[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSyhX4eQlaan3X6caWTDTe2ShRHZcjzvbXLtia-uJ14o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2450,"Kauhea Tarzan","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2450-burroughs-edgar-rice-kauhea-tarzan","2450__Burroughs_Edgar_Rice__Kauhea_Tarzan",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1921,1925,59997,404155,false,64486,[24,25,26],"Adventure stories","Fantasy fiction","Tarzan (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Adventure","Novels","\"Kauhea Tarzan: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä\" by Edgar Rice Burroughs is a novel first published in 1912. When an English nobleman's infant son is orphaned in the African jungle, he is adopted and raised by apes. Named Tarzan, he grows into a skilled hunter who rules the ape tribe, unaware of his true heritage. His world transforms when a group of white travelers arrives, including a young woman named Jane Porter, forcing him to confront questions of identity, civilization, and belonging between two vastly different worlds. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hämeen-Anttila, Väinö",274,"Tarzan matkaa Janea etsiessään salaiseen Pal-ul-donin laaksoon, jossa elää esihistoriallisia petoja ja hännällisiä ihmisrotuja. Viidakon valtias joutuu keskelle paikallisia valtataisteluita ja vaarallisia tilanteita pyrkiessään löytämään kadonneen vaimonsa.","Edgar Rice Burroughsin 'Kauhea Tarzan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2450. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAUHEA TARZAN\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä (\"Tarzan the Terrible\") suomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\n\nKariston nuorisonkirjoja 61\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Oudoilla olosijoilla\n   II. Kolme kuin yksi\n  III. Taistelu kallionkupeella\n   IV. Väijytys\n    V. Ahdistettu neito\n   VI. Gryfin satimessa\n  VII. Ihmeellisellä kyydillä\n VIII. Valon kaupungissa\n   IX. Hämmennyttävä vieras\n    X. Kavallettu\n   XI. Jumalan haastajat\n  XII. Urhea muukalainen\n XIII. Temppelipapin hahmossa\n  XIV. Leijonamies lähettinä\n   XV. Valtataistelu alkaa\n  XVI. Lu-donin juoni raukeaa\n XVII. Janen pako\nXVIII. Pappien oveluutta\n  XIX. Aavistamaton kohtaus\n   XX. Menetetty rauha\n  XXI. Tarzan löytää Janen\n XXII. Ja-don kerää joukkonsa\nXXIII. Pan-satin kaksi kaappausta\n  XIV. Tuomion hetki\n   XV. Kotia kohti\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nOudoilla olosijoilla\n\n\nHiljaisena kuin varjo, joiden keskellä se liikkui, hiipi suuri peto\nkeskiyön viidakossa; kellanvihreät silmät tuijottivat pyöreinä, jäntevä\nhäntä aaltoili takana, pää oli alhaalla ja korvat luimussa, jokainen\nlihas värähteli pyynnin jännityksestä. Viidakon kuu täplitti siellä\ntäällä aukeamia, joita voimakas kissaeläin aina huolellisesti vältti.\nVaikka se liikkui sankan vihannuuden läpi runsaassa risujen ja lehvien\nkerrostumassa, ei sen kulku synnyttänyt mitään ääntä, jota tylsät\nihmiskorvat olisivat eroittaneet.\n\nNäköjään vähemmän varovainen oli metsästetty olento, joka liikkui aivan\nyhtä hiljaisena kuin leijona sadan askeleen päässä tummanruskean\nlihansyöjän edellä, sillä se ei kiertänyt kuutamoisia ahoja, vaan meni\nsuoraan niiden poikki, ja sen mutkittelevasta ladusta saattoikin\npäätellä, että se etsi näitä helpoimpia pääsyteitä. Ja sehän kävelikin\npystyssä kahdella jalalla, päinvastoin kuin verenhimoinen vaanijansa --\nse käveli kahdella jalalla ja oli karvaton, paitsi että päätä verhosi\nmusta suortuvapeite; käsivarret olivat soreat ja voimakkaat, kädet\njäntevät ja hoikat, sormet pitkät ja suippenevat, ja peukalot\nulottuivat melkein etusormien ensimmäiseen niveleeseen. Sääretkin\nolivat siromuotoiset, mutta jalat olivat poikkeuksena kaikista\nihmisroduista, paitsi mahdollisesti muutamista niiden alhaisimmista\nedustajista, kun nimittäin isotvarpaat ulkonivat suorassa kulmassa\njalkateristä.\n\nHetkellisesti pysähtyen loistavan afrikkalaisen kuun täyteen hohteeseen\ntämä olento käänsi tarkkaavasti korvansa taakseen, ja hänen päänsä\nollessa silloin koholla saattoi selvästi erottaa kasvonpiirteet\nkuutamossa. Ne olivat lujat, selväjuovaiset ja säännölliset -- niiden\nmiehinen kauneus olisi herättänyt huomiota missä hyvänsä suuressa\nmaailmankaupungissa. Mutta oliko tämä olento mies? Jonkun puissa\noleksijan tarkkaajan olisi ollut vaikea sitä päättää, leijonan riistan\njälleen jatkaessa kulkuaan hopeakirjauksen poikitse, jonka Kuutar oli\nlevittänyt kolkon viidakon permannolle, sillä reisille kierretyn\nmustakarvaisen lannetaljan alta riippui pitkä karvaton, valkoinen\nhäntä.\n\nOlennolla oli toisessa kädessä tukeva nuija, ja hartiahankkiluksesta\nriippui vasemmalla kyljellä lyhyt tuppipuukko, kun taasen uumavyö\nkannatteli oikealla kupeella nahkareppua. Näitä hihnoja kiinnitti\nruumiiseen ja samalla nähtävästi kannatti lannetaljaa leveä miehusta,\njoka kimalteli kuun valossa ikäänkuin kultarenkailla siroiteltuina, ja\nsen kiinnikkeenä oli vatsan keskikohdalla valtava koristesolki, jossa\nnäytti välkkyvän jalokiviä.\n\nLähemmäksi ja lähemmäksi aiottua saalistaan ryömi Numa, leijona, ja\nettä väijytty ei ollut tyyten tietämätön vaarastaan, siitä oli\ntodistuksena korvien ja terävien mustien silmien yhä tiheämpi\nkääntyminen hänen ladullaan hiipailevaa kissaeläintä kohti. Hän ei\nsuurestikaan lisännyt vauhtiaan, heiluvaa harppailua, missä avoimet\npaikat sallivat, mutta hän veti puukon väljemmälle tupessa ja piti\nnuijaansa kaiken aikaa valmiina käymään heti toimintaan.\n\nTunkeutuen vihdoin kapean kaistaleen poikki, jossa viidakon\nkasvullisuus rehoitti tavallista tiheämpänä, näki miesolio edessään\nmelkoisen alan melkein puuttomana. Hetkisen hän epäröitsi, vilkaisi\ntaakseen ja sitten ylös päällitseen huojuvien isojen puiden varjeleviin\noksiin; mutta jokin suurempi aihe kuin pelko tai varovaisuus näytti\nmääräävän hänen ratkaisunsa, sillä hän samosi eteenpäin pikku\ntasangolle, jättäen puiden suojan. Ruohoisella aukealla näkyi pitempien\nja lyhyempien välimatkojen päässä lehteviä turvapaikkoja, ja hänen\nvalitsemansa suunta johti toisesta toiseen osoittaen, että hän ei ollut\nkokonaan heittänyt varovaisuutta sikseen; mutta hänen lähtiessään\ntoiselta puulta oli matka seuraavalle jokseenkin pitkä, ja juuri\nsilloin asteli Numa viidakon kätköistä. Nähdessään saaliin ilmeisesti\navuttomana edessään se nosti häntänsä jäykäksi pystyyni ja hyökkäsi.\n\nKaksi kuukautta -- kaksi pitkää nälän, janon, ponnistusten, pettymysten\nja kaikkea pahempana kalvavan tuskan kuukautta -- oli kulunut siitä kun\nApinain Tarzan sai kuolleen saksalaisen kapteenin päiväkirjasta tietää,\nettä hänen vaimonsa oli vielä elossa. Lyhyt tutkimus, jossa häntä\ninnokkaasti auttoi Brittiläisen Itä-Afrikan retkikunnan vakoiluosasto,\nsai selville, että lady Janea oli yritetty piilotella sisämaassa;\nainoastaan saksalainen päämaja saattoi tietää, mitä sillä salaamisella\ntarkoitettiin.\n\nHänet oli lähetetty Kongon vapaavaltion rajan yli, vartionaan\nluutnantti Obergatzin johtama osasto saksalaisia alkuasukassotilaita.\n\nLähtien yksin etsimään häntä olikin Tarzan löytänyt kylän, jossa häntä\noli pidetty vankina; mutta hän kuuli puolisonsa päässeen sieltä pakoon\nuseita kuukausia aikaisemmin. Saksalainen upseeri oli osastonsa kanssa\nkiirehtinyt häntä tavoittelemaan, saaden kylästä oppaita. Siitä\nedelleen olivat Tarzanin puhuttelemien päällikköjen, oppaiden ja\nsoturien kertomukset epämääräisiä ja ristiriitaisia. Jotkut oppaat\nväittivät, että heidät oli lähetetty takaisin, mutta toiset ilmoittivat\nkaranneensa kotikylään sitten kun heidät oli pakotettu samoamaan\nsalomaille kauas omasta maastansa. Sotilaiden suunnastakin kykeni\nTarzan päättelemää vain arvailuja, liittäessään kokoon eri lähteistä\nurkkimiansa todisteiden katkelmia.\n\nHän oli lähtenyt kylästä tunkeutumaan lounasta kohti ja perin kovissa\nkoettelemuksissa suoriutunut laajan vedettömän aron taakse, jota\nenimmäkseen peittivät tiheät okapensaat. Siten hän oli viimein päätynyt\nalueelle, jolla luultavasti ei ollut milloinkaan ennen valkoinen mies\nkäynyt ja joka tunnettiin ainoastaan rajamaiden heimojen tarinoissa.\nTäällä oli pilviin kohoavia vuoria, vesirikkaita ylätasankoja, aavoja\nlakeuksia ja valtavia rämeitä, mutta lakeudet, ylätasangot ja vuoret\nolivat luoksepääsemättömiä, kunnes hän viikkokausia sitkeästi\nyriteltyään sai löydetyksi kohdan, mistä kävi pyrkiminen rämeiden yli\n-- kamalan taipaleen, jolla kuhisi myrkyllisiä käärmeitä ja isompia\nvaarallisia matelijoita. Useana kertana hän vilaukselta näki etäällä\ntai yön hämyssä ikäänkuin jättiläismäisiä mateliashirviöitä, mutta kun\nsuomailla liikkui suurin joukoin virtahepoja, sarvikuonoja ja norsuja,\nei hän koskaan ollut varma siitä, että ne hahmot eivät olleet näitä\neläimiä.\n\nSuoseudusta selvittyään ja seistessään viimein lujalla kamaralla hän\ntajusi, miksi tämä alue oli kenties epälukuisten ikäkausien ajat\nuhmannut ulomman maailman sankarillisten rotujen uljuutta ja\nkestävyyttä, jotka ainaisten vastoinkäymisten ja uskomattomien\nkärsimysten jälkeen olivat tunkeutuneet jotensakin jokaiselle muulle\ntienoolle, navalta navalle.\n\nRiistan runsaudesta ja monilukuisuudesta päättäen näytti siltä kuin\nolisi jokainen tunnettu laji lintua ja eläintä ja matelijaa\netsinyt täältä tyyssijaa, viimeiseksi turvakseen tunkeilevilta\nihmispaljouksilta, jotka olivat vakaasti levittäytyneet yli maan pinnan\nriistämään pyyntialueita alemmilta muodoilta siitä asti kun ensimmäinen\napina loi karvapeitteensä ja lakkasi kävelemästä rystysillään.\nNiissäkin lajeissa, joita Tarzan tunsi, ilmeni täällä joko poikkeavan\nkehityssuunnan tuloksia tai ammoisista ajoista säilynyttä muodon\nmuuttumattomuutta.\n\nEsiintyi myös monia risteytymisen muunnoksia, joista kelta- ja\nmustajuovainen leijona ei ollut Tarzanille vähimmän mielenkiintoinen.\nSe oli kooltaan pienempi kuin Tarzanin ennestään tuntema, mutta silti\nhyvinkin pelättävä peto, se kun oli saanut terävien sapelimaisten\ntorahampaitten lisäksi paholaisen sisun. Tarzanista se todisti, että\nAfrikan tiheiköissä oli aikoinaan samoillut tiikereitä, mahdollisesti\ntoisen maailmankauden sapelihampaisia jättiläisiä, ja näistä ja\nleijonista olivat nähtävästi saaneet syntynsä ne kamalat otukset,\njoita, hän nyt toisinaan tapasi.\n\nTämän uuden, vanhan maailman varsinaiset leijonat eivät paljoakaan\neronneet niistä, joita, hän tunsi ennestään; koko ja ruumiin rakenne\nolivat jokseenkin samat, mutta ne eivät menettäneet penikkakauden\npantteritäpliä, vaan säilyttivät ne kaiken ikänsä selvinä.\n\nKaksi ponnistelun kuukautta ei tuottanut vähäisintäkään vihiä siitä,\nettä etsitty oli tullut tähän kauniiseen ja kuitenkin kaameaan maahan.\nTarzanin tutkimukset ihmissyöjien kylässä ja lähialueiden heimojen\nkuulustelu oli kuitenkin saanut hänet vakuutetuksi, että jos lady Jane\noli elossa, täytyi häntä tavoitella tältä suunnalta, koska kaikkien\nmahdollisuuksien tarkastelu oli jättänyt jäljelle vain tämän. Hänen oli\nmahdoton käsittää, miten pakolainen oli voinut päästä rämeseudun yli,\nmutta jokin sisäinen varmuus tuntui hänelle ilmaisevan, että hän oli\nselviytynyt tälle puolelle, joskaan hänen kohtalostaan ei voinut mitään\naavistella. Ja tämä tuntematon, matkaamaton korpiseutu oli valtavan\nlaaja; korkeat, synkät vuoret sulkivat hänen tietänsä, kallioylänteiltä\nvaahtoavat tulvajoet ehkäisivät hänen kulkuaan, ja alinomaa oli hänen\nkilpailtava älyllään ja lihaksillaan isojen petojen kanssa elantonsa\nhankkimisessa.\n\nTuon tuostakin Tarzan ja Numa väijyivät samaa otusta, ja saaliin\nkorjasi milloin toinen, milloin toinen. Harvoin joutui apinamies\nkuitenkin näkemään nälkää, sillä riistaeläimiä ja -lintuja oli\nrunsaasti, samoin kuin hedelmiä ja niitä lukemattomia kasvikunnan\ntuotteita, joilla viidakkokasvatuksen saanut ihminen kykenee elämään.\n\nUseita päiviä etsittyään hän oli lopulta keksinyt vuoriston läpi\njohtavan solan, ja toiselle puolelle tultuaan hän oli huomannut\nolevansa jotakuinkin samanlaisessa maassa kuin mistä oli lähtenyt.\nMetsästys oli tuottoisaa, ja puiden peittämän tasangon reunaan\navautuvan rotkotien suulla tapasi apinamies lammikon, jonka partaalla\nhänen uhrikseen sortui helposti Bara, metsäkauris.\n\nSe tapahtui juuri hämärän tullen. Isojen nelijalkaisten metsästäjien\nääniä kohosi tuolloin tällöin eri suunnilta, ja kun rotkotien puut\neivät suoneet mitään mukavaa asemapaikkaa, heitti apinamies kauriin\nruhon hartioilleen ja lähti alas tasangolle. Sen vastapäisellä puolella\nnäkyi mahtavia puita -- suuri metsä, joka hänen harjaantuneelle\nsiimalleen ilmaisi valtavaa aarniosaloa. Tätä kohti oli apinamies\nmatkalla, kun hän tasangon puolivälissä keksi sellaisen yksinäisen\npuun, joka parhaiten soveltui hänelle yösijaksi; hän heilautti itsensä\nkeveästi sen oksille ja sai pian oivallisen leposuojan.\n\nHän söi Baran lihaa ja kyllänsä saatuaan vei ruhon jäännöksen puun\ntoiselle puolelle, tallettaen sen turvallisen korkealle maasta.\nHaarukkaansa palaten hän asettui mukavasti nukkumaan ja seuraavassa\nhetkessä kajahtelivat leijonain karjaisut ja pienempien kissaeläinten\nulvahdukset kuuroille korville.\n\nViidakon tavalliset äänet pikemmin tyynnyttivät kuin häiritsivät\napinamiestä; mutta tavallisuudesta poikkeava risahdus, olipa se\nkuinkakin aistimaton valveillaolevan sivistysihmisen korvaan, jäi\nharvoin tunkeutumatta Tarzanin tajuntaan hänen uinaillessaan\nsikeästikin, ja niinpä kuun ollessa korkealla sai äkillinen\njalkojen tepastus ruohikossa puun lähistöllä hänet virkuksi ja\ntoimintavalmiiksi. Tarzan ei herää niinkuin te ja minä, unen painostus\nyhä silmissä ja aivoissa, sillä jos aarniometsien olennot havahtuisivat\nsiten, eivät he pääsisi valveille usein. Hänen silmiensä rävähtäessä\nkirkkaina auki vastaanottivat hänen aivojensa hermokeskukset heti yhtä\nselkeinä kaikkien aistien elähdykset.\n\nMelkein hänen alapuolellaan, kiitämässä puuta kohti, oli ensi\nsilmäyksellä päättäen melkein alaston valkoinen mies; mutta siinäkään\nensimmäisessä havaitsemuksen vilahduksessa ei apinamiehen huomiota\nvälttänyt taakse ulkoneva pitkä, valkoinen häntä. Pakenijan takana ja\nnyt niin likellä, että saaliilla ei ollut pelastuksen mahdollisuutta,\ntuli Numa täydessä hyökkäyksessä. Äänettömänä riista, äänettömänä\ntappaja, niinkuin kuolleen maailman haamut nuo kaksi vilistivät\nhisahtamattoman vinhasti tämän julman kilpajuoksun kolkkoon\nloppukohtaukseen.\n\nSamalla kun hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan alapuolelleen\nilmestyneen näyn, seurasivat siinä lyhyessä aistimuksen hetkessä\noivallus, järki ja päätös toisiansa niin joutuisasti, että apinamies\noli melkein samanaikaisesti keski-ilmassa, sillä hän oli nähnyt\nomaa muotoansa muistuttavan valkoihoisen olennon Tarzanin\nperinnäisvihollisen ahdistamana. Niin likellä oli leijona\nhätyyttämässä, että Tarzanilla ei ollut aikaa huolellisesti valita\nhyökkäysmenetelmäänsä. Niinkuin sukeltaja ponnahduslaudalta hyppää pää\nedellä veteen, samoin Apinain Tarzan sukelsi suoraan leijonaan,\noikeassa kädessään paljaana hänen isänsä veitsi, joka niin monta kertaa\nennen oli maistanut kuningaspedon verta.\n\nHarittava kynsi repäisi Tarzanin kylkeen pitkän, syvän haavan, ja\nsitten apinamies oli Numan selässä ja terä upposi ja upposi uudestaan\nvilliin kylkeen. Eikä mies-oliokaan enää ollut paossa tai jouten.\nHänkin oli aarniometsän olentona heti aistinut pelastumisensa ihmeen,\nkiepahtanut kantapäillään ja hypännyt esiin nuija koholla Tarzanin\navuksi ja Numan tuhoksi. Kamalan voimakas sivallus pedon litteään\nkalloon pökerrytti sen, ja kun sitten Tarzanin puukko tapasi hurjan\nsydämen, osoittivat muutamat kouristuksen väreet ja äkillinen\nveltostuminen lihansyöjän lähtöä.\n\nHypähtäen seisaalle apinamies laski jalkansa raadolle, kohotti kasvonsa\nGoroa, kuuta, kohti ja kajautti urosapinan villin voitonhuudon.\n\nKamalan kiljahduksen päästessä apinamiehen huulilta astahti mies-olio\nnopeasti taaksepäin ikäänkuin äkillisen kammon vallassa; mutta kun\nTarzan pisti metsästyspuukon takaisin tuppeen ja kääntyi häneen päin,\nei toinen nähnyt hänen siveässä arvokkuudessaan mitään pelon aihetta.\n\nNuo kaksi seisoivat kotvan tarkastellen toisiaan, ja sitten mies-olio\nalkoi puhua. Tarzan käsitti, että hänen edessään seisova olento lausui\njärjestelmällisiä ääniä, jotka hänelle tuntemattomalla kielellä\nilmaisivat enemmässä tai vähemmässä määrin samojen järjenlahjojen\nmuodostamia ajatuksia kuin hänellä itselläänkin oli. Toisin sanoen,\nvaikka olennolla oli apinan häntä ja peukalot ja isotvarpaat, oli se\nkaikissa muissa suhteissa aivan ilmeisesti ihminen.\n\nOlento huomasi nyt Tarzanin kyljestä vuotavan verta. Hän otti\nkupeellaan riippuvasta massista pienen pussin:, lähestyi Tarzania ja\npyysi merkeillä apinamiestä laskeutumaan pitkäkseen, jotta hän voisi\nhoitaa haavaa. Levittäen sitten vihleen reunat erilleen hän sirotteli\npussistaan vereslihaan jauhetta. Haavan kipu ei ollut mitään lääkkeen\ntuimaan kirvelyyn verraten, mutta ruumiilliseen kärsimykseen tottuneena\napinamies kesti sen järkkymättömästi, ja tuokion kuluttua ei ollut\nainoastaan verenvuoto lakannut, vaan pakotuskin.\n\nVastaukseksi toisen pehmeäsointuiseen ja varsin miellyttävään ääntelyyn\npuhui Tarzan useiden sisämaan heimojen murteilla ja myös isojen apinain\nkielellä, mutta kaikki jäi miehelle ilmeisesti käsittämättömäksi.\nNähdessään että he eivät kyenneet toisiaan ymmärtämään, astui miesapina\nTarzanin luo ja painaen vasemmalla kädellä sydäntään laski oikean\nkämmenensä apinamiehen sydämelle. Jälkimmäinen piti sitä ystävällisenä\ntervehdyksenä, ja sivistymättömien rotujen tapoihin perehtyneenä hän\nvastasi samoin, käsittäen että häneltä epäilemättä odotettiin sitä.\nHänen eleensä tuntui tyydyttävän ja ilahduttavan uutta tuttavaansa,\njoka heti innostui jälleen haastelemaan ja lopulta keikauttaen päänsä\ntaaksepäin nuuski ilmaa puunlatvan suunnalta; sitten hän viitaten\nkauriin ruhoon kosketti vatsaansa, ja sitä merkkikieltä olisi\ntyhmempikin osannut tulkita. Kättänsä heilauttaen Tarzan kehoitti\nvierastaan haukkaamaan hänen villin ateriansa jäännöstä, ja hypäten\nnotkeasti kuin pieni apina puun alaoksille pääsi toinen joutuin käsiksi\nlihaan, ainaisena apunaan pitkä, voimakkaasti taipuisa häntänsä.\n\nMiesapina söi ääneti, terävällä veitsellään leikkoen pikku viipaleita\nkauriin lavasta. Haarukassaan Tarzan ylempänä tarkkaili kumppaniaan,\npannen merkille inhimillisten piirteiden vallitsevaisuuden, jota\npeukalot, isotvarpaat ja häntä omituisina poikkeuksina epäilemättä\ntehostivat.\n\nHän ihmetteli, edustiko tämä olento jotakin outoa rotua vai ainoastaan\nsatunnaista palautumista esimuotoihin, kuten näytti luultavammalta.\nKumpikin oletus olisi tuntunut hullunkuriselta, jollei hän olisi nähnyt\nilmiön olemassaolon todistusta edessään. Siinä se kuitenkin oli,\nhännäkäs mies, jolla oli selvästi kiipijän kädet ja jalat.\nKultahelaiset ja jalokivillä koristetut varusteet olivat ehdottomasti\ntaitavien mestarien työtä, mutta Tarzanin oli luonnollisesti mahdotonta\npäätellä, oliko se tämän yksilön vai muiden hänenkaltaistensa\ntaituruutta vai aivan eri rodulta saatua.\n\nAterian päätyttyä vieras pyyhki sormensa ja huulensa läheisestä oksasta\nriipaisemiinsa lehtiin ja katsoi ylös Tarzaniin, suu miellyttävässä\nhymyssä, joka paljasti rivin lujia valkoisia hampaita; kulmahampaat\neivät olleet pitempiä kuin Tarzanillakaan. Hän virkkoi muutamia sanoja,\njotka Tarzan arvasi kohteliaaksi kiitokseksi, ja etsi senjälkeen\nmukavan paikan puusta yösijakseen.\n\nMaata varjosi se pimeys, joka käy aamusarastuksen edellä, kun Tarzan\nheräsi suojaavan puunsa rajuun ravisteluun. Avatessaan silmänsä hän\nnäki kumppaninsakin olevan jalkeilla, ja vilkaistessaan kiireisesti\nympärilleen häiriön aiheen keksimiseksi apinamies hämmästyi silmiänsä\nkohtaavasta näystä.\n\nPuun vieressä kuvastui hämyisenä varjona ylettömän suuri hahmo, ja hän\noli havahtunut tämän jättiläisruhon hipoessa oksia. Tarzania sekä\nihmetytti että nolostutti noin valtavan otuksen pääseminen niin likelle\nhänen heräämättänsä. Pimennossaan apinamies ensimmältä ajatteli\nhäiritsijää norsuksi, joskin kookkaammaksi kuin hän oli ennen\nmilloinkaan nähnyt; mutta tummien ääriviivojen käydessä vähemmän\nepäselviksi hän näki silmiensä tasalla kaksikymmentä jalkaa korkealla\nmaasta hämäränä varjokuvana eriskummaisesti hammasharjaisen selän,\nikäänkuin olennon jokaisesta selkänikamasta olisi kasvanut paksu ja\ntukeva sarvi. Vain osa selkää oli apinamiehen näkyvissä, muu ruumis\nhaipui puun tyven sankkaan pimeyteen, josta nyt kuului lihan ja luiden\nvoimallista rouhimista jättiläisleuoissa. Herkkiin sieraimiinsa\nleijuvista hajuista apinamies samalla oivalsi, että jokin tavaton\nmatelija oli hänen alapuolellaan löytänyt saaliikseen illalla surmatun\nleijonan raadon.\n\nTarzanin silmien turhaan tunkeutuessa raskaihin varjoihin,\nuteliaisuuden jännittäminä, tunsi hän keveän kosketuksen olallaan ja\nkääntyessään näki kumppaninsa yrittävän kääntää puoleensa hänen\nhuomiotaan. Olento painoi etusormen huulilleen äänettömyyden\nvaroitukseksi ja veti Tarzania käsivarresta, osoittaakseen että heidän\npiti heti lähteä tiehensä.\n\nKäsittäen olevansa kummallisessa maassa, jossa ilmeisesti liikkui\nhänelle tavoiltaan ja kyvyiltään uppo outoja jättiläisotuksia,\napinamies mukausi siirtymään pois. Äärimmäisen varovasti laskeusi\nmiesapina alas puusta vastakkaisella puolella valtavasta\nyökuljeksijasta ja hiipi hiljaa yön suojassa tasangon poikki, Tarzan\nkintereillään.\n\nKun nouseva aurinko hääti yön varjot, huomasi Tarzan olevansa jälleen\nison metsän laidassa, ja sinne hänen oppaansa sukelsi, ketterästi\nkapsahtaen puiden oksille ja siellä käyttäen pitkällisen tottumuksen ja\nperinnäisen vaiston tuottamaa joutuisuutta; mutta vaikka hänellä oli\napunaan tarttumahäntä, sormet ja varpaat, ei mies-olio samonnut metsän\nläpi helpommin tai varmemmin kuin roteva apinamies.\n\nTällä matkallaan Tarzan muisti haavan, jonka oli edellisenä iltana\nsaanut kylkeensä Numan koukkaisevasta kynnestä, ja tutkiessaan sitä hän\nihmeekseen huomasi, että kivuttomaksi käyneen vamman reunat eivät\nolleet vähääkään tulehtuneet, mikä epäilemättä oli hänen omituisen\nkumppaninsa siroittaman puhdistavan jauheen ansiota.\n\nHe olivat taivaltaneet pari kolme kilometriä, kun Tarzanin kumppani\nlaskeusi maahan ruohoiselle rinteelle ison puun alla, jonka oksat\nkaartuivat kirkkaan puron yli. Täällä he joivat, ja Tarzan huomasi,\nettä vesi ei ollut ainoastaan mainion puhdasta ja raikasta, vaan että\nsen jäinen viileys ilmaisi nopeata laskua valtavasta vuoristosta, josta\nse sai alkunsa.\n\nHeittäen syrjään lannevaatteensa ja aseensa Tarzan astui pikku\nvedensilmään puun juurella ja nousi sieltä tuokion kuluttua suuresti\nvirkistyneenä ja kiihkeästi haluten aamiaista. Vedestä ilmestyessään\nhän huomasi kumppaninsa tarkastelemassa häntä oudostelevasti. Tarttuen\napinamiestä olkapäähän hän käänsi hänet seisomaan selin itseensä päin,\nkosketteli Tarzanin selkärangan päätä etusormellaan, kiersi oman\nhäntänsä olkapään yli ja jälleen pyöräyttäen apinamiestä viittasi ensin\nTarzaniin ja sitten lisäkkeeseensä, kiihtyneesti parpattaen\nkummallisella kielellään ja näyttäen olevan kovin ymmällä.\n\nApinamies käsitti kumppaninsa luultavasti ensikertaa havainneen, että\nhän oli hännätön luonnostaan eikä tapaturmaisesti, ja hän siis käänsi\nhuomion omiin isoihinvarpaisiinsa ja peukaloihinsa, valaistakseen\nolennolle yhä paremmin, että he kuuluivat eri lajeihin.\n\nMies pudisteli päätänsä arvelevasti, ikäänkuin jaksamatta mitenkään\nymmärtää, kuinka Tarzan saattoi niin poiketa hänen rakenteestaan; mutta\nolkapäitänsä kohauttaen hän nähtävästi sitten heitti sikseen sen\nongelman harkitsemisen, laski syrjään omat varusteensa ja astui\nsuvantoon. Peseydyttyään ja päästyään jälleen vähäiseen vaatetukseensa\nhän istuutui puun tyvelle, viittasi Tarzania tulemaan vierelleen ja\navasi oikealla kupeellaan riippuvan massinsa, ottaen sieltä kuivatun\nlihan viipaleita ja pari kourallista ohutkuorisia pähkinöitä, jotka\nolivat Tarzanille tuntemattomia. Nähdessään toisen rusentelevan niitä\nhampaissaan ja syövän sydämet, noudatti Tarzan selvää esimerkkiä,\nhuomaten ytimen mehukkaaksi ja maukkaaksi. Kuivattu lihakaan ei\nmaistunut hullummalta, vaikka se oli pantu säilöön ilman suolaa, jota\ntarviketta Tarzan arvelikin melkoisen vaikeaksi hankkia näillä\nseuduilla.\n\nAterialla Tarzanin kumppani viittaili pähkinöihin, kuivattuun lihaan ja\nerinäisiin muihin läheisiin esineihin, kullakin kerralla lausuen minkä\nTarzan helposti oivalsi olevan niiden nimenä olennon äidinkielellä.\nApinamies saattoi vain hymyillä tälle uuden tuttavansa ilmeiselle\nhalulle toimittaa hänelle ohjausta, joka voisi johtaa ajatustenvaihtoon\nheidän välillään. Halliten jo useita kieliä ja lukuisia murteita tunsi\napinamies kykenevänsä kerkeästi oppimaan vielä uuden, vaikka tämä ei\nkuulostanutkaan olevan sukua millekään entiselle.\n\nHe olivat sellaisessa syönnin ja opiskelun touhussa, ettei kumpikaan\nhuomannut muljottavien silmien kiiluvan heitä kohti ylhäältä,\neikä Tarzan aavistanut mitään vaaran uhkaa ennen kuin siinä\nsilmänräpäyksessä kun kookas karvainen elävä poukkosi suoraan hänen\nkumppaninsa päälle heidän yläpuolellaan ojentuvilta oksilta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKolme kuin yksi\n\n\nSamalla Tarzan näki, että olento oli melkein hänen kumppaninsa kuva\nkooltaan ja rakenteeltaan, se vain erona, että hänen ruumistaan\nkauttaaltaan verhosi tuuhea musta karvapeite, joka miltei kätki\nkasvonpiirteet; hihnavarusteet ja aseet olivat samanlaiset kuin\nahdistetunkin. Ennen kuin Tarzan ehti hätään, oli olento antanut\napinamiehen kumppanille ryhmynuijallaan iskun, joka tuuperrutti tämän\ntajuttomana pitkäkseen; mutta hän ei saanut tuotetuksi suojattomalle\nsaaliilleen muuta vammaa, kun apinamies jo oli hänen kimpussaan.\n\nTarzan tunsi melkein heti joutuneensa miltei yli-inhimillisen\nvoimakkaan olennon syleilyyn. Rotevan kouran jäntevät sormet\ntavoittivat hänen kurkkuaan, toisen kohottaessa nuijan hänen päänsä\nyläpuolelle. Mutta jos oli karvainen hyökkääjä väkevä, niin suuretpa\nolivat hänen sileäpintaisen vastustajansakin voimat. Heilauttaen\nnyrkkinsä yhdellä ainoalla kamalalla survaisulla toisen leukaperiin sai\nTarzan ahdistajansa hetkellisesti hoippumaan, ja sitten hänen sormensa\npuristuivat villaiseen kurkkuun, toisen käden tarttuessa nuijaa\nheiluttavaan ranteeseen. Yhtä nopeasti hän työnsi oikean jalkansa\nkarvaisen kuvatuksen taakse ja paiskautuen kaikella painollaan\neteenpäin nykisti olennon lanteensa päällitse raskaasti maahan, samassa\nkun heittäytyi hänen rintansa päälle.\n\nTölmäyksessä putosi nuija hyökkääjän kädestä ja hänen kurkkunsa\ntempausi irti Tarzanin otteesta. Heti olivat nuo kaksi sulkeutuneet\nkuolettavaan syleilyyn. Vaikka olento puri Tarzania, oivalsi\njälkimmäinen nopeasti, että tämä temppu ei ollut erikoisen peloittavaa\nhätyytystä tai puolustusta, koska sen kulmahampaat olivat tuskin\nenemmän kehittyneet kuin hänen omansa. Enimmin tuli hänen varoa\njoustavaa häntää, joka alati pyrki kiertymään hänen kaulansa ympäri.\n\nRimpuillen ja äristen nuo kaksi kierivät ruohikossa puun juurella,\nensin toinen päällimmäisenä ja sitten toinen, mutta tällähaavaa\nkumpikin enemmän yrittäen varjella kurkkuaan toisen kuristavalta\npuserrukselta kuin koettaen ryhtyä hyökkääviin menetelmiin. Mutta\npiankin näki apinamies tilaisuutensa, ja heidän kieriskellessään hän\npakotti olennon yhä lähemmäksi vedensilmää, jonka partaalla taistelua\nkäytiin. Viimein he makasivat ihan veden reunalla, ja nyt oli Tarzanin\ntehtävänä vain syöstä heidät molemmat pinnan alle sillä tavoin, että\nhän itse jäisi päällimmäiseksi.\n\nSamassa osui Tarzanin näköpiiriin hänen kellistyneen kumppaninsa takana\njuovaisen sapelihampaisen sekamuodon kyyristelevä, paholaisnaamainen\nhahmo, joka silmäili häntä sisukkaan pahuuden ilmennyksenä.\n\nMelkein samanaikaisesti keksi Tarzanin karvainen vastustaja uhkaavan\nkissaeläimen. Hän taukosi heti sotaisuudestaan Tarzania vastaan ja\nyritti hätäisesti parpattaen irtautua Tarzanin otteesta, mutta hänen\neleensä ilmaisivat, että heidän rynnistelynsä nyt oli hänen puolestaan\npäättynyt. Käsittäen tajuttoman kumppaninsa vaaran ja innokkaana\nsuojelemaan häntä sapelihampaalta hellitti apinamies vastustajansa, ja\nhe nousivat seisaalle.\n\nTarzan veti puukkonsa ja siirtyi hitaasti kumppaninsa ruumista kohti,\nodottaen äskeisen vastustajansa käyttävän tilaisuutta pakoon. Hänen\nihmeekseen olento kuitenkin eteni hänen rinnallaan, siepattuaan\nnuijansa.\n\nMahalleen litistäytyneenä jäi iso kissaeläin hievahtamattomaksi, paitsi\nettä häntä nytkähteli ja huulet värähtelivät irvissä, sen lojuessa noin\nviidenkymmenen jalan päässä miesapinan ruumiin takana. Astuessaan\njälkimmäisen yli Tarzan näki silmäluomien värähtelevän ja avautuvan ja\ntunsi sydämessään kummallista huojennusta siitä, että olento ei ollut\nkuollut, samalla kun tajusi että hänen villissä povessaan oli\naavistamattomasti herännyt kiintymystä tähän outoon uuteen ystävään.\n\nTarzan lähestyi vakaasti sapelihammasta, eikä villainen otus hänen\noikealla puolellaan jättäytynyt taammaksi. Likemmäksi ja likemmäksi he\ntulivat, kunnes sekamuoto teki ryntäyksen noin kahdenkymmenen jalan\npäästä. Sen hyökkäys oli suunnattu karvaiseen ihmisenkaltaiseen\napinaan, joka pysähtyi nuija koholla ottamaan vastaan vihollisensa.\nTarzan päinvastoin loikkasi eteenpäin eikä ollut huimasti liikkuvaa\nkissaeläintäkään verkallisempi heittäytyessään suin päin hänen\nkimppuunsa kuin jalkapalloilija ryntäyksessä amerikkalaisella\nkerhokentällä. Hänen oikea käsivartensa kiertyi pedon kaulaan oikean\nlavan edessä, vasen vasemman etujalan takana, ja niin raju oli\ntölmäyksen voima, että he kaksi kierivät useaan kertaan ympäri maassa,\nkissaeläimen yrittäessä kiljuen ja kynsien vapautua kääntymään\nahdistajaansa vastaan ja miehen vimmatusti säilyttäessä otettaan.\n\nNäköjään oli se hyökkäys mieletöntä raivopäisyyttä, jota ei järki eikä\ntahto ohjannut. Mutta sellainen oletus ei kuitenkaan olisi vähääkään\npitänyt paikkaansa, sillä apinamiehen jättiläisrakenteen jokainen lihas\ntotteli sen ovelan mielen määräyksiä, jota pitkällinen kokemus oli\nharjaannuttanut jokaiseen tällaisen kohtauksen vaiheeseen. Pitkät,\nrotevat raajat näyttivät selviämättömästi sekaantuneen kynsivän\nkissaeläimen takajalkoihin ja aina vain ihmeen kautta väistävän sen\nharittavia kynsiä, ja kuitenkin ne tässä tuoksinassa olivat juuri\noikealla hetkellä siinä missä niitä tarvittiin toteuttamaan apinamiehen\nhyökkäyssuunnitelmaa. Juuri kun peto siis luuli päässeensä voiton\npuolelle vastustajastaan, nytkähti se äkkiä ylöspäin apinamiehen\nnoustessa jaloilleen ja samalla pidellessä viiruista selkää ruumistaan\nvasten puserrettuna sekä painaessa sitä taaksepäin, kunnes se kykeni\nvain avuttomasti huitomaan ilmaa.\n\nSamassa ryntäsi joukkoon villainen musta ja hautasi veitsensä pedon\nsydämeen. Tuokion aikaa Tarzan vielä säilytti otteensa, mutta ruumiin\nlopullisesti veltostuessa hän työnsi sen luotansa, ja nuo kaksi, jotka\nolivat äsken temmeltäneet kuolettavassa kaksintaistelussa, seisoivat\nkatsellen toisiaan yhteisen vihollisen ruumiin yli.\n\nTarzan odotti, valmiina joko rauhaan tai sotaan. Pian kohosi kaksi\nkarvaista mustaa kättä; vasen laskettiin omalle sydämelle ja oikea\nojentui koskettamaan kämmenellään Tarzanin rintaa. Samalla ystävällisen\ntervehdyksen muodolla oli pithecanthropus eli miesapina vahvistanut\nliittonsa apinamiehen kanssa, ja Tarzan oli kerkeä vastaanottamaan\ntarjotun ystävyyden, hyvillään jokaisesta toverista, minkä kykeni\nsaamaan puolelleen tässä oudossa ja villissä maailmassa.\n\nLyhyen tervehdystoimituksen jälkeen vilkaistessaan karvattoman\nmiesapinan taholle Tarzan huomasi jälkimmäisen tulleen tajuihinsa ja\nistuvan tarkkaamaan heitä tiukasti. Hän nousi nyt verkalleen, ja\nsamalla kääntyi karvainen musta puhuttelemaan häntä ilmeisesti heidän\nyhteisellä kielellään. Karvaton vastasi, ja nuo kaksi lähestyivät\ntoisiansa hiljalleen. Tarzan tähysteli jännittyneesti, mitä heidän\nkohtauksestaan koituisi. He pysähtyivät muutaman askeleen päähän\ntoisistaan ja ensin toinen ja sitten toinen puhui nopeasti, mutta\nkiihtymystä ilmaisematta, kumpikin väliin vilkaisten tai nyökäten\nTarzaniin päin, joten oli selvää, että hän jossakin määrin oli\nkeskustelun aiheena.\n\nPian he jälleen etenivät kunnes kohtasivat toisensa, ja nyt\nuudistettiin se lyhyt sovinnon toimitus, jolla aikaisemmin oli Tarzanin\nja mustan vihollisuudet lopetettu. He tulivat sitten apinamiehen luokse\nja puhuttelivat häntä hartaasti ikäänkuin yrittäen antaa hänelle\njotakin tärkeätä tietoa. Hyödyttömänä he sen homman kuitenkin kotvasen\nkuluttua hylkäsivät ja saivat merkkikielellä ilmaistuksi Tarzanille,\nettä he aikoivat jatkaa matkaa yhdessä ja kehoittivat häntä liittymään\nseuralaisekseen.\n\nKun Tarzan ei ollut ennen liikkunut heidän osoittamallaan suunnalla,\nsuostui hän hyvin mielellään tarjoukseen; hän oli päättänyt\nläpikotaisin tutkia tämän tuntemattoman maan ennen kuin lopullisesti\nluopuisi etsimästä lady Janea sieltä. Useita päiviä heidän tiensä vei\npitkin mäkimaita, jotka olivat yhdensuuntaisia yläpuolella kohoavan\nkorkean vuorijonon kanssa. Tuon valloittamattoman tyyssijan villit\nasujamet uhkasivat heitä monastikin, ja toisinaan Tarzan näki\nvilahduksia kummallisista jättiläismuodoista yön varjojen seassa.\n\nKolmantena päivänä he tulivat tilavaan luonnolliseen luolaan, joka\navautui matalan kallion kupeeseen; tämän juurella kohisi tuollainen\nvuoristopuro, jotka lukuisina vesittivät alamaan tasankoa ja\nmuodostivat rämeitä alangoille maan laidalla. Kolmikko asettui\ntoistaiseksi asumaan tänne, ja kumppanien kielen opettaminen Tarzanille\nedistyi nyt joutuisammin kuin marssiessa.\n\nLuola oli ilmeisesti menneinäkin aikoina suojannut ihmisenkaltaisia\nolentoja. Näkyi järeätekoisen kivilieden jäännöksiä, ja monien\nnuotioiden savut olivat mustanneet seiniä ja lakea. Nokeen oli raapittu\nja toisinaan syvälle sen alle kiveenkin kaiverrettu omituisia\nhieroglyfejä ja eläinten ja lintujen ja matelijoiden piirroksia, joista\nmuutamien viimeksimainittujen omituiset ääriviivat muistuttivat\njurakauden hävinneitä elollisia. Tarzanin kumppanit lukivat suurella\nmielenkiinnolla muutamia äskeisimpiä hieroglyfilauselmia ja tekivät\nniistä huomautuksiaan, ja sitten hekin piirsivät puukkojensa kärjellä\nlisää noiden mustuneiden seinien kenties tuhatvuotisiin\nmuistiinpanoihin.\n\nTarzanin uteliaisuus heräsi, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta\nselitystä kuin että hän mahdollisesti katseli maailman alkeellisinta\nhotellipäiväkirjaa. Ainakin se antoi hänelle lisävalaistusta näiden\nomituisten olentojen kehityksestä, joiden pariin kohtalo oli hänet\nheittänyt. Tässä oli apinahäntäisiä miehiä, toinen heistä niin\nkarvapeitteinen kuin mikä hyvänsä alempi turkiseläin, ja kuitenkin oli\nilmeistä, että heillä ei ollut ainoastaan puhuttu vaan kirjoitettukin\nkieli. Edellisestä hän oli vähitellen pääsemässä selville, ja tämä uusi\naavistamattoman sivistyksen todiste olennoissa, joilla ruumiillisesti\noli niin monta eläimen piirrettä, kannusti Tarzanin uteliaisuutta yhä\nenemmän, vahvistaen hänen haluaan perehtyä pikaisesti heidän\npuheenlaatuunsa, niin että hän nyt erityisen uutterasti ryhtyi tähän\ntehtävään. Hän tiesi jo kumppaniensa nimet kuten useimmin tavattujen\nkasvi- ja eläinkunnankin muotojen.\n\nOpettajaksi ryhdyttyään hoiteli Ta-den -- karvaton valkoihoinen --\ntointansa niin järkiperäisesti, että hänen aherruksensa selvästi\nheijastui oppilaan joutuisassa perehtymisessä Ta-denin äidinkieleen.\nMyöskin Om-at, karvainen musta, näkyi tuntevan, että hänen leveille\nhartioilleen kuului osa Tarzanin kasvatuksen vastuutaakkaa, ja niinpä\njompikumpi heistä oli melkein alituiseen kouluttamassa apinamiestä\nhänen valveillaolonsa ajan. Tuloksena oli mitä täytyi odottaakin --\nopetuksen pikainen juurtuminen mieleen, niin että johduttiin suulliseen\najatusten vaihtoon ennen kuin kukaan heistä huomasikaan.\n\nTarzan kertoi kumppaneilleen matkansa tarkoituksen, mutta kumpainenkaan\nei kyennyt viihdyttämään hänen kaipuutaan vähäisimmälläkään toivon\njohtolangalla. Milloinkaan ei heidän maassaan ollut nähty sellaista\nnaista kuin hän kuvasi, ja hän oli ensimmäinen hännätön mies, josta he\nolivat konsaan kuulleet.\n\n\"Minun ollessani poissa A-lurista on Bu, kuu, syönyt seitsemästi\",\nsanoi Ta-den. \"Paljon asioita voi tapahtua seitsemän kertaa\nkahdessakolmatta päivässä; mutta tokkopa naisesi olisi voinut saapua\nmaahamme noiden kamalien rämeiden yli, jotka sinäkin havaitsit melkein\nvoittamattomaksi esteeksi, ja jos se olisi hänelle onnistunutkin, niin\nolisiko hän voinut suoriutua vaaroista, joita jo olet kokenut ja vielä\njoudut viljalti tuntemaan? Meidänkään naisemme eivät uskaltaudu,\nkorpiseudulle loitos kaupungeista.\"\n\n-- A-lur, Valon kaupunki, -- mietti Tarzan kääntäen sanan omalle\nkielelleen. \"Ja missä on A-lur?\" hän kysyi. \"Onko se sinun kaupunkisi,\nTa-den, ja Om-atin?\"\n\n\"Se on minun\", vastasi karvaton, \"mutta ei Om-atin. _Waz-doneilla_ ei\nole mitään kaupunkeja -- he elävät metsien puissa ja vuorten onkaloissa\n-- eikö niin, _musta mies_?\" hän lopetti kääntyen vieressään\nkyyhöttävään jättiläiseen.\n\n\"Niin\", vastasi Om-at, \"me waz-donit olemme vapaita -- vain ho-donit\nrakentavat kaupunkeja vankiloineen. Enpä olisi valkoinen mies.\"\n\nTarzan hymyili. Täälläkin esiintyi valkoisen miehen ja mustan miehen --\nho-donin ja waz-donin -- välillä rotueroavaisuus. Ei auttanut sekään,\nettä molemmat näyttivät olevan yhdenvertaisia älyasioissa -- toinen oli\nvalkoinen ja toinen musta, ja oli helppo nähdä, että valkoinen katsoi\nkuuluvansa ylemmälle tasolle.\n\n\"Missä on A-lur?\" kysyi Tarzan uudestaan. \"Oletko palaamassa sinne?\"\n\n\"Se on vuorten takana\", vastasi Ta-den. \"En palaa sinne -- vielä. En\nennen kuin Ko-tania ei enää ole.\"\n\n\"Ko-tania?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Ko-tan on kuningas\", selitti miesapina. \"Hän hallitsee tätä maata.\nMinä olin hänen sotureitaan. Asuin Ko-tanin palatsissa ja kohtasin\nsiellä hänen tyttärensä O-lo-an. Me rakastimme toisiamme, Tähtivalo ja\nminä; mutta Ko-tan ei hyväksynyt minua. Hän lähetti minut pois\ntaistelemaan Dak-atin kylän miehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet\nsuorittamasta veroaan kuninkaalle, ja hän luuli minun joutuvan siten\ntuhon omaksi, sillä Dak-at on kuuluisa urheista sotureistaan. Ja minä\nen saanut surmaani. Sen sijaan palasin voitollisena tuoden\nverosuorituksen ja itse Dak-atin vankinani; mutta Ko-tan ei ollut\nmielissään, kun näki O-lo-an rakastavan minua vielä entistäänkin\nenemmän saavutukseni elähdyttämän ylpeyden johdosta.\n\n\"-- Isäni oli mahtava Ja-don, Leijonamies, suurimman kaupungin\npäällikkö A-lurin ulkopuolella. Ko-tan epäröitsi loukata häntä, joten\nhänen täytyi kiitellä minua menestyksestäni, vaikka hän silloin\nhymyilikin vain puolittain. Sellainen hymy tuntuu vain kasvojen\nlihaksissa eikä silmien valossa -- se merkitsee teeskentelyä ja\npetollisuutta. Minua oli ylistettävä ja palkittava. Mikä olisi paremmin\nsopinut minulle palkinnoksi kuin että hän olisi minulle antanut\nO-lo-an, tyttärensä? Mutta ei, hän säästää O-lo-aa Bu-lotille, Mo-sarin\npojalle; Mo-sar on päällikkö, jonka isoisän isä oli kuningas, niin että\nhänkin mielellään pyrkisi kuninkaaksi. Tuollaisella liitolla Ko-tan\nhyvittäisi Mo-sarin mieltä ja voittaisi puolelleen niiden ystävyyttä,\njotka Mo-sarin puoluelaisina ajattelevat, että Mo-sarin pitäisi olla\nkuninkaana.\n\n\"-- Mutta millä palkittaisiin uskollista Ta-deniä? Me pidämme suuressa\nkunniassa pappejamme. Temppeleissä päällikötkin ja itse kuningas\nkumartavat heitä. Suurempaa kunniaa ei Ko-tan voinut suoda alamaiselle\n-- joka halusi papiksi; mutta, sitä en minä halunnut. Pappien täytyy\ntulla kuohilaiksi, sillä he eivät saa mennä naimisiin.\n\n\"-- O-lo-a itse toi minulle sanan, että hänen isänsä oli antanut\nmääräykset, jotka panisivat temppelin koneiston liikkeeseen.\nSanansaattaja oli matkalla kutsumaan minua Ko-tanin eteen. Kuninkaan\ntarjoamasta pappeudesta kieltäytyminen olisi ollut temppelin ja\njumalten loukkaamista -- se olisi tuottanut kuoleman; mutta minun ei\ntarvinnut kieltäytyä mistään, jollen ilmestynyt Ko-tanin eteen. O-lo-a\nja minä päätimme, että minun ei sopinut näyttäytyä. Oli parempi paeta,\npovessani toivon lähde, kuin jäädä ja pappeuteni vuoksi luopua toivosta\nainiaaksi.\n\n\"-- Palatsialueen suurten puiden siimeksessä minä kenties viimeisen\nkerran puristin hänet rintaani vasten ja sitten sanansaattajan\nonnetonta kohtaamista karttaakseni kapusin korkean muurin yli,\npujahtaen kaupungin pimentoon. Nimeni ja arvoni toimittivat minulle\npääsyn ulos kaupungin portista. Olen sitten vaeltanut kaukana ho-donien\nolosijoilta, mutta voimakkaana vallitsee sielussani kaipuu palata\nvaikkapa vain muurien ulkopuolelta katselemaan kaupunkia, joka suojaa\nkalleintani, ja käymään jälleen synnyinseuduillani isääni ja äitiäni\ntapaamassa.\"\n\n\"Mutta vaara on liian suuri?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Se on suuri, mutta ei liian suuri\", vastasi Ta-den. \"Minä menen.\"\n\n\"Ja minä mukanasi, jos saan\", sanoi apinamies, \"sillä minun täytyy\nnähdä se Valon kaupunki, se A-lur ja etsiä sieltä kadonnutta\nkumppaniani, vaikkakin luulen löytämisellä olevan perin vähän\nmahdollisuutta. Entä sinä, Om-at, tuletko sinä meidän kanssamme?\"\n\n\"Miksikä ei\", tuumi karvainen. \"Heimoni luolat ovat kallioloukoissa\nA-lurin yläpuolella, ja vaikka päällikkömme Es-sat karkoitti minut,\ntekisi mieleni palata, sillä siellä on mielitietty, jota ilomielin\nvielä kerran näkisin ja joka ilostuisi minut nähdessään. Niin, minä\nlähden mukananne. Es-sat pelkäsi, että minusta saattaisi sukeutua\npäällikkö, ja kukapa tietää vaikka Es-sat olisi ollut oikeassakin.\nMutta Pan-at-li! Häntä minä tavoitan päällikkyydenkin edellä.\"\n\n\"Me matkaamme siis kolmisin\", sanoi Tarzan.\n\n\"Ja taistelemme yhdessä\", lisäsi Ta-den; \"kolme kuin yksi\", ja\npuhuessaan hän veti puukkonsa ja piti sitä päänsä päällä.\n\n\"Kolme kuin yksi\", todisti Om-at, paljastaen aseensa ja matkien\nTa-denin asentoa. \"Sanottu.\"\n\n\"Kolme kuin yksi!\" huusi Apinain Tarzan. \"Kuolemaan asti!\" ja hänen\nteräksensä välähti päivänpaisteessa.\n\n\"Lähtekäämme siis\", virkkoi Om-at; \"puukkoni on kuivillaan ja vikisee\nEs-satin verta.\"\n\nLatu, jota myöten Ta-den ja Om-at johtivat kulkua, ei hevin ansainnut\nladunkaan nimeä, enemmän soveltuen vuorikauriille, apinoille tai\nlinnuille kuin ihmisille; mutta nuo kolme olivat harjaantuneet teihin,\njoita mikään tavallinen ihminen ei yrittäisi. Toisin taipalein,\nalemmilla rinteillä, se vei sankkojen metsien halki, missä maaperä oli\nsellaisena kaatuneiden puiden ja rehottavien köynnöskasvien ryteikkönä,\nettä kulku kävi yksinomaan huojuvassa oksistossa korkealla tiheikön\nyläpuolella; sitten oli sivuutettava ammottavia kuiluja, joiden\nniljakkapintaiset kalliovierut myönsivät vain hetkellistä sijaa\npaljaillekaan jaloille, näiden keveästi sipaistessa niitä, kun nuo\nkolme vuorikauriin tavoin hyppivät täpärältä pysähdyskohdalta toiselle.\nHuimaavan ja kammottavan tien valitsi Om-at huipun yli, opastaessaan\nheidät juhlallisen vuorenkärjen hartian ympäri; tämä nousi kohtisuoraan\nkaksituhatta jalkaa kohisevan joen yläpuolelle. Ja heidän vihdoin\nseistessään jälleen verrattain tasaisella maalla Om-at kääntyi\nkatsomaan tiukasti heitä molempia ja erittäinkin Apinain Tarzania.\n\n\"Te kelpaatte kumpikin\", hän sanoi. \"Te olette soveliaita kumppaneita\nwaz-don Om-atille.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Toin teidät tätä kautta\", vastasi musta, \"saadakseni varmuuden,\npuuttuiko kumpaiseltakaan miehuutta seurata minne Om-at johti. Tänne\nEs-satin nuoret soturit tulevat koettelemaan kuntoansa. Ja vaikka me\nolemme syntyneet ja kasvaneet kallionkupeilla, ei kuitenkaan katsota\nhäpeäksi tunnustaa, että Pastar-ul-ved, Vuorten taatto, on tuottanut\nmeille tappion, sillä yrittäjistä onnistuvat vain harvat -- muiden luut\nvalkenevat Pastar-ul-vedin jaloissa.\"\n\nTa-den nauroi. \"En haluaisi pistäytyä tänne päin usein\", virkkoi hän.\n\n\"Eipä tämä tietenkään houkuttelevaa ole\", vastasi Om-at; \"mutta se on\nlyhentänyt taivaltamme ainakin täyden päivämatkan verran. Sitä pikemmin\nsaa Tarzan silmätä Jad-ben-Othon laaksoa. Tulkaa!\" ja hän kapusi\nedelleen ylöspäin pitkin Pastar-ul-vedin hartia-ulkonemaa, kunnes\nheidän alapuolellaan levisi salaperäisyyden ja kauneuden näyttämö --\nhuimaavan korkeiden marmorivalkoisten kallioiden saartama vihreä\nlaakso, jossa päilyi syviä sinisiä järviä, hopeisen joen mutkitellessa\nsen pohjaa pitkin. Keskellä oli kaupunki, valkoinen kuten laakson\nmarmorikalliot, ja näin kauaskin se ilmaisi omituista, mutta aistikasta\nrakennustaidetta. Kaupungin ulkopuolella näkyi pitkin laaksoa erillisiä\nrakennusryhmiä -- yksitellen, kaksittain tai kolme ja neljä toisissaan\nkiinni -- mutta aina häikäisevän valkoisia ja jotenkin haaveellisesti\nsommiteltuja.\n\nReunakalliota halkoivat paikoitellen syvät kasvullisuuden täyttämät\nrotkot, ikäänkuin olisi vihreitä virtoja juossut alas vehmaaseen\nkeskusjärveen.\n\n\"_Jad Pale ui jad ben Otho_\", jupisi Tarzan miesapinan kielellä;\n\"Suuren Jumalan laakso -- onpa se kaunis.\"\n\n\"Täällä, A-lurissa, asuu Ko-tan, kuningas, kaikkien _pa-lul-donien_\nvaltias\", sanoi Ta-den.\n\n\"Ja täällä noissa rotkoissa asuu waz-donien kansa\", huudahti Om-at,\n\"joka ei tunnusta Ko-tania kaiken Ihmisen maan valtiaaksi.\"\n\nTa-den hymyili kohauttaen olkapäitään. \"Älkäämme sinä ja minä käykö\nkiistelemään siitä, josta kaikki aikakaudet eivät ole riittäneet\nsaamaan ho-doneja ja waz-doneja yksimielisiksi\", lausui hän Om-atille;\n\"mutta salli minun kuiskata sinulle muuan salaisuus, Om-at. Ho-donit\nelävät yhdessä suuremman tai vähäisemmän rauhan suojaamina yhden\nhallitsijan johdossa, niin että he vaaran uhatessa voivat kääntyä\nvihollista vastaan monin soturein, sillä Pal-ul-donin jokainen\ntaisteleva ho-don on paikalla. Mutta miten onkaan teidän waz-donien\nlaita? Teillä on kymmenkunta kuningasta, jotka eivät sodi ainoastaan\nho-doneja vastaan, vaan keskenäänkin. Kun joku heimonne lähtee\nsotapolulle, vaikkapa ho-donien rajalle, niin sen on jätettävä\nriittävästi sotureita suojelemaan naisia ja lapsia naapureilta molemmin\npuolin. Kun tarvitsemme kuohilaita temppeleihin tai palvelijoita\npeltotöihin tai kotiavuksi, me marssimme suurella joukolla jotakin\nkaupunkianne valloittamaan. Te ette voi edes paeta, kun kumpaisellakin\npuolellanne on vihollisia, ja vaikka te tappelette uljaasti, niin me\nsaamme paluumatkallamme mitä tulimme tavoittamaan. Niin kauan kuin\nwaz-donit ovat noin hupsuja, pysyy ho-doneilla herruus ja heidän\nkuninkaansa on Pal-ul-donin kuningas.\"\n\n\"Kenties olet oikeassa\", myönsi Om-at. \"Mutta se johtuu naapuriemme\ntyhmyydestä, ne kun kumpikin pitävät heimoansa suurimpana ja\ntahtoisivat sille valta-asemaa waz-donien keskuudessa. Ne eivät alistu\ntunnustamaan, että minun heimoni soturit ovat uljaimmat ja meidän\nnaisemme kauneimmat.\"\n\nTa-den irvisti. \"Nuo toiset esittävät puolestaan samoja väitelmiä,\nOm-at\", sanoi hän, \"ja se, ystäväni, on ho-donien parhain sotilaallinen\ntuki.\"\n\n\"Heittäkää jo!\" huudahti Tarzan; \"sellaiset keskustelut usein johtavat\nriitoihin, ja meidän kolmen ei sovi kiistellä. Minä tietysti mielelläni\nopiskelen kaikkea maanne valtiollisia ja taloudellisia olosuhteita\nkoskevaa, ja uskontoonne niinikään haluaisin kovin tutustua, mutta sen\nhintana älköön olko katkeruus ainoiden ystävieni kesken, jotka olen\nPal-ul-donissa tavannut. Mahdollisesti kuitenkin palvelette samaa\njumalaa?\"\n\n\"Siinä me tosiaan eriämme toisistamme\", huudahti Om-at hieman karvaasti\nja hänen äänessään tuntui alkavaa kiihtymystä.\n\n\"Eriämme!\" melkein ärjäisi Ta-den, \"ja mitenkäs muutenkaan? Kuka voisi\nryhtyä järjettömään --\"\n\n\"Seis!\" huusi Tarzan. \"Nyt olen tosiaan sohaissut ampiaispesää.\nÄlkäämme enää puhuko valtiollisista tai uskonnollisista asioista.\"\n\n\"Viisaampaa\", vahvisti Om-at; \"mutta voinhan sinulle huomauttaa, että\nyhdellä ja ainoalla jumalalla on pitkä häntä.\"\n\n\"Se on herjausta!\" huusi Ta-den, laskien kätensä puukon päähän,\n\"Jad-ben-Otholla ei ole häntää.\"\n\n\"Vaiti!\" karjaisi Om-at hypähtäen eteenpäin, mutta Tarzan ehättäysi\nväliin.\n\n\"Riittää!\" äännähti hän. \"Olkaamme uskollisia ystävyydenvalallemme,\njotta olemme kunniallisia Jumalan edessä, minkä muotoiseksi hänet\nkäsittänemmekin.\"\n\n\"Olet oikeassa, hännätön\", sanoi Ta-den. \"No, Om-at, pitäkäämme huolta\nystävyydestämme ja itsestämme siinä varmassa uskossa, että Jad-ben-Otho\non kyllin voimakas huolehtimaan itsestään.\"\n\n\"Hyvä on!\" myöntyi Om-at; \"mutta --\"\n\n\"Ei mitään muttia, Om-at\", muistutti Tarzan.\n\nVillainen musta kohautti olkapäitään ja hymyili. \"Lähdemmekö\ntaivaltamaan alas laaksoa kohti?\" hän kysyi. \"Alapuolellamme on\nasumaton rotko; vasemmanpuolisessa ovat minun kansani luolat. Tahtoisin\nnähdä Pan-at-lin vielä kerran. Ta-den haluaisi tavata isäänsä tuolla\nalhaalla laaksossa, ja Tarzan pyrkii A-luriin etsien naistansa, jonka\nolisi parempi olla kuollut kuin Jad-ben-Othon ho-donilaisten pappien\nkynsissä. Miten menettelemme?\"\n\n\"Pysykäämme yhdessä niin kauan kuin mahdollista\", kehoitta Ta-den,\n\"Sinun, Om-at, on tavoiteltava Pan-at-lia yöllä ja varkain, sillä\nkolme, mekään kolme, ei voi toivoa nujertavansa Es-satia ja hänen\nkaikkia sotureitaan, Mihin hyvänsä aikaan voimme mennä kylään, jossa\nisäni on päällikkönä, sillä Ja-don pitää poikansa ystäviä aina\ntervetulleina. Mutta Tarzanin käynti A-lurissa on toista, vaikka siihen\non keino ja hänellä on rohkeutta sen koettamiseen -- kuunnelkaa, tulkaa\nliki, sillä Jad-ben-Otholla on herkät korvat, ja tämä ei sovi hänen\nkuultaviinsa\"; ja lähentäen huulensa kumppanien korvia kohti Ta-den,\nPitkäpuu, Ja-donin -- Leijonamiehen -- poika, selitti uskaliaan\nsuunnitelmansa.\n\nJa samalla hetkellä puolentoista sadan kilometrin päässä asteli solakka\nolento, vain lannevaatteella ja aseilla varustautuneena, äänettömästi\nokakasvillisuuden peittämää vedetöntä aroa pitkin, kaiken aikaa\ntutkistellen maankamaraa silmät terävinä ja sieraimet herkkinä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nTaistelu kallionkupeella\n\n\nYö oli yllättänyt kartoittamattoman Pal-ul-donin. Hoikka kuu, matalalle\nlänteen kaartuneena, valeli eteensä osuneiden kalkkikallioiden\nvalkoisia kylkiä pehmoisella, aaveellisella hohteella. Mustia olivat\nvarjot Kor-ul-jassa, Leijonanrotkossa> jossa samanniminen heimo\nasusteli päällikkönsä Es-satin johdolla. Lähellä korkean rinteen harjaa\nolevasta aukosta pistäysi esiin karvainen olento, pää ja olkapäät\nedellä, ja tuimat silmät tarkastelivat kallionpintaa joka suunnalle.\n\nSe oli Es-sat, päällikkö. Oikealle ja vasemmalle ja alapuolelle hän\ntähysteli ikäänkuin varmistuakseen, että häntä ei huomattu; mutta\nmitään muuta olentoa ei liikkunut kallionkyljellä, mitään muuta\nkarvaista ruumista ei ojentautunut tuollaisesta luolan suusta, jotka\nlukuisina ulottuivat päällikön korkealta asuinsijalta heimon\nalhaisimpien jäsenten asumuksille asti lähemmäksi kallion tyveä. Sitten\nhän siirtyi etenemään valkoisen kalkkiseinän äkkijyrkällä pinnalla.\nLapsukaiskuun puolivalossa näytti siltä kuin olisi vanttera villainen\nolento liikkunut pitkin kohtisuoraa seinää jollakin ihmeellisellä\ntavalla; mutta likempää tutkien olisi ilmennyt, että kallioon oli\nisketty vankkoja miehen ranteen paksuisia vaajoja, joiden päät\nulkonivat hiukan kivestä. Es-satin neljä käsimäistä raajaa ja hänen\npitkä joustava häntänsä tekivät hänelle perin helpoksi liikkua minne\ntahtoi -- jättiläisrottana valtavalla seinällä. Edetessään hän vältti\nluolansuita, mennen tolalleen osuvien joko yläpuolitse tai alitse.\n\nNämä luolat näyttivät ulkonaisesti yhdenlaisilta. Kahdeksasta aina\nkahteenkymmeneen jalkaan pitkä, kahdeksan jalkaa korkea ja neljästä\nkuuteen jalkaan syvä aukko oli hakattu kallion kalkkimaiseen pintaan;\ntämä tilava aukko oli ikäänkuin kodin kuistina, ja taustalla oli\nkolmisen jalkaa korkea aukko ilmeisesti ovena sisäsuojaan tai\nuseampiinkin sisempiin komeroihin. Tämän ovikäytävän kumpaisellakin\npuolella oli pienempiä aukkoja, kaiketikin ikkunoita, jotka päästivät\nvaloa ja ilmaa asukkaille. Samanlaisia ikkunoita näkyi tiheään\nkalliopinnassa ulkokäytävien välissäkin, osoittaen että koko\nkallionkylki oli koverrettu asunnoiksi. Monesta tuollaisesta pienestä\naukosta norui vettä kallionpintaa pitkin, ja toisten yläpuolella oli\nseinämä mustunut ikäänkuin savusta. Veden valumiskohtiin oli seinään\nsyöpynyt muutamaa tuumaa tai pari vaaksaakin syvälle uurtoja, joista\nsaattoi päätellä, että jotkut tuollaiset pikku purot olivat pulpunneet\nalas vihreälle nurmikolle jo ammoisista ajoista.\n\nTässä alkuaikaisessa ympäristössä ei iso miesapina esiintynyt vähääkään\nhäiritsevänä, sillä hän sulautui muuhun yhteyteen niinkuin\nkallionharjalla humisevat puut tai ne toiset, jotka kätkivät juurensa\nrotkon pohjan kosteaan saniaistiheikköön.\n\nHän pysähtyi erään sisäänkäytävän eteen kuuntelemaan ja pujahti sitten\nulkokuistin varjoihin äänettömästi kuin kuutamo siirtyi noruville\nvesijuoville. Sisustaan johtavalla oviaukolla hän jälleen seisahtui\nkuuntelemaan, kunnes tyynesti työnsi syrjään aukkoa verhoavan paksun\ntaljan ja astui tilavaan suojamaan, joka oli louhittu kallioon.\nTakaseinässä olevasta toisesta oviaukosta kiilui himmeästi valoa. Hän\nhiipaili tätä kohti äärimmäisen varovasti. Hänen ryhmynuijansa oli\nkaulaan ripustetusta hihnasta kiinnitetty selkään. Hän irroitti sen nyt\nja otti vasempaan käteensä.\n\nToisesta oviaukosta alkoi kallioseinän kanssa yhdensuuntainen käytävä.\nTässä oli jälleen kolme kulkuaukkoa, yksi kumpaisessakin päässä ja\nkolmas melkein vastapäätä sitä, jonka luona Es-sat seisoi. Valo\ntunkeutui kammiosta, joka oli käytävän päässä hänen vasemmallaan.\nPihahteleva liekki nousi ja laski pienessä kivimaljassa, joka oli\nsamasta aineesta louhitulla lavitsalla; tämä oli muovattu samaan aikaan\nkun huone koverrettiin, nousten jyhkeänä permannosta, josta se oli\nosana.\n\nYhteen nurkkaan oli jätetty pöydän taakse noin neljä jalkaa leveä ja\nkahdeksan jalkaa pitkä kivilavitsa. Tänne oli kasattu noin jalan\nvahvuudelta pehmeitä taljoja. Lavitsan reunalla istui nuori\nnaispuolinen waz-don. Hän piteli toisessa kädessään ohutta\nhammasreunaista metallilevyä, joka näytti olevan taottua kultaa, ja\ntoisessa lyhyttä kankeata harjaa. Näillä hän suki sileätä, kiiltävää\nkarvanukkaansa, joka merkillisesti muistutti hylkeenturkkia. Hänen\nkelta- ja mustanviiruinen jatonnahkainen lannevaatteensa oli hänen\nvieressään vuoteella, samoin kuin kullasta taotut ympyriäiset\nrintakilvet, joten hänen alastomuutensa soreat juonteet ilmenivät\nkaikessa kauneudessaan, sillä vaikka olento olikin pikimusta ja\nkauttaaltaan karvapeitteinen, ei hänen kauneuttaan käynyt kuitenkaan\nkieltäminen.\n\nPäällikön tuimien kasvojen ahnas ilme ja hänen hengityksensä\nkiihtyminen osoittivat, että hän oli ihana Es-satin silmissä. Hän\nharppasi huoneeseen, ja nuori naisolento katsahti ylös. Hänen silmänsä\nkuvastivat heti kauhistusta, ja samassa hän sieppasi lannevaatteensa,\nsovittaen sen ympärilleen parilla kätevällä liikkeellä. Hänen ottaessaan\nmolemmat rintakilpensä astui Es-sat nopeasti pöydän ympäri hänen\nluoksensa.\n\n\"Mitä tahdot?\" kuiskasi toinen, vaikka kyllä tiesi.\n\n\"Pan-at-li\", sanoi Es-sat, \"päällikkösi on tullut noutamaan sinua.\"\n\n\"Tätäkö varten lähetitkin pois isäni ja molemmat veljeni vakoilemaan\nKor-ul-lulin kansaa? En siedä sinua. Lähde esi-isieni luolasta.\"\n\nEs-sat hymyili. Se oli mahtinsa tuntevan voimakkaan ja ilkeän miehen\nhymyä, eikä näyttänyt lainkaan miellyttävältä. \"Minä lähden,\nPan-at-li\", sanoi hän; \"mutta sinä lähdet mukaani. -- Es-satin,\npäällikön, Kor-ul-jan naisten kadehdittavaksi. Tule.\"\n\n\"En ikinä!\" huusi Pan-at-li. \"Vihaan sinua. Ennemmin suostuisin\njohonkuhun ho-doniin kuin sinuun, naisten pieksäjään, pienokaisten\nmurhaajaan.\"\n\nPäällikön kasvonpiirteet vääntyivät yrmeästi. \"Naarasjato!\" ärähti hän.\n\"Minä kesytän sinut! Taltutan sisusi! Es-sat, päällikkö, ottaa mitä\ntahtoo, ja ken rohkenee kiistää hänen oikeuttaan tai vastustaa hänen\nvähäisintäkään aiettansa, hän joutuu ensin kesyttymään ja sitten\nmuserretuksi niinkuin pirstaan tämän\", ja hän otti pöydältä\nkivilautasen ja taittoi sen jäntevissä käsissään. \"Sinä olisit saanut\nolla ensimmäisenä ja enimmin suosittuna Es-satin esi-isien luolassa;\nmutta nyt sinun on oltava viimeisenä ja vähäisimpänä, ja sinusta\nsuoriuduttuani saat kuulua kaikille Es-satin luolan miehille. Se\nniille, jotka halveksuvat päällikkönsä rakkautta.\"\n\nHän astahti tarttumaan Pan-at-liin, ja tuntiessaan karkean käden\nkosketuksen tämä iski häntä lujasti ohimoon kultaisilla\nrintakilvillään. Ääntä päästämättä vaipui päällikkö huoneen\npermannolle. Hetkeksi Pan-at-li kumartui hänen ylitseen, kohottaen\ntilapäisen aseensa iskemään uudestaan, jos ahdistaja osoittaisi\npalaavan tajunnan merkkejä, ja hänen silkkikiiltoinen povensa aaltoili\nkiihtyneestä hengityksestä. Äkkiä hän kumartui ja irroitti Es-satin\nhankkiluksen, jossa riippui tuppipuukko. Hän sujautti sen omille\nhartioilleen, kiinnitti kiireesti paikoilleen rintakilpensä ja poistui\nselkä edellä huoneesta, pitäen kaatunutta päällikköä valppaasti\nsilmällä.\n\nUlomman huoneen seinäkomerossa, juuri kuistille johtavan\noviaukon pielessä, oli sievästi pinottuina liereitä nappuloita,\nkahdeksastatoista kahteenkymmeneen tuumaan. Valiten näistä viisi hän\nkietaisi ne joustavan häntänsä alipäällä pikku kimpuksi ja siten\nkantaen niitä astui kuistin ulkoreunalle. Varmistuen että ketään ei\nollut näkemässä tai estämässä, hän siirtyi nappuloille, joita\nkallioseinässä oli ennestään, ja kapusi ketterästi kuin apina ylimmälle\nnappulariville, jota hän seurasi rotkon alapäähän päin sadan metrin\nverran. Siellä oli hänen päänsä yläpuolella sarja pieniä ympyriäisiä\nreikiä alitusten kolmena yhdensuuntaisena rivinä. Pidellen kiinni vain\nvarpaillaan hän otti hännässään olevasta kimpusta kaksi nappulaa, yhden\nkumpaiseenkin käteensä, ja pisti ne kahteen ulompien rivien\nvastapäiseen kuoppaan niin kauas yläpuolelleen kuin ulottui. Riippuen\nnäistä uusista kiinnikkeistä hän otti nyt kumpaiseenkin jalkaansa\njälleen kimpusta nappulan, häntä yhä kietoutuneena pitelemään viidettä.\nKohottaen tämän jäsenensä yläpuolelleen hän painoi yhteen keskirivin\nreikään tuon viidennen nappulan, ja sitten vuorotellen riippuen\nhännästään, jaloistaan tai käsistään hän siirteli nappuloita ylöspäin\nuusiin reikiin ja vei siten mukanaan portaansa sikäli kuin nousi.\n\nKallion juurella oli käiväräinen puu tunkenut ajan jäytämän juurensa\npaljaaltaan ylimpien reikien yläpuolelle, viimeiseksi astuimeksi\njyrkänteen pystyltä pinnalta vaakasuoralle jalansijalle. Tämä oli\nheimon jäsenille viimeinen pelastuksen tie vihollisten ahdistaessa\nylivoimaisina alhaalta. Kylässä oli kolme sellaista hätäpääsyä, ja\nkuoleman uhalla oli kielletty käyttämästä niitä muulloin kuin\nyhteisessä hädässä. Sen tiesi Pan-at-li hyvin, mutta hän tiesi myös,\nettä kuolemaakin pahempi oli jäädä raivostuneen Es-satin ulottuville.\n\nLaelle päästyään tyttö riensi pimeän halki lähintä rotkoa kohti, joka\nleikkasi vuoren kuvetta puolentoista kilometrin päässä Kor-ul-jan\ntakana. Se oli Vesirotko, Kor-ul-lul, johon Es-sat oli lähettänyt hänen\nisänsä ja kaksi veljeään muka vakoilemaan naapuriheimoa. Oli\nmahdollisuus, pieni mahdollisuus, että hän löytäisi heidät; jos hän\nei onnistuisi siinä, oli usean kilometrin päässä edempänä autio\nKor-ul-gryf, missä hän saattoi mielinmäärin piileskellä ihmisiltä, jos\nkykeni väistämään kamalaa hirviötä, josta rotko oli saanut nimensä; sen\noleskelu siellä oli jo monien sukupolvien aikana tehnyt sikäläiset\nluolat mahdottomiksi asua.\n\nPan-at-li hiipi varkain pitkin Kor-ul-lulin kallasta. Hän ei tiennyt\npäätellä, missä kohdassa hänen isänsä ja veljensä pitäisivät vartiota.\nToisinaan heidän vakoojansa jäivät reunalle, toisin ajoin tähystelivät\nrotkon pohjalta. Pan-at-li oli ymmällä, mitä tehdä tai minne mennä. Hän\ntunsi olevansa kovin pieni ja avuton yksinään yön äärettömässä\npimeydessä. Kummallisia ääniä osui hänen korviinsa. Ne tulivat hänen\nyläpuolellaan kohoavien vuorten karuilta harjanteilta, kaukaa\nnäkymättömästä laaksosta ja lähimmiltä mäkimailta, ja kerran hän luuli\netäältä kuulevansa _uros-gryfin_ mylvähdyksen. Se tuli Kor-ul-gryfin\nsuunnalta. Häntä värisytti.\n\nSitten hänen tarkat korvansa erottivat toisen äänen. Jokin lähestyi\nhäntä rotkon reunaa pitkin. Se oli tulossa ylhäältä päin. Hän pysähtyi\nkuuntelemaan. Kenties se oli hänen isänsä, tai veli. Se oli tulossa\nlikemmäksi. Hän ei liikkunut -- tuskin hengittikään. Ja sitten äkkiä,\nnäköjään ihan likellä leimahti mustassa yössä kaksi kellanvihreää\ntulitäplää.\n\nPan-at-li oli urhea, mutta pimeys sisälsi hänelle määrättömästi\nkauhuja, kuten alkeelliselle kehityskansalle aina. Ei ainoastaan\ntiedettyjä kauhuja, vaan vielä kammottavampia tietymättömiä. Häntä oli\nkovin koeteltu tänä yönä, ja hänen hermonsa olivat pingoittuneet\näärimmäisilleen -- ne olivat karkeita, tiukkoja hermoja, kerkeitä\nliialliseen elähdykseen vähäisimmästäkin järkytyksestä.\n\nMutta tämä ei ollut vähäinen järkytys. Toivoa isän ja veljen tapaamista\nja nähdä sensijaan kuolema tuijottamassa pimeydestä. Niin, Pan-at-li\noli urhea, mutta hän ei ollut raudasta. Kirkaisten niin että kukkulat\nkajahtelivat hän kääntyi pakenemaan pitkin Kor-ul-lulin kallasta, ja\nhänen takanaan vilisti Pal-ul-donin vuorten paholaissilmäinen leijona.\n\nPan-at-li oli hukassa. Kuolema oli ehdottomana edessä. Siitä ei voinut\nolla epäilystä, mutta sietämätöntä oli ajatella kuolemaa tuollaisen\nhänen lajinsa ainiaan kammoksuman hirmun reveltävänä. Oli tarjolla\nvaihtoehto. Leijona oli hänen kintereillään ja iskemässä häneen\nseuraavana hetkenä. Pan-at-li käännähti jyrkästi vasemmalle. Vain\nmuutaman askeleen hän ehti sille suunnalle, kun katosi Kor-ul-lulin\nkaitaan yli. Tappiolle joutunut leijona kykeni hädin pysähtymään kuilun\nreunalle, ponnistamalla kaikki neljä käpäläänsä mustiin varjoihin.\n\nKor-ul-jan pohjalla johti Om-at tietä pimeyden läpi kansansa luolia\nkohti. Hänen takanaan tulivat Tarzan ja Ta-den. He pysähtyivät ison\npuun juurelle, joka kasvoi lähellä kalliota.\n\n\"Minä menen ensin Pan-at-lin luolalle\", kuiskasi Om-at. \"Sitten etsin\nesi-isieni luolan, puhutellakseni omaa sukuani. Siihen ei mene pitkää\naikaa. Odottakaa täällä -- tulen pian takaisin. Jälkeen päin lähdemme\nyhdessä Ta-denin väen luo.\"\n\nHän siirtyi hiljaa kallion tyvelle, ja pian näki Tarzan hänen kapuavan\nylös kuin iso kärpänen seinällä. Hämyssä ei apinamies erottanut kallion\npintaan vajotettuja nappuloita. Om-at liikkui varovasti. Alemmassa\nluolakerroksessa piti olla vartiosoturi. Kansansa tavat tuntien hän\nkuitenkin tiesi päätellä jokseenkin varmasti, että vartija nukkui.\nTässä hän ei erehtynytkään, mutta hän ei silti millään tavoin\nhöllentänyt varovaisuuttaan. Juohevasti ja joutuisasti hän nousi\nPan-at-lin luolaa kohti, Tarzanin ja Ta-denin katsellessa alhaalta.\n\n\"Miten hän saa sen tehdyksi?\" kysyi Tarzan. \"En näe kohtisuorassa\npinnassa mitään jalan tukea ja kuitenkin hän näyttää kapuavan mitä\nhelpoimmin.\"\n\nTa-den selitti nappulajärjestelmän. \"Sinäkin voisit nousta keveästi\",\nhän sanoi, \"vaikka hännästä on suurta apua.\"\n\nHe tarkkailivat kunnes Om-at oli pujahtamaisillaan Pan-at-lin luolaan;\ntähän asti ei ollut ilmennyt merkkiäkään, että hänet olisi huomattu, ja\nsitten he yhtaikaa näkivät pään pistäytyvän esille erään alemman luolan\naukosta. Samassa selvisi, että kurkistaja oli nähnyt Om-atin, sillä hän\npintti heti ylöspäin takaa-ajoon. Sanaakaan virkkaamatta Tarzan ja\nTa-den hypähtivät kallion tyveä kohti. Miesapina saavutti seinämän\nensimmäisenä, ja apinamies näki hänen hyppäävän käsiksi alimpaan\nyläpuolellaan ulkonevaan nappulaan. Samalla Tarzan näki toisia\njotakuinkin yhdensuuntaisia nappuloita mutkikkaina riveinä pitkin\nkallion kylkeä. Hän ponnahti tarttumaan kiinni yhteen tuollaiseen ja\nveti itsensä ylös toisella kädellään, kunnes ulottui uuteen nappulaan\ntoisella kädellään; ja päästyänsä käyttämään jalkojansa hän havaitsi\nsaavansa hyvänkin vauhdin. Ta-den kiirehti kuitenkin vinhemmin, sillä\nnämä täpärät tikkaat eivät olleet hänelle mikään uutuus, jotapaitsi\nhänellä oli etua hännästään.\n\nApinamies piti kuitenkin hyvin puoliaan ja pinnisti piankin yhä\nterhakkaammin, kun Ta-denin yläpuolella kiipeävä waz-don katsahti alas\nja keksi tavoittajansa juuri ennen kuin ho-don saavutti hänet. Rotkon\nhiljaisuutta lävisti heti huima huuto, johon sadat villit uhkaukset\nsamassa vastasivat, kun soturi toisensa jälkeen sukelsi luolastaan.\n\nHälytyksen antaja oli nyt päässyt Pan-at-lin luolan eteiseen ja\npysähtyi siinä, kääntyen taistelemaan Ta-denia vastaan.\n\nPäästäen nuijansa irti selkähihnasta hän seisoi eteisen tasaisella\npermannolla, tehokkaasti sulkien Ta-denin nousun.\n\nKaikilta suunnilta parveili Kor-ul-jan sotureita tunkeilijoita kohti.\nTarzan, joka oli päässyt Ta-denin tasalle, mutta hiukan vasemmalla\nhänestä, näki että ainoastaan ihme saattoi heidät pelastaa. Juuri\nvasemmalla apinamiehestä johti muuan aukko luolaan, joka joko oli\nautiona tai jonka asukkaat eivät olleet vielä havahtuneet, sillä kuisti\noli tyhjillään. Neuvokas oli Apinain Tarzanin valpas mieli, ja\njoutuisat olivat harjaantuneet lihakset vastaamaan sen vaikutteihin.\nSiinä ajassa, jonka te tai minä käyttäisimme toimenpiteen tuumimiseen,\nhän suoritti sen, ja vaikka nyt ainoastaan sekunnit erottivat hänet\nlähimmästä vastustajastaan, astui hän tässä lyhyessä käytettäväkseen\nliikenevässä hetkisessä eteiskomeroon, vyyhtesi auki pitkän köytensä ja\nkumartuen kauas ulospäin sinkautti tavanomaisen tarkasti silmukan\nuhkaavaa olentoa kohti, joka jo kohotti jykevää nuijaansa Ta-denin\nyläpuolella. Köyttä pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi silmukan kiitäessä\npäämäärään, sitten oikean ranteen nopea nykäisy kiristi sen samassa kun\nse suhahti uhrin kaulaan, ja nyt seurasi voimallinen tempaisu, Tarzanin\ntarttuessa köyteen molemmin käsin ja kaikella suuren runkonsa painolla\nheittäytyessä taaksepäin.\n\nKamalasti kiljaisten waz-don suistui päistikkaa Ta-denin yläpuolella\nolevasta komerosta. Tarzan varustautui kestämään putoavan ruumiin\nnytkähdystä köyden päässä, ja tämän tapahtuessa ritkahti selkäranka\nilettävästi siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, joka oli seurannut\ntuomitun miehen lähtökirkaisua. Köyden päähän äkillisesti pysähtyneen\npainon tempauksesta järkkymättä veti Tarzan ruumiin nopeasti viereensä,\nirroittaakseen kaulasta silmukan, sillä hänen ei sopinut menettää niin\nkallisarvoista asetta.\n\nUsean sekunnin ajan, joka oli kulunut nuoran heittämisestä, olivat\nwaz-donilaiset soturit pysyneet hievahtamatta, ikäänkuin ihmetyksen tai\nkauhun lamauttamina. Nyt eräs heistä sai takaisin äänensä ja\najatuskykynsä, ja syytäen herjaussanoja outoa tunkeilijaa vastaan hän\noikopäätä ryntäsi ylöspäin tavoittamaan apinamiestä ja vaati samalla\nkumppaneitansa hyökkäykseen. Se mies oli lähinnä Tarzania. Jollei hän\nolisi ollut tiellä, oli apinamies helposti päässyt Ta-denin vierelle,\nkuten jälkimmäinen kehoitteli. Tarzan kohotti kuolleen waz-donin\nruumiin päänsä yli, piteli sitä siinä kotvasen samalla kun kasvot\nkäännettyinä taivaalle kiljaisi Kertshakin heimon urosapinain hirveän\nhaasteen, ja jättiläisjäntereittensä kaikella voimalla hän paiskasi\nraskaan ruumiin nousevaa soturia vastaan. Niin ankara oli tölmäys,\nettei ainoastaan waz-don irtautunut otteestaan, vaan kaksi nappulaakin,\njoista hän piteli kiinni, katkesi kuoppiensa kohdalta.\n\nNoiden kahden ruumiin, elävän ja kuolleen, singotessa alas kallion\njuurelle nousi waz-donien parvesta suuri huuto. \"Jad-guru-don!\nJad-guru-don!\" kirkuivat he, ja sitten: \"Tappakaa hänet! Tappakaa\nhänet!\"\n\nJa nyt Tarzan seisoi komerossa Ta-denin vierellä. \"Jad-guru-don!\"\nkertasi jälkimmäinen hymyillen: \"Kauhea mies -- Kauhea Tarzan! He\nvoivat surmata sinut, mutta he eivät milloinkaan unohda sinua.\"\n\n\"He eivät sur-- mitä nyt?\" Tarzanin ajatus \"heidän\" tekemisistään\nkeskeytyi äkilliseen huudahdukseen, kun kaksi kuolettavaan syleilyyn\nsulkeutunutta olentoa tuiskahti luolan ovelta kuistille. Toinen oli\nOm-at, toinen hänen omaa lajiansa, mutta karkean peitteen karvat\ntörröttivät kankeina ulospäin, kun sensijaan Om-atin ihopeite oli\nsileä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti tasaväkisiä ja yhtä ilmeisesti\nkumpainenkin tavoitti murhaa. He kamppailivat melkein ääneti, paitsi\nettä toinen tai toinen satunnaisella murahduksella tunnusti uuden\nruhjaisun.\n\nNoudattaen luonnollista vaikutetta liittolaisensa auttamiseksi hypähti\nTarzan eteenpäin, yhtyäkseen nujakkaan, mutta hänet pysähdytti Om-atin\nmörähtävä epäys. \"Takaisin!\" käski hän. \"Tämä taistelu on minun yksin.\"\n\nApinamies ymmärsi ja astui syrjään.\n\n\"Se on _gund-bar_\", selitti Ta-den, \"_päällikkötaistelu_. Tuon miehen\ntäytyy olla Es-sat, päällikkö. Jos Om-at tappaa hänet ilman apua, niin\nOm-atista saattaa tulla päällikkö.\"\n\nTarzan hymyili. Se oli hänen oman viidakkonsa laki -- urosapina\nKertshakin heimon laki -- alkuihmisen ikivanha laki, joka tarvitsi vain\nsivistyksen hienostuttavia vaikutteita, tuottaakseen esille palkatun\ntikarin ja myrkkypikarin. Sitten hänen huomionsa kääntyi eteisen\nulkoreunalle. Joku Es-satin soturi kohotti karvaiset kasvonsa sen yli.\nTarzan hyppäsi miestä vastaan, mutta Ta-den ehätti hänen edelleen.\n\"Takaisin!\" huusi ho-don tulijalle. \"Se on gund-bar.\" Mies tähysti\ntutkivasti noita kahta taistelijaa ja käänsi sitten kasvonsa alas\nheimolaisiaan kohti. \"Takaisin!\" huusi hän; \"se on gund-bar Es-satin ja\nOm-atin kesken.\" Hän kääntyi jälleen katsomaan Ta-denia ja Tarzania.\n\"Keitä te olette?\" kysyi hän.\n\n\"Me olemme Om-atin ystäviä\", vastasi Ta-den.\n\nMies nyökkäsi. \"Pidämme teistä huolta jälkeenpäin\", sanoi hän ja katosi\nkuistin reunalta.\n\nKamppailua eteiskomerossa jatkui hellittämättömän raivokkaasti, ja\nTarzan ja Ta-den kykenivät vain työläästi pysyttelemään poissa\nkiistakumppanusten tieltä, jotka repivät ja takoivat toisiaan käsillä\nja jaloilla ja huitelevilla hännillä. Es-sat oli aseeton -- Pan-at-lin\nansiosta --, mutta Om-atin kupeella heilui tupessa puukko, jota hän ei\nyrittänytkään paljastaa. Se ei olisi soveltunut heidän villeihin ja\nalkeellisiin kunniakäsitteihinsä, sillä päällikkötaistelu oli\nratkaistava luonnon aseilla.\n\nToisinaan he kotvaseksi erkanivat, vain rynnätäkseen jälleen toistensa\nkimppuun vimmaisesti ja melkein yhtä voimallisesti kuin hullaantuneet\nsonnit. Sitten toinen kamppasi nurin toisen, mutta siinä kouristuneessa\nsyleilyssä ei päässyt kaatumaan yksin -- Es-sat veti Om-atin mukanaan,\nhorjahtaen komeron kaltaalle. Tarzankin pidätti hengitystään. Siinä he\nvaarallisesti rimpuilivat tuokion edestakaisin, ja tulos oli\nvälttämätön -- murhaavassa puserruksessa nuo kaksi kierähtivät alas\nreunalta ja katosivat apinamiehen näkyvistä.\n\nTarzanilta pääsi tukahtunut huokaus, sillä hän oli kiintynyt Om-atiin,\nja sitten hän Ta-denin kanssa astui katsomaan reunan yli. Kaukana\nalhaalla piti kahden hievahtamattoman hahmon virua hengettömänä\nlähestyvän aamunkoitteen himmeässä sarastuksessa; mutta Tarzanin\nhämmästykseksi eivät hänen silmänsä kohdanneet laisinkaan sellaista\nnäkyä. Päin vastoin nuo kaksi kamppailijaa olivat yhä täynnä elämää ja\nrynnistelivät vain muutaman jalan päässä hänen alapuolellaan. Aina\nriippuen nappuloissa kahdella otteella -- kädellä ja jalalla tai\njalalla ja hännällä -- he näyttivät painiskelevan pystysuoralla\nseinällä yhtä helposti kuin kuistikomeron tasaisella permannolla, mutta\nmenetelmät olivat hiukan muuttuneet; kumpikin näytti erityisesti\nrytyyttävän vastustajaansa irti otteestaan, syöstäkseen hänet alas\nvarmaan kuolemaan. Ilmeni piankin, että Om-at nuorempana ja sitkeämpänä\noli voiton puolella. Päällikkö pysytteli nyt melkein tyyten\npuolustuskannalla. Toisella kourallaan pidellen vihollista uumavyöstä\nOm-at työnsi häntä suoraan ulospäin kalliosta, toisen käden ja toisen\njalan nopsasti vääntäessä auki Es-satin otteet vuorotellen, samalla kun\nhän aina lomassa tehosti ponnistuksiaan tuimilla iskuilla vastustajan\nvatsakuoppaan. Es-sat oli nopeasti väsymässä, ja likeisen kuoleman\ntieto -- kuten samanlaisissa olosuhteissa käy jokaiselle raukalle ja\nrehentelijälle -- häivytti uljastelun ulkokiillon, joka oli kauan\nsaanut esiintyä miehuullisuutensa, ja sen mukana sortui hänen\nkunniallisuutenakin. Nyt ei Es-sat ollut enää Kor-ul-jan päällikkö --\nhän oli uliseva pelkuri, joka taisteli hengestään. Tarraten Om-atiin,\ntarraten lähimpiin nappuloihin hän etsi mitä hyvänsä tukea\npelastuakseen kamalasta putoamisesta, ja rimpuillessaan hän tavoitteli\nhännällään puukkoa Om-atin kupeelta.\n\nTarzan näki, ja juuri kun Es-sat sai veitsen vedetyksi tupesta,\npudottausi hän kissamaisesti nappuloille taistelijain viereen. Es-satin\nhäntä oli vetäytynyt taaksepäin kurjaa, kohtalokasta survaisua varten.\nNyt havaitsivat useat muutkin sen petollisuuden, ja villeistä kurkuista\nkajahti raivon ja inhon mörinä; mutta terän viuhahtaessa päämäärää\nkohti tarttui apinamies heilauttavaan karvaiseen jäseneen, ja samalla\nhetkellä töykkäsi Om-at Es-satin ruumiin luotansa niin rajusti, että\nsen heikontuneet otteet heltisivät ja se kiiti alas kuolemaan, kirkuvan\npelon hetkellisenä meteorina.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVäijytys\n\n\nKun Tarzan ja Om-at kapusivat takaisin Pan-at-lin luolan eteiseen ja\nottivat paikkansa Ta-denin vieressä valmiina mihin hyvänsä Es-satin\nkuoleman seuraamukseen, kosketti itäisille kukkuloille ilmestyvä\naurinko myös erästä nukkujaa etäisellä okapeitteisellä arolla,\nherättäen hänet jälleenkin uupumattoman vainuamisen päivään, pitkin\nheikkoa ja nopeasti häipyvää latua.\n\nTuokion vallitsi Kor-ul-jassa hiljaisuus. Heimon jäsenet odottelivat,\nkatsellen milloin alas hengettömään kasaan, joka oli ollut heidän\npäällikkönsä, milloin toisiinsa, ja aina välillä Om-atiin ja niihin\nkahteen, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan. Sitten Om-at\npuhui. \"Minä olen Om-at\", huusi hän. \"Kuka sanoo, että Om-at ei ole\nKor-ul-jan gund?\"\n\nHän odotti haasteensa hyväksyjää. Pari tanakahkoa nuorta pukaria\nliikehti levottomasti silmäillen häntä, mutta vastausta ei kuulunut.\n\n\"Om-at on siis gund\", sanoi hän ratkaisevasti. \"Sanokaa minulle nyt,\nmissä Pan-at-li, hänen isänsä ja veljensä ovat?\"\n\nMuuan vanha soturi puhui. \"Pan-at-lin pitäisi olla luolassaan. Kuka sen\ntietäisi paremmin kuin sinä itse, joka olet siellä nyt? Hänen isänsä ja\nveljensä lähetettiin pitämään silmällä Kor-ul-lulia; mutta kumpikaan\nnoista kysymyksistä ei herätä mitään temmellystä povissamme. On\nkysymys, joka herää: voiko Om-at olla Kor-ul-jan päällikkö ja kuitenkin\nseistä omaa kansaansa vastassa jonkun ho-donin kanssa ja tuo kauhea\nmies vierellään -- kauhea mies, jolla ei ole häntää? Luovuta\nmuukalaiset heimollesi surmattaviksi niinkuin waz-donien tapa on, ja\nsilloin Om-atin sopii olla gund.\"\n\nEi Tarzan eikä Ta-den virkkanut sanaakaan; he vain seisoivat katsellen\nOm-atia ja odottaen hänen päätöstään, hienon hymyn väreillessä\napinamiehen huulilla. Ta-den ainakin tiesi vanhan soturin puhuneen\ntotta -- waz-donit eivät anna suojaa muukalaisille eivätkä ota vankeja\nvieraasta heimosta.\n\nSitten puhui Om-at. \"Aina on muutosta\", huomautti hän. \"Pal-ul-donin\nvanhat kukkulatkaan eivät koskaan näytä kahdesti samanlaisilta --\nloistava aurinko, leijuva pilvi, kuu, sumu, vaihtuvat vuodenajat,\nmyrskyä seuraava kuulas seesteisyys, ne kukin tuovat uuden muutoksen\nkukkuloillemme. Syntymästä kuolemaan, päivä päivältä, meissä jokaisessa\ntapahtuu alituista muutosta. Muuttuvaisuus on siis Jad-ben-Othon\nlakeja.\n\n\"-- Nyt minä, Om-at, teidän gundinne, tuon jälleen muutoksen.\nMuukalaisia, jotka ovat urheita miehiä ja hyviä ystäviä, älkööt\nKor-ul-jan waz-donit enää surmatko!\"\n\nKuului murahduksia ja mutinaa, ja soturit liikahtelivat rauhattomasti\nsilmäillen toisiansa nähdäkseen, kuka ottaisi aloitteen Om-atia,\nnurjamielistä uudistajaa vastaan.\n\n\"Lopettakaa nurinanne\", kehoitti uusi gund. \"Olen päällikkönne. Sanani\non lakinne. Teillä ei ollut mitään osuutta minun tulemisessani\npäälliköksi. Toiset teistä auttoivat Es-satia karkoittamaan minut\nesi-isieni luolasta; muut sallivat sen. En ole teille mitään velkaa.\nAinoastaan nämä kaksi, jotka te tahtoisitte minut surmauttamaan, olivat\nminulle uskollisia. Olen gund, ja jos joku sitä epäilee, niin puhukoon\n-- nuorempana ei hän voi kuolla.\"\n\nTarzan oli hyvillään. Tässä oli hänen oman sydämensä mukainen mies. Hän\nihaili Om-atin haasteen pelottomuutta ja oli kyllin hyvä ihmistuntija\ntietääkseen, että hän ei ollut kuunnellut joutavaa tuulenpieksämistä --\nOm-at puoltaisi tarpeen tullen sanojansa kuolemaan asti, ja\ntodennäköisenä mahdollisuutena oli, että kuolema ei olisi hänen.\nIlmeisesti oli kor-ul-jalaisten enimmistöllä sama vakaumus.\n\n\"Minusta tulee teille hyvä gund\", lausui Om-at nähdessään, että kukaan\nei tuntunut halukkaalta kiistämään hänen oikeuksiansa vastaan.\n\"Vaimonne ja tyttärenne saavat olla turvallisia -- he eivät olleet\nturvassa Es-satin valtakautena. Menkää nyt vainioillenne ja\npyyntipuuhiinne. Minä lähden etsimään Pan-at-lia. Ab-on olkoon gund\nminun ollessani poissa -- odottakaa häneltä ohjausta ja minulta\ntilintekoa palatessani -- ja Jad-ben-Otho hymyilköön teille.\"\n\nHän kääntyi Tarzaniin ja ho-doniin päin. \"Ja te, ystävät\", hän sanoi,\n\"olette vapaat liikkumaan kansani keskuudessa; esi-isieni luola on\nteidän; tehkää mitä tahdotte.\"\n\n\"Minä lähden Om-atin kanssa etsimään Pan-at-lia\", ilmoitti Tarzan.\n\n\"Ja minä\", yhtyi Ta-den.\n\nOm-at hymyili. \"Hyvä!\" huudahti hän. \"Ja hänet löydettyämme me lähdemme\nyhdessä Tarzanin ja Ta-denin asioille. Mistä etsisimme ensin?\" Hän\nkääntyi sotureihin. \"Kuka tietää, missä hän saattaa olla?\"\n\nKukaan ei tiennyt muuta kuin että Pan-at-li oli edellisenä iltana\nmennyt luolaansa toisten mukana -- ei ollut mitään vihiä hänen\nolosijastaan.\n\n\"Näytä minulle, missä hän nukkuu\", esitti Tarzan; \"anna minun nähdä\njotakin hänelle kuuluvaa -- vaatekappale -- niin voin varmaan auttaa\nsinua.\"\n\nKaksi nuorta soturia kapusi likemmäksi pengermää, jolla Om-at seisoi.\nHe olivat In-sad ja O-dan, ja jälkimmäinen puhui.\n\n\"Kor-ul-jan gund\", tarjoutui hän, \"me tahtoisimme lähteä kanssasi\netsimään Pan-at-lia.\"\n\n\"O-dan ja In-sad saavat tulla mukaan\", ilmoitti Om-at, \"useampia emme\ntarvitse. Tule, Tarzan, niin näytän sinulle Pan-at-lin nukkumasijan,\nvaikken käsitä, miksi halunnet sen tietää -- hän ei ole siellä. Olen\nitse katsonut.\"\n\nHe astuivat luolaan kahden, ja Om-at meni edellä huoneeseen, jossa\nEs-sat oli edellisenä yönä yllättänyt Pan-at-lin.\n\n\"Kaikki täällä on hänen\", selitti Om-at, \"paitsi tuo sotanuija\npermannolla -- se oli Es-satin.\"\n\nApinamies liikkui äänettömänä huoneessa, ja hänen kumppaninsa tuskin\nhuomasivat herkkien sieraimien värähtelyä vain ihmetellen, mitä hyötyä\nsaattoi olla pistäytymisestä tänne, ja tuntien maltittomuutta\nviivytyksestä.\n\n\"Tule!\" sanoi sitten apinamies ja meni edellä kuistille. Siellä\nodottivat heidän kolme kumppaniaan. Tarzan astui komeron vasemmalle\npuolelle ja tarkasteli ulottuvissa törröttäviä nappuloita. Hän katseli\nniitä, mutta niitä eivät tutkineet hänen silmänsä. Terävää katsetta\ntarkempi oli ihmeellisesti harjaantunut hajuaisti, joka oli ensin\nkehittynyt hänessä lapsena hänen kasvattiemonsa -- naarasapina Kaalan\n-- hoivatessa häntä, ja erinomaisena opetusmestarina oli sitä edelleen\nterittänyt julmissa viidakoissa itsevarjelun vaisto.\n\nKomeron vasemmalta puolelta hän kääntyi vasemmalle. Om-at alkoi käydä\nkärsimättömäksi.\n\n\"Lähtekäämme\", huomautti hän. \"Meidän on etsittävä Pan-at-lia, jos\nkonsaan tahdomme hänet löytää.\"\n\n\"Mistä meidän on etsittävä?\" kysäisi Tarzan.\n\nOm-at raapi päätänsä. \"Mistäkö?\" kertasi hän. \"No, koko Pal-ul-donista,\njos on tarpeellista.\"\n\n\"Iso urakka\", virkkoi Tarzan. \"Tulkaa\", hän lisäsi, \"hän meni tätä\nkautta\", ja hän siirtyi nappuloille, jotka johtivat kallion lakea\nkohti. Täällä hän helposti seurasi tuoksua, koska kukaan ei ollut\nPan-at-lin paon jälkeen käynyt siitä. Siinä kohdassa, missä hän oli\npoikennut vakinaisilta nappuloilta ja ryhtynyt käyttämään mukanaan\nolevia, Tarzan seisahtui rutosti. \"Hän meni tästä harjalle\", lausui hän\nOm-atille, joka oli lähinnä hänen takanaan; \"mutta täällähän ei ole\nmitään nappuloita.\"\n\n\"En käsitä, kuinka tiedät hänen menneen tästä\", sanoi Om-at; \"mutta\nnappuloita kyllä saamme. In-sad, mene sinä takaisin ja nouda\nkiipeämiskalikat viidelle.\"\n\nNuori soturi palasi pian, ja kalikat jaettiin. Om-at ojensi Tarzanille\nviisi ja selitti niiden käytön. Apinamies antoi yhden takaisin,\n\"Tarvitsen vain neljä\", sanoi hän.\n\nOm-at hymyili. \"Mikä ihmeellinen olento sinä olisitkaan, jollet olisi\nraajarikko\", huudahti hän.\n\n\"Hiukan vajavaiseksi tunnustan itseni kyllä\", vastasi Tarzan. \"Menkää\nte toiset edellä ja jättäkää nappulat paikoilleen minulle. Pelkään,\nettä se muutoin olisi hidasta työtä, kun en voi pidellä nappuloita\nvarpaissanikaan kuten te.\"\n\n\"Hyvä on\", vahvisti Om-at; \"Ta-den, In-sad ja minä menemme edellä, sinä\nseuraat ja O-dan tulee takimmaisena keräten talteen nappulat --\nvihollistemme takia emme voi jättää niitä tänne.\"\n\n\"Eivätkö vihollisenne voi tuoda omia nappuloitaan?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Kyllä; mutta se hidastuttaa heitä ja helpottaa puolustustamme, eivätkä\nhe tiedä, mitkä kaikista näistä rei'istä ovat kyllin syviä nappuloille\n-- toiset ovat tehdyt vihollisten eksyttämiseksi, nappulat eivät niissä\npysy.\"\n\nKallion harjalla Tarzan jälleen totesi ladun käiväräisen puun juurelta.\nTuoksu oli täällä aivan yhtä voimakas kuin nappuloilla, ja apinamies\nriensi harjanteen yli Kor-ul-lulin suunnalle.\n\nTovin kuluttua hän seisahtui ja kääntyi Om-atiin päin.\n\n\"Tässä hän liikkui nopeasti, juosten täyttä vauhtia, ja, Om-at, häntä\najoi takaa leijona.\"\n\n\"Voitko lukea sen ruohosta?\" kysyi O-dan toisten keräytyessä\napinamiehen ympärille.\n\nTarzan nyökkäsi. \"En luule leijonan saaneen häntä\", lisäsi hän.\n\n\"Missä hän siis voi olla?\" sanoi Om-at.\n\n\"Me voimme vain seurata niin kauan kuin latu on veres\", vastasi\napinamies; ja jälleen ryhtyen keskeytyneeseen vainuamiseensa hän johti\nheidät alas harjannetta, kunnes ladun jyrkkä kääntyminen vasempaan\ntoimitti heidät kaltaalle, joka kohtisuorasti painui Kor-ul-luliin.\nHetkisen tutki Tarzan maankamaraa oikealla ja vasemmalla, sitten hän\nsuoristausi ja Om-atia silmäten viittasi rotkoon.\n\nTuokion tuijotti waz-don alas vihreään halkeamaan, jonka pohjalla joki\nkuohuten vilisi alaspäin pitkin kallio-uomaansa; sitten hän ummisti\nsilmänsä ikäänkuin äkillisen kivun sävähdyksestä ja kääntyi pois.\n\n\"Tarkoitat -- että -- hän hyppäsi?\" kysyi hän.\n\n\"Välttääkseen leijonan\", vastasi Tarzan. \"Peto oli ihan hänen\nkintereillään -- katsokaa, voitte nähdä neljän käpälän painumisen\nturpeeseen sen pysäyttäessä rynnäkkönsä aivan kuilun partaalle.\"\n\n\"Onko mitään mahdollisuutta --\" aloitti Om-at; mutta Tarzanin\nvaroittava ele vaiensi hänet äkkiä.\n\n\"Alas!\" kuiskasi apinamies; \"monta miestä on tulossa. Ne juoksevat --\nharjanteen alapuolelta.\" Hän painui vatsalleen ruohoon, ja toiset\nnoudattivat hänen esimerkkiään.\n\nJonkun minuutin he odottivat siten, ja sitten toisetkin kuulivat\njuoksun tömistystä ja pian käheän huudon, jota monet muut samassa\nsäestivät.\n\n\"Se on kor-ul-lulien sotahuuto\", kuiskasi Om-at, \"ihmisenpyytäjien\nmetsästyshuuto. Piankin näemme heidät, ja jos Jad-ben-Otho on meille\nsuosiollinen, ei heidän lukumääränsä ole kovinkaan paljon suurempi kuin\nmeidän.\"\n\n\"Monta heitä on\", sanoi Tarzan, \"neljä- tai viisikymmentä, sanoisin,\nmutta mahdotonta on arvaillakaan, montako on hätyytettyjä ja kuinka\nmonta takaa-ajajaa, paitsi että jälkimmäisten täytyy olla suurena\nylivoimana, koska he eivät muutoin ryntäisi niin nopeasti.\"\n\n\"Tässä he tulevat\", virkkoi Ta-den.\n\n\"Siellä on An-un, Pan-at-lin isä, ja hänen kaksi poikaansa\", huudahti\nO-dan. \"He vilistävät ohi meitä näkemättä, jos emme kiirehdi\", hän\nlisäsi, katsahtaen Om-atiin, päällikköön, merkkiä odottaen.\n\n\"Tulkaa!\" huusi jälkimmäinen ponnahtaen jaloilleen ja juosten\nkatkaisemaan noiden kolmen pakolaisen suunnan. Toiset seurasivat häntä.\n\n\"Viisi ystävää!\" luikkasi Om-at, An-unin ja hänen poikiensa keksiessä\nheidät.\n\n\"_Adenen yo_!\" säestivät O-dan ja In-sad.\n\nPakolaiset tuskin pysähtyivät odottamattomien apuvoimien liittyessä\nheihin, mutta oudostellen he silmäilivät Ta-denia ja Tarzania.\n\n\"Kor-ul-luleja on paljon\", huusi An-un. \"Kunhan saisimme seisahtua\ntaistelemaan; mutta meidän on ensin varoitettava Es-satia ja\nkansaamme.\"\n\n\"Niin\", vahvisti Om-at, \"meidän on varoitettava kansaamme.\"\n\n\"Es-sat on kuollut\", ilmoitti In-sad.\n\n\"Kuka on päällikkönä?\" kysyi toinen An-unin pojista.\n\n\"Om-at\", vastasi O-dan.\n\n\"Sepä hyvä\", huudahti An-un. \"Pan-at-li vakuutti, että sinä tulet\ntakaisin ja surmaat Es-satin.\"\n\nNyt ilmestyi vihollinen näkyviin heidän takanaan.\n\n\"Tulkaa!\" huusi Tarzan; \"kääntykäämme ryntäämään heitä vastaan,\nkohottaen suuren huudon. He ahdistavat vain kolmea, ja nähdessään\nkahdeksan hyökkäävän kimppuunsa he ajattelevat paljon miehiä olevan\ntulossa taistelemaan. He tulevat pitäneiksi meitä etujoukkona, ja\nsillävälin ehtii nopea juoksija täältä rotkolle varoittamaan\nkansaamme.\"\n\n\"Hyvä on\", päätti Om-at. \"Id-an, sinä olet vikkelä -- vie sana\nKor-ul-jan sotureille, että me taistelemme kor-ul-luleja vastaan\nharjanteella ja että Ab-onin on lähetettävä sata miestä.\"\n\nId-an, An-unin poika, vilisti kor-ul-jain kallioasunnoille, toisten\nrynnätessä torjumaan lähestyviä kor-ul-luleja, ja omituisessa kolkossa\nsopusoinnussa nousivat ja laskivat noiden kahden heimon sotahuudot.\nKor-ul-lulien johtajat pysähtyivät huomatessaan apuvoimat, nähtävästi\nodottaen taammaksi jääneiden joutumista paikalle ja mahdollisesti myös\nsaadakseen selville, kuinka suuri joukko oli heitä vastassa. Johtajat,\nkenties nopeampia juoksijoita kuin muut, olivat kaukana edellä, eikä\nmuu väki ollut vielä päässyt pensastosta esillekään; ja kun nyt Om-at\nja hänen kumppaninsa osoittivat hyökkäyksessään välttämättömyyden\nnostattamaa hurjuutta, kääntyivät he peräytymään niin että heidän\nkumppaniensa vihdoin tullessa näkyviin he näyttivät olevan täydessä\npaossa. Luonnollisena tuloksena oli, että toisetkin kääntyivät\nlivistämään pois.\n\nTämän ensimmäisen menestyksen rohkaisemana Om-at seurasi heitä\npensaikkoon; hänen pieni joukkueensa rynnisti uljaasti hänen\nkumpaisellakin puolellaan, ja äänekkäitä ja karmivia olivat villit\nulvahdukset, joita he päästelivät pakenevan vihollisen kintereillä.\nPensasto ei ollut niin tiheätä, että se olisi kulkua ehkäissyt, mutta\nsen korkeus kätki joukkueen miehet toisiltaan, kun he joutuivat\nmuutaman metrinkin erilleen. Niinpä Tarzan, aina virmana ja aina\nkiihkeänä taistelemaan, piankin ajoi vihollista paljon edellä toisista\n-- ja se ymmärtäväisyyden puute koitui hänen kukistuksekseen.\n\nKor-ul-lulin soturit, epäilemättä yhtä urhoollisia kuin\nvastustajansakin, peräytyivät vain edullisempaan asemaan pensastossa,\neikä kulunut pitkääkään aikaa, kun he oivalsivat, että takaa-ajajat\nolivat vähemmistönä. Silloin he ottivat seisahduspaikakseen tiheimmän\npensaston; se oli väijytys, ja tähän juoksi Apinain Tarzan. He\npuijasivat hänet sievästi. Niin, surullista kertoa, he puijasivat\nviidakon ovelan valtiaan. Mutta he taistelivatkin omalla alueellaan,\njonka jokaisen tuumanalan he tunsivat niinkuin te oieskeluhuoneenne, ja\nhe noudattivat omia taistelumenetelmiään,- joista Tarzan ei tiennyt\nmitään.\n\nTarzanille näyttäysi yksinäinen musta soturi, ikäänkuin peräytyvän\nvihollisen takamieheksi jääneenä hidastelijana, ja siten peräytyessään\nhän viekoitteli Tarzanin eteenpäin. Viimein hän kääntyi päin, uhmaten\napinamiestä nuijalla ja paljastetulla puukolla, ja Tarzanin hyökätessä\nhyppäsi ympäristön pensastosta parikymmentä vantteraa waz-donia. Heti,\nmutta liian myöhään, tajusi jättiläis-tarmangani vaaransa. Hänen\nsilmissään vilahti menetetyn kumppaninsa ilmestys, ja hänen sielussaan\nhumahti suuri ja karmaiseva pahoittelu, että jos Jane oli elossa, ei\nhän voinut enää toivoa, sillä vaikka hän ei milloinkaan kuulisikaan\nmiehensä lopusta, täytyi tämän kuitenkin vääjäämättömästi sinetöidä\nhänen tuomionsa.\n\nJa tämän ajatuksen mukana hänet tempasi valtaansa vihan vimma näitä\nolentoja vastaan, jotka uskalsivat tehdä tyhjäksi hänen aikeensa ja\nuhata hänen vaimonsa elämää. Villisti murahtaen hän heittäysi edessään\nolevan soturin kimppuun, vääntäen raskaan nuijan hänen kädestään\nniinkuin pieneltä lapselta, ja jättiläisruhonsa painon ja jäntevyyden\njännittämällä vasemmalla nyrkillään hän survaisi murhaavan iskun\nkeskelle waz-donin kasvoja -- iskun, joka musersi luut ja nykersi\nmiehen siihen paikkaan. Sitten hän käännähti toisia vastaan, huitoen\nheidän kaatuneen kumppaninsa nuijalla oikealle ja vasemmalle valtavia,\narmottomia sivalluksia, jotka iskivät alas heidän omat aseensa, kunnes\napinamiehen käyttelemästä lastut sinkoilivat. Molemmin puolin\ntuiskahteli heitä tantereeseen hänen nuijastaan; niin nopsaa oli hänen\nlyöntiensä suuntailu, niin kissamaista hänen asentojensa vaihtuminen,\nettä hän kamppailun ensimmäisinä hetkinä näytti heidän hyökkäilyilleen\nhaavoittumattomalta. Mutta sitä ei voinut kestää -- hänellä oli\nkaksikymmentä vastassaan, ja hänen tappiokseen tuli heitetty nuija. Se\njymähti takaraivoon. Tovin hän seisoi horjuen, ja sitten niinkuin suuri\nhonka kirvesmiehen kaatamana hän jysähti maahan.\n\nToisia kor-ul-luleja oli hyökännyt Om-atin varsinaisen joukkueen\nkimppuun. Sen tappelun hälyä kuului vähän matkan päästä, ja oli\nilmeistä, että kor-ul-jat olivat verkalleen peräytymässä, ja heidän\nvetäytyessään taaksepäin huuteli Om-at puuttuvalle kumppanilleen:\n\"Kauhea Tarzan! Kauhea Tarzan!\"\n\n\"Jad-guru tosiaankin\", toisti muuan kor-ul-lul noustessaan pensaan\njuurelta, jonne Tarzan oli hänet pökerryttänyt. \"Tarzan-jad-guru!\nPahempikin hän oli.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nAhdistettu neito\n\n\nTarzanin nujertuessa vihollistensa sekaan seisahtui monen kilometrin\npäässä mies Pal-ul-donia saartavan rämevyöhykkeen ulkolaitaan. Hänen\nainoana verhonaan oli lannevaate ja kolme patruunavyötä, joista kaksi\nkulki olkapäiltä rinnan ja selän poikki, kolmannen ollessa hänen\nuumillaan. Nahkaisessa hankkiluksessa riippui selässä enfield-kivääri,\nja lisäksi hänellä oli väkipuukko, jousi ja nuolikotelo. Hän oli tullut\nkaukaa, villien korpimaiden halki, julmien petojen ja julmempien\nihmisten uhkaamana, mutta viimeistä patruunaa myöten koskemattomana oli\nammuksien varasto, joilla vyöt oli täytetty sinä päivänä kun hän läksi\nliikkeelle.\n\nJousi ja nuolet ja pitkä puukko olivat toimittaneet hänet turvassa\ntänne saakka, mutta useinkin suurten uskallusten uhalla, jotka yksi\nainoa laukaus selässä riippuvasta hyvin hoidetusta kivääristä olisi\ntehnyt varsin vähäiseksi. Mikä tarkoitus saattoi hänelle olla näiden\nkallisarvoisten ampumatarpeiden säilyttämisessä? Elämänsä panemisessa\nalttiiksi, jotta saisi tuoduksi tuntemattomaan määränpäähän jokainoan\nkirkkaasti kimmaltelevan ammuksen? Mihin, ketä varten olivat nämä\nkuoleman tuottajat varatut? Koko maailmassa ainoastaan hän tiesi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Pan-at-li astui kallion reunalta Kor-ul-lulin yläpuolella, odotti\nhän murskautuvansa heti kuoliaaksi alhaalla louhikossa; mutta hän oli\nvalinnut tämän mieluummin kuin ja'n raatelevat hampaat. Sen sijaan\nsääti sattuma, että hän teki kamalan hyppäyksensä sellaiselta kohdalta,\nmissä kohiseva joki mutkausi ylikaartuvan kallioseinämän alapuolella\nkierrättämään vettänsä vitkallisen tuokion syvässä suvannossa, jonka se\noli aikakausien kuluessa itselleen kaivanut, ennenkuin rajusti hulahti\njälleen alas riehuvana kiehuvan vaahdon putouksena ja jumisutti\npyörteitään uoman paasia vastaan.\n\nTähän viileään lampeen syöksähti tyttö, ja alas ja alas syvyyteen,\nkunnes puolittain tukehtuneena, mutta yhä miehuullisesti taistellen sai\nvielä kerran kohottautuneeksi ilmaan. Voimakkaasti uiden hän\nponnistausi vastapäiselle rannalle ja laahausi ylös äyräälle makaamaan\nhuohottaen ja näännyksissä, kunnes lähestyvä aamukajastus varoitti\nhäntä etsimään lymypaikkaa, sillä hän oli kansansa vihollisten maassa.\n\nHän nousi ja siirtyi rehevän kasvullisuuden kätköön, joka Pal-ul-donin\nvetevissä kor'eissa rehoittaa perin voimallisesti.\n\n[Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä\nmonikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tällaiset seikat\nherättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien\nsanojen monikko muodostetaan kaksintamalla sanan alkukirjain, esim.\n_k'kor_, rotkot, lausutaan _kakor_. Leijonat olisivat siis _j'ja_ tai\nmiehet _d'don_.]\n\nKasvullisuuden keskeen piiloutuneena jokaisen näkyvistä, joka saattoi\ntulla jokivarren paljon käytettyä polkua pitkin, Pan-at-li etsi lepoa\nja ruokaa; jälkimmäistä kasvoi yltäkyllin hänen ympärillään hedelminä\nja marjoina ja mehukkaina mukuloina, joita hän kaiveli maasta henkensä\nheittäneen Es-satin veitsellä.\n\nAh olisipa hän vain tiennyt, että päällikkö oli kuollut! Miltä\nkoettelemuksilta ja vaaroilta ja kauhuilta hän olisikaan voinut\nsäästyä; mutta hän luuli ahdistajansa yhä toimivan eikä senvuoksi\nuskaltanut palata Kor-ul-jaan. Ei ainakaan vielä, hänen raivonsa\nkiehuessa kuumimmillaan. Myöhemmin kenties, isänsä ja veljiensä\npalattua heidän luolaansa, hän saattaisi sen uskaltaa; mutta ei nyt --\nei nyt. Eikä hän toiselta puolen voinut kauan viipyä täälläkään,\nvihamielisten kor-ul-lulien lähistöllä, ja jostakin hänen oli\nlöydettävä suojaa pedoilta ennen yön tuloa.\n\nHänen istuessaan kaatuneen puun rungolla yrittäen keksiä jotakin\nratkaisua edessään olevalle olemassaolon ongelmalle, kajahti hänen\nkorviinsa rotkon yläpäästä huikkaavien miesten ääniä, -- hälyä, jonka\nhän liiankin hyvin tunsi. Se oli kor-ul-lulien sotahuuto. Yhä\nlikemmäksi se tuli hänen piiloansa. Sitten hän lehvistön hunnun läpi\nnäki vilahduksia kolmesta olennosta, jotka pakenivat polkua pitkin, ja\nhätyyttäjien hoilaus kävi heidän takanaan yhä äänekkäämmäksi takaa-ajon\nlähestyessä kuuntelijaa. Taaskin hän sai pakolaiset näkyviinsä\nrientämässä joen poikki putouksen alapuolella, ja jälleen he katosivat.\nJa nyt ilmestyivät ahdistajat -- meluavia kor-ul-lulilaisia sotureita,\ntuimia ja leppymättömiä. Neljäkymmentä, kenties viisikymmentä\nluvultaan. Hän odotti hengitystään pidätellen; mutta ne eivät\npoikenneet tolaltaan, vaan sivuuttivat hänet aavistamatta, että\nvihollisnainen piileksi muutaman metrin päässä heistä.\n\nVielä kerran hän näki hätyytetyt -- kolme waz-donilaista soturia, kun\nhe kapusivat ylös kallioseinämää sellaisesta kohdasta, jossa harjanteen\nmureneminen oli luonut jyrkän rinteen tällaisten ketteräin kiipeilijäin\nnoustavaksi. Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa erityisesti jännittyi.\nSaattoiko niin olla? Oi, Jad-ben-Otho, jos hän vain olisi tiennyt\nhetkistä aikaisemmin! Heidän juostessaan tästä ohi olisi hän voinut\nliittyä heihin, sillä he olivat hänen isänsä ja kaksi veljeään. Nyt oli\nmyöhäistä. Hiljaa hengähdellen ja lihakset pingoittuneina hän tarkkasi\nkilpailua. Pääsisivätkö he harjalle? Saavuttaisivatko kor-ul-lulit\nheidät? He kapusivat hyvin, mutta voi, kovin hitaasti. Nyt yksi menetti\njalansijansa löyhässä murassa ja luisui takaisin! Kor-ul-lulit olivat\nnousemassa -- muuan sinkautti nuijansa lähintä pakolaista kohti. Suuri\nJumala oli Pan-at-lin veljelle suosiollinen, sillä hän sai nuijan\nputoamaan maaliinsa yltämättä ja kierimään ja poukkoilemaan takaisin\npäin omistajaansa, joka tällöin tuiskahti nurin ja suistui rotkon\npohjalle.\n\nPan-at-li katseli nyt kuolinjuoksua seisaallaan, kädet tiukasti\npuristettuina kultaisiin rintakilpiin. Nyt yksi, hänen vanhempi\nveljensä, pääsi harjalle ja riippui siellä jossakin, laski ruumiinsa ja\npitkän häntänsä alapuolellaan olevalle isälle. Jälkimmäinen tarttui\ntähän tukeen ja ojensi oman häntänsä alapuolellaan olevalle pojalle --\nsamalle, joka oli luisunut takaisin -- ja omatekoisten elävien\ntikkaittensa avulla nuo kolme pääsivät siten katoamaan näkyvistä ennen\nkuin kor-ul-lulit heidät saavuttivat. Mutta nämä eivät luopuneet\najosta. Eteenpäin he pinnistivät, kunnes hekin häipyivät kallionhuipun\nnäköpiiristä ja vain heikko huikkailun kohu kiiri Pan-at-lin korvaan\nkertomaan ihmismetsästyksen jatkumisesta.\n\nTyttö tiesi, että hänen täytyi samota eteenpäin. Milloin hyvänsä\nsaattoi nyt tulla metsästysseurue seulomaan rotkoa niistä pienemmistä\neläimistä, jotka sieltä etsivät ravintonsa tai makuupaikkoja.\n\nHänen takanaan olivat Es-sat ja niiden kor-ul-lulien paluu, jotka\nolivat ahdistaneet hänen omaisiaan; hänen edessään, lähimmän harjanteen\ntakana, oli Kor-ul-gryf, niiden kammostuttavien hirviöiden tyyssija,\njotka herättivät hyytävää pelkoa jokaisessa Pal-ul-donin asukkaassa.\nHänen alapuolellaan laaksossa oli ho-donien maa, missä häntä saattoi\nkohdata ainoastaan orjuus tai kuolema; täällä taasen olivat\nkor-ul-lulit, hänen kansansa ikivanhat viholliset, ja kaikkialla oli\npetoja, jotka söivät ihmisten lihaa.\n\nVain kotvasen hän empi, ja kääntäen sitten kasvonsa kaakkoa kohti hän\nläksi samoamaan vesirotkon poikki Kor-ul-gryfiin päin -- siellä ei\nainakaan ollut ihmisiä.\n\nVarovasti edeten hän saapui kallion juurelle Kor-ul-lulin etäisemmällä\npuolella ja siellä hän puoleltapäivin löysi verrattain helpon\nnousemiskohdan. Hän käveli harjanteen yli ja seisoi viimein\nKor-ul-gryfin partaalla -- rotunsa kansantarujen kauhunpaikan ääressä.\nSankkana ja salaperäisenä rehotti alhaalla kasvullisuus; jättiläispuut\nhuojuttivat töyhtölatvojaan miltei kallionharjan tasalla; ja kaikkea\npainosti pahaenteinen hiljaisuus.\n\nPan-at-li laskeutui vatsalleen ja ojentautui reunan yli tähystämään\nalapuolellaan olevaa kallioseinää. Hän näki siinä luolia ja\nkivinappuloita, joita muinaiset asukkaat olivat työläästi muovailleet\nkäsin. Hän oli lapsuudessaan kuullut heistä tulennosten ääressä\ntarinoidessa, -- kuinka gryfit olivat tulleet rämemailta vuorten takaa\nja ihmiset olivat viimein lähteneet pakosalle sitten kun nuo kamalat\notukset olivat siepanneet monta saaliikseen. Heidän luolansa olivat\nsiten jääneet autioiksi ties kuinka kauan sitten. Jotkut sanoivat, että\nJad-ben-Otho, joka on elänyt ainiaan, oli silloin vielä pieni poika.\nPan-at-lia värisytti, mutta luolia oli, ja niissä hän saisi turvan\ngryfeiltäkin. Hän löysi kohdan, missä kivinappulat ulottuivat\nkallionharjalle asti; epäilemättä ne oli jätetty siihen heimon\nlopullisessa lähdössä, kun hylättyjä luolia ei enää tarvinnut varjella\ntunkeilijoilta. Pan-at-li laahusti hitaasti alas ylimmäistä luolaa\nkohti. Sen eteinen oli melkein samanlainen kuin hänen omankin heimonsa.\nPermannolle kuitenkin oli kasautunut risuja ja vanhoja pesiä ja\nlintujen jätteitä, kunnes komero oli puolittain täyttynyt. Hän siirtyi\ntoiseen komeroon ja kolmanteenkin, mutta kaikkiin oli kosolta\nkeräytynyt törkyä. Ilmeisesti oli turha etsiä edempää. Tämä näytti\ntilavalta ja mukavalta. Hän ryhtyi veitsellään puhdistamaan pois roskia\nyksinkertaisesti työntelemällä niitä alas reunalta, ja alinomaa hänen\nsilmänsä kääntyivät hiljaiseen rotkoon, jossa Pal-ul-donin pelottavat\nolennot väijyivät. Ja toiset silmät, joita hän ei nähnyt, tarkkasivat\nhänen jokaista liikettään -- tuimat silmät, ahnaat silmät, viekkaat ja\njulmat. Ne tarkkailivat häntä, ja punainen kieli lipoi paksuina\nriippuvia huulia. Ne tarkkailivat häntä, ja puoliksi ihmiselliset aivot\nkehittelivät vaivaloisesti raakuuden suunnitelmaa.\n\nNiinkuin hänen omassa Kor-ul-jassaan olivat näidenkin luolien ammoin\nkuolleet rakentajat kehitelleet kallion luonnonlähteitä, niin että\nraikasta, puhdasta vettä norui nyt kuten vuosituhansia takaperin\nluolansuiden ulottuvilla. Siten hän saattoi elellä täällä epämääräiset\najat. Hän tunsi nyt jonkunlaista turvallisuutta, kaiketi korkealla\nsijaitsevan suojapaikkansa häiritsemättömyyden johdosta, tietäessään\nsen olevan kaikkien vaarallisempien petojen tapaamattomissa, samalla\nkun sitä ihmiset kammoksuivat, koska se sijaitsi vältellyssä\nKor-ul-gryfissä.\n\nHän päätti tarkastaa uuden kotinsa sisustaa. Vielä etelässä viipyvä\naurinko valaisi ensimmäistä huonetta. Se oli samanlainen kuin ne, joita\nhän tunsi lapsuudestaan -- samoja petoja ja ihmisiä kuvattiin samaan\njäreään tapaan seinäpiirrelmissä -- nähtävästi oli waz-donien rotu vain\nvähän edistynyt niiden sukupolvien aikana, jotka olivat tulleet ja\nmenneet ihmisten lähdettyä Kol-ul-gryfistä. Luonnollisesti ei Pan-at-li\nsellaista ajatellut, sillä kehitystä ja edistystä ei ollut olemassa\nhänelle ja hänenlaisilleen. Kaikki oli niinkuin oli aina ollut ja olisi\naina niinkuin oli.\n\nEttä nämä kummalliset olennot ovat tällaisina olleet olemassa\nlukemattomia ajanjaksoja, sitä tuskin saattaa epäillä; niin ilmeisiä\novat muinaisuuden merkit heidän asumuksissaan -- kalliopintoihin\nsyvälle syöpyneet vaot paljaiden jalkojen hivuttamina, kivisen\npihtipielen kovertuminen monien kulkijain kätten kosketusta, loputtomat\npiirrelmät, jotka usein peittivät kokonaisen laajan kalliopinnan ja\njokaisen luolan kaikki seinät ja laet, kukin kaiverrus eri käden tekoa,\nsillä ne ovat ikäänkuin sen täysikasvuisen miehen vaakuna, joka sen on\njättänyt merkiksi elämästään.\n\nJa niinpä Pan-at-li huomasi tämän ikivanhan luolan kodikkaaksi ja\ntutunomaiseksi. Sisustassa oli vähemmän rojua kuin hän oli tavannut\nulkopuolella, ja se oli enimmäkseen tomukerrostumaa. Oviaukon vieressä\noli se pikku komero, jossa säilytettiin puita ja taulaa, mutta siinä ei\nnyt ollut jäljellä muuta kuin pelkkää pölyä. Hän oli kuitenkin\nsäästänyt pikku läjän risuja kuistin roskakasoista. Pian oli hän saanut\ntulen risukimppuun ja sytytteli tästä toisia, tutkiessaan muutamia\nsisempiä suojamia. Täälläkään hän ei havainnut mitään uutta eikä outoa,\neikä mitään poistuneiden omistajien peruja, paitsi muutamia särkyneitä\nkiviastioita. Hän oli etsinyt jotakin pehmeätä nukkumasijakseen, mutta\nsiinä häntä kohtasi pettymys, kun ammoiset omistajat olivat ilmeisesti\nlähteneet hyvässä rauhassa, vieden kaiken irtaimen mennessään. Alhaalla\noli rotkossa lehtiä ja ruohoa ja tuoksuvia oksia, mutta Pan-at-lilla ei\nollut vähintäkään halua laskeutua siihen hirvittävään kuiluun pelkän\nruumiillisen mukavuuden tyydyttämiseksi -- vain elannon välttämättömyys\najaisi hänet sinne.\n\nJa varjojen pidentyessä ja yön lähetessä hän siis valmisti niin\ntyydyttävän makuusijan kuin kykeni kaapimalla tuhatvuotista pölyä\npieneksi valliksi pehmeän ruumiinsa ja kovan permannon väliin --\nparhaimmillaan se oli vain parempi kuin ei mitään. Mutta Pan-at-li oli\nkovin väsyksissä. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön, ja sinä aikana\nhän oli kokenut monia vaaroja ja vastuksia. Ei siis ihme, että hän\nkovasta alusesta huolimatta oli unessa melkein heti kun oli laskeutunut\nlevolle.\n\nKuu nousi, luoden hopeisen hohteensa kallion valkoiselle otsalle ja\nheikentäen tumman metsän ja kolkon rotkon synkeyttä. Etäällä karjui\nleijona. Syntyi hetkellinen äänettömyys. Rotkon ylävarrella kuului\nkumea mylvähdys. Ilmeni liikettä puissa kallionjuurella. Taas se\nmylvähdys, matalana ja pahaenteisenä. Siihen vastattiin aution kylän\nalapuolelta. Jotakin putosi puunlehvistöstä juuri sen luolan\nalapuolella, jossa Pan-at-li nukkui -- putosi maahan sankkojen varjojen\ntummentoon. Nyt se liikkui, varovasti. Se siirtyi kallionjuurelle,\nsaaden hahmoa kuutamossa. Se liikkui kuin pahan unen olento ---\nhitaasti, laahustellen. Se olisi voinut olla kookas laiskiainen, mutta\nyhtä hyvin ihminenkin, niin eriskummaisesti maalailee kuu\nsiveltimellään, mestarikubisti.\n\nVerkkaisesti se kapusi ylös kallioseinää, liikkuen kuin iso kaalimato;\nmutta nyt kuun sivellin kosketti sitä jälleen, ja se sai kädet ja jalat\nja piteli niillä kiinni kivinappuloista, kohotellen itseään työläästi\nPan-at-lin luolaa kohti. Rotkon alapäästä kaikui jälleen mylvintä, ja\nsiihen vastattiin kylän yläpuolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nApinain Tarzan avasi silmänsä. Hän tajusi päätänsä jumottavan, mutta ei\nensimmältä juuri mitään muuta. Tovin kuluttua keskittyi hänen\nvalveutuviin aistimuksiinsa kummallisia varjoja, nousten ja laskien.\nSitten hän huomasi olevansa luolassa. Kymmenkunta waz-donilaista\nsoturia kyyrötti ympärillä jutellen. Palavaa öljyä sisältävä\njäreätekoinen kivivati valaisi sisustaa, ja liekin lepattaessa soturien\nliioitellut varjot hyppivät seinillä heidän takanaan.\n\n\"Me toimme hänet sinulle elävänä, gund\", kuuli hän erään heistä\nsanovan, \"sillä milloinkaan ennen ei ole nähty hänenlaistaan ho-donia.\nHänellä ei ole häntää -- hän on syntynyt ilman, sillä typistämisestä ei\nole mitään jälkeä. Hänen käsiensä ja jalkojensa peukalot ovat\ntoisenlaiset kuin Pal-ul-donin rotujen. Hän on rotevampi kuin monta\nmiestä yhdessä ja hyökkää pelottomasti kuin ja. Toimme hänet elävänä,\nnähdäksesi hänet ennenkuin hänet surmataan.\"\n\nPäällikkö nousi ja lähestyi apinamiestä, joka sulki silmänsä ja\nteeskenteli tajuttomuutta. Hän tunsi karvaisten käsien kääntelevän\nhäntä, ei kovinkaan hellävaroen. Gund tutki häntä kiireestä\nkantapäähän, tehden huomautuksia, etenkin peukaloiden ja isovarpaiden\nmuodosta ja koosta.\n\n\"Näillä ja ilman häntää\", hän virkkoi, \"se ei voi kiivetä.\"\n\n\"Ei\", yhtyi muuan soturi, \"se putoisi varmasti kallionappuloiltakin.\"\n\n\"Ei ole ikänä nähty moista olentoa\", sanoi päällikkö. \"Se ei ole\nwaz-don eikä ho-don. Mistähän hän lienee tullut ja mikä lienee\nnimeltään.\"\n\n\"Kor-ul-jat huikkailivat Tarzan-jag-guru!' ja me arvelimme heidän\nkutsuvan tätä\", sanoi muuan soturi. \"Tapammeko sen nyt?\"\n\n\"Ei\", vastasi päällikkö, \"odotamme kunnes sen henki palaa sen päähän,\njotta voin sitä kuulustella. Jää tänne vartioimaan sitä, In-ta. Kutsu\nminua sitten kun se kykenee jälleen kuulemaan ja puhumaan.\"\n\nHän kääntyi ja läksi luolasta, kintereillään muut paitsi In-ta. Heidän\nmennessään hänen ohitseen ja ulos huoneesta Tarzan kuuli katkelmia\nheidän keskustelustaan, ja niistä ilmeni että kor-ul-jalaisia apuvoimia\noli hyökännyt suurin joukoin heidän pikku parveaan vastaan, häätäen\nheidät pakosalle. Ilmeisesti olivat Id-anin nopsat sääret pelastaneet\npäivän Om-atin sotureille. Apinamies hymyili, sitten hän raotti toista\nsilmää ja tirkisti In-taniin. Soturi seisoi luolan suulla tähystellen\nulos -- selin vankiin. Tarzan tunnusteli rannesiteitään. Ne eivät\ntuntuneet kovinkaan tukevilta, ja he olivat kytkeneet hänen kätensä\nrinnan eteen! Saattoi todellakin nähdä, että waz-donit ottivat harvoin\nvankeja -- jos milloinkaan.\n\nVarovasti hän kohotti ranteensa kunnes pääsi tarkastelemaan\nnahkanuoria, joilla ne oli sidottu. Yrmeä hymy valaisi hänen\npiirteitään. Heti ryhtyi hän voimakkailla hampaillaan päästelemään\nsiteitä, mutta toinen valpas silmä oli hellittämättömästi suunnattu\nIn-taniin, kor-ul-lilaiseen soturiin. Viimeinen solmu oli hellitetty ja\nTarzanin kädet olivat vapaat, kun In-tan kääntyi luomaan arvostelevan\nsilmäyksen hoidokkiinsa. Hän näki vangin asennon muuttuneen -- tämä ei\nenää maannut selällään kuten äsken, vaan kyljellään, ja kädet olivat\nkoukistuneet kasvoja kohti. In-tan tuli likemmä ja kumartui alas.\nSiteet näyttivät kovin hölliltä vangin ranteilla. Hän ojensi kätensä\ntunnustelemaan niitä, ja samassa kaksi kättä sujahti kahleistaan --\ntoinen tarttuen hänen omaan ranteeseensa ja toinen kouraisten hänen\nkurkkuaan. Niin odottamaton oli kissamainen hyökkäys, että In-tan ei\nehtinyt parahtaakaan ennen kuin terässormet vaiensivat hänet. Olento\nnykäisi äkkiä, niin että hän menetti tasapainonsa ja kierähti vangin\npäällitse permannolle hänen taakseen, Tarzanin tempautuessa hänen\nrintansa päälle. In-tan rimpuili vapautuakseen ja tavoitteli puukkoaan;\nmutta Tarzan löysi sen ennen. Waz-donin häntä huiskahti siirtyen toisen\nkurkkuun -- hänkin kykeni kuristamaan; mutta hänen oma veitsensä,\nvastustajan kädessä katkaisi sen rakkaan jäsenen läheltä tyveä.\n\nWaz-donin ponnistukset kävivät heikommiksi -- hänen näköänsä himmensi\nkelmu. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan ja hän oli oikeassa. Kotvasen\nkuluttua hän oli hengetön. Tarzan nousi pystyyn ja laski toisen\njalkansa kuolleen vihollisen rinnalle. Kuinka hänet valtasikin halu\nkarjaista ilmoille lajinsa voitonhuuto! Mutta hän ei uskaltanut. Hän\nhuomasi, että he eivät olleet ottaneet suopunkiköyttä hänen\nhartioiltaan ja että he olivat pistäneet hänen puukkonsa takaisin\ntuppeen. Seinää vasten oli nojallaan hänen jousensa ja viinensä.\n\nTarzan astui luolan oviaukolle ja katsoi ulos. Yö oli juuri tullut. Hän\nkuuli ääniä lähemmistä luolista, ja hänen sieraimiinsa leijui\nruoanvalmistuksen tuoksu. Hän tähysti alas ja tunsi huojennusta. Luola,\njossa häntä oli säilytetty, oli alimmassa kerroksessa -- tuskin\nkolmeakymmentä jalkaa korkealla kallion juurelta. Hän oli\nuskaltautumaisillaan heti alas lähtöön, kun hänen päähänsä pälkähti\naatos, joka veti hänen villit huulensa irviin -- aatos, jonka herätti\nwaz-donien hänelle antama nimi Tarzan-jad-guru, Kauhea Tarzan, ja\nniiden päivien muisto, jolloin hänen hupinaan oli ollut kiusoitella\nmustia etäisessä syntymäviidakossaan. Hän kääntyi takaisin luolaan,\njossa In-tanin hengetön ruumis lojui. Hän irroitti veitsellään\nsoturilta pään ja astuen huoneen ulkoreunalle pudotti sen alas maahan;\nsitten hän laskeusi alas kalikkatikkaita niin nopeasti ja\nhisahtamattomasti, että se olisi ihmetyttänyt kor-ul-luleja, jotka\nolivat olleet niin varmoja siitä, että hänestä ei ollut kiipeilijäksi.\n\nPohjalla hän otti In-tanin pään ja katosi puiden varjoon, tuuheasta\ntukkapehkosta kantaen jylhää voitonmerkkiään. Kamalaa? Mutta te\narvostelette villiä petoa sivistyksen mittapuulla. Voitte opettaa\nleijonalle temppuja, mutta se on silti leijona, Tarzan näytti komealta\nfrakissa, mutta hän oli yhä tarmangani, ja hänen punotun paitansa alla\nsykki hurja ja villi sydän.\n\nKylän alapuolella Tarzan palasi kallion tyvelle etsien kohtaa, mistä\nvoisi kavuta laelle ja sitten samota takaisin Om-atin kylään. Hän tuli\nviimein paikkaan, jossa joki juoksi niin läheltä kallioseinää, että\nhänen oli pakko uida sen toiselle laidalle latua etsimään, ja täällä\nhänen tarkat sieraimensa keksivät tutut jäljet. Tuntui nimittäin\nPan-at-lin tuoksu siinä missä tämä oli kohoutunut lammesta ja päässyt\nviidakon turvaan.\n\nApinamiehen suunnitelmat muuttuivat heti. Pan-at-li oli elossa tai\nainakin oli ollut hypättyään kallionlaelta. Tarzan oli lähtenyt\netsimään häntä Om-atille, ystävälleen, ja Om-atin puolesta hän nyt\nalkoi vainuta edelleen tällä niin onnellisen sattuman johdosta\nlöytämällään ladulla. Se vei hänet viidakkoon ja rotkon poikki ja\nsieltä kohdalle, josta Pan-at-li oli aloittanut vastapäisen rinteen\nkapuamisen. Tarzan jätti In-tanin pään, sitaisten sen alhaalle puuhun,\nkoska se olisi ollut kiusaksi jyrkällä rinteellä. Apinamaisesti hän\nnousi vierua, helposti seuraten Pan-at-lin tuoksulatua. Harjanteen\nreunan yli ja laen poikki se latu johti, selvänä kuin painettu sivu\nviidakkokasvatuksen harjaannuttaman etsiskelijän herkkätuntoisille\naisteille.\n\nTarzan ei tiennyt mitään Kor-ul-gryfistä. Hän oli hämärästi erottanut\nyön varjoissa kummallisia, hirviömäisiä muotoja, ja Ta-den ja Om-at\nolivat puhuneet suurista olennoista, joita kaikki ihmiset pelkäsivät.\nMutta aina, kaikkialla, öin ja päivin, oli vaaroja; lapsuudesta asti\noli kuolema astellut inhana ja kamalana hänen kintereillään. Hän tiesi\nvähän mistään muusta elämänlaadusta. Kiistäminen vaaran kanssa oli\nhänen olonsa, ja hän vietti sitä elämää yhtä yksinkertaisesti ja\nluonnollisesti kuin te omaanne väkirikkaiden kaupunginkatujen vaarain\nkeskellä. Mutta mies, joka lähtee liikkeelle viidakkoon yöllä, on\npeloissaan, sillä hän on pienestä pitäen saanut olla oman lajinsa\nympäröimänä ja etenkin öisin varjeltuna sellaisilla alkeellisilla\nkeinoilla kuin hänen kykynsä tekevät mahdolliseksi. Mutta Tarzan oli\nelellyt niinkuin leijona elelee ja pantteri ja norsu ja apina --\nviidakon aito asujamena, yksinomaan kuntoonsa ja älyynsä turvautuen,\nkäyden yksinäistä peliä luomakuntaa vastaan. Sentähden hän ei\nihmetellyt mitään eikä pelännyt mitään, ja niin hän asteli tuon\nkummallisen yön läpi häiriintymättömänä ja huolettomana kuin maamies\nkarjatanhualle pimeänä aamupuhteena.\n\nTaaskin päättyi Pan-at-lin latu kallion kaltaalle; mutta tällä kertaa\nei ollut mitään hyppäyksen merkkejä, ja tuokion katsastus osoitti\nTarzanille kivinappulat, joita myöten hän oli laskeutunut. Hänen\nmaatessaan vatsallaan nojautuen kallion reunan yli tarkastamaan\nnappuloita herätti hänen huomiotansa äkkiä jokin kallion juurella. Hän\nei kyennyt erottamaan, mikä se oli, mutta hän näki sen liikkuvan ja\npiankin vitkallisesti nousevan, nähtävästi samanlaisten nappulain\nvarassa kuin täällä yläosassakin oli. Hän tarkkaili sitä kiinteästi sen\nkohoutuessa ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes kykeni selvemmin näkemään\nsen ääripiirteet, johtuen siihen käsitykseen, että se enemmän muistutti\njotakin ison apinan lajia kuin alempaa eläinkuntaa. Siliä oli kuitenkin\nhäntä, eikä se muutamissa muissakaan suhteissa näyttänyt oikealta\napinalta.\n\nHitaasti se kapuili ylimpään luolakerrokseen ja katosi erääseen\naukkoon. Silloin Tarzan käänsi jälleen huomionsa Pan-at-lin ladulle.\nHän seurasi sitä kivinappuloilla lähimpään luolaan ja sitten pitkin\nyläkertaa. Apinamies kohautti kulmakarvojaan, kun näki mihin suuntaan\nse johti, ja joudutti vauhtiaan. Hän oli melkein ehtinyt kolmanteen\nluolaan, kun Kor-ul-gryfin kaiut heräsivät kimakkaan kauhun kirkaisuun.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nGryfin satimessa\n\n\nPan-at-li nukkui -- ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta\nunta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun\nalla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli\nhiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä\neikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt\nhänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa,\nrintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen\nlaahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän\navasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että\nse erhe pian haipuisi pois -- siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa\nennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä\nvalossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen\nrinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään\nunta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta\nhänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi\ntarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet\nluolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin\nho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.\n\nPeto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt\notettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä\nja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta\nrotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat\nmylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli\nsaanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja\nsitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi -- yhtä\nkamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään\nho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä\nkissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa -- sen\ntiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta\nvoittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun\naikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas\nKor-ul-gryfiin.\n\nPitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin\ntullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin\nselvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet\nPal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin\nkimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui,\nja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.\n\n\"Kun hän hellittää sinusta\", sanoi se, \"niinkuin sen piankin täytyy\npuolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene\nsiihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä.\nPidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä\nhituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin\nystävä ja sinun.\"\n\nViime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt.\nMiten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että\nhän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen\noli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän; \"ja mistä tulet?\"\n\n\"Olen Tarzan\", vastasi hän, \"ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan\ngundin luota etsimään sinua.\"\n\nOm-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi\ntiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja\njälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei\nsiinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut --\nhellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se\nteki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa\notollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat\nnuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa\nkurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen\ntilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja\nodotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa\nhänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut\nhänen sydämensä noilla kolmella sanalla: \"Olen Om-atin ystävä!\" Ja niin\nhän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa\nsuorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että\ntulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä _eiäinmiehet_\nolivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta\nne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.\n\nTor-o-don tavoitti hännällään Tarzanin nilkkaa, sai sen kierukkaansa ja\nkampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin\nketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että\nhän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti\npäällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut,\npyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin.\nKaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli\nTarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen\nruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron\nreunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia\nsormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa\nvihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli\nhäntä kuolettavaa otettaan.\n\nPan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina,\nmutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut\nvaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat\nasentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan\nkaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin\nsuojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä\nhäntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi\npainoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän\ntietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi\njättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti\nhampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan\nkurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja\nkiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta\notetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja\nniinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle --\nkomeron reunalle.\n\nKuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi\nhuohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt\nhänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo\nehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka\nnyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti\nkuilun partaalla.\n\nKaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon --\nkerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan\nsuistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.\n\nOli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan\npelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää\nhengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan\nloppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se\nratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän\nkomeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla\nheittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät\nkuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa\nirtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.\n\nÄärettömän työläästi sai Pan-at-li pidetyksi kiinni suojelijansa\nnilkasta, mutta hän onnistui siinä ja yritti sitten verkalleen kiskoa\nkuollutta painoa takaisin komeron turvaan. Tämä kuitenkin kävi yli\nhänen voimiensa ja hän kykeni vain pitelemään tiukasti, toivoen jotakin\nkeksivänsä ennenkuin hänen kestävyytensä raukeisi. Hän ihmetteli, oliko\nolento lopultakin jo hengetön, mutta sitä hän ei saanut uskotuksi -- ja\nkuinka kauan kestäisi ennenkuin hän pääsisi tajulleen, jos hän oli\nhengissä. Jos hän ei tointuisi pian, niin sitä ei tapahtuisi koskaan,\nsen tiesi tyttö, sillä hän tunsi sormiensa puutuvan pingoituksesta ja\nhitaasti, hitaasti luisuvan otteestaan. Siiloin Tarzanin tajunta\npalasi. Hän ei voinut tietää, mikä voima häntä kannatteli, mutta hän\ntunsi sen pidättelyn vitkallisesti heltiävän nilkastaan. Hänen käsiensä\nulottuvissa oli kaksi nappulaa, ja näihin hän tarttui juuri kun\nPan-at-lin sormet kirposivat.\n\nNäinkin hän oli vähällä suistua rotkoon -- vain hänen suuri\nvoimakkuutensa pelasti hänet. Hän oli nyt pystyssä, ja hänen jalkansa\ntapasivat muita nappuloita. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli\nvihollinen. Missä se oli? Odottelemassa ylhäällä lopettaakseen hänet?\nTarzan kohotti katseensa juuri kun Pan-at-lin säikähtyneet kasvot\nilmestyivät esiin kuistin reunalta.\n\n\"Sinä elät?\" huudahti tyttö.\n\n\"Niin\", vastasi Tarzan. \"Missä se villainen otus on?.\"\n\nPan-at-li osoitti alas. \"Tuolla\", hän sanoi, \"kuolleena.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti apinamies kavuten hänen vierelleen, \"Olet\nvahingoittumaton?\" hän kysyi.\n\n\"Tulit juuri ajoissa\", vastasi Pan-at-li. \"Mutta kuka olet sinä ja\nmistä sinä tulet ja mitä tarkoitit sanoessasi Om-atia gundiksi?\"\n\n\"Odota, odota\", tokaisi Tarzan, \"yksi kerrallaan, voi hyväinen, te\nolette kaikki samanlaisia -- Kertshakin heimon naaraat, Englannin\nvallasnaiset ja heidän pal-ul-donilaiset sisarensa. Ole maltillinen,\nniin koetan kertoa sinulle kaikki mitä haluat tietää. Meitä läksi neljä\nOm-atin kanssa Kor-ul-jasta etsimään sinua. Kor-ul-lulit hyökkäsivät\nkimppuumme, ja me jouduimme erillemme. Minut otettiin vangiksi, mutta\npääsin pakoon. Osuin uudestaan ladullesi ja seurasin sitä, saapuen\ntämän kallion laelle juuri kun villaotus kiipesi ylös sinua\ntavoittamaan. Olin tulossa tutkimaan luolia, kun kuulin kirkaisusi --\nlopun tiedät.\"\n\n\"Mutta sinä sanoit Om-atia Kor-ul-jan gundiksi\", huomautti tyttö\njälleen. \"Es-sat on gund.\"\n\n\"Es-sat on kuollut\", selitti apinamies. \"Om-at surmasi hänet, ja nyt\nOm-at on gund. Om-at tuli takaisin puhuttelemaan sinua. Hän löysi\nEs-satin luolastasi ja kävi hänen kanssaan taisteluun.\"\n\n\"Niin\", kertoi tyttö, \"Es-sat tuli luolaani ja minä iskin hänet\npökerryksiin kultaisilla rintakilvilläni ja pakenin.\"\n\n\"Ja leijona ajoi sinua takaa\", jatkoi Tarzan, \"ja sinä hyppäsit\nkalliolta Kor-ul-luliin; mutta kuinka sinä et menettänyt henkeäsi,\nsiitä en ole selvillä.\"\n\n\"Onko mitään, mistä sinä et ole selvillä?\" huudahti Pan-at-li. \"Miten\nsaatoit tietää, että leijona hätyytti minua ja että minä hyppäsin\nkalliolta, mutta olla tietämätön siitä, että syvä vesiallikko alhaalla\npelasti minua?\"\n\n\"Senkin olisin tiennyt, jolleivät kor-ul-lulit olisi silloin\nilmestyneet estämään minua latusi seuraamisesta. Mutta nyt tahtoisin\nminä kysyä sinulta jotakin -- miksi te nimitätte otusta, jonka kanssa\näsken tappelin?\"\n\n\"Se oli tor-o-don\", vastasi tyttö. \"Olen nähnyt ennen vain yhden. Ne\novat kamalia eläviä, ovelia kuin ihmiset ja julmia kuin pahimmat pedot.\nSuuri täytyy tosiaan olla soturin, joka surmaa sellaisen yksinään.\" Hän\ntuijotti pelastajaansa ihailuaan salaamatta.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Tarzan, \"sinun pitää nukkua, sillä huomenna me palaamme\nKor-ul-jaan ja Om-atin luo, ja tuskinpa olet näinä kahtena yönä\npaljoakaan levännyt.\"\n\nTurvallisuuden tunteen viihdyttämänä Pan-at-li nukkui rauhallisesti\naamuun asti, Tarzanin loikoessa komeron kovalla permannolla hänen\nsuojamansa edessä.\n\nAurinko oli korkealla, kun hän heräsi; kaksi tuntia se oli katsellut\ntoista sankarillista olentoa penikulmien päässä -- jumalaisen näköistä\nmiestä, ponnistelemassa sen kamalan rämeikön yli, joka lokaisen\nvallikaivannon tavoin suojelee Pal-ul-donia ulomman maailman eläjiltä.\nMilloin vyötäisiä myöten painuneena imevään hetteeseen, milloin\ninhoittavien matelijoiden uhkaamana, eteni mies vain herkulesmaisilla\nponnistuksilla päästen tuuma tuumalta eteenpäin mutkittelevalla\ntolalla, joka hänen oli valittava vähimmän täpärän jalansijan\ntavoittelussa. Rämeen keskimailla oli avointa vettä -- limaista,\nvihreäkimalteista vettä. Hän pääsi vihdoin sen äärelle, käytettyään\nrunsaasti kaksi tuntia sellaiseen punnerrukseen, että tavallinen mies\nolisi siihen nääntynyt jääden sitkeään liejuun kuolemaan; kuitenkin hän\noli vasta puolivälissä. Loasta ja mudasta niljakkaana oli hänen sileä\nruskea ihonsa, ja kuran ryvettämä oli niinikään hänen rakas\nenfieldinsä, joka oli nousevan auringon ensimmäisissä säteissä\npaistanut niin kirkkaasti.\n\nHän pysähtyi avoimen veden reunalle tuokioksi ja sitten heittäytyen\neteenpäin läksi uimaan yli. Hänen pitkät, keveät, voimakkaat vetäisynsä\nolivat harkitut vähemmin vauhtia kuin kestävyyttä varten, sillä hänen\noli etusijassa varattava jälkimmäistä, koska avoimen veden takana oli\njälleenkin pari tuntia tai enemmän ponnisteltava haparoiden sen ja\nlujan maankamaran välillä. Hän oli päässyt kenties puolitiehen ylitse\nja onnitteli itseään tämän taipaleen helppoudesta, kun syvyyksistä\nnousi suoraan hänen tolalleen iljettävä matelija, joka leuat ammolla\nsyöksähti häntä kohti kimeästi sihisten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarzan nousi ja ojentausi, pullisti leveää rintaansa ja henkäili syvään\nraikasta aamuilmaa. Hänen kirkkaat silmänsä tähystelivät edessä\nleviävän maiseman ihmeellisiä kauneuksia. Suoraan alapuolella oli\nKor-ul-gryf sankkana, tummana hiljaisesti huojuvien puunlatvojen\nvihannuutena. Tarzanille se ei ollut kolkko eikä vastenmielinen -- se\noli viidakkoa, rakasta viidakkoa.\n\nTaaskin Tarzan katsoi alas Kor-ul-gryfiin. Siellä oli viidakko!\nSaattoiko olla viidakkoa, joka ei elättäisi Tarzania. Apinamies hymyili\nja alkoi laskeutua rotkoon.\n\nKallion juurelta hän asteli tiheikköön ja pysähtyi siellä, terävät\nsilmät ja korvat valppaina ja virkkuina, herkät sieraimet etsien\nriistan hajulatua jokaisesta vaihtuvasta ilmavirrasta. Hän eteni taas\nsyvemmälle metsään, keveän astuntansa synnyttämättä mitään ääntä, jousi\nja nuolet valmiina. Hiljainen aamutuulahdus puhalteli rotkon\nylävarrelta, ja sinne päin hän suuntasi askeleensa.\n\nJa sitten hän äkkiä selvästi erotti Bara-kauriin voimakkaan, suloisen\ntuoksun. Jos vatsa ääntelisi, niin Tarzanin olisi päästänyt ilon\nhuudahduksen, sillä se rakasti Baran lihaa. Apinamies liikkui\njoutuisasti mutta varovasti eteenpäin. Saalis ei ollut kaukana, ja\nlähetessään metsästäjä hiljaisesti siirtyi puihin.\n\nJa liikkuen äänettömästi Tarzan sai nyt näkyviinsä Baran juomassa\nallikosta, jossa Kor-ul-gryfiä vesittävä joki solui aukeaman poikki\nviidakosta. Kauris oli liian kaukana lähimmästä puusta, jotta olisi\nkannattanut yrittää rynnäkköä, ja apinamiehen täytyi luottaa\nensimmäisen nuolensa täsmällisyyteen ja voimaan, sen kun piti kaataa\nkauris siihen paikkaan, tai koko hanke raukesi. Kauas taakse vetäytyi\noikea käsi, ja kaari, jota te tai minä emme olisi kyenneet\njännittämään, taipui helposti metsäjumalan lihaksien pingoittamana.\nKuului laulava soinnahdus, ja hypähtäen korkealle ilmaan Bara lyyhistyi\nmaahan, sydän nuolen lävistämänä. Tarzan pudottautui alas ja juoksi\nsaaliinsa luo, jotta eläin ei vieläkään nousisi ja pakenisi; mutta Bara\noli turvallisesti hengetön. Tarzanin kumartuessa; kohottamaan sitä\nhartioilleen kajahti hänen korviinsa jyrisevä mylvintä, joka kuulosti\ntulevan melkein hänen oikean kyynärpäänsä ääreltä, ja hänen silmiensä\nkäännähtäessä sille suunnalle tuiskahti hänen näkyviinsä sellainen\nolento kuin muinaisuuden tutkijat ovat uneksineet mahdollisesti\nelelleen maapallon hämärimmässä lapsuudessa -- jättiläismäinen rumilas,\njoka mylvien ja hullusta raivosta vapisten ryntäisi hänen kimppuunsa.\n\nHerätessään Pan-at-li katsahti kuistille Tarzania etsien. Hän ei ollut\nsiellä. Tyttö hyppäsi jalkeille ja ryntäsi ulos; hän katsoi alas\nKor-ul-gryfiin, arvaten hänen menneen tavoittamaan riistaa, ja siellä\nhän vilahdukselta näki hänet katoamassa metsään. Hetkiseksi Pan-at-li\nsäikähtyi. Hän tiesi, että mies oli muukalainen Pal-ul-donissa eikä\nniin ollen kenties tajunnut, mitä vaaroja siinä kauhun paikassa piili.\nMinkätähden hän ei kutsunut menijää takaisin? Te tai minä olisimme\nvoineet sen tehdä, mutta ei yksikään pal-ul-donilainen, sillä he\ntuntevat gryfien tavat -- että niillä on heikot silmät ja tarkat korvat\nja että ne tulevat ihmisäänen hälyttäminä. Huhuaminen Tarzanille olisi\nsenvuoksi vain ollut onnettomuuden houkutusta, ja niinpä hän ei\nhuutanut. Sensijaan hän pelokkaanakin laskeusi rotkoon saavuttaakseen\nTarzanin ja kuiskaamalla varoittaakseen häntä vaarasta. Se oli urheata,\ntapahtuessaan epälukuisilta ajanjaksoilta periytyneen kammon uhalla,\njota nuo otukset täällä tyyssijallaan herättivät. Miehille on annettu\nmitaleja vähemmästä.\n\nPitkästä metsästäjien sarjasta polveutuneena oletti Pan-at-li, että\nTarzan liikkuisi päin tuulta, ja siltä suunnalta hän etsi muukalaisen\njälkiä, jotka hän piankin löysi hyvin selvinä, kun toinen ei ollut\nyrittänytkään niitä salata. Tyttö eteni joutuisasti, kunnes saapui\nsiihen missä Tarzan oli siirtynyt puihin. Luonnollisesti hän tiesi mitä\noli tapahtunut, koska hänen oma kansansa oli puolittain kiipijöitä;\nmutta hän ei kyennyt vainuamaan etsittäväänsä puissa, hänellä kun ei\nollut niin erikoisesti kehittynyttä hajuaistia kuin Tarzanilla.\n\nHän saattoi vain toivoa, että Tarzan oli edelleenkin kulkenut päin\ntuulta, ja siihen suuntaan hän jatkoi etenemistään, sydän takoen\nkauhusta kylkiluita vasten ja silmät pälyen puolelta toiselle. Hän oli\ntullut pikku ahon laitaan, kun tapahtui kaksi asiaa -- hän näki\nTarzanin kumartuneena surmatun kauriin yli ja samassa kuului huumaava\nkarjunta melkein tähystäjän viereltä. Se hirmustutti häntä\nmäärättömästi, mutta pelko ei herpaissut häntä. Se päinvastoin\nelähdytti hänet heti toimintaan, sillä tuloksella, että Pan-at-li\nseuraavana hetkenä keikkui lähimmän puun kaikkein ylimmällä oksalla,\njoka kannatti hänen painonsa. Sitten hän katsoi alas.\n\nOtus, jonka Tarzan näki hyökkäävän kimppuunsa, varoittavan mylvinnän\nkääntäessä puoleensa hänen oudoksuvat silmänsä, kohousi tyrmistyttävän\nylettömänä hänen eteensä -- ylettömänä ja kammoa herättävänä; mutta se\nei säikäyttänyt Tarzania, vaan ainoastaan suututti häntä, sillä hän\nhuomasi mahdottomaksi ryhtyä taisteluun, hänkään, ja se merkitsi, että\nhänen oli nälästään huolimatta kai luovuttava saaliistaan. Jos hän ei\ntahtonut jäädä ja tuhoutua, niin oli ainoana vaihtoehtona pako --\nsiekailematon ja joutuisa. Ja Tarzan pakeni, mutta hän kaappasi Baran\nruhon mukaansa. Hänellä oli vain kymmenkunta askelta etumatkaa, mutta\npaljon enempää ei ollut lähimmälle puullekaan. Suurimmaksi vaarakseen\nhän katsoi takaa-ajavan eläimen tavattoman korkeuden, koska hänen oli\npuullekin saapuessaan ehdittävä kapuamaan varsin ylhäälle uskomattoman\nlyhyessä ajassa, sillä ensi silmäyksellä arvostellen kykeni otus\nkuroittautumaan ja tempaamaan hänet alas miltä hyvänsä oksalta, joka ei\nollut kolmeakymmentä jalkaa korkeammalla maasta, vieläpä kenties\nviidenkymmenen jalan korkeudelta, jos se kimposi takaraajoilleen.\n\nMutta Tarzan ei ollut mikään hidastelija, ja vaikka gryf suunnattomasta\njyhkeydestään huolimatta oli peräti nopsa, ei se pätenyt Tarzanille, ja\nkiipeämisessä tuijottivat pikkuapinatkin kateellisina apinamiehen\nkunnostautumiseen. Ja niinpä mylvivä gryf joutui nolostuneena\npysähtymään puuntyvelle, ja vaikka se nousikin pystyyn ja yritti\nsiepata saalistaan oksien joukosta, niinkuin Tarzan oli arvellut\nmahdolliseksi, ei se onnistunut tässäkään. Ja sitten turvallisesti\npäästyään ulottuvilta Tarzan pysähtyi, ja sielläpä hän juuri\nyläpuolellaan näki Pan-at-lin istuvan suurisilmäisenä ja vapisevana.\n\n\"Kuinka sinä tänne tulit?\" kysyi hän.\n\nTyttö kertoi.\n\n\"Tulit varoittamaan minua!\" sanoi Tarzan. \"Se oli hyvin urhoollista ja\nuhrautuvaista. Minua kiusaannuttaa, että jouduin siten yllätetyksi.\nOtus oli päällä tuulen, enkä kuitenkaan aistinut sen läheisyyttä\nennenkuin se hyökkäsi. En ymmärrä sitä.\"\n\n\"Se ei ole kummallista\", selitti Pan-at-li. \"Se on gryfin omituisuuksia\n-- sanotaan, että ihminen ei milloinkaan tiedä sen läsnäolosta ennen\nkuin se on kimpussa -- niin hiljaisesti se liikkuu suuresta koostaan\nhuolimatta.\"\n\n\"Mutta minun olisi pitänyt haistaa se\", huudahti Tarzan\ntyytymättömästi.\n\n\"Haistaa!\" kertasi Pan-at-li. \"Haistaa?\"\n\n\"Niin tietenkin. Miten olisin muuten löytänyt tämän kauriin niin pian?\"\nTarzan lakkasi äkkiä puhumasta ja katseli heidän alapuolellaan\nmylvähtelevää petoa -- hänen sieraimensa värähtelivät kuin etsien\nhajua. \"Kah!\" äännähti hän. \"Nyt käsitän!\"\n\n\"Mitä niin?\" kysyi Pan-at-li.\n\n\"Minua eksytti se, että tästä eläimestä ei lähde suorastaan mitään\ntuoksua\", selitti apinamies. \"Pan-at-li, oletko koskaan kuullut\ntriceratopsista? Et? No, tämä teidän gryfinne on triceratops, ja se on\nollut satojatuhansia vuosia sukupuuttoon kuolleena. Olen nähnyt Lontoon\nmuseossa sen luurangon ja hahmoitellun jäljennöksen. Olen aina luullut,\nettä sellaiseen työhön ryhtyneet tiedemiehet ovat pääasiassa luottaneet\nliian vilkkaaseen mielikuvitukseen, mutta huomaan olleeni väärässä.\nTämä elävä olio ei aivan täsmällisesti vastaa silloin näkemääni\nrakennelmaa; mutta samanlaisuus on helposti tunnettavissa, ja onhan\nlisäksi muistettava, että niiden ajanjaksojen kuluessa, joita on\nvierinyt paleontologien tunteman näytteen elinkaudesta, on voinut\nkehittyä moniakin muutoksia elävään sukuhaaraan, joka näin ilmeisesti\non jatkanut olemassaoloaan Pal-ul-donissa.\"\n\n\"Triceratops, Lontoo, paleo-- en tiedä, mistä puhutkaan\", huudahti\nPan-at-li.\n\nTarzan hymyili ja paiskasi kiukkuiselle elukalle päin naamaa\nkaarnankappaleen. Niskassa oleva suuri luinen hytyrä kohosi heti\npystyyn, ja jättiläisruumiista kiiri vimmainen mylvintä ylöspäin.\nTäysin kaksikymmentä jalkaa korkeana lavan kohdalta otus siinä seisoi,\nlikaisen harmaansinisenä väriltään, paitsi että kasvot olivat\nkeltaiset, siniset kehät silmiä reunustamassa, hytyrä punainen ja sen\nsisäpinta keltainen kuten vatsakin. Värikkyyttä tuottivat ruumiille\nlisäksi selän kolme yhdensuuntaista luumuhkujen riviä, joista\nselkärangan juovaa noudattava oli punainen, mutta kumpaisellakin\nsivulla kulkevat keltaisia. Muinaisten sarvellisten dinosaurien\nviisi- ja kolmivarpaiset kaviot olivat gryfillä muuttuneet kynsiksi,\nmutta kolme sarvea olivat säilyneet kautta kaikkien aikojen, kaksi isoa\nsilmien yläpuolella ja keskulainen sarvi kuonon päällä. Niin inha ja\nkammostuttava kuin sen ulkomuoto olikin, ei Tarzan voinut olla\nihailematta alapuolellaan valtavana kohoavaa olentoa; sen\nviisikahdeksatta jalkaa pituutta edusti majesteettisesti niitä avuja,\njoita apinamies oli kaiken ikänsä ihastellut -- urheutta ja voimaa.\nYksistään tuossa jykevässä hännässä oli norsun voimakkuus.\n\nIlkeät pienet silmät katsoivat ylös häneen, ja sarveisnokka avautui\npaljastaen täydet vankat hampaat.\n\n\"Kasviensyöjä!\" mutisi apinamies. \"Esi-isäsi lienevät olleet, mutta et\nsinä\", ja sitten Pan-at-lille: \"Lähtekäämme nyt. Luolassa haukkaamme\nkauriin lihaa ja sitten -- takaisin Kor-ul-jaan ja Om-atin luo.\"\n\nTyttö vavahti. \"Takaisin?\" toisti hän. \"Me emme milloinkaan lähde\ntäältä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Tarzan.\n\nVastaukseksi hän viittasi gryfiin.\n\n\"Joutavia!\" huudahti mies. \"Se ei pysty kiipeämään. Voimme päästä\nkallioille puiden kautta, ja takaisin luolaan ennen kuin se tietää\nmihin olemme joutuneet.\"\n\n\"Et tunne gryfiä\", vastasi Pan-at-li synkästi. \"Minne hyvänsä\nmenemmekin se seuraa mukana, ja aina on se valmiina jokaisen puun\njuurella, kun tahtoisimme laskeutua alas. Se ei milloinkaan hellitä\nmeitä.\"\n\n\"Voimme elellä puissa pitkän ajan, jos käy tarpeelliseksi\", huomautti\nTarzan, \"ja kerran tuo otus heittää sikseen.\"\n\nTyttö pudisti päätänsä. \"Ei koskaan\", sanoi hän. \"ja on tor-o-donit. Ne\ntulevat ja tappavat meidät ja hiukan syötyään viskaavat loput gryfille\n-- gryfit ja tor-o-donit ovat ystäviä, syystä, että tor-o-donit jakavat\nruokansa gryfien kanssa.\"\n\n\"Saatat olla oikeassa\", tuumi Tarzan, \"mutta niinkään ollen en aio\nodotella täällä, kunnes joku tulee syömään minusta osan ja ruokkimaan\nlopulla tuota alhaalla kärttävää elukkaa. Jollen pääse pois tästä\npaikasta ehjänä, niin se ei ole minun vikani. Tulehan nyt, niin teemme\nyrityksen\", ja niin sanoen hän läksi liikkeelle puunlatvojen kautta,\nPan-at-li kintereillään. Heidän alapuolellaan asteli maassa sarvellinen\ndinosauri, ja kun he saapuivat metsän laitaan, missä oli viisikymmentä\nmetriä avointa maata samottavana kallion juurelle, oli se siellä\nsamalla kertaa kuin hekin, puunjuurella odottamassa.\n\nTarzan katseli pahoittelevasti alas ja raapi päätänsä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nIhmeeilisellä kyydillä\n\n\nTovin kuluttua hän katsahti Pan-at-liin. \"Kykenetkö hyvin joutuisasti\ntaivaltamaan rotkon poikki puiden kautta?\" tiedusti hän.\n\n\"Yksin?\" kysyi tyttö.\n\n\"Ei\", vastasi Tarzan.\n\n\"Jaksan seurata minne hyvänsä sinä kykenet johtamaan\", vakuutti tyttö\nsilloin.\n\n\"Poikitse ja taas takaisin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Tule siis, ja tee täsmälleen niinkuin sanon.\" Hän läksi takaisin\npuiden kautta, joutuisasti, heilahdellen apinamaisesti oksalta oksalle\nja noudattaen polvittelevaa tolaa, jonka hän yritti valita pitäen\nsilmällä sen vaikeuksia alhaalla; missä alakasvullisuus oli tiheintä ja\nkaatuneet puut kasautuivat ryteiköksi, sinne hän johti elukan askeleet.\nMutta se ei auttanut. Heidän ehtiessään rotkon vastapäiselle puolelle\noli gryf heidän mukanaan.\n\n\"Takaisin taas\", sanoi Tarzan, ja kääntyen nuo kaksi peräytyivät\nilmavalla taipaleellaan Kor-ul-gryfin ikivanhan metsän ylätasanteiden\nkautta. Mutta tulos oli sama -- ei, ei aivan; se oli pahempi, sillä\ntoinen gryf oli liittynyt edelliseen, ja nyt odotti kaksi sen puun\njuurella, johon he olivat pysähtyneet.\n\nKorkealla heidän yläpuolellaan kohoava kallio epälukuisine\nluolansuineen näytti viittovan heille ja pilkkaavan heitä. Se oli niin\nlikellä, ja kuitenkin ammotti ikuisuus välillä. Tor-o-donin raato virui\nkallion juurella, johon oli pudonnut. Se oli selvästi noiden kahden\npuussaolijan näkyvissä. Toinen gryf asteli haistamaan sitä, mutta ei\nyrittänytkään käydä sitä ahmimaan. Tarzan oli ohimennen silmännyt sitä\naikaisemmin aamulla. Hän arveli sen edustavan joko hyvin korkeata\napinan tai perin matalaa ihmisen luokkaa -- kenties se oli jotakin\nsukua Jaava-ihmiselle, oikeampana pithecanthropuksien eli apinaihmisten\nnäytteenä kuin ho-donit tai waz-donit, mahdollisesti niiden molempien\nedelläkävijänä. Hänen silmiensä harhaillessa joutilaina alapuolella\nesiintyvän kohtauksen yli pohtivat hänen toimeliaat aivonsa sen\nsuunnitelman yksityiskohtia, jonka hän oli miettinyt saadakseen\nPan-at-lin pelastetuksi rotkosta. Hänen ajatuksensa keskeytyivät\nkummalliseen huuteluun, joka kuului rotkon ylävarrelta.\n\n\"Vhi-uu! Vhi-uu!\" huhuttiin yhä lähempää.\n\nAlhaalla vaanivat gryfit kohottivat päätänsä ja katsoivat häiriön\nsuunnalle. Toisen kurkusta jumisi kumeata örinää. Se ei ollut mylvähdys\neikä ilmaissut suuttumusta. \"Vhi-uu!\" vastattiin heti. Gryfit toistivat\nörinän, ja useaan kertaan uudistui lähestyvä \"vhi-uu!\"\n\nTarzan katsahti Pan-at-liin. \"Mikä se on?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasi waz-don. \"Kenties outo lintu tai jälleen jokin\nhirveä peto, joka asustaa tässä kauheassa paikassa.\"\n\n\"Kas, tuolla se onkin\", huudahti Tarzan. \"Katsohan!\"\n\nPan-at-lilta pääsi epätoivon parahdus. \"Tor-o-don!\"\n\nKävellen pystyssä ja sauva toisessa kädessä lähestyi olento\nverkkaisesti laahustaen. Se tuli suoraan gryfejä kohti, jotka\nvetäysivät likitysten ikäänkuin peloissaan. Tarzan tarkkaili tiukasti.\nTor-o-don oli nyt ihan lähellä toista triceratopsia. Se heilautti\npäätänsä ja näykkäisi häneen, päin kiukkuisesti. Tor-o-don hypähti\nheti rusikoimaan valtavan pedon naamaa sauvallaan. Apinamiehen\nhämmästykseksi gryf, joka olisi silmänräpäyksessä kyennyt tuhoamaan\nkymmeneenkin tapaan verrattain pienikokoisen tor-o-donin, luimisteli\nkuin piesty rakki.\n\n\"Vhi-uu! Vhi-uu!\" luikkasi tor-o-don, ja gryf astui verkalleen häntä\nkohti. Sivallus keskisarveen sai sen seisahtumaan. Sitten tor-o-don\nkäveli sen taakse, kapusi ylös häntää myöten ja istuutui jyhkeään\nselkään hajareisin. \"Vhi-uu!\" kiljaisi hän survaisten elukkaa sauvansa\nterävällä kärjellä. Gryf alkoi tallustaa pois.\n\nKohtaus oli siinä määrin vallannut Tarzanin huomion, että hän ei ollut\najatellutkaan pakenemista, sillä hän tajusi, että aika oli näinä\nlyhyinä hetkinä hänelle ja Pan-at-lille kääntynyt takaisin epälukuisia\nikäkausia, levittääkseen heidän silmiensä eteen sivun hämärää ja\netäistä muinaisuutta. He kaksi olivat saaneet katsella alkuihmistä ja\nhänen alkeellisia juhtiaan.\n\nMutta ratsastettu gryf pysähtyi nyt ja katsoi ylös heihin mylvien. Se\nriitti. Otus oli varoittanut isäntäänsä heidän läsnäolostaan. Tor-o-don\najoi elukan heti puun alle, jossa he oleskelivat, ja hypähti seisomaan\nselän hammasharjalla. Tarzan näki eläimelliset kasvot, isot\ntorahampaat, mahtavat lihakset. Tuollaisista kaiketikin oli ihmisrotu\nsaanut alkunsa, sillä ainoastaan tämänlaiset olennot olivat voineet\nsäilyä muinaisuuden kamalissa vaaroissa.\n\nTor-o-don takoi rintaansa ja murisi hirveästi -- kauhistavana,\npetomaisena rumilaana. Tarzan nousi huojuvalla oksalla täyteen\nmittaansa -- suorana ja kauniina kuin puolijumala, sivistyksen\nvarjopuolista pilautumattomana, täydellisenä näytteenä siitä, mitä\nihmisrotu olisi saattanut olla, jolleivät ihmisten lait olisi\nhaitanneet luonnonlakeja.\n\nJa Nykyisyys sovitti nuolen jouseensa ja veti varren kauas taaksepäin.\nRaakaan voimaan nojautuva Menneisyys pyrki tavoittamaan toista,\nkiskoakseen hänet alas; mutta kimpoava nuoli upposi syvälle villiin\nsydämeen, ja Menneisyys vaipui takaisin unohdukseen, joka oli hänen\nlajinsa perinnyt.\n\n\"Tarzan-jad-guru!\" jupisi Pan-at-li, ihailunsa ylenpalttisuudessa\nantaen tietämättään hänelle saman nimityksen, jonka hän oli\nwaz-donilaisilta sotureilta saanut.\n\nApinamies kääntyi häneen. \"Pan-at-li\", hän virkkoi, \"nämä pedot\nvoisivat pidätellä meitä puissa kuinka kauan hyvänsä. Epäilen, tokko\nkykenisimme pelastautumaan yhdessä, mutta minulla on suunnitelma. Sinä\njäät tänne lehvistön kätköön, minun livistäessäni takaisin rotkon\npoikki niiden näkyvistä ja hälyttäessä niiden huomiota huudoillani.\nEllei niillä ole enemmän tajua kuin aavistelen, seuraavat ne minua\nkumpikin. Niiden mentyä sinä riennät kalliolle. Odottele minua\nluolassa, mutta älä tätä päivää pitemmälle. Jollen tule huomisen\nauringon noustessa, on sinun lähdettävä takaisin Kor-ul-jaan yksinäsi.\nTässä on sinulle kauriinlapa.\" Hän oli leikannut kauriilta takakoiven\nja ojensi sen tytölle.\n\n\"En voi hylätä sinua\", kieltäysi tyttö yksinkertaisesti; \"kansani\ntapana ei ole jättää pulaan ystävää ja liittolaista. Om-at ei ikinä\nantaisi minulle anteeksi.\"\n\n\"Sano Om-atille, että minä käskin sinun lähteä\", vastasi Tarzan.\n\n\"Onko se käsky?\" kysyi tyttö.\n\n\"On! Hyvästi, Pan-at-li. Kiirehdi takaisin Om-atin luo -- sinä olet\nsovelias elämänkumppani kor-ul-jain päällikölle.\" Hän läksi hitaasti\nliikkeelle puissa.\n\n\"Hyvästi, Tarzan-jad-guru!\" huusi tyttö hänen jälkeensä. \"Onnellisia\novat Om-atini ja hänen Pan-at-linsa omistaessaan sellaisen ystävän.\"\n\nÄänekkäästi hoilaten Tarzan jatkoi matkaansa, ja hänen huutojensa\nhoukuttelemina seurasivat valtavat gryfit alhaalla. Hänen juonensa oli\nilmeisesti menestymässä, ja häntä riemastutti johtaessaan mylviviä\npetoja loitommaksi ja loitommaksi Pan-at-lista.\n\nUseaan kertaan Tarzan tällä taivalluksellaan rotkon poikki yritti\npuijata kiihkeitä takaa-ajajiansa, mutta se oli aivan hyödytöntä.\nVaikka hän kuinkakin poikkeili, ei hän saanut harhaannutetuksi niitä\ntolaltaan, vaan ne osasivat muuttaa suuntaansa hänen jokaisen\nkäänteensä mukaan. Metsän laidassa rotkon kaakkoissyrjällä hän etsi\njotakin kohtaa, missä puut koskettaisivat luoksepäästävää kallion-osaa,\nmutta siirtyessään ylös ja alas rotkon reunaa pitkin ei hän kyennyt\nhavaitsemaan mitään sellaista mukavaa pelastustietä. Apinamies alkoi\nlopulta ajatella asemaansa toivottomaksi ja täydesti tajuta,\nminkätähden Pal-ul-donin rodut olivat jo ammoin niin kerrassaan\nasettuneet eroon Kor-ul-gryfin syvänteestä.\n\nYö teki tuloaan, ja vaikka oli aikaisesta aamusta asti uutterasti\netsinyt pääsyä umpikujastaan, ei hän ollut lähempänä vapautta kuin sinä\nhetkenä, jolloin ensimmäinen mylvivä peto hänen kumartuessaan saaliinsa\nyli oli karannut hänen kimppuunsa; mutta yön saapuminen elvytti jälleen\ntoivoa, sillä Tarzan oli isojen kissaeläinten tavoin jossakin määrin\nyöeläjä.\n\nMutta jälleenkin hänen esteekseen sattui tärkeä puute -- hän ei\ntuntenut gryfiä, ja ennenkuin yö oli kulunut loppuun ihmetteli hän,\nnukkuivatko nuo oliot milloinkaan, sillä minne hyvänsä hän siirtyi,\npysyivät ne mukana, aina sulkien häneltä tien vapauteen. Lopulta, juuri\nennen päivän koittoa, hän täksi kertaa luopui yrittämästä ja etsi lepoa\nystävällisestä puunhaarukasta keskitasanteen turvallisesta korkeudesta.\n\nTaaskin oli aurinko korkealla Tarzanin herätessä levänneenä ja\nvirkistyneenä. Tarkoin muistaen aseman välttämättömyydet hän ei\nyrittänytkään ottaa selville vartijainsa olosijaa, jotta ei tulisi\nsiinä ilmaisseeksi niille liikkeitään. Sensijaan hän koetti varovasti\nja ääneti sulautua pois puiden lehvistön sekaan. Hänen ensimmäistä\nliikahdustansa tervehti kuitenkin rämeä toitotus alhaalta.\n\nNiihin lukuisiin sivistyksen hienouksiin, joita Tarzan ei ollut\nomaksunut, kuului sadattelu, jonka sentään täytyy myöntää aivan\nerikoisissa olosuhteissa tuottavan edes huojennusta jännittyneelle\nmielenliikutukselle. Ja kenties Tarzan toisinaan häätyikin\nsadattelemaan, jos voi olla ruumiillista kuten äänteellistäkin\nnoitumista, koskapa hän heti kun mylvähdys julisti hänen toiveittensa\ntaas menneen myttyyn kääntyi nopsasti ja nähdessään gryfin ilettävät\nkasvot allansa sieppasi likeisestä oksasta ison hedelmän ja sinkautti\nsen tuimasti elukan sarvekkaaseen kuonoon. Ammus osui suoraan silmien\nväliin, tehden ihmetyttävän vaikutuksen; se ei sydännyttänyt elukkaa\nkostonhimon raivoon kuten Tarzan oli odottanut ja toivonut, vaan tämä\nvain näykkäsi vihaisesti kallostaan kimmahtavaa hedelmää kohti ja\nkääntyi sitten ynseästi pois, kävellen muutaman askeleen päähän.\n\nSe esiintyminen johdatti heti Tarzanin mieleen samanlaisen kohtauksen\nedelliseltä päivältä, jolloin tor-o-don oli läimäyttänyt tuollaista\notusta sauvallaan naamaan, ja samassa johtui älykkäihin ja\nmiehuullisiin aivoihin pakosuunnitelma, joka olisi voinut vaalentaa\nsankarillisimmankin miehen poskea.\n\nKuitenkin hän hymyili valmistellessaan suurinta leikkiä, mitä ihminen\nvoi elämisen pelistä tehdä; eikä hänen käyttäytymisessään ilmennyt\nmerkkiäkään kiireisyydestä, kiihtymyksestä tai hermostuksesta.\n\nEnsin hän valitsi pitkän, suoran oksan, joka oli tyveltään noin kaksi\ntuumaa paksu. Hän leikkasi sen irti puusta puukollaan ja karsi oksat,\nkunnes hänellä oli kymmenisen jalkaa pitkä salko. Tämän hän teroitti\npienemmästä päästä. Saatuaan sauvan mielensä mukaiseksi hän katsoi alas\ntriceratopsiin. \"Vhi-uu!\" luikkasi hän.\n\nEläimet kohottivat heti päänsä ja katsoivat häneen. Toisen kurkusta\nkuului heikosti kumeata örinää.\n\n\"Vhi-uu!\" toisti Tarzan ja paiskasi kauriinruhon jäännökset niille.\n\nKiihkeästi mylvähdellen tarttuivat gryfit siihen heti, toisen\nyrittäessä temmata sitä kokonaan itsellensä; mutta toinenkin sai pian\nhampaansa isketyksi kiinni, ja tuokiossa oli se revitty kappaleiksi ja\nahnaasti nielty. Taaskin ne katsoivat ylös apinamieheen, ja tällä\nkertaa ne näkivät hänen laskeutuvan maahan.\n\nToinen peto säntäsi häntä kohti. Tarzan kiljaisi taas tor-o-donin\nkummallisen huudon. Gryf pysähtyi rutosti, näköjään ymmällä, Tarzanin\nluisuessa keveästi maahan ja lähestyessä likeisempää elukkaa, salko\nuhkaavasti koholla ja alkuihmisen huuto huulillaan.\n\nVastaisiko huutoon kuormajuhdan hiljainen mörinä vai ihmissyöjän\nvimmainen mylvähdys? Tämän kysymyksen vastauksesta riippui apinamiehen\nkohtalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiihkeästi kuunteli Pan-at-li loittonevien gryfien ääniä Tarzanin\nviekkaasti johdattaessa ne pois hänen lähettyviltään, ja\nvarmistuttuaan, että ne olivat kyllin kaukana hänen kyetäkseen\nturvallisesti peräytymään, pudottausi hän nopeasti oksilta maahan ja\nvilisti kuin säikytetty kauris aukeaman poikki kallion juurelle, astui\ntor-o-donin ruumiin yli ja oli pian joutuisasti kapuamassa ylös aution\nkalliokylän ikivanhoja kivinappuloita. Erään luolan suulla lähellä\nsitä, jossa hän oli viettänyt yönsä, sytytti hän tulen ja paistoi\nTarzanilta saamansa riistankappaleen, ja pitkin seinämää noruvasta\nvesijuovasta hän sai sammutetuksi janonsa.\n\nKaiken päivää hän odotteli, kuullen etäältä ja toisinaan läheltäkin\ngryfien mylvintää, näiden hätyyttäessä sitä outoa olentoa, joka oli\nniin ihmeellisesti ilmestynyt hänen elämäänsä.\n\nHän odotti sen päivän ja yön, toivoen hänen palaavan, jotta he yhdessä\nlähtisivät takaisin Om-atin luo, sillä hänen kokemuksensa oli hänelle\nopettanut, että vaaran kohdatessa on kahdella parempi mahdollisuus kuin\nyhdellä. Mutta Tarzan-jad-gurua ei ollut kuulunut, ja niinpä Pan-at-li\nseuraavana aamuna läksi paluumatkalle Kor-ul-jaan.\n\nHän saapui vastuksitta Kor-ul-lulille, ja laskeuduttuaan sen\nlouhikkoista eteläistä seinämää alas näkemättä vilahdukseltakaan\nkansansa perinnäisiä vihollisia hän sai uutta luottamusta, melkeinpä\nsuoranaisen varmuuden, että hänen yrityksensä päättyisi hyvällä\nmenestyksellä ja hän pääsisi esteettömästä kansansa ja rakastajansa\nluo, jota häh ei ollut nähnyt monen pitkän ja ikävän kuunvaiheen\naikana.\n\nHän oli nyt ehtinyt melkein rotkon poikitse ja liikkui vähääkään\nhellittämättä varovaisuudestaan, niin hyvään luottamukseen kuin olikin\ntullut, sillä varominen on alkutilan vaistomainen piirre, jota ei voi\nhetkellisestikään jättää sikseen, jos tahtoo pysyä elossa. Ja niin hän\nsaapui ladulle, joka seuraa Kor-ul-lulin mutkittelua sen ylävarsilta\nalas Jad-ben-Othon laajaan ja hedelmälliseen laaksoon asti.\n\nHänen astahtaessaan ladulle kohosi kumpaiseltakin puolelta polun varren\npensaikosta ikäänkuin ilmasta ruumiillistuneina parikymmentä kookasta,\nvalkoista ho-donilaista soturia. Niinkuin säikäytetty kauris loi\nPan-at-li yhden ainoan hätääntyneen silmäyksen näihin vapautensa\nuhkaajiin ja hypähti pensaita kohti, pelastumista ajatellen; mutta\nsoturit olivat liian likellä. He saarsivat hänet joka puolelta, ja\nsilloin hän puukkonsa paljastaen kääntyi vastarintaan, pelon ja vihan\nkiihtymyksen muuttamana säikkyneestä kauriista raivoavaksi tiikeriksi.\nHe eivät pyrkineet surmaamaan häntä, vaan nujertamaan ja vangitsemaan;\nja niinpä useakin ho-donilainen soturi sai tuntea hänen aseensa terää\nlihassaan ennenkuin heidän oli onnistunut lukumäärällään lannistaa\nhänet. Ja hän tappeli ja kynsi ja puri yhä heidän otettuaan häneltä\nveitsen, kunnes kävi pakolliseksi sitoa häneltä kädet ja kiinnittää\npuukapula hampaiden väliin pään taitse kietaistuilla nahkanauhoilla.\n\nEnsimmältä hän kieltäysi kävelemästä heidän lähtiessään pois laakson\nsuunnalle; mutta kun kaksi heistä oli tarttunut hänen tukkaansa ja\nlaahannut häntä jonkun matkaa, harkitsi hän alkuperäistä päätöstänsä\nuudestaan ja tuli heidän mukanaan, vaikka yhä niin uhmailevana kuin\nkytketyt ranteet ja tukittu suu sallivat.\n\nHeidän yhdyttyään toiseen joukkueeseen samosi koko parvi laaksoon, ja\nkiinniottajiensa keskustelusta sai Pan-at-li piankin tietää olevansa\nmatkalla A-luriin, Valon kaupunkiin, Silläaikaa kun Om-at, kor-ul-jain\npäällikkö, esi-isiensä luolassa murehti sekä ystävänsä että lupautuneen\nelämänkumppaninsa menettämistä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nValon kaupungissa\n\n\nSihisevän mateliaan rynnätessä Pal-ul-donin rajaseudun rämeikön\nkeskimailla lammikossa uivaa muukalaista vastaan näytti miehestä siltä,\nettä tämän täytyi tosiaan olla vaivaloisen ja alituisia vaaroja\ntuottaneen retken viheliäinen loppu.\n\nVaikka hänen eloonjäämisensä mahdollisuus tuntui vähäiseltä ja toivo\npainui heikoksi, ei hän silti aikonut heittää sikseen vastustuksetta.\nHän tempasi väkipuukkonsa ja odotti hyökkäävää mateliasta. Peto ei\nmuistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä elollista, vaikka se\nmuutamissa suhteissa oli mahdollisesti enemmän krokotiilin kuin minkään\nmuun hänen tuntemansa kaltainen.\n\nKun tämä jonkun muinaisen ja sukupuuttoon kuolleen lajin hirvittävä\neloonjäänyt edustaja karkasi hänen kimppuunsa leuat ammollaan, oivalsi\nmies äkkiä täydesti, kuinka perin turhaa oli yrittää pysähdyttää tätä\nmieletöntä ryntäystä tai pienellä veitsellä puhkaista nahkapanssaria.\nOtus oli nyt melkein tarttumaisillaan häneen, ja mitä tahansa\npuolustusta hän ajatteli, oli hänen tehtävä heti päätös. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä iskevälle kuolemalle näytti olevan vain yksi\nvaihtoehto, ja tämän hän valitsi melkein samassa kuin suuri matelias\nkallistui suoraan hänen ylitseen.\n\nVinhasti kuin hylje syöksähti hän pää edellä tuon päällekarkaavan\nruumiin alle ja kääntyen samalla selälleen työnsi puukkonsa niljakkaan\nruumiin pehmeään, kylmään pintaan, vavahtelevan mateliaan vauhdin\nviedessä sitä nopeasti hänen ylitseen; ja sitten hän voimakkailla\nvetäisyillä ui pinnan alla kymmenkunta metriä ennen kuin kohosi.\nVilkaistessaan hän näki ratkotun hirviön kiemurtelevan hurjasti\ntuskassa ja raivossa veden pinnalla takanaan. Se vääntelehti\nkuolemankouristuksissa, siitä päättäen että se ei yrittänyt ajaa\nhäntä takaa. Ja menehtyvän kummituksen kimakasti kirkuessa mies viimein\npääsi vedenselän toiseen laitaan, jälleen ryhtyäkseen melkein\nyli-inhimilliseen pungastukseen, samoamiseen viimeisen lietetaipaleen\nyli, joka erotti hänet Pal-ul-donin lujasta maakamarasta.\n\nRunsaasti kaksi tuntia kesti hänen laahata nyt uuvuksiin rimpuillutta\nruumista sitkeässä, haisevassa liejussa, mutta lopulta hän ryvettyneenä\nja näännyksissä kiskoi itsensä äyrään pehmeälle ruohikolle. Sadan\nmetrin päässä oli joki, joka etäisiltä vuorilta alas polveilleena\ntyhjentyi rämeeseen, ja lyhyen aikaa levähdettyään hän meni sen\npartaalle, etsi tyynen suvannon, otti kylvyn ja pesi mudan ja liman\naseistaan, varusteistaan ja lannevaatteestaan. Toinen tunti kului\nkuuman auringon paisteessa enfieldin pyyhkimiseen, kiilloittamiseen ja\nöljyämiseen, vaikka sen kuivaamiseen ei ollut käytettävissä juuri muuta\nkuin heinätukkoja. Oli ehtoopäivä ennenkuin hän oli varmentunut, että\nhänen kallisarvoinen aseensa oli turvattu likaantumisen ja kosteuden\nhaitoilta, ja silloin hän nousi ja kävi jälleen etsimään jälkiä, joita\noli seurannut rämeen vastapäiselle laidalle.\n\nLöytäisikö hän uudestaan ladun, joka hänet rämeelle johdettuaan oli\nsiellä kadonnut hänenkin harjaantuneilta aisteiltaan? Jollei hän\nlöytäisi sitä uudestaan melkein läpipääsemättömän sulkualueen tällä\npuolella, täytyi hänen katsoa pitkän retkensä päättyneen\ntuloksettomaksi. Ja niinpä hän haeskeli pitkin seisovan veden\nsammalpeitteistä rajaa vanhan ladun merkkejä, jotka olisivat olleet\nnäkymättömiä teidän tai minun silmiltämme, vaikkapa olisimme\nvälittömästi seuranneet tekijänsä kintereillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAstuessaan gryfien luo Tarzan jäljitteli niin tarkoin kuin kykeni\nmuistamaan tor-o-donin menetelmää ja esiintymistä, mutta siihen\nsilmänräpäykseen asti, jolloin hän seisoi tuollaisen valtavan\npetojättiläisen vieressä, käsitti hän kohtalonsa yhä epätietoiseksi,\nsillä elukka ei antanut mitään merkkiä, uhkaavaa tai muuta. Se vain\nseisoi siinä tarkkaillen häntä kylmillä matelijansilmillään, ja sitten\nTarzan kohotti sauvansa ja komentaen tuimasti \"vhi-uu!\" huitasi gryfiä\nnasevasti kasvojen poikitse.\n\nOlento näykkäsi syrjään hänen taholleen, suorastaan tavoittamaan häntä,\nja kääntyi sitten ynseästi pois aivan niinkuin ollessaan tor-o-donin\nholhottavana. Kiertäen sen taakse niinkuin oli nähnyt alkuihmisen\ntekevän juoksi Tarzan ylös pitkin leveätä häntää, istuutui\nselkäharjanteelle ja jälleenkin matkien tor-o-donia survaisi sitä\nsauvansa teroitetulla kärjellä. Siten kannustaen sitä eteenpäin ja\nohjaten kumpaiseltakin puolelta annetuilla iskuilla hän pani sen\nastelemaan alas rotkoa laaksoon päin.\n\nEnsimmältä oli hänen mielessään vain ollut saada selville, kykenikö hän\nmillään tavoin alistamaan noita isoja hirviöitä tahdolleen, oivaltaen\nettä tähän mahdollisuuteen perustui hänen ainoa toivonsa päästä\npiakkoin pakoon vangitsijoiltaan. Mutta kerran istuessaan ylettömän\nratsun selässä tunsi apinamies uutta elähdystä; se muistutti hänelle\nsiitä lapsuuden päivästä, jolloin hän oli ensimmäisen kerran kavunnut\nTantor-norsun leveälle päälaelle, ja tämä sekä se herruuden aistimus,\njoka aina oli herkkua viidakon valtiaalle, sai hänet päättämään panna\nvastahankitun mahtinsa hyödylliseen käytäntöön.\n\nPan-at-li oli tietenkin jo päässyt turvaan tai suistunut surmaan.\nAinakaan ei hän enää kyennyt tekemään tytölle mitään palvelusta, kun\ntaasen Kor-ul-gryfin alapuolella oli pehmoisenvehmaassa laaksossa\nA-lur, Valon kaupunki, joka oli ollut hänen pyrkimyksenään ja\npäämääränään siitä asti kun hän oli katsellut sitä Pastar-ul-vedin\nhartialta.\n\nSäilyttivätkö sen hohtavat muurit hänen menetetyn puolisonsa\nsalaisuutta, ei hän voinut edes arvailla; mutta jos Jane laisinkaan\neleli Pal-ul-donin rajojen sisäpuolella, täytyi hänen olla ho-donien\nhuostassa, koska tämän unohtuneen maailman mustat miehet eivät ottaneet\nvankeja. Ja A-luriin hän siis lähtisi, ja mitenkäpä tehoisammin kuin\ntämän kolkon ja hirvittävän jättiläisotuksen selässä, jota Pal-ul-donin\nrodut niin kunnioittavasti kammoksuivat?\n\nSeutu, jonka kautta hän matkasi, hohteli troopillisen vihannuuden\nrehottavaa kauneutta. Paksua, mehevää ruohoa kasvoi korkeana molemmin\npuolin latua, ja väliin osui tielle avointa puistomaista metsää tai\npikku taival tiheää viidakkoakin, jossa puut kaartuivat tien yli ja\nlonkeroiset köynnöskasvit riippuivat soreina silmukkoina oksalta\noksalle.\n\nToisin ajoin oli apinamiehen vaikea saada rauhatonta juhtaansa\ntottelemaan, mutta lopulta se kuitenkin aina riittävästi pelkäsi\nverrattain hentoa survaisusalkoa ja talttui kuuliaiseksi. Myöhään\nehtoopäivällä, heidän lähestyessään seuraamansa joen ja toisen,\nnähtävästi Kor-ul-jan tienoilta virtaavan yhtymäkohtaa, huomasi\napinamies pikku viidakkotiheiköstä esille tullessaan melkoisen joukon\nho-doneja vastapäisellä äyräällä. Samanaikaisesti he näkivät hänet ja\nhänen valtavan ratsunsa. Kotvan he seisoivat silmät suurina\nhämmästyksestä ja sitten päällikkönsä käskystä kääntyivät pinttämään\nläheisen metsän suojaan.\n\nApinamies näki heidät vain pikimmältään, mutta ehti kuitenkin havaita,\nettä heidän mukanaan oli waz-doneja, epäilemättä tuollaisella\nwaz-donilaiseen kylään tehdyllä partioretkellä otettuja vankeja, joista\nTa-den ja Om-at olivat hänelle kertoneet.\n\nHeidän hälinäänsä kuullessaan oli gryf mylvinyt pelottavasti ja\nlähtenyt ajamaan takaa, vaikka oli joki välissä; mutta kiivaasti\nsohimalla ja huitelemalla oli Tarzanin onnistunut suunnata elukka\ntakaisin polulle, joskin se sitten oli pitkän aikaa juro ja entistään\ntyöläämpi hallita.\n\nAuringon painuessa lähelle läntisten kukkulain huippuja selvisi\nTarzanille, että hänen aikeensa ilmestyä A-luriin gryfin selässä ei\nvarmaankaan voisi toteutua, sillä suuren elukan uppiniskaisuus yltyi\njoka hetki, epäilemättäkin syystä, että sen avara maha vaati ruokaa.\nApinamies ihmetteli, pystyivätkö tor-o-donit millään keinoin kytkemään\nelukoitansa liekaan yöksi; mutta kun hän ei saanut siitä seikasta\nmitään keksityksi, päätti hän, että hänen oli luotettava sen\nhuomisaamuisen löytymisen mahdollisuuteen.\n\nHänen mielessään heräsi nyt kysymys, mikä heidän suhteekseen sukeutuisi\nhänen laskeutuessaan maahan. Palautuisiko se metsästäjän ja saaliin\nväleiksi, vai hallitsisiko survaisusauvan pelko yhä lihansyöjän\nluonnollista vaistoa? Tarzan pohti asiaa, mutta kun hän ei voinut\nainiaaksi jäädä gryfin selkään ja piti parempana tehdä lopullisen\nkokeen asiassa valoisana aikana, päätti hän toimia heti paikalla.\n\nHän ei tiennyt miten pysähdyttäisi elukan, hänen ainoana halunaan kun\noli tähän asti ollut hoputtaa sitä eteenpäin. Sauvallaan kokeillen hän\nkuitenkin huomasi saavansa sen seisahtumaan kurottautumalla eteenpäin\nja sivaltelemalla sen noukkamaista kuonoa. Lähellä kasvoi lehteviä\npuita, joista apinamies olisi saanut turvapaikan; mutta hänen mieleensä\njohtui, että jos hän oitis kapaisisi puihin, voisi se herättää gryfin\nmielessä vaikutelman, että kaiken päivää komennellut olento pelkäsi\nsitä, jolloin hän tuskin joutuisi petonsa pidättelemäksi.\n\nGryfin pysähtyessä Tarzan siis luisui maahan, huitaisi elukkaa\nhuolettomasti lautaselle ikäänkuin läksiäisiksi, ja käveli\nvälinpitämättömästi pois. Pedon kurkusta kuului kumeata örinää, ja\nTarzaniin vilkaisemattakaan se kääntyi ja asteli jokeen, jossa seisoi\njuoden kauan aikaa.\n\nVakuuttuneena siitä, että gryf ei enää ollut hänelle uhkana, apinamies\noman nälkänsä kannustamana otti jousen hartioiltaan ja valiten\nkourallisen nuolia läksi varovasti etsimään riistaa, jonka\nläheisyydestä tuulahdus toi hänelle todisteita joen alavarrelta.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin hän oli tappanut saaliinsa, taaskin\neräänlaisen pal-ul-donilaisen antiloopin, jonka kaikkia lajeja Tarzan\noli lapsuudestaan asti tottunut nimittämään kauriiksi, koska siinä\npienessä alkeiskirjassa, joka oli ollut hänen kasvatuksensa perustana,\noli kauriin kuva lähimmin muistuttanut antilooppia, jättimäisestä\nelandista aina hänen nuoruutensa metsästysmaiden pienimpään\npensasvuoheen asti.\n\nLeikaten itselleen reisipaistin hän talletti sen läheiseen puuhun ja\nheittäen muun osan ruhoa hartioilleen ravasi takaisin sille paikalle,\njohon oli jättänyt gryfin. Iso elukka oli juuri nousemassa joesta, kun\nTarzan sen havaitessaan huikkasi tor-o-donien inhan huudon. Elukka\nkatsoi äänen suuntaan, samalla päästäen sen kumean örinän, jolla se\nvastasi isäntänsä kutsuun. Kahdesti Tarzan toisti huhuamisensa\nennenkuin eläin hitaasti liikkui häntä kohti, ja sen tultua muutaman\naskeleen päähän hän heitti sille kauriinruhon, jota se alkoi ahnaasti\nrepiä.\n\n-- Jos mikään pidättelee sitä kutsuttavissa, -- tuumi apinamies\npalatessaan puuhun, johon oli piilottanut osuutensa saaliista, -- niin\nsen voisi saada aikaan tieto, että toimitan sille ruokaa. -- Mutta\nlopettaessaan ateriansa ja asettuessaan mukavasti yöksi korkealla\nhuojuvien oksien keskessä, hän ei suurestikaan uskonut ilmestyvänsä\nseuraavana päivänä A-luriin esihistoriallisella ratsullaan.\n\nHavahtuessaan varhain aamulla Tarzan pudottausi keveästi maahan ja meni\njoelle. Riisuen aseensa ja lannevaatteensa hän astui pikku allikon\nkylmään veteen ja virkistävän kylpynsä jälkeen palasi puuhun nauttimaan\naamiaisekseen vielä erän Baraa, kaurista, lisäten ateriaan hedelmiä ja\nmarjoja, joita kasvoi lähellä yltäkyllin.\n\nMurkinan jälkeen hän palasi maahan ja korottaen äänensä oppimakseen\nkummalliseksi huhuamiseksi kutsui gryfiä siltä varalta, että saisi sen\nhuomion heräämään; mutta vaikka hän odotteli jonkun aikaa ja huuteli\nmoneen kertaan, ei kuulunut vastausta, kunnes hänen oli lopulta pakko\npäätellä, että hän oli viimeisen kerran nähnyt eilispäiväisen valtavan\nratsunsa. Ja niin hän käänsi kasvonsa A-luria kohti, luottaen uuteen\nkielitaitoonsa, suuriin voimiinsa ja synnynnäiseen älyynsä. Yhtä\nvarmana kuin te uskaltautuisitte naapurikaupungin pääkadulle asteli\nTarzan ho-donilaiseen A-lurin kaupunkiin. Ensimmäinen huomaamaan hänen\nepäilyttävyytensä oli pieni lapsi, joka leikki muurilla ympäröidyn\ntalon porttiholvissa. \"Ei häntää! ei häntää!\" huusi pienokainen\nheittäen häntä kivellä, ja sitten se äkkiä mykistyi silmät suurina,\ntajutessaan että tämä olento oli jotakin muuta kuin pelkkä häntänsä\nmenettänyt ho-donilainen soturi. Älähtäen kääntyi lapsi pois ja pakeni\nkirkuen kotinsa pihalle.\n\nTarzan pitkitti matkaansa hyvin käsittäen, että hänen suunnitelmansa\nkohtalo tulisi tuotapikaa ratkaistuksi. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan\nodottaa, koska hän mutkittelevan kadun seuraavassa käänteessä kohtasi\nho-donilaisen soturin. Hän näki jälkimmäisen silmissä äkillisen\nihmetyksen, jota heti seurasi epäluulon ilme, mutta Tarzan puhutteli\nhäntä ennen kuin mies ehti mitään virkkaa.\n\n\"Olen toisen maan vieras\", sanoi hän; \"tahdon puhutella Ko-tania,\nkuningastanne.\"\n\nMies astahti taaksepäin, laskien kätensä veitsenpäähän. \"A-lurin\nporteille ei tule mitään vieraita\", vastasi hän, \"muita kuin vihollisia\ntai orjia.\"\n\n\"Minä en tule orjana enkä vihollisena\", lausui Tarzan. \"Tulen suoraan\nJad-ben-Othon luota. Katso!\" ja hän ojensi kätensä, jotta ho-don\nnäkisi, kuinka suuresti ne poikkesivat hänen omistaan, ja käännähti\nsitten osoittamaan hänelle hännättömyyttään, sillä tähän hänen\nsuunnitelmansa perustui, hän kun oli tullut ajatelleeksi Ta-denin ja\nOm-atin riitaa, jossa waz-don oli väittänyt Jad-ben-Othoa\npitkähäntäiseksi, ho-donin ollessa yhtä valmis taistelemaan jumalansa\nhännättömyyden vahvistamiseksi.\n\nSoturin silmät suurenivat, ja niihin tuli pelokkaan kunnioituksen ilme,\nvaikka siinä vielä oli epäilyäkin. \"Jad-ben-Othon!\" jupisi hän, ja\nsitten: \"On totta, että sinä et ole ho-don etkä waz-don, ja totta on\nsamaten, että Jad-ben-Otholla ei ole häntää. Tule\", sanoi hän, \"minä\nvien sinut Ko-tanin luo, sillä tämä on asia, johon mikään tavallinen\nsoturi ei saa sekaantua. Seuraa minua\", ja yhä hapuillen veitsensä\nkahvaa ja pitäen syrjästä päin varovasti silmällä apinamiestä hän\nohjasi tulijaa A-lurin kaduilla.\n\nKaupunki levisi laajalla alalla. Toisinaan olivat rakennusryhmät\nmelkoisen etäällä toisistaan ja sitten jälleen ihan likekkäin. Siellä\noli lukuisia mahtavia ryhmiä, ilmeisesti louhittuina isommista\nkunnaista ja usein nousten sata jalkaa korkealle ja enemmänkin.\nEdetessään he kohtasivat paljon sotureita ja naisia, mutta häntä ei\nyritetty häiritä, kun ilmeni, että häntä oltiin opastamassa kuninkaan\npalatsiin.\n\nHe saapuivat viimein suuren rakennusrykelmän luo, jolla oli hallussaan\nmelkoinen alue; läntinen julkipuoli antoi laajalle siniselle järvelle\nja oli ilmeisesti hakattu esille luonnollisesta kalliosta. Tätä\nrakennusryhmää ympäröitsi paljon korkeampi muuri kuin Tarzanin\nennestään näkemät. Hänen oppaansa vei hänet portille, jonka edessä\nodotteli kymmenkunta soturia; nämä olivat nousseet seisoalle ja\nmuodostaneet sulun pääsytien poikitse, kun Tarzan ja hänen seurueensa\nilmestyivät palatsinmuurin kulman takaa, sillä hän oli tällöin kerännyt\nsaattueekseen sellaisen joukon uteliaita, että vartio kenties luuli\nkansanmetelin olevan tekeillä.\n\nOppaan kerrottua tarinansa johdettiin Tarzan pihalle, missä häntä\npidätettiin silläaikaa kun muuan soturi astui palatsiin nähtävästi\nilmoittaakseen Ko-tanille. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi esille\nkookas soturi useiden muiden seuraamana, ja lähestyessään kaikki\ntarkastelivat Tarzania suuren uteliaisuuden vallassa.\n\nJoukkueen johtaja seisahtui apinamiehen eteen. \"Kuka sinä olet?\" hän\nkysyi; \"ja mitä tahdot kuningas Ko-tanilta?\"\n\n\"Olen ystävä\", vastasi apinamies, \"ja saavun Jad-ben-Othon maasta\nPal-ul-donin Ko-tanin vieraaksi.\"\n\nSe tuntui tehoavan soturiin ja hänen seuralaisiinsa. Tarzan näki\njälkimmäisten kuiskailevan keskenään.\n\n\"Miten sinä tänne tulet\", jankkasi puhuja, \"ja mitä tahdot Ko-tanista?\"\n\nTarzan suoristausi täyteen mittaansa. \"Riittää!\" huusi hän. \"Onko\nJad-ben-Othon lähetin alistuttava kohteluun, jota saatettaisiin\nosoittaa vaeltavalle waz-donille? Viekää minut heti kuninkaan luo,\ntaikka teidän päällenne lankeaa Jad-ben-Othon viha.\"\n\nApinamies hieman ihmetteli mielessään, kuinka pitkälle hän voisi jatkaa\nvaltuuttamatonta ryhdikkyyttään, joten hän huvitetun uteliaana odotti\nvaatimuksensa tulosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan,\nsillä kyselijän sävy muuttui melkein oitis. Hän kalpeni, loi\nhuolestuneen silmäyksen itäiselle taivaalle ja ojensi sitten oikean\nkämmenensä Tarzania kohti, laskien vasempansa sydämelleen Pal-ul-donin\nkansojen yhteiseksi ystävällisyyden merkiksi.\n\nTarzan astahti kiivaasti taaksepäin ikäänkuin saastuttavaa kättä\nkarttaakseen, teeskennellen kauhua ja inhoa.\n\n\"Seis\"! huusi hän; \"kuka rohkenisi koskettaa Jad-ben-Othon\nsanansaattajan pyhää persoonaa? Ainoastaan erikoisena Jad-ben-Othon\nsuosiona voi itse kuningaskaan saada minulta tämän kunnian. Riennä! Jo\nnyt olen odottanut liiaksi! Millaisen vastaanoton suovatkaan A-lurin\nho-donit Isäni pojalle!\"\n\nEnsimmältä oli Tarzan mielinyt ottaa itse Jad-ben-Othon osan, mutta oli\ntullut ajatelleeksi, että voisi käydä kiusalliseksi ja jotensakin\nikävystyttäväksi joutua vakinaisesti esittämään jumaluutta; hänen\nsuunnitelmansa jatkuvan menestyksen mukaan oli hänen päähänsä äkkiä\npälkähtänyt, että Jad-ben-Othon pojan arvovalta olisi paljon suurempi\nkuin jumalan luota tulleen tavallisen lähetin, samalla kun se silti\nantoi hänelle hiukan väljyyttä teoissaan ja esiintymisessään, koskapa\nnuorelta jumalalta ei kaiketikaan niin visusti vaadittaisi arvokkuutta\nja juhlallisuutta kuin vanhemmalta ja suuremmalta jumalalta.\n\nTällä kertaa hänen sanojensa vaikutus ilmeni heti ja raskaana kaikissa\nlähellä olijoissa. Yhtenä miehenä he kavahtivat taaksepäin, ja puhujana\nesiintynyt oli nykertymäisillään kauhusta. Perin surkeasti hän\npuolustausi sitten kun pelon herpaannus salli hänen käyttää ääntänsä.\n\n\"Armoa vanhalle Dak-lot-paralle, oi Dor-ul-Otho!\" huudahti hän. \"Astu\nedelläni, niin osoitan sinulle, missä kuningas Ko-tan vapisten odottaa\nsinua. Syrjään, toukat ja matoset\", komensi hän, työnnellen\nsotureitansa oikealle ja vasemmalle, muodostaakseen Tarzanille kujan.\n\n\"Tule!\" huusi apinamies jämeästi; \"käy edellä, ja nämä toiset\nseuratkoot.\"\n\nNyt kerrassaan säikkynyt Dak-lot teki käskyn mukaan, ja Apinain Tarzan\njohdettiin Pal-ul-donin kuninkaan palatsiin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nHämmennyttävä vieras\n\n\nPääovi, jolta hän näki ensimmäisen vilahduksen sisustasta, oli varsin\nkauniisti veistetty mittausopillisiksi kuvioiksi, ja samanlaisesti oli\nsomisteltu seinien sisäpuolella, vaikka hän huoneesta toiseen\nedetessään näki myöskin eläinten, lintujen ja ihmisten kuvien saaneen\nsijansa koristesuunnittelussa. Kiviastioita oli paljon esillä, samoin\nkuin kultakoruja ja monien eläinten taljoja, mutta merkkiäkään ei\nnäkynyt mistään kudostuotteista, joten ho-donit ainakin siinä kohden\nvielä olivat alhaisella askelmalla kehityksen asteikossa, vaikka\nkäytävien ja huoneiden mittasuhteet ja sopusuhtaisuus kuitenkin\nilmaisivat melkoista sivistystä.\n\nHe astelivat useiden suojamien ja pitkien käytävien kautta, ylös\nvähintään kolme kivistä porrasjaksoa ja lopulta ulos sinisen järven\npuolella rakennuksen länsireunassa olevalle pengermälle. Pitkin tätä\npengermää eli pylväseteistä johti opas hänet noin sata metriä ja\npysähtyi suurelle valtaovelle, joka johti toiseen palatsin huoneistoon.\n\nTäällä Tarzan näki melkoisen joukon sotureita tavattoman avarassa\nsalissa, jonka kupulaki kohosi runsaasti viisikymmentä jalkaa\npermannosta. Huoneen melkein täytti iso pyramidi, nousten levein\naskelmin lähelle kupua, jonka ympyriäisistä rei'istä sali sai\nvalaistuksensa. Pyramidin astuimilla oli sotureita huipulle asti, jolla\nistui kookas ja majesteetillinen mies, ehtoopäivän auringon valaessa\ntuollaisesta pienestä aukosta säteitään hänen kirkkaasti loistaville\nkultaisille varusteillensa.\n\n\"Ko-tan!\" huusi Dak-lot puhutellen pyramidin huipulla istuvaa\nloistokasta olentoa, \"Ko-tan ja Pal-ul-donin soturit! Katsokaa, minkä\nkunnian Jad-ben-Otho on teille suonut lähettämällä sanansaattajakseen\noman poikansa\", ja astuen sivulle Dak-lot draamallisella käden\nheilautuksella osoitti Tarzania.\n\nKo-tan nousi seisoalle ja jokainen näkösälle sattunut soturi kurkoitti\nkaulaansa paremmin tähystääkseen tulokasta. Pyramidin vastakkaisella\npuolella olleet tunkeilivat etupuolelle, vanhan soturin sanoman\nsaapuessa heille. Epäuskoisuuden ilmeitä kuvastui useimmilla kasvoilla,\nmutta se oli varovaista epäuskoisuutta. He halusivat olla oikealla\npuolella, selvisipä asia miksi tahansa. Toviksi kohdistuivat kaikkien\nsilmät Tarzaniin ja sitten vähitellen siirtyivät Ko-taniin, sillä hänen\nsävystään he saivat vihjauksen, joka määräsi heidän omansa. Mutta\nKo-tan oli ilmeisesti samassa pulassa kuin hekin -- hänen ruumiinsa\nasentokin osoitti sen, ilmaisten päättämättömyyttä ja epäilyä.\n\nApinamies seisoi suorana, käsivarret ristissä leveällä rinnalla, sievät\nkasvot kuvastaen korskeata halveksumista; mutta Dak-lot oli\nhavaitsevinaan yltyvän suuttumuksenkin merkkejä. Tilanne alkoi tuntua\nväkinäiseltä. Dak-lot liikahteli, luoden huolestuneita silmäyksiä\nTarzaniin ja rukoilevia Ko-taniin. Haudan hiljaisuus oli vallannut\nPal-ul-donin valtaistuinsalin.\n\nViimein Ko-tan puhui. \"Kuka sanoo olevansa Dor-ul-Otho?\" kysyi hän\nsinkauttaen kamalan katseen Dak-lotiin.\n\n\"Hän sanoo!\" melkein huikkasi tämä hätääntynyt ylimys.\n\n\"Ja sen täytyy siis olla totta?\" virkkoi Ko-tan.\n\nSaattoiko olla mahdollista, että päällikön äänessä oli hituinen ivaa?\nOtho varjelkoon! Dak-lot loi Tarzaniin syrjäsilmäyksen, jonka hän\ntarkoitti kuvastamaan oman uskonsa varmuutta; mutta sen onnistui\nvalaista apinamiehelle ainoastaan hänen sääliteltävää hirmustustaan.\n\n\"Oi Ko-tan\", vetosi Dak-lot, \"omien silmiesi täytyy vakuuttaa sinulle,\nettä hän todellakin on Othon poika. Katso hänen jumalallista varttansa,\nhänen käsiänsä ja jalkojaan, jotka eivät ole sellaiset kuin meidän, ja\nhän on aivan hännätön niinkuin mahtava isänsäkin.\"\n\nKo-tan näytti ensikertaa huomaavan nämä seikat, ja hänen\nepäuskoisuutensa tuntui horjuvan. Sillä hetkellä korotti äänensä muuan\nnuori soturi, joka oli pyramidin takaa raivannut tiensä edustalle,\nmistä sai kunnollisesti katselluksi Tarzania.\n\n\"Ko-tan\", huusi hän, \"täytyy olla niinkuin Dak-lot sanoo, sillä minä\nolen nyt varma, että olen jo ennen nähnyt Dor-ul-Othon. Eilen\nollessamme paluumatkalla kur-ul-lulilaisten vankien kanssa me näimme\nhänet suuren gryfin selässä. Kätkeysimme metsään ennen kuin hän tuli\nliian likelle, mutta selvästi näin, että se ratsastaja ei ollut muu\nkuin täällä nyt seisova sanansaattaja.\"\n\nTämä todistus tuntui ihan riittävältä vakuuttamaan soturien\nenemmistölle, että he tosiaan seisoivat jumalolennon edessä -- heidän\nkasvonsa osoittivat sitä liiankin selvästi, kuten äkillinen kainouskin,\njoka sai heidät pyrkimään vieruskumppaniensa taakse. Näiden yrittäessä\nsamaa oli tuloksena apinamiehen ympäristön äkillinen hupeneminen,\nkunnes suoraan hänen edessään olevat pyramidin portaat olivat tyhjiä\naivan huipulle ja Ko-tanin luokse asti. Jälkimmäiseen vaikutti kenties\nyhtä paljon hänen väkensä pelokkuus kuin äskeinen todistus, ja hän\nmuutti nyt sävynsä ja ryhtiään sen verran kuin saattoi olla vaatimusten\nmukaista, jos muukalainen tosiaan oli Dor-ul-Otho, silti jättäen\narvokkuudelleen pelastusreiän siltä varalta, että nähtäisiin hänen\nottaneen luoksensa petturin.\n\n\"Jos todella olet Dor-ul-Otho\", lausui hän puhutellen Tarzania, \"niin\ntiedät epäilystemme olleen vain luonnollisia, kun emme ole saaneet\nJad-ben-Otholta mitään merkkiä, että hän aikoi suoda meille niin suuren\nkunnian, ja miten saatoimme edes tietää, että suurella jumalalla oli\npoika? Jos sinä olet hän, niin on kaiken Pal-ul-donin ilona palvella\nsinua; jos sinä et ole niin, niin on uhkarohkeutesi rangaistus nopea ja\nkauhea. Minä, Ko-tan, Pal-ul-donin kuningas, olen puhunut.\"\n\n\"Ja puhunut hyvin, kuten tulee puhua kuninkaan\", sanoi Tarzan\nkatkaisten pitkällisen äänettömyyden, \"joka pelkää ja kunnioittaa\nkansansa jumalaa. On oikein sinun huolehtia, että minä todellakin olen\nDor-ul-Otho, ennen kuin suot minulle arvoni mukaisen palvonnan.\nEnsimmäinen kokemukseni sinusta ilmaisi, että Jad-ben-Otho valitsi\nhyvin puhaltaessaan kuninkaan hengen pienokaiseen äitisi rinnoilla.\n\n\"-- On siis hyvä\", jatkoi apinamies, \"sinun varmistautua, että minä en\nole petturi. Tule likemmä, havaitaksesi, että minä en ole sellainen\nkuin ihmiset. Eikä muuten olekaan soveliasta teidän seistä korkeammalla\nkuin jumalanne poika.\" Joukko kompuroitsi äkkiä valtaistuinsalin\npermannolle, eikä Ko-tan ollut paljon jäljessä sotureistaan, vaikka hän\nkykeni säilyttämään jonkunlaista majesteettista arvokkuuttaan,\nlaskeutuessaan leveitä portaita, jotka monien ajanjaksojen lukemattomat\npaljaat jalat olivat hivuttaneet kiiltävän sileiksi. \"Ja nyt\", lausui\nTarzan kuninkaan seistessä hänen edessään, \"sinulla ei voi olla\nepäilystäkään siitä, että minä en ole samaa rotua kuin sinä. Pappinne\novat sinulle kertoneet, että Jad-ben-Otho on hännätön. Hännätön täytyy\nsenvuoksi olla hänestä siinneen jumalten rodun. Mutta on jo kylliksi\npuhuttu tällaisista todisteista! Tiedät Jad-ben-Othon mahdin; kuinka\nhänen taivaalta välähtelevät salamansa kuljettavat kuolemaa hänen\ntahtonsa mukaan; kuinka sateet tulevat hänen käskystään ja hedelmät ja\nmarjat ja vilja, ruoho, puut, ja kukkaset heräävät elämään hänen\njumalaisella määräämisellään; olet nähnyt syntymistä ja kuolemaa, ja\nne, jotka kunnioittavat jumalaansa, kunnioittavat häntä syystä, että\nhän vallitsee näitä asioita. Kuinka siis kävisi petturin, joka\nväittäisi olevansa tämän kaikkivaltiaan jumalan poika? Mutta todistusta\nei tarvitsekaan, sillä niinkuin hän iskisi sinut maahan, jos kieltäisit\nminut, kuolettaisi hän miehen, joka väärin julistautuisi hänen\nsukulaisekseen.\"\n\nTähän järkeilyyn ei voinut mitään vastata, joten sen täytyi pakostakin\nolla vakuuttava. Tulokkaan väitteitä ei voinut tutkistella sanattomasti\nmyöntämättä asianomaisen vajavaa uskomusta Jad-ben-Othon kaikkivaltaan.\nKo-tan käsitti saaneensa vieraakseen jumalolennon, mutta oli jotensakin\nymmällä siitä, miten tätä oikein oli kohdeltava. Hänen käsityksensä\njumalasta oli ollut hyvin epämääräinen ja utuinen, vaikka hänen\njumalansa ja paholaisensa olivat persoonallisia kuten kaikkien\nalkeellisten kansojen. Jad-ben-Othon huvikkeiksi hän oli olettanut\nhurjasteluja, joista itse nautti, mutta kaikista ikävistä\njälkivaikutuksista vapaita. Hänen mieleensä johtui sen vuoksi, että\nDor-ul-Othoa suuresti miellyttäisi syöminen -- syödä suurin määrin\nkaikkea, mistä Ko-tan parhaiten piti ja minkä hän oli havainnut\nvahingollisimmaksi; ja Ho-donin naiset myös valmistivat juomaa,\nliottamalla ohria hedelmien mehussa ja lisäten siihen erinäisiä muita\naineksia, jotka he itse parhaiten tunsivat. Jumala, järkeili Ko-tan,\nsaattoi kokea kaikkea sitä nautintoa ilman päänkivistystä; mutta nyt\nihan ensiksi täytyi hänen ajatella kuolemattomalle vieraalleen\nmyönnettäviä välttämättömiä arvonannon ja kunnian osoituksia.\n\nKenenkään muun kuin kuninkaan jalka ei ollut koskettanut A-lurin\nvaltaistuinsalin pyramidin huipun pintaa kaikkina niinä unohtuneina\naikakausina, joiden kuluessa Pal-ul-donin valtiaat olivat hallinneet\nsen korkeudessa. Mitä suurempaa kunniaa siis saattoi Ko-tan tarjota\nDor-ul-Otholle kuin paikan vieressään? Ja niin hän kehoitti Tarzania\nnousemaan pyramidin laelle ja ottamaan sijansa sen kivirahilla. Heidän\nsaapuessaan pyhää korkeutta lähempänä olevalle astuimelle aikoi Ko-tan\nilmeisesti jatkaa nousuansa valtaistuimelle asti, mutta Tarzan laski\npidättävän käden hänen käsivarrelleen.\n\n\"Älköön yksikään istuko jumalten tasalla\", varoitti hän, astuen\nryhdikkäästi huipulle ja ottaen haltuunsa valtaistuimen. Nolostunut\nKo-tan ei voinut salata hämmennystään, mutta kuninkaitten kuninkaan\nsuuttumusta peläten ei hän rohjennut hiiskua tunteistaan mitään.\n\n\"Mutta\", lisäsi Tarzan, \"jumala voi suoda uskolliselle palvelijalleen\nsen kunnian, että kutsuu hänet vierelleen istumaan. Tule, Ko-tan; täten\ntahdon osoittaa sinulle armollisuutta Jad-ben-Othon nimessä.\"\n\nApinamies ei menetelmällään yrittänyt ainoastaan herättää Ko-tanin\npelokasta kunnioitusta, vaan myös karttaa tekemästä häntä silti\nsalaiseksi vihollisekseen, sillä hän ei tiennyt kuinka suuri valta\nho-donien uskonnolla oli heihin; koko tämä ala oli ollut kokonaan\nsuljettuna pois hänen kuuluvistaan siitä hetkestä asti kun hän oli\nkeskeyttänyt Ta-denin ja Om-atin välillä syntyneen uskonnollisen\nkiistan. Hän oli senvuoksi nopea huomaamaan Ko-tanin ilmeisen vaikka\nsanattoman pahastuksen vihjauksen, että hänen piti kokonaan luovuttaa\nvaltaistuimensa vieraalleen. Ylipäätään oli teho kuitenkin ollut\ntyydyttävä, kuten hän saattoi nähdä soturien uudistuvista juhlallisen\nkunnioituksen ilmeistä.\n\nTarzanin kehoituksesta jatkettiin hovin asiain käsittelyä siitä mihin\nhänen tulonsa oli sen pysähdyttänyt. Pääasiallisesti oli ratkaistava\nsoturien välisiä kiistoja. Saapuvilla oli muuan, joka seisoi\nvaltaistuinta lähinnä olevalla istuimella; Tarzan sai sitten tietää,\nettä se paikka oli varattu niiden liittoheimojen korkeimmille\npäälliköille, jotka olivat Ko-tanin alamaisia. Se, joka käänsi\npuoleensa Tarzanin huomion, oli kookas ja ryhdikäs soturi; hänen\njyhkeät kasvonpiirteensä muistuttivat leijonaa. Hän haastoi Ko-tanille\nkysymyksestä, joka oli yhtä vanha kuin kaikki hallitus ja pysyy\nheikentymättömän tärkeänä kunnes ihmiskunta lakkaa olemasta. Se koski\nrajariitaa erään hänen naapurinsa kanssa.\n\nItse asialla ei ollut sanottavaa kiinnostusta Tarzanille, mutta häneen\nvaikutti puhujan esiintyminen, ja Ko-tanin puhutellessa häntä\nJa-doniksi kiintyi apinamiehen tarkkaavaisuus pysyväisesti,\nsillä Ja-don oli Ta-denin isä, Tosin tuntui perin vähäiseltä\nmahdollisuudelta, että siitä tiedosta olisi hänelle mitään hyötyä,\nkoska hän ei voinut jumaluutensa perusteettomuutta myöntämättä ilmaista\nJa-donille ystävällisiä välejään hänen poikansa kanssa.\n\nYleisön asiain päätyttyä huomautti Ko-tan, että Jad-ben-Othon poika\nkaiketi halusi käydä temppelissä, jossa suuren jumalan palvontaan\nkuuluvia uskonnollisia menoja toimitettiin. Ja niinpä kuningas itse\nhovinsa soturien seuraamana johti apinamiestä palatsin käytävien kautta\nalueen pohjoista rakennusryhmää kohti.\n\nItse temppeli oli todella osa palatsista ja suunnittelultaan\nsamanlainen. Siellä oli useita erikokoisia palvontapaikkoja, joiden\ntarkoituksia Tarzan saattoi ainoastaan arvailla. Ne olivat kaikki\nsoikioita, pitempi läpimitta suoraan itäläntinen ja sekä länsi- että\nitäpäässä oli aina alttari. Kukin suojama oli koverrettu pienen mäen\nhuippuun, ja kaikki olivat katottomia. Jokainen läntinen alttari oli\nyksi ainoa kuutiokivi, jonka yläpinta oli koverrettu pitkulaiseksi\naltaaksi. Itäiset alttarit olivat samanlaisia kiviä, mutta laeltaan\ntasaisia, ja päin vastoin kuin soikioiden toisessa päässä olevat\nalttarit olivat jälkimmäiset aina tahriutuneita tai maalattuja\npunaisenruskeiksi, eikä Tarzanin tarvinnut tutkia niitä läheltä,\nvarmistuakseen siitä, mitä hänen herkät sieraimensa jo olivat hänelle\nilmoittaneet -- että ne tahrat olivat kuivunutta ja kuivuvaa ihmisen\nverta.\n\nNäiden temppelipihojen alla oli käytäviä ja huoneita, jotka ulottuivat\nkauas kunnaiden uumeniin -- hämyisiä, synkkiä holveja, joita Tarzan\nnäki vilahdukselta, kun häntä temppelin tarkastusmatkalla johdettiin\npaikasta toiseen. Ko-tan oli lähettänyt airuen julistamaan\nJad-ben-Othon pojan tuloa, niin että heitä saatteli temppelin läpi\nmelkoinen pappien kulkue, joiden erityisinä tunnuksina näyttivät olevan\neriskummaiset päähinelaitteet -- toisinaan kamalat puusta veistetyt\nkasvot, jotka täydellisesti kätkivät käyttäjiensä piirteet, tai miehen\npään yli taitavasti sovitetut pedonpäät. Ainoastaan ylipapilla ei ollut\nmitään sellaista päähinettä. Hän oli vanha mies, ovelat silmät olivat\nlikekkäin ja ohuthuulinen suu ilmaisi julmuutta.\n\nEnsi näkemältä Tarzan tajusi, että tässä oli hänen juonensa suurin\nvaara, sillä hän näki heti, että hän vaatimuksineen herätti miehessä\nvastustelun tunnetta, ja hän tiesi myös, että kaikista Pal-ul-donin\nkansalaisista epäilemättä ylipapilla täytyi olla todellinen käsitys\nJad-ben-Othosta, niin että hän katselisi epäilevästi miestä, joka\nväitti olevansa sadunomaisen jumalan poika.\n\nMitä hyvänsä epäluuloa hänen viekkaassa mielessään pillikin, ei Lu-don,\nA-lurin pääpappi, ryhtynyt avoimesti vastustamaan Tarzanin oikeutta\nDor-ul-Othon arvonimen käyttämiseen, ja kenties häntä pidätteli sama\nepäilys, joka oli alkuaan hillinnyt Ko-tania ja hänen sotureitaan -- se\nepäilys, joka on kaikkien herjaajienkin sielun sisimmässä sopukassa ja\nperustuu pelkoon, että lopultakin saattaa olla jumala. Ainakin\ntoistaiseksi siis Lu-don pysytteli turvallisella kannalla. Kuitenkin\ntiesi Tarzan yhtä hyvin kuin jos mies olisi lausunut salaisimmat\najatuksensa julki, että ylipapin kiihkeänä haluna oli reväistä verho\nhänen petokseltaan.\n\nTemppelin pääovella oli Ko-tan luovuttanut vieraansa opastuksen\nLu-donille, ja jälkimmäinen näytti nyt Tarzanille niitä temppelin\npaikkoja, joihin tahtoi hänet tutustuttaa. Hän johti vieraan siihen\nsuureen suojamaan, missä uhrilahjoja säilytettiin, Pal-ul-donin\nraakalaispäälliköiden ja heidän saattuelaistensa antamina. Niitä oli\nkuivatuista hedelmistä jykeviin kullasta taottuihin astioihin saakka,\nniin että suureen pääaittaan sekä siihen liittyviin kammioihin ja\nkäytäviin keräytyneet rikkaudet hämmästyttivät senkin miehen silmiä,\njolla oli hallussaan Oparin aarreholvin salaisuus.\n\nTemppelissä liikkui edestakaisin sileäpintaisia mustia waz-donilaisia\norjia, joita ho-donit olivat partioretkillään kaapanneet vähemmän\nsivistyneiden naapuriensa kylistä. Heidän sivuuttaessaan erään himmeän\nkäytävän ristikko-oven näki Tarzan sisäpuolella suuren joukon\nkaikenikäisiä ja kumpaankin sukupuoleen kuuluvia pithecanthropuksia,\nho-doneja kuten waz-donejakin, joista useimmat kyyröttelivät\nkivipermannolla äärimmäisen masennuksen asennoissa, muutamien\nmitellessä suojaman permantoa ehdottoman toivottomuuden leima\nkasvoillaan.\n\n\"Ja keitä nämä ovat?\" kysyi hän Lu-donilta. Se oli ensimmäinen kysymys,\nminkä hän esitti ylipapille temppeliin tultuaan. Ja hän pahoitteli heti\nsitä tiedustustaan, sillä Lu-donin käännähtäessä häneen oli\nepäluuloisuuden ilme hänen kasvoillaan vain ohuesti verhottuna.\n\n\"Kenen pitäisi tietää paremmin kuin Jad-ben-Othon pojan?\" kysyi hän\nvastaan.\n\n\"Dor-ul-Othon kysymyksiin ei rankaisemattomasti vastata toisilla\nkysymyksillä\", sanoi apinamies säveästi, \"ja ylipappi Lu-donille\nsaattaa olla mielenkiintoista tietää, että väärän papin veri hänen\ntemppelinsä alttarilla ei ole vastenmielinen näky Jad-ben-Otholle.\"\n\nLu-don kalpeni, ja hän vastasi Tarzanin kysymykseen. \"Ne ovat uhreja,\njoiden veren tulee raikastuttaa itäisiä alttareita auringon palatessa\nIsäsi luo päivän lopulla.\"\n\n\"Ja kuka on sinulle sanonut\", tiedusti Tarzan, \"että Jad-ben-Othoa\nmiellyttää kansansa teurastaminen alttareillaan? Entä jos olet\nerehtynyt?\"\n\n\"Sitten on lukemattomia tuhansia kuollut turhaan\", vastasi Lu-don.\n\nKo-tan ja ympäröitsevät soturit ja papit kuuntelivat tarkkaavasti tätä\npuhelua. Ristikko-ovienkin takana olivat jotkut onnettomat kuulleet ja\nnousseet painautumaan kankiin, joiden ulkopuolelle yksi tuotiin juuri\nennen auringon laskua kunakin päivänä, ei milloinkaan palatakseen.\n\n\"Vapauta heidät!\" huusi Tarzan heilauttaen kättänsä julman taikauskon\nvangitsemia uhreja kohti, \"sillä minä voin ilmoittaa sinulle\nJad-ben-Othon nimessä, että olet erehdyksissä!\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKavallettu\n\n\nLu-don vaaleni. \"Se on pyhyydenloukkausta\", huusi hän; \"ammoisista\najoista ovat suuren jumalan papit joka ilta uhranneet yhden elämän\nJad-ben-Othon hengelle sen palatessa läntisen näköpiirin alapuolella\nherransa luo, eikä suuri jumala ole milloinkaan antanut merkkiä\npahastumisestaan.\"\n\n\"Seis!\" käski Tarzan. \"Papiston sokeus vain on ehkäissyt sitä lukemasta\njumalansa sanomia. Sotureitanne kaatuu waz-donien puukoista ja\nnuijista; sekä ja että jato sieppaavat metsästäjiänne; päivääkään ei\nkulu muutamien tai monien suistumatta kuolemaan ho-donien kylissä, ja\nyksi kuolema kunakin päivänä kuolevia kohti on se vero, jonka\nJad-ben-Otho on säätänyt teidän itäisellä alttarilla tapahtuvasta\nteurastuksestanne. Mitä suurempaa pahastuksen merkkiä voisit vaatia,\ntyhmä pappi?\"\n\nLu-don oli ääneti. Hänessä riehui ankaraan taisteluun joutuneina pelko,\nettä tämä saattoi todella olla jumalan poika, ja toivo, että hän ei\nollut; mutta hänen pelkonsa voitti, ja hän kumarsi. \"Jad-ben-Othon\npoika on puhunut!\" hän sanoi ja erääseen alempaan pappiin kääntyen:\n\"Avatkaa salvat ja palauttakaa nuo ihmiset sinne mistä tulivat.\"\n\nPuhuteltu teki työtä käskettyä, ja salpojen kalahtaessa alas vangit\ntunkeutuivat eteenpäin kaikki nyt täydesti käsittäen, mikä ihme heidät\noli pelastanut: heittäytyen polvilleen Tarzanin eteen he hokivat\näänekkäitä kiitoksia.\n\nKo-tan oli melkein yhtä suuresti tyrmistyksissään kuin ylipappikin\ntästä ikivanhan uskonnollisen menon häikäilemättömästä kumoamisesta.\n\"Mutta mitä me saatamme tehdä Jad-ben-Othon silmissä mieluisaa?\"\nhuudahti hän luoden hämmentynyttä huolestusta kuvastavan katseen\napinamieheen.\n\n\"Jos tahdotte miellyttää jumalaanne\", vastasi tämä, \"niin asettakaa\nalttarillenne sellaisia ravinnon ja vaatetuksen lahjoja, jotka ovat\nkansanne kaupungissa mieluisimpia. Niitä siunaa Jad-ben-Otho, jolloin\nsaatte jakaa ne enimmin tarvitsevien kaupunkilaisten kesken. Sellaista\ntavaraa ovat varastohuoneenne täynnä, niinkuin olen nähnyt omin silmin,\nja lisää lahjoja tuodaan, kun pappinne selittävät ihmisille, että he\ntällä tavoin saavuttavat jumalansa suosiollisuutta\", ja Tarzan kääntyi\nilmaisten merkillä, että hän tahtoi poistua temppelistä.\n\nHeidän lähtiessään pyhältä alueelta huomasi apinamies pienen, mutta\njokseenkin koristeellisesti suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan\nerillään toisista ikäänkuin se olisi hakattu pienestä syrjemmällä\nkohonneesta kalkkikiven huipusta. Tarkkaavan katseensa siirtyessä\nsiihen hän huomasi, että sen ovea ja ikkunoita sulkivat ristikot.\n\n\"Mihin tarkoitukseen tuota rakennusta käytetään?\" tiedusti hän\nLu-donilta. \"Ketä te siellä pidätte vankina?\"\n\n\"Se ei ole mitään\", vastasi ylipappi hermostuneesti, \"siellä ei ole\nketään. Paikka on tyhjillään. Sitä on käytetty aikoinaan, mutta ei nyt\nvuosikausiin\", ja hän eteni portille, joka johti takaisin palatsiin.\nTäällä hän ja pappi pysähtyivät, Tarzanin lähtiessä temppelialueelta\nKo-tanin ja hänen soturiensa kanssa.\n\nTarzan ei ollut rohjennut esittää sitä yhtä kysymystä, joka hänellä\nerityisesti oli sydämellään, sillä hän tiesi, että monetkin salaisesti\nhieman epäilivät hänen esiintymistään; mutta hän päätti ennen\nmakuullemenoaan tiedustaa sitä Ko-tanilta joko suoraan tai kautta\nrantain -- oliko A-lurin kaupunginmuurien sisäpuolella tai oliko\näskettäin ollut hänen rotuunsa kuuluvaa naista.\n\nKun heille Ko-tanin palatsin kemusalissa tarjoili illallista osasto\nsiitä mustien orjien armeijasta, jonka hartioilla oli kaupungin\nkaikkien raskaiden ja alhaisten askareitten taakka, huomasi Tarzan,\nettä erään orjan silmiin näköjään tuli hämmästyneen tuntemisen ilme,\nhänen ensi kertaa katsahtaessaan apinamieheen kemusalissa. Ja sitten\nmyöhemmin hän näki miehen kuiskaavan toiselle orjalle ja nyökäyttävän\npäätänsä häntä kohti. Apinamies ei muistanut nähneensä tätä waz-donia\nmilloinkaan ennen; hän ei osannut ajatella, mitenkä miehen mielenkiinto\nniin erityisesti kohdistui häneen, ja piankin se havainto oli melkein\nunohtunut.\n\nKo-tania ihmetytti ja sisäisesti sisutti huomio, että hänen\njumalaisella vieraallaan ei ollut mitään halua mässätä runsailla\nruokavaroilla ja että hän ei edes maistellut ho-donien karmivaa olutta.\nTarzanille nämä kemut olivat ikävä ja väsyttävä tilaisuus, kun vieraat\nniin hartaasti antautuivat ahmimiseen, että heillä ei ollut aikaa\nkeskusteluun; ainoana ääntelynä oli alinomainen röhähtely, muistuttaen\nheidän pöytätapojensa ohella käynnistä, jonka hän oli kerran tehnyt\nhänen korkeutensa Westminsterin herttuan kuuluisaan berkshireläiseen\nsikotarhaan Woodhousessa, Chesterin kreivikunnassa.\n\nYksitellen nujertuivat juhlijat juoman pökerryttävään vaikutukseen;\nröhähtely vaihtui kuorsaukseksi, ja lopulta Tarzan ja orjat olivat\nainoat tajulliset olennot kemusalissa.\n\nApinamies nousi kääntyen kookkaan mustan puoleen, joka seisoi hänen\ntakanaan. \"Tahdon nukkua\", sanoi hän; \"osoita minut huoneeseeni.\"\n\nMiehen johtaessa hänet salista alkoi se orja, joka aikaisemmin illalla\noli kummastunut hänet nähdessään, puhella pitkään eräälle toverilleen.\nJälkimmäinen loi puolittain säikähtyneen silmäyksen poistuvan\napinamiehen jälkeen. \"Jos olet oikeassa\", sanoi hän, \"niin heidän\npitäisi palkita meitä vapaudellamme; mutta jos erehdyt, niin --\nJad-ben-Otho! -- mikä tuleekaan kohtaloksemme?\"\n\n\"Mutta minä en erehdy!\" väitti toinen kiihkeästi.\n\n\"Sitten on vain yksi, jolle tämä on kerrottava, sillä minä kuulin hänen\nnäyttäneen happamelta tämän Dor-ul-Othon ilmestyessä temppeliin, ja\nniin sanottu Jad-ben-Othon poika antoi hänelle siellä kaikkea pelon ja\nvihan aihetta. Tarkoitan Lu-donia, ylipappia.\"\n\n\"Tunnetko hänet?\" kysyi toinen orja.\n\n\"Olen työskennellyt temppelissä\", vastasi hänen kumppaninsa.\n\n\"Mene sitten heti kertomaan hänelle, mutta hanki ensin lupaus, että\nsaamme siitä todistuksesta vapautemme.\"\n\nNiinpä saapui temppelin portille musta waz-don ja pyysi saada tavata\nylipappia hyvin tärkeällä asialla, ja hetken myöhäisyydestä huolimatta\nLu-don otti hänet puheilleen ja hänen tarinansa kuultuaan lupasi\nhänelle ja hänen ystävilleen sekä vapauden että monia lahjoja, jos he\nkykenivät todistamaan väitteensä oikeaksi.\n\nJa orjan puhellessa A-lurin temppelin ylipapin kanssa hapuili miehen\nhahmo tietänsä Past-ul-vedin hartian ympäri, ja kuunvalo heijastui\npaljaaseen selkään ripustetun Enfieldkiväärin kirkkaasta piipusta, ja\nmessinkiset patruunat kimaltelivat pienoisina sädekimppuina\nkiilloitetuissa koteloissaan riippuen leveiden ruskeiden olkapäiden ja\nsolakan uuman poikitse kiertyvissä vöissä.\n\nTarzanin opas vei hänet sinisen järven puolella olevaan huoneeseen;\nsiellä hän tapasi samanlaisen vuoteen kuin oli nähnyt waz-donien\nkylissä, pelkästään kivikorokkeen, jolle oli läjätty suuret määrät\ntaljoja. Ja niin hän laskeusi levolle, suuri kysymyksensä yhä\nesittämättömänä ja vastaamattomana.\n\nUuden päivän tullen hän oli hereillä ja kiertelemässä pitkin palatsia\nja sen aluetta ennenkuin näkyi merkkiäkään muista asukkaista kuin\norjista; sitten hän melkein palatsialueen keskustassa osui aitaukselle,\njonka ympärysmuuri kannusti apinamiehen uteliaisuutta, hän kun oli\npäättänyt mahdollisimman täydellisesti tutkia jokaisen kohdan palatsia\nja ympäristöä.\n\nTämä paikka, mikä lieneekin ollut, oli näköjään oveton ja ikkunaton, ja\naivan selvästi se oli ainakin osittain vailla kattoa, koska\nmuurinharjan yli hänen lähellään pistäysi puun huojuvia oksia. Mitään\nmuuta pääsykeinoa keksimättä apinamies kiehitti köytensä vyyhdeltä ja\nheittäen sen ulkonevaan oksaan, kapusi pian harjalle keveästi kuin\napina.\n\nSiellä hän huomasi muurin ympäröivän umpinaista puutarhaa, jossa puut\nja pensaat ja kukkakasvit rehoittivat ylen upeina. Malttamatta\nottaa selville, oliko puutarha tyhjillään tai liikuskeliko siellä\nho-doneja, waz-doneja taikka villejä petoja, Tarzan pudottausi\nnotkeasti ruohikolle ja alkoi siekailematta tarkastella aitausta\njärjestelmällisesti.\n\nHänen uteliaisuuttaan herätti se perin ilmeinen seikka, että paikka ei\nollut varattu yleiseen käytäntöön niillekään, joilla oli vapaa pääsy\nmuualle palatsialueella, ja niinpä sen luontaisiin kauneuksiin\nliittyi ihmisten poissaolo, joka saattoi sen tutkistelun sitä\nhoukuttelevammaksi Tarzanille, antaessaan aihetta oletukseen, että hän\nvoisi toivoa sellaisesta paikasta löytävänsä, mitä oli niin kauan ja\ntyöläästi etsinyt.\n\nPuutarhassa oli herttaisia keinotekoisia puroja ja pikku\nvesilammikoita, kukkivien pensaiden reunustamia, ikäänkuin jonkun\npuutarhurimestarin taitava käsi olisi sen kaiken sommitellut -- niin\nuskollisesti se pienoiskaavassa osoitti luonnon viehätystä ja\nyleispiirteitä.\n\nMuurin sisäpinta oli muovailtu edustamaan Pal-ul-donin valkoisia\nkallioita, ja sitä keskeyttivät tuolloin tällöin pikku jäljennökset\nalkuperäisten vehmaista rotkoista.\n\nIhailun vallassa ja täydesti nauttien jokaisesta näyttämön tarjoamasta\nuudesta inmeestä liikkui Tarzan verkkaisesti pitkin puutarhaa, ja hänen\nkiertelynsä oli äänetöntä kuten aina. Hienoisen metsän läpi hän joutui\nvähäiselle kukkasien kirjavoittamalle nurmikolle ja näki samalla\nedessään ensimmäisen ho-donittaren, mitä on saanut katsella palatsiin\ntultuaan. Nuori ja kaunis nainen seisoi pikku aukion keskellä, toisella\nkädellään pidellen kultaista rintakilpeään vasten lintua, jonka päätä\nhän silitteli, Apinamies näki hänen kasvonsa ja tunnusti itsekseen,\nettä häntä olisi missä tahansa maassa arvostettu harvinaisen\nviehkeäksi. Hänen jalkojensa juuressa istui ruohikossa selin Tarzaniin\nnaispuolinen waz-doniiainen orja. Nähdessään, että hänen etsimänsä ei\nollut siellä ja peläten ilmitulon hälytystä vetäytyi Tarzan taaksepäin,\nkätkeytyäkseen lehvistöön; mutta ennenkuin hän oli päässyt näkyvistä,\nkäännähti ho-donilainen tyttö häntä kohti ikäänkuin jonkin nimettömän\naistin vaikutuksesta, jonka ilmaukset ovat enemmän tai vähemmän\ntunnettuja meille kaikille.\n\nHuomatessaan hänet kuvastivat kaunottaren silmät ainoastaan ihmetystä;\nne eivät ilmaisseet mitään säikähdystä, hän ei kirkaissut eikä edes\nkohottanut kaunissointuista ääntänsä puhutellessaan häntä.\n\n\"Kuka sinä olet\", hän kysyi, \"joka noin rohkeasti astut Kiellettyyn\npuutarhaan?\"\n\nValtiattaren äänen kuullessaan kääntyi orjaneito nopeasti, nousten\nseisaalle. \"Tarzan-jad-guru!\" huudahti hän, äänessään hämmästystä ja\nhuojennusta.\n\n\"Sinä tunnet hänet?\" tiedusti hänen valtiattarensa kääntyen orjattareen\nja suoden Tarzanille tilaisuuden kohottaa varoittavan sormen\nhuulilleen, jotta Pan-at-li ei enemmälti kavaltaisi häntä, sillä\nPan-at-li hänen edessään todellakin seisoi, ei vähäisempänä ihmetyksen\naiheena hänelle kuin hänen läsnäolonsa oli ollut tytölle.\n\nSiten emäntänsä kuulusteltavana ja samanaikaisesti Tarzanin\nkehoittamana vaikenemaan jäi Pan-at-li ensin äänettömäksi ja alkoi\nsitten soperrellen hapuilla pääsyä pulastaan. \"Ajattelin...\" tankkasi\nhän, \"mutta ei, minä erehdyin -- luulin häntä erääksi, jonka olin ennen\nnähnyt lähellä Kor-ul-gryfiä.\"\n\nHo-donitar katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen, silmissään epäilevä\nja kysyvä ilme. \"Mutta sinä et vastannut minulle, muukalainen\", jatkoi\nhän tovin kuluttua \"kuka sinä olet?\"\n\n\"Et siis ole kuullut\", virkkoi Tarzan, \"vieraasta, joka eilen saapui\nkuninkaanne hoviin?\"\n\n\"Tarkoitat\", huudahti hän, \"että sinä olet Dor-ul-Otho?\" Ja vastikään\nepäilevät silmät kuvastivat pelkkää pelonsekaista kunnioitusta.\n\n\"Minä olen hän\", vastasi Tarzan; \"entä sinä?\"\n\n\"Minä olen O-lo-a, Ko-tanin, kuninkaan tytär\", ilmoitti neito.\n\nTämä siis oli O-lo-a, jota rakastaakseen Ta-den oli mieluummin\nvalinnut maanpaon kuin pappiuden, Tarzan oli astunut lähemmäksi\nraakalaisprinsessaa. \"Ko-tanin tytär\", vakuutti hän. \"Jad-ben-Otho on\nsinusta hyvillään, ja suosiollisuutensa osoitukseksi hän on monien\nvaarojen kautta säilyttänyt sinulle sen, jota rakastat.\"\n\n\"Minä en ymmärrä\", virkkoi tyttö, mutta hänen poskiinsa kohonnut puna\najoi sanat valheeksi. \"Bu-lot on vieraana isäni palatsissa. En tiedä\nhänen kohdanneen mitään vaaraa. Bu-lotille minut on kihlattu.\"\n\n\"Mutta Bu-lotia sinä et rakasta\", huomautti Tarzan.\n\nTaas punehdus, ja tyttö käänsi kasvonsa puolittain poispäin. \"Olenko\nsiis pahastuttanut suurta jumalaa?\" kysyi hän.\n\n\"Et\", vastasi Tarzan; \"niinkuin sinulle sanoin, hän on hyvin\ntyytyväinen, ja sinun tähtesi hän on säästänyt sinulle Ta-denin.\"\n\n\"Jad-ben-Otho tietää kaikki\", kuiskasi tyttö, \"ja hänen poikansa on\nosallinen hänen suuresta tietämyksestään.\"\n\n\"Ei\", kiirehti Tarzan oikaisemaan, jotta kaikkitietäväisyyden maine ei\nkenties ilmenisi kiusalliseksi. \"Minä tiedän ainoastaan, mitä\nJad-ben-Otho haluaa minun tietävän.\"\n\n\"Mutta sano minulle\", tokaisi prinsessa, \"tuleehan Ta-denista ja\nminusta pari? Varmasti Jumalan poika voi lukea tulevaisuutta.\"\n\nApinamies oli hyvillään, että oli jättänyt itselleen pakoreiän. \"En\ntiedä tulevaisuudesta muuta kuin mitä Jad-ben-Otho minulle sanoo\",\nvastasi hän. \"Mutta luullakseni sinun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta,\njos pysyt uskollisena Ta-denille ja Ta-denin ystäville.\"\n\n\"Oletko nähnyt hänet?\" kysyi O-lo-a. \"Sano minulle, missä hän on?\"\n\n\"Kyllä\", myönsi# Tarzan, \"olen nähnyt hänet. Hän oli Om-atin,\nKor-ul-jan gundin luona.\"\n\n\"Waz-donien vankina?\" keskeytti tyttö.\n\n\"Ei vankina, vaan kunnioitettuna vieraana\", selitti apinamies. \"Odota\",\nhuudahti hän, kohottaen kasvonsa taivasta kohti; \"älä puhu. Saan juuri\nsanoman Jad-ben-Otholta, isältäni.\"\n\nO-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen oli ääneti\npelon vavahduttelemana ajatellen suuren jumalan kammostuttavaa\nläheisyyttä. Tuokion kuluttua Tarzan kosketti O-lo-an olkapäätä.\n\n\"Nouse\", sanoi hän. \"Jad-ben-Otho on puhunut. Hän on ilmoittanut\nminulle, että tämä orjatyttö on Kor-ul-jan heimosta, jonka parissa\nTa-den on, ja että hän on heidän päällikkönsä Om-atin morsian. Hänen\nnimensä on Pan-at-li.\"\n\nO-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen nyökkäsi\nyksinkertaisessa mielessään kykenemättömänä päättämään, olivatko hän ja\nhänen valtiattarensa suunnattoman huijauksen uhreja vai eivätkö. \"Niin\non kuin hän sanoo\", kuiskasi hän.\n\nPrinsessa vaipui jälleen polvilleen ja kosketti otsallaan Tarzanin\njalkaa. \"Suuri on kunnia, jonka Jad-ben-Otho on suonut hänen halvalle\npalvelijattarelleen\", huudahti hän. \"Vie hänelle nöyrät kiitokseni\nonnellisuudesta, jonka hän on suonut O-lo-alle.\"\n\n\"Isääni miellyttäisi\", ilmoitti Tarzan, \"jos toimittaisit Pan-at-lin\nturvallisesti palautetuksi kansansa kylään.\"\n\n\"Mitä Jad-ben-Otho välittää tuollaisista?\" kysyi O-lo-a, hieman\nkorskeutta sävyssään.\n\n\"On vain yksi jumala\", selitti Tarzan, \"ja hän on waz-donien jumala\nyhtä hyvin kuin ho-donien; lintujen ja petojen ja kukkasien ja kaiken,\nmitä kasvaa maan päällä tai vetten alla. Jos Pan-at-li tekee oikein,\nniin hän on Jad-ben-Othon silmissä suurempi kuin olisi Ko-tanin tytär\ntehdessään väärin.\"\n\n\"Jad-ben-Othon tahto tapahtukoon\", sanoi O-lo-a sävyisästi, \"jos se on\nminun vallassani. Mutta olisi parasta, oi Dor-ul-Otho, ilmoittaa isäsi\ntoivomus suoraan kuninkaalle.\"\n\n\"Pidä hänet siis luonasi\", kehoitti Tarzan, \"ja katso ettei hänelle\ntapahdu mitään vahinkoa.\"\n\nO-lo-a silmäsi Pan-at-lia kaihoksuen. \"Hänet tuotiin minulle vasta\neilen\", lausui hän, \"ja milloinkaan ei minulla ole ollut orjanaista,\njoka olisi paremmin miellyttänyt minua. Käy ikäväksi erota hänestä.\"\n\n\"Mutta on toisia\", muistutti Tarzan.\n\n\"Niin\", myönsi O-lo-a, \"on toisia, mutta vain yksi Pan-at-li.\"\n\n\"Tuodaanhan kaupunkiin paljon orjia?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Kyllä\", vastasi prinsessa.\n\n\"Ja muukalaisia toisista maistakin?\" jatkoi toinen.\n\nO-lo-a pudisti päätänsä kieltävästi. \"Ainoastaan Jad-ben-Othon laakson\ntoisella puolella asuvia ho-doneja\", sanoi hän, \"eivätkä he ole\nmuukalaisia.\"\n\n\"Olenko minä siis ensimmäinen A-luriin saapunut muukalainen?\" tiedusti\nTarzan.\n\n\"Onko mahdollista\", väisti prinsessa, \"että Jad-ben-Othon pojan\ntarvitsee kuulustella sellaista tietämätöntä kuolevaisparkaa kuin\nO-lo-aa?\"\n\n\"Kuten jo sanoin\", huomautti Tarzan, \"ainoastaan Jad-ben-Otho on\nkaikkitietävä.\"\n\n\"Jos hän siis haluaisi, että sinä tietäisit tämän seikan\", muistutti\nO-lo-a kerkeästi, \"niin sinä tietäisit sen.\"\n\nSisällisesti apinamies hymyili tämän pikku pakanan oveluudelle, joka\ntuotti hänelle tappion hänen omassa pelissään; kuitenkin saattoi tuo\nkysymyksen välttely olla tavallaan sen vastauksena. \"Täällä on siis\nollut muita muukalaisia äskettäin?\" pitkitti hän itsepintaisesti.\n\n\"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä\", vastasi prinsessa.. \"Isäni\npalatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää,\nminkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?\"\n\n\"On siis sellaistakin puhuttu?\" tutkisteli Tarzan.\n\n\"Se oli vain huhua, joka ulottui Kiellettyyn puutarhaan\", tunnusti\nO-lo-a.\n\n\"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?\" Esittäessään tämän kysymyksen\nja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan,\nniin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.\n\nTyttö epäröitsi. \"Ei\", hän sitten kieltäysi, \"minä en voi puhua tästä\nasiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien\nmielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen\nkajoamisesta.\"\n\n\"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan\", vaati Tarzan.\n\"Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!\"\n\nTyttö vaaleni. \"Ole armollinen\" huudahti hän, \"ja Ta-denin tähden\nkerron sinulle kaikki mitä tiedän.\"\n\n\"Kerrot mitä?\" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa.\nKääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien\nseasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen\nrypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen\nihmetyksen ilmeeksi. \"Dor-ul-Otho!\" huudahti hän. \"En tiennyt, että se\nolit sinä\", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen\nhartiansa: \"mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön\nkäyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen.\"\n\nSe oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni\nsiinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään\nvallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. \"Tule,\nDor-ul-Otho\", jatkoi hän, \"en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi\nlienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä\nantaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi\",\nja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.\n\nPrinsessa kääntyi heti ja jätti heidät Pan-at-lin seuraamana.\n\n\"Menemme tätä kautta\", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin\ntoiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät,\nhuomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti\nhänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui\nvarsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä\nKielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin\npyhää aluetta vartioitiin.\n\nÄänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali\njuuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli\ntäynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa\nmääräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin\nkoko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.\n\nLähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain\nkätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta,\nmutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja\npahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen\npahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen\nhuoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.\n\nSamassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite.\nSen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten\nkeksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat\nkuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.\n\n\"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin\", sanoi hän, \"ja toimita se\norjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin.\" Alipappi kääntyi\nja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä\npyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.\n\nPuolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi.\n\"Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä\", ilmoitti hän,\n\"ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin.\"\n\nKo-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn,\njota kuninkaan oli toteltava. \"Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho\",\nsanoi hän Tarzanille, \"ja sillävälin ovat soturini ja orjani\nkäytettävissäsi.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nJumalan haastajat\n\n\nMutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli\napinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen\nkäsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden\nja ylellisyyden tunnun.\n\nHänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen\nsaapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä\nkohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä\nmuuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin\nhalvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä.\nHänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa\npelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.\n\n\"Olet saanut pahoja sanomia, Ko-tan?\" tiedusti hän.\n\nKuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi\nhuoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko\noviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi\nkauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä\nylöspäin huusi: \"Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä\nomasta tahdostani.\" Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan\nkeskeytti. \"Ottakaa hänet kiinni\", huusi hän ympärillään seisoville\nsotureille, \"sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi.\"\n\nAseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja\nheidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta.\nTarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli\nO-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä\nosittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta\nvastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.\n\n\"Seis!\" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. \"Mitä tämä\nmerkitsee?\"\n\n\"Lu-don väittää saaneensa todistuksia, että sinä et ole Jad-ben-Othon\npoika\", vastasi Ko-tan. \"Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin\nsyyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä\nparemmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen\nvaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa\nasioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen\nmääräyksen välittäjä enkä antaja.\"\n\nTarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa\nvalheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon\nkaikesta vastuusta.\n\n\"Älkööt soturisi tarttuko minuun\", sanoi hän Ko-tanille, \"jotta\nJad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä\nkuoliaaksi.\" Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin;\nkukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet\nvetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle -- ja se\nvaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.\n\nApinamies hymyili. \"Älkää pelätkö\", virkkoi hän, \"menen omasta\nhalustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua.\"\n\nAvaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei\ntahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä\nLu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean\nosansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen\nyläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen\nhuvittavuuden.\n\nAseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat\nvaltaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että\nyksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan\nollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei\nollut tilaakaan kolmelle.\n\n\"Mutta kuka\", kysyi Tarzan, \"on syyttäjäni ja kuka on tuomarini?\"\n\n\"Lu-don on syyttäjäsi\", selitti Ko-tan.\n\n\"Ja Lu-don on tuomarisi\", huusi ylipappi.\n\n\"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi\", virkkoi Tarzan. \"Näin ollen\nolisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää\nLu-donia julistamaan päätöksensä.\" Hänen sävynsä oli ivallinen, ja\nylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen\nvihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.\n\nOli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi\nvastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön\njärjestyksestä. \"Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa\nvaltaistuinsalissa\", huomautti Ja-don; \"kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä\nja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös\nlopullinen.\"\n\nKo-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi\ntuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa\npoika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. \"Se on\npelkästään uskonnollinen asia\", muistutti hän, \"ja perinnäisen\nkäytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon\nkysymyksiin.\"\n\n\"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä\", huusi muuan päällikkö, sillä\nsoturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta\nvastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka\nsisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.\n\n\"Se on totta\", myönsi hän, \"tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä\nvastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi.\"\n\n\"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään\", huusi Tarzan. \"Mutta tämän\ntutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis\nlaahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele\nsiis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden.\"\n\nHänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta\nesiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta.\nLu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.\n\n-- Tässä on mies, -- ajatteli Tarzan, -- joka tietäen uskonnostaan\nenemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti\nminun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon\npaikkansapitämättömyyden.\n\nHän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen\nvälinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä\näskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua\nLu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen\nkateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.\n\nOlkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia.\n\"Dor-ul-Otholle ei ole väliä\", sanoi hän, \"missä Lu-don raivostuttaa\njumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin\nsuojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin.\"\n\nSuunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta\nparveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja\nTarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don\njohti heidät isoimmalle alttaripihalle.\n\nAsettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään\nalttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania\nsamanlaiselle paikalle oikealle.\n\nTarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä\nsuuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan\nkoverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen\nalaston ruumis. \"Mitä tämä merkitsee?\" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.\n\nJälkimmäinen hymyili ilkeästi. \"Että sinä et tiedä\", vastasi hän, \"se\non vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana\nesiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten\ntulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä\ntäysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko\njälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle\nalttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen\nkuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin\nniinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo\niltaisin.\n\n\"-- Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon\npojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä\ntodistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don\", huusi hän\nviitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien\nryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.\n\nMies astui esiin pelokkaasti. \"Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta\",\nkäski Lu-don, osoittaen Tarzania.\n\n\"Olen nähnyt hänet ennen\", sanoi waz-don. \"Minä olen Kor-ul-lulin\nheimoa, ja eräänä päivänä äskettäin kohtasi osasto, johon kuuluin,\nmuutamia Kor-ul-jan sotureita kyliämme eroittavalla vuorenharjalla.\nVihollisten joukossa oli tämä kummallinen olento, jota he nimittivät\nTarzan-jad-guruksi; ja kauhea hän tosiaan olikin, taistellen monen\nmiehen voimalla, niin että meitä tarvittiin kaksikymmentä nujertamaan\nhänet. Mutta hän ei toki taistellut niinkuin jumala taistelee, vaan\nvaipui tunnottomana maahan kuin tavallinen kuolevainen, saadessaan\nnuijaniskun päähänsä.\n\n\"-- Me kannoimme hänet vankina kyläämme, mutta hän pääsi pakenemaan\nkatkaistuaan vartijaksi jätetyltä soturilta pään, jonka vei mukanaan\nrotkoon ja sitoi puunoksaan sen toiselle puolelle.\"\n\n\"Orjan sana jumalan sanaa vastaan!\" huudahti Ja-don, joka jo\naikaisemmin oli valejumalaa kohtaan osoittanut suopeata mielenkiintoa.\n\n\"Tämä on vain askel totuutta kohti\", tokaisi Lu-don. \"Kenties Ko-tanin\nsuvun ainoan prinsessan todistus on pohjolan suuresta päälliköstä\npainavampi, vaikka hän onkin isä pojalle, joka pakeni pyhän pappisviran\ntarjousta, eikä siis kerkein korvin kuuntele todistusta toista\njumalanherjaajaa vastaan.\"\n\nJa-donin käsi kouraisi puukkoa, mutta vieruskumppanit laskivat\npidättävästi sormensa hänen käsivarsilleen. \"Sinä olet Jad-ben-Othon\ntemppelissä, Ja-don\", varoittivat he, ja mahtavan päällikön täytyi\nniellä Lu-donin loukkaus, vaikka se jättikin hänen sydämeensä katkeran\nvihan ylipappia kohtaan.\n\nJa nyt Ko-tan kääntyi Lu-doniin päin. \"Mitä tyttäreni tietää tästä\nasiasta?\" hän kysyi. \"Ethän tuone sukuni prinsessaa näin julkisesti\ntodistamaan?\"\n\n\"En\", vastasi Lu-don, \"en henkilökohtaisesti, mutta minulla on täällä\nmuuan, joka todistaa hänen edestään.\" Hän viittasi eräälle alipapille.\n\"Tuo prinsessan orjatar tänne\", käski hän.\n\nPappi, jonka eriskummainen päähine loi näytelmään hitusen kaameutta,\nastahti eteenpäin, laahaten vastahakoista Pan-at-lia ranteesta.\n\n\"Prinsessa O-lo-a oli yksinään Kielletyssä puutarhassa tämän ainoan\norjattaren kanssa\", selitti pappi, \"kun läheisestä lehvistöstä äkkiä\nilmestyi tämä olento, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho. Hänet\nnähdessään orjatar prinsessan kertomuksen mukaan parahti, ja tuntien\nhänet puhutteli olentoa nimeltä -- Tarzan-jad-guruksi. Se oli sama\nnimitys, jonka Kor-ul-lulin orja hänestä mainitsi. Tämä nainen ei ole\nKor-ul-lulista, vaan Kor-ul-jasta, juuri siitä heimosta, jonka kanssa\nkor-ul-lul sanoo olennon seurustelleen, kun hän sen ensi kertaa näki.\nVielä sanoi prinsessa, että kun tämä nainen, nimeltään Pan-at-li, eilen\ntuotiin hänen luokseen, kertoi hän kummallisen tarinan, kuinka hänet\nKor-ul-gryfissä pelasti erään tor-o-donin käsistä tämänlaatuinen otus,\njota hän silloin mainitsi Tarzan-jad-guruksi, -- kuinka heitä molempia\nrotkossa ahdisti kaksi kamalaa gryfiä ja kuinka mies houkutteli ne\ntoisaanne perässään, jolloin Pan-at-li pujahti pakoon, vain joutuakseen\nvangiksi tänne, yrittäessään palata oman heimonsa luo.\"\n\n\"Eikö ole selvää nyt\", huudahti Lu-don, \"että tämä olento ei ole\njumala? Kertoiko hän sinulle olevansa jumalan poika?\" sanoi hän melkein\nkirkaisten, kääntyessään äkkiä Pan-at-lia kohti.\n\nTyttö peräytyi pelästyneenä. \"Vastaa minulle, orja!\" huusi ylipappi.\n\n\"Hän näkyi olevan enemmän kuin kuolevainen\", vastasi Pan-at-li\nvältellen.\n\n\"Sanoiko hän sinulle, että hän oli jumalan poika? Vastaa kysymykseeni!\"\ntiukkasi Lu-don.\n\n\"Ei\", myönsi tyttö matalalla äänellä, luoden anteeksipyynnön silmäyksen\nTarzaniin, joka vastasi rohkaisevalla ja ystävällisellä hymyllä.\n\n\"Tuo ei todista, että hän ei ole jumalan poika\", huusi Ja-don.\n\"Luuletko, että Jad-ben-Otho kulkee ympäriinsä huudellen: 'minä olen\njumala, minä olen jumala!' Oletko koskaan häntä kuullut, Lu-don? Et, et\nole. Miksi hänen poikansa tekisi sellaista, mitä ei isäkään tee?\"\n\n\"Riittää!\" keskeytti Lu-don. \"Todistus on selvä. Olento on pettäjä, ja\nminä Jad-ben-Othon pääpappi A-lurin kaupungista tuomitsen hänet\nkuolemaan.\" Seurasi hetken äänettömyys, jolla Lu-don ilmeisesti\nvalmisteli sanojensa huippukohdan dramaattista vaikutusta. \"Ja jos olen\nväärässä, lävistäköön Jad-ben-Otho rintani salamoillaan minun\nseisoessani tässä teidän kaikkien edessä.\"\n\nJärven laineiden liplatus palatsinmuurin juurella kuultiin selvästi\nsiinä äärimmäisessä, melkein huoahduksettomassa hiljaisuudessa, joka\nnyt kivetytti kuulijakunnan. Lu-don seisoi kasvot käännettyinä taivasta\nkohden ja käsivarret ojennettuina ikäänkuin paljastaen rintansa\nmurhamiehen tikarille. Pyhään pihaan keräytyneet soturit, papit ja\norjat odottivat jumalansa tuhoavaa kostoa.\n\nTarzan katkaisi äänettömyyden. \"Jumalasi ei välitä sinusta, Lu-don\",\nhärnäsi hän ja koetti irvistyksellä vielä kiihottaa ylipapin kiukkua;\n\"hän ei välitä sinusta, ja minä voin todistaa sen pappiesi ja kansasi\nnähden.\"\n\n\"Todistaa, herjaaja! Miten voit sen todistaa?\"\n\n\"Sinä olet nimittänyt minua herjaajaksi\", vastasi Tarzan, \"sinä olet\nomaksi varmistukseksesi todistanut, että olen petturi, että olen\ntavallisena kuolevaisena tekeytynyt jumalan pojaksi. Pyydä siis\nJad-ben-Othoa julistamaan jumaluutensa ja pappiensa arvo, lähettämällä\nkuluttava tulensa minun omaan poveeni.\"\n\nJälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana katselijat odottivat,\nettä Lu-don esitettyyn tapaan toimittaisi täytäntöön häikäilemättömän\npettäjän tuhoutumisen.\n\n\"Sinä et uskalla\", ilkkui Tarzan \"koska tiedät, että minua ei isketä\nkuoliaaksi ennen sinua.\"\n\n\"Sinä valehtelet\", huudahti Lu-don, \"ja minä tekisin sen, jollen olisi\nsaanut juuri ilmoitusta Jad-ben-Otholta, joka määrää sinulle\ntoisenlaisen kohtalon.\"\n\nMoni ihaileva ja kunnioittava \"ah!\" kuului kuorossa pappien ryhmästä.\nKo-tan ja hänen soturinsa olivat sielullisesti hämmennyksissä.\nSalaisesti he pelkäsivät ja vihasivat Lu-donia, mutta niin juurtunut\noli heidän kunnioituksensa ylipapin virkaa kohtaan, että kukaan ei\nrohjennut korottaa ääntänsä häntä vastaan.\n\nEikö kukaan? No, kyllä sentään Ja-don, vanha peloton leijonamies\npohjoisesta. \"Ehdotus oli paikallaan\", huudahti hän. \"Manaa\nJad-ben-Othon salamat tämän miehen surmaksi, jos laisinkaan mielit\nvakuuttaa meitä hänen syyllisyydestään.\"\n\n\"Jo riittää\", ärähti Lu-don. \"Milloin on Ja-donista tehty ylipappi?\nTarttukaa vankiin\", huusi hän papeille ja sotureille, \"ja huomenna hän\nkuolee Jad-ben-Othon määräämällä tavalla.\"\n\nSotureista ei yksikään heti liikahtanut totellakseen ylimmäisen papin\nkäskyä, mutta uskonkiihkoisen rohkeuden innoittamat alemmat papit\nsensijaan juoksivat alttiisti esille ikäänkuin parvi häijyjä\nharpyijoja, tarttuakseen saaliiseensa.\n\nPeli oli lopussa. Sen Tarzan tiesi. Viekkaus ja valtioviisaus eivät\nenää kelvanneet niiden puolustusaseiden sijalle, joita hän enimmin\nrakasti. Kun siis ensimmäinen kamala pappi hyppäsi korokkeelle, ei hän\nkohdannut lempeää taivaan lähettilästä, vaan julman, hurjan pedon,\njonka luonne pikemminkin muistutti hornanhenkeä.\n\nAlttari oli läntisen pihamuurin lähellä. Niiden välissä oli juuri tilaa\nylipapin seisoa uhrimenojen aikana, ja ainoastaan Lu-don seisoi siinä\nnyt Tarzanin takana, samalla kun hänen edessään oli ehkä kaksisataa\nsoturia ja pappia.\n\nSe julkimus, joka tavoitti kunniaa saada ensimmäisenä käydä käsiksi\nherjaavaan valejumalaan, hyökkäsi käsi ojolla tarttumaan apinamieheen.\nMutta häneen itseensäpä tartuttiinkin, tartuttiin terässormilla, jotka\nsieppasivat hänet kuin olkinuken, iskien kiinni raajaan ja\nselkähihnoihin, ja sitten jättiläiskäsivarret kohottivat hänet\nkorkealle alttarin yläpuolelle. Hänen kintereillään oli toisia valmiina\nkäymään käsiksi petturiin ja raastamaan hänet maahan, ja alttarin takaa\nastui Lu-don paljastettu veitsi kädessä häntä kohti.\n\nEi ollut silmänräpäystäkään menetettävänä, eikä ollut apinamiehen\ntapaistakaan kuluttaa kalliita hetkiä myöhästyneen päätöksen\nepävarmuuteen. Ennenkuin Lu-don tai kukaan muu saattoi arvata, mitä\ntuomitun mielessä liikkui, Tarzan vahvain lihastensa täydellä voimalla\npaiskasi parkuvan papin vasten esimiehensä kasvoja ja ikäänkuin nuo\nkaksi liikettä olisivat olleet vain yksi -- niin vikkelästi hän toimi\n--, hyppäsi hän alttarille ja siitä ylöspäin, saaden kädellään kiinni\ntemppelin muurin harjasta. Saadessaan sieltä jalansijaa hän kääntyi\nkatsomaan alhaalla seisovia.\n\n\"Kuka rohkenee uskoa\", huusi hän, \"että Jad-ben-Otho hylkäisi\npoikansa?\" Ja sitten hän pudottausi heidän näkyvistään toiselle\npuolelle.\n\nAitaukseen jääneiden joukossa oli ainakin kaksi, joiden sydän\nvastustamattomasti hypähti riemusta, kun he näkivät apinamiehen\nonnistuneen tempun; ja toinen heistä hymyili avoimesti. Tämä toinen oli\nJa-don, ja se toinen oli Pan-at-li.\n\nLu-donin päätä kohti paiskatun miehen aivot olivat mäiskähtäneet\ntemppelin seinää vasten, kun taas ylipappi itse oli suoriutunut vain\nmuutamilla naarmuilla, tuupertuessaan kovalle kiveykselle. Nopeasti\nkompuroiden pystyyn hän pelokkaasti vilkaisi ympärilleen, ensin\nkauhuissaan ja sitten hämmentyen, sillä hän ei ollut huomannut\napinamiehen pakoa. \"Tarttukaa häneen\", huusi hän, \"ottakaa herjaaja\nkiinni\", ja hän etsi yhä katseillaan uhriansa niin naurettavin ja\nhämmästynein ilmein, että useankin soturin täytyi hymyä salatakseen\npeittää kämmenellään suunsa.\n\nPapit juoksivat hurjina sinne tänne, kehoittaen sotureita pakolaisen\ntakaa-ajoon, mutta nämä odottivat hölmistyneinä kuninkaansa tai\nylipapin käskyä. Ko-tan, joka enemmän tai vähemmän salaisesti riemuitsi\nLu-donin nolostumisesta, odotti kärsivällisesti tuon arvon miehen\nvälttämättömiä ohjeita, jotka tämä kohta antoikin, kun muuan hänen\napureistaan kiihtyneesti selitti hänelle, millä tavoin Tarzan oli\nkadonnut.\n\nHeti huudettiin tarpeelliset määräykset, ja papit ja soturit riensivät\ntemppelin ovelle lähteäkseen ajamaan apinamiestä takaa. Temppelin\nseinän harjalta kajahtaneet hyvästelysanat olivat jokseenkin tehottomia\nvakuuttamaan enemmistölle, että Lu-don ei ollut todistanut hänen\nväitöksiään vääriksi; mutta soturit ihailivat sydämessään urhoollista\nmiestä, ja moni heistä tunsi samaa syntistä tyydytystä Lu-donin\nnolaamisesta kuin heidän päällikkönsäkin oli tuntenut.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nUrhea muukalainen\n\n\nJa sillä välin kun soturit ja A-lurin papit etsivät kadonnutta\napinamiestä temppelistä, palatsista ja kaupungista, saapui Kor-ul-jan\nvuorilta äkkijyrkkää polkua pitkin alaston muukalainen, kantaen\nenfieldiä selässään. Hiljalleen hän liikkui alaspäin rotkon pohjaa\nkohti, ja siellä, kun vanha polku juoksi tasaisempana hänen edetessään,\nkeikkui hän eteenpäin pitkin, kevein askelin, vaikka aina erinomaisen\nvalppaana mahdollisten vaarojen varalta. Vieno viima huokui vuorilta\nhänen takaansa, niin että hän saattoi käyttää ainoastaan korviaan ja\nsilmiänsä, keksiäkseen edestäpäin uhkaavan vaaran. Tavallisesti seurasi\npolku rotkon pohjalla kiemurtelevan puron äyräitä, mutta muutamissa\nkohdin, joissa vesi vyöryi äkkijyrkän kalliosyrjän yli, se kääntyi\nrotkon kupeelle, toisin paikoin kierrellen kallionkielekkeitä, ja juuri\nkun se terävästi kaarsi tällaista ulkonevaa kärkeä, sattui muukalainen\nsuoraan vastatusten erään rotkosta nousevan olennon kanssa.\n\nHe pysähtyivät yhtaikaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan.\nMuukalainen näki edessään kookkaan, valkoisen soturin, jonka\nalastomuutta peittivät vain nivusvaate, hartiahankkilukset ja uumavyö.\nMiehellä oli aseinaan raskas, ryhmyinen nuija ja lyhyt puukko;\njälkimmäinen heilui tupessa hänen vasemmalla lanteellaan toisen\nolkahihnan päässä, toisen kannattaessa hänen oikealla kyljellään\nriippuvaa nahkareppua. Se oli Ta-den, metsästämässä yksinään ystävänsä,\nKor-ul-jan päällikön rotkossa. Hän tarkkasi muukalaista kummastuneena,\nmutta ihmettelemättä, koska tunsi hänet siihen rotuun kuuluvaksi, johon\nhänen kokemuksensa Kauhean Tarzanin parissa oli hänet tutustuttanut, ja\napinamiehen ystävänä hän ei katsellut tulokasta vihamielisestikään.\n\nViimemainittu antoi ensimmäisenä merkin tarkoituksistaan, kohottaen\nkämmenensä Ta-denia kohti eleenä, joka on ollut rauhan vertauskuva\nnavalta navalle aina siitä asti kun ihminen lakkasi kävelemästä\nrystysillään. Samalla hän eteni muutaman askeleen ja pysähtyi jälleen.\n\nOtaksuen että olennon, joka oli niin Kauhean Tarzanin näköinen, täytyi\nolla hänen menetetyn ystävänsä heimoa, otti Ta-den iloisena vastaan\ntämän rauhantarjouksen, vastaten puolestaan merkkiin, noustessaan\npolkua pitkin sille kohdalle, jossa toinen seisoi. \"Kuka sinä olet?\"\nkysyi hän, mutta vastaantulija pudisti vain päätänsä osoittaakseen,\nettä hän ei ymmärtänyt.\n\nMerkeillä hän koetti ilmaista ho-donille, että hän seurasi jälkiä,\njotka olivat johtaneet hänet monen päivän aikana jostakin paikasta\nvuorten takaa, ja Ta-den arveli voivansa päätellä että tulija etsi\nTarzan-jad-gurua. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää, etsikö hän\napinamiestä ystävänä tai vihollisena.\n\nMuukalainen havaitsi ho-donin tarttumapeukalot, samanmalliset\nisotvarpaat ja pitkän hännän, mutta koetti salata ihmettelyään. Kaikkia\nmuita vaikutelmia suurempi oli kuitenkin hänen helpotuksentunteensa\nsiitä, että tämän oudon maan ensimmäinen asukas, jonka hän kohtasi,\nosoittautui ystävälliseksi; kovin tukalaksi olisi hänelle asema käynyt,\njos hänen olisi täytynyt tunkeutua vihamielisen seudun läpi. Ta-den oli\nlähtenyt pyydystämään joitakin pikkunisäkkäitä, joiden liha on\nho-doneista erikoista herkkua, mutta uuden havainnon suurempi\nkiintoisuus sai hänet unohtamaan metsästyshommansa. Hän halusi viedä\nmuukalaisen Om-atin luo, jotta he kenties yhdessä jollakin tavoin\npääsisivät selville tulokkaan todellisista aikeista. Niinpä hän\njälleenkin merkkeihin turvautuen viittasi toista mukaansa, ja yhdessä\nhe astuivat alaspäin Om-atin kansan kallioita kohti.\n\nNiitä lähestyessään he tapasivat vaimot ja lapset työskentelemässä\nvanhusten ja nuorukaisten suojelemina, keräämässä niitä metsähedelmiä\nja yrttejä, joita kuului heidän ruokahoitoonsa, ja hoitelemassa\nvähäisiä peltosarkoja, joita he viljelivät. Vainiot olivat pieninä\ntasaisina tilkkuina perattuja ryteiköstä. Työkaluina oli\nmetallikärkisiä seipäitä, jotka enemmän muistuttivat keihäitä kuin\nrauhallisen maanviljelyksen välineitä. Näiden lisäksi oli toisilla\nlitteitä teräkaluja, jotka eivät olleet kuokkia eivätkä lapioita, vaan\nnäyttivät kömpelöltä yritykseltä noiden molempien työaseiden\nyhdistämiseksi.\n\nEnsin nähdessään nämä olennot muukalainen pysähtyi ja irroitti\njousensa, sillä he olivat sysimustia ja heidän ruumiinsa kauttaaltaan\nkarvapeitteisiä. Mutta Ta-den, joka tajusi kumppaninsa mielessä\nheränneen epäluulon, rauhoitti häntä eleellä ja hymyllä. Sillä välin\nkerääntyivät waz-donit heidän ympärilleen ja sokelsivat kiihkeästi\nkysymyksiä kielellä, jota muukalainen huomasi oppaansa ymmärtävän,\nvaikka se oli kerrassaan käsittämätöntä hänelle itselleen. He eivät\nyrittäneet mitään vihamielistä, ja hän oli nyt varma siitä, että oli\njoutunut rauhallisen ja ystävällisen kansan keskuuteen.\n\nNyt oli enää vain lyhyt matka luolille, ja heidän saavuttuaan sinne\nTa-den opasti toveriaan ylöspäin puunappuloita pitkin varmana, että\nhänen löytämänsä olento seuraisi häntä yhtä ketterästi kuin Kauhea\nTarzankin. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä se kävi hänen\nseuralaiseltaan helposti, ja pian he seisoivat Om-atin, päällikön,\nluolan eteiskomerossa.\n\nViimeksimainittu ei ollut luolassa ja palasi vasta iltapäivän\npuolivälissä, mutta sillävälin kävi monta soturia katsomassa\nmatkalaista, ja tämä tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi isäntäinsä\nystävällisistä ja rauhallisista aikomuksista, laisinkaan aavistamatta,\nettä hän oli hurjan ja sotaisen heimon vieraana -- heimon, joka ennen\nTa-denin ja Tarzanin tuloa ei ollut koskaan sietänyt muukalaista\nkeskuudessaan.\n\nVihdoin Om-at kotiutui, ja vaistomaisesti käsitti vaeltaja olevansa\nmiehen edessä, joka tämän kansan keskuudessa oli suuri henkilö;\nmahdollisesti päällikkö tai kuningas, sillä sitä ei osoittanut\nainoastaan toisten mustain soturien asento ja käyttäytyminen, vaan\nkomean olennon ilme ja ryhtikin hänen katsellessaan muukalaista, sillä\nvälin kun Ta-den selitti, kuinka he olivat toisensa kohdanneet. \"Ja\nminä luulen, Om-at\", jatkoi ho-don, \"että hän etsii Kauheata Tarzania.\"\n\nTämän nimen lausuminen, ensimmäisenä tajuttavana sanana, joka oli hänen\nkorviinsa kuulunut, sai muukalaisen kasvot kirkastumaan. \"Tarzan\",\nhuudahti hän, \"Apinain Tarzan!\" ja koetti merkeillä ilmoittaa heille,\nettä juuri häntä hän etsi.\n\nHe käsittivät asian, ja arvasivat myöskin hänen kasvojensa ilmeestä,\nettä hän etsi Tarzania pikemmin kiintymyksen kannustamana kuin päin\nvastoin; mutta siitä Om-at tahtoi päästä varmuuteen. Hän osoitti\nmuukalaisen veistä ja toistaen Tarzanin nimen tarttui Ta-deniin, oli\niskevinään häntä ja kääntyi samassa kysyvästi muukalaista kohden.\n\nViimemainittu ravisti kiivaasti päätänsä, laski sitten kätensä\nrinnalleen ja kohotti senjälkeen kämmenensä rauhan merkiksi.\n\n\"Hän on Tarzan-jad-gurun ystävä\", huudahti Ta-den.\n\n\"Joko ystävä tai suuri valehtelija\", vastasi Om-at.\n\n\"Tarzan\", huudahti muukalainen, \"tunnetteko te hänet? Elääkö hän? Ah,\nkunpa osaisin puhua teidän kieltänne!\" Ja turvautuen taaskin\nmerkkikieleen hän yritti saada selville, missä Tarzan oli. Hän lausui\nnimen useaan kertaan ja viittoi eri suunnille, luolaan, alas rotkoon,\ntakaisin vuorille, tai ulommaksi laaksoon; ja joka kerta hän kohotti\nkysyvästi silmäkulmiaan ja äännähti \"häh\", jota yleismaailmallista\ntiedustusta he eivät voineet olla ymmärtämättä. Mutta aina pudisti\nOm-at päätänsä ja levitti kämmenensä eleellä, joka tarkoitti, että\nvaikka hän käsittikin kysymyksen, ei hän tiennyt apinamiehen\nolinpaikkaa. Ja sitten musta päällikkö koetti parhaansa mukaan selittää\nmuukalaiselle, missä Tarzan mahdollisesti oleskeli.\n\nHän nimitti vierasta Jor-doniksi, mikä Pal-ul-donin kielellä merkitsee\n\"muukalaista\", ja osoitti aurinkoa ja sanoi _as_. Tämän hän kertasi\nuseasti ja kohotti sitten toisen kätensä, harittaen sormiaan, joita\nhän, peukalo mukaan luettuna, yksitellen kosketti, kerraten sanaa\n_adenen_, kunnes muukalainen ymmärsi, että hän tarkoitti \"viittä.\"\nJälleen hän osoitti aurinkoa ja kuljettaen etusormeaan kaaressa\nitäiseltä taivaanrannalta lähtien läntistä kohti kertasi sanat _as\nadenen_. Muukalaisesta oli selvää, että hän tarkoitti auringon\nsiirtyneen taivaan yli viisi kertaa. Toisin sanoen oli kulunut viisi\npäivää. Sitten Om-at osoitti luolaan, jossa he seisoivat, lausui\nTarzanin nimen ja matki kävelevää miestä oikean kätensä etu- ja\nkeskisormella eteiskomeron permantoa myöten, koettaen näyttää, että\nTarzan oli kävellyt ulos luolasta ja kiivennyt nappuloita pitkin\nylöspäin viisi päivää sitten; mutta pitemmälle hän ei merkkikielellä\npäässytkään.\n\nTähän asti oli muukalainen käsittänyt hänen selityksensä, ja ilmoittaen\nsen ymmärtäneensä hän osoitti itseään ja sitten ylöspäin johtavia\nnappuloita, tehden siten toisille tajuttavaksi, että hän aikoi seurata\nTarzania.\n\n\"Lähtekäämme hänen kanssaan\", virkkoi Om-at; \"emmehän ole vielä\nrangaisseet kor-ul-luleja ystävämme ja liittolaisemme tappamisesta.\"\n\n\"Taivuta hänet odottamaan huomiseen asti\", kehoitti Ta-den, \"jotta\nehdit saada mukaasi monta soturia, tehdäksesi suuren ryöstöretken\nkor-ul-lulien maahan. Äläkä tällä kertaa tapa vankejasi, Om-at. Ota\nniin monta kuin voit saada elävinä käsiisi, niin ehkä joltakulta heistä\nsaamme tietää Tarzan-jad-gurun kohtalon.\"\n\n\"Suuri on ho-donien viisaus\", vastasi Om-at. \"Olkoon niinkuin sanot, ja\notettuamme kaikki kor-ul-lulit vangeiksi, me pakotamme heidät kertomaan\nmitä haluamme tietää. Ja sitten me marssitamme heidät Kor-ul-gryfin\nreunalle ja työnnämme heidät kallion kaltaan yli.\"\n\nTa-den hymyili. Hän tiesi, etteivät he saisi vangituiksi kaikkia\nKor-ul-lulin sotureita -- että saisivat kiittää onneaan, jos\nvangitsisivat yhden ainoankin; olipa mahdollista, että he joutuisivat\ntappiollekin ja tungetuiksi takaisin. Mutta hän tiesi myöskin, että\nOm-at ei epäröitsisi uhkauksensa täytäntöönpanossa, jos saisi siihen\ntilaisuuden, sillä niin leppymättömästi naapurukset vihasivat toisiaan.\n\nEi ollut vaikea selittää Om-atin suunnitelmaa muukalaiselle tai saada\nhänen suostumustaan, koska hän tajusi, sitten kun suuri musta päällikkö\noli selvittänyt lähdettävän lukuisain soturien seuraamana, että\nseikkailu luultavasti johtaisi heidät vihamieliseen maahan; ja hän oli\nhyvillään kaikesta tarjoutuvasta tuesta, koska hänen etsintänsä\nmenestyminen oli tärkeintä kaikesta.\n\nHän nukkui sen yön turkiskasalla eräässä Om-atin perinnäisluolan\nosastossa, ja aikaisin seuraavana päivänä aamuaterian jälkeen he\nlähtivät matkalle, sata villiä soturia, jotka muurahaisten tavoin\nkiipesivät jyrkkää kallioseinämää harjanteen huipulle. Pääjoukon edellä\nasteli kaksi soturia, joiden velvollisuudet olivat samanlaiset kuin\nuudenaikaisissa sotaliikkeissä eli rivistön turvaaminen joutumasta\nliian äkilliseen kosketukseen vihollisen kanssa.\n\nHarjun yli he menivät ja sitten alas Kor-ul-lulia kohti, tavaten sinne\nsaavuttuaan melkein heti yksinäisen ja aseettoman waz-donin, joka\npelokkaana asteli rotkoa ylöspäin heimonsa kylään päin. Hänet he\nottivat vangiksi, mikä -- omituista kyllä -- vain lisäsi olennon\npelkoa, vaikka hän heti kun oli heidät nähnyt ja havainnut paon\nmahdottomaksi oli odottanut viipymätöntä surmaniskua.\n\n\"Vie hänet Kor-ul-jaan\", sanoi Om-at eräälle sotureistaan, \"ja\npidettäköön hänet siellä siihen asti kun palaan, älköönkä hänelle\ntehtäkö mitään pahaa.\"\n\nNiin vietiin hämmästynyt kor-ul-lul pois, sillä välin kun villijoukkue\nhiipi puulta puulle, kylää lähestyessään. Onni hymyili Om-atille\nsikäli, että se pian soi hänelle sen, mitä hän etsi -- valtavan\nottelun. Sillä he eivät olleet vielä saaneet näkyviinsä Kor-ul-lulin\nluolia, kun kohtasivat melkoisen sotilasosaston liikkumassa rotkoa\nalaspäin jollekin retkelle menossa.\n\nKuin varjot häipyivät kor-ul-jalaiset lehvistön verhoon\nkummallekin puolen polkua. Aavistamatta uhkaavaa vaaraa, varmoina\nturvallisuudestaan, tietäen että polkivat omaa aluettaan, jolla\njokainen kallio ja kivi oli heille tuttu niinkuin heidän vaimojensa\npiirteet, menivät kor-ul-lulit satimeen. Äkkiä häiritsi tätä näennäistä\nrauhaa hurja huuto, ja sinkautettu nuija kaatoi erään kor-ul-lulin.\n\nHuuto oli merkkinä hurjaan kuoroon satakunnan kor-ul-jalaisen kurkusta,\nja siihen yhtyivät pian vihollisten sotahuudot. Nuijia risteili\nilmassa, ja sitten molemmat taisteluun ryhtyneet joukot hajaantuivat\nmoneen otteluun mies miestä vastaan, kun jokainen soturi valitsi\nvihollisensa ja syöksyi hänen kimppuunsa. Veitsiä välähteli\nauringonpaisteen laikuissa, joita puunlatvat siivilöitsivät\ntantereelle. Kiiltävän mustat turkit saivat hurmeviiruja.\n\nTemmellyksen tuoksinassa sekaantui muukalaisen sileä, ruskea iho\nystäväin ja vihollisten mustiin ruhoihin. Ainoastaan terävillä\nsilmillään ja nopealla älyllään oli hän oppinut erottamaan kor-ul-lulit\nkor-ul-jalaisista, jotka vain \"vaatetusta\" lukuunottamatta olivat\nsamanlaisia, sillä heti vihollisen ensi hyökkäyksessä hän oli\nhuomannut, että heidän lannetaljansa eivät olleet täplikkäitä\npantterinnahkoja kuten liittolaisillaan.\n\nKellistettyään ensimmäisen vastustajansa Om-at vilkaisi Jor-doniin. --\nHän taistelee hurjasti kuin _jato_, -- tuumi päällikkö. -- Voimakas\ntosiaan täytyy olla sen heimon, josta hän ja Tarzan-jad-guru ovat\nlähtöisin; -- ja sitten hänen kaikki huomionsa kiintyi uuteen\nhyökkääjään.\n\nTaistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet\nolivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt\ntuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi\nvastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut\nvastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka\nläähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. -- Ja aina\nkantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut\njonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei\nnyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt,\nvaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana,\npompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä\nsinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja\nnuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän\nei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä,\nkunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.\n\nKaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat\nvihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat\nmuukalaisen -- väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan\nhaavoittumattoman paholaisen -- reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun\nvaltaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin\nsoturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja\nottivat heidät vangiksi.\n\nLuolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen\neteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he\nkertoivat saman tarinan -- että olivat pidättäneet Tarzanin viisi\npäivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn\nsotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin\nvastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan.\nMutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei\nainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana -- se aseeton mies,\njonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan\nJad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.\n\nOivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan\nkauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. \"Minä voin kertoa\nteille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat\", sanoi hän.\n\"Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää\nminut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin\nilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän.\"\n\n\"Sinä ilmoitat meille kumminkin\", vastasi Om-at, \"tai muutoin me\ntapamme sinut.\"\n\n\"Te tapatte minut joka tapauksessa\", vastasi vanki, \"ellette anna\nminulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni\nmuassani.\"\n\n\"Hän on oikeassa, Om-at\", huomautti Ta-den; \"lupaa hänelle, että he\nsaavat vapautensa.\"\n\n\"Hyvä on\", myöntyi Om-at. \"Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut\nminulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata\nheimonne luo.\"\n\n\"Näin on asia\", aloitti vanki. \"Kolme päivää sitten minä ja joukko\nmeikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan\npäässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät\nyllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät\nA-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin\ntemppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät\nJad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.\n\n\"-- Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat\nonnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki\nsaattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon\nsuljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.\n\n\"-- Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui\nkaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana\nmuuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän\npoloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan\noviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu\nkuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin\nkylässä -- hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he\npuhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä\npapilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne\nteljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut\nkansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa\nmeidät, ja niin tehtiinkin.\n\n\"-- Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät\nsaatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin\nvilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy\nmonta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä\nei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi\njoukostamme on elossa. Olen puhunut.\"\n\n\"Siinäkö kaikki, mitä tiedät Tarzan-jad-gurusta?\" kysyi Om-at.\n\n\"Siinä kaikki, mitä tiedän\", vastasi vanki, \"paitsi että se, jota he\nnimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja\ntoinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle,\nettä muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka\nsanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen\nröyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun\nkuulteni. -- Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?\"\n\nOm-at nyökkäsi. \"Menkää!\" sanoi hän. \"Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita\nheidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin.\"\n\n\"Jor-don\", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, \"tule kanssani\", ja\nnoustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän\nsitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään\nA-lurin kaupunkiin päin.\n\n\"Tuolla on Tarzan-jad-guru\", sanoi hän, ja Jor-don ymmärsi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nTemppelipapin hahmossa\n\n\nKun Tarzan pudottausi maahan temppelinmuurin toiselle puolelle, ei\nhänellä ollut aikomusta paeta A-lurin kaupungista ennenkuin pääsisi\nvarmuuteen, oliko hänen puolisonsa siellä vangittuna. Mutta miten hän\ntässä vieraassa kaupungissa, jossa joka miehen käden täytyi nyt kohota\nhäntä vastaan, voisi elää ja jatkaa etsintäänsä, se ei suinkaan ollut\nhänelle selvillä.\n\nOli ainoastaan yksi paikka, josta hän voisi löytää edes tilapäistä\nturvaa, ja se oli kuninkaan Kielletty puutarha. Siellä oli tiheää\npensastoa, jossa mies saattoi lymyillä, sekä vettä ja hedelmiä. Taitava\nviidakkoeläin saattoi, kunhan sinne vain kenenkään näkemättä pääsisi,\npiileskellä siellä melkoisen ajan; mutta kuinka hänen onnistuisi\nilmitulematta suorittaa matka temppelialueen ja puutarhan välillä,\nsiinä oli varsin vakava pulma.\n\n-- Mahtava on Tarzan kotiviidakossaan, -- jupisi hän itsekseen, --\nmutta kaupungeissa hän ei ole niiden omia asukkaita paljonkaan\npätevämpi.\n\nLuottaen terävään havaintokykyynsä ja paikallisaistiinsa otaksui hän\nvarmasti voivansa saapua palatsin alueelle maanalaisten käytävien ja\ntemppelikammioiden kautta, joiden läpi hänet oli edellisenä päivänä\nsaatettu ja joista ei pieninkään yksityiskohta ollut välttänyt hänen\ntarkkoja silmiään. Se oli hänen mielestään viisaampaa kuin liikkua\nylhäällä avoimella maalla, missä hätyyttäjät tietysti olisivat heti\nkaranneet temppelistä hänen kintereilleen ja nopeasti hänet keksineet.\n\nNiinpä hän noin kahdentoista askeleen päästä temppelin muurista hävisi\njokaisen näkyvistä, joka ehkä sattuisi kurkkimaan ylhäältä, alas\nsellaiseen kiviseen porraskäytävään, joka johti maanalaisiin\nkammioihin. Tie, jota pitkin häntä oli edellisenä päivänä ohjattu, oli\nkiemurrellut monilukuisten käytävien ja komeroiden käänteissä ja\nmutkissa, mutta Tarzan sellaisissa asioissa varmana löysi tolan\ntäsmälleen ja epäröimättä.\n\nHänen ei juuri tarvinnut pelätä välitöntä kiinnijoutumista täällä,\nkoska hän arveli kaikkien temppelin pappien kerääntyneen ylhäälle\npihaan hänen tuomionsa, nöyryytyksensä ja kuolemansa todistajiksi;\nmutta kuitenkin hän kääntyessään käytävän mutkassa osui erästä\nalipappia vastaan. Tämän eriskummainen päähine salasi järkkymyksen,\njota Tarzanin näkeminen hänessä kaiketi herätti.\n\nTarzanilla oli se etu Jad-ben-Othon naamioidun palvelijan rinnalla,\nettä hän papin nähdessään heti tiesi tämän aikeet, eikä hänen siis\ntarvinnut vitkastella toiminnassaan. Niin tapahtuikin, että ennenkuin\npappi oli ennättänyt päättää, mitä tässä sattumuksessa oli sopivin\ntehdä, upposi pitkä, terävä veitsi hänen rintaansa.\n\nRuumiin horjahtaessa permantoa kohti tarttui Tarzan siihen, temmaten\npäähineen sen hartioilta; heti hänen ilmestyessään oli apinamiehen\nalati valppaissa aivoissa herännyt rohkea tuuma vihollisten\npettämiseksi.\n\nSuojeltuaan sen vaurioista, jonka se epäilemättäkin olisi kärsinyt, jos\nolisi omistajansa mukana romahtanut maahan, laski Tarzan päähineen\nhuolellisesti permannolle, sitten kun oli hellittänyt ruumiista.\nSenjälkeen hän kumartui katkaisemaan ho-donin hännän läheltä tyveä.\nVähän matkan päässä hänen oikeallaan oli pieni kammio, josta pappi oli\nkaiketi juuri tullut, ja sinne Tarzan raahasi ruumiin, päähineen ja\nhännän.\n\nNopeasti leikaten kapean kaistaleen papin lannetaljasta Tarzan sitoi\nsen lujasti tuon irroitetun jäsenen yläpäähän ja pistäen hännän\ntaakseen oman lannetaljansa alle kytki sen paikoilleen niin hyvin kuin\nkykeni, sovitti päähineen hartioilleen ja astui huoneesta täydellisesti\nJad-ben-Othon temppelipapin näköisenä, jollei varsin läheltä\ntarkastanut hänen peukaloitaan ja isojavarpaitaan.\n\nHän oli huomannut, että ho-donit ja waz-donit jokseenkin usein pitävät\nhännänpäätä kädessään, ja sen tempun teki hänkin, jotta sen hervoton\nlaahautuminen takana ei herättäisi epäluuloa.\n\nAstellen käytäviä pitkin ja erinäisten suojamain lävitse hän pääsi\nvihdoin päivänvaloon palatsin alueella temppelin toisella puolen.\nHätyyttäjät eivät olleet vielä ehtineet sinne asti, vaikka takaapäin jo\nkuului hälyä. Hän kohtasi nyt sekä sotureita että orjia, mutta ne\nvilkaisivat häneen vain ohimennen, pappeja kun varsin yleisesti\nliikuskeli palatsin lähettyvillä.\n\nNäin hän rauhassa sivuutti vartijat; lopulta päätyen Kielletyn\npuutarhan sisäveräjälle. Siinä hän seisahtui tarkkaamaan nopeasti sitä\nosaa kauniista tarhasta, joka oli hänen silmäinsä edessä. Hän tunsi\nhelpotusta, kun ei nähnyt siellä ketään, ja onnitellen itseään siitä,\nettä oli niin vähällä vaivalla pettänyt A-lurin korkeat vallat, asteli\nhän ripeästi aitauksen vastakkaiseen päähän. Täältä hän löysi kukkivan\npensaikon, johon kymmenenkin miestä olisi voinut turvallisesti\npiiloutua.\n\nRyömien aivan sen sisään hän riisui epämukavan päälaitteensa ja istahti\nodottelemaan, mitä kohtalolla saattoi olla hänelle varattuna, sillä\nvälin kun hän teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Puutarhan\nulkopuolelta hän kuuli miesten ääniä, jotka huutelivat toisilleen\nläheltä ja kaukaa; uutterasti häntä siis etsittiin.\n\nIstuessaan pensaston verhoavain lehväin suojassa ja miettiväisenä\nkatsellessaan kamalaa papinnaamiota, joka hänellä oli käsissään,\nhavaitsi hän, että puutarhassa oli muitakin. Hän vaistosi toisen\nläsnäolon, ja pian erottivat hänen harjaantuneet korvansa lähenevien\npaljaiden jalkojen sipsutusta nurmikolla. Ensiksi hän epäili jonkun\nhiipailevan Kielletyssä puutarhassa häntä etsimässä, mutta hiukan\nmyöhemmin olento tuli hänen ahtaaseen, runkojen, lehtien ja kukkien\nrajoittamaan näköpiiriinsä. Hän totesi, että se oli prinsessa O-lo-a\nyksinään kävelemässä pää painuksissa, ikäänkuin mietteissään --\nsurullisissa mietteissä, sillä hänen silmäluomissaan näkyi merkkejä\nkyynelistä. Pian senjälkeen varoittivat hänen korvansa muitakin tulleen\npuutarhaan. Miespuolisia ne olivat, ja askeleista päättäen he eivät\nkulkeneet hitaasti eivätkä mietteissään. He tulivat suoraan prinsessaa\nkohti, ja sitten Tarzan näki kaksi pappia.\n\n\"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa\", sanoi toinen tulijoista,\n\"muukalainen, joka väitti itseään Jad-ben-Othon pojaksi pakeni\nvastikään ylimmäisen papin kiukkua, sitten kun Lu-don oli paljastanut\nhänet ja kaikki hänen jumalattomat herjauksensa. Temppeli, palatsi ja\nkaupunki etsitään läpikotaisin, ja meidät on lähetetty tutkimaan\nKiellettyä puutarhaa, koska kuningas Ko-tan sanoi vielä tänä aamuna\ntavanneensa hänet täällä, vaikkei voinutkaan käsittää, kuinka hän oli\npäässyt vartijain ohitse.\"\n\n\"Hän ei ole täällä\", vastasi O-lo-a. \"Minä olen oleskellut puutarhassa\njonkun aikaa enkä ole nähnyt tai kuullut ketään muuta kuin itseni.\nMutta etsikää, jos haluttaa.\"\n\n\"Ei\", sanoi pappi, joka jo oli puhunut, \"se ei ole tarpeellista, koska\nhän ei olisi voinut tulla tänne sinun tietämättäsi tai vartijain\nummistamatta silmiänsä; ja silloinkin olisi edellämme kävelleen papin\ntäytynyt hänet nähdä.\"\n\n\"Minkä papin?\" kysyi O-lo-a.\n\n\"Joku pappi meni vartijain ohitse juuri ennen meitä\", selitti mies.\n\n\"Minä en häntä nähnyt\", sanoi O-lo-a.\n\n\"Epäilemättä hän meni ulos toisesta veräjästä\", huomautti toinen pappi.\n\n\"Epäilemättä\", myönsi O-lo-a, \"mutta onpa kummallista, etten häntä\nnähnyt.\" Papit kumarsivat ja kääntyivät lähteäkseen.\n\n-- Tyhmiä kuin Buto, sarvikuono, -- tuumi Tarzan, joka piti Butoa\ntoisinaan perin typeränä elukkana. -- Helppoa pitäisi olla tuommoisten\neksyttäminen!\n\nPapit olivat tuskin lähteneet, kun Tarzan kuuli puutarhan yli\njuoksevain jalkain ripeästi lähenevän prinsessaa, nopean, melkein\nläähättävän hengityksen säestäminä, joko asianomainen sitten oli\nnäännyksissä tai kiihtymyksen vallassa.\n\n\"Pan-at-li\", huudahti O-lo-a, \"mitä on tapahtunut? Näytät\nsäikähtyneeltä kuin sarvas, jonka mukaan olet nimesikin saanut!\"\n\n\"Voi, Pal-ul-donin prinsessa\", huohotti Pan-at-li, \"ne tahtoivat tappaa\nhänet temppelissä! Ne tahtoivat tappaa ihmeellisen muukalaisen, joka\nväitti olevansa Dor-ul-Otho!\"\n\n\"Mutta hän pääsi karkuun\", sanoi O-lo-a. \"Sinähän olit siellä. Kerro!\"\n\n\"Ylimmäinen pappi tahtoi hänet vangituttaa ja surmauttaa, mutta kun he\nhyökkäsivät hänen päälleen, paiskasi hän yhden papeista vasten Lu-donin\nkasvoja yhtä keveästi kuin sinä saattaisit sinkauttaa rintalevysi minua\nkohti; ja sitten hän hyppäsi alttarille ja siitä temppelinmuurin\nreunalle ja hävisi alas toiselle puolen. Nyt he etsivät häntä, mutta,\noi prinsessa, minä rukoilen, etteivät he häntä löytäisi.\"\n\n\"Ja miksi sinä sitä rukoilet?\" kysyi O-lo-a. \"Eikö moinen hirveä\nherjaaja ole ansainnut kuolemaa?\"\n\n\"Ah, sinä et tunne häntä!\" vastasi Pan-at-li.\n\n\"Entä tunnetko sinä?\" tokasi O-lo-a. \"Tänä aamuna sinä kavalsit itsesi\nja yritit sitten pettää minua. O-lo-an orjattaret eivät tee sellaista\nrankaisematta. Onko hän siis sama Tarzan-jad-guru, josta minulle\nkerroit? Puhu, nainen, ja puhu pelkkää totta!\"\n\nPan-at-li suoristausi ylväästi, pikku leuka korkealla, sillä eikö\nhänkin ollut oman kansansa keskuudessa jo prinsessan arvoinen?\n\"Pan-at-li kor-ul-jalainen ei valehtele puolustuksekseen\", sanoi hän.\n\n\"Kerro minulle, siis, mitä tiedät tästä Tarzan-jad-gurusta\", tiukkasi\nO-lo-a.\n\n\"Minä tiedän, että hän on ihmeellinen mies ja hyvin rohkea\", sanoi\nPan-at-li, \"ja että hän pelasti minut tor-o-donrn ja gryfin kynsistä,\nkuten sinulle kerroin, ja että hän on todella sama, joka tänä aamuna\ntuli puutarhaan, enkä vieläkään ole varma, ettei hän olisi\nJad-ben-Othon poika, sillä hänen urheutensa ja voimansa ovat suuremmat\nkuin kuolevaisen ihmisen, samoin kuin hän olisi voinut tehdä minulle\npahaa, suojeli hän minua, ja kun hän olisi voinut pelastautua, ajatteli\nhän vain minua. Ja kaiken tämän hän teki ystävyydestä Om-atia kohtaan,\njoka on Kor-ul-jan gund ja jonka kumppaniksi minä olisin mennyt, jos\nho-donit eivät olisi minua vanginneet.\"\n\n\"Hän oli tosiaan ihmeellinen mies katsella\", virkkoi O-lo-a\nuneksivasti, \"eikä hän ollut erilainen muista miehistä vain kättensä ja\njalkainsa muodolta tai hännättömyytensä vuoksi, vaan hänessä oli\njotakin, mikä teki hänet erilaiseksi vielä tärkeimmissäkin seikoissa.\"\n\n\"Ja\", täydensi Pan-at-li, villi pieni sydämensä uskollisena miehelle,\njoka oli häntä puolustanut, ja toivoen hankkivansa hänelle prinsessan\nkunnioituksen, vaikkei siitä ehkä olisikaan Tarzanille hyötyä;\n\"ja\", sanoi hän, \"eikö hän tiennyt kaikkea Ta-denista ja hänen\nolinpaikastaankin? Sano minulle, oi prinsessa, voisiko kuolevainen\nsellaisia asioita tietää?\"\n\n\"Ehkä hän oli nähnyt Ta-denin\", huomautti O-lo-a.\n\n\"Mutta kuinka hän saattoi tietää, että sinä rakastat Ta-denia?\" väisti\nPan-at-li. \"Minä sanon sinulle, prinsessani, että jos hän ei ole\njumala, on hän ainakin enemmän kuin yksikään ho-don tai waz-don. Hän\nseurasi minua Kor-ul-jasta Es-satin luolasta Kor-ul-lulin halki ja\nkahden leveän harjanteen poikki juuri samaan Kor-ul-gryfin luolaan,\njohon olin lymynnyt, vaikka oli monta tuntia kulunut siitä kun sitä\ntietä taivalsin eivätkä paljaat jalkani olleet jättäneet mitään jälkiä\nmaahan. Kuka kuolevainen olisi sellaiseen kyennyt? Ja kenen oudon\nmiehen koko Pal-ul-donissa voisi neitsyt saada ystäväkseen ja\nsuojelijakseen paitsi hänet?\"\n\n\"Ehkä Lu-don on erehtynyt -- ehkä hän on sittenkin jumala\", sanoi\nO-lo-a, johon hänen orjattarensa innokas puolustelu oli tehonnut.\n\n\"Olkoonpa hän jumala tai inehmo, on hän liian ihmeellinen kuollakseen!\"\nhuudahti Pan-at-li. \"Kunpa voisin hänet pelastaa! Jos hän jäisi eloon,\nsaattaisi hän keksiä keinon hankkiakseen sinullekin Ta-denisi,\nprinsessa.\"\n\n\"Ah, kunpa hän sen voisi!\" huoahti O-lo-a. \"Mutta voi! se on myöhäistä!\nSillä huomenna minut annetaan Bu-lotille.\"\n\n\"Hänellekö, joka eilen saapui asuntoosi isäsi kanssa?\" kysyi Pan-at-li.\n\n\"Niin, sille, jolla on kamalat pyöreät kasvot ja iso vatsa\", huudahti\nprinsessa inhoten. \"Hän on niin laiska, ettei viitsi metsästää eikä\ntaistella. Siitä möhömahasta ei ole muuhun kuin syömään ja juomaan,\neikä hän ajattele mitään muuta kuin orjattariaan. Mutta kah, Pan-at-li,\npoimihan minulle noita kauniita kukkasia! Tahtoisin saada niitä\nsiroteltavaksi vuoteeni ympärille, jotta voisin aamulla viedä mukanani\nmuiston siitä sulotuoksusta, jota enimmin rakastan ja jota en\ntietystikään tapaa Bu-lotin isän Mo-sarin kylässä. Minä autan sinua,\nPan-at-li, ja me keräämme niitä kahmaloittain, sillä niiden poimiminen\non minulle rakkainta hommaa, -- ne olivat Ta-denin mielikukkia.\"\n\nNaiset lähestyivät kukkivaa pensaikkoa, jossa Tarzan piili; mutta\nkukkia kun oli ylen runsaasti joka pensaassa, arveli apinamies, ettei\nheidän tarvitsisi astua tiheikön sisään, jolloin hänet, huomattaisiin.\nHuudahdellen mielihyvästä, löytäessään erikoisen isoja ja täydellisiä\nkukkia, siirtyivät nuoret naiset pensaalta pensaalle Tarzanin\nlymypaikan ympärillä.\n\n\"Oi, katsohan, Pan-at-li!\", sanoi O-lo-a äkkiä, \"tuolla on niiden\nkaikkien kuningatar! En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisen ihanaa\nkukkaa... Ei, minä nyppäisen sen itse! Se on niin suuri ja ihmeellinen,\nettä kenenkään muun käsi ei saa siihen koskea.\" Ja prinsessa pujottausi\npensaiden läpi sinne päin, missä iso kukka loisteli oksallaan\napinamiehen pään yläpuolella.\n\nNiin äkkiä ja odottamatta oli neitonen lähestynyt, että Tarzan ei\nehtinyt livahtaa toisaanne, vaan jäi äänettömänä istumaan, toivoen että\nkohtalo olisi hänelle suopea ja johdattaisi Ko-tanin tyttären pois\nennenkuin tämä tulisi siirtäneeksi silmänsä korkealla kasvavasta\nkukasta häneen. Mutta katkaistessaan pitkän varren veitsellään vilkaisi\ntyttö suoraan Tarzan-jad-gurun hymyileviin kasvoihin.\n\nTukahtuneesti kirahtaen tyttö peräytyi, ja apinamies nousi katsoen\nhäneen.\n\n\"Älä pelkää, prinsessa\", rauhoitti hän; \"Ta-denin ystävä sinua\ntervehtii\", ja nosti tytön sormet huulilleen. Silloin lähestyi\nPan-at-li haltioituneena. \"Oi, Jad-ben-Otho, se on hän!\"\n\n\"Ja nyt kun olette minut löytäneet\", kysyi Tarzan, \"luovutatteko minut\nylipappi Lu-donille?\"\n\nPan-at-li heittäysi O-lo-an jalkoihin. \"Prinsessa, prinsessa\", rukoili\nhän, \"älä anna häntä ilmi hänen vihollisilleen!\"\n\n\"Mutta jos isäni, Ko-tan\", kuiskasi O-lo-a pelokkaasti, \"saisi kuulla\npetollisuudestani, raivostuisi hän rajattomasti. Vaikka olenkin\nprinsessa, saattaisi Lu-don vaatia, että minut uhrattaisiin\nJad-ben-Othon vihan lepyttämiseksi, ja niin he yhdessä tuomitsisivat\nminut tuhoon.\"\n\n\"Mutta he eivät saa koskaan tietää\", huudahti Pan-at-li, \"että olet\nhänet nähnyt, jollet itse sitä heille kerro, sillä Jad-ben-Otho on\ntodistajani, että minä en sinua koskaan petä.\"\n\n\"Oi sano minulle, muukalainen\", pyysi O-lo-a, \"oletko todella jumala?\"\n\n\"Dor-ul-Otho, ei enemmän\", vastasi Tarzan rehellisesti.\n\n\"Mutta miksi yritit paeta kuolevaisten käsistä, jos olet jumala?\" kysyi\nprinsessa.\n\n\"Kun jumalat heittäytyvät kuolevaisten pariin\", vastasi Tarzan, \"eivät\nhe ole näitä haavoittumattomampia. Jos Jad-ben-Otho ilmestyisi\nruumiillistuneena eteesi, voitaisiin hänet surmata.\"\n\n\"Oletko nähnyt Ta-denin ja puhutellut häntä?\" kysyi prinsessa ilmeisen\nhajanaisesti.\n\n\"Kyllä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan\", vastasi apinamies.\n\"Kuun ajan olin alati hänen seurassaan.\"\n\n\"Ja...\" jatkoi neitonen epäröiden, \"ra...\" -- hän loi silmänsä maahan,\nja hänen poskensa karahtivat punaisiksi -- \"rakastaako hän minua yhä?\"\n\nNyt tiesi Tarzan voittaneensa tytön puolelleen. \"Rakastaa\", sanoi hän\n\"Ta-den puhuu ainoastaan O-lo-asta, odottaen ja toivoen päivää, jona\nvoi vaatia hänet omakseen.\"\n\n\"Mutta huomenna minut annetaan Bu-lotille\", selitti tyttö\nmurheellisesti.\n\n\"Pysyköön se päivä aina huomisena\", vastasi Tarzan, \"sillä huominen\npäivä ei koskaan saavu.\"\n\n\"Ah, mutta tämä onnettomuus saapuu, ja kaikki elämäni huomispäivät\ntäytyy minun riutua kurjuudessa ja ikävöidä Ta-denia, jota en koskaan\nsaa omakseni.\"\n\n\"Jollei olisi Lu-donia, olisin kai voinut auttaa sinua\", virkkoi\napinamies. \"Ja kenties voin auttaa sinua vieläkin?\"\n\n\"Ah, kunpa vain voisit, Dor-ul-Otho!\" huudahti O-lo-a. \"Ja minä tiedän,\nettä sinä tekisit sen, sillä Pan-at-li on kertonut minulle, kuinka\nrohkea sinä olet ja kuinka ystävällinenkin.\"\n\n\"Ainoastaan Jad-ben-Otho tietää, mitä tulevaisuudella on helmassaan\",\nsanoi Tarzan. \"Ja menkää nyt molemmin tiehenne, jottei kukaan näkisi\nteitä ja kävisi epäluuloiseksi.\"\n\n\"Me menemme\", vastasi O-lo-a, \"mutta Pan-at-li palatkoon tuomaan\nruokaa. Minä toivon, että pääset heidän käsistään ja että Jad-ben-Otho\noli mielissään siitä, mitä olen tehnyt.\" Hän kääntyi ja käveli pois\nPan-at-lin seuratessa, ja apinamies piiloutui jälleen.\n\nHämärissä toi Pan-at-li ruokavaroja, ja päästyään hänen kanssaan\nkahdenkesken teki Tarzan kysymyksen, jota hän oli kiihkeästi halunnut\ntiedustaa siitä asti kun aikaisemmin päivällä oli haastellut Ö-lo-an\nkanssa.\n\n\"Kerro minulle\", sanoi hän, \"mitä tiedät O-lo-an mainitsemista\nhuhuista, jotka koskevat muka A-luriin kätkettyä salaperäistä\nmuukalaista. Oletko sinäkin sellaista kuullut sillä lyhyellä ajalla,\njonka olet täällä ollut?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Pan-at-li, \"minä olen kuullut toisten orjatarten\npuhelevan siitä keskenään. Kaikki siitä kuiskuttelevat, mutta kukaan ei\nuskalla siitä ääneen haastella. Sanotaan oudon naaraan olevan\nkätkettynä temppeliin ja Lu-donin haluavan häntä papittareksi ja\nKo-tanin vaimokseen, mutta toistensa pelosta ei kumpikaan vielä kuulu\ntohtivan häntä ottaa.\"\n\n\"Tiedätkö, mihin hän on temppelissä kätketty?\" kysyi Tarzan.\n\n\"En\", sanoi Pan-at-li. \"Mistä minä sen tietäisin? En edes tiedä, onko\ntämä muuta kuin pelkkää juttua, ja kerron sinulle vain mitä olen\nkuullut muiden puhuvan.\"\n\n\"Puhuivatko ne ainoastaan yhdestä?\" kysyi Tarzan.\n\n\"Ei, mainitsivat myöskin toisesta, joka tuli tänne hänen kanssansa,\nmutta kukaan ei näy tietävän, mihin se toinen on joutunut.\"\n\nTarzan nyökkäsi. \"Kiitos, Pan-at-li\", sanoi hän. \"Olet ehkä auttanut\nminua enemmän kuin kumpikaan meistä aavistaa.\"\n\n\"Toivon, että olen auttanut sinua\", sanoi tyttö kääntyessään pois\npalatsia kohti.\n\n\"Sitä minäkin toivon\", huudahti Tarzan pontevasti hänen jälkeensä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nLeijonamies lähettinä\n\n\nKun oli tullut yö, otti Tarzan holvikäytävässä temppelin alla\nsurmaamansa papin naamion ja elottoman hännän. Hän arveli, ettei enää\nolisi yrittäminen päästä vartijain ohitse, varsinkaan näin myöhään\nillalla, koska se luultavasti herättäisi huomiota ja epäluuloa, ja\nniinpä hän heilautti itsensä puutarhamuurin yli kohoavaan puuhun ja\npudottausi sen oksilta maahan toiselle puolelle.\n\nVälttäen liian suurta kiinnijoutumisen vaaraa hiipi Tarzan avaralle\npalatsialueelle, lähestyen temppeliä vastakkaiselta sivulta eikä siltä,\njolta puolelta oli livistäessään lähtenyt. Hän joutui siten aluksi\nsellaisille paikoille, jotka eivät olleet hänelle tuttuja, mutta yritti\nsieltä mieluummin kuin uskaltausi seuraamaan tallattua tietä palatsi-\nja temppelirakennusten välillä. Koska hänellä oli mielessään varma\npäämäärä ja hänellä oli melkein satumainen paikallisaisti, liikkui hän\nhyvin rohkeasti temppelipihan varjojen välitse.\n\nKäyttäen hyväkseen muurinvierustain tiheämpiä varjoja ja siellä\nkasvavia pensaita ja puita, tuli hän kommelluksitta lopulta siihen\nkoristeltuun rakennukseen, jonka tarkoitusta hän oli kysellyt\nLu-donilta, saaden häneltä torjuvan vastauksen, että se oli\nunohdettu, sellaisenaan ei mitään kummallista, mutta väite vihjautui\nmerkitykselliseksi papin ilmeisestä vastahakoisuudesta kosketella\nrakennuksen käyttöä ja apinamiehen silloisesta vaikutelmasta, että\nLu-don valehteli.\n\nJa nyt hän vihdoinkin seisoi yksinään rakennuksen edessä, joka oli\nkolmikerroksinen ja erillään kaikista muista temppelin rakennuksista.\nSiinä oli yksi ainoa kankiristikolla teljetty sisäänkäytävä, hakattuna\nkovaan kallioon gryfin pään muotoiseksi, jonka avoin kita oli\noviaukkona. Elukan pää, hytyrä ja etukäpälät olivat kuvatut\nkyyristyneeseen asentoon, alahuulen levätessä maassa, harittavien\nkäpälien välissä. Pieni soikea ikkuna oli oven kummallakin puolella,\nnekin ristikolla varustettuina.\n\nNähdessään väylän vapaaksi Tarzan astui pimeään ovikäytävään ja\ntunnusteli kankiristikkoa vain havaitakseen, että se oli lukittu\ntaitavasti paikoilleen jollakin menetelmällä, jota hän ei tuntenut; se\noli arvattavasti liian vahva murrettavaksi, jos hän olisikin tohtinut\naiheuttaa rytinää, joka siitä olisi ollut seurauksena. Pimeässä\nsisustassa ei ollut mitään nähtävissä, ja siksipä hän hetkiseksi\nymmälle joutuneena hapuili ikkunoita. Näidenkään teljet eivät\npaljastaneet salaisuuttaan, mutta Tarzan ei silti masentunut, koska hän\nei ollut muuta odottanutkaan.\n\nJolleivät salpakanget myötäisi hänen oveluudelleen, murtaisi hän ne\nkyllä jättiläisvoimillaan, mikäli muuta sisällepääsyn mahdollisuutta ei\nilmennyt. Mutta ensiksi hän tahtoi tutkia oliko sellaista. Hiipaillen\nympäri koko rakennuksen hän tarkasti sitä huolellisesti. Oli muitakin\nikkunoita, mutta niissä oli samalla tavoin kankiristikko edessä. Hän\npysähtyi usein katselemaan ja kuuntelemaan, mutta ei nähnyt ketään, ja\näänet, joita hän erotti, olivat liian kaukana herättääkseen hänessä\nmitään pelkoa.\n\nHän vilkaisi yläpuolelleen rakennuksen seinään. Kuten monet muut seinät\nkaupungissa, palatsin ja temppelin muurit, se oli koristeellisesti\nlouhittu, ja täälläkin oli noita omituisia penkereenkaltaisia\nulkonemia, jotka sekä vaakasuorina että viistosuuntaisina antoivat\nrakennuksille usein säännöttömän ja vinonkin leiman. Sellaista seinää\nei ollut vaikea kiivetä, ei ainakaan apinamiehen.\n\nMutta hänelle oli iso ja jykevä päälaite melkoiseksi haitaksi, ja hän\nlaski sen seinävierelle maahan. Hän nousi ketterästi ja havaitsi, että\ntoisen kerroksen ikkunat eivät olleet ainoastaan teljettyjä ristikoita,\nvaan sisäpuoleltakin peitettyjä verhoilla. Hän ei viivytellyt toisen\nkerroksen kohdalla, aavistaen löytävänsä helpomman pääsytien katon\nkautta, jonka oli huomannut melkein kupumaiseksi niinkuin Ko-tanin\nvaltaistuinsalissa. Siinä oli aukkoja. Hän oli nähnyt ne alhaalta, ja\njos sisäpuolen rakenne edes hiukan muistutti valtaistuinsalia, ei\nniissä tarvittu salparistikkoa, koska kukaan ei voinut ylettyä niihin\nhuoneen lattialta.\n\nOli vain yksi kysymys: olivatko ne kyllin isoja, jotta apinamiehen\nleveät hartiat mahtuisivat sisälle?\n\nHän pysähtyi jälleen kolmannen kerroksen kohdalle, ja täällä hän\nverhoista huolimatta näki, että sisusta oli valaistu, ja samalla\ntuoksahti sisäpuolelta hänen sieraimiinsa jotakin, mikä riisti häneltä\ntoistaiseksi kaikki sivistyksen jäännökset, joita saattoi vielä olla\nhänessä jäljellä, tehden hänestä Kertshakin viidakkojen hurjan uroksen.\nNiin äkillinen ja täydellinen oli muutos, että hänen villeiltä\nhuuliltaan oli kajahtaa rodunomainen kamala otteluhaaste; mutta ovela\neläimellinen vaisto pelasti hänet siitä erehdyksestä.\n\nJa nyt hän kuuli ääniä sisäpuolelta -- Lu-donin vaativan äänen, sen hän\nolisi voinut vannoa, ja ylpeänä ja ylenkatseellisena vavahtelevaa\nsointua vastaussanoista, vaikkakin siinä samalla ilmeni ääretöntä\ntoivottomuutta, joka tulistutti Tarzanin raivostuksen silmittömäksi.\n\nHän unohti kupukaton mahdollisine aukkoineen. Välittämättä enää hiipiä\nvarkain ja hiljaa apinamies ojensi mahtavan nyrkkinsä ja jymäytti yhden\nainoan hirvittävän iskun edessään olevan pienen ikkunan ristikkoon. Se\nsurvaisu paiskasi teljet puitteineen rämähtämään lattialle huoneen\nsisäpuolelle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä Tarzan hyppäsi pää edellä sisään aukosta,\nriuhtaisten antiloopinnahkaiset verhot mukanaan permannolle. Kavahtaen\npystyyn hän sieppasi päänsä ympäri kietoutuneen taljan pois ja huomasi\nolevansa täydellisessä ja hisahtamattomassa pimeydessä. Hän mainitsi\nääneen nimeä, jota ei ollut hänen huuliltaan moneen kuukauteen\nkuulunut. \"Jane, Jane\", huusi hän, \"missä olet?\" Mutta vastauksena oli\nvain äänettömyys.\n\nHän huuteli yhä uudelleen ja uudelleen, kädet ojossa hapuillen huoneen\nmanalankaltaisessa pimeydessä, sieraimet ja aivot niiden hienojen\ntuoksujen ärsyttäminä, jotka ensinnä olivat saaneet hänet vakuutetuiksi\nsiitä, että hänen puolisonsa oli ollut juuri tässä huoneessa. Ja hän\noli kuullut hänen rakkaan äänensä vastustavan kurjan papin alhaisia\npyyteitä. Ah, kunpa hän vain olisi toiminut varovaisemmin! Jospa hän\nvain olisi liikkunut hiljaa hiipimällä, olisi hän ehkä tällä hetkellä\npitänyt puolisoansa sylissään, samalla kun Lu-donin ruumis olisi\nvirunut hänen jaloissaan, suoritetun koston kaunopuheisena todistajana.\nMutta nyt ei ollut aikaa joutavaan itsemoitiskeluun.\n\nHän kompuroi umpimähkää eteenpäin, haparoiden käsillään, tietämättä\nmitä, kunnes äkkiä tunsi lattian allaan käyvän kaltevaksi ja syöksyi\nalaspäin vielä synkempään pimeyteen kuin ylhäällä oli ollut. Hän tunsi\npaiskautuvansa jotakin sileätä pintaa vasten ja luisuvansa ikäänkuin\nsilattua laskukourua pitkin, samalla kun hänen yläpuoleltaan kuului\nLu-donin ilkkunauru ja kirkuva ääni: \"Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho.\"\n\nApinamies mäiskähti äkkiä ja kipeästi kiviselle permannolle. Suoraan\nhänen edessään oli soikea, monilla kangilla salvattu ikkuna, mistä hän\nnäki kuutamon kimmeltävän taustalla alhaalla päilyvän lammen kalvossa.\n\nAlussa hän ei erottanut muita ääniä kuin kaupungin humun, joka\nkantautui hänen korviinsa lammenpuolisesta ikkunasta; mutta pian hän\noli kuullut heikosti, ikäänkuin etäältä käpäläin laahustusta\nkivipermannolla, ja sitä tarkatessaan hän havaitsi äänen lähenevän.\n\nSe tuli yhä lähemmäksi, ja nyt saattoi jo erottaa otuksen\nhengityksenkin. Kaiketikin oli tähän onkaloon putoaminen herättänyt sen\nhuomiota, ja se oli nyt tulossa tutkimaan. Tarzan ei voinut sitä nähdä,\nmutta hän tiesi, ettei se ollut kaukana, ja sitten jylisi synkässä\nholvisokkelossa gryfin hurja mylvähdys.\n\nTietäen hirviön heikkonäköisyyden, ja omat silmänsä jo tottuneina\nluolan pimeyteen, koetti apinamies väistää vimmattua hyökkäystä, jonka\ntiesi jokaiselle elävälle olennolla ylivoimaiseksi. Hän ei\nuskaltautunut kokeilemaan tämän oudon gryfin kanssa tor-o-donin\nmenettelyllä, vaikka oli sen havainnut tehokkaaksi aikaisemmassa\ntilanteessa, jolloin hänen henkensä ja vapautensa olivat olleet\nuhkayrityksen varassa. Olosuhteet olivat nyt suuresti toisenlaiset.\nSilloin hän oli saanut kirkkaalla päivänvalolla lähestyä gryfiä\nsäännöllisissä olosuhteissa ja sen ollessa luonnollisessa tilassa, ja\nhän oli nähnyt sen gryfin jo alistettuna ihmisen tai ainakin\nihmisenkaltaisen olennon valtaan; mutta täällä oli hänellä vastassaan\nvangittu elukka raivokkaan vimman valtaamana parhaillaan hyökkäämässä,\neikä hänellä ollut mitään syytä luulotella, että tämä gryf oli konsaan\ntuntenut arvovallan hillitsevää vaikutusta, se kun oli suljettuna tähän\nkaameaan kuoppaan kaiketikin vain yhtä ainoata tarkoitusta varten -- ja\nsen tarkoituksen oli Tarzan näinä muutamina viime minuutteina jo\nselvästi itse kokenut.\n\nVälttääkseen petoa perusti Tarzan siis toivonsa siihen mahdollisuuteen,\nettä löytäisi jonkun pakoreiän. Liian paljon oli pelissä hänen\nantautuakseen mihinkään otteluun, jos saattoi peräytyä, -- kun ottelun\ntulokseksi jotensakin varmasti koituisi vastalöydetyn puolison\nlopullinen tuomitseminen kohtaloonsa, näin sydäntäsärkevänä\neroamisena toisistaan. Mutta niin suuri kuin hänen pettymyksensä ja\nmielenkarvautensa olikin, niin toivottomalta kuin hänen nykyinen\ntilansa näyttikin, kuumensi villin viidakon herran suonia lämmin\nkiitollisuuden ja intomielen hehku. Jane eli! Kaikkien näiden\ntoivottomuuden ja pelon pitkien kuukausien jälkeen oli hän löytänyt\npuolisonsa. Jane eli!\n\nSuojaman vastakkaiselle puolelle, ääneti kuin ruumiista erkaantuneen\nsielun haamu, livahti nopea viidakkoeläin hyökkäävän jättiläisen\ntieltä, kun hirviö tässä luolansa puolihämärässä vain tarkkojen\nkorviensa opastamana ryntäsi paikkaa kohti, johon Tarzanin rymähtäminen\noli sen huomion kiinnittänyt. Apinamies riensi ulkoseinää pitkin. Hänen\neteensä aukeni nyt käytävän musta suu, josta peto oli tullut tähän\nisompaan huoneeseen. Epäröimättä syöksyi Tarzan sinne. Täälläkin hänen\nsilmänsä, jo kauan sitten tottuneina pimeyteen, joka sinusta tai\nminusta olisi näyttänyt täydelliseltä, erotti hämärästi permannon ja\nseinät muutaman askeleen päästä, ja se riitti estämään hänet\nsuistumasta johonkin aavistamattomaan kuiluun tai törmäämästä kovaa\nkalliota vasten jossakin äkkikäänteessä.\n\nKäytävä oli sekä avara että korkea, niinkuin sen täytyi ollakin\nsoveltuakseen siellä asustavan otuksen tavattomille mittasuhteille,\neikä Tarzanin siis ollut vaikea liikkua melkoisen nopeasti tällä\nkiemurtelevalla tiellä. Etääntyessään hän havaitsi käytävän viettävän\nalaspäin, vaikkei jyrkästi; mutta se tuntui loppumattomalta, ja hän\nkummeksui, mihin etäiseen maanalaiseen luolaan se johtikaan. Hänestä\nvähin tuntui siltä, että kenties sittenkin olisi ollut viisainta pysyä\nisommassa suojamassa ja uskaltaa kaikki gryfin taltuttamisen\nmahdollisuuteen, koska siellä edes oli riittävästi tilaa ja valoa,\njotta yrityksellä olisi toki ollut hiukan menestymisen toivoa. Joutua\ntavoitetuksi täällä pimeän käytävän ahtaudessa, jossa gryf ei\nvarmaankaan näkisi häntä ollenkaan, oli melkein samaa kuin välttämätön\nkuolema; ja nyt hän kuulikin hirviön lähenevän takaapäin. Sen\nukkosmylvintä tärisytti tuntuvasti kalliota, johon luolamaiset kammiot\noli louhittu. Pysähtyä kohtaamaan tätä ruumiillistunutta vimmaa\ntehottomalla huikkauksella tuntui Tarzanista perin mielettömältä, ja\nniin hän riensikin eteenpäin käytävässä, pinnistäen vauhtiaan, kun\nhuomasi gryfin olevan hänet saavuttamaisillaan.\n\nNyt ohentui pimeys, ja käytävän viimeisessä käänteessä hän näki\nedessään kuun valaiseman alan. Uudistunein toivein hän pintti vinhasti\neteenpäin ja ryntäsi käytävän suusta isoon kehään, jonka valkoiset\nmuurit kohosivat korkeina joka taholla -- sileät, kohtisuorat muurit,\njoiden pinnassa ei ollut vähäisintäkään jalansijaa. Hänen vasemmallaan\noli lammikko, jonka tämänpuolinen sivu huuhtoi muurin perustaa. Se oli\nepäilemättä gryfin rypeämislätäkkö ja juoma-allikko.\n\nSamassa tuli peto näkyviin käytävän suusta, ja Tarzan peräytyi allikon\npartaalle viimeiseen puolustusasentoon. Ei ollut mitään sauvaa, jolla\nhän olisi voinut korostaa äänensä vaikutusta, mutta hän seisahtui\nkumminkin, koska ei näkynyt muutakaan keinoa olevan. Heti käytävän\nulkopuolella gryf pysähtyi, kääntäen heikkonäköisiä silmiään joka\ntaholle ikäänkuin etsien saalistaan. Tämä siis näytti otolliselta\nsilmänräpäykseltä yritykseen, ja niinpä apinamies korotti äänensä\nkäskeväksi, päästäessään tor-o-donin käyttämän inhan \"vhi-uu!\"\n-huikkauksen. Sen vaikutus gryfiin oli välitön ja täydellinen. Hirveästi\nmylvähtäen se tähtäsi kolmella sarvellaan ja syöksyi vimmatusti ääntä\nkohden.\n\nEi oikealla eikä vasemmalla ollut mitään pelastuksen tietä, hänen\ntakanaan välkkyi lammikon tyyni pinta, kun taas edessä ärjyi tuho.\nMahtava ruho näytti kaatuvan hänen päälleen, kun apinamies kääntyi ja\nsukelsi tummiin aaltoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToivo oli kuollut nais-raukan sydämestä. Vankeuden, vaaran ja\nkärsimysten monikuukautisessa taistelussa se oli ajoittain lepattanut\nliekkinä vain painuakseen jokaisen elpymisen jälkeen entistä\nmatalammalle, ja nyt se oli kokonaan sammunut, jättäen vain kylmän\nhiilustan, jota ei enää koskaan voitaisi uudelleen sytyttää, sen tiesi\nJane Clayton. Toivo oli kuollut, kun hän katseli Lu-donia, ylimmäistä\npappia, vankila-asunnossaan A-lurin Gryf-temppelissä. Ei aika eivätkä\nkovat kokemukset olleet kyenneet painamaan leimaansa hänen\nruumiilliseen kauneuteensa, -- hänen soreat piirteensä ja säteilevä\nviehkeytensä olivat uhmanneet niiden vaikutusta; mutta juuri näiden\nominaisuuksien vuoksi uhkasi häntä nykyinen vaara, sillä Lu-don\nhimoitsi häntä. Alemmilta papeilta hän oli turvassa, mutta Lu-donilta\nhän ei ollut, sillä Lu-don ei ollut heidän kaltaisensa, koska\nPal-ul-donin ylimmäisen papin arvon tuli mennä perintönä isältä\npojalle.\n\nKuningas Ko-tan oli häntä halunnut, ja tähän asti hänet olikin\npelastanut kilpailijain keskinäinen pelko; mutta vihdoin oli Lu-don\nhylännyt varovaisuuden ja tullut yön hiljaisina hetkinä vaatimaan häntä\nomakseen. Ylpeästi oli Jane työntänyt hänet takaisin, yrittäen yhä\nvoittaa aikaa, vaikka hän ei osannut edes hämärästi kuvitella, mitä\nhelpotusta tai uutta toivoa aika voisi hänelle tuoda. Kiihkeä irvistys\nvääristi miehen julmia kasvoja, kun hän astui huoneen poikki\nsaalistansa tavoittamaan. Nainen ei peräytynyt eikä kyyristellyt, vaan\nseisoi hyvin suorana, leuka pystyssä, lannistumaton katse täynnä inhoa\nja halveksimista. Toinen tajusi hänen ilmeensä, ja samalla kun se\nsuututti häntä, lisäsi se vain hänen omistamishaluaan. Tässä oli\ntodella kuningatar, kenties jumalatar -- sopiva puoliso ylimmäiselle\npapille.\n\n\"Sinä et sitä tee!\" sanoi vanki, kun pappi yritti häneen koskea.\n\"Toinen meistä kuolee ennenkuin pääset aikomuksesi perille.\"\n\nAhdistaja oli nyt hänen vieressään. Hänen naurunsa vihloi Janen korvia.\n\"Rakkaus ei kuoleta\", vastasi hän ilkkuen.\n\nPappi oli tarttumaisillaan hänen käsivarteensa, mutta samalla rymähti\njokin ikkunan salpoja vasten, heittäen ne murskattuina huoneen\nlattialle, ja heti perässä paiskautui ihmishahmo pää edellä huoneeseen,\nkietoutuneena taljaverhoihin, jotka hän rajussa hyökkäyksessä tempasi\nmukanaan lattialle.\n\nJane Clayton näki hämmästyksen ilmeen ja jotakin pelontapaista äkkiä\nkuvastuvan ylipapin kasvoilla, ja sitten hän näki tämän astahtavan\neteenpäin ja tempaavan nahkahihnasta, joka riippui huoneen katosta.\nHeti laskeutui sieltä taitavasti laitettu seinäke, joka putosi heidän\nja sisälletunkijan väliin, tehokkaasti erottaen tämän heistä ja samalla\njättäen tulijan hapuilemaan pimeässä esteen toisella puolella, koska\nhuoneen ainoa lamppu oli heidän puolellaan väliseinää.\n\nHeikosti kuuli Jane äänen huutelevan väliseinän takaa, mutta kenen se\noli ja mitä se sanoi, sitä hän ei voinut erottaa. Sitten hän näki\nLu-donin vetäisevän toisesta hihnasta ja ilmeisesti odottavan jotakin\ntapahtuvaksi. Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jane näki hihnan\nliikahtavan äkkiä ikäänkuin ylhäältäpäin nykäistynä, ja sitten Lu-don\nhymyili ja pani käymään jonkilaisen koneiston, joka nosti väliseinän\njälleen paikalleen kattoon.\n\nAstuen siihen huoneen osaan, jonka väliseinä oli heiltä sulkenut,\nylipappi polvistui lattialle ja painoi kappaleen siitä alas, paljastaen\nsyvän onkalon suun, joka johti alaspäin, ja huusi ääneensä nauraen\naukkoon: \"Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho!\"\n\nNapsauttaen kiinni pidäkkeen, joka esti laskuoven avautumasta\nvaromattomain jalkain alla ennenkuin hän, Lu-don itse tahtoi, nousi\nylipappi jälleen pystyyn.\n\n\"Nyt, kaunokainen!\" huusi hän sitten: \"Ja-don! Mitä sinä täältä haet?\"\n\nJane Clayton kääntyi Lu-donin katseen suuntaan ja näki oviaukossa\nsotilaan mahtavan hahmon, jonka jäykillä piirteillä oli ankaran ja\ntinkimättömän arvovallan leima.\n\n\"Tulen kuningas Ko-tanin käskystä\", vastasi Ja-don, \"siirtämään kauniin\nmuukalaisen Kiellettyyn puutarhaan.\"\n\n\"Kuningas uhmaa minua, Jad-ben-Othon ylimmäistä pappia?\" huudahti\nLu-don.\n\n\"Se on kuninkaan käsky -- minä olen sanonut sanottavani\", järäytti\nJa-don, jonka sävy ei ilmaissut pelkoa enempää kuin kunnioitustakaan\npappia kohtaan.\n\nLu-don tiesi hyvin, miksi kuningas oli valinnut tämän sanansaattajan,\njonka kerettiläisyys oli tunnettu, joskin hänen valta-asemansa oli\ntähän asti suojellut hänet papin vehkeiltä. Lu-don vilkaisi salavihkaa\nkatossa riippuviin hihnoihin. Miksikä ei? Kunpa hän vain voisi toimia\nniin, että saisi Ja-donin vietellyksi huoneen vastakkaiselle sivulle!\n\n\"Tule\", sanoi hän suostuttelevalla äänellä, \"pohtikaamme asiaa!\" ja\nsiirtyi sitä paikkaa kohti, jonne toivoi Ja-donin häntä seuraavan.\n\n\"Siinä ei ole mitään pohtimista\", vastasi Ja-don, mutta seurasi\nkuitenkin pappia, peläten petosta.\n\nJane tarkkasi heitä. Hän näki soturin kasvoissa ne ihailtavat miehuuden\nja kunniallisuuden piirteet, joita aseiden käyttö parhaiten kehittää.\nTekopyhässä papissa ei ilmennyt mitään sovittavaa ominaisuutta. Näistä\nkahdesta hänen oli siis viisainta valita soturi. Hänen parissaan\nsaattoi toivoa jotakin -- Lu-donin ei mitään. Jo pelkkä siirtyminen\ntoisesta vankilasta toiseen saattoi tarjota jonkun pakomahdollisuuden.\nHän punnitsi näitä seikkoja ja teki päätöksensä, sillä Lu-donin nopea\nvilkaisu hihnoihin ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja oivaltamatta.\n\n\"Soturi\", sanoi hän kääntyen Ja-donin puoleen, \"jos tahdot elää, niin\nälä astu sille kohdalle permantoa!\"\n\nLu-don loi vankiinsa vihaisen katseen. \"Vaiti, orjatar!\" tiuskaisi hän.\n\n\"Ja missä siinä piilee vaara?\" kysyi Ja-don Janelta, Lu-donista\nvälittämättä.\n\nNainen viittasi hihnoihin. \"Katso!\" sanoi hän, ja ennenkuin ylipappi\nehti estää oli hän tarttunut seinuketta hallitsevaan köyteen, ja\nirtoseinä pudota jymähti alas, erottaen Lu-donin soturista ja hänestä\nitsestään.\n\nJa-don katsoi häneen kysyvästi. \"Hän olisi tehnyt minulle sievän\nkolttosen, jollet olisi tullut väliin\", sanoi hän; \"pitänyt minua\ntuolla vangittuna, ja raahannut sinut jonnekin muualle temppelinsä\nsokkeloihin.\"\n\n\"Hän olisi tehnyt enemmänkin\", vastasi Jane osoittaen toista hihnaa.\n\"Tämä irroittaa pidikkeistään laskuluukun, joka on permannossa\nväliseinän toisella puolella. Sille astuessasi olisit suistunut\nonkaloon temppelin alle. Sellaisella kohtalolla on Lu-don minuakin\nusein uhkaillut. En tiedä, puhuuko hän totta, mutta hän sanoo, että\nsiellä on vangittuna temppelin paholainen -- valtavan iso gryf.\"\n\n\"Temppelissä on gryf\", selitti Ja-don. \"Sen ruokkimiseksi kuten\nuhritoimituksiakin varten pitävät papit meitä ahkerasti hankkimassa\nheille vankeja. Mutta toisinaan valitaan uhreiksi omia kansalaisiamme,\njoita vastaan Lu-don on alkanut kantaa kaunaa. Minua hän on pitänyt\nkauan silmällä. Nyt hän olisi saanut tilaisuuden tuhota minut, jollet\nsinä olisi hänen elkeitään estänyt. Sano minulle, nainen, miksi minua\nvaroitit. Emmekö me kaikki ole sinun vanginvartijoitasi ja\nvihollisiasi?\"\n\n\"Kukaan ei voisi olla Lu-donia kauheampi\", vastasi Jane, \"ja sinä\nnäytät urhealta ja kunnialliselta soturilta. Minä en voinut toivoa,\nsillä toivo on sydämestäni kuollut; mutta kuitenkin on mahdollista,\nettä niin monien soturien joukossa, vaikka kuuluvatkin toiseen rotuun\nkuin minä, on joku, joka soisi kunniallista kohtelua porttienne\nsisäpuolelle joutuneelle muukalaiselle -- naisellekin.\"\n\nJa-don katseli häntä pitkän tovin. \"Ko-tan aikoo tehdä sinut\nkuningattarekseen\", sanoi hän. \"Niin hän itse minulle kertoi, ja\ntottahan se on kunniallista kohtelua miehen puolelta, joka voisi tehdä\nsinusta orjattarenkin.\"\n\n\"Miksi hän sitten tahtoisi tehdä minusta kuningattaren?\" kysyi Jane.\n\nJa-don astui lähemmäksi, ikäänkuin peläten, että joku muu kuulisi hänen\npuheensa. \"Hän uskoo, vaikkei ole sitä minulle suoraan sanonutkaan,\nettä sinä olet jumalien sukua. Ja miksikä ei? Jad-ben-Otho on hännätön,\neikä siis ole ihmeellistä, että Ko-tan arvelee vain jumalain olevan\nsellaisia. Hänen kuningattarensa on kuollut, jättäen hänelle vain\nainoan tyttären. Ko-tan kaipaa poikaa, ja mikä olisi toivottavampaa\nkuin että hän perustaisi Pal-ul-doniin jumalista polveutuvan\nhallitsijasuvun?\"\n\n\"Mutta minä olen jo naimisissa\", huudahti Jane, \"minä en voi mennä\ntoiselle. En halua häntä enkä hänen valtaistuintaan.\"\n\n\"Ko-tan on kuningas\", vastasi Ja-don lyhyeen, ikäänkuin se olisi\nselvittänyt kaikki.\n\n\"Etkö siis tahdo minua pelastaa?\" kysyi Jane.\n\n\"Jos olisit Ja-lurissa\", vastasi toinen, \"kykenisin suojelemaan sinua\nkuningastakin vastaan.\"\n\n\"Mikä ja missä on Ja-lur?\" kysäisi Jane, tarttuen oljenkorteenkin.\n\n\"Se on kaupunki, jossa minä vallitsen\", kuului vastaus. \"Olen\npäällikkönä siellä ja sen takana sijaitsevassa laaksossa.\"\n\n\"Missä se on?\" tiedusteli vanki. \"Onko se täältä kaukana?\"\n\n\"Ei\", vastasi soturi hymyillen, \"kaukana se ei ole, mutta älä sitä\najattele -- sinä et voisi sinne mitenkään päästä. Olisi liian monta\najamassa sinua takaa ja ottamassa sinut kiinni. Mutta jos tahdot\ntietää, se on sen joen läntisen ylähaaran varrella, joka laskee A-lurin\nmuureja huuhtelevaan Jad-ben-luliin, -- lähellä jokihaarojen\nyhtymäkohtaa, kolmelta puolelta veden ympäröimä. Pal-ul-donin\nvalloittamaton kaupunki -- ainoa, johon vihollisen jalka ei ole koskaan\nastunut siitä asti kun se sinne rakennettiin Jad-ben-Othon ollessa\nvielä poika.\"\n\n\"Ja olisinko minä siellä turvassa?\" kysyi Jane.\n\n\"Kenties\", vastasi toinen.\n\nOi kuinka vähäisestä kipinästä yrittääkään hiipunut toivo elpyä uuteen\nhehkuun! Jane huokasi ja pudisti päätänsä, käsittäen toivomisen\nturhaksi, mutta viettelevänä kuitenkin kohosi hänen sielunsa silmien\neteen Ja-lur!\n\n\"Sinä olet järkevä\", kiitti Ja-don, ymmärtäen hänen huomautuksensa.\n\"Tule nyt, niin menemme prinsessan asuntoon Kielletyn puutarhan\nalueelle. Sinne jäät O-lo-an, kuninkaan tyttären pariin. Siellä tulet\nparemmin toimeen kuin tässä vankilassasi.\"\n\n\"Entä Ko-tan?\" kysyi Jane, ja väristys puistatti hänen hentoa\nruumistaan.\n\n\"On erinäisiä juhlamenoja\", selitti Ja-don, \"joihin kulunee useita\npäiviä ennenkuin sinusta tulee kuningatar, ja yksi niistä saattaa olla\nvaikeasti järjestettävissä.\" Hän naurahti.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ainoastaan ylimmäinen pappi voi toimittaa kuningasparin vihkimisen\",\nhuomautti soturi.\n\n-- Viivytystä, -- tuumi nainen, -- siunattua viivytystä! --\nSitkeähenkinen tosiaan on toivo kylmäksi sydeksikin palaneena -- oikea\nfeenikslintu.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nValtataistelu alkaa\n\n\nHeidän jutellessaan Ja-don opasti Janea alas kiviportaita\nGryf-temppelin alla risteileviin kammioihin ja käytäviin; ristiin\nrastiin nämä puhkoivat kalliomäkiä, joista temppeli ja palatsi olivat\nhakatut esille. Pian olivat he siirtymässä toisen alueelta toisen\npiiriin ovikäytävästä, jonka tällä puolella seisoi vartioina kaksi\npappia ja tuolla puolen kaksi sotilasta. Edelliset aikoivat pysähdyttää\nJa-donin, kun näkivät, kuka hänen seurassaan oli, sillä temppelissä\ntunnettiin kuninkaan ja ylipapin kiista kauniin muukalaisen\nomistamisesta.\n\n\"Ainoastaan Lu-donin määräyksestä pääsee hän täältä\", sanoi toinen\nheistä, asettuen suoraan Jane Claytonin eteen ja sulkien häneltä tien.\nKamalan naamion onttojen tähystysreikien läpi erotti nainen papin\nuskonkiihkoisesta innosta kiiluvat silmät. Ja-don laski käsivartensa\nmuukalaisen hartioille ja kouraisi toisella kädellä puukkoansa.\n\n\"Hän lähtee kuninkaan käskystä\", sanoi soturi, \"ja sillä valtuudella,\nettä päällikkö Ja-don on hänen oppaansa. Väistykää!\"\n\nPalatsinsotilaat tunkeutuivat esille. \"Me olemme täällä, Ja-lurin\ngund\", sanoi toinen kääntyen Ja-donin puoleen, \"tottelemassa\nkäskyjäsi.\"\n\nToinen pappi tuli nyt väliin. \"Salli heidän mennä\", kehoitti hän\ntoveriaan. \"Emme ole saaneet Lu-donilta suoranaista kieltomääräystä, ja\ntemppelin ja palatsin laki myöntää päälliköille ja papeille vapaan\nliikkumisvallan.\"\n\nHe saapuivat vihdoin prinsessa O-lo-an huoneistoon, jonka pääkäytävässä\noleksi pieni vartiosto palatsinsotilaita ja useita prinsessan tai hänen\nseuranaistensa palvelukseen kuuluvia rotevia mustia eunukkeja. Eräälle\nnäistä Ja-don luovutti holhokkinsa.\n\n\"Vie hänet prinsessan luo\", käski päällikkö, \"äläkä päästä karkaamaan.\"\n\nMonien käytävien ja kammioiden läpi, joita seiniin kiinnitetyt\nsoihtulamput valaisivat, saattoi eunukki lady Greystokea, viimein\npysähtyen jatontaljoista ommeltujen verhojen peittämälle oviaukolle.\nTäällä opas iski sauvalla ovipieleen.\n\n\"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa\", huusi hän, \"täällä on\nmuukalaisnainen, temppelistä tuotu vanki.\"\n\n\"Käske hänen astua sisälle\", kuuli Jane lempeän äänen vastaavan\nhuoneesta.\n\nEunukki veti verhot syrjään, ja lady Greystoke astui suojamaan. Hän\nnäki edessään matalakattoisen, keskikokoisen huoneen. Jokaisessa\nneljässä nurkassa oli polvistuva kivipatsas, ja ne näkyivät kukin\nosaltaan kannattavan hartioillaan katon painoa. Nämä kuviot olivat\nilmeisesti tarkoitetut esittämään waz-donilaisia orjia, eikä niiltä\npuuttunut rohkeata taiteellista kauneutta. Itse katto kaartui loivasti\nkeskikohdallaan kuvuksi, joka oli puhkaistu päästämään sisälle\npäivänvaloa ja ilmaa. Yhdellä puolella huonetta oli monta ikkunaa,\nmutta muissa kolmessa seinässä oli vain oviaukot. Prinsessa makaili\nturkiskasalla, joka oli läjätty matalalle kivikorokkeelle huoneen\nnurkkaan, eikä hänellä ollut muuta seuralaista kuin yksi ainoa\nwaz-donilainen orjatyttö, joka istui korokkeen syrjällä jalkopäässä.\n\nJanen astuessa sisälle O-lo-a viittasi häntä lähemmäksi, ja kun tulija\nseisoi vuoteen vieressä, kohottautui prinsessa toisen kyynärpäänsä\nvaraan ja tarkkasi häntä arvostelevasti. \"Oletpa kaunis!\" virkkoi hän\nkoruttomasti. Jane hymyili surullisesti, sillä hän oli saanut kokea,\nettä kauneus voi koitua kiroukseksi.\n\n\"Se on todella imartelevaa\", vastasi hän nopeasti, \"niin säteilevän\nolennon huulilta kuin prinsessa O-lo-an.\"\n\n\"Kah\", huudahti tämä riemastuneena, \"sinä puhut minun kieltäni! Minulle\nkerrottiin, että olit toista rotua ja kotoisin jostakin etäisestä\nmaasta, josta me pal-ul-donit emme ole konsaan kuulleetkaan.\"\n\n\"Lu-don piti huolta, että papit opettivat minua\", selitti Jane; \"mutta\netäisestä maasta minä olen, prinsessa, ja ikävöin takaisin, -- ja minä\nolen kovin onneton.\"\n\n\"Mutta Ko-tan, isäni, aikoo tehdä sinut kuningattarekseen\", huudahti\ntyttö; \"sittenhän toki tulet hyvin onnelliseksi!\"\n\n\"Mutta minä en tule\", vastasi vanki; \"rakastan toista, jonka kanssa jo\nolen liitossa. Oi, prinsessa, kunpa tietäisit, mitä merkitsee rakastaa\nja joutua pakkonaimisiin toisen kanssa, niin osoittaisit minulle\nmyötätuntoa.\"\n\nPrinsessa oli pitkän tovin ääneti. \"Minä tiedän\", sanoi hän vihdoin,\n\"ja säälin sinua suuresti; mutta jollei kuninkaantytär voi pelastaa\nitseään sellaisesta kohtalosta, niin kuka voi varjella orjattaren? Ja\norjatarhan sinä olet.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuomingit Pal-ul-donin kuninkaan Ko-tanin pitosalissa olivat tänä yönä\nalkaneet tavallista aikaisemmin, sillä kuningas juhli ainoan tyttärensä\nhuomisia kihlajaisia. Sulhanen, Bu-lot, oli päällikkö Mo-sarin poika.\nMo-sarin isoisän isä oli pidellyt Pal-ul-donin valtikkaa, ja omasta\nmielestään olisi hänenkin pitänyt olla kuningas. Sekä Mo-sar että\nBu-lot olivat päihdyksissä, niinkuin muuten melkein kaikkikin soturit;\nkuningas mukaanluettuna. Sydämessään ei Ko-tan pitänyt Mo-sarista sen\nparemmin kuin Bu-lotistakaan, eikä kumpikaan näistä rakastanut\nkuningasta. Ko-tan antoi tyttärensä Bu-lotille siinä toivossa, että se\nliitto estäisi Mo-saria esittämästä vaatimuksia valtaistuimeen, sillä\nMo-sar oli Ja-donin jälkeen päälliköistä mahtavin: mutta vaikka Ko-tan\npelkäsi Ja-doniakin, ei hän epäillyt vanhaa leijonamiestä\nvallantavoittelusta, jos kohta ei myöskään aavistanut, kumpaisen\nkäytettäväksi tämä asettaisi vaikutusvaltansa ja soturinsa siinä\ntapauksessa, että Mo-sar julistaisi sodan Ko-tania vastaan.\n\nAlkutason ihmiset, jotka samalla ovat sotaisia, osoittavat harvoin\ntaipumusta tahdikkuuteen ja valtioviisauteen edes selvällä päällä\nollessaan. Ja humalaisina eivät he ärtyessään laisinkaan harkitse\nsanojansa. Bu-lot aloitti nyt riidan.\n\n\"Tässä\", sanoi hän, \"juon O-lo-an maljan\", ja hän tyhjensi sarkkansa\nyhdellä siemauksella. \"Ja tämän\", lisäsi hän siepaten täyden kolpakon\nnaapuriltaan, \"juon meidän poikamme onneksi, jotta hän palauttaa\noikeaan omistajasukuun Pal-ul-donin valtaistuimen!\"\n\n\"Kuningas ei ole vielä kuollut!\" kivahti Ko-tan nousten seisaalleen;\n\"eikä Bu-lot ole vielä saanut hänen tytärtään, -- on aikaa pelastaa\nPal-ul-don jäniksen rodun jälkeläisiltä.\"\n\nKuninkaan jyrkkä äänensävy ja hänen herjaava viittauksensa Bu-lotin\nhyvintunnettuun pelkuruuteen synnytti meluavassa seurueessa äkillisen,\nselkiämistä edistävän hiljaisuuden. Jokainen silmä kääntyi Bu-lotiin ja\nMo-sariin, jotka istuivat yhdessä aivan vastapäätä kuningasta.\nEdellinen oli kovin humaltunut, vaikka hän äkkiä näytti aivan\nselvinneen. Mutta todellisesti hän oli niin päissään, että hetkiseksi\nunohti olla raukkamainen; väkijuomain huurut olivat siinä määrin\nlamauttaneet hänen arvostelukykynsä, että hän ei osannut järkevästi\npunnita tekojensa seurauksia. Onhan käsitettävissä, että humaltunut ja\nkiukustunut jäniskin voisi tehdä jotakin ajattelematonta ja\nuhkarohkeata. Millään muulla tavoin ei Bu-lotin käytös ole\nselitettävissä; hän nousi äkkiä istuimelta, jolle maljansa juotuaan oli\nvaipunut, ja tempaisten oikealla puolellaan istuvan soturin tupesta\npuukon paiskasi sen täydellä voimallaan Ko-tania kohden. Taitavia ovat\nPal-ul-donin soturit sekä puukkojensa että nuijiensa sinkauttamisessa,\nja kun puukko heitettiin näin läheltä ja ilman varoitusta, ei puolustus\nvoinut tulla kysymykseen ja vain yksi seuraus oli mahdollinen. Kuningas\nKo-tan hervahti eteenpäin pöydän yli, veitsenterä sydämeen uponneena.\n\nLyhyt äänettömyys seurasi murhaajan raukkamaista tekoa. Valkoisena\nkauhusta peräytyi Bu-lot nyt verkalleen takanaan olevaa ovikäytävää\nkohti; mutta silloin hyökkäsi vimmastuneita sotureita paljastetut\npuukot kädessä esille, kostaakseen kuninkaansa kuoleman. Mutta Mo-sar\nasettui seisomaan poikansa viereen.\n\n\"Ko-tan on kuollut\", huusi hän. \"Mo-sar on kuningas! Suojelkoot\nPal-ul-donin uskolliset soturit hallitsijaansa!\"\n\nMo-sarilla oli melkoinen kannattajajoukko, joka pian ympäröitsi hänet\nja Bu-lotin, mutta moni puukko paljastui heitä vastaan, ja nyt\ntunkeutui Ja-don esille niiden välitse, jotka olivat kääntyneet päin\nvallanvaatijaa.\n\n\"Vangitkaa heidät molemmat!\" huusi hän. \"Pal-ul-donin soturit\nvalitsevat itse kuninkaansa, sittenkuin Ko-tanin murhaaja on kärsinyt\nrangaistuksensa kavalluksestaan.\"\n\nJohtajan ohjaamina, jota he sekä kunnioittivat että ihailivat, ryntäsi\nKo-tanille uskollisina pysyneet Mo-saria ympäröivän ryhmän kimppuun.\nHurja ja kauhea oli ottelu, jossa näköjään ei ajateltu mitään muuta\nkuin teurastamista ja riehuttiin vain tappamishalun vimmassa; ja kun\nkahakka oli tuimimmillaan, livahtivat Mo-sar ja Bu-lot kenenkään\nhuomaamatta pois juhlasalista.\n\nHe riensivät siihen palatsin osaan, joka oli varattu heidän\nvierailulleen. Täällä olivat heidän palvelijansa ja alemmat\nsaattuesotilaansa, joita ei ollut kutsuttu Ko-tanin juhlaan. Näiden\nkäskettiin kerätä nopeasti kokoon tavaransa heti tapahtuvaa lähtöä\nvarten. Kun kaikki oli valmista, -- ja siihen ei pitkää aikaa kulunut,\nkoska Pal-ul-donin sotilaat käyttävät vain vähän matkatamineita, --\nkääntyivät he marssimaan palatsin porttia kohti.\n\nÄkkiä Mo-sar lähestyi poikaansa. \"Prinsessa\", kuiskasi hän. \"Me emme\nsaa lähteä kaupungista ilman prinsessaa -- hänet omistaessamme on\nvaltaistuin jo puolittain hallussamme.\"\n\nBu-lot, nyttemmin täysin selvinneenä, epäröitsi. Hän oli saanut\nkyllänsä taistelusta ja vaarasta. \"Rientäkäämme nopeasti A-lurista\",\nkehoitti hän, \"tai muutoin saamme koko kaupungin kintereillemme. Tyttö\nei tulisi vastustelutta, ja se viivyttäisi meitä liiaksi.\"\n\n\"On runsaasti aikaa\", vakuutti Mo-sar. \"Ne tappelevat vielä\n_pal-e-don-sossa_. Kestää kauan ennenkuin he meitä kaipaavat, ja kun\nKo-tan on kuollut, ei kukaan muista moneen aikaan ajatella prinsessan\nturvallisuutta. Meidän hetkemme on nyt -- Jad-ben-Otho on sen meille\nsäätänyt. Tule!\"\n\nVastahakoisesti seurasi Bu-lot isäänsä, joka ensin ilmoitti sotilaille,\nettä näiden oli odotettava heitä ihan palatsin porttikäytävän\nsisäpuolella. Nopeasti lähestyivät isä ja poika prinsessan asuntoa.\nOvikäytävässä oli vain kourallinen sotilaita vartioimassa. Eunukit\nolivat poistuneet.\n\n\"_Pal-e-don-sossa_ tapellaan\", ilmoitti päällikkö kiihtymystä\nteeskennellen, kun he tulivat vartijain luo. \"Kuningas tahtoo, että\nmenette heti sinne, ja lähetti meidän vartioimaan prinsessan asuntoa.\nJoutukaa!\" käski hän, kun miehet epäröivät.\n\nSoturit tunsivat hänet ja tiesivät, että prinsessa huomenna\nkihlattaisiin hänen pojalleen Bu-lotille. Jos oli rettelö syntynyt,\nniin mikä on luonnollisempaa kuin prinsessan turvallisuuden uskominen\nMo-sarille ja Bu-lotille? Ja eikö Mo-sar ollut mahtava päällikkökin,\njonka käskyjä ei ollut hyvä vastustaa? He olivat vain tavallisia\nsotamiehiä, heimokahakoiden koulussa opetettuja, mutta he olivat\ntottuneet tottelemaan ylempäänsä, ja niin he lähtivät juhlasalia kohti,\n\"paikkaan-missä-miehet-syövät.\"\n\nOdottaen vain kunnes sotilaat olivat kadonneet näkyvistä, astui Mo-sar\neteissuojaman vastakkaisessa päässä riippuvien verhojen luo ja kiirehti\npoikansa seuraamana O-lo-an makuuhuonetta kohti. Äkkiarvaamatta miehet\nsitten syöksähtivät noiden kolmen nuoren naisen eteen. O-lo-a hypähti\nseisaalle. \"Mitä tämä merkitsee!\" kysyi hän suuttuneesti.\n\nMo-sar astui lähemmäksi. Hänen viekkaissa aivoissaan oli herännyt\neksytysjuoni. Jos se onnistuisi, sujuisi tehtävä helpommin kuin\nväkivaltaa käyttäen. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat Jane\nClaytoniin, ja hän oli jäädä töllistelemään kummastuksesta ja\nihailusta, mutta hillitsi itsensä ja palasi hetken hommaan.\n\n\"O-lo-a\", huudahti hän, \"kun saat tietää asiamme tärkeyden, niin suot\nmeille anteeksi. Meillä on ikäviä uutisia sinulle. Palatsissa on\nsyntynyt kapina, ja kuningas Ko-tan on surmattu. Metelöitsijät ovat\npäihtyneinä tunkeutumassa tänne. Meidän täytyy toimittaa sinut pois\nA-lurista -- ei ole hetkeäkään hukattavana. Tule, ja nopeasti!\"\n\n\"Isänikö kuollut?\" äännähti O-lo-a ja äkkiä hänen silmänsä levisivät\nsuuriksi. \"Silloin on minun paikkani täällä kansani keskuudessa\",\npäätti hän. \"Jos Ko-tan on kuollut, olen minä kuningatar, kunnes\nsoturit valitsevat uuden hallitsijan, -- sellainen on laki\nPal-ul-donissa. Ja jos minä olen kuningatar, ei kukaan voi pakottaa\nminua menemään miehelle, jota en halua puolisokseni, -- ja Jad-ben-Otho\ntietää, että minä en ole koskaan sietänyt sinun pelkuria poikaasi.\nMene!\" Hän osoitti hoikalla etusormellaan käskevästi oviaukkoa kohti.\n\nMo-sar näki, etteivät nyt auttaisi juonet eikä suostuttelu, ja jokainen\nminuutti oli kallis. Hän vilkaisi jälleen O-lo-an vieressä seisovaan\nkauniiseen naiseen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta palatsin\njuoruista hän hyvin arvasi, että tämä ei voinut olla kukaan muu\nkuin jumalainen muukalainen, jonka Ko-tan oli aikonut tehdä\nkuningattarekseen.\n\n\"Bu-lot\", huusi hän pojalleen, \"ota sinä oma naisesi, ja minä otan\n-- omani!\" Näin sanoen hän ryntäsi äkkiä eteenpäin ja tarttuen Janea\nvyötäisiltä nosti hänet syliinsä. Ennenkuin O-lo-a tai Pan-at-li\naavistikaan hänen tarkoitustaan, hävisi hän uutimien välitse, vieden\nrimpuilevan ja reutovan naisen väkisin mukanaan.\n\nSitten Bu-lot yritti tarttua O-lo-aan, mutta O-lo-alla oli Pan-at-linsa\n-- hurja pieni tiikeritär villistä Kor-ul-jasta, -- eikä Pan-at-li\nollut nimensä mukainen. Niinpä Bu-lot saikin kokea, että nämä kaksi\nolivat hänelle liikaa. Kun hän yritti nostaa O-lo-aa, kantaakseen hänet\npois, tarrautui Pan-at-li hänen sääriinsä ja tempoi ahdistajaa nurin.\nBu-lot potki häntä kiukkuisesti, mutta tyttö ei hellittänyt; ja vihdoin\nhuomatessaan olevansa vaarassa sekä menettää prinsessan että viivästyä\ntakaa-ajajien tavoitettavaksi, jollei pääsisi irti tästä riuhtovasta ja\nkynsivästä naaras-jatosta, hän paiskasi O-lo-an permannolle, tarttui\nPan-at-lia hiuksista, veti puukkonsa ja...\n\nUutimet hänen takanaan jakautuivat äkkiä. Kahdella ketterällä\nloikkauksella syöksähti notkea olento huoneen poikki, ja ennenkuin\nBu-lotin puukko ehti maaliinsa tartuttiin hänen ranteeseensa takaapäin,\nja kauhean iskun murskatessa hänen takaraivonsa hän lysähti hengetönnä\nlattialle. Bu-lot -- pelkuri, kavaltaja ja murhaaja -- kuoli\ntietämättä, kuka hänet kellisti.\n\nKun Apinain Tarzan hyppäsi allikkoon gryfin kuilussa A-lurin\ntemppelin alla, olisi saattanut otaksua, että viimeinen, sokea\nitsesäilytysvaiston ponnistus siinä vain pyrki edes hetkiseksi\nviivyttämään välttämätöntä murhenäytelmää, jossa jokaisen täytyy kerran\nesittää pääosaa pienellä näyttämöllään. Mutta ei -- nuo tyynet harmaat\nsilmät olivat keksineet ainoan pakomahdollisuuden, minkä ympäristö ja\nolosuhteet tarjosivat: kuunvaloisen pikku täplän vettä, joka välkkyi\nvähäisen kallioaukon läpi lätäkön tuonpuoliselta laidalta. Nopein,\nrivakoin vetäisyin hän ui minkä ennätti, tietäen että vesi ei suinkaan\narastuttaisi hänen ahdistajaansa. Ja heti hän kuulikin valtavan\nmolskahduksen, kun isoruhoinen eläin paiskautui lammikkoon hänen\ntakanaan ja alkoi vimmatusti velloen tehdä matkaa hänen vanavedessään.\nHän lähestyi aukkoa. Olisiko se kyllin iso, jotta hän saisi ruumiinsa\nsiitä tungetuksi? Ainakin se osa, joka näkyi vedenpinnan yli, oli liian\npieni rako. Hänen henkensä riippui siitä, minkä verran aukkoa riitti\npinnan alapuolella. Ja nyt se oli aivan hänen edessään ja gryf hänen\nkintereillään. Ei ollut vaihtoehtoa -- ei muuta toivoa. Apinamies\nkäytti suurten voimiensa täysimmän ponnistuksen muutamiin viimeisiin\nvetäisyihin, ojensi kädet eteensä vedenhalkaisijaksi ja sukelsi pinnan\nalitse reikää kohti.\n\nPettynyt Lu-don kiehui raivosta, kun muukalaisnainen oli suistanut\nhänet omaan satimeensa. Hän kykeni tietysti pelastautumaan\nGryf-temppelistä, johon vangin nokkeluus oli hänet tilapäisesti\nteljennyt; mutta lyhyimmänkin viivytyksen aikana ehtisi Ja-don viedä\nvangin pois temppelistä ja luovuttaa hänet Ko-tanille. Ylipappi vannoi\nkuitenkin kautta Jad-ben-Othon ja kaikkien uskontonsa paholaisten vielä\nriistävänsä itselleen kaunottaren. Hän vihasi Ko-tania. Salaisesti hän\noli liittynyt kannattamaan Mo-saria, josta tulisi hänelle aulis kätyri.\nEhkäpä hän siis tästä saisi kauan odottamansa tilaisuuden -- verukkeen,\njolla nostattaisi kansan kapinaan, kukistaisi Ko-tanin ja korottaisi\nvaltaistuimelle Mo-sarin, hänen, Lu-donin, ollessa Pal-ul-donin\ntodellisena hallitsijana. Hän lipaisi ohuita huuliaan, etsiessään\nikkunaa, josta Tarzan oli tullut sisälle ja joka nyt oli ainoana\npääsytienä hänelle itselleen. Varovasti hiipi pappi lattian yli,\nhapuillen käsillään, ja kun hän sitten havaitsi, että salaluukkukin oli\nhänelle viritetty, pääsi tuima ärähdys hänen huuliltaan. -- Sitä\nnaaraspaholaista! -- jupisi hän. -- Mutta hän saa maksaa, hän saa\nmaksaa! Kautta Jad-ben-Othon, hän saa kalliisti maksaa!\n\nHän ryömi ulos ikkunasta ja kiipesi helposti seinää pitkin maahan.\nAjaisiko hän takaa Ja-donia ja naista, uskaltautuen karskin\npäällikön kanssa vihaväleihinkin, vai odottaisiko aikaansa, kunnes\npetollisuudella ja vehkeillä pääsisi tarkoituksensa perille? Hän\nvalitsi jälkimmäisen ratkaisun, kuten hänenkaltaiseltaan saattoi\nodottaakin. Mennen asumukseensa hän kutsui luokseen joitakuita pappeja\n-- sellaisia, jotka olivat hänen parhaita uskottujaan ja ottivat osaa\nhänen kunniahimoiseen pyrkimykseensä, että temppeli saisi palatsin\nehdottomaan herruuteensa. Kaikki nämä miehet vihasivat Ko-tania.\n\n\"Aika on tullut\", ilmoitti hän heille, \"korottaa temppelin mahti\nratkaisevasti palatsin määräämisvaltaa korkeammalle. Ko-tanin tulee\nväistyä Mo-sarin tieltä, sillä Ko-tan on uhmannut teidän ylimmäistä\npappianne. Mene siis, Pan-sat, kutsumaan Mo-sar salaa temppeliin, ja te\ntoiset lähtekää kaupungille varoittamaan meille uskollisia sotureita,\njotta he olisivat valmiit ja käytettävissä, kun hetki lyö.\"\n\nTuntikauden he vielä pohtivat valtiokaappauksen yksityiskohtia. Joku\ntunsi orjan, joka temppelin käsirummulla annetusta merkistä survaisisi\npuukon Ko-tanin sydämeen vapautensa lunnaaksi. Toinen arveli erään\npalatsiupseerin salaisuuden tietämisellä voivansa pakottaa asianomaisen\npäästämään joukon Lu-donin sotureita erinäisiin palatsin osiin.\nMo-sarin ollessa kylttinä tuntui salahankkeen onnistuminen kutakuinkin\nvarmalta, ja niin he hajaantuivat kukin asioilleen palatsiin ja\nkaupunkiin.\n\nKun Pan-sat astui palatsin alueelle, kuuli hän äkillistä hälinää\n_pal-e-don-son_ suunnalta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin näki Lu-don\nkummakseen hänen palaavan ylipapin huoneistoon hengästyneenä ja\nkiihtyneenä.\n\n\"Mitä nyt, Pan-sat?\" huudahti Lu-don. \"Ajavatko sinua paholaiset?\"\n\n\"Oi mestari, meidän aikamme on tullut ja mennyt sillä välin kuin\nistuimme täällä suunnittelemassa. Ko-tan on jo kuollut ja Mo-sar on\npaennut. Hänen puoluelaisensa taistelevat palatsin soturien kanssa,\nmutta heillä ei ole päämiestä, kun Ja-don johtaa toisia. Kykenin\nsaamaan vain vähän selkoa muutamilta säikkyneiltä orjilta, jotka olivat\npaenneet nujakan alussa. Eräs kertoi, että Bu-lot oli tappanut\nkuninkaan, ja sanoi nähneensä Mo-sarin ja murhaajan rientävän pois\npalatsista.\"\n\n\"Ja-don\", jupisi ylimmäinen pappi. \"Ne hupsut huutavat hänet\nkuninkaaksi, jollemme toimi ripeästi. Mene kaupungille, Pan-sat -- ole\nnopsa ja huutele sanomaa, että Ja-don surmasi kuninkaan ja yrittää\nanastaa valtaistuimen O-lo-alta. Lisäile siihen parhaasi mukaan, että\nJa-don on uhannut tuhota papit ja heittää alttarin Jad-ben-luliin.\nHälytä kaupungin soturit ja yllytä heitä tekemään heti hyökkäys. Vie\nheidät temppeliin salakäytävän kautta, jonka vain papit tietävät.\nSiellä voimme kannustaa heidät ryntäämään palatsia vastaan ennen\nkuin ehtivät kuulla totuuden. Mene, Pan-sat -- älä viivyttele\nsilmänräpäystäkään.\n\n\"-- Mutta maltas\", huusi hän, kun pappi kääntyi lähteäkseen huoneesta;\n\"näitkö vilahdustakaan ja kuulitko mitään siitä vieraasta valkoisesta\nnaisesta, jonka Ja-don sieppasi Gryf-temppelistä, missä pidimme häntä\nvangittuna?\"\n\n\"En muuta kuin että Ja-don vei hänet palatsiin ja uhkasi pappeja\nväkivallalla, jos eivät sallisi hänen mennä ohitseen\", vastasi Pan-sat.\n\"Tämän ne minulle kertoivat, mutta mihin hänet on palatsissa kätketty,\nsitä en tiedä.\"\n\n\"Ko-tan määräsi hänet vietäväksi Kiellettyyn puutarhaan\", sanoi Lu-don,\n\"epäilemättä löydämme hänet sieltä. Ja lähde nyt toimittamaan\ntehtäväsi, Pan-sat.\"\n\nLu-donin kammion viereisessä käytävässä nojaili kamalasti naamioitu\npappi seinää vasten oviaukkoa verhoavan uutimen ääressä. Jos hän\nkuunteli, täytyi hänen erottaa kaikki, mitä Pan-sat ja ylipappi\nkeskenään haastoivat; ja että hän oli kuunnellut, sen saattoi päättää\nhänen nopeasta väistymisestään läheisen käytävän varjoon, kun alempi\npappi astui lattian yli ovea kohti. Pan-sat meni matkoihinsa,\ntietämättä toisen läsnäoloa, vaikka melkein hipaisi häntä rientäessään\nsalakäytävää kohti, joka johti Jad-ben-Othon temppelistä syvältä\npalatsin alitse sen takana sijaitsevaan kaupunkiin; eikä hän myöskään\nhuomannut, että äänetön olento seurasi hänen jäljessään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nLu-donin juoni raukeaa\n\n\nPettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis,\nhalkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä\nolevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili\najatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi\nylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun\nhän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen\nainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu\nhuoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen\nkerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se\nei ollut helposti ratkaistava kysymys.\n\nKuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti\nrannalla -- ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin\nalueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään\nvoittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle\nhän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen\nsileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan\nulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa\npäästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä\nnäkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo --\nuiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän\npysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä.\nHiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea\niho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä\nsuihkuina.\n\nHänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain\nkuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän\nsuuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli,\nseurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja\nsitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa\nyhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän\nsyvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat\npikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita\naukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa\nerottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli\nlähettyvillä -- arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista\nkammioista.\n\nPäästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan\nmahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja\nkokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän\nhiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona,\nvirkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin\nuutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan.\nTovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea\nruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä\nmyöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan\nkorahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja\nkolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu\nJad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.\n\nHän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen\nhaarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella\nolevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten\nkäytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka\nverhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi\ntaaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa\navautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta\ntuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti\nkunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille\npiilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.\n\nHe astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli\nyhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti\npikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen\nkomeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin\najoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän\nedessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden\nkaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin\nluoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.\n\nVarmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi\nmatkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin.\nKäytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä\njuuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat,\njotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi\naskelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä\nheidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän\ntasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli\npieni muraläjä.\n\nLaskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä\nkivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän,\njonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän\npoisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse.\nJättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan\naukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan\nkäytävän pimennossa taampana.\n\nHeti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja\nhavaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin\npuolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä.\nPenger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen\nperäpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin\njatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.\n\nHänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja\ntarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu\nopastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä,\npiirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa,\njoka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän\nvarmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin\nkärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä\nvarsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt\nhänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän\noli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan\nLu-donin ja Pan-satin keskustelua.\n\nYksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin\nsaattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle,\njosta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen\ntähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut\nnämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään\npalatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli\nvarattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.\n\nHän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan\nohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot.\nSotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti\nkohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei\npaljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat\ntosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen\nvarsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.\n\nHän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota\netsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja\nPan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut\nvielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että\npuutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille,\njoten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli\nvoinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli\nluonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta\nO-lo-an asuinsijoilta.\n\nMissä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli\nhyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä\nhän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä\nsuuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä\nKiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.\n\nIhmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten\nhänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä\nsisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden\nläpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet\nkiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle.\nSiellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa.\nToinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.\n\nJuuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi\nO-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti\npuukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin\nhaittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui\npetoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.\n\nKun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset\nsamalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut\npäänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt\nhänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden\nvakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian\nalkavan tulvia heidän huuliltaan.\n\n\"Sano minulle\", huudahti hän, \"missä se oman rotuni nainen on, jonka\nJa-don toi tänne temppelistä?\" -- \"Hän on vasta hetkisen ollut poissa\",\nvastasi O-lo-a; \"Mo-sar, tuon otuksen isä\", ja neitonen viittasi\nsuuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, \"sieppasi hänet ja vei\nmukanaan.\"\n\n\"Minne päin?\" kysyi Tarzan. \"Kerro nopeasti.\"\n\n\"Tuolle suunnalle\", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta\nMo-sar oli lähtenyt. \"He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen\nTu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle.\"\n\n\"Minä menen häntä etsimään\", sanoi apinamies Pan-at-lille; \"hän on\npuolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja\npalauttaakseni sinut Om-atille.\"\n\nEnnenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse,\njotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän\njuoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät\nho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja\nlaski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden\ntäyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen\nalemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin\nsotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.\n\nKun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan\npäähineen permannolta, nousi kova meteli. \"Jumalanpilkkaaja!\nTemppelinhäväisijä!\" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta\njoukossa oli muutamia, jotka huusivat: \"Dor-ul-Otho!\" siten ilmaisten,\nettä vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen\njumaluuteensa.\n\nAstua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan\nsoturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin\nmahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä\nmiehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin\nkäytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain\nviivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.\n\n\"Seis!\" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. \"Minä olen\nDor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta\ntulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on\nsuunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta\nMo-sar huudettaisiin kuninkaaksi -- Mo-sar, josta tulisi Lu-donin\njuoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos\ntahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta\npalatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset\nmiehet.\"\n\nHe epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. \"Mitä takeita on meillä\",\nkysyi hän, \"ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin\nkahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?\"\n\n\"Henkeni on teille takuuna\", vastasi Tarzan. \"Jos huomaatte minun\nvalehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin\nikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit\nkeräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa.\" Ja odottamatta enempää\nväittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti\npalatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.\n\nHitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen\nsuurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla\njohtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä,\njonka valehäntä laahautui hervottomasti takana -- mutta hänestä se ei\nollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta\nrakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, -- ja\nviimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden,\njoka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien\nnoustessa liikekannalle -- papiston komennuksesta.\n\n\"Totta puhuit, muukalainen\", sanoi Tarzanin vieressä asteleva\npäällikkö; \"tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit.\"\n\n\"Ja nyt\", vastasi apinamies, \"kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon\nlähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden.\nSanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä\nunohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi\nLu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta.\"\n\n\"Minä en unohda\", vastasi päällikkö. \"Mene matkallesi. Meitä on\nkylliksi kukistaaksemme kavaltajat.\"\n\n\"Sano minulle\", kysyi Tarzan, \"miten saatan tuntea Tu-lurin kaupungin?\"\n\n\"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja\njärveä nimitetään Jad-in-luliksi.\"\n\nHe lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä\nuudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan\nmitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö\nkorotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti\nyhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko\nsamalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.\n\nTyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se\nvahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja\nkiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat\neteenpäin etelään, kohti Tu-luria.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nJanen pako\n\n\nMo-sarin kantaessa Jane Claytonia kuningas Ko-tanin palatsista reutoi\nvangittu herkeämättä vastaan, päästäkseen jälleen irti. Ryöstäjä koetti\npakottaa häntä kävelemään, mutta uhkauksista ja ärähdyksistä huolimatta\nei Jane tahtonut vapaaehtoisesti edetä ainoatakaan askelta sille\nsuunnalle jonne toinen oli pyrkimässä. Päinvastoin heittäysi hän maahan\njoka kerta kun mies yritti asettaa hänet jaloilleen, joten hänen täytyi\nkantaa saalistaan, lopulta sitoen uhrilta kädet ja panna hänelle kapula\nsuuhun, säästyäkseen enemmiltä naarmuilta, sillä tämän naisen\nrohkeus ja voima olivat suuremmat kuin hänen kauneudestaan ja\nhentoudestaan olisi saattanut päätellä. Saavuttuaan vihdoin miestensä\nkokoontumispaikalle tunsi Mo-sar todellista huojennusta, kun sai\nluovuttaa vankinsa kahden rotevan soturin huostaan; mutta näiden oli\npakko kantaa ryöstettyä naista, sillä Mo-sar pelkäsi Ko-tanin\nseuralaistensa kostoa siinä määrin, ettei sietänyt mitään viivytystä.\n\nJa näin he laskeutuivat alas kallioilta, joihin A-lur on louhittu\nJad-ben-lulin alapäätä reunustaville niityille. Järven rannalla oli\nvahva ruuhilaivue. Alukset oli koverrettu puunrungoista keula ja perä\nveistettyinä kummallisten nisäkkäiden ja lintujen muotoisiksi, ja ne\noli kirkkaasti värittänyt joku sen alkeistehoisen taidesuunnan mestari,\njoka ei onneksi ole vailla harrastajia nykyaikanakaan.\n\nTällaisen ruuhen perään soturit Mo-sarin viittauksesta heittivät\nvankinsa. Mo-sar itse asettui seisomaan hänen viereensä, soturien\nsijoittuessa paikoilleen ruuhiin ja valitessa meloja.\n\n\"No, kaunokainen\", sanoi hän, \"olkaamme ystäviä, niin sinulle ei tehdä\npahaa. Saat nähdä, että Mo-sar on suopea isäntä, jos tottelet häntä.\"\nJa luullen tekevänsä muukalaiseen hyvän vaikutuksen Mo-sar poisti\nhäneltä suukapulan ja irroitti hihnat ranteista, hyvin tietäen, että\nhän ei voisi päästä pakoon sotilaitten ympäröimänä; ja kun he kohta\nliukuisivat ulapalla, olisi vanki yhtä hyvässä tallessa kuin telkien\ntakana.\n\nJa laivue lähti liikkeelle sadan melan keveän loiskahtelun tahdissa,\nseuratakseen niiden jokien ja järvien mutkia, joiden kautta\nJad-ben-Othon laakson vedet tyhjentyvät laajaan etelän rämeeseen.\nLepäillen toisen polvensa varassa soturit katselivat keulaan päin ja\nväsyneenä turhiin yrityksiin saada nyrpeältä vangiltaan vastauksia\nkyyrötti Mo-sar viimeisen ruuhen pohjalla, selin Janeen, ja nojasi\npäätänsä parrasta vasten aikoen torkahtaa.\n\nNäin he soluivat ääneti Jad-ben-lulin laskuväylänä olevan pienen joen\nvihantain rantain välitse, milloin kuutamossa, milloin veden yli\nriippuvien puunoksien tummassa siimeksesä, ja vihdoin toista järveä\npitkin, jonka mustat rantaviivat näyttivät kuutamoisen yön\nkummallisessa kimmelteessä kaukaisilta.\n\nJane Clayton istui valppaana viimeisen ruuhen perässä. Monet kuukaudet\nhän oli ollut herkeämättömän valvonnan alaisena, ensin toisen rodun\nvankina ja nyt toisen. Siitä etäisestä päivästä asti, jona kapteeni\nFritz Schneider alkuasukasjoukkoineen oli sodan vaatimusten nimessä\nryöstänyt ja hävittänyt Greystoken kartanon ja vienyt kartanonrouvan\nmukanaan, ei tämä ollut kertaakaan hengähtänyt vapaasti. Siitä, että\noli vauriotta suoriutunut lukemattomista vaaroista, kiitti hän\nyksinomaan hyvän ja aina läsnäolevan kaitselmuksen huolenpitoa.\n\nEnsiksi häntä oli saksalaisen päämajan käskystä pidetty panttivankina,\njosta saattoi olla suurta hyötyä, eikä hänen näinä kuukausina ollut\ntarvinnut kärsiä tylyä kohtelua eikä puutetta. Mutta kun saksalaiset\nlopulta olivat joutuneet pahaan ahdinkoon yhä suurempien voimien\nkokoontuessa heitä vastaan Itä-Afrikassa, oli päätetty siirtää hänet\nloitommaksi sisämaahan, ja nyt liittyi vaikutteihin karvasmielisyyttä\nsiitä, että hänen puolivilli puolisonsa oli ovelasti kiusannut ja\nhäirinnyt heitä pirullisella sitkeydellä ja nerokkuudella. Tämä\nsissitoiminta oli johtanut melkoiseen kurin höltymiseen sillä seudulla,\njonka hän oli toimialueekseen valinnut. Heillä oli aihetta syyttää\nhäntä eräiden upseerien kuolemasta, jotka hän oli omin käsin ottanut\nhengiltä, ja kokonaisen juoksuhautaverkoston hävittämisestä, mikä oli\ntehnyt tuhoavan kiertoliikkeen brittiläisille mahdolliseksi. Tarzan oli\neksyttänyt heitä nenästä joka taholla, antaen yhä uusia näytteitä\nsellaisesta viekkaudesta ja sisukkuudesta, että viholliset pelkäsivät\nhänen pelkkää nimeäänkin. Sitä juonta, jolla he lady Greystoken\nryöstäessään olivat uskottaneet tämän saaneen surmansa kahakassa,\nolivat he tuhannesti katuneet, päämajansa olematta kuitenkaan vielä\nselvillä, milloin oli edullisinta esittää jokin sopimustarjous asiasta.\nTällävälin ei mieliala voinut olla kääntymättä ynseäksi vangille, joka\noli käynyt noin kalliiksi.\n\nLähettäessään lady Greystoken sisämaahan, pois voitollisten\nbrittiläisten ladulta, olivat he valinneet hänen saattajakseen\nluutnantti Erich Obergatzin, joka oli ollut toisena upseerina\nSchneiderin komppaniassa ja ainoana sen upseereista säilynyt\napinamiehen kostolta. Pitkän aikaa oli Obergatz pitänyt Janea eräässä\nalkuasukaskylässä, jonka päällikkö vielä tunnusti Saksan vallan. Täällä\nollessaan sai Jane aluksi vain kokea rasitusta mukavuuksien puutteesta,\nsillä etäisen ylipäällikön määräykset pitivät toki Obergatzia itseään\nkurissa; mutta ajanmittaan kävi elämä kylässä sietämättömäksi, kun\ntoiminnanhaluinen preussilainen kylläännyttävissä olosuhteissa ärtyi\nrettelöisiin väleihin mustien sotilaittensa ja kyläläisten kanssa. Hän\nei näyttänyt huomaavan tai itselleen tunnustavan, vaikka Jane\nClaytonille oli aivan selvää, että alkuasukassotilaitten myötätunto\noli kyläläisten puolella ja että kaikki olivat kiusaantuneet\npahantuulisiksi. Vähäisinkin kipinä riitti saamaan aikaan räjähdyksen,\nkun luutnantti ei erityisesti ryhtynyt sovittelemaan omaa\nesiintymistään tämän tukalan leiriolon tekemiseen viihdyttävämmäksi.\n\nPurkaus tapahtui sitten aivan odottamattomalla tavalla, sotanäyttämöltä\npalaavan ja Saksan alamaisiin kuuluvan alkuasukkaan aiheuttamana. Jalat\nhellinä, nääntyneenä hän laahusti kylään myöhään eräänä iltapäivänä, ja\nennenkuin Obergatz edes tiesi hänen tulostaan, oli koko kylässä\nselvillä, että Saksan valta oli Afrikassa loppunut. Ei kestänyt kauan,\nennenkuin luutnantin alkuasukassotilaat tajusivat, että sitä mahtia,\njoka piti heitä palveluksessaan, ei enää ollut eikä siis enää\npalkkarahojenkaan maksajaa. Tai niin he ainakin arvelivat. Heille ei\nObergatz enää ollut muuta kuin voimaton ja vihattu muukalainen, ja\nlyhyen lopun hän olisi todella saanutkin, jollei alkuasukasnainen, joka\noli uskollisen koiran tavoin kiintynyt Jane Claytoniin, olisi\nkiireimmiten tuonut tälle sanaa murhasuunnitelmasta, sillä viattoman\nvalkoisen naisen kohtalo oli samassa vaakakupissa kuin upseerinkin.\n\n\"Nyt he jo kiistelevät siitä, kuka saa teidät omistaa\", kertoi hän\nJanelle.\n\n\"Milloin he hyökkäisivät kimppuumme?\" kysyi Jane. \"Kuulitko heidän\nsiitä mainitsevan?\"\n\n\"Tänä yönä\", vastasi vaimo, \"sillä nytkin, kun hänellä ei ole ketään\ntaistelemassa puolestaan, pelkäävät he yhä valkoista miestä. Siksi he\ntulevat yöllä ja tappavat hänet vuoteeseen.\"\n\nJane kiitti naista ja lähetti hänet pois, jottei hänen naapureissaan\nheräisi jälkeenpäin epäluuloa häntä kohtaan. Lady Greystoke meni heti\nhökkeliin, jossa Obergatz asui. Hän ei ollut käynyt siellä koskaan\nennen, ja saksalainen kohotti kummastuneena katseensa nähdessään, kuka\nhänen vieraansa oli.\n\nLyhyesti hän kertoi kuulemansa upseerille. Alussa tämä ajatteli vain\nsoturikunniansa puolustamista, mutta Jane mykistytti hänet\npäättäväisesti.\n\n\"Sellainen puhe on hyödytöntä\", sanoi hän. \"Olette ärsyttänyt itseänne\nvastaan näiden ihmisten vihan. Olkoonpa heille kerrottu huhu totta tai\nvalhetta, he uskovat sitä, eikä teillä nyt ole mitään muuta keinoa kuin\npako. Olemme kumpainenkin ennen aamua hengettöminä, jollemme kykene\nlähtemään kylästä kenenkään näkemättä. Ette mitenkään voi lannistaa tai\npuheella suostuttaa sellaista ylivoimaa.\"\n\n\"Luulette siis, että asema on niin ehdoton?\" virkkoi luutnantti ja\nhänen sävyssään ja äänessään ilmeni huomattava muutos.\n\n\"Asia on aivan niinkuin teille kerroin\", vastasi toinen. \"Ne tulevat\ntänä yönä surmaamaan teidät maatessanne. Hankkikaa minulle pistooleja,\nkivääri ja ammuksia, niin olemme menevinämme viidakkoon metsästämään.\nNiin olette usein tehnyt. Kenties herättää epäluuloa, että minä seuraan\nteitä, mutta se täytyy meidän uskaltaa. Ja muistakaa, arvoisa herra\nluutnantti, puhutella palvelijoitanne kiivastellen, jotta he eivät\nkäytöksestänne huomaa teidän aavistavan, mitä heillä on mielessä. Jos\nkaikki käy hyvin, niin lähdemme viidakkoon metsästämään, eikä meidän\nole tarvis palata. -- Mutta nyt on teidän ensin vannottava, että niin\nturvattomaksi koituvassa asemassani saan teiltä täysin kunniallista\nkohtelua.\"\n\n\"Minä vannon\", vastasi mies juhlallisesti, \"Jumalan ja keisarin\nnimessä, että teille ei tapahdu mitään pahaa minun puoleltani, lady\nGreystoke.\"\n\n\"Hyvä on, me teemme tämän liiton auttaaksemme toisiamme takaisin\nsivistyneeseen maailmaan, kansallisen vastahakoisuutemme unohtaen\",\nlausui Jane.\n\nObergatz oli herännyt rivakalle tuulelle. Hän haki Janelle pistooleja\nja ylimääräisen kiväärin, samoin kuin patruunavöitäkin. Äreänkarskisti\nkutsui hän palvelijoitaan, sanoen heille lähtevänsä valkoisen _kalin_\nkanssa viidakkoon metsästämään. Riistan liikkeelleajajien oli\nlähdettävä pohjoiseen pienelle mäelle asti ja sitten kierrettävä\ntakaisin itäpuolitse kylää kohti. Pyssynkantajien piti ottaa\nylimääräisiä aseita, samota hänen ja Janen edellä hitaasti itäänpäin ja\njäädä heitä odottamaan kaalamolle noin kolmen neljänneskilometrin\npäähän. Neekerit ryhtyivät hommiin tavallista kerkeämmin, ja sekä Jane\nettä Obergatz saattoivat havaita, että he kylästä lähtiessään\nkuiskailivat ja naureskelivat keskenään. \"Niistä hylyistä on perin\nhauskaa pilaa\", murisi Obergatz, \"että minä kuolemani aattona ensin\nlähden hankkimaan heille lihaa.\"\n\nHeti kun pyssynkantajat katosivat viidakkoon kylän taakse,\nseurasivat molemmat eurooppalaiset samaa polkua, eivätkä Obergatzin\nalkuasukassotilaat enempää kuin kylänpäällikönkään asemiehet yrittäneet\nheitä estää, sillä hekin epäilemättä hyvin mielellään näkivät, että\nvalkoiset noutaisivat heille vielä aterian.\n\nPuolen kilometrin päässä kylästä Obergatz kääntyi kaalamolle vievältä\npolulta etelää kohti, ja rientäen eteenpäin nuo kaksi koettivat ehtiä\nmahdollisimman loitos kylästä ennen yön tuloa. He tiesivät entisten\nisäntäinsä tavoista, että yöllä ei ollut suurtakaan pelkoa\ntakaa-ajosta, koska kyläläiset kunnioittivat Numaa, leijonaansa, liian\npaljon, tarpeettomasti uskaltautuakseen paaluvarustuksensa ulkopuolelle\nniinä hetkinä, jotka eläinten kuningas mieluimmin valitsi\nmetsästysajakseen.\n\nJa näin alkoi näköjään loppumaton sarja kauheita päiviä ja hirveitä\nöitä, kun nämä kaksi ponnistivat etelää kohti melkein käsittämättömissä\nvaikeuksissa, puutteissa ja vaaroissa. Itärannikko oli lähempänä, mutta\npäättäväisesti kieltäytyi Obergatz antautumasta vaaraan joutua brittien\nkäsiin, palaamalla alueelle, jota nämä nyt pitivät hallussaan. Hän\ntahtoi sensijaan yrittää tunkeutua aarniometsän halki Etelä-Afrikkaan,\notaksuen siellä buurien keskuudesta varmasti tapaavansa myötätuntoista\nväkeä, joka keksisi jonkun keinon hänen päästäkseen turvallisesti\ntakaisin Saksaan, ja Janen oli pakko seurata häntä.\n\nSamoilullaan he joutuivat vuorten yli Jad-ben-Othon laaksoon isonlaisen\nvirran lähteille, joka vuoristosta alkunsa saatuaan yhtyi suurempaan\nvaltajokeen alempana laaksossa; yhtymäkohta oli sen järven alapuolella,\njonka pohjoisella rannalla A-lur sijaitsi. Samassa yllätti heidät\njoukko ho-donilaisia sotilaita. Obergatz pääsi livistämään, mutta Jane\nvietiin vankina A-luriin. Sen koommin hän ei ollut saksalaista nähnyt\neikä hänestä kuullutkaan; hän ei tiennyt, oliko upseeri joutunut tuhon\nomaksi tässä oudossa maassa vai oliko hänen onnistunut välttää sen\nvillejä asukkaita ja vihdoin selviytyä Etelä-Afrikkaan.\n\nJane puolestaan oli ollut vuorotellen teljettynä palatsiin ja\ntemppeliin, sikäli kuin Ko-tanin tai Lu-donin onnistui ovelalla\njuonimisellaan joksikin aikaa riistää hänet kilpailijalta. Ja nyt hän\nvihdoin oli uuden isännän hallussa, jonka hän temppelin ja palatsin\njuoruista tiesi julmaksi ja turmeltuneeksi. Ja hän oli viimeisen ruuhen\nperässä, ja jokaisen vihollisen selkä oli käännettynä häneen, samalla\nkun melkein hänen jalkainsa juuressa viruvan Mo-sarin äänekäs\nkuorsaaminen ilmoitti, että mies nukkui tajuamatta mitään tämän\nmaailman asioista.\n\nTumma ranta häämöitti lähempänä etelässä, kun lady Greystoke livahti\nhiljaa ruuhen perän yli järven viileihin aaltoihin. Hän liikkui juuri\nsen verran että kykeni pitämään sieraimensa vedenpinnan yläpuolella,\nkunnes ruuhi vain heikosti näkyi laskevan kuun viimeisissä säteissä.\nSitten hän ui ripeästi eteläistä rantaa kohti.\n\nYksinään aseettomana, melkein alastomana tienoolla, jolla pedot ja\nvihamieliset ihmiset samoilivat, tunsi hän kuitenkin ensi-kertaa moneen\nkuukauteen riemua ja helpotusta. Hän oli vapaa! Entäpä jos seuraava\nhetki tuottikin kuoleman! Hän nautti jälleen edes lyhyen tuokion\nehdotonta vapautta. Hänen verensä kohahteli tästä melkein unohdetusta\naistimuksesta, ja tuskin sai hän pidätetyksi ilonhuudahduksen,\nnoustessaan tyynestä vedestä ja seisahtuessaan hiljaiselle rannalle.\n\nAh, jospa hänen mahtava puolisonsa nyt vain olisi ollut hänen\nvierellään! Miten ääretöntä riemua ja onnekkuutta hän silloin olisikaan\ntuntenut! Hän ei kaivannut mitään enempää. Kaupunkien loisto,\nsivistyksen- mukavuudet ja ylellisyydet eivät olleet hänestä\npuoleksikaan niin kiehtovia kuin viidakon ihana vapaus.\n\nLeijona karjui pimennossa oikealla, herättäen suloista värähtelyä hänen\nruumiissaan. Hiukset tuntuivat hänen niskassaan kohoavan pystyyn --\neikä hän kuitenkaan pelännyt. Joiltakin ammoisilta esivanhemmilta\nperityt lihakset vastasivat vaistomaisesti vanhan vihollisen läsnäoloon\n-- siinä kaikki. Hän eteni hitaasti ja varovasti metsää kohti. Jälleen\nkuului leijonan karjahdus, tällä kertaa lähempää. Hän etsi matalalle\nriippuvaa oksaa ja sellaisen löydettyään kiepautti itsensä ketterästi\npuun ystävälliseen suojaan. Pitkä ja vaarallinen vaellus Obergatzin\nseurassa oli harjaannuttanut hänen jäntereensä ja hermonsa sellaisiin\noutoihin tapoihin. Hän haki turvallisen lepopaikan Tarzanin neuvojen\nmukaan, ja sinne hän kiepahti yöpuulle kolmenkymmenen jalan korkeudelle\nmaasta. Häntä vilutti ja hän tunsi olonsa epämukavaksi, mutta hän\nnukkui kuitenkin, sillä hänen sydäntään lämmitti uusi toivo ja hänen\nväsyneet aivonsa olivat saaneet hetkiseksi huojennusta.\n\nHän nukkui, kunnes korkealle kohonneen auringon lämpö herätti hänet.\nHän oli levännyt, ja hän jaksoi ruumiillisesti yhtä hyvin kuin hänen\nsydämensä oli keveä. Viihdytyksen ja onnen tunne tunki läpi hänen\nolemuksensa. Hän nousi keveästi huojuvalla vuoteellaan, ojenteli\nlehväin välitse vilkkuvan auringonvalon täplittämiä alastomia raajojaan\nja nuorteata ruumistaan, ja hänen liikkeissään oli kismittelevää\nvelttoutta muistuttaen pantteria. Valppain silmin hän tähyili alas ja\nheristi korviaan, jostakin varoittavasta äänestä tietääkseen vihollisia\n-- ihmisiä tai eläimiä -- olevan lähellä. Päästyään vihdoin varmuuteen,\nettä ympäristöllä ei ollut mitään pelättävää, hän kapusi maahan. Hän\nolisi halunnut kylpeä, mutta järvi oli liiaksi avorantainen ja hieman\nkaukana turvallisista puista, hänen uskaltautuakseen siihen ennenkuin\nehti paremmin tutustua seutuun.\n\nHän samoili sinne tänne metsässä etsien ruokaa, jota löysikin\nrunsaasti. Hän söi ja lepäsi, sillä mitään päämäärää ei hänellä vielä\nollut. Hänen vapautensa oli liian uutta, jotta hän olisi sitä ryhtynyt\ntulevaisuuden suunnitelmilla häiritsemään. Sivistyneiden ihmisten\nasuinsijat tuntuivat hänestä nyt yhtä utuisilta ja saavuttamattomilta\nkuin unennäön puolittain unohdettu sisältö. Kunpa hän vain saisi elää\ntäällä rauhassa, odottaen ja yhä odottaen _häntä_. Vanha toivo elpyi.\nHän tiesi, että Tarzan tulisi jonakuna päivänä, jos oli elossa. Hän oli\nsen aina tiennyt, vaikka oli sydämessään pelännyt hänen tulevan liian\nmyöhään. Jos oli elossa! Niin, Tarzan tuli, jos oli elossa; ja jos hän\nei ollut elossa, oli Janen yhtä hyvä olla täällä kuin muuallakin, sillä\nsilloin oli kaikki samantekevää. Hän vain odottaisi loppua niin\nkärsivällisesti kuin suinkin.\n\nKierrellessään hän tuli kristallikirkkaalle purolle, ja sitten hän joi\nja kylpi sen yli riippuvan puun alla, joka tarjosi hänelle tilaisuuden\npaeta nopeasti turvaan vaaran uhatessa. Paikka oli rauhallinen ja\nihana, ja hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Puron pohjaa\npeittivät pienet sievät kivet ja kiiltävät laavalasin sirut.\nPoimiessaan kourallisen kiviä katsellakseen, huomasi hän sormiensa\nvuotavan verta sileästi silpaistusta suorasta haavasta. Hän alkoi etsiä\nsyytä ja näki naarmun tuollaisen vulkaanisen lasisirun viiltämäksi,\njonka syrjä oli melkein yhtä terävä kuin partaveitsi. Jane Clayton\nilahtui. Tässä hän oli Jumalan suomasta saanut käsiinsä ensimmäisen\naihelman, jonka avulla saattoi vähitellen hankkia itselleen sekä aseita\nettä työkaluja. Tuollainen leikkuuterä oli arvaamaton aarre. Kaikki oli\nsen omistajalle mahdollista -- ilman sitä ei mikään.\n\nHän etsi, kunnes oli kerännyt monta tuollaista kivensirua, joista hänen\noikealla sivullaan riippuva reppu melkein täyttyi. Sitten hän kiipesi\nkorkeaan puuhun tarkastellakseen niitä kaikessa rauhassa. Joukossa oli\nsellaisia, jotka muistuttivat veitsenterää, toiset taas saattoi\nhelposti muovata keihäänkärjiksi, ja monet pienemmät oli luonto\nikäänkuin aikonut villi-ihmisten nuolenpäiksi.\n\nKeihästä hän yrittäisi ensiksi -- se olisi helpointa. Puun onkalossa\nison oksan tyvessä korkealla maasta oli sopiva säilytyspaikka. Sinne\nhän kätki kaikki aarteensa, paitsi yhtä ainoata veitsimäistä liuskaa.\nSe kädessään hän astui maahan, etsien hennon, aivan suorana kasvavan\nnäreen, jota hakkasi ja sahasi, kunnes saattoi katkaista sen poikki,\npuuta halkaisematta. Se oli juuri kohtalaisen paksu keihään varreksi --\nsellaisen metsästyskeihään, jollaista hänen rakkaat wazirinsa olivat\nenimmäkseen pitäneet. Kuinka usein hän oli nähnyt niitä muokattavan! Ja\nhe olivat opettaneet hänet niitä käyttämäänkin -- sekä niitä että\nraskaita sotakeihäitä, -- ja olivat nauraneet ja taputtaneet käsiään,\nkun hänen taitavuutensa lisääntyi.\n\nHän tunsi pensastavat heinäkasvit, joista sai pisimpiä ja sitkeimpiä\nkuituja, ja niitä hän keräsi ja kantoi puuhunsa, samoinkuin aiotun\nkeihäänvarrenkin. Kavuttuaan haarukkaansa hän kumartui työhönsä, hiljaa\nhyräillen jotakin pikku sävelmää. Hän yllätti itsensä siitä ja\nhymyili... Ensi kerran kaikkina näinä katkerina kuukausina oli laulu\npulpahtanut hänen huuliltaan -- ja ensi kertaa olivat ne kaartuneet\ntuollaiseen hymyyn.\n\n-- Tunnen, -- huokasi hän, -- tunnen melkein niinkuin John olisi\nvierelläni... oma Johnini... oma Tarzanini!\n\nHän leikkasi keihäänvarren sopivan pituiseksi, poisti oksat, haarat ja\nkuoren, veisteli ja hankasi nystermiä kunnes pinta oli aivan sileä ja\ntasainen. Sitten hän halkaisi toisen pään ja pisti sisään kärjen,\nmuovaillen puun täysin sopivaksi. Sen tehtyään hän laski keihään\nsyrjään ja alkoi halkoa paksuja heinänkorsia ja takoa ja väännellä\nniitä, kunnes oli irroittanut kuidut ja ne jonkun verran puhdistanut.\nSenjälkeen hän vei ne purolle, pesi ja toi takaisin ja kietoi tiukasti\nkeihäänvarren halaistun pään ympäri, johon oli niitä varten kovertanut\nkoron, ja keihäänkärjen tyvipuolen ympäri, jonka myöskin oli\nkivensirulla hieman uurtanut. Se oli kömpelö keihäs, mutta paras, minkä\nhän näin lyhyessä ajassa voi hankkia. Myöhemmin, sen hän itselleen\nlupasi, laittaisi hän toisia -- lukuisia keihäitä -- joista wazirien\ntaitavimmatkin peitsimiehet olisivat ylpeilleet.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nPappien oveluutta\n\n\nVaikka Tarzan etsi kaupungin ulkosyrjiltä melkein aamunkoittoon asti,\nei hän mistään löytänyt jälkiä puolisostaan. Tuulenhenki toi vuorilta\nhänen sieraimiinsa erilaisia tuoksuja, mutta ne eivät vähääkään\nvihjaisseet henkilöstä, jota hän tavoitteli. Luonnollinen johtopäätös\noli siis, että Jane oli viety jonnekin muualle. Etsiessään hän oli\nmonet kerrat kohdannut lukuisain miesten jälkiä, jotka johtivat järveä\nkohti, ja hän päätti, että Jane Claytonin ryöstäjät olivat menneet\nsiitä. Ainoastaan vähentääkseen teoreettista erehtymismahdollisuutta\noli hän huolellisesti tutkinut jokaisen muun A-lurista kaakkoiseen eli\nMo-sarin kaupungin Tu-lurin suuntaan vievän tien, ja nyt hän seurasi\npolkua Jad-ben-lulin rantaan, missä retkikunta oli astunut tukeviin\nruuhiin, soutaakseen tyynen ulapan yli.\n\nHän löysi monia muita samanlaisia aluksia rantaan kiinnitettyinä, ja\nyhden niistä hän otti haltuunsa takaa-ajoa varten. Oli kirkas päivä,\nkun hän souti lähinnä Jad-ben-lulin alapuolella olevan järven halki; ja\nvoimakkaasti meloen hän lipui ohitse sen puun näkyvissä, jossa hänen\nmenetetty puolisonsa nukkui.\n\nJos vieno tuuli, joka hyväili järven pintaa, olisi puhaltanut etelästä\npäin, olisivat kookas apinamies ja Jane Clayton silloin löytäneet\ntoisensa jälleen; mutta tyly kohtalo oli määrännyt toisin, ja tilaisuus\nlivahti ohitse hänen ruuhensa mukana, jonka hänen voimakkaat vetäisynsä\npian kuljettivat näkyvistä järven alapäässä alkavaan jokeen.\n\nSeuraten mutkittelevaa jokea, joka juoksi melkoisen matkan pohjoiseen\nsuuntaan ennenkuin kaartui takaisin laskeakseen Jad-ben-luliin, teki\napinamies suuren kierroksen, kun vesien välinen kannas, josta ruuhet\noli tapana kantaa ylitse, sensijaan olisi säästänyt häneltä\ntuntikausien melomisen.\n\nKun Mo-sar ja hänen soturinsa olivat astuneet ruuhistaan tämän\nmaataipaleen yläpäässä, oli päällikkö huomannut vankinsa poissaolon.\nKoska Mo-sar oli nukahtanut pian sen jälkeen kun he olivat lähteneet\nA-lurista, ja kun kukaan sotureista ei muistanut milloin oli\nmuukalaisen viimeksi nähnyt, oli mahdotonta vähänkään tarkkaan arvioida\npaikkaa, missä tämä oli poistunut. Yleisesti otaksuttiin kuitenkin,\nettä se oli tapahtunut kapeassa joessa, joka yhdisti Jad-ben-lulin\nlähinnä sen alapuolella olevaan Jad-bal-luliin; vapaasti tulkittuna se\nnimi merkitsi kultajärveä. Mo-sar oli hirveästi suutuksissaan, ja koska\nhän itse vain oli menetellyt typerästi, koetti hän tietenkin parhaansa\nmukaan sälyttää syyn muiden niskoille.\n\nHän olisi palannut Janea etsimään, jollei olisi pelännyt kohtaavansa\njoko Ja-donin tai ylimmäisen papin lähettämää takaa-ajajien joukkoa,\njoilla hän kummallakin tiesi olevan oikeutettua kaunaa häntä vastaan.\nHän ei tahtonut luovuttaa venekuntaakaan omasta turvajoukostaan,\nlähettääkseen sen pakolaista etsimään, vaan riensi eteenpäin\nmahdollisimman kiireellisesti kannaksen yli ja Jad-in-lulin vesille.\n\nAamuaurinko juuri kosketteli säteillään Tu-lurin valkoisia kupukattoja,\nkun Mo-sarin soutajat työnsivät ruuhensa rantaan kaupungin syrjässä.\nJälleen turvallisina omien muuriensa takana ja monien sotilaiden\nsuojelemana tunsi päällikkö rohkeutensa palaavan riittävästi ainakin\nlähettääkseen kolme venekuntaa etsimään Jane Claytonia ja menemään aina\nA-luriin asti, ottaakseen mahdollisuuden mukaan selville, mikä oli\nviivyttänyt Bu-lotia. Että tämä ei ollut ehtinyt ruuhirantaan muun\njoukon mukana siihen mennessä kun toverit pakenivat pohjoisesta\nkaupungista, ei ollut millään tavoin viivyttänyt Mo-saria lähtemästä,\nkoska hänen turvallisuutensa oli hänelle paljoa tärkeämpi kuin pojan.\n\nKun nuo kolme venekuntaa ehtivät paluumatkallaan maakannakselle,\nhätkähtivät ruuhia vedestä kiskovat soturit kahta pappia, jotka äkkiä\nilmestyivät kantaen keveää ruuhta Jad-in-luliin päin. Ensiksi he\nluulivat näiden olevan sittenkin etujoukkona suuremmalle määrälle\nLu-donin puoluelaisia, vaikka hyvin tiesivät, että papit eivät koskaan\nantautuneet sotilaselämän vaaroihin eivätkä taistelleetkaan, jollei\nheitä hätyytetty ja pakotettu itseään puolustamaan. Sydämessään\nhalveksivat Pal-ul-donin soturit veltostunutta pappiskuntaa, ja niinpä\nhe eivät heti ryhtyneetkään hyökkäykseen, kuten olisivat tehneet, jos\nnuo kaksi olisivat olleet A-lurin sotilaita pappien asemasta, vaan\npysähtyivät tehdäkseen heille kysymyksen.\n\nSoturit nähdessään antoivat papit rauhan merkin, ja kun heiltä\ntiedusteltiin, olivatko yksinään, vastasivat he myöntävästi.\n\nMo-sarin soturien johtaja salli heidän lähestyä. \"Mitä te täällä\nteette\", kysyi hän, \"täällä Mo-sarin maassa, näin kaukana omasta\nkaupungistanne?\"\n\n\"Me tuomme sanomaa ylipappi Lu-donilta Mo-sarille\", selitti toinen\npapeista.\n\n\"Onko se rauhan vai sodan sanoma?\" tiedusti soturi.\n\n\"Se on rauhantarjous\", vastasi pappi.\n\n\"Eikö Lu-don lähetä mitään sotilaita perässänne?\" uteli johtaja.\n\n\"Me olemme yksinämme\", vakuutti pappi. \"Ei kukaan A-lurissa, paitsi\nLu-don, tiedä retkestämme.\"\n\n\"Sitten saatte jatkaa matkaanne\", sanoi soturi.\n\n\"Kuka tuo on?\" kysyi toinen papeista äkkiä, osoittaen järven yläpäähän\nsille kohdalle, missä Jad-bal-lulista tuleva joki laski siihen.\n\nKaikkien silmät kääntyivät hänen osoittamaansa suuntaan, ja he näkivät\nyksinäisen soturin soutamassa ripeästi Jad-in-luliin, ruuhen kokka\nkäännettynä Tu-luriin päin. Sotilaat ja papit vetäytyivät puiden\nsuojaan kannaksen kummallekin puolen.\n\n\"Se on se kauhea mies, joka nimittää itseään Dor-ul-Othoksi\", kuiskasi\ntoinen papeista. \"Tuntisin tuon ruhon niin kaukaa kuin voin erottaa.\"\n\n\"Olet oikeassa, pappi\", huudahti eräs sotureista, joka oli nähnyt\nTarzanin silloin kun hän ensiksi astui Ko-tanin palatsiin. \"Se on\ntodellakin hän, jota on syystä nimitetty Tarzan-jad-guruksi.\"\n\n\"Rientäkää, papit\", kehoitti joukon johtaja. \"Teitä on kaksi melomaan\nkeveää ruuhta. Helposti ehditte Tu-luriin ennen häntä, varoittaaksenne\nMo-saria hänen tulostaan, sillä hän on vasta äsken saapunut järvelle.\"\n\nHetkisen epäröivät papit, sillä heitä hirvitti kohdata tuota kamalaa\nmiestä, mutta soturi oli itsepintainen, ryhtyipä heitä uhkaamaankin.\nRuuhi otettiin heiltä ja työnnettiin järveen, ja melkein kantamalla\nretuutettiin heidät siihen. Heidän yhä vastustellessaan työnnettiin\nalus vesille, ja melkein heti he täydellisesti joutuivat ylempänä\njärvellä liukuvan yksinäisen soutajan näkyviin. Nyt ei ollut mitään\nvaihtoehtoa. Tu-lurin kaupunki tarjosi ainoan turvapaikan, ja kumartuen\nsoutamaan papit kiidättivät ruuhensa nopeasti sitä kohti.\n\nSoturit vetäytyivät jälleen lehvien kätköön. Jos Tarzan olisi heidät\nnähnyt ja tullut tänne tarkastelulle, oli heitä kolmekymmentä yhtä\nvastaan, eivätkä he tietenkään pelänneet mahdollisen kahakan\nseurauksia; mutta he eivät pitäneet tarpeellisena mennä järvelle häntä\nkohtaamaan, koska heidät oli lähetetty etsimään karannutta vankia eikä\nehkäisemään vieraan soturin matkaa; ja tämän päätöksen tekemiseen heitä\nepäilemättä vielä kannustivat kertomukset hänen hurjuudestaan ja\nurheudestaan, joten heillä ei ollut halua aiheettomasti haastaa hänen\nkanssaan riitaa.\n\nJos Tarzan-jad-guru kenties näkikin heidät, ei hän ainakaan sitä\nilmaissut, vaan souti herkeämättä ja voimakkain vedoin kaupunkia kohti,\neikä hän vähentänyt vauhtiaan, kun molemmat papit tulivat näkyviin.\nSamassa kun pappien ruuhi sitten törmäsi rantaan kaupungin vieressä,\nhyppäsivät sen soutajat maihin ja riensivät palatsin portille, luoden\nsäikähtyneitä katseita taakseen. He pyysivät heti päästä Mo-sarin\npuheille, sitten kun he olivat ensin varoittaneet vartiosotilaita\nTarzanin lähestymisestä.\n\nHeidät saatettiin viipymättä päällikön luo, jonka hovi oli pienempi\ntoisinto A-lurin kuninkaan palatsista. \"Me tulemme ylipappi Lu-donin\nluota\", selitti puhemies. \"Hän toivoo Mo-sarin ystävyyttä, ja on aina\nollut hänen ystävänsä. Ja-don keräilee sotilaita huudattaakseen itsensä\nkuninkaaksi. Ho-donin kylissä on tuhansia, jotka tottelisivat ylipappi\nLu-donin käskyjä. Ainoastaan Lu-donin avulla voi Mo-sar päästä\nkuninkaaksi, ja Lu-donin sanoma kuuluu, että Mo-sarin, jos mielii\nsäilyttää Lu-donin ystävyyden, täytyy heti palauttaa nainen, jonka\nriisti prinsessa O-lo-an asunnosta.\"\n\nTällä hetkellä astui soturi sisälle. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä.\n\"Dor-ul-Otho on saapunut Tu-luriin ja vaatii heti puheillepääsyä\",\nsanoi hän.\n\n\"Dor-ul-Otho!\" huudahti Mo-sar.\n\n\"Sellaisen sanoman hän lähetti\", vastasi soturi, \"eikä hän tosiaan ole\nsamanlainen kuin Pal-ul-donin kansa. Hän on luullaksemme sama, josta\ntänään A-lurista palanneet soturit meille kertoivat ja jota toiset\nnimittävät Tarzan-jad-guruksi ja toiset Dor-ul-Othoksi. Mutta\ntosiaankin ainoastaan jumalan poika tohtisi täten saapua vieraaseen\nkaupunkiin, joten hänen puheensa täytyy olla totta.\"\n\nSydän täynnä kauhua ja epävarmuutta kääntyi Mo-sar kysyvin ilmein\npappien puoleen.\n\n\"Ota hänet suopeasti vastaan, Mo-sar\", kehoitti se, joka oli\naikaisemmin puhunut. Sen neuvon vihjaisi hänen puutteellisen älynsä\npikku kavaluus, Lu-donin holhouksen tehostamana aina pyrkien\npetollisuuteen. \"Ota hänet suopeasti vastaan, ja varmistuessaan\nystävällisyydestäsi hän ei enää ole varuillaan, ja sitten voit\nmenetellä hänen kanssaan niinkuin haluat. Mutta, Mo-sar, säästä hänet,\njos mahdollisuutta, elävänä ylipappi Lu-donille, niin saavutat\nesimieheni ikuisen kiitollisuuden.\"\n\nMo-sar nyökkäsi ymmärtävästi ja kääntyen soturin puoleen käski hänen\ntuoda vieraan luoksensa.\n\n\"Me emme saa näyttäytyä sille olennolle\", sanoi toinen papeista. \"Anna\nmeille vastauksesi, Mo-sar, niin menemme tiehemme ennenkuin se hirveä\nmies astuu sisälle.\"\n\n\"Sanokaa Lu-donille\", vastasi päällikkö, \"että hän ilman minun\nväliintuloani olisi kokonaan menettänyt naisen. Minä yritin tuoda hänet\nTu-luriin, pelastaakseni hänet ylipapille Ja-donin käsistä, mutta yöllä\nhän pääsi karkuun. Sanokaa Lu-donille, että olen lähettänyt\nkolmekymmentä soturia häntä etsimään. Ihmeellistä, että te ette\ntavanneet heitä tullessanne.\"\n\n\"Tapasimme kyllä\", selittivät papit, \"mutta he eivät maininneet mitään\nmatkansa tarkoituksesta.\"\n\n\"Asia on niinkuin teille sanoin\", virkkoi Mo-sar. \"Vakuuttakaa\nherrallenne, että jos he tavoittavat naisen, hänet säilytetään\nvahingoittumattomana Tu-lurissa Lu-donia varten. Sanokaa hänelle\nmyöskin, että minä lähetän soturini hänelle avuksi Ja-donia vastaan,\nmilloin hän vain ilmoittaa tarvitsevansa. Menkää nyt, sillä\nTarzan-jad-guru on pian täällä.\"\n\nHän viittasi orjalle. \"Saata papit temppeliin\", komensi hän, \"ja käske\nTu-lurin ylimmäisen papin huolehtia, että heitä ruokitaan ja heidän\nsallitaan palata A-luriin milloin haluavat.\"\n\nMuuan orja johdatti papit huoneesta toisen oven kautta kuin mistä\nolivat astuneet sisälle, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi Tarzan-jad-guru\nMo-sarin luo sotilaan edellä, jonka velvollisuutena oli ollut saattaa\nsisälle ja ilmoittaa hänet. Apinamies ei viitsinyt tervehtiäkään tai\ntoivottaa rauhaa, vaan astui suoraan päällikön luo, joka vain\näärimmäisellä tahdonvoimansa ponnistuksella sai salatuksi sisäisen\npelkonsa, nähdessään tulijan jättiläisvarren ja synkän ilmeen.\n\n\"Olen Dor-ul-Otho\", sanoi apinamies tasaisella äänellä, joka tunkeusi\nMo-sarin sydämeen kuin kylmä teräs; \"olen Dor-ul-Otho ja tulen\nTu-luriin noutamaan naista, jonka ryöstit prinsessa O-lo-an asunnosta.\"\n\nTarzanin pelkkä rohkea tunkeutuminen vihamieliseen kaupunkiin oli\ntuottanut hänelle suuren henkisen etevämmyyden Mo-sarin ja niiden\nvillien soturien rinnalla, jotka seisoivat päällikkönsä kummallakin\npuolen. Heistä tuntui todellakin siltä, ettei kukaan muu kuin\nJad-ben-Othon poika voinut ryhtyä niin sankarilliseen tekoon. Olisiko\nyksikään kuolevainen soturi menetellyt näin uhitellen ja yksinään\nastunut mahtavan soturijoukon ympäröimän päällikön eteen vaatimaan tätä\ntilille? Ei, se ei ollut käsitettävissä. Mo-sar horjui päätöksessään\npettää muukalainen ystävällisyyttä teeskentelemällä. Ja hän kalpeni\näkillisestä ajatuksesta. Jad-ben-Othon poika tiesi kaikki, salatuimmat\naivoituksemmekin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo olento, -- jos\nsittenkin osoittautui todeksi, että hän oli Dor-ul-Otho -- tälläkin\nhetkellä luki sen häijyn aikeen, jonka papit olivat istuttaneet\nMo-sarin aivoihin ja jota hän oli niin suosiollisesti kuunnellut?\nPäällikkö vääntelehti hermostuneesti kallioon hakatulla penkillä, joka\noli hänen valtaistuimensa.\n\n\"Pian\", koveni apinamies, \"missä hän on?\"\n\n\"Hän ei ole täällä\", selitti Mo-sar.\n\n\"Sinä valehtelet\", vastasi Tarzan.\n\n\"Jad-ben-Otho on todistajani, että hän ei ole Tu-lurissa\", väitti\npäällikkö. \"Saat etsiä palatsin, temppelin ja koko kaupungin, mutta\nsinä et häntä löydä, sillä hän ei ole täällä.\"\n\n\"Missä hän sitten on?\" tiukkasi apinamies. \"Sinä veit hänet A-lurin\npalatsista. Jollei hän ole täällä, niin missä hän on? Älä sano minulle,\nettä hänelle on mitään pahaa tapahtunut!\" Ja Tarzan astahti äkkiä\nuhkaavasti Mo-saria kohti, joka peräytyi kauhusta vavisten.\n\n\"Malta!\" huudahti hän. \"Jos sinä olet todellakin Dor-ul-Otho, niin\ntiedät minun puhuvan totta. Toin hänet Ko-tanin palatsista\npelastaakseni hänet ylipappi Lu-donille, jottei Ja-don anastaisi häntä,\nnyt kun Ko-tan on kuollut. Mutta yöllä hän karkasi minulta matkallamme,\nja olen juuri lähettänyt kolme täysilukuista venekuntaa häntä\netsimään.\"\n\nPäällikön äänessä ja sävyssä oli jotakin osittaiselta totuudelta\nvaikuttavaa, ja apinamies käsitti taaskin turhaan uhmanneensa\narvaamattomia vaaroja ja hukanneensa aikaa.\n\n\"Mitä asiaa oli Lu-donin papeilla, jotka saapuivat tänne edelläni?\"\nkysyi Tarzan, tutkiakseen arviokaupalla, eivätkö ne kaksi, joiden hän\noli nähnyt niin hurjasti melovan loitolle hänen ulottuvistaan,\nolleetkin A-lurin ylimmäisen papin lähettämiä.\n\n\"He tulivat samalle asialle kuin sinäkin\", vastasi Mo-sar, \"vaatimaan\nnaista, jonka Lu-don luuli minun häneltä ryöstäneen, siten loukaten\nminua yhtä syvästi kuin sinä, oi Dor-ul-Otho, olet tehnyt.\"\n\n\"Tahdon kysellä papeilta\", vastasi Tarzan. \"Käske tuoda heidät tänne.\"\nHänen vaativainen ja karski sävynsä sai Mo-sarin epätietoiseksi, oliko\nhänellä pikemmin syytä suuttua vai säikähtyä. Mutta, kuten aina on\nhänenlaistensa tapa, hän päätti ennen kaikkea huolehtia omasta\nturvallisuudestaan. Tässä hän näki tilaisuuden ainakin toistaiseksi\nvälttää vaaran.\n\n\"Käyn itse noutamassa heidät, Dor-ul-Otho\", sanoi hän kääntyen ja lähti\nhuoneesta. Hän kiirehti ripein askelin temppeliin, sillä Tu-lurin\npalatsin alue, jolla myöskin temppeli sijaitsi, kuten kaikissa\nho-donilaisissa kaupungeissa, käsitti paljon pienemmän piirin kuin\nisommassa A-lurissa. Lähetit olivat hänen oman temppelinsä ylipapin\nseurassa, ja Mo-sar ilmoitti heille nopeasti apinamiehen käskyn.\n\n\"Mitä aiot hänelle tehdä?\" kysyi toinen papeista.\n\n\"Minulla ei ole mitään riitaa hänen kanssaan\", vastasi Mo-sar. \"Hän\ntuli rauhan miehenä ja saa rauhassa lähteä, sillä kukapa tietää, vaikka\nhän todellakin olisi Dor-ul-Otho?\"\n\n\"Me tiedämme, että hän ei ole\", selitti toinen Lu-donin läheteistä.\n\"Meillä on kaikki todistukset siitä, että hän on ainoastaan\nkuolevainen, outo olento vieraalta maalta. Lu-don on jo tarjonnut\nhenkensä Jad-ben-Otholle, jos erehtyy uskossaan, että tämä olento ei\nole jumalan poika. Jos A-lurin ylimmäinen pappi, joka on kaikista\nPal-ul-donin ylipapeista korkein, on niin varma hänen petoksestaan,\nettä panee henkensä mielipiteensä vakuudeksi, niin kuinka sitten me\nsaattaisimme uskoa moisen muukalaisen väitöksiä? Ei, Mo-sar, sinun ei\ntarvitse häntä pelätä. Hän on ainoastaan soturi, ja hänet voidaan\nkaataa samoilla aseilla, joilla omia sotilaitasi nujerretaan. Jollei\nLu-don olisi käskenyt ottaa häntä kiinni elävältä, kehoittaisin sinua\npäästämään soturisi hänen kimppuunsa ja tappamaan hänet. Mutta Lu-donin\nmääräykset ovat Jad-ben-Othon säätämiä, ja meidän on toteltava niitä.\"\n\nEpäilyksen häive vavahdutti kuitenkin yhä Mo-sarin pelkurinsydäntä,\nkehoittaen häntä jättämään alotteen muukalaista vastaan toisten\ntehtäväksi.\n\n\"Hän on siis teidän\", vastasi päällikkö, \"ja saatte menetellä hänen\nkanssaan mielenne mukaan. Minä en kanna hänelle kaunaa. Mitä te\nkäskenette, se on ylipappi Lu-donin käsky, eikä minulla ole tämän\nenempää tekemistä hänen kanssaan.\"\n\nPapit kääntyivät sen miehen puoleen, joka määräsi Tu-lurin temppelin\nasioista. \"Eikö sinulla ole mitään suunnitelmaa?\" kysyivät he. \"Ja\nperin neuvokkaana pitäisi Lu-don sitä henkilöä -- ja Jad-ben-Othon\nsilmissä hänen arvonsa ylenisi, -- joka keksisi keinon tämän\npetkuttajan kytkemiseksi elävältä.\"\n\n\"Meillä on leijonaluola\", kuiskasi ylimmäinen pappi. \"Se on nyt\ntyhjillään, ja mikä pitää _jan ja jaton_, pitää tämän muukalaisenkin,\njollei hän ole Dor-ul-Otho.\"\n\n\"Se pitäisi hänet\", sanoi Mo-sar; \"epäilemättä se pitäisi gryfinkin,\nmutta ensiksi teidän olisi gryf sinne toimitettava.\"\n\nPapit harkitsivat miettiväisesti tätä viisaudensanelmaa, ja sitten\ntoinen a-lurilainen puhui. \"Sen ei pitäisi olla vaikeata\", sanoi hän,\n\"jos käytämme Jad-ben-Othon meille lahjoittamaa älyä niiden maallisten\nlihaksien asemesta, jotka olemme perineet isiltämme ja äideiltämme ja\njoissa ei ole edes samaa voimaa kuin neljällä jalalla juoksevien\nelukkain lihaksissa.\"\n\n\"Lu-don koetteli älyään tuon muukalaisen kanssa ja joutui tappiolle\",\nhuomautti Mo-sar. \"Mutta tämä on teidän oma asianne. Toimikaa niinkuin\nparhaaksi näette.\"\n\n\"A-lurissa kohteli Ko-tan tätä Dor-ul-Othoa varsin kunnioittavasti, ja\npapit opastelivat häntä kautta temppelin. Hänen mielessään ei heräisi\nepäluuloa, jos sinä tekisit samoin, sallien Tu-lurin ylipapin kutsua\nhänet temppeliin ja kerättyään papit kokoon julkisesti ja juhlallisesti\nosoittaa uskovansa hänen jumalaiseen alkuperäänsä. Mikä olisi silloin\nluonnollisempaa kuin että ylimmäinen pappi haluaisi saatella hänet\ntemppelin läpi, kuten Lu-don teki A-lurissa Ko-tanin käskystä; ja jos\nsatuttaisiin saattamaan häntä leijonankuopan läpi, olisi perin\nyksinkertainen asia, että soihtujen kantajat äkkiä sammuttaisivat ne;\nja ennenkuin muukalainen tietäisi mitä on tapahtunut, voitaisiin\nkiviportit pudottaa kiinni, joten hän joutuisi varmaan satimeen.\"\n\n\"Mutta luolassa on ikkunoita, joista pääsee valoa sisälle\", muistutti\nylimmäinen pappi, \"joten hän näkisi soihtujen sammuttajatkin ja ehtisi\nkenties paeta ennenkuin kiviovi laskettaisiin alas.\"\n\n\"Lähettäkää joku peittämään ikkunat tiukasti taljalla\", sanoi toinen\nA-lurin papeista.\n\n\"Suunnitelma on hyvä\", virkkoi Mo-sar, nähden tässä tilaisuuden\neristäytyä kaikesta epäluulosta, että olisi rikoksessa mukana, \"sillä\nsiihen ei kaivata soturien läsnäoloa, ja kun hän näkee ainoastaan\npappeja ympärillään, ei hän tule mitään pahaa aavistaneeksikaan.\"\n\nNiinpä Mo-sarin mentyä kiertoteitse erääseen palatsin salaiseen\nsopukkaan, toimitettiin Tarzanin luo kolme pappia, ja kielastelevin\nsanoin, jotka eivät tätä täydellisesti pettäneet, tunnustivat he hänen\nsukulaisuutensa Jad-ben-Othon kanssa ja pyysivät ylimmäisen papin\nnimessä, että hän kunnioittaisi temppeliä vierailulla, jolloin A-lurin\npapit tuotaisiin hänen luokseen ja vastaisivat kaikkiin kysymyksiin,\nmitä hän heille haluaisi tehdä.\n\nApinamies suostui ylväänä ylipapin kutsuun siinä käsityksessä, että\nitsevarman esiintymisen jatkaminen parhaiten edistäisi hänen\ntarkoitustaan ja että, jos epäluulo häntä kohtaan kiteytyisi\nvarmuudeksi Mo-sarin ja tämän seuralaisten aivoissa, ei hänellä olisi\nsuurempaa vaaraa temppelissä kuin palatsissa.\n\nNiin hän saapui temppeliin ja sai korkeiden vaatimustensa mukaisen\nvastaanoton. Hän kyseli molemmilta A-lurin papeilta, jotka vain\nkertasivat hänelle sen mitä hän oli Mo-sarilta kuullut; ja sitten\nylimmäinen pappi kutsui hänet katsastamaan temppeliä.\n\nHe veivät hänet ensin alttaripihaan, jollaisia Tu-lurissa oli vain\nyksi. Se oli melkein kaikissa suhteissa samanlainen kuin a-lurilaiset\ntemppelikartanot. Oli verinen alttari itäpäässä ja upotusallas\nläntisessä, ja ryvettyneet harmaat ripsut pappien päähineissä\ntodistivat, että itäinen alttari oli tärkeä tekijä temppelin\njuhlamenoissa. He saattelivat häntä alla sijaitsevien kammioiden ja\nkäytävien läpi ja veivät hänet vihdoin, soihdunkantajain valaistessa\nheidän askeliaan, vielä alemmalle tasolle, kosteaan ja hämärään\nsokkeloon, ja siellä olevassa isossa salissa, jonka ilma vielä\nraskaasti lemahti leijonilta, panivat Tu-lurin viekkaat papit kavalan\njuonensa täytäntöön. Soihdut sammutettiin äkkiä. Paljaat jalat\ntepastivat hätäisesti sinne tänne kivipermannolla. Kuului äänekäs\nrysäys, ikäänkuin raskas kivi olisi pudonnut kiveä vasten, ja sitten\nympäröi apinamiestä vain yön pimeys ja haudanhiljaisuus.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nAavistamaton kohtaus\n\n\nJane oli kaatanut ensimmäisen otuksen ja oli siitä hyvin ylpeä. Se ei\nollut varsin pelottava eläin -- ainoastaan jänis; mutta se merkitsi\nkäännekohtaa hänen elämässään. Aivan kuin ensimmäinen metsästäjä\nhämärässä muinaisuudessa oli viitoittanut ihmiskunnan kohtalot, tuntui\nhänestäkin, että tämä tapaus saattoi kehitellä hänen kohtalonsa uudelle\ntasolle. Hän ei ollut enää ylläpidokseen riippuvainen metsän hedelmistä\nja kasviksista. Nyt hän saattoi hankkia lihaa, saadakseen sitä voimaa\nja kestävyyttä, jota tarvittiin hänen voidakseen menestyksellisesti\nsuoriutua alkuperäisen olotilansa välttämättömistä ponnistuksista.\n\nSeuraava askel oli tulensaanti. Voisihan hän oppia syömään raakaa\nlihaa, kuten hänen herransa ja mestarinsa, mutta sitä hän kavahti.\nPelkkä ajatuskin oli hänelle vastenmielinen. Hänellä oli kuitenkin\nsuunnitelma tulen hankkimiseksi. Hän oli sitä miettinyt, mutta hänellä\noli ollut liian paljon hommaa pannakseen tuumansa täytäntöön, niin\nkauan kun hän ei tulta suoranaisesti tarvinnut. Nyt oli asianlaita\ntoinen -- hänellä oli jotakin kypsennettävää, ja hänelle tuli vesi\nsuuhun, kun hän ajatteli riistansa lihaa. Hän käristäisi sen hehkuvilla\nhiilillä. Jane riensi puuhunsa. Joen uomasta kerättyjen aarteiden\njoukossa oli muutamia kappaleita kristallikirkasta vulkaanista lasia.\nHän etsi, kunnes löysi haluamansa, joka oli mykevä. Sitten hän riensi\nmaahan ja keräsi pienen kasan hyvin kuivaa jauhoksi murentunutta\nkaarnaa ja muutamia kuivia lehtiä ja kulokorsia, jotka olivat kauan\nolleet kuumassa päivänpaisteessa. Lähettyville hän pinosi varaston\nrisuja -- pieniä ja isoja oksia.\n\nMielenliikutuksesta väristen hän piti lasinsirua taulan päällä,\nliikutellen sitä verkalleen, kunnes oli keskittänyt auringonsäteet\npieneen polttopisteeseen. Hän odotti henkeään pidätellen. Kuinka\nhitaasti se kävi! Olivatko hänen suuret toiveensa tuomitut raukeamaan\nkaikesta hänen taitavasta suunnittelustaan huolimatta? Eivät! Ohut\nsavurihma kohosi sirosti tyyneen ilmaan. Jo kyti taula ja leimahti\näkkiä liekkiin. Jane risti kätensä leukansa alla, päästäen pienen,\nkorahtavan riemuhuudahduksen. Hän oli saanut tulta!\n\nHän latoi sen päälle varpuja ja sitten isompia oksia; ja vihdoin hän\nlaahasi nuotiolleen pienen pölkyn ja työnsi sen pään tuleen, joka\nräiskyi iloisesti. Se oli suloisin ääni, mitä hän oli kuullut moneen\nkuukauteen. Mutta hän ei malttanut odottaa hiillosta, joka tarvittiin\njäniksen paistamiseen. Mahdollisimman vikkelästi hän nylki ja perkasi\notuksen, haudaten nahan ja sisälmykset. Sen hän oli oppinut Tarzanilta.\nSe oli tarpeellinen kahdesta syystä: ensiksikin sen vuoksi, että leiri\npysyi terveellisenä, ja toiseksi kaiken verenhajun poistamiseksi, joka\nnopeasti viettelisi ihmisille vaarallisia petoja paikalle.\n\nSitten hän pisti ruhon läpi kepin ja piteli sitä lieskan yläpuolella.\nUsein sitä kääntämällä hän esti paistin palamasta ja samalla kypsensi\nsen kauttaaltaan. Kun se oli valmis, kapusi hän puunsa turviin tyynesti\nja rauhassa nauttimaan ateriasta. Lady Greystokesta ei hänen\nhuultensa välitse ollut koskaan mennyt mitään herkullisempaa. Hän\nsilitti hellästi keihästään. Se oli toimittanut hänelle tämän\nmakupalan ja samalla herättänyt hänessä suurempaa luottamusta ja\nturvallisuudentunnetta kuin hänellä oli ollut siitä kauheasta päivästä\nsaakka, jona hän ja Obergatz olivat ampuneet viimeisen panoksensa.\n\nHänen päivänsä kuluivat täydessä touhussa, ja vuorokauden valoisat\nhetket tuntuivat liian lyhyiltä hänen suorittaakseen kaikki ne monet\nhommat, jotka oli tehtäväkseen miettinyt sitten kun oli päättänyt, että\ntässä oli niin ihanteellinen olinpaikkaa kuin hän suinkin saattoi\nkeksiä, kunnes oli ehtinyt valmistaa itselleen kaikki ne aseet, joita\npiti lihan hankkimiseksi ja itsepuolustukseen välttämättöminä. Hän\nkäsitti, että hänellä, paitsi hyvää keihästä, täytyi olla veitsi, jousi\nja nuolia. Kenties hän nämä hankittuaan voisi vakavasti ajatella\nyritystä ponnistella johonkin sivistyksen lähimpään etuvartiopaikkaan.\nSillä välin oli välttämätöntä rakentaa jonkinlainen suoja, jossa\nsaattoi viettää yönsä turvallisemmin, sillä hän tiesi, että hän\njonakuna yönä voisi saada vieraakseen pyydystelevän pantterin, vaikkei\nhän vielä ollut sellaista petoa laakson tällä puolella nähnyt. Tätä\nvaaraa lukuunottamatta hän tunsi itsensä jokseenkin taatuksi korkealla\nsijaitsevassa suojapaikassaan.\n\nAsumukseen tarvittavien pitkien riukujen hakkaamiseen kuluivat kaikki\nne päivänhetket, jotka eivät menneet ruuan etsintään. Nämä riu'ut hän\nkuljetti korkealle puuhunsa ja rakensi niistä lattian kahden tukevan\nemäoksan varaan, sitomalla riu'ut toisiinsa ja myöskin oksiin\nkuiduilla, joita yltä kyllin sai joen lähettyvillä kasvavista\npensastavista heinäkasveista. Samaten hän rakensi seinät ja katon,\nkattaen viimemainitun isoilla lehdillä, moniksi kerroksiksi\nlimitettyinä. Puukangilla teljettävien ikkunain ja ovien muovaaminen\noli perin tähdellinen ja tarkkaa huomiota kysyvä toimitus. Ikkunat,\njoita oli kaksi, olivat avarat ja pysyväisillä sulkukangilla suojatut;\nmutta ovi oli pieni, sen aukko juuri niin laaja, että hän helposti\nsaattoi siitä kontata läpi, mikä teki sen tukkimisen helpommaksi. Hän\nunohti laskea päivät, jotka hökkelin rakentaminen hänelle maksoi; mutta\naika oli halpaa -- sitä oli hänellä enemmän kuin mitään muuta.\n\nHän läksi nyt hakemaan ruokaa etäämmältä. Tähän asti hän oli\nkeihäällään saanut kaadetuksi ainoastaan jyrsijöitä, mutta hän halusi\nantilooppia, koska sen lihan lisäksi saisi siitä taljan, joka olisi\narvaamaton aarre sadekauden jälkeen tulevalla kylmemmällä säällä --\nsikäläiset ilmastosuhteethan hän kyllä tunsi, -- ja suolia\njousenjänteiksi. Hän oli vilahdukselta nähnyt näitä varovaisia eläimiä\nja tiesi niiden aina kahlaavan eräästä kohdasta hänen leirinsä\nyläpuolelta joen yli. Sinne hän siis meni niitä metsästämään.\nViekkaasti ja äänettömästi kuin pantteri hiipi hän varovaisena metsän\nläpi, kaarroksilla vältellen joutumasta tuulen puolelle kaalamosta ja\nusein pysähtyen tähystämään ja kuuntelemaan, olisiko mitään uhkana,\nollen itsekin kuin ajettu kauris. Nyt hän hiljaa pääsi valitsemallensa\npaikalle. Mikä onni! Komea kauris oli juomassa virrasta. Jane\npujottausi lähemmäksi. Nyt hän lojui vatsallaan pienen pensaan takana\nheittomatkan päässä saaliista. Hänen täytyi nousta täyteen mittaansa ja\nsinkauttaa keihäänsä melkein samassa silmänräpäyksessä -- sinkauttaa\nse voimakkaasti ja ehdottoman tarkasti. Hän värähteli hetken\nkiihtymyksestä, mutta silti olivat hänen nopsat lihaksensa levolliset\nja horjumattomat, kun heittoase lennähti. Tuskin sormen leveydeltä\nsivuutti kärki kohdan, johon se oli tähdätty. Kauris ponnahti\nkorkealle, putosi joen partaalle ja oikaisi koipensa. Jane Clayton\nriensi kaatonsa luo.\n\n\"Mainiota!\" Englanninkieltä haastava miehenään! kuului pensaikosta\npuron toiselta puolen. Jane Clayton pysähtyi kuin naulittu --\nhämmästyksestä melkein pökertyneenä. Ja sitten astui omituinen,\nsiistimätön miehenhahmo näkyviin. Aluksi Jane ei tuntenut häntä, mutta\ntunnettuaan astahti vaistomaisesti taaksepäin.\n\n\"Luutnantti Obergatz!\" huudahti hän. \"Onko mahdollista!\"\n\n\"Mahdollista ja todellista\", vastasi saksalainen. \"Epäilemättä olen\nkummallinen kuvatus, mutta minä silti olen Erich Obergatz. Entä te?\nOlette tekin muuttunut, eikö totta?\"\n\nMies katseli hänen alastomia raajojaan ja kultaisia rintalevyjään,\n_jaton_ taljasta laitettua lannevaatetta, noita varustuksia ja koruja,\njotka ovat ho-donilaisnaisten pukuna. Niillä oli Lu-don hänet\nsomistellut, sikäli kuin hänen intohimonsa muukalaista kohtaan kasvoi.\nEi edes Ko-tanin tyttärellä ollut hienompia helyjä.\n\n\"Mutta miksi olette täällä?\" tiedusteli Jane. \"Olin luullut teidän\ntähän mennessä jo päässeen turvallisesti sivistysihmisten pariin,\nmikäli vielä olitte elossa.\"\n\n\"_Gott_!\" huudahti hän. \"Enpä tiedä, miksi yhä elän. Olen rukoillut\nkuolemaa ja kuitenkin riipun yhä elämässä. Ei ole mitään toivoa. Olemme\ntuomitut jäämään tähän kauheaan maahan, kunnes loppumme tulee. Räme!\nHirvittävä räme! Olen tutkinut sen ääriä, ylimenopaikkaa etsien, kunnes\nolen kokonaan kiertänyt tämän kamalan seudun. Hyvinkin helposti tänne\nsaavuimme; mutta sitten tulivat sateet, eikä nyt voisi yksikään ihminen\nkahlata sen limaisen ja nälkäisiä matelijoita kuhisevan liejumeren\nhalki. Enkö minä ole sitä yrittänyt! Ja pedot, joita samoilee tässä\nkirotussa maassa! Ne ahdistelevat minua yöt päivät.\"\n\n\"Mutta kuinka sitten olette niiltä säilynyt?\" kysyi Jane.\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi mies synkästi. \"Olen paennut ja paennut ja\npaennut. Olen kyyrötellyt puunlatvoissa nälissäni ja janoissani monet\nvuorokaudet yhteen mittaan. Olen valmistanut aseita -- nuijia ja\nkeihäitä -- ja oppinut niitä käyttämään. Olen tappanut leijonan\nnuijallani. Pureehan ahdistettu rottakin puolestaan; ja mitä me muuta\nolemme kuin rottia tässä suunnattomien vaarojen maassa, te ja minä.\nMutta kertokaahan minulle itsestänne.\"\n\nJane kertoi hänelle lyhyeen ja tuumi samalla, millä tavoin pääsisi\neroon hänestä. Lady Greystoke ei voinut sietää ajatusta jatkuvasta\noleskelusta tuon miehen kanssa, ainoana toverinaan. Parempi,\ntuhatkertaisesi parempi olla yksin, kun yhteisellä oleskelulla ei ollut\nenää entistä päämäärää ja mies nyt erityisesti herätti epämääräistä\npelkoa; hänen silmissään oli nyt outo kiilto, jota ei ollut silloin kun\nJane hänet viimeksi näki. Jane ei osannut sitä selittää, hän tiesi\nvain, että se herätti hänessä pelontunnetta -- nimetöntä kauhua.\n\n\"Te oleskelitte siis kauan A-lurin kaupungissa?\" sanoi Obergatz, puhuen\nPal-ul-donin kieltä.\n\n\"Olette oppinut tämän kielen?\" ihmetteli Jane. \"Millä tavoin?\"\n\n\"Kohtasin joukon äpäräkansaa\", vastasi toinen; \"se hyljitty sekarotu\nasuu kallioiden reunustamassa solassa, jonka läpi laakson pääjoki\nlaskee suohon. Heitä nimitetään waz-ho-doneiksi ja heidän kylänsä\nkäsittää osaksi luola-asuntoja ja osaksi pehmeään kiveen kallion\njuurelle hakattuja suojia. He ovat hyvin tietämättömiä ja\ntaikauskoisia, ja ensi kertaa nähdessään minut, huomatessaan, että\nminulla ei ollut häntää ja että käteni ja jalkani olivat erilaiset kuin\nheidän, pelkäsivät he minua. Luulivat minua joko jumalaksi tai\npaholaiseksi. Kun minulla ei ollut mahdollisuutta paeta eikä\npuolustautuakaan, esiinnyin uhmaavan rohkeana, ja minun onnistui\nvaikuttaa heihin siinä määrin, että he veivät minut kaupunkiinsa, jota\nnimittävät Bu-luriksi; ja siellä he ruokkivat minua ja kohtelivat\nystävällisesti. Opittuani heidän kielensä koetin yhä enemmän\nvakiinnuttaa heidän otaksumaansa, että olin jumala, ja se minulle\nonnistuikin, kunnes muuan vanha lurjus, jonkunlainen pappi tai\npoppamies heidän keskuudestaan, alkoi kadehtia kasvavaa valtaani. Se\noli lopun alkuna, ja vähältä piti, ettei silloin todellakin tullut\nloppu. Hän selitti heille, että jos olin jumala, ei minusta vuotaisi\nverta, jos pistettäisiin veitsi ruumiiseeni -- mutta; jos minusta\ntulisi verta, olisi se ratkaiseva todistus, etten ollut jumala. Minun\ntietämättäni hän järjesti tehtäväksi kokeen koko kylän nähden eräänä\niltana. Se oli niitä lukuisia tilaisuuksia, joissa he syövät ja juovat\nJad-ben-Othon, pakanallisen jumalansa, kunniaksi. Viheliäisen\nväkijuomansa huumaamina he olisivat olleet valmiit jokaiseen\nverenhimoiseen suunnitelmaan, minkä poppamies vain olisi keksinyt.\nMuuan vaimoista ilmaisi minulle hankkeen -- ei ollenkaan varoittaakseen\nvaarasta, vaan pelkästä naisellisesta uteliaisuudesta, tahtoessaan\nsaada selville, vuotaisiko minusta verta vai ei, jos minua\npistettäisiin tikarilla. Hän ei näkynyt malttavan odottaa kokeen\nvirallista toimeenpanoa -- hän halusi tietää heti, ja kun minä sain\nhänet kiinni yrityksestään, hänen ollessaan sohaisemassa veitsen\nkylkeeni, ja kyselin häneltä, selitti hän koko asiaa mitä\nyksinkertaisemman avomielisesti. Soturit olivat jo aloittaneet\njuominkinsa, ja olisi ollut turhaa koettaa millään tavoin vedota joko\nheidän järkeensä tai taikauskoonsa. Oli vain yksi vaihtoehto kuoleman\nohella, ja se oli pako. Sanoin naiselle, että minua suuresti loukkasi\nja suututti tämä jumaluuteni epäileminen ja että epäsuosioni merkkinä\nsuoraa päätä jättäisin heidät oman onnensa nojaan.\n\n\"-- 'Minä palaan heti taivaaseen!' huudahdin,\n\n\"-- Nainen aikoi viipyä luonani nähdäkseen minun menevän, mutta minä\nsanoin hänelle, että hänen silmänsä sokeutuisivat lähtöäni ympäröivästä\ntulesta ja että hänen täytyi viipymättä lähteä ja ettei ollut vähintään\ntunnin aikaan palaamista sille paikalle. Ilmoitin hänelle myöskin, että\njos joku tällä ajalla saapuisi siihen kylän kolkkaan, eivät ainoastaan\nhe vaan vaimo itsekin syttyisi liekkiin ja palaisi tuhaksi.\n\n\"-- Hän hätääntyi suuresti sanojeni vaikutuksesta ja riensi\nsilmänräpäyksessä tiehensä, huutaen jälkeensä, että jos minä todellakin\nolin tunnin kuluttua poissa, tietäisivät hän ja koko kylä, että minä en\nole ollut mikään vähäisempi kuin Jad-ben-Otho itse; ja sellaiseksi\ntäytyy heidän nyt minua luulla, sillä voin vakuuttaa teille, että olin\npoistunut paljon lyhyemmässäkin ajassa. Enkä senjälkeen ole\nuskaltautunut Bu-lurin kaupungin lähistölle\", lisäsi hän nauraen\nkotkottavaa naurua, joka pani kylmät väreet karmimaan Janen selkäpiitä.\n\nObergatzin puhuessa oli hän vetänyt ulos keihäänsä antiloopin ruumiista\nja alkanut puuhailla nahan nylkemisessä. Mies ei yrittänyt häntä\nauttaa, seisoi vain vieressä, haastellen ja katsellen, samalla kun hän\nalati työnsi likaiset sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Hänen\nkasvonsa ja ruumiinsa olivat likakerroksen peitossa, ja hän oli alasti,\nrikkinäistä ja tahraista; lannetaljaa lukuunottamatta. Hänen aseinaan\noli waz-donilainen nuija ja puukko, jotka hän oli kähveltänyt Bu-lurin\nkaupungista; mutta paljon enemmän kuin hänen likaisuutensa ja\naseistuksensa hirvitti Janea hänen kotkottava naurunsa ja silmien outo\nilme.\n\nHän jatkoi kuitenkin työtään, eroittaen ne osat kauriin ruhosta, jotka\nhalusi, ja ottaen vain niin paljon lihaa kuin saattoi käyttää ennenkuin\nse pilaantuisi, koska hän ei ollut siinä määrin oikea viidakkoeläin,\nettä se olisi vielä pahentuneenakin ollut hänestä herkkua. Ja sitten\nhän suoristausi ja katsoi miestä vasten kasvoja.\n\n\"Luutnantti Obergatz\", sanoi hän, \"pelkkä sattuma on meidät jälleen\ntuonut yhteen. Varmaankaan ette olisi etsinyt tätä kohtausta enempää\nkuin minäkään. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin ne tunteet,\njotka saattavat aiheutua luonnollisesta vastenmielisyydestäni ja\nepäluulostani teitä kohtaan, ja kun olette sen kurjuuden ja murheen\naiheuttajia, joita olen kärsinyt monet pitkät kuukaudet. Tämä pienoinen\nmaailmankolkka on löytäjän ja haltuunottajan oikeudella _minun_. Menkää\nsiis ja jättäkää minut tänne nauttimaan rauhaa, jos voin.\"\n\nMies tuijotti häneen hetkisen sumeilla silmillään, ja sitten kajahti\nhänen huuliltaan ilottoman naurun remahdus.\n\n\"Menisinkö pois! Jättäisin teidät yksiksenne!\" huudahti hän. \"Minä olen\nlöytänyt teidät. Meistä tulee hyvät ystävät, jouduttuamme lopullisesti\neroon kaikesta muusta maailmasta, -- ja te pyydätte minua menemään\ntieheni ja elämään yksinäni tässä kirotussa erämaassa.\" Jälleen hän\nnauroi, vaikka hänen silmälihaksensa ja suunsa eivät värähdelleet\nminkäänlaisesta ilosta, -- se oli vain onttoa, naurua matkivaa ääntä.\n\"Ei, ei! Minä en mene pois. Jään suojelemaan teitä.\"\n\n\"En tarvitse suojelustanne\", väitti toinen. \"Olette jo nähnyt, että\nosaan käyttää keihästä.\"\n\n\"Kyllä\", myönsi mies, \"mutta ei olisi oikein jättää teitä tänne\nyksiksenne -- olettehan vain nainen. Ei, ei; olen keisarin upseeri enkä\nvoi heittää teitä oman onnenne nojaan.\" Taaskin hän nauroi. \"Voisimme\nelää hyvin onnellisina täällä yhdessä\", lisäsi hän.\n\nJane ei kyennyt ehkäisemään puistatusta eikä yrittänyt\nvastenmielisyyttään salatakaan.\n\n\"Te ette pidä minusta?\" kysyi mies. \"Se on surullista. Mutta\nmuuttuneissa olosuhteissamme se asia kyllä paranee.\" Ja taas tuo kamala\nnauru.\n\nJane oli kietonut antiloopinlihoista valitsemansa kappaleet taljaan,\njonka heitti olalleen. Toisessa kädessään hän piti keihästä ja katsoi\nsaksalaista suoraan silmiin.\n\n\"Lähtekää!\" käski hän. \"Olemme tuhlanneet jo liiaksikin sanoja. Tämä on\nminun maani, ja minä puolustan sitä. Jos näen teidät vielä, niin tapan\nteidät. Ymmärrättekö?\"\n\nObergatzin kasvot vääntyivät raivonilmeestä. Hän kohotti nuijansa ja\nhyökkäsi Janea kohti.\n\n\"Seis!\" komensi tämä, tempaisten keihästä pitelevän kätensä taaksepäin\nheittoasentoon. \"Näitte minun kaatavan tämän kauriin, ja te sanoitte\naivan oikein, että olemme täällä erossa kaikesta muusta maailmasta.\nLaskekaa ne kaksi tosiasiaa yhteen ja tehkää johtopäätöksenne ennenkuin\nastutte askeltakaan lähemmäksi!\"\n\nMies pysähtyi, ja hänen nuijansa putosi sivulle. \"Noh\", pyysi hän\nmielestään lepyttelevällä äänellä. \"Olkaamme ystäviä, lady Greystoke.\nVoisimme olla suureksi avuksi toisillemme.\"\n\n\"Nyt minä lähden\", vastasi Jane lujasti, \"älkää vain seuratko minua!\nNiin pitkälle kuin voitte päivässä kävellä tältä kohdalta johonkin\nsuuntaan, on teidän katsottava alueeni ulottuvan. Jos konsaan näen\nteidät tämän kehän sisäpuolella, niin surmaan teidät.\"\n\nEi voinut olla epäilystäkään, että hän tarkoitti mitä sanoi; ja mies\nnäytti vakuutetulta, sillä hän seisoi vain jurosti katsellen Janea, kun\ntämä peräytyi heidän kohtauspaikaltaan eläinpolun mutkaan ja siinä\nhävisi metsään.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nMenetetty rauha\n\n\nA-lurissa olivat kaupungin kohtalot siirtyneet kädestä käteen.\nJa-donille uskollisten soturien ryhmä, jonka Tarzan oli vienyt\nkohtauspaikalle salakäytävän suulle palatsin portin alapuolelle, oli\njoutunut pahoin tappiolle. Heidän ensimmäinen ryntäyksensä oli otettu\nvastaan pappien maireilla sanoilla. Heitä oli kehoitettu puolustamaan\nisäinsä uskontoa herjaajilta. Ja-don kuvailtiin heille temppelin\nhäväisijäksi, ja Jad-ben-Othon vihaa ennustettiin häneen liittyville.\nPapit väittivät, että Lu-donin ainoana pyrkimyksenä oli ehkäistä Ja-don\nanastamasta valtaistuinta, kunnes uusi kuningas oli valittu ho-donien\nlakien mukaan.\n\nSeurauksena oli, että monet palatsin sotureista yhtyivät kaupungista\nkerääntyneihin tovereihinsa, ja kun papit näkivät, että niitä, joihin\nheillä oli vaikutusvaltaa, oli enemmän kuin palatsille uskollisia,\nyllyttivät he edelliset hyökkäämään jälkimmäisten kimppuun. Monta\nkaatui, ja ainoastaan kourallisen onnistui päästä turvaan palatsin\nporttien sisäpuolelle, jotka he nopeasti telkesivät.\n\nPapit johtivat joukkonsa salakäytävää pitkin temppeliin. Silläaikaa kun\njotkut uskolliset etsivät Ja-donin ja kertoivat hänelle, mitä oli\ntapahtunut. Juhlasalissa alkanut taistelu oli levinnyt laajalle\npalatsin piiriin ja johtanut Ja-donin vastustajain tilapäiseen\ntappioon. Alipappien yllyttämä ja Lu-donin vartavasten lähettämä joukko\noli vetäytynyt temppelin alueelle, niin että tulos nyt oli selvästi\nhavaittavissa Ja-donin ja Lu-donin joukkojen välisestä kamppailusta.\n\nEdelliselle oli ilmoitettu kaikki, mitä oli tapahtunut prinsessa\nO-lo-an luona, jonka turvallisuudesta hän oli ensi tilassa huolehtinut;\nja hän oli myöskin kuullut, mitä osaa Tarzan oli näytellyt johtamalla\nhänen miehensä Lu-donin soturien kokoukseen.\n\nNämä seikat olivat luonnollisesti lisänneet vanhan urhon ystävällisiä\ntunteita apinamiestä kohtaan, ja nyt hän pahoitteli, että tämä oli\nlähtenyt kaupungista.\n\nJa-don ja monet muut soturit olivat jo ennestään olleet yhä taipuvaisia\nuskomaan muukalaisen jumaluuteen, ja O-lo-an ja Pan-at-lin todistus\nvahvisti tätä kantaa, kunnes palatsipuolueessa piankin esiintyi\nilmeistä halua tehdä Dor-ul-Othosta sen riidan pääaihe, joka heillä\nalkujaan oli Lu-donin kanssa. Vaikeata olisi päättää, oliko tämä\nluonnollisena seurauksena apinamiehen urotöiden jatkuvasta ja yhä\ntehostuvasta kertoilusta, joka sai Lu-donin vihamielisyyden häntä\nvastaan näyttämään aina vain nurjemmalta, vai johtuiko se jonkun\nJa-donin kaltaisen vanhan ovelan soturin viekkaasta suunnitelmasta\nsaada innostava uskonnollinen aihe liitetyksi maalliseen. Tosiasiaksi\njää, että ylimmäisen papin katkera esiintyminen Tarzania kohtaan\nherätti Ja-donin puoltajissa yltyvää kiukkua Lu-donin puoluelaisia\nvastaan.\n\nKovaksi onneksi ei Tarzan ollut saapuvilla innoittamassa Ja-donin\nseuraajia sillä pyhällä kiihkolla, joka olisi voinut nopeasti ratkaista\nkiistan vanhan päällikön eduksi. Hän oli penikulmain päässä, ja kun\nhänen uutta ilmestymistään oli turhaan rukoiltu, alkoivat heikommat\nsielut heidän joukossaan epäillä, että asialla olikaan jumalallista\nsuosiota. Oli toinenkin voimakas syy Ja-donin rivien heikontumiseen. Se\noli lähtöisin kaupungista, jossa palatsin soturien ystävät ja\nsukulaiset, suurelta osalta myöskin Lu-donin sotilaiden ystävinä ja\nsukulaisina, keksivät papiston kannustamina keinoja levittääkseen\nturmiollista kiihoitusta kautta palatsin.\n\nSiitä johtui, että Lu-donin mahti kasvoi, Ja-donin vaikutusvallan\nheikentyessä. Sitten tehtiin temppelistä hyökkäys, joka tuotti palatsin\njoukoille tappion; ja vaikka nämä kykenivätkin peräytymään hyvässä\njärjestyksessä, peräytyivät he kuitenkin jättäen palatsin Lu-donille,\njoka nyt oli tositeossa Pal-ul-donin hallitsija.\n\nOttaen mukaansa prinsessan seuranaisineen ja orjattarineen, niiden\njoukossa Pan-at-lin, samoin kuin omien uskollisten seuralaistensa\nvaimot ja lapset, peräytyi Ja-don koko A-lurin kaupungistakin ja\nsiirtyi omaan kaupunkiinsa Ja-luriin. Siellä hän viipyi keräten väkeä\nympäristön pohjoisista kylistä, jotka sijaiten etäällä A-lurin papiston\nvaikutuksesta innokkaasti kannattivat jokaista vanhan päällikkönsä\npuoltamaa asiaa, kun vuosikausia olivat kunnioittaneet häntä ystävänään\nja suojelijanaan.\n\nJa sillä välin kun valtaistuintaistelua täten kehiteltiin pohjoisessa,\nvirui Tarzan-jad-guru Tu-lurin leijonakuopassa, ja lähettejä kulki\nedestakaisin Mo-sarin ja Lu-donin välillä, näiden kumpaisenkin\nkärkkyessä Pal-ul-donin valtaistuinta. Mo-sar oli kyllin ovela\nkäsittääkseen, että jos hänen ja ylimmäisen papin välit julkisesti\nrikkoutuisivat, saattaisi hän käyttää vankia omaksi edukseen, sillä hän\noli kuullut omankin kansansa keskuudesta kuiskailuja, että monet olivat\nmelkoisen taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, pitämään häntä\ntodellakin Dor-ul-Othona. Lu-don halusi Tarzania itseään. Hän tahtoi\nomakätisesti uhrata hänet itäisellä alttarilla suuren kansanjoukon\nnähden, koska häneltä ei puuttunut todisteita siitä, että rohkean ja\nsankarillisesti esiintyvän muukalaisen julkeat väitökset olivat\nheikontaneet hänen omaa asemaansa ja arvovaltaansa.\n\nMenetelmä, jota Tu-lurin ylimmäinen pappi oli käyttänyt Tarzanin\npyydystämiseksi satimeen, oli jättänyt Tarzanille hänen aseensa, vaikka\nnäyttikin vähän luultavalta, että hänellä niistä olisi mitään hyötyä.\nHänellä oli myös reppunsa, siihen sullottuna kaikenlaista kamaa,\nniinkuin sitä kertyy kaikkiin säilyihin kultarenkaisesta käsilaukusta\nullakkosuojaan asti. Siellä oli nuolia varten valittuja laavalasin\npalasia ja sulkia, muutamia piikiven siruja ja pari teräksen\nkappaletta, vanha puukko, jykevä luuneula ja kuivattuja suolenpätkiä.\nTuskin mitään teille tai minulle hyödyllistä, mutta ei mitään\napinamiehen villissä elämässä tarpeetonta.\n\nHuomatessaan joutuneensa ovelasti viritettyyn ansaan, Tarzan oli\njännittyneesti odottanut leijonaa ilmestyväksi, sillä vaikka _jan_ haju\nolikin vanhaa, piti hän varmana, että ennemmin tai myöhemmin\npäästettäisiin peto hänen kimppuunsa. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli\nläpikotaisin tutkia vankilansa. Hän oli havainnut taljoilla peitetyt\nikkunat, ja ne hän heti paljasti, päästäen sisälle valoa; silloin\nhänelle selvisi, että vaikka kammio oli syvällä temppelisalien\npermannon alapuolella, oli se kuitenkin monta jalkaa ylempänä _sen_\nkallion juurta, johon temppeli oli hakattu. Ikkunoissa oli niin tiheät\nkanget, että hän ei voinut nähdä paksun muurinsyrjän yli,\ntarkastaakseen, mitä aivan hänen alapuolellaan oli. Pienen matkan\npäässä välkkyi Jad-in-lulin sininen ulappa, sen takana vihannoi\netäisempi ranta, ja vielä kauempana kohosivat vuoret.\n\nIkkunoista tulvi riittävästi valoa, jotta Tarzan saattoi nähdä koko\nsisustan. Huone oli jokseenkin avara, ja sen kummassakin päässä oli ovi\n-- iso ovi ihmisille ja pienempi leijonia varten. Kumpikin oli suljettu\nraskailla paasilla, jotka olivat ovenpieliin koverretuissa kouruissa\nsiirrettäviä. Molemmat ikkunat olivat pienet, ja niiden likekkäiset\nvankat kanget olivat ensimmäistä rautaa, mitä Tarzan oli Pal-ul-donissa\nnähnyt. Kiskot upposivat kivikehyksen reikiin, ja kaikki oli niin\nlujasti ja näppärästi soviteltua, että pako näytti mahdottomalta. Mutta\nmuutaman minuutin vankilassa oltuaan oli Tarzan jo alkanut valmistella\npakoa. Hän otti repustaan vanhan puukon ja alkoi verkalleen raappia ja\nveistellä pois kiveä toisen ikkunan tankojen ympäriltä. Se oli hidasta\ntyötä, mutta Tarzanilla oli täydellisen terveyden kärsivällisyyttä.\n\nJoka päivä hänelle tuotiin ruokaa ja vettä; annokset työnnettiin\nnopeasti pienemmän oven alitse, jota kohotettiin juuri sen verran, että\nkivikulhot mahtuivat sisälle. Vanki alkoi uskoa, että häntä säästettiin\njohonkin muuhun tarkoitukseen kuin leijonalle. Mutta sillä ei ollut\nväliä. Kunhan he vain pysyisivät erossa vielä muutaman päivän, saisivat\nhe määrätä hänelle minkä kohtalon tahansa, -- hän ei enää olisi\ntavattavissa, kun sitä tultaisiin hänelle ilmoittamaan.\n\nSitten eräänä päivänä ilmestyi Tu-luriin Pan-sat, Lu-donin pääkätyri.\nNäennäisesti hän toi Mo-sarille vilpittömän tiedonannon A-lurin\nylimmäiseltä papilta. Lu-don oli muka päättänyt, että Mo-sarista tulisi\nkuningas, ja hän kutsui Mo-saria heti saapumaan A-luriin. Mutta\nesitettyään sanomansa Pan-sat pyysi päästä Tu-lurin temppeliin\nrukoilemaan, ja sieltä hän etsi Tu-lurin ylipapin, jolle Lu-donin oikea\ntiedonanto oli osoitettu. He sulkeutuivat kahden kesken pieneen\nkammioon, ja Pan-sat kuiskaili ylimmäisen papin korvaan.\n\n\"Mo-sar pyrkii kuninkaaksi\", sanoi hän, \"ja Lu-don pyrkii kuninkaaksi.\nMo-sar tahtoo pitää muukalaisen, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho, ja\nLu-don haluaa hänet tappaa. Ja nyt\" -- hän kumartui vielä lähemmäksi\nTu-lurin ylipapin korvaa -- \"jos sinä haluat A-lurin ylimmäiseksi\npapiksi, on se sinun vallassasi.\"\n\nPan-sat lakkasi puhumasta ja odotti toisen vastausta. Ehdotus teki\nylipappiin ilmeisen vaikutuksen. Päästä A-lurin ylimmäiseksi papiksi!\nSe olisi melkein yhtä hyvä kuin olla koko Pal-ul-donin kuninkaana,\nsillä suuret olivat sen valtuudet, joka toimitti uhraukset A-lurin\nalttarilla.\n\n\"Miten?\" kuiskasi ylimmäinen pappi. \"Millä tavoin voin tulla A-lurin\nylipapiksi?\"\n\nPan-sat kumartui jälleen lähemmäksi: \"Tappamalla toisen ja tuomalla\ntoisen A-luriin\", vastasi hän. Sitten hän nousi ja lähti tietäen, että\nmies oli niellyt syötin ja varmasti tekisi mitä tahansa tarvittiin\nsuuren palkinnon saavuttamiseksi.\n\nEikä Pan-sat erehtynytkään, paitsi eräässä pikku seikassa. Ylimmäinen\npappi oli kylläkin valmis murhaamaan ja kavaltamaan, saadakseen A-lurin\nkorkeimman viran; mutta hän oli ymmärtänyt väärin, kumpi uhreista oli\nsurmattava ja kumpi tuotava Lu-donille. Pan-sat, joka itse tiesi\nLu-donin suunnitelmien kaikki yksityiskohdat, oli aivan luonnollisesti\nhairahtunut otaksumaan toisen täydellisesti käsittävän, että\nA-lurin ylimmäinen pappi saattoi ainoastaan julkisesti uhraamalla\nDor-ul-Othoksi tekeytyneen valehtelijan kohottaa vähentyvää mahtiansa\nja että Mo-sarin, vallantavoittelijan, salamurha poistaisi Lu-donin\nomasta leiristä ainoan esteen, hänen yhdistääkseen ylimmäisen papin ja\nkuninkaan virat. Tu-lurin ylimmäinen pappi luuli, että hänen oli määrä\ntappaa Tarzan ja tuoda Mo-sar A-luriin. Hän luuli myös, että hänet sen\ntehtyään nimitettäisiin A-lurin ylimmäiseksi papiksi; mutta hän ei\ntiennyt, että oli jo valittu pappi surmaamaan hänet itsensä samalla\nhetkellä kun hän saapuisi A-luriin, eikä myöskään, että salainen hauta\noli hänelle kaivettu maanalaisen kammion permantoon juuri samassa\ntemppelissä, jota hän uneksi pääsevänsä hallitsemaan.\n\nJa niinpä hän silloin, kun hänen olisi tullut järjestää päällikkönsä\nmurhaaminen, johtikin tusinan runsaasti lahjottuja sotureita pimeiden\nkäytävien kautta temppelin alla olevaan leijonakuoppaan Tarzania\ntappamaan. Oli tullut yö. Yksi ainoa tuohus valaisi murhaajien\naskeleita heidän hiipiessään hiljaa pahalla polullaan, sillä he\ntiesivät olevansa ryhtymässä tekoon, jonka heidän päällikkönsä\ntuomitsi, ja heidän rikollinen omatuntonsa kehoitti heitä\nvarovaisuuteen.\n\nVankikoppinsa pimeydessä ahersi apinamies näköjään loppumattomassa\nvuolemisessaan ja nakuttelussaan. Hänen terävät korvansa erottivat\naskeleita ulkopuolelta käytävästä -- askeleita, jotka lähenivät isompaa\novea. Tähän asti olivat askeleet aina saapuneet pienemmälle ovelle.\nMutta nyt kuului monen miehen poljentaa, ja tähän aikaan yöstä se\nherätti hänessä kolkon aavistuksen.\n\nTarzan jatkoi näpertelyään. Hän kuuli miesten pysähtyvän oven taakse.\nKaikki oli hiljaa: äänettömyyttä häiritsi ainoastaan apinamiehen\nväsymättömän veitsenterän kitinä.\n\nUlkopuolella olevat kuulivat sen, tarkkasivat ja koettivat selittää\nsyytä. Hiljaa kuiskaillen he tekivät suunnitelmiaan: kaksi heistä\nnostaisi nopeasti oven ja toiset ryntäisivät sisälle ja sinkauttaisivat\nnuijansa vankia kohti. He eivät halunneet antautua mihinkään vaaraan,\nsillä A-lurissa kierrelleet huhut olivat ehtineet Tu-luriinkin --\nkertomukset Tarzan-jad-gurun suuresta voimasta ja ihmeellisestä\nurhoollisuudesta; ja ne saivat hien kihoamaan soturien otsalle, vaikka\nkosteassa käytävässä oli viileä ja heitä oli kaksitoista yhtä vastaan.\n\nSitten ylimmäinen pappi antoi merkin. Ovi kohosi ylös. ja kymmenen\nsoturia harppasi huoneeseen nuijat ojossa. Kolme näistä raskaista\naseista lensi huoneen poikki vastapäisen seinän pimennossa kuvastuvaa\ntummempaa varjoa kohti. Sitten papin pitelemä soihtu valaisi huoneen\nsisustan, ja he näkivät, että tähdätty tumma hahmo oli kasa ikkunoista\nriuhtaistuja nahkoja. Suojamassa ei ollut vankia.\n\nMuuan riensi ikkunaan. Ainoastaan yksi sen kangista oli jäljellä, ja\nsiihen oli sidottu nahkaisista ikkunaverhoista leikeltyjen hihnojen\npunonnalla saadun köyden toinen pää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJane Claytonin elämän luonnollisten vaarojen lisäksi tuli nyt\nObergatzin tapaamisesta johtunut uhka. Leijonat ja pantterit olivat\ntuottaneet hänelle vähemmän syytä levottomuuteen kuin jo ennestään\narastellun ja katkeria muistoja ylläpitäneen upseerin palaaminen, kun\nmies nyt oli kummallisesti muuttunutkin. Siistimätön ja likainen asu,\ntakkuinen tukka ja parta, omituinen, iloton nauru ja muutenkin\nluonnoton esiintyminen herättivät outoa pelkoa; entinen luutnantti oli\ntullut jonkin nimettömän kauhun ruumiillistumaksi. Ulkoilmassa vietetty\nterveellinen elämänlaatu oli vahvistanut ja karaissut hänen\nhermostonsa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kun hän sitä\nmahdollisuutta ajatteli, että jos tuo mies vain koskisikin häneen, hän\nparkaisisi ja mahdollisesti pyörtyisikin.\n\nHeidän odottamatonta kohtaustaan seuranneena päivänä hän tuon tuostakin\nsoimasi itseään siitä, ettei ollut tappanut häntä, niinkuin olisi\ntappanut _jan_ tai jaton tai minkä muun hänen elämäänsä tai\nturvallisuuttaan uhkaavan petoeläimen tahansa. Hän ei yrittänyt\npuolustella näitä kaameita mietteitään -- ne eivät kaivanneet\npuolustelua. Perusteet, joiden mukaan teidän tai minun tekojamme\ntuomitaan, eivät olleet häneen sovellutettavissa. Meillä on tilaisuus\nturvautua ystäviemme tai sukulaistemme suojeluun tai kutsua avuksemme\njärjestysvalta, joka pitää yllä lain majesteettia ja johon heikot ja\nviattomat voivat vedota voimakkaita väärintekijöitä vastaan. Mutta:\ntässä saattoi viattomuus ja heikkous suojeluksekseen vedota ainoastaan\nomaan toimintaan. Hänestä ei luutnantti Erich Obergatz siis ollut\nleijonasta eroava ilmiö muutoin kuin että hän edellistä piti\nvaarallisempana vaanijana. Ja niin hän päätti, että jos Obergatz\nuhmaisi hänen varoitustaan, ei hänen sopisi heidän seuraavassa\nkohtauksessaan epäröidä, vaan sama nopea keihäs, joka viuhahtaisi\nhyökkäävää jataa vastaan, lävistäisi saksalaisenkin.\n\nSinä yönä ei hänen korkealle -isoon puuhun rakennettu pesänsä tuntunut\nhänestä samalta pyhätöltä kuin ennen. Mikä voisi vastustaa saalistavan\npantterin verenhimoisia aikeita, ei olisi suurena esteenä ihmiselle, ja\nsen ajatuksen vallassa hän nukkui huonommin kuin ennen. Pieninkin\nrasahdus, joka katkaisi viidakon öiden yksitoikkoisen huminan,\nhavahdutti hänet valppaana ja tarkoin korvin kuuntelemaan ja yrittämään\nottaa selkoa häiriön aiheesta, ja kerran hän täten heräsi ääneen, joka\ntuntui johtuvan liikehtimisestä hänen puussaan. Hän kuunteli\njännittyneesti -- henkeään pidätellen. Se kuului jälleen. Jotakin\nrahinaa puun kovaa kuorta vasten. Jane kurotti kätensä pimeään ja\ntarttui keihääseensä. Nyt hän tunsi yhden hökkeliään kannattavista\noksista hiukan notkistuvan ikäänkuin olento, mikä sitten lienee\nollutkin, olisi verkalleen kohottautunut oksan varaan. Se tuli\nlähemmäksi. Jane luuli jo erottavansa sen hengityksen. Se oli ovella.\nHän kuuli sen hapuilevan heikkoa suojalaitetta. Mikähän siellä oli? Ei\nkuulunut mitään sellaista ääntä, josta olisi voinut jotakin päätellä.\nHän kohottausi käsiensä ja polviensa varaan ja konttasi hiljaa keihäs\ntiukasti kädessään. Vaanija yritti ilmeisesti päästä sisälle häntä\nherättämättä. Se oli ihan sen pienen, vaivaisen, hennoista oksista\nkyhätyn, korsilla kokoonnivotun sulun takana, jota hän nimitti oveksi.\nVain muutama tuuma oli hänen ja olennon välillä.\n\nNousten polvilleen hän kurotti vasemman kätensä ja tunnusteli, kunnes\nlöysi paikan, jossa käyrä oksa oli jättänyt parin tuuman levyisen aukon\nmelkein keskelle ovea. Siihen hän pisti keihäänsä kärjen. Olento oli\nvarmaankin kuullut hänen liikkeensä sisäpuolelta, sillä äkkiä se luopui\nhiipimisyrityksestään ja ravisti kiukkuisesti estettä. Samalla hetkellä\nJane survaisi keihäänsä kaikin voimin eteenpäin. Hän tunsi sen uppoavan\nlihaan. Ulkopuolelta kuului kiljahdus ja kirous, ja sitten jotakin\npudota rysähti oksien ja lehvien välitse maahan. Keihäs oli hellitä\nJanen käsistä, mutta hän piti siitä kuitenkin kiinni, kunnes se\nluiskahti irti lävistämästään ruumiista.\n\nSiellä oli Obergatz. Sadatuksesta se oli hänelle selvinnyt. Alhaalta ei\nkuulunut mitään enempää ääntä. Oliko hän siis surmannut miehen? Hän\nrukoili, että niin olisi käynyt, -- kaikesta sydämestään hän sitä\nrukoili. Oli todella helpottavaa vapautua salaperäisen puistattavaksi\nkäyneen olennon uhasta. Lopun yötä hän virui valveilla kuunnellen.\nAlapuolellaan hän kuvitteli näkevänsä kuolleen miehen, jonka kamalia\nkasvoja kylmä kuutamo valeli, makaamassa siinä selällään ja\ntuijottamassa ylös häneen.\n\nHän toivoi, että ja, leijona, tulisi raahaamaan ruumiin pois; mutta\nyökauden kuluessa loppuun hän ei kuullut mitään muuta ääntä kuin\nviidakon unisen huminan. Hän oli iloinen miehen kuolemasta, mutta häntä\nkauhistutti tuskallinen velvollisuus, joka häntä aamulla odotti, sillä\nhänen täytyi haudata Obergatzin maalliset jäännökset ja sitten elää\nsurmaamansa miehen matalaan kaivetun haudan äärellä.\n\nHän soimasi itseään heikoksi, toistellen moneen kertaan, että oli\ntappanut itsepuolustuksessa ja että hänen tekonsa oli oikeutettu; mutta\nhän oli edelleenkin nykyaikainen nainen, ja hänet kasvattaneen\nyhteiskunnan rautaiset säädökset kieltoineen ja taikauskoineen\npainoivat hänen mieltänsä.\n\nVihdoin valkeni kauan viipynyt aamu. Verkalleen kohoava aurinko kultasi\nJad-in-lulin takana häämöittäviä etäisiä vuoria. Ja kuitenkin hän\nepäröitsi irroittaa ovensa kiinnikkeitä ja katsahtaa alhaalla viruvaan\nruumiiseen. Mutta se oli välttämätöntä. Hän terästi hermonsa ja päästi\nirti vuodasta leikatun hihnan, jolla suojalaite oli köytetty. Hän\nvilkaisi alas, mutta vain ruoho ja kukkaset hivelivät hänen silmiänsä.\nHän tuli suojastaan ja tarkasteli maata puun toisella sivulla; mutta\nsielläkään ei ollut mitään ruumista, eikä missään, niin pitkälle kuin\nhän saattoi nähdä. Hitaasti hän astui alas, silmä valppaana ja korva\ntarkkana pienimmänkin vaaran varalta.\n\nPuun juurella oli verilätäkkö ja ruohikossa pieni pirskejuova punaisia\npisaroita; se etääntyi yhdensuuntaisesti Jad-bal-lulin rantajuovan\nkanssa. Hän ei siis ollutkaan vihollistaan tappanut! Hän tunsi jotakin\nkummallista ja epämääräistä, samalla kertaa sekä helpotusta että\npahoittelua. Nyt hänen täytyi aina olla epätietoisena. Mies saattoi\npalata; mutta hänen ei toki tarvinnut asua hänen haudallaan.\n\nSinä päivänä hän hätkähti hermostuneesti jokaista äkillistä rasahdusta;\nedellisenä päivänä hän olisi sanonut hermojaan rautaisiksi, mutta ei\ntänään. Nyt hän tunsi kokemansa järkytyksen ja tiesi, että tämä oli\nvastavaikutus. Huomenna saattoi olla toisin, mutta jokin ääni vihjaisi\nhänelle, että hänen pieni suojansa ja se metsän ja viidakon tilkku,\njota hän nimitti omakseen, eivät enää koskaan olisi samat kuin ennen.\nHänen ylitseen leijaili aina uhka tuon miehen taholta. Hän ei enää\nviettäisi lepoa tuottavia öitä syvän unen helmassa. Hänen pienen\nmaailmansa rauha oli iäksi häiritty.\n\nSinä iltana hän varusti ovensa kaksin verroin, käyttäen kauriin\ntaljasta leikkaamiaan hihnoja. Hän oli kovin väsyksissä, valvottuaan\nsuuren osan edellisestä yöstä; mutta pitkän ajan hän virui valveilla,\nsilmät auki tuijottaen pimentoon. Mitä hän siellä näki? Näkyjä, jotka\nhersyttivät kyyneleet noihin rohkeihin ja kauniisiin silmiin --\nmaakartanon hajallaan sijaitsevine ulkorakennuksineen, joka oli ollut\nhänen kotinsa eikä sitä enää ollut; näki sen saman julman voiman\nhävittämänä, joka vainosi häntä tälläkin etäisellä, kartoittamattomalla\nmaankolkalla; näki voimakkaan miehen, jonka suojeleva käsivarsi ei\nhäntä enää milloinkaan puristaisi, pitkän, ryhdikkään pojan, joka\nkatseli häntä palvovan rakastavasti rohkeilla, hymyilevillä, isästä\nmuistuttavilla silmillään. Aina palasi hänen sielunsa silmien eteen tuo\nyksinkertainen, järeärakenteinen maatalo, eivätkä ne komeat salit,\njoissa oli viettänyt yhtä suuren osan elämästään. Hänen ritarinsa oli\nrakastanut enimmän maakartanoa laajoine tiluksineen ja vainioinensa, ja\nsiksi oli Janekin tullut siihen lähimmin kiintyneeksi.\n\nVihdoin hän nukahti -- äärimmäisen uupumuksen uneen. Hän ei tiennyt,\nkuinka kauan sitä oli kestänyt; mutta äkkiä hän heräsi jälleen aivan\nvalveille, ja jälleen hän kuuli jonkun, hipaisevan puunsa kuorta, tunsi\noksan jälleen taipuvan raskaasta painosta. Obergatz oli palannut! Kylmä\nväre pöyristytti häntä, hän vapisi kuin vilutautinen. Oliko siellä\nsaksalainen vai -- hyvä Jumala! -- oliko hän silloin tappanut hänet ja\noliko tämä...? Hän koetti,karkoittaa kamalaa ajatusta mielestään, sillä\nhän tiesi, että siinä oli järki vaarassa.\n\nJa jälleen hän hiipi ovelle, sillä olento oli sen ulkopuolella niinkuin\noli ollut viime yönäkin, Janen kädet vapisivat, kun hän työnsi\nkeihäänsä kärjen reiästä ulos. -- Kiljaiseekohan se pudotessaan? --\ntuumi hän.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nTarzan löytää Janen\n\n\nViimeisen kangen, joka oli poistettava hänen mahtuakseen aukosta, oli\nTarzan irroittanut kuullessaan sotilaiden kuiskailevan vankilansa\nkivioven takana. Kauan sitten oli nahkaköysi jo valmiiksi punottu. Sen\ntoisen pään sitominen vartavasten jätettyyn kankeen oli silmänräpäyksen\ntyö, ja sotilaiden yhä neuvotellessa ulkopuolella livahti apinamiehen\nruskea ruumis pienestä aukosta, häviten ikkunanreunan alapuolelle.\n\nPäästyään pakenemaan vankikopista oli Tarzan yhä palatsin ja\ntemppelirakennusten suojamuurin ympäröimällä alueella. Hän oli\nparhaansa mukaan tähystellyt ikkunasta, sitten kun oli poistanut kyllin\nmonta tankoa voidakseen työntää päänsä aukosta, joten hän tiesi, mitä\noli aivan hänen edessään, nimittäin mutkikas ja tavallisesti autio\npuistikkotie, joka vei palatsialueelta kaupunkiin avautuville\nulkoportaille.\n\nPimeys auttaisi hänen pakoaan. Hän voisi kenties aivan ilmitulematta\npujahtaa palatsista ja kaupungistakin. Jos hän välttäisi palatsinportin\nvartijain valppauden, olisi loppu helppoa. Hän astui rohkeasti\neteenpäin, osoittamatta mitään ilmitulon pelkoa, sillä siten arveli hän\nparhaiten välttävänsä epäluulot. Pimeässä hänet hyvinkin voitaisiin\nluulla ho-doniksi; ja vaikka hän autiolta puistikkokujalta tultuaan\nsivuutti useita, ei häntä tosiaan kukaan tullut puhuttelemaan tai\npidättänyt, ja niin hän viimein pääsi palatsinportille, missä\ntapasi kuusimiehisen vartioston. Sen hän yritti sivuuttaa yhtä\nhäikäilemättömästi, ja olisi siinä kai onnistunutkin, jollei joku olisi\ntullut temppelistä päin, huutaen: \"Älkää päästäkö ketään portista!\nVanki on karannut Pal-ul-jasta!\"\n\nHeti sulki soturi häneltä tien ja samalla tunsi hänet. \"_Ksottor_!\"\nhuudahti hän. \"Tässä hän onkin. Karatkaa hänen kimppuunsa! Karatkaa\nhänen kimppuunsa! Takaisin! Takaisin ennenkuin tapan sinut!\"\n\nToiset tulivat esille. Ei voi sanoa, että he ryntäsivät eteenpäin.\nJos heillä olikin halua karata hänen kimppuunsa, puuttui heiltä\nmelkoisesti innostusta muuhun kuin muiden yllyttämiseen muukalaisen\nkiinniottajiksi. Hänen taistelijamaineensa oli liian kauan ollut\npuheenaiheena ja vaikuttanut hyvän opetuksena Mo-sarin sotilaihin. Oli\nturvallisempaa seisoa loitolla ja sinkauttaa nuijansa, kuten he\ntekivätkin.\n\nJa nyt pantiin koetukselle se, mitä Tarzan oli oppinut Om-atilta ja\nTa-denilta. Hänen elinikäisen välttämättömyyden kouluttamat silmänsä ja\nlihaksensa toimivat uskomattoman nopeasti, hänen aivonsa elivät\nniin kaamean ripeästi, että niiden päätökset usein tuntuivat\nennakkotietämykseltä, ja se kaikki korvasi enemmän kuin täydesti hänen\npuutteellisen kokemuksensa sotanuijan käyttelyssä, jota hän kuitenkin\nhoiteli varsin ketterästi. Aseen toisensa jälkeen hän torjui, ja siinä\nliikehtimisessä hänellä oli aina ajatuksena päästä jonkun vastustajansa\nulottuville. Mutta nämä olivat varovaisia, sillä he pelkäsivät tätä\noutoa jättiläistä, jolle moni heistä taikauskoisen pelokkaasti\nkuvitteli jumaluusolennon ihmeellisiä kykyjä. He saivat pysytellyksi\nTarzanin ja portin välillä, kaiken aikaa huudellen apuvoimia. Apinamies\nkäsitti aseman käyvän hänelle ylivoimaiseksi, jos lisäväkeä ehti\npaikalle ajoissa, ja siksi hän ponnisteli yhä hurjemmin, pannakseen\ntuumansa täytäntöön.\n\nTäsmällistä menettelyään noudattaen kierteli pari, kolme sotilasta aina\nTarzanin takana keräämässä heitettyjä nuijia, sillä välin kun tämän\nhuomio oli kääntynyt toisaalle. Hän itse sieppasi niistä muutamia ja\npaiskasi ne niin murhaavan nasevasti, että kaksi vastustajista\nkellistyi; mutta nyt hän kuuli sotureita tömistelevän paikalle ja\nhuutoja, joilla koetettiin yllyttää toverien urhoollisuutta ja\nsäikähdyttää vihollista.\n\nEi ollut aikaa hukata. Tarzan piti nuijaa kummassakin kädessään ja\nheiluttaen toista niistä sinkautti sen edessään olevaa soturia kohti;\nmiehen väistäessä hän hyökkäsi käsiksi soturiin, samalla heittäen\ntoisen nuijansa toista vastustajaa kohti. Ho-don, jonka kanssa hän\nrynnisteli, yritti temmata puukkonsa, mutta apinamies tarttui hänen\nranteeseensa. Äkillinen nykäys, joku napsahti poikki, kuului\ntuskallinen parahdus, sitten soturi kohotettiin ilmaan, ja apinamies\npiteli häntä kilpenä toista vastaan, samalla kun itse peräytyi portista\nulos. Tarzanin vieressä paloi se ainoa tulisoihtu, joka valaisi\npalatsin alueelle vievää käytävää. Soturit riensivät toveriensa avuksi,\nmutta apinamies nosti vankinsa korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi\nhänet vasten lähimmän hätyyttäjänsä naamaa. Mies kaatui ja kaksi hänen\ntakanaan rientänyttä tuupertui päistikkaa toveriensa yli. Samassa\napinamies tarttui tulisoihtuun ja viskasi sen palatsin alueelle, missä\nse sammui ryntäävän apujoukon johtajiin.\n\nSyntyneessä pimeydessä Tarzan hävisi Tu-lurin kaduille. Jonkun aikaa\nhän kuuli takaa-ajajien melua, mutta äänet heikkenivät ja haipuivat\nJad-in-lulin suuntaan. Hän oli arvannut heidän etsivän häntä väärältä\ntaholta, kun vasiten kääntyi Tu-lurista eteläänpäin, eksyttääkseen\nheidät järjiltään. Kaupungin ulkolaitojen tuolla puolen hän poikkesi\nsuoraan luoteeseen, A-luriin päin.\n\nHän tiesi, että hänen tolallaan oli Jad-bal-lul, jonka rannat hänen oli\nkierrettävä, ja sitten oli mentävä joen yli sen ison järven\nalapuolella, jonka rannalla A-lur sijaitsi. Muitakin esteitä saattoi\nosua tielle, mutta hän arveli ehtivänsä pikemmin jalkaisin kuin\nyrittämällä siepata ruuhen ja pyrkiä vastavirtaan yhdellä ainoalla\nmelalla. Hän halusi päästä mahdollisimman etäälle Tu-lurista, ennenkuin\nmenisi levolle, sillä hän oli varma, ettei Mo-sar helposti suostuisi\nhäntä menettämään, vaan aamun valjetessa tai kenties jo aikaisemminkin\nlähettäisi sotureita häntä etsimään.\n\nParin kilometrin päässä kaupungista hän tuli metsään, ja täällä hänet\nvaltasi sellainen turvallisuudentunne, jota hänellä ei koskaan ollut\navoimilla paikoilla tai kaupungeissa. Metsään ja viidakkoon oli hänellä\nesikoisoikeus. Mikään nelijalkainen maakamaralla liikkuja, mikään\npuussa kiipeilevä tai vatsallaan ryömivä eläin ei ollut paremmalla\npuolella apinamiestä tämän kotitanhuilla. Mirhamia ja suitsutusta\nolivat lahoavan kasvullisuuden nihkeät huurut suuren tarmanganin\nsieraimille. Hän suoristi leveät hartiansa ja täytti keuhkonsa tällä\nilmalla, jota hän enimmin rakasti. Troopillisten kukkien raskas tuoksu\nsekaantuneena viidakon epälukuisiin hajuihin nousi hänen päähänsä\nsuloisena ja paljon voimakkaampana päihtymyksenä kuin sivistysmaiden\nvanhimpain viinitarhain nesteet synnyttävät.\n\nHän alkoi nyt liikkua puissa, ei pakosta, vaan pelkästään viehättyneenä\nvilliin vapauteen, joka oli ollut häneltä niin kauan riistettynä.\nVaikka oli pimeä ja metsä outoa, liikkui hän kuitenkin niin varmasti ja\nketterästi, että se pikemmin todisti selittämätöntä vaistomaista kuin\nihmeellistä taitoa. Hän kuuli jan vonkuvan jossakin edessään ja pöllön\nhuhuavan surumielisesti oikealla puolellaan. Ne olivat vanhastaan\ntuttuja ääniä, jotka eivät kuulostaneet hänestä millään tavoin\nkolkoilta, niinkuin ne kai olisivat teistä tai minusta tuntuneet, vaan\npäinvastoin toverillisilta, sillä ne todistivat, että hänellä oli\nviidakossa kaltaisiansa -- ja olivatko ne ystäviä tai vihamiehiä, se\noli apinamiehestä samantekevää.\n\nHän saapui vihdoin pienelle joelle -- sellaiselle kohdalle, missä\npuiden oksat eivät yläpuolella kaartuneet vastakkain, joten hänen\ntäytyi astua maahan ja kahlata veden poikki. Mutta toisella rannalla\nhän pysähtyi niinkuin hänen jumalainen ruumiinsa olisi äkkiä muuttunut\nlihasta marmoriksi. Ainoastaan avartuvat sieraimet ilmaisivat hänen\npulppuavaa elintarmoaan. Pitkän tovin hän seisoi sitten ja lähti\nsenjälkeen nopeasti liikkumaan eteenpäin, mutta hänelle luontaista\nvarovaisuutta ja äänettömyyttä noudattaen. Ja nyt ilmeni uutta intoa\nkoko hänen olemuksessaan. Sileän, ruskean nahan alla pehmeästi\nvenähteleväin teräslihasten jokaisessa liikkeessä kuvastui\nmäärätietoinen ja hallitseva tarkoitus. Hän eteni nyt tiettyä päämäärää\nkohti, joka ilmeisesti haltioitti häntä paljon enemmän kuin mahdollinen\npalaaminen A-luriin.\n\nNäin hän viimein päätyi puun juurelle, pysähtyi ja katseli\nyläpuolelleen lehviin, missä nelikulmaisuutta tavoittelevan esineen\nhämärät ääriviivat tummasti häämöittivät. Tarzanin kurkussa oli\ntukahduttava tunne, kun hän hiljaa kohottausi oksien varaan. Oli kuin\nhänen sydämensä olisi paisunut suuresta onnesta tai suuresta pelosta.\n\nOksien keskelle kyhätyn kömpelön suojan eteen hän pysähtyi\nkuuntelemaan. Sisäpuolelta tunki hänen herkkiin sieraimiinsa sama hieno\ntuoksu, joka oli kiinnittänyt hänen hartaan huomionsa purolla runsaan\nkilometrin päässä täältä. Hän kyyristyi oksalle pienen oven lähelle.\n\n\"Jane, rakkaani\", virkkoi hän. \"minä täällä olen!\"\n\nSisältä ei kuulunut muuta vastausta kuin äkillinen hengähdys,\npuolittain oihkaisuna ja puolittain huokauksena, ja sitten jysähti\njotakin lattialle. Kiireesti Tarzan yritti päästää ovea kiinnittäviä\nnahkahihnoja, mutta ne olivat solmitut sisäpuolelta, ja vihdoin hän\nkärsimättömänä ja enempää viivytystä välttääkseen tarttui\njättiläiskouralla heikkoon suojavarustukseen ja tempasi sen yhdellä\nnykäyksellä kokonaan pois. Hän ryömi sisälle ja tapasi puolisonsa\nruumiin näköjään hengettömänä virumassa lattialla.\n\nTarzan otti hänet syliinsä; sydän sykki vielä, hengitys ei ollut\ntauonnut, ja pian hän huomasi, että Jane-raukka oli vain mennyt\ntainnoksiin.\n\nTajuihinsa palatessaan Jane Clayton tunsi olevansa kahden voimakkaan\nkäsivarren tiukassa syleilyssä ja päänsä nojaavan leveää olkapäätä\nvasten, missä niin usein ennenkin hänen pelkonsa oli tyynnytelty ja\nsurut lohduteltu. Alussa hän ei ollut varma, oliko valveilla vai näkikö\nainoastaan unta. Arasti hänen kätensä hiipi miehen poskelle.\n\n\"John\", kuiskasi hän, \"sano minulle, oletko sinä todellakin tässä?\"\n\nVastaukseksi Tarzan veti hänet lähemmäksi poveaan. \"Minä se olen\",\nvirkkoi hän. \"Mutta kurkussani on jotakin\", hän lisäsi tavoitellen,\n\"mikä tekee puhumisen minulle vaikeaksi.\"\n\nJane hymyili ja puristui kiinteämmin häntä vasten. \"Jumala on ollut\nmeille laupias, Apinain Tarzan\", sanoi hän.\n\nVähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Heille riitti, että olivat jälleen\nyhdessä ja tiesivät toisensa olevan elossa ja turvassa. Mutta vihdoin\nhe saivat äänensä vakaaksi, ja auringon noustessa he juttelivat yhä,\nsillä niin paljon oli kummallakin toiselleen kerrottavaa, niin monta\nkysymystä tehtävänä, niin monta vastausta annettavana.\n\n\"Entä Jack\", tiedusti Jane, \"missä hän on?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Tarzan. \"Viimeksi kuulin hänestä Argonnen\nrintamalta.\"\n\n\"Ah, sitten ei onnemme ole aivan täydellinen\", lausui Jane, pieni\nsurunsävel äänessään värähtävänä.\n\n\"Ei\", vastasi Tarzan, \"mutta samoin on laita nykyään lukemattomissa\nmuissa kodeissa, ja ylpeys oppii niissä korvaamaan onnen.\"\n\nJane pudisti päätänsä. \"Minä tahdon poikani\", sanoi hän.\n\n\"Niin minäkin\", säesti Tarzan, \"ja kyllä hänet vielä saammekin. Hän oli\nterve ja haavoittumattomana, kun hänestä viimeksi kuulin. Ja nyt\",\nlisäsi hän, \"meidän on suunniteltava paluutamme. Tahtoisitko, että\nrakennamme uudestaan afrikkalaisen talomme ja keräämme yhteen\nwaziriemme jäännökset, vai palaisitko mieluummin Lontooseen?\"\n\n\"Vain Jackia etsiäkseni\", sanoi toinen. \"Uneksin aina kartanostamme\nenkä koskaan kaupungista; mutta, John, me saatamme ainoastaan uneksia,\nsillä Obergatz kertoi kiertäneensä koko tämän laajan seudun löytämättä\npaikkaa, mistä voisi päästä rämeen yli.\"\n\n\"Minä en ole Obergatz\", huomautti Tarzan hymyillen. \"Me lepäämme\ntänään, ja huomenna lähdemme pohjoista kohti. Se on villiä seutua,\nmutta olemme jo kerran sen yli kulkeneet ja voimme tehdä sen jälleen.\"\n\nJa niinpä tarmangani seuraavana aamuna lähti puolisonsa kanssa\nmatkalleen Jad-ben-Othon laakson poikki, ja heidän edessään oli\nvilli-ihmisiä, vaarallisia petoja ja Pal-ul-donin korkeat vuoret.\nVuorten takana oli matelijoita kihisevä räme ja sen toisella puolen\nkuiva ohdakkeinen aro ja toisia julmia petoja ja villi-ihmisiä sekä\nväsyttävät monen penikulman taipaleet uhkaavaa, polutonta erämaata\nheidän ja heidän kotinsa raunioiden välillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuutnantti Erich Obergatz konttasi nelinkontin ruohikossa ja jätti\njälkeensä verijuovan Janen keihään tekemästä haavasta, jonka\nseurauksena hän oli pudota jymähtänyt tantereeseen puun juurelle. Hän\nei päästänyt muuta ääntä sen vihlovan parahduksen jälkeen, jolla oli\ntunnustanut vammansa vakavuuden. Hän oli ääneti kovan pelon vuoksi,\njoka oli hiipinyt hänen sekaviin aivoihinsa, -- tuo naaraspaholainen\najaisi häntä takaa ja tappaisi hänet. Ja niin hän ryömi pois kuin\nraatelueläin, etsien tiheikköä, johon voisi laskeutua lepäämään ja\nkätkeytyä.\n\nHän luuli kuolevansa, mutta ei kuollut; ja uuden päivän valjetessa hän\nhuomasi, että haava oli vain lihavihle. Tylsähkö laavakivellä\nkärjistetty keihäs oli työntynyt hänen kylkilihaksiinsa oikean\nolkavarren alapuolelta, tuottaen tuskallisen, mutta vaarattoman haavan.\nKun hän sen totesi, heräsi hänessä uusi halu päästä mahdollisimman\npitkän välimatkan päähän Jane Claytonista. Hän liikkui yhä\nkonttaamalla, koska joku sitkeä harhakäsitys vihjaisi hänelle, että hän\nsiten välttäisi ilmitulon. Mutta vaikka hän pakeni, liikkui hänen\nmielikuvituksensa yhä määrätyssä keskustoivomuksessa. Janen luota\npaetessaan hän yhä suunnitteli tämän ahdistamista ja hänen\nomistuksenhalunsa lisäksi oli tullut kostonhimo. Janen oli maksettava\nkärsimys, joka oli hänelle tuotettu. Janen tuli maksaa, että oli\ntyöntänyt hänet pois, mutta jostakin syystä, jota hän ei yrittänyt\nitselleen selittää, hän oli ryömimässä piiloon. Hän tulisi kuitenkin\ntakaisin. Hän tulisi takaisin, ja päästyään tarkoituksensa perille hän\nottaisi tuon sileän kaulan molempain kämmeniensä väliin ja puristaisi\nhänestä hengen.\n\nObergatz hoki tätä itselleen tavan takaa, ja sitten hän alkoi nauraa\nääneensä, samaa kotkottavaa, kamalaa naurua, joka oli Janea pelottanut.\nSitten hän huomasi polvistaan vuotavan verta ja tunsi niissä kipua. Hän\nvilkaisi varovasti taakseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Hän kuunteli,\nmutta ei voinut erottaa mitään merkkejä takaa-ajosta, ja niin hän nousi\npystyyn ja jatkoi matkaansa surkean näköisenä -- lian ja veren\npeittämänä, parta ja tukka takkuisena ja täynnä takkiaisia, kuivunutta\nliejua ja muuta törkyä. Hän ei pannut merkille ajankulua. Hän söi\nhedelmiä ja marjoja ja juurimukuloita, joita kaivoi sormillaan maasta.\nHän seurasi järven ja joen rantaa, ollakseen lähellä vettä, ja kun ja\nkarjui tai vonkui, kiipesi hän väristen puuhun ja lymysi sen latvaan.\nAikaa myöten hän täten pääsi Jad-ben-lulin etelärannalle, kunnes leveä\njoki pysähdytti hänet. Sinisen veden yli kimalteli valkoinen kaupunki\nauringossa. Hän katseli sitä pitkän aikaa vilkutellen silmiään kuin\ntarhapöllö. Vähitellen hänen sekaviin aivoihinsa tunkeutui muistelmia.\nTämä oli A-lur, Valon kaupunki. Ajatusyhtymä toi hänen mieleensä\nBu-lurin ja waz-ho-donit. He olivat nimittäneet häntä Jad-ben-Othoksi.\nHän alkoi nauraa ääneen, suoristausi täyteen mittaansa ja harppaili\nedestakaisin rannalla. \"Minä olen Jad-ben-Otho!\" huusi hän. \"Minä olen\nmahtava jumala! A-lurissa on minun temppelini ja ylimmäinen pappini.\nMitä Jad-ben-Otholla on tehtävää täällä yksinään viidakossa?\"\n\nHän astui veteen ja korottaen äänensä kirkaista kimautti A-luria kohti.\n\"Minä olen Jad-ben-Otho!\" huusi hän. \"Tulkaa tänne, orjat, tulkaa\nnoutamaan jumalanne hänen temppeliinsä!\" Mutta välimatka oli liian\npitkä, siellä ei kuultu hänen hihkaisuaan, eikä ketään tullut; ja\nhourailevat aivot kiintyivät muihin asioihin -- ilmassa lentävään\nlintuun tai hänen jalkainsa ympärillä uiskentelevaan parveen\npikkukaloja. Hän syöksyi niitä kohti, yrittäen niitä kaapata, langeten\npolvilleen ja ryömien veden läpi, mutta turhaan hän tavoitteli noita\nvikkeliä eläimiä.\n\nSitten hänen päähänsä pälkähti, että hän oli merileijona. Hän unohti\nkalat, laskeutui vatsalleen ja yritti uida käännäyttämällä jalkojaan\nvedessä ikäänkuin ne olisivat olleet pyrstö. Ponnistukset, kauhut,\nlevon ja muutamina viime viikkoina kunnollisen ravinnonkin puute olivat\ntehneet Erich Obergatzista lepertelevän hourupään, -- tuskin hän enää\nmuuta oli. Vesikäärme sukelsi esiin järven pinnalla, ja mies ajoi sitä\ntakaa, ryömien käsillään ja polvillaan. Käärme ui rantaa kohti juuri\njoen suuhun, missä kasvoi tiheästi pitkiä ruokoja, ja Obergatz seurasi\nröhähdellen. Käärme livahti häneltä ruovistoon, mutta hän tapasi\njotakin muuta -- äyrään lähelle kätketyn ruuhen. Hän tarkkasi sitä\nnauraa kotkottaen. Siinä oli kaksi melaa, jotka hän otti ja paiskasi\njoen vuolteeseen. Hän tarkkasi niitä hetkisen, ja sitten hän istahti\nruuhen viereen ja loiskutteli kättään vedessä. Veden loiskina kuulosti\nhänestä hauskalta, ja häntä huvitti nähdä noita pieniä kuohahtelevia\nroiskeita. Hän hieroi oikealla kämmenellään vasempaa kyynärvarttaan,\nniin että lika irtautui jättäen valkoisen täplän, joka kiinnitti hänen\nhuomionsa. Hän hiersi jälleen ruumistaan peittävää verta ja lokaa, joka\nnyt oli täydellisesti lionnut. Hän ei yrittänyt peseytyä; häntä vain\nhuvitti nuo kummalliset tulokset. \"Minä muutun valkoiseksi\", huudahti\nhän. Hänen katseensa kääntyi ihopinnasta, josta lika ja veri oli nyt\nkokonaan hivunnut pois, ja sattui jälleen auringonsäteissä\nkimaltelevaan valkoiseen kaupunkiin.\n\n\"A-lur -- Valon kaupunki!\" kirkaisi hän, ja se muistutti hänelle\njälleen Tu-lurista, ja saman ajatusyhtymän vaikutuksesta, joka oli sen\nhänelle jo aikaisemmin tuottanut, muisti hän, että waz-ho-donit olivat\npitäneet häntä Jad-ben-Othona.\n\n\"Minä olen Jad-ben-Otho!\" huikkasi hän, ja sitten hänen silmänsä taas\nosuivat ruuheen. Hän sai uuden ja pysyvän mielteen. Hän vilkaisi\nitseensä, tarkastaen ruumistaan, ja nähdessään likaisen lannetaljansa,\nnyttemmin veden liottaman ja entistä tahraisemman, repäisi hän sen\nvyöltään ja paiskasi järveen. \"Jumalat eivät käytä likaisia rääsyjä\",\nvirkkoi hän ääneen. \"He eivät verhoudu muuhun kuin seppeleihin ja\nkukkakiehkuroihin; ja minähän olen jumala -- minä olen Jad-ben-Otho ja\nmenen juhla-asussa pyhään kaupunkiin, A-luriin.\"\n\nHän tunki sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Vesi oli\npehmentänyt takkiaiset, mutta ei ollut karistanut niitä. Mies pudisti\npäätänsä. Hänen tukkansa ja partansa eivät oikein sopineet yhteen hänen\nmuiden jumalaisten ominaisuuksiensa kanssa. Hän alkoi nyt ajatella\nselvemmin, sillä tuo suuri miete oli vallannut hänen hämmentyneen\ntajuntansa ja keskittänyt sen yhteen ainoaan pyrkimykseen, mutta hän\noli silti hullu. Ainoa erotus oli siinä, että tällä hullulla nyt oli\nmäärätty mielijohde ja tarkoitus. Hän nousi rannalle, keräsi kukkia ja\nsaniaisia ja pujotteli ne partaansa ja tukkaansa -- kukat loistelivat\nheleän kirjavina, vihreät saniaiset roikkuivat korville tai kohosivat\nuljaasti ylöspäin kuin sulat naisen hatussa.\n\nPäästyään varmuuteen, että hänen ulkonäkönsä saisi aivan tilapäisenkin\nkatselijan vakuutetuksi hänen ilmeisestä jumaluudestaan, palasi hän\nruuhen luo, työnsi sen rannasta ja virta vei sitä järveä kohti. Alaston\nmies seisoi suorana pienen aluksensa keskellä, käsivarret ristissä\nrinnalla. Hän kirkaisi sanomansa äänekkäästi kaupungille. \"Minä olen\nJad-ben-Otho! Tulkoon ylimmäinen pappi alipappeineen minua\npalvelemaan!\"\n\nKun järven vesi oli hajoittanut vuolteen voiman, joutui hän aluksineen\ntuulen valtaan, joka kuljetti häntä rivakasti eteenpäin. Hän milloin\najelehti seisoen selin A-luriin, milloin kasvot käännettyinä sitä\nkohti, ja tuon tuostakin hän kirkui sanomaansa ja käskyjään. Hän oli\nvielä keskijärvellä, kun joku äkkäsi hänet palatsin muurilta; ja hänen\nlipuessaan lähemmäksi oli joukko sotureita, naisia ja lapsia keräytynyt\nhäntä katselemaan, ja temppelin muureilla oli paljon pappeja, niiden\njoukossa ylimmäinen pappi Lu-don. Veneen ajauduttua niin lähelle, että\nhe saattoivat erottaa siinä seisovan eriskummaisen olennon ja tajuta\nhänen sanojensa merkityksen, Lu-donin viekkaat silmät kapenivat.\nYlimmäinen pappi oli kuullut Tarzanin paosta ja pelkäsi, että jos tämä\nyhtyisi Ja-donin joukkoihin, kuten näytti luultavalta, vetäisi hän\npuoleensa paljon uusia kannattajia, jotka ehkä vielä uskoivat häneen;\nja Dor-ul-Otho, vaikkapa vääräkin, joka asettui vihollisen puolelle,\nsaattoi helposti tuhota Lu-donin suunnitelmat.\n\nRannasta juokseva virta olisi jo piankin tavoittanut miehen mukaansa ja\nkuljettanut hänet jokeen, jota myöten Jad-ben-lulin vedet laskivat\nJad-bal-luliin. Alipapit katsoivat Lu-doniin, odottaen määräyksiä.\n\n\"Tuokaa hänet tänne!\" käski tämä. \"Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä\nminä hänet tunnen.\"\n\nPapit riensivät palatsin alueelle kutsumaan sotilaita. \"Menkää tuomaan\nmuukalainen Lu-donille. Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä me hänet\ntunnemme.\"\n\nNiin tuotiin luutnantti Erich Obergatz A-lurin ylimmäisen papin eteen.\nLu-don katseli tarkoin alastonta miestä, joka esiintyi haaveellisissa\npääkoristuksissa. \"Mistä sinä olet tullut?\" kysyi hän.\n\n\"Minä olen Jad-ben-Otho\", vastasi saksalainen. \"Minä tulin taivaasta.\nMissä on ylimmäinen pappini?\"\n\n\"Minä olen ylimmäinen pappi\", vastasi Lu-don.\n\nObergatz taputti käsiään. \"Käske huuhdella jalkani ja tuoda minulle\nruokaa\", komensi hän.\n\nLu-donin silmät kapenivat pelkiksi ovelan viekkauden rakosiksi. Hän\nkumarsi syvään, kunnes otsa kosketti muukalaisen jalkoja. Monien\npappien ja palatsin soturien nähden hän sen teki.\n\n\"Hei, orjat\", huusi hän nousten, \"tuokaa vettä ja ruokaa suurelle\njumalalle!\"\n\nTäten ylimmäinen pappi tunnusti kansansa edessä luutnantti Obergatzin\njumaluuden, eikä kestänyt kauan ennenkuin huhu levisi kulovalkean\ntavoin läpi palatsin ja ulos kaupungille, vieläpä loitommaksikin,\nA-lurin ja Tu-lurin välillä sijaitseviin pikkukyliin.\n\nOikea jumala -- Jad-ben-Otho itse -- oli ilmestynyt ja liittynyt\nylipappi Lu-donin puolelle. Mo-sar asettui viipymättä Lu-donin\nkäytettäväksi eikä hiiskunut mitään valtaistuimen vaatimisesta. Mo-sar\najatteli, että hän saisi pitää itseään onnellisena, jos hänen\nsallittaisiin jäädä rauhallisesti hoitamaan päällikkyytensä Tu-lurissa,\neikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään.\n\nMutta Lu-don saattoi vielä häntä käyttää, ja siksi hän antoi hänen elää\nja kutsui hänet saapumaan A-luriin kaikkine sotureineen, koska\nhuhuttiin, että Ja-don keräsi suurta armeijaa pohjoisessa ja ehkä\npiankin marssisi Valon kaupunkia vastaan.\n\nObergatzista oli jumalana oleminen erinomaisen hauskaa. Runsas ravinto,\nmielenrauha ja lepo palauttivat hänelle osittain järjen, joka niin\nnopeasti oli häneltä haihtunut; mutta yhdessä suhteessa hän oli entistä\nhullumpi, sillä nyt ei mikään mahti maailmassa voinut vieroittaa häntä\nvakaumuksesta, että hän oli jumala. Orjia asetettiin hänen\nkäytettäväkseen, ja niitä hän komenteli varsin karskisti. Se sävy\nherätti vastakaikua Lu-donin sydämessä, joten nuo kaksi näyttivät aina\nolevan hyvässä sovussa. Ylipappi näki muukalaisessa mahtavan voiman,\njonka avulla hän saattoi ainiaaksi vakiinnuttaa valtansa koko\nPal-ul-donissa, ja näin oli Obergatzin tulevaisuus turvattu niin kauan\nkuin hän viitsi esittää jumalan osaa A-lurin ylimmäisen papin\ntoiveitten mukaisesti. Pystytettiin valtaistuin temppelin pääpihalle\nitäisen alttarin eteen. Sillä sai Jad-ben-Otho istua itse saapuvilla\nkatselemassa uhrauksia, joita siellä hänelle toimitettiin joka päivä\nauringon laskiessa. Niin suuresti nauttivat hänen puolihullut aivonsa\nnäistä näytelmistä, että hän toisinaan tahtoi itsekin käytellä\nuhriveistä, ja sellaisissa tapauksissa lankesivat papit ja kansa\nkunnioittavasta pelosta kasvoilleen tämän ankaran jumalan eteen.\n\nJollei Obergatz heissä herättänytkään entistä suurempaa rakkautta\nheidän jumalaansa, opetti hän heitä toki sitä pelkäämään enemmän kuin\nennen, niin että Jad-den-Othon nimeä kuiskailtiin kaupungilla\nja pelkällä sen mainitsemisella peloitettiin pikkulapsia\ntottelevaisuuteen. Pappien ja orjainsa välityksellä Lu-don levitti\ntietoa, että Jad-ben-Otho oli käskenyt kaikkien uskollisten\nseuralaistensa keräytyä A-lurin ylimmäisen papin lipun alle ja että\nkaikki muut olivat kiroissa, varsinkin Ja-don ja se kurja petturi, joka\noli tekeytynyt Dor-ul-Othoksi. Kirot ilmenisivät varhaisena kuolemana\nkauheiden kärsimysten yhteydessä, ja Lu-don julistutti kaikkialla, että\nhänelle oli ilmoitettava jokaisen soturin nimi, joka valitti jotakin\nkipua, sillä sellaisia saattoi syystä pitää epäluulon alaisina, koska\nkirojen ensimmäisenä oireena olisi jumalan pahastuttajia kohtaava\nvähäinen kivistys tai pahoinvointi. Hän kehoitti niitä, jotka tunsivat\nkipua, huolellisesti tutkimaan uskollisuuttaan. Tulos oli merkillinen\nja välitön -- puolet kansasta oli kaikesta kivusta vapaa, ja miehiä\ntulvi A-luriin tarjotakseen palveluksiaan Lu-donille, salaisesti\ntoivoen, että pieni särky, jota olivat tunteneet käsivarressa tai\nsääressä, tai vähäinen vatsanpuru ei uudistuisi pahempana.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nJa-don kerää joukkonsa\n\n\nTarzan ja Jane kiersivät Jad-bal-lulin rantaa ja menivät joen yli\njärven päässä. He liikkuivat verkalleen ja pitäen silmällä mukavuutta\nja turvallisuutta, sillä puolisonsa löydettyään oli apinamies päättänyt\nolla uhittelematta mitään vaaraa, jotka voisivat heidät jälleen erottaa\ntoisistaan, viivyttää heitä tai ehkäistä heidän pakoretkensä\nPal-ul-donista. Miten he jälleen pääsisivät rämeen yli, se ei häntä\nvielä paljon huolestuttanut -- oli aikaa miettiä asiaa sitten kun\nurakka oli välittömästi edessä. Heidän päivänsä kuluivat onnessa ja\njälleenyhtymisen tuottamassa tyytyväisyydessä, pitkän eron jälkeen;\nheillä oli paljon kerrottavaa, kun kumpainenkin oli kokenut kovaa monet\nvaiheet ja kummalliset seikkailut, eikä mikään tärkeä hetki saanut\njäädä selostamatta siitä ajasta asti, kun he viimeksi olivat tavanneet\ntoisensa.\n\nTarzanin aikomuksena oli suunnata tiensä A-lurin ja sen alapuolella\nsijaitsevien hajallisten ho-donilaiskylien yläpuolitse niiden ja\nvuorten keskitse, siten välttääkseen, mikäli mahdollista, sekä ho-donit\nettä waz-donit, koska täällä oli puolueeton alue, jolla ei asunut\nkumpaakaan kansaa. Näin hän vaelteli luoteisessa suunnassa, kunnes\nKor-ul-jan kohdalla poikkeaisi tervehtimään Om-atia, samalla\nkertoakseen gundille Pan-at-lista ja suunnitelmasta, joka hänellä oli\ntytön palauttamiseksi turvallisesti kansansa luo.\n\nOli heidän matkansa kolmas päivä, ja he olivat melkein ehtineet A-lurin\nläpi juoksevan joen varrelle, kun Jane äkkiä tarttui Tarzanin\nkäsivarteen ja osoitti eteenpäin kohti metsän syrjää, jota he olivat\nlähenemässä. Puun siimeksessä häämöitti iso möhkäle, jonka apinamies\nheti tunsi.\n\n\"Mikä se on?\" kuiskasi Jane.\n\n\"Gryf\", vastasi apinamies, \"ja me olemme tavanneet sen mahdollisimman\npahassa paikassa. Kolmanneskilometrin matkalla ei ole isoa puuta,\npaitsi ne, joiden juurella se seisoo. Tule, meidän täytyy kääntyä\ntakaisin, Jane; sinun kerallasi en voi uskaltautua sen ulottuviin.\nTäytyy vain toivoa, että se ei meitä huomaa.\"\n\n\"Mutta entä jos se huomaa?\"\n\n\"Sitten minun täytyy uskaltautua.\"\n\n\"Uskaltautua mihin?\"\n\n\"Yritykseen sen taltuttamiseksi, niinkuin taltutin erään sen\ntovereista\", vastasi Tarzan. \"Kerroinhan sinulle -- etkö muista?\"\n\n\"Kyllä, mutta en kuvitellut sitä noin kamalan isoksi otukseksi. Kah,\nJohn, sehän on sotalaivan kokoinen.\"\n\nApinamies nauroi. \"Ei nyt sentään, vaikka myönnänkin, että se\nhyökätessään näyttää aivan yhtä hirvittävältä.\"\n\nHe siirtyivät verkalleen poispäin, jotteivät herättäisi pedon huomiota.\n\n\"Luulenpa, että tästä selviämmekin\", kuiskasi Jane, ja hänen äänessään\nvärähti hillitty kiihtymys. Silloin jyrähti metsästä kuin etäinen\nukkosen jylinä. Tarzan pudisti päätänsä.\n\n\"'Suuri näytös alkaa pääteltassa'\", lausui hän irvistäen.\n\nHän tempasi naisen äkkiä rintaansa vasten ja suuteli häntä. \"En voi\ntietää, Jane\", sanoi hän. \"Teemme parhaamme -- siinä kaikki, mitä\nvoimme tehdä. Anna minulle keihääsi -- äläkä juokse. Ainoa toivomme on\nhirviön pienissä aivoissa pikemmin kuin meissä itsessämme. Kunpa voisin\nniitä hallita... no, saamme nähdä!\"\n\nOtus oli tullut esille metsästä ja katseli ympärilleen heikoilla\nsilmillään, ilmeisesti etsien heitä. Tarzan korotti äänensä\ntor-o-donien huudon inhaan säveleeseen, \"Vhi-uu, vhi-uu, vhi-uu!\"\nHetkisen seisoi iso peto liikkumattomana, huomio kiinnitettynä huutoon.\nApinamies astui suoraan sitä kohti, Jane Clayton taempana hänen\nkyynärpäänsä kohdalla. \"Vhi-uu!\" huikkasi hän jälleen käskevästä.\nMatala mörinä vastasi gryfin luolamaisesta rinnasta, ja hirviö läheni\nheitä verkalleen.\n\n\"Mainiota!\" huudahti Tarzan. \"Asema on kääntymässä meidän eduksemme.\nVoitko pysyä levollisena? -- mutta eihän minun sitä tarvitse\nkysyäkään.\"\n\n\"En tunne pelkoa Apinain Tarzanin seurassa\", vastasi vaimo hiljaisesti,\nja toinen tunsi hänen pehmeiden sormiensa puristuksen käsivarressaan.\n\nJa näin he molemmat lähestyivät unohtuneen maailmankauden\njättiläiseläintä, kunnes seisoivat ihan sen mahtavan hartian varjossa.\n\n\"Vhi-uu!\" kirkaisi Tarzan ja iski kamalaan kuonoon keihään varrella.\nVihainen sivunäykkäisy, joka ei osunut maaliin -- eikä nähtävästi ollut\nosumaan tarkoitettukaan -- oli toivottuna vastakaikuna.\n\n\"Tule\", virkkoi Tarzan, tarttuen Janea käsivarresta ja kiertäen hänen\nkanssaan hirviön taakse, missä he leveää pyrstöä myöten nousivat\nsarviharjaiselle selälle. \"Nyt me ratsastamme yhtä muhkeasti kuin\nammoin eläneet esi-isämme, ja tämän kyydin rinnalla nykyinen\nkuninkaiden saattokulkue hupenee mitättömäksi markkinakoreiluksi.\nHuvittaisiko sinua karauttaa Hyde-puiston läpi tällaisella ratsulla?\"\n\n\"Pelkään, että kypäräniekat siellä paheksuisivat ratsastuspukujamme,\nJohn\", huomautti Jane nauraen.\n\nTarzan ohjasi gryfiä haluamaansa suuntaan. Jyrkät rantaäyräät ja joet\neivät olleet tälle koljolle minään vastuksena.\n\n\"Esihistoriallinen tankki tämä\", sanoi Jane, ja nauraen ja rupatellen\nhe jatkoivat matkaansa. Kerran he tapasivat kymmenkunnan\nho-donilaissoturia, kun gryf äkkiä ilmestyi pienelle aukeamalle.\nMiehet loikoivat yksinäisen puun siimeksessä. Hirviön ilmestyessä he\nhypähtivät hätääntyneinä pystyyn, ja heidän huudoistaan ärtyneenä gryf\npäästi kamalan haastemylvähdyksen ja ryntäsi kohti. Soturit pakenivat\nkaikkiin suuntiin, Tarzanin takoessa eläimen kuonoa keihäällään,\nhillitäkseen sitä, ja vihdoin se hänelle onnistuikin, juuri kun gryf\noli saavuttamaisillaan erään poloisen, jonka näkyi erikoisesti\nvalinneen saaliikseen. Vihaisesti mörähtäen gryf pysähtyi, ja nopeasti\nvilkaistuaan taaksensa kauhusta valkein kasvoin hävisi ho-don\nviidakkoon, jonne oli pyrkinyt.\n\nApinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen\npäähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen\nennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa -- he\nratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat\npuheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen\nvaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla\nJanen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara\nihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin\npeloittavimman luontokappaleen selässä.\n\nHeidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin\nluonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen\nsäikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät\naaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut\nääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat\nTarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä\nsen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä\nPal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti\nhän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli\nvakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat\nmaininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että\nhe olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin -- ja se hänen oli\nkoetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin\nneuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja\npitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät\nsieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa,\njossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen\nsoturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.\n\n\"Hyvä!\" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen.\n\"Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä\npalvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä\nkaikki riippuu nopeudestasi, ja -- muista: tapa mies, jos voit; mutta\ntuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?\"\n\n\"Kyllä, mestari\", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi\nA-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.\n\nLähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela\nJa-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan.\nHän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen\nsäilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen\nLu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja\ntoisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien\njuoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka\noli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän\ntaistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä\nniiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä\njumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo\nkarannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.\n\nSellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija\nilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä\nnäytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä.\nHän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan\nsattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta\nylöspäin Kor-ul-jaa kohti.\n\nJa-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki\netevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin\nilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa,\nmitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle,\nkun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. \"Ne ovat nyt\nlähempänä\", kuskasi hän; \"voitte nähdä heidät selvästi.\" Ja tosiaankin,\ntuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista\nhän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt --\nkaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.\n\nEnsin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta\npian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla\nmitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja\nnousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.\n\n\"Se on hän!\" huusi hän tovereilleen. \"Se on Dor-ul-Otho itse.\"\n\nGryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja.\nEdellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien\npelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan.\nTarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä;\nmutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja\nennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä\noltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui\npidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.\n\nJa-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas\nryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa\nrohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin\nsai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.\n\n\"Me olemme ystäviä\", selitti hän. \"Minä olen Ja-don, Ja-lurin\npäällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja\nja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta\nLu-donia, ylimmäistä pappia vastaan.\"\n\n\"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?\" kysyi Tarzan. \"Minä luulin, että\nolit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi.\"\n\n\"Ei\", vastasi Ja-don. \"Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä\nnyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet\nsotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että\nDor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma,\nettä voitto olisi meidän.\"\n\nTarzan mietti tuokion. \"Ja-don\", sanoi hän sitten, \"oli niitä harvoja,\njotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua.\nMinulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä\nLu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä\nlähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan\ntavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten\npalvella isänsä kansaa?\"\n\n\"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin\", vastasi Ja-don\nnopeasti, \"jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että\nhän hymyilee Ja-donin asialle.\"\n\n\"Luuletko, että he uskovat minuun nyt enemmän kuin ennen?\" kysyi\napinamies.\n\n\"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?\"\nvastasi vanha päällikkö.\n\n\"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan\", tiedusti Tarzan,\n\"voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?\"\n\n\"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan\",\nvastasi Ja-don. \"Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia\nsotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin\nonneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti\nsotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa\njohtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla\nmeille.\"\n\n\"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don\", vastasi apinamies; \"mutta ensin\ntulee sinun hankkia lihaa gryfilleni.\"\n\n\"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa\", vastasi Ja-don, \"sillä metsästys on\nmiesteni melkein ainoana työnä.\"\n\n\"Hyvä\", huudahti Tarzan. \"Käske noutaa ne heti.\"\n\nKun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies\nkamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.\n\n\"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa\", sanoi hän\nJa-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi\nlyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.\n\nVasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta\nTarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen\nedellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon\nviereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.\n\n\"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän\", hymähti Tarzan, kun\nhän ja Jane lähestyivät elukkaa.\n\nMatka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta,\njoissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa.\nMuutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti\nvalmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin\nvastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla.\nTulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään\nkylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen\njumaluutta.\n\nHeidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota\nainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa\neräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä\nkohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt\nylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä\nkodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli\ntervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä\nJa-luriin heidän kanssaan.\n\nNyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he\nviipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi\nelukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle\nheidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä\nasumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt\ntottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan\ntuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman\nkaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden\nikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti\ntulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se\nlaskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se\npantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin\ntehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas\nsen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin\nhoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet\nkiivetä muureille sitä katselemaan.\n\nJa-don vei Tarzanin ja Janen prinsessa O-lo-an asuntoon. Heti kun tämä\nnäki apinamiehen, heittäytyi hän maahan ja kosketti otsallaan hänen\njalkojansa. Pan-at-li oli prinsessan luona ja näytti hänkin\nonnelliselta nähdessään jälleen Tarzan-jad-gurun. Kun saatiin tietää,\nettä Jane oli hänen puolisonsa, katseltiin viimemainittua samanlaisella\npelonsekaisella kunnioituksella, koska epäuskoisimmankin Ja-donin\nsotilaista täytyi nyt tulla vakuutetuksi, että Ja-lurin kaupungissa\nkestittiin vieraina jumalaa ja jumalatarta, joten Ja-donin asia näiden\nkahden mahtavan henkilön avulla pian saatettaisiin voittoon ja vanha\nleijonamies korotettaisiin Pal-ul-donin valtaistuimelle.\n\nO-lo-alta sai Tarzan kuulla, että Ta-den oli palannut ja että heidät\nyhdistettäisiin avioliittoon heidän uskontonsa omituisten loitsumenojen\nja kansan tavan mukaan heti kun Ta-den palaisi A-lurin taistelusta.\n\nTarjokkaita keräytyi nyt kaupunkiin, ja päätettiin, että Ja-don ja\nTarzan seuraavana päivänä palaisivat pääjoukon luo, kätkettyyn leiriin;\nheti senjälkeen tehtäisiin kaikin miehin yöllinen hyökkäys Lu-donin\njoukkoja vastaan. Tästä lähetettiin sana Ta-denille, joka odotti\nsotureineen Jad-ben-lulin pohjoispuolella vain moniaan kilometrin\npäässä A-lurista.\n\nNäiden suunnitelmien toimeenpanemiseksi oli välttämätöntä jättää Jane\nJa-donin palatsiin Ja-luriin, mutta O-lo-a seuranaisineen oli hänen\nkanssaan ja monta soturia heitä vartioimassa, joten Tarzan sanoi\nvaimolleen jäähyväiset, olematta laisinkaan huolissaan hänen\nturvallisuudestaan, ja nousten jälleen gryfin selkään riensi\nkaupungista Ja-donin ja tämän soturien kanssa.\n\nRotkon suulla hylkäsi apinamies jättiläisratsunsa, koska se oli tehnyt\ntehtävänsä eikä siitä voinut olla hänelle hyötyä hyökkäyksessä A-luria\nvastaan, joka oli suoritettava juuri ennen päivänkoittoa seuraavana\naamuna. Kun viholliset eivät olisi voineet häntä nähdä, olisi hänen\nsaapumisensa kaupunkiin gryfin selässä jäänyt erityistä vaikutusta\nvaille. Pari nasevaa iskua keihäänvarrella lähetti elukan mylvien ja\nmöristen Kor-ul-gryfin suuntaan, eikä apinamies ollut pahoillaan sen\nlähdöstä, koska hän ei ollut milloinkaan voinut tietää, millä hetkellä\nse äkkipikaisuudessaan ja kyllästymättömässä ruokahalussaan olisi\nsaattanut hyökätä jonkun hänen toverinsa kimppuun. Heti kun he olivat\nehtineet rotkoon, alkoi marssi A-luria kohti.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nPan-satin kaksi kaappausta\n\n\nYön tullen livahti Ja-lurin palatsista soturi temppelialueelle, mennen\nalempien pappien asuntopuolelle. Hänen tulonsa ei herättänyt mitään\nepäluuloa, koska ei ollut harvinaista, että sotureilla oli asiaa\ntemppeliin. Vihdoin hän saapui kammioon, johon oli useita pappeja\nkerääntynyt ilta-aterian jälkeen. Uhrimenot olivat päättyneet, eikä\nheitä enää tarvittu mihinkään uskonnolliseen toimitukseen ennen\nauringon nousua.\n\nTiesihän soturi, niinkuin melkein koko Pal-ul-don tiesi, ettei Ja-lurin\ntemppelin ja palatsin välillä ollut mitään vahvaa sidettä ja että\nJa-don ainoastaan sieti pappien elelyä ja salli heidän harjoittaa\njulmia menojaan, koska ne olivat kuuluneet Pal-ul-donin ho-donien\ntapoihin ammoisista ajoista. Ja huimapää olisi tosiaan täytynyt sen\nmiehen olla, joka olisi yrittänyt puuttua pappien asioihin. Tiedettiin\nhyvin, että Ja-don ei koskaan astunut temppeliin ja että ylimmäinen\npappi ei koskaan käynyt palatsissa; mutta kansa saapui temppeliin\nuhrilahjoineen, ja uhrauksia toimitettiin iltaisin ja aamuisin niinkuin\njokaisessa muussakin Pal-ul-donin pyhätössä.\n\nSoturi tiesi tämän kaiken, tiesi ehkä paremmin kuin tavallisen\nsotamiehen olisi luullut tietävän. Ja niin hän täältä temppelistä etsi\napua, jota tarvitsi tuumansa toteuttamisessa, minkälainen se sitten\nlienee ollutkin.\n\nAstuessaan pappien huoneeseen hän tervehti näitä pal-ul-donilaiseen\ntapaan, mutta samalla hän teki sormellaan merkin, joka olisi\nsivullisessa herättänyt vain vähän huomiota, jos ollenkaan. Huoneessa\noli niitä, jotka sen huomasivat ja osasivat tulkita; se ilmeni pian\nsiitä, että kaksi papeista nousi ja astui aivan miehen luo hänen\nseisoessaan ovikäytävässä. Ja kumpainenkin toisti tullessaan soturin\ntekemän merkin.\n\nNuo kolme puhelivat vain lyhyen hetken, ja soturi kääntyi, lähtien\nhuoneesta. Vähää myöhemmin poistui toinen hänen kanssaan haastelleista\npapeista, ja pian sen jälkeen toinenkin.\n\nKäytävässä he tapasivat soturin odottamassa ja veivät hänet pieneen\nkomeroon, joka avautui vähäisempään käytävään pikku matkan päässä tämän\nja isomman yhtymäkohdasta. Täällä viipyivät kaikki kolme jonkun aikaa\nja keskustelivat kuiskaillen; sitten soturi meni takaisin palatsiin ja\npapit palasivat asuntoonsa.\n\nJa-lurin palatsin naistenhuoneet olivat kaikki samalla puolella pitkää\nsuoraa käytävää. Kussakin oli yksi ainoa käytävään avautuva ovi ja\nvastakkaisella seinällä useita ikkunoita puutarhan puolella. Eräässä\nnäistä huoneista Jane nukkui yksinään. Käytävän kummassakin päässä\nseisoi yksi ainoa vartija; vartioston pääjoukko oleskeli erityisessä\nsuojamassa naiselan ulko-oven lähellä.\n\nPalatsi nukkui, sillä siellä, missä Ja-don hallitsi, oltiin\naamuvirkkuja. Suuren pohjoisen päällikön _pal-e-don-sossa_ ei vietetty\nsellaisia hurjia mässäyksiä, joiden remu kaikui A-luriri kuninkaan\npalatsissa. Ja-lur oli pääkaupunkiin verrattuna hiljainen soppi, mutta\nsiellä pidettiin kuitenkin aina vartioita jokaisen Ja-donin ja hänen\nhuonekuntansa huoneisiin vievän sisäänkäytävän suulla, samoin kuin sekä\ntemppeliin että kaupunkiin päin avautuvilla porteilla.\n\nNämä vartiot olivat pieniä, käsittäen vain viisi, kuusi sotamiestä,\njoista yksi pysytteli valveilla toisten nukkuessa. Sellaiset olivat\nsiis olosuhteet, kun saapui kaksi sotilasta, yksi kumpaankin päähän\nkäytävää, niiden vartijain luo, jotka olivat valvomassa Jane Claytonin\nja prinsessa O-lo-an turvallisuutta, ja kumpainenkin tulokkaista toisti\nheille ne tavanomaiset sanat, joilla vartijoille ilmoitettiin, että\nheidät vapautetaan vuorostaan. Nämä toiset olivat muka lähetetyt\nheidän sijaansa. Soturille ei koskaan ole vastenmielistä päästä\nvartiopalveluksesta. Vaikka hän muissa olosuhteissa ehkä tekisikin\nuseita kysymyksiä, on hän tällöin mielissään, kun pääsee yleisesti\nvihatun velvollisuuden yksitoikkoisuudesta. Mitään huomauttamatta\nvartijat siis vastaanottivat vapautuksen ja riensivät pois\nmakuulavitsoilleen.\n\nSitten ilmestyi vielä kolmas soturi käytävään, ja kaikki tulokkaat\nkeräytyivät sen oven eteen, jonka takana apinamiehen puoliso uinui.\nYksi heistä oli se vieras soturi, jonka Ja-don ja Tarzan olivat\ntavanneet kaupungin ulkopuolella ollessaan edellisenä päivänä tulossa\nJa-luriin; ja hän oli sama, joka oli äsken pistäytynyt temppelissä,\nmutta hänen toveriensa kasvot olivat oudot toisilleenkin, koska pappi\nharvoin poistaa kamalan naamiopäähineensä edes virkaveljiensä\nläsnäollessa.\n\nHiljaa he kohottivat oviaukon uutimia ja hiipivät varovasti kammioon.\nPeränurkassa lepäsi lady Greystoke turkiskasalla, nukkuvan asennossa.\nTunkeutujain paljaat jalat eivät saaneet aikaan mitään melua heidän\nastuessaan kivipermannon yli häntä kohden. Ikkunasta vuoteen läheltä\npilkistävä kuunsäde valaisi täydellisesti nukkujan, paljastaen\nkäsivarren ja olkapään kauniit ääriviivat komeiksi tummaa turkispohjaa\nvasten ja kolmea hiipijää kohti kääntyneiden kasvojen moitteettomat\nääripiirteet.\n\nMutta ei nukkujan kauneus enempää kuin hänen avuttomuutensakaan\nherättänyt heissä mitään sellaisia tunteita kuin miehisen miehen\npovessa olisi herännyt. Näistä kolmesta papista hän oli vain\nsavimöhkäle, eivätkä he kyenneet tajuamaan sitä intohimoa, joka oli\ntoisia kiihoittanut vehkeilyyn ja murhiin tämän viehättävän\namerikattaren omistuksesta ja parhaillaankin oli vaikuttavana tekijänä\ntuntemattoman Pal-ul-donin kohtaloissa.\n\nHuoneen permannolla oli joukko taljoja, ja ehtiessään lähelle nukkujaa\nkolmikon johtaja pysähtyi ottamaan yhden pienemmistä. Seisoen nukkujan\npään kohdalla hän piteli levitettyä taljaa hänen kasvojensa\nyläpuolella. \"Nyt\", kuiskasi hän, kietaisten taljaan naisen pään, ja\nhänen kaksi seuralaistaan hypähti tarttumaan hänen käsivarsiinsa ja\nkytkemään hänen ruumiinsa sillä välin kun johtaja tukahdutti hänen\nhuutonsa karvaisella kääreellä. Nopeasti ja äänettömästi he sitoivat\nhänen ranteensa ja panivat suuhun tukkeen, eikä sinä lyhyenä aikana,\njoka heidän hommassaan kului, kuulunut mitään ääntä, jonka viereisten\nhuoneiden asukkaat olisivat voineet erottaa.\n\nTemmaten hänet tylysti pystyyn koettivat he pakottaa Janea astumaan\nikkunaa kohti, mutta vangittu teki tenän ja heittäysi permannolle.\nSuuruksissaan he olisivat mielellään ryhtyneet julmuudella lannistamaan\nhäntä tottelevaisuuteen, mutta eivät tohtineet, koska Lu-donin viha\nolisi saattanut ankarana kohdata jokaista hänen kauniin saaliinsa\nruntelijaa.\n\nJa niin heidän täytyi nostaa hänet permannolta ja kantaa häntä. Se ei\nollut keveätä tehtävää, sillä vanki potki ja rimpuili tarmonsa takaa.\nKuitenkin heidän onnistui laahata hänet ikkunasta puutarhaan, josta\ntoinen Ja-lurin temppelin papeista johdatti heidän askeleensa kehän\netelämuurissa olevalle pienelle teljetylle portille.\n\nHeti sen takaa johtivat kiviportaat alas joen partaalle, ja niiden\njuurelle oli kiinnitetty useita ruuhia. Pan-sat sai todella kiittää\nonneaan, kun hänen apurinsa niin hyvin tunsivat temppelin ja palatsin,\nsillä muutoin hän tuskin olisi päässyt Ja-lurista vankinsa kanssa.\nLaskien naisen keveän veneen pohjalle Pan-sat astui itse siihen ja\ntarttui melaan. Hänen toverinsa irroittivat pienen aluksen ja työnsivät\nsen joen vuolteeseen. Suoritettuaan petturityönsä he kääntyivät\ntakaisin temppeliin, Pan-satin meloessa voimakkaasti myötävirtaan ja\nsiten lipuessa ruuhellaan nopeasti alas jokea, joka kuljettaisi hänet\nJad-ben-luliin ja A-luriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuu pii laskenut, eikä eteläiseltä taivaanrannalta vielä kajastanut\nlähestyvän päivän hohdetta, kun pitkä jono sotilaita hiipi A-lurin\nkaupunkiin. Heidän suunnitelmansa olivat tarkoin lasketut, ja niiden\nmenestyminen näytti varmalta. Oli toimitettu lähetti Ta-denin luo,\njonka joukot odottivat kaupungin luoteispuolella. Pienen osaston kanssa\noli Tarzanin määrä tunkeutua temppelin salakäytävästä, jonka aseman hän\nyksin tunsi, sillä välin kun Ja-don soturien pääjoukon kanssa hyökkäisi\npalatsin portteja vastaan.\n\nPientä osastoaan johtava apinamies liikkui hiipimällä A-lurin\nmutkikkaita kujia pitkin ja saapui kenenkään huomaamatta rakennukselle,\njoka kätki salakäytävän suun. Kun tämä paikka oli parhaiten suojattuna,\nkoska sen olemassaolosta eivät tietäneet muut kuin papit, oli se\njätetty vartioimatta. Helpottaakseen pienen joukon tunkeutumista\nkapean, mutkittelevan ja epätasaisen tunnelin kautta Tarzan sytytti\nsoihdun, joka oli tuotu sitä tarkoitusta varten, ja astuen\nsotilaittensa edellä opasti heitä temppeliä kohti.\n\nApinamies oli varma siitä, että hän voisi saada paljon aikaan pienellä\nvaliojoukollaan, niin pian kuin oli päässyt temppelin sisäsuojiin,\nkoska hyökkäys siltä puolelta saattaisi helposti nujerrettavat papit\nsekasortoon ja sallisi Tarzanin takaapäin ahdistaa palatsin joukkoja,\nsamalla kun Ja-don antautuisi heidän kanssaan taisteluun palatsin\nportilla ja Ta-den miehineen kiipeisi pohjoisille muureille. Suurta\nmerkitystä oli Ja-don pannut siihen siveelliseen vaikutukseen, jonka\nDor-ul-Othon salaperäinen ilmestyminen temppelin keskukseen tekisi\nviholliseen, ja vanha päällikkö oli kehoittanut Tarzania käyttämään\nkaikin tavoin hyväkseen sitä varmaksi katsomaansa seikkaa, että monet\nLu-donin sotureista vielä horjuivat uskollisuudessaan ylimmäisen papin\nja Dor-ul-Othon välillä, koska heitä edelliseen kiinnitti pikemminkin\npelko, jonka hän oli seuralaistensa sydämissä osannut herättää, kuin\nminkään rakkauden tai uskollisuuden tunne.\n\nMuuan pal-ul-donilainen sananlasku kuuluu vapaasti käännettynä:\n\"Oikeaakin polkua mennessä voi päätyä väärille perille\", ja sellaiseen\ntulokseen nyt lopultakin olivat suuren pohjoisen päällikön ja hänen\njumalaisen liittolaisensa askeleet heitä johtamassa.\n\nEnnakolta tutustuneena käytävien mutkiin ja saaden osakseen tuohuksen\ntäyden valon, joka sittenkin oli vain himmeätä ja lepattavaa hohdetta,\noli Tarzan jonkin matkaa muista edellä ja hartaassa kiihkossaan päästä\nviholliseen käsiksi ajatteli liian vähän niitä, joiden oli häntä\ntuettava. Eikä se ollut ihmeellistäkään, koska apinamies oli\nlapsuudestaan asti tottunut käymään elämän taistelut yksinään, joten\nhänen tavakseen oli tullut luottaa vain omaan oveluuteensa ja\nkuntoonsa.\n\nNiin tapahtui, että hän paljon ennen sotureitaan saapui ylempään\nkäytävään, josta avautui ovia Lu-donin ja alempain pappien kammioihin,\nja kun hän kääntyi tähän himmeiden pikisoihtujen synkästi valaisemaan\nholviin, näki hän toisen ilmestyvän sinne vastapäisestä käytävästä --\nsoturin, joka puolittain kantoi, puolittain laahasi naista mukanaan.\nHeti tunsi Tarzan köytetyn ja suukapulalla mykistetyn vangin, jonka oli\nluullut elelevän turvallisena Ja-donin palatsissa Ja-lurissa.\n\nSoturi oli nähnyt Tarzanin samalla hetkellä. Hän kuuli kumean,\npetomaisen mörähdyksen apinamiehen huulilta, kun tämä syöksyi eteenpäin\ntemmatakseen puolisonsa ja purkaakseen vangitsijaa vastaan tarmanganin\nvillissä sydämessä kuohohtavan kostonhimon. Pan-satin lähellä oli\nsivukammion oviaukko. Sinne hän harppasi, vieden naisen mukanaan.\n\nHänen kintereillään tömisti Apinain Tarzan. Hän oli heittänyt soihtunsa\npois ja vetänyt tupesta pitkän puukon, joka oli kuulunut hänen\nisälleen. Silmittömästi kuin hyökkäävä härkä hän syöksyi kammioon\nPan-satin perässä ja huomasi uutimien laskeuduttua takanaan olevansa\npilkkosen pimeässä. Samassa kuului hänen edestään kiven kolahdus kiveä\nvasten, ja silmänräpäystä myöhemmin seurasi samanlainen kolahdus takaa.\nMitään muuta ei tarvittu ilmaisemaan apinamiehelle, että hän jälleen\noli vankina Lu-donin temppelissä.\n\nHän seisoi aivan alallaan siinä, mihin oli pysähtynyt kuullessaan\nensimmäisen kivioven putoamisen. Ei häntä enää helposti syöstäisi\ngryfin kuoppaan tai muuhun samanlaiseen vaaraan, kuten oli tapahtunut\nLu-donin saadessa hänet loukkuun Gryf-temppelissä. Hänen silmänsä\nalkoivat vähitellen tottua pimeyteen, ja hän huomasi himmeätä valoa\ntunkeutuvan huoneeseen jostakin reiästä, vaikkei muutamaan minuuttiin\nkyennyt päättelemään missä se oli. Vihdoin hän keksi katonlaessa pienen\naukon, kolmisen jalkaa läpimitaltaan, ja siitä tunkeusi hänen\nvankilaansa jotakin, mikä oli pikemmin vain kuulakkaampaa pimeyttä kuin\nvaloa.\n\nSenjälkeen kun ovet olivat loksahtaneet kiinni, ei hän ollut kuullut\nmitään ääntä, vaikka alati pinnisti herkkiä korviansa saadakseen\njotakin vihiä suunnasta, jonne ryöstäjä oli vienyt hänen puolisonsa.\nNyt hän saattoi erottaa vankityrmänsä ääriiviivat. Se oli pieni huone,\nei viittätoista jalkaa avarampi seinästä seinään. Käsien ja polvien\nvarassa mitä varovaisimmin ryömien hän tarkasti koko permantopinnan.\nIhan keskellä, kattoaukon alla, oli luukku, mutta muutoin oli permanto\nkiinteä. Tämän tietäen hänen tarvitsi vain välttää sitä kohtaa, mikäli\npermannosta oli kysymys. Sitten Tarzan kiinnitti huomionsa seiniin.\nNiissä oli vain kaksi aukkoa: ovi, josta hän oli astunut sisälle, ja\nsitä vastapäätä ovi, josta soturi oli kantanut Jane Claytonin. Kumpikin\noli suljettu kivipatsaalla, jotka pakeneva soturi oli lähtiessään\npäästänyt alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlimmäinen pappi Lu-don lipaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia\nvalkoisia käsiään tyydytyksestä, kun Pan-sat kantoi Jane Claytonin\nhänen luokseen ja laski uhrin hänen eteensä permannolle.\n\n\"Hyvin tehty, Pan-sat!\" huudahti hän. \"Sinä saat hyvän palkan tästä\npalveluksesta. Kunhan meillä nyt vain olisi väärä Dor-ul-Otho\nvallassamme, niin koko, Pal-ul-don pian viruisi jalkojemme juuressa.\"\n\n\"Mestari, hän on minulla!\" sanoi Pan-sat.\n\n\"Mitä!\" huudahti Lu-don. \"Sinulla on Tarzan-jad-guru? Olet hänet ehkä\ntappanut. Kerro minulle, ihmeellinen Pan-satini, kerro nopeasti!\nSydämeni pakahtuu halusta tietää.\"\n\n\"Olen pyydystänyt hänet elävältä, mestari\", vastasi Pan-sat. \"Hän on\nsiinä pienessä kammiossa, jonka esi-isämme rakensivat niiden\nkaappaamiseksi, jotka olivat liian väkeviä miesvoimin nujertaa.\"\n\n\"Olet menetellyt hyvin, Pan-sat; minä...\"\n\nSäikähtynyt pappi syöksyi huoneeseen. \"Joutuin, mestari, joutuin\",\nhuusi hän, \"käytävät ovat täynnä Ja-donin sotureita!\"\n\n\"Sinä olet hullu\", ärjäisi ylimmäinen pappi. \"Minun soturini pitävät\nhallussaan palatsia ja temppeliä.\"\n\n\"Puhun totta, mestari\", vakuutti pappi; \"käytävässä on sotilaita, jotka\nlähestyvät juuri tätä huonetta, ja ne tulevat kaupunkiin johtavalta\nsalakäytävältä päin.\"\n\n\"Asia saattaa olla niinkuin hän sanoo\", selitti Pan-sat. \"Siltä\nsuunnalta oli Tarzan-jad-guru tulossa, kun minä hänet huomasin ja\nsaatoin satimeen. Hän johti paraikaa sotureitansa kaikkein pyhimpään.\"\n\nLu-don juoksi nopeasti ovelle ja vilkaisi käytävään. Ensi silmäyksellä\nhän näki, että pappi ei ollut aiheettomasti säikähtynyt. Kaksitoista\nsotilasta marssi käytävää pitkin häntä kohden, mutta he näyttivät\nhämmentyneiltä eivätkä suinkaan varmoilta asiastaan. Ylimmäinen pappi\narvasi, että he menetettyään johtajansa, Tarzanin, olivat jotensakin\neksyksissä temppelin maanalaisten holvien tuntemattomissa sokkeloissa.\n\nAstuen takaisin huoneeseen Lu-don tarttui katosta riippuvaan\nnahkahihnaan. Hän nyki sitä voimakkaasti ja kautta temppelin\nkumahtelivat metallisen gongongin syvät soinnahdukset. Viisi kertaa sen\nlyönnit kiirivät käytävissä, ja sitten Lu-don kääntyi pappien puoleen.\n\"Tuokaa nainen tänne ja seuratkaa minua\", käski hän.\n\nHän meni ulos pienestä ovesta, ja toiset nostivat Jane Claytonin ylös\nja seurasivat häntä. He etenivät kapean käytävän läpi ja portaita\nylöspäin kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen\ntaaksepäin sokkeloverkossa, kunnes päätyivät kierukkaportaille, jotka\nnousivat maanpinnalle isoimmassa alttaripihassa itäisen alttarin\nlähellä.\n\nKaikilta suunnilta kuului nyt sekä alhaalta käytävistä että ylhäältä\nmaanpinnalta kiireisiä askelia. Hälytyssoittimen viisi kajahdusta\noli kutsunut uskolliset puoluelaiset Lu-donin avuksi hänen\nyksityishuoneisiinsa. Papit, jotka tunsivat tien, opastivat vähemmän\nperehtyneet soturit paikalle, ja nyt eivät Tarzania seuranneet olleet\nainoastaan johtajatta, vaan heitä vastassa oli aivan ylivoimainen\njoukko. He olivat rohkeita miehiä, mutta näissä olosuhteissa he olivat\navuttomia, ja niin he peräytyivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin.\nEhdittyään pienemmän holvitien ahtaaseen alaan he tunsivat olevansa\nturvassa, koska ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan saattoi täällä\nhyökätä heidän kimppuunsa. Mutta heidän suunnitelmansa oli mennyt\nmyttyyn, ja ehkä koko asiakin menetetty, koska Ja-don oli niin paljon\nrakentanut heidän yrityksensä menestykseen.\n\nKuullessaan temppelien gongongien kaiun Ja-don otaksui, että Tarzan oli\nmiehineen alottanut taistelun, ja niin hän ryhtyi hyökkäykseensä\npalatsin porttia vastaan. Temppelin sisäpihaan kuuli Lu-don hurjia\nsotahuutoja, jotka antoivat tiedon todellisesta voimien mittelystä.\nJättäen Pan-satin ja toisen papin vartioimaan naista, hän kiirehti\npalatsia kohti johtaakseen itse joukkojaan, ja astuessaan\ntemppelialueen läpi hän toimitti lähetin ottamaan selvää alhaalla\nsokkeloissa käydyn nujakan tuloksista ja toisia airueita levittämään\nhänen puoluelaistensa kesken sanomaa, että väärä Dor-ul-Otho oli\nvankina temppelissä.\n\nKun taistelun melske kohosi A-lurin yli, kääntyi luutnantti Erich\nObergatz pehmeällä taljavuoteellaan. Hän hieroi silmiään ja katsahti\nympärilleen. Ulkona oli vielä pimeä.\n\n\"Minä olen Jad-ben-Otho\", virkkoi hän. \"Kuka rohkenee häiritä minun\nuntani?\"\n\nPermannolla hänen makuusijansa jalkopäässä kyyröttävää orjatarta\npuistatti ja hän kosketti otsallaan permantoa. \"Varmaankin on\nvihollinen hyökännyt, oi Jad-ben-Otho.\" Tyttö puhui lepytellen, sillä\nhän tiesi kokemuksesta, mihin hirvittävään ja hulluun raivoon\nvähäpätöisetkin seikat saattoivat suuren jumalan kiihoittaa.\n\nMuuan pappi syöksyi äkkiä oviuutimen välitse, painui rähmälleen ja\nhieroi otsaansa permantokivitykseen. \"Oi Jad-ben-Otho\", huusi hän,\n\"Ja-donin sotilaat ovat hyökänneet palatsiin ja temppeliin. Paraikaa he\ntaistelevat käytävissä Lu-donin suojien lähettyvillä, ja ylimmäinen\npappi pyytää sinua tulemaan palatsiin rohkaistaksesi uskollisia\nsotilaitasi.\"\n\nObergatz hypähti pystyyn.. \"Minä olen Jad-ben-Otho\", kiljasi hän.\n\"Salamoillani tuhoan jumalanpilkkaajat, jotka rohkenevat hyökätä\nA-lurin pyhään kaupunkiin!\"\n\nHetkisen hän reuhtoi juosten päämäärättä pitkin huonetta, papin ja\norjattaren pysyessä rähmällään ja otsa maassa.\n\n\"Ylös\", huudahti Obergatz potkaisten vihaisesti orjatyttöä kylkeen,\n\"ylös! Jäisitkö sinä tänne odottamaan koko päiväksi, sillävälin kun\npimeyden voimat saartavat valon kaupunkia?\"\n\nSuunniltaan säikähtyneinä, kuten kaikki, joiden täytyi olla suurta\njumalaa palvelemassa, nousivat molemmat ja seurasivat Obergatzia\npalatsiin päin.\n\nSotilaiden huutojen yli kohosi yhä temppelinpappien kirkuna:\n\"Jad-ben-Otho on täällä, ja väärä Dor-ul-Otho on temppeliin\nvangittuna!\" Yhäti toistellut huudot kuuluivat vihollistenkin korviin,\nniinkuin oli tarkoitettukin.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nTuomion hetki\n\n\nAuringon noustessa olivat Ja-donin joukot vielä pidäteltyinä palatsin\nportilla. Vanha urho oli viereltä valloittanut korkean rakennuksen ja\npiti harjalla aina sotilasta tähystämässä palatsin pohjoismuuria kohti,\nsiltä kun oli Ta-denin tehtävä hyökkäyksensä. Mutta minuutit venyivät\ntunneiksi, eikä toisesta sotajoukosta näkynyt merkkiäkään; ja sitten\nilmestyi auringon loisteessa palatsirakennuksen katolle ylimmäinen\npappi Lu-don, vallantavoittelija Mo-sar ja kummallinen alaston\nmiehenhahmo, jonka pitkään tukkaan ja partaan oli punottu vereksiä\nsaniaisia ja kukkia. Heidän takanaan seisoi parvi alempia pappeja,\njotka veisasivat yhteen ääneen: \"Tämä on Jad-ben-Otho. Laskekaa aseenne\nja antautukaa!\" Tätä he toistivat toistamistaan ja sen kanssa\nvuorotellen huutoa: \"Väärä Dor-ul-Otho on vankina!\"\n\nKun taistellaan suuria ruumiillisia ponnistuksia vaativilla aseilla,\nsyntyy tavallisesti hiljaisuudenkin toveja sotajoukkojen kesken, ja\nsellaisena aikana kohosi äkkiä ääni Ja-donin seuralaisten riveistä:\n\"Näyttäkää meille Dor-ul-Otho! Me emme usko teitä!\"\n\n\"Odottakaa!\" huusi Lu-don. \"Jollen minä tuo häntä esille ennenkuin\naurinko on liikkunut oman leveytensä verran, niin palatsin portit\navataan teille ja minun sotilaani laskevat aseensa.\"\n\nHän kääntyi erään pappinsa puoleen, antaen lyhyitä määräyksiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nApinamies astuskeli ahtaan koppinsa permannolla. Katkerasti hän soimasi\nitseään typeryydestä, joka oli vienyt hänet tähän uuteen ansaan. Mutta\noliko se typeryyttä? Mitäpä muuta hän olisi saattanut tehdä kuin\nrientää puolisonsa avuksi? Hän yritti arvailla, kuinka he olivat\nsaaneet hänet Ja-lurista siepatuksi, ja sitten hänen mieleensä äkkiä\nmuistuivat sen soturin piirteet, jonka vallassa hän oli nähnyt Janen.\nNe tuntuivat omituisen tutuilta. Hän vaivasi aivojaan yrittäen\nmuistella, missä oli miehen ennen nähnyt, ja sitten asia hänelle\nvalkenikin. Mies oli sama vieras soturi, joka oli liittynyt Ja-donin\njoukkoihin Ja-lurin ulkopuolella sinä päivänä, jona Tarzan oli\nratsastanut isolla gryfillä Kor-ul-jan viereisestä asumattomasta\nrotkosta alas pohjoisen päällikön pääkaupunkiin. Mutta kuka hän muuten\noli? Tarzan tiesi, että hän ei sitä ennen ollut häntä koskaan nähnyt.\n\nNyt hän kuuli gongongin kumahtelun ulkoa käytävästä ja hyvin heikkoa\njytyä kiireisistä askelista, joita huudot säestivät. Hän arvasi, että\nhänen sotilaansa oli huomattu ja kahakka alkanut. Tuskaksi kävi, että\nhänen ei ollut sallittu ottaa siihen osaa.\n\nYhä uudelleen hän koetteli vankilansa ovia ja permannon\nkeskiluukkua, mutta ne olivat hänen vimmatuimmastakin rytyytyksestään\nhievahtamattomia. Hän yritti kurkistella ylhäällä olevaan aukkoon,\nmutta ei erottanut mitään, ja sitten hän jatkoi turhaa kävelyään\nedestakaisin kuin häkkiin suljettu leijona ristikkonsa takana.\n\nTunnit kuluivat vitkallisesti. Hänen korvansa erottivat heikkoja ääniä,\nikäänkuin huikkauksia pitkän matkan päästä. Taistelu oli käynnissä. Hän\nihmetteli, pääsisikö Ja-don voittajaksi, ja jos niin tapahtuisi,\nvoisivatko hänen ystävänsä mitenkään löytää hänet tästä kallionsisuksen\nsalakammiosta. Hän epäili sitä.\n\nMutta kun hän taas vilkaisi kattoaukkoon, näkyi keskikohdalla riippuvan\njotakin. Hän meni lähemmäksi ja tähysi tiukemmin. Niin, siellä oli\njotakin. Se näkyi olevan köysi. Tarzan mietti, oliko se ollut siinä\nkaiken aikaa. Kaiketikin, koska hän ei ollut kuullut mitään rasahdusta\nylhäältä -- ja olihan huoneessa niin pimeä, että köysi helposti oli\nsaattanut jäädä häneltä huomaamatta.\n\nHän kurotti kätensä sitä kohti. Pää oli juuri hänen ulottuvillaan. Hän\npainausi sen varaan nähdäkseen, kestäisikö se hänet. Sitten hän laski\nsen irti ja peräytyi, yhä katsellen sitä, niinkuin olette nähnyt\neläimen tekevän tutkiakseen jotakin outoa esinettä -- sellaiset pikku\npiirteet erottivat Tarzanin muista ihmisistä, tehostaen hänen\nyhtäläisyyttään kotiviidakkonsa petojen kanssa. Yhä uudelleen ja\nuudelleen hän kosketti ja koetteli punottua nahkaköyttä, aina\nkuunnellen, erottaisiko mitään varottavaa rasahdusta ylhäältä.\n\nHän varoi astumasta milloinkaan luukulle, ja kun hän vihdoin laskeutui\nkoko painollaan köyden varaan ja kohotti jalkansa permannosta, levitti\nhän ne hyvin haralleen, jotta mahdollisesti pudotessaan jäisi\nkahareisin luukun yli. Köysi kesti hänen painonsa. Ei kuulunut mitään\nääntä ylhäältä eikä permantoluukultakaan päin.\n\nHiljaa ja varovasti hän ote otteelta käsiänsä siirrellen kiskoutui\nylöspäin. Yhä lähemmäksi lakea hän nousi. Tuokion perästä hänen\nsilmänsä olisivat välikaton yläpuolella. Hänen molemmat kätensä\nulottuivat jo ylempään huoneeseen, kun äkkiä jokin puristui hänen\nkyynärvarsiinsa, kytkien ne tiukasti ja jättäen hänet riippumaan ilmaan\nkykenemättömänä etenemään tai peräytymään.\n\nHeti ilmestyi valoa ylempään huoneeseen, ja hän näki kamalan\npapinnaamion tuijottavan vastaansa. Papin käsissä oli nahkainen hihna,\nja sillä hän köytti Tarzanin käsivarret, kunnes ne olivat kiedotut\nkireästi toisiinsa kyynärpäistä melkein sormiin asti. Tämän papin\ntakana Tarzan näki kohta toisia, ja sitten muutamat tarttuivat häneen\nja vetivät hänet aukosta sisälle.\n\nMelkein heti, kun sai silmänsä permannon tasolle, käsitti hän kuinka he\nolivat hänet pyydystäneet. Kaksi silmukkaa oli ollut aukon kehyksenä.\nPappi oli odottanut kummankin köyden päässä eri puolilla huonetta. Kun\nvanki oli kiivennyt kyllin korkealle koppiinsa solutettua köyttä\npitkin, jotta käsivarret olivat kohonneet paulojen sisäpuolelle, olivat\npapit nopeasti nykäisseet köysistä ja uhri oli helposti kytketty,\njättämättä hänelle mitään tilaisuutta puolustautua tai iskeä\nvangitsijoitaan.\n\nJa nyt he sitoivat hänen säärensä nilkoista polviin asti, nostivat\nhänet ylös ja kantoivat ulos huoneesta. He eivät virkkaneet hänelle\nsanaakaan, raahatessaan häntä ylöspäin temppelin pihaan.\n\nTaistelun pauhu oli taas yltynyt, kun Ja-don oli kehoittanut joukkojaan\nuusiin ponnistuksiin. Ta-den ei ollut saapunut, ja vanhan päällikön\nväen lisääntyvä kurittomuus ilmeni vähentyneissä ponnistuksissa. Juuri\nsilloin kantoivat papit temppelin katolle Tarzan-jad-gurun, näyttäen\nhänet kummankin puolueen sotilaille.\n\n\"Tässä on väärä Dor-ul-Otho!\" kirkaisi Lu-don.\n\nObergatz, jonka hämmentynyt järki ei koskaan ollut täysin tajunnut\nkaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, sattui vilkaisemaan\nköytettyyn ja avuttomaan vankiin, ja kun hänen silmänsä osuivat\napinamiehen yleviin piirteisiin, remahtivat ne suuriksi kummastuksesta\nja pelosta, ja hänen vaaleanharmaat kasvonsa saivat sairaloisen\nsinerryksen. Kerran ennen hän oli todellisuudessa nähnyt Apinain\nTarzanin, mutta monet kerrat unessa, ja aina oli jättiläiskokoinen\napinamies kostamassa sodan kommelluksia kolmelle saksalaiselle\nupseerille, jotka johtivat alkuasukasjoukkojaan Tarzanin rauhallisen\nkodin hävityksessä.\n\nKapteeni Fritz Schneider oli siten joutunut yksityisen koston\ntavoittamaksi, luutnantti von Goss samaten; ja nyt seisoi Obergatz\nkatsellen kasvoista kasvoihin Nemesistä, joka oli ollut hänen untensa\npainajaisena pitkät, ilottomat kuukaudet. Että Tarzan oli köytetty ja\navuton, se ei vähentänyt riutuneen saksalaisen kauhua -- hän ei näkynyt\ntajuavankaan, että mies ei kyennyt tekemään hänelle pahaa. Hän vain\nkyyristeli äännähdellen jotakin, ja sen huomatessaan Lu-don pelkäsi\nmuidenkin voivan oivaltaa, että tämä poskiltaan parroittunut idiootti\nei ollut jumala ja että noista kahdesta Tarzan-jad-guru oli\njumalallisempi ilmestys. Ylimmäinen pappi näkikin jo muutamien lähellä\nseisovien sotilaiden kuiskailevan ja viittovan toisilleen. Hän astui\nlähemmäksi Obergatzia.\n\n\"Sinä olet Jad-ben-Otho\", kuiskasi hän, \"kiellä hänet!\"\n\nSaksalainen pudistausi. Hänen aivonsa selkenivät hiukan, ylimmäisen\npapin sanat tarjosivat hänelle ohjausta pelastukseen.\n\n\"Minä olen Jad-ben-Otho!\" kirkaisi hän.\n\nTarzan katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Te olette luutnantti Obergatz Preussin armeijasta\", sanoi hän\nsujuvalla saksankielellä. \"Te olette viimeinen niistä kolmesta, joita\nolen kauan etsinyt; Jumala ei ole meitä suotta osuttanut yhteen nyt\nlopultakin.\"\n\nLuutnantti Obergatzin aivot toimivat melkoisesti selinneinä. Hänkin\nhuomasi kysyvän ilmeen muutamien lähelläolijain katseissa. Hän näki\nmolempien kaupunkien toisilleen vihamieliset sotilaat toimettomina\nportilla ja jokaisen silmän kääntyneenä häneen ja köytettyyn\napinamieheen. Hän käsitti, että epäröiminen nyt tietäisi häviötä ja\nhäviö kuolemaa. Hän korotti äänensä ja puhui preussilaisen upseerin\nterävästi korostettuun tapaan, joka kuulosti niin erilaiselta kuin\nhänen aikaisempi mielipuolinen kirkunansa, että se sai jokaisen korvan\ntarkkaavaiseksi ja tuotti hämmennyksen ilmeen Lu-donin viekkaille\nkasvoille.\n\n\"Minä olen Jad-ben-Otho\", lausui Obergatz jämerästi. \"Tuo olento ei ole\nminun poikani. Varoituksena kaikille herjaajille hän saa palkkansa\nalttarilla sen jumalan kädestä, jota hän on häväissyt. Viekää hänet\npois näkyvistäni, mutta kun aurinko kohoaa korkeimmilleen, kokoontukoot\nuskolliset temppelipihaan tämän jumalallisen käden vihan todistajiksi.\"\nJa hän kohotti oikean kämmenensä.\n\nNe, jotka olivat tuoneet Tarzanin, veivät hänet siis pois, kuten\nObergatz oli käskenyt. Ja saksalainen kääntyi vielä kerran portilla\nseisovien sotilaiden puoleen: \"Laskekaa aseenne, Ja-donin soturit,\njotta minä en kutsu alas salamaa tuhoamaan teitä paikkaan, missä\nseisotte. Ne, jotka tottelevat minua, saavat anteeksiannon. No,\nheittäkää pois aseenne!\"\n\nJa-donin sotilaat liikehtivät levottomasti, luoden vetoavia silmäyksiä\njohtajaansa ja pelokkaita katseita katolla seisoviin pappeihin. Ja-don\nriensi miestensä luo. \"Heittäkööt pelkurit ja lurjukset aseensa ja\nastukoot palatsiin\", huusi hän, \"mutta Ja-don ja Ja-lurin sotilaat\neivät milloinkaan kosketa otsallaan Lu-donin ja hänen epäjumalansa\njalkoja. Tehkää nyt päätöksenne!\" huudahti hän seuraajilleen.\n\nMuutamat heittivät pois aseensa ja hiipivät häpeissään porttikäytävän\nläpi palatsiin; ja heidän esimerkkinsä vaikutuksesta luikki toisiakin\ntiehensä pohjoisen päällikön riveistä; mutta enemmistö pysyi vankkana\nja uskollisena hänen ympärillään, ja kun viimeinen arkalainen oli\npoistunut, kajahdutti Ja-don hurjan sotahuudon, johtaen seuralaisensa\nhyökkäykseen, ja jälleen riehui taistelu palatsin portilla.\n\nAjoittain Ja-donin joukot työnsivät vastustajansa temppelialueelle, ja\nsitten tyrskähti taistelun aalto kaupunkiin jälleen. Eikä Ta-denia\napujoukkoineen vieläkään kuulunut. Puolipäivä läheni. Lu-don oli\nkutsunut jokaisen käytettävissä olevan miehen, jota ei ehdottomasti\ntarvittu temppelinportin puolustukseen, ja nämä hän lähetti Pan-satin\njohdolla salakäytävän läpi kaupunkiin, mistä he hyökkäisivät takaapäin\nJa-donin joukkojen kimppuun, portille jääneiden nuijiessa näitä edestä.\n\nSuuren ylivoiman ahdistaessa kahdelta puolen oli seuraus välttämätön,\nja vihdoin Ja-donin pienen armeijan jäännökset antautuivat. Vanha\npäällikkö raahattiin Lu-donin eteen.\n\n\"Viekää hänet temppelipihaan\", huusi ylimmäinen pappi. \"Hän saa olla\nrikostoverinsa kuoleman todistajana, ja kenties Jad-ben-Otho langettaa\nsamanlaisen tuomion hänelle itselleen.\"\n\nSisempi temppelipiha oli sulloutunut täyteen kansaa. Läntisen alttarin\neri puolilla seisovat Tarzan ja hänen puolisonsa sidottuina ja\navuttomina. Taistelun melu oli tauonnut, ja nyt apinamies näki Ja-donia\ntuotavan sisäpihaan, ranteet tiukasti sidottuina yhteen rinnan eteen.\nTarzan käänsi silmänsä Janeen ja nyökkäsi Ja-doniin päin.\n\n\"Tämä näyttää lopulta\", sanoi hän tyynesti. \"Hänessä oli meidän\nviimeinen ja ainoa toivomme.\"\n\n\"Olemme vihdoinkin löytäneet toisemme, John\", vastasi puoliso. \"Ja\nviimeiset päivämme olemme viettäneet yhdessä. Ainoa rukoukseni on, että\nhe, jos ottavat sinut, eivät jättäisi minuakaan.\"\n\nTarzan ei vastannut, sillä hänen sydämessään oli sama katkera ajatus\nkuin toisellakin -- hän ei pelännyt kuolemaansa, vaan pelkäsi Janen\njäävän eloon. Apinamies riuhtaisi siteitään, mutta ne olivat liian\nmonet ja liian vahvat. Lähellä seisova pappi näki sen ja läimäytti\npilkallisesti nauraen avutonta vankia kasvoihin.\n\n\"Heittiö\", huudahti Jane Clayton.\n\nTarzan hymyili. \"On minua ennenkin näin lyöty, Jane\", sanoi hän, \"eikä\nlyöjä ole koskaan jäänyt henkiin.\"\n\n\"Onko sinulla siis yhä toivoa?\" kysyi vaimo.\n\n\"Olen vielä elossa\", virkkoi apinamies, ikäänkuin se olisi ollut\nriittävä vastaus. Jane oli nainen, eikä hänellä ollut miehensä\ntäydellistä lujamielisyyttä. Sisimmässään hän tiesi, että Tarzan\nkuolisi alttarilla keskipäivän aikaan, sillä tämä oli sisäpihaan\ntuotuna hänelle maininnut Obergatzin langettaman tuomion; ja hän tiesi\nTarzaninkin tietävän kohtalonsa ehdottomuuden, vaikka viidakkomies oli\nliian uljas sitä edes itselleen myöntämään.\n\nKatsellessaan häntä seisomassa siinä niin suorana, ihmeellisenä ja\nrohkeana villien vangitsijain keskellä, valitti Jane katkeroituneessa\nsydämessään kohtalon julmuutta.\n\nJa nyt tulivat Lu-don ja alaston Obergatz, ja ylimmäinen pappi vei\nsaksalaisen paikalleen alttarin taakse, asettuen itse hänen vasemmalle\npuolelleen. Lu-don kuiskasi sanan Obergatzin korvaan, samalla nyökäten\nJa-doniin päin. Sairasmielinen mies loi synkän silmäyksen vanhaan\nsoturiin.\n\n\"Ja valejumalan jälkeen väärä profeetta\", huudahti hän, osoittaen\nsyyttävällä sormellaan Ja-donia. Sitten hänen katseensa kääntyi Jane\nClaytoniin.\n\n\"Entä nainen?\" kysyi Lu-don.\n\n\"Naisesta minä päätän myöhemmin\", vastasi Obergatz. \"Minä puhun hänen\nkanssaan illalla, sitten kun hän on ehtinyt miettiä, mitkä ovat\nseuraukset Jad-ben-Othon vihan herättämisestä.\"\n\nHän kohotti silmänsä aurinkoa kohti. \"Aika lähenee\", sanoi hän\nLu-donille. \"Valmista uhri.\"\n\nLu-don nyökkäsi Tarzanin ympärille kerääntyneille papeille. Nämä\ntarttuivat apinamieheen; miesvoimin he nostivat hänet yhdestä\nkivimöhkäleestä hakatulle alttarille selälleen, pää eteläiseen suuntaan\nkäännettynä, vain muutaman askeleen verran Jane Claytonista.\nVaistomaisesti ja ennenkuin he ehtivät häntä siitä ehkäistä syöksyi\nnainen eteenpäin ja kumartui suutelemaan nopeasti puolisonsa otsaa.\n\"Hyvästi, John!\" kuiskasi hän.\n\n\"Hyvästi\", vastasi toinen hymyillen.\n\nPapit tarttuivat häneen ja laahasivat hänet pois. Lu-don ojensi\nuhriveitsen Obergatzille. \"Minä olen voimallinen jumala\", huusi\nsaksalainen; \"näin lankee jumalallinen viha kaikkien vihollisteni\npäälle!\" Hän silmäsi aurinkoa ja kohotti veitsen korkealle päänsä yli.\n\n\"Näin kuolevat jumalan herjaajat!\" hän kiljaisi. Ja samassa kajahti\näänettömän, hiiskumattoman väkijoukon yli lyhyt räiskähtävä sävel.\nSamassa viuhahti viheltävä ääni, ja Jad-ben-Otho lysähti aikomansa\nuhrin yli. Taas sama pelottava ääni, Lu-don kaatui. Jälleen kuului\nräiskähdys, hervottomana Mo-sar tuupertui tantereelle. Ja nyt\nkääntyivät soturit ja kansa -- tämän uuden tuntemattoman äänen suuntaa\netsien -- pihan länsipäätä kohti.\n\nTemppelin ympärysmuurin harjalla he näkivät kaksi olentoa --\nho-donilaisen soturin ja hänen vieressään melkein alastoman olennon,\njoka ilmeisesti kuului Tarzan-jad-gurun rotuun. Hänen hartioillaan ja\nlanteillaan oli kummallisia leveitä, kauneilla keskipäivän auringossa\nvälkkyvillä taajaan rivitetyillä lieriöillä koristettuja vöitä, ja\nhänen käsissään kiiltävä, puusta ja metallista tehty esine, jonka\npäästä nousi siniharmaa savukiemura.\n\nSitten kajahti ho-donilaissoturin ääni kirkkaana mykän kansanjoukon\nkorviin. \"Näin puhuu oikea Jad-ben-Otho tämän kuolonairuensa\nvälityksellä!\" huusi hän. \"Katkaiskaa vankien siteet. Katkaiskaa siteet\nDor-ul-Otholta ja Ja-donilta, Pal-ul-donin kuninkaalta, ja siltä\nnaiselta, joka on jumalan pojan puoliso.\"\n\nKiihkomielisyyden raivon täyttämä Pan-sat näki tähän asti palvelemansa\njärjestelmän voiman ja kunnian murtuneen ja hävinneen. Yhtä ja\nainoastaan yhtä hän syytti onnettomuudesta, joka nyt oli hänet\nyllättänyt. Uhrialttarilla viruva olento oli tuottanut Lu-donille\nkuoleman ja tehnyt tyhjiksi alipapin aivoissa heränneet ja päivä\npäivältä kehittyneet vallanhaaveet.\n\nUhriveitsi oli pudonnut alttarille Obergatzin hervonneista sormista.\nPan-sat hiipi lähemmäksi, ja sitten hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin\ntarttuakseen veitsen kahvaan. Mutta juuri kun hänen sormensa\npuristuivat sen ympärille, räiskäytti temppelipihan muurilla seisovan\nkummallisen olennon käsittelemä outo kapine murskaavan tuomionsanan, ja\nalipappi Pan-sat horjahti kiljahtaen mestarinsa ruumiin päälle.\n\"Vangitkaa papit\", huusi Ta-den sotureille, \"älköönkä kukaan empikö,\njottei Jad-ben-Othon airut lähetä vielä toisia ukkosenvaajoja.\"\n\nSoturit ja kansa olivat nyt nähneet sellaisen todistuksen\njumalallisesta voimasta, että se olisi saanut vähemmänkin taikauskoiset\nja valistuneemmat ihmiset vakuutetuiksi; ja kun monet heistä olivat\nvielä vast'ikään horjuneet Lu-donin, Jad-ben-Othon ja Ja-donin\nDor-ul-Othon välillä, ei heidän ollut vaikea nopeasti keikahtaa\ntakaisin jälkimmäisen puolelle, varsinkin sen eittämättömän todisteen\nlumoissa, joka oli käsissään suuren jumalan airueella, kuten Ta-den oli\nhäntä nimittänyt.\n\nJa niin riensivät sotilaat reippaasti esille, saartaen papit; ja\nvilkaistessaan sitten temppelipihan läntiselle muurille he näkivät\nsuuren sotilasjoukon parveilevan sen yli. Ja heitä hämmästytti ja\nsäikähdytti erityisesti se huomio, että monet näistä olivat mustia ja\nkarvaisia waz-doneja.\n\nEtunenässä saapui välkkyväaseinen muukalainen, oikealla puolellaan\nho-donilainen Ta-den ja vasemmallaan Om-at, Kor-ul-jan musta gund.\n\nMuuan alttarin lähellä seissyt soturi oli tarttunut uhriveitseen ja\nsillä katkaissut Tarzanin, Ja-donin ja Jane Claytonin siteet, ja nyt\nseisoivat kaikki kolme vieretysten alttarin ääressä. Kun tulokkaat\ntunkeutuivat temppelin länsipäästä väkijoukon läpi heitä kohti,\nlaajenivat Janen silmät kummastuksesta ja toivosta, vaikka hänen oli\nvaikea uskoa silmiään. Ja heilauttaen aseen nahkahihnassa selkäänsä\nsyöksyi muukalainen eteenpäin ja otti hänet syliinsä.\n\n\"Jack!\" huudahti Jane, nyyhkyttäen hänen olkaansa vasten. \"Jack,\npoikani!\"\n\nJa sitten tuli Apinain Tarzan, kietoen käsivartensa heidän molempain\nympäri; ja Pal-ul-donin soturit ja kansa polvistuivat temppelipihassa,\nkoskettaen otsallaan maata alttarin juurella, missä nuo kolme\nseisoivat.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nKotia kohti\n\n\nOli tuskin kulunut tuntia Lu-donin ja Mo-sarin kukistumisesta, kun\nPal-ul-donin päälliköt ja arvokkaimmat soturit keräytyivät A-lurin\npalatsin suureen valtaistuinsaliin korkean pyramiidin askelmille,\nasettivat Ja-donin sen laelle ja julistivat hänet kuninkaaksi. Vanhan\npäällikön toisella puolella seisoi Apinain Tarzan ja toisella Korak,\nTappaja, mahtavan apinamiehen kunnokas poika.\n\nKun lyhyt juhlallisuus oli ohi ja sotilaat kohotetuin nuijin vannoneet\nuskollisuutta uudelle hallitsijalleen, lähetti Ja-don luotettavan\njoukon noutamaan O-lo-aa, Pan-sat-lia ja oman huonekuntansa naisia\nJa-lurista.\n\nJa sitten soturit pohtivat Pal-ul-donin tulevaisuutta. Tuli kysymys\ntemppelin johdosta ja pappien kohtalosta, jotka jokseenkin\npoikkeuksetta olivat olleet uskottomia kuninkaan hallitukselle, aina\nkoettaen vahvistaa omaa valtaansa ja huolehtia omasta mukavuudestaan\nja vaurastumisestaan. Silloin kääntyi Ja-don Tarzanin puoleen.\n\"Julistakoon Dor-ul-Otho kansalleen isänsä toivomukset\", sanoi hän.\n\n\"Asia on hyvin yksinkertainen\", vastasi apinamies, \"kunhan vain\nhaluatte tehdä, mikä on Jumalan silmissä otollista. Pappinne ovat\nvaltaansa lisätäkseen opettaneet teille, että Jad-ben-Otho on julma\njumala, että hänen silmiään viehättää veri ja kärsimykset. Mutta\npapiston perinpohjainen tappio on osoittanut teille, että sellaiset\nopit ovat vääriä.\n\n\"-- Ottakaa siis temppelit miesten hoivasta ja antakaa ne sensijaan\nnaisille, jotta niissä hallittaisiin lempeydellä ja ihmisrakkaudella.\nHuuhdelkaa veri itäisestä alttaristanne ja kuivatkaa iäksi läntinen\nvesiallas.\n\n\"-- Kerran annoin Lu-donille tilaisuuden tähän, mutta hän ei totellut\nkäskyjäni, ja taaskin ovat uhrikopit täytetyt onnettomilla. Päästäkää\nne vapaiksi kaikista Pal-ul-donin temppeleistä., Uhratkaa sellaisia\nlahjoja, jotka ovat kansallenne mieluisia, ja laskekaa ne jumalanne\nalttarille. Siellä hän ne siunaa, ja Jad-ben-Othon papittaret jakelevat\nne niille, jotka niitä enimmin tarvitsevat.\"\n\nKun hän lakkasi puhumasta, kuului väkijoukosta ilmeisen hyväksymisen\nsorinaa. Jo kauan sitten olivat asukkaat kyllästyneet pappien ahneuteen\nja julmuuteen, ja nyt, kun valtuutus saapui korkeuksista ja tarjosi\nkäytännöllisen keinon vapautua vanhasta uskonnollisesta järjestelmästä,\nsilti vaatimatta mitään muutosta kansan vakaumukseen, tervehtivät he\nsitä ilomielin.\n\n\"Entä papit?\" kysyi eräs. \"Me surmaamme heidät omalla alttarillaan, jos\nDor-ul-Otho suvaitsee niin käskeä.\"\n\n\"Ei\", sanoi Tarzan. \"Älkää vuodattako enempää verta. Antakaa heille\nvapautensa ja oikeus valita itselleen joku sopiva toimi.\"\n\nSinä iltana katettiin upea pitopöytä _pal-e-don-sossa_, ja ensi kertaa\nvanhan Pal-ul-donin historiassa istuivat mustat soturit rauhassa ja\nystävyydessä valkoihoisten seurassa. Ja-donin ja Om-atin kesken\nvahvistettiin sopimus, että hänen heimonsa ja ho-donit olisivat iäti\nliittolaisia ja ystäviä.\n\nTäällä kuuli Tarzan myöskin syyn; miksi Ta-den ei ollut hyökännyt\nmääräaikana. Ja-donilta oli lähetti tuonut määräyksen siirtää\nhyökkäyksen puolipäivään. Vasta miltei liian myöhään olivat he saaneet\nselville, että hän olikin Lu-donin valepukuinen pappi. Sitten he olivat\nhänet surmanneet, kiivenneet muureille ja rynnänneet temppelin\nsisäpihaan aivan viimeisessä silmänräpäyksessä.\n\nSeuraavana päivänä saapuivat O-lo-a, Pan-at-li ja Ja-donin huonekunnan\nnaiset A-lurin palatsiin, jonka suuressa valtaistuinsalissa O-lo-a\nnaitettiin Ta-denille ja Pan-at-li Om-atille.\n\nViikon viipyivät Tarzan, Jane ja Korak Ja-donin vieraina, samoin kuin\nOm-at mustine sotureineen. Ja sitten apinamies ilmoitti lähtevänsä\nPal-ul-donista. Hämärät olivat heidän isäntäinsä käsitykset\nsiitä, missä taivas sijaitsi, kuten keinoistakin, joilla jumalat\nmatkustaisivat taivaallisten kotiensa ja ihmisten asumusten väliä, eikä\nsiis tehty mitään kysymyksiä, kun saatiin kuulla, että Dor-ul-Otho\npuolisonsa ja poikansa kanssa vaeltaisi maitse vuorten yli\nPal-ul-donista pohjoiseen päin.\n\nHe samosivat Kor-ul-jan kautta sen heimon soturien ja Ta-denin johtaman\nsuuren ho-donilaisen sotaväenosaston saattamana. Joukko kansaa seurasi\nheitä A-lurin ulkopuolelle, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja Tarzan\nrukoillut heille Jumalan siunausta, näkivät nuo kolme eurooppalaista\nyksinkertaisten, uskollisten ystäviensä lankeavan maahan heidän\njälkeensä, kunnes matkue oli ehtinyt loitos kaupungin lähistöltä ja\nhävinnyt metsään.\n\nHe levähtivät päivän Kor-ul-jassa, jolloin Jane tarkasteli näiden\nomituisten ihmisten vanhoja luolia, ja sitten he liikkuivat eteenpäin,\nvälttäen Pastar-ul-vedin ryhmyistä hartiaa ja kaartaen vastapäistä\nrinnettä pitkin suurta rämettä kohden. He matkasivat mukavasti ja\nturvallisesti ho-donilais- ja waz-donilaissaattueen ympäröiminä,\n\nMonet miettivät epäilemättä kysymystä, kuinka nämä kolme pääsisivät\nsuuren rämeen poikki, mutta kaikkein vähimmin se asia vaivasi Tarzania.\nHän oli elämässään kohdannut monia esteitä vain havaitakseen, että\nlujalla tahdolla saattoi niistä aina selviytyä. Hänen mielessään\nväikkyi helppo ratkaisu, mutta se oli kokonaan sattumasta riippuvainen.\n\nOli viimeisen päivän aamu, kun heidän purkaessaan leiriään kohosi kumea\nmylvähdys läheisestä lehdosta. Apinamies hymyili. Sattuma oli tullut.\nArvolleen sopivalla tavalla lähtisi siis Dor-ul-Otho puolisonsa ja\npoikansa kanssa kartoittamattomasta Pal-ul-donista.\n\nHän kantoi yhä kädessään keihästä, jonka Jane oli tehnyt ja jota hän\njuuri siksi oli pitänyt niin suuressa arvossa, että oli vapaaksi\npäästyään etsittänyt sitä kautta A-lurin temppelin. Se olikin löydetty\nja tuotu hänelle.\n\nMylvähdyksen kuullessaan ho-donilaiset soturit, joista oli osa\nseurannut Tarzanin mukana Ja-donin leiristä Ja-luriin, katsahtivat\nkysyvästi apinamieheen, kun taas Om-atin waz-donit etsivät puita; sillä\ngryf oli Pal-ul-donissa ainoa eläin, jota ei suuren sotilasjoukonkaan\nollut hyvä kohdata. Sen sitkeätä, panssaroitua nahkaa eivät heidän\nheittopuukkonsa voineet lävistää, ja nuijat poukkosivat siitä\ntehottomina kuin Pastar-ul-vedin kalliohartiasta.\n\n\"Odottakaa\", sanoi apinamies ja astui keihäs kädessä gryfiä kohti,\nhihkaisten tor-o-donien kaamean huudon. Mylvinä taukosi, muuttuen\nmatalaksi mörinäksi, ja pian tuli jättiläiselukka näkyviin. Nyt seurasi\nvain toisintaa apinamiehen aikaisemmasta kokemuksesta näiden isojen ja\nhurjien eläinten parissa.\n\nNiin ratsastivat Jane, Korak ja Tarzan Pal-ul-donia reunustavan rämeen\nyli esihistoriallisen triceratopsin selässä, suon pienempien matelijain\npaetessa kauhusta sihisten. Vastapäisellä rannalla he kääntyivät\nhuutamaan hyvästinsä Ta-denille, Om-atille ja niille uljaille\nsotureille, joita olivat oppineet ihailemaan ja kunnioittamaan. Ja\nsitten Tarzan kannusti jättiläisratsuaan eteenpäin pohjoista kohti,\njättäen sen vasta kun oli varma, että waz-donit ja ho-donit olivat\nehtineet jokseenkin hyvään turvaan etuvuorten rosoisiin rotkoihin.\n\nKäännettyään eläimen pään jälleen Pal-ul-donia kohti laskeutuivat nuo\nkolme maahan, ja navakka läimäys sen paksuun nahkaan lähetti sen\nmajesteetillisesti löntystämään takaisin syntymäseutuaan kohti.\nHetkiseksi he pysähtyivät katselemaan maata, josta olivat juuri\npoistuneet -- tor-o-donien ja gryfien, _jan ja jaton_, waz-donien ja\nho-donien maata, alkuperäistä tienoota, kauhun ja äkkikuoleman, rauhan\nja kauneuden maata, jota he kaikin olivat joutuneet rakastamaan.\n\nJa sitten he vielä kerran kääntyivät pohjoiseen ja lähtivät kevein ja\nuljain sydämin pitkälle matkalleen maiden parasta -- kotiseutua --\nkohti.\n\n\n\n"]