät olivat\ntervejärkisen, ymmärtäväisen olennon, ja kasvot olivat valkoihoisen\nnaisen.\n\nNähdessään tytön nainen nousi pystyyn ja astui eteenpäin; hänen\nkäyntinsä oli niin heikkoa ja horjuvaa, että hänen oli pakko tukea\nitseään pitkällä sauvalla, jota hän piteli molemmin käsin. Toinen\nvartijoista lausui hänelle muutamia sanoja; sitten miehet kääntyivät ja\npoistuivat huoneesta. Tyttö seisoi oven suussa, äänettömänä odottaen,\nmitä nyt tapahtuisi. Vanha nainen tuli lattian poikki, pysähtyi hänen\neteensä, suunnaten vähänäköiset, vetistävät silmänsä tulokkaan nuoriin,\nkukoistaviin kasvoihin. Sitten hän silmäili häntä päästä jalkoihin, ja\nuudelleen kääntyivät vanhat silmät tytön kasvoihin. Bertha Kircher\npuolestaan tarkasteli vanhaa nais-käpykkää yhtä avoimesti. Ensin\npuhkesi puhumaan viimemainittu. Hän puhui heikolla, särkyneellä\näänellä, empien, tavoitellen, ikäänkuin olisi käyttänyt harvinaisia\nsanoja, vierasta kieltä.\n\n\"Oletteko ulkomaailmasta?\" hän kysyi englanninkielellä. \"Suokoon\nJumala, että ymmärrätte tätä kieltä!\"\n\n\"Englantia?\" huudahti tyttö. \"Kyllä, tietysti puhun englanninkieltä.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" riemuitsi pieni vanhus. \"En tietänyt, osaanko enää\nitsekään sitä niin, että toinen ymmärtää. Kuudenkymmenen vuoden aikana\nolen puhunut vain heidän kirottua mongerrustaan. Kuuteenkymmeneen\nvuoteen en ole kuullut sanaakaan äidinkieltäni. Tyttö-raukka!\nTyttö-raukka!\" hän mutisi. \"Mikä surkea onnettomuus saattoi teidät\nheidän käsiinsä?\"\n\n\"Oletteko englantilainen?\" kysyi Bertha Kircher. \"Ymmärsinkö oikein,\nettä olette englantilainen nainen ja ollut täällä kuusikymmentä\nvuotta?\"\n\nVanha nainen nyökkäsi päätään myöntävästi. \"Kuuteenkymmeneen vuoteen en\nole kertaakaan ollut tämän palatsin ulkopuolella. Tulkaa!\" hän pyysi,\nojentaen luisevaa kättään. \"Olen hyvin vanha enkä jaksa seisoa kauan.\nTulkaa istumaan viereeni vuoteelleni!\"\n\nTyttö tarttui ojennettuun käteen ja auttoi vanhuksen takaisin huoneen\ntoiseen päähän ja istuutui sitten hänen viereensä.\n\n\"Lapsi-rukka! Lapsi-rukka!\" valitteli vanha nainen. \"Teidän olisi ollut\npaljon parempi kuolla kuin antaa tuoda itsenne tänne. Alussa olisin\ntahtonut surmata itseni, mutta toivoin aina, että tulisi joku, joka\npelastaisi minut. Mutta tänne ei tule koskaan ketään. Kertokaa, miten\nhe saivat teidät valtaansa!\"\n\nTyttö selosti hyvin lyhyesti ja pääpiirteissään ne tapahtumat, joiden\njälkeen jotkut kaupungin asukkaat hänet vangitsivat.\n\n\"Onko siis kaupungissa mukananne mies?\" tiedusti vanha nainen.\n\n\"Kyllä\", vastasi tyttö, \"mutta en tiedä, missä hän on, enkä sitäkään,\nmitä hänelle aiotaan tehdä. Enhän tiedä myöskään sitä, mitkä aikeet\nheillä on minuun nähden.\"\n\n\"Sitä ei voi kukaan arvata\", sanoi vanhus. \"He eivät tiedä itsekään\nedellisellä minuutilla, mitä he aikovat seuraavalla. Mutta luullakseni\nsaatte olla varma, lapsi-rukka, ettette enää ikinä näe ystäväänne.\"\n\n\"Mutta eiväthän he ole surmanneet teitä\", muistutti tyttö, \"ja\nmainitsitte olleenne heidän vankinaan kuusikymmentä vuotta.\"\n\n\"Eivät\", myönsi hänen puhetoverinsa, \"he eivät ole surmanneet minua\neivätkä he surmaa teitäkään. Mutta Jumala tietää, että ennen kuin\nolette elänyt kauan tässä hirveässä paikassa, rukoilette heitä\ntappamaan teidät.\"\n\n\"Minkälaisia he ovat\", kysyi Bertha Kircher, \"millaista väkeä? He ovat\nerilaisia kuin kaikki ennen näkemäni. Ja kertokaahan tekin, miten\njouduitte tänne.\"\n\n\"Siitä on hyvin kauan\", virkkoi vanha nainen, huojuen edestakaisin\nvuoteella. \"Siitä on kauan. Oi, kuinka pitkä aika siitä onkaan! Olin\nsilloin vain kaksikymmenvuotinen. Ajatelkaapa sitä, lapsi! Katsokaa\nminua! Minulla ei ole muuta peiliä kuin kylpyveteni; en voi nähdä,\nminkänäköinen olen, sillä silmäni ovat vanhat. Mutta sormillani tunnen,\nettä kasvoni ovat ryppyiset, silmäni painuneet kuoppiinsa ja\nsurkastuneet huuleni vetäytyneet sisäänpäin hampaattomia ikeniä vasten.\nOlen vanha, köykkyselkä ja ruma, mutta silloin olin nuori, ja minua\nkehuttiin kauniiksi. Niin, en tahdo teeskennellä; olin kaunis. Sen\nilmaisi minulle peilini.\n\n\"-- Isäni oli lähetyssaarnaajana sisämaassa, ja eräänä päivänä saapui\nsinne joukkue arabialaisia ryöstämään orjia. Siitä pienestä\nalkuasukaskylästä, jossa isäni työskenteli, he ottivat mukaansa miehet\nja naiset, ja he ottivat myöskin minut. He eivät tunteneet niitä\nseutuja, joten heidän oli pakko pitää oppainaan vangitsemiaan kylämme\nmiehiä. He kertoivat minulle, etteivät he koskaan aikaisemmin olleet\nkäyneet niin kaukana etelässä, ja olivat muka kuulleet, että meistä\nlänteen oli maa, jossa oli runsaasti norsunluuta ja orjia. He tahtoivat\nmennä sinne, ja sieltä meidät vietäisiin pohjoiseen, jossa minut\nmyytäisiin jonkun mustan sulttaanin haaremiin.\n\n\"-- He pohtivat usein, kuinka kallis hinta minusta saataisiin, ja ettei\nhinta vain halpenisi, vartioivat he kateellisesti minua toisiltaan,\njoten matka rasitti minua mahdollisimman vähän. Sain parasta ruokaa,\njota heillä oli, eikä minua ahdisteltu.\n\n\"-- Mutta lyhyen ajan kuluttua, kun olimme saapuneet sen maan rajoille,\njonka kylämme miehet tunsivat, ja tunkeutuneet autioon, kuivaan\nerämaahan, käsittivät arabialaiset vihdoinkin, että olimme eksyksissä.\nMutta itsepintaisesti he etenivät yhäti länttä kohti, kavuten\nkammottavien rotkojen yli ja marssien pitkin polttavaa aavikkoa\nhellittämättömässä auringon paahteessa. Heidän ryöstämiensä\norja-parkojen oli tietystikin kannettava kaikki leiritarpeet ja saalis,\nja kun he niin ollen olivat raskaasti kuormattuja ja nääntymäisillään\nnälkään ja janoon, alkoi heitä pian kuolla kuin kärpäsiä.\n\n\"-- Emme olleet kulkeneet erämaassa kauan, ennen kuin arabialaisten\ntäytyi tappaa hevosiansa ravinnoksi, ja tultuamme ensimmäiselle\nrotkolle, jonka yli eläimiä olisi ollut mahdoton saada, teurastettiin\nniistä loputkin ja liha sälytettiin vielä elossa olevien, horjuvien\nneekeri-raukkojen selkään.\n\n\"-- Sillä tavoin jatkoimme matkaamme vielä kaksi päivää, jonka jälkeen\nneekerejä oli elossa enää vain kourallinen, ja arabialaisiakin oli\nalkanut nääntyä nälkään, janoon ja erämaan polttavaan helteeseen. Niin\nkauaksi kuin silmä kantoi siihen hedelmälliseen maahan päin, josta\nolimme tulleet, osoittivat kulkemaamme uraa taivaalla leijailevat\nkorppikotkat ja vainajien ruumiit, jotka olivat viimeisen kerran\nlaskeutuneet pitkäkseen tiettömälle aavikolle. Mustaihoisten sortuessa\noli norsunluu hylätty taipaleelle hammas toisensa jälkeen, ja pitkin\ntätä kuolemanpolkua virui sinne tänne siroiteltuna leirivehkeitä,\nvaljaita ja sadoittain ihmisiä.\n\n\"-- Jostakin syystä koetti arabialaisten päällikkö säilyttää minua\nviimeiseen saakka. Ehkä hän arveli, että kaikista hänen aarteistaan oli\nminua helpoin kuljettaa mukana, sillä olin nuori ja vahva, ja sitten\nkun hevoset oli tapettu, olin kävellyt ja pysytellyt parhaiden miesten\nrinnalla. Me englantilaiset olemme, kuten tiedätte, varmoja\nkävelijöitä, kun taas nämä arabialaiset eivät olleet eläissään\nkävelleet tultuaan kyllin vanhoiksi pysyäkseen ratsun selässä.\n\n\"-- Minun on mahdoton sanoa, kuinka kauan vielä vaelsimme, mutta\nvihdoin saapui meitä kourallinen melkein tyyten menehtyneinä syvän\nrotkon pohjalle. Emme voineet ajatellakaan kiivetä vastaiselle\nreunalle, ja jatkoimme senvuoksi matkaamme pitkin rotkon\nhietikkopohjaa, jossa varmaankin oli muinoin virrannut joki. Vihdoin\nsaavuimme eräälle kohdalle, jossa eteemme avautui kaunis laakso, ja\nsiellä uskoimme tapaavamme riistaa runsaasti.\n\n\"-- Silloin oli meitä jälellä enää vain kaksi, päällikkö ja minä. Minun\nei tarvitse sanoa teille, mikä laakso se oli, sillä te saavuitte sinne\njokseenkin samalla tavoin kuin minäkin. Meidät vangittiin niin\nnopeasti, että tuntui siltä kuin täkäläiset olisivat odottaneet meitä,\nja myöhemmin sain tietää, että asianlaita olikin niin, samoin kuin he\nodottivat teitäkin.\n\n\"-- Metsän läpi tullessanne näitte varmaankin marakatit ja papukaijat\nja palatsiin saavuttuanne lienette pannut merkille, kuinka yhtenään\nnäiden eläinten ja leijonien kuvia on koristuksissa. Kotimaassa olimme\nkaikki tutustuneet puhuviin papukaijoihin, jotka hokivat niille\nopetettuja sanoja, mutta nämä papukaijat ovat siitä merkillisiä, että\nne osaavat kaupungin väestön kieltä. Väitetään marakattien ilmoittavan\nasioita papukaijoille ja näiden sitten lentävän kaupunkiin kertomaan\nasukkaille marakattien sanomat. Ja vaikka sitä onkin vaikea uskoa, olen\nnähnyt, että se on totta, sillä olen elänyt tämän kansan keskuudessa\nkuusi vuosikymmentä kuninkaan palatsissa. -- Minut kuten teidätkin\ntuotiin suoraan palatsiin. Arabialaisten päällikkö vietiin jonnekin\nmuualle. En ole koskaan saanut tietää, miten hänen kävi. Silloin oli\nkuninkaana Ago viideskolmatta. Senjälkeen olen nähnyt monta kuningasta.\nHän oli kauhea mies; mutta hehän ovatkin kaikki kauheita.\"\n\n\"Mikä heissä on vikana?\" tiedusti tyttö.\n\n\"He ovat kaikki mielipuolia\", vastasi vanha nainen. \"Ettekö ole sitä\narvannut? Heidän joukossaan on mainioita käsityöläisiä ja hyviä\nmaanviljelijöitä, ja jossakin määrin he noudattavat lakia ja\njärjestystä omalla tavallaan.\n\n\"-- He palvovat kaikkia lintuja, mutta papukaijat ovat heidän\npääjumaliansa. Yhtä sellaista pidetään täällä palatsissa perin upeassa\nhuoneessa. Se on heidän ylijumalansa. Se on hyvin vanha lintu. Jos Ago\npuhui minulle totta silloin kun tulin tänne, täytyy sen nykyisin olla\nlähes kolmesataa vuotta vanha. Heidän uskonnolliset menonsa ovat\näärimmäisen inhoittavia, ja luullakseni lienee juuri näiden menojen\nmonia miespolvia kestänyt harjoittaminen alentanut rodun sen nykyiselle\nmielipuolisuuden tasolle.\n\n\"-- Ja kuitenkin, kuten jo mainitsin, heillä on muutamia hyviäkin\npuolia. Jos heidän perinnäistaruihinsa on luottamista, tapasivat heidän\nesivanhempansa -- pieni kourallinen miehiä ja naisia, jotka olivat\ntulleet jostakin pohjoisesta päin ja eksyneet Keski-Afrikan jylhiin\nseutuihin -- täällä vain karun erämaalaakson. Omien tietojeni mukaan\nsataa täällä harvoin, jos milloinkaan, ja kuitenkin näitte tekin laajan\nmetsän ja uhkuvaa kasvullisuutta sekä kaupungissa että sen\nulkopuolella. Tämä ihme on saatu aikaan luonnollisten lähteiden avulla,\njotka heidän esivanhempansa löysivät ja joita he ovat käyttäneet\nhyödykseen niin menestyksellisesti, että koko laakso saa aina\nriittävästi kosteutta.\n\n\"-- Ago kertoi minulle, että useita miespolvia ennen hänen aikaansa\nmetsää kasteltiin kääntämällä sinne ne purot, jotka toivat lähteiden\nvettä kaupunkiin, mutta että sitten, kun puut olivat työntäneet\njuurensa syvemmälle, luonnostaan kosteaan maaperään, eivätkä enää\nkaivanneet kastelua, muutettiin purojen uoma ja istutettiin uusia\npuita. Ja niin metsä laajeni, kunnes se nyt peittää melkein koko\nlaakson paitsi sitä aukeata alaa, jossa kaupunki sijaitsee. En tiedä,\nonko se totta. Metsä on saattanut kasvaa täällä alusta alkaen, mutta se\non yksi heidän muinaistaruistaan, ja sitä tukee se seikka, ettei täällä\nsada kylliksi vettä kasvullisuuden menestymiselle.\n\n\"-- He ovat monessa suhteessa omituista kansaa, eivät ainoastaan\neläinpalvontaansa ja uskonnollisiin menoihinsa, vaan myöskin siihen\nnähden, että he hoitavat leijonia samalla tavoin kuin muut ihmiset\nkarjaa. Olette nähnyt, millä tavoin he käyttävät joitakuita näistä\nleijonista, mutta suurimman osan niistä he lihottavat ja syövät. Aluksi\nluulen heidän syöneen leijonan lihaa vain uskonnollisissa\njuhlamenoissa, mutta miespolvien aikana he alkoivat kaivata sitä, joten\nhe nyt eivät nauti juuri mitään muuta lihaa. He tietystikin mieluummin\nkuolisivat kuin maistaisivat linnunlihaa eivätkä he myöskään suostu\nsyömään marakatteja; kasveja syöviä eläimiä he taas kasvattavat\nyksinomaan saadakseen maitoa, nahkaa ja ravintoa leijonille. Kaupungin\neteläpuolella ovat karjatarhat ja laitumet, ja siellä hoidetaan kasveja\nsyöviä eläimiä. Metsäsikoja, kauriita ja antilopeja käytetään etupäässä\nleijonien ruuaksi, kun taas vuohia pidetään maidon vuoksi kaupungin\nväestön tarpeiksi.\"\n\n\"Oletteko te ollut täällä niin monta vuotta näkemättä ainoatakaan\nomarotuistanne ihmistä?\" huudahti Bertha Kircher.\n\nVanha nainen nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Olette elänyt täällä kuusikymmentä vuotta\", jatkoi tyttö, \"eikä teitä\nole loukattu eikä ahdistettu?\"\n\n\"Sitä en ole sanonut\", oikaisi vanhus. \"Minua ei ole tapettu, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Mikä\" -- tyttö epäröi -- \"mikä asema teillä on ollut heidän\nkeskuudessaan? Suokaa anteeksi\", hän ehätti lisäämään. \"Luulen sen\narvaavani, mutta haluaisin kuulla sen teidän omilta huuliltanne, sillä\nmikä asemanne lieneekin ollut, sama epäilemättä odottaa minua.\"\n\nVanha nainen nyökkäsi. \"Niin\", hän virkkoi, \"epäilemättä; jos he saavat\nsäilytetyiksi teidät naisilta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi tyttö.\n\n\"Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana minua ei ole kertaakaan päästetty\nainoankaan naisen lähettyville. Naiset tappaisivat minut vieläkin, jos\nvain saisivat minut käsiinsä. Miehet ovat hirveitä, Jumala tietää, että\nhe ovat hirveitä! Mutta taivas varjelkoon teitä naisilta!\"\n\n\"Tarkoitatteko\", tiedusti tyttö, \"että miehet eivät tee minulle pahaa?\"\n\n\"Ago viideskolmatta teki minut kuningattarekseen\", sanoi vanhus. \"Mutta\nhänellä oli monta muuta kuningatarta, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä.\nSitten otti minut seuraava kuningas, ja niin on aina jatkunut. Nyt olen\nvanhin kuningatar. Hyvin harvat täkäläiset naiset elävät iäkkäiksi. He\novat aina vaarassa joutua salamurhan uhreiksi, ja lisäksi he henkisesti\nvajavaisina joutuvat ajoittain alakuloisuuden valtaan, jolloin he\nvarsin helposti saattavat tuhota itsensä.\"\n\nHän kääntyi äkkiä ja osoitti ristikoilla varustettuja ikkunoita.\n\"Katsokaahan tätä huonetta\", hän kehoitti, \"jonka oven edessä on\nmustaihoinen eunukki! Missä hyvänsä tällaisen näette, siellä on naisia,\nsillä hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta heidän ei koskaan\nsallita liikkua vapaina. Heitä pidetään raivokkaampina kuin miehiä, ja\nniin he todella ovatkin.\"\n\nHe istuivat useita minuutteja äänettöminä, ja sitten nuorempi nainen\nkääntyi vanhemman puoleen kysyen:\n\n\"Eikö täältä millään tavoin voi karata?\"\n\nVanha nainen osoitti toistamiseen ristikko-ikkunoita ja sitten ovea,\nvastaten: \"Ja tuolla on aseistettu eunukki. Ja jos voisittekin pujahtaa\nhänen ohitseen, niin miten pääsisitte kadulle? Ja jos pääsisitte\nkadulle, niin miten voisitte mennä kaupungin läpi ulkomuurille? Ja\njoskin jonkun ihmeen kautta saapuisitte ulkomuurille ja teidät jonkun\ntoisen ihmeen kautta laskettaisiin portista, niin voisitteko mitenkään\ntoivoa selviytyvänne metsästä, jossa vilisee ihmisiä syöviä mustia\nleijonia? Ette!\" hän huudahti vastaukseksi omaan kysymykseensä.\n\"Karkaaminen on mahdoton, sillä jos pääsisikin palatsista, kaupungista\nja metsästä, niin kuolema odottaisi sen takana leviävässä kammottavasta\nerämaassa.\n\n\"-- Kuuden vuosikymmenen aikana ensimmäiseksi te osuitte tähän\nkätkettyyn kaupunkiin. Vuosituhanteen ei ainoakaan tämän laakson\nasukas ole poistunut täältä, eikä miesmuistiin eikä heidän\nmuinaistarujensakaan mukaan tänne ole ennen minun tuloani löytänyt\nkukaan lukuunottamatta yhtä ainoata sotaista jättiläistä, josta\nkertomus on kulkenut isältä pojalle.\n\n\"-- Kuvauksista päättäen luulen, että hänen on täytynyt olla\nespanjalainen, jättiläiskokoinen, kilvellä ja kypärillä varustettu\nmies. Hän oli taistellen raivannut tiensä hirvittävän metsän läpi\nkaupungin portille, karannut niiden kimppuun, jotka oli lähetetty häntä\nvangitsemaan, ja surmannut ne valtavalla miekallaan. Ja syötyään\nkasvitarhan kasviksia ja puiden hedelmiä sekä juotuaan vettä purosta\nhän oli kääntynyt ja palannut otellen metsän läpi rotkon suulle. Mutta\nvaikka hän selviytyikin kaupungista ja metsästä, niin erämaahan hän\nsortui. Sillä tarun mukaan oli kuningas, peläten hänen tuovan\nlisävoimia ahdistamaan heitä, lähettänyt joukkueen hänen jälkeensä\nsurmaamaan hänet.\n\n\"-- Kolmeen viikkoon eivät takaa-ajajat olleet löytäneet häntä, sillä\nhe olivat menneet väärään suuntaan, mutta vihdoin he osuivat hänen\nluurankonsa luokse, jonka korppikotkat olivat nokkineet puhtaaksi; se\noli ollut päivän matkan päässä samassa rotkossa, jota myöten te ja minä\ntulimme tähän laaksoon. En tiedä\", jatkoi vanhus, \"onko tämä totta. Se\non vain yksi heidän monista taruistaan.\"\n\n\"Kyllä se on totta\", vakuutti tyttö. \"Olen varma sen\ntodenperäisyydestä, sillä olen nähnyt sen kookkaan jättiläisen\nluurangon ja ruostuneet aseet.\"\n\nSamassa sysättiin ovi muitta mutkitta auki, ja sisään astui neekeri,\nkantaen kahta leveätä astiaa, joiden sisässä oli useita pienempiä.\nLaskettuaan ne naisten lähellä olevalle pöydälle hän poistui\nvirkkamatta sanaakaan. Miehen saapuessa astioineen oli huoneeseen\nlehahtanut miellyttävä keitetyn ruoan tuoksu, muistuttaen tytölle, että\nhänen oli hyvin nälkä, ja vanhemman naisen kehoituksesta hän meni\npöydän ääreen tarkastamaan ruokalajeja. Isommat astiat, joissa\npienemmät oli tuotu, olivat savisia, kun taas pienemmät olivat\nilmeisesti taottua kultaa. Suureksi hämmästyksekseen hän löysi pikku\nastioiden välistä lusikan ja haarukan, jotka tosin olivat oudon\nmuotoiset, mutta aivan yhtä käyttökelpoiset kuin ne, mitä hän oli\nsivistyneessä maailmassa nähnyt. Haarukan piikit olivat\nsilminnähtävästi rautaa tahi terästä -- tyttö ei osannut päättää,\nkumpaa -- kun taas sen pää ja lusikka olivat samaa ainetta kuin\npienemmät astiat.\n\nPöydällä oli erinomaisesti valmistettu muhennos lihasta ja kasviksista,\nmalja tuoreita hedelmiä, kulho maitoa ja sen vieressä pieni kuppi, joka\nsisälsi jotakin hillon tapaista ainetta. Tytön oli niin nälkä, ettei\nhän edes malttanut odottaa, kunnes kumppaninsa saapuisi pöytään, ja\nsyödessään hän olisi voinut vannoa, ettei hän ollut ikänään maistanut\nniin maukasta ruokaa. Vanha nainen tuli hitaasti ja istuutui penkille\nvastapäätä häntä.\n\nHänen nostaessaan pienempiä astioita isommasta ja järjestäessään niitä\neteensä pöydälle väikkyi hänen huulillaan omituinen hymy, kun hän\nkatseli nuoremman naisen syöntiä.\n\n\"Nälkä on suuri tasoittaja\", hän virkkoi naurahtaen.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi tyttö. \"Uskallan väittää, että muutamia\nviikkoja sitten olisitte tuntenut kuvotusta, jos olisitte ajatellut\nsyövänne kissaa.\"\n\n\"Kissaa?\" huudahti Bertha Kircher.\n\n\"Niin\", vastasi vanhus. \"Mitäpä niissä on eroa -- leijona on kissa.\"\n\n\"Syönkö minä sitten nyt leijonan lihaa?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi vanha nainen, \"ja näin valmistettuna se on varsin\nmaukasta. Te opitte pitämään siitä hyvin paljon.\"\n\nTyttö hymyili hieman epäilevästi. \"En voi eroittaa sitä lampaan tai\nvasikan lihasta\", hän virkkoi.\n\n\"Ette kai\", sanoi nainen, \"minustakin se maistuu yhtä hyvältä. Mutta\nnäitä leijonia ruokitaan ja hoidetaan perin huolellisesti, ja niiden\nliha valmistetaan ja höystetään siksi hyvin, että se makuun nähden\nvoisi olla mitä hyvänsä.\"\n\nJa niinpä Bertha Kircher lopetti pitkän paastonsa nauttimalla outoja\nhedelmiä, leijonan lihaa ja vuohen maitoa.\n\nTuskin he olivat nousseet pöydästä, kun sisään astui keltavaippainen\nsoturi, joka puhutteli vanhusta.\n\n\"Kuningas\", selitti tämä tytölle, \"on käskenyt, että teidät on pantava\nkuntoon ja vietävä hänen luokseen. Teidän on asuttava minun kanssani\nnäissä huoneissa. Kuningas tietää, etten ole hänen muiden vaimojensa\nkaltainen. Hän ei olisi ikinä rohjennut lähettää teitä heidän\nseuraansa. Herog kuudennellatoista on siiloni tällöin valoisia hetkiä.\nTeidät on varmaankin tuotu hänen luokseen sellaisena aikana. Hän kuten\nhe kaikki muutkin luulee olevansa ainoa tervejärkinen koko tässä\nyhteiskunnassa, mutta useammin kuin kerran olen ollut huomaavinani,\nettä kaikki ne miehet, joiden kanssa olen täällä joutunut kosketuksiin,\nitse kuningas muiden muassa, pitävät minua ainakin vähemmän hulluna\nkuin muita. Mutta itse en jaksa käsittää, kuinka järkeni on säilynyt\nkaikkien näiden vuosien aikana.\"\n\n\"Mitä tarkoititte sanoessanne 'panna kuntoon'?\" tiedusti Bertha\nKircher. \"Mainitsitte kuninkaan käskeneen, että minut on pantava\nkuntoon ja vietävä hänen luokseen.\"\n\n\"Teidät on kylvetettävä ja puettava samanlaiseen pukuun kuin minulla\non.\"\n\n\"Enkö voi mitenkään karata?\" tuskitteli tyttö. \"Enkö edes voi mitenkään\nsurmata itseäni?\"\n\nNainen ojensi hänelle haarukkaa. \"Tässä on ainoa keino\", hän vastasi,\n\"ja lienette pannut merkille, että piikit ovat hyvin lyhyet ja tylsät.\"\n\nTyttöä puistatti ja vanhus laski kätensä hellästi hänen olalleen. \"Ehkä\nhän vain katsoo teitä ja lähettää sitten teidät pois\", hän lohdutti.\n\"Ago viideskolmatta kutsutti minut kerran luokseen, koetti puhella\nkanssani, huomasi, etten minä ymmärtänyt häntä eikä hän minua, määräsi,\nettä minulle oli opetettava hänen kansansa kieltä, ja sitten nähtävästi\nunohti minut vuodeksi. Joskus en näe kuningasta pitkiin aikoihin. Eräs\nkuningas hallitsi viisi vuotta enkä tavannut häntä kertaakaan. Aina voi\ntoivoa. Minäkin, jonka muistokin on tämän palatsin muurien ulkopuolella\nepäilemättä unohtunut, toivon vielä, vaikka kukaan ei tiedä paremmin\nkuin minä, kuinka turhaa se on.\"\n\nVanhus opasti Bertha Kircherin viereiseen huoneeseen, jonka lattialla\noli vesiallas. Siellä tyttö peseytyi, ja senjälkeen hänen kumppaninsa\ntoi hänelle sikäläisten naisten käyttämän, tiukasti kietoutuvan vaipan\nja sovitti sen hänen ylleen. Vaippa oli harsomaista kangasta, ja se oli\nomiaan lisäämään neidon vartalon täyteläisen kauneuden viehkeyttä.\n\n\"Kas noin\", virkkoi vanhus taputtaessaan viimeisen kerran hameen\nlaskoksia, \"olettepa tosiaankin kuningatar!\"\n\nTyttö silmäili kauhuissaan alastomia rintojaan ja vain puolittain\nverhottuja jäseniään. \"Minut aiotaan viedä miesten seuraan näin\npuolialastomana!\" hän valitti.\n\nVanha nainen hymyili omituista hymyään. \"Ei se ole mitään\", hän sanoi.\n\"Te totutte siihen, kuten totuin minäkin, vaikka minut kasvatettiin\njumalansanan julistajan kodissa, jossa pidettiin melkein rikoksena, jos\nnainen paljasti sukan peittämän nilkkansa. Verrattuna siihen, mitä\nepäilemättä saatte nähdä ja mihin teidän kenties on alistuttava, on\ntämä turhanpäiväisen pieni seikka.\"\n\nLevottomana asteli tyttö edestakaisin lattialla kuten hänestä tuntui\ntuntikausia, odottaen lopullista kutsua hullun kuninkaan puheille. Oli\ntullut pimeä, ja palatsin öljyliekit oli sytytetty aikoja sitten ennen\nkuin ilmestyi kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan, että Herog vaati häntä\nheti puheilleen ja että vanhan naisen, jota he nimittivät Xanilaksi,\noli seurattava häntä. Tyttö tunsi vähäistä huojennusta saatuaan tietää,\nettä hän saisi mukaansa ainakin yhden ystävän, niin kykenemätön häntä\nauttamaan kuin vanhus olikin.\n\nSanansaattajat veivät molemmat naiset pieneen huoneeseen alakertaan.\nXanila selitti, että tämä oli yksi valtaistuinsalin etuhuoneita;\nvaltaistuinsalissa kuningas tavallisesti piti hoviaan kaikkine\nseurueineen. Joukko keltavaippaisia sotureita istui huoneen penkeillä.\nHeidän katseensa olivat enimmäkseen suunnatut lattiaan, ja koko heidän\nolemuksestaan kuvastui synkkää alakuloisuutta. Naisten astuessa sisään\nvilkaisivat jotkut heihin välinpitämättömästi, mutta useimmat eivät\nkiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.\n\nHeidän odottaessaan etuhuoneessa saapui sinne nuori mies, joka oli\npuettu samalla tavalla kuin muutkin, poikkeuksena kuitenkin se, että\nhänen päänsä ympärillä oli kultainen vanne, jonka etuosasta kohosi yksi\nainoa papukaijan sulka hänen otsansa yläpuolelle. Hänen astuessaan\nsisään nousivat muut soturit seisomaan.\n\n\"Tuo on Metak, yksi kuninkaan pojista\", kuiskasi Xanila tytölle.\n\nPrinssin mennessä huoneen läpi vastaanottosaliin osui hänen katseensa\nBertha Kircheriin. Hän pysähtyi äkkiä ja seisoi hyvinkin minuutin ajan,\nsilmäillen tyttöä mitään virkkamatta. Tyttö joutui hämilleen miehen\njulkean katseen ja niukan vaatetuksensa tähden, punehtui, laski\nkatseensa lattiaan ja kääntyi toisaalle. Metak alkoi äkkiä vapista\npäästä jalkoihin saakka, päästi sitten äänekkään, käheän kiljaisun,\nsyöksähti äkkiarvaamatta eteenpäin ja tempasi tytön syliinsä.\n\nHeti syntyi hornamainen meteli. Sanansaattajat, jotka olivat saaneet\ntehtäväkseen saattaa tytön kuninkaan puheille, kirkuivat ja hyppivät\nprinssin ympärillä, heilutellen aseitaan ja viittoillen, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet pakottaa hänet hellittämään otteensa tytöstä,\nuskaltamatta kuitenkaan satuttaa kättään kuningasperheen jäseneen.\nToiset vartijat hypähtivät eteenpäin, kiljuen ja huitoen miekoillaan\nikäänkuin myötätunnosta hullua prinssiään kohtaan.\n\nTyttö rimpuili vapautuakseen mielipuolen inhoittavasta syleilystä,\nmutta kierrettyään vasemman kätensä hänen ympärilleen tämä piteli häntä\nyhtä helposti kuin hän olisi ollut lapsi, samalla kun hän vapaalla\nkädellään veti esille miekkansa ja hosui uhkaavasti lähinnä oleviin\nmiehiin päin.\n\nMetakin terävää säilää sai ensiksi maistaa toinen sanansaattajista.\nYhdellä ainoalla rajulla iskulla prinssi katkaisi miehen solisluun,\nviiltäen hänen rintansa keskikohdalle saakka ulottuvan haavan. Päästäen\nvihlovan parkaisun, joka kuului muiden vahtien kirkunasta huolimatta,\nvaipui mies lattialle. Veren pursutessa kauheasta haavasta hän koetti\nnousta uudelleen pystyyn, mutta retkahti taaskin pitkälleen ja kuoli\noman verensä muodostamaan laajaan lammikkoon.\n\nSillä välin oli Metak, yhä pitäen lujasti kiinni tyttöä, peräytynyt\nvastaiselle ovelle. Veren näkeminen näytti äkkiä saattaneen kaksi\nvahtia mielipuolisen raivon valtaan; he viskasivat miekkansa lattialle\nja karkasivat toistensa kimppuun aseinaan kynnet ja hampaat, samalla\nkun jotkut pyrkivät tavoittamaan prinssiä ja toiset taas puolustivat\nhäntä. Huoneen yhdessä nurkassa istui muuan vahti nauraa hohottaen, ja\njuuri kun Metakin onnistui päästä ovelle ja vetää tyttö siitä ulos, oli\ntämä näkevinään erään toisen miehen syöksyvän kuolleen sanansaattajan\nruumiin kimppuun ja upottavan hampaansa siihen.\n\nTämän hullun temmellyksen aikana oli Xanila pysytellyt likellä tyttöä,\nmutta ovella Metak huomasi hänet, pyörähti ja tavoitti iskeä häntä\naseellaan. Onneksi oli Xanila sillä hetkellä oviaukon toisella\npuolella, joten Metakin säilä vain sivalsi loven oven kamanan\nkivikaareen, ja sitten Xanila, epäilemättä kuudenkymmenen vuoden aikana\nsaamiensa samanlaisten kokemusten opettamana, pakeni käytävää pitkin\nniin nopeasti kuin vanhoista, epävakaisista jaloistaan pääsi.\n\nEhdittyään oven ulkopuolelle Metak pisti miekan jälleen tuppeen, otti\ntytön kokonaan syliinsä ja lähti kantamaan häntä päinvastaiseen\nsuuntaan kuin mihin Xanila oli rientänyt.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nTulipa Tarzan\n\n\nJuuri päivän laskiessa sinä iltana astui Toisen rhodesialaisen\nrykmentin komentajan eversti Capellin päämajaan melkein nääntynyt\nlentäjä ja teki kunniaa.\n\n\"No, Thompson, kuinka onnisti?\" kysyi hänen esimiehensä. \"Kaikki toiset\novat palanneet. Eivät olleet nähneet jälkeäkään Oldwickista eivätkä\nhänen koneestaan. Meidän täytynee luopua koko etsinnästä, jollei teillä\nole ollut parempi menestys.\"\n\n\"Minulla oli\", vastasi nuori upseeri. \"Löysin koneen.\"\n\n\"Niinkö!\" huudahti eversti Capell. \"Missä se oli? Näkyikö merkkiäkään\nOldwickista?\"\n\n\"Se on mahdollisimman ilkeässä loukossa vähän matkan päässä sisämaahan\npäin. Kapea rotko. Näin koneen selvästi, mutta en päässyt sen luokse.\nSen läheisyydessä maleksi todellinen paholainen leijonaksi. Laskeuduin\nmaahan lähelle kallion reunaa ja aioin kiivetä tarkastamaan konetta.\nMutta se vintiö vetelehti siellä ainakin tunnin, ja minun oli lopulta\nluovuttava aikeestani.\"\n\n\"Luuletteko Oldwickin joutuneen leijonien kynsiin?\" tiedusti eversti.\n\n\"Sitä epäilen\", vastasi luutnantti Thompson, \"sillä ei mikään\nosoittanut leijonain aterioineen lentokoneen lähistöllä. Nousin lentoon\nhuomattuani, että minun oli mahdoton laskeutua koneen luokse, ja\ntarkastin rotkoa sekä ylä- että alapuolelta. Useiden kilometrien päässä\netelässä päin on pieni, metsäinen laakso, jonka keskellä -- älkää\nluulko minun olevan sekaisin -- on oikea kaupunki -- siellä on katuja,\ntaloja, keskusaukio lammikkoineen, kohtalaisen isoja rakennuksia\nkupukattoineen ja minaretteineen ja muuta sellaista.\"\n\nVanhempi upseeri silmäili nuorempaa osaaottavasti.\n\n\"Olette liikarasittunut, Thompson\", hän sanoi. \"Menkää nukkumaan oikein\nkunnollisesti! Olette ollut tässä puuhassa aimo tovin, ja se on\nvarmaankin käynyt hermoillenne.\"\n\nNuori mies pudisti päätään hieman ärtyneesti. \"Suokaa anteeksi, sir\",\nhän torjui, \"mutta kertomukseni on tosi. En ole erehtynyt. Lensin\npaikan kohdalla useita kierroksia. Kenties on Oldwick osunut sinne tahi\nehkä hän on joutunut kaupungin asukkaiden vangiksi.\"\n\n\"Oliko kaupungissa ihmisiä?\" kysyi eversti.\n\n\"Kyllä; näin heitä kaduilla.\"\n\n\"Luuletteko, että ratsuväki pääsee laaksoon?\" tiedusti eversti.\n\n\"En\", vastasi Thompson. \"Seutu on syvien rotkojen uurtama.\nJalkaväellekin se olisi hitonmoinen urakka, ja mikäli näin, ei vettä\nollut lainkaan ainakaan kaksi päivää kestävän marssin matkalla.\"\n\nSamassa pysähtyi Toisen rhodesialaisen rykmentin päämajan edustalle iso\nVauxhall-auto, ja hetkistä myöhemmin astui autosta laskeutunut kenraali\nSmut sisään. Eversti Capell nousi tuoliltaan ja teki esimiehelleen\nkunniaa; samoin teki luutnantti, jääden seisomaan asentoon.\n\n\"Olin menossa tästä ohitse\", alkoi kenraali, \"ja arvelin pistäytyä\nhiukan puhelemaan. Miten muuten on luutnantti Smith-Oldwickin etsintä\nedistynyt? Thompson näkyy olevan tuossa, ja muistaakseni oli hänet\nmuiden muassa määrätty etsimään.\"\n\n\"Niin\", vastasi Capell, \"kyllä hän oli. Hän palasi viimeisenä. Hän\nlöysi luutnantin koneen.\" Sitten hän toisti luutnantti Thompsonin\nselostuksen. Kenraali ja eversti Capell istuutuivat pöytään, ja nämä\nkaksi upseeria lentäjän avustamina merkitsivät kartalle Thompsonin\nselostuksessaan mainitseman kaupungin likimääräisen aseman.\n\n\"Se on perin epätasaista maata\", huomautti Smut, \"mutta meidän on\ntehtävä kaikki, mitä suinkin voimme löytääksemme sen pojan. Lähetämme\nsinne pienen osaston -- pienelle joukkueelle tehtävä todennäköisesti\nluonnistuu paremmin kuin lukuisalle. Suunnilleen yksi komppania,\neversti, tai kaksi ja riittävästi kuorma-autoja kuljettamaan\nmuonavaroja ja vettä. Määrätkää sopiva mies retkikunnan komentajaksi ja\nkäskekää hänen järjestää tukikohta niin kauaksi länteen kuin autot\nvoivat edetä. Yksi komppania voidaan jättää sinne ja toinen lähettää\neteenpäin. Tekisi mieleni uskoa, että tukikohta voidaan järjestää\npäivän matkan päähän kaupungista, eikä vedenpuute siinä tapauksessa\ntuottaisi eteenpäin lähetetylle osastolle mitään hankaluutta,\nkoska vettä varmastikin täytyy olla siinä laaksossa, jossa\nkaupunki sijaitsee. Määrätkää pari lentokonetta tiedustelu- ja\nsanansaattopalvelukseen, niin että tukikohta voi aina pysyä\nkosketuksissa etenevän komppanian kanssa. Milloin voi retkikunta lähteä\nliikkeelle?\"\n\n\"Voimme kuormata autot tänä iltana\", vastasi Capell, \"ja\nliikkeellelähtö tapahtuu noin kello yksi huomenaamulla.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi kenraali. \"Antakaa minulle tietoja tuloksista!\"\nVastattuaan toisten sotilaalliseen tervehdykseen hän poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHypätessään viiniköynnösten sekaan Tarzan tiesi, että leijona oli\nhänen kintereillään ja että hänen henkensä oli kaupungin muuriin\ntakertuneiden köynnösten vahvuuden varassa. Tavattomaksi\nhuojennuksekseen hän tunsi, että köynnösten varret olivat yhtä paksuja\nkuin miehen käsivarsi, ja karhet olivat niin tiukasti kiinni muurissa,\nettei hänen painonsa näyttänyt vaikuttavan mitään.\n\nHän kuuli Numan pettyneen karjaisun, kun leijona lipui takaisin maahan,\nturhaan kynsien lehväisiä köynnöksiä; ja sitten Tarzan kiipesi muurin\nharjalle ketterästi kuin apinat, jotka olivat hänet kasvattaneet.\n\nVähän alempana muurin harjaa oli viereisen talon katto, ja kun Tarzan\npudottautui sinne, oli hänen selkänsä komeroon päin, jonka toisessa\npäässä olevasta tähystysaukosta näkyi istutuksille ja niiden takana\nolevaan metsään. Niinpä hän ei huomannut siellä synkässä varjossa\nkyyröttelevää hahmoa. Mutta jollei hän sitä nähnytkään, sai hän silti\npian tietää, ettei hän ollut yksin, sillä tuskin hänen jalkansa olivat\nkoskettaneet kattoa, kun hänen kimppuunsa takaapäin hypähti raskas\nolento ja hänen vyötäistensä ympärille kiertyivät jäntevät käsivarret.\n\nYllätettynä epäedullisessa asemassa ja nostettuna ilmaan oli apinamies\nsillä hetkellä avuton. Hänen hätyyttäjällään, olipa se sitten mikä\nhyvänsä, oli nähtävästi selvästi suunniteltu tarkoitus, sillä se asteli\nsuoraa päätä katon reunaa kohti, joten Tarzan pian oivalsi, että hänet\naiottiin heittää alas kadulle -- mikä olisi ollut hyvin tehokas tapa\ntunkeilijan poistamiseksi. Apinamies oli varma, että hän silloin joko\ntaittaisi raajansa tai saisi surmansa; mutta hän ei suinkaan aikonut\nantaa ahdistajansa toteuttaa suunnitelmaansa. Tarzanin kädet ja jalat\nolivat vapaina, mutta hän oli niin epäedullisessa asemassa, ettei hän\nvoinut käyttää niitä tehokkaasti. Hänen ainoa toivonsa oli saada otus\nkaadetuksi kumoon, ja sitä varten hän ojensi vartalonsa suoraksi ja\nkallistui taaksepäin vangitsijaansa vasten niin kauas kuin mahdollista,\nheilauttaen sitten äkkiä itseään eteenpäin. Tulos oli niin tyydyttävä\nkuin hän oli suinkin saattanut toivoa. Apinamiehen raskaan ruumiin\näkillinen heilahdus pois pystysuorasta asennosta sai toisenkin rajusti\nhorjahtamaan eteenpäin, niin että hän pysytelläkseen pystyssä hellitti\nvaistomaisesti otteensa. Apinamies liikkui vikkelästi kuin kissa; ja\ntuskin hän oli pudonnut katolle, kun hän oli jälleen pystyssä ja\npyörähti vastustajaansa päin. Tämä oli melkein yhtä kookas mies kuin\nhänkin ja lisäksi aseistettu sapelilla, jonka hän nyt tempasi tupesta.\nMutta Tarzan ei missään nimessä aikonut sallia hänen käyttää tätä\npeloittavaa asetta ja kumartui senvuoksi, väistäen häneen sivulta päin\nsuunnatun uhkaavan iskun, ja syöksähti toisen jalkoihin. Samalla tavoin\nkuin potkupallon pelaaja iskeytyy vastapuolueen hyökkääjään, kävi\nTarzan käsiksi ahdistajaansa, sysäten hänet useita metrejä taaksepäin\nja paiskaten hänet ankarasti selälleen.\n\nHeti kun mies oli kellahtanut katolle, oli apinamies hänen rintansa\npäällä; toinen jäntevä käsi puristui miekkaa pitelevän käden\nranteeseen, toinen keltavaippaisen vahdin kurkkuun. Siihen saakka oli\nmies otellut äänettömänä, mutta kun Tarzanin sormet koskettivat hänen\nkurkkuaan, päästi hän yhden ainoan vihlovan kirkaisun, jonka ruskea\nkäsi melkein heti tukahdutti. Mies rimpuili päästäkseen irti rinnallaan\nkyyköttävän alastoman olennon otteesta, mutta yhtä hyvin hän olisi\nvoinut koettaa irtautua Numa-leijonan kynsistä.\n\nVähitellen hänen ponnistuksensa laimenivat, pienet silmät pullistuivat\nkuopistaan, kääntyen kammottavasti ylöspäin, ja vaahtoisten huulien\nvälistä tunkeutui esille turvonnut kieli. Hänen rimpuilunsa lakattua,\nnousi Tarzan pystyyn, laski toisen jalkansa uhrinsa ruholle ja oli\nkajahduttamaisillaan voittohuutonsa, mutta ajatus, että häntä odottava\ntehtävä vaati äärimmäistä varovaisuutta, sulki hänen huulensa.\n\nHän meni katon reunalle ja silmäili alhaalla kiemurtelevaa katua. Aina\njonkun matkan päässä toisistaan, nähtävästi jokaisessa kadunkulmassa,\npaloi himmeästi lepattavia soihtuja seinistä hiukan miehen päätä\nkorkeammalla ulkonevien kannattimien varassa. Enimmäkseen olivat\nmutkaiset kujat synkän pimennon peitossa, eikä valaistus liekkien\nläheisyydessäkään ollut suinkaan kirkas. Hänen suppeassa näköpiirissään\nkäveli vielä muutamia omituisia asukkaita ahtailla kaduilla.\n\nJatkaakseen nuoren upseerin ja tytön etsintää täytyi hänen voida\nliikkua kaupungilla mahdollisimman vapaasti, mutta jos hän menisi\njonkun kadunkulmassa tuikkivan liekin alle ollessaan lannevaatettaan\nlukuunottamatta alaston ja kaikissa muissa suhteissa silmäänpistävästi\neroten kaupungin asukkaista, olisi hän vaarassa joutua heti ilmi.\nNäiden ajatusten risteillessä hänen mielessään ja hänen miettiessään\nkeksiäkseen jonkun toteutettavan suunnitelman, osui hänen katseensa\nruumiiseen, joka virui katolla hänen lähellään, ja heti välähti hänen\npäähänsä, että hän saattaisi ottaa valepuvukseen voitetun vihollisensa\ntamineet.\n\nTarzan tarvitsi vain muutamia sekunteja laittaakseen ylleen kuolleen\nsoturin housut, anturakengät ja papukaijan kuvilla koristetun keltaisen\nvaipan. Vyötäisilleen hän kiinnitti miekkavyön ja piilotti vaipan alle\nisävainajansa metsästyspuukon. Muistakaan aseista luopuminen ei ollut\nhänestä helppoa, ja toivoen ehkä vielä saavansa ne takaisin hän vei ne\nmuurin harjalle ja pudotti ne sen juurelle lehvistön sekaan.\nViimeisellä hetkellä kävi hänen vaikeaksi erota köydestään, sillä sen\nja puukon käyttöön hän oli parhaiten perehtynyt ja sitä hän oli\nkäyttänyt pisimmän ajan. Hän oivalsi irroitettuaan miekkavyön voivansa\nkääriä köyden vyötäisilleen ja kiinnitettyään vyön jälleen pitää sen\ntäydelleen piilossa, niin ettei sitä sattumaltakaan huomattaisi.\n\nSaatuaan vihdoin tyydyttävään kuntoon valepukunsa, jonka kelvollisuutta\nedisti hänen tuuhea, musta tukkansa, tehden hänet todennäköisesti\nvieläkin enemmän kaupungin asukkaiden näköiseksi, alkoi hän miettiä,\nmiten päästä kadulle. Hän olisi kyllä uskaltanut pudottautua katon\nräystäältä, mutta pelkäsi siten vetävänsä puoleensa ohikulkijain\nhuomion ja otaksuttavasti joutuvansa ilmi. Talot olivat erikorkuisia,\nmutta kun ne olivat kaikki matalakattoisia, saattoi hän helposti\nliikkua niitä myöten. Niin hän etenikin jonkun matkaa, kunnes hän äkkiä\nhavaitsi lähinnä edessään olevan rakennuksen katolla useita henkilöitä\nloikoilemassa.\n\nHän oli pannut merkille, että kaikissa katoissa oli aukkoja, joista\nilmeisesti päästiin sisälle taloihin, ja koska nyt edessä oleva seurue\ntukki häneltä tien, päätti hän uskaltaa yrittää kadulle jonkun\nrakennuksen kautta. Mentyään erään aukon reunalle hän kumartui sen\ntumman suun ylitse ja kuunteli, kuuluisiko alhaalla olevista huoneista\nliikettä. Ei hänen korvansa eikä nenänsä erottanut mitään, mikä olisi\nosoittanut jonkun elävän olennon olevan välittömässä läheisyydessä, ja\nenempää empimättä apinamies senvuoksi soluttautui aukkoon ja oli\npudottautumaisillaan alas, kun hänen jalkansa sattui portaitten\npoikkipienaan. Niitä hän heti käytti hyväkseen ja laskeutui allaan\nolevan huoneen lattialle.\n\nTäällä oli aluksi kaikki hämyn peitossa, kunnes hänen silmänsä\ntottuivat siellä vallitsevaan pimeyteen, jota heikosti valaisi kadun\npuolisista kapeista ikkunoista suikerrellen heijastuva kaukainen\nkatuliekki. Päästyään vihdoin varmaksi siitä, ettei huoneessa ollut\nketään, Tarzan alkoi etsiä alakertaan vieviä portaita. Ne hän löysi\npimeästä eteiskäytävästä, johon huoneesta avautui ovi -- ahtaat\nkiviportaat, jotka veivät kadulle. Onni suosi häntä ja hän saapui\npylväskäytävän varjoon kohtaamatta ainoatakaan talon asukasta.\n\nKadulle päästyään hän ei ollut ymmällä siitä, mihin suuntaan hänen oli\nmentävä, sillä hänhän oli vainunnut molempien eurooppalaisten jälkiä\nmelkein portille saakka ja uskoi varmasti, että he olivat sen kautta\ntulleet kaupunkiin. Herkän suunta- ja paikallisvaistonsa nojalla hän\nsaattoi jotakuinkin tarkalleen määrätä, miltä kohtaa kaupungista hän\nvoi toivoa jälleen tapaavansa etsimäinsä henkilöiden jäljet.\n\nEnsinnä hänen kuitenkin oli löydettävä pohjoisen muurin suuntainen\nkatu, jota myöten hän voisi edetä metsästä näkemälleen portille päin.\nKäsittäen voivansa parhaiten toivoa onnistuvansa toimimalla rohkeasti\nhän lähti astelemaan lähintä katuliekkiä kohti koettamattakaan\npiilotella muutoin kuin pysyttelemällä pylväskäytävän varjossa, minkä\nhän ei arvellut herättävän erikoista huomiota, koska hän näki muiden\nkävelijöiden menettelevän samalla tavoin. Harvat ohikulkijat eivät\nvälittäneet hänestä mitään, ja hän oli saapumaisillaan lähimmälle\npoikkikadulle, kun hän näki useita samanlaisiin vaippoihin puettuja\nmiehiä kuin se oli, jonka hän oli ottanut surmaamaltaan vahdilta.\n\nHe tulivat suoraan apinamiestä kohti, ja jos hän olisi jatkanut\nmatkaansa, olisi hän kohdannut heidät katujen kulmauksessa soihdun\ntäydessä valossa. Aluksi hänen mielensä teki astua väistymättä\neteenpäin, mutta äkkiä hän muisti tytön, joka kenties oli avuttomana\nvankina näiden ihmisten kynsissä, ja se sai hänet miettimään jotakin\ntoista, vähemmän uhkarohkeata suunnitelmaa.\n\nHän oli melkein tullut esille pylväskäytävän varjosta liekin\nvalokehään, ja lähestyvät miehet olivat vain muutaman metrin päässä\nhänestä, kun hän äkkiä polvistui ja oli korjaavinaan kenkiensä hihnoja\n-- joita hän muuten ei suinkaan varmasti uskonut kiinnittäneensä sillä\ntavoin kuin niiden valmistajat olivat aikoneet. Hän oli yhäti polvensa\nvarassa soturien saapuessa hänen kohdalleen. Samoin kuin muut\nohikulkijat eivät hekään kiinnittäneet häneen huomiota, ja heti heidän\nehdittyään hänen taakseen lähti hän jatkamaan matkaansa kääntyen\npoikkikatua myöten oikealle.\n\nKatu, jota pitkin hän nyt asteli, oli tällä kohdalla niin mutkikas,\nettei kummassakaan kulmauksessa palava soihtu sitä juuri lainkaan\nvalaissut, joten hänen oli pakko edetä melkein haparoiden\npylväskäytävän synkässä pimennossa. Lähellä seuraavaa liekkiä katu\nmuuttui hiukan suoremmaksi, ja tullessaan sen valaistuspiiriin hän näki\nvaloläikkää vasten kuvastuvan leijonan hahmon. Peto tuli verkkaisesti\nkatua myöten Tarzaniin päin.\n\nIhan otuksen editse meni kadun poikki nainen, eikä leijona ollut\nhuomaavinaankaan häntä sen enempää kuin hänkään puolestaan leijonaa.\nHetkistä myöhemmin juoksi naisen jälestä lapsi niin likeltä leijonaa,\nettä pedon oli pakko väistyä askeleen verran sen tieltä välttääkseen\nyhteentörmäystä pienokaisen kanssa. Apinamies irvisti ja astui nopeasti\nkadun toiselle puolelle, sillä hänen terävät aistinsa ilmaisivat, että\nkaupungin kaduilla huokuva tuulen henki vastaisen seinän kääntämänä\ntällä kohdalla pedon sivuuttaessa hänet puhaltaisi siitä häneen päin,\nmutta hänen hajunsa olisi kantautunut raatelijan sieraimiin, jos hän\nolisi jäänyt sille puolen katua, jolla hän oli huomatessaan eläimen.\nTarzan tunsi viidakon kylliksi hyvin käsittääkseen, että vaikka hän\nvoikin harhauttaa ihmisen ja eläimen silmät, ei hänen yhtä helposti\nonnistuisi salata isojen kissaeläinten sieraimilta, että hän oli\ntoisenlajinen olento kuin tämän kaupungin asukkaat, kenties ainoat\nihmiset, joihin tuo Numa oli tutustunut. Hänet leijona tuntisi\nmuukalaiseksi ja siis viholliseksi, eikä Tarzan lainkaan halunnut\nviivytellä ryhtymällä otteluun rajun pedon kanssa. Hänen juonensa\nluonnistui; leijona meni hänen ohitseen, luoden vain syrjäsilmäyksen\nhäneen päin. Edettyään vähän matkaa ja saavuttuaan arvionsa mukaan\nlähelle sitä katua, joka toi portilta kaupungin sisäosiin, tuntui hänen\nsieraimissaan kahden kadun risteyksessä tytön haju. Monien muiden\nhajujen joukosta apinamies erotti tytön tutun ja sekuntia myöhemmin\nmyöskin Smith-Oldwickin hajun. Sitä varten oli hänen kuitenkin täytynyt\njokaisessa katukulmauksessa kumartua laittelemaan anturoittensa\nhihnoja, vieden nenänsä niin likelle kiveystä kuin mahdollista.\n\nAstellessaan eteenpäin pitkin samaa katua, jota myöten vankeja oli\nsaatettu aikaisemmin sinä päivänä, pani hän merkille, kuten hekin\nolivat tehneet, rakennusten tyylissä ilmenevän muutoksen siirtyessään\nasuntokortteleista myymälöiden ja tavara-aittojen hallussa olevaan\nkaupunginosaan. Täällä oli katuliekkejä tiheämmässä, joten niitä ei\nollut ainoastaan kulmauksissa, vaan myöskin poikkikatujen keskivälissä,\nja liikkeellä oli paljon enemmän väkeä. Myymälät olivat auki ja\nvalaistut, sillä auringon laskettua oli päivän kuumuus tasaantunut, ja\nilma oli käynyt miellyttävän vilpoisaksi. Täällä myöskin leijonia\nvetelehti kaduilla lukuisammin, ja ensi kerran pisti Tarzanin silmään\nkaupungin väestön omituisuus.\n\nKerran hänet oli vähällä kaataa kumoon alaston mies, joka juoksi vinhaa\nvauhtia pitkin katua, kirkuen kohti kurkkuaan. Toisen kerran hän oli\nkompastua naiseen, joka pylväskäytävän varjossa ryömi nelin kontin.\nAluksi apinamies luuli naisen etsivän jotakin kadottamaansa esinettä,\nmutta siirryttyään syrjään tarkkailemaan häntä Tarzan ymmärsi, ettei\nasianlaita ollut sinnepäinkään, vaan että nainen yksinkertaisesti\nmieluummin konttasi kuin käveli pystyssä. Eräässä toisessa korttelissa\nhän näki kahden olennon painiskelevan läheisen rakennuksen katolla.\nVihdoin kiskaisihe toinen heistä irti vastustajansa otteesta ja antoi\ntoiselle voimakkaan sysäyksen, niin että tämä suistui alas kadulle,\njääden liikkumattomana virumaan pölyyn. Hetkisen kiiri kaupungissa\nvoittajan keuhkoista lähtenyt hurja kiljaisu, ja sitten mies vähääkään\nempimättä hyppäsi päistikkaa kadulle uhrinsa ruumiin viereen. Erään\noven pimeästä varjosta ilmestyi leijona ja lähestyi maassa viruvia\nverisiä ja hengettömiä miehiä. Tarzan odotti jännittyneenä, minkä\nvaikutuksen veren tuoksu tekisi petoon, ja ällistyi nähdessään, että\neläin vain nuuhki ruumista ja punaista, lämmintä verta, laskeutuen\nsitten pitkäkseen vainajien viereen.\n\nHänen sivuutettuaan leijonan vain lyhyen välimatkan päästä kiintyi\nhänen huomionsa mieheen, joka vaivaloisesti kapusi alas kadun\nitälaidalla sijaitsevan rakennuksen katolta. Tarzanin uteliaisuus\nheräsi.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nMakuukomerossa\n\n\nKun Smith-Oldwick oivalsi olevansa yksin ja melkein ilman\npuolustusneuvoja rakennuksien sulkemassa pihassa, jossa vilisi isoja\nleijonia, oli hän, heikossa tilassa kun oli, joutumaisillaan\nhysteerisen kauhun valtaan. Hän tarrautui tukea etsien ristikkoon\nuskaltamatta kääntää päätään takanansa oleviin leijoniin päin. Hän\ntunsi polviensa pettävän, ja hänen päätänsä huimasi. Hänen ajatuksensa\nmenivät sekaisin, häntä ellotti, ja äkkiä musteni kaikki hänen\nsilmissään ja hän vaipui hervottomana ristikon juurelle, Kuinka kauan\nhän oli virunut siinä tajuttomana, sitä hän ei koskaan saanut tietää.\nMutta kun ajatuskyky alkoi hitaasti palata ja hän oli päässyt\npuolittain tietoiseen tilaan, huomasi hän makaavansa vilpoisassa\nvuoteessa huikaisevan valkeiden lakanoiden välissä hyvin valoisassa,\nmiellyttävässä huoneessa; lähellä häntä oli avoin ikkuna, jonka\nkauniita verhoja liehutteli kevyt, kesäinen tuulahdus; se puhalsi\naurinkoisesta puutarhasta, jossa kasvavien puiden kypsät hedelmät hän\nnäki ikkunasta; se oli vanha puutarha, jonka puiden välissä kasvoi\npehmoista, vihreätä ruohoa ja jossa aurinko tuikahteli lehvien välitse;\npäivän säteiden täplittämällä nurmikolla leikki siellä pieni lapsi\nhupaisen koiranpennun keralla.\n\n\"Hyvä Jumala\", ajatteli mies, \"kuinka kauhea painajainen minua\nvaivasi!\" Sitten hän tunsi käden hyväilevän otsaansa ja poskiaan -- se\noli viileä, hellä käsi ja pyyhki pois hänen tuskaiset muistonsa.\nRunsaasti minuutin ajan Smith-Oldwick lepäsi perin rauhallisesti ja\ntyytyväisenä, mutta vähitellen alkoi hän tuntea, että käsi oli\nmuuttunut karkeaksi ja ettei se enää ollut viileä, vaan kuuma ja\nkostea. Äkkiä hän aukaisi silmänsä ja näki edessään kookkaan leijonan\nkuonon.\n\nLuutnantti Harold Percy Smith-Oldwick ei ollut ainoastaan nimellisesti\nenglantilainen herrasmies ja upseeri, vaan hänellä oli myöskin ne\nominaisuudet, jotka sisältyvät noihin nimityksiin -- hän oli rohkea\nmies. Mutta kun hän tajusi, että herttainen näky, jota hän oli äsken\nkatsellut, oli vain unikuva ja että hän todellisuudessa edelleenkin\nvirui ristikon juurella, johon hän oli lyyhistynyt, leijonan\nnuoleskellessa hänen kasvojaan, kihosi hänen silmiinsä kyyneleet,\nvierähtäen poskelle. Ei koskaan, hän arveli, tyly kohtalo ollut tehnyt\nniin julmaa kepposta inhimilliselle olennolle, jonkun aikaa hän virui\npaikallaan, ollen olevinaan kuollut, samalla kun leijona lakattuaan\nnuoleksimasta häntä nuuhki hänen vartaloaan. Muutamat seikat ovat\npahempia kuin kuolema; ja vähitellen tunkeutui englantilaisen mieleen\najatus, että hänen olisi parempi kuolla nopeasti kuin virua\nkammottavassa tilassaan, kunnes jännitys murtaisi hänen järkensä ja hän\ntulisi hulluksi.\n\nJa niinpä hän nousi pystyyn tyynesti ja hätäilemättä, tukien itseään\nristikkoon. Hänen liikahtaessaan ensi kerran leijona murahti, mutta ei\nsenjälkeen ollut häntä huomaavinaankaan, ja kun Smith-Oldwick oli\nvihdoin päässyt seisoalleen, siirtyi leijona välinpitämättömänä\ntiehensä. Sitten mies kääntyi tarkastamaan pihaa.\n\nPitkänään puiden varjossa ja eteläisen seinän juurelle sijoitetulla\npitkällä penkillä lepäili isoja petoja; vain kaksi tahi kolme liikkui\nrauhattomina sinne tänne. Juuri niitä mies pelkäsi, mutta kun vielä\nkaksi niistä oli mennyt hänen ohitseen, alkoi hän rauhoittua ja muisti,\nettä ne olivat tottuneet oleskelemaan ihmisten seurassa.\n\nSittenkään hän ei uskaltanut hievahtaa ristikon luota. Silmäillessään\nympärilleen hän pani merkille, että vastakkaisen seinän vieressä\nkasvavan puun oksat ulottuivat lähelle avonaista ikkunaa. Jos hän\npääsisi tuon puun luokse ja jos hänellä olisi riittävästi voimia,\nsaattaisi hän helposti kiivetä oksalle ja pujahtaa pois ainakin tästä\nleijonatarhasta. Mutta puun luokse saapuakseen oli hänen mentävä pihan\nylitse päästä päähän, ja juuri sen puun juurella uinaili kaksi petoa.\n\nPuoli tuntia mies katseli kaihoisesti tätä viekoittelevaa\npelastustietä. Vihdoin hän jupisi kirouksen, oikaisi uhmaavasti\nselkänsä ja lähti hitaasti ja tyynesti astelemaan pihan keskustaa\nkohti. Yksi harhailevista leijonista erkani sivuseinästä ja siirtyi\nkeskustaa kohti suoraan miehen tielle. Mutta Smith-Oldwickilla ei ollut\nmielestään muuta kuin tämä ainoa mahdollisuus pyrkiä turvaan edes\nväliaikaisesti, ja niinpä hän pedosta välittämättä asteli edelleen.\nLeijona tuli hänen vierelleen, nuuhki häntä, murahti ja paljasti\nhampaansa.\n\nSmith-OIdwick veti pistoolin esille paitansa povesta. \"Jos se aikoo\ntappaa minut\", hän mietti, \"niin en ymmärrä, mitä väliä voi lopultakaan\nolla, raivostutanko sen vai enkö. Se vintiö ei saa minua sen\nhengettömämmäksi, surmatkoonpa se minut minkätuulisena tahansa.\"\n\nMutta kun mies liikautti kättänsä vetääkseen aseen poveltaan, muuttui\nleijonan käytös äkkiä. Tosin vielä muristen se pyörähti ympäri ja\njuoksi tiehensä. Silloin vihdoin englantilainen oli melkein sen puun\njuurella, joka oli hänen päämääränsä, mutta hänen ja turvapaikan\nvälillä makasi nukkuva leijona.\n\nHänen kohdallaan oli oksa, johon hän tavallisissa oloissa olisi\nhyppäämällä helposti yltänyt. Mutta heikkona haavoistaan ja\nverenvuodosta hän epäili, kykenisikö hän nyt sen tekemään. Olipa\narveluttavaa, jaksaisiko hän lainkaan nousta puuhun. Oli yksi\nmahdollisuus: alin oksa erosi puusta niin matalalla, että mies vaivatta\nulottuisi siihen seisoessaan aivan puun juurella, mutta päästäkseen\nsellaiselle kohdalle, että oksa olisi hänen ulottuvillaan, olisi hänen\nharpattava leijonan ylitse. Hän vetäisi syvään henkeään, sijoitti\ntoisen jalkansa pedon hajallaan olevien käpälien väliin ja nosti\nvarovasti toista laskeakseen sen kellanruskean ruhon toiselle puolelle.\n\"Entäpä\", hän mietti, \"jos tuo hirviö heräisi juuri nyt?\" Se ajatus sai\nväristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, mutta hän ei epäröinyt\neikä vetäissyt jalkaansa takaisin. Hän sijoitti sen hiljaa leijonan\ntaakse, siirsi painonsa sille ja nosti varovasti toisen jalkansa sen\nviereen. Hän oli päässyt leijonan ylitse herättämättä sitä.\nSmith-OIdwick oli heikkona verenvuodosta ja kestämistään rasituksista,\nmutta hän ymmärsi asemansa vaikeuden, ja se sai hänet toimimaan niin\nvikkelästi ja tarmokkaasti, että hän tuskin olisi kyennyt suorittamaan\nsamanlaisia näytteitä ollessaan tavallisissa voimissaan. Hänen\nhenkensä riippui hänen ponnistuksiensa onnistumisesta, ja hän heilautti\nitsensä puun alaoksille ja kavuta kompuroi ylöspäin leijonain\nsaavuttamattomiin, jos ne mahdollisesti pyrkisivät hänen kimppuunsa.\nÄkillinen liike puun oksien keskellä herätti molemmat sen juurella\nnukkuvat pedot. Eläimet kohottivat päätään, silmäilivät hetkisen\nkysyvästi ylöspäin ja laskeutuivat sitten takaisin jatkamaan\nkeskeytynyttä untaan.\n\nTähän asti oli kaikki luonnistunut englantilaiselle niin mainiosti,\nettä hän alkoi kysellä itseltään, oliko hän todella ollutkaan vaarassa.\nHän tiesi näiden leijonien tottuneen ihmisten seuraan; mutta sittenkin\nne olivat leijonia, ja mielellään hän myönsi hengittävänsä vapaammin\nollessaan nyt turvassa niiden kynsien ulottuvilta.\n\nHänen edessään oli avoin ikkuna, jonka hän oli nähnyt maasta. Hän oli\nnyt sen tasalla ja saattoi katsella sen lävitse huoneeseen, joka näytti\ntyhjältä. Sitä kohti hän alkoi edetä pitkin tukevaa oksaa, joka nuokkui\naukon alapuolella. Ei ollut ollenkaan vaikeata päästä ikkunalle, ja\nhetkisen kuluttua hän kiskoi itsensä ikkunalaudalle ja hypähti\nhuoneeseen.\n\nHuone oli jokseenkin tilava; sen lattialla oli barbaristyylisiä\nmattoja; harvalukuiset huonekalut taas olivat samanmallisia kuin siinä\nalakerran huoneessa, johon hän ja Bertha Kircher oli ohjattu matkansa\npäätyttyä. Huoneen toisessa päässä oli verhojen erottama makuukomero,\njonka paksut uutimet piilottivat sisustan tarkoin. Ikkunan vastaisella\nseinällä lähellä makuukomeroa oli suljettu ovi, nähtävästi ainoa\npääsytie tästä huoneesta.\n\nUlkoilman hämärtymisestä hän saattoi päättää päivän olevan\nkallistumassa iltaan ja empi miettien, olisiko järkevämpää odottaa\npimeän tuloa vaiko koettaa heti jollakin keinoin päästä pois tästä\nrakennuksesta ja koko kaupungista. Lopuksi hän arveli, ettei pahentaisi\nasiaa, jos hän silmäilisi ympärilleen huoneen ulkopuolella saadakseen\nvihjauksen siitä, miten hänen olisi suunniteltava pimeän tultua\ntapahtuva pakonsa. Sitä varten hän lähti ovea kohti, mutta oli ehtinyt\nastua vain muutamia askelia, kun makuukomeron edessä olevat verhot\njakautuivat ja aukkoon ilmestyi nainen.\n\nNainen oli nuori ja kaunisvartaloinen; hänen ympärilleen rintojen\nalapuolelle kiedottu vaippa ei lainkaan piilottanut hänen ruumiinsa\nsopusuhtaista muotoa, mutta hänen kasvonsa olivat tylsämielisen kasvot.\nHänet nähdessään Smith-Oldwick seisahtui, odottaen, että nainen hänet\nnähtyään alkaisi heti kirkua apua. Mutta nainen päinvastoin tuli häntä\nkohti hymyhuulin ja saavuttuaan likelle hypisteli hennoilla,\nsiromuotoisilla sormillaan hänen repaleisen puseronsa lievettä, kuten\nutelias lapsi hypistelee uutta lelua, ja tarkasteli sitten yhä\nhymyillen häntä kiireestä kantapäähän, sormiellen lapsellisen\nihmetyksen vallassa hänen vaatteuksensa kaikkia osia.\n\nÄkkiä hän puhkesi puhumaan pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka oli\njyrkässä ristiriidassa hänen kasvonilmeittensä kanssa. Ääni ja\ntyttömäinen vartalo olivat täydelleen sopusoinnussa ja tuntuivat\nkuuluvan yhteen, kun taas pää ja kasvot olivat jonkun toisen olennon.\nSmith-Oldwick ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta vastasi\nsiitä huolimatta sivistyneellä tavallaan, mikä ilmeisesti miellytti\nhäntä hyvin paljon, sillä ennen kuin englantilainen aavisti hänen\naikomustaan tahi ennätti estää häntä, oli nainen kietonut molemmat\nkätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ylenpalttisen kiihkeästi.\n\nMies koetti vapautua näistä jokseenkin yllättävistä\nhellyydenosoituksista, mutta nainen vain painautui tiukemmin häntä\nvasten, ja äkkiä hän muisti, että mielipuolille on aina tehtävä\nmieliksi, ja arveli myöskin mahdollisesti saavansa naiselta apua\npakoansa varten, sulki senvuoksi silmänsä ja vastasi toisen\nhyväilyihin.\n\nSamassa avautui ovi, ja sisään astui mies. Heti kun Smith-Oldwick kuuli\novenrivan liikahtavan, aukaisi hän silmänsä ja koetti irtautua tytöstä.\nMutta siitä huolimatta hän käsitti, että tulokas oli tavannut heidät\njotakuinkin paljastavassa asennossa. Tyttö oli selin oveen päin eikä\naluksi näkynyt havaitsevan, että joku oli tullut huoneeseen; mutta\nsitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja nähdessään miehen, jonka kasvot\nolivat kammottavasti vääntyneet raivosta, pakeni kirkuen makuukomeroon.\nEnglantilainen jäi seisomaan paikalleen punehtuneena ja hämillään.\nSamalla kun hän äkkiä oivalsi, kuinka turhaa hänen olisi koettaa\nselittää, huomasi hän myöskin, että mies oli kovin uhkaavan näköinen.\nHän tunsi nyt tulokkaan samaksi virkamieheksi, joka oli ottanut heidät\nvastaan alakerrassa. Miehen kasvot olivat lyijynharmaat kiukusta ja\nkenties myöskin mustasukkaisuudesta ja nytkähtelivät rajusti, mikä\nyhäti korosti niiden tavanmukaista mielipuolista ilmettä.\n\nHetkiseksi näytti raivo lamauttaneen hänet. Sitten hän päästi äänekkään\nkiljaisun, joka jatkui kaameaksi ulinaksi, tempasi käyrän sapelinsa ja\nkarkasi englantilaisen kimppuun. Smith-Oldwick ei saattanut millään\ntavoin toivoa voivansa välttää vimmastuneen miehen heiluttamaa terävää\nasetta, ja vaikka hän oli varma, että hänelle siten koituisi yhtä\näkillinen ja mahdollisesti kauheampi kuolema, teki hän kuitenkin sen\nainoan tempun, johon hän voi turvautua -- sieppasi pistoolinsa ja\nlaukaisi suoraan eteenpäin syöksyvän miehen sydämeen. Ähkäisemättäkään\nmies tuupertui kasvoilleen Smith-Oldwickin jalkojen juureen; hän oli\nkuollut silmänräpäyksessä saatuaan kuulan sydämeensä. Useita sekunteja\nvallitsi huoneessa haudan hiljaisuus.\n\nEnglantilainen seisoi lattialla viruvan ruumiin vieressä ja silmäili\nase kädessä ovea, odottaen joka hetki kuulevansa jalkojen töminää,\nsillä hän oli varma, että heti ryhdyttäisiin ottamaan selkoa pistoolin\npamahduksesta. Mutta alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka\nolisi osoittanut kenenkään siellä kuulleen laukausta, ja äkkiä\nSmith-Oldwickin huomio kääntyi ovesta makuukomeroon, jonka verhojen\nväliin ilmestyi tytön pää. Hänen levällään olevat silmänsä ja alhaalle\npainunut leukansa kuvastivat hämmästystä ja pelkoa.\n\nTytön katse oli kiintynyt lattialla lepäävään ruumiiseen, ja pian hän\nhiipi hiljaa huoneeseen ja meni varpaillaan vainajan luokse. Hän näytti\nalituisesti olevan valmis kiitämään pakoon ja saavuttuaan askeleen tai\nparin päähän kuolleesta hän pysähtyi, katsahti Smith-Oldwickiin ja\nlausui jonkun kysymyksen, jota englantilainen ei luonnollisestikaan\nymmärtänyt. Sitten hän eteni ihan vainajan viereen, polvistui lattialle\nja tunnusteli ruumista varovasti.\n\nÄkkiä hän pudisti vainajaa olkapäästä ja osoittaen sitten voimaa, jota\nei olisi luullut olevan niin hennossa ja tyttömäisessä olennossa,\nkäänsi ruumiin selälleen. Jos hän oli siihen asti epäillyt, sai yksi\nainoa vilkaisu kuoleman jäykistämän, kauheisiin kasvoihin hänet\nvarmaksi siitä, että henki oli sammunut, ja kun hän sen tajusi, pääsi\nhänen huuliltaan mielipuolinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen,\nsamalla kun hän pienine käsineen löi vainajan ylöspäin käännettyjä\nkasvoja ja rintaa. Se oli kammottava näky, joka sai englantilaisen\nvaistomaisesti astahtamaan taaksepäin -- hirveä, inhoittava näytelmä,\njollaisia hän ei uskonut koskaan tapahtuvan muualla kuin\nhullujenhuoneissa ja tässä kamalassa kaupungissa.\n\nKeskellä hurjaa riemuaan miehen kuoleman johdosta -- mistään muusta\nsyystä ei Smith-Oldwick voinut kuvitella hänen käyttäytymisensä\naiheutuvan -- hän äkkiä keskeytti tunnottomaan ruumiiseen kohdistamansa\nturhan pahoinpitelyn, ponnahti pystyyn, juoksi vikkelästi ovelle ja\ntyönsi puisen salvan kiinni, siten turvaten heidät ulkoapäin\nmahdollisesti saapuvilta häiritsijöiltä. Sitten hän palasi keskelle\nhuonetta ja puhui englantilaiselle nopeasti, silloin tällöin osoittaen\nvainajaa. Kun toinen ei ymmärtänyt, suuttui hän pian ja syöksähti\nhullun tavoin ärtyneenä eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen Smith-Oldwickia.\nTämä peräytyi muutamia askelia ja ojensi pistoolinsa häntä kohti.\nVaikka hän varmastikin oli mielipuoli, ei hän ilmeisesti kuitenkaan\nollut niin hullu, ettei olisi osannut yhdistää toisiinsa kovaa\npamausta, vähäpätöistä asetta ja sen miehen äkillistä kuolemaa, jonka\nkodissa hän asusti, sillä hän talttui heti, ja hänen murhavimmansa\nasettui yhtä äkkiä kuin oli herännytkin.\n\nTaaskin levisi hänen kasvoilleen tylsä, mieletön hymy; hänen äänestään\nhaihtui tyly sävy, ja se kävi pehmeäksi ja sointuvaksi, jollainen se\noli ollut hänen ensi kerran puhutellessaan Smith-Oldwickia. Nyt hän\nkoetti merkeillä selittää, mitä halusi, viittasi englantilaista\nseuraamaan, meni uutimien luokse ja siirsi ne syrjään, näyttäen\nmakuukomeroa. Se ei oikeastaan ollut mikään komero, vaan kohtalaisen\ntilava huone, jossa oli runsaasti mattoja, verhoja ja pehmeiden\npatjojen peittämiä leposohvia. Palattuaan aukolle hän osoitti ulomman\nhuoneen lattialla viruvaa ruumista, meni sitten makuukomeron lattian\npoikki, nosti verhoja, jotka peittivät yhden leposohvista, ulottuen\njoka puolella lattiaan saakka, ja paljasti siten huonekalun alla olevan\ntyhjän tilan.\n\nHän osoitti tätä aukkoa ja sitten taaskin ruumista, ilmaisten siten\nselvästi haluavansa, että ruumis piilotettaisiin sinne. Mutta jos\nenglantilainen olisi sitä epäillyt, koetti nainen haihduttaa hänen\nepäilyksensä tarttumalla hänen liepeeseensä ja vetämällä häntä\nvainajaan päin, johon he sitten yhdessä kävivät käsiksi, siirtäen sen\nmakuukomeroon puolittain kantaen, puolittain laahaten. Aluksi oli\nheidän vaikeanlaista tunkea ruumista tytön sitä varten valitsemaan\npieneen tilaan, mutta vihdoin se heille onnistui. Uudelleen\nSmith-Oldwick hämmästyi tytön hornamaista raakuutta. Huoneen keskellä\nollut matto oli tahrautunut vereen; tyttö otti sen nopeasti ja käänsi\nsen erään huonekalun päälle, niin että tahra ei ollut näkyvissä.\nSiirtämällä muut matot toiseen järjestykseen ja tuomalla yhden lisää\nmakuukomerosta hän pani huoneen kuntoon, niin ettei siinä\nnäkynyt mitään ulkonaista merkkiä niin äskettäin tapahtuneesta\nmurhenäytelmästä.\n\nKun kaikki se oli suoritettu ja verhot jälleen laskettu leposohvan\nympärille kätkemään sen alla olevaa kamalaa esinettä, kietoi tyttö\nuudelleen kätensä englantilaisen kaulaan ja veti häntä kuolleen\nkohdalla oleville pehmeille, upeille patjoille. Smith-Oldwick tunsi\npistävästi, kuinka kaamea hänen asemansa oli, hänet valtasi kammo ja\ninho, ja hänen sopivaisuudentunnettaan kirveli, mutta yhtä elävänä\nhänellä oli itsesäilytysvaisto. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus\nostaa henkensä melkein mistä hinnasta hyvänsä; mutta oli yksi kohta,\njota vastaan hänen hienompi luonteensa nousi kapinaan.\n\nSamassa kuului ulomman huoneen ovelta kova kolkutus. Hypähtäen\nleposohvalta tyttö tarttui miehen käsivarteen ja veti hänet perässään\nseinäviereen lähelle leposohvan päätä. Sitten hän veti syrjään verhon,\npaljastaen sen takana olevan syvennyksen, työnsi englantilaisen sinne\nja laski verhon paikoilleen hänen eteensä, siten varmasti piilottaen\nhänet kaikkien huoneissa olevien katseilta.\n\nHän kuuli tytön menevän makuukomerosta ulomman huoneen ovelle, kuuli,\nettä salpa vedettiin syrjään, ja sitten kuului miehen puhetta, johon\nsekaantui tytön ääni. Molempien sävy kuulosti täysijärkiseltä, joten\nhän siihen nähden olisi voinut olla kuuntelemassa jotakin tavallista\nvieraskielistä keskustelua. Mutta samana päivänä kestämiensä kauheiden\nkokemusten jälkeen hän ei voinut olla odottamatta, että verhojen takana\nmilloin hyvänsä sattuisi mielipuolinen purkaus.\n\nÄänien lähenemisestä hän huomasi, että pari oli tullut makuukomeroon.\nHäntä kannusti halu nähdä, minkälaisen miehen kanssa hän seuraavalla\nkerralla joutuisi ottelemaan, ja senvuoksi hän hieman raotti paksuja\nverhoja, jotka kätkivät parin hänen katseiltaan, ja näki miehen ja\nnaisen istuvan leposohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Tytön\nkasvoilla oli sama ilmeetön hymy, joka aikaisemmin oli suotu hänelle.\nHän huomasi voivansa järjestää verhot niin, että niiden väliin jäi\nhyvin kapea rako, josta hän saattoi pitää silmällä makuukomerossa\nolevia henkilöitä paljastamatta itseään ja saattamatta itseään\nsuurempaan ilmitulon vaaraan.\n\nTyttö suuteli suutelemistaan äsken tullutta, paljoa nuorempaa miestä\nkuin se, jonka Smith-Oldwick oli surmannut. Äkkiä tyttö irtaantui\nrakastajansa syleilystä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt\njoku muisto. Hänen otsansa rypistyi, ikäänkuin hän olisi pinnistänyt\najatuksiaan, ja sitten hän säpsähtäen vilkaisi taakseen siihen\nsyvennykseen päin, jossa englantilainen piili, minkä jälkeen hän alkoi\nhätäisesti kuiskuttaa kumppanilleen, heilauttaen silloin tällöin\npäätään syvennykseen päin ja useita kertoja tehden kädellään ja\netusormellaan liikkeen, jolla hän, siitä ei Smith-Oldwick saattanut\nerehtyä, koetti kuvata pistoolia ja sen käyttöä.\n\nSilloin oli englantilaisesta ilmeistä, että tyttö tahtoi kavaltaa\nhänet, ja tuhlaamatta sen enempää aikaa hän kääntyi selin verhoon ja\nalkoi hätäisesti tarkastaa piilopaikkaansa. Makuukomerossa mies ja\nnainen supattivat keskenään; sitten mies nousi varovasti ja hyvin\nhiljaa sekä veti esille käyrän sapelinsa. Varpaillaan hän lähestyi\nuutimia tytön hiipiessä hänen rinnallaan. Nyt ei kumpikaan virkkanut\nmitään, eikä huoneesta kuulunut risahdustakaan, kun tyttö hypähti\neteenpäin käsi ojossa ja osoitti sormellaan verhoa miehen rinnan\nkorkeudella. Sitten hän astui syrjään, ja hänen kumppaninsa nosti\nsäilänsä vaakasuoraan asemaan, syöksähti eteenpäin koko painollaan ja\nsurvaisi oikealla kädellään, työntäen terävän aseen pitkin pituuttaan\nuutimien läpi niiden takana olevaan syvennykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomattuaan rimpuilemisensa turhaksi ja käsittäen, että hänen oli\nsäästettävä voimiaan sattuman tuonnempana ehkä tarjoaman\npelastumistilaisuuden varalle, Bertha Kircher herkesi ponnistelemasta\nvapautuakseen prinssi Metakin otteesta tämän kiidättäessä häntä\npalatsin himmeästi valaistuja käytäviä pitkin. Prinssi pakeni useiden\nhuoneiden läpi, kantaen vankiaan. Tytöstä oli ilmeistä, että vaikka\nhänen ryöstäjänsä olikin kuninkaan poika, saatettiin hänet silti\nvangita ja tuomita kolttosestaan, koska hän muutoin ei olisi niin\nsilminnähtävän pelokkaana rientänyt pakoon viedäkseen tytön\nturvalliseen paikkaan ja välttääkseen itse tekonsa seuraukset.\n\nSiitä seikasta, että mies yhtenään loi kauhistuneita silmäyksiä\ntaakseen ja vilkuili epäluuloisesti kaikkiin soppiin ja nurkkauksiin,\njoiden ohitse he menivät, hän päätteli, että prinssin rangaistus\nsaattoi olla sekä nopea että hirvittävä, jos hänet saataisiin kiinni.\n\nHeidän noudattamastaan suunnasta hän päätteli, että heidän oli täytynyt\nuseita kertoja pyörtää takaisin, eikä hänellä ollut aavistustakaan,\nmihin päin he olivat menossa. Mutta hän ei tietänyt, että prinssi oli\nyhtä sekaisin kuin hänkin ja juoksi umpimähkään ilman päämäärää,\ntoivoen lopulta sattumoisin osuvansa johonkin turvalliseen paikkaan.\n\nEikä ollut kummakaan, että tämän mielipuolisten vanhempien vesan oli\nvaikea pysyä selvillä ilmansuunnista palatsin mutkikkaissa sokkeloissa,\njotka olivat mielipuolten rakentamia hullua kuningasta varten. Joskus\nkäytävä kääntyi vähitellen ja melkein huomaamatta, tehden sitten\nkaarroksen ja mennen ristiin itsensä kanssa; toisinaan taas lattia\nhitaasti kohosi seuraavan kerroksen tasalle, ja jonkun matkan päässä\nsaattoi olla kiertoportaat, joita myöten vähämielinen prinssi\ntaakkoineen juoksi alas huimaa vauhtia. Missä kerroksessa ja missä\nosassa palatsia he olivat, siitä ei Metakallakaan ollut vähäisintäkään\naavistusta. Äkkiä hän pysähtyi suljetun oven eteen, sysäsi sen auki ja\nastui kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä sotureita ja\njonka toisessa päässä istui kuningas upealla valtaistuimella. Sen\nvieressä oli toinen valtaistuin, jolla kyykötti tavattoman kookas\nnaarasleijona, ja silloin johtuivat tytön mieleen Xanilan sanat, jotka\naikanaan eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta: \"Mutta hänellä\noli useita muita kuningattaria, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä.\"\n\nNähdessään Metakin ja tytön kuningas ponnahti pystyyn ja suinpäin\nsyöksyi salin poikki. Hullu, hillitön vimma oli hävittänyt hänestä\nkaikki kuninkuuden jäljetkin. Ja juostessaan hän kiljui kohti kurkkuaan\nmääräyksiä ja komennuksia. Heti kun Metak oli niin varomattomasti\naukaissut oven tähän mehiläispesään, pyörsi hän myöskin ympäri ja alkoi\npaeta toiseen suuntaan. Mutta nyt hänen kintereillään oli satakunta\nnauravaa, kirkuvaa ja ehkä kiroilevaa miestä. Hän pujahteli sinne ja\ntänne, välttäen takaa-ajajia useita minuutteja, kunnes hän pitkän,\njyrkästi alaspäin viettävän käytävän alapäässä tuoksahti useiden\nsoihtujen valaisemaan, maanalaiseen kammioon.\n\nHuoneen lattian keskellä oli laajahko vesiallas, jonka pinta oli vain\nmuutamia sentimetrejä lattian alapuolella. Pakenevan prinssin ja hänen\nvankinsa jälessä rientävät miehet ehtivät huoneeseen ajoissa nähdäkseen\nMetakin hyppäävän tyttö mukanaan veteen ja katoavan pinnan alle, vieden\nvankinsa mennessään. Vaikka he kiihtyneinä odottivat altaan äärellä, ei\nuponneista kumpikaan kohonnut jälleen pinnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Smith-Oldwick kääntyi tarkastamaan piilopaikkaansa ja tunnusteli\nsen takaseinää, sattuivat hänen kätensä heti oven laudoitukseen ja\nsamanlaiseen salpaan kuin se oli, jolla ulomman huoneen ovi oli\nteljetty. Vedettyään puisen salvan varovasti ja meluttomasti auki hän\ntyönsi hiljaa ovea, joka helposti ja äänettömästi avautui, päästäen\nhänet sysimustaan pimeyteen. Liikkuen varovasti ja haparoiden joka\naskeleella hän poistui komerosta ja sulki oven jälkeensä.\n\nTunnustelemalla hän huomasi joutuneensa kapeaan käytävään. Edettyään\nsitä myöten muutamia metrejä hän äkkiä kohtasi esteen, nähtävästi\nkäytävään pystytetyt portaat. Hän kopeloi niitä käsillään, kunnes oli\nvarma siitä, että ne todella olivat portaat ja että niiden takana oli\nvankka seinä, johon käytävä päättyi. Koska hän ei niin ollen päässyt\neteenpäin eikä halunnut palata samaa tietä ja koska portaiden alapää\noli käytävän lattialla, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin\nkavuta niitä myöten ylöspäin. Niin hän tekikin, pitäen pistoolinsa\nvalmiina puseronsa sivutaskussa.\n\nNoustuaan vain kaksi tahi kolme pienaa hän äkkiä kolautti kipeästi\npäänsä yläpuolellaan olevaan kovaan pintaan. Tunnustelemalla kädellään\nhän sai selville, että tien sulki katossa oleva luukku, jota hänen\nvähäisellä ponnistuksella onnistui nostaa muutamia sentimetrejä. Raosta\nnäkyi afrikkalaisen yön tähtikirkas taivas.\n\nHän huokasi helpotuksesta, mutta oli edelleenkin hyvin varovainen,\ntyönsi luukkua siksi paljon syrjään, että sai pistetyksi päänsä silmiä\nmyöten ulkoilmaan. Nopea vilkaisu vakuutti hänelle, ettei ketään ollut\nkyllin likellä huomatakseen hänen liikkeitään; sikäli kuin hän saattoi\nerottaa, ei ollut ketään näkyvissä.\n\nHän kiskoi nopeasti itsensä aukosta katolle, sijoitti luukun\npaikoilleen ja koetti ottaa selville, missä oli. Suoraan hänen\neteläpuolellaan liittyi se matala katto, jolla hän oli, rakennuksen\npaljon korkeampaan osaan, joka kohosi useita kerroksia hänen\nyläpuolelleen. Muutamien metrien päässä lännessä päin näkyi\nkiemurtelevalla kadulla palavien soihtujen lepattavaa valoa, ja sitä\nkohti hän suuntasi askeleensa.\n\nKaton reunalta hän katseli tämän hullujen kaupungin öistä elämää. Hän\nnäki miehiä, naisia, lapsia ja leijonia, ja kaiken hänen näkemänsä\nnojalla oli ilmeistä, että vain leijonat olivat tervejärkisiä.\nTarkastamalla tähtiä hän pääsi helposti selville ilmansuunnista ja\nmuisteltuaan tarkoin, mitä tietä hän oli tullut ensin kaupunkiin ja\nsitten tänne katolle, hän päätteli, että katu, jota hän nyt katseli,\noli sama, jota myöten hänet ja Bertha Kircher oli tuotu vankeina\naikaisemmin samana päivänä.\n\nJos hän kykenisi laskeutumaan sinne, saattaisi hän kenenkään\nhuomaamatta mennä pylväskäytävän varjossa kaupungin portille. Hän oli\njo hylännyt mielestään toivottoman ajatuksen siitä, että etsisi ja\nkoettaisi auttaa tyttöä, sillä mitäpä hän yksin muutamine panoksineen\nmahtaisi koko kaupungin asestettuja miehiä vastaan. Oli epäiltävää,\nvoisiko hän hengissä selviytyä kaupungin edustalla olevasta metsästä,\njossa vilisi leijonia, ja jos hänen jonkun ihmeen kautta onnistuisikin\npäästä sen takana leviävään erämaahan, olisi hänen kohtalonsa kuitenkin\nratkaistu, mutta nyt häntä kannusti vain yksi halu -- poistua niin\nkauaksi kuin mahdollista tästä kamalasta hullujen kaupungista.\n\nLähinnä pohjoisessa olevaan katujen risteykseen saakka olivat katot\nsamankorkuisia kuin se, jolla hän seisoi. Suoraan hänen allaan oli\nsoihtu. Voidakseen turvallisesti laskeutua kadulle, oli hänen\nlöydettävä mahdollisimman pimeä kohta. Senvuoksi hän siirtyi pitkin\nkattojen reunaa, etsien paikkaa, johon voisi päästä pysyen verrattain\nhyvin piilossa.\n\nHän sai edetä vähän matkaa kadun itään päin tekemän jyrkän polvekkeen\ntoiselle puolen, ennen kuin löysi mieleisensä kohdan. Mutta sielläkin\nhänen oli odotettava hyvä aika sopivaa hetkeä alkaakseen kiivetä\npylväskäytävän patsasta myöten alas. Joka kerta, kun hän aikoi\nsoluttautua räystäältä, säikäyttivät joltakin suunnalta kuuluvat\naskeleet hänet luopumaan yrityksestään, kunnes hän vihdoin oli melkein\nalkanut uskoa, että hänen oli odotettava siihen asti, kunnes koko\nkaupunki nukkuisi, ennen kuin voisi jatkaa pakomatkaansa. Mutta\nvihdoinkin tuli suotuisa hetki, ja vaikka häntä kalvoikin sisäinen\ntuska, alkoi hän kuitenkin ulkoisesti rauhallisena laskeutua kadulle.\n\nSeisoessaan vihdoin pylväskäytävän suojassa hän kiitti onneaan siitä,\nettä hänellä siihen saakka oli ollut niin hyvä menestys. Mutta äkkiä\nhän kuuli hiljaista ääntä takaansa, pyörähti ympäri ja näki edessään\nkeltaiseen sotilasvaippaan puetun kookkaan miehen.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nUlos seinäsyvennyksestä\n\n\nNuma, leijona, murisi pettymyksestä ja raivosta luisuessaan takaisin\nmaahan muurin juurelle tehtyään epäonnistuneen yrityksen tavoittaa\npakenevaa apinamiestä ja kiskoa hänet alas. Se jännittäytyi\nponnahtamaan toisen kerran pakenevan saaliinsa jälkeen, mutta samassa\nsen sieraimet tunsivat siihen saakka huomaamatta jääneen tuoksahduksen\ntakaa-ajetun hajussa. Numa nuuhki maata, jota Tarzanin paljas jalka oli\nkoskettanut, ja sen murina muuttui hiljaiseksi vinkunaksi, sillä se oli\ntuntenut saman ihmisen hajun, joka oli pelastanut sen wamabojen\nkuopasta.\n\nMitä ajatuksia risteili tuossa jykevässä päässä? Kenpä voisi sen sanoa?\nMutta nyt ei enää näkynyt jälkeäkään pettymyksestä ja raivosta, kun\nleijona kääntyi majesteettisesti astelemaan itään päin pitkin muurin\njuurta. Kaupungin itäpäässä se kääntyi etelään, jatkaen matkaansa\nulkomuurin eteläreunalle. Siellä sijaitsivat tarhat ja aitaukset, jossa\nkasveja syöviä eläimiä lihotettiin kaupungin kesytettyjen leijonien\nruuaksi. Metsän isot, mustat leijonat käyttivät ravinnokseen melkein\nyhtä puolueettomasti sekä näitä kasvinsyöjiä että ihmisiä. Samoin kuin\npyydystyskuopan Numa tekivät ne silloin tällöin retkiä erämaan poikki\nwamabojen hedelmälliseen maahan, mutta useimmiten ne tyydyttääkseen\nlihantarvettaan verottivat Herogin, hullun kuninkaan, muuritetun\nkaupungin karjalaumoja tahi sieppasivat jonkun hänen kovaonnisista\nalamaisistaan.\n\nPyydystyskuopan Numa oli eräässä suhteessa poikkeus metsätovereistaan.\nSe oli pentuna joutunut ansaan ja viety kaupunkiin, missä sitä oli\nsäilytetty siitoseläimenä, mutta oli päässyt karkaamaan toisella\nikävuodellaan. Mielipuolien kaupungissa oli sille koetettu opettaa,\nettei se saanut syödä ihmisenlihaa, ja sen koulutuksen johdosta se ei\nahdistanut ihmistä muulloin kuin raivostuneena tai jäytävän nälän\npakottamana.\n\nMielipuolten karjatarhoja suojaa ulkoseinä, pystyyn pannuista\npuunrungoista kyhätty paalutus. Runkojen alapäät on upotettu maahan, ne\non sijoitettu mahdollisimman lähelle toisiaan ja nivottu lujasti yhteen\npajuvitsaksilla. Sopivien välimatkojen päässä toisistaan on portteja,\njoista eläimet päivän ajaksi ajetaan kaupungin eteläpuolella oleville\nlaitumille. Juuri tällöin metsän mustat leijonat aina verottavat\nkarjalaumoja raskaimmin, ja hyvin harvoin yrittää leijona tarhaan\nöiseen aikaan. Mutta tunnettuaan hyväntekijänsä hajun tahtoi\npyydystyskuopan Numa taaskin päästä muurien ympäröimään kaupunkiin, ja\ntämän ajatuksen pyöriessä sen viekkaissa aivoissa se hiipi varovasti\npaalutuksen ulkopuolella, tunnustellen pehmeällä käpälällään jokaista\nporttia, kunnes tapasi sellaisen, joka näytti olevan huonosti teljetty.\nSe laski ison päänsä alas ja painautui porttia vasten, ponnistaen\neteenpäin koko kookkaan ruumiinsa painolla ja jättiläislihastensa\nvoimalla -- vain yksi valtava rynnistys, ja Numa oli tarhassa.\n\nAitauksessa oli lauma vuohia, jotka heti raatelijan ilmestyttyä\nlähtivät hurjasti pakoon tarhan vastaiselle, kaupungin etelämuuriin\nrajoittuvalle laidalle. Numa oli ennenkin ollut samanlaisessa tarhassa\nja tiesi senvuoksi, että jossakin kohdassa muuria oli pieni ovi, josta\npaimen saattoi tulla kaupungista laumansa luokse. Se lähestyi sitä\novea; on vaikea sanoa, tekikö se sen harkitusti vaiko sattumalta, mutta\nseuraavien tapahtumien valossa näyttää edellinen mahdolliselta.\n\nPäästäkseen portille täytyi sen mennä suoraan lauman halki, joka oli\npelokkaana sulloutunut aukon lähettyville, joten taaskin kuului rajua\nsorkkien töminää, kun Numa nopeasti asteli ovelle. Jos Numalla oli\nollut suunnitelma, oli se suunnitellut hyvin, sillä tuskin se oli\nehtinyt paikalleen, kun ovi avautui ja paimen pisti päänsä aitaukseen,\nilmeisesti haluten nähdä, mikä oli laumassa sattuneen hämmingin syy.\n\nMahdollisesti hän sai sen selville, mutta se on epäiltävää, sillä oli\npimeä, ja vankka kynnekäs käpälä, joka kohosi ja antoi hänelle niin\nvoimakkaan iskun, että hänen päänsä melkein irtaantui ruumiista,\nliikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että mies oven avaamisen jälkeen\nkuoli sekunnin murto-osassa. Sitten Numa, joka nyt tunsi tien, pujahti\nmuurin lävitse kaupungin himmeästi valaistuille kaduille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Smith-Oldwick näki soturin keltaiseen vaippaan puetun miehen\nlähellään, välähti hänen päähänsä heti ajatus, että hänen oli ammuttava\nmies kuoliaaksi ja sitten pyrittävä pakoon, luottaen jalkoihinsa ja\nmutkittelevien katujen hämärään valaistukseen, sillä hän tiesi, että\njos häntä puhuteltaisiin, hänet myöskin jälleen vangittaisiin, koska\ntämän kummallisen kaupungin jokainen asukas varmastikin tunsi hänet\nmuukalaiseksi. Olisi perin helppoa ampua mies suoraan taskusta, jossa\npistooli oli, vetämättä asetta esille, ja siinä tarkoituksessa\nenglantilainen sujautti kätensä puseronsa sivutaskuun. Mutta samassa\nhän tunsi lujan otteen ranteessaan, ja matala ääni kuiskasi\nenglanninkielellä: \"Luutnantti, minähän tässä olen, Apinain Tarzan.\"\n\nSmith-Oldwickia niin kauan painaneen hermojännityksen lauettua hän kävi\nheikoksi kuin sylilapsi, niin että hänen oli pakko tukea saadakseen\ntarttua apinamiehen käsivarteen eikä hän kyennyt saatuaan jälleen\npuhekykynsä muuta kuin hokemaan: \"Te? Te? Minä luulin teitä\nkuolleeksi.\"\n\n\"Ei; en ole kuollut\", virkkoi Tarzan, \"ettekä tekään näy olevan. Mutta\nmiten on tytön laita?\"\n\n\"En ole nähnyt häntä\", vastasi englantilainen, \"siitä pitäen kun meidät\ntuotiin tänne. Meidät vietiin tässä lähellä olevan aukion varrella\nsijaitsevaan taloon, ja siellä meidät erotettiin toisistamme. Hänet\nlähetettiin pois vartijoiden saattamana, ja minut pistettiin\nleijonatarhaan. Senjälkeen en ole häntä nähnyt.\"\n\n\"Miten pelastuitte?\" tiedusti apinamies.\n\n\"Leijonat eivät näkyneet suuresti välittävän minusta, ja pakenin sieltä\nkiipeämällä puuhun ja sitten ikkunasta erääseen toisen kerroksen\nhuoneeseen. Siellä oli minulla muutaman miekkosen kanssa pieni kahakka,\nja minut piilotti eräs heidän naisistaan seinäsyvennykseen. Sitten se\nveijari kavalsi minut eräälle toiselle huoneeseen osuneelle vintiölle,\nmutta löysin oven, josta pujahdin ulos ja nousin katolle. Siellä olin\nmelkoisen pitkän ajan, odottaen tilaisuutta päästäkseni kadulle\nkenenkään huomaamatta. Siinä kaikki, mitä tiedän, eikä minulla ole\nkaukaisinta aavistusta, mistä Bertha Kircheriä olisi etsittävä.\"\n\n\"Minne aioitte nyt lähteä?\" kysyi Tarzan.\n\nSmith-Oldwick epäröi. \"Minä -- enhän kyennyt tekemään täällä mitään\nyksin ja aioin koettaa livahtaa pois tästä kaupungista ja jollakin\ntavoin päästä idässä päin olevien brittiläisten joukkojen luokse\nnoutamaan apua.\"\n\n\"Se ei teille onnistuisi\", sanoi Tarzan. \"Joskin selviytyisitte elävänä\nmetsästä, ette ikinä jaksaisi mennä erämaan halki ilman muonaa ja\nvettä.\"\n\n\"Mitä meidän sitten on tehtävä?\" tuskitteli englantilainen.\n\n\"Meidän on koetettava löytää tyttö\", vastasi apinamies. Sitten hän\nnäytti unohtaneen englantilaisen ja järkeilevän vain lujittaakseen omaa\npäätöstään. \"Olkoonpa hän saksalainen ja vakooja, mutta hän on myöskin\nnainen -- valkoinen nainen -- en voi jättää häntä tänne.\"\n\n\"Mutta miten voimme löytää hänet?\" tiedusti englantilainen.\n\n\"Olen seurannut häntä tänne asti\", selitti Tarzan, \"ja jollen ole\npahasti erehtynyt, osaan seurata häntä kauemmaksikin.\"\n\n\"Mutta enhän minä voi tulla mukaanne tässä puvussa panematta meitä\nmolempia alttiiksi ilmitulon ja vangitsemisen vaaralle\", huomautti\nSmith-Oldwick.\n\n\"Siispä meidän on hankittava teille toiset vaatteet\", virkkoi Tarzan.\n\n\"Miten?\" kysäisi englantilainen.\n\n\"Menkää kaupungin muurin vieressä olevalle katolle, jolle ensiksi\nsaavuin\", vastasi apinamies hymyillen tuikeasti, \"ja kysykää siellä\nviruvalta alastomalta vainajalta, miten sain valepukuni!\"\n\nSmith-Oldwick loi pikaisen silmäyksen kumppaniinsa. \"Siinäpä se!\" hän\nhuudahti. \"Minä tiedän miekkosen, joka ei enää tarvitse pukuaan, ja jos\nvain pääsemme takaisin tuonne katolle, löydämme luullakseni hänet ja\nsaamme hänen tamineensa kohtaamatta paljoa vastarintaa. Siellä on vain\ntyttö ja nuori mies, jotka helposti yllätämme ja nujerramme.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" tiedusti Tarzan. \"Mistä tiedätte, ettei mies enää\ntarvitse vaatteustaan?\"\n\n\"Tiedän sen siitä\", ilmoitti englantilainen, \"että surmasin hänet.\"\n\n\"Ahaa!\" äänsi apinamies. \"Ymmärrän. Taitaapa ollakin helpompi menetellä\nniin kuin karata jonkun kimppuun täällä kadulla, jossa on suurempi\nmahdollisuus, että meitä häiritään.\"\n\n\"Mutta miten ihmeessä pääsemme taaskin tuonne katolle?\" kummasteli\nSmith-Oldwick.\n\n\"Samoin kuin te sieltä tulitte\", vastasi Tarzan. \"Katto on matala, ja\njokaisen pylvään yläpää muodostaa pienen ulkoneman. Panin sen merkille\nteidän laskeutuessanne. Eivät kaikki rakennukset olisi meille niin\nmukavia.\"\n\nSmith-Oldwick katsahti matalan katon räystääseen. \"Eihän se kyllä ole\nvarsin korkealla\", hän sanoi, \"mutta minua peloittaa, etten kykene\nkiipeämään sinne. Koetan kuitenkin -- olen ollut hyvin heikko, siitä\npitäen kun leijona murjoi ja vartijat pieksivät minua, enkä myöskään\nole syönyt sitten kun eilen.\"\n\nTarzan mietti hetkisen. \"Teidän on lähdettävä mukaani\", hän virkkoi\nvihdoin. \"En voi jättää teitä tänne. Te voitte pelastua vain minun\navullani, enkä minä voi poistua kanssanne, ennen kuin olemme löytäneet\ntytön.\"\n\n\"Minä tahdonkin tulla mukaanne\", vastasi Smith-Oldwick. \"Eihän minusta\ntosin ole nyt paljoakaan apua, mutta näinkin on kaksi aina parempi kuin\nyksi.\"\n\n\"Hyvä! Ja nyt matkaan!\" komensi Tarzan, ja ennen kuin englantilainen\naavistikaan, mitä toinen aikoi, oli apinamies nostanut hänet maasta ja\nheittänyt hänet olalleen. \"Pitäkää kiinni nyt!\" kuiskasi Tarzan sitten\nja kiipesi ketterästi kuin apina pylvästä myöten ylöspäin. Kaikki kävi\nniin ripeästi ja helposti, että englantilainen tuskin ehti huomatakaan,\nennen kuin hän jo oli katolla.\n\n\"Kas näin! Opastakaa minut nyt äsken mainitsemaanne paikkaan!\" kehoitti\nTarzan.\n\nSmith-Oldwickin ei ollut lainkaan vaikea löytää luukkua, josta hän oli\ntullut katolle. Nostettuaan sen syrjään kumartui apinamies kuuntelemaan\nja haistelemaan. \"Tulkaa!\" hän käski hetkisen kuluttua ja laskeutui\nedellä sisälle. Smith-Oldwick seurasi häntä, ja yhdessä he sitten\nhiipivät pimeässä sen komeron takaseinässä olevalle ovelle, johon tyttö\noli englantilaisen piilottanut. Ovi oli longallaan, ja raosta Tarzan\nnäki valoa hohtavan niiden verhojen lävitse, jotka erottivat sen\nmakuukomerosta.\n\nHän tirkisti raosta ja näki tytön ja nuoren miehen, joista\nenglantilainen oli puhunut, istuvan vastakkain matalan pöydän ääressä,\njolle oli katettu ruokaa. Tarjoilemassa oli jättiläiskokoinen neekeri,\nja häntä apinamies silmäili tarkimmin. Tarmangani tunsi laajoilla\nalueilla mustien maanosassa asuvien useiden neekeriheimojen\nerikoispiirteet ja arveli vihdoin olevansa jotakuinkin varma siitä,\nmistä osasta Afrikkaa tämä orja oli kotoisin, ja osaavansa hänen\nkansansa kieltä. Oli kuitenkin mahdollista, että mies oli joutunut\nvangiksi jo lapsena ja unohtanut äidinkielensä, jota hän ei ollut\nsaanut puhua pitkiin aikoihin, mutta sattumallahan olikin ollut osansa\nmelkein kaikissa Tarzanin elämänvaiheissa. Niinpä hän odotti\nkärsivällisesti, kunnes neekeri askaroidessaan lähestyi pientä, lähinnä\nsitä komeroa olevaa pöytää, jossa Tarzan ja apinamies piileksivät.\n\nKun orja kumartui ottamaan pöydälle sijoitettua maljakkoa, ei hänen\nkorvansa ollut kaukana raosta, josta Tarzan tirkisteli. Neekeri, jolla\nei ollut aavistustakaan syvennyksen olemassaolosta, luuli kuulevansa\nsuoraan tiiviistä seinästä lähteneet äidinkielellään kuiskatut sanat:\n\"Jos haluat päästä takaisin vamabojen maahan, niin älä hiisku mitään,\nvaan tottele käskyjäni!\"\n\nNeekeri mulkoili kauhistuneena lähellään oleviin verhoihin. Apinamies\nnäki hänen vapisevan ja alkoi pelätä, että mies säikähdyksissään\nantaisi heidät ilmi. \"Älä pelkää!\" hän kuiskasi. \"Olemme ystäviäsi.\"\n\nVihdoin neekeri puhkesi puhumaan, supattaen niin hiljaa, että\napinamiehenkään herkät korvat tuskin erottivat hänen sanojaan. \"Millä\ntavoin\", hän kysyi, \"voi Otobu-raukka palvella jumalaa, joka puhuttelee\nhäntä vankasta seinästä?\"\n\n\"Näin\", vastasi Tarzan. \"Meitä on kaksi, ja aiomme tulla sinne sisälle.\nAuta meitä estämään tuota miestä ja tuota naista pääsemästä pois täältä\nja huutamasta toisia avukseen!\"\n\n\"Autan teitä kyllä pitämään heitä tässä huoneessa\", lupasi neekeri.\n\"Mutta älkää pelätkö, että heidän huutonsa saisivat toisia rientämään\ntänne! Seinät on rakennettu niin, ettei niiden lävitse kuule mitään, ja\njos kuuluisikin, niin mitäpä väliä sillä olisi tässä kaupungissa, jossa\nilma alituisesti värähtelee hullujen asukasten kirkaisuista? Älkää\npelätkö heidän huutojaan! Kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Lähden\ntäyttämään käskyänne.\"\n\nNeekeri meni huoneen poikki pöydän luokse, laskien sille uuden\nruokalajin juhlijoiden eteen. Sitten hän siirtyi miehen taakse ja\nsuuntasi katseensa siihen kohtaan seinästä, josta apinamiehen ääni oli\nlähtenyt, ikäänkuin sanoakseen: \"Herra, olen valmis.\"\n\nVitkastelematta enempää Tarzan sysäsi verhot syrjään ja astui\nhuoneeseen. Hänet nähdessään nousi nuori mies pöydästä, mutta samassa\ntarttui musta orja häneen takaapäin. Tyttö oli selin apinamieheen ja\ntämän kumppaniin päin eikä aluksi huomannut heidän saapumistaan, nähden\nvain orjan käyvän hänen rakastajansa kimppuun. Kovasti kiljaisten hän\nsyöksähti eteenpäin auttamaan viimemainittua. Tarzan hypähti hänen\nvierelleen ja kouraisi lujalti hänen käsivarrestaan, ennenkuin hän\nennätti sekaantua Otobun ja nuoren miehen väliseen kamppailuun.\nKun hän pyörähti apinamiehen puoleen, kuvastui hänen kasvoistaan aluksi\nvain mielipuolista vimmaa, mutta melkein heti muuttui se ilme\ntylsämieliseksi hymyksi, jonka Smith-Oldwick jo tunsi, ja hän alkoi\nhentoine sormineen lempeästi hypistellä tulokasta.\n\nMelkein samassa hän havaitsi Smith-Oldwickin, mutta hänen kasvoillaan\nei näkynyt jälkeäkään hämmästyksestä eikä kiukusta. Ilmeisesti tuo\njärjetön olento-parka tunsi vain kaksi mielialaa ja siirtyi toisesta\ntoiseen salamannopeasti.\n\n\"Vartioikaa häntä hetkinen!\" komensi Tarzan englantilaista. \"Sillä\naikaa minä riisun aseet tuolta miekkoselta.\" Mentyään nuoren miehen\nluokse, jonka hillitseminen kävi Otobulle vaikeaksi, Tarzan anasti\nhänen miekkansa. \"Sano heille\", hän käski neekeriä, \"jos osaat puhua\nheidän kieltään, ettemme tee heille pahaa, jos he antavat meidän\nsuorittaa asiamme ja poistua rauhassa!\"\n\nNeekeri oli tuijottanut Tarzaniin silmät levällään ilmeisesti\nkäsittämättä, kuinka tämä jumala saattoi esiintyä noin aineellisessa\nmuodossa, puhuen valkoisen bwanan äänellä ja puettuna tämän kaupungin\nsoturien vaippaan, vaikka hän silminnähtävästi ei ollut kaupunkilaisia.\nMutta siitä huolimatta ei hänen alkuperäinen luottamuksensa ääneen,\njoka oli tarjonnut hänelle vapautta, lainkaan horjunut, ja hän totteli\nTarzanin käskyjä.\n\n\"He haluavat tietää, mitä tahdotte\", selitti Otobu puhuttuaan miehen ja\ntytön kanssa.\n\n\"Ilmoita heille, että ensiksikin tahdomme ruokaa\", virkkoi Tarzan, \"ja\nsitten jotakin muuta, minkä tiedämme löytävämme tästä huoneesta. Ota\nmiehen keihäs, Otobu! Se näkyy olevan nojallaan seinää vasten tuolla\nnurkassa. Ja te, luutnantti, ottakaa hänen sapelinsa!\" Sitten hän\ntaaskin jatkoi Otobulle: \"Minä vartioin miestä sillä aikaa kun sinä\nvedät esille sen, mitä on tuon seinävieressä olevan leposohvan alla.\"\nJa Tarzan osoitti mainittua huonekalua.\n\nOtobu oli oppinut tottelemaan ja noudatti hänen käskyään. Mies ja tyttö\nseurasivat häntä katseillaan, ja kun hän veti syrjään verhot ja kiskoi\nesille Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiin, päästi tytön rakastaja\näänekkään kirkaisun ja koetti syöksyä vainajan luokse. Mutta Tarzan\npidätti häntä, ja sitten mies kävi hänen kimppuunsa kynsin ja hampain.\nTarzan sai ponnistaa melkoisesti saadakseen miehen hillityksi, ja\nOtobun riisuessa ruumiin päällysvaatteita hän käski neekerin tiedustaa\nnuorukaiselta, miksi tämä oli niin ilmeisesti kiihtynyt nähdessään\nvainajan.\n\n\"Sen voin sanoa teille, bwana\", vastasi Otobu. \"Tämä mies oli hänen\nisänsä.\"\n\n\"Mitä hän puhuu tytölle?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Hän tiedustaa, tiesikö tyttö, että hänen isänsä ruumis oli leposohvan\nalla. Ja tyttö väittää, ettei hän tiennyt sitä.\"\n\nTarzan selosti keskustelun Smith-Oldwickille, joka hymyili. \"Jos tuo\nmiekkonen olisi nähnyt tytön poistavan kaikki rikoksen jäljet ja\njärjestävän leposohvan peitteen, niin että ruumis jäi piiloon,\nautettuaan ensin minua raahaamaan sen huoneen poikki, ei hänen\ntarvitsisi olla epävarma siitä, mitä tyttö jutusta tietää. Tuo matto,\njoka verhoaa tuolla nurkassa olevaa penkkiä, sijoitettiin sinne\nkätkemään veritahraa -- eräissä suhteissa he eivät olekaan niin perin\ntyperiä.\"\n\nNeekeri oli tällä välin riisunut vainajalta päällysvaatteet, ja\nSmith-Oldwick veti niitä hätäisesti ylleen oman pukunsa päälle. \"Ja\nnyt\", sanoi Tarzan, \"istuudumme syömään. Jos vatsa on tyhjä, ei saada\npaljoakaan aikaan.\" Syötäessä apinamies koetti keskustella molempien\nkaupunkilaisten kanssa Otobun välityksellä. Hän sai tietää, että he\nolivat heidän vierellään lattialla viruvan vainajan palatsissa. Hän oli\nollut jonkunlainen virkamies ja perheineen kuulunut hallitsevaan\nluokkaan, vaikkakaan ei hovin henkilökuntaan.\n\nKun Tarzan tiedusti heiltä Bertha Kircheriä, vastasi nuori mies, että\nhänet oli viety kuninkaan palatsiin, ja kun häneltä kysyttiin sen\nsyytä, selitti hän: \"Kuningasta varten tietysti.\"\n\nKeskustelun aikana tekivät sekä mies että tyttö varsin täysijärkisen\nvaikutuksen, jopa esittivät muutamia kysymyksiä siitä maasta, mistä\nheidän kutsumattomat vieraansa olivat kotoisin. He olivat hyvin\nällistyneitä, kun heille kerrottiin, että heidän laaksonsa ulkopuolella\noli muutakin kuin vedettömiä aavikkoja. Kun Otobu Tarzanin\nkehoituksesta tiedusti mieheltä, tunsiko hän kuninkaan palatsin\nsisäosia, vastasi hän tuntevansa. Hän oli muka kuninkaan pojan, prinssi\nMetakin, ystäviä ja oli usein käynyt palatsissa, ja Metak oli myöskin\nmonesti käynyt täällä hänen isänsä palatsissa. Syödessään Tarzan\nvaivasi aivojaan miettien, millä tavoin voisi käyttää hyväkseen\nnuorukaisen paikallistuntemusta päästäkseen palatsiin, mutta ei ollut\nmielestään keksinyt tyydyttävää suunnitelmaa, kun ulomman huoneen\novelta kuului kovaa kolkutusta.\n\nHetkisen olivat kaikki vaiti. Sitten huusi nuori mies äänekkäästi\njotakin sisään pyrkiville henkilöille. Heti juoksi Otobu hänen luokseen\nja koetti tukahduttaa hänen sanojaan painamalla kätensä hänen suulleen.\n\n\"Mitä hän puhui?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Hän käski heitä murtamaan oven ja pelastamaan hänet ja tytön kahden\ntänne tunkeutuneen muukalaisen käsistä, jotka ovat vanginneet heidät.\nJos he pääsevät sisään, surmaavat he meidät kaikki.\"\n\n\"Käske hänen\", komensi Tarzan, \"pysyä hiljaa! Muutoin tapan hänet.\"\n\nOtobu teki työtä käskettyä, ja nuori mielipuoli muuttui jörön\näänettömäksi. Tarzan meni makuukomerosta ulompaan huoneeseen katsomaan,\nmiten jyskytys oli tehonnut oveen. Smith-Oldwick astui muutamia askelia\nhänen jälessään, jättäen Otobun vartioimaan molempia vankeja. Apinamies\noivalsi, ettei ovi voisi kauan kestää sen laudoitukseen ulkopuolelta\nkohdistettuja ankaria iskuja. \"Olisin halunnut käyttää tuota toisessa\nhuoneessa olevaa vekkulia\", hän virkkoi Smith-Oldwickille, \"mutta\nminusta näyttää, että meidän on laittauduttava täältä pois samaa tietä,\njota tulimme. Meidän on aivan hyödytöntä odottaa täällä noita oven\ntakana meluavia miehiä ja ryhtyä heidän kanssaan kahakkaan. Äänistä\npäättäen heitä on siellä toistakymmentä. Tulkaa!\" hän kehoitti. \"Menkää\nte edellä! Minä tulen perässä.\"\n\nKun he palasivat makuukomeroon, kohtasi heitä siellä kokonaan\ntoisenlainen näky kuin se oli, jolle he hetkinen sitten olivat\nkääntäneet selkänsä. Lattialla nähtävästi hengettömänä virui\nneekeriorjan ruumis, ja molemmat vangit olivat tyyten kadonneet.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nPako Xujasta\n\n\nKun Metak kantoi Bertha Kircheriä vesiallasta kohti, ei tytöllä aluksi\nollut aavistustakaan siitä, mitä mies aikoi, mutta kun tämä heidän\nlähestyessään äyrästä ei hiljentänyt vauhtiaan, arvasi hän prinssin\nkauhean aikomuksen. Kun Metak hyppäsi päistikkaa veteen, vieden hänet\nmukanaan, sulki hän silmänsä ja huokaisi äänettömän rukouksen, sillä\nhän oli varma, että mielipuolen tarkoitus oli surmata itsensä ja hänet.\nMutta luonnon ensimmäinen laki on niin voimakas, että tyttö tarrautui\ntiukasti elämään, vaikka uskoikin varmasti kuolevansa, ja rimpuili\nvapautuakseen hullun väkevästä otteesta, pidättäen samalla hengitystään\nja koettaen siirtää tuonnemmaksi viimeistä hetkeä, jolloin tukahduttava\nvesi pakostakin tulvisi hänen keuhkoihinsa.\n\nKoko tämän hirvittävän koettelemuksen ajan hän jaksoi pitää kaikki\naistinsa täysin vireillä; niinpä hän heti sen jälkeen, kun he\nsyöksyivät veteen, tunsi, että mies ui pinnan alla eteenpäin, vieden\nhäntä mukanaan. Metak vetäisi kenties alun toistakymmentä vetoa suoraan\naltaan toista päätä kohti, kohoten sitten pinnalle, ja jälleen huomasi\ntyttö päänsä olevan veden yläpuolella. Hän aukaisi silmänsä ja näki,\nettä he olivat mutkittelevassa käytävässä, jota sen kattoon sijoitetut\nristikkoluukut valaisivat himmeästi ja joka oli täynnä vettä seinästä\nseinään.\n\nMies ui pitkin käytävää kevein, väkevin vedoin, pitäen samalla tytön\nleukaa veden pinnalla. Uituaan sillä tavoin pysähtymättä kymmenen\nminuuttia hän puhutteli tyttöä, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä, mikä\nhänelle ilmeisesti heti selvisi, sillä hän alkoi puolittain kellua ja\nmuutti asentoaan niin, että saattoi toisella kädellään koskettaa tytön\nnenää ja suuta. Bertha Kircher käsitti hänen tarkoituksensa ja veti\nheti syvän henkäyksen, minkä jälkeen mies vikkelästi sukelsi veteen,\nvetäen toisen mukaansa ja uiden taaskin toistakymmentä vetoa pinnan\nalla.\n\nKun he nousivat jälleen pinnalle, huomasi Bertha Kircher, että he\nolivat laajassa lammikossa ja että tähdet tuikkivat kirkkaina korkealla\nheidän yläpuolellaan, kun taas heidän molemmilla puolillaan oli\nkupukattoisia ja torneilla varustettuja rakennuksia, jotka kuvastuivat\nselväpiirteisinä tähdekästä taivasta vasten. Metak ui ripeästi lammikon\npohjoiselle äyräälle, jossa he nousivat tikapuita myöten rannalle.\nAukiolla oli muitakin ihmisiä, jotka kuitenkin kiinnittivät vain vähän,\njos lainkaan huomiota noihin kahteen läpimärkään henkilöön. Kun Metak\nasteli ripeästi eteenpäin tyttö sivullaan, saattoi Bertha Kircher vain\narvailla, mitä mies aikoi. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa, ja\nsenvuoksi hän meni nurkumatta vangitsijansa mukana, toivottomalta\nnäyttävästä asemastaan huolimatta sittenkin toivoen, että joku\nonnellinen sattuma tarjoaisi hänelle kaivatun tilaisuuden pelastaa\nhenkensä ja vapautensa.\n\nMetak saattoi hänet erääseen rakennukseen. Astuessaan sisälle tunsi hän\nsen samaksi, johon hän ja luutnantti Smith-Oldwick oli viety silloin,\nkun heidät tuotiin kaupunkiin. Nyt ei näkynyt miestä kaiverruksin\nkoristetun pöydän takana, mutta huoneessa oli toistakymmentä soturia\npuettuina sen suvun vaippoihin, jonka palveluksessa he olivat; tässä\ntapauksessa olivat vaipat valkoiset, ja jokaisen rinnassa ja selässä\noli vaakunamerkkinä pieni leijona.\n\nTunnettuaan sisälle astuneen Metakin nousivat miehet pystyyn, ja\nvastaukseksi hänen lausumaansa kysymykseen hänelle osoitettiin huoneen\nperäseinässä olevaa holvattua ovea. Metak vei tytön sinne, mutta sitten\nnäytti hänessä äkkiä heränneen epäluulo, hänen silmänsä soukkenivat\novelasti, hän kääntyi sotureihin päin ja komensi jotakin, minkä jälkeen\nhe kaikki menivät hänen edellään kapeasta ovesta ja vähän matkan päässä\nsen takana kohoavia portaita ylös.\n\nPortaita ja niiden yläpäästä alkavaa käytävää valaisemassa oli pieniä\nsoihtuja, joiden valossa näkyi useita ovia käytävän seinissä. Miehet\nopastivat prinssin yhdelle niistä. Bertha Kircher näki heidän\nkolkuttavan, ja paksun oven takaa kuului heikko vastaus. Hänen\nympärillään oleviin miehiin vaikutti se kuin sähköisku. He joutuivat\nkaikki heti kiihdyksiin ja alkoivat kuninkaan pojan määräyksestä\nrajusti jyskyttää ovea, heittäytyä sitä vasten ja koettaa hakata sen\nlaudoitusta rikki sapeleillaan. Tämä hänen vangitsijoittensa ilmeinen\nkiihtynys ihmetytti tyttöä.\n\nHän näki oven horjuvan uudistetuista kolhaisuista, mutta ei nähnyt,\nettä juuri kun se oli rämähtämäisillään sisälle, pujahtivat ne ainoat\nkaksi miestä koko maailmassa, jotka olisivat saattaneet pelastaa hänet,\nhuoneen vieressä olevan makuukomeron seinään kiinnitettyjen, paksujen\nverhojen välitse ja katosivat pimeään käytävään.\n\nKun ovi antoi perään ja miehet prinssin seuraamina syöksähtivät\nhuoneeseen, joutui viimeksimainittu heti pettymyksen ja raivon valtaan,\nsillä huoneet olivat tyhjät; vain palatsin omistaja-vainajan ja Otobun,\nneekeriorjan, elottomat ruumiit viruivat makuukomeron lattialla.\n\nPrinssi riensi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Mutta kun seurue näki\nteljetyn leijonatarhan, josta prinssi ei uskonut kenenkään pääsevän\nmillään tavoin pelastumaan, lisäsi se vain hänen hämminkiään. Hän tutki\nhuonetta löytääkseen jonkun vihjauksen siitä, mihin siellä äskettäin\nolleet henkilöt olivat kadonneet, mutta ei havainnut verhojen takaista\nsyvennystä. Sitten hänen mielensä vähäjärkiselle ominaiseen\nepävakaiseen tapaan pian muuttui; hän väsyi etsintään, kääntyi häntä\nalakerrasta seuranneiden sotilaiden puoleen ja komensi heidät pois.\n\nSijoitettuaan murretun oven parhaansa mukaan paikoilleen miehet\npoistuivat huoneesta, ja jäätyään taaskin kahden kesken tytön kanssa\nMetak pyörähti häneen päin. Hänen lähestyessään tyttöä piirteet\nvääntyneinä inhoittavaan virnistykseen nytkähtelivät hänen kasvonsa\nsuonenvedon tapaisesti. Tyttö, joka seisoi makuukomeron ovella,\nhorjahti taaksepäin, ja hänen kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän peräytyi\naskel askeleelta lattian poikki, samalla kun kyyristelevä mielipuoli\nhiipi varovasti hänen jälessään sormet harallaan kuin pedon kynnet,\nodottaen hetkeä, jolloin voisi ponnahtaa eteenpäin ja tarttua uhriinsa.\n\nBertha Kircherin sivuuttaessa neekerin ruumiin kolahti hänen jalkansa\njohonkin esteeseen, hän vilkaisi lattiaan ja huomasi keihään, jolla\nOtobun olisi pitänyt pysyttää vankeja kurissa. Hän kumartui heti,\nsieppasi aseen ja suuntasi sen terävän kärjen hullua kohti. Sen\nvaikutus Metakiin oli salamannopea. Siihen saakka hän oli hiipinyt\nhiljaa, mutta puhkesi nyt käheään nauruun, veti miekkansa ja alkoi\nhyppiä sinne tänne tytön edessä. Mutta minnepäin hän yrittikään, oli\nkeihään kärki aina häntä uhkaamassa.\n\nTyttö pani merkille, että miehen kiljaisujen sävy asteittain muuttui,\nja samalla kävivät myöskin hänen kammottavien kasvojensa ilmeet\ntoisenlaisiksi. Hänen hysteerisen naurunsa syrjäyttivät vähitellen\nvimmaiset karjahdukset, ja hänen kasvoillaan väikkyneen omituisen\nvirnistyksen sijalle tulivat julma rypistys ja irveen vääntyneet\nhuulet, niin että hänen teroitetut torahampaansa näkyivät.\n\nNyt hän syöksähti rajusti eteenpäin melkein keihään kärkeen saakka,\nponnahti aina syrjään ja harppasi muutamia askelia sivulle päin,\nkoettaen uudelleen päästä käsiksi tyttöön. Samalla hän koko ajan huitoi\nja kolhi keihästä niin vimmatusti, että tyttö sai vain vaivoin\npidetyksi sen tanassa ja hänen oli pakko yhtenään peräytyä. Kun hän oli\nsaapunut huoneen toisessa päässä olevan leposohvan viereen, kumartui\nMetak uskomattoman nopeasti, sieppasi matalan tuolin ja sinkautti sen\nsuoraan hänen päätään kohti.\n\nHän kohotti keihästä syrjäyttääkseen raskaan heittoaseen, mutta se ei\nhänelle täysin onnistunut. Iskun tärähdys kaatoi hänet selälleen\nleposohvalle, ja Metak oli heti hänen kimpussaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarzan ja Smith-Oldwick eivät paljoakaan välittäneet siitä, miten\nmolemmille toisille huoneessa olleille henkilöille oli käynyt. He\nolivat poissa, ja apinamieheen ja tämän kumppaniin nähden he saivat\npysyäkin tiessään. Tarzan halusi nyt ainoastaan päästä kadulle, jossa\nheidän nyt, kun heillä kummallakin oli jonkunlainen valepuku, olisi\npitänyt voida verrattain turvallisesti mennä palatsiin etsimään tyttöä.\n\nSmith-Oldwick poistui Tarzanin edellä pitkin käytävää tikapuille ja\nsinne saavuttuaan kiipesi ylös aukaisemaan luukkua. Puuhailtuaan\nhetkisen hän kääntyi puhuttelemaan Tarzania.\n\n\"Laskimmeko luukun paikoilleen tullessamme alas? Muistaakseni emme\ntehneet sitä.\"\n\n\"Emme\", vastasi Tarzan. \"Se jäi auki.\"\n\n\"Niin minäkin arvelin\", virkkoi Smith-Oldwick. \"Mutta nyt se on\nsuljettu ja lukittu. En jaksa liikauttaakaan sitä. Ehkä te jaksatte.\"\nJa hän laskeutui alas tikapuilta.\n\nMutta Tarzaninkaan tavattomat voimat eivät kyenneet saamaan aikaan\nmuuta kuin katkaisemaan tikapuiden pienan, jota vastaan hän\nponnistautui, joten hän oli vähällä suistua päistikkaa lattialle.\nPienan katkettua hän lepäsi vähän aikaa uudistamatta yritystään ja\nseisoessaan pää lähellä luukkua erotti selvästi ääniä katolta.\n\nPudottauduttuaan alas Oldwickin luokse hän kertoi tälle kuulemansa.\n\"Meidän on parasta etsiä joku toinen pääsytie\", hän sanoi, ja he\npalasivat samaa tietä makuukomerolle. Nyt meni Tarzan edellä ja\navattuaan seinäsyvennykseen vievän oven hän äkkiä hätkähti kuullessaan\nkauhusta värähtävän naisäänen verhojen takana parkaisevan: \"Hyvä\nJumala, ole minulle armollinen!\"\n\nNyt ei saanut tuhlata aikaa varovaiseen tarkkailuun, ja malttamatta\nedes etsiä verhojen rakoa hän tarttui niihin jäntevällä kädellään ja\nkiskaisi ne yhdellä nykäyksellä irti kannattimistaan, hypähtäen sitten\nsyvennyksestä makuukomeroon.\n\nHänen tulostaan aiheutuneen melun kuullessaan vilkaisi mielipuoli\nhäneen päin ja nähdessään aluksi vain yhden isänsä väen pukuun puetun\nmiehen kiljaisi kiukkuisen komentosanan. Mutta katsahdettuaan toisen\nkerran ja erotettuaan tulijan kasvot hullu ponnahti pystyyn pitkänään\nviruvan uhrinsa päältä ja karkasi paljain käsin vastustajansa kimppuun,\nnähtävästi unohtaen sapelin, jonka hän oli pudottanut lattialle\nleposohvan viereen käydessään käsiksi tyttöön, ja pyrkien iskemään\nteräviksi hiotut hampaansa apinamiehen kurkkuun.\n\nMetak, Herogin poika, ei ollut mikään heikko mies. Hän oli luonnostaan\nväkevä, ja hullun raivon puuska lisäsi vielä hänen voimiaan, joten\nhän ei suinkaan ollut mitätön vastustaja valtavalihaksiselle\napinamiehellekään. Sen lisäksi hän sai heti kamppailun alkaessa\nhuomattavan edun, sillä Tarzanin astahtaessa taaksepäin osui hänen\nkantapäänsä Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiiseen ja hän kellahti\nraskaasti selälleen lattialle Metak rinnallaan.\n\nVikkelästi kuin kissa koetti mielipuoli upottaa hampaansa Tarzanin\nhenkitorveen, mutta viimemainittu liikahti nopeasti, ja hän sai\ntartutuksi vain tarmanganin olkapäähän. Siihen hän pureutui kiinni,\nyrittäen kouraista sormensa Tarzanin kurkkuun. Silloin apinamies\noivalsi voivansa mahdollisesti joutua tappiolle ja huusi\nSmith-Oldwickille, kehoittaen tätä koettamaan pelastaa itsensä ja\ntytön.\n\nEnglantilainen katsahti kysyvästi Bertha Kircheriin, joka nyt oli\nnoussut leposohvalta kalpeana ja vapisevana. Hän näki miehen silmien\nkysyvän ilmeen ja ponnistaen suoristautui täyteen mittaansa. \"Ei!\" hän\nhuudahti. \"Jos hän kuolee täällä, kuolen minä myöskin. Menkää te, jos\nhaluatte! Te ette kykene tekemään täällä mitään, mutta minä -- minä en\nvoi lähteä.\"\n\nTarzanin oli tällä välin onnistunut jälleen nousta pystyyn, mutta\nmielipuoli oli yhä iskeytyneenä häneen kiinni sitkeästi ja sisukkaasti.\nTyttö pyörähti äkkiä Smith-Oldwickiin päin. \"Pistoolinne!\" hän huusi.\n\"Miksi ette ammu häntä?\"\n\nMies veti aseen taskustaan ja lähestyi ottelijoita, mutta tällöin he\nliikkuivat niin nopeasti, ettei hän saanut tilaisuutta ampua toista\npelkäämättä osuvansa toiseen. Samalla kierteli Bertha Kircher heidän\nympärillään prinssin sapeli kädessään, mutta ei hänkään päässyt\niskemään. Miehet kaatuivat useita kertoja lattiaan, kunnes Tarzan\nvihdoin sai otteen Metakin kurkusta, mitä viimemainittu oli koko ajan\nkoettanut estää. Jättiläissormien kouristuessa pullistuivat toisen\njärjettömät silmät kuopistaan, hänen kasvonsa kävivät lyijynharmaiksi,\nleukapielet loksahtivat auki, helliten irti Tarzanin olkapäästä.\nÄkillisen inhon ja kiukun puuskassa apinamies sitten kohotti prinssin\nruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja jännittäen valtavien\nkäsivarsiensa voiman viskasi sen huoneen poikki ja ulos ikkunasta, niin\nettä se kaameasti kumahtaen putosi leijonatarhaan.\n\nKun Tarzan uudelleen kääntyi kumppaneittensa puoleen, seisoi tyttö yhä\npitäen sapelia kädessään ja kasvoillaan ilme, jollaista hän ei\naikaisemmin ollut niillä nähnyt. Hänen levällään olevat silmänsä olivat\nkosteina vuotamattomista kyynelistä, ja hänen tunteelliset huulensa\nvavahtelivat ikäänkuin olisivat olleet päästämisillään ilmoille jonkun\ntukahdutetun mielenliikutuksen, jota hän kiivaasti nousevasta ja\nlaskevasta rinnastaan päättäen ankarasti koetti hillitä.\n\n\"Jos meidän on mieli selviytyä täältä ulos\", huomautti apinamies, \"emme\nsaa vitkastella hetkeäkään. Olemme vihdoinkin kaikki jälleen yhdessä,\neikä viipymisestä voi olla meille lainkaan hyötyä. Nyt on kysymys vain\nsiitä, mikä tie on turvallisin. Käsistämme pujahtanut pari on\nilmeisesti mennyt käytävän kautta katolle ja teljennyt meiltä luukun,\njoten se tie on meiltä tukossa. Minkälaiset toiveet meillä on alhaalla?\nTehän tulitte sitä kautta.\" Hän kääntyi tyttöön päin.\n\n\"Portaiden alapäässä oleva huone on täynnä aseellisia miehiä. Minua\nepäilyttää, pääsemmekö sieltä ohitse.\"\n\nSamassa nousi Otobu istualleen.\n\n\"Et siis olekaan kuollut\", huudahti apinamies. \"Kuinka paha on\nvammasi?\"\n\nNeekeri kompuroi verkkaisesti pystyyn, ojenteli käsiään ja jalkojaan ja\ntunnusteli päätään.\n\n\"Otobu ei näy saaneen minkäänlaista vammaa, bwana\", hän vastasi. \"Vain\npäätäni pakottaa ilkeästi.\"\n\n\"Sepä hyvä\", virkkoi apinamies. \"Tahdotko palata wamabojen maahan?\"\n\n\"Kyllä, bwana.\"\n\n\"Opasta sitten meidät pois kaupungista turvallisinta tietä myöten!\"\n\n\"Turvallista tietä ei ole\", selitti mustaihoinen. \"Ja jos pääsemmekin\nportille, on meidän taisteltava. Voin viedä teidät tästä rakennuksesta\nsyrjäkadulle, jossa kenenkään kohtaamisesta ei ole paljoakaan vaaraa.\nSieltä eteenpäin on meidän kestettävä kaikki ilmitulon vaarat.\nOlettehan te puetut tämän kauhean kaupungin väestön tapaan, joten\nmeidän ehkä onnistuu liikkua kaduilla kenenkään huomaamatta, mutta\nportilla on asianlaita toinen, sillä kenenkään ei sallita poistua\nkaupungista öiseen aikaan.\"\n\n\"No niin. Lähdetään liikkeelle!\" kehoitti Tarzan.\n\nOtobu opasti heidät ulomman huoneen särjetystä ovesta. Asteltuaan vähän\nmatkaa käytävässä hän poikkesi erääseen toiseen, oikealla puolella\nolevaan huoneeseen. He menivät sen läpi toiseen käytävään, minkä\njälkeen hän johti heitä useiden huoneiden ja käytävien kautta ja\nlopuksi alaspäin vieviä portaita myöten ovelle, joka avautui suoraan\npalatsin takana olevalle syrjäkadulle.\n\nKahden miehen, naisen ja neekeriorjan muodostama seurue ei ollut\nkaupungin kaduilla niin harvinainen näky, että se olisi herättänyt\nihmettelyä. Mennessään soihtujen alitse valitsivat eurooppalaiset aina\nvisusti sellaisen hetken, ettei kukaan sattumalta paikalle osunut\nkävelijä saanut vilkaistuksi heidän kasvoihinsa, mutta pylväskäytävien\npimennoissa ei ilmitulosta tuntunut olevan paljoakaan vaaraa. He olivat\nedenneet jo hyvän matkaa portille päin ilman kommelluksia, kun heidän\nkorviinsa alkoi kantautua ankaraa hälyä kaupungin keskiosista.\n\n\"Mitähän tuo merkitsee?\" kysyi Tarzan Otobulta, joka nyt vapisi\nkovasti.\n\n\"Herra\", vastasi neekeri, \"nyt on huomattu, mitä kaupungin pormestarin\nVezan palatsissa on tapahtunut. Hänen poikansa ja tyttö pääsivät\nkutsumaan sotaväkeä, ja nyt on Vezan ruumis epäilemättä löydetty.\"\n\n\"Lienevätkö he havainneet ikkunasta heittämäni miekkosen?\" tuumi\nTarzan.\n\nBertha Kircher, joka ymmärsi heidän käyttämäänsä kieltä kylliksi\nvoidakseen seurata keskustelua, tiedusti Tarzanilta, tiesikö tämä, että\nhänen ikkunasta paiskaamansa mies oli kuninkaan poika. Apinamies\nnaurahti. \"En\", hän myönsi, \"en tiennyt. Se tekee asian vieläkin\npahemmaksi -- ainakin siinä tapauksessa, että hänet on löydetty.\"\n\nÄkkiä kajahti heidän takanaan pauhaavasta melusta selvä torven\ntoitotus. Otobu joudutti askeliaan. \"Rientäkää, herra!\" hän hoputti.\n\"Asiat ovat huonommin kuin luulinkaan.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" tiedusti Tarzan.\n\n\"Jostakin syystä kutsutaan kuninkaan henkivartiosto ja kuninkaan\nleijonat liikkeelle. Minua peloittaa, bwana, ettemme pääse pakoon.\nMutta en jaksa käsittää, miksi ne lähetetään meidän jälessämme.\"\n\nMutta jos Otobu ei sitä tiennytkään, niin Tarzan ainakin aavisti, että\nkuninkaan pojan ruumis oli löydetty. Taaskin kiiri torven toitotus\nkimakkana ja selvänä öisessä ilmassa. \"Kutsutaanko lisää leijonia?\"\nkysyi Tarzan.\n\n\"Ei, herra\", selitti Otobu. \"Nyt kutsutaan papukaijoja.\"\n\nHe etenivät muutamia minuutteja ripeästi äänettöminä eteenpäin. Äkkiä\nkiintyi heidän huomionsa heidän yläpuoleltaan kuuluvaan siipien\nräpytykseen, He katsahtivat sinne päin ja näkivät heidän kohdallaan\nilmassa kaartelevan papukaijan.\n\n\"Nyt ovat papukaijat saapuneet, Otobu\", huomautti Tarzan virnistäen.\n\"Aikovatko he surmauttaa meidät papukaijoilla.\"\n\nNeekeri ähkäisi, kun lintu äkkiä sujahti heidän edelleen kaupungin\nmuuria kohti. \"Nyt olemme varmasti hukassa, herra\", hän tuskaili.\n\"Lintu, joka löysi meidät, on lentänyt portille varoittamaan vahteja.\"\n\n\"Mitä ihmettä sinä höpiset, Otobu?\" kivahti Tarzan. \"Oletko asunut\nnäiden järjettömien joukossa niin kauan, että olet itsekin tullut\nhulluksi?\"\n\n\"En, herra. En ole hullu\", vakuutti Otobu. \"Te ette tunne heitä. Nämä\npeloittavat linnut muistuttavat sydämettömiä ja sieluttomia\nihmisolentoja. Ne puhuvat tämän Xujan kaupungin asukkaiden kieltä. Ne\novat pahoja henkiä, herra, ja jos niitä on riittävän paljon, saattavat\nne käydä meidänkin kimppuumme ja surmata meidät.\"\n\n\"Kuinka kaukana olemme portilta?\" tiedusti Tarzan.\n\n\"Emme enää kovin etäällä\", vastasi neekeri. \"Tuon lähimmän mutkan takaa\nnäemme sen muutamien askelten päässä itsestämme. Mutta lintu on ehtinyt\nsinne ennen meitä, ja parhaillaan hälytetään vahtimiehistöä.\" Tämän\nväitteen todistivat oikeaksi edeltä päin kuuluvat useat äänet, jotka\nilmeisesti huusivat komennuksia, samalla kun he takaa päin yhä\nselvemmin erottivat takaa-ajon melua -- äänekästä kiljuntaa ja\nleijonien karjaisuja.\n\nJonkun matkan päässä avautui idästä päin kapea kuja sille kadulle, jota\nmyöten he riensivät, ja heidän lähestyessään ilmestyi sen pimeästä\nvarjosta valtavankokoinen leijona. Otobu seisahtui kuin paikalleen\nnaulattuna ja horjahti Tarzaniin päin. \"Katsokaa tuonne, herra!\" hän\nuikutti. \"Metsän iso, musta leijona!\"\n\nTarzan vetäisi sapelin, joka yhäti oli hänen vyöllään. \"Me emme voi\nperäytyä\", hän sanoi. \"Olkoon tiellämme leijonia, papukaijoja tahi\nihmisiä, on meidän joka tapauksessa mentävä eteenpäin.\" Ja hän astui\njärkkymättä edelleen porttia kohti. Kaupungin kadulla huokuva\ntuulenhenki suuntautui Tarzanista leijonaan päin, ja kun apinamies oli\nedennyt muutamien askelien päähän pedosta, joka siihen saakka oli\nseisonut paikallaan silmäillen heitä äänettömänä, kajauttamatta\nodotettua karjaisua, pääsi sen kurkusta hiljainen vingahdus.\nApinamiehen valtasi voimakas helpotuksen tunne. \"Se on pyydystyskuopan\nleijona\", huusi hän seuralaisilleen ja lisäsi sitten Otobulle: \"Älä\npelkää; tämä leijona ei tee meille pahaa.\"\n\nNuma eteni apinamiehen luokse, kääntyi sitten ja lähti astelemaan hänen\nvierellään pitkin kapeata katua. Seuraavassa käänteessä he saivat\nnäkyviinsä portin, ja siellä oli useiden soihtujen valossa ainakin\nkaksikymmenmiehinen soturiryhmä valmiina käymään heidän kimppuunsa,\nsamalla kun vastaiselta taholta kuului yhä lähempää heitä takaa-ajavien\nleijonain karjuntaa sekaantuneena monien heidän yläpuolellaan\nkaartelevien papukaijojen kirkunaan. Tarzan pysähtyi ja kääntyi nuoren\nilmailijan puoleen kysyen: \"Kuinka monta panosta teillä on vielä\njälellä?\"\n\n\"Pistoolissani on seitsemän\", vastasi Smith-Oldwick, \"ja ehkä tusinan\nverta taskussani.\"\n\n\"Aion heti hyökätä\", selitti Tarzan. \"Otobu, sinä pysyttelet naisen\nvierellä. Oldwick, te ja minä menemme edellä, te vasemmalla puolellani.\nNumalle ei luultavasti tarvitse sanoa, mitä sen on tehtävä.\" Hänen\npuhuessaan leijona jo ärisikin hampaat irvessä vahtisotilaille, jotka\nnäkyivät arkailevan huomattuaan tämän eniten pelkäämänsä otuksen.\n\n\"Hyökätessämme laukaiskaa yksi panos, Oldwick!\" jatkoi apinamies. \"Se\nkenties säikäyttää heitä. Sitten ampukaa vain tarpeen vaatiessa!\nOletteko valmis? Eteenpäin!\" Ja hän syöksyi porttia kohti. Samassa\nSmith-Oldwick laukaisi aseensa, ja keltavaippainen soturi parahti ja\ntuupertui maahan kasvoilleen. Minuutin ajan näkyi toisissa pakokauhun\noireita, mutta yksi, nähtävästi upseeri, rohkaisi heitä. \"Nyt\", komensi\nTarzan, \"kaikki yhtä aikaa!\" Ja hän lähti juoksemaan portille. Samalla\nkertaa leijona, joka ilmeisesti aavisti tarmanganin aikeet, karkasi\ntäyttä vauhtia vahtijoukon kimppuun.\n\nOudon aseen pamahdus sai vahtimiehistön rivit horjumaan, ja ne\nmurtuivat kookkaan pedon rajusta hyökkäyksestä. Mielettömän vimman\nvallassa syyti upseeri suustaan hillittömän tulvan komennuksia, mutta\ntotellen luonnon ensimmäistä lakia ja metsän mustaa asukasta kohtaan\ntuntemansa vaistomaisen pelon kannustamina hajaantuivat vahtisotilaat\noikealle ja vasemmalle välttääkseen hirviötä. Hurjasti muristen Numa\npyörähti oikealle ja huitoi haralla olevin kynsin käpälillään iskuja\npieneen, sitä pakoon pyrkivään, kauhistuneeseen sotilasjoukkoon, ja\nsitten joutuivat Tarzan ja Smith-Oldwick käsikähmään toisten kanssa.\n\nVähän aikaa oli heidän peloittavin vastustajansa vahtiosastoa komentava\nupseeri. Hän heilutteli käyrää sapeliaan sen käyttöön tottuneen miehen\ntavoin taistellessaan Tarzania vastaan, jonka kädessä samanlainen ase\ntaas oli tuiki outo. Smith-Oldwick puolestaan ei voinut ampua, peläten\nhaavoittavansa apinamiestä ja äkkiä hän kauhukseen näki aseen\nlennähtävän Tarzanin kädestä, kun xujalainen soturi oli näppärästi\nriistänyt säilän ahdistajaltaan. Kiljaisten kohotti mies sapeliaan\nantaakseen viimeisen sivalluksen jonka piti lopettaa Apinain Tarzanin\nmaallinen ura mutta äkkiä hän sekä Smith-Oldwickin että apinamiehen\nhämmästykseksi jäykistyi, ase kirposi kohotetun käden hervottomista\nsonnista, mielipuoliset silmät pyörähtivät ylöspäin ja vaahtoa kihosi\nhänen parrattomille huulilleen. Ähkyen kuin tukehtuva hän sitten\nkellahti eteenpäin Tarzanin jalkojen juureen.\n\nTarzan kumartui ja otti maasta kuolleen miehen aseen. Hänen huulillaan\nväikkyi hymy, kun hän kääntyi katsomaan englantilaiseen.\n\n\"Miehessä on kaatuvatauti\", sanoi Smith-Oldwick. \"Otaksuttavasti on se\nheissä monessakin. Heidän hermojensa tilalla on hyvätkin puolensa --\nnormaalinen mies olisi surmannut teidät.\"\n\nMuut vahdit näkyivät lamaantuvan perinpohjaisesti menetettyään\njohtajansa. He olivat sulloutuneet kadun toiselle puolelle portista\nvasemmalle, kirkuivat kohti kurkkuaan ja tähyilivät siihen suuntaan,\njosta kuului apuvoimien lähestymisestä johtuvia ääniä, ikäänkuin\nkiirehtiäkseen miehiä ja leijonia, jotka jo silloin olivat arveluttavan\nlähellä pakolaisia. Vielä seisoi kuusi vahtisotilasta selin\nporttiin; heidän aseensa välähtelivät soihtujen valossa, ja heidän\npergamenttimaiset kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet raivosta ja\npelosta.\n\nNuma oli ajanut takaa kahta pakenevaa soturia pitkin katua, joka tällä\nkohdalla kulki jonkun matkaa muurin suuntaisena. Apinamies puhutteli\nSmith-Oldwickia: \"Nyt teidän on käytettävä pistoolianne, ja meidän on\npäästävä noiden veitikoiden ohitse heti.\" Samalla kun nuori\nenglantilainen ampui, syöksyi Tarzan käsikähmään, ikäänkuin ei\nolisikaan juuri äsken saanut nähdä, ettei hän sapelin käyttelyssä\nvetänyt vertoja noille harjaantuneille miekkamiehille. Kaksi miestä\nkaatui Smith-Oldwickin kahdesta ensimmäisestä laukauksesta, mutta\nsitten hän ampui harhaan. Samassa jakautuivat jälelläolevat neljä\nvahtia, kahden karatessa lentäjän, toisten kahden Tarzanin kimppuun.\n\nApinamies pyrki käsiksi toiseen vastustajistaan, jolloin toisen sapeli\nolisi ollut verrattain hyödytön. Smith-Oldwick kaatoi toisen\nvastustajansa lähettämällä kuulan hänen rintaansa ja painoi\nliipaisinta, tähdäten toista, mutta hana naksahti turhaan, sillä piippu\noli tyhjä. Hänen pistoolistaan olivat panokset loppuneet, ja soturi\npartaveitsenterävine, välkkyvine sapeleineen oli hänen kimpussaan.\n\nTarzan nosti omaa asettaan, vain kerran torjuakseen päähänsä suunnattua\ntuhoista iskua. Sitten hän oli ahdistajainsa kimpussa, ja ennen kuin\nmies ennätti saada takaisin tasapainonsa ja hypähtää takaisin lyötyään\nsivalluksensa, oli apinamies tarttunut häneen niskasta ja lonkasta.\nTarzanin toinen vastustaja kiersi samassa toiselle puolelle voidakseen\nkäyttää asettaan, mutta kun hän valmistautui iskemään tarmangania\ntakaapäin, heilautti viimemainittu toista xujalaista ylöspäin, niin\nettä säilä osui täydessä vauhdissaan tämän ruumiiseen. Terä upposi\nsyvälle soturiin, kuului yksi ainoa hirvittävä parkaisu, ja sitten\nTarzan paiskasi kuolevan miehen vasten viimeisen hätyyttäjänsä kasvoja.\n\nSmith-Oldwick, joka oli tiukalla ja kokonaan puolustuskyvytön, oli\ntyyten lakannut toivomasta huomattuaan aseensa tyhjäksi, mutta äkkiä\nsujahti mustaharjainen peto kuin elävä vasama vasemmalta käsin hänen\nohitseen häntä ahdistavan xujalaisen rintaan. Mies vaipui maahan;\npyydystyskuopan Numa oli puraissut häneltä kasvot loksauttamalla yhden\nainoan kerran väkeviä leukojaan.\n\nNiinä muutamina sekunteina, jotka olivat kuluneet näihin toisiaan\nnopeasti seuranneihin tapauksiin, oli Otobu raahannut Bertha Kircherin\nportille, kiskonut salvat sen edestä ja avannut sen. Viimeisen\ntaistelleen vahtisotilaan kaaduttua poistui seurue mielipuolien\nkaupungista Xujasta sen ulkopuolella vallitsevaan pimeyteen. Samalla\nhetkellä ilmestyi aukiolle vievän kadun lähimmästä mutkasta\npuolikymmentä leijonaa, ja ne havaittuaan pyörsi pyydystyskuopan\nleijona niiden kimppuun. Hetkisen pysyivät kaupungin leijonat\npaikallaan, mutta vain hetkisen. Sitten ne kääntyivät pakoon, ennen\nkuin musta peto ehti niiden niskaan. Sillä välin riensi Tarzan\nseurueineen ripeätä vauhtia kasvitarhan takana alkavaa tummaa metsää\nkohti.\n\n\"Seuraavatkohan he meitä kaupungin ulkopuolelle?\" virkkoi Tarzan\nOtobulle.\n\n\"Eivät yöllä\", vakuutti neekeri. \"Olen ollut orjana täällä viisi\nvuotta, mutta tietääkseni eivät kaupunkilaiset ole kertaakaan\npoistuneet portin ulkopuolelle öiseen aikaan. Jos he etääntyvät\npäiväsaikaan metsän tuolle puolelle, odottavat he tavallisesti\nseuraavan aamun sarastusta palatakseen vasta sitten, sillä heitä\npeloittaa tulla mustien leijonain metsän läpi yöllä. Luullakseni,\nherra, he eivät pyri jälessämme tänä iltana, mutta huomenna he tulevat\nja sitten, oi bwana, he varmasti saavat kiinni meidät tahi\njälelläolevat meistä, sillä ainakin yhden meistä täytyy joutua mustien\nleijonien uhriksi mennessämme niiden metsän läpi.\"\n\nIstutuksien poikki mentäessä Smith-Oldwick täytti uudelleen pistoolinsa\npanossäiliön ja veti panoksen piippuun. Tyttö asteli äänettömänä\nTarzanin vasemmalla puolella hänen ja lentäjän välissä. Äkkiä apinamies\nseisahtui ja kääntyi kaupunkiin päin. Toiset erottivat tähtien valossa\nselvästi hänen valtavan, Herogin soturien keltaiseen vaippaan verhotun\nvartalonsa. He näkivät hänen nostavan päätään ja kuulivat hänen\nhuuliltaan lähtevän tovereitaan kutsuvan leijonan valittavan huhuilun.\nSmith-Oldwickia puistatti rajusti, kun taas Otobu, jonka silmät pelosta\nja ällistyksestä pyörivät niin, että valkuaiset välkkyivät, vaipui\nvapisten polvilleen. Mutta tyttö vavahti, hänen sydäntään sykähdytti\nouto, riemuisa ihastus, ja sitten hän siirtyi likemmäksi apinamiestä,\nkunnes hänen olkansa kosketti Tarzanin käsivartta. Liike oli\nvaistomainen, ja aluksi hän tuskin itsekään tiesi, mitä oli tehnyt,\nmutta sitten hän äänettömästi astahti takaisin, kiittäen onneaan siitä,\nettei tähtien valo ollut kyllin kirkas paljastaakseen hänen\nkumppaneilleen punaa, jonka hän tunsi lehahtaneen poskilleen. Mutta hän\nei hävennyt itseään ohjannutta äkillistä tunnetta, vaan pikemminkin\nitse tekoa, sillä hän tiesi, että jos Tarzan olisi huomannut sen, olisi\nse tuntunut hänestä vastenmieliseltä.\n\nMielipuolten kaupungin avoimelta portilta kajahti leijonan\nvastaushuuto. Pieni ryhmä odotti paikoillaan, kunnes tietä myöten\nlähestyvän mustan leijonan valtava hahmo pian tuli näkyviin. Sen\nsaavuttua likelle Tarzan tarttui toisen kätensä sormilla sen tummaan\nharjaan ja lähti jälleen astumaan metsää kohti. Heidän takaansa\nkaupungista kuului hullujenhuonetta muistuttava hirvittävä meteli,\njossa leijonien karjunta sekaantui kirkuvien papukaijojen käheihin\nääniin ja mielipuolien mielettömään kiljuntaan. Heidän jouduttuaan\nmetsään, jossa vallitsi manalan pimeys, painautui tyttö taaskin\ntietämättään likemmäksi Tarzania, ja tällä kertaa apinamies tunsi\nkosketuksen. Itse hän ei koskaan tuntenut pelkoa, mutta käsitti\nvaistomaisesti, kuinka kauhuissaan tytön täytyi olla. Äkillisen lempeän\ntunnepuuskan vallassa hän hapuili tytön kättä ja otti sen omaansa, ja\nniin he jatkoivat matkaansa, haparoiden pimeällä polulla. Kahdesti\nheitä lähestyi metsän leijonia, mutta molemmilla kerroilla karkoittivat\npyydystyskuopan Numan syvät murahdukset hätyyttäjät pakosalle. Heidän\noli pakko levätä useita kertoja, sillä Smith-Oldwick oli koko ajan\nvaipua maahan nääntymyksestä, ja aamupuolella oli Tarzanin kannettava\nhänet jyrkkää rinnettä myöten laaksosta.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nPelastajat\n\n\nPäivän valjetessa he olivat saapuneet rotkoon, ja vaikka he kaikki\npaitsi Tarzania olivatkin väsyksissä, niin he kuitenkin oivalsivat,\nettä heidän oli ponnistettava eteenpäin maksoi mitä maksoi, kunnes\nlöytäisivät sellaisen kohdan, josta voisivat kavuta rotkon jyrkkää\nrinnettä myöten ylätasangolle. Sekä Tarzan että Otobu uskoivat\nvarmasti, etteivät xujalaiset seuraisi heitä rotkon ulkopuolelle, mutta\nvaikka he joka askeleella tähyilivät kahden puolen kohoavia jylhiä\nkallioita, eivät he vielä puolen päivän aikana olleet tavanneet\nmerkkiäkään pelastumistiestä kummallakaan puolella. Muutamin paikoin\nolisi apinamies yksin kyennyt kapuamaan rinnettä, mutta missään\nkohdassa eivät toiset voineet toivoakaan pääsevänsä ylätasangolle\nsaakka eikä Tarzankaan, vaikka hän olikin väkevä ja ketterä, olisi\njaksanut mukanaan viedä heitä seinämää ylös.\n\nPuoli päivää apinamies oli joko kantanut tai tukenut Smith-Oldwickia,\nja nyt hän tuskakseen huomasi tytönkin hoipertelevan. Hän oli hyvin\nkäsittänyt, kuinka paljon Bertha Kircher oli saanut kestää ja kuinka\nankarasti viime viikkojen puutteet, vaarat ja rasitukset olivat käyneet\nhänen elinvoimilleen. Hän näki, kuinka uljaasti tyttö koetti pysytellä\npystyssä ja kuinka usein hän kuitenkin kompastui tai horjahti\ntarpoessaan eteenpäin rotkon pohjaa peittävässä hiekassa ja sorassa.\nPakostakin hänen oli ihailtava tytön rohkeutta ja nurkumatonta\nsitkeyttä, kun hän ponnisteli jatkaakseen matkaa.\n\nVarmaan oli myöskin englantilainen pannut merkille, missä tilassa\nBertha Kircher oli, sillä vähän jälkeen puolenpäivän hän äkkiä pysähtyi\nja istuutui maahan. \"On hyödytöntä yrittää\", hän virkkoi Tarzanille.\n\"En jaksa enää kävellä. Neiti Kircherin voimat vähenevät nopeasti.\nTeidän on pyrittävä eteenpäin ilman minua.\"\n\n\"Ei\", sanoi tyttö. \"Olemme yhdessä kestäneet siksi paljon, ja\npelastumistoiveemme ovat vielä siksi vähäiset, että meidän on pysyttävä\nyhdessä käyköön miten tahansa, jollette te\" -- hän katsahti Tarzaniin\n-- \"joka olette tehnyt puolestamme niin paljon, vaikka teillä ei\nolekaan mitään velvollisuuksia meitä kohtaan, tahdo lähteä ilman meitä.\nMinä puolestani toivoisin teidän tekevän niin. Teidän täytyy olla yhtä\nselvillä kuin minäkin olen siitä, ettette voi pelastaa meitä, sillä\nvaikka saisittekin laahatuksi meidät pois ahdistajiemme tieltä, ette\nedes tekään suurine, uupumattomine voiminenne jaksaisi viedä\nainoatakaan meistä tämän paikan ja lähimmän hedelmällisen seudun\nvälisen erämaa-aavikon poikki.\"\n\nApinamies vastasi hänen vakavaan katseeseensa hymyllä. \"Te ette ole\nkuollut\", hän huomautti, \"ei myöskään luutnantti eikä Otobu enkä minä.\nIhminen on joko kuollut tai elävä, ja eteenpäin elävän mieli. Se, että\nviivähdämme täällä lepäämässä, ei suinkaan merkitse sitä, että kuolemme\ntäällä. En kykene kantamaan teitä wamabojen maahan, lähimpään seutuun,\njossa voimme toivoa saavamme riistaa ja vettä, mutta silti emme saa\nluopua yrittämästä. Olemme selviytyneet kaikesta tähän saakka. Meidän\non otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Levähdetään nyt, koska te\nja luutnantti Smith-Oldwick kaipaatte lepoa, ja sitten kun olette\nvoimistuneet, lähdemme taaskin liikkeelle.\"\n\n\"Entä xujalaiset?\" kysyi tyttö. \"Eivätkö he saavu jälessämme tänne?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi apinamies. \"Se on otaksuttavaa. Mutta meidän ei maksa\nolla huolissamme heistä, ennen kuin he tulevat.\"\n\n\"Toivoisinpa\", huokasi tyttö, \"voivani olla yhtä filosofisen tyyni kuin\ntekin, mutta pelkään, etten siihen kykene.\"\n\n\"Te ette ole syntynyt viidakossa, eivätkä teitä ole villit eläimet\nkasvattaneet täällä villien eläinten seassa. Muutoin olisi teilläkin\nviidakon fatalistinen usko.\"\n\nNiinpä he siirtyivät rotkon laidalle jyrkän kallion varjoon ja\nlaskeutuivat lepäämään kuumalle hietikolle. Numa asteli rauhattomasti\nsinne tänne, virui sitten hetkisen pitkänään apinamiehen vieressä,\nnousi vihdoin ja poistui rotkoa ylöspäin, kadoten pian näkyvistä\nlähimmän mutkan taakse.\n\nSeurueen levättyä tunnin verran Tarzan äkkiä nousi pystyyn, viittasi\ntoisia pysymään hiljaa ja kuunteli. Minuutin ajan hän seisoi\nliikkumatta herkkien korvien jännittyneinä kuunnellessa niin heikkoja\nja kaukaisia ääniä, ettei muista kolmesta yksikään erottanut rotkossa\nvallitsevan kuolemanhiljaisuuden millään tavoin keskeytyvän. Vihdoin\napinamiehen jännitys laukesi, ja hän kääntyi toisten puoleen.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" tiedusti tyttö.\n\n\"He ovat tulossa\", vastasi Tarzan. \"He ovat vielä jonkun matkan päässä,\nmutta eivät kaukana, sillä miesten anturakengät ja leijonien käpälät\nnostavat vain vähän melua pehmeässä hietikossa.\"\n\n\"Mitä meidän on tehtävä? Yritämmekö eteenpäin?\" kysyi Smith-Oldwick.\n\"Luulisin nyt jaksavani kävellä vähän matkaa. Olen levännyt oikein\nhyvin. Entä te, neiti Kircher?\"\n\n\"Oi, niin, olen nyt paljoa virkeämpi\", vakuutti tyttö. \"Kyllä jaksan\nvarmasti kävellä.\"\n\nTarzan tiesi, ettei heistä kumpikaan puhunut ihan totta ja että on\nmahdoton toipua niin pian täydellisen nääntymyksen jälkeen, mutta hän\nymmärsi, että muuta keinoa ei ollut, ja olihan aina olemassa toivo,\nettä seuraavan käänteen takana heille avautuisi tie pois rotkosta.\n\n\"Auta sinä luutnanttia, Otobu!\" käski hän neekeriä. \"Minä kannan neiti\nKircheriä.\" Ja vaikka tyttö vastusteli, väittäen, ettei Tarzan saanut\ntuhlata voimiaan, nosti apinamies hänet keveästi syliinsä ja lähti\nrotkoa ylöspäin Otobun ja englantilaisen seuraamana. Heidän edettyään\nvain vähän matkaa, alkoivat toisetkin erottaa takaa-ajajien ääniä,\nsillä nyt leijonat vingahtelivat, ikäänkuin olisi niiden sieraimiin\nkantautunut vainuttavan otuksen tuore haju.\n\n\"Jospa teidän Numanne palaisi!\" virkkoi tyttö.\n\n\"Se olisi kyllä hyvä\", myönsi Tarzan, \"mutta meidän on parhaamme mukaan\ntultava toimeen ilman sitä. Kunpa löytäisimme sellaisen paikan, jossa\nvoisimme varustautua kaikilta suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan!\nSitten ehkä voisimme torjua hätyyttäjämme. Smith-Oldwick on hyvä\nampuja, ja jollei miehiä ole kovin paljon, saa hän kenties kaikki\nkaadetuksi, jos he eivät pääse hänen kimppuunsa muutoin kuin yksi\nkerrallaan. Leijonat eivät huolestuta minua niin paljoa. Ne ovat joskus\ntyperiä eläimiä, ja olen varma, että näitä, jotka seuraavat meitä ja\njotka ovat niin riippuvaisia ne kasvattaneista ja harjoittaneista\nisännistään, on helppo käsitellä, sitten kun olemme selviytyneet\nsotureista.\"\n\n\"Arveletteko siis, että meillä on jonkun verran toiveita?\" kysyi tyttö.\n\n\"Olemme vielä elossa\", kuului lyhyt vastaus.\n\n\"Kas niin!\" äänsi Tarzan äkkiä. \"Muistelen tuntevani tämän kohdan.\" Hän\nosoitti kivilohkaretta, joka ilmeisesti oli pudonnut kallion reunalta\nja oli nyt osittain hiekkaan painuneena lähellä jyrkänteen juurta. Se\noli rosoinen järkäle, jonka yläreuna oli noin kolmen metrin korkeudella\nhiekan pinnassa, ja sen ja kallioseinämän väliin jäi kapea aukeama.\nSinne he suuntasivat askeleensa ja huomasivat sinne saavuttuaan, että\nkallion ja kiven välissä oli vähän yli puolen metrin levyinen ja noin\nkolmen metrin pituinen onkalo. Tosin se oli avoin molemmista päistään,\nmutta eihän heidän kimppuunsa nyt voitu käydä ainakaan kaikilta\ntahoilta yhtä aikaa.\n\nTuskin he olivat ehtineet piiloutua, kun Tarzanin herkkään korvaan osui\nääni kallioseinämältä heidän yläpuoleltaan. Vilkaistuaan ylöspäin hän\nnäki mitättömän pienen marakatin kyyröttävän vähäisellä ulkoilemalla --\nilkeänaamaisen marakatin, joka silmäili heitä hetkisen ja lähti sitten\nrientämään etelään päin, samaan suuntaan, josta heidän vainoojansa\nolivat tulossa. Myöskin Otobu oli huomannut marakatin. \"Se kertoo\npapukaijoille, ja papukaijat vievät sanan mielipuolille\", valitti\nneekeri.\n\n\"Ei sillä väliä\", vastasi Tarzan. \"Leijonat olisivat kuitenkin\nlöytäneet meidät. Emme voisi toivoakaan pysyvämme niiltä piilossa.\"\n\nHän sijoitti Smith-Oldwickin pistooleineen suojapaikan pohjoiselle\naukeamalle ja käski Otobun seisoa keihäs valmiina englantilaisen\nvierellä, valmistautuen itse suojaamaan eteläistä päätä. Tytön hän\nkomensi pitkälleen heidän väliinsä. \"Siellä olette turvassa siltä\nvaralta, että he käyttävät keihäitään\", hän selitti.\n\nMinuutit tuntuivat Bertha Kircheristä iäisyyden pituisilta, mutta\nvihdoin hän melkein huojennuksekseen havaitsi vihollisten olevan heidän\nkimpussaan. Hän kuuli leijonien kiukkuisia karjahduksia ja mielipuolten\nhuutoja. Useita minuutteja tuntuivat miehet tarkastelevan uhriensa\nlöytämää varustusta. Heidän ääniään kuului sekä pohjois- että\neteläpuolelta, ja sitten näki maassa viruva tyttö leijonan karkaavan\nedessään olevaa apinamiestä kohti. Hän näki käyrää sapelia pitelevän\njättiläiskäsivarren heilahtavan taaksepäin, sitten putoavan peloittavan\nnopeasti ja osuvan leijonaan pedon noustessa käydäkseen käsikähmään\nmiehen kanssa. Säilä halkaisi eläimen kallon yhtä vaivattomasti kuin\nteurastajan veitsi lampaan vatsan.\n\nSitten hän kuuli Smith-Oldwickia kohti juostavan ripeästi; pistooli\npamahti, kuului parkaisu ja maahan kaatuvan ruumiin tömähdys.\nIlmeisesti lamautuneina ensimmäisen yrityksensä raukeamisesta\nahdistajat peräytyivät, mutta vain vähäksi aikaa. He hyökkäsivät\nuudelleen, tällä kertaa mies Tarzania vastaan ja leijona nujertamaan\nSmith-Oldwickia. Tarzan oli varoittanut nuorta englantilaista\ntuhlaamasta panoksiaan leijoniin, ja leijonan ryntäyksen ottikin\nvastaan Otobu xujalaisine keihäineen. Petoa ei kuitenkaan saatu\nkaadetuksi, ennenkuin sekä hän että Smith-Oldwick olivat saaneet\nvammoja ja viimemainitun oli onnistunut työntää tytöllä olleen sapelin\nkärki otuksen sydämeen. Tarzanin kimppuun tullut mies eteni\nvaromattomuudessaan liian lähelle apinamiestä pyrkiessään sivaltamaan\niskun tämän päähän, ja silmänräpäystä myöhemmin virui hänen ruumiinsa\nkatkaistuin kauloin leijonan ruholla. Taaskin vetäytyivät viholliset\ntakaisin, mutta nytkin vain hetkiseksi. Ja tällä kertaa he ryntäsivät\nkaikin voimin, sekä leijonat että miehet, ehkä puolikymmentä kumpiakin.\nMiehet heittivät keihäänsä, ja leijonat odottivat soturien takana\nilmeisestikin hyökkäysmerkkiä.\n\n\"Onko loppumme käsissä?\" sanoi tyttö.\n\n\"Ei\", huusi apinamies, \"sillä vielä elämme!\"\n\nNämä sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun jälelläolevat\nsoturit syöksyivät esille ja sinkosivat keihäänsä yhtä aikaa molemmista\npäistä. Koettaessaan suojata tyttöä sai Tarzan niistä yhden\nolkapäähänsä, ja ase oli lingottu niin vinhasti, että se kellisti hänet\nselälleen maahan. Smith-Oldwick ehti laukaista pistoolinsa kahdesti,\nmutta sitten hänkin sortui; keihäs oli osunut hänen reiteensä lonkan ja\npolven keskiväliin. Vain Otobu jäi torjumaan vihollisia, sillä\nenglantilainen, joka jo ennestään oli heikko haavoistaan ja leijonalta\näsken saamistaan iskuista, meni tajuttomaksi vaipuessaan maahan\nviimeisestä vammastaan.\n\nHänen kaatuessaan kirposi pistooli hänen kädestään. Tyttö huomasi sen\nja sieppasi aseen. Kun Tarzan koetti nousta pystyyn, hyppäsi yksi\nsotureista suoraan häntä vastaan, painoi hänet takaisin ja\nhornamaisesti kiljuen nosti sapelinkärjen Tarzanin sydämen kohdalle.\nEnnen kuin hän kuitenkaan ennätti iskeä, ojensi tyttö Smith-Oldwickin\npistoolin ja ampui laukauksen vasten pahuksen kasvoja.\n\nSamassa kajahti sekä hätyyttäjien että hätyytettyjen hämmästykseksi\nyhteislaukaus rotkosta. Suloisina kuin taivaan enkelin äänet saapuivat\neurooppalaisten korviin englantilaisen aliupseerin terävät\nkomentosanat. Leijonien karjunnasta ja mielipuolien kiljaisuista\nhuolimatta kuulivat Tarzan ja tyttö nuo miellyttävät äänet juuri\nsamalla hetkellä, kun apinamieskin oli kokonaan herjennyt toivomasta.\n\nTyönnettyään soturin ruumiin syrjään ponnistautui Tarzan pystyyn\nkeihään yhä törröttäessä hänen olkapäässään. Myöskin Bertha Kircher\nnousi seisomaan, ja kun Tarzan oli kiskonut aseen irti ja astui esiin\nsuojapaikkansa piilosta, seurasi tyttö hänen vierellään. Kahakka, joka\npäättyi heidän pelastumiseensa, oli pian ohi. Useimmat leijonat\npääsivät pakoon, mutta kaikki seuruetta hätyyttäneet xujalaiset saivat\nsurmansa. Kun Tarzan ja tyttö saapuivat osaston näkyviin, vei eräs\nenglantilainen sotilas kiväärin poskelleen. Bertha Kircher havaitsi\nmiehen liikkeen, oivalsi heti, että Tarzanin keltainen vaippa oli\nluonnollisesti erehdyttävä, ja juoksi hänen ja sotilaan välille. \"Älkää\nampuko!\" hän huusi viimemainitulle. \"Olemme molemmat ystäviä.\"\n\n\"Kädet ylös sitten, te siellä takana!\" komensi mies Tarzania. \"En aio\nantaa ainoallekaan keltamekkoiselle vintiölle tilaisuutta tepposten\ntekoon.\"\n\nSamassa lähestyi etujoukkoa johtanut kersantti, ja kun Tarzan ja tyttö\npuhuivat hänelle englanninkieltä, selittäen, mistä heidän valepukunsa\njohtuivat, uskoi hän heidän sanojaan, koska he ilmeisesti eivät olleet\nsamaa rotua kuin heidän ympärillään viruvat kuolleet olennot. Kymmenen\nminuutin kuluttua saapui retkikunnan pääjoukko. Smith-Oldwickin ja\napinamiehen haavat sidottiin, ja puolta tuntia myöhemmin he olivat\nmatkalla pelastajiensa leiriin.\n\nSinä iltana sovittiin, että Smith-Oldwick ja Bertha Kircher\nkuljetettaisiin lähellä rannikkoa olevaan brittiläisten joukkojen\npäämajaan lentokoneilla. Molemmat retkikunnan mukaan määrätyt koneet\nvarattiin siihen tarkoitukseen. Tarzan ja Otobu eivät suostuneet\nenglantilaisen kapteenin tarjoukseen, kun tämä ehdotti, että he\nseuraisivat hänen maata myöten palaavaa osastoaan. Tarzan selitti, että\nhänen maansa samoin kuin Otobunkin oli lännessä ja että he samoaisivat\nyhdessä wamabojen maahan saakka.\n\n\"Ettekö aio siis palata meidän kanssamme?\" tiedusti tyttö.\n\n\"En\", vastasi apinamies. \"Kotini on länsirannikolla. Jatkan matkaani\nsinne.\"\n\nBertha Kircher loi häneen vetoavan katseen. \"Aiotteko mennä takaisin\nkauheaan viidakkoon?\" hän kysyi. \"Emmekö enää koskaan näe teitä?\"\n\nTarzan silmäili häntä hetkisen äänettömänä. \"Ette koskaan\", hän virkkoi\nsitten, kääntyi sen enempää sanomatta ympäri ja poistui.\n\nSeuraavana aamuna saapui tukileiristä eversti Capell toisessa niistä\nlentokoneista, joiden oli määrä viedä Smith-Oldwick ja tyttö itään\npäin. Tarzan oli jonkun matkan päässä, kun kone laskeutui maahan ja\nupseeri kiipesi siitä alas. Hän näki everstin tervehtivän etujoukkoa\nkomentanutta nuorempaa toveriaan ja kääntyvän sitten Bertha Kircherin\npuoleen, joka seisoi muutamien askelten päässä kapteenin takana. Tarzan\naprikoi, miltä saksalaisesta vakoojasta tuntui tässä tilaisuudessa\netenkin, kun hänen täytyi tietää, että saapuvilla oli henkilö, joka\ntunsi hänen oikean karvansa. Eversti Capell astui tyttöä kohti kädet\nojossa ja kasvot hymyssä, ja vaikka Tarzan ei kuullutkaan sanoja, näki\nhän, että tervehdys oli ystävällinen, melkeinpä sydämellinen. Tarzan\nkääntyi synkkänä toisaalle, ja jos joku olisi ollut lähellä, olisi hän\nkuullut hiljaisen murahduksen kumahtavan apinamiehen rinnasta. Hän\ntiesi, että hänen isänmaansa oli sodassa Saksan kanssa ja että hänen\nvelvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja hänen oma katkeruutensa ja\nvihansa vihollisia vastaan vaativat häntä paljastamaan tytön kavalat\nhommat. Mutta kuitenkin hän empi, ja juuri siksi hän murisi -- ei\nsaksalaiselle urkkijalle, vaan omalle heikkoudelleen.\n\nHän ei senjälkeen nähnyt Bertha Kircheriä, ennen kuin tämä nousi\nlentokoneeseen ja lähti kiitämään itää kohti. Sanoessaan jäähyväisiä\nSmith-Oldwickille sai hän taaskin nuoren englantilaisen usein toistamat\nkiitokset. Ja sitten Tarzan näki korkealla leijailevan koneen vievän\npois hänetkin ja tarkkaili alusta, kunnes se pieneni vähäiseksi\npilkuksi ja vihdoin katosi korkealle ilmaan itäiselle taivaalle.\n\nTäysissä varuksissa ja reput selässä odottivat sotilaat määräystä\nlähteäkseen jatkamaan paluumarssiaan. Eversti Capell halusi\nhenkilökohtaisesti tutustua etujoukon leirin ja tukikohdan väliseen\nseutuun ja oli senvuoksi päättänyt marssia takaisin joukkojensa mukana.\nKun kaikki oli valmiina lähtöä varten, tuli hän Tarzanin puheille.\n\"Toivoisin teidän palaavan kanssamme, Greystoke\", hän sanoi, \"ja jollei\nminun vetoomuksellani ole tehoa, niin ehkä Smith-Oldwickin ja äsken\nluotamme poistuneen nuoren naisen pyynnöt vaikuttavat paremmin. He\nkäskivät minua koettamaan taivuttaa teitä tulemaan takaisin\nsivistyneeseen maailmaan.\"\n\n\"Ei\", vastasi Tarzan. \"Minä noudatan omaa tietäni. Neiti Kircher ja\nluutnantti Smith-Oldwick tottelivat vain kiitollisuudentunnettaan\najatellessaan minun menestystäni.\"\n\n\"Neiti Kircher?\" huudahti Capell, purskahtaen sitten nauruun.\n\"Tunnetteko siis hänet Bertha Kircherinä, saksalaisena vakoojana?\"\n\nTarzan silmäili toista hetkisen äänettömänä. Hän ei jaksanut\nymmärtää, kuinka brittiläinen upseeri saattoi noin tyynesti puhua\nvihollisurkkijasta, joka oli ollut hänen vallassaan ja jonka hän oli\nsallinut pujahtaa tiehensä. \"Kyllä\", sanoi apinamies. \"Tiedän, että hän\non Bertha Kircher, saksalainen vakooja.\"\n\n\"Ettekö tiedä hänestä muuta?\" kysyi Capell.\n\n\"En tiedä\", vastasi Tarzan.\n\n\"Hän on neiti Patricia Canby\", ilmoitti Capell, \"yksi Englannin\nitä-afrikkalaisten joukkojen tiedonhankintaosaston parhaita jäseniä.\nHänen isänsä ja minä palvelimme Intiassa yhdessä, ja olen tuntenut\nhänet syntymästään asti.\n\n\"-- Tässä, nähkääs, on paperinippu, jonka hän otti eräältä\nsaksalaiselta upseerilta ja jota hän on säilyttänyt kaikissa tukalissa\nvaiheissansa -- uskollisesti ja horjumatta täyttäen velvollisuutensa.\nKatsokaahan! Minulla ei ole vielä ollut aikaa tutustua niihin, mutta\nkuten näette, on tässä sotilaallinen karttaluonnoskirja, tukku\nselostuksia ja jonkun hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja.\"\n\n\"Hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja!\" kertasi Tarzan käheästi.\n\"Saanko silmäillä sitä, Capell? Hän on sama mies, joka murhasi lady\nGreystoken.\"\n\nEnglantilainen ojensi pienen nidoksen toiselle virkkamatta mitään.\nTarzan vilkui hätäisesti sivuja etsien määrättyä päivää -- sitä päivää,\njolloin hirmuteko oli tehty -- ja löydettyään sen luki nopeasti. Äkkiä\npääsi hänen huuliltaan epäilevä äännähdys. Capell katsoi häneen\nkysyvästi.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti apinamies. \"Voiko tämä olla totta. Kuulkaahan!\"\nJa hän luki ääneen otteen tiheästi kirjoitetulta sivulta.\n\n\"Tein engelsmannille pikku kepposen. Kotiin palattuaan hän löytää\nvaimonsa ruumiin poltettuna kammiossaan -- mutta hän vain luulee sitä\nvaimokseen. Käskin von Gossin ottaa erään kuolleen neekerinaisen\nruumiin ja kärventää sen, ensin työnnettyään sen sormiin lady\nGreystoken sormukset -- lady G. on tärkeä, päämajan tallessa.\"\n\n\"Hän elää!\" riemuitsi Tarzan.\n\n\"Jumalan kiitos!\" yhtyi Capell. \"Entä nyt?\"\n\n\"Lähden tietystikin kanssanne paluumatkalle. Kuinka hirveästi olen\nsyyttänyt neiti Canbya väärin, mutta miten olisin voinut aavistaa?\nSanoin Smith-Oldwickillekin, joka rakastaa häntä, että hän on\nsaksalainen urkkija. -- Minun ei ole palattava ainoastaan löytääkseni\nvaimoni, vaan myöskin sovittaakseni tämän vääryyden.\"\n\n\"Älkää olko siitä huolissanne!\" rauhoitti Capell häntä. \"Neiti Canby\non varmastikin saanut Smith-Oldwickin uskomaan, ettei hän ole\nvihollisvakooja, sillä lähtiessään äsken luutnantti mainitsi minulle,\nettä tyttö on luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\n\n"]